PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] Let the fire burn the ice

Siirry alas 
Siirry sivulle : Edellinen  1, 2, 3
KirjoittajaViesti
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1514
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Let the fire burn the ice   La Maalis 17, 2018 9:56 pm

Wren unohtui hetkeksi katselemaan Charlesia melkein hämmentyneenä.
Vihreä oli hyvin vieras väri miehen yllä, eikä ruudullinen paita tosiaankaan auttanut tekemään olemuksesta yhtään tutumpaa.
Hän räpäytti silmiään transsistaan havahtuen ja otti askeleen lähemmäs voidakseen nykäistä aluspaidan kaulukset suoraan.
"Näytät melkein paikalliselta", hän huomautti, hymy silmiään siristäen.
"Minua ei haittaa, jos tahdot pitää seuraa. Mehän olemme nyt kihloissa, muistatko."
Wren hämmentyi siitä itsekin, vaieten hetkeksi.
"Voin myös näyttää sinulle vierashuoneen, jos tahdot levätä hetken, tai ehkä tahtoisit alakertaan pitämään seuraa Tealille?"

Charles katsahti alas. Vihreä ei aivan istunut laivastonsinisen kanssa, ja sitäkin kirjoi nyt kura. Ehkä se sopi paikalliseen imagoon.
Kihloissa. Hänkin räpäytti hämillisenä. Wren oli hänen kihlattunsa. Hymy kosketti kalpeanharmaita silmiä, ja Charles rohkaistui työntämään punaisen suortuvan naisen korvan taakse.
"Pidän sinulle mielelläni seuraa", hän vakuutti, eikä vähiten siksi, että tuima ihmissyöjäsisar ei välttämättä arvostaisi hänen seuraansa.

Wren unohti kätensä lepäämään kauluksille, tutkiessaan Charlesin hopeisia silmiä.
Hymy sai hänen omat silmänsä siristymään, ja hän nousi varpailleen hipaistakseen miehen huulia omillaan.
Hän oli uskomattoman onnellinen siitä, että tämä oli seurannut häntä. Tullut hakemaan kotiin.
Hyvin vastentahtoisesti Wren astui kauemmas ja luopui kylpytakistaan, nurkissa vaanivan vedon saadessa ihon nousemaan hetkessä kananlihalle.
"Jätit Anderssonin kotiin?"

Charles katsahti Wreniä varkain, kun nainen luopui kylpytakistaan, mutta pakotti itsensä painamaan katseensa kylpyhuoneen laattoitettuun lattiaan. Ole herrasmies, hyvänen aika.
"En tainnut tarkalleen kertoa hänelle lähteväni." Ehkä olisi pitänyt, sillä Irlannin perällä Britannian ulkoministeri ei välttämättä olisi suosituin vieras, mutta Charles ei ollut välittänyt mistään muusta kuin siitä, että saisi jonkinlaisen selityksen vatsassaan mylläävälle pahoinvoinnille ja käteensä rutistetulle paperille.
"Mutta kyllä hän pärjää."

Wren kurtisti kulmiaan ja kääntyi katsomaan Charlesia moittivasti.
"Olen varma, että Cliff on juuri nyt hyvin hermostunut. Hän tekee vain työtään, tiedäthän sinä sen?"
Ja sen jälkeen, mitä Pariisissa oli tapahtunut, Wren oli siitä uskomattoman kiitollinen.
Hän kurotti avaamaan liiviensä hakasen ja pujottautui samalla ulos sekä sukkahousuista että alushousuistaan - jotka eivät olleet samaa settiä liivien kanssa - ennen kuin koetti kädellään kylpyveden lämpötilaa ja kipusi ammeeseen.

Charles varasti katseen ja painoi sitten katseensa nopeasti takaisin lattiaan, korvat punehtuen. Kai hänellä oli oikeus katsoa kihlattuaan? Mutta silti hän tunsi käyttäytyvänsä sopimattomasti.
"Tiedän, mutta hänen tunteensa eivät olleet tärkeyslistani kärjessä, kun tajusin sinun olevan poissa", mies vastasi ja pyyhkäisi sormet läpi villiin malliin kuivuvista, valkeista hiuksistaan.
"Olin... Hieman tolaltani."

Wren huokaisi tyytyväisenä, kun lämmin vesi otti hänet vastaan. Luojalle kiitos ilma ei ollut tämän kylmempi, höyryävän lämmintä vettä oli riittänyt kylpyyn.
Hän lepuutti vasenta kättään ammeen reunalla, jääden katselemaan sinisenhohtavaa safiiria.
Charlesin sanat saivat hänen vatsansa vihlaisemaan kipeästi.
"Lupaan, etten tee niin enää koskaan."

Charles soi naiselle sävyltään haikean hymyn, poimi ammeen reunalla lepäävän käden omaansa ja kumartui painamaan suudelman sen kämmenselälle, ennen kuin vapautti sen.
"Ehkä voimme katsoa tulevaisuuteen", hän ehdotti varovasti. Ymmärsikö Wren, mitä kihlautuminen tarkoitti?
"Milloin arvelet, että voisit olla valmis menemään naimisiin?"

Katseen kääntäminen tulevaisuuteen kuulosti erittäin hyvältä suunnitelmalta.
Siitäkin huolimatta, että Wren tunsi uuden nipistyksen vatsassaan. Tällä kertaa se ei ollut kipeä, ennemminkin... jännittynyt.
He tuskin voisivat olla kihloissa ikuisesti.
Hyvänen aika.
Hän nojautui hitaasti ammeen reunaa vasten ja jäi katselemaan kättään. Sormus.
"Se... oletan, että se ei tarkoita sitä, että karkaamme vain Gretna Greeniin?"

Charles kyykistyi ammeen vierelle voidakseen katsoa Wreniä silmiin ja voidakseen paremmin olla katsomatta veteen. Hän kosketti kättä, jonka nimettömään Edgerlyjen sukusormus oli nyt pujotettu.
"Luulen, että äitini ei antaisi sitä koskaan anteeksi. Hän on viettänyt viimeiset kaksikymmentä vuotta yrittämällä puhua minua naimisiin ja pohtinut häitä", mies vastasi anteeksipyytävästi.

Damnú air, se oli hyvin pitkä aika.
Wren tuusi uuden vihlaisun vatsassaan ja ojensi sormuksen koristamaa kättään silotellakseen Charlesin hiuksia, jotka kosteus oli saanut villiintymään.
"Epäilen, ettemme voisi tehdä sitä äidillesi", hän myönsi.
"Tuota, olen aina ajatellut, että syksy on hyvä aika mennä naimisiin."

"Se on aika hyvä aika mennä naimisiin", Charles myönsi ja poimi naisen käden omiensa väliin, painaen rystysille suudelman.
"Äiti saa sopivasti aikaa häiden suunnitteluun." Oli turha toivo yrittää pitää Lady Edgerly poissa. Vieraslista tulisi olemaan äidin käden alla.
"Voimme aloittaa matkasi maailman ympäri häämatkallamme."

Johtui varmasti vain lämpimästä vedestä, että Wreniä huimasi.
"Uskotko äitisi haluavan... suuretkin häät?"
Tietenkin halusi. Eivätkö siniveristen häät olleet aina suuria ja mahtavia? Vieraita oli hirvittävä määrä, ja vihkimiset suoritettiin suurissa, tärkeissä katedraaleissa?
Ei hänellä ollut kokemusta kuin kuninkaallisten häistä, ja niistäkin vain television välityksellä.
Häämatkalla. Ajatus tuntui hyvin hämmästyttävältä.

"Hermostuttaako se sinua?" Charles kysyi kohottaen valkeita kulmiaan.
"Haluan sinun olevan onnellinen." Jos Wren haluaisi mennä naimisiin täällä, pienessä kyläkirkossa lampaiden keskellä, hän vääntäisi kättä äitinsä kanssa.
Hyvänen aika. Hänen pitäisi kertoa äidilleen.

Wren katsahti Charlesia kulmiaan kurtistaen.
"Tietenkin se hermostuttaa minua", hän myönsi, tutkien hopeisia silmiä.
"Se on... Charles, tämä on minun elämäni. Minun juureni. Ja sinä olet... Täytyykö minun opetella vieraiden nimet ulkoa? Jotta osaan puhutella heitä oikein?"
Hänen kulmansa painuivat hieman syvempään kurttuun.
"Entä pitääkö minun ottaa kaste?"

Charles kurtisti kulmiaan epätietoisena ja puristi Wrenin kättä.
"En tiedä kasteesta, mutta sinun ei tarvitse olla mitään muuta kuin sitä, mitä olet", mies vastasi.
"Ei sinun tarvitse tietää nimiä tai hermoilla mistään." Hän rakasti Wreniä sen tähden, kuka nainen oli.

Oli niin paljon asioita, joita hän ei ollut tullut ajatelleeksi.
Wren tunsi vastustamatonta halua nousta hakemaan puhelimensa uppoutuakseen googlen maailmaan, mutta samaan aikaan hän oli vastentahtoinen hylkäämään ammeen lämpöä.
"Kyllä kaikki varmasti selviää", hän vakuutti, enemmän itselleen kuin Charlesille.
"Minä... minun on varmastikin tavattava äitisi."

"Niin", Charles vastasi suupieli nykäisten ja huvittunut, lämmin häivähdys vaaleissa silmissään.
"Varmastikin. Luulen, että hän on erittäin, erittäin, erittäin innokas tapaamaan sinut", hän sanoi ja painoi uuden suudelman naisen rystysille. Roskalehtien etusivuilla koreilleet kuvat heidän suudelmastaan eivät olleet se tapa, jolla hän oli ajatellut murtaa uutiset äidilleen, mutta ainakaan hänen ei tarvinnut enää pohtia asiaa.
Ja Lady Edgerly todella oli innokas tapaamaan Wrenin.

Damnú air.
Wren vajosi hieman alemmas kylpyammeessa, ja ainoastaan Charlesin pitelemä käsi esti häntä vajoamasta kokonaan veden alle.
Hänen olisi tavattava Lady Edgerly silmästä silmään. Hän tiesi, että naisella oli takanaan uskomaton ura kenttäratsastuksen parissa, ja että tämän täytyi olla hirvittävän siniverinen, mutta siihen se jäi.
Ja hän ei olisi tiennyt, mikä oli aperitiivi, ellei olisi googlannut sitä ensin.
"Sinä hait sormuksen häneltä? Joten... hän tiesi, että sinulla oli joku? Kerroitko jo silloin..?"

Charles nyökkäsi ja silitti peukalonsyrjällään Wrenin kättä.
”Hain sormuksen häneltä, mutta en kertonut vielä sinusta”, hän sanoi.
”Äitini on yrittänyt hallita ja manipuloida rakkauselämääni siitä saakka, kun olin 15. Ajattelin, että se on tarpeeksi kauan. Mutta eiköhän hän tiedä nyt.”
Mies painoi suudelman naisen kämmenselälle.
”Mutta sinun ei tarvitse hermoilla sitä.”

Wren tutki katseellaan Charlesin kasvoja. Hän näki mielessään nuoren, vakavan Charlesin, jonka eteen Lady Edgerly talutti siniverisen tytön toisensa jälkeen. Hienotapaisia ladyja, jotka eivät olisi koskaan loikanneet miehen syliin kameroiden edessä.
Mutta hän oli varma, että voisi tehdä Charlesin onnellisemmaksi kuin yksikään niistä ladyista.
Sormus painoi kevyesti viereisiä sormia vasten. Syvänsininen safiiri.
"Minä yritän parhaani", Wren lupasi hieman skeptisesti.
"Onko hän ollut niin innokas sen vuoksi, että, tuota, suvun pitäisi saada perillinen..?"

Se oli jotain, mitä Charles oli yrittänyt olla nostamatta esiin. Mies yskäisi korvat hienoisesti punehtuen.
Lady Edgerly oli painostanut, lahjonut, kiristänyt ja anellut häntä jatkamaan sukua. Edgerlyjen satoja vuosia jatkunut, siniverinen linja, ja sitä rataa.
”Älä sinä siitä murehdi”, mies vastasi hieraisten niskaansa vaivaantuneena.
”Mutta minusta olisi ihanaa esitellä Lilford Hall sinulle.”

Myös Wren tunsi poskiensa punehtuvan, mutta se johtui varmasti vain lämpimästä kylpyvedestä.
Siitostamma. Paitsi ei sellainen jalosukuinen täysiverinen, jota olisi toivottu, vaan maatiaiskanttura eteläisestä Irlannista.
Ajatus sai hänet melkein naurahtamaan ääneen, niin absurdilta se tuntui. Yksi askel kerrallaan.
"En minä murehdi", hän vakuutti, kääntäen katseensa takaisin Charlesiin. Silmät siristyivät hymystä.
"Haluan nähdä paikan, jota kutsut kodiksi."

Charles nosti naisen kättä uudelleen ja kosketti rystysiä huulillaan. Hetken häntä vihlaisi haikeus siitä, että he olivat ihmissyöjäsisaren kylpyhuoneessa eivätkä kaksin hotellisviitissä – vaikka Kealkillissä niitä tuskin oli – sillä hän olisi halunnut ottaa kihlattunsa syliin ja kantaa vuoteeseen.
Kai kihlautumisen jälkeen se oli enemmän kuin sallittua?
”Se on hyvin kaunis paikka. Nyt kun… Äidin asuessa nyt Lontoossa ja Ranskassa, voisin alkaa jalostaa suunnitelmaani Lilford Hallista suurten kenttäkilpailujen näyttämönä.”

Wrenin kulmat painuivat hetkeksi alemmas ja hän kurkotti vapaan kätensä hipaisemaan Charlesin poskea.
"Se on enemmän kuin toteuttamisen arvoinen suunnitelma."
Charlesin isän kuolemasta oli kulunut tuskin vuosi. Hän todella toivoi, että olisi ollut paikalla jo silloin, vaikkei ollutkaan varma, olisiko mies hyväksynyt lohduttamista. Mutta hän olisi voinut olla lähellä.
"Milloin voisimme vierailla siellä?"

”Luulen, että tunnet aikatauluni paremmin kuin minä”, Charles vastasi valkeat kulmat painuen, ”mutta milloin tahansa on sopiva, vapaa päivä tai viikonloppu.”
Ehkä he voisivat livahtaa paikalle kertomatta Lady Edgerlylle ja välttää lohikäärmeen kohtaamisen ensimmäisellä Lilford Hallin vierailulla.
”Äitini eläköityneet ja toipuvat hevoset asuvat sen talleissa. Ensimmäinen mestarini, Licence To Fly, asui siellä myös eläkepäivänsä.”

Wren naurahti hyristen.
"Niinhän minä taidan tietää", hän myönsi, punoen sormensa hetkeksi Charlesin sormien lomaan. Kihloissa. Kuinka kauan menisi, ennen kuin hän ymmärtäisi sen?
"Katson meille sopivan hetken."
Silmät siristyivät vinosta hymystä.
"Odotan jo innolla, että pääsen etsimään lupaamiasi salakäytäviä."
Kylpyhuoneen viileä ilma sai myös veden viilenemään nopeasti, ei menisi kauaa, kun se olisi jo liian haaleaa. Ainakin hänelle.
"Charles, voisitko tuoda minulle telineestä pyyhkeen?" Wren pyysi, kohottautuen pystympään asentoon ammeessa.

Wren nousi ja Charles käänsi katseensa, kuten herrasmiehen kuului.
Hän suoristautui ja ojensi naiselle pyyhkeen kattoa tunnollisesti katsellen.
"Voin luvata, että saat etsiä salakäytäviä sydämesi kyllyydestä", hän lupasi.
"Yksi johtaa pois talosta ja päättyy läheiseen metsään."

Wren puristi veden hiustensa latvoista ja nousi seisomaan, kömpien varovasti ylös ammeesta.
Täällä ei ollut lattialämmitystä, kylmät laatat kipristivät varpaita. Mintunvihreäksi haalistunut pyyhe tuntui melkein karhealta ihoa vasten, kun Wren kietoi sen ympärilleen.
Pieni hymy häivähti suupielissä kun hän kääntyi katsomaan Charlesia, vain nähdäkseen miehen katseen kohonneen kattoon.
Hän astui lähemmäs, niin että he melkein koskettivat toisiaan.
"Miksi Lilford Hallissa on sellainen salakäytävä?"

Wren astui lähemmäs, ja Charles laski katseensa ensin naisen silmiin. Sitten se harhaili kosteaan olkapäähän eikä mies voinut estää itseään laskemasta kättään olkavarrelle, piirtämään sormenpäillään lämmintä ihoa.
"Ehkä muinaiset aristokraatit tarvitsivat mahdollisuuden paeta vaivihkaa", hän vastasi ja punoi toisen kätensä sormet punaisiin hiuksiin, juoksuttaen suortuvia sormiensa lomasta.

Wren nojasi päätään kevyesti kosketusta vasten.
"Muinaisilla aristokraateilla on ollut villi elämä", hän huomautti, tutkien Charlesin kasvoja yrittäen päättää, pilailiko mies hänen kustannuksellaan, vai löytyikö Lilfordista tosiaan käytävä, joka johti metsään.
Jokaisen seikkailumielisen lapsen unelma. Hän olisi kuollut onnesta.
Hän nousi varpailleen hipaistakseen huulillaan miehen huulia.

Charles ei voinut itselleen mitään, kun punoi sormensa lujemmin punaisiin hiuksiin ja kiersi toisen käden naisen vyötärölle painaen tämän vasten vihreän neuleen rintamusta, hamuten toistakin suudelmaa.
Ehkä kun he palaisivat kotiin, hän voisi...
"Odottaako sisaresi meitä?" hän kysyi käheästi pakottaen itsensä vetäytymään asiallisen asteen kauemmas, vaikka käsi jäi viipymään naisen vyötärölle.

Vihreä neulepaita tuoksui vieraalta, ja hetken Wren olisi halunnut kiskoa sen pois tieltä.
Hän henkäisi hiljaa kun Charles vetäytyi kauemmas ja kohotti katseensa miehen hopeisiin silmiin.
Käsi, jossa sormus kimalteli, lepäsi karhean paidan hartialla.
Hänellä oli melko vahva oletus siitä, että ei odottanut. Mutta hänellä ei ollut sydäntä istuttaa ajatusta Charlesin mieleen.
"Varmasti", Wren myönsi, sipaisten kalpeaa poskea sormenpäillään.
"Täytyy pukeutua ensin. Tuletko mukaan, vai menetkö edeltä alas..?"

Vielä muutama tunti sitten Charlesin maailma oli ollut ylösalaisin. Hän oli tuntenut olonsa pahoinvoivaksi pelosta ja vihasta, syke korvissa hakaten Wrenin varoituksetta tulleesta hyvästistä. Muistilehtiön sivusta, joka taisi nyt pyöriä jossain nummella.
Nyt syke hakkasi korvissa aivan erilaisesta syystä.
"Voin tulla mukaan", hän vastasi, ääni edelleen käheänä ja rykäisi, kurtistaen kulmiaan ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan, yrittäen ryhdistäytyä.
"Kauanko sisaresi on asunut täällä?"

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1514
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Let the fire burn the ice   La Maalis 17, 2018 9:56 pm

Wren pyyhkäisi Charlesin poskea uudelleen ennen kuin pakottautui astumaan kauemmas. Hän kumartui nykäisemään tulpan pois ammeesta ja katseli hetken, kuinka vesi valui viemäriin.
"Muutaman vuoden, hän muutti tänne kun Rory syntyi. Tämä on isovanhempiemme talo."
Hän kumartui poimimaan alusvaatteensa lattialta ja värähti kylmästä ennen kuin suuntasi ovelle, joka valitti uudelleen kun hän avasi sen ja astui käytävään.

Charles kokosi itseään hengittämällä syvään ja seurasi sitten Wreniä. Hän oli luullut menettäneensä naisen, mutta nyt he olivat kihloissa.
Ymmärsiköhän Wren mitä se tarkoitti? Pakenisiko nainen, kun ymmärtäisi olevansa tuleva Lady Norfolk?
"Oletko varma, että haluat jäädä tänne?" hän kysyi, vilkaisten epätietoisena kuivamaan jääneiden vaatteidensa suuntaan.

"Täksi yöksi, kyllä. Kuinka niin?"
Wren vilkaisi Charlesia olkansa yli kun avasi käytävän viimeisenä olevan oven ja viittasi miestä astumaan sisään.
Huone oli pieni, juuri ja juuri riittävän leveä, että sinne mahtui seinän viereen työnnetty takorautainen sänky, vaatekaappi ja vanha, jykevä lipasto sängyn vierelle.
Kirkasvärinen tilkkupeitto näytti siltä, että sitä ommeltaessa oli hyödynnetty useamman sukupolven vanhat vaatteet.
Wren tiputti alusvaatteensa sängylle ja kumartui nykäisemään kirkkaankeltaisen matkalaukkunsa esiin sen alta.
Vakavakasvoinen pyhimys katseli maalauksesta sängynpäädyn yltä.

Charles katseli huonetta arvioiden, painautuen lähemmäs seinää pienessä tilassa.
Kuinka niin?
"En kai vain ole tottunut viipymään yksityiskodeissa", mies vastasi koskettaen epätietoisena niskaansa ja katsahti uudelleen ympärilleen pohtien, missä olisi vähiten tiellä.
"Mikä sai sinut tulemaan juuri tänne?"

Pitsiverhot näyttivät siltä, että ne olivat olleet paikoillaan useamman vuosikymmenen.
"Minä taisin joskus uhata, että tarjoan sinulle koulutusta uusista kokemuksista", Wren huomautti samalla kun etsi itselleen puhtaat alushousut, joihin pujottautua.
Hän vilkaisi miestä olkansa yli.
"Ahdistaako ajatus sinua kovin?"
Hän antoi pyyhkeensä tipahtaa lattialle ja pujotti päälleen myös liivit, joiden vihreä ei ollut samaa sävyä alushousujen kanssa, mutta ehkä sillä ei ollut täällä väliä.
Hän räpäytti hämmentyneenä silmiään.
"Minun metsäni on täällä."

Charles yritti estää itseään katsomasta, mutta jos Wrenistä tulisi hänen vaimonsa, kai hän saisi nähdä naisen vähissä vaatteissa?
Hän katui sitä pian, kun tunsi vihlaisevan kaipauksen sisällään nähdessään pisamaisen, kalpean ihon, kehon pehmeät, naiselliset kaaret. Ryhdistäydy, aikuinen mies.
"En vain ole varma etiketistä", mies sanoi hieroen niskaansa ja painoi katseensa lattiaan.
"Miksi sinä lähdit? Koska halusit suojella minua joltakin?"

Wren nielaisi ja tutki matkalaukkunsa sisältöä.
Se oli hätäisesti pakattu, täysin eriparinen, liian monta yläosaa liian vähiin alaosiin verrattuna. Ei sellainen laukku, joka oli pakattu harkiten.
"Minä tunsin itseni sillä hetkellä hyvin... likaiseksi", hän myönsi hiljaa samalla kun valitsi itselleen kirkkaankeltaisen, kellohelmaisen mekon, jonka veti päänsä yli.
"Yritin tehdä päätöksen puolestasi, mutta tajuan nyt, ettei se ollut oikein."

Charles kurtisti valkeita kulmiaan ja pyyhkäisi epätietoisena valkeita hiuksiaan.
"Likaiseksi? Miksi?" mies kysyi yrittäen ymmärtää. Hän tunsi olonsa edelleen pahoinvoivaksi ajatellessaan hetkeä, jona löysi hylätyt työvälineet, pöydälle jätetyn avaimen.
Mutta kaikki olisi hyvin.
Wren tulisi kotiin.

Wren tavoitti mekkonsa vetoketjua, mutta luovutti lopulta ja astui lähemmäs Charlesia, siirtäen punaisia hiuksiaan pois tieltä.
"Auttaisitko?" hän pyysi hiljaa.
Oli ollut väärin lähteä sillä tavalla. Hylätä Charles, jättää jäljelle vain hätäisesti raapustettu muistilehtiön sivu.
Mutta hän ei ollut pystynyt enempään. Ei kenties ollut halunnut todella lähteä.
Hän oli todella toivonut, että mies olisi yhyttänyt hänet matkalaukkua raahaamassa.
"Minun menneisyyteni ei ole kaunis."

Charles astui lähemmäs ja katseli selän paljasta ihoa edessään, antaen sormenpäidensä liukua sitä pitkin vetäessään vetoketjun kiinni. Hän kumarsi päätään ja hipaisi naisen niskan kaarta huulillaan.
"Menneisyytesi ei määritä sinua", mies kuiskasi.
"Se on tehnyt sinusta sen uskomattoman ihmisen, joka olet tänään, mutta se ei määritä sinua."

Sormien kosketus iholla sai Wrenin värähtämään, ja huulet niskalla yhdistettynä kuiskaukseen saivat polvet notkahtamaan niin, että hänen oli pakko nojautua taaksepäin.
Damnú air, milloin he olivat viimeksi olleet todella lähellä toisiaan..?
"Kintsukuroi", hän toisti hiljaa ja kääntyi ympäri, kietoen kätensä Charlesin ympärille halatakseen itsensä miehen rintaa vasten.
Astia, joka oli kauniimpi juuri siksi, että se oli jouduttu korjaamaan.
"Charles, rakastan sinua enemmän kuin voin käsittää. Enemmän kuin minulla on sanoja..."

Charles kiersi kätensä Wrenin ympärille ja halasi naisen tiukasti syliinsä. Sydän tuntui lyövän edelleen kipeästi.
Wren oli lähtenyt. Ja hän oli kosinut heittämällä sormuksen kuraiselle nummelle. Hyvänen aika.
"Minäkin rakastan sinua", hän vastasi pujottaen sormensa läpi punaisista hiuksista ja nojautui hipaisemaan naisen ohimoa huulillaan.

Charles tuoksui edelleen vieraalta.
Wrenin kädet hakeutuivat villapaidan helmalle, kietoutuivat sen ympärille kuin harkiten, voisiko hän todella nykäistä sen pois.
Ruudutkin olivat vieraita.
"Olen kaivannut sinua aivan valtavasti", hän myönsi hiljaa, puristaen paidan helmaa nyrkkiensä sisään.

Charles painoi nenänsä hetkeksi Wrenin hiuksiin ja antoi itselleen yhden, syvän henkäyksen naisen tuoksua.
Hän silitti sormenpäillään naisen selän kaarta ja tunsi jälleen kipeän, melkein fyysistä tuskaa tuottavan kaipauksen vihlaisun sisällään.
"Niin minäkin sinua", hän vastasi katsellen Wreniä melkein haikeasti.

Wren ei halunnut päästää irti.
Hän oli ollut typerä kuvitellessaan, että pakeneminen olisi ollut Charlesin parhaaksi, kun se oli ollut repiä jo hänet itsensäkin rikki sillä hetkellä, kun hän astui ulos ovesta.
Mutta heidän piti keskittyä tulevaisuuteen, eikö niin?
Yhä paidan helmaa puristaen hän kohotti katseensa Charlesin silmiin, tutki niitä hetken, ja kurotti sitten suutelemaan miehen huulia.

Vain suudelma. Charles kumartui naista vastaan, painoi tämän itseään vasten ja nosti toisen kätensä punaisten hiusten joukkoon niskalle, hamuten uutta suudelmaa.
Voisiko Wren todella olla valmis viettämään elämänsä hänen kanssaan?
Lady Norfolk.

Typerä, typerä nainen.
Wren oli melko varma, ettei olisi selvinnyt ilman Charlesia. Ilman miestä hän olisi lopulta kävellyt metsäänsä ja jäänyt sinne, vailla ainuttakaan syytä palata.
Tá mo chroí istigh ionat.
Hänen sydämensä oli löytänyt kodin. Eikä sydäntään voinut jättää jälkeen ilman, että kuihtui pois.
Wren haukkasi henkeä suudelman lomasta ja antoi sitten käsiensä työntyä vieraan, ruudullisen paidan alle.

Charles hätkähti kosketuksen alla.
Hänestä tuntui, että hän oli menettämässä itsehillintänsä pahanpäiväisesti. Kaipaus sai sykkeen hakkaamaan kuurouttavana korvissa.
Mutta eivät he voisi tehdä mitään täällä. Ihmissyöjäsisaren kodissa. Kun häntä ei ollut edes esitelty talon emännälle. Ja hän oli pukeutunut luvatta isännän vaatteisiin. Kaikki tässä oli sopimatonta.
Ehkä hänen pitäisi pysäyttää Wren. Mutta hän ei löytänyt voimaa tehdä niin, punoi vain sormiaan punaisiin hiuksiin ja haki uutta suudelmaa.

Koko tilanne oli oikeastaan hirvittävän absurdi.
Pieni makuuhuone, jossa hän oli nukkunut lapsena kun oli vieraillut isovanhempiensa luona, ennen kuin nämä olivat joutuneet muuttamaan pois, tuttu maalaus seinällä.
Ja sitten oli Charles. Vieraissa vaatteissa.
Hän tunsi melkein kipeän kouraisun vatsallaan ja nykäisi paitaa, riisuakseen sen miehen pään yli.

Kaksi ääntä kamppailivat kiivaina Charlesin myllertävässä mielessä.
He eivät voisi tehdä mitään täällä – herran tähden, se olisi aivan äärettömän epäsopivaa. Ehkä ihmissyöjäsisar ja lapset kuulisivatkin heidät. Millainen esittäytyminen sekin olisi?
Mutta paljon äänekkäämpi ääni huusi, että hän saattaisi kuolla, ellei saisi Wreniä lähelleen. Siitä tuntui todella olevan elinikä, kun he olivat saattaneet viimeksi olla yhdessä.
Ja nyt hän oli taas puolialaston talossa, jonka emännälle ei ollut tullut edes esitellyksi. Hän ei ollut varma, minne paita oli kadonnut, sillä hamusi vain naisen huulia kamppaillen kiivaasti vastaan halua työntää tämä takana olevalle sängylle.

Ikävä.
Kipeä, raastava ikävä, joka ei tuntunut helpottavan, joka ei katoaisi, ennen kuin hän olisi päässyt lähemmäs.
Nyt hän ei ollut ahdistunut, muistot eivät vaanineet varjoina sängyn reunojen ulkopuolella.
Wren haukkasi uudelleen henkeä ja irrottautui suudelmasta katsoakseen Charlesin kasvoja.
Sitten hän perääntyi, otti askeleen lähemmäs sänkyä ja työnsi samalla matkalaukkunsa jalallaan takaisin sen alle.
Hitaasti hän istui sängyn laidalle ja ojensi käsiään miestä kohti.

Hän saattaisi kuolla.
Hän ei voinut ajatella. Hän ei voinut hengittää. Yksi ainoa, sanaton kaipaus jyskytti hänen sisällään ja huusi unohtamaan kaiken muun.
Charles astui lähemmäs ja kosketti Wrenin kasvoja, rintakehä kiivaasti kohoillen.
Mutta he olivat ihmissyöjäsisaren talossa.
"Me olemme sisaresi talossa", Charles muistutti hiljaa, silmät ahdistuksesta eläen. Olisi aivan äärettömän epäsopivaa tehdä täällä mitään.

Sänky vinkaisi hiljaa, kun Wren liikahti levottomana patjalla. Hän ojensi käsiään ja vei ne Charlesin niskalle, yrittäen houkutella tämän kasvot lähemmäs omiaan.
"Vanhoissa kivitaloissa on paksut seinät", hän kuiskasi hiljaa, melkein hengästyneenä. Ei, ehdottomasti hengästyneenä.
Charlesin valkea iho, arpi, jota ei voinut edes nähdä tässä valaistuksessa, sillä taitavat kädet olivat kuroneet sen umpeen.
"Minä haluan sinua", hän kuiskasi vielä hiljempaa.
Sänky oli nähnyt vuosikymmenien aikana paljon.

He eivät voisi. He eivät voisi - tämä oli vielä pahempi kuin hänen toimistonsa Carlton Gardensissa.
Ja silti hänestä tuntui, että naisen sanat saivat hänen järkensä sumenemaan. Charles kumartui, tarttui naisen kasvoihin ja painoi huulille jokseenkin intohimoisen suudelman.
Heidän ei pitäisi. Mutta hän oli heikko, heikko mies.

Wren oli melko varma, että veri oli muuttunut laavaksi hänen suonissaan, niin voimakkaana se poltti ihon alla.
Sänky päästi uuden, hennon vinkaisun, kun hän kurotti kaulaansa vastatakseen suudelmaan.
Koti. Koti oli tässä ja nyt, Charlesin kanssa. Juuri nyt koti oli pieni huone, jonka seinältä pyhimys katseli huolestuneena.
He olivat nyt kihloissa.
Wren tarttui miehen hartioihin ja veti tätä kanssaan vuoteelle, joka oli liian kapea parivuoteeksi, mutta liian leveä yhdelle hengelle.

Voi hyvä luoja.
Charles kohtasi pyhimyksen huolestuneet silmät, ennen kuin tajusi nojautuvansa Wrenin ylle sängylle. Se vingahteli huolestuttavasti hänen allaan.
Charles kumarsi päänsä suutelemaan Wrenin kaulaa, syke kuurouttavana päässä jyskyttäen.

Wren oli niin tottunut Pyhän Brigidin ja tämän kanssapyhimysten valvoviin katseisiin, ettei enää edes tiedostanut tummien silmien läsnäoloa.
Hän oli keskittynyt Charlesiin, siihen, kuinka saattoi ujuttaa sormensa sateen villitsemiin vaaleisiin hiuksiin ja saada ne villiintymään vielä vähän lisää. Hänellä ei ollut täällä laukkuaan, jonka sivutaskussa täydellinen kampa odotti.
Se oli Lontoossa. Kotona.
Hän voihkaisi hiljaa ja taivutti kaulaansa paremmin suudeltavaksi samalla kun antoi käsiensä valua alas miehen selkään.

Kosketus tuntui suistavan hänet täydelliseen hulluuteen. Hän oli ikävöinyt Wreniä. Hän oli pelännyt menettäneensä naisen – hän oli pelännyt olleensa vain yksi hirviö lisää, jota naisen oli pitänyt paeta.
Mutta Wren halusi hänet.
Charles kuljetti sormiaan kaivaten pitkin naisen vyötärön kaarta ja sitten hivutti mekon helmaa ylemmäs, hamuten huulillaan kaulan pehmeää ihoa. Vain pieni hetki.
Hän voisi tuntea huonoa omaatuntoa jälkikäteen.

Charles oli tullut hakemaan hänet kotiin.
Tai ehkä vaatimaan parempaa selitystä, kuin lapulle hätäisesti kirjoitettu viesti, mutta oliko sillä niin väliä? He lähtisivät täältä kotiin yhdessä.
Wrenin katse hakeutui tuttuun kattoon, jonka uurteet olivat hänelle hyvin tutut.
Ei haitannut, vaikka vuode kitisi ja kylmä veto työntyi sisään ikkunanpuitteiden välistä.
Levottomat kädet vaelsivat alemmas, housuille, joita Charles oli aiemmin niin epätoivoisesti suojellut.

Nälkä heräsi Charlesin sisällä. Kaipaava, kipeä, enemmän janoava nälkä, joka sykki hänessä ja tuntui sumentavan kaiken loogisen ja rationaalisen ajattelun.
Hyvä jumala, hän vain halusi Wrenin. Hän halusi tuntea naisen ihon, hän halusi lähemmäs. Ja kosketus housuilla sai hänet tarttumaan lujemmin Wrenin lantioon.
Kunnes ähkäisi tuskissaan ja painoi otsansa naisen solisluuta vasten.
”Me olemme sisaresi talossa”, hän huomautti yhteenpurtujen hampaiden lomasta.
”Eikä minua ole edes esitelty sisarellesi. Ja alakerrassa on lapsia.”

Wren voihkaisi aivan yhtä tuskastuneena.
"Charles, juuri siksi talossa on lapsia, että..." hän henkäisi hiljaa.
Hengitys ihoa vasten oli ajaa hänet hulluksi, sormet vaelsivat pitkin Charlesin selkää epätietoisina.
Viimeisen vuorokauden aikana myllänneet tunteet sekoittuivat toisiinsa ja saivat hänen olonsa tuntumaan lähes epätodelliselta.
"Ja voin esitellä teidät myöhemmin..."

Charles ei pitänyt tunteesta, ettei voinut ajatella, kun alkukantainen halu kaappasi hänet täysin ja sekoitti kehonkin perinpohjaisesti. Ja sen vastustaminen oli käsittämätön voimanponnistus, joka viilsi sisällä fyysisenä tuskana.
Hän halusi Wreniä niin palavasti, että harkitsi voimasanoja.
Mutta miten he voisivat?
”En usko, että tämä on sopivaa”, hän kuiskasi ahdistuneena, kun sormenpäät piirsivät kaihoisina naisen lantion kaarta ja keho janosi painautua lähemmäs.

Kosketus lantiolla sai Wrenin värähtämään.
Ei kyse ollut pelkästään siitä, että hän halusi Charlesin fyysisesti lähelleen. Tunnit, jotka olivat kuluneet sen jälkeen, kun hän oli jättänyt Carlton Gardensin taakseen, olivat olleet hänen elämänsä hirveimpiä. Hetkiä sen jälkeen, kun oli tajunnut tehneensä pahan virheen.
Wren nielaisi ja liikahti miehen alla, kietoi käsiään tämän ympärille.
"Minä uskon, että on", hän kuiskasi takaisin.
"Me olemme kihloissa."

He olivat kihloissa. Yhteiskunnan hyväksymä normi taisi olla fyysinen läheisyys kihlautumisen jälkeen.
Vaikka se oli vieraassa talossa, jonka emännälle häntä ei ollut esitelty. Vaikka alakerrassa oli lapsia. Vaikka isännältä varastettu paita oli myttynä jossakin lattialla.
Mutta hän saattaisi kuolla, jos yrittäisi nyt suoristautua istumaan ja ehdottaa teelle lähtemistä.
”Luulen, että tämä on silti sopimatonta”, Charles kuiskasi onnettomasti, mutta ei voinut itselleen mitään otteen voimistuessa naisen lantiosta ja painaessa sitä häntä vasten.

Wren oli aikeissa huomauttaa, että moni muukin asia heidän suhteessaan taisi olla varsin sopimatonta, ja että he voisivat vain olla hyvin, hyvin hiljaa, mutta hänen aikeensa pakeni voihkauksena huulten lomasta, kun ote lantiosta voimistui.
He voisivat toivoa, että kivitalossa tosiaan oli paksut seinät. Sellaiset, jotka oli rakennettu kestämään säätä ja mereltä puhaltavia viimoja.
Hän painoi kasvonsa vasten Charlesin hartiaa tukahduttaakseen äänensä.
"Tarvitsen sinua..."

Wrenin vastustaminen olisi tarvinnut yli-inhimillistä itsekuria. Ja Charles oli vain mies, joka tunsi olonsa hyvin tukalaksi.
Muutama voimasana välkähti miehen mielessä, kun hän nojasi päätään Wreniin ja yritti kamppailla nälkäänsä vastaan. Mutta hänellä ei ollut mitään toivoa. Naisen sanat suistivat hänet suoraan hulluuteen, ja mies kallisti päänsä suutelemaan kihlattunsa kaulaa, kun ujutti alushousuja tämän jalasta.
Varmasti olisi romanttista riisua toisensa, pidellä toisiaan, edetä hellästi ja kiireettömästi, sytyttää ehkä muutamia kynttilöitä tai mitä elokuvissa yleensä harrastettiin.
Mutta Charles halusi Wrenin eikä yksikään muu ajatus mahtunut enää hänen mieleensä. Kiihtyvä, huutava jyske hänen päässään sai hänet vain työntämään mekon helmaa ylemmäs, avaamaan housujaan ja painautumaan lähemmäs.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1514
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Let the fire burn the ice   La Maalis 17, 2018 9:56 pm

Oli ehkä hyvä, ettei Wren ollut tehnyt lupausta hiljaisuudesta, vaikka hän tekikin parhaansa.
Hän ei ollut muistanut, että sänky kitisi aivan näin paljon. Tai pikemminkin, hän ei ollut koskaan todistanut sen kitinää tällaisessa tarkoituksessa.
Hiukset levisivät villinä kiharapilvenä pitsillä reunustetulle tyynylle, sade hakkasi jälleen yltyneenä ikkunaa vasten pitsiverhojen takana.
Wren halasi Charlesia tiukasti ja yritti saada hengityksensä tasaantumaan, vaikka sydän tempoilikin vielä rinnassa niin monesta syystä, ettei niille kaikille tuntunut olevan tilaa hänen mielessään.
Sängyn kitinä oli rauhoittunut.
Ja taisi olla hänen syytään, että ulkoministerin kauniissa, valkeassa ihossa oli nyt hartian kohdalla purujäljen muotoinen mustelma.

Hetken pieni, tunnelmaltaan lämmennyt huone pitäisi poissa vääjäämättömän huonon omantunnon ja häpeän olemattomasta itsekurista. Kauhun siitä, miten edelleen korvissa soivan sängyn kitinän oli täytynyt kuulua myös alakertaan.
Hetken vielä Charles sai antaa päänsä levätä Wrenin rintakehällä, hajamielisen levollinen katse hopeisissa silmissään, leveät hartiat rentoina. Hänen maailmansa oli pimentynyt, huone oli kieppunut ja hän saattoi ymmärtää, miksi ihmiset janosivat toistensa läheisyyttä. Humalluttava tunne viipyi vielä mielessä, endorfiinit kuohuivat veressä euforisessa riemussa.
Mies halasi Wreniä tiukemmin, syke edelleen kiihkeänä ja silitti sormenpäillään naisen kylkeä.

Wrenin katse seurasi jälleen katon uurteita ennen kuin laskeutui Charlesiin, jonka paino tuntui turvalliselta hänen päällään. Hän sipaisi luonnonvalkeita hiuksia ja antoi sitten sormiensa vaeltaa hartialle, jolla jo tummumassa oleva jälki viipyi.
Kyllä, kyllä se oli hänen tekemänsä.
Sänky huokaisi kun hän kohotti päätään painaakseen suudelman miehen hiusten joukkoon.
Brigid katseli heitä seinältä luovuttaneena.

Sängyn päästämä ääni sai Charlesin sulkemaan silmänsä. Mitä hän oli tehnyt?
Hyvä luoja.
Mies nyki vaivihkaa housunsa kunnolla ylös ja sulki ne, laskien sitten Wrenin helmaa säädyllisemmin alemmas, sormenpäät hellällä kaipauksella reiden ihoa sivellen.
"Minä käyttäydyin juuri hyvin, hyvin sopimattomasti", hän totesi matalasti ja nosti päänsä niin, että saattoi katsoa Wreniä silmiin. Hän kosketti naisen poskea.
"Mitä sinä teetkään minulle, neiti Reynard."

Wren kohtasi Charlesin katseen ja tutki hopeisia silmiä.
Vino hymy sai toffeenkultaiset silmät siristymään ja väläytti hieman vinoja kulmahampaita, jotka olivat jättäneet merkkinsä miehen hartian valkoiseen ihoon.
"Ehkä on sitten hyvä, että neiti Reynard on täällä enää rajoitetun ajan."
Sen jälkeen neiti Reynardista tulisi rouva Edgerly.
Hyvänen aika.

Naisen vino hymy nosti hymyä myös Charlesin kalpeanharmaisiin silmiin. Hän pujotti kätensä punaisiin hiuksiin ja juoksutti kiharaisia suortuvia sormiensa lomassa.
"Tohdinko edes ajatella, millaisessa pulassa olen sitten kanssasi?" hän kysyi ja hipaisi huulillaan naisen kaulaa.
"Kun olet Lady Norfolk."

Ajatus upposi Wrenin tajuntaan hitaasti.
Lady Norfolk.
Hyvä luoja.
Hänen sydämensä alkoi hakata nopeammin, ja harhauttaakseen itsensä hän ojensi toisen kätensä suoraan ylöspäin, jääden katselemaan nimetöntään koristavaa safiirisormusta.
"Lady Norfolk", hän toisti, kuin olisi kokeillut, miltä se tuntui.

Ajatus sai Charlesin hymyilemään ja unohtamaan hetkeksi, että hän oli käyttäytynyt äärettömän sopimattomasti ja kenties luonut aivan toisenlaisen ensivaikutelman naisen perheeseen kuin toivoisi.
"Lady Norfolk", hän toisti ja sipaisi punaisia hiuksia hellästi pois pisamaisilta kasvoilta.
"Se kuulostaa hyvältä."

"Se kuulostaa hyvin... hienostuneelta", Wren totesi, käännellen kättään katse safiirissa.
Lady Norfolk kuulosti naiselta, joka tiesi, mitä aperitiivit olivat ja joka osasi hienoilla illallisilla valita oikeat keskustelunaiheet, huomioiden jokaisen läsnäolijan.
Lady Norfolk ei kuulostanut naiselta, joka kompastui ketunkoloon Irlannin nummilla ja teki sen jälkeen siveettömiä asioita kitisevässä sängyssä.
"Tämä on vanha sormus?"

"Se on kulkenut suvussani sukupolvia", Charles vastasi ja hipaisi vielä kerran naisen kaulaa huulillaan, ennen kuin suoristautui istumaan. Sänky vinkaisi ja mies tunsi kylmän kauhun kosketuksen.
Hän oli ollut äärettömän sopimaton. Hyvänen aika.
Mies nojasi pään käsiinsä ja huomasi lattialle pudonneet alushousut, jotka Wren oli saanut pujotettua jalkaansa vasta hetkeä aikaisemmin. Hämillisenä hän poimi ne vetoisalta lattialta ja ojensi naiselle, kurottuen sitten poimimaan epätietoisena vihreät paidat.

Sormus oli kulkenut Charlesin suvussa sukupolvia.
Hyvä luoja, mitä jos sille tapahtuisi jotakin? Jos hän kadottaisi sen? Pudottaisi epähuomiossa viemäriin? Hyvä luoja, hänen olisi varmastikin hankittava sitä varten jonkinlainen varmuusketju.
Sänky valitti ja niin valitti melkein Wrenkin, kun lämmin paino katosi hänen yltään.
Hän seurasi miehen esimerkkiä ja nousi istumaan, katsellen hetken hämmentyneenä alushousujaan ennen kuin poimi ne käteensä ja nousi pujottamaan niitä jalkoihinsa.
Suoristautuessaan hän hipaisi Charlesin hartiaan jäänyttä jälkeä uudelleen.
"Minä taisin tehdä tuon..."

Charles seurasi katseellaan naisen kättä, yrittäen nähdä silmäkulmastaan mitä Wren tarkoitti.
Hän ei ollut edes tiedostanut, että nainen oli ilmeisesti purrut häntä niin, että hartiaan oli jäänyt sinertävä hampaiden jälki. Mitä Wrenin läheisyys oikein teki hänelle?
"Oh", hän sanoi ja hipaisi sitä sormellaan, ennen kuin veti ruudullisen kauluspaidan takaisin päälleen. Ehkä hänen omakin paitansa olisi sen verran kuivunut, että hän voisi pukeutua uudelleen siihen.
"En kai satuttanut sinua?" mies kysyi kulmat kurtistuen ja kohotti katseensa Wreniin.

Wrenin kulmat olivat painuneet mietteliääseen kurtistukseen. Hänellä ei ollut tarkkaa mielikuvaa siitä, missä vaiheessa hampaat olivat pureutuneet hartian ihoon, mutta hänen se oli täytynyt tehdä.
Hän tutki ruudullista paitaa hetken katseellaan ennen kuin astui lähemmäs ja painui istumaan Charlesin syliin melkein ujona, kietoen kätensä miehen niskan taakse.
"Lord Norfolk", hän totesi, silittäen vaaleita niskahiuksia.
"Vihreä ei taida olla värisi."

Charles räpäytti Wrenin istuessa hänen syliinsä, mutta kiersi sitten käsivartensa naisen ympärille pitääkseen tämän siinä, lämpöä jäänharmaissa silmissään. Hän tutki eriparisia silmiä vyötärön viehkeää kaarta silittäen.
"Olet luultavasti oikeassa", hän vastasi ja totesi, että hänen tittelinsä kuulosti häkellyttävän miellyttävältä, ehkä ensimmäistä kertaa hänen elämässään – tullessaan tulevalta Lady Norfolkilta.
"Mutta se on sinun."

Wren tutki Charlesin silmiä ja siirsi toisen kätensä silittämään tämän poskipäätä.
Vino hymy sai toisen suupielen kohoamaan hieman enemmän kuin toisen.
"Tietenkin se on", hän myönsi, painaen pehmeän suudelman Charlesin suupielelle.
"Minä olen irlantilainen. Oletko nälkäinen?"

Charles kohotti valkeaa kulmaansa skeptisesti.
"Mihin irlantilaisuus ei ole syy?" hän kysyi ja kosketti vieraan paidan kaulusta mietteliäänä. Ehkä irlantilaisuus oli keino selittää mitä tahansa, voittaa mikä tahansa riitä ja saada mitä tahansa anteeksi.
"En, kiitos. Oletko sinä?" Hän ei ollut tuntenut ruokahalua sen jälkeen, kun oli löytänyt Wrenin viestin ja tajunnut naisen lähteneen.

Wren kallisti hieman päätään, niin että punaiset suortuvat valahtivat toiselle hartialle.
"Hyvin harva asia on sellainen, johon sitä ei voisi käyttää syynä", hän myönsi.
"Sillä saa paljon anteeksi."
Tai ainakin siihen saattoi vedota hyvin monessa asiassa, eri asia, ostiko toinen osapuoli syyn.
Hän suukotti miehen suupieltä uudelleen.
"Hieman. Voisin ottaa teetä."

Se luultavasti tarkoitti talon asukkaiden kohtaamista. Kauhu nosti jälleen päätään – mitä hän oli ajatellut? Hyvä luoja.
Sänky kitisi ja vinkui jokaisesta liikahduksesta.
Typerys. Charles puristi silmänsä hetkeksi kiinni niitä hieroen ja pyyhkäisi sitten leukaansa, itseään keräten.
"Hyvä on. Sinun pitää saada teetä", hän sanoi ja suoristautui, nostaen Wrenin kevyesti jaloilleen.
"Ehkä voisin katsoa onko paitani tarpeeksi kuiva."

Wrenin silmissä häivähti huoli ja hän hipaisi Charlesin ohimoa sormenpäillään.
"Eihän päätäsi särje?" hän varmisti. Ettei aivotärähdys olisi aiheuttanut kauaskantoisia jälkiseurauksia.
Jaloilleen päästessään hän suoristi helmaansa ja kumartui nykäisemään matkalaukkunsa esiin.
Kirkkaankeltaiset sukkahousut ja pörröinen vihreä neule olisivat hänen haarniskansa viimaa vastaan.
"Voisimme tehdä niin. Ja Charles..."
Hän kääntyi miehen puoleen, kulmat kurtussa.
"Miksi pelkäät satuttaneesi minua?"

"Ei", Charles vastasi ja juoksutti sormet läpi valkeista hiuksistaan, ottaen askeleen kauemmas, jotta Wren pääsi laukulleen. Luultavasti pian särkisi.
"Hmm?" hän kohotti kulmiaan ja katsahti naista mietteliäänä.
"Ilmeisesti sinä purit minua. Enkä muista missä kohtaa. Ehkä satutin sinua ja yritit puolustaa itseäsi?"

Wren räpäytti silmiään.
Niin. Niin hän oli purrut, siitä oli muistona mustelma hartialla.
Hän kelasi tapahtumia taaksepäin mielessään ja tunsi kevyen punan kohoavan poskilleen pisamien alla.
"Ei, ei, en tehnyt sitä siksi, että olisit satuttanut", hän vakuutti.
Charles ei satuttaisi häntä.
"Olen melko vakuuttunut että tein niin, koska muutoin olisi alkanut vaikertaa."

Charles ei ollut varma mitä se tarkoitti. Eikö vaikerrus usein liittynyt kipuun? Mutta jos Wren sanoi toisin, ehkä hänen pitäisi uskoa naista. Hämmentynyt kurttu viipyi kuitenkin valkeissa kulmissa.
Hän astui lähemmäs ja pyyhkäisi naisen hiuksia pois kasvoilta, punoen sormiaan niiden lomaan.
"Onko se hyvä asia?"

Wren punehtui hieman lisää.
Hän kohotti katseensa hämmentyneeseen kurtistukseen ja kohotti sormensa hipaisemaan toista valkeaa kulmaa.
"On. On se hyvä asia", hän vakuutti, nojaten päätään kosketusta kohti.
"Minun on vain kovin vaikea pysyä hiljaa, kun saan orgasmin."

Charles räpäytti.
Ei, hän ei kuullut väärin. Miehen korvat punehtuivat hitaasti, ja hän hieraisi nenänpieltään.
"Se... Se on hyvä", hän sanoi ja kiersi kätensä nielaisten Wrenin vyötärölle, vetäen naisen lähemmäs itseään. Hän tutki eriparisia silmiä ja kumartui painamaan huulille suudelman.
Ehkä seuraavalla kerralla Wrenin ei tarvitsisi pysyä hiljaa.

"Se on hyvä", Wren vahvisti.
Paitsi ehkä Charles-raukan hartian kannalta. Ehkei hänen pitäisi ottaa tavaksi pureskella miestä tällä tavalla, tai ainakin olla hyvin varovainen sen suhteen, minne pureskeli. Sellaisille alueille, jotka sai helposti piiloon, ulkoministeri tuskin haluaisi esiintyä kaulansyrjä mustelmilla.
Hän vastasi suudelmaan ja kiehnäsi päätään Charlesin hartiaa vasten, hipaisten punehtunutta korvaa sormenpäillään.
"Käymmekö tarkistamassa paitasi kohtalon?"

Charles halasi Wrenin hetkeksi rintaansa vasten ja toivoi, ettei hänen nolostumisensa ja hämillisyytensä näkyisi niin vaivattomasti – varsinkaan, kun he menisivät alakertaan eikä hän voinut olla tiedostamatta, että virallista tapaamista naisen sisaren kanssa värittäisi molemminpuolinen tieto siitä, mitä vierashuoneessa oli tapahtunut.
”Käydään”, hän lupasi ja vaihtoi kylpyhuoneessa helpottuneena kauluksista hieman kosteaan, vaaleansiniseen kauluspaitaansa.
”Voin maksaa lainavaatteiden pesulan, totta kai.”

Charlesin sanat täyttivät Wrenin sellaisella hellyydellä, ettei hän voinut olla tarttumatta kosteisiin kauluksiin vetääkseen miehen pikaiseen suudelmaan.
"Olen melko varma, että Teal pesee pyykkinsä itse. Eikä Kealkillissä ole pesulaa..."
Hän kurottautui varpailleen ja pyyhkäisi miehen luonnonvalkeita hiuksia, jotka olivat perusteellisesti villiintyneet hänen käsiensä jäljiltä.
"Oletko valmis kohtaamaan ihmissyöjäsisareni?"

”Oh”, Charles vastasi kurtistaen hienoisesti valkeita kulmiaan ja pohti, tarjoutuisiko lennättämään paidat Lontooseen pestäväksi. Mutta ehkä sorsan mukaan nimetty sisar todella pesi pyykkinsä itse.
”Ehkä on aika pahoitella antamaani ensivaikutelmaa”, mies totesi ja hipaisi Wrenin ohimoa huulillaan, ennen kuin suoristi hartioitaan ja viittasi naista kulkemaan edellään alakertaan.

"Olen varma, että tekemäsi ensivaikutelma oli... lähtemätön", Wren vakuutti ja pyyhkäisi hiuksia pois kasvoiltaan ennen kuin suuntasi alakertaan.
Ikkunoiden takana oli tullut jo pimeää, ja vanha, kellertävä kattolamppu valaisi avointa tupakeittiön ja olohuoneen yhdistelmää.
Sohvanurkkaukseen rakennettu maja oli kadonnut, samoin kuin Wrenin sisarenlapset.
Teal istui pöydän ääressä, teekuppi edessään ja pörröiseen, mintunvihreään aamutakkiin kääriytyneenä. Toffeenkultaiset silmät siristyivät heidän astellessaan alas narisevia portaita.
"Kuvittelin, ettette tulisi alas enää tänään."

Charles oli varma, että ensivaikutelma oli lähtemätön, muttei välttämättä tavalla, jolla Britannian ulkoministeri toivoisi jättävänsä ensivaikutelman vieraalla maaperällä liikkuessaan.
Hän laskeutui Wrenin perässä alakertaan ja hillitsi halunsa peittää silmät häpeästä käteensä, kun sorsan mukaan nimetty sisar tervehti heitä. Charles kosketti Wrenin selkää ja astui lähemmäs pöytää.
”Emme tainneet ehtiä esittäytyä.”

"Emme tosiaan", nainen myönsi ja kohottautui seisomaan, ojentaen kättään Charlesia kohti melkein samanlaisella röyhkeydellä, kuin hänen sisarensa oli vaatinut huomiota haastattelussaan päivänä, joka tuntui olleen kauan, kauan sitten, jos Wreniltä kysyttiin.
"Teal O'Doyle. Wrenin sisar ja sorsan mukaan nimetty", hän esitteli itsensä.

Hetken Charles pohti pitäisikö hänen esitellä itsensä Wrenin kihlattuna, mutta varmastikin uutisen kertominen olisi naisen itsensä oikeus.
Niinpä hän tarttui ojennettuun käteen kohteliaasti.
"Charles Edgerly, isoisoisän mukaan nimetty", hän vastasi ja katsahti Wreniä.
"Pahoitteluni, ettemme ehtineet esittäytyä aikaisemmin."

Tealin silmät siristyivät hymystä, joka oli hyvin tutulla tavalla hieman vino.
"Oikein mukava tavata näin virallisesti", hän totesi ja palasi istumaan tuoliinsa.
"Pakko myöntää, että tämä on ensimmäinen kerta, kun tapaan ulkoministerin. Tai kun ulkoministeri yöpyy kodissani. Otatteko teetä?"
Wren hipaisi Charlesin käsivartta.
"Voin hakea", hän lupasi, tutkien miehen profiilia kulmat kevyesti kurtistuneina. Ulkoministeri ja siniverinen jaarli ei tuntunut olevan täysin samasta maailmasta kuin vanha, kivinen talo, joka oli nähnyt monien irlantilaissukupolvien kasvavan.
"Charles, tahdotko teetä?"

Charles katsahti Wreniä ajatuksissaan ja kosketti naisen selkää.
"Kiitos, mutta hyvä näin", hän vakuutti tuntien levottomuuden hiipivän sisällään ollessaan niin kaukana tilanteen hallinnasta sekä mukavuusalueeltaan.
"En voi väittää tulleeni viran puolesta. Halusin vain hakea Wrenin kotiin."

Charles katsahti Wreniä ajatuksissaan ja kosketti naisen selkää.
"Kiitos, mutta hyvä näin", hän vakuutti tuntien levottomuuden hiipivän sisällään ollessaan niin kaukana tilanteen hallinnasta sekä mukavuusalueeltaan.
"En voi väittää tulleeni viran puolesta. Halusin vain hakea Wrenin kotiin."

Wren vilkaisi ensin sisartaan ja sitten Charlesia, ennen kuin veti tuolin esiin jykevään puupöydän alta ja viittasi miestä istumaan alas.
Teal hymyili viattomasti, kulmahampaat välkähtäen, ja näytti hyvin paljon tyytyväiseltä ketulta.
"Hyvin herttaista", hän totesi.
"Senkö vuoksi siskollani on nyt sormus nimettömässä?"
Wren jähmettyi aloilleen. Totta kai, Tealilla oli tarkat silmät.

Charles istuutui alas Wrenin pyynnöstä, osaamatta näyttää erityisen rennolta tai luontevalta irlantilaistalon keittiössä. Hänen puolustuksekseen hänen ei tosin voinut sanoa näyttävän erityisen rennolta missään tilanteessa.
Hän katsahti Wrenin käden suuntaan ja palautti sitten katseensa Tealiin.
"Kyllä", mies sanoi, "menimme kihloihin."

Teal kurotti kättään pöydän yli.
"Wren, käsi tänne", hän kehotti, ja kulmiaan kevyesti kurtistaen Wren toteutti vienosti esitetyn pyynnön ja ojensi kätensä tarkastelun kohteeksi.
Kihloissa.
Ajatus lähetti yhä uudelleen perhoset lepattamaan hänen vatsassaan.
Teal tutki sormusta katseellaan ja kallisti sisarensa kättä niin, että valo otti syvänsiniseen safiiriin.
"Tuolla nummellako? Et tainnut tiedustella lupaa pyytää sisareni kättä."

Charles katseli, kuinka sisarukset katselivat Edgerlyjen suvussa periytynyttä sormusta.
"Kyllä", mies vastasi hillitysti ja tutki Wrenin kasvoja. Olikohan nainen sisäistänyt ajatusta vielä? Se tuntui epätodelliselta.
"Wren, tarvitsetko luvan naida minut?"

"Tietenkin hän tarvitsee", Teal huomautti, katse edelleen sormukseen kiinnittyneenä.
"Me olemme katolilaisia."
Wren tuhahti ja nykäisi kätensä vapaaksi, painaen sen melkein suojelevasti rintaansa vasten. Kuin olisi pelännyt, että pikkusisko nappaisi sormuksen ja viskaisi sen takkaan tai pihan kaivoon - ja kun otti huomioon, mitä Teal oli hänen omaisuudelleen menneisyydessä tehnyt, pelko ei kenties ollut kovinkaan aiheeton.
"En tietenkään tarvitse. Eikä isä sitä paitsi ole maisemissa antamassa lupaa", hän huomautti.
"On sinulla muuta perhettä", Teal intti.

Charles katseli sisarusten välistä keskustelua hienovarainen uteliaisuuden pilke kalpeanharmaissa silmissään. Ainoana lapsena, joka ei myöskään viettänyt merkittävästi aikaa muiden ikäistensä kanssa, hän ei tuntenut suhdetta, joka sisarusten välillä usein vallitsi. Teal oli kuulostanut varsin värikkäältä persoonalta Wrenin tarinoissa. Ehkä perhe toivoi Wrenille aivan toisenlaista tulevaisuutta.

"Muu perheeni saa tyytyä päätökseeni", Wren huomautti nenäänsä tuhauttaen, ja kumartui painamaan suukon Charlesin poskelle ennen kuin suuntasi hakemaan itselleen kupillista teetä.
Teal seurasi katseellaan hetken sisartaan ennen kuin käänsi sen takaisin pöytänsä ääressä istuvaan mieheen, häpeilemättömän uteliaana.
"Joten, sinä olet ulkoministeri", hän aloitti, kietoen sormensa kissanpentukuvioisen teemukinsa ympärille.
"Mutta mitä muuta?"

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1514
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Let the fire burn the ice   La Maalis 17, 2018 9:57 pm

Charles katsahti Wreniä sivusilmällä ja kosketti naisen kylkeä huulten koskettaessa hänen poskeaan.
Sitten peukaloinen oli poissa ja sorsa tuijotti häntä. Mitä muuta?
Charles kohotti toista valkeaa kulmaa kysyvänä.
"Mitä sinä haluat tietää?" hän kysyi kohteliaasti.
"Olen ulkoministeri, sijoittaja, entinen kenttäratsastaja ja nykyinen hevosenomistaja sekä Norfolkin jaarli."

Teal siristi silmiään ja tutki Charlesin kasvoja.
"Sinulla on Paddy Blue", hän totesi, aivan kuin olisi hakenut tiedon jostakin mielensä syvyyksissä sijaitsevista tiedostoista.
"Ja ostit Wrenille hevosen."
Keittiön puolelta kuului terävä, iirinkielinen ärähdys, ja Teal vastasi pyöräyttämällä silmiään.
"Kihlattusi puhuu enkelten sanoja. Aiotko tehdä hänet onnelliseksi?"

"Minulla on Paddy Blue", Charles vastasi häivähdys lämpöä äänessään, kuten aina hänen elämänsä hevosen tullessa puheeksi.
"Ja minä ostin hänelle hevosen", hän jatkoi huvittunutta hymyä suupielessään. Hieno hevonen se olikin.
"Kyllä, aion tehdä hänet hyvin onnelliseksi."

Teal kallisti lintumaisesti päätään.
"Hyvä, minun ei tarvitse siis ajaa sinua ulos aivan vielä. Joten, kun te menette naimisiin, Wrenistä tulee mitä?"
Hän vilkaisi sisartaan, joka oli kumartunut rapsuttamaan jalkoihinsa kiehnäämään ilmestynyttä muhkeaa, punaraidallista kissaa.
"Lady Norfolk?"

Charles pysyi liikkumattomana tuolillaan, ryhti moitteettomana ja vastapäätä istuvaa naista tutkivasti katsellen, kätkien ajatuksensa hillityn ulkokuoren alle.
"Kyllä, kun menemme naimisiin, Wrenistä tulee Lady Norfolk, Norfolkin kreivitär", mies vastasi ja pohti, kuulostiko se omituiselta Reynardien klaanista. Tämä tuntui olevan aivan eri maailma kuin se, johon hän kuului.

Se sai Tealin tyrskähtämään tavalla, josta oli hankala sanoa, oliko kyse huvittuneisuudesta vai yllätyksestä, vai ehkä molemmista.
"Melkoinen harppaus", hän totesi ja kohotti katseensa sisareensa, joka oli saanut itselleen teetä Dublinin nimellä varustettuun mukiin ja palasi pöydän ääreen.
"En ole silti varma, mitä mieltä olen siitä, että valitsit englantilaismiehen."
Wren istahti pöydän ääreen ja hipaisi Charlesin kättä.
"Onneksi mielipidettäsi ei kysytä, Teal."
Teal siristi silmiään ja yritti selvästi olla nauramatta.
"Milloin voin odottaa kutsua häihin?"
Wren jähmettyi hetkeksi ja vilkaisi sitten Charlesiin. Oli vaikea kuvitella hänen... värikästä sukuaan keskelle siniverisiä, jotka varmasti jokin ikivanha tapa velvoitti kutsumaan.

Charles kohotti hienovaraisesti kulmaansa Tealille. Mutta ei voinut syyttää mielipiteestä. Hänen äitinsä saattaisi desinfioida talon irlantilaisen vierailun jälkeen, ja luultavasti tarvitsisi hajusuolaa kuullessaan, että hän oli naimassa sellaisen.
Ajatus Reynardeista hänen sukunsa piireissä sai hänen suupielensä nykyäisemään. Britannian siniverinen kerma kaipasikin hieman ravistelua.
"Sitten, kun Wren on valmis", hän vastasi tyynesti ja hipaisi naisen niskaa.

"Siinä ei ole mitään henkilökohtaista", Teal vakuutti nähdessään Charlesin kohottavan kulmaansa.
"Teikäläiset eivät vain ole olleet turhan suuressa suosiossa meidän keskuudessamme. Epäilen, että daideó uhkaa sydänkohtauksella, kun saa tietää, ellei tiedä jo. Tulitte esiin aika näyttävästi. Hän on aina kannattanut Irlannin itsenäisyyttä."
"Teal, daideó oli silloin kymmenen..."
"Hänen isoisänsä taisteli brittipiruja vastaan 20-luvulla - ei millään pahalla, edelleenkään."
Wren tuhahti, pyöräytti silmiään ja katsahti Charlesia pahoittelevasti.
"Puhuimme syksystä."

Charlesin suupieli nykäisi uudelleen huvituksesta. Brittipirut eivät puhuneet naapureistaan usein kovin paljoa kauniimmin, takertuneina jonkinlaiseen vihan ja ennakkoluulon tuomaan yhteenkuuluvuuden tunteeseen.
"Wrenin koko suku on luonnollisesti tervetullut", mies sanoi kääntäen katseensa Wrenistä Tealiin.
"Häät pidetään todennäköisesti Lilford Hallin lähellä olevassa katedraalissa, Norfolkissa."

Wren hipaisi Charlesin kättä.
"Voi olla, että kadut tuota vielä", hän huomautti hiljaa.
Teal oli kallistanut päätään, ja pohti jo selvästi, kuinka suurta liikekannallepanoa häät vaatisivat. Wren oli melko lailla varma, että sisko huolehtisi jokaisen kaukaisen serkunkin kutsumisesta ihan vain siitä ilosta, että saisi aiheuttaa hämmennystä siniveristen kutsuvieraiden joukossa.
Joskus hän epäili, että sisko oli perinyt irlantilaispatrioottisuutensa suoraan heidän isoisoisoisältään.
Pikkusisko ei kuitenkaan paljastanut suunnitelmiaan ääneen, vaan tiedusteli sen sijaan:
"Lilford Hall lienee sukukartano?"

"Kyllä, kuulunut suvulleni siitä saakka, kun se rakennettiin vuonna 1495", Charles vastasi ja katsahti Wreniä silmäkulmastaan. Osa hänestä pelkäsi, että löytäisi uudelleen lapun pöydältä, että kaikki tämä olisi liikaa naiselle eikä Wren tahtonut olla Lady Norfolk.
"Suvullani on pitkät juuret Norfolkissa."

Se sai jopa Tealin kulmat kohoamaan vaikuttuneena.
"Melkein yhtä pitkät kuin meidän suvullamme täällä", hän myönsi, pienen virnistyksen saadessa suupielet kohoamaan niin, että tutulla tavalla vinot kulmahampaat välähtivät. Tyytyväinen kettu.
Wren oli aikeissa lisätä oman huomionsa asiaan - jotakin normannivalloittajista - mutta ei ehtinyt niin pitkälle, kun taljana lattialla nukkunut koira ponkaisi pystyyn ja ryntäsi ovelle. Hetken kuluttua sisään astui punahiuksinen mies, jonka kyömylle nenänvarrelle oli asetettu paksusankaiset silmälasit.
"Teal, rakas, olen pahoillani, että-" mies aloitti, samalla kun alkoi riisua armeijanvihreää takkiaan, mutta pysähtyi kesken liikkeen jäädessään katselemaan hämmentyneenä avointa tilaa hallitsevan ruokapöydän suuntaan.

Oven käyminen ja miehen ääni saivat huonon omantunnon nipistämään, ja Charles pohti uudelleen olisiko hänen pitänyt lennättää lainatut paidat pesulaan Lontooseen. Oli taatusti jonkinlaista etikettiä lainata vaatteita ihmiseltä, jolle ei ollut esitelty ja jolta ei ollut tiedusteltu lupaa.
Charles nyökkäsi kohteliaan tervehdyksen oletetulle aviomiehelle ja hipaisi Wrenin käsivartta.

Tuolinjalka kolahti lattiaa vasten, kun Teal nousi ja asteli miehensä luo. Hän painoi suukon tämän poskelle ja kääntyi sitten takaisin pöydän puoleen.
"Seamus, rakas, tässä on Wrenin kihlattu, Charles Edgerly. Charles, mieheni Seamus", hän esitteli miehet toisilleen.
Seamus räpäytti hämmentyneenä silmiään ja asteli sitten lähemmäs pöytää, ojentaen kättään Charlesia kohti kätelläkseen. Vaaleansinisissä silmissä viipyi hämmentynyt katse.
"Oikein hauska tavata. Tuota, olen pahoillani, jos tämä on epäkohteliasta, mutta et satu olemaan se ulkoministeri..?"

Charles nousi ylös, siirtäen tuolia äänettömästi taaksepäin. Hän suoristi hartiansa ja astui lähemmäs Seamukseksi esiteltyä miestä tarttuen ojennettuun käteen.
"Kiitos samoin", hän vastasi hillitysti, arvioiden Tealin miestä hienovaraisesti.
"Kyllä, pahoin pelkään olevani", hän lisäsi ja toivoi, ettei ollut toiminut katastrofaalisen impulsiivisesti lähtiessään maasta vailla suunnitelmaa, ilmoitusta tai Anderssonia.

"Kas."
Hämmennys ei aivan kadonnut Seamuksen olemuksesta, ja katseessa häivähti huoli kun hän katsahti Wreniin.
Hän arvasi, että miesraukka taisi muistella samaa tapausta, joka oli johtanut siihen, että hänen toinen kulmakarvansa oli nyt arven poikkileikkaama.
Ei hän muistellut pahalla, siitä oli jo kauan ja se oli ollut vahinko.
Teal astui miehensä vierelle ja tutki Charlesin kasvoja huvittuneena.
"Charles tuli hakemaan Wrenin kotiin. Meidät on kutsuttu häihin, sitten joskus syksyllä. Meidän Wrenistämme tulee Lady Norfolk."
Wren kohottautui seisomaan ja siirtyi sisarensa peilikuvaksi Charlesin vierelle, koskettaen miehen käsivartta.
"Alkaa olla jo myöhä. Me voisimme käydä nukkumaan."

Charles kohtasi Tealin huvittuneen katseen, ja kalpeanharmaat silmät siristyivät skeptisen asteen.
Lady Norfolk sai lämpimän, epäuskoisen lepatuksen syttymään hänen sydämessään, vaikka samaan aikaan Charles odotti hetkeä, jona Wren hermostuisi ja juoksisi uudelleen pakoon. Hän katsahti vierelleen ilmestynyttä naista ja tunsi olonsa jälleen levottomaksi yksityiskotien etiketistä. Kuka tiesi, vaikka se olisi erilainen Irlannissa muusta maailmasta.
"Oli mukava tutustua", hän totesi kohteliaasti avioparille, jonka katon alla seisoi, ja katsahti Wreniä epätietoisena.
Muisto vinkuvasta sängystä oli saada hänen korvansa punehtumaan.

Charles-parka oli hyvin kaukana kotoa, eikä sillä ollut mitään tekemistä fyysisen välimatkan kanssa.
Wren tunsi hellän lämmön läikähtävän rintakehässään ja onnistui vain vaivoin taltuttamaan halunsa pyyhkäistä luonnonvalkeita hiuksia - vain tajutakseen samalla hetkellä, ettei siihen ollut kenties mitään syytä. He olivat kihloissa, ja eikä huoneessa ollut ketään, joka olisi tuominnut heidät.
Hän painoi kätensä kevyesti Charlesin selkää vasten johdattaakseen tämän takaisin yläkertaan.
"Hyvää yötä, Teal, Seamus", hän toivotti, ja siristi silmiään varoittavasti sisarelleen, kun tämä oli selvästikin aikeissa toivottaa heille oikein mukavaa yötä.

Charles kamppaili vastaan halua ehdottaa hotellin etsimistä Kealkillistä – Wren varmastikin halusi viipyä sisarensa luona. Hän tunsi olonsa jokseenkin epämukavaksi sekä virallisen kutsun puutteesta että etiketin tuntemattomuudesta, mutta alistui kulkemaan naisen paimennettavana takaisin yläkertaan.
Hän oli lähtenyt vauhdilla, jossa ei ollut pakannut mukaansa mitään, mikä ei mahtunut taskuihin. Moinen impulsiivisuus kauhistutti häntä.
"Luuletko, että haluat palata kotiin huomenna?"

Kotiin.
Ajatus lämmitti niin, että Wren kurotti painamaan suukon suoraan Charlesin huulille, kun oli ensin johdattanut tämän pieneen vierashuoneeseen, jonka seinältä Irlannin suojeluspyhimys katseli heitä vakavana, kenties arvioiden, olisiko tuomitsemisessa enää mitään järkeä.
"Varaan meille lennot huomiselle", hän lupasi ja pyyhkäisi luonnonvalkeita hiuksia.
"Käyn vain pesemässä hampaat."

Charles nyökkäsi hajamielisesti ja tajusi viiveellä, että Wrenin ei tarvinnut olla töissä heidän ollessaan täällä – mutta nainen oli toki harvinaisen lahjakas järjestelemään asioita.
Hän harkitsi istahtavansa alas sängylle, mutta pelkkä muisto sen tavasta vinkua sai miehen kavahtamaan kauemmas ja seisahtumaan ikkunan eteen. Hän ei usein toiminut näin... Impulsiivisesti. Koko maailma tuntui myrskyävän hänen ympärillään tai ehkä vain hänen mielessään, eikä hänen ollut helppoa organisoida ajatuksiaan normaalilla tehokkuudella.
Kylmä kauhu, jota hän oli tuntenut löytäessään Wrenin viestin, viipyi edelleen mielen laidoilla.

Vetoisassa kylpyhuoneessa Wren unohtui hetkeksi katselemaan sormessaan kimaltelevaa safiiria, joka muistutti häntä merestä.
Kuinkahan pitkään menisi, ennen kuin hän tottuisi siihen? Häihin saakka?
Hän huuhteli pikaisesti kasvonsa ja pesi hampaansa, ja jäi vielä hetkeksi tuijottamaan sormusta ennen kuin palasi takaisin pieneen vierashuoneeseen.
Charles näytti katselevan ulos ikkunasta.
Wren asteli miehen luo ja hipaisi tämän selkää, ojentaen uutta, kirkkaanpinkkiä hammasharjaa ja hammastahnatuubia Charlesia kohti.
"Et tainnut pakata juuri mitään..."
Ajatus sai hänen äänensä särkymään.

Charles havahtui Wrenin tuloon ja katsahti kirkasväristä hammasharjaa kulmat hämmentyneesti painuen. Ei, hän ei ollut pakannut mitään. Tempaisi puhelimen, lompakon, passin ja sulloi Wrenin viestin pukunsa taskuun.
Paiskottuaan toimistonsa irtaimiston pitkin lattioita ja istuttuaan sitten aikansa pimeydessä pohtien, miksi Wren oli lähtenyt ja minne nainen oli mennyt. Oliko hän todella paha mies, jota naisen oli paettava tilaisuuden saadessaan.
"Hei", hän vetosi ja kosketti Wrenin poskea, "oletko kunnossa?"

Kyyneleet valahtivat Wrenin poskille ja nenä uhkasi iskeä tukkoon, ilmeisesti tee oli virkistänyt jo ehtyneitä kyynelkanavia.
"Minä olin niin typerä", hän vastasi onnettomana, tuijottaen pinkkiä hammasharjaa.
Charles oli rynnännyt hänen peräänsä ilman, että oli pakannut edes laukkuaan. Mitä, jos niin ei olisi käynyt? Olisiko hän jäänyt Kealkilliin lopullisesti, jumiin suremaan elämää, jonka hän olisi voinut saada.
Elämää Charlesin kanssa.

Charles pyyhkäisi neuvottomana kyyneliä pois Wrenin poskelta, mutta kun ne eivät näyttäneet jäävän yhteen, hän kiersi käsivartensa naisen ympärille ja veti tämän vasten jo kuivunutta, vaaleansinistä kauluspaitaansa. Se oli varsin häpeällisen rutussa. Ja housuissa oli kuraa.
"Niin. Niin olit", hän vastasi silittäen Wrenin selkää.
"Mitä sinä ajattelit?"

Wren painoi kasvonsa kauluspaidan kangasta vasten ja hengitti syvään tuttua tuoksua.
Se sai hänet vain itkemään lisää.
"Että sinun olisi parempi ilman minua", hän vastasi, yrittäen hillitä nyyhkytystään, joka oli saada hänet uikuttamaan ääneen - nyt eri syystä kuin joitakin hetkiä aiemmin. Eikä hän voisi purra hampaitaan Charlesin hartiaan hiljentyäkseen.

Charles kiersi käsivartensa tiukemmin Wrenin ympärille ja painoi tämän syliinsä, neuvottomana kuinka tarkalleen lohduttaa naista. Hän ei voinut väittää, että ymmärtäisi Wrenin tekoa tai voisi teeskennellä niin, mutta itku riipi häntä.
"Se oli absurdin typerä ajatus", hän huomautti.
"En tiedä, miten toimia ilman sinua. Ja nyt kun olen vihdoin löytänyt sinut, en tiedä kuinka voisin enää koskaan nähdä ketään toista."

"Hyvin absurdin typerä. Niin absurdin typerä, ettei edes Ionesco voisi sitä arvostaa..."
Wren veti syvään henkeä kerran, toisen, hengitti Charlesin tuoksua.
Kaikki tulisi olemaan hyvin.
Hän kietoi kätensä hetkeksi miehen vyötärön ympärille ja kohotti katseensa tämän kasvoihin siitä huolimatta, että hänen omat silmänsä olivat itkun turvottamat.
"Huomenna menemme kotiin. Enkä minä enää pakene."

Charles kosketti kyyneleistä, pisamaista poskea ja nojautui hipaisemaan Wrenin otsaa huulillaan.
"Huomenna menemme kotiin", hän lupasi. Takaisin sivistyksen pariin. Kealkilliin matkustaminen oli huomattavasti hitaampaa kuin mies olisi toivonut. Hänen oli täytynyt tavata kaupungin – jos tätä siksi saattoi kutsua – nimi lentokentältä poimitulle taksikuskille, jolla ei ollut aavistustakaan mistä hän puhui.
Charles toivoi, että Wren ei pakenisi enää.

Kotiin.
Wren kurotti suukottamaan Charlesin suupieltä ja hipaisi miehen poskea, ennen kuin astui vastentahtoisesti kauemmas.
"Käy vain pesemässä hampaat, minä varaan meille lennon", hän lupasi, katsahtaen etsivästi ympärilleen. Hän kurotti puhelimensa yöpöydältä ja vajosi istumaan vuoteelle, joka päästi kitisevän valituksen.

Kitisevä valitus sai Charlesin hakeutumaan pesemään hampaitaan ripein askelin. Voi herran tähden.
Miten sänky saattoi pitää tuollaista ääntä? Sen vinkuna tuntui soivan edelleen hänen korvissaan. Mutta hän ei ollut voinut mitään itselleen. Mitä häpeällistä itsekurin puutetta. Mutta ehkä kotona he voisivat olla vihdoin vapaammin yhdessä, lakata hiipimästä. Ehkä Wren ei olisi yhtä ahdistunut.
Hän voisi antaa lehdistölle lausunnon kihlauksesta.
Mies pesi hajamielisesti hampaansa kirkuvan kirkkaalla hammasharjalla, huuhtaisi kasvojaan ja palasi sitten Wrenin luo pohtien, tohtisiko koskeakaan sänkyyn koko yönä.

Selatessaan puhelintaan Wren unohtui taas katselemaan sormustaan.
Lady Norfolk. Rouva Edgerly.
Hän pakotti itsensä takaisin nykyhetkeen, kielsi ajatuksiaan laukkaamasta syksyyn, ja valikoi heille paikat ensimmäisestä luokasta seuraavan päivän lennolle. Kotiin.
Saatuaan vahvistuksen lipuista hän nousi seisomaan ja vaihtoi päälleen pehmeäksi kuluneen kauluspaidan, joka oli saada hänet itkemään. Hän oli pakannut sen mukaan siitä huolimatta, että oli pelännyt, etteivät he enää näkisi toisiaan.
Absurdi ajatus.
Sänky vinkaisi kun hän nykäisi tilkkupeitettä syrjään niin, että saattoi pujahtaa sen alle ja painaa selkänsä seinää vasten odottaessaan, että Charles palaisi.
Hymy siristi silmät, kun ovi avautui ja miehen tuttu hahmo ilmestyi oviaukkoon.
"Varasin meille liput huomiselle lennolle puoliltapäivin."

"Kiitos", Charles totesi ja kohtasi suojeluspyhimyksen paheksuvan katseen seinällä. Syyllisyys nakersi häntä. Herran tähden, miten sopimattomasti hän oli käyttäytynyt. Ehkä Wren todella ajoi hänet hulluksi.
Mies risti kädet kevyesti rinnalleen ja nojasi selkänsä sänkyä vastapäätä olevaa seinää vasten.
"Tuota. Haluatko sinä jatkaa assistenttinani?"

Toffeenkultainen katse tutki Charlesin kasvoja hämärän huoneen poikki.
"Etkö tule sänkyyn?" Wren kysyi, kurtistaen hieman kulmiaan. Sänky ei ollut aivan niin leveä, että sitä olisi voinut sanoa parisängyksi, mutta kyllä he mahtuisivat viettämään siinä yhden yön.
Kysymys sai hänet räpäyttämään hämmentyneenä silmiään.
"Tietenkin haluan. Totta kai. Vai onko se... eikö se ole sopivaa?"

Charles katsahti vinkuvaa sänkyä ja halusi pudistaa päätään. Eikö riittänyt, että Teal oli todistanut sen äänimaailmaa aikaisemmin? Hän ei voisi kohdata talon emäntää aamulla, jos jokaisesta liikahduksesta vingahtava sänky olisi valvottanut talon väkeä yöllä. Täysin viattomastikin.
Mutta olisi naurettavaa seistä koko yö. Mies istui varovasti sängyn laidalle, hartiat sen valituksesta jännittyen.
"Uskoisin sen olevan mahdollista. Halusin vain tiedustella mielipidettäsi."

Wren tutki Charlesia katseellaan, kulma huolestuneesti kurtistuen.
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi, kurottaen hipaisemaan miehen selkää niin, että sänky huokaisi liikkeen voimasta - joka ei ollut erityisen raju.
"Minä nautin työstäni. Saan auttaa sinua."

"On, totta kai", Charles vakuutti yrittäen olla liikkumatta.
"Koen vain käyttäytyneeni sopimattomasti aikaisemmin. Ja ilmeisesti sisaresi on siitä hyvin tietoinen." Häpeä sai hänet sulkemaan silmänsä hetkeksi.
"Mutta olen hyvin onnellinen, jos saan pitää sinut myös assistenttinani ja siten matkustaa kanssasi."

Wrenin kulmat painuivat hieman alemmas, ja hän jätti kätensä lepäämään Charlesin selälle.
"Tulisit viereen", hän ehdotti hiljaa, silittäen paidanselkämystä. Todella viereen, ei vain istumaan vuoteen reunalle.
Hän räpäytti silmiään hämmentyneenä, ja tuhautti sitten nenäänsä.
"Charles, minun sisareni on aikuinen nainen, eiköhän hän pärjää vaikka osaisikin päätellä, mitä huoneessa tapahtui. Me olemme sitä paitsi kihloissa."
Lämmin tunne läikähti hänen rintakehässään.

Mies hankasi kalpeita kasvojaan, mutta alistui ja asettui varovasti kyljelleen Wrenin vierelle.
"Me olemme kihloissa", Charles myönsi, "mutta minut on kasvatettu hyvin erilaiseen... Tapaetikettiin. Maailmassani ei toimita niin."

Sänky määkäisi hiljaa.
Wren tutki Charlesin kasvoja, antoi itsensä hukkua hetkeksi hopeisiin silmiin ja katsella maailman kauneinta talvista taivasta.
Hän kohotti kätensä silittämään valkeaa poskea.
"Asia taitaa nyt olla niin", hän aloitti hiljaa, siristäen silmiään, "että osasta minun maailmaani tulee osa sinua, samalla tavalla kuin sinun maailmastasi tulee osa minua. Ja minun maailmassani vuoteet kitisevät joskus."

Hopeiset silmät siristyivät skeptisen asteen.
Wren oli oikeassa, eikä Charles kaivannut oman maailmansa kahleita – huomasi vain olevansa kyvyttömämpi vapautumaan niistä kuin toivoi. Hänen maailmassaan kukaan ei koskaan tietäisi avioparien edes nukkuvan samassa sängyssä.
"Luojan kiitos siitä, että meillä on varaa sellaiseen, joka ei kitise."

Wren kohotti toista kulmaansa.
"Charles, tämä on oikein hyvä sänky. Kelpasi minun patriootti-isoisällenikin..."
Hän keinautti lantiotaan niin, että sänky päästi korkean, vinkaisevan huokauksen. Pyhimyksen silmät tuijottivat tummina huoneen hämärässä. Uusi lantion liikahdus sai sängyn kirskahtamaan uudelleen.

Charles hätkähti vinkaisua ja räpäytti järkyttyneenä, kun tajusi Wrenin jatkavan. Toistuvat kirskahdukset kuulostivat aivan...
"Mitä sinä teet?" hän kysyi kulmat kurtistuen, häivähdys hermostusta äänessään.

Wren nauroi äänettömästi ja kurkotti suukottaman Charlesin huulia, saaden sängyn huokaisemaan.
"Minä totutan sinua", hän selitti, silmät ilkikurisesti siristyen, vaikka kipu omasta typeryydestä vaanikin vielä mielen laitamilla. Hän oli ollut hylätä miehen.
Uusi kirskahdus.
"Altistan sinua ärsykkeelle, joka aiheuttaa sinussa hermostuneen reaktion."

Hermostus väreili alas Charlesin selkää. Wrenillä oli selvästi hauskaa, mutta hän tunsi niskansa pistelevän. Toistuva kirske ja vinkuna kuulosti hyvin sopimattomalta.
"Lopeta", mies vetosi ja tarttui varmuuden vuoksi naisen lantioon estääkseen sitä vihjailemasta talon emännälle ja isännälle huoneen tapahtumista harhoja.

Tällä kertaa huokaisi Wren eikä vuode.
Pelkkä kosketus riitti selvästi ajamaan hänet hetkessä hulluksi, hän oli ikävöinyt Charlesia enemmän kuin itse tiedostikaan.
"Pelkäätkö heidän kuulevan?" hän kysyi, kohottaen toisen kätensä silittämään miehen niskaa hellin sormin.
Ehkä Charles-parka oli jo saanut tarpeekseen hänen maailmastaan.

Charles jännittyi kosketuksen alla ja harkitsi irrottavansa otteensa Wrenin lantiosta, mutta pelkäsi sen jatkavan vihjailevaa liikettään ja lähettävän kitinän kaikumaan pitkin talon käytäviä.
"Se ei ole sopivaa", hän vetosi levottomana, sormenpäät epätietoisina naisen lantion kaarta silittäen. Miehen kulmat kurtistuivat.
"Vai onko se maailmassasi?"

Wren nauroi pehmeästi.
"Charles, kun ottaa huomioon, että monessa talossa on ollut enemmän asukkaita kuin huoneita, yksityisyys on ollut loppujen lopuksi varsin venyvä käsite."
Hän hivuttautui lähemmäs, yrittäen olla kitisyttämättä sänkyä tahallaan.
"Laitatko minut odottamaan siihen, että pääsemme kotiin..?"

Levottomuus kouraisi miehen vatsaa, kun Wren tuli lähemmäs. Eikö evoluution tähän saakka tuomalla sivilisaation edustajalla pitäisi olla sen verran itsekuria, että naisen kosketus ei saisi suistumaan suoraan nälkäiseen, halun ohjaamaan hulluuteen?
"Siihen ei ole pitkä aika", Charles vastasi. Vaikka kieltämättä seuraava ilta tuntui olevan hyvin kaukana, kun sekunnit kulkivat hitaasti.

"Aika on hämmästyttävä määre", Wren totesi ja hipaisi Charlesin huulia, ennen kuin kitisytti vuodetta vielä kerran kääntääkseen selkänsä miestä kohti, niin että saattoi painautua tätä vasten.
"Kaksikymmentä tuntia on kiistatta kaksikymmentä tuntia, jos puhutaan siitä ajasta, jota kellot mittaavat. Mutta siitä huolimatta se voi yksilöstä tuntua joko maailman lyhimmältä tai maailman pisimmältä hetkeltä."
Hän huokaisi hiljaa.
"Ehkä meidän pitäisi yrittää nukkua."
He olivat menneet kihloihin. Damnú air.

Charles saattoi painaa nenänsä punaisiin hiuksiin ja kiersi käsivartensa varovasti Wrenin ympärille.
Kaksikymmentä tuntia tuntui ikuisuudelta – mutta ehkä he voisivat saada pienen palan ikuisuutta yhdessä.
"Ehkä meidän pitäisi", mies sanoi. Kaksikymmentä tuntia olisi vain 72 000 sekuntia.

"On ollut pitkä päivä."
Sänky inahti, kun Wren vaihtoi vielä kerran asentoa, käpersi itseään mukavammin Charlesia vasten, vaikka se tarkoittikin sitä, että hänen polvensa osuivat viileyttä hohkaavaan seinään. Sänky oli tosiaan kapea.
Hetkeksi tauonnut sade oli alkanut uudelleen.
Silti hän oli melko varma, ettei ollut koskaan ollut onnellisempi kuin nyt, tuntiessaan lämpimän hengityksen niskallaan.
"Kauniita unia, Charles."

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1514
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Let the fire burn the ice   Ma Huhti 02, 2018 6:18 pm

Lauantai 24. maaliskuuta 2018, aamupäivä, Lilford Hall, Norfolk

Viimeiseen puoleen tuntiin Wren ei ollut saanut suustaan sanaakaan.
Kädet olivat puristuneet tiukkoihin nyrkkeihin syliin, ja hän oli joutunut todella tekemään töitä, ettei olisi kietonut sormiaan laivastonsinisen hameenhelmansa ympärille - se oli ollut neutraaleimman värinen vaatekappale, joka hänen vaatekaapistaan oli löytynyt.
Iho pisamien alla oli muuttunut sitä valkoisemmaksi, mitä lähemmäs Charlesin lapsuudenkotia he tulivat, ja siinä vaiheessa, kun matkaa oli jäljellä enää naurettavan vähän, liidunvalkea oli alkanut saada lähes vihertävän sävyn.
Ehkä Lady Edgerly lukitsisi hänet yhteen historiallisen kartanon kellareista ja jättäisi sinne? Olisi helppo uskoa hänen kadonneen, eihän se olisi ollut ensimmäinen kerta.
Damnú air.

Vaaleakiviset portinvartijan mökit seisoivat edelleen paikallaan, vaikka aika olikin yrittänyt nakertaa koristeellista arkkitehtuuria vuosisatojen saatossa. Musta Bentley kaarsi pehmeästi sisään niiden väliin jäävästä, mahtavasta portista ja kiihdytti moottori kehräten kumpuilevaan maastoon vievää puistotietä. Ikivanhat, massiiviset lehtipuut kurottelivat vielä nukkuvia oksiaan kohti kalpeanharmaata taivasta. Kesäisin ne muodostivat vihreän, ylellisen katoksen tien ylle.
Charles kurotti puristamaan rauhoittavasti nyrkkiin puristunutta kättä, kun unelias, nykymaailman tilasta harmonisuudessaan tiedoton puistomaisema liukui heidän ohitseen. Joen tumma vesi virtasi kiireettä, ja muutaman joutsenen hahmo erottui sitä vasten.
"Hengitä", mies kannusti häivähdys huvitusta äänessään, kun ajoi sisään vaaleakivisen, sekä arkkitehtuuriltaan että kooltaan majesteettisen kartanon etupihaan ja pysäytti auton sen sisäänkäynnin eteen. Kolmekerroksinen, viuhkamaisesti siipirakennuksiin leviävä kartano kohosi heidän ylleen ikkunat tummina nukkuen.
Tänään Lilford Hall oli suljettu yleisöltä.
Unisuuden illuusio kuitenkin särkyi, kun puiset pääovet avautuivat ja kaksi harmaantunutta, hieman vaivalloisesti liikkuvaa labradorinnoutajaa viuhahtivat ulos hännät villisti heiluen ja nuolivat niitä tervehtimään kyykistyvän Charlesin poskia.

Wren irrotti hetkeksi katseensa tiestä vilkaistakseen Charlesia.
"Ajattelinkin, että jotakin unohtui..."
Hän nyppäsi Winstonin karvan kirkkaanvihreän takkinsa hihasta - voi jos corgi olisikin ollut täällä heidän kanssaan - ja käänsi katseensa ohi lipuvaan puistomaisemaan. Jännityksestään huolimatta hän ei voinut olla ihastelematta puita, joiden oli täytynyt seistä paikoillaan vuosisatoja. Nähdä lukemattomien sukupolvien tulevan ja menevän ajassa, jonka täytyi tuntua niille vain henkäykseltä.
Seuraavaksi itse kartano varasti hänen huomionsa.
Hän oli yrittänyt imeä siitä mahdollisimman paljon tietoa, kesyttää kasvavan jännityksen faktoihin. Hän tiesi arkkitehtuurin mukailevan Englannin toista renessanssikautta, ja tiesi sisäosien periytyvän pääasiassa 1700-luvulta. Kartanon rakentamiseen oli käytetty liuskekiveä, joka oli peräisin jurakaudelta.
Silti hän tunsi henkensä salpautuvan seuratessaan, kuinka rakennus kohosi hitaasti heidän ylleen.
Tämä oli Charlesin koti.
Edelleen ajatuksesta typertyneenä hän nousi seisomaan, ottaen huomaamattomasti tukea autosta ennen kuin oli varma, että jalat kantaisivat hänet kunnialla.
Koiria.
Sydän samaan aikaan innostuksesta ja jännityksestä melkein epätahtiin hakaten Wren asteli Charlesin vierelle ja kyykistyi tervehtimään harmaantuneita olentoja.

"Hei", Charles protestoi, kun vanhusten kielet kävivät liian tuttavallisiksi, mutta häivähdys naurua äänessään.
"Tämä on Goldfinger", hän esitteli kellertävän, tanakan labradorin Wrenille, laskien toisen kätensä naisen selälle, "ja tämä on Moneypenny." Suklaanruskea, joskin ystävällisistä kasvoista harmaaksi käynyt narttu kiehnäsi miestä vasten niin, että koko takapää vatkasi.
"My Lord", pehmeä, kohteliaisuudessaan sydämellinen ääni tervehti ovelta, missä siistiin pukuun pukeutunut hovimestari odotti kärsivällisesti vieraiden huomiota. Holmes oli huolehtinut kartanosta melkein koko elämänsä, ja rakkaus, jota mies tunsi kotiaan kohtaan, näkyi jo tavasta, jolla hän laski kätensä puiselle ovenpielelle. Ensin miespalvelijana nuoruudessaan aloittanut ja vähitellen hovimestariksi kiivennyt mies oli nyt jo yli seitsemänkymmentä, hiukset olivat käyneet hopeisiksi ja varsi kumartunut asteen tai kaksi, mutta silmät olivat edelleen kirkkaat. Hän oli palvellut Edgerlyjä nyt kolme sukupolvea.
"Holmes", Charles tervehti suoristautuen ja astui lähemmäs, laskien hellän käden hovimestarin olalle, "kuinka voit?"
"Elämäni kunnossa, nuoriherra, elämäni kunnossa. Ettehän toki unohtaisi käytöstapojanne?"
"Wren, tässä on hovimestarimme, Holmes. Holmes, tässä on... Kihlattuni, Wren Reynard."

Goldfinger ja Moneypenny.
Wren räpäytti silmiään yllättyneenä samalla kun antoi sormiensa rapsuttaa kullanvaaleaa, iän tukevoittamaa koiraa. James Bond. Hän oli odottanut jotakin... yläluokkaisempaa. Kenties Victoriaa, Elizabethia, Georgea...
Tervehdys havahdutti hänet takaisin nykyhetkeen, ja kohottaessaan katseensa kohti ovea hän työnsi Goldfingerin kasvot lempeästi kauemmas, kielen käytyä lipomaan innokkaana korvaa.
Hovimestari. Tietenkin.
Suoristautuessaan tervehtimästä koiria Wren oli melko varma, että oli tipahtanut suoraan Downton Abbeyn maailmaan. Tai ehkä hän oli nukahtanut tablettinsa ääreen, ja havahtuisi hetkenä minä hyvänsä siihen, että Winston loikkaisi hänen kasvoilleen.
Kihlattu.
Wren ojensi kätensä hiuksiltaan hopeiseksi käynyttä Holmesia kohti.
"Oikein hauska tavata."

Holmes puristi Wrenin kättä hansikoidulla kädellään ja viittasi sitten heitä astumaan sisään. Koirat näyttivät hetken hämillisiltä ihmisten kadottua, mutta havahtuivat sitten seuraamaan heitä terhakasti pähkien.
Ikivanhan kartanon sisätilat oli kunnostettu rakkaudella ja niitä vaalittiin huolellisesti. Menneiden aikojen loistelias, koristeellinen arkkitehtuuri näkyi sekä fyysisistä puitteista että huonekaluista.
"My Lady odottaa teitä länsisalissa", Holmes sanoi ja katsahti Charlesia tietävä, lämmin tuike silmissään.
"Mutta ehkä haluaisitte ensin asettua matkan jäljiltä. Huoneenne on valmisteltu."
"Kiitos, Holmes, mutta neiti Reynard jakaa minun huoneeni."
"Totta kai, nuoriherra, mutta äitinne..."
"Tiedän. Jätä hänet minun huolekseni - Wren?" Charles kutsui ojentaen naiselle kätensä ja nyökkäsi kohti majesteettista portaikkoa, joka nousi korkeakattoisesta aulasta toiseen kerrokseen.

Charlesin koti.
Koti, jossa mies oli viettänyt lapsuutensa. Ei ollut vaikea kuvitella pientä, vaaleaa poikaa kiiruhtamassa alas mahtipontisia portaita - ehkä Charles ei tosin ollut kiiruhtanut, vaan astellut arvokkaasti, vakava ilme pienillä kasvoillaan ja luonnonvalkeat hiukset siististi kammattuina.
Hän itse olisi todennäköisesti liukunut alas kaidetta tai loikkinut portaat alas kaksi tai kolme kerrallaan. Vailla minkäänlaista tietoa ylhäisyydestä...
Wren havahtui ajatuksistaan ja tarttui ojennettuun käteen, hymyillen Holmesille hieman häkeltyneenä ennen kuin seurasi Charlesia kohti portaikkoa.

"Ellet sitten haluaisi omaa huonetta?" Charles pohti kulmat painuen ja tuikahdus huvitusta hopeanharmaissa silmissään heidän kiivetessään ylös portaita. Hän puristi Wrenin kättä ja nosti sitä sitten painaen suudelman kämmenselälle.
Mies johdatti naisen pitkin tummapuista käytävää, jonka seinille oli ripustettu kultakehyksisiä, vanhoja maalauksia ja peilejä, jotka onnistuivat säikäyttämään öisin liikkeellä olevia vieraita heijastaessaan yhtäkkiä liikettä aavemaisessa hiljaisuudessa.
"Tämä on minun huoneeni", hän sanoi avaten käytävän päädystä löytyvän, tummapuisen oven ja päästi Wrenin sisään tilavaan, loisteliaaseen makuuhuoneeseen, jota dominoi massiivinen, verhoiltu pylvässänky. Seinät oli tapetoitu elegantisti kirjaillulla sinisellä, puista lattiaa peittivät paksut persialaismatot ja tummapuiset huonekalut henkivät mahtipontisella arkkitehtuurillaan barokkia. Koristeellisessa takassa roihuava tuli sai hopeiset kehykset, kynttilänjalat ja koriste-esineet välkähtelemään.

Wrenin katse tutki maalauksia uteliaana, ja hän onnistui säikäyttämään itsensä kohtaamalla yhtäkkiä omat toffeenkultaiset silmänsä kultaisten kehysten keskellä, kirkkaanvihreässä takissaan ja muutama punainen hiussuortuva soljesta kasvoja kehystämään karanneena.
Peili. Ei maalaus.
Tuntui enemmän siltä, kuin olisi astunut museoon, ei jonkun kotiin. Tilan tuntu kummitteli ympärillä, vaikka Wren olikin nähnyt siitä vasta murto-osan. Samaan aikaan hänen olisi tehnyt mieli pysähdellä jatkuvasti, hämmästellä puisten huonekalujen koristeleikkauksia tai etsiä maalauksista jotakin tuttua.
"Ei, en halua", hän ähkäisi, kääntäen katseensa Charlesiin - mutta vain hetkeksi, sillä seuraavaksi he olivat jo miehen huoneessa.
Wren jähmettyi tuijottamaan.

Koirat tunkeutuivat sisään heidän perässään, liehuivat Charlesin jaloissa. Mies istahti rennosti majesteettisen pylvässängyn laidalle, ja Moneypenny loikkasi hänen viereensä, takapää vispaten. Sitten se kyyristyi häpeissään, selvästi tajuten rikkovansa sääntöjä tulemalla sängylle, mutta Charles rapsutti sitä hymyillen ja labradorinnoutaja kellahti selälleen, häntä silkkikirjailtua päiväpeitettä takoen.
Kellertävä Goldfinger tökki Wrenin pakaraa rapsutusten toivossa.
"Kaikki hyvin?" Charles kysyi kulmat asteen painuen.

Wren havahtui, kun jokin tökkäsi hänen takapuoltaan. Eikä kyse selvästikään ollut Charlesista, sillä mies istui sängyllä rapsuttamassa suklaanruskeaa labradoria.
Katsahdus taakse paljasti, ettei kyseessä ollut myöskään Edgerlyjen suvun ikiaikainen aave, joka halusi osoittaa paheksuntansa irlantilaispatriootin jälkeläisen astumisesta pyhään kammioon, vaan koirasta, joka katseli häneen toiveikkaana.
Wren vajosi kiitollisena hetkeksi lattialle istumaan ja päästi Goldfingerin työntymään puoliksi syliinsä.
"Tämä on hyvin hieno koti", hän totesi, haudaten kasvonsa hetkeksi kultaista turkkia vasten.
"Eikä sänkykään taida kitistä."

Charlesin korvat punehtuivat.
"Niin", hän vastasi hieraisten niskaansa. Sänky ei kitissyt. Mutta ei kai Wren luullut hänen vaatineen yhteistä huonetta sen tähden?
Moneypenny urisi kiemurrellessaan sängyllä, miehen käsi vatsallaan.
"Tiedäthän, sinun ei tarvitse istua lattialla. Huonekalut eivät mene rikki", hän sanoi katsellen naista ja ojensi tälle sitten kätensä, kutsuen Wreniä lähemmäs.

Muistojen pikkuruinen vierashuone tuntui nyt entistä pienemmältä. Kaksi kovin erilaista maailmaa.
"Tämä on hyvä matto istua", Wren vakuutti ja taputti toisella kädellään varmasti hänen koko omaisuuttaan kalliimpaa mattoa.
Sanoistaan huolimatta hän kohottautui jaloilleen ja hipaisi hellästi labradorinnoutajan päätä ennen kuin asteli vuoteen luo, hipaisten kulman pylvästä melkein hellästi ennen kuin vajosi istumaan Charlesin vierelle ja nojautui miehen kylkeä vasten.
Damnú air.
"Tiesitko, että barokkityyli nautti katolisen kirkon suosiota?"

Charles kiersi käsivartensa Wrenin ympärille ja painoi suudelman punaisiin hiuksiin.
"En tiennyt. Katolilainen kirkko pysytteli kaukana suvustamme edelliset sukupolvet", mies vastasi silittäen kihlattunsa käsivartta toisella kädellä ja rapsutti toisella Moneypennyn kaulaa. Se yritti sinnikkäästi nuolla kalpeita, pitkiä sormia.
Tämä oli sänky, jossa hän oli nukkunut lapsena – ennen kuin lähti sisäoppilaitokseen ja vieraili kotona lomilla ja joskus viikonloppuisinkin.
"Onko sinulla kaikki hyvin?"

Goldfinger ei ollut selvästikään saanut vielä tarpeekseen rapsutuksista, vaan työnsi ystävällistä, leveää naamaansa Wrenin syliin patukkamainen häntä innokkaasti vispaten.
Hän laski toisen kätensä koiran pään päälle, tutkien samaan aikaan sinisävyistä huonetta katseellaan.
"Se oli olennainen osa vastareformaatioon liittyvää propagandaa", hän jatkoi melkein poissaolevana, ennen kuin käänsi katseensa Charlesiin.
"Kaikki hyvin. Tämäkö oli sinun huoneesi myös lapsena?"

"Niin", Charles vastasi ja tutki Wrenin kasvoja silmäkulmastaan. Ajatus kitisevästä sängystä sai hennon punan viipymään hänen korvillaan.
"Löysin 10-vuotiaana salaisen huoneen täältä", hän totesi, "siitä tuli pian suosikkipaikkani ajatella." Pieni, tuskin komeroa suurempi tila oli ollut vain hänen. Ikkuna, pieni sohva ja hyllykkö kirjoille, oma suojaisa maailma, jossa kuunnella sadetta ja paeta elämänsä tunnottomuutta.

Wren nojautui paremmin Charlesin kylkeen ja hieraisi terävää nenänpäätään miehen kalpeaa kaulaa vasten.
Kymmenenvuotias Charles löytämässä salaisen huoneen. Olikohan se ollut tälle niin kuin metsä oli ollut hänelle? Oma, salainen paikka, johon muilla ei ollut asiaa. Kukaan ei ollut tuntenut hänen metsäänsä samalla tavalla, ei osannut ulkoa sen jokaista kivenkoloa ja oksanhaaraa.
"Taisit haastaa minut etsimään salakäytävät ja -huoneet itse", hän huomautti, sukien Goldfingerin lyhyttä karvaa taaksepäin leveältä otsalta.
"Tiedätkö, kuka huoneen oli rakennuttanut?"

"Niin haastoin", Charles sanoi ja kiersi toisenkin käsivartensa Wrenin ympärille. Moneypenny vinkaisi surkeana, mutta alistui kohtaloonsa ja loikkasi alas sängyltä, tapakoulutuksensa muistaen.
Jokin herätti koirien huomion, kenties kellarikerroksessa olevassa keittiössä, ja sai ne syöksymään peräkanaa ovesta, vanhusten sulokkuudella könkäten, patukkahännät heiluen.
"En tiedä. Pitäisi luultavasti perehtyä tarkemmin kotini historiaan."

Wren jäi hetkeksi katselemaan koirien perään. Niiden läsnäolo tuntui herättävän eloon huoneet ja käytävät, jotka henkivät talon vuosisataista historiaa. Jopa täällä, historiallisesti arvokkaassa kartanossa, koirat touhottivat samalla tavalla.
Tämä tulisi olemaan hänenkin kotinsa.
Ajatus sai Wrenin piilottamaan kasvonsa hetkeksi Charlesin kaulataivetta vasten, hengittämään tuttua tuoksua.
"Äitisi taisi jo odottaa meitä."
Ehkä pitäisi siistiytyä ensin hieman. Panikoida suljetun oven takana.

"Luultavasti", Charles vastasi halaten Wreniä, mutta hellensi otetaan ja katsahti vanhaa, nahkahihnaista kelloaan. Äiti odottaisi. Luultavasti hoikat, arvovaltaiset sormet naputtaisivat jo kauniin nojatuolin muotoiltua, eleganttia käsinojaa. Vaaleansiniset silmät siristyisivät kuin viekkaan kissan.
"Ehkä meidän pitäisi mennä", hän totesi suoristautuen ja ojensi naiselle kätensä auttaakseen tämän ylös.

Wren pyyhkäisi irtonaisen hiussuortuvan korvansa taakse ja riisui vihreän takkinsa, jonka alta paljastui aivan yhtä räikeän keltainen neule, joka ei todennäköisesti sopinut kenenkään muun silmissä yhteen rubiininpunaisten kenkien kanssa.
Mutta hänelle juuri niistä vaatteista oli tullut hyvä mieli tänään, kun hän kaipasi voimia tavata Charlesin ylhäinen äiti. Mies oli vakuuttanut, ettei välittänyt siitä, mitä muut ajattelisivat, mutta pieni osa hänestä oli silti huolissaan. Mitä, jos jokin menisi pieleen? Jos he eivät voisi olla enää yhdessä?
Lehdistön riepottelu oli mennyt ihon olla.
"En usko, että tulen tämän valmiimmaksi", hän myönsi ja tarttui ojennettuun käteen.

Charles tutki hetken Wrenin silmiä kuin nähdäkseen, oliko nainen hermostuneempi kuin antoi ymmärtää, ja painoi sitten suudelman kämmenselälle. Hän lähti samasta, avoimesta ovesta kuin koirat ja johdatti Wrenin takaisin aulaan laskeutuvia portaita kohti.
"Sinun ei tarvitse pelätä äitiäni", hän totesi laskeutuessaan ensimmäiseen kerrokseen ja suunnistaessaan tottuneesti kohti länsisalia. Kun hän oli tuonut Emilyn kotiin tapaamaan äitiään, nainen oli ollut pyörtyä.
Mies työnsi auki avaran, valkealla, kullalla, tummalla puulla ja hennolla sinisellä sisustetun salin oven ja päästi Wrenin edellään sisään. Lady Edgerly istui sirossa nojatuolissa, ryhdikkäänä ja pettämättömän eleganttina, heitä rävähtämättä katsellen. Hento, laiha hahmo arvokkaassa kotelomekossa ja jakussa, aito helminauha kaulassaan, huokui kiistämätöntä arvovaltaa ja teräksistä voimaa. Lumivalkeiksi vaalentuneet hiukset oli sidottu klassiselle nutturalle, ja vaaleansinisissä silmissä oli samanlainen terävä, älykäs katse kuin pojallaan.
"Äiti", Charles tervehti hillitysti, kun nainen mittaili Wreniä tulkitsemattomalla katseella.
"Joten sinä olet se nainen, joka haluaa olla Lady Norfolk."
"Äiti", Charles varoitti, "tässä on Wren Reynard, kihlattuni."

Wren vilkaisi Charlesia silmäkulmastaan.
Ei tarvinnut pelätä. Hän ei ollut pelännyt silloinkaan, kun oli marssinut ulkoministerin eteen, kun tämän huomio oli ollut puhelimessa, ja työntänyt kätensä käteltäväksi huomiota vaatien.
Silloin hänellä ei ollut ollut mitään menetettävää.
Leuka ylös, hartiat suoriksi. Katsotaan, mistä meidät on tehty.
Lady Edgerly oli juuri niin häkellyttävä olento, kuin Wren oli kuvitellut. Totta kai hän oli nähnyt kuvia naisesta uppoutuessaan hevosten maailmaan, mutta kuvat eivät koskaan olleet sama asia kuin todellisuus.
Ei ollut vaikea huomata, keneltä Charles oli perinyt katseensa.
Hartiat suoriksi.
"Olen se nainen, joka rakastaa poikaanne", hän myönsi, ojentaen kättään hillitylle olennolle. R-kirjaimet sorahtivat ylpeinä hänen kieleltään, ne tuntuivat tehneen niin siitä lähtien, kun hän oli palannut karkumatkaltaan.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1514
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Let the fire burn the ice   Ma Huhti 02, 2018 6:18 pm

Lady Edgerly katsahti poikaansa, melkein viekas katse silmissään, ennen kuin suoristautui kiireettä ja tarttui aatelistoa edustavan naisen arvokkuudella ojennettuun käteen.
Kalpeansiniset silmät mittailivat Wreniä ja helmenharmaaseen pukeutunut nainen arvioi skeptisesti valittuja värejä.
"Ja Wren, äitini, Catherine Edgerly", Charles jatkoi ja laski kätensä kuin suojellen Wrenin selälle. Hän loi äitiinsä viileän, varoittavan katseen, ennen kuin viittasi Wreniä istumaan viereensä sirolle, pienelle sohvalle. Hän antoi kätensä jäädä naisen vyötärön ympärille.
"Joten", Catherine sanoi istuutuen sulavasti takaisin alas ja viittasi ääneti ilmestynyttä taloudenhoitajaa kattamaan teen myös vierailleen.
"Sinä olet irlantilainen ja Charlesin assistentti. Mikä vaikuttava askel ylöspäin."
"Äiti", Charles jyrähti ääni hyisenä ilmaa leikaten, "meillä ei ole mitään ongelmaa lähteä kotiin juuri nyt."

Ollessaan sillä tavalla katseiden kohteena Wren tunsi itsensä jälleen hevoseksi. Hevoseksi, jota mittailtiin tarkkaan, jonka jokainen neliösentti arvioitiin ennen ostopäätöksen tekemistä. Täytyi vain toivoa, ettei Catherine Edgerly alkaisi tuntea tarvetta kurkistaa hänen hampaidensa kuntoa - vaikka ne hieman vinoja kulmahampaita lukuun ottamatta olivatkin oikein hyvässä kunnossa, kiitos vain.
"Hauska tavata", hän tervehti, ennen kuin istahti sohvalle. Kiitollisena siitä, että saattoi istua Charlesin vierellä, sen sijaan, että olisi joutunut eristetyksi toiselle sohvalle. Hajota ja hallitse, niinhän sitä sanottiin.
Rehellisesti sanottuna hän ei voisi syyttää Catherine Edgerlyä siitä, että tämä koki tarvetta arvioida häntä. Hän olisi varmasti aivan samanlainen, syynäisi lastensa puolisoehdokkaat kolmannen asteen kuulustelulla.
Jos hän joskus olisi äiti.
Hän laski kätensä rauhoittelevasti Charlesin polvelle.
"Niin olen tainnut lukea sanottavan."

Charles katsahti Wreniä silmäkulmastaan ja kiersi käsivartensa naisen hartioiden ympärille, ennen kuin käänsi katseensa takaisin äitiinsä. Kun kahden Edgerlyn katseet lukkiutuivat, yhtä vahvoina ja periksiantamattomina, huoneen ilmapiiri tuntui samalta kuin kahden jäävuoren törmäys.
Äiti ja poika tuijottivat toisiaan hiljaisuudessa hyvän hetken, ennen kuin Catherine nyökkäsi hienovaraisesti ja käänsi katseensa takaisin Wreniin.
"Joten, milloin häät ovat?" nainen tiedusteli poimien siron teekupin hoikkiin sormiinsa ja viittasi vieraitaan tekemään samoin.

Lyhyen, hämmentävän hetken ajan Edgerlyjä katsellessaan Wren harkitsi, olisiko mahdollista, että äiti ja poika kommunikoivat ajatusten voimalla. Tai ehkä nämä olivat kuin sudet, odottaisivat, että toinen luovuttaisi ja kääntäisi katseensa.
Jotakin tuntui tapahtuvan noiden sekuntien aikana, vaikka Wren ei osannutkaan tarkalleen kuvata, mitä.
Hän tajusi vain sydämensä alkaneen hakata lujempaa, kuin hermostuneena.
Sormet silittivät Charlesin polvea hellästi, ennen kuin hän nosti käsiinsä teekupin, joka sekin oli varmasti arvokas muisto menneestä. Sellainen, jota ei sopinut tiputtaa.
"Olemme puhuneet Charlesin kanssa syyshäistä."

Lady Edgerly nyökkäsi, katsellen Wreniä tutkien teekuppinsa yli.
"Se antaa sopivasti aikaa valmistella häät", nainen totesi ja Charles huokasi. Nyt äiti katsoi poikaansa varottavasti – yrittäisikin viedä tämän pois häneltä.
Jokaisen äidin oikeus oli saada suunnitella poikansa häitä.
"Ja sitten voimme puhua lapsenlapsista."
Charles yskäisi kuppiinsa vetäen teetä henkeen.
"Äiti."

Sopivasti aikaa valmistella häät.
Se kuulosti siltä, että hänet oli hyväksytty. Wren ei ollut varma, johtuiko hyväksyntä ainoastaan siitä, että Lady Edgerly oli joutunut odottamaan niin pitkään, että standardit olivat pikkuhiljaa hivuttautuneet alemmas, mutta oliko sillä lopulta väliä?
Hän huomasi voivansa hengittää hieman helpommin - ainakin pienen hetken ajan.
Hän oli hyvin kiitollinen siitä, ettei ollut juomassa teetään juuri sillä hetkellä, toisin kuin Charles-parka. Silti hän yskähti kevyesti.
"Lapsenlapsista."

Lady Edgerly käänsi älykkään, kalpeansinisen katseensa Wrenin silmiin ja hymyili hillitysti teekuppinsa yli, laskien sen sirosti asetilleen.
"Lapsenlapsista", hän vahvisti tyynesti.
"Kuulin, Charles, että ilmoitit teidän majoittuvan samassa huoneessa. Tiedäthän, että vuosiluvusta riippumatta Edgerlyn suvun perijän ei sovi olla äpärä?"
"Äiti", Charles ärähti.

Wren oli melkein vaikuttunut siitä, kuinka nopeasti uutiset matkasivat Lilford Hallin seinien sisäpuolella - ja samaan aikaan hieman kauhuissaan. Oli kuin talolla olisi ollut oma sielu, jota Catherine Edgerly hallitsi, vaikka nainen ilmeisesti viettikin enemmän aikaansa muualla kuin itse kartanolla.
Äpärä kuulosti hirvittävän rumalta sanalta.
"En usko, että siitä on pelkoa", Wren vakuutti, kulmat kevyesti kurttuun painuen, samalla kun käsi siirtyi Charlesin selältä takaisin tämän polvelle.

Catherine soi Wrenille kohteliaan, pehmeän hymyn, joka ei koskettanut viekasta, harkitsevaa terää kalpeissa silmissä.
"Mukava kuulla, kultaseni", nainen vastasi yläluokan virheettömällä nuotilla, "olisi kamala sääli tahrata suvun nimeä sellaisella skandaalilla."
"Äiti", Charles ärähti uudelleen ja laski teekupin takaisin koristeellisesti kaiverretulle pöydälle.
"Lopeta tai me lähdemme."

Joutuisikohan Lady Edgerly desinfioimaan teekupit sen jälkeen, kun hän oli mennyt koskemaan niistä yhteen? Tai laittamaan jonkun desinfioimaan ne, yläluokkainen nainen tuskin koskisi moiseen työhön itse, ellei sitten siitä ilosta, että tietäisi sen siten perusteellisesti tehdyksi.
Hän laski teekupin kädestään, jääden silittämään Charlesin polvea. Hartioiden linjaan oli ilmestynyt puolustavaa terävyyttä.
"Skandaaleita on varmasti ollut riittämiin. Vaikka en ole lainkaan varma, olisiko se enää nykyään niin suuri katastrofi."

Lady Edgerly katsahti Wreniä melkein säälivästi, terävä välkähdys älykkäissä silmissään. Hoikka sormi napautti teekupin laitaa.
"Äiti", Charles puuttui keskusteluun, kun nainen avasi suunsa.
"Wren on se nainen, jonka kanssa minä menen naimisiin ja jonka kanssa aion viettää elämäni. Ellet voi hyväksyä ja kohdella häntä niin kuin hän ansaitsee, me lähdemme eikä sinun läsnäolollesi ole tarvetta häissä tai tulevaisuudessamme. Ymmärrätkö?" mies vaati hyistä auktoriteettia äänessään ja jälleen Edgerlyjen katseet kohtasivat, kaksi vahvaa olemusta äänettömästi yhteen ottaen.
Lopulta Catherine painoi jälleen katseensa hienovaraisesti nyökäten.

Vapaa käsi puristui hetkeksi nyrkkiin, jonka Wren pakottautui avaamaan rauhallisesti.
Totta kai hän oli olettanut, että Lady Edgerly tuskin toivottaisi häntä avosylin tervetulleeksi, ottaen huomioon, että hänen verensä tuskin olisi voinut olla paljon enempää sinisen vastakohta. Oli siis täysin typerää tuntea olonsa millään tavalla loukatuksi.
Catherine Edgerly ei ollut myöskään vaatinut poikaansa muuttamaan mieltään, ainakaan hänen kuultensa, joten sen enempää hän saattoi tuskin olettaakaan. Hän ei kuitenkaan olisi halunnut olla syy, jonka vuoksi Charles olisi joutunut pistämään välit poikki äitiinsä.
Hän pakotti esiin pyrkivät tunteet alas. Hitot, häntä oli kohdeltu huonomminkin.
"Charles mainitsi katedraalin täällä Norfolkissa."

Charles katsahti Wreniä ja kiersi kätensä paremmin naisen vyötärölle, nostaen sitten katseensa takaisin äitiinsä.
"Kyllä", Catherine vastasi kohteliaasti, "sukumme on mennyt siellä naimisiin jo sukupolvia." Lohdullista, että jokin toimisi edelleen perinteiden mukaan.
"Sinun sukusi varmaan saapuisi Irlannista?"

Hartioiden terävyys hellitti hieman, vaikka jännitys heijastuikin säryksi ohimoille.
Edgerlyjen suvussa tuntui olevan hyvin paljon perinteitä. Kuinkahan suuri skandaali olisi ollut, jos hän olisikin päättänyt vaatia, että häät pidettäisiin Irlannissa? Pikkuisessa Kealkillissa, keskellä ei mitään.
Hienostunut Lady Edgerly värjöttelemässä lampaiden keskellä.
Vino hymy kohotti toista suupieltä.
"Kyllä. Vaikka sukuni ei olekaan kovinkaan suuri."
Ehkä isoisä jaksaisi vielä matkustaa. Ihan vain siitä ilosta, että pääsisi tekemään tuttavuutta englantilaispirujen kanssa.

Pieniä siunauksia.
"Mukavaa, että löysitte aikaa tulla tapaamaan minua", Catherine totesi, katse Charlesista Wreniin liukuen.
"Charles on ollut sinusta kovin salamyhkäinen." Charles silitti naisen käsivartta tuijottaessaan äitiään varoittavasti. Hän ei harrastanut turhia uhkauksia.
"Päivällinen katetaan kello kuudelta." Mies nyökkäsi ja tarttui Wrenin käteen, kutsuen naista mukaansa. Tässä oli varmasti riittävä ensiannos hänen äitiään.

"Se oli vain aikataulutuskysymys", Wren totesi, vaikka Lady Edgerlyn sanat olivat taitaneetkin olla enemmän tyhjä kohteliaisuus kuin todellinen ilahtumisen ilmaisu.
Päivällisen kattamisesta kertominen sai hänet tuntemaan taas olonsa Donwton Abbeyn maailmaan uponneeksi, Aliceksi, joka oli tipahtanut kaninkolon kautta Ihmemaahan.
Hän kohotti katseensa Charlesiin ja nousi seisomaan, katsahtaen vielä Lady Edgerlyä.
"Oli mukava tavata."

Lady Edgerly nyökkäsi, välittäen saman kohteliaisuuden takaisin.
Charles laski kätensä Wrenin selälle ja kävelytti heidät ulos länsisalista, ärtymys suonissa poltellen. Hänen äitinsä oli melkein ajanut Emilyn pois, eikä hän aikoisi tehdä samaa virhettä uudelleen.
"Kaikki hyvin?" hän tiedusteli harppoessaan takaisin portaita kohti. He saisivat olla rauhassa hänen huoneessaan.

Ehkä labradorit liittyisivät heidän seuraansa? Tai sitten niillä oli liian kiire valvoa päivällisen valmistelua, mikäli näin hienossa taloudessa koiria edes päästettiin keittiöön. Kotona Winston oli taitanut päästä kerjäämään tiensä keittiöön, ainakin päätellen siitä, että tiettyihin aikoihin corgi tuntui katoavan vähäksi aikaa.
Wren katseli jälleen maalausten rivejä.
"Tietenkin on", hän vakuutti, kurtistaen kevyesti kulmiaan.
"En odottanutkaan, että äitisi hyppisi riemusta. Hän ei taida edes olla sellaista tyyppiä."

"Ei, ei taida", Charles vastasi. Kukaan hänen suvussaan tai tuntemissaan piireissä ei ollut tyyppiä, joka hyppisi riemusta tai ilmaisisi mitään muutakaan tunnetta niin avoimesti ja äänekkäästi.
Hän johdatti naisen takaisin käytävän päässä olevaan huoneeseensa.
"Oletko jo nälkäinen? Holmes varmasti toisi sinulle mielellään mitä tahansa toivoisit", mies ehdotti. Heidän laukkunsa oli tuotu huoneeseen sillä välin, tulta kohennettu ja jäävettä katettu lipastolle.
"Voit myös yrittää etsiä salaisen huoneeni."

Sinisävyinen huone, jossa Charles oli nukkunut lapsuudessaan. Vuode, jossa tämä oli lueskellut sairastaessaan, jylhässä yksinäisyydessään.
Hänen sängylle hylätty takkinsa oli kadonnut, ilmeisesti sama henkilö, joka oli kantanut laukut tänne, oli ripustanut sen kaappiin.
Wren pudisti päätään kysymykselle, epäillen, ettei jännityksestä kipeytynyt vatsa suostuisi vastaanottamaan vielä muruakaan, ja vaelsi tulisijan luo.
"Oletko varma, että haluat minun tietävän sen sijainnin?", hän kysyi, hipaisten jykevän tulisijan reunusta sormenpäillään melkein hellästi.
"Ehkä haluat vielä jonakin päivänä piiloutua sinne."

Charles istahti luontevasti majesteettisen pylvässängyn laidalle ja katseli Wreniä pohtien, paljonko nainen kestäisi hänen maailmastaan, ennen kuin karkaisi takaisin Irlantiin.
"Minä tunnen kaikki Lilford Hallin salaovet, käytävät ja piilotetut sopet", mies huomautti.
"Minulla on vielä etumatkaa piiloutumisessa."

Wren juoksutti sormensa takanreunusta pitkin, nauttien hetken elävästä tulesta hohkaavasta lämmöstä ennen kuin jatkoi matkaansa. Hän kiersi koko huoneen läpi, kuin uuteen paikkaan joutunut kissa, koskettaen esineitä ohimennessään.
Lopulta hän seisahtui ikkunan ääreen, jääden katselemaan maisemaa.
"Saatat olla siitä kiitollinen sitten, kun olemme naimisissa", hän huomautti, hipaisten ikkunalasia vaivihkaa sormenpäillään.
"Puut täällä ovat hyvin vanhoja."

"Niin ovat", Charles vastasi seuraten naisen kulkua katseellaan.
"En tiedä, kuinka vanhoja kaikki ovat, mutta puistoa kylvettiin alunperin jo vuosisatoja sitten." Kartano oli rakentunut hiljalleen nykyisiin mittasuhteisiinsa ja jäänyt lopulta muistoksi menneestä loistosta.
"Mitä syytä minulla olisi piiloutua sinulta?"

"Tammet ovat ainakin yli satavuotiaita", Wren totesi, antaen käden laskeutua kylkeään vasten.
"Manthorpessa kasvaa tammi, jonka iäksi on arvioitu yli tuhat vuotta. Se on valtavan pitkä aika."
Hän kääntyi ja palasi Charlesin luo, seisahtuen miehen eteen.
"Minä olen hullu irlantilainen", hän huomautti, kohottaen kätensä silittämään tämän poskia.
"Ei sitä ikinä tiedä. Puhumattakaan sitten joskus, jos..."

Charles tutki Wrenin silmiä naisen käsien koskettaessa hänen poskiaan. Mies kohotti kätensä Wrenin käsivarsille, tarttui niihin ja kiepautti naisen selälleen sängylle, nojautuen tämän ylle.
"Sitten joskus, jos mitä?" hän kysyi koskettaen pisamaista poskea ja silittäen punaisia hiuksia pois kasvoilta. Tulen kajo tuntui herättävän niiden värin henkiin.

Wren tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä, eikä sillä ollut enää mitään tekemistä jännityksen kanssa.
Silkkisen päiväpeiton hänen selkänsä alla täytyi olla kallis, varmasti hienoa käsityötä, ehkä juuri tätä nimenomaista sänkyä varten teetetty.
Hän keskitti katseensa Charlesin silmiin, katseli, kuinka punertava kajo leikitteli niissä.
"Olen ymmärtänyt, että raskaushormonit voivat saada naisen käyttäytymään hyvin hallitsemattomasti."

Charles jähmettyi hetkeksi, tutkien Wrenin silmiä. Tulen punertava kajo melkein kätki hänen korvilleen kohoavan punan.
Raskaushormonit. Se tarkoitti...
"Minä näkisin sen mielelläni", hän rykäisi ja punoi sormiaan punaisiin hiuksiin, antaen toisen kätensä vaeltaa naisen vyötärölle.
"Sinut hallitsemattomana."

Barokkisängyt olivat tukevaa tekoa, ne eivät kitisisi niin kuin takorautasängyt, joissa riitti, että käänsi kylkeä.
Wren kohotti kätensä Charlesin niskalle, antoi toisen hivellä miehen valkeita hiuksia.
"Minä muistan tuon... sitten", hän vakuutti, ja kohotti päätään hipaistakseen Charlesin huulia omillaan.
"Sinulla on tosin kyky saada minut hallitsemattomaksi muutenkin."

Hymy kohotti miehen suupieliä ja sulatti silmien jään.
Ei. Ehdottomasti ei – olisi kertakaikkisen sopimatonta edes ajatella sellaista. Silti hänen kätensä viipyi Wrenin vyötäröllä, sormet hivuttautuivat kuin huomaamatta paidan reunan alle.
"Onko?" hän kysyi ääni asteen käheämpänä ja silitti peukalonsyrjällään naisen poskea.

Kosketus lähetti väristyksiä pitkin ihoa, ja äänen käheys sai Wrenin huokaisemaan ääneen.
Lady Edgerly ei selvästikään ollut ihastunut ajatukseen, että he jakaisivat vuoteen jo nyt. Mutta valitettavasti se taisi olla niitä asioita, joista Charlesin äidin mielipidettä ei kysytty.
Tai ehkei asiassa tarkemmin ajateltuna ollut mitään valitettavaa.
"Mm-hmm", Wren vakuutti ja antoi rubiininpunaisten korkokenkien tipahtaa lattialle sängyn viereen ennen kuin veti jalkojaan kevyesti koukkuun ja kurkotti näykkäämään Charlesin alahuulta.

Wren koituisi hänen kohtalokseen.
Ei – hän ei voisi tehdä näin! Vaikka toisaalta... Hän – he – olivat kotona. Eikä sänkykään kitissyt ja vinkunut. Tämä olisi heidän kotinsa. Eikö se ollut paikka, jossa he saisivat olla vapaasti?
Charles ähkäisi hiljaa näykkäyksestä ja ujutti kätensä rohkeammin paidan alle, koskettaen ihoa sen alla. He olivat hänen huoneessaan. Takan elävä, kuuma valo viipyi iholla.
Ei hän voisi tehdä näin keskellä päivää. Mutta voi hyvä luoja.
Mies nojautui lähemmäs, punoi sormensa punaisiin hiuksiin ja painoi nälkäisen suudelman Wrenin huulille.

Tuleva Lady Norfolk ei tuhlannut ajatustakaan sille, mikä oli sopivaa ennen päivällistä. Siihen oli vielä aikaa, he voisivat hyvin viettää hetken jykevässä vuoteessa, joka ei kitisisi paljastavasti jokaisen liikkeen mukaan.
Nälkä, joka oli herännyt, kun Charles oli tullut hakemaan häntä Irlannista kotiin, ei ollut tuntunut tyyntyvän. Eikä heillä ollut ollut riittävästi yhteistä aikaa, aina jokin muu oli vaatinut ulkoministerin huomiota.
Wren vastasi suudelmaan samalla kun malttamattomat kädet työnsivät puvuntakkia pois Charlesin yltä.

Tiukasti hänen perimäänsä kirjoitettu etiketti protestoi äänekkäästi – Charles oli haaveillut ehkä mahdollisuudesta tehdä näin illalla, kun he vetäytyisivät vuoteeseen. Vetää Wren syliinsä takkatulen loimussa, omassa kodissaan.
Hän ei ollut tarpeeksi vahva mies.
Heikko, heikko olento.
Charles sysäsi puvuntakin lattialle ja tarttui lujemmin Wrenin vyötäröön, hakien hameesta vetoketjua vetääkseen sen naisen yltä ja käydäkseen sitten paidan kimppuun. Hän ei halunnut kiirehdittyä, hätäistä hetkeä, jona pelkäsi jonkun kävelevän sisään. Hän halusi unohtua tähän.

Hyvä, ettei villiin irlantilaiseen perimään ollut kirjoitettu etikettiä siitä, mihin aikaan oli sopivaa nauttia toistensa läheisyydestä - tai jos olikin, hän oli jo autuaasti unohtanut sen.
Hameen takaosan pitkä vetoketju liukui auki sujuvasti, ja Wren kohotti avuliaasti lantiotaan, jotta se liukui pois tieltä. Vihreän kauluspaidan helmiäisnapit olivat pienet, sujahtivat helposti auki.
"Charles..." hän huokaisi hiljaa, vieden sormensa vuorostaan miehen kauluspaidan napeille.

Charles kosketti naisen vatsan ihoa, työntäen kauluspaidan pois Wrenin yltä. Se seurasi hametta lattialle, jossa hänen puvuntakkinsa jo makasi. Takkatulen kajo näytti lumoavalta kalpealla iholla ja punaisilla hiuksilla.
"Wren?" hän vastasi painuessaan lähemmäs ja nojautuessaan suutelemaan naisen kaulansyrjää. Kädet vaelsivat avaamaan rintaliivejä. Siitä tuntui olevan liian kauan, kun hän sai humaltua Wrenin paljaasta ihosta.

Wren sai kauluspaidan napit avattua ja työnsi sitä pois yhtä levottomasti kuin puvuntakkia aiemmin.
Täällä kukaan ei edes harkitsisi astuvansa sisään koputtamatta? Eikö Charlesin huone olisi tila, jossa he saisivat olla kaikessa rauhassa?
Suudelmat kaulalla saivat hänet huokaisemaan uudelleen, päiväpeitteen kangas tuntui melkein viileältä paljasta ihoa vasten.
"Haluan sinua... aivan valtavasti..." hän kuiskasi hiljaa.

Kyllä, Wren koituisi hänen kohtalokseen.
Charles murahti hiljaa, tuntien tulevansa kertakaikkisen hulluksi – miten hänen oli tarkoitus viipyä, ihailla Wreniä, yrittää mitään muuta kuin mitä nälkä hänen sisällään janosi, kun nainen puhui noin?
Hän tarttui sukkahousuihin ja alushousuihin, kohottautuen polvilleen vetäessään niitä naisen jalasta ja heittäen sitten samalla välinpitämättömyydellä lattialle, jonnekin muiden unohdettujen vaatteiden sekaan. Sitten hän kumartui ja painoi huulensa naisen vatsalle.
Niin minäkin sinua, Wren. Niin minäkin sinua.

Wrenin katse hakeutui sinertävään katokseen, tulen heittämiin varjoihin, jotka liikahtelivat levottomina.
Tai ehkä se olikin vain hän itse, joka oli levoton.
Jos ihastumisen tunne kesti yli neljä kuukautta, se ei ollut enää vain ihastumista, vaan rakkautta. Mutta tunne, joka sai hänet kaipaamaan Charlesia lähelleen sellaisinakin hetkinä, jolloin se ei ollut mahdollista...
Uusi, hiljainen huokaus samalla kun kädet hakeutuivat valkeille hiuksille.
"Charles... Onko täällä paksut seinät..?"

"Hyvin paksut", Charles lupasi käheästi, kädet Wrenin vyötäröä kaivaten puristaen. Ehkä vanhan kartanon seinät eivät tarkalleen olleet paksut – mutta valtavassa rakennuksessa ei ollut kuin muutamia ihmisiä tällä hetkellä.
Ja heidän henkilökuntansa oli erittäin hienotunteista.
Charles kamppaili hetken oman nälkänsä kanssa, ennen kuin painoi uuden suudelman Wrenin vatsalle ja lähti valumaan alemmas. Hän halusi tarttua mahdollisuuteen keskittyä naisen nautintoon, niin kuin oli tehnyt heidän viipyessään hotellissa Newcastlessa.

Hyvin paksut seinät.
Se taisi olla hyvä, sillä Wren oli havainnut itsessään hämmästyttävän piirteen, joka sai hänet menettämään äänensä hallinnan tiettyinä hetkinä. Niin pahasti, että hän oli päätynyt upottamaan hampaansa Charlesin täydellisen valkeaan hartiaan niin, että ihoon oli jäänyt mustelma.
"Hy...vä..."
Varpaat kipristyivät vasten peittoa. Nyt Winstonkaan ei ollut urnuttamassa sängyn alla, niin kuin Lontoossa. Eikä sänky kitisisi...

Charles valui alemmas, pudottautui sängyn reunalta ja tarttui Wrenin lantioon, nykäisten naisen varmoin käsin lähemmäs. Hän painoi suudelman nilkalle ja liikkui sitten ylöspäin, hamuten hoikkaa, viehättävää säärtä huulillaan, ennen kuin valui sisäreisille, koskettaen niiden herkkää ihoa pehmein suudelmin.
Sitten hän otti lujemman otteen naisen lantiosta ja siirtyi suudelmineen ylemmäs. Hän halusi humaltua Wrenistä.

Wrenin sormet hamusivat otetta päiväpeitteestä, hiukset olivat päässeet jo osittain karkaamaan soljelta, joka tuntui olevan kykenemätön kesyttämään villejä kiharoita. Niin kuin nekin olisivat villiintyneet Irlannissa vietetyistä hetkistä, muistaneet jälleen ylpeinä juurensa.
Kuinka se sanonta menikään..? Ajattele Englantia...
Hän ei päässyt niin pitkälle, kun ensimmäinen voihkaisu pakeni huulten lomasta.
"Charles..."

Charles ei vastannut. Mies oli omistautunut sille, mitä teki – humallutti itseään Wrenistä, naisen ihon tuoksusta ja mausta, janosi kuulla äänen, joka oli ajanut häntä hulluksi niin monet kerrat.
Kädet pitelivät naisen lantiota lujemmin. Charles toimi varmemmin ja rohkeammin kuin ensimmäisellä kerralla. Ei ollut vain urbaanilegendaa, että nainen voisi kokea useita nautinnon huippuja, hän oli lukenut.

Lilford Hall ei tainnut olla niin vetoisa, että äänestä olisi voinut syyttää tuulta. Tai mitäpä hän tiesi, ehkä kartanon ikkunat päästivät luonnonvoimat sisäänsä yhtä innokkaasti kuin vanhat, irlantilaiset kivitalot.
Onneksi Moneypenny ja Goldfinger olivat labradoreja - hänen olisi ehdottomasti muistettava kysyä, kuka oli ne nimennyt, jos hän ylipäätään muistaisi jälkikäteen mitään - eivätkä huskyja, jotka olisivat saattaneet innostua.
Mutta onneksi seinät olivat paksut, ainakin jos Charlesiin oli uskominen.
Jos Wren olisi tiennyt miehen tutkimuksista, hän olisi voinut vahvistaa, että ainakin tämän nimenomaisen tapaustutkimuksen perusteella aiemmat tulokset pitivät paikkansa.
Niin hyvin, että lopulta hän oli lämmin ja hengästynyt, loputkin hiukset olivat paenneet soljesta.
"Tule... tänne..." hän pyysi hiljaa.

Charles painoi vielä yhden suudelman naisen reidelle, ennen kuin kohottautui ylemmäs ja nojautui Wrenin ylle majesteettisella pylvässängyllä. Tulen kajo leikki edelleen hiusten punaisella, ja mies upotti sormensa niiden joukkoon, kun kumarsi päänsä suutelemaan naisen kaulaa.
"Mitä Wren?" hän kysyi käheästi.

Vuodekatokseen heijastuvista varjoista oli ehtinyt tulla Wrenille hyvin tuttuja, ja niiden levoton kiepunta tuntui siirtyneet pylväitä pitkin patjaan, joka keinahteli hänen allaan kuin lattia olisi muuttunut meren aalloiksi.
Hän olisi voinut upota päiväpeitteeseen, ellei lämpö olisi virrannut vielä levottomana suonissa.
"Tahdon sinut", hän kuiskasi hiljaa, käsien vaeltaessa Charlesin housuille.
Melkein kuin uhmatakseen sanoja yhteisestä vuoteesta ja äpärästä.

Heikko mies, Charles sätti itseään.
Mutta millainen mies voisi vastustaa Wreniä? Hänen kätensä vaelsivat naisen vyötärölle, kun Charles painui lähemmäs kaulan pehmeää ihoa hamuten.
Ja avasi sitten housunsa.
Hänkin tahtoi Wrenin. Hyvä luoja miten hän tahtoi Wrenin.

Mitähän katosvuode oli ehtinyt todistaa olemassaolonsa aikana?
Sen kunniaksi oli sanottava, ettei se tosiaan pitänyt ääntä. Samaa ei voinut sanoa Wrenistä, mutta tällä kertaa hänen ei tarvinnut upottaa hampaitaan Charlesin ihoon pysyäkseen hiljaisena.
Sen sijaan kynnet taisivat jättää haaleat naarmut miehen hartioille.
Eikä hän ollut halukas päästämään Charlesia pakenemaan kauemmas senkään jälkeen, kun raukeus alkoi jo vallata jäseniä vaikka sydän hakkasikin yhä kiivaasti, vaan kietoi käsivarsiaan paremmin miehen ympärille ja silitti tämän selkää.
Ehkä kukaan ei huomaisi, jos he puuttuisivat päivälliseltä? Huomaisi. Tietenkin huomaisi.

Charles tunsi tulleensa hulluksi. Ennen kuin hän tapasi Wrenin, hän ei ollut koskaan elämässään käyttäytynyt näin. Mies nojasi otsansa Wrenin paljasta olkapäätä vasten ja nykäisi säädyllisyyden nimissä housunsa kiinni.
Ja silti hän tunsi olevansa vapaa. He olivat kotona. Näin kihlautumista kuului juhlistaa.
"Minä rakastan sinua, Wren Reynard", hän kuiskasi käheästi.

Wrenin vaatteet vaelsivat jossakin päin lattiaa, ja oli hyvin mahdollista, että sukkahousut olivat joutuneet silmäpaon uhriksi.
Mutta ehkei sillä ollut väliä, hän ei palellut juuri nyt.
Sormus kimalteli sormessa hiipuvan takkatulen valossa, paljaan kehon ainoana asusteena.
Wren veti syvään henkeä ja painoi suudelman Charlesin valkeiden hiusten joukkoon.
"Ja minä rakastan sinua, Charles Edgerly", hän naurahti, ääni yhtä käheänä.

Charles kierähti kyljelleen ja halasi naisen paljaan, lämpimän kehon syliinsä. Mies painoi kasvonsa Wrenin niskaa vasten ja hengitti syvään tuttua, rakasta tuoksua.
"Jos menetän järkeni, se on hyvin todennäköisesti täysin sinun syytäsi."

Wren painautui tiukasti Charlesia vasten, sulkien hetkeksi silmänsä tuntiessaan edelleen patjan kevyen keinunnan.
"Sinä olet jo menettänyt järkesi", hän nauroi pehmeästi, silittäen ympärilleen kietoutunutta käsivartta. Tunne oli melkein humaltunut, niin kuin jotakin hyvin tärkeää olisi juuri tapahtunut.
Ensimmäinen yhteinen hetki talossa, jota Charles kutsui kodiksi. Joka tulisi olemaan hänenkin kotinsa, jos kaikki menisi hyvin. Kun menisi.
"Mutta niin olen minäkin."

"Siinä olet luultavasti aivan oikeassa", Charles myönsi ja painoi suudelman Wrenin niskalle.
"Sinulla on aivan tavattoman viehättävä ääni. Se oli ajaa minut järjiltäni jo Pariisissa."

Wren nauroi käheästi. Suudelmat lähettivät miellyttäviä väristyksiä alas selkään, ja saivat hänet kiehnäämään kevyesti miestä vasten.
Pariisi. Hääsviitti. Ruusun terälehdet, jotka oli ripoteltu vuoteelle. Kipeä muisto oli muuttunut lämpimäksi, vaikkei Wren voinutkaan väittää muistavansa jokaista hetkeä. Kuohuviini oli noussut päähän, saanut muistot sekoittumaan uniin.
"Sinun äänesi ajaa minut hetkessä hulluksi", hän hyrisi.
"Pariisissa olit viedä minulta jalat alta vain kuiskaamalla korvaani. Oli hyvin lähellä, etten voihkaissut silloin ääneen."

"Luojan kiitos et tehnyt niin", Charles kuiskasi ja hieraisi nenänpäätään naisen niskaan, ennen kuin kohottautui hamuamaan tämän korvaa.
"Olisin käyttäytynyt vielä tavalla, joka todella ei sovi herrasmiehelle. Varsinkin, kun yritit saada minua katsomaan hameesi alle."

Wren tuhautti nenäänsä ja huokaisi perään hiljaa.
"Vai yritin saada sinua katsomaan hameeni alle?" hän totesi, toista kulmaansa kohottaen, ja taivutti sitten päätään niin, että saattoi hamuta suudelmaa Charlesin huulilta.
Hän oli melko varma, että biologiassa oli olemassa nimi sille, kun lauman nuorempi naaras uhmasi vanhemman arvovaltaa. Noinkohan kyse oli nyt osittain siitä?
"Täytyyhän miehellä tietenkin olla päiväunia."

Charles nauroi matalasti naisen korvanjuuressa. Vai sillä lailla.
Hän vastasi suudelmaan laskien kätensä Wrenin poskelle ja punoi sormiaan punaisiin hiuksiin.
”Vai päiväunia?” hän hyrähti ja kiepautti Wrenin sitten varmoin käsin selälleen, keinauttaen itsensä käsivarsiensa varaan naisen ylle.
”Älä ryöstä minulta yhtä luonteenlujuuden hetkeä, joka minulla on kanssasi.”

Wren kehräsi naurusta ja katseli Charlesia ripsiensä lomasta, kietoen käsiään miehen niskalle.
Staattinen sähkö sai villit hiukset villiintymään entisestään, menettämään sen vähäisenkin yhteistyöhalun, joka ilmasta riippuen oli muutenkin kyseenalainen.
"Olkoon, kävit silloin vaikuttavan kamppailun", hän myönsi, antaen toisen kätensä valua hipaisemaan Charlesin huulia.
"Ja voitit. Oletan?"

”Totta kai voitin”, Charles protestoi ja kumartui painamaan suudelman Wrenin huulille. Hän oli käyttäytynyt kuin herrasmies. Hän oli riisunut Wrenin kengät vailla yhtään sopimatonta katsetta ja nukkunut kiltisti nojatuolissa ovien takana.
Se, että hän sattui näkemään naisen pyyhkeessä seuraavana aamuna, ei ollut tarkoituksellista.
”Sinä olet koetellut luonteeni lujuutta siitä saakka, kun tapasimme.”

Se sai Wrenin kehräämään vähän lisää.
Charles-parka oli tosiaan ollut herrasmies, viettänyt yönsä tuolissa, vaikka sänky olisi ollut riittävän leveä varmastikin kolmelle heidän kokoiselleen.
Hän kietoi käsivarsiaan paremmin Charlesin ympärille ja veti tätä lähemmäs.
"Helmenvaaleat", hän kuiskasi tämän korvaan, hamuten korvalehteä.

Charles tunsi luonteenlaatunsa päätyvän koetukselle uudemman kerran. Hän siveli sormillaan Wrenin vyötärön kaarta, antoi paljaan rintakehänsä koskettaa naisen ihoa ja huokasi luovuttaen. Hän painoi päänsä ja hamusi naisen kaulaa.
”Helmenvaaleat?” hän toisti huulet korvalta solisluulle vaeltaen.

Wren antoi sormiensa vaeltaa luonnonvalkeiden hiusten joukkoon, jotka olivat jo ennestään hänen käsiensä villitsemät - mutta siitä Charles sai syyttää vain itseään.
"Helmenvaaleat", hän toisti, juoksuttaen sormiaan miehen hiusten lomitse.
"Ne alusvaatteet, jotka herrasmiesmäisesti jätit katsomatta."

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1514
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Let the fire burn the ice   Ma Huhti 02, 2018 6:18 pm

Wren koituisi hänen kohtalokseen.
Charles ähkäisi ja nojasi päänsä Wrenin olkapäähän, ennen kuin hamusi ihoa huulillaan.
”Mikä sääli, etten katsonut”, mies vastasi ja piirsi sormillaan lantion kaarta. Hän tunsi edelleen olevansa humaltunut Wrenistä.

Wren oli huomannut pitävänsä siitä, kun sai tuntea Charlesin painon päällään. Se sai hänen olonsa tuntumaan turvalliselta, niin kuin pimeiksi käyvät nurkat eivät voisi enää satuttaa.
"Nythän sinulla on mahdollisuus katsoa niin paljon kuin haluat", hän muistutti, silittäen Charlesin selkää hellästi.
"Kannatko minut kynnyksen yli? Sitten häissä..."

”Kannan sinut milloin vain haluat”, Charles lupasi ja yritti työntää ajatuksen Wrenin alusvaatteista pois mielestään. Hänellä oli luvattomia vaikeuksia pitää ajatuksensa asiallisina, kun nainen oli hänen lähellään.
Mies painoi suudelman Wrenin huulille.
Eikä ulkoministerin sopinut ajatella sitä, miltä Wrenin iho maistui, kun hän yritti pyörittää kansakunnan ulkopolitiikkaa.

"Häissä, sillä kolmas kerta sanoo toden", Wren vetosi ennen kuin vastasi suudelmaan.
Hänen olisi vain yritettävä olla rikkomatta jalkojaan ennen sitä. Ensin lasinsirut ja sitten merisiili - ehkä olisi parempi hankkia kengät, joissa olisi hyvin paksut pohjat ja vahva tuki nilkoille.
Syksyyn oli aikaa vielä monta kuukautta.
Kädet vaelsivat rentoina alemmas Charlesin selällä.
"Äitisi ei taida olla kovinkaan innoissaan kihlautumisestamme."

Charles hautasi kasvonsa Wrenin kaulataipeeseen ja kannatteli painoaan käsiensä varassa, lukiten naisen silkkikirjailtua päiväpeitettä vasten.
”Siniveriset taitavat olla tunnettuja muutosvastarinnastaan”, hän vastasi hamuten ihoa huulillaan.
”Ehkä mitä sinisempää veri on, sitä konservatiivisempi ihminen on. Kenties äitini sukulaissuhde kuninkaalliseen perheeseen selittää, miksi hän on niin ennakkoluuloinen kaikkea uutta kohtaan.”

Päivällistä varten vuoteesta nouseminen alkoi tuntua yhä mahdottomammalta suoritukselta. Voisivatko he ottaa itselleen päivän, jolloin eivät tekisi muuta kuin loikoilisivat vuoteessa? Yhden päivän vain ja ainoastaan itselleen.
Ja ehkä Winstonille, mikäli he viettäisivät päivän Lontoossa.
Wrenin kulmat kurtistuivat hieman, ja hän tavoitteli Charlesin kasvoja silmäkulmastaan.
"Kuninkaalliseen perheeseen?"

Charles kohotti päätään ja katsahti Wreniä yrittäen ymmärtää kysymystä.
”Niin”, mies vastasi ja kumartui hamuamaan naisen korvaa.
”Hän ei vastusta sinua, vaan kaikkea uutta ja erilaista – mutta hän on onnellinen puolestamme.” Luoja tiesi, äiti ei halunnut heidän sukunsa sammuvan.
”Ja joku päivä hän ilmaisee sen vielä paljon sulokkaammin.”

Kuninkaalliseen perheeseen.
Melkoinen nousu, vai kuinka Lady Edgerly olikaan asian ilmaissut? Ei sillä, että asialla olisi ollut lopulta mitään väliä, hän olisi rakastanut Charlesia, riippumatta siitä, mitä kuvitteellista väriä tämän veri olisi edustanut.
Tuli takassa oli hiipunut melkein hiillokseksi.
Wren oli melko varma, että tulisi saamaan vielä osakseen samanlaista - ja vielä paljon hyisempääkin kohtaloa. Mutta hän halusi Charlesin, hinnasta riippumatta.
"Ehkei äitisi pidä minua täysin kelvottomana, tuskin hän silloin olisi puhunut lapsenlapsista."

Charles yskäisi ja vajosi Wrenin vierelle toisen kyynärpäänsä varaan, jättäen toisen kätensä lepäämään naisen vatsalle.
Totta kai äiti oli ottanut asian esille, hermoiltuaan suvun jatkumisesta siitä saakka, kun hän oli ollut vasta 15.
”Sinun ei tarvitse murehtia siitä”, hän vetosi hieraisten niskaansa.
”Tai mistään muustakaan, mitä äitini sanoo.”

Wren huokaisi melkein pettyneenä, kun Charles nousi hänen päältään. Huoneilman viileys yritti heti pureutua paljaaseen ihoon, mutta hän ei halunnut nousta etsiäkseen lattialle päätyneitä vaatteitaan.
Sen sijaan hän käännähti kyljelleen, kasvot Charlesia kohti, ja vei kätensä silittelemään miehen rintakehää.
"En minä murehdi", hän vakuutti.
"Se ei ole vastenmielinen ajatus. Vai onko sinusta?"

Vastenmielinen ajatus. Wren. Hänen lastensa äitinä.
”Ei”, Charles rykäisi korvat vienosti punehtuen ja silitti Wrenin kylkeä, vetäen naista lähemmäs itseään. Hän tutki toffeenvärisiä, eriparisia silmiä.
”En sanoisi niin.” Ajatuskin tuntui sekoittavan hänen sykkeensä.

Ei ehkä aivan vielä, ei juuri tähän hetkeen. Mutta joskus tulevaisuudessa...
Wren ei voinut olla miettimättä, perisikö lapsikin Edgerlyjen suvussa vallitsevan valkeuden. Isänsä terävän katseen.
Kunhan hän pääsisi yli siitä, miten merkilliseltä raskaus ajatustasolla tuntui. Elävä olento kasvamassa hänen sisällään. Gabrielle oli vakuuttanut, ettei se tuntunut oudolta.
Hän silitti luonnonvalkeita hiuksia pois otsalta.
"Tiedäkö, pieni osa minusta haluaisi haalia häihin mahdollisimman paljon irlantilaisia sukulaisia ja ystäviä. Antropologisena kokeena..."

Charles nauroi matalasti ja kosketti nenänpäällään naisen punaisia hiuksia, haudaten hetkeksi kasvonsa niiden joukkoon.
”Minä ehdottomasti tuen tätä koetta”, hän lupasi. Olisi virkistävää nähdä irlantilainen klaani sinisestä verestään jäisen eliitin keskellä. Montakohan orastavaa sydänkohtausta se laittaisi alulle?
”Kutsu kenet tahansa haluat."

Wren piti Charlesin naurusta.
"Uskon, että sillä olisi valtavasti tieteellistä arvoa", hän totesi, antaen kätensä valua silittelemään Charlesin kylkeä.
"Pelkään vain, ettei minulla todellisuudessa ole kovinkaan montaa, jotka kutsua. Sisareni. Isoisä, jos hän on sellaisessa kunnossa, että jaksaa matkustaa. Isä..."
Mutta isä oli poissa, sitä oli turha edes ajatella.
"Kirkon toinen puoli taitaa tulla olemaan hieman tyhjillään."

”Siitä olen varma”, Charles myönsi hopeiset silmät välkähtäen huvituksesta ja halasi Wrenin paremmin syliinsä, antaen käsiensä kulkea paljaalla iholla, harvinaisesta mahdollisuudesta tehdä niin.
”Kenties isäsi haluaisi tulla”, hän ehdotti.
”Haluaisitko olla häneen yhteyksissä?”

Wren antoi silmiensä painua kiinni, keskittyäkseen kosketukseen, joka tuntui pyyhkivän hänen menneisyyttään hitaasti pois.
"Varmasti haluaisi", hän myönsi ja kiehnäsi itseään vielä vähän lähemmäs.
"Jos se olisi mahdollista, haluaisin. Mutta en tiedä, missä hän on..."

Charles veti Wrenin selän rintaansa vasten ja hautasi kasvonsa naisen kaulataipeeseen hamuten sen ihoa hellästi huulillaan.
”Yhteyshenkilöni ovat etsineet hänet”, hän vastasi. Hän ei ollut tainnut mainita naiselle, että oli jäljittänyt linnuista innostuneen isän ja asettanut tämän tarkkailuun varmistuakseen siitä, ettei mies satuttaisi Wreniä ja pyyhkisi pois lämpimiä muistoja lapsuudesta.

Hetken Wren epäili kuulleensa väärin.
Sähköinen jännitys ampaisi läpi kehon, karkottaen raukeuden, jonka Charles oli siihen synnyttänyt. Hän kohottautui nopeasti istumaan miehen vierellä, melkein huitaisten tämän kasvoja terävällä kyynärpäällään.
Toffeenkultaiset silmät olivat rävähtäneet suuriksi.
"Sinä... olet löytänyt minun isäni?"

Charles räpäytti nopean liikkeen hämmentämänä, hieraisi kasvojaan ja kohottautui istumaan.
"Niin", hän myönsi kurtistaen valkeita kulmiaan ja työnsi hiuksiaan taakse.
"Ilmeisesti hän on Galapagossaarilla tällä hetkellä. Haluaisitko lähteä tapaamaan häntä?"

Wren räpäytti silmiään.
Charles oli etsinyt hänen isänsä - tai palkannut ihmisiä, jotka olivat etsineet hänen isänsä. Galapagossaarilta.
Totta kai isä oli juuri siellä.
Hän voisi nähdä isänsä ensimmäistä kertaa vuosiin. Puhua tälle. Halata. Isä voisi saattaa hänet alttarille, jos tahtoisi...
Hän avasi suunsa selittääkseen Charlesille, että isä oli varmasti tutkimassa darwininsirkkuja, ja että tietenkin hän halusi tavata, mutta sanojen sijaan huulilta pakeni surkea vinkaisu, samaan aikaan kun kyyneleet lähtivät valumaan poskille.

Charles räpäytti uudelleen, nyt hermostuneena.
Miksi Wren itki? Oliko nainen tolaltaan, koska hän oli toiminut tämän selän takana?
"Wren", mies vetosi epätietoisena ja kosketti naisen käsivartta. Hänen olisi tehnyt mieli vetää Wren syliin, painaa suudelma punaisiin hiuksiin, mutta hän ei ollut lainkaan varma, miten nainen reagoisi.
"Mikä sinun on?"

Kosketus sai Wrenin havahtumaan, kietomaan käsivartensa Charlesin niskan taakse ja halaamaan itsensä tiukasti miehen rintaa vasten, niin että saattoi haudata kasvonsa vasten turvallisen leveää hartiaa.
Hän ei ollut varma, nousiko paljas iho kananlihalle kylmästä vai silkasta tunteiden myrskystä.
"Sinä etsit minun isäni", hän selitti, vaikka itku puurouttikin sanat toistensa lomaan.
"Minä pääsen tapaamaan isääni..."

Charles nosti Wrenin syliinsä ja kiersi käsivartensa lujasti naisen ympärille.
"Niin", hän vastasi epätietoisena ja silitti villejä, punaisia hiuksia, painaen suudelman paljaalle olkapäälle. Totta kai hän etsi Wrenin isän.
"Heti, kun haluat."

Wrenin sydän hakkasi niin, että pulssi tuntui kuurouttavana korvissa saakka, muutti olon melkein epätodelliseksi.
Tietenkään hänen isänsä ei ollut kadonnut kokonaan, mutta siltä se oli tuntunut, sen jälkeen kun tämä oli eräänä päivänä jättänyt palaamatta kotiin.
Galapagossaarilla. Tietenkin isä oli juuri siellä.
"Minulla on ollut häntä ikävä", hän myönsi, ääni särkyneenä.

Charles yritti nähdä Wrenin kasvot, jotka oli kätketty hänen hartiaansa, ja silitteli hellin sormin irlantilaisuutta heijastavia hiuksia.
”Nyt sinulla on mahdollisuus lähteä tapaamaan häntä”, mies vastasi antaen kätensä valua silittämään naisen selkää ja lapaluita. Isän olisi parempi olla juuri sitä, mitä Wren muisti ja toivoi.

Wren hengitti muutaman kerran syvään, yrittäen saada hengityksensä tasaantumaan ja kyyneleet tyrehtymään.
Vieläköhän isä kuunteli Beatlesia? Keitti liian makeaa teetä?
Hän tyrskähti itkuisesti ja kohotti katseensa, tutkien Charlesin jäisenharmaita silmiä, ennen kuin painoi suudelman miehen huulille. Kun sanat eivät riittäneet kuvaamaan kiitollisuutta.
Hän tulisi vielä olemaan kauhuissaan. Mutta ei juuri nyt.

Charles räpytteli hämmentyneenä, pohtien kuinka vielä vuonna 2018 naisen sielunelämä tuntui tutkimattomalta mysteeriltä, ja vastasi suudelmaan. Hän piirteli sormillaan vyötärön ja lantion paljaaseen ihoon ja vetäytyi sitten suudelmasta tutkimaan toffeisia, eriparisia silmiä.
”Onko kaikki hyvin?” hän kysyi valkeat kulmat asteen kurtistuen.

Wren nyökäytti päätän ja pyyhkäisi kasvojaan.
Silmät olivat turvonneet ja punaiset, nenä jämähtänyt tukkoon, ja vaatteet vaelsivat pitkin lattiaa.
"En vain voi uskoa, että teit sen", hän totesi, jääden silittämään Charlesin hartiaa sormenpäillään.
"Ja että hänet löydettiin. Se ei... maailma on valtavan suuri paikka, ja todennäköisyys sille, että yksittäinen ihminen löytyy, on..."
Hän pudisti päätään.

Charles silitti Wrenin vyötäröä tutkien naisen silmiä hämillään.
”Totta kai tein sen. Kaipasit isääsi”, hän vastasi valkeat kulmat kurtussa. Se oli tuntunut itsestäänselvyydeltä.
”Nykypäivänä ihmisten jäljittäminen on harvinaisen vaivatonta. Minulla on harvinaisen päteviä yhteyshenkilöitä, eivätkä suhteet MI6:een tietenkään haittaa.”

Wren niiskahti tavalla, joka ei varmasti ollut kovinkaan ladymäinen, mutta hitot siitä. Hän pääsisi tapaamaan isäänsä, isää, jota hän oli kaivannut vuosia takaisin elämäänsä.
"Saat kaiken kuulostamaan niin helpolta", hän totesi hiljaa, siirtäen kätensä silittämään Charlesin poskea.
Kulmat painuivat alemmas.
"Jos hän ei tahdo tavata minua?"

”Olen melko varma, että tahtoo”, Charles vastasi. Hän ei tietenkään voinut olla 100% varma, mutta hän ei olisi lähettämässä Wreniä isän luo, joka käännyttäisi tyttärensä pois.
”Kaikki on varsin helppoa”, mies totesi tutkien eriparisia silmiä ja upotti sormensa punaisiin hiuksiin.

Totta kai isä haluaisi tavata hänet.
Wren ei ollut täysin varma, mikä oli ajanut miehen alun perin pois perheensä luota, mutta hän epäili, että sillä oli ollut enemmän tekemistä äidin kuin isän oman päätöksen kanssa.
Kyyneleet uhkasivat tulvia uudelleen poskille, ja Wren tukahdutti halunsa itkeä suutelemalla Charlesin huulia uudelleen.
"Kiitos..."

Charles halasi Wreniä tiukemmin ja vastasi suudelmaan hämillään. Ei naisen tarvinnut kiittää häntä. Eikö jokainen toimisi samoin?
”Totta kai”, hän vetosi setvien villejä hiuksia.
”Tarvitsethan jonkun saattamaan sinut alttarille. Enkä usko, että kokisin oloani mukavaksi, jos Anderssonilla olisi niin iso rooli häissämme."

Wren nauroi itkunsekaisesti.
"Cliff on hieno mies", hän vetosi, nojaten päänsä Charlesin hartiaa vasten.
"Mutta olisimme aina voineet teeskennellä, että minulla on sukua Alankomaissa. Siellä on tapana, ettei morsianta saateta alttarille."
Alttarille, jolla Charles odottaisi häntä. Ajatus sai vatsanpohjan kipristämään, eikä Wren ollut varma, paljonko siitä oli jännitystä ja paljonko puhdasta epäuskoa.
"Tai sitten Winston olisi voinut hoitaa tehtävän."

Charles kohotti skeptisesti toista kulmaansa.
”Luulen, että suosin Anderssonia koiran yli”, hän vetosi kuljettaen sormiaan irlantilaisten hiussuortuvien lomassa. Hän halusi Wrenin saavan häät, jotka eivät jättäisi naiselle toteutumattomia haaveita. Jos se hänestä riippui, ne olisivat ainoat.
”Sinulla on häkellyttävää luottoa sen eläimen älyyn.”

Nyt sekä Andersson että Winston joutuisivat väistymään. Mikäli isä haluaisi tulla häihin. Saattaa hänet alttarille lukemattomien silmäparien katsellessa. Ylhäisten, arvioivien silmäparien.
Isä tuskin huomaisi sellaista. Eikä varmasti kiinnittäisi huomiota siihen, minkä alueen herttualle tai kreivittärelle intoutuisi kertomaan linnuistaan, joiden maailmaa niin syvästi rakasti.
"Olen melko vakuuttunut, että Winstonin älynlahjoissa on tiettyjä puutteita", Wren totesi, hipaisten Charlesin kaulan ihoa huulillaan.
"Mutta väitän, että se paikkaa niitä puutteita puhtaalla rakkaudella."

Skeptinen katse ei poistunut Charlesin jäänharmaista silmistä. Huulten kosketus hänen kaulallaan tosin hajaannutti hänen ajatuksensa huolestuttavan tehokkaasti.
Wren koituisi vielä hänen kohtalokseen.
”Niinköhän lie”, mies vastasi piirtäen Wrenin lapaluiden linjaa sormenpäillään.
”Sanot vain, milloin haluat lähteä tapaamaan isääsi, ja lähdemme.”

Wren mietti asiaa hetken.
"Ehkä se paikkaa puutteita olemalla itse niin rakastettava. Ottaen huomioon valtavan internetsuosion, josta Winstonkin nauttii, väitän, että corgeissa on oltava jotakin erityistä, joka vetoaa ihmisiin. Ehkä mittasuhteet tekevät niistä pentumaisia, mikä puolestaan herättää hoivavietin?"
Hänen kulmansa olivat painuneet mietteliääseen kurtistukseen, samalla kun käsi silitteli Charlesin rintakehää.
Sydän taisi jättää lyönnin välistä.
"Minun on katsottava, milloin kalenterissa olisi vapaata..."

Charles tutki Wrenin silmiä ja antoi kätensä vaeltaa paljaalla iholla.
Ovelta kuului pehmeä koputus, ja mies nykäisi päiväpeitettä heidän altaan hermostumatta, kääräisi sen suojelevasti Wrenin ympärille pitäen naisen sylissään ja antoi sitten tottuneesti luvan tulla sisään.
”Lady Edgerly halusi tiedusteltavan, onko teillä kaikki mitä tarvitsette päivällistä varten ja tahtoisiko neiti Reynard vaihtaa vaatteita omassa huoneessa”, Holmes kysyi pettämättömän kohteliaana ja tyynenä, katse vaeltelematta, vaikka Wrenin rintaliivit olivat kahden sentin päässä hänen kengästään.
”Kaikki on erittäin hyvin”, Charles vastasi, ”luulen, että neiti Reynard selviytyy minun huoneessani tällä erää. Kiitos, Holmes.”
Hovimestari nyökkäsi ja perääntyi ovelle.

Wren hätkähti koputusta, sydän vihlaisi säikähdyksestä ennen kuin hän muisti, ettei heillä oikeastaan ollut enää mitään salattavaa.
Silti hän tunsi kevyen punan kohoavan pisamiensa alle, kun hovimestari astui huoneeseen. Toffeenkultainen katse tutki hieman levottomana lattiaa, ja punehtuminen syveni, kun hän havaitsi osan yksityisistä vaatekappaleistaan edustavan varsin näkyvinä.
Ei sentään mitään hävytöntä, siistit ja hillityn pitsisomisteiset.
Hovimestarin lähdettyä hän hautasi kasvonsa vasten Charlesin kaulataivetta.
"Oliko tuo äitisi tapa ilmaista, ettei hän arvosta ratkaisuamme jakaa huone?" hän naurahti, hieraisten miehen kaulaa nenänpäällään.
"Ehkä minun pitäisi pukeutua."

Charles käänsi katseensa takaisin Wreniin jo ennen kuin ovi sulkeutui hovimestarin perässä. Täällä ei ollut syytä hermostua - he olivat kotona.
"Ei", Charles vastasi ujuttaen kätensä takaisin paljaalle vyötärölle, sivellen sitä sormillaan. Hän rykäisi.
"Luulen, että se on tarpeetonta. Tämä pukee sinua erinomaisen hyvin."

Wren hieraisi Charlesin kaulansyrjää uudelleen nenänpäällään ennen kuin kohotti katseensa, tutkien miehen kasvoja katseellaan.
Toffeenkultaiset silmät siristyivät hieman, kyynelten muisto viipyi niissä yhä punoittavana.
"Lord Norfolk on joutumassa hunningolle", hän huomautti.
"Ei ole vielä edes päivällisaika."

Hetkeksi Charles painoi katseensa häpeissään, korvat rajusti punehtuen. Se oli totta. Hän oli hunningolla.
Häpeällistä.
Mies rykäisi.
"Se on valitettavaa", hän vastasi hillitysti, vetäen Wreniä vyötäröstä lähemmäs itseään ja painoi huulensa naisen kaulalle.
"Hyvin pahoiteltavaa."

Punehtuvat korvat saivat Wrenin kehräämään pehmeästi naurusta ja kumartumaan hipaisemaan toista korvalehteä huulillaan.
"En sanoisi niinkään", hän kuiskasi, huokaisten hiljaa kun huulet hipoivat ihoa.
"Paljonko kello on..?"

"Ehkä kolme", Charles vastasi piirtäen naisen kaulansyrjää viileällä nenänpäällään ja painoi sille sitten helminauhan suudelmia.
"Mahdollisesti neljä." Hän ei voinut olla harkitsematta, voisivatko he vain hylätä päivällissuunnitelmat. Sanoa olevansa kiireisiä ja unohtua tänne vielä hetkeksi.

Kolme tai neljä. Päivällinen taisi olla katettuna kuudelta.
Vino hymy häivähti Wrenin suupielessä, kun hän laski kätensä Charlesin hartioille ja painoi miestä päättäväisesti selälleen sängylle, joka jo nyt oli joutunut hieman myntätyksi, kun päiväpeitto oli nykäisty suojaamaan hänen paljasta vartaloaan.
Nyt se sai valahtaa takaisin alas.
"Sittenhän meillä on aikaa..."

Charles tunsi sydämensä jättävän askeleen välistä ja veti syvään henkeä, kun vajosi epäröiden selälleen sängylle. Hän oli hunningolla. Aivan toivottomasti hunningolla.
"Ehkä hetki", hän myönsi yrittäen turhaan tehdä äänestään vähemmän käheän, kun antoi sormiensa silittää lantion paljasta kaarta, katseensa vaeltaa ihaillen valkealla, pisamaisella iholla.

Olisi varmastikin ehdottoman huonotapaista myöhästyä päivälliseltä. Varsinkin, kun hänen olisi kai pitänyt yrittää tehdä vaikutus tulevaan anoppiinsa, yrittää epätoivoisesti vakuuttaa tämä siitä, että hän oli sovelias puoliso Edgerlyn suvun ainoalle perilliselle.
Hitot.
Wren asettui hajareisin Charlesin vatsan päälle ja kumartui suutelemaan miehen huulia, sukien luonnonvalkeita hiuksia otsalta taakse.
Menisiköhän pitkään, ennen kuin joku lähetettäisiin kyselemään heidän peräänsä?

Asetelma tuntui nurinkuriselta, eikä Charles ollut varma tunsiko hermostuksen vai odotuksen nipistyksen.
Hänen kätensä valuivat kuin luvatta naisen paljaille reisille, kun Charles kohotti päätään vastaten suudelmaan. Hän ei tiennyt, miten suudelma saattoi edelleen tehdä hänet nälkäiseksi.
Lord Norfolk oli hunningolla.

Wren oli ylpeästi syyllinen siihen, että Charlesin hillitty ulkokuori oli päässyt rakoilemaan. Että mies oli hänen kanssaan vuoteessa nyt, vaikkei päivällistä ollut vielä edes syöty.
Hän antoi sormiensa upota vaaleiden hiusten joukkoon ja hamusi miehen huulia nälkäisemmin ennen kuin antoi huultensa valua hamuamaan valkeaa kaulaa.
"Teit minut hyvin onnelliseksi sillä, että etsit isäni. En ole varma, olenko vielä edes täysin sisäistänyt sitä."

Hunningolla.
Mutta Charles voisi haudata kasvot käsiinsä myöhemmin, pohtia täydellistä sivistyneen käytöksen ja itsehillinnän puutostaan.
"Totta kai etsin isäsi", hän vastasi ja yritti pitää ajatuksensa kasassa, kun Wrenin huulet vaelsivat hänen kaulalleen.
"Teen mitä tahansa, millä voin tehdä sinut hieman onnellisemmaksi."

Wren räpäytti silmiään.
Se tuntui hyvin... merkilliseltä ajatukselta. Samaan aikaan lämpimältä ja sellaiselta, joka sai kyyneleet aivan väkisin pyrkimään silmiin.
"En ole varma, onko kukaan ajatellut noin pitkään aikaan", hän totesi hiljaa, näykäten kaulan ihoa kevyesti, saadakseen jotain muuta tekemistä kuin purskahtaa itkuun.

Wren koituisi ehdottomasti hänen kohtalokseen.
Charles räpäytti näykkäyksestä kaulallaan, yrittäen estää ajatuksiaan häviämästä nälän tieltä, jollaista hän ei ollut tiennyt voivansa tuntea. Mutta ehkä täällä se olisi hyväksyttävää. He olivat kotona, ja Wren oli hänen kihlattunsa.
Ajatus tuntui edelleen epätodelliselta. Kädet nousivat reisiltä selkää pitkin punaisiin hiuksiin, juoksuttivat suortuvia sormiensa lomassa.
"Minä haluan sinun olevan sietämättömän onnellinen."

Sormus oli pysynyt visusti sormessa. Oli hämmentävää, kuinka sitä ei lopulta enää huomannut, paitsi silloin, kun katse sattui osumaan virheettömään safiiriin.
Aina silloin Wrenin henki salpautui hetkeksi, ja hän tunsi vastustamatonta halua nipistää itseään. Varmistaa, että hän oli tosiaan hereillä.
Hän liukui hieman alemmas Charlesin sylissä, painaen suudelman paljaalle solisluulle.
"Minä en usko olleeni näin onnellinen vuosiin", hän huokaisi hiljaa.

Charles sulki silmänsä hetkeksi haalien ajatuksiaan ja itsehillintäänsä kasaan, punoessaan sormiaan naisen punaisiin hiuksiin.
"Mukava kuulla", hän vastasi käheästi.
"En minäkään."
Lord Norfolk, ennen päivällistä. Mutta he olivat kihloissa. Wren jakaisi hänen elämänsä. Se oli huumaava ajatus.

Wrenin sydän hypähti lämpimästä tunteesta. Charles oli onnellinen hänen kanssaan. Charles, joka heidän tavatessaan oli tuntunut pohjattoman kyllästyneeltä niin elämäänsä kuin maailmaan ympärillään.
"Charles, voisimmeko me käydä katsomassa hevosia?" hän pyysi hiljaa, painaen toisen suudelman solisluun vierelle.
"Tosin..."
Hän kurtisti kulmiaan ja kohotti katseensa, tutkien teräksenharmaita silmiä, ja kohottautui sitten lähemmäs miehen korvaa.
"Olen tainnut saattaa itseni tilaan, jossa kaipaisin sinua vielä hyvin lähelle."

"Tuota, totta kai", Charles vastasi räpytellen hämmentyneenä ja yrittäen kasata itseään. Puhuihan Wren Lilford Hallin talleissa asuvista eläkeläisistä ja toipilaista, jotka laidunsivat kartanon puistoissa?
Hän räpäytti uudelleen naisen jatkaessa.
"Niinkö?" hän kysyi ääni paljastavan käheänä ja kädet valuivat villeistä hiuksista paljaalle lantiolle. Kiivas syke tuntui leviävän sydämestä koko kehoon.
Hunningolla.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1514
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Let the fire burn the ice   Ma Huhti 02, 2018 6:19 pm

"Niin."
Wren suoristautui miehen sylissä, niin että saattoi katsella tämän kasvoja ja kumartua sitten hamuamaan huulia.
"Sinulla tuntuu olevan minuun sellainen vaikutus. Ajasta ja paikasta riippumatta."
Hänen kulmansa kurtistuivat.
"Sinulla vain taitaa olla housut..."

Niin. Charles veti terävästi henkeä ja yritti kasata itseään sinnikkäämmin. Ei hän voinut käyttäytyä näin – mennä niin perinpohjaisesti sekaisin Wrenin kosketuksesta.
Kädet viipyivät Wrenin lantiolla.
Hän oli kiitollinen housuistaan, niiden tukaluudesta huolimatta.
"Niin", hän kuiskasi käheästi, "onko se ongelma?"

Punaiset hiukset olivat villiintyneet kosketuksesta. Minne niitä pidellyt solki oli mahtanut kadota? Jonnekin peitteiden joukkoon, varmastikin. Täällä ei ollut Winstonia viemässä sitä.
"Kyllä se on", Wren myönsi.
"Täällä ei ole merta, johon voisin hypätä viilentymään..."
Se oli ihastuttava muisto.

Wren tuntui sekoittavan hänen kykynsä ajatella perinpohjaisesti. Charles tutki naisen silmiä ja kohottautui hakemaan suudelmaa naisen huulilta.
Mitä toivoa hänellä olisi koskaan edes yrittää vastustaa? Syke hakkasi päässä, sumensi hänen järkensä.
Charles laski kätensä Wrenin lantiolta avaamaan housujaan.

Wren nauroi kehräten ja piilotti kasvonsa hetkeksi Charlesin kaulansyrjää vasten.
Hän ei ollut koskaan tiedostanut, että voisi tuntea tällä tavalla ketään kohtaan. Hän tiesi, mitä rakastuminen kemiallisesti tarkoitti, mutta epäili, ettei ollut koskaan todella tuntenut sitä - ainakaan näin vahvana.
"Tahdotko olla siinä?" hän kuiskasi miehen korvaan, hipaisten sitä huulillaan.
Hänen aivokemiansa oli täysin sekaisin Charlesin vuoksi.

Charles oli melko varma, että hänen aivokemiansa oli tuhoontuomittu.
Tahtoiko hän olla tässä? Ei, hän vain halusi Wrenin. Siitä hän oli melko varma, vaikka muuten ajatusten muodostaminen oli toivotonta.
Mies punoi sormensa hetkeksi Wrenin hiuksiin, painoi suudelman naisen poskelle ja heitti heidät sitten ympäri. Hän lukitsi Wrenin hellästi alleen, painoi huulensa valkealle, pehmeälle kaulalle ja painautui lähemmäs.
Lord Norfolk voisi hävetä käytöstään myöhemmin.

Tuleva Lady Norfolk oli irlantilainen, joka kieltäytyi häpeämästä yhtään mitään - jos jotain hävettävää olisi ollut, hän olisi voinut kuitata sen yksinkertaisesti irlantilaisuudellaan. Kuten Charles oli epäillyt, ei tainnut olla montakaan sellaista tilannetta, jossa Wren ei olisi voinut - tai ainakin voinut yrittää - vedota sukujuuriinsa satujen ja tarinoiden saarella.
Silittäessään miehen selkää hengästyneenä ja lämpimänä ja tosin epäili, uppoaisiko tekosyy miehen äitiin. Varsinkaan, jos he nyt myöhästyisivät päivälliseltä.

Hunningolle perinpohjin päätynyt Lord Norfolk halasi Wreniä vielä hetken, kasvot naisen kaulataipeeseen haudattuina, ennen kuin vajosi tämän vierelle selälleen ja tuijotti pylvässängyn kirjailtua kattoa.
Hänen huoneensa ei ollut tainnut kokea tällaista näytöstä aikaisemmin.
Charles hieraisi kasvojaan ja nojautui painamaan vielä suudelman Wrenin poskelle, ennen kuin kohottautui istumaan sukien hiuksiaan taakse.
”Luulen, että meidän pitäisi lähteä nyt päivälliselle. Ennen kuin menetän järkeni lopullisesti."

Wren lähes voihkaisi, kun Charles vetäytyi kauemmas, kädet olisivat halunneet ojentua tavoittelemaan miestä takaisin. Kietoutua vielä kerran vaaleiden hiusten joukkoon, sukia ne yhtä sekaisin kuin unissa, jotka olivat pitkään vainonneet hänen öitään. Unia, joita yleensä oli seurannut Paavin moittiva vierailu alitajunnassa.
Viime aikoina Paavi oli vieraillut harvemmin. Keräsi ehkä voimiaan suurta koitosta, avioliittoa anglikaanipirun kanssa, varten.
Hän sukaisi sormet läpi hiuksistaan, haluttomana nousemaan.
"En ole täysin varma, voinko luottaa jalkojeni kantavan."

Charles katsahti Wreniä olkansa yli ja oli melko varma, että oli menettämässä järkensä lopullisesti. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt ihmisväestöä ohjaavaa halua olla lähellä toisiaan. Ehkä se todella oli ylivoimainen, huumaava, ajatukset sumentava tunne, jonka janosi tuntea uudelleen.
Hän kosketti naisen reittä, piirsi lämpimään ihoon sormenpäillään ja taisteli itsehillinnästä. Jos hän edes harkitsisi kumartuvansa suutelemaan Wreniä, he jättäisivät päivällisen välistä eivät pääsisi ulos huoneesta loppuiltana.
”Minä voin kantaa sinut”, hän lupasi käheästi.

Wren oli melko varma, että hänen olisi kuulunut olla hermostunut, odottaa kauhulla mahdollisia lisäkommenttejä, joita Lady Edgerlyllä olisi hänelle esittää päivällisen aikana. Muistutuksia siitä, että hän oli onnistunut loikkaamaan melko korkealle, tai mitä Charlesin äidillä ikinä olisikaan mietittynä hänen varalleen.
Hänen kehonsa vain taisi olla liian täynnä endorfiineja sellaiseen, hermostuksen tuntemiseen.
"Sanommeko, että minua alkoi heikottaa nälästä?" hän naurahti.
Päivällistä varten olisi varmasti suotavaa myös pukeutua.

Aikuinen mies. Käyttäydy, Charles ruoski itseään.
”Se kuulostaa todenmukaiselta”, hän vastasi ja pakotti itsensä nousemaan sängyltä. Ehkä hänen pitäisi vaihtaa päivällistä varten. Tarkoitus ei ollut antaa äidille sydänkohtausta, ja vaikka Lady Edgerly tuntui tietävän kaiken, mitä Lilford Hallin tiluksilla tapahtui, rypistynyt paita ja sekaiset hiukset voisivat antaa julmia sydämentykytyksiä.
Lord Nolfok, olette hunningolla.
”Nämä taitavat olla sinun”, hän totesi kumartuessaan poimimaan naisen alusvaatteet lattialta eikä voinut olla hipaisematta kaihoisasti paljasta vatsaa niitä ojentaessaan.

Ei olisi ollut mikään ihme, vaikka olisikin heikottanut. Hän oli syönyt tuskin muruakaan koko päivänä hermostukseltaan, ja he olivat taitaneet juuri kuluttaa melkoisen määrän energiaa.
Wrenin katse haravoi ympäristöä hetken puhelinta etsien, niin että hän olisi voinut selvittää nopeasti tarkan määrän, mutta Charlesin sanat saivat hänet kääntämään katseensa takaisin mieheen.
"Niin taitavat", hän myönsi, nousten istumaan, ja tarttui hetkeksi vatsaa hipaisseeseen käteen painaakseen sille suudelman.
"Tämäkin taitaa olla minun."

Charles suli hymyyn, joka pehmensi kasvonpiirteet ja sulatti silmien jään.
"Se on aivan täysin sinun", hän myönsi eikä voinut itselleen mitään, kun istahti takaisin pylvässängyn laidalle ja kumartui painamaan suudelman Wrenin otsalle.
Ei, Wren halusi käydä katsomassa hevosia. Ja heidän pitäisi syödä päivällistä äidin kanssa.
Hän silitti villejä, punaisia hiuksia pois otsalta. Tätäkö rakkaus oli? Täydellistä, huumeen kaltaista hulluutta, jota ei voinut saada tarpeeksi?

Olisi varmastikin pitänyt pukeutua.
Mutta se oli hyvin hankalaa, kun kehon jokainen solu tuntui vaativan päinvastaista. Mahdollista unohtua sinisävyiseen vuoteeseen Charlesin kanssa.
Vino hymy kohosi Wrenin kasvoille.
"Ja tämä on aivan täysin sinun", hän lupasi, kurottaen painamaan suukon miehen poskelle.
"Mutta emme taida tehdä nyt kovinkaan hyvää työtä lähtemisen kanssa."

Charles tutki Wrenin silmiä hymyillen, antaen kätensä viipyä naisen hiuksissa.
"Ei, suorituksemme on sillä saralla ala-arvoinen", hän myönsi ja katsahti sitten kohti heidän laukkujaan.
"Ehkä meidän pitäisi käydä päivällisellä äidin kanssa, ennen kuin lähettää Holmesin hakemaan meitä. Vai mitä arvelet?"

Tavatessaan Charlesin Wren ei olisi osannut kuvitellakaan, että mies voisi jonakin päivänä hymyillä niin uskomattoman lämpimästi. Se sai hänet kumartumaan uudelleen lähemmäs ja hamuilemaan suudelmaa huulilta, ennen kuin hän pakotti itsensä nousemaan seisomaan pujottautuakseen takaisin alusvaatteisiinsa.
"Holmes suhtautui tilanteeseen aiemminkin hyvin tyynesti", hän myönsi, tutkien katseellaan hetken lattialle lentäneitä vaatekappaleitaan ennen kuin asteli laukulleen.

Suudelma oli murentaa Charlesin vakaumuksen. Mies vastasi suudelmaan ja repi itsensä sitten takaisin jaloilleen, juoksuttaen sormet läpi hiuksistaan. Hän teki niin muutaman kerran uudelleen, kun katse osui Wrenin alastomuudessaan lumoavaan kehoon eikä hän ollut saada sitä irti.
Kokoa itsesi, aikuinen mies.
"Palvelusväkemme on ensiluokkaista", hän vastasi etsien laukustaan puhtaan, siistin paidan ja pukupussiin pakatun, tumman puvun. Solmio ja taskuliina toivat harvinaista väriä hillittyyn skaalaan.

Palvelusväki.
"Äärimmäisen hienovaraista, ainakin", Wren myönsi, kumartuen etsimään itselleen uutta paria sukkahousuja. Hän harkitsi hetken, ja valikoi itselleen sitten smaragdinvihreän, a-linjaisen leningin.
"Kuinka monta heitä oikein on?"
Hän pujottautui sisään leninkiin ja kääntyi vilkaisemaan Charlesia, toffeenkultaiset silmät tuikahtaen.
"Autatko..?"
Vaikkei vetoketju tällä kertaa ollutkaan jumissa.

Charles astui lähemmäs ja siveli sormenpäillään paljasta selkää, kuljetti niitä selkärankaa pitkin, ennen kuin veti vetoketjun varovasti kiinni. Eikä voinut estää itseään, kun pyyhki punaisia hiuksia syrjään ja painoi suudelman naisen niskalle.
"Olet tavattoman kaunis", hän kuiskasi ja astui sitten kauemmas solmimaan solmiotaan.
"Lilford Hallissa asuu vakituisesti puoli tusinaa, ja äitini palveluksessa ja hänen mukanaan kulkee kolme."

Selän hively ja kuiskaus lähettivät miellyttäviä väristyksiä pitkin selkärankaa, niin että oli hyvin lähellä, ettei Wren kääntynyt ja töninyt miestä lempeästi - tai vähemmän lempeästi - takaisin sängylle.
Sen sijaan hän kumartui poimimaan lattialta kanariankeltaisen neuletakkinsa, ja puistettuaan sitä pari kertaa totesi sen olevan yhä moitteettomassa kunnossa, muutamaa koirankarvaa lukuun ottamatta. Karvojen väristä päätellen syyllinen oli Goldfinger.
Sormus välkähti taas sormessa, toistaen huoneen sinistä väriä.
"Se on melkoinen määrä", hän huomautti ja kääntyi Charlesin puoleen, kallistaen päätään.
"Anna kun minä."
Hän piti solmion sitomisesta. Piti siitä vielä enemmän nyt, kun he saattoivat olla yhdessä.

Charles laski kätensä Wrenin vyötärölle ja silitti sen kaarta sormenpäillään, vetäen naista lähemmäs. Hän kosketti punaisia hiuksia ja kumartui painamaan kevyen suudelman naisen huulille.
"Lilford Hall on melkoinen talo", mies vastasi tutkien toffeenruskeita silmiä.
"Äidilläni on taloudenhoitaja, autonkuljettaja ja seuraneiti, joka taitaa tällä vuosisadalla kulkea henkilökohtaisen assistentin nimellä."

He tosiaan tekivät onnetonta työtä lähtemisen kanssa.
Wren solmi solmion siististi ja näppärästi, jääden hipelöimään taskuliinaa haluttomana vetäytymään kauemmas.
"Niin on", hän myönsi, kohottaen katseensa Charlesin silmiin. Hymy sai hänen omat silmänsä siristymään hieman.
"Sitäkö minäkin sinulle olen?"

Charles antoi käsiensä viipyä Wrenin vyötäröllä, kiersi ne selälle ja veti naisen kiinni rintaansa. Ehkä he myöhästyisivät hieman. Mutta maailma muuttui, ja ehkä oli sallittua huumaantua toistensa seurasta.
"Seuraneiti?" hän nauroi ja kosketti nenällään punaisia hiuksia.
"Haluaisitko olla?"

Wren nauroi kehräten.
"Se kuulostaa kovin... hienostuneelta."
Tai likaiselta, riippuen, miltä kannalta asiaa katsoi. Nykymaailmassa kaikesta sai likaista, ei tarvinnut kuin muuttaa sanojen merkitystä hieman, ja voilá.
Hänen kulmansa kurtistuivat kevyesti, kuin hän olisi miettinyt asiaa.
"Luulen, että haluan olla kaikkein mieluiten kihlattusi."

Charles poimi naisen käden käsiinsä ja painoi rystysille suudelman.
"Hyvä. Se on minunkin toiveeni", hän vastasi ja huokasi sitten, sukien valkeita hiuksiaan vähemmän... Hävyttömään malliin.
"Ehkä meidän pitäisi todella mennä käymään päivällisellä."

Wren tunsi palavaa halua sukia Charlesin hiukset takaisin villiintyneeseen malliin. Näyssä oli jotakin niin yksityistä, jotakin vain hänen silmilleen tarkoitettua, että hänen vatsaansa kipristi lämmin tunne.
Joka saattoi olla osittain nälkääkin.
"Kyllä, olet varmasti oikeassa", Wren myönsi ja astui vastentahtoisesti kauemmas. Hän kiinnitti villiintyneet hiuksensa laukustaan poimimallaan soljella ( ei sillä samalla, joka oli edelleen kummasti kadoksissa ) ja pujotti jalkansa rubiininpunaisiin korkokenkiinsä.

Charles katsahti itseään hopeakehyksisestä, vanhasta peilistä, sukaisi vielä kerran hiuksiaan ja avasi sitten Wrenille huoneen oven.
Tummapuinen, maalauksin kirjottu käytävä avautui edessä, ja mies johdatti naisen majesteettisen aulan kautta ruokasaliin, jonka pitkä, tummapuinen pöytä oli katettu elegantisti kolmelle. Pöydän yllä roikkui kristallista kimaltavia kattokruunuja ja hopeisten kynttilänjalkojen kynttilät oli sytytetty.
Lady Edgerly odotti heitä, hillittynä ja eleganttina, vaaleansiniset silmät hienovaraisen paheksuvina.
Charles veti Wrenille tuolin, hipaisi naisen olkaa ja istui toiselle puolelle pöytää, kun Holmes täytti lasit asiantuntevasti viinillä ja aloitti tarjoilun.

Suuri pöytä näytti liioitellun suurelta kolmelle.
Heidän kotonaan pöytätilaa ei ollut ollut riittämiin enää vuosiin, eikä klaani ollut lopulta edes yrittänyt syödä yhtä aikaa. Wren oli syönyt mieluiten ulkona, piilottanut pari voileipää laukkuunsa ja paennut kodin hulinaa metsäänsä.
Hän tutki moitteettomasti kiillotettuja aterimia katseellaan ja oli hyvin kiitollinen siitä, että ohje 'aloita uloimmilla' taisi päteä tässäkin tapauksessa.
Katse hakeutui hetkeksi kristalleihin, jotka kynttilöiden valo sai kimaltelemaan, ennen kuin ensimmäinen ruokalaji kannettiin pöytään.
Laskiessaan viimein siron jälkiruokahaarukan kädestään hän tunsi olonsa melkein väsyneeksi.

"Suo anteeksi, äiti. Lupasin esitellä Wrenille hevosia", Charles sanoi nousten pöydästä tuoli äänettömästi taakse liukuen.
Lady Edgerly oli käsitellyt tehokkaalla hienovaraisuudella Edgerlyjen suvun historiaa ja asemaa yhteiskunnassa, Lilford Hallin historiaa, tiedustellut yhteisiä tuttuja, kysynyt kohteliaasti Wrenin koulutuksesta ja tulevaisuudensuunnitelmista. Charles oli kuitenkin puuttunut keskusteluun siinä vaiheessa ja säästänyt Wrenin vastaamasta.
"Wren", hän kutsui ja ojensi kätensä naista kohti.

Charlesin kutsu sai Wrenin havahtumaan ajatuksistaan. Hän oli vajonnut omaan maailmaansa, järjestämään kaikkea Lady Edgerlyn hänelle jakamia tiedonmurusia oikeille paikoilleen.
Hymy sai toffeenkultaiset silmät siristymään, kun hän tarttui Charlesin käteen ja nousi seisomaan, kirkuvana väriläiskänä keskellä eleganttia huonetta.
Osa hänestä odotti edelleen heräämistä hämmentävästä, hämmentävästä unesta.

Charles sulki Wrenin käden omaansa ja johdatti naisen sitten pitkin kartanon hiljaisia, arvokkaita käytäviä takaisin majesteettiseen aulaan. Holmes odotti heitä aulassa, heidän villakangastakkinsa käsivarrelleen siististi viikattuna.
Mies poimi omansa, ja hovimestari tarjoutui auttamaan takin Wrenin päälle.
"Voin näyttää sinulle Lilford Hallin tallit", hän lupasi ja kiersi kätensä naisen vyötärölle johdattaen tämän sitten kohti talon takaosaa.

Wren oli aina pitänyt suuntavaistoaan varsin hyvänä, mutta silti hänessä asui pieni epäilys siitä, että hän saattaisi eksyä historiallisen kartanon loputtomilta tuntuville käytäville, mikäli ei pitäisi varaansa.
Oli hyvin hämmentävää tajuta, että takki, jonka hän oli jättänyt huoneeseen, oli jollakin merkillisellä tavalla siirtynyt aulaan Holmesin käsivarrelle.
Se sai Wrenin kulmat painumaan alas ja epäluulon häivähtämään katseessa. Ehkei hovimestari ollutkaan aivan niin tavallinen, kuin miltä näytti?
Saatuaan takin päälleen hän käänsi katseensa Charlesiin, kasvot vinoon hymyyn sulaen.
"Olen odottanut sitä jo pitkään."

Charles nauroi ja painoi suudelman naisen ohimolle, kun johdatti tämän salien, kirjastohuoneiden ja jopa avaran, hopeakirjotun tanssisalin läpi takaoville ja kartanon siipien väliin jäävään puutarhaan. Se oli maltillinen talven edessä, ja silti äärimmäisellä rakkaudella hoidettu.
Kevät herättäisi sen kukkien loistoon.
"Lilfordin tallit ovat vanhat ja pienet – aivan erilaiset kuin Rosings Park", hän varoitti. Tuuli puhalsi valkeat hiukset sekaisin.
"Täällä asuu äidin eläköityneitä kenttäratsuja ja pari toipilasta", mies jatkoi. Siipien väliin jäävän puutarhan päässä oli hiekkainen, aidaton ratsastuskenttä, joka oli reunustettu pienillä, hoidetuilla pensailla. Huolella ajettu nurmi levittäytyi vihreänä puistoon sen takana, ja pimeässäkin saattoi erottaa valkeita aitoja lohkomassa maisemaa.

Wrenin valtasi sama tunne kuin silloin, kun he olivat ensimmäistä kertaa kivunneet yläkertaan: hän tunsi vastustamatonta halua pysähtyä tutkimaan jokaista yksityiskohtaa, sivelemään niitä sormillaan tai painamaan värit ja muodot mieleensä.
Mutta ehkä hänellä olisi vielä aikaa. Sitten kun tästä olisi tullut hänenkin kotinsa.
Oliko niin lupa ajatella?
Charlesin varoitus sai hänet nauramaan ja pudistamaan päätään, yksi röyhkeä suortuva oli jo paennut pikaiselta kampaukselta.
"On ehkä parempi, etten vie sinua tutustumaan minun talliini..."
Talliin, jossa ei lopulta ollut mitään hänen omaansa, mutta joka silti oli tuntunut omalta.
"Tuntuu, kuin aika olisi pysähtynyt."

"Ehkä se onkin", Charles vastasi. Lilford Hall tuntui omalta maailmaltaan, suojassa nykymaailman kosketukselta.
Mitä tahansa maailmassa tapahtui, Charles tunsi löytävänsä täältä hiljaisuutta ja harmoniaa.
Mies veti auki siipirakennuksen päässä olevan, kivisen tallin oven ja päästi Wrenin sisään. Kivinen, vanha talli tulvi lämmintä valoa ja hevosten tuoksua. Neljä kivistä karsinaa olivat kalterittomia ja avautuivat pienten ikkunoiden täplittämälle käytävälle. Tummapuiset ovet oli asetettu keskelle karsinoiden kivisiä seiniä, ja yksi hevosista ojensi jalopiirteisen päänsä sen yli. Vanhuus näkyi kookkaan täysiverisen rakenteessa, mutta tummanruunikon suklaanvärinen karva kiilsi edelleen elinvoimaisena ja silmät olivat kirkkaat.
"Never Neverland", Charles esitteli silittäen hevosen päätä, "yksi äitini maineikkaimmista siitosoreista. Myös Javan isä."

"En olisi siitä lainkaan pahoillani. Olen melko vakuuttunut siitä, että jokainen ihminen tarvitsee paikan, jossa ajalla ei ole minkäänlaista merkitystä."
Tallin tuoksu oli tuttu, hyvin samanlainen kuin se, joka oli tervehtinyt häntä vuosia sitten kotona. Tämä oli paikka, jossa oli helppo olla onnellinen.
Wrenin silmät siristyivät hymyyn, kun jalo, tumma turpa työntyi tervehtimään heitä.
"Taidan nähdä yhdennäköisyyttä", hän myönsi, tarjoten kättään orin haistettavaksi ennen kuin rapsutti sen kiiltävää karvaa. Pieni, neuroottinen Java, joka tuntui odottavan pysyvästi maailmanloppua.
"Paddy ei ole muuttanut tänne?"

"Ei. Kenties joku päivä, mutta tällä hetkellä se on muiden hevosteni kanssa ja Winterin vastuulla", Charles vastasi ja suoristi melkein Paddyn veroisen, vanhan täysiverisen harjaa.
"Tänne mahtuu tällä hetkellä 12 hevosta, kolmeen pieneen talliin." Nyt muitakin vanhempien orien päitä työntyi ovien yli käytävälle. Yhden suupielestä törrötti heinänkorsia kuin viiksiä.
"Haluan rakentaa Lilford Hallista merkittävän kenttäkilpailun, ja kenties majoittaa omat hevoseni joskus tänne. En ole kuitenkaan päättänyt, haluaisinko tuoda tänne niin moderneja tiloja, joita kilpahevoseni vaatisivat."

Ehkä olikin parempi, että kaikki hevoset asuivat samassa paikassa, kun otti huomioon Charlesin kiireisen aikataulun. Mies pääsi tervehtimään Paddya jo nyt aivan liian harvoin, puhumattakaan siitä, että eläköitynyt tähti olisi asunut toisaalla.
Sitä paitsi, hänen ymmärtääkseen Winter teki hyvää työtä hevosen kanssa, joten olisi siinäkin mielessä ollut sääli erottaa Paddy hoitajastaan.
Wren keskittyi rapsuttamaan tummanruunikon päätä, upoten hetkeksi siihen ihanaan rentouden tilaan, jonka hevoset hänessä aina herättivät. Turvassa.
Hartioihin varastoitunut kireys alkoi hitaasti hellittää.
"Se olisi varmasti upeaa."

"Joku päivä Lilford Hall isännöi kolmen tähden kansainvälisiä kenttäkisoja – kenties voisin rakentaa tästä jopa neljän tähden kilpapaikan", Charles pohti haaveikas pehmeys hopeanharmaissa silmissä häivähtäen.
"Kenties ostaisin vain oman tallin lähiseudulta. En haluaisi muuttaa Lilford Hallin sielua."

Wren unohtui tutkimaan Charlesin kasvojen profiilia, sitä kuinka tämän katse muuttui haaveista puhuttaessa.
Hän tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä ja kietoi käsivartensa miehen vyötäisille, halaten itsensä kiinni tämän kylkeen.
Hän rakasti saada nähdä, kuinka viileä ulkokuori murtui, ja paljasti altaan lämmön, jota moni ei päässyt näkemään.
Silmät hymyn siristäminä hän kurotti hamuamaan suudelmaa miehen huulilta.

Charles soi Wrenille hymyn kiertäessään käsivartensa naisen selälle ja kumartui sitten vastaamaan suudelmaan.
Wren oli hänen kanssaan Lilford Hallissa, pienessä, kivisessä tallissa, joka soi hevosten levollista rouskutusta, Edgerlyjen sukusormus nimettömässään. Hän rutisti naista hetkeksi tiukemmin rintaansa, ennen kuin vetäytyi voidakseen katsoa pisamaisia kasvoja, kädet vyötäröllä viipyen.
"Huomenna voimme käydä katselemassa tiluksia ratsain."

Ajatus sai Wrenin hymyilemään niin, että vinot kulmahampaat vilahtivat huulten lomasta.
Onnellinen kettu.
"En ole varma, kuinka minun olisi tarkoitus nukkua yön yli", hän vetosi ja kurottautui hipaisemaan Charlesin huulia omillaan.
Kuinkahan pahasti Lady Edgerly olisi ajatusta vastaan? Tietäessään, että hän oli vain pienen yksityistallin kasvatti, tuskin koskaan kunnon opetusta saanut. Nämä hevoset eivät olleet takapihan samsoneita, vaan todellisia kilpahevosia.
Hän hautasi kasvonsa Charlesin hartiaa vasten.
"Uskotko, että äitisi pitää minua täysin kelvottomana?"

"Ehkä meidän ei tarvitse nukkua", Charles kuiskasi hipaisten huulillaan naisen korvaa, ennen kuin suoristautui ja pyyhkäisi hiuksiaan asiallisesti taakse. Itsepäinen suortuva halusi valahdella otsalle.
"Ei tietenkään", hän vakuutti valkeat kulmat kurtistuen. Hän oli aikeissa sanoa, ettei sillä ollut merkitystä, mitä hänen äitinsä ajatteli – mutta ehkä se oli tärkeää Wrenille.
"Kukaan ei voisi pitää sinua kelvottomana."

Kuiskaus lähetti miellyttäviä väreitä alas selkään ja sai Wrenin nauramaan kehräten.
Ehkä heidän ei tosiaan tarvitsisi nukkua.
Hän hieraisi nenänpäällään miehen kaulataivetta, käyden mielessään uudelleen läpi keskustelua, johon Lady Edgerly oli ujuttanut muistutuksen siitä, millaiseen sukuun hän oli liittymässä. Osa Wrenistä epäili, että nainen saattoi yrittää säikäyttää häntä pois, mutta ehkä se oli vain hänen oma epävarmuutensa, joka puhui sellaisia sanoja.
"Sinulla on varsin vanha ja vaikuttava suku."

Lord Norfolkin pitäisi hävetä. Mutta kuka heitä täällä tuomitsisi? Edgerlyjen suvun edellisiä sukupolvia lukuun ottamatta.
"Niin", hän vastasi Wrenin todetessa faktan ja silitti naisen selkää.
"Haluatko katsastaa toisetkin tallit tai käydä kävelemässä? Vai palaammeko sisään?"

Wren hieraisi nenänpäätään uudelleen kaulantaivetta vasten ennen kuin vetäytyi kauemmas, tutkiakseen Charlesin kasvoja ja sipaistakseen miehen poskea sormenpäillään.
"Haluaisin katsastaa tallit. Ja käydä kävelemässä", hän myönsi, piirrellen posken iholle hajamielisiä kuvioita, antaen etusormensa pyyhkäistä kaunismuotoista poskipäätä.
Hän oli vielä liian levoton palaamaan sisälle.

"Käydään katsomassa talleja ja kävelemässä", Charles lupasi. Hän kiersi kätensä Wrenin selälle ja johdatti naisen takaisin kylmänkosteaan iltaan.
He ylittivät pimeän puutarhan toisen siiven päädyn luo, ja Charles päästi Wrenin sisään samanlaiseen pieneen talliin. Täällä asui kaksi eläköitynyttä mestaria sekä kaksi toipuvaa nuorta, joiden jalka oli paketoitu. Ne eivät päätyisi osaksi Edgerlyjen hevosten sukulinjoja, mutta voisivat vielä kukoistaa kilpakentillä.
"Tallit ovat olleet tässä useamman vuosisadan. Automaattiset vesikupit ovat hieman tuoreemmat."

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1514
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Let the fire burn the ice   Ma Huhti 02, 2018 6:19 pm

Pimeä puutarha ja puisto sen ympärillä kutsuivat Wreniä vastustamattomasti puoleensa. Hän olisi hyvin voinut vaeltaa läpi yön kartanon tiluksilla, hämmästellä suuria puita, jotka olivat saaneet seistä paikoillaan häiriöttä paikoillaan monen sukupolven ajan.
Hän tervehti uteliaan ihailun vallassa hevosia, joiden päät työntyivät esiin, rapsutteli silkkistä karvaa ja puhisi takaisin, ennen kuin kääntyi Charlesin puoleen.
"En ole varma, olisiko minua saanut koskaan sisälle taloon, jos lapsuudenkodissani olisi asunut hevosia näin lähellä."

"Hevoset ovat olleet osa perhettäni jokusen vuosisadan", Charles vastasi ja laski kätensä kevyesti Wrenin selälle, hipaisten sormillaan naisen niskaa.
"Toivon, että ne tulevat olemaan aina." Hevosten tuoksu oli kotoisa ja lämmin, melkein makea yhdessä heinän kanssa. Ehkä hän oli ottanut hevosetkin itsestäänselvyytenä.
"Ensimmäinen ponini asui täällä."

Wren ojensi kätensä rapsuttamaan esiin työntyvää turpaa, joka kuului yhdelle jalastaan paketoiduista toipilaista.
Ajatus ensimmäisestä ponista sai hänen sydämensä sykähtämään - ehkä puhe sukupolvien ketjuista, perillisestä ja kaikesta sellaisesta oli saanut hänet herkistymään naurettavalla tavalla.
"Millainen sinun ensimmäinen ponisi oli?" hän tiedusteli, silittäen miehen selkää vapaalla kädellään.

Charles painoi suudelman Wrenin ohimolle ja arvioi toipilasta katseellaan.
"Aivan ensimmäinen oli kokomusta shetlanninponi", hän vastasi ja veti Wrenin selän rintaansa vasten, kiertäen käsivartensa naisen ympärille.
"Kuusivuotiaana sain kimon ja ruunikon ratsuponin, joilla kilpailin lapsuusvuodet", mies jatkoi.
"Licence To Fly oli ensimmäinen täysin minun nimissäni ollut hevonen. Se on Dianan isä ja haudattu Lilford Hallin maille."

Ei taitanut olla mikään ihme, että Charles oli niin kiintynyt Dianaansa.
Wren nojautui kevyesti miehen rintakehää vasten, hymyillen, kun toipilasparka hamusi hänen kämmentään herkkupalojen toivossa - olisi ehkä pitänyt tajuta täyttää taskut vaikka porkkanoilla.
Seuraavalla kerralla sitten.
Hän käänsi päätään niin, että saattoi nähdä miehen silmäkulmastaan.
"Ensimmäinen hevonen, jonka selkään nousin, oli paksu ja itsepäinen irlannincob, emmekä me todellakaan rakastaneet toisiamme heti. Charles, onhan sinusta olemassa lapsuuskuvia?"

"Jokunen", Charles vastasi. Edgerlyjen suvun ainoa perijä oli ollut vanhempien vieno pakkomielle, ja hänen lapsuudestaan taisi olla jokunen albumi kuvia. Valkeasta, vakavasta pikkupojasta, joka varttui pikkupojasta nuoreksi mieheksi, sama, kyllästynyt ylenkatse kalpeissa silmissään.
"Haluaisitko sellaisen nytkin? Paksun ja itsepäisen irlannincobin?"

"Haluaisin nähdä", Wren vetosi, silittäen toisella kädellään ympärilleen kietoutunutta käsivartta.
Hän oli melko varma, että jossakin oli albumillinen kuvia hänestä ennen kuudetta ikävuottaan, kirmaamassa ympäri vihreää Kealkillia hiukset yhtä kurittomina kuin nytkin.
Ennen kuin äiti oli kiukuspäissään kyninyt ne.
Charlesin kysymys sai hänet nauramaan.
"Paksu, lehmää muistuttava olento upeiden täysi- ja puoliveristen keskellä. Se olisi paluu juurille, äidin puolen suvussa on Irlannin kiertolaisia."

Ehkä se pitäisi ottaa puheeksi seuraavalla päivällisellä. Ehdottaa äidille, että ehkä he voisivat kutsua Irlannin kiertolaiset häihin. Se luultavasti hiljentäisi Lady Edgerlyn.
Charles painoi suudelman punaisiin hiuksiin.
"Et haluaisi", hän vakuutti ja halasi Wreniä tiukemmin.
"Voimme kiertää huomenna koko tilukset ratsain ja käydä nyt kävelemässä vaikka kartanon puiston ympäri, jos haluat?"

Wren nauroi kehräten.
"Haluaisin", hän vakuutti, ajatellen pientä Charlesia ja pientä, mustaa shetlanninponia. Aivan ehdottomasti haluaisi. Ehkä tämä olisi jotakin, missä hän ja Lady Edgerly voisivat olla samaa mieltä? Eivätkö äidit, keskimääräisesti, olleet innokkaita esittelemään silmäteriensä valokuvia?
"Tutustuisin mielelläni kartanon puistoon", hän vastasi, ja kietoi sormensa Charlesin sormien lomaan.
"Jos haluaisin paksun, lehmältä näyttävän cobin, ostaisitko sellaisen minulle?"

Charles painoi uuden suudelman Wrenin hiuksiin, ennen kuin punoi sormensa naisen käteen ja saattoi tämän takaisin ulos kylmänkosteaan maaliskuun iltaan.
"Saattaisin haluta neuvotella asiasta", mies vastasi valkeat kulmat asteen kurtistuen ja lähti kiireettömin askelin pimeään puistoon, jossa puiden majesteettiset hahmot piirtyivät illan pimentämää taivasta vasten.
"Mutta todennäköisesti olisin kykenemätön kieltämään sinulta jotain, mitä tahtoisit."

Oli melkein haikeaa jättää talli, hevosten tuttu tuoksu ja äänet, ja astua takaisin suuren kartanon varjoon.
Tuntui melkein siltä, kuin Lady Edgerlyn katse olisi tarkkaillut heitä ikkunoiden kautta, mutta sen täytyi olla pelkkää vainoharhaa - Charlesin äiti tuskin koki tarvetta istua tuijottamassa loputonta määrää turvakameroiden kuvaa, ja oli hyvin epätodennäköistä, että sininen veri toisi mukanaan kuudetta aistia.
Ikinä ei tietenkään voinut olla täysin varma.
Wren katsahti vierellään kulkevaa miestä silmät siristyen.
"Mitä neuvoteltavaa siinä olisi?"

"Sanotaanko, eroavaisuus hevosmaussa", Charles vastasi puristaen Wrenin kättä. Hän ei kaivannut enempää valoa voidakseen suunnistaa tutussa, vanhassa puistossa.
"Suosin omia kasvattejamme. Siniverisiä kenttäratsuja." Mies katsahti Wreniä silmäkulmastaan.
"Luulisi, että sinäkin kelpuuttaisit ne – onhan suurin osa irlannin urheiluhevosia."

Wren virnisti, vinot kulmahampaat välkähtäen.
"Minussa tulee silti aina asumaan tyttö, joka pääsi ensimmäistä kertaa juuri paksun ja lehmältä näyttävän hevosen selkään", hän vakuutti ja kurotti hipaisemaan Charlesin poskea huulillaan.
"Ja minähän sanoin jo silloin, kun vierailimme Rosingsissa ensimmäistä kertaa, että irlantilaiset ovat selvästi sinun makuusi."
Hän puristi miehen kättä hellästi ja antoi katseensa vaeltaa pimeässä puistossa.
"Voimmeko käydä katsomassa puita lähempää?"

"Yksi, tietty irlantilainen", Charles korjasi katsahtaen naista silmäkulmastaan.
Hän katsahti puita kulmiaan kurtistaen.
"Totta kai", mies lupasi ja saattoi Wrenin lähemmäs ikivanhaa tammea, jonka oksat kurottuivat mahtavana katoksena heidän yllään. Hän laski kätensä ryhmyiselle, viileälle rungolle ja katsahti naista kysyvästi.

Wren siristi silmiään uudelleen.
"Puhuin tietenkin hevosista", hän huomautti pehmeästi ja seurasi sitten Charlesia pimeän puiston läpi suuren tammen luo.
Hän taivutti niskaansa nähdäkseen latvustoon, ja antoi toisen kätensä painautua kuhmuraista kaarnaa vasten.
"Onko kukaan edellisistä Lord Norfolkeista koskaan kaivertanut nimiä kaarnaan?"

Charles vapautti Wrenin käden ja kiersi sen sijaan käsivartensa naisen vyötärölle. Hän kohotti katseensa tummaan latvustoon, joka tuntui kohoavan kohti taivasta.
"En usko", hän vastasi häivähdys hymyä suupielessään.
"Lord Norfolkien tyyliä taitaa olla öljymaalaukset, muotokuvat ja mahtipontiset muistomerkit."

Wren nauroi hyristen ja nojautui hetkeksi Charlesia vasten, niin että saattoi katsella taivasta vasten kurottavia tummia oksia.
"Jopa silloin, kun he ovat hyvin nuoria ja menettävät sydämensä ensimmäistä kertaa?"
Hän vilkaisi miestä hymyä silmissään, potkaisi korkokengät jaloistaan ja pujottautui vapaaksi käsivarsien alta. Heidän yllään kaartui juuri sopiva oksa, johon ylsi kevyesti ponnistamalla.
Rungosta vauhtia ponkaisten Wren kietoi jalkansa oksan ympärille ja kiepautti itsensä istumaan sille hajareisin, Charlesia alaspäin leikkisästi katsellen.

"Luulen niin", Charles vastasi. Ehkä aikaisempiinkin sukupolviin istutettiin ankara kunnioitus tilusten majesteettisia puita kohtaan.
Hän räpäytti häkeltyneenä, kun Wren katosi hänen vierestään.
Ja oli puussa.
"...Mitä sinä teet?"

"Miltä näyttää!" Wren naurahti, ja keinutti oksan kummallakin puolella olevia jalkojaan, joiden pohjat kostea nurmi oli kastellut.
"Kiipeän puuhun.
Karhea kaarna oli taitanut raapia sukkahousun sauman auki toisen reiden sisäpuolelta, mutta ei sen ollut niin väliksi, hänellä oli useammat mukana juuri - tai ehkä pikemminkin melkein - tällaisia tilanteita varten.
Toffeenkultaiset silmät siristyivät hymystä, kun hän painoi kämmenensä vasten runkoa tasapainoa hakien, ja suoristautui seisomaan oksalle.

Charles kallisti päätään taakse ja otti askeleen kauemmas. Hermostus kosketti hänen vatsaansa – mitä jos Wren putoaisi ja satuttaisi itsensä? Saisiko hän naisen kiinni?
"Teetkö näin useinkin?" hän kysyi sukien hiuksiaan ja otti muutaman levottoman askeleen edestakaisin.

"Koko pienen elämäni", Wren vastasi, silmäillen arvioiden yllään kiemurtavia oksia ennen kuin valitsi parhaan ja kiepautti itsensä ylemmäs, tuhoten sukkahousujaan hieman lisää. Pimeydessä ei varmasti ollut väliksi, vaikkei hame kenties ollutkaan paras mahdollinen vaatekappale tällaiseen urheiluun.
"Viime aikoina olen vain kohdannut harmillisen vähän puita, joihin kiivetä. Oletko varma, ettet tahdo itsekin kokeilla?"
Hän seisahtui oksalle ja laski katseensa pimeydestä vaaleana erottuvaan Charlesiin.

Charles tuijotti Wreniä häkeltyneenä.
"En ole koskaan kiivennyt puuhun", hän vastasi. Sitä ei ollut pidetty tulevan jaarlin arvolle sopivana, kuten ei montaa muutakaan asiaa.
"Etkö tulisi alas?" Charles otti levottoman askeleen.
"En haluaisi, että satutat itsesi."

Nyt oli Wrenin vuoro katsoa Charlesia hämmentyneenä.
Mutta ehkä siniveristen kasvatukseen ei tosiaan kuulunut keskeisenä osana puihin kiipeily, edes siinä tapauksessa, että pihalla kasvaisi täydellinen kiipeilypuiden tarha.
"Jopa Charles II pakeni aikanaan vainoojiaan tammeen", hän huomautti, ja tunsi syyllisyyden piston huomatessaan, kuinka hermostuneelta mies vaikutti.
Ehkä hänen olisi palattava tutkimaan tammea toisena hetkenä.
"Kaikki hyvin, ei minulle käy kuinkaan."

Charles oli eri mieltä. Jos Wren menettäisi tasapainonsa, jos vanha oksa pettäisi – nainen voisi murtaa luita, jopa katkaista niskansa.
Wren näytti olevan kotonaan, villi irlantilainen tammeen kiivenneenä, mutta mies ei voinut pyyhkiä huolta pois.
"Sanotko, että minunkin pitäisi alkaa harrastaa sitä?"

Wren asettui istumaan oksalleen, käsi runkoa vasten tuettuna ja jalat vapaina roikkuen.
"Voisit kokeilla vaikka heti?" hän ehdotti hymyillen, heilutellen jalkojaan.
Vanhassa tammessa oli tukevat oksat, jotka eivät katkeaisi noin vain - eivät ainakaan alimmat oksat, jotka hän oli jo todennut turvallisiksi.
"Alin oksa ei ole korkealla."

Siisti, tumma puku ei tuntunut sopivalta uniformulta puussa kiipeilyyn. Charles kosketti ryhmyistä runkoa kulmat kurtistuen. Hän olisi mielellään ollut lähempänä Wreniä, mutta puuhun itsensä kampeaminen oli vieras ajatus.
"Taidan tyytyä katselemiseen, kiitos", hän vastasi.
"Ole kiltti, äläkä putoa."

Wren nauroi hellästi ja loi haikean katseen sokkeloiseen latvustoon, joka varmasti kätki sisäänsä uskomattomia salaisuuksia - jos ei muuta, niin linnunpesän tai pari, jotka odottivat kevättä ja kesää.
Mutta hän ei halunnut huolestuttaa Charlesia enempää, ja nyt taisi muutenkin olla liian pimeää linnunpesien tutkimiseen.
Hyvin ketterästi Wren kiepautti itsensä alas oksalta, hetken laiskiaisen tavoin pää alaspäin roikkuen, niin että lisää punaisia suortuvia pakeni soljelta.
Alemmalta oksalta saattoi pudottautua hetkeksi roikkumaan koko pituuteen.

Charles seurasi Wreniä epäuskoisella katseella.
Ehkä hurja puissa kiipeily ja apinamaisella notkeudella laskeutuminen olivat selitettävissä irlantilaisuudella, niin kuin kaikki muukin maailmassa.
"Onko sinulla muitakin salaisuuksia, joita voisit jakaa minulle?" hän kysyi kulmat hienoisesti kurtistuen.

Wren pudottautui takaisin jaloilleen ja kipristi varpaitaan, kun kosteus hyökkäsi vastaan.
Ei ehkä hänen viisain ideansa, mutta ei kyllä huonoinkaan. Pakoa Irlantiin tulisi olemaan vaikea päihittää, siitäkin huolimatta, että se oli johtanut ihanaan tulokseen.
Hän kumartui poimimaan kenkänsä maasta ja pujotti märät jalkansa niihin.
Ei hyvä ajatus.
"Kuinka niin muitakin salaisuuksia?"

Charles kohotti valkeaa kulmaansa ja kiersi kätensä Wrenin selälle, kuin varmuuden vuoksi.
"Olet hyvin salaperäinen nainen, neiti Reynard", hän vastasi ja lähti johdattamaan naista takaisin kartanon puutarhaa kohti. Ehkä olisi parempi saattaa Wren sisään, ennen kuin tämä päätyisi uimaan öisessä joessa tai vilustuisi muuten vain.

Wren kohotti toista kulmaansa.
"Minä olen vain irlantilainen, rakas", hän huomautti, ja painoi saman tien kulmiaan kurttuun.
Rakas. Hän ei ollut tainnut käyttää sitä sanaa aikaisemmin. Tai muutakaan hellittelynimeä. Ei sillä tavalla, kuin Teal ja Seamus puhuivat toisistaan.
Mutta se tuntui hyvin luontevalta nyt, kun he olivat kihloissa.

Charles räpäytti. Se taisi olla ensimmäinen kerta, kun häntä oli puhuteltu sellaisella nimellä. Sana ei ollut koskaan kuulunut hänen vanhempiensa sanavarastoon.
"Oletko valmis palaamaan sisälle?" hän kysyi.
"Ellet ole vielä väsynyt, voit etsiä salaovia."

Wren loi vielä yhden katseen tummina varjoina erottuviin puihin, joilla riittäisi varmasti lukemattomia salaisuuksia kerrottavaksi - mutta ei enää tänään.
"En ole koskaan liian väsynyt etsiäkseni salaovia", hän vakuutti ja painautui hieman lähemmäs Charlesin kylkeä, lähtien kiltisti takaisin kartanon valoja kohti.
Huomenna he ehtisivät ratsastamaan.
"Et tiedä, mitä olet menettänyt, kun olet jättänyt kiipeilemättä."

"Niinköhän lie", Charles vastasi myhäillen ja halasi Wrenin lähemmäs kylkeään, kun johdatti naisen sisään nyt puutarhaan avautuvista pääovista hiljaisena lepäävään kartanoon.
"Paleletko?"

"Totta kai", Wren vakuutti, toffeenkultaiset silmät siristyen.
Ehkä hän vielä onnistuisi jonakin päivänä vakuuttamaan Charlesin kiipeilyn hienoudesta, tai ehkä se jäisi yhdeksi niistä asioista, joista heidän olisi oltava eri mieltä. Niin kuin lehmänkirjavista, paksuista hevosistakin.
"Varpaani ovat melko lailla tunnottomat, mutta se on kyllä täysin omaa syytäni."

"Voin pyytää Holmesia laskemaan sinulle kylvyn", Charles ehdotti johdattaen naista takaisin toisen kerroksen päädyssä olevaa huonettaan.
"Olen myös varma, että takkatuli on herätetty henkiin ja voit lämmitellä sen ääressä."

Missäköhän labradorinnoutajat viettivät yönsä? Tuntui melkein oudolta nukkua ilman Winstonia, josta oli tainnut tulla vakituisempi vieras heidän vuoteessaan, kuin ehkä oli alun perin sovittu.
Toisaalta Charles oli huomauttanut, ettei heidän ehkä tarvitsisi nukkua.
"Takkatuli kuulostaa täydelliseltä", hän vakuutti, sipaisten miehen käsivartta.

Charles auttoi takin Wrenin yltä, kun he pääsivät hänen huoneeseensa. Takkatuli roihusi kuumana ja sai huoneen hopean elämään. Sänky oli avattu yötä varten. Päiväpeitto oli poissa, samoin kirjaillut tyynyt. Valkoiset, silitetyt lakanat hehkuivat punaisessa hämärässä.
"Haluaisitko vielä jotain syötävää tai juotavaa?"

Oli hämmentävää, kuinka paljon kartanon huoneissa tuntui tapahtuvan silloin, kun ei ollut itse paikalla. Totta kai virka-asunnollakin oli omat työntekijänsä, mutta oli silti erilaista astella huoneeseen, jonka vuode oli valmiiksi avattu.
Myös hänen lattialle hylkäämänsä vaatteet olivat kadonneet jonnekin.
Wren jäi hetkeksi tuijottamaan sänkyä melkein epäluulon vallassa ennen kuin havahtui riisumaan kenkänsä.
"Olen melko varma, että pärjään näin", hän vakuutti ja kiemursi samalla ulos sukkahousuistaan ennen kuin vaelsi lähemmäs jykevää takkaa.

Charles jätti takkinsa ja kenkänsä ovenpieleen ja istahti sängyn laidalle riisuen puvun takin yltään.
"Joten, millaisia asioita en vielä tiedä sinusta?" hän kysyi hyläten puhelimen tummapuiselle yöpöydälle ja nojasi rennosti sängyn päätyyn, kirjailtujen, sinisten verhojen suojassa.

Wren vajosi istumaan takan eteen, varpaat nipistellen, kun lämpö palasi niihin hitaasti.
Winston olisi varmastikin rentoutunut mielellään takan ääressä. Sääli, että corgi taisi olla sen verran... erityislaatuinen, ettei sen päästäminen niin lähelle elävää tulta olisi ehkä ollut hyvä ajatus.
Charlesin kysymys sai hänet kääntämään päätään miestä kohti.
"Minä en ole kovinkaan salaperäinen henkilö, Charles", hän huomautti nauraen.
"En ainakaan yritä olla."

Toinen valkea kulma kohosi skeptisesti. Charles risti nilkkansa ja loi Wreniin skeptisen katseen.
"Olkaamme eri mieltä", hän vastasi ja katseli tulen leikkiä punaisilla hiuksilla.
"Huvita minua ja kerro jotain, mitä en tiedä sinusta."

Wrenin olisi tehnyt mieli käpertyä takanedusmatolle, nauttia tulen lämmöstä. Käviköhän joku kohentamassa sitä yölläkin, hiipi pehmein askelin kalliiden mattojen poikki häiritsemättä Loed Norfolkin rauhaa?
Ehkä täällä asui kotitonttuja. Se tuntui juuri nyt hyvin loogiselta selitykseltä.
"Jos sinä vastineeksi kerrot jotakin sellaista itsestäsi?"

"Hyvä on", Charles lupasi. Wren tosin luultavasti pettyisi vaihtokauppaan, sillä hän ei voinut väittää olevansa erityisen räiskyvä persoona. Ja suurin osa hänen elämästään tuntui olevan julkista tietoa ties minkä arkiston tai roskalehden sivuilla.
"Naiset ensin."

"Tuon sanonnan alkuperää ei ole voitu täysin selvästi osoittaa. Yleensä se liitetään keskiaikaiseen etikettiin, mutta joskus myös onnettomaan tarinaan..."
Wren veti jalat koukkuun vartaloaan vasten, työntäen paljaita varpaitaan hieman lähemmäs tulen lämpöä.
"Minä en todellakaan ole salaperäinen hahmo, mutta itsepähän pyysit", hän vetosi, painaen leukaa polviinsa.
Mistä aloittaa?
"Kun olin lapsi, karkasin kiukuspäissäni metsään kolmeksi päiväksi."

Valkea kulma kohosi skeptisen asteen.
"Kolmeksi päiväksi? Perheesi on varmaan ollut huolissaan", Charles totesi pyyhkäisten villiksi käyneitä hiuksiaan taakse ja tutki Wreniä arvioivalla katseella. Ehkä nainen voisi löytää uuden kodin Lilford Hallin metsistä.
"Hyvä on. Sain opiskella suuren osan kouluvuosistani itsenäisesti osoitettuani tarpeeksi monta kertaa opettajien epäpätevyyden aineessaan ja lapsuudessani usein käytin sen ajan tutkimalla karttoja ja haaveilemalla tutkimusmatkailijan urasta."

"Voi ei, he eivät edes huomanneet, että olin poissa", Wren vakuutti ja taivutti päätään nähdäkseen Charlesin. Hän katseli miestä hetken ennen kuin kömpi jaloilleen ja asteli sängyn vierelle. Hän kömpi Charlesin viereen ja pyyhkäisi vaaleita hiuksia, suortuvaa, joka halusi laskeutua röyhkeänä otsalle.
Huonoja vaikutteita.
"Jos vielä jonakin päivänä haluat toteuttaa unelmasi, lähden mielelläni seuraksesi", Wren vakuutti ja kumartui hipaisemaan Charlesin poskea huulillaan.
"Minä lensin monta kertaa ulos luokasta, koska esitin kuulemma turhia kysymyksiä."

Charles kiersi käsivartensa Wrenin hartioiden ympärille ja veti naisen kainaloonsa.
"Ei kai turhia kysymyksiä ole olemassakaan?" mies kysyi ja hautasi hetkeksi nenänsä Wrenin hiuksiin.
"Valitettavasti siihen mennessä, kun olin 16 ja menin Oxfordiin, olin todennut, että tutkimusmatkailijalle oli vähänlaisesti käyttöä maailman jäätyä jo pieneksi ihmiskunnalle. Sen sijaan vain matkustan vähemmän kansoittuneisiin kohteisiin, missä luonto on vielä turmelematonta."

Wren käpertyi Charlesin kylkeä vasten.
"Opettajani mielestä syvänemeren olentojen evoluutio ei kuulunut aiheeseen, kun keskustelimme Kealkillin merenrannan eläimistöstä", hän totesi, kohauttaen toista terävää hartiaansa. Hänellä oli aina ollut paljon kysymyksiä, jotka ilmeisesti eivät opettajien mittapuulla sopineet opetussuunnitelmaan.
"Jos silloin vain olisi ollut jo internet sellaisena kuin nyt... Mutta kirjastosta tuli minulle hyvin tärkeä paikka, vaikka se varsin vaatimaton olikin."
Hän hieraisi nenänpäätään vasten Charlesin hartiaa.
"Voimme aina tehdä tutkimusmatkoja saarellesi."

"Niin voimme", Charles myönsi silitellen hajamielisesti Wrenin selkää ja katseli naista alas silmäkulmastaan.
"Mikä sinä halusit olla, kun olit lapsi?" hän kysyi. Joskus haaveammatit olivat olleet poliiseja, palomiehiä, lääkäreitä ja opettajia. Nykyään moni taisi olla poptähti, sosiaalisen median julkimo tai reality tv:n tähti, mikä oli surullinen osoitus nykymaailman tilasta.

Wrenin kulmat kurtistuivat kevyesti, kun hän muisteli lapsuutensa unelmia.
"En koskaan osannut päättää vain yhtä ammattia", hän myönsi.
"Aivan pienenä halusin kirjastonhoitajaksi, sitten syvänmerensukeltajaksi, lintututkijaksi, myöhemmin opin nimityksen biologi... Jossain kohtaa suunnittelin, että voisin perustaa liikkuvan kirjaston, jonka kanssa matkustaa maasta toiseen tutkimassa niiden lajistoa."

Muisto Fidzin saaristossa tavatusta jättiläishyönteisestä palasi kummittelemaan Charlesia ja mies kätki värähdyksen.
"Ehkä voit viettää jonkin aikaa Galapagossaarilla", hän ehdotti setvien villejä, punaisia suortuvia sormiensa lomassa.
"Isäsi kanssa."

Wren hieraisi nenänpäätään uudelleen vasten Charlesin hartiaa.
Ajatus isän tapaamisesta sai hänet samaan aikaan uskomattoman levottomaksi ja uskomattoman onnelliseksi, niin että perhoset ilmestyivät lepattamaan vatsaan. Vaikka se olikin tietenkin hölmö kielikuva, eivät perhoset olisi voineet selviytyä siitä.
"Minun pitäisi jättää sinut yksin", hän huomautti, kohottaen kätensä silittelemään kauluspaidan nappirivistöä.
"Mutta se olisi... Se täyttäisi yhden unelmani."

"Minä voisin viedä sinut sinne", Charles vastasi ja painoi suudelman naisen ohimolle. Hän ei lähettäisi Wreniä yksin toiselle puolelle maailmaa, ei vaikka taustatutkimus isästä oli varsin kattava.
"Viipyisit niin kauan kuin haluaisit." Hän selviäisi kyllä. Wren saisi luoda yhteyden uudelleen isäänsä.

Wren kohotti katseensa Charlesin kasvoihin ja tutki hetken miehen profiilia silmäkulmastaan, ennen kuin työnsi itsensä ylös ja kömpi hajareisin miehen syliin nähdäkseen tämä silmät paremmin.
Hän tutki niitä hetken, kulmat kevyesti kurtistuneina ja toinen käsi valkeaa poskea silittäen.
"Se tekisi minut hyvin onnelliseksi."
Hän kumartui painamaan suudelman Charlesin huulille.

Charles kiersi käsivartensa Wrenin ympärille ja veti naisen lähemmäs sylissään. Oli edelleen epätodellisen tuntuista, että Wren oli hänen sylissään, hänen huoneessaan Lilford Hallissa.
"Sitten teemme niin", mies sanoi vastaten suudelmaan. Hän tekisi mitä tahansa tehdäkseen Wrenin onnelliseksi ja antaakseen naiselle mahdollisuuden toteuttaa unelmiaan.

Wren kietoi käsivartensa Charlesin niskalle ja jäi sukimaan valkeita hiuksia, yritti loitsia yhden röyhkeän suortuvan villiä luonnetta leviämään laajemmalle.
Vain hän saattoi tehdä niin, ja se teki siitä uskomattoman intiimiä.
"Matkaa varten ei tarvitse viisumia", hän totesi, antaen sormiensa valua miehen niskalle.
"Ehkä voisin katsoa, jos löytäisin sopivan päivän ensi kuusta... tai sitä seuraavasta..."

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1514
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Let the fire burn the ice   Ma Huhti 02, 2018 6:20 pm

"Löydät kyllä", Charles vastasi. Tämä olisi etusijalla – ulkoministeriön muu henkilökunta pyörittäisi hänen kanssaan maan ulkopolitiikkaa, ja Wren saisi lähteä tapaamaan isäänsä.
"Voit lähteä vaikka ensi viikolla, jos niin haluat." Jos lähtö osuisi hetkeen, jona hän ei olisi vapaa, Andersson lähtisi Wrenin turvaksi.
Ja pysyisi poissa naistenhuoneesta.

"Olen siinä varsin hyvä", Wren totesi vakavana, sukien nyt Charlesin hiuksia otsalta taaksepäin.
Hän tapaisi isänsä. Galapagossaarilla, joilla isä oli eittämättä tekemässä tutkimusta. Siitähän tämä oli aina puhunut, kuinka vielä matkustaisi katsomaan Darwininsirkkuja niiden luontaiseen elinympäristöön.
Häkellyttävä onni sai Wrenin hymyilemään.
"Taisit luvata, että saisin etsiä salakäytäviä", hän huomautti, unohtaen sormensa hetkeksi vaaleiden hiusten joukkoon.
"Etkö aio antaa minulle minkäänlaista vihjettä?"

"Tarvitsetko todella sellaista?" Charles kysyi kohottaen haastavasti kulmaansa. Hymy kosketti lämpimällä huvituksella kalpeita, jäänharmaita silmiä ja siristi niitä asteen.
"Puuttuuko sinulta seikkailuhenkeä, neiti Reynard?" Wren saisi löytää Lilford Hallin salaisuudet itse, tutustua tulevaan kotiinsa omilla ehdoillaan.

Wren kurtisti uudelleen kulmiaan.
"Neiti Reynardilta ei puutu", hän vakuutti, ja kumartui hieraisemaan Charlesin nenänpäätä omallaan.
"Mutta en ole aivan varma rouva Edgerlystä. Häntä en vielä tunne, ja pelkään, ettei minulla ole enää kovinkaan montaa kuukautta aikaa ennen kuin tutustumme."
Lilford Hallia ei tutkittaisi hetkessä, eikä hän ollut aivan varma, olisiko kaikkia salaisuuksia edes tarkoitettu hänen uteliaille irlantilaissilmilleen.

Nimi sai Charlesin silmät pehmenemään lämmöstä. Rouva Edgerly. Lady Norfolk. Hänen vaimonsa.
"Kai tiedät, että ainoa asia, joka muuttuu on sukunimesi?" mies kysyi silittäen punaisia hiuksia pois kasvoilta.
"Minä haluan sinut juuri sellaisena kuin olet, hullu irlantilainen."

Wrenin kulmat kohosivat epäuskoisina.
"Vain sukunimeni? Charles Edgerly, et selvästikään tiedä, millainen valta nimiin sisältyy", hän huomautti, kulmien painuessa vuorostaan kurttuun.
Sen lisäksi, että hänen olisi uusittava luoja ties miten monta korttia, passinsa... Oli paljon asioita, jotka tulisi hoitaa siinä vaiheessa, kun hänen nimensä vaihtuisi.
"Monissa kansanuskomuksissa nimissä on voimaa. Se on toistuva motiivi saduissa ja tarinoissa, esimerkiksi Tittelintuuressa."

"Uskallatko etsiä salaovia?" Charles kysyi ja antoi katseensa kiertää sinisellä ja hopealla kirjottua, menneiden aikojen loistoa henkivää huonetta. Sen seiniin oli kätketty sisäänkäynti pieneen, salattuun soppeen, josta Charles oli tehnyt pikkuruisen kirjaston itselleen lapsuudessaan.
"Sinulla on loppuelämäsi aikaa yrittää löytää ne."

Myös Wren antoi katseensa kiertää huonetta ennen kuin kääntyi hipaisemaan Charlesin huulia omillaan. Sitten hän nousi pois miehen sylistä ja kömpi pois sängystä, kipristäen paljaita varpaitaan lattiaa vasten.
Hän vilkaisi Charlesiin ja aloitti sitten tulisijan luota, seuraten seinää naputtaen sormillaan seinää onton kolahduksen toivossa.
"Sinulla on ollut melkoinen seikkailumieli lapsena."

Charles pysyi sängyllä, jalat rennosti eteensä suoristettuna. Hän seurasi Wrenin kulkua huvittunut pilke silmissään, pää uteliaana hienovaraisen asteen kallistuen.
"Olin hyvin tylsistynyt lapsi", mies vastasi kuivasti naurahtaen.
"Tosin talosta metsään johtava, maanalainen tunneli oli kieltämättä seikkailu."

"Eikö sinulla ollut ystäviä?" Wren kysyi, irrottamatta katsettaan seinästä. Sormenpäät hakivat saumoja, etsivät eroavaisuuksia paneloinnissa, mitä tahansa merkkiä siitä, että kohdalle saattaisi avautua salaovi. Joka johtaisi Charlesin lapsuuden piilopaikkaan.
"Sen tunnelin haluan löytää. Onhan se vielä kunnossa?"

Charles nauroi. Hän oli ollut kuolettavan kyllästynyt, ylimielinen olento, joka ei löytänyt vertaisiaan ikätovereista.
"Minulla on sukulaisia ja perhetuttuja", mies vastasi. Vasta Oxfordissa hän oli kokenut todella löytävänsä ystäviä vanhemmista professoreista.
"On toki – olen huolehtinut sen kunnossapidosta."

Wren kurtisti kulmiaan ja palasi pari askelta taaksepäin tutkimaan seinää paremmin.
"Ei sillä. Minullakaan ei ollut juuri ystäviä lapsena. Tai aikuisenakaan. En ole aina täysin varma, kuinka saavuttaa yhteys muiden kanssa."
Lapsena hän oli ollut väärästä perheestä, kiinnostunut vääristä asioista, näyttänyt väärältä... Mutta ei se ollut haitannut, ei hän ollut koskaan kokenut olevansa varsinaisesti yksinäinen.
"Ehkä voin yrittää löytää sen seuraavalla vierailulla."

"Luotan täysin siihen, että löydät sen", Charles vakuutti hymyä silmissään. Wren taatusti saavuttaisi mitä tahansa, mihin keskittyisi.
Salaisen pikku kirjaston sisäänkäynti oli lähellä huoneen ikkunaseinää, huomaamaton, painalluksesta avautuva kappale seinää. Sekin oli tunnollisesti siivottu – palvelusväki tunsi kartanon läpikotaisin.

"Varmasti löydän", Wren vakuutti ja jatkoi etsintäänsä.
Monikohan Lady Norfolk - tai tuleva Lady Norfolk - oli ennen häntä tutustunut kartanoon tällä tavalla, etsien sen salaisuuksia? Ehkä hän löytäisi jostakin muotokuvagallerian, jonka kuvien kautta tutustua Charlesin esivanhempiin.
Wren oli sanomassa vielä jotakin, mutta aiemmasta poikkeava kolaus sai hänet vaikenemaan. Hetki lisää tutkimista, ja hänen onnistui saada salaovi auki.
"Ha!"

"Onneksi olkoon", Charles naurahti ja laski jalkansa alas sängyltä suoristautuen. Hän liittyi Wrenin seuraan pienen salahuoneen ovelle ja katsahti samanlaisella sinisellä kirjottua tilaa, johon oli sovitettu pikkuruinen, silkkikirjailtu sohva ja tummapuinen, matala kirjahylly täynnä vanhoja kirjoja.
"Löysit ensimmäisen salaisuuden."

Wrenin kasvot loistivat innostuksesta, kun hän pujahti sisään pieneen tilaan.
Charlesin salainen kirjasto.
Hän kumartui tutkimaan kirjahyllyn sisältöä, juoksuttaen sormiaan kevyesti niiden selkämyksillä.
"Näitä kirjojako luit silloin?"

"Niitäkin", Charles vastasi ja nojasi olkapäänsä ovenpieleen, katsellen Wreniä lämpöä kalpeissa silmissään.
"Narnian tarinat kuuluivat suosikkeihin lapsuudessa. Sen jälkeen hyllyjen sisältö on hieman vaihdellut, F. Scott Fitzgeraldista filosofiaan ja Dickensistä maailman historiaan."

Wren vilkaisi Charlesia hymyillen.
"Minäkin rakastin Narnian tarinoita", hän myönsi, palauttaen katseensa takaisin kirjojen riviin.
"Nukuin makuuhuoneemme vaatekaapissa monta yötä ihan vain siitä toivosta, että sen perälle voisi sittenkin avautua portti toiseen maailmaan."
Hän kääntyi niin, että saattoi sipaista hellästi pikkuruista sohvaa.
"Ehdottomasti loistava piilopaikka lapselle."

"Saatoin piilotua tänne myös lapsuuden jälkeen", Charles vastasi häivähdys hymyä suupielessään.
"En usko, että äitini on tietoinen tämän olemassaolosta. Ainakin hän oli hyvin hämmentynyt jokusen kerran jahdatessaan minua agendansa kanssa huoneeseeni." Pieni, salainen kirjasto oli ollut paikka, johon sulkeutua hiljaisuuden toivossa.

Ajatus sai Wrenin silmät siristymään hymystä. Charles piilottelemassa äidiltään pienessä, salaisessa huoneessa.
"Minä taas voin melkein totuudenmukaisesti vakuuttaa, etten ole enää vähään aikaan piiloutunut vaatekaappeihin. Taisin tehdä niin ensimmäisenä iltanani Carlton Gardensissa, mutta sen jälkeen."
Oli melkein haikeaa jättää pieni tila ja palata ovensuuhun.
"Luulen, että voisi olla hyvä ajatus teeskennellä, etten tiedä aivan kaikista salaisuuksista sitten, kun meillä on omia lapsia. Jokainen lapsi ansaitsee oman piilopaikan."

Kun meillä on omia lapsia.
Charles räpäytti häkeltyneenä, kun hänen sydämensä tuntui jättävän lyönnin välistä. Hän hipaisi Wrenin niskaa ja painoi sille suudelman, ennen kuin vetäytyi pois ovensuusta.
"Se olisi hyvä ajatus", hän vastasi.
"Miksi piilouduit vaatekaappiin Carlton Gardensissa?"

"Kyllä. Ehkä sinunkin kannattaa leikkiä mukana, luulen, että jokaisen on saatava löytää omat salakäytävänsä."
Wren seurasi Charlesia huoneen puolelle ja jäi tutkimaan salahuoneen ovea. Hän paloi halusta saada tietää, kuka oli rakentanut sen, ja mihin tarkoitukseen.
"Iso muutos hermostutti minua."

"Onneksi täällä on paljon kaappeja, joista valita", Charles vastasi lämmintä huvitusta äänessään ja painoi toisenkin suudelman naisen niskalle, ennen kuin palasi sängyn luo ja istahti sen laidalle löysäämään solmiotaan.
Eiväthän he voisi asua täällä vielä pitkään aikaan, mutta ajatus oli silti hellyyttävä.

"Se on helpottava kuulla", Wren vakuutti ja sulki salahuoneen oven hellästi ennen kuin asteli sängyn luo, jääden katselemaan Charlesia toffeenkultaisilla silmillään.
"Ehkä pitäisi vaihtaa vaatteet yötä varten", hän totesi, vieden kätensä leikittelemään solmiolla.
"Et sinä ennen näin värikkäitä käyttänyt."

"En", Charles myönsi.
"En muista käyttäneeni kai koskaan muuta kuin mustavalkoisen ja sinisen sävyjä – ennen kuin sinä ja... Riemuisat vaatteesi saavuitte elämääni", mies totesi ja laski käden Wrenin vyötärölle.
"Tarvitsetko vaatteita yöksi?"

Wren hymyili ja hipaisi smaragdinvihreän mekkonsa helmaa.
Hän oli ylpeä riemuisista vaatteistaan ja täysin tietämätön siitä, että ne särkivät monen silmiä. Hänen elämänsä oli täynnä värejä, jotka sointuivat toisiinsa käsittämättömillä tavoilla.
Charlesin kysymys sai hänet nauramaan kehräten.
"Mitä mieltä sinä olet..?"

"Et tarvitse", Charles vastasi tyynesti ja veti Wreniä vyötäröstä lähemmäs, voidakseen tavoitella mekon vetoketjua selältä.
"Olet harvinaisen, ainutlaatuisen viehättävä ilman niitä", mies totesi ja suoristautui hetkeksi pudottaakseen vaatteen naisen yltä, ennen kuin istui takaisin alas ja painoi suudelman Wrenin vatsalle.

Wren nauroi hiljaa ja pyyhkäisi sormensa läpi Charlesin hiuksista.
"Aivan kuten Lord Norfolk haluaa", hän kehräsi ja astui huolettomasti ulos lattialle valahtaneesta mekostaan, sysäten sen toisella jalallaan syrjään.
"Uskoisin, että olisi vain oikeudenmukaista, että sinunkin vaatteesi vähenisivät."

Charles nauroi matalasti ja kiersi käsivartensa Wrenin ympärille, vetäen naisen istumaan syliinsä sängyn laidalle. Hän painoi suudelman solisluulle ja sitten kaulalle.
"Minä vain olen huomattavasti vähemmän viehättävämpi kuin sinä vaatteitta", mies huomautti piirtäen sormillaan naisen selkään.

Wren huokaisi hiljaa ja antoi silmiensä painua hetkeksi kiinni, nauttien kosketuksesta.
"Haluan käyttää oikeuteni esittää eroavan mielipiteeni", hän huomautti, väristyksen juostessa pitkin selkäänsä.
"Mielestäni olet äärimmäisen miellyttävä ilman vaatteita. Vaikka olit kyllä hurmaava silloinkin, kun kauluspaitasi oli kastunut läpimäräksi, ja makasit ruusujen keskellä..."
Hän avasi silmänsä ja kumartui lähemmäs Charlesin korvaa.
"Olen nähnyt siitä myöhemmin unta."

Huulet vaelsivat kevyesti kaulansyrjää pitkin, kädet piirsivät kuvioita lapaluille ja alas selkärankaa.
Charles nauroi hiljaisesta epäuskosta. Hänen piti pohtia hetki, mistä Wren puhui, ennen kuin muisti katastrofaalisen aamun Pariisissa.
"Unta? Millaista?" hän kysyi ja painoi suudelman naisen hartialle.

Wren huokaisi uudelleen.
"Hävytöntä", hän myönsi henkäyksen lomasta. Niin hävytöntä, että seuraavana yönä Paavi oli taas vieraillut hänen unessaan torumassa. Ja antamassa pari vinkkiä siihen, kuinka parhaat tuulihatut leivottiin.
Valitettavasti hän oli unohtanut vinkin aamuun mennessä, niistä olisi varmasti tullut taivaallisia.
"Minulla oli silloin vain pyyhe..."

Charles räpäytti ja painoi uuden suudelman naisen kaulalle. Jokin tuntui polttelevan hänen sisällään.
"Mitä siinä tapahtui?" mies kysyi käheästi ja antoi käsiensä liukua avaamaan rintaliivien hakasia.

Wren ojensi kuuliaisesti käsiään, niin että liivit pääsivät liukumaan lattialle.
"Sinä et ollut siinä lattialla kovin pitkään yksin", hän myönsi nielaisten, katsellen Charlesia ripsiensä lomasta.
"Eikä märkä paita ollut päälläsi kovinkaan pitkään... Kuvittelin ihosi maun melkein oikein..."
Se oli ollut kaikin puolin hyvin todentuntuista.

Charles ei ollut varma, mitä hänelle tapahtui. Kuvaus sai hänet sulkemaan silmänsä ja painamaan nälkäisemmän suudelman Wrenin kaulalle, kun kuuma, malttamaton tukaluus tykytti hänen sisällään.
Lord Norfolk, häpeäisit.
"Se kuulostaa... Miellyttävältä", hän sanoi ja keinautti naisen sylistään sängylle, kumartuen tämän ylle, hamuten suudelmin tietä vatsalta solisluulle.

Wren ynähti, kun löysi itsensä selältään, tällä kertaa yötä varten avatulta vuoteelta.
Charles oli muistuttanut, ettei heidän välttämättä tarvitsisi nukkua.
"Se ei ollut miel...lyttävää aamulla..." hän vakuutti käheästi, hamuten Charlesin hiuksia sormiinsa.
"Se oli hyvin tukal...aa."

Charlesilla oli tunne, että hän kerjäsi omaa tuhoaan, muttei voinut olla pyytämättä Wreniä jatkamaan.
"Tukalaa?" hän kysyi ja katsahti toffeisia silmiä melkein kuumeinen hehku omissaan, ennen kuin painoi päänsä ja hamusi naisen solisluuta huulillaan. Kädet vaelsivat vyötäröllä ja lähtivät ujuttamaan alushousuja pois.

Wren kohotti lantiotaan auttaakseen riisumaan alushousut.
"Tukalaa", hän myönsi huokaisten.
"Sellaiset unet ovat hyvin... kiihdyttäviä."
Eikä ajatus ollut silloin ollut lainkaan sovelias, Charles oli ollut hänen työnantajansa. Oli kai vieläkin. Mutta yksityiskohdilla ei ollut tässä niin väliä.

Mies oli melko varma, että kyse oli jostain... Hävyttömästä. Ainakin jokin hänessä tuntui uskovan niin, koska teki hänen olonsa hyvin tukalaksi. Malttamattomuus poltteli suonissa, eikä Charles uskaltanut pysähtyä tarkastelemaan omaa toimintaansa.
Hunningolla.
"Niinkö?" hän kysyi käheästi, kun painoi suudelman Wrenin vatsalle ja hengitti syvään naisen ihon tuoksua.

"Niin", Wren myönsi, antaen silmiensä painua taas kiinni.
Se sai tuntoaistin heräämään, lähetti kylmät väreet juoksemaan pitkin selkärankaa ja jalat pyrkimään koukkuun.
"En voi väittää, että olisin tuntenut niin kovinkaan usein", hän jatkoi käheästi.
"Mutta olen melko varma siitä, että oli hyvin sopimatonta haluta työnantajaansa niin kovin."

Charles ähkäisi ja nojasi päänsä hetkeksi Wrenin vatsaa vasten. Hyvä luoja, aikuinen mies – missä järkesi on?
Hän ohjasi Wrenin jalat ympärilleen ja hengitti naisen ihoa vasten.
"Liekö olisin pahastunut kovin", hän vastasi sivellen sormenpäillään kaivaten lantion pehmeää kaarta ja kiskaisi kärsimättömänä solmion päänsä yli, kun se tuntui takertuvan tielle.

"Se ei ollut ainoa kerta", Wren myönsi hiljaa.
Oli käynyt tuskallisen pian selväksi, että hän tunsi herra Edgerlyä kohtaan muutakin kuin ammatillista kiintymystä. Eikä ollut voinut tunteilleen mitään, vaikka oli yrittänyt muistuttaa itselleen, ettei se voisi koskaan toimia. Että Charlesin kaltaiset miehet eivät voineet olla hänenkaltaistensa naisten kanssa.
"Veneellä se oli erityisen hankalaa, hytit olivat kuitenkin kovin lähekkäin..."

"Minä tiedän", mies vastasi matalasti ja sulki hetkeksi silmänsä.
"Olin melko varma, että kuolisin veneelle. En ollut koskaan aikaisemmin tiedostanut, kuinka pieni tila Whimsyllä loppujen lopuksi on."
Charles kohotti päätään ja katsahti Wreniä kuumeisena.
"Mitä olisit halunnut tehdä?" hän kysyi ja antoi sormiensa valua lantiolta reiden pehmeälle iholle.

Wren kehräsi naurusta.
Nyt pieni Whimsy tuntui hyvin kultaiselta muistolta, jopa ne kaikki kiusalliset hetket. Kannen alla vietetty myrskyinen päivä, jonka aikana Charles oli opettanut häntä tanssimaan. Charles levittämässä aurinkorasvaa hänen iholleen ja hyppäämässä mereen, aurinkolaseineen päivineen.
Lämpimiä, lämpimiä muistoja.
"Teinkin."

Charles pudisti päätään ja nosti sitten Wrenin jalkaa, painaen suudelman sisäreiden iholle.
"Olen onnellinen, että teit", hän vastasi ja kumartui sitten uudelleen naisen ylle, hamuten huulillaan kaulansyrjää.
Lord Norfolk oli peruuttamattomasti hunningolla, mutta ehkä sitä katsottaisiin läpi sormien tähän aikaan.
"Olit ajaa minut perinpohjaisesti hulluksi."

Whimsyn pienessä maailmassa kaikki oli ollut paljon yksinkertaisempaa. Median ja kameroiden nälkäisen katseen ulkopuolella, heidän omassa yksityisyydessään.
Wren avasi silmänsä ja käänsi katseensa Charlesiin, rintakehä kiivaasti kohoillen.
"Niin hulluksi, että loikkasit mereen", hän muistutti naurua äänessään.
"Vaatteet päällä. Ja aurinkolasit päässä."

"Voitko syyttää minua?" Charles kuiskasi naisen korvanjuuressa, hamuten Wrenin korvaa ja leukaperää.
"Olin varma, että menettäisin vähänkin itsehillintäni. Koskettaisin tai ehkä suutelisin niskasi kaarta, halaisin sinut syliini ja... Kaikkea, mitä herrasmiehen ei suinkaan sopisi ajatella."

"... En."
Wrenin kädet vaelsivat Charlesin selällä, joka vielä valitettavasti oli paidan peittämä.
Tuntui uskomattomalta, että he olivat nyt tässä, kaiken sen jälkeen, mitä hän oli mielessään käynyt läpi. Vakuuttanut itselleen, ettei se koskaan voisi toimia.
"Näin unia, joissa teit juuri niin..."

Wrenillä oli selvästi edelleen lahja ajaa hänet perinpohjaisen hulluksi pelkillä sanoillaan ja kehräävällä äänellään. Pyhä luoja, anna anteeksi.
Charles veti naisen itseään vasten ja painoi tämän huulille nälkäisen suudelman. Toinen käsi punoutui punaisiin hiuksin, toinen valui ensin vatsalle ja sitten alemmas.
"Epäherrasmiesmäisiä asioita?" Charles kysyi käheästi.

Wren veti terävästi henkeä.
"Hyvin epäherrasmiesmäisiä asioita", hän myönsi hengästyneenä.
Unet eivät itsessään olleet olleet millään tavalla epämiellyttäviä, päinvastoin. Kiusallisen niistä oli tehnyt se, että vielä silloin hän ei ollut koskaan voinut kuvitellakaan, että ne joskus kävisivät toteen.
"Eikä se haitannut minua lainkaan..."

Charles huokasi Wrenin ihoa vasten kamppaillen säilyttääkseen edes vähäisen itsehillintänsä. Hän painoi nälkäisen suudelman naisen kaulalle ja hipaisi sen syrjää hampaillaan.
"Kuinka epäherrasmiesmäinen olin?" hän kysyi tiedostaen, että hänen kätensä oli hyvin epäherrasmiesmäinen sillä hetkellä.

"Olit hyvin... kiihkeä."
Ei ollut mikään ihme, että Paavi oli käynyt seuraavana yönä vierailulla muistuttamassa avioliitosta - ja kertomassa myös, että mikäli hän aloittaisi vedonlyönnin, kannattaisi laittaa rahat hevoseen nimeltä Forget Me Not.
Olisi ehkä pitänyt kokeilla onneaan.
"En olisi hereillä edes harkinnut, että... sitä pientä pöytää olisi voinut... käyttää niin."

Pyhä luoja.
Mies hengitti hetken Wrenin ihoa vasten, kannatellen painoaan naisen yllä. Tätäkö oli menettää järkensä? Yrittää kahlita kauhistuttavaa, alkukantaisen nälän ajamaa olentoa sisällään ja tietää, että epäonnistuisi?
"Miten?" Charles kysyi, vaikka oli melko varma, että katuisi sitä. Hän päätyisi kadotukseen tätä menoa, ellei ollut jo siellä.

"Se kesti hämmästyttävän hyvin, kun teimme epäherrasmiesmäisiä asioita sitä vasten", Wren vakuutti, samalla kun ihoa vasten kutittava hengitys sai hänet värähtämään.
"Enkä tainnut olla unessani kovinkaan ladymäinen, kun polvistuit eteeni sen keittotason edessä..."
Se uni oli varmasti kummunnut vain hetkestä, jona Charles oli hoitanut hänen piikistä kipeytynyttä jalkaansa. Kipulääkkeet olivat tehneet hänen yöstään hyvin levottoman.

Charles sulki silmänsä hetkeksi, kun tunsi järkensä lipsuvan. Polvistunut Wrenin eteen. Syke tuntui hakkaavan korvissa kuurouttavana.
Mies painoi suudelman Wrenin kaulalle ja lähti valumaan alemmas, hamuten huulillaan pisamaista ihoa. Hän tunsi humaltuvansa siitä yhä edelleen.
Charles pudottautui polvilleen sängyn reunan viereen, nykäisi Wrenin varmalla liikkeellä lähemmäs ja painoi muutaman suudelman naisen sisäreidelle, ennen kuin teki varsin epäherrasmiesmäisiä asioita.

Heidän puolustuksekseen oli sanottava, että päivällisaika oli jo reippaasti takanapäin.
Siitä huolimatta Wren joutui myöntämään itselleen, ettei onnistunut tosielämässä olemaan yhtään sen ladymäisempi kuin mitä oli ollut unessaan, eivätkä sanat, jotka hänen suustaan pakenivat, olleet varmasti yhtään sen siniverisemmän kielenkäyttöön sopivia.
Ainakin hän lausui ne iiriksi, oli se sitten lieventävä asianhaara tai ei.
Ehkä se ei ollut.
Hän ei silti katunut lainkaan, kun ojensi käsivarsiaan Charlesia kohti, kutsuen tätä lähelleen, koko keho miellyttävän raukeana.

Hunningolla, Charles totesi itselleen, muttei katunut. Hän ei ollut tainnut koskaan kokea samanlaista, humalluttavaa tunnetta kuin voidessaan saada Wrenin nauttimaan.
Mies kohottautui kevyesti hengästyneenä sängyn reunalta ja laskeutui Wrenin vierelle, halaten naisen syliinsä.
"Sinä ajat minut perinpohjaisen hulluksi", hän kuiskasi käheästi ja hipaisi huulillaan naisen poskea, ennen kuin veti peittoa tämän päälle.

Wren ynisi hiljaa vastaukseksi ja hieroi nenänpäätään Charlesin hartiaa vasten.
Charles teki aivan samoin hänelle. Kun pelkästään miehen ääni oli herkkinä hetkinä saada hänet menettämään järkensä täydellisesti, ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö kyseinen hulluus olisi ollut, jos ei nyt aivan tarttuvaa, niin ainakin molempia heitä koskevaa.
Hän ei tosiaan ollut kokenut samanlaista koskaan ennen. Sille oli olemassa jopa oma terminsä, kuten hänelle oli selvinnyt.
"Tá mo chroí istigh ionat", hän kuiskasi käheästi, käpertyessään Charlesin kylkeä vasten.

Charles painoi suudelman punaisten hiusten joukkoon.
"Minäkin rakastan sinua", hän vastasi pehmeästi ja paketoi sitten Wreniä paremmin valkeisiin, siisteihin lakanoihin, kiertäen untuvaista täkkiä hellästi naisen ympärille. Hänen pitäisi vaihtaa vielä pois päivävaatteistaan, mutta hän ei halunnut nousta vielä.
"Olen odottanut sinua koko elämäni."

Wren kipristi varpaitaan untuvaisen pehmeän peitteen alla. Koko sänky oli uskomattoman pehmeä, ja tuntui keinahtelevan kevyesti hänen allaan. Ehkä se johtui vain purkautuvasta jännityksestä, yhdistettynä kaikkeen muuhun, mitä päivän aikana oli tapahtunut.
Katos vuoteen yllä tuntui hyvin turvalliselta, pylväät verhoineen muodostivat pesän, johon oli hyvä käpertyä.
"Odotuksesi lienee siis päättynyt, Lord Norfolk."

"Luojan kiitos", Charles kuiskasi ja painoi vielä viipyvän suudelman naisen olkapäälle, ennen kuin nousi sängystä ja seisahtui takkatulen lämpöön napittamaan auki kauluspaitaansa. Jo toinen ryttyyn mennyt paita yhden päivän aikana.
Mies poimi pyjamansa matkalaukustaan ja kävi huoneen ohessa olevassa, yhtä loisteliaassa kylpyhuoneessa pesemässä hampaansa, ennen kuin palasi Wrenin viereen. Hän pujottautui peiton alle ruudullisissa pyjamahousuissa ja tummansinisessä t-paidassa, vetäen naisen syliinsä ja painaen nenänsä siroa niskaa vasten.

Wren huokaisi pettyneenä, kun Charles nousi vuoteesta, ja miehen paluuta odottaessaan hän nojautui tyynyjä vasten - nekin niin uskomattoman kuohkeita ja pehmeitä, että jonkun oli varmasti täytynyt käydä pöyhimässä ne sellaisiksi ihan vain heitä varten.
Ajatus oli hyvin merkillinen, ja hänen oli myönnettävä itselleen, ettei hän oikeastaan tainnut sisäistää sitä täysin vieläkään.
Hän oli jo ehtinyt vaipua puoliksi uneen, kun Charles palasi takaisin.
"... pitäisi käydä pesemässä hampaat..." hän mutisi hiljaa.

"Yksi ilta sinne tai tänne", Charles vetosi hengittäen naisen niskaa vasten ja halasi tämän tiukemmin rintaansa vasten, antaen sormiensa hyväillä hellästi paljasta ihoa. Takkatulen kajo leikki punaisissa hiuksissa ja antoi hohtavan valkeille petivaatteillekin oranssin hehkun.
"Jää vain siihen", hän kannusti.

Wren huokaisi hiljaa ja käpertyi paremmin Charlesia vasten.
"Houkuttelet minua turmioon", hän huomautti, haluamatta avata silmiään. Mikäli merkit pitivät paikkansa, hän saattaisi pahimmassa tapauksessa uneksia seuraavana yönä hammaslääkäristä, joka osoittaisi, kuinka pahasti hän oli hunningolla ja tuhon tiellä.
"Suuri sänky."

Ehkä se oli pyyntö siirtyä kauemmas, mutta Charles ei halunnut irrottaa otetaan Wrenistä. Sen sijaan mies painoi suudelman naisen niskalle ja veti peittoa paremmin heidän ylleen.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän sai nukahtaa jumalaisen kaunis, alaston nainen sylissään Lilford Hallin katon alla. Liekö esi-isät pyörisivät haudoissaan.
"Nuku hyvin, Wren", mies kuiskasi.

Wren ujutti jalkansa lomittain Charlesin jalkojen kanssa, nykäisi peitonreunaa mielestään paremmin ja huokaisi sitten unisena ja tyytyväisenä.
"Nuku hyvin, Charles", hän vastasi, jo enemmän unessa kuin hereillä.
Tulen hehku oli pehmeä ja lempeä ja sai olon tuntumaan kotoisalta. Oli helppo unohtaa, että heidän ympärillään eivät levittäytyneet Irlannin vihreät nummet, vaan vuosisataisen kartanon huolellisesti hoidetut tilukset.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: [P] Let the fire burn the ice   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] Let the fire burn the ice
Takaisin alkuun 
Sivu 3 / 3Siirry sivulle : Edellinen  1, 2, 3

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Pikaviestinpelit-
Siirry: