PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] Let the fire burn the ice

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Lilya
Kilparatsastaja
Kilparatsastaja
avatar

Viestien lukumäärä : 68
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: [P] Let the fire burn the ice   La Loka 07, 2017 11:53 am

Kirken Charles Edgerlyn ja Lilyan Wren Reynardin hektistä elämää ympäri maailmaa.

_________________
"Oh come on. Be brilliant."





Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Kilparatsastaja
Kilparatsastaja
avatar

Viestien lukumäärä : 68
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [P] Let the fire burn the ice   La Loka 07, 2017 12:16 pm

Haastattelu


Sunnuntai 24.9.2017, iltapäivä, ulkoministerin virka-asunto, Lontoo.


Voi hyvä Luoja, tai kuka tahansa maailmasta onkaan vastuussa, älä anna hänen herätä.
Wren tuijotti kuvajaistaan pikkuruisen kylpyhuoneen peilistä, jonka kulma yksi kulma oli murtunut irti. Seinien sininen väri sai hänen ihonsa näyttämään kelmeältä, tai ehkä se johtui sittenkin vain jännityksestä, joka velloi hänen vatsanpohjassaan.
Typerä nainen. Ei siitä mitään tulisi.
Nainen kiepautti punaiset hiukset nutturalle niskaansa, nappasi soljen huultensa välistä ja napsautti sen paikoilleen.
Oven ulkopuolelta kuului kolahdus, joka sai hänet jähmettymään aloilleen sydän pamppaillen. Mutta hiljaisuus palasi taloon. Hän oli varmaan vain kuullut omiaan, ylivirittynyt mieli teki tepposet.
Sydän hakkasi silti tuskallisen lujaa kun hän hiipi eteiseen, korkokengät kädessään, ja pysähtyi sujauttamaan ne jalkaansa vasta, kun oli painanut ulko-oven kiinni perässään. LIkaisen harmaa rivitalonpätkä jäi taakse, kun Wren lähti happomaan kohti metroasemaa pitkin askelin, jotka hermostuneisuus muutti tavallistakin lennokkaammiksi.
Oliko hänellä lopulta mitään menetettävää? Hän oli epäonnistunut työhaastatteluissa ennenkin, joten olisiko sillä niin hirvittävästi väliä? Leuka pystyyn ja hartiat taakse, etsimään uutta onnea jonkin toisen kulman takaa.
Wren jaksoi uskoa omaa hölmöä vakuutteluaan tarkalleen siihen asti, kun astui valoisaan, arvokkaaseen saliin ulkoministerin virka-asunnossa, St. James's Parkin vieressä. Viimeistään nähdessään loputtoman rivin vaaleita, upeita, pitkäsäärisiä naisia, joista jokaisella oli varmasti vähintään kolme tutkintoa, Wren tunsi sydämensä vajoavan vatsaan pahoinvoinnin seuraksi.
Se siitä sitten, hän ajatteli, ja oli kääntymäisillään ympäri, kun tulinen irlantilaisluonne nosti päätään. Hän ei ollut päässyt tähän saakka luovuttamalla. Eikä varmasti pääsisi minnekään, jos ei puskisi itsepäisesti tuulta päin.
Nainen vetäisi nopeasti henkeä, suoristi selkänsä ja kääntyi ympäri, ottaakseen ylpeänä paikkansa jakkupukuihin pukeutuneiden naisten joukossa. Hän oli jo oppinut tunnistamaan kalliit jakkupuvut, kivijalkaliikkeistä ostetut. Hänelläkin oli ollut joskus sellainen, ennen kuin se oli palanut tuhkaksi takapihan roskatynnyrissä.
Savannahit, Chloet ja Annabellet istuivat sirosti jalat ristittyinä mustissaan, harmaissaan ja hillityissä tummansinisissään, kasvoillaan jo valmiiksi palvova ilme. Voooi, minä olen aina toivonut tällaista mahdollisuutta! Antakaa, kun palvon maata, jolla astelette.
Wren tiesi olevansa kammottavan häijy. Mutta juuri nyt hän kaipasi jotakin itsetuntoaan kohottavaa.
Jos hän pitäisi suunsa kiinni ja hymyilisi kauniisti, olisiko hänelläkin pieni mahdollisuus?
Vihreässä jakussaan, raidallisessa paidassaan ja laivastonsinisessä, leveähelmaisessa hameessaan hän tunsi olonsa orvoksi. Hän oli lintu, joka oli eksynyt väärään parveen. Joutsenten keskelle joutunut typerä pieni papukaija, joka joutuisi hetkenä minä hyvänsä nokituksi kuoliaaksi.
Wren suoristi uhmakkaasti selkänsä tuntiessaan Savannah-Chloe-Annabellejen epäuskoisen katseen itsessään. Siinähän katsoisivat. Tai ottaisivat kuvan, se kestäisi huomattavasti pidempään.
Ulkoilman kosteus oli tarttunut Wrenin punaisiin hiuksiin ja alkanut kihartaa niitä mielivaltaisesti oman tahtonsa mukaan. Poskilla viipyi yhä puna, jonka metroasemalta kiiruhtaminen oli niille nostanut.
Hän vilkaisi vaivihkaa rannekelloaan. Kuinkahan pitkä odotus olisi edessä? Savannah-Chloe-Annabellejen määrästä päätellen hänen ei olisi tarvinnut kiirehtiä, tässä vierähtäisi tovi.
Ole helvetti sitten ylpeä papukaija, kun et muutakaan voi.

Savannah-Chloe-Annabellet olivat sulautuneet toisiinsa. Huiskivia, kiiltäviä hiuksia, valkoisia, suoria hymyjä ja täydellisesti hiottuja vastauksia. Huolellisesti muotoiltuja, graafisista mestariteoksista käyviä ansioluetteloja, joista kävi läpi elämän kestänyt valmistautuminen juuri tähän työhön - vaikuttava meriittien lista vapaaehtoistyötä, luottamustehtäviä ja suoraan vilpittömästä sydämenpohjasta kumpuava kiinnostus politiikkaan ja Iso-Britannian hyvinvointiin. Useampi oli sukua sille tai tälle perheelle Sieltä Jostain, olet varmastikin kuullut heistä?
Charles odotti kuulevansa säteilevästi esitetyn toiveen maailmanrauhasta eikä voinut olla hymyilemättä kuivalla huvituksella sen kuullessaan.
Ministeriön henkilöstöjohtaja oli paikalla haastattelemassa ehdokkaita, konservatiivisessa jakkupuvussa ja helminauhassa, toistamassa jokaiselle kandidaatille samat kysymykset. Vastaukset noudattivat samaa kaavaa, samaa huoliteltua, enemmän tai vähemmän teennäistä puhetapaa, ja mittatilattuun, laivastonsiniseen pukuun pukeutunut pitkä, hoikka ja moitteettoman huoliteltu mies liikahti turhautuneena nojatuolissaan. Toisen jalan päälle ristitty nilkka keinahteli kärsimättömänä, kun Charles ajatteli äänettömälle asetetun puhelimen sinnikkäästä värinästä päätellen jatkuvasti kasvavaa lukemattomien sähköpostien, muistioiden ja lausuntojen vuorta. Haastateltava katsoi vuoroin henkilöstöjohtajaan ja vuoroin häneen, silmät villisti räpsyen ja hymy punatuille huulille liimattuna, kuvaillessaan huolellista, tunnollista ja ahkeraa luonnettaan, erinomaisia sosiaalisia taitojaan ja hurjaa sisäistä paloaan toimia juuri hänen assistenttinaan.
Charles ei ollut varma monennenko kandidaatin kohdalla painoi katseensa puhelimeen, henkilöstöjohtajan tuohtuneista puhahduksista piittaamatta. Haastattelut olisivat olleet huomattavasti tehokkaampia, mikäli hän olisi saanut toteuttaa ne itse. Nyt he tuhlasivat vain jokaisen aikaa. Hän ei kestäisi yhtäkään teennäisesti hymyilevää tyhjäpäätä sen kauempaa kuin keväällä irtisanomaansa valopäätä.

Yksi Savannah-Chloe-Annabelle astui ulos ja toinen astui sisään. Wren ei voinut olla ajattelematta barbinukketehdasta, jossa täydellisen kauniit muovinuket kulkivat linjaston läpi, niille maalattiin virheettömät hymyt ja räpsyripset.
Mitähän kävi niille, joiden kasvojen maali epäonnistui? Tyrkkäisikö joku ne linjastolta, sulatusuuniin, jossa pienet barbieraajat sulivat kiinni toisiinsa?
Kammottava ajatus.
"Neiti Reynard?"
Wren hätkähti synkistä kuvitelmistaan (jotka tosin olivat saaneet virneen häivähtämään hänen huulillaan) ja nousi pystyyn, astellen ovelle. Hänet vastaanotti hieman vanhempi versio Savannah-Chloe-Annabellesta, helmet kaulan ympärillä kimmeltäen.
Tervehdittyään naista, joka oletettavasti toimisi hänen haastattelijanaan hän asteli huoneeseen - ja näki ensimmäistä kertaa miehen, jonka avustajaksi oli pyrkimässä.
Talvinen, sinisenharmaa taivas. Jään rikkoutumisen ääni yön aikana jäätyneen lätäkön pinnalla.
Eikä mies edes vaivautunut kohottamaan katsettaan puhelimestaan.
Tulistuminen välähti Wrenin toffeenkultaisissa silmissä. Vailla parempaa harkintaa hän harppoi huoneen poikki, seisahtui miehen eteen ja ojensi vaativasti kätensä, voimakkaat kulmakarvat kurtistuneina.
"Herra Edgerly?"

Hänen näkökenttäänsä työntyi tylyllä päättäväisyydellä käsi. Erikoinen ele sai Charlesin kohottamaan melkein värittömän kalpeiden silmiensä kylmän, skeptisen katseen hänen eteensä seisahtuneeseen olentoon, joka oli silmiä särkevä kaaos väriä, pisamia ja melkein röyhkeää energiaa. Mies rekisteröi kiireettä kihartuvat, punaiset hiukset, pisamat ja erikoisen värivirheen viehättävissä silmissä, ennen kuin kohottautui tyynesti jaloilleen pakottaen naisen ottamaan askeleen taaksepäin ellei halunnut painautua hänen syliinsä ja tarttui itsevarmalla, vakaalla otteella ojennettuun käteen.
”Neiti Reynard, oletan”, Charles tervehti ja rekisteröi, kuinka henkilöstöjohtaja tuijotti pöyristyneenä naisen selkää heidän takanaan.
”Kuinka voin olla avuksi?”

_________________
"Oh come on. Be brilliant."





Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Kilparatsastaja
Kilparatsastaja
avatar

Viestien lukumäärä : 68
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [P] Let the fire burn the ice   La Loka 07, 2017 12:18 pm

Tyytyväinen hymynhäivä viivähti Wrenin suupielessä, kun arvon herra ulkoministeri todella kohotti katseensa. Hän ei kääntänyt omaansa pois missään vaiheessa, ei edes silloin, kun mies nousi koko pituuteensa, pakottaen hänet astumaan taaksepäin. Niin Wren tekikin, mutta piti päänsä päättäväisesti pystyssä. Hän puristi miehen kättä reippaasti. Jää räsähti jälleen, kun heidän katseensa kohtasivat.
Kuinka silmät saattoivat olla noin vaaleat.
"Minä etsin töitä, ja te puolestaan näytte todella tarvitsevan assistenttia, kun joudutte hoitamaan työtehtäviänne tuollaisella intensiteetillä. Antakaa minulle viisi minuuttia ajastanne, niin saamme ratkaistua molempien ongelmat yhtä aikaa."
Hän irrotti otteensa ja perääntyi, istahti alas nojatuoliin miestä vastapäätä. Wren saattoi melkein kuulla, kuinka henkilöstöjohtaja henkäisi kauhusta. Hän käänsi päätään naista kohti.
"Herra Edgerlyllä on varmasti kiire, joten voisimme aloittaa."
Avoin, pöydätön tila oli ovela tapa tarkkailla haastateltavan koko elekieltä. Wren risti nilkkansa rennosti ja käänsi katseensa takaisin ulkoministeriin haastattelijan sipsutellessa paikalleen.

Röyhkeä hakija istahti muitta mutkitta alas ja otti haastattelun välittömästi haltuunsa. Charles nojautui nojatuoliinsa ristien jalan toisen yli ja painoi sormenpäänsä vastakkain, häivähdys huvitusta kalpeissa silmissään.
Mies ei ollut varma oliko neiti Reynardin itsevarmuus vaikuttavaa vai harhaluuloista. Nainen katsoi häntä epäröimättä, ja Charles vastasi katseeseen vakaasti, epätavallista hakijaa arvioiden.
”Neiti Reynard, ansioluettelosi ei varsinaisesti-”, helminauhaan sonnustautunut henkilöstöjohtaja aloitti alentuvaan sävyyn, silmäillen haastateltavaa närkästyneesti.
”Ole hiljaa, kiitos”, Charles keskeytti ja katsahti naista kyllästyneenä, mikä sai henkilöstöjohtajan menettämään vireensä ja tuijottamaan miestä epäuskoisella raivolla. Ulkoministeri käänsi katseensa takaisin neiti Reynardiin.
”Hyvä on. Käytä viisi minuuttiasi hyvin.”

Wrenin ei tarvinnut kääntää katsettaan jakkupukunaiseen tietääkseen, kuinka tämä häntä katsoi. Hän oli kokenut saman kertaa ennenkin, silmät, jotka näyttivät etsivän tehokkainta keinoa hankkiutua hänestä eroon, mielellään mahdollisimman nopeasti. Ehkä tila pitäisi vielä kuuratakin jollakin myrkyllä, ties mitä kirppuja tuollainen ilmestys olisi tuonut mukanaan. Jos ei muuta, niin kammottavan, luotaantyöntävän rahvaan hajun.
Hän oli täysin väärässä paikassa, ja olisi paras nousta ja pinkoa takaisin sinne, mistä oli tullutkin.
Wren ei antanut naisen asenteen suistaa itseään tasapainosta. Oli merkillistä, kuinka moni asia lakkasi haittaamasta siinä vaiheessa, kun ei ollut enää mitään menetettävää.
"Kiitos. Vakuutan, että en tuhlaa aikaanne, sen enempää kuin omaanikaan."
Ulkoministerillä oli hämmästyttävän vaaleat silmät. Nainen oli erottavinaan niissä häivähdyksen... mitä? Ainakaan mies ei katsonut häntä samanlaisella vastenmielisyydellä, kuin jakkupukunainen.
Syteen tai saveen.
"Olen melko varma, että olette kuulleet tähän mennessä jo kaikki mahdolliset versiot siitä, kuinka avustajananne toimiminen olisi unelmien täyttymys, maailmanrauhan ohella. En aio valehdella teille: jos saisin päättää, olisin paljon mieluummin joko neuropsykologi tai meribiologi. Se ei kuitenkaan tarkoita, että panostaisin yhtään sen vähempää assistentin työhön, vain koska se ei satu olemaan unelmatyöni."
Hän saattoi melkein kuulla, kuinka jakkupukunainen räpytteli järkyttyneenä silmiään.
"Tiedättekö te, mitä lohille tapahtuu, jos ne lakkaavat uimasta, herra Edgerly?"

Rouva Phillipsin tuohtuneen energian saattoi vaistota, ja välillä paikkansa kovalla pakerruksella ansainnut henkilöstöjohtaja heitti ulkoministeriin katkeran, loukkaantuneen katseen silmäkulmastaan - olihan nainen täällä juuri tätä varten, tarjotakseen asiantuntemuksensa sopivimman kandidaatin valintaan.
Ja tämä - tämä räjähtänyt, käytöstavaton ilmestys ei taatusti ollut sitä. Mutta mies vain katseli neiti Reynardia sormiensa yli, silmät siristyen ja huvittunut hymy suupielissä piileksien. Tämä oli naurettavaa!
”Arvelen, että haluaisit kertoa minulle, tiesin tai en”, Charles vastasi kohottaen toista kulmaansa merkitsevän asteen.

"Allegoria menettää hohtonsa, jollei se avaudu, joten kyllä."
Wren ei kääntänyt katsettaan pois miehestä, ruskeankultaiset silmät kytivät päättäväisyyttä.
"Ne lohet kuolevat ja kelluvat virran mukana. Minä en aio pysähtyä, vaan pyristellä virtaa vastaan. Olen vain jämähtänyt pyörteeseen, josta työ assistenttinanne tarjoaa mahdollisuuden ponkaista pois."
Hän oli nojautunut hieman eteenpäin puhuessaan, lähemmäs miehen vaaleaa hahmoa. Kuin haastaen.
"Vastineeksi tarjoan täyden työpanokseni. Ja uskallan väittää olevani tehokkaampi kuin kukaan noista oven takana istuvista Savannaheista, joiden kapasiteetista puolet menee sen miettimiseen, kuinka kenkienne nuoleskelu onnistuisi parhaiten."
Tässä vaiheessa hän todella kuuli jakkupukunaisen vetäisevän terävästi henkeä. Ilmeisesti röyhkeys oli naisparalle liikaa, sillä tämä tunsi tarvetta puuttua haastattelun kulkuun.
"Neiti Reynard."
Wren käänsi katseensa naiseen, joka jatkoi:
"Sinulla ei ymmärtääkseni ole muodollista koulutusta?"
"Olen opiskellut itsenäisesti työni ohessa. Hakuvaatimuksissa nimenomaan mainittiin, että perustason koulutus riittää. Työkokemukseni näette edessänne olevista papereista. Vaikka olettehan te toki lukenut ne etukäteen."

Neiti Reynardilla oli aito motivaatio työhön, ei teeskennelty ja kaunisteltu korulause. Charles harvoin vaivautui todella katsomaan ihmisiä, sillä tunsi vain päänsärkyä aiheuttavaa turhautumista ympäröivää, kollektiivisesti typerää ihmiskuntaa kohtaan, mutta aina silloin tällöin hän tapasi jonkun, joka katsoi takaisin.
Miehen oli painettava sormi hetkeksi huuliaan vasten, kun naisen tarkkaavaiset sanat kenkiä nuoleskelevista Savannaheista olivat saada hänet nauramaan ääneen. Neiti Reynardilla ei ainakaan ollut ongelmia itsevarmuuden kanssa. Röyhkeys olisi saattanut ärsyttää miestä, ellei hän olisi ollut varma, että nainen tekisi parempaa työtä kuin yksikään heidän aikaisemmin haastattelemansa.
Luoja tiesi, että Charles ei kaivannut ympärilleen yhtään tyhjäpäistä lammasta enempää.
Henkilöstöjohtaja avasi uudelleen suunsa, ja mies loi naiseen kylmän, ärtyneen katseen. Eikö tämä ollut tuhlannut jo tarpeeksi aikaa ja ilmaa haastatteluissa?
”Siksikö minun pitäisi palkata sinut? Koska sinä et nuoleskele kenkiä?” hän kysyi suupieli nykien ja katseli naista uteliaisuudesta siristynein silmin.

Aistiko hän ulkoministeristä... huvittuneisuutta?
"Olisitte hölmö, jos palkkaisitte minut yksin sen vuoksi. Kyse on kuitenkin oikeasta työstä, ei hyväntekeväisyydestä. Mutta se, etten tunne minkäänlaista tarvetta mielistellä teitä, nostaa minut jo noin kahdenkymmenenviiden prosentin vähemmistöön, tästä hakijakunnasta. Sen lisäksi-"
"Neiti Reynard?"
Wren käänsi katseensa jälleen jakkupukunaiseen, kurtistaen kulmiaan ärtyneesti. Hän oli melko varma, että nainen yritti päästä osoittamaan herra Edgerlylle, kuinka kertakaikkisen epäpätevä hän oli, ja kuinka kuka tahansa Savannah-Chloe-Annabelle sopisi tehtävään paremmin.
"Mainitsit työkokemuksesi. Mutta nähdäkseni täällä on mukana irtisanomisia. Esimerkiksi sir Nottingham, työsuhde näyttää kestäneen vain kolme kuukautta."
"Hän ei kestänyt sitä, että ilmoitin paksun vatsan näyttävän liituraitapuvussa kammottavalta, ja ehdotin sen sijaan vaihtamaan mustaan."
Jakkupukunainen jäi hetkeksi tuijottamaan häntä, kuin ei olisi voinut uskoa juuri kuulemaansa.
"Sinä..?"
"Niin. Oletin, että kiireisenä miehenä hän arvostaisi suorapuheisuutta. Assistenttina minun tehtäviini kuuluu kuitenkin huolehtia siitä, että työnantajani edustaa moitteettomasti. Liituraitaan puettu kumipallo ei vastaa käsitystäni moitteettomasta."

_________________
"Oh come on. Be brilliant."





Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Kilparatsastaja
Kilparatsastaja
avatar

Viestien lukumäärä : 68
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [P] Let the fire burn the ice   La Loka 07, 2017 12:20 pm

Rouva Phillipsin ääni sai Charlesin nipistämään nenänvarttaan välttääkseen sanomasta jotakin harvinaisen tylyä naiselle, joka yritti epätoivoisesti todistella ammattitaitoaan. Harmi vain, ettei hänellä ollut sille käyttöä.
Neiti Reynardin vastaus sai miehen avaamaan silmänsä epäuskoisena ja painamaan suun vasten ristittyjä käsiään.
Liituraitaan puettu kumipallo oli rohkea ilmaus työnantajasta käytettäväksi, ja suorapuheisuus kaunis nimitys melkein itsetuhoiselle harkitsemattomuudelle.
”Irtisanomisia monikossa?” mies kohotti terävästi kulmaansa. Oliko vastaavia tarinoita enemmänkin?

Wren saattoi nähdä välähdyksen jakkupukunaisen silmissä, kun tämä tajusi osuneensa kultasuoneen. Löytäneensä täydellisen aseen, jolla ajaa tunkeilija tuolista, jolla olisi pitänyt istua joku huomattavasti pätevämpi hakija. Kalliissa jakkupuvussa ja hymy täydelliseksi hiottuna.
Ei mitään menetettävää.
"Kyllä", nainen vahvisti ja käänsi katseensa taas ulkoministeriin. Jään räsähdys ja talvinen taivas. Jakkupukunainen oli harmaa, ei tylsä tai pehmeä. Vaan petollinen harmaa, ja kirskahdus liitutaulua vasten.
Olisi ollut typerä yrittää peitellä tai selitellä jotakin, jonka kuka tahansa hölmökin saattoi lukea papereista. Eikä herra Edgerly vaikuttanut hölmöltä.
"Ensimmäinen työsuhteeni kesti viisi vuotta ja kolme kuukautta. Sitten työnantajani löysi Isabellan, jonka katsoi sopivan tarpeisiinsa paremmin. Toinen, kaksi viikkoa kestänyt työsuhde päättyi, kun ilmoitin tekeväni eläinsuojeluilmoituksen, mikäli työnantajani vielä löisi koiraansa."

Tarina Wren Reynardin taustalla alkoi kiehtoa miestä ja siristi kalpeanharmaat silmät mietteliäästi. Millainen oli pyörre, josta nainen yritti ponkaista pois? Charles ei voinut sanoa olevansa erityisen ihmisläheinen tai empaattinen ihminen, joka haluaisi sukeltaa vieraiden elämäntarinoihin, mutta silti hän olisi mielellään kuullut lisää.
Eläimen puolustaminen työpaikan kustannuksella sai miehen jäiset, neiti Reynardien iiriksen värivirhettä tutkivat silmät pehmenemään hetkeksi. Tämä hämmentävä, kaoottinen olento todella osasi hyödyntää aikaansa.
”Viisi minuuttia on melkein ohi. Miksi minun pitäisi palkata sinut?” Charles kysyi koskettaen leukaansa harkiten.

Wren oli ehkä saanut potkut, mutta koira oli pelastunut. Hänen tietojensa mukaan se eli yhä onnellisesti kolmilapsisen perheen lemmikkinä jossakin Newcastlen seudulla, seuranaan yli-innokas bordercollienarttu.
Se oli ollut yhden työpaikan menettämisen arvoista.
Wren kohtasi miehen teräksisen katseen. Voimakkaat kulmakarvat tekivät naisen kasvoista luonnostaan päättäväiset, sellaiset, jotka julistivat hetkeäkään epäröimättä: tässä seison enkä muuta voi.
"Koska jos ette tee niin, tulette katsomaan uutta assistenttianne ja miettimään, etten se ole minä."
Kaikki tai ei mitään.
Herra Edgerly oli vetänyt Wrenin huomion täysin itseensä, niin että hän lähes hätkähti, kun miehen viereltä kuului yskähdys.
"Eiköhän tämä ollut tässä", jakkupukunainen aloitti alentuvasti, kiireissään ajamaan röyhkeän ilmestyksen huoneesta, ennen kuin tämän läsnäolo saastuttaisi jotakin pysyvästi.
Vastaus oli niin röyhkeä, että Charles kohotti naiselle kulmaansa ja nojasi hetkeksi suunsa vasten kämmensyrjäänsä, kun leveät hartiat nytkähtivät äänettömästä naurusta. Käsittämätöntä! Hän kohtasi toffeenväristen silmien katseen pienen hetken, ennen kuin rouva Phillips keskeytti neiti Reynardin jälleen.
Mies puristi silmänsä kiinni ja nipisti nenänvarttaan, ja kun hän hän käänsi huomionsa henkilöstöjohtajaan, kalpea harmaa oli jälleen jäätä. Charles kohosi jaloilleen ja ojensi kätensä merkitsevästi rouva Phillipsille, joka katsahti häntä häkeltyneenä.
”Rouva Phillips, kiitos panoksestastanne. Olette varmasti hyvin kiireinen. Selviän tästä viimeisestä haastattelusta yksin. Kiitos”, mies sanoi ja viittasi ovea kohti, paimentaen naisen vakaasti ylös tuolista ja ulos huoneesta. Nöyryytyksen punaiset läikät nousivat naisen poskille, kun hän vilkaisi taakseen protestoidakseen, perustellakseen ammatillisen läsnäolonsa arvoa miehelle, joka kohteli häntä toistuvasti kuin vajaaälyistä. Mutta Charles sulki tummapuisen oven ja kiersi kiireettömin askelin takaisin, istumatta kuitenkaan alas.
”Se on vaikuttava lupaus”, hän totesi kuivalla, hillityllä huvituksella.
”Onko sinulla mitään konkreettista, millä tukea sitä?”

Jakkupukunaisen - rouva Philipsin - lähettäminen ulos huoneesta oli jotakin, mitä Wren ei ollut osannut ennakoida, ja hetkeksi se sai hänen kulmansa kohoamaan hämmästyksestä. Liitutaulun kirskahdus viipyi huoneessa vielä hetken sen jälkeenkin, kun ovi oli sulkeutunut naisen jäljestä.
Osa hänestä oli pelännyt ulkoministerin tarttuvan mahdollisuuteen lähettää hänet tiehensä. Ehkä mies oli ollut liian kohtelias keskeyttämään, tai ehkä kyseessä oli vain julma leikki. Kissa leikitteli hiirellä, päästi sen karkuun vain napatakseen sen uudelleen.
Ei, siitä ei tuntunut olevan kyse.
Wrenin katse seurasi tarkkaavaisesti vaaleaa miestä, joka jäi seisomaan. Hän nyökäytti päätään, tiesi itsekin, että väite oli lähes röyhkeä.
"Minulla ei ole tapana antaa katteettomia lupauksia, herra Edgerly."
Mies ei ollut vielä heittänyt häntä ulos, nainen muistutti itseään.
"Tutkimuksissa on onnistuttu todistamaan, että koulutettu apina suoriutuu joistain muistia vaativista tehtävistä yliopisto-opiskelijaa taidokkaammin. Rutiininomaisista, puhtaaseen jäljittelyyn perustuvista. Jos te toivoisitte samaa kykyä assistentiltanne, olisitte voineet valita kenet tahansa tähän huoneeseen ennen minua astuneista. Mutta epäilen, että te tulisitte hulluksi sellaisen henkilön kanssa."
Hänen kätensä olivat puristuneet nyrkkeihin polvien päällä.
"Tulette väkisinkin viettämään paljon aikaa assistenttinne kanssa. Sanokaa minulle, vilpittömästi, että haluatte viettää päivänne kuunnellen mielistelyä ja lirkuttelua, niin voimme tosiaan päättää tämän tähän. Silloin olen nimittäin erehtynyt ihmistuntemuksessa pahemman kerran, enkä voisi vilpittömästi suositella itseäni tehtävään."

Charles katseli naista pitkäksi venähtävän hetken hiljaisuudessa, moitteettoman sileäksi ajeltua leukaansa mietteliäästi sivellen. Neiti Reynardin jokainen vastaus oli niin kärkäs ja röyhkeä, ettei mies tiennyt nauraako vai paheksua - mutta nainen ei kyllästyttänyt häntä. Se itsessään oli niin harvinaista, ettei Charles voinut tehdä mitään muuta päätöstä.
Mies kohotti leukaansa, huvittunut välkähdys kalpeissa silmissään.
”Hyvä on. Saat kuukauden koeajan”, hän sanoi ja ojensi naiselle kätensä.
”Voit aloittaa tänä iltana. Lähdemme aamulla Prahaan.”

Ensimmäistä kertaa koko haastattelun aikana Wrenin katseessa häivähti yllättyneisyys.
Hetkinen. Kuukauden koeaika? Tänä iltana? Sehän kuulosti siltä, kuin...
Vasta nyt sydän tuntui havahtuvan, se tempoili rintakehässä miten sattui ja sai veren kohisemaan korvissa.
Hän pääsisi pois.
Jää narskahti jälleen, kun hän nousi seisomaan ja kohtasi miehen vaalean katseen. Hän tarttui ojennettuun käteen päättäväisesti, vakaasti siitäkin huolimatta, että oli jo alkanut romahtaa sisältäpäin.
"Prahaan? Loistavaa."
Wrenin huulilla käväisi hymy, joka kohotti toista suupieltä enemmän kuin toista.
"Epäilen, että rouva Phillips saattaa vastustaa päätöstänne."

Neiti Reynard puristi hänen kättään vakaasti, ja Charles vastasi eleeseen voimatta olla katsomatta erikoista värivirhettä naisen silmässä, joka veti hänen huomiotaan puoleensa. Kuka tiesi, mitä tästä tulisi - luoja tiesi, etteivät miehen harvinaiset, impulsiiviset päätökset olleet parhaasta päästä - mutta ainakaan hänen ei tarvitsisi tuntea tylsistyneisyyttä, joka oli ajaa hänet ulos nahoistaan.
”Varmasti”, hän myönsi tyynesti. Rouva Phillips kyseenalaistaisi hänen järkensä ja vetoaisi ministeriötä harkitsemaan, mutta päätös oli hänen. Neiti Reynard ei tulisi ministeriön assistentiksi, vaan hänen.
”Toivottavasti sinulle ei ole ongelma jäädä tänne tänään. Meidän pitää perehdyttää sinut heti.” Kohteliaasta asettelusta huolimatta se ei ollut pyyntö. Charles harvoin pyysi.

Ei varmasti olisi! Kunhan hän saisi itselleen hetken aikaa romahtaa ja koota itsensä uudelleen kasaan, hän olisi valmis mihin tahansa. Kunhan sydän lakkaisi takomasta itselleen pakoreittiä rintalastan läpi.
"Minulla ei ole velvollisuuksia, jotka vaatisivat hoitamista, joten olen vapaa jäämään", hän vakuutti, vaikka miehen kohteliaaseen muotoon verhottu käskevä sävy sai hänen kulmansa painumaan aavistuksen kurttuun.
"Kunhan jossain välissä käyn hakemassa omaisuuteni matkaa varten."
Wren tosin pelkäsi kuluttaneensa jo kaiken hyvän onnensa loppuun loppuvuodelta, useammaltakin, mutta se oli pieni hinta. Hän pääsisi pois. Ehkä kuuluisasta irlantilaisesta tuurista olisi nyt hyötyä? Toivottavasti.

_________________
"Oh come on. Be brilliant."





Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Kilparatsastaja
Kilparatsastaja
avatar

Viestien lukumäärä : 68
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [P] Let the fire burn the ice   Ke Marras 01, 2017 6:21 pm

Perjantai 27.10.2017, Pariisi, myöhäinen ilta

Wren ei jaksanut enää edes ärsyyntyä itseensä, vaikka kiittikin taksikuskia portugaliksi ranskan sijaan. Yli vuorokauden mittaiseksi venähtänyt ”lyhyt” pyörähdys Karibialla tarkastamassa hurrikaanituhojen jälkiselvittyä, lennon kohtuuttomasta viivästymisestä johtuva kiiruhtaminen Lissaboniin, jotta Charles ehtisi ajoissa tapaamiseen portugalilaisen vastineensa kanssa ja siitä suora lento Pariisiin keskusteluun maailman kriisitilasta olivat ajaneet tavallisesti väsyneenäkin terävän naisen tilaan, jossa hän ei enää edes yrittänyt hahmottaa vuorokaudenaikaa.
Mutta nyt he olivat hotellilla. Four Seasonsin huoneessa hän voisi joko kaatua suoraan vuoteeseen tai ottaa pitkän, kuuman kylvyn, riippuen siitä, kumpi sillä hetkellä tuntuisi paremmalta vaihtoehdolta.
Vaaleanpunavihreät kukka-asetelmat näyttivät lähes liian häikäiseviltä (miksi niihin oli pitänyt yhdistää peilejä?), kun Wren vaelsi kiillotetun marmorilattian poikki kohti tiskiä, jonka takana kaksi hymyilevää, mustiin jakkupukuihin pukeutunutta ranskatarta odotti päästäkseen ohjaamaan uupuneet asiakkaat huoneisiinsa. Hän loi säälivän katseen Charlesiin, joka hoiti vielä puhelimella viimeisiä työsähköposteja, ennen kuin puoliksi nojautui tiskiin kirjatakseen heidät sisään.
Hän yritti toistamiseen aloittaa keskustelua portugaliksi ja joutui sen jälkeen kamppailemaan kohtuuttoman kauan saadakseen kielen vaihdettua ranskaan. Kyllä, heillä oli huonevaraus, aivan, Edgerly (mitä virkailija oli sanonut sitä ennen?), ei, he eivät tarvinneet herätystä aamulla. Wren oli kiitollinen siitä, että alunperin huomiselle suunniteltu tapaaminen oli lopulta onnistunut jo tänään, niin että he saisivat nukkua aamulla niin pitkään kuin sielu suinkin sietäisi.
Virkailijan katse näytti hämmentävän säälivältä, kun hän vilkaisi ensin yhä puhelimensa kimpussa olevaan Charlesiin ja ojensi sitten tiskin poikki huoneen avainkortit sekä yksittäisen, punaisen ruusun uupumuksesta kiiltävin silmin häntä tuijottavalle Wrenille. Nainen sanoi vielä jotakin, iski silmäänsä (mitä?) ja päästi hänet viimein laahustamaan Charlesin luo. Wreniltä jäi näkemättä katse, jonka virkailijanaisen vaihtoivat toistensa kanssa hänen selkänsä takana. Naisparka, alku ei näytä lupaavalta.
”Hienosti tehty”, Wren huokaisi ulkoministerille ja taputti tämän käsivartta, kun he viimein pääsivät hissiin, joka lähti kipuamaan kohti ylintä kerrosta ja Pariisilaista sviittiä. Wren ojensi toisen avainkortin miehelle ja roikotti toista omassa hervottomassa kädessään yhdessä sen pahuksen ruusun kanssa.
Vastaanotto, siitähän ranskatar oli puhunut. Että vastaanotto oli usein raskas, ja illastahan vasta todellinen onni alkoi. Mitä ihmettä?
Ovi oli oman käytävänsä ainoa, ja Wren sysäsi avainkortin lukijaan innokkaana pääsemään sisään.
”Voi taivas, Charles, en tiedä sinusta, mutta minä olen aivan valmis-”
Ovi avautui ja Wren oli astumassa sisään, mutta pysähtyi kesken liikkeen, jääden tuijottamaan vilpittömän hämmennyksen vallassa  ruusun terälehdistä muodostettua polkua, joka alkoi heti kynnyksen takaa.

Epäpätevyys sai ulkoministerin hillityn ulkokuoren säröilemään. Miehen leukaperät kiristyivät, suu jännittyi ja hyiseksi kylmyvät, kalpeanharmaat silmät siristyivät. Kahden kuluneen vuorokauden aikana hänen kärsivällisyyttään oli koeteltu siihen saakka, että Charles oli joutunut napsimaan särkylääkkeitä kuin karkkia heidän odottaessaan myöhästyvää lentoa San Juanista New Yorkiin, joka myöhästytti heidät Lissabonin lennoltaan ja tarkoitti sitä, että heidän vietettyään yli kymmenen tuntia lentokoneessa ja 15 lentokentillä odottaen, heidän oli ajettava Lissabonin lentokentältä suoraan tapaamiseen.
Eikä tahti ollut pysähtynyt, ennen kuin nyt, Pariisin myöhäisillassa. Charles uppoutui naputtamaan vastausta sähköpostiin vaaleat kulmat ankarassa kurtussa - oliko tapaamisia päällekkäin kalentereita tarkastamatta sopiva assistentti unohtanut opetella viikonpäivät? - eikä kohottanut katsettaan, ennen kuin sviitin ovella. Wren oli ottanut assistentin roolin niin tehokkaasti omakseen, ettei Charles ollut enää täysin varma, miten toimia ilman naisen tehokasta, järjestelmällistä otetta ja fantastista muistia.
Ovelta kulki polku ruusun terälehtiä. Kahden edellisen vuorokauden aikana tuskin silmällistäkään nukkunut mies tuijotti sitä pitkään yrittäen yhdistää palasia toisiinsa. Hän astui peremmälle laukku olallaan ja pukupussi käsivarrellaan ja katseli epäuskoisena ympärilleen. Ruusunterälehtiä, kynttilöitä, shampanjaa jäissä.
Charles kääntyi katsomaan Wreniä ja kohotti merkitsevästi kulmaansa, selitystä odottaen.

Wren ei osannut antaa vastausta. Hetken hän vain tuijotti työnantajaansa, kulmat hienoisesti koholla.
Lopulta nainen viittasi heikosti kädellään kynnystä kohti.
"Charles, sinä pilasit tämän. Sinun olisi kuulunut kantaa minut kynnyksen yli."
Hän tunsi hienoisen hysteerisyyden kuplivan jossain vatsanpohjallaan (tai ehkä se oli vain nälkää) harpatessaan sisään, litistäen muutaman ruusun terälehden kengänpohjansa alle, ja paiskatessaan oven selkänsä takana kiinni. Hän veti syvään henkeä, kohotti sormensa pystyyn kehottaakseen Charlesia odottamaan hetken ja harppoi sitten yöpöydälle asetetun siron puhelimen luo. Hän tarttui kullalla koristeltuun luuriin ja tuijotti epäuskoisena vihjailevasti avoimeksi jätetyn yöpöydän laatikkoon, jossa perinteisen Raamatun sijaan koreili pieni, värikäs pahvirasia, jonka sisältö ei jäänyt arvailun varaan. Ilmeisesti kaikkien ei oletettu tahtovan laittaa tulevia perillisiä alulle heti hääyönä.
Wren tyrkkäsi laatikon vaivihkaa kiinni samaan aikaan, kun pirteä ääni vastasi linjan toisessa päässä ranskaksi.
Noin viittä minuuttia ja suurin piirtein kymmentä iirinkielistä lausahdusta myöhemmin Wren asetti luurin takaisin paikoilleen, veti henkeä ja kääntyi Charlesin puoleen.
"Hauskaa hääyötä, muru", hän ilmoitti, katse vihaista tulta iskien.
"Jonkun epäpätevän idiootin virheen takia tämä huone on ainoa, joka on vapaana koko keskikaupungin alueella. En todellakaan tiedä, mikä tarkalleen ottaen on
La Convention de Clown Malheureux, mutta kiitos sen, koko kaupunki on tällä hetkellä buukattu täyteen."

Charlesilla kesti hetken yhdistää kynnyksen yli kantaminen siihen, että todella olivat loisteliaan hotellin hääsviitissä. Hän tuijotti assistenttiaan kuin yrittäen tulkita vitsailiko tämä vai oliko huone valittu tarkoituksella ja katseli sitten epäuskoisena ympärilleen. Sviitti oli juuri niin loistelias kuin varmasti sen hintakin. Mahtavalle parisängylle oli ripoteltu ruusun terälehtiä, tasoilla paloi pehmeästi valaisevia kynttilöitä ja jäihin pakattu Dom Pérignon oli edelleen kylmää lasipullon huurteesta päätellen.
Wrenin tuntema häivähdys hysteriaa tavoitti miehen vasta silloin, kun hänen assistenttinsa ilmoitti, että tämä todella oli heidän huoneensa yöksi. Loistelias hääsviitti, jossa oli pienen asunnon kokoinen kylpyhuone, elegantti oleskeluhuone, Pariisin kattojen yllä tuikkivaan yöhön antava parveke - ja yksi sänky.
Charles laski laukkunsa paksulle, vaalealle matolle ja vajosi istumaan kirjailtuun, siroon nojatuoliin sänkyä vastapäätä.
”Sehän on hienoa”, hän totesi hetken hiljaisuuden jälkeen ja hinkkasi kasvojaan. Tilanne oli absurdi. Hän halusi vain käydä suihkussa ja sulkea silmänsä - mutta siitä taisi olla turha haaveilla.
Hän ei voisi viettää yötä samassa huoneessa naispuolisen assistenttinsa kanssa. Se oli kaikilla mahdollisilla mittareilla sopimatonta, vaikka hän olisi nukkunut kylpyhuoneen lattialla.
”Mitä ehdotat?” mies kysyi nojaten kyynärpäät polviinsa ja pään käsiinsä.

Wren pysähtyi ihan tosissaan miettimään asiaa.
He olivat valvoneet kaksi vuorokautta putkeen. Hänen jalkojaan särki, ja aiemmin elätelty haave pitkästä kylvystä näytti valuvan olemattomiin niin kuin hiekka tiimalasista.
Uupunut assistentti alkoi jälleen liikkua, käännähti ympäri ja vajosi poikittain vuoteelle. Punaiset hiukset irtosivat puoliksi kampaukselta ja levisivät terälehtien joukkoon. Vuoteen pehmeys oli lähes upottava. Jos hän yrittäisi tarpeeksi kovasti, ehkä sänky tosiaan nielaisisi hänet sisäänsä.
Valitettavasti niin ei tuntunut käyvän, ja hitaasti nainen käänsi päätään kohti nojatuoliin lyyhistynyttä työnantajaansa.
Tämä oli upein huone, jossa hän oli koskaan ollut.
Wrenin olisi tehnyt mieli nauraa ääneen. He olivat päätyneet osaksi jotakin hölmöä romanttista komediaa. Mikään muu selitys ei enää käynyt järkeen.
"Se riippunee siitä, kuinka hyvässä kunnossa miekkasi on", nainen totesi pitkän päivän kähentämällä äänellä.

Charles tuijotti tiiviisti mattoa kuullessaan assistenttinsa liikkuvan ja vajoavan vuoteelle. Tämä oli niin sopimatonta, että hän voi pahoin. Hän oli naisen työnantaja ja asemassa, jossa jo hänen läsnäolonsa heidän ollessaan kaksin oli väärin. Tämä voisi päätyä niin rumaksi tarinaksi jo nyt.
Minne hän voisi lähteä?
Uupumus pusersi häntä kohti lattiaa, ja miehellä meni hetki sisäistää, mitä Wren sanoi. Naisen käheä ääni viipyi hänen päässään.
”…Mitä?” hän kysyi nostaen päänsä kulmat hämmentyneessä, melkein kauhistuneessa kurtussa.

Wrenin kultainen katse tuijotti Charlesia hetken vuoteelta, kun nainen siristi silmiään. Sitten hän kohottautui hitaasti istumaan, pyyhkäisten ruusun terälehtiä hiuksistaan.
"Tristan ja Isolde", hän selitti ja nousi seisomaan, nykäisten rusettikauluksen koristaman paitansa helman lopullisesti pois hameen vyötärönauhan alta.
"Eikös se ole tiedän ritareiden tapa? Asetetaan miekka nukkujien väliin, varmistamaan se, että yön aikana ei ole tapahtunut mitään unta paheellisempaa."
Nainen asteli hitaasti siron pöydän ja sille asetetun jää-ämpärin vierelle, tarttui pulloon ja tarkasteli sen etikettiä kulmat kurtistuneina.
"Tahdotko lasillisen?"

Tristan ja Isolde. Tietenkin. Mitä hän oli oikein ajatellut.
Charles kosketti rintaansa, sillä pulssi tuntui paenneen yhtäkkiä kahteensataan. Hänen assistenttinsa veti paidan helman pois hameen alta, ja mies painoi katseensa terävästi lattiaan, liimaten kämmenen ohimolleen näkösuojaksi heidän välilleen. Hyvä luoja tämä oli sopimatonta.
Tämä oli niin uskomattoman sopimatonta. Miksei hän ollut jo ulkona ovesta, ennen kuin kantaisi loppuelämänsä syytettä seksuaalisesta häirinnästä tai jostain pahemmasta?
Mies kuitenkin kohotti päänsä Wrenin tutkiessa shampanjaa.
”Ei, ei kiitos”, hän vastasi ja tuijotti naista hetken vain aavistuksen vauhko katse silmissään. Alkoholi tästä vielä puuttuisi. Luoja tiesi, että hän teki typeriä asioita humaltuessaan. Hän oli kehottamassa naista kaatamaan vain itselleen, mutta puri kieleensä. Hänen ei sopisi kannustaa alaistaan päihdyttämään itseään.
”Luulen, että minun pitäisi mennä… Jonnekin. Minun on erittäin sopimatonta olla täällä.”

Wren ei voinut väittää olevansa alkoholijuomien asiantuntija. Hän joi viinin, joka hänelle kaadettiin, mutta taivaan tähden, hän ei ollut koskaan erottanut kuplivan hedelmäistä syvän marjaisesta.
Mutta tämä oli hieno hotelli. Shampanjan oli oltava hyvää, eikö?
Päivä oli ollut pitkä. Eikä huomenna tarvitsisi olla missään ennen iltaa. Lasillinen ei tappaisi ketään, rauhoittamaan hermoja, jotka tuntuivat juoksevat ylikierroksella kaiken kiireen jäljiltä.
Wren käänsi katseensa Charlesiin huomauttaakseen asiasta, mutta miehen sanat saivat hänen voimakkaat kulmansa painumaan hämmentyneeseen kurttuun.
"Onko kaikki hyvin?" hän varmisti ja asteli lähemmäs, toisen käden sormet yhä pullon kaulan ympärille kietoutuneina. Hän seisahtui Charlesin vierelle, katsoi miestä hetken alta kulmiensa ja painoi sitten shampanjapullon kylmän kyljen miehen ohimoa vasten.
"Särkeekö päätä edelleen?"
Hänen äänensä oli lähes lempeä.
Nainen hiipi kuin huomaamatta lähemmäs, ja Charles hyppäsi jaloilleen tuntiessaan pullon viileän kosketuksen ohimollaan. Hän perääntyi muutaman askeleen, törmäten yöpöytään, jonka laatikon sisältöä Wren oli saanut ihailla aikaisemmin.
Mies nyki sinistä, silkkikirjailtua solmiota, joka tuntui kiristyvän kuin vaivihkaa hänen kaulansa ympärille.
”Ei, ei särje”, hän sanoi ja juoksutti sormet vauhkoina läpi hiuksistaan.
”Tämä on vain hyvin sopimatonta. Minun ei kuuluisi olla täällä, ja olen siitä pahoillani.”

Wren jäi tuijottamaan Charlesia hämmentyneenä, pulloa pitelevä käsi jäi hetkeksi koholle, niin että näytti siltä kuin hänet olisi leikattu irti alkoholikuvastosta. Tämä kirpeän pirskahteleva shampanja sopii erityisen hyvin kiusallisiin öihin, jolloin teidät on sijoitettu väärään huoneeseen.
Nainen laski hitaasti kätensä ja tuhautti nenäänsä.
"Voi herran tähden, Charles, älä viitsi olla naurettava!" hän puuskahti. Katse laskeutui hetkeksi siihen pahuksen yöpöytään, jonka laatikon sisältö palasi hänen mieleensä.
Katse kohosi nopeasti takaisin miehen kalpeanharmaisiin silmiin.
"Kuule, me olemme molemmat tehneet pahuksen pitkän rupeaman. Joten, voisitko avata tämän pullon, jotta voin kaataa itselleni lasillisen. Sen jälkeen voin käpertyä nojatuoliin nukkumaan ja aamulla voimme laatia yhdessä valituskirjelmän hotellille."

Naurettava? Se ei ollut sana, jota hänestä käytettiin usein, ja Charles kurtisti vaaleita kulmiaan.
Hän astui lähemmäs, poimi shampanjapullon melkein ärhäkästi Wreniltä ja ryhtyi avaamaan sen korkkia.
”Wren, minä olen työnantajasi ja ulkoministeri. Kai sinä tajuat, että minä en mitenkään voi viettää yötä samassa huoneessa naispuolisen alaiseni kanssa?” hän kysyi viitaten kädellään turhautuneena loisteliasta hääsviittiä kohti.
”Kyllä minä tiedän, että mitään sopimatonta ei tapahdu”, mies korotti ääntään tuskastuneena ja tarjosi sitten rauhoittavan, anteeksipyytävän eleen vapaalla kädellään, ”tuo oli sopimatonta, suo anteeksi. Mutta koko muulle maailmalle tämä näyttäytyy aivan äärettömän sopimattomana.”
Pullo aukesi kuin huomaamatta, ja korkki räjähti kattoon kumealla poksahduksella. Shampanja ryöppysi ulos pullosta, ja Charles manasi siniveriselle jaarlille sopivalla maneerilla harppoen jääsangon luo, ennen kuin juoma kastelisi kaikki matot.

Wrenin kasvot kiristyivät hetkeksi, leuka jännittyi ja kulmat painuivat tavallistakin synkemmin alas. Charles käyttäytyi kuin toimittajat olisivat vaanineet aivan oven takana, odottamassa mahdollisuutta päästä kirjoittamaan siitä, mihin ulkoministeri oli alentunut hölmön avustajansa kanssa.
Ei mies ollut varmasti tarkoittanut sanojaan sillä tavalla.
Korkin pamahdus vasten kattoa sai naisen hätkähtämään ja kääntämään ensin katseensa kattoon ja sitten Charlesiin, joka harppoi manaten takaisin jääpaloja sisältävän sangon luo.
Hänen sisällään läikähti outo tunne, kun hän katsoi työnantajaansa tuollaisena. Ei sinä hillittynä jääolentona, vaan ihmisenä.
Nyt tarvittiin sitä shampanjaa. Ja äkkiä.
Wren harppoi pöydän luo ja nappasi itselleen toisen laseista, ojentaen sitä pulloa kohti.
"Charles. Hotellille olisi taloudellinen itsemurha, mikäli tieto siitä, ketkä heidän sviitissään ovat nukkuneet, pääsisi vuotamaan ulos", hän totesi rauhallisesti.
"Mutta jos todella olet huolissasi siitä, niin anna minun juoda lasi shampanjaa ja kurkistaa ulos parvekkeelta. Sieltä täytyy olla näkymä Pariisin kattojen ylle, jokaisen pienen tytön unelma. Sen jälkeen painun kiltisti vastaanottoon, pidän huolen siitä, että joka hemmetin utelias silmäpari näkee minut, ja vaadin heitä järjestämään jonkin kolon, jossa voin nukkua."

Charles veti syvään henkeä, hieroen vapaalla kädellä kasvojaan ja katsahti Wreniä tuskaisena silmäkulmastaan. Hän poimi sangon viereltä siron, jalallisen kristallilasin, täytti sen ja ojensi assistentilleen.
”Totta kai sinä yövyt täällä. Olet ansainnut kunnon huoneen rupeamamme jälkeen”, hän vetosi nykien solmiotaan löysemmäksi.
”Mutta jos minä jäisin tänne, se näyttäisi siltä kuin käyttäisin väärin asemaani ja käyttäisin sinua hyväksi - enkä minä halua olla sellainen mies edes tabloidien sivuilla.”
Mies epäröi hetken, mutta täytti sitten lasin itselleenkin. Ei kai kukaan selvinnyt tällaisesta sotkusta täysijärkisenä ilman apua.

Wren pudisti nauraen päätään.
"Voi Charles, minun kaltaiseni tytöt eivät yövy tällaisissa huoneissa. Luuletko, että hotelli suostuisi majoittamaan Britannian ulkoministerin johonkin henkilökunnalle varattuun takahuoneeseen? Piikaparat eivät uskaltaisi hakea pölyhuiskiaan, kun niin arvokas vieras vetäisi hirsiä sohvannurkassa."
Nauru kuihtui pieneksi, toispuoleiseksi hymyksi ja sitten lopulta kokonaan. Wren otti tarjotun lasin ja maistoi juomaa. Ei aavistustakaan, oliko se hedelmäistä vai marjaista, mutta kuplivaa se ainakin oli.
"Tiedän. Maailma olisi pahuksen paljon parempi paikka, jos niiden tabloidien sivuille päätyisivät sellaiset henkilöt, jotka todella ansaitsisivat sen."
Sellaisen miehet, jotka käyttivät surutta asemaansa ja assistenttejaan hyväksi.
Wren katsahti Charlesiin lähes pehmeästi, tunsi taas sen hölmön tunteen - tällä kertaa se johtui varmasti vain shampanjasta - ja lähti kiireesti kohti parvekkeen suuria lasiovia.
"Kurkistan vain niitä kattoja ennen kuin lähden", hän totesi, mutta suunnitelma tyssäsi oven haastavaan lukkoon.

Mies huokasi tuskastuneena, katsoi assistenttinsa menoa pitäen katseensa siveellisesti punaisissa hiuksissa ja tyhjensi sitten lasinsa pitkällä, ahdistuneella kulauksella. Miten heidän koko matkansa oli yksi katastrofi toisen perään?
Charles seurasi Wreniä ja pysähtyi naisen taakse, ojentaen kätensä tämän ohi avaamaan lukon, jollaisia oli avannut lukemattomia elämänsä aikana - hänen kaltaisensa miehet yöpyivät aina tällaisissa huoneissa. Yleensä niissä oli vain vähemmän ruusun terälehtiä.
”Sinä et ole lähdössä minnekään. Älä ole naurettava”, hän protestoi.
”Minä vaadin, että sinä jäät tähän huoneeseen.”

Yhtäkkiä Charles oli aivan hänen takanaan, niin lähellä, että Wren saattoi erottaa hänen partavetensä tuoksun. Tai ehkä hän vain kuvitteli, se oli vain käynyt matkojen aikana niin tutuksi.
Hölmö sydän, rauhoitu.
Ovi avautui ja viileä yöilma puski vastaan. Wren vilkaisi miestä olkansa yli, lämpimänruskeat silmät haastavasti kaventuen.
"Vaadit vai määräät, Charles Edgerly?"
Hän kohotti leukaansa ja pujahti ulos. Tuuli enemmän kuin niissä typerissä elokuvissa, puhuri tarttui puoliksi vapaisiin hiuksiin ja riepotti niitä ympäriinsä, heitti kasvoille.
Mutta Eiffel-torni loisti kauempana, eikä tuulentuivertamilla hiuksilla ollut hetkeen mitään väliä. Myös parvekkeelle oli sytytetty niitä samoja kynttilöitä, varmasti käsityönä tehtyihin lasisiin kupuihin.

Väsymys karisi yöilman viileästä kosketuksesta. Charles oli aina rakastanut kylmää säätä, talven kirpeyttä ja hallaa, vaikka nyt kyse saattoi olla myös Dom Pérignonin kuplista hänen veressään. Mies astui parvekkeelle Wrenin perässä ja esti itseään pyyhkimästä hiussuortuvia syrjään naisen kasvoilta. Herra jumala. Se tästä vielä puuttuisi, sopimaton, fyysinen kontakti.
”Onko sillä eroa? Haluan palkita sinut korvaamattomasta työstä, ja nukkumista vaille valmis sviitti sopii tarkoitukseen paljon paremmin kuin siivouskomero”, mies vastasi ja antoi katseensa vaeltaa Pariisin öisissä valoissa.
Wren ravisti nauraen päätään, niin että hiukset villiintyivät entisestään. Hän luovutti kokonaan ja irrotti loppuja paikoillaan pitävän soljen, antaen pariisilaisen tuulen tuivertaa punaisia suortuviaan. Tuntui hyvältä antaa hiusten olla vapaina, niin pitkän ajan jälkeen.
"Voin vakuuttaa, että huolesi on turha. Siivouskomero ei ole läheskään huonoin paikka, johon olen päätynyt nukkumaan."
Parveke oli lopulta yllättävän pituussuuntaan, vaikka leveyttä sillä olikin koko sviitin matkalta. Wren otti pitkän kulauksen lasistaan ennen kuin asteli rautaisen kaiteen luo ja nojasi kyynärpäänsä sitä vasten.
"Blimey. Pääsin sitten näkemään tämänkin", hän hymähti ja jäi katselemaan kaupungin valoja.

Charles huokasi ärtyneenä, irrotti katseensa leimuavista, tuulessa kieppuvista hiuksista ja huomasi jälleen seuraavansa naista. Eikö hänen assistenttinsa ollut tarkoitus seurata häntä?
”Onko sinulla pakonomainen tarve väittää vastaan joka asiassa?” hän kysyi tutkien naisen pisamaisia kasvoja katseellaan, kun nojautui kaiteeseen säädyllisen etäisyyden päässä tämän vierellä. Oliko tämä ensimmäinen kerta, kun Wren vieraili Pariisissa? Miksei nainen voinut vain hyväksyä tarjousta sviitistä ja yrittää nauttia yöstään?

Wren kohotti vapaan kätensä etusormen käskevästi pystyyn.
"Charles, shh. Anna minun nauttia tästä hetki."
Wren nojautui pidemmälle kaiteen yli, nousi varpailleen, niin että näytti lähes varmalta, että vain hieman pidempi kurkotus saisi naisen syöksymään alas kuolemaansa.
Hän sulki hetkeksi silmänsä, kuunteli liikenteen melua, alkoi erottaa tuulen mukana kulkeutuvan kaupungin hajun. Kun hän avasi silmänsä jälleen, Eiffel-tornin valot alkoivat vilkkua. Hetken ajan koko torni kimalteli kuin lumi, johon auringonsäteet osuivat.

Mies veti terävästi henkeä, tottumattomana käsketyksi tulemiseen, mutta hiljeni nähdessään naisen ilmeen. Hän vetäytyi taaemmas tarkkaillen hehkua naisen toffeenruskeissa silmissä, levottomassa valmiudessa tarttumaan tämän paitaan, jos Wren yliarvioisi tasapainonsa. Miksei nainen vain hyväksynyt tarjousta? Charles tunsi oudon, kaihertavan piston sisällään katsellessaan, kuinka hänen tulisieluinen assistenttinsa imi itseensä hetkeä Pariisin kattojen yllä. Oliko tämä kaikki hänelle itsestäänselvyys?
Mies avasi solmionsa hajamielisin sormin ja risti käsivarret rinnalleen kärsivällisesti odottaen, kohottaen Wrenille merkitsevästi kulmiaan tavoittaessaan jälleen naisen katseen.

Tässä se nyt oli, Pariisi, Wren huomasi ajattelevansa katsellessaan hohtelevaa Eiffel-tornia ja ikkunoiden valomerta, joka levittäytyi niin kauas, kuin parvekkeelta saattoi nähdä.
Hän käänsi päätään ja huomasi Charlesin katselevan. Vino hymy kohotti toista suupieltä, kun Wren käännähti ympäri, nojaten nyt vuorostaan selkänsä kaidetta vasta.
"No niin, Charles, minä sain hetkeni Pariisissa. Mitä olitkaan sanomassa?"
Hän pyyhkäisi hiukset kasvoiltaan ja joi lasinsa tyhjäksi, pitäen katseensa lähes haastavasti miehessä, joka oli laittanut kätensä puuskaan.

Charles pyyhkäisi pois hymyn, joka yritti hiipiä esiin vastatakseen Wrenille ja veti kätensä puuskasta nykäisten toisella avatun solmion kaulastaan ja keri sen siistille rullalle.
”Kysyin, onko sinulla pakonomainen tarve väittää vastaan ja torjua mukavat asiat, joita sinulle yritetään antaa”, hän sanoi ja nojasi lantionsa parvekkeella olevan pöydän laitaan.

Wren kohotti toista kulmaansa.
"Muistan kuulleeni vain ensimmäisen kysymyksen", hän huomautti, ja risti nyt vuorostaan käsivartensa rinnalleen. Hänen kuvitelmissaan Pariisin yössä ei ollut koskaan kylmä, mutta ohut silkkipaita ei tarjonnut paljoakaan suojaa viimaa vastaan. Hän ei ollut jaksanut pukea takkiaan sen jälkeen, kun he olivat nousseet taksiin suunnatakseen viimein hotellille.
"Mitä siihen tulee, kyllä. Ja mitä tulee toiseen kysymykseesi..."
Wren kallisti päätään, vilkaisi vielä kerran maisemaa selkänsä takana ja asteli sitten Charlesin luo, laskien kätensä tämän käsivarrelle.
"... mikään tässä maailmassa ei tule ilmaiseksi. Parempi kieltäytyä heti kuin joutua maksamaan myöhemmin."

Mies seurasi Wreniä tutkivalla, epätietoisesti siristyneellä katseella, osaamatta lukea naista kuin suurinta osaa ihmiskunnasta. Wren laski kätensä hänen käsivarrelleen, ja Charles lukitsi omansa pöydän laidalle. Hän oli vaarassa saada jo nyt aikaan katastrofaalisen sotkun. Se ei tarvitsisi yhtään enempää polttoainetta.
”Se ei ole kovin optimistinen maailmankuva”, hän huomautti ja viittasi naista astumaan sisään, jotta hän voisi sulkea ovet. Takitta kulkenut assistentti näytti palelevan.

Wrenin silmät siristyivät, hymy kummitteli suupielissä.
"Ei, mutta se on pitänyt minut hengissä tähän saakka", hän huomautti ja loi vielä viimeisen katseen Eiffel-torniin ennen kuin pujahti sisälle. Voi hitto, miksei elokuvissa koskaan näytetty, kuinka pahasti itsensä saattoi parvekkeella palelluttaa?
Sviitin puolella ruusujen terälehtien vieno tulvi vastaan voimakkaana ulkoilman jäljiltä. Wren asteli jääsangon luo ja kaatoi itselleen toisen lasillisen shampanjaa. Hän kääntyi katsomaan Charlesia ja kohotti pulloa kysyvästi.
"Ei oma maailmankuvasikaan ole erityisen valoisa, vai kuinka, Charles Edgerly?"

”Olen salaisesti optimisti, joka ei koskaan opi. Älä kerro lehdistölle”, mies kommentoi, sulkien parvekkeen ovet ja seuraten Wreniä peremmälle ruusuin kirjottuun hääsviittiin. Nainen tarjoutui kaatamaan hänelle toisen lasillisen, ja mies nyökkäsi, vaikka tiesi sen olevan kamala ajatus - mutta mikä tässä kirotussa matkassa voisi mennä vielä huonommin?
Syksyn yö oli tarttunut liian kevyesti pukeutuneeseen naiseen, ja Charles pujottautui ulos tummansinisestä puvuntakista asiaa harkitsematta. Hän astui lähemmäs Wrenin kaataessa shampanjaa, ja laski sen assistenttinsa hartioille, vaikka nainen meinasikin hukkua takin alle.
”Wren”, hän kysyi, kun kamala ajatus hiipi hänen mieleensä.
”Ajatteletko niin minusta? Että mikäli otat jotain vastaan, minä odotan jotain takaisin? Että voisin vaatia sinulta jotain sopimatonta?”

Wren kätki hymynsä kääntymällä pöydän puoleen sen tekosyyn varjolla, että kaataisi Charlesille toisen lasillisen.
"Siitähän lehdet vasta otsikoita repisivätkin. Suuri Charles Edgerly, ikuinen-"
Naisen puhe katkesi, kun takin paino laskeutui yhtäkkiä harteille. Eikä vain puhe, pullonsuu keinahti ja shampanjaa läikähti pöydälle.
"Oh, katso, mitä sait minut tekemään", hän mutisi, nappasi lasin ja vei shampanjan kostuttaman sormensa huultensa lomaan kääntyessään ojentamaan lasia Charlesia kohti.
Takki tuntui yhä lämpimältä miehen jäljiltä. Tuoksu viipyi kauluksissa ja Wrenin olisi tehnyt mieli kääntää päätään, painaa kasvonsa hetkeksi lähemmäs.
Charlesin kysymys sai hänet kuitenkin jähmettymään. Odottiko hän, että Charles vaatisi..?
Nauru ryöpsähti ilmoille niin varoittamatta, että hän yllätti itsensäkin.
"Voi Luoja sinun kanssasi!"

Nainen läikytti shampanjaa hänen kosketuksestaan, ja Charles halusi potkaista itseään. Mitä hänen teki? Typerä mies. Hänen ei olisi pitänyt jäädä huoneeseen hetkeksikään - luoja tiesi, mitä Wren ajatteli. Hän astui askeleen kauemmas kuin korjatakseen vahingon ja tunsi sydämensä hakkaavan odottaessaan vastausta. Vainottu katse hiipi jäänharmaisiin silmiin.
Sitäkö Wren hänestä ajatteli? Että jos nainen ottaisi vastaan kauniin hotellihuoneen tai muun lahjan, hän odottaisi jotain asiatonta takaisin? Naisen nauru sai hänet hämmentymään perinpohjin ja tuijottamaan assistenttiaan levottomana.
”Mitä?” hän kysyi ja juoksutti sormet ahdistuneena läpi hiuksistaan.
”Koska jos olen mitenkään antanut sinulle sellaisen vaikutelman, olen aivan kammottavan pahoillani.”

Wren vaikeni ja käänsi katseensa Charlesiin - ja yllättyi nähdessään todellista levottomuutta tämän harmaissa silmissä.
Naisen omat meripihkan sävyttämät silmät siristyivät. Hän otti lasinsa ja asteli nojatuolin luo, vajoten sille istumaan. Toinen käsi piteli lasia, toinen kietoutui takinkauluksen ympärille, pitelemään sitä kiinni.
Wren nosti jalan polvensa päälle ja pyöräytti nilkkaansa, kuin ympäristöään tarkkailemaan jäänyt kissa.
"Tiedätkö, moniko mies on tarjonnut minulle takkiaan suojaksi kylmää vastaan?"

Charles seurasi naisen liikkeitä katseellaan, mutta nosti huomionsa nopeasti takaisin pisamaisiin kasvoihin tajutessaan, että hameen paljastamien jalkojen katsominen olisi asiatonta.
Wren ei vastannut hänen kysymykseensä, ja mies otti levottoman askeleen matolla ensin yhteen suuntaan, sitten toiseen laskien kädet vyötärölleen. Moniko mies oli tarjonnut takkiaan? Mistä hän sen tietäisi? Charles tuijotti Wreniä ymmärtämättä, melkein anellen vastausta pelkoonsa.
”Jokaisen miehen tulisi tarjota takkinsa.”

"Ei yksikään ennen sinua."
Wrenin hymyssä häivähti jotakin määrittelemätöntä, mutta hän piilotti sen nopeasti nostamassa lasin huulilleen. Väsymys ja parin päivän huono syöminen kostautuivat, hän alkoi jo nyt tuntea olonsa hieman liian kevyeksi.
Takki tuntui lämpimältä hänen ympärillään.
"Myönnän, etteivät odotukseni olleet kovinkaan korkealla, kun aloin työskennellä kanssasi. Ja olethan sinä melkoinen ylimielinen paskiainen."
Hän otti toisen kulauksen shampanjaa eikä edelleenkään osannut päättää, maistuiko se enemmän marjoilta vai hedelmiltä vai ehkä sittenkin molemmilta.
"Mutta mitä enemmän aikaa vietän kanssasi, sen vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että sinä ihan oikeasti olet todellinen herrasmies. Luulin teidän kuolleen sukupuuttoon aikoja sitten."
Hänen kasvoilleen kohosi pieni virnistys.
"Äh, älä ravaa siinä tuolla tavalla. Tule istumaan, en minä pure."
Hän nyökäytti päällään kohti toista nojatuolia.

Ei yksikään? Charles kurtisti vaaleita kulmiaan, mutta kohotti ne yllätyksestä tullessaan kutsutuksi ylimieliseksi paskiaisekseksi - ei suinkaan ensimmäistä kertaa, mutta hyvin harvoin päin kasvoja. Mies naurahti kuivalla hämmennyksellä, poimi oman lasinsa, jonka oli unohtanut kynttilöiden kirjomalle tasolle ja siemaisi siitä pitkään naista katsoen.
Hänen pitäisi lähteä. Hänen pitäisi lähteä nyt heti.
Mutta eikö Wren sanonut, että saattoi olla hänen seurassaan pelkäämättä? Ainakin Charles toivoi sitä, sillä matka painoi hänen jäsenissään ja shampanja teki ajatuksista keveitä ja liian liukkaita hallittavaksi. Hän otti muutaman askeleen lisää ja vajosi sitten luovuttaen osoitettuun nojatuoliin, ottaen toisenkin pitkän kulauksen lasistaan.
”En tiedä ollako imarreltu”, hän totesi.

Wren lupasi itselleen lähtevänsä etsimään sitä siivouskomeroa heti, kun olisi juonut lasinsa tyhjäksi. Mutta olisi sääli tuhlata hyvää shampanjaa. Luonnonvarojen haaskausta, tai jotain sellaista.
Hän tunsi olonsa rennommaksi kuin pitkään aikaan. Kahden vuorokauden ajan vallinnut stressitila alkoi hiljalleen helpottaa.
"Tunnetko itsesi imarrelluksi?" hän kysyi, katsoen miestä lasinsa reunan yli, lämmin hehku silmissään. Murtuvan jään äänestä ja talvisen taivaan sinisestä oli tullut niin arkinen osa Wrenin elämää, ettei hän kiinnittänyt asiaan enää juurikaan huomiota. Paitsi jostain syystä nyt mielikuva tuntui aivan erityisen vahvalta.
"Sinuna olisin. Minun ensimmäinen palava ihastukseni oli sentään Phileas Fogg. Voi Luoja, luin sen kirjan kymmeniä kertoja."

Charles tunsi taas omituisen tunteen valtaavan mielensä. Sama tapahtui aina, kun Wren sanoi jotain, mikä sai hänet hämmentymään ja epäilemään omaa arviointikykyään - kuten mainitsi irlantilaisten olevan hänen lempirotunsa ja tuijotti häntä rohkein, haastavin ja varmastikin hänelle usein nauravin silmin.
Ensimmäinen palava ihastus.
Mies otti pitkän kulauksen shampanjaa ja tyhjensi lasinsa. Se oli typerää, mutta hän tunsi jonkin ajavan häntä hitaasti hulluksi. Hän antoi katseensa vaeltaa huoneessa ja huomasi lipastolle lasketun, hopeisen tarjottimen käsintehtyjä suklaakonvehteja ja suklaassa puolittain dipattuja mansikoita. Hakiessaan jotakin neutraalia, asiallista tekemistä, hän poimi tarjottimen ja ojensi sitä assistentilleen.
”Onko tämä todella ensimmäinen kertasi Pariisissa?”

Wrenin kulmat painuivat kevyesti alas, kun hän jäi miettimään sanojaan.
"Ei sillä, se taisi olla yksi niistä kolmesta kirjasta, joita meillä siihen aikaan ylipäätään oli kotona, joten..."
Hän kohautti harteitaan ja kulautti lasinsa tyhjäksi, oli aikeissa kurkottaa kohti pulloa, mutta näkökenttään ilmestyvä suklaatarjotin keskeytti hänen aikeensa.
Pää tuntui vaarallisen kepeältä.
Hän valikoi itselleen yhden valkosuklaaseen kastetun mansikan ja jäi katselemaan sitä hetkeksi. Että jollain saattoi olla sellainenkin työ, dippailla mansikoita suklaaseen.
Katse siirtyi mansikasta Charlesiin tämän esittäessä kysymyksensä, ja vino hymy nykäisi suupieltä ylemmäs.
"Ei tietenkään, minä vain pilailin. Totta kai olen lennähtänyt tänne joka toinen viikonloppu, ihan vain, koska olen voinut tehdä niin. Eivätkö kaikki?"
Hän vajosi hieman syvemmälle tuolissaan ja jäi tuijottamaan Charlesia lähes haastavasti. Nyt hän oli jo melko varma, että shampanja oli nousemassa pahasti päähän.
"No, herra Edgerly, minkä ajattelit olevan tämänkertainen virheesi?" hän kysyi ja vei mansikan suuhunsa. Oikea, tuore mansikka, ei muutaman päivän Tescon hyllyllä vettynyt.

Ehkä hän oli saanut aivan tarpeeksi shampanjaa. Charles kohtasi Wrenin toffeenväristen silmien katseen jälleen, huomio harhautuen hänet aina vangitsevaan värivirheeseen, ja yritti tulkita, milloin nainen leikki hänen kanssaan ja milloin tarkoitti, mitä sanoi.
Eikö suurin osa elämästään nauttivista ihmisistä tehnyt matkoja Pariisiin ja muihin merkittäviin kaupunkeihin?
Hän esti itseään katsomasta naisen huulien koskettamaa mansikkaa - ei, lopeta, ehdottomasti sopimatonta - ja kurtisti kulmiaan, kun Wren tiedusteli virheestä. Mistä nainen puhui? Vähitellen kamala todellisuus valkeni hänelle. Ei kai Wren tiennyt hänen saarestaan ja kaikesta muusta, sen mammuttimaisen naurettavuuden varjoonsa jättämästä?
Hitaasti Charles painoi silmänsä kätensä suojaan, ja nöyryytys antoi hänen korvilleen hennon punan. Mies laski lasinsa viereiselle koristepöydälle. Kyllä, hän oli ehdottomasti juonut tarpeeksi.
”Arvelen tehneeni sellaisia riittämiin, kiitos”, hän vastasi.

Wren lipaisi mansikan makeuden huuliltaan ja jäi katsomaan hieman hämmentyneenä, kuinka yleensä niin hillitty Charles käpertyi kokoon hänen kysymyksensä voimasta. Hänen katseensa hakeutui hetkeksi punoittaviin korviin ja tunne, jonka niiden näkeminen nostatti, sai hänet kurkottamaan pullon pöydältä ja kaatamaan loput shampanjasta lasiinsa.
Here's to a long life and a merry one.
Hän katsahti Charlesia uudelleen ja otti pitkän siemauksen.
A quick death and and an easy one.
Keveys kupli ulos kehräävänä nauruna ja Wren pudisteli päätään, hiukset asettuivat villeinä hartioille.
"Voi Charles, minä tunsin hirvittävän huono omatuntoa jo siitä, että menin ostamaan uuden talvitakin kun edellinen oli jo melkein ehjä, mutta saaren ostaminen on jo..."
Hänen silmänsä siristyivät, hymy katosi lasinreunan taakse.
"A life spent making mistakes is not only more honorable, but more useful than a life spent doing nothing", hän huomautti, hymy kuului edelleen läpi äänestä.
"Oli muuten irlantilainen, joka sanoi niin. Mutta pakko myöntää, että olen hiton iloinen siitä, että juuri sinä olit se idiootti, joka meni ostamaan itselleen saaren. Ei joku toinen rikas hölmö, joka olisi ollut lisäksi tarpeeksi ajattelematon pystyttääkseen saarelle lomaparatiisin tai jotain muuta yhtä kamalaa."

Charles pyyhkäisi kasvojaan ja veti syvään henkeä yrittäen ryhdistäytyä. Kyllä, hän oli humaltunut ja käynyt ostoksilla internetissä, poimien mukaansa paljon kaikenlaista ja viimeistellyt iltansa ostamalla asumattoman paratiisisaaren Polynesiasta. Ilmeisesti hänen verkko-ostoksissaan oli hilpeyden elementti, joka ei antanut yhden onnettoman yön unohtua, vaan vainosi häntä edelleen.
Naisen kehräävä nauru sai miehen kiinnittämään katseensa tiukasti polkuun ruusun terälehtiä ja kyseenalaistamaan järkensä. Hänen ei olisi pitänyt juoda lasillistakaan, eikä antaa myöskään assistenttinsa juoda. Kammottavan katastrofin potentiaali vaani hänen mielensä laitamilla.
Mies katsahti Wreniä silmäkulmastaan. Ilmeisesti hänen perusteensa saaren pitämiselle - mahdollisuus pelastaa edes pala puhdasta luontoa - oli kantautunut myös hänen assistenttinsa korviin.
”Kiitos”, ’se idiootti’ vastasi kuivasti ja sukaisi levottomasti valkeita hiuksiaan. Wren tuntui käyttävän hänestä mielellään erinäisiä lempinimiä, kuten ’ylimielinen paskiainen’, ’se idiootti’, ’rikas hölmö’ eikä Charles ollut varma, kuinka kiintynyt oli termeihin.
”Saari ei ole itse asiassa huonoimpia hankintojani, ja kenties joku päivä ehdin vieraillakin siellä.”

Wren pyöritteli hitaasti nilkkaansa.
"Meidän täytyy vain järjestää sinulle aikaa. Sinä, jos kuka on ansainnut vähän loma tämän syksyn jäljiltä. Ja onhan se nyt upea tilaisuus."
Hän kurkotti vuorostaan hopeisen tarjottimen käteensä ja ojensi sitä kohti Charlesia, pieni hymy huulillaan leikitellen. Mies näytti niin ahdistuneelta, että suklaa tekisi varmasti hyvää. Olisi sitä paitsi jättää nekin syömättä. Yhtä sääli, kuin olisi ollut olla korkkaamatta pulloa.
"Olen melkein kateellinen. Siellä on varmasti aivan uskomattoman kaunista. Onko meri tosiaan niin sininen, kuin miltä se aina kuvissa näyttää?"

Charles tuijotti tarjotinta hetken varautuneena, mutta poimi sitten suolaisella kinuskilla raidoitetun suklaakonvehdin ja antoi sen pehmeyden sulaa kielelleen. Hän kohotti Wrenille kulmaansa skpetisesti - mitä epätavallista hänen syksyssään oli ollut?
Mies ojensi tarjotinta takaisin.
”Sinisempi. Valokuvilla ei voi vangita aivan toisenlaisen maailman tunnelmaa ja tuoksua”, hän totesi ja tunsi kaipauksen piston. Purjevene ja avoin meri saivat hänet tuntemaan olonsa vapaaksi, ja hän ikävöi sinistä vettä, autioita, valkeita hiekkarantoja ja loputonta, äänetöntä tähtitaivasta.
”Oletko käynyt Kakkois-Aasiassa tai Oseaniassa?” mies kysyi katsahtaen assistenttiaan tutkivasti.
Wren valitsi itselleen toisen mansikan, tällä kertaa sellaisen, joka oli kiedottu siroihin tummasuklaarenkaisiin (hän tunsi tarvetta googlata, kuinka sellainen oikein toteutettiin) ja puraisi sitä kiireettömästi. Tumma suklaa oli vahvaa, lähes kitkerää, ja sopi täydellisesti yhteen makean mansikan kanssa.
Ruusujen tuoksu tuntui voimistuneen, tai ehkä hänen aistinsa olivat vain herkistyneet. Ei kai alkoholin kuulunut sillä tavalla vaikuttaa?
Charlesin kysymys sai naisen tuijottamaan tätä hetken epäuskoisena, ruskeat silmät etsivät merkkiä siitä, että mies pilaili.
"Sinä olet tosissasi", hän henkäisi lopulta ja pudisti päätään naurahtaen.
"Kuukausi sitten en ollut koskaan edes käynyt Britannian ulkopuolella, jos Kealkillia ei lasketa!"

Mies risti jalan toisen päälle, tummansininen housunlahje edelleen moitteettoman siistinä ja vailla koirankarvoja, sillä Winston oli toisen assistentin hoivissa Britanniassa. Charles kohotti kulmiaan yllättyneenä Wrenin vastauksesta.
”Todellako?” hän kysyi ja hieraisi leukaansa mietteliäänä.
”Sinun kannattaisi saadessasi tilaisuuden. Se on kaunista seutua. Kerrot vain milloin kaipaat lomapäiviä, ja järjestän ne sinulle”, mies lupasi, vaikka tunsikin vastenmielisyyttä ajatuksesta. Wrenin rinnalla hänen muut työntekijänsä tuntuivat harvinaisen epäpäteviltä, ja pelkkä ajatus viikosta tai useammasta tyhjäpäisesti hymyilevän Summersin kanssa sai hänen päänsä särkemään.

Wren tukahdutti kipakan huomautuksen ottamalla kulauksen lasistaan. Hedelmäistä, ehkä, enemmän kuin marjaista, hän päätti ja laski lasinsa hetkeksi pöydälle.
"Ehkä minä joskus lähdenkin", hän hymähti pehmeämmin. Sitten, kun palkasta alkaisi jäädä jotain käteenkin. Hän oli luvannut itselleen olevansa velaton siihen mennessä, kun täyttäisi kolmekymmentä, mutta aika oli käymässä vähiin.
Ajatus sai hänet hapuilemaan lasin takaisin käteensä.
"Haluaisin joskus nähdä sen sinun sinisen meresi."
Hän joi viimeisen kulauksen shampanjaa, jonka kuplat tuntuivat solahtavan suoraan vereen. Hienoa.
"Mutta en tiedä. Joku onnistuisi kuitenkin ilmoittamaan sinut taas johonkin tanssiohjelmaan tai jotakin muuta yhtä hölmöä... Vaikka se rumba oli kyllä upea. En olisi kuvitellut, että lantiosi voi liikkua niin sulavasti."

Mitä mies oli ajatellutkaan sanoa sinisestä merestä ja Tyynenmeren paratiisista, se katosi sillä hetkellä, kun Wren mainitsi Strictly Come Dancingin ja hänen lantionsa.
Charles tuijotti assistenttiaan epäuskoisena, silmäkulma hienovaraisesti nykien. Ei, hän oli kuullut oikein.
Mitä Wren ei ollut onkinut tietoonsa hänen menneisyydestään? Mies rykäisi vaivaantuneena ja tunsi veren kohisevan päässään.
Tämä kaatui ehdottomasti sopimattoman kategoriaan.
”Niin. Se olisi hyvin epäonnista”, hän vastasi hetken tyrmistyneen hiljaisuuden jälkeen ja tunsi edelleen ärtymyksen piston muistellessaan valopäätä, jonka mielestä hänen ilmoittamisensa realitytanssikilpailuun oli ollut loistava ajatus.
”Pidän kyllä tanssimisesta, mutta en televisiossa.”

"Vaikka Gabriellen mielestä se taisikin tuoda sinulle sitä toivottua pehmeämpää julkisuutta."
Tietoisesti neutraaliksi harjoiteltu puheenparsi alkoi rakoilla sitä voimakkaammin, mitä enemmän pahemmin shampanja nousi päähän. Syvä, eteläinen Irlanti sai r-kirjaimet sorahtelemaan ja tempon muuttumaan nopeammaksi, sanat kietoutuivat toisiinsa pehmeästi.
"Ja sinullahan sujui hyvin! Olen varma, että kotikatsomoissa huokailtiin ihastuneesti. Ne katseet..."
Tähän saakka Wrenin äänessä oli ollut kiusoitteleva sävy ja silmät olivat tuikkineet ilkikurisesti, mutta nyt ilme pehmeni, ja nainen nojasi kyynärpäänsä kevyesti käsinojaa vasten.
"Ei sillä, en minäkään panisi pahakseni, jos pääsisi joskus tanssimaan niin."
Hänen assistenttinsa tuntui muuttavan muotoa. Syntyperä nousi esiin ja sai naisen vaikuttamaan aidommalta, avoimemmalta. Charlesin olisi pitänyt vain todeta sen johtuvan todennäköisesti monesta, nopeasta lasillisesta shampanjaa, pyytää naista käymään nukkumaan ja poistua, kuten hänen olisi kuulunut tehdä heidän avattuaan huoneen oven – mutta hän kuunteli kasvavalla mielenkiinnolla toisiinsa kietoutuvia sanoja ja irlantilaisia vivahteita naisen puheessa.
Ihastuneista huokauksista leikin laskeminen sai miehen vaihtamaan vaivaantuneena asentoa nojatuolissaan, rummuttamaan sormillaan ääneti eleganttia käsinojaa. Nainen tuntui kehittäneen harrastuksen hänen kiusoittelustaan.
Wrenin ilmeen pehmeneminen sai Charlesin levottomuuden kuitenkin unohtumaan.
”Etkö pääse?” hän kysyi suoristaen vaaleansinisen, hyvinistuvan kauluspaidan hihansuita ja tunsi epämiellyttävän ennakkoaavistuksen siitä, että päätyisi vielä sanomaan jotain typerää.

Toinen ilmeikkäistä kulmakarvoista kohosi epäuskoiselle kaarelle.
"Minä? Missä ihmeessä minä pääsisin tanssimaan?" hän pärskähti ja pudisti uudelleen päätään - mutta tällä kertaa liikkeessä oli jotakin haikeaa, lähes surullista.
Hän vilkaisi lasia, joka oli valitettavasti tyhjentynyt, ja käsintehtyjä suklaita, joita ei tehnyt enää mieli, ja juoksutti sormet läpi punaisista hiuksistaan.
"Enkä minä edes osaisi. Olen tanssinut valssia tasan kerran elämässäni, ja sekin oli silloin, kun olin seitsemän. Serkkuni kanssa. Sen saman serkun, joka myöhemmin perusti sen oman retriittinsä, jos muistat..."

Charles vastasi kulmankohotuksella. Hyvin todennäköisesti tanssiminen tulisi sisältymään hänen assistenttinsa tulevaisuuteen niissä loputtomissa, jäyhissä gaaloissa, päivälliskutsuilla ja juhlapäivien tanssiaisissa, joihin hänenkin oli osallistuttava. Vangitseva, tulitukkainen nainen houkuttelisi taatusti kutsuja tanssilattialle.
Mikä tekisi hänen ehdotuksestaan täysin perustellun.
”Siispä minä opetan sinua”, hän sanoi korjaten hihansuun hopeisen kalvosinnapin suoraan.
”Täytyyhän sinun osata tanssia.”

Nyt oli Wrenin vuoro näyttää vilpittömästi hämmentyneeltä. Charlesin tarjous oli tullut niin yllätyksenä, että tavallisesti sanavalmiin naisen oli koottava hetki itseään.
Hymy palasi huulille ja hän suoristi ryhtiään, kohottaen hieman leukaansa, luoden mieheen haastavan katseen ruskeilla silmillään.
"Charles Edgerly, oliko tuo määräys?" hän tuhahti, yrittäen estää vinoa hymyä kohoamasta huulilleen. Olkoon se kuinka säälittävää tahansa, ajatus miehen tanssipariksi pääsemisestä oli yllättävän... jännittävä. Ei ulkoministeriä ollut suotta kiitelty parilleen osoittamastaan huomiosta, vaikka Wren olikin naureskellut asialle.
Tai ehkä kyse olikin vain shampanjasta. Ehdottomasti oli.

Oliko hänellä oikeutta määrätä sellaista?
Täytyihän hänen assistenttinsa osata tanssia, edes valssia ja edes auttavasti. Jos hänen piti viettää iltansa puuduttavissa, sosiaalisten kahleiden tukahduttamissa tilaisuuksissa, kai hän sai toivoa edes mieluisaa tanssiparia?
”Kyllä”, hän vastasi varmasti kohdaten naisen katseen ja toivoi, ettei olisi tyhjentänyt shampanjalasiaan jo. Mitä hän teki?
”Sinun täytyy osata tanssia.”

Wren tuijotti Charlesia hetken, kulmat kevyesti kurtussa, kunnes aito, lämmin hymy pehmensi ilmeen ja sai silmät siristymään.
"Blimey", hän naurahti ja pyyhkäisi hiuksia kasvoiltaan. Poskille oli kohonnut hento puna, ja vaikka nainen itse halusikin syyttää siitä pelkästään shampanjaa, olisi ollut valhetta väittää, ettei häntä vastapäätä istuvalla miehellä olisi ollut mitään tekemistä asian kanssa.
"Olet uskomaton, tiesitkö sen? Menet sanomaan jotakin tuollaista, niin kuin se olisi maailman itsestäänselvin asia. Niin kuin minunkaltaiseni tyttö todella voisi..."
Hän vaikeni ja pudisti päätään, jääden katsomaan miestä vaitonaisena. Katse harhaili tämän lähes valkeista hiuksista aatelisiin kasvoihin ja lopulta talvenharmaisiin silmiin. Wrenin huulet raottuivat, sanat tulivat ulos pehmeänä kehräyksenä:
"... pitäisikö mennä sänkyyn?"

Charlesin olisi tehnyt mieli vaatia selitystä, jatkoa aloitetulle syylle hänen ’uskomattomuudelleen’ - niin kuin Wrenin kaltainen tyttö voisi mitä? Mutta hänen assistenttinsa kehräys tyhjensi tehokkaasti ulkoministerin pään.
Mitä? Veri kohisi hänen korvissaan ja sai kauluksen tuntumaan tiukalta siitä huolimatta, että hän oli riisunut solmionsa ja työntänyt sen housujensa taskuun. Mies nykäisi kaulustaan, ja tuijotti Wreniä silmät vuoroin siristyen kuin keksien, mitä nainen sanoi ja välillä laajentuen järkytyksestä, kunnes hänen oli luovutettava.
”…Mitä?”

Wren räpäytti silmiään, huokaisi ja juoksutti sormiaan uudelleen läpi hiuksistaan.
"Väsyttää", hän selitti Charlesille kärsimättömästi. Hirvittävä uupumus, joka oli hiipinyt kannoilla kuluneet kaksi vuorokautta, oli viimein saavuttanut hänet ja saanut raajat tuntumaan kammottavan raskailta, samalla kun alkoholi teki ajatuksista vaarallisen keveitä.
Ottaen tukea nojatuolinsa käsinojasta Wren ponnistautui pystyyn, toinen käsi lainaksi saamansa takin kauluksella, jottei se olisi valahtanut alas hartioilta. Se oli lämmin ja tuoksui mukavalta.
"... menen etsimään sen siivouskomeron..."
Hän otti päättäväisen askeleen, mutta arvioi tasapainonsa väärin ja horjahti vaarallisesti.

Väsyttää. Nukkumaan. Niin tietenkin. Mitä hän oli ajatellut.
Jonkin täytyi olla pahasti vialla hänen mielenterveydessään. Miksi hän menetti täysin ajatustensa hallinnan puhuessaan assistenttinsa kanssa?
”Lakkaa nyt jo puhumasta typeriä. Et ole menossa minnekään”, Charles huokasi turhautuneena - miksi nainen oli niin itsepäinen?
Mutta hänen assistenttinsa tuntui saaneen hieman liikaa shampanjaa eikä aivan pysynyt jaloillaan. Mies oli pystyssä jo ennen kuin ajatteli asiaa, tarttui toisella kädellä naisen käsivarteen ja kiersi toisen tämän vatsalle auttaakseen Wrenin takaisin tasapainoon.
”Oletkohan juonut tarpeeksi yhdelle illalle.”

Kaatuminen pysähtyi, pyörivä liike ei. Hän tunsi käsivarren ympärillään ja kohottaessaan katseensa näki Charlesin (hieman sumeat kasvot).
Puna poskilla oli shampanjan syytä. Aivan varmasti oli. Tai väsymyksen.
Hän huokaisi hiljaa ja nojautui miestä vasten. Kyllä, aivan riittävästi.
"Mutta meillä on vain yksi sänky", hän protestoi ja viittasi kädellään suunnilleen vuoteen suuntaan. Ehkä. Sitten hän siristi silmiään, katsoi Charlesia tarkkaan.
"Vai joko sinun miekkasi on valmiina..?"

Charles huokasi, sillä Wren ei vaikuttanut pysyvän aivan jaloilleen. Mies kiersi käsivartensa paremmin naisen vatsan ympärille ja painoi tämän selän rintaansa vasten antaen katseensa kiertää huonetta tuntien itsensä melkein hengästyneeksi.
Yksi sänky. Jossa Wren nukkuisi turvallisesti, ja aivan ehdottomasti yksin.
’Onko sinun miekkasi valmiina?’ sai miehen laskemaan epäuskoisen katseen naisen häntä kohti kääntyineisiin kasvoihin. Tristan ja Isolde, ja hän vain kuvitteli merkityksen, joka sai hänen päänsä sykkimään kuurouttavalla volyymillä. Vain vanha taru - mitä hän kuvitteli.
Charles pudisti päätään, tuntien mielenterveytensä uhatuksi.
”Sinun on aika mennä nukkumaan”, hän sanoi taluttaessaan naisen otteessaan massiivisen, ruusun terälehdillä kirjotun sängyn luo.

"Mmm, niin on. Komeroon."
Jostain syystä ajatus hyrisytti. Täällä siivouskomerotkin olivat varmasti valtavia, niiden seiniä kiersivät peilit ja seinustoille oli aseteltu niitä hiton kukka-asetelmia.
Vuoteen luona Wren käänsi itsensä ympäri, niin että he olivat kasvokkain, ja kiersi käsivartensa Charlesin niskan taakse pysyäkseen tasapainossa. Takki valahti alas harteilta.
"Tämä on iso sänky", hän huomautti käheästi.
"Patja on hyvin joustava."

Wren kiersi käsivartensa hänen niskalleen, ja Charles tunsi tehneensä valtavan virheen. Aivan valtavan virheen.
Miksi hän oli juonut niin paljon shampanjaa? Miksi hän oli juonut ylipäätään?
Käheä huomautus isosta sängystä ja joustavasta patjasta saivat tutun, kuurouttavan pulssin jyskyttämään hänen päässään. Se tuntui hukuttavan alleen jokaisen ajatuksen paitsi yhden, ja se muistutti enemmän tunnetta kuin koherenttia lausetta. Hetken Charles tuijotti naisen silmiä, toinen käsi nostettuna niskalleen valmiina irrottamaan kädet.
”Onneksi olkoon”, hän vastasi, hengitti syvään ja ryhtyi avaamaan Wrenin otetta hellävaraisesti. Nainen oli humalassa eikä tiennyt mitä sanoi tai teki. Hänen pitäisi vain auttaa tämä turvallisesti nukkumaan, ja kaikki olisi hyvin.
”Nukut siis varmasti hyvin.”

Wren ei vastustellut, kun Charles alkoi irrottaa hänen käsivarsiensa otetta, vaikka hän nojasikin edelleen miestä vasten.
"Niin. Vaikka kovuus onkin enemmän minun mieleeni."
Tukevat patjat, sellaiset, joilla nukkuessa selkä ei tullut kipeäksi. Edellisessä hotellissa oli ollut hyvät patjat.
Wren huokaisi ja valui istumaan vuoteen reunalle. Ruusun terälehdet rusentuivat alle.
"Missä sinä nukut, Charles?"

Wren puhui patjoista, tietenkin. Täysin normaali keskustelu patjojen kovuusasteesta, Charles muistutti itseään irrottaessaan naisen käsivarret kaulaltaan, ennen kuin tekisi jotain todella typerää.
Niin kuin hääsviitti tuntui kutsuvan.
Nainen valui istumaan vuoteelle, ja Charles nakkasi muutaman pröystäilevän koristetyynyn syrjään, jotta hänen assistenttinsa pääsisi nukkumaan. Hän katsahti naista epäröiden kuin arvioidakseen, kuinka pahasti tämä oli ehtinyt humalluttaa itsensä ja saisiko itse itsensä yökuntoon vai tarvitsiko apua.
”Älä huoli siitä, Wren”, mies vastasi, ”saat täysin oman rauhan.”

"Mmh."
Wren piti siitä, miltä hänen nimensä kuulosti Charlesin sanomana.
Huone keinahteli hieman ja nainen kaatui taaksepäin vuoteelle, ruusun tuoksu voimistui terälehtien rusentuessa hänen alleen.
Hän oli juonut aivan liikaa.
Nainen ynähti uudelleen ja kohotti toista jalkaansa, painaen korkonsa kevyesti Charlesin vatsaa vasten.
"Voitko auttaa..?"
Hän tiedosti vain hyvin etäisesti, että mies oli hänen työnantajansa.
Mutta Charles oli luvannut opettaa häntä tanssimaan...
Charles yritti epätoivoisesti olla näkemättä naisen hoikkia sääriä - tai tämän hameen alle, kun hänen assistenttinsa tarjosi toisen jaloistaan hänelle. Tämä oli ollut aivan kammottavan huono ajatus.
Wren oli humalassa. Nainen ei tiennyt, mitä teki tai mitä sanoi.
Suu kuivana Charles tarttui varovasti naisen nilkkaan ja veti kengän jalasta, joka olisi ansainnut lepoa jo tunteja sitten. Hän laski ojennetun jalan varovasti alas ja vajosi toisen polvensa varaan riisumaan kengän vielä lattialle unohtuneesta jalasta, kieltäen sormiaan viipymästä nilkalla hetkeäkään ylimääräistä. Mies asetti kengät siististi vierekkäin, suoristautui ja katsahti neuvottomana poikittain retkahtanutta naista. Hän ei voisi tehdä enempää sopimatonta vahinkoa vaikka yrittäisi.
”Tulehan, pääset nukkumaan”, hän vetosi ja nyki kultakirjailtua päiväpeittoa ja lohdullisen paksua untuvapeittoa syrjään hohtavanvalkoisten lakanoiden päältä, ujutti päiväpeiton Wrenin jalkojen alta kuin pöytäliinan poistava taikuri ja tarttui naista sitten käsistä. Hän veti tämän takaisin istumaan, pujotti käsivartensa naisen polvitaipeisiin nostaen syliinsä ja laski assistenttinsa sitten hellävaroin uudelleen sängylle, nyt pää tyynyä vasten, peitto valmiiksi avattuna.
”Selviätkö?”

"Mmh."
Wren olisi ollut täydellisen tyytyväinen siinä, puoliksi vuoteen laidan ulkopuolella. Tuntui taivaalliselta olla viimein ilman kenkiä, päkiät särkivät pitkien päivien jäljiltä. Olisiko ollut hirvittävä etikettirikos alkaa kuljettaa laukussa mukana vaikka lenkkareita? Miehillä oli niin paljon helpompaa, matalissa kengissä koko päivän... Vaikka kyllähän korot antoivat mukavasti lisäpituutta, edes vähän kompensaatiota miesten hallitsemassa ympäristössä.
Nainen tiedosti vain hyvin etäisesti, että hänet nostettiin ensin pystyyn ja sitten syliin - partaveden tuoksu - ja lopulta laskettiin - valitettavasti? - takaisin vuoteelle. Tyyny oli naurettavan pehmeä, kuin palanen untuvaista pilveä. Mikä oli tietenkin typerä ajatus, sillä oikeat pilvethän olivat pelkkää vesihöyryä.
Wren tirskahti ajatuksilleen.
"Huomiseen mennessä", hän kehräsi, vaikka se ei tainnutkaan olla se, mitä Charles oli kysymyksellään hakenut. Hän kyhnäsi itsensä parempaan asentoon ja huokaisi.
"Join liikaa, anteeksi..."
Hän käänsi päätään ja ojensi käsivartensa, kietoi sormensa Charlesin paidan helmaan.
"Charles?"

Charles nykäisi peittoa naisen päälle ja kumartui poimimaan tummansinisen puvuntakkinsa lattialta, viikaten sen käsivarrelleen. Kehräsikö Wren useinkin tässä määrin? Vai oliko hän menettämässä järkensä.
Hänen paidan helmaansa kiertyvät sormet pysäyttivät hänet, ja Charles vilkaisi kättä levotomana. Mies puhalsi ulos, katse huonetta haravoiden ja juoksutti sormet läpi valkeista hiuksistaan, jotka alkoivat näyttää villeiltä kovan käsittelyn jäljiltä.
”Mitä, Wren?” hän kysyi ja katsahti uudelleen kättä.

Untuvapeitto tuntui painavalta ja lämpimältä. Olisi ollut helppo sulkea silmät ja nukahtaa.
Wrenin sormien ote Charlesin paidasta piti. Nainen oli hetken hiljaa, makasi kyljelleen käpertyneenä sängyssä, joka olisi ollut riittävän leveä vähintään kolmen hänen kokoisensa nukkua. Hänen katseensa oli nauliintunut pisteeseen jossakin miehen takana.
"... Kuinka sininen se meri on?"
Jokin tavassa, jolla Wren kysymyksensä lausui, sai sen kuulostamaan lähes epätoivoiselta. Siltä, kuin hän olisi halunnut oikeasti sanoa jotain muuta.
Että hän pelkäsi jäädä yksin suureen huoneeseen.

Hiljaisuus sai Charlesin levottomuuden kasvamaan. Miksi, miksi luojan tähden, hän ei ollut kääntynyt ovella nähdessään, millainen huone heille oli annettu? Miksi hän oli juonut? Miksi hän ei voinut hallita ajatuksiaan?
Hän kieltäytyi olemasta sellainen mies. Mies pakotti katseensa kattoon seistessään vaivaantuneena sängyn vieressä, assistentin sirot sormet paidassaan. Mutta Wrenin äänensävy sai hänet laskemaan katseensa ja lopulta vajoamaan kyykkyyn voidakseen katsoa naisen pisamaisia kasvoja. Hän siirsi käden paidan helmasta käteensä.
”Hyvin sininen”, hän vastasi.
”Haluaisitko nähdä sen?”

Wrenin kasvot olivat puoliksi tyynyä vasten painuneet, hiukset peittivät toista puolta, mutta katse oli alkoholista huolimatta - vai sen vuoksi - yllättävän kirkas. Toffeenruskeat silmät katselivat kyykkyyn laskeutuvaa miestä ahdistuneina, kulmat olivat painuneet kurttuun.
"Haluaisin. Haluaisin tietää, millainen on Tyynenmerensininen."
Hän kietoi sormensa Charlesin ranteen ympärille kuin olisi pelännyt tämän vetäytyvän kauemmas, tai ehkä sittenkin pelännyt itse vajoavansa, katoavansa olemattomiin. Hän saattoi tuntea miehen pulssin kämmentään vasten.
Kiltti, älä jätä minua tänne yksin.

'Älä jätä minua yksin' välähti miehen mielessä, kun hän kohtasi Wrenin erikoislaatuisten silmien katseen. Ehkä ahdistus, joka naisen otteesta välittyi ei johtunut hänen sopimattomasta läsnäolostaan.
Punaiset hiukset vain tunkeutuivat katsekontaktin tielle. Charles yritti jättää sen huomiotta. Hän ei voinut koskea naisen kasvoihin, ei yksinkertaisesti voisi. Voi h- Charles pyyhkäisi punaisia, jokseenkin viehättäviltä tuoksuvia hiuksia pois assistenttinsa kasvoilta. Mitä hän teki?
"Olet tervetullut lähtemään mukaani, mikäli niin haluat." Mitä hän puhui? Ei hän saanut tehdä tallaisia ehdotuksia naispuoliselle assistentilleen! Mies olisi haudannut kasvot käsiinsä, jos olisi pystynyt irrottamaan katseensa naisen silmistä.

Kosketus hiuksilla tuntui mukavalta. Jos hän ei olisi jo hukuttanut shampanjaan sitä ääntä, joka tavallisesti olisi muistuttanut tilanteen olevan äärimmäisen epäsopiva, hän olisi saattanut kavahtaa kauemmas. Ärähtää jotakin takaisin.
Nyt eripariset silmät siristyivät kuitenkin hymystä.
"Se tekisi minut hyvin onnelliseksi."
Se, että hän viimein tietäisi, kuinka sininen meri todellisuudessa oli. Vai se, että hän saisi viettää aikaa Charlesin kanssa kahden, paikassa, jossa ei olisi huolta siitä, kuka olisi näkemässä? Oli parempi olla ajattelematta liikaa. Antaa ajatusten tuntua niin keveiltä kuin ne juuri nyt tuntuivat.
Sydämen syke kämmentä vasten tuntui lohdulliselta. Muistutti hetken siitä, että kaikesta huolimatta heillä oli edes jotakin yhteistä.
Huoli palasi katseeseen.
"Charles?"

Charles tunsi sykkeensä kohoavan. Voi pyhä luoja. Hän ei joisi alkoholia enää koskaan. Mies tunsi kylmäävän kauhun kulkevan pitkin selkäänsä, sillä hänen ajatuksensa karkailivat eikä hän tuntunut hallitsevan käsiään.
Hän oli juuri pyyhkäissyt humaltuneen assistenttinsa hiuksia eleellä, joka voitaisiin tulkita äärettömän sopimattomaksi. Ja ehdottanut, että tämä voisi lähteä hänen seurakseen purjehtimaan Tyynellemerelle. Kaksin. Purjeveneelle. Täysin viattomista tarkoitusperistä huolimatta tarjouksen voisi tulkita katastrofaalisesti väärin. Voi pyhä luoja. Mitä sinä teet?! pieni, järkyttynyt ääni huusi hänen mielessään.
”Mitä?” hän kysyi levottomana, yli-inhimillisiksi syytetyt aivot laskien todennäköisyyksiä syytteille seksuaalisesta häirinnästä tai pahemmasta.

Wren ei vastannut heti. Hän irrotti otteensa viimein miehen ranteesta ja sujautti sen tyynyn alle, käpertyen paremmin untuvaisen täkin suojiin.
"Tässä huoneessa on aivan liian monta pimeää nurkkaa."
Hänen äänensä oli haipunut hiljaisemmaksi kuin kenties kertaakaan aiemmin tilanteessa, jossa äänen madaltaminen ei ollut ollut pakon sanelemaa.
Hän pelkäsi. Tunne sai sydämen hakkaamaan nopeammin, shampanjan sumentamat aistit kamppailemaan, jotta ne olisivat päässeet virittäytymään äärimmilleen. Odottamaan oven avautumista ja hiljaisia askeleita vuoteen luo.
"... etkö voisi jäädä..?"
Hän oli aivan liian humalassa. Tämän vuoksi ei pitänyt juoda, oli helpompi pitää pelko poissa kun pää oli selvänä. Hölmö nainen.

Charles suoristautui naisen irrottaessa otteensa hänen kädestään ja astui askeleen taaksepäin.
Wren sai hänen kulmansa kurtistumaan, ja ellei naisen äänensävy olisi kertonut totisinta totta, hän olisi luullut assistenttinsa pilailevan jälleen kustannuksellaan. Mies vilkaisi ympärilleen ja juoksutti molemmat kädet epätietoisena läpi valkeista hiuksistaan. Ahdistunut, kylmä tunne viipyi hänen vatsassaan. Mikä sai hänen tulisieluisen, maailmaa pelkäämättömän assistenttinsa puhumaan pimeistä nurkista?
”Hyvä on. Jään nojatuoliin olohuoneen puolelle”, Charles nyökkäsi kohti ranskalaisten lasiovien erottamaa oleskelutilaa.
”Yritä nukkua.”
Hän voisi yhtä hyvin käydä suihkussa ja vaihtaa puhtaisiin vaatteisiin, sillä oli varmasti tehnyt jo niin paljon sopimattomia asioita, ettei se enää kaataisi kuppia, ja yrittää sitten kirjoittaa lausunnot päivien vierailusta ja kahlata läpi tasaisesti täyttyvän sähköpostinsa viettäessään yönsä yhdessä rokokoon inspiroimista nojatuoleista.

Wren olisi halunnut huomauttaa, että sängyssä oli kyllä tilaa. Että vaikka he rakentaisivat tyynyistä barrikadin väliinsä, kummallakin olisi silti riittävästi tilaa levittäytyä omalle puolelleen mukavasti.
Mutta jos hän sanoisi niin, Charles saattaisi tosiaan lähteä. Ymmärtää hänen sanojensa tarkoituksen väärin.
Hän sulki silmänsä ja veti jalkoja lähemmäs vartaloaan.
"... kiitos."
Pulssin haamu tanssahteli yhä kämmentä vasten. Wren sulki sormensa sen ympärille, puristi käden tyynyn alla nyrkkiin kuin olisi sillä tavoin saanut tunteen viipymään pidempään.
"Älä työskentele liian myöhään."


Viimeinen muokkaaja, Lilya pvm Ke Marras 01, 2017 6:24 pm, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Kilparatsastaja
Kilparatsastaja
avatar

Viestien lukumäärä : 68
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [P] Let the fire burn the ice   Ke Marras 01, 2017 6:23 pm

Lauantai 28.10.2017, Pariisi, aamu..?

Elämä on lahja. Muista se jokaisena aamuna herätessäsi.
Juuri tällä kyseisellä hetkellä oli hankala ajatella edes elämää, kun kuolema jyskytti ohimoilla. Tai ehkä se oli vain eilinen shampanja.
Yhtä kaikki, olo oli kammottava.
Wren viivytteli silmien avaamista viimeiseen saakka, sillä luomia ei painanut yhteen ainoastaan eilen nautittu alkoholi. Hänen muistikuvansa olivat hyvin pätkittäisiä, ja viimeisetkin katkesivat ennen vuoteeseen päätymistä.
Hän oli nähnyt yöllä unta Paavista. Se ei voinut olla hyvä merkki.
Siinä vaiheessa, kun pään jyskytys alkoi hiljalleen muuttua vellovaksi pahoinvoinniksi, oli aika avata silmät ja kohdata todellisuus.
Wren käännähti selälleen ja avasi silmänsä.
Huomio numero yksi: hän oli vuoteessa yksin. Huomio numero kaksi: hänellä oli päällään paitansa ja alusvaatteensa. Huomio numero kolme: paita oli auki, ja loput vaatteista olivat päätyneet mytyksi lattialle vuoteen vierelle. Huomio numero neljä: kengät olivat siististi vierekkäin saman vaatemytyn vierellä.
Sitten oli vielä aavistuksenomainen partaveden tuoksu, joka viipyili muistoissa.
Damnú air!
Wren kokosi kiukun voimaksi nousta istumaan ja laskea jalat varovasti ylellisen pehmeälle matolle, jolla Winston olisi varmasti mielellään nukkunut. Hän kietoi paitaa paremmin ympärilleen, loi vihaisen silmäyksen loppuihin vaatteisiin ja nousi seisomaan.
Vaivihkainen kurkistus paljasti yöpöydän laatikon sisällön koskemattomaksi. Oliko kyseessä hyvä vai huono asia, siitä nainen ei vielä osannut sanoa mitään.
Hän kurkisti varovasti olohuoneen puolelle ja tunsi merkillisen sykähdyksen jossain kylkiluidensa alla.
Charles näytti torkahtaneen nojatuoliin.
Wrenin paljaat jalat eivät pitäneet lainkaan ääntä, kun hän pyrähti lattian poikki kylpyhuoneeseen ja sulki oven perässään. Hän jäi hetkeksi tuijottamaan epäuskoisena peilejä, jotka monistivat hänen kalpeat kasvonsa, käsi jähmettyi kesken liikkeen, kun sen oli ollut tarkoitus napsauttaa ovi lukkoon.
Suihkun jälkeen olo tuntui hieman inhimillisemmältä, vaikka ympäri vaaleaa marmorikylpyhuonetta asetellut orkideat tuoksuivatkin vastenmielisen voimakkailta - tai ehkä hänen hajuaistinsa oli vain yliherkkä juuri nyt. Nainen huokaisi hiljaa ja valui keskelle huonetta asetetun ammeen reunalle istumaan, alkaen kuivata kiireettömästi hiuksiaan. Oli helpompi keskittyä kosteisiin hiuksiin kuin kohdata todellisuus, jossa hän oli joka tapauksessa mennyt tekemään jotakin uskomattoman typerää.

Koristeellisesti veistetyltä käsinojalta luiskahtava kyynärpää herätti Charlesin, ennen kuin käteen raskaana nojannut pää iskeytyi sitä vasten. Mies räpytteli silmiään aamun kalpeassa valossa ja tunsi kuvottavan päänsäryn vihlaisun jossain takaraivossaan, tai ehkä kyse oli perinpohjaisesti jumiutuneista hartioista ja selästä. Useampi yö epämukavilla penkeillä vietettynä ei kai hellinyt lihaksia.
Charles vääntäytyi jaloilleen venytellen, vaikka liike sai silmissä pimenemään. Hän pyyhkäisi valkoista, lohdullisen siistinä pysynyttä kauluspaitaa suoremmin tummien housujen sisään ja kumartui työntämään mustat nahkakengät jalkoihinsa, ennen kuin sulki sohvapöydälle avoimena unohtuneen tietokoneen ja katsoi kelloaan.
Toisenlainen kuvotus velloi hänen vatsassaan, kun hän katseli ympärilleen ruusuin ja yöllä sammunein kynttilöin kirjotussa hääsviitissä. Mies oli tuijottanut itseään yöllä tiukasti kylpyhuoneen peilistä, huuhtonut kasvojaan kylmällä vedellä ja läimäissyt sitten itseään muutaman kerran selventääkseen ajatuksensa.
Hän ei aikonut olla se mies.
Hermostus nosti silti päätään, kun hän vilkaisi makuuhuoneen suuntaan ja mietti, oliko hänen assistenttinsa jo hereillä. Mitä Wren muisti edellisestä yöstä? Mies ei ollut varma, toivoiko naisen muistavan – voisiko alkoholin sumentama aukko olla pahempaa? Ainakaan makuuhuoneesta ei kuulunut mitään. Charles otti levottoman askeleen suuntaan ja sitten toiseen.
Ehkä nainen suostuisi hyväksymään hänen tarjouksensa Pariisiin pariksi päiväksi jäämisestä. Olihan Wren ansainnut kunnon viikonlopun pitkän työrupeaman jälkeen, ja tapa, jolla nainen oli katsellut yötä Pariisin kattojen yllä, kertoi, että olisi julmaa raahata tämä takaisin kotiin kokematta kaupunkia laisinkaan. Se antaisi myös hänelle hetken saada järkensä takaisin.
Charles koputti makuuhuoneen lasisen oven pieleen ja kurkisti sitten sisään, kun vastausta ei kuulunut. Hän astui oviaukkoon nähdessään tyhjän sängyn ja tunsi hetkellisen hädän piston – mitä jos Wren oli lähtenyt? Kadonnut yöhön sumein muistikuvin ja kuvitellut hänen tehneen jotain paljon sopimattomampaa?

Orkideojen tuoksu yhdistettynä shampoon makeaan kukkaistuoksuun sai Wrenin olon nopeasti muuttumaan huonovointiseksi ja hän luovutti hiusten suhteen siinä vaiheessa, kun ne olivat riittävän kuivat ollakseen valuttamatta vettä pitkin selkää. Pelkkä ajatuskin hiustenkuivaajan käyttämisestä tuntui ikävältä, ja hän kaipasi raitista ilmaa kipeämmin kuin mitään muuta.
Paitsi ehkä jotakin kammottavan suolaista ja epäterveellistä.
Vasta siinä vaiheessa hän tuli kiinnittäneeksi huomiota siihen tosiasiaan, ettei naurettavan ylellisestä kylpyhuoneesta, jonka hanatkin oli koristeltu kullalla, löytynyt ainuttakaan kylpytakkia. Ilmeisesti ne luvatut. ylellisen pehmeät vaatekappaleet roikkuivat yhä siististi makuuhuoneen kaappiin ripustettuina. Ilmeisesti vastanaineiden - sana herätti tällä hetkellä aivan vääriä mielikuvia - ei oletettu välittävän siitä, vaikka joutuisivatkin kekkaloimaan huoneen poikki ilkialastomina.
Oli hänellä pyyhkeensä. Joka sekään ei ollut lainkaan niin iso, kuin olisi voinut olettaa, vaikka pehmeä olikin.
Wren vilkaisi vähäisiä vaatekappaleitaan, mutta ajatus viimeisen vuorokauden päällä olleista vaatteista puhdasta ihoa vasten ei tuntunut hyvältä. Niinpä hän kietaisi valkean pyyhkeen ympärilleen ja kumartui poimimaan paidan ja alusvaatteet kainaloonsa. Hän voisi napata matkalla laukkunsa ja pujahtaa huomaamatta takaisin makuuhuoneeseen. Kyllä sieltä nyt joku rauhallinen nurkka löytyisi, ja Charles oli varmaan edelleen unessa.
Charles...
Paitsi että mies ei ollut enää nojatuolissa, kun Wren astui takaisin huoneen puolelle. Tajutessaan tuijottavansa miehen selkää juuri siinä ovensuussa, jonka läpi hänen oli ollut tarkoitus pujahtaa turvaan, Wren teki, kuten jokainen älyllinen olento olisi siinä hetkessä tehnyt: jähmettyi liikkumattomaksi aloilleen, punan kohotessa hitaasti poskille.

Kylpyhuoneen ovi kävi hänen takanaan, ja Charles kääntyi ympäri tuntien helpotuksen aallon pyyhkäisevän ylitseen.
Se valitettavasti kuoli sillä sekunnilla, kun hän rekisteröi pehmeän, valkoisen pyyhkeen, paljaat käsivarret, hoikat, loputtoman pitkään paljaana jatkuvat jalat - voi pyhä luoja. Miehen kasvot valahtivat tavallista kalpeammiksi järkytyksestä, ennen kuin hän iski kädet vasten kasvojaan vaikuttavalla voimalla peittäen silmänsä.
Korvat punehtuivat vaivihkaa.
”Olen niin pahoillani”, hän vetosi hätäisesti ja otti useamman kiireisen askeleen sivuun oviaukolta, jonka tukki.
”Olen hyvin pahoillani”, mies toisteli kauhistuneena ja tajusi menettävänsä tasapainonsa, kun nojatuolien vieressä oleva sohvapöytä kamppasi hänet. Shampanjaa säilyttänyt jääsanko, joka oli nyt täynnä huoneenlämpöistä vettä, kaatui iloisesti loiskahtaen ja punaisia ruusuja esitellyt kristallimaljakko murskaantui helisten vasten lattiaa, kun mies sukelsi nurin niiden perässä. Takaraivon terävä isku vasten lattiaa sai hänet näkemään hetken tähtiä, mutta Charles piti kädet tiukasti silmillään, toinen jalka kyljelleen kaatuneen sohvapöydän päälle jääneenä ja kaatunut vesi hitaasti lahkeeseen ja sukkaan imeytyen.
Muutama painokelvoton sana kulki hänen mielensä poikki, kun hän kätki silmänsä toisella kädellä ja viittoi toisella Wreniä siirtymään makuuhuoneen puolelle.

No niin.
Jos tämä oli alkoholin vilkastuttamaa unta, se saisi päättyä suunnilleen näillä hetkillä. Paavi ilmestyisi ovesta tai jotakin muuta, minkä jälkeen hän voisi herätä mukavasti omasta sängystään, kiroamaan kieroutunutta mielikuvitustaan.
Sillä hetkellä Charles kääntyi ympäri.
Voi hyvä...
Wren ei ehtinyt päättää ajatustaan, kun mies oli jo lähtenyt liikkeelle. Hän tunsi sydämensä hyppäävän kurkkuun, kun näki edessään väistämättömän tapahtumien sarjan. Suu aukesi varoitukseen, toinen käsi ojentui Charlesia kohti aivan kuin epätoivoinen liike olisi voinut jotenkin muuttaa tilannetta.
Pyyhe valahti jalkoihin.
"Cha-"
Tapa, jolla mies kaatui, oli lähes sulokas. Hetken ajan huoneessa vallitsi täydellinen hiljaisuus, jonka ainoastaan ilmastoinnin pehmeä hurina rikkoi.
Wren ehti melkein ottaa askeleen kaatunutta sohvapöytää kohti, kun kaksi asiaa tunkeutui hänen tajuntaansa.
Yksi: Charlesin käsi liikkui, tämä oli tajuissaan. Kaksi: pyyhe oli myttynä maassa.
Irlantilaisnainen osoitti uskomatonta atleettisuutta poimiessaan pyyhkeen lattialta ja kietaistessaan sen takaisin suojakseen. Punastus ei ollut jäänyt enää kasvoille, se oli levinnyt myös kaulaan ja oli matkalla pisamaisille hartioille.
Wren nappasi keskelle lattiaa unohtuneen laukkunsa, kipitti lattian poikki ja syöksyi makuuhuoneen tarjoamaan näennäiseen suojaan.
"Pihiseekö henki vielä?" hän huikkasi huoneen puolelle, sydän tuhatta ja sataa pamppaillen.

Charles makasi lattialla, valkoinen paita rintakehään ja selkään imeytyvästä vedestä läpinäkyvänä ja kävi läpi elämäänsä. Mikä paha teko oli ajanut hänet tällaiseen tilanteeseen? Hän tunsi sydämensä hakkaavan ja takaraivon jyskyttävän ikävästi, mutta kammottavinta oli se, että aina hänen ajatellessaan, ettei tämä hotellivierailu voisi mennä sopimattomammaksi, hän yllättyi.
Hän oli juuri yllättänyt naispuolisen assistenttinsa puolialastomana.
”Oikein hyvin, kiitos”, hän vastasi itseironisella kuivuudella ja hieroi kasvojaan uskaltamatta avata silmiään.
”Olisitko kiltti ja pukisit vaatteita päällesi?” hän kysyi ääni hieman korkeammaksi kohoten kuin hän tarkoitti ja nipisti nenänvarttaan.

"Nosta toinenkin jalka ylös jos alkaa pyörryttää!" Wren ärähti takaisin samalla kun paiskasi laukun sängylle. Tietenkin vanhan matkalaukun sisäpuolen kiinnitys oli pettänyt viimeisellä etapilla, ja vaatteet lojuivat toistensa seassa hujan hajan.
Voi Luoja miten täydellistä. Ja jalkojen ylös nostaminenkin taisi liittyä ihan vain huimaukseen, aivotärähdykseen sillä ei ollut mitään apua.
"Sitä olin tulossa tekemään, mutta joku vaani ovensuussa!" hän huomautti samalla kun löysi viimein puhtaat alusvaatteet, eripariset, mutta hitto, kunhan nyt saisi jotain päälle.
"Älä lopeta puhumista niin tiedän, ettet ole pyörtynyt!"

Naisen puheet pyörtymisestä saivat Charlesin vääntäytymään istumaan ja hieromaan tykyttävää takaraivoaan. Märät vaatteet tuntuivat epämiellyttäviltä, ja jokin maljakon sirpaleista oli leikannut kämmensyrjän auki. Mies vilkaisi sitä huoahtaen.
Voisiko hän mitenkään tehdä vierailusta sopimattomampaa?
”Olin vain tulossa kysymään haluaisitko jäädä Pariisiin, kun lähden Lontooseen”, hän vastasi närkästyneenä syytöksestä, joka sai hänen korvansa punoittamaan edelleen. Mies yritti ravistaa muiston kiivaasti mielestään, mutta kuva Wrenistä pyyhkeeseen kääriytyneenä välkkyi suljettujen silmien takana. Charles halusi hakata päätään seinää vasten.
Hän nousi jaloilleen ravistellen käsiään vedestä ja katseli aikaansaamaansa sotkua. Fantastista. Ehkä tämä olisi oikea aika soittaa hyvin vihainen puhelu hotellin johtoon.

Jostain käsittämättömästä syystä Wren onnistui löytämään ainoastaan hameita, eikä ainuttakaan puhdasta paitaa. Hän ei ollut ehtinyt pesettää niitä missään vaiheessa matkaa, ja viimeisetkin puhtaat yksilöt olivat hukkuneet jonnekin laukkukaaoksen alle.
Luojan kiitos vihreästä kotelomekosta, johon nainen pujottautui. Sukkahousuja voisi katsoa myöhemmin, nyt hän halusi vain jotain päälleen.
Charlesin sanat saivat vetoketjua kiinnittäneen käden nytkähtämään holtittomasti.
"... Mitä?"
Voi Luoja, miten pahasti hän oli mennyt mokaamaan? Oliko tuo miehen hienostunut tapa ilmaista, ettei hänen palveluksiaan enää tarvittu?

Charles poimi puhelimen käteensä, turvallisen kaukana makuuhuoneen oviaukosta, mutta keskeytti numeron pyörittelyn naisen puhuessa.
”Olet tehnyt pitkän, raskaan viikon töitä ja uhrannut useamman viikonlopun töille”, mies selitti tuijottaen kulmat kurtussa koristeellista lankapuhelinta.
”Eikä Pariisia voi kokea yhdessä, töissä vietetyssä päivässä. Joten varasin sviitin tiistaihin ja ostin sinulle lennon Lontooseen tiistai-aamuksi”, hän jatkoi ja vilkaisi ympärilleen etsien jotain, mihin kuivata kämmensyrjänsä, kun se alkoi raidoittaa hihansuuta punaisella.
”Sinun ei tarvitse tarttua tarjoukseen. Hotellivaraus ja lento menevät vain siinä tapauksessa hukkaan.”

Sillä hetkellä, kun kyyneleet kihosivat silmiin, Wren todella tajusi ensimmäistä kertaa, kuinka paljon työ hänelle merkitsi. Hänestä tulisi yksi niistä hölmöistä naisista, jotka olivat antaneet tunteiden pilata mahdollisuutensa. Hän palaisi takaisin häntä koipien välissä, papereissaan merkintä jälleen yhdestä menetetystä työpaikasta...
Mitä?
"... Sinä varasit minulle sviitin ja lennon..?"
Sydän hakkasi nyt tuhatta ja sataa. Charles oli halunnut, että hän pääsisi tutustumaan kaupunkiin rauhassa?
Wren olisi voinut huomauttaa, että töissä vietetyt viikonloput olivat olleet paljon parempi vaihtoehto kuin pitkästyminen kotona. Reilu kuukausi ja hän oli jo unohtanut, kuinka vapaa-aikaa vietettiin. Sellainen oli kai tarttuvaa?
"Charles-"
Hänen äänensä katkesi kesken lauseen. Vetoketju ei liikkunut, ei ylös eikä alas. Se oli haukannut kangasta hänen pelästyessään.
Tämä ei voinut olla enää totta...

Mies nosti puhelimen korvalleen ja tutki kulmat kurtussa kättään. Hänen pitäisi pyytää uusi paita samalla, kun opasti hotellin johtoa yrityksensä johtamisesta. Hän vilkaisi makuuhuoneen suuntaan Wrenin toistaessa hänen sanansa.
Charles ei osannut sanoa, oliko nainen hämmästynyt vai vihainen hänen tarjouksestaan vai molempia. Wren vaikutti naiselta, jolle oli mahdotonta yrittää antaa lahjoja ilman ennakoivaa oveluutta. Kammottavan itsepäinen ja vaikea olento, joka oli ajaa hänet hulluksi.
”Mitä?” hän kysyi laskien puhelimen kesken soiton, kun jokin naisen äänensävyssä vaati hänen koko huomiotaan. Mies otti epäröivän askeleen makuuhuoneen suuntaan.

No niin. Rauhassa nyt vain.
Wren yritti ensin nykäistä vetoketjun ylös, sitten alas, eikä kummastakaan yrityksestä tullut yhtään mitään.
Olkoon, hän voisi pujottautua ulos. Ihan sama, vaikka joutuisi laittamaan päälle likaisen paidan, kunhan nyt onnistuisi pukeutumaan johonkin! Damnú air!
Valitettavasti mekko oli tyköistuvaa mallia, joka istui napakasti vyötäröltä. Ei auttanut, vaikka olisi kiemurtanut kuinka, hänen terävät hartiansa ottivat vastaan, samoin kun lantio.
Wren todella harkitsi repivänsä koko puvun kahtia, kun kuuli Charlesin kysymyksen.
"... mekon vetoketju jäi jumiin..."

Charles pysähtyi ja sulki silmänsä nipistäen nenänvarttaan. Totta kai se jäi. Miksi hän olisi ansainnut armoa tässä vaiheessa heidän vierailuaan?
Huoahtaen mies keräsi itsensä ja astui makuuhuoneen puolelle yrittäen olla näkemättä naisen selän paljasta, vaaleaa ihoa.
”Tarvitsetko apua?” hänen oli varmistettava epäröiden, ennen kuin uskalsi astua lähemmäs ja kumartua tutkimaan jumiutunutta vetoketjua. Mies kokeili sitä yrittäen estää sormiaan viipymästä naisen iholla, mutta kangas oli tehokkaasti jumissa.
Charlesin kulmat kurtistuivat. Hänen ei ollut tottunut siihen, että hänen tahtoaan uhmattiin, ja vetoketju sai osakseen hyisen katseen, ennen kuin mies kyykistyi hetkeksi ja nyki kangasta ketjun välistä. Se ei toiminut, joten hän puhalsi turhautuneena ja suoristautui, astuen lähemmäs Wrenin selkää, tarttui toisella kädellä mekon yläosaan sormet naisen lapaluiden väliin painuen ja nykäisi vetoketjua voimalla, joka vihdoin vapautti sen ja antoi miehen vetää sen ylös saakka.
Luojan kiitos.

Niin paljon, kuin Wren sitä inhosikin, hänen oli pakko myöntää joutuneensa liian piukkaan paikkaan.
"Tarvitsen."
Vasta, kun Charles oli yhtäkkiä siinä, aivan hänen selkänsä takana, Wren tajusi tämän olleen kammottavan huono idea. Hänen pulssinsa nopeutui, mutta nyt oli myöhäistä enää perääntyä. Hän siirsi yhä kosteita hiuksiaan pois tieltä ja veti syvään henkeä.
Piti vain keskittyä johonkin muuhun. Hän ei edes huomaisi, että Charles oli selän takana.
Ensimmäisenä harhaileva katse osui siihen samperin yöpöydän laatikkoon. Ei, ei todellakaan sitä. Seuraavana vuorossa oli puolittain sängylle levinnyt kasa vaatteita. Hyödyttömät hameet ja pari pesettämätöntä (joskin siistiä) kauluspaitaa.
Sekä herttaiset, puuterinväriset liivit, joiden pitsikuvio toisti ihastuttavalla tavalla huoneen ruusuteemaa.
Voisikohan ne vain nykäistä huomaamatta piiloon?
Ajatus katkesi siinä vaiheessa, kun Charlesin sormet yhtäkkiä painuivat hänen selkänsä paljasta ihoa vasten.
Puna karahti poskille ja Wren onnistui juuri pitämään inahduksen sisällään puremalla huultaan. Vetoketju nytkähti vapaaksi ja liukui ylös asti.
Hän piti katseensa epämääräisessä pisteessä vastapäisellä seinällä. Sydän takoi tuhatta ja sataa.
Luoja...
"Olitko tosissasi siitä, että voisin jäädä tänne pariksi päiväksi?"

Mekko oli kiinni, ja Charles astui kauemmas kuin naisen iho olisi polttanut hänen sormiaan.
Mies harhautui ajatuksistaan, kun Wren nosti hänen tarjouksensa puheeksi, ja kurtisti hämmentyneenä vaaleita kulmiaan.
”Totta kai. En voi pakottaa sinua jäämään, mutta olisi sääli heittää hukkaan jo ostettu matka”, hän sanoi ja perääntyi varmuuden vuoksi toisenkin askeleen.
”Olet ansainnut oikean viikonlopun, ja olisi sääli olla näkemättä Pariisia, kun nyt olet täällä”, mies vetosi juoksuttaen verettömän käden sormet läpi hiuksistaan.

"Hm."
Wren veti pari kertaa syvään henkeä ja kumartui etsimään matkatavaroidensa joukosta soljen, jonka avulla sai kiepautettua vielä kosteat hiukset kiinni niskaan. Hän ei todellakaan halunnut veden imeytyvän puvun selkämyksen läpi, varsinkin, jos vetoketju jatkaisi kiukutteluaan. Charles ei olisi täällä enää auttamassa sen kanssa.
Ei, nyt ajatukset kuriin. Paavi. Ajattele Paavia.
Viimein nainen tunsi olonsa riittävän tasapainoiseksi kääntyäkseen ympäri.
"Kuinka tyypillistä junailla tuollaista toisen selän takana", hän huomautti, ja oli jatkamassa, kun sattui kiinnittämään huomionsa Charlesin veriseen hihaan.
"Charles, mitä tuo on?"
Vastausta odottamatta hän harppasi lähemmäs ja nappasi miehen käden omaansa, tarkistaakseen vaurion.
"Tämä pitää putsata. Mene huuhtomaan se vedellä, minä etsin puhdistusaineen."

Mikä? Charles laski katseensa käteensä, kun Wren tarttui siihen ja huokasi malttamattomana.
”Vain nirhauma. Älä murehdi siitä”, hän vastasi vaivaantuen naisen päättäväisistä otteista ruveta siivoamaan kättä, joka pärjäisi varmastikin laastarilla, kunhan lakkaisi sotkemasta hänen paitaansa. Päätään pudistellen mies huuhtaisi kättään kylpyhuoneen lavuaarissa ja nojasi sitten tummapuisen lipaston laitaan olohuoneessa poimien puhelimen käteensä antaen sen yhdistää tällä kertaa vastaanottoon. Pehmeästi kehräävällä ranskalla Charles vaati linjalle hotellin johdon ja ilmaisi kylmästi tyytymättömyytensä heidän varauksensa kohdalla tehdystä virheestä.
”Je ne suis pas satisfait, d’accord? Bien.”
Mies vilkaisi sivusilmällä ilmestynyttä Wreniä.
”Se menettelee. Tarvitsemme valkoisen miesten paidan koossa L ja”- Charles painoi kätensä kuulokkeelle ja kumartui lähemmäs naista.
”Tarvitsetko jotain?” hän kuiskasi, ennen kuin jatkoi puhelimeen, hyväksyen viileästi tarjouksen hotellin tarjoamasta majoituksesta tiistaihin.
”Mikäli saan kuulla, että palvelunne on jäänyt riman alle missään aspektissa, voitte olla varmoja, että yhteistyömme päättyy siihen. Très bien.”
Charles hankasi särkevää ohimoaan. Ainakin Wren saisi nauttia huonepalvelusta vapaasti vierailunsa aikana, sillä linjan toisen pään hikoilusta päätellen hotellin henkilökunta suutelisi maata naisen kenkien alla.
”Ce que tu oses m’offrir. Au revoir.”

Sillä välin kun Charles kävi huuhtelemassa kätensä ja siirtyi puhelimeen, Wren keräsi vaatteensa takaisin laukkuun. Pitäisi käydä ne kunnolla läpi, katsoa, mitkä menisivät pesuun, vai pitäisikö vain pesettää saman tien kaikki. Hän etsi pienen ensiapupakkauksen - sen hän oli lisännyt mukana kulkevien tavaroiden joukkoon ikävän paperiveitsionnettomuuden jälkeen - ja suunnisti sitten Charlesin luo. Mies oli jo ennättänyt puhelimeen, tietenkään mokoma työnarkomaani ei ollut malttanut istua vain alas, mutta Wren ei antanut sen häiritä, vaan otti vapaan käden päättäväisesti omaansa ja alkoi puhdistaa kämmenselän viiltoa. Se näytti onneksi puhtaalta, lasinsiruja ei ollut jäänyt haavaan, eikä syvyyttäkään ollut erityisen paljoa.
Hän oli niin keskittynyt pyyhkimään haavaa puhtaaksi, että Charlesin kuiskaus pääsi yllättämään hänet täysin.
Matala, pehmeä ääni sai Wrenin jähmettymään hetkeksi täysin, niskavillat nousivat pystyyn ja väristys ampaisi alas selkärankaa.
Voi. Hyvä. Luoja.
"Non, merci beaucoup", hän sai soperrettua vastauksen, ranskaksi, mutta saipahan sanottua jotakin, ja keskittyi liimaamaan siistiä, ihonväristä haavalappua paikalleen. Eiköhän Charles jäisi henkiin.
Itsestään nainen ei ollut aivan niin varma. Aistit kävivät ylikierroksilla, kiitos eilisen typeryyden. Hän puhalsi hitaasti ilmaa keuhkoistaan ja otti kädellä tukea pöydästä.
Miten kellään saattoi olla tuollainen ääni..?

Charles koukisti sormiaan laskiessaan puhelimen kullatun kuulokkeen ja katseli siististi paketoitua kättä. Se herätti hänessä ristiriitaisia tunteita.
"Kiitos", mies sanoi kulmat kurtistuen.
Hänen viereltään kuuluva henkäys sai miehen kääntämään huomionsa lipastosta tukea ottaneeseen assistenttiin. Oliko Wren huonovointinen?
Charles nojautui taaksepäin lipastoa vasten nähdäkseen edes kaistaleen pisamaisia kasvoja.
"Mikä tuli? Pyörryttääkö sinua?"

Rauhassa vain. Iltapäivään mennessä kaikki olisi taas hyvin, aistit olisivat tasaantuneet ja Charles lennähtänyt takaisin Lontooseen. Hän voisi tutustua rauhassa Pariisiin ja yrittää samalla parin päivän aikana unohtaa kaikki epäsopivat ajatukset, jotka olivat yrittäneet räpistellä tietään pintaan.
Tiistaihin mennessä kaikki olisi taas niin kuin ennen.
Wren hätkähti kuullessaan Charlesin äänen yhtäkkiä aivan läheltään, käänsi päätään ja muisti taas viattoman, huolehtivaisen kuiskauksen.
Hän puristi lipaston reunaa hieman tiukemmin.
"No ihmekö tuo? Söimme viimeksi... Eilen? Lounaalla."
Se kuulosti paljon paremmalta selitykseltä kuin se, että ääni saattoi viedä jalat alta. Ja tottahan se oli, eilinen oli venähtänyt pitkäksi. Eikä ohimoilla viipyvä päänsärky auttanut asiaa.
”Olet oikeassa”, mies vastasi ja tunsi huonon omantunnon piston – miten hänelle ei ollut tullut mieleen tarjota assistentilleen päivällistä tai ehdottaa, että tämä tilaisi jotain huonepalvelusta?
”Olen pahoillani. He lähettävät pian ylös loisteliaimman aamiaisen, minkä tohtivat”, Charles lupasi ja viittasi naista siirtymään yhteen kirjailluista nojatuoleista.
”Istu alas. Haluaisitko lasin vettä?”

Wren ei voinut olla luomatta Charlesiin närkästynyttä katsetta kulmiensa alta.
"Ei tarvitse pahoitella. Olen aikuinen nainen, joka osaa kyllä pitää huolen itsestään", hän huomautti, mutta vajosi silti kiitollisena toiseen nojatuoleista - valitettavasti siihen samaan, jossa Charles oli tainnut viettää suurimman osan edellisestä yöstä. Hän oli melko varma, että tuttu partaveden tuoksu viipyi kirjaillussa kankaassa, tai ehkä se oli vain syöpynyt lähtemättömästi hänen mieleensä.
Hän hieraisi ärtyneesti otsaansa kuin pyyhkäistäkseen ajatukset tiehensä ja katsahti miestä uudelleen.
"Kiitos. Miltä käsi tuntuu?"
Kunhan sydän lakkaisi tempoilemasta omiaan, hänen olisi huomattavasti helpompi keskittyä.
"Sinäkin ehdit hyvin syödä ennen kuin täytyy lähteä lentokentälle."

Charles täytti yhden kylpyhuoneessa olleista laseista kylmällä vedellä ja ojensi sen sitten nojatuoliin vajonneelle naiselle. Hän istui viistosti vastapäiseen tuoliin ja nojasi käsivarret reisiinsä tarkkaillen Wreniä kulmiensa alta.
”Se on vain nirhauma”, hän vastasi kärsimättömästi heilauttaen kättään, jonka hänen assistenttinsa oli tosin paketoinut harvinaisen taitavasti. Mutta mitä Wren ei olisi tehnyt taitavasti? Charles huomasi kauhukseen luottavansa naisen työn jälkeen yhä enemmän, toteavansa jatkuvat työmatkat huomattavasti siedettävämmiksi voidessaan jakaa ne assistenttinsa kanssa. Pitkät lennotkin muuttuivat melkein miellyttäviksi, kun hän saattoi jakaa uuden kielen opiskelun naisen kanssa.
Mies oli avaamassa suunsa, kun kaksi uniformuihin pukeutunutta huonepalvelun työntekijää toivat sisään kaksi pyörillä kulkevaa, hopeisin, pienin kuvuin ja valkoisin kangasliinoin peitettyä kärryä. Hotelli ei ollut säästellyt. Tuoreita hedelmiä, kroisantteja, juustoja, kolmea variaatiota kananmunista, pekonia, hunajalla valeltuja vohveleita tomusokerin, kermavaahdon ja mansikoiden kera, tuoremehuja, teetä ja kahvia - Charles nousi tarkastamaan aamiaisen laadun, ennen kuin viittasi luvan poistua ja kääntyi Wrenin puoleen.
”Mitä haluaisit?”

Wren otti lasin vastaan ja otti kiitollisena kulauksen.
"En usko, että siihen jäi lasinsirpaleita, mutta katso nyt, ettei haava pääse tulehtumaan."
Hän oli työskennellyt Charlesin kanssa tuskin murto-osan koko urastaan, ja silti ajatus miehen päästämisestä yksin lentokentälle tuntui vieraalta. Herranen aika, jos Britannian ulkoministeri oli riittävän hölmö eksymään matkalla koneeseen, tämä saikin jäädä sille tielleen.
Ja olihan mies pärjännyt ennenkin.
Wrenin synkät ajatukset katkesivat, kun ruokakärryt työnnettiin sisään. Nainen jäi tuijottamaan niiden sisältöä hetkeksi, toinen kulmakarva epäuskoisesti koholla.
"Ymmärsivätkö he varmasti, että meitä on täällä vain kaksi? Ei kokonaista hääseuruetta?" hän puuskahti ja pudisteli päätään - huono idea.
"Teetä. Olen melko varma, että nuukahdan, ellen pian saa teetä."

Mies työnsi kärryt lähemmäs, jotta Wren saattaisi ulottaa nousematta, mutta kaatoi naiselle silti kupillisen teetä ja ojensi sen assistentilleen.
”Tällaiset hotellit elävät asiakkaista, jotka maksavat hyvästä palvelusta”, Charles vastasi, ”heillä ei ole varaa jättää huonoa kuvaa itsestään.” Hän kaatoi itselleenkin kupin teetä ja silmäili ruokaa välinpitämättömästi.
”Haluaisitko vohvelin? Tai kroisantin?” Charles kuitenkin kysyi assistentiltaan, joka oli ilmaissut tuntevansa olonsa heikkovointiseksi nälästä.
Teetä. Luojan kiitos.
Wren ei voinut sanoa oppineensa vanhemmiltaan kovinkaan paljoa. Mutta isä oli iskostanut tyttäreensä ajatuksen siitä, että aina, kun maailma runteli, oli aika keittää teetä. Hän antoi tutun tuoksun häivyttää kaiken muun alleen ja katsahti sitten Charlesiin.
"Et näytä vakuuttuneelta", hän huomautti, kurtistaen hieman kulmiaan.
"Katso nyt. Kiivitkin on leikattu pieniksi kukkasiksi..."
Mihin kaikki väistämättä ylimääräiseksi jäävä ruoka joutuisi? Tuskin sitä saattoi enää kenellekään syöttää.
"Kroisantin. Vaikka tämän pitäisi kyllä mennä toisinpäin, minun kuuluisi kai olla se, joka tarjoilee teetä."

Charles ojensi kroisanttikorin Wreniä kohti ja hymyili puolittain, jäänharmaat silmät sulaen siristyessään.
”Teet tarpeeksi. Ansaitset vapaata aina silloin tällöin”, mies vastasi ja siemaisi teetään mietteliäänä. Hänen tapoihinsa ei kuulunut tarjoilla assistenteilleen, mutta hän toimi niin vaistomaisesti Wrenin kanssa. Miksi? Ilmaistakseen kiitollisuutensa? Tai sen, että naisen työ ja äly olivat tehneet häneen lähtemättömän vaikutuksen?
”Millainen vointisi on? Saatoit juoda hieman liikaa shampanjaa illalla.”

Wren valikoi itselleen yhden täydellisen symmetriseksi rullatun voisarven ja asetti sen varovasti sirolle, kultakirjaillulle lautaselle. Hänen katseensa harhaili tarjoiluvaunujen sisällössä, siirtyen lopulta Charlesiin. Tietenkin tämä toi esiin shampanjafarssin.
Wren tunsi punan kuumottavan poskillaan, ja hän kohotti toisen käden hitaasti silmilleen.
"Hieman? Charles, en uskonut sinun edes pystyvän tuollaiseen totuuden kaunisteluun. Minulla meni yli ja pahasti. Tiedän, mitä irlantilaisista sanotaan, mutta toivottavasti et koe minun todistaneen stereotypiaa oikeaksi."
Olisi tehnyt mieli syyttää väsymystä tai stressiä, mutta itse hän oli tehnyt omat valintansa. Lasi oli kohonnut huulille kuin huomaamatta, kunnes oli jo liian myöhäistä.
"Kammottava. Mutta se lienee ihan oikein. Kuinka pahoja typeryyksiä mahdoin puhua?"

Mies kurtisti vaaleita kulmiaan hämmentyneenä. Ehkä Wren oli ollut suhteellisen humaltunut, Charles pohti, muistellessaan kuinka oli kaapannut tämän ilmasta kesken kaatumisen ja kuinka nainen oli retkottanut sängyllä, nostaen jalkansa hänen vatsaansa vasten kengän riisumista varten.
”Wren, en tarkoittanut sitä niin – totta, tasapainosi kärsi hieman loppuillasta, mutta et tehnyt tai sanonut mitään asiatonta.”
Hänen mielensä vain meni sekaisin täysin viattomista viittauksista Tristaniin ja Isoldeen. Tai kohteliaisuudesta hänen lantionsa liikkeestä.
”Älä murehdi asiaa.”

Wren laski käden kasvoiltaan, vaikka puna viipyi yhä poskipäillä. Hänen muistinsa palasi hämmentävinä pätkinä, eikä nainen voinut muuta kuin toivoa, että viimeistään tiistaihin mennessä viimeinenkin palanen olisi loksahtanut paikoilleen.
Hän oli hetken vaiti, keskittyi näykkimään täydellisen symmetrisen kroisanttinsa. Kai sen seuraksi olisi voinut ottaa marmeladia tai suklaalevitettä, mutta juuri nyt ajatus ei tuntunut erityisen hyvältä. Vaikka nälkä tuntuikin kasvavan syödessä.
Tuntui siltä, että olisi pitänyt selitellä omaa käytöstä jollakin tavalla. Että hän ei olisi juonut, jos seuraavana päivänä olisi ollut töitä. Tai jos Charles ei olisi ajanut hänen ajatuksiaan niin ahtaalle...
Hän käänsi katseensa jälleen mieheen, kulmat kevyesti kurtistuen.
"Entä se, mitä sanoit merestä?"

Charles hieraisi kasvojaan. Hetken hän oli elätellyt toivetta, että nainen olisi unohtanut – hänen sopimaton käytöksensä, hänen läsnäolonsa olisi voinut vain kadota. Mutta selvästi niin ei ollut.
”Mikä osa siitä?” mies rykäisi ja sukaisi hiuksiaan.

Wren tutki Charlesin kasvoja hiljaisena. Hetkeksi rauhoittunut sydän oli alkanut jälleen riehua kylkiluiden muodostamaa häkkiä vasten.
"Että voisit ottaa minut mukaasi katsomaan sitä."
Vaikka hän kuinka yritti esittää asian huolettomasti, niin kuin sillä ei olisi ollut mitään väliä, hän tunsi hartioidensa nousevan lähemmäs korvia. Käpertyvänsä kokoon, valmiina suojelemaan itseään. Hän halusi uskoa, että Charles Edgerly olisi toisenlainen mies, sellainen, joka ei ensin lupaisi jotain vain peruakseen sanansa seuraavassa hetkessä.

Charles vastasi Wrenin katseeseen hetken levottomana kuin yrittäen päätellä, halusiko nainen saada hänet kiinni sopimattomasta ehdotuksesta. Todistaa, että hän oli juuri sellainen mies, joka käyttäisi asemaansa väärin. Hän sukaisi uudelleen hiuksiaan.
”Jos haluaisit lähteä, olisit tervetullut mukaani”, hän vastasi irrottamatta katsettaan naisen toffeenvärisistä silmistä voidakseen edes yrittää lukea vastauksen, ennen kuin se löisi häntä syytteen tai valituksen muodossa.

Tämä oli se kohta, jossa olisi todennäköisesti ollut viisainta huomauttaa, että Charles löytäisi todennäköisesti itselleen paljon sopivampaa seuraa purjehdusmatkalleen. Varmasti tällä oli ystäviä, tai vaikka sokkotreffikumppani, joka osaisi keskustella hienostuneista aiheista samalla, kun aurinko laskisi siihen siniseen mereen.
Wrenin olisi ehdottomasti pitänyt tehdä niin.
Sen sijaan hän hymyili teekuppinsa yli, vinosti, silmät siristyen.
Charles Edgerly piti sanansa.
"Se tekisi minut hyvin onnelliseksi", hän totesi, ja lisäsi, melkein liian kiireesti:
"Haluaisin tosiaan päästä näkemään sen sinisen sävyn itse. Ja saaren."

Ehkei kyse ollut ansasta. Miehen hartiat rentoutuivat asteen, ja Charles nojasi mukavammin tuolinsa selkänojaan.
Lähtisikö Wren hänen mukaansa? Jokin ajatuksessa sai hänen pulssinsa kiihtymään. Mitä jos se olisi kuin viime yö, mutta monta kertaa pahempana?
’Se tekisi minut hyvin onnelliseksi’ oli kuitenkin tarpeeksi vakuuttaakseen miehen siitä, että tuntisi hän itsensä millaiseksi ihmishirviöksi tahansa, matka Wrenin kanssa olisi mielenkiintoisempi kuin yksikään hänen yksin purjehtimansa.
”Hyvä on”, mies vastasi ja hieraisi leukaansa.
”Lähden katsomaan saartani joulukuussa muutamaksi viikoksi ja vietän joulun Tyynellämerellä. Isäni-”, hän rykäisi ja keskeytti itsensä. Mitä hän teki avautumalla perhettään kohdanneesta tragediasta, joka teki perinteisestä joulusta Lilford Hallissa sietämättömän ajatuksen?
”En luonnollisestikaan odota, että haluaisit lähteä mukaani nyt. Haluat varmastikin viettää joulun perheesi ja ystäviesi kanssa.” Et jumissa purjeveneellä keskellä autiota merta, kaksin aivan kammottavan sopimattoman työnantajasi kanssa.

Charles ei ollut ainoa, joka rentoutui. Wrenin kulmikkaiksi kohonneet hartia laskeutuivat alemmas, ilme pehmeni, vaikka silmissä säilyikin niissä alati kytevä tuli.
Hän ei voinut täysin sivuuttaa Charlesin kesken jäänyttä lausetta isästään. Senkin Wren oli jo saanut selville, että edellinen Lord Norfolk oli menehtynyt alkuvuodesta. Naisella ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka läheisiä isä ja poika olivat olleet, mutta joulu tulisi silti olemaan ensimmäinen tragedian jälkeen.
Hetkeksi hänet valtasi halu ojentaa kätensä ja hipaista työnantajansa käsivartta lohduttavasti.
Työnantajansa. Se oli tässä asiassa olennainen erontekijä.
Hän käänsi katseensa eteensä ja pyyhkäisi kostean hiussuortuvan otsaltaan.
"Oh, olen varma, että Winston pärjää kyllä ilman minuakin", hän totesi, jättäen sanomatta, ettei häntä odotettu jouluksi minnekään.
"Se lellitään joka tapauksessa piloille. Ellet sitten varta vasten halua lähteä yksin?"

Mies räpäytti silmiään ja hillitsi halunsa nykiä kaulustaan. Olivatko he sopimassa oikeaa matkaa yhdessä? Mitä hän teki?
”Ei. Olet tervetullut mukaani. Mikäli niin haluat”, hänen oli pakko lisätä. Voisiko hänen silti tulkita painostavan assistenttiaan? Charles hautasi kasvot käsiinsä.
”Kutsuni nähdään todennäköisesti erittäin sopimattomana. Pyytää sinut kanssani kaksin purjehtimaan, vaikka kyse ei todella ole mistään… Asiattomasta. Tiedäthän, että mitä tahansa sinulta pyydän, tarjoan tai käsken, sinulla on oikeus kieltäytyä vailla pelkoa työsi menettämisestä?” hän kysyi ahdistuneena ja riipaisi sormet läpi hiuksistaan.

Wren oli kurkottamassa kättään kohti yhtä niistä vohveleista - nyt kun hän oli saanut syötyä jotain, nälkä muistutti itsestään yhtäkkiä riipivällä voimalla - mutta pysähtyi sitten kesken liikkeen, kääntäen katseensa Charlesiin, joka oli jälleen piilottanut kasvonsa käsiensä taakse.
Sopimattomasta? Yrittikö mies vihjata, että hän kuvitteli purjehduksen olevan jonkinlainen tekosyy..?
Toinen voimakkaista kulmakarvoista kohosi epäuskoiselle kaarelle.
"Charles! Et voi olla tosissasi! Minä en todellakaan kuvittele, että olisit pyytämässä minua mukaan vain, jotta voisit..."
Hän vaikeni, pudisti päätään.
"Sinä et ole antanut minulle ainuttakaan syytä uskoa, että olisit mitään muuta kuin todellinen herrasmies. Joka varaa alaiselleen huoneen vain, jotta tämä voi rauhassa tutustua Pariisiin."
Hän yritti olla ajattelematta asiaa liian tarkkaan. Etteivät tunteet taas veisi mukanaan.
"Minulla on sitä paitsi pirunmoinen oikea koukku. Ihan vain, että tiedät."

Oikean koukun mainitseminen sai Charlesin sulamaan hymyyn, joka pakotti hänet laskemaan katseensa hillitäkseen itsensä. Mies pyyhkäisi kasvojaan.
”Hyvä tietää - hyvä on sitten”, hän sanoi ja poimi pöydältä palan edelleen lämmintä sämpylää.
”Jos haluat lähteä mukaani joulukuussa, olet tervetullut”, mies kurtisti kulmiaan, ”oletko ennen ollut merellä?”

Wren katsoi Charlesia hetken äänettömänä.
"Ei, en voi sanoa olleeni."
Aivan aluksi hän oli kuvitellut miehen pilailevan hänen kustannuksellaan, yrittävän jatkuvasti osoittaa assistentilleen tämän oikean paikan. Johon ei kuulunut viikonloppumatkoja historiallisiin kaupunkeihin tai kirkkaansinisten merten rannoille.
Jossain vaiheessa hän oli ymmärtänyt miehen olevan aivan vilpittömästi tietämätön monista sellaisista elämän tosiasioista, joita hän itse piti täysinä itsestäänselvyyksinä.
Tämä oli pyytänyt häntä mukaansa purjehtimaan. Koska hän oli halunnut nähdä meren.
Wren ei ollut varma, pystyisikö ikinä maksamaan takaisin velkaa, jonka arvo mitattiin jossain aivan muussa kuin rahassa.
Nainen valikoi itselleen täydellisen kauniin omenan, katsahti uudelleen Charlesia ja hymyili.
Jostainhan se oli aloitettava.
"Charles, oletko koskaan kuullut Netflixistä..?"

_________________
"Oh come on. Be brilliant."





Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Kilparatsastaja
Kilparatsastaja
avatar

Viestien lukumäärä : 68
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [P] Let the fire burn the ice   La Marras 11, 2017 10:55 pm

Maanantai 20.11.2017 Ulkoministerin virka-asunto, Lontoo, aamupäivä

Wren oli, pitkällisen laskelmoinnin ja empiiristen kokeiden jälkeen, kehittänyt täydellisen yhdistelmän, jolla samaan aikaan pitää keskittymisensä huippuvireessä ja viihdyttää nuorta corgia, jonka oma kyky keskittyä tuntui tällä hetkellä huitelevan jossakin kymmenen ja yhdeksänkymmenen sekunnin välillä.
Laivastonsiniseen kynähameeseen pukeutunut nainen istui kotitoimiston sohvalla, katse kiinnittyneenä kannettavan tietokoneen ruutuun. Bleiserin hän oli riisunut rennosti harteilleen, keltaisen puseron hihoja kääritty hieman ylemmäs, niin etteivät ne olisi näppäimistön sulavan nakuttelun tiellä. Toinen korkokenkä lepäsi kenossa sohvan vieressä, kun Wren tasaisin väliajoin tökkäsi stay-up sukan peittämillä varpaillaan pallon vierimään pitkin mattoa, tai kurkotti jalkansa rapsuttaakseen selälleen kellahtanutta Winstonia.
Yksittäinen punainen suortuva oli karannut niskaan kerätystä nutturasta, ja aina silloin tällöin Wren pyyhkäisi sen turhautuneesti korvansa taakse.
”Charles, siitä huomisesta aikataulusta. Jos vaihtaisimme-”
Hän vaikeni, kun puhelin värähti. Charlesin henkilökohtainen puhelin, ei työpuhelin.

Henkilökohtainen puhelin harvoin ansaitsi ulkoministerin huomiota työajalla. Massiivisen, tummapuisen työpöydän ääreen istunut, tummaan pukuun pukeutunut mies tuijotti vaaleat kulmat kurtussa tietokoneensa näyttöä ja noudatti hyväksi todettua selviytymistekniikkaa: vältti katsomasta suoraan assistenttiinsa ellei ollut pakko, kielsi ankarasti katsettaan harhailemasta. Pariisin onneton hotellivierailu unohtuisi pian. Koittaisi päivä, jona hän ei muistaisi tuskallisia yksityiskohtia hääsviitistä, assistenttinsa sääristä ja tämän kehräävistä, hänen järkensä sumentavista kommenteista.
Puhelin värähti uudelleen, ja ärtyneenä huoahtaen Charles tarkasti, kuka hänen huomiotaan tavoitteli. Jos se oli hänen henkilökohtaisen numeronsa onkinut journalisti, hän-
Kalpeat, hillityt kasvot muuttuivat asteen kalpeammiksi ja valahtivat järkytyksestä ilmeettömiksi, kun mies pudotti puhelimen takaisin pöydälle ja nojautui taakse tuolissaan. Hänen sykkeensä kohosi hallitsemattomana. Ellei tieto olisi tullut Gabriellelta, hän ei olisi uskonut sitä.
Bex. Käsistä lähtenyt juhliminen. Kokaiini. Kolari aineista sekopäisenä.
Hänen huolella rakentamansa korttitalo tuntui kaatuvan. Hän oli juuri viimeistellyt sopimukset Hooked On Onyxin ostamisesta. Heidän piti tavata viikonloppuna hioakseen läpi hevosten talven ohjelma, jotta kaksi hänen hevosistaan voisivat kilpailla täydellä teholla neljässä tähdessä keväällä – kenties tuoda kotiin yhtä hienoja meriittejä, kuin Diana oli tehnyt yllättämällä maailman ja voittamalla Burghleyn ratsastajansa kanssa.
Mutta hänen ratsastajansa oli juuri kolaroinut häneltä saamansa auton, sekopäisenä kokaiinista ja luoja tiesi mistä muusta. Viestistä päätellen nainen ei ollut loukkaantunut. Mutta Charles tunsi olonsa vuoroin kylmäksi ja kuumaksi siitä huolimatta. Pulssi jyskytti hänen päässään.
Mitä Bex ajatteli? Eikö nainen todella antanut lainkaan arvoa sille, mitä he rakensivat yhdessä hänen hevosilleen? Eikö Bex piitannut edes omasta urastaan? Nainen olisi voinut kuolla tai rikkoa itsensä niin, ettei ratsastaisi kuukausiin, jos koskaan. Ja teki sen piittaamatta.
Hän oli todella luullut, että Bex välitti hänen hevosistaan aivan yhtä paljon kuin hänkin. Välitti siitä, mitä he saattoivat saavuttaa.

Wren käänsi katseensa takaisin tietokoneensa ruutuun, sillä olisi tuntunut tunkeilevalta tuijottaa, kuinka Charles luki henkilökohtaista viestiä. Jokin pitkäksi venyvässä hiljaisuudessa sai hänet kuitenkin huolestumaan. Hän oli odottanut jonkinlaista kuittausta, lyhyttä mainintaa siitä, kuka viestin oli laittanut, tai ehkä toteamusta, että ei se ollut mitään, jatketaan töitä.
Kohottaessaan katseensa koneensa ruudusta Wren ymmärsi heti, että tässä ei ollut kyse ’ei mistään.’
Charlesin järkytys oli niin ilmiselvää, että se riitti suistamaan hänenkin pulssinsa tolaltaan.
”Charles? Mitä on tapahtunut?”
Wren laski tietokoneen kädestään ja nousi seisomaan, huojahti vain yhden koron varassa ja nykäisi kiukkuisesti toisenkin kenkänsä pois. Winston oli juuri kirmannut pallon perässä huoneen toiselle laidalle ja jarruttanut tyypillisellä sulokkuudella törmäämällä kirjahyllyyn.
Kauhukuvat risteilivät naisen mielessä, kun hän otti askeleen työpöytää kohti. Oliko joku loukkaantunut? Kuollut?

Charles räpäytti silmiään, palaten nykyhetkeen Wrenin äänen kutsumana. Hän katsahti assistenttiaan mitään näkemättä ja pyyhkäisi kädellä kasvojaan.
”Minun- Minun ratsastajani”, hän sanoi hakien ääntään, räpäyttäen uudelleen silmiään shokista lamaantuneena. Vähitellen viha nosti päätään.
Charlesin kasvot kivettyivät, mutta jäänharmaat silmät elivät raivosta, kun mies haki Bexin numeron henkilökohtaisesta puhelimestaan, nosti sen korvalleen ja nousi ylös niin vauhdikkaasti, että tuoli kaatui hänen takanaan. Mutta hän ei välittänyt, vaan harppoi kattoon ulottuvan kirjahyllyn viereen jäävää käytävää kiivain askelin.
”Mitä oikein ajattelit? Ole hiljaa!”, mies aloitti puhelun karjaisulla, joka sai Winstonin kyyristymään säikähtäneenä.
”Kuinka voit olla niin vastuuton? Et vaarantanut vain itseäsi, vaan kaikki ympärilläsi. Olisit voinut tappaa jonkun!”
Käytävällä ohi kulkevat henkilökunnan jäsenet väistivät ovea hätkähtäen miehen äänestä välittyvän raivon hälyttäminä.
”En ole koskaan elämässäni todistanut tällaista harkintakyvyn puutetta. Miten voit olla niin typerä? Miten voit heittää tulevaisuutesi hukkaan niin huolettomasti?!” Charles huusi puhelimeen voimalla, joka sai valkeat hiukset karkaamaan siistiltä kampaukselta ja valahtamaan otsalle.
”Ole hiljaa! Ei ole mitään selitystä, minkä voit antaa. Odotin sinulta niin paljon enemmän. Luotin sinuun. En ole koskaan elämässäni ollut näin pettynyt!” Miehen ääntä väritti kiistaton tuska, mutta raivo hiipui kylmään onttouteen, kun hän jatkoi.
”En voi katsoa tällaista vastuuttomuutta läpi sormieni. En voi antaa hevosiani käsiisi”, hän totesi kuin ymmärtäen sen itsekin, ja kaikki tunne katosi lopulta miehen äänestä, kun hän teki päätöksen, joka kovetti silmät hyiseksi jääksi.
”Työsuhteesi on päätetty välittömästi törkeän käytöksesi tähden. Pysyt kaukana hevosistani. Kirjanpitoni maksaa sinulle, mitä olemme kuusta velkaa, ja se päättää kaiken yhteydenpitomme. Hyvästi.”
Tunne ei ollut kuitenkaan kadonnut. Charles nojasi käsivartensa kirjahyllyyn raskaasti hengittäen, tarttui varoituksetta turhanpäiväiseen kristalliesineeseen, joka tuijotti häntä hyllyltä ja paiskasi sen tuskaisella karjahduksella päin huoneen raskasta, tummapuista ovea. Kristalli pirstaloitui helähtäen ja satoi lattialle. Puhelin putosi miehen kädestä lattialle, kun Charles vajosi istumaan vieressään olevaan nojatuoliin ja painoi pään voimattomana käsiinsä, menetys jännittyneet hartiat vähitellen lysyyn painaen.

Ratsastaja?
Ensimmäinen mieleen nouseva ajatus kylmäsi sielua. Oliko tapahtunut onnettomuus? Oliko ratsastaja – se sama, jonka Burghleyn voitosta Charles jaksoi olla niin pohjattoman ylpeä – loukkaantunut? Tai vielä pahempaa, oliko tämä ehkä…
Wren epäröi hetken liian kauan. Assistenttina hänen olisi kuulunut poistua siksi aikaa, että työnantaja saisi puhuttua henkilökohtaisen puhelunsa rauhassa.
Mutta ihmisenä hän välitti miehestä liikaa jättääkseen tämän yksin. Kenenkään ei kuuluisi joutua olemaan yksin, kun huonot uutiset saapuivat.
Epäröinti maksoi hänelle mahdollisuuden paeta, kun huuto alkoi.
Ensimmäinen, odottamaton karjahdus jähmetti naisen liikkumattomaksi suolapatsaaksi.
Toinen huutaen lausuttu lause lähetti Winstonin yhtenä karvaisena vilahduksena piiloon sen saman sohvan taakse, jolla Wren oli vain hetkeä aiemmin istunut.
Kaikki voima tuntui pakenevan kehosta, jättävän hänet kykenemättömäksi muuhun kuin seisomaan typertyneenä paikoillaan. Vaikka todellisuudessa hän olisi halunnut kääntyä, paeta huoneesta, juosta, kunnes tuntisi olonsa taas turvalliseksi, niin että laukkaava sydän saisi rauhoittua.
Väri katosi kasvoilta, jätti huulet lähes valkeiksi. Hän ei ollut laittanut huulipunaa tänään, ei, kun he työskentelisivät aamupäivän kotona.
Kristallin pirstoutuminen havahdutti naisen pysähtyneisyyden kirouksesta, johon huuto oli hänet lamaannuttanut. Hitaasti hän siirsi katseensa työnantajaansa, joka oli lysähtänyt nojatuoliin, kuin kaikki voima olisi paennut äänen mukana pois.
Wren kääntyi ja harppoi ulos huoneesta, jokin pisti kengätöntä jalkapohjaa oven luona.
Hetkeä myöhemmin ovi avautui ja sulkeutui.
Wren seisahtui Charlesin eteen ja ojensi höyryävää teekuppia miestä kohti.
”Tässä.”

Hitaasti Charles kohotti päänsä, sukaisten väsynein sormin valkeita hiuksiaan ja tuijotti teekuppia pitkän hetken, ennen kuin selkärankaan koodattu englantilaisuus sai hänet ottamaan sen vastaan. Mies laski kupin syliinsä ja vajosi tuolin selkänojaa vasten tuijottaen tyhjyyteen.
Hänen olisi pitänyt pyytää anteeksi, että Wren oli joutunut todistamaan hänen asiatonta käytöstään. Hän ei huutanut koskaan. Ainakin hän oli luullut niin. Nyt raivo oli haihtunut ja jättänyt jälkeensä tyhjyyden ja lattioille hyödyttömänä levinneen korttitalon. Hänen toiveensa lyötynä rikki. Mistä hänen oli tarkoitus tempaista ratsastaja, joka oppisi muutamassa kuukaudessa ratsastamaan hänen jokaista hevostaan tarpeeksi hyvin voidakseen kilpailla niiden kanssa tasolla, jonne ne oli kovalla työllä nostettu? Miten neljän tähden kilpailujen kävisi nyt? Hän oli odottanut niitä hartaammin kuin oli uskaltanut myöntää edes itselleen.
Charles sulki silmänsä hetkeksi ja hieroi ohimoaan.
Hänen katseensa osui veriseen jälkeen, joka näytti seuraavan naisen askelia. Vaaleat kulmat kurtistuivat.
”Jalkasi”, hän sanoi käheästi ja nyökkäsi kengättömiä jalkateriä kohti.

Wren otti askeleen taaksepäin ja jäi silmäilemään ulkoministeriä alta kulmiensa kuin yrittäen päättää, vaatisiko miehen vallannut heikkous muita toimenpiteitä kuin teetä. Muisto tämän raivoavasta äänestä sai kylmät väreet juoksemaan pitkin selkäpiitä.
Miehen toteamus sai Wrenin ensin hämmentymään ja sitten vilkaisemaan taakseen. Toisiaan, joka toinen askel näytti jättäneen jälkeensä pienen verilammikon. Todennäköisesti keittiölle ja takaisin.
”Pleóid air!” nainen ärähti ja ontui sohvan luo. Voi helvetti, ainakaan hän ei ollut se, joka joutui siivoamaan. Todennäköisesti juuri tälläkin hetkellä innokas siistijä oli kiillottamassa lattioita, jotteivat ulkoministerin arvokkaat silmät joutuisi katselemaan nurkista paenneita pölypalleroita.
Kipu pisti päkiää ja Wren lysähti istumaan.
”Peruutanko iltapäivän tapaamiset?” hän tiedusteli ja kääntyi samalla kurkistelemaan selkänojan yli sohvan taakse Winstonia etsien.

Charles oli pudistamassa päätään, mutta muutti mielensä. Ehkei hän ollut missään kunnossa pitääkseen tärkeitä poliittisia palavereita. Hänen ajatuksensa eivät olleet pysyä kasassa.
”Se on järkevä ajatus”, hän sanoi hieraisten kasvojaan, laski koskemattoman teekupin viereiselle tasolle ja nousi ylös. Mies hieraisi uudelleen kasvojaan, siirtyi työpöydän taakse ja poimi laatikosta matkakäyttöisen, pienen ensiapupakkauksen. Hän kiersi pöydän ja ojensi sen Wrenille hajamielisenä. Hän otti askeleen taaksepäin ja katsahti naista tietämättä, olisiko hänellä lupaa yrittää auttaa.
”Winston”, hän kutsui käheytynyt ääni pehmeänä, näin turvallisesti suljettujen ovien takana.
”Kaikki hyvin, kaveri”, mies sanoi, kun punavalkea koira hiipi esiin sohvan takaa. Nähdessään matolle kyykistyneen miehen ojennetun käden, se syöksyi innosta kiemurrellen matkaan ja loikki Charlesin rintaa vasten, kunnes mies nosti sen syliinsä ja halasi rintaansa vasten. Hetkeksi Charles painoi kasvonsa alas, haudaten nenänsä rakastavan eläimen turkkiin, kun se lipoi hänen poskeaan.
”Astuitko lasinsiruun?” hän kysyi.
”Olen pahoillani.”

Tapaamisten peruuttaminen. Se oli jotakin konkreettista, johon Wren saattoi tarttua ja yrittää karkottaa Charlesin tuskaisen raivon mielestään. Hän alkoi käydä kalenteria läpi mielessään, eri väreillä muistiin piirtyneitä nimiä ja kellonaikoja samalla kun nykäisi ohuen sukan jalastaan. Silmäpako oli lähtenyt juoksemaan päkiän kohdalta ja nousi aina sääreen saakka. Siitä ei olisi enää iloa edes Winstonille, vereen sotkeutunut sukka saisi lentää lähimpään roskikseen.
Nainen laski ensiapupakkauksen syliinsä ja kaivoi puhelimensa esiin, tarkoituksenaan lähettää tarvittavat viestit, mutta Winstonin ilmestyminen sohvan takaa vaati hänen huomionsa.
Hetken ruskeat silmät seurasivat, kuinka corgi hyöri isäntänsä ympärillä, koko hölmö, karvainen takapää hännän mukana hytkyen.
Hän tajusi unohtuneensa katsomaan vasta, kun kuuli Charlesin kysymyksen.
”Taisin astua. Oma vika, pitäisi katsoa, minne kävelee”, hän tuhahti hölmöydestään ärsyyntyneenä. Pulssi ei tahtonut rauhoittua, se hakkasi edelleen kipeästi rintalastaan.
”Haluatko minun tekevän vielä jotakin muuta? Iltapäivä on nyt vapaa.”
Hän epäröi hetken, katsoi ulkoministeriä alta kulmiensa.
”Oletko kunnossa?”

”Ei, olet tehnyt tarpeeksi. Pidä loppupäivä vapaata”, mies kehotti katsellen koiran innokkaita, hyväntahtoisia kasvoja, jotka yrittivät ulottua nuolaisemaan hänen kasvojaan. Mutta Charles piti corgin turvallisesti sylissään, rapsuttaen sormillaan pörheää, nahkaltaan hieman liian suurta niskaa.
Wren tiedusteli oliko hän kunnossa, ja hetken mies ei näyttänyt osaavan vastata. Hän hengitti syvään, katsoi tyhjyyteen ja näytti perinpohjaisen musertuneelta.
”Olen pahoillani. Minun ei olisi pitänyt menettää malttiani sillä tavalla”, hän sanoi ääni tiukasti hillittynä ja katsahti sukan alta paljastuvaa jalkaa. Lasinsirut lattialla olivat hänen syytään. Ehkä hänen pitäisi ajatella seuraavalla kerralla, ennen kuin paiskoi esineitä seinään.
”Antaisitko minun? Siellä voi olla edelleen lasinsiruja”, Charles pyysi ja katsahti runneltua jalkapohjaa onnettomana.

Wren tuhautti nenäänsä.
”Äh, Charles, tuossa ei ollut mitään, mitä en olisi tähän ikään mennessä nähnyt. Olen irlantilainen, muistatko? Meillä on kamala temperamentti.”
Hän yritti pitää äänensä mahdollisimman kevyenä, vaikka jokin miehen käytöksessä saikin hänet tolaltaan. Ulkoministeri oli aina hillitty, rauhallinen, hallitsi itsensä silloinkin, kun poliittinen väittely uhkasi riistäytyä toiselta osapuolelta käsistä.
Nyt Charles vaikutti niin… inhimilliseltä.
Wren oli aikeissa väittää vastaan ja huomauttaa, että osasi hoitaa kyllä itse omat haavansa, mutta miehen onneton katse sai hänet huokaisemaan ja oikaisemaan jalkaansa suoremmaksi. Ehkä Charleskin tarvitsi jotain, mitä tehdä.
”Ei se ole paha, laastari päälle ja sillä hyvä. Mutta katso nyt, jos olet varma, ettet pyörry veren näkemisestä.”

Siinä oli paljon, mitä Charles toivoi, ettei Wrenin olisi tarvinnut nähdä. Hän oli järkyttänyt itsensäkin reaktionsa ja tunteidensa voimakkuudella. Mitä helvettiä Bex oli ajatellut? Vastaus oli luultavasti ei yhtään mitään. Pettymys nosti uudelleen päätään, ja mies laski innokkaan koiran takaisin lattialle. Winston ampaisi hakemaan vuorotellen lelujaan kuin esitellen niitä vuorotellen ihmisilleen ylpeydestä pakahtumaisillaan.
Charles poimi puhelimensa lattialta, avasi sen taskulampun ja tarttui Wrenin ojennettuun jalkaan, kallistaen jalkapohjaa paremmin valoon ja tutkien sen haavaa vaaleat kulmat kurtussa.
”Se oli siitä huolimatta asiatonta, ja olen pahoillani, että jouduit näkemään sen. Minä… Minä en usein menetä malttiani sillä tavalla. Käyttäydy sillä tavalla.”

Wren valui hieman alemmas sohvalla ja ojensi kättään kutsuakseen Winstonin lähemmäs. Hän upotti sormensa sen niskaharjakseen ja rapsutti, kunnes koira kellahti tyytyväisenä selälleen ja nytki jalkaansa maharapsutuksen tahtiin.
Olisi pitänyt lakata varpaankynnet, hän pohti ja olisi halunnut nauraa ääneen. Kuinka ihmeessä he joutuivat tällaisiin tilanteisiin?
Mutta se ei nyt ollut murheista suurin. Wren piti katseensa tiukasti katossa, ettei olisi vahingossakaan kohdannut Charlesin katsetta.
”No, tohtori, jäänkö henkiin?” hän hymähti, mutta vakavoitui nopeasti.
”En tiedä, mistä tarkalleen oli kyse, mutta me puhumme nyt ratsastajastasi ja hevosistasi. Epäilen, että minäkin olisin vastaavassa tilanteessa huutanut. Olisin aivan varmasti.”
Hymy nykäisi suupieltä ylöspäin.
”Ja usko pois, olen jo tähän mennessä huomannut, ettei karjuminen kuulu tyyliisi. Mutta ehkä se osoittaa, että todella välität?”

”Sinulla on lasinsiruja jalkapohjassasi”, Charles vastasi, laski puhelimensa lattialle ja poimi naisen vieressä olevasta ensiapusetistä pinsetit. Hän vilkaisi naista kulmansa alta ja sulki hetkeksi silmänsä kipeästä muistutuksesta. Kyllä, hän välitti ja se teki tilanteesta niin kamalan. Bex ei ehkä olisi koskaan voinut olla oikea nainen häntä varten, mutta se ei tarkoittanut, etteikö mies olisi edelleen toivonut naisen tulevaisuuteen hyviä asioita. Hän oli luullut, että Bex oli vuorostaan kunnioittanut heidän yhdessä tekemiään suunnitelmia hänen hevostensa tulevaisuudelle.
”Kilparatsastajani ajoi kolarin kokaiinin vaikutuksen alaisena”, mies sanoi leukaperät jännittyen, kun otti paremman otteen pinseteistä ja tarttui niillä pieniin sirpaleisiin, jotka avoimesta haavasta näkyivät.
”Ja nyt kaikki suunnitelmani hevosilleni ovat ilmassa, koska minulla ei ole ratsastajaa. Ei myöskään sille 70,000 punnan täysiveriselle, jonka juuri ostin hänen kilpailtavakseen.”

Wren hiljeni hetkeksi tyrmistyneenä kuullessaan syyn Charlesin raivokohtaukselle.
Hänen teki mieli itsensäkin huutaa.
”Damnú air! Hale?” hän lopulta älähti epäuskoisena.
”Voiko siinä olla tapahtunut jokin virhe? Kyse ei ole vain typerästä juorusta tai..? Ei, ei taida olla.”
Gabrielle oli liian älykäs menemään sellaiseen halpaan, eikä Hale ollut yrittänyt ilmeisesti kieltää tapahtunutta, sikäli kuin puhelusta saattoi päätellä.
Wreniä kylmäsi. Eikä vähiten siksi, ettei hän voinut olla ajattelematta, miten kamalaa olisi joutua kuulemaan sanat ’olen pettynyt sinuun’ Charlesin huulilta.
”Miten-”
Lause katkesi sähähdykseen kun jalkaa vihlaisi, ja Wren joutui todella keskittymään, ettei olisi potkaissut Charlesia päähän. Se tästä olisi vielä puuttunutkin.
Winston tuli huolissaan lohduttamaan ja työntämään narulelua hänen poskeaan vasten.
”Onko mielessäsi ketään, jonka saisi sijaiseksi pienellä varoitusajalla?”

”Ei, ei mitään virhettä. Puhdasta, vastuutonta harkintakyvyn puutetta”, Charles huokasi ja tiukensi otettaan jalasta, kun se nytkähti. Hän nyppäsi vielä kaksi pikkuruista sirua paperikoriinsa, kaatoi sitten desinfiointiainetta haavaan ja pakkasi sen keskittyneesti päkiän suojaavaan siteeseen. Korkokenkien käyttäminen muutamaan päivään olisi puhdasta masokismia.
”Saan varmasti äidiltäni ratsastajan kuukaudeksi tai pariksi huolehtimaan hevosteni treenauksesta, mutta tarvitsen ratsastajan, joka on valmis sitoutumaan niihin pitkällä tähtäimellä. Menestys rakentuu hevosen ja ratsastajan suhteesta, eikä sellaista muodostu, mikäli ratsastaja vaihtuu usein”, Charles sanoi, irrotti otteensa naisen jalasta ja siivosi pois käytetyt ensiaputarvikkeet.
”Tiedätkö, missä täällä säilytetään… Luutaa tai jotakin, millä lasinsiruja voisi siivota pois?” mies kysyi suoristautuen ja tunsi olevansa vieraalla maaperällä yrittäessään nimetä siivousväleineitä, joihin ei ollut koskenut elämässään. Mutta hänen pitäisi huolehtia omasta sotkustaan, ennen kuin joku muukin satuttaisi itsensä.

Wren irvisti, puoliksi Halen vuoksi, puoliksi sen, että muka kirvelemättömäksi (vuosisadan valhe) tarkoitettu puhdistusaine sai haavan polttelemaan hetkeksi. Mutta mitäs tuli tanssittua lasinsirpaleiden yli, ihan oma vika, niin kuin hän oli todennut.
Hän kohottautui hitaasti istumaan ja nosti innokkaana corgipallona pomppivan Winstonin syliinsä, kääntäen päätään poispäin koiran innokkaan kielen tieltä.
”Oletan, että Halen palkkaaminen takaisin ei ole vaihtoehto”, hän totesi kulmiaan kurtistaen ja tunsi turhautumisen nostavan päätään. Voitto Burghleyssa oli ollut upea saavutus, ja nyt yksi typerä virhe uhkasi suistaa koko uran suoraan viemäristä alas.
”Täytyy sitten aloittaa etsiminen välittömästi.”
Charlesin kysymys sai Wrenin ensin hämmentymään ja sitten naurahtamaan.
”Epäilen, ettei täällä ole luutaa. Rikkalapio varmasti löytyy. Voin käydä hakemassa.”
Winstonia yhä sylissään pidellen hän nousi seisomaan ja varasi painon varovasti kantapäänsä varaan, luoden Charlesiin mietteliään katseen.
”Itse asiassa, tule mukaan.”

”Ei, se ei ole”, Charles vastasi lujasti, ”hän osoittaa niin törkeää arvostelukyvyn puutetta, niin käsittämätöntä vastuuttomuutta, etten voi antaa hevosiani hänelle. Miten voisin luottaa, ettei hän lähde juhlimaan ennen kisoja ja heitä hukkaan kokonaista kisakautta?”
Mies esti itseään tarjoamasta käsivarttaan tueksi jalkansa vammauttaneelle naiselle. Ehkä hän päätyi jo aivan tarpeeksi lähelle Wreniä yhdeksi päiväksi.
”Minä… Selvä”, hän myöntyi naisen käskiessä hänet mukaansa. Hänen olisi pitänyt tarjoutua hakemaan ’rikkalapio’ naisen puolesta, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan mistä sellainen löytyi.
”Kuinka kipeä jalkasi on?” hän kysyi ja pyyhkäisi siruja nurkkaan mustalla nahkakengällään oven edustalta muutamaan kertaan.

Niin, olihan se ollut typerää. Hirvittävän typerää. Mutta siitä huolimatta jokin jäi vaivaamaan Wreniä. Entä, jos Hale todella katui tekoaan, ja parantaisi tämän jälkeen tapansa?
Hän laski Winstonin lattialle vasta, kun he olivat turvallisesti oven toisella puolella, ja hölmö corgi lähti pinkomaan pitkin käytävää pituusrajoitteiset jalat lipsuen. Se jarruttaisi todennäköisesti taas törmäämällä seinään.
Wren vilkaisi ohimennen nyt kokonaan paljaaksi jäänyttä jalkaansa eikä voinut olla miettimättä, kuinka ihmeessä oli tähänkin tilanteeseen joutunut. Hän oli kuvitellut työnkuvaansa varsin… erilaiseksi.
Ei sillä, että hän olisi valittanut.
”Jään henkiin. Sinulla on yllättävän hellät kädet.”
Hän lähti johdattamaan Charlesia kohti siivouskomeroa hieman ontuen.

Charles pysähtyi hetkeksi Wrenin sanojen myötä, rykäisi hiljaa kuin itseään kasatakseen ja seurasi sitten naisen perässä.
”Voit vain kertoa, missä sitä rikkalapiota säilytetään ja ehkä miltä se näyttää, ja minä voin käydä hakemassa sen”, mies tarjosi ottaen onnahtelevan assistenttinsa kiinni.
”Jalkasi on varmastikin kipeä.” Millainen sivistymätön mies paiskoi tavaroita seiniin? Siitäkin huolimatta, että oli aina inhonnut teennäisen näköistä kristalliveistosta.

Wren loi Charlesiin epäluuloisen katseen. Ei, oli ehdottomasti parempi, että hän menisi mukaan.
”Onhan se, mutta jään henkiin. Kuulehan, Charles.”
Hän sujautti toisen käsivartensa huolettomasti miehen käsivarren alle.
”Tämä päivä ei ole nyt mennyt ihan, niin kuin piti. Mutta sinun iltapäiväsi vapautui juuri, ei kokouksia tai muuta juoksevia velvollisuuksia. Vietkö minut elokuviin?”
He pääsivät siivouskomeron ovelle ja Wren irrotti otteensa miehen käsivarresta, sysäten oven auki ja viitaten tätä astumaan sisään.

Wrenin käsivarsi sujahti hänen käsikoukkuunsa, ja mies katsahti kättä epätietoisena. Hän ei voinut luottaa lainkaan omaan arviointikykyynsä mitä Wreniin tuli. Jo hääsviittiin jääminen oli kertonut sen. Saati kaikki, mikä sen jälkeen tapahtui – vaikka mitään ei kai teknisesti tapahtunutkaan. Mutta hänen ei pitäisi olla nähnyt assistenttiaan pyyhkeessä.
”Vienkö-”, Charles toisti ja kurtisti kulmiaan räpytellen kalpeita silmiään hämmentyneenä, ”vienkö sinut elokuviin?” Mies pysähtyi tuijottamaan assistenttinsa erikoisia, toffeenruskeita silmiä. Hänen päivänsä ei mennyt lainkaan niin kuin sen oli tarkoitus. Pettymys Bexistä myllersi mustana ja onnettomana hänen vatsassaan eikä mies tuntenut hallitsevansa ajatuksiaan. Ehkä hänen olisi turha yrittää tehdä töitä.
”Tuota, kyllä kai. Jos niin haluat”, hän vastasi epävarmana ja kurtisti kulmiaan. Ei kai naisen esittämää, suoraa pyyntöä sopinut torjuakaan?
Charles astui edelleen hämmentyneenä sisään siivouskomeroon.
”Onko sinulla jokin tietty paikka, jossa käy katsomassa elokuvia?”

”Hienoa. En pyytäisi, jos en tahtoisi. Ja sen jälkeen syömään?”
Wren napsautti valokatkaisijasta lampun päälle, ja hämmentävän kirkas valo täytti pienehkön tilan. Charlesin olisi korkea aika tutustua todelliseen maailmaan, jos ei muuten, niin saadakseen ajatuksensa pois Halen aiheuttamasta pettymyksestä ja huutoa seuranneesta häpeän tunteesta. Maailma ei kaatuisi siihen, että he viettäisivät yhden iltapäivän tavallisen kansan joukossa, elämässä tavallisen kansan arkea.
Toivottavasti.
”Lasinsirut saa parhaiten pois imurilla”, Wren totesi ja katsahti ympärilleen etsivästi.
”Jossakin Odeonin teatterissa, yleensä. Silloin kun on ollut ylimääräistä.”

Elokuviin ja syömään. Charles nyökkäsi epäröiden. Se tuskin olisi sen asiattomampaa kuin ehdottaa assistentilleen tanssitunteja kanssaan tai kutsua tätä useammaksi viikoksi kanssaan purjehtimaan Fidzille.
”Imurilla? Selvä”, mies sanoi ja katseli ympärilleen. Totta kai hän imurin tunsi. Se oli… Hänen katseensa haravoi omituisia laitteita ja purkkeja ja ämpäreitä, kunnes tunnisti muovisen möhkäleen, josta lähti harmaa putki ja metallinen jatko-osa. Hän nosti sen käteensä ja katsoi Wreniä kysyvästi toivoen osuneensa oikeaan.
Odeonin teatteri ei sanonut sen enempää kuin imuri, mutta mies nyökkäsi.
”Hyvä on. Odeonin teatterille elokuviin ja sitten syömään. Oliko sinulla jokin elokuva mielessäsi?”

”Imurilla. Sillä pienetkin sirpaleet saa helpommin pois kuin pelkän harjan ja rikkalapion avulla.”
Luojan kiitos se oli ollut hän, joka tanssahteli lasinsirujen yli, ei Winston.
Hymy nykäisi Wrenin suupieltä, kun Charles tunnisti imurin kaikkien kojeiden keskeltä. Siistissä rivissä näytti olevan ainakin kiillotuskone ja ties minkälaista höyrypesuria, jonka avulla virka-asunnon lattiat pidettiin kiiltävän puhtaina.
”Hyvä poika! Onhan suutin mukana? Hyvä. Mennään siivoamaan se sotku ennen kuin joku muu ehtii.”
Wren pujahti oven ulkopuolelle, toinen käsi valmiina valokatkaisijalla odottamaan, että Charles pääsisi ulos sotasaaliinsa kanssa.
”En ole viime aikoina juuri seurannut, mitä siellä tällä hetkellä pyörii. Ennenkin minulla oli tapana vain marssia lippuluukulle ja valita jokin elokuva summanmutikalla.”
Silloin, kun hän oli halunnut hetken aikaa nollata ajatuksiaan. Pimeässä salissa oli mukava istua, rauhassa (silloin kun viereen ei sattunut muhinoivia pareja) ja keskittyä hetkeksi vain tuijottamaan ruutua mitään erityistä ajattelematta.

Charles ei tiennyt, oliko suutin mukana tai miltä imurin suutin tarkalleen näytti. Mutta Wrenin kannustuksesta päätellen hän oli valinnut oikean laitteineen osineen. Mies lähti takaisin toimistoaan kohti levottomina ja pettymyksen värittäminä laukkaaviin ajatuksiinsa vajoten ja oli kompastua eteensä sukeltavaan Winstoniin. Imuri jätti lommon seinän arvokkaaseen panelointiin, kun miehen käsi törmäsi sitä vasten hänen hakiessaan tasapainoa maneerilla, joka ei päätyisi siihen, että hän astuisi koiransa pään päälle.
Ulkoministeri loi corgiin kylmän katseen.
”Viitsisitkö?” hän kysyi assistentiltaan ja nyökkäsi älylliseltä kehitykseltä varmasti jälkeenjäänyttä koiraa kohti, ennen kuin avasi toimistonsa oven ja rahtasi imurin sisään. Mies laski sen lattialle hieraisten rystysiään, joista törmäys oli ruhjonut nahkaa, ja tuijotti laitetta sitten mietteliäästi. Pitkässä metalliosassa oli kahva, joka näytti sopivan käteen, joten se oli varmastikin se osa, jota liikutettiin lattialla. Charles kumartui tutkimaan muovista laatikkoa, joka putkiloa seurasi ja löysi sen kätköistä töpselin. Hän kokeili laitteen nappuloita ja suunnisti päättäväisesti lasinsiruja kohti, kun imuri alkoi hurista epämiellyttävällä volyymilla.
”Tämä on melko… Tyydyttävää”, hän pohti ääneen, kulmat kurtistuen, kun katsoi kuinka sirpaleet ja tomu katosivat suutimen sisään.

Charlesin kamppaillessa imurin kanssa Wren oli ehtinyt onnahtelemaan edelle, mutta kuullessaan rämähdyksen hän kääntyi pelästyneesti ympäri.
Hymy nyki naisen suupielessä, kun hän kyykistyi ojentamaan kätensä Winstonia kohti.
”Winston, tule tänne, tule, tule...”
Corgin sukellettua riittävän lähelle hän nappasi sen kainaloonsa samalla varmuudella kuin lammasfarmari (töppöjalkaisen) karitsan ja kantoi koiran suosiolla toimiston puolelle ennen kuin se ehtisi rikkoa tassunsa lasinsirpaleisiin.
Winston sylissään Wren vetäytyi sohvalle ja jäi katselemaan, kuinka Charles alkoi kesyttää imuria. Hän ei edes yrittänyt piilotella hymyään silitellessään corgin niskavilloja. Hän kaivoi vaivihkaa puhelimensa ja nappasi kuvan imuroivan Charlesin selästä.
”Eikös? Elämästä löytyy hämmästyttäviä tyydytystä tuottavia asioita”, nainen huomautti laskiessaan puhelimensa.
”Herra ulkoministeri, tuolla on vielä pölyä”, hän jatkoi, ja osoitti nurkkaa kohti sidotulla jalallaan, kädet corgin turkkiin uponneina.
”Ja muista: liike lähtee lantiosta!”

Lasinsirut katosivat imuriin, ja Charles rullasi suutinta tunnollisesti laajemmallakin alueella, jotta hänen vastuuttoman raivonsa seuraukset eivät päätyisi vahingossakaan kenenkään muun jalkaan.
Wrenin kommentti sai hänet kuitenkin kääntymään naista kohti, kuiva, viileä katse silmissään ja kohottamaan kulmaansa haastavasti. Hän ei voinut vain kuvitella assistenttinsa janoa piikitellä häntä. Mutta lopulta Charles huokasi ja kääntyi katsomaan osoitettua nurkkaa, pyyhkäisi sitä imurilla ja sammutti sen vihlovan hurinan helpottuneena.
”Kelpaako nyt, neiti Reynard?” mies kysyi kuivasti ja irrotti töpselin seinästä antaen sen kelautua takaisin imurin sisälle.

Wren vastasi Charlesin katseeseen vinolla hymyllä samalla kun rapsutti sylissään selälleen kellahtaneen corgin vatsaa.
”Jatka vain, hyvin se sujuu”, hän kannusti ja pyöritteli paljaan jalkansa nilkkaa. Ehkä olisi viisainta valita matalapohjaiset kengät elokuvatreffeille.
Opetustilaisuuteen, ei treffeille.
Imurin hurinan viimein lakatessa hän päästi Winstonin maahan ja käänsi katseensa Charlesiin, pieni hymy yhä huulillaan.
”Erinomaista työtä, herra Edgerly. Teissä on valtavasti kehittämisen arvoista potentiaalia”, hän vakuutti ja nousi seisomaan.
”Sitten vaatteidenvaihtoon. Ja palauttamaan tuo imuri paikalleen, siivoja saattaisi muuten hämmentyä.”

Ulkoministeri soi assistentilleen, kuivan skeptisen katseen ja nosti imurin käteensä tyytyväisenä siitä, että saattoi sanoa nyt tuntevansa laitteen ja osaavansa käyttää sitä. Mies kuitenkin pysähti vaaleita kulmiaan kurtistaen ja loi Wreniin hämmentyneen katseen.
”Vaatteidenvaihtoon?” hän toisti ja vilkaisi naisen siistiä asua. Ei kai siinä mitään vikaa ollut?

Wren puki sohvalle unohtuneen bleiserin päälleen ja kumartui poimimaan korkokenkänsä lattialta. Hän suoristautui ja oli ottamassa askeleen ovea kohti, mutta pysähtyi huomatessaan Charlesin katseen.
Hän kohotti kysyvästi kulmaansa ennen kuin ymmärsi, mikä tätä todennäköisesti hämmensi.
”Sinä. Pue päällesi jotain vähän vähemmän virallista.”
Hän viittasi kädellään Charlesin asukokonaisuutta kohti. Heidän oli tarkoitus sulautua joukkoon, ei käydä silmään kuin suklaakakkujen joukkoon eksynyt parsakaali.
”Kai kaapistasi jotakin sopivaa löytyy?”

Charlesin vaaleat kulmat kurtistuivat asteen lisää, kun hän katsahti mittatilattua, tummaa pukuaan epätietoisena.
”Mikä vika tässä on? Hyvä puku”, hän protestoi ja poimi imurin uudelleen käteensä palauttaakseen sen huoneeseen, jonka olemassaolosta ei ollut tiennyt vartti sitten.
”Mitä sinä tarkoitat vähemmän virallisella?” mies kysyi kävellessään siivouskomerolle Winston perässään laukaten.

”Hyvä puku”, Wren myönsi, ja yritti olla katselematta istuvaa hartialinjaa liian tarkkaan. Sviitissä vietetyn yön jälkeen hänen ajatuksensa tuntuivat harhautuvan aivan liian helposti poluille, joita tavallisten assistenttien ajatusten ei kuuluisi kulkea.
Charleshan oli tapaillut muutaman kerran neiti Sabelia, joka oli taatusti aivan erinomainen puolisoehdokas. Eivätkö yläluokkaiset harrastaneet sellaista, sovittuja liittoja?
”Mutta kyllä se vähän pistää elokuvateatterissa silmään. Näyttää siltä, kuin olisit pyrähtänyt paikalle suoraan bisneskokouksesta.”
Tai siltä, että joku typerä heitukka yrittää epätoivoisesti kiivetä reittä pitkin. Hah.
”Eikö sinulla olisi… vaikka jokin neule?”

Charles laski imurin siivouskomeroon, tuuppasi Winstonin jalallaan pois ja sulki oven vain kantaakseen komeroon uudelleen lujahtaneen Winstonin takaisin ulos. Mies laski sen päätään pudistaen takaisin lattialle ja katsahti Wreniä skeptisesti.
”Jokin neule”, hän toisti tyytymättömänä ja vilkaisi pukuaan. Mutta kaipa Wren tunsi elokuvissa käymisen pukeutumisetiketin häntä paremmin.
”Hyvä on sitten. Vaihdan vaatteita. Voimme lähteä viidentoista minuutin kuluttua”, mies sanoi katsahtaen vanhaa, nahkahihnaista rannekelloaan ja lähti päätään pudistellen kohti ylemmän kerroksen portaita, jossa hänen henkilökohtainen huoneistonsa oli. Jokin neule.

Eikö herrasmiesten tehtävä ollut odottaa, kun nainen laittautui valmiiksi?
Wren hymähti itsekseen ja suuntasi omaan huoneeseensa, paljas jalka jo hiljalleen palellen.
Kaipa hän voisi itsekin vaihtaa vaatteensa, kynähame ja matalapohjaiset kengät eivät olleet ehkä kaikkein klassisin yhdistelmä.
Tarkalleen neljätoista minuuttia myöhemmin Wren laskeutui ala-aulaan kiskoen takkia päälleen. Kynähame oli vaihtunut vaaleisiin housuihin, joiden vyötärökaistaleen sai solmittua näyttävälle rusetille, bleiserin tilalla oli lyhyt, roosa cashmereneule. Pakollisen korkoloman vuoksi kengiksi olivat valikoituneet pehmeät, mukavat nilkkurit, joissa paikattu jalka ei toivottavasti kipuilisi liikaa.
Vihreä villakangastakki odotti vielä käsivarrella valmiina.

Jokin neule, Charles hoki itselleen, kun tutki käveltävän vaatekomeronsa armeijallisesti järjestettyä tarjontaa. Mittatilatut, tummat puvut riippuivat siististi hengareissa, valkoiset ja vaaleansiniset kauluspaidat oli ripustettu toiselle tangolle ja mustat oxfordit olivat vallanneet yhden hyllykön. Jokin neule. Mikä vika siistissä puvussa oli?
Mustiin, suoriin housuihin ja mustaan, poolokaulukselliseen, hartioita halaavaan kashmirneuleeseen pukunsa vaihtanut mies odotti assistenttiaan aulassa, polvimittainen, tummanharmaa villakangastakki käsivarrellaan. Wren oli… Huomattavasti värikkäämpi.
”Kuljettajani vie meidät haluamallesi elokuvateatterille”, mies sanoi ja katsahti puhelintaan irrottaen kalpeanharmaan katseensa assistentistaan.
”Minne olemme matkalla?”

Charles oli tosiaan noudattanut hänen neuvoaan. Wren loi hyväksyvän katseen mustaan poolokaulusneuleeseen (hartialinja ei ollut lainkaan hullumpi, hän totesi, ja olisi halunnut potkaista itseään) ennen kuin alkoi pukea takkia päälleen.
”Oi ei, ei tällä kertaa”, hän totesi miehelle tämän mainitessa kuljettajastaan.
”Me menemme metrolla.”
Niin kuin kuka tahansa tavallinen ihminen, jolla ei ollut autonkuljettajaa odottamassa yhden puhelinsoiton päässä.

”Me mitä?” Charles nosti katseensa kulmiaan kurtistaen.
”Metrolla? Miksi?” mies kysyi. Hän ei ollut eläessään käyttänyt julkisia kulkuvälineitä eikä ollut suunnitellut aloittavansa tänään, mutta Wrenillä oli kauhistuttava tapa saada hänet tekemään asioita kuin huomaamatta.
Charles veti takin harteilleen suoristaen sen kauluksia, työnsi puhelimen taskuunsa ja avasi naiselle virka-asunnon ulko-oven näyttäen torjuvaa, rauhoittavaa käsielettä havahtuvalle turvamiehelle aulan laidalla.

”Menemme metrolla”, Wren toisti kärsivällisesti napittaessaan takkiaan. Hän pyyhkäisi auki kampaamansa hiukset pois kauluksen alta ja asetteli kaulukset suoraan ennen kuin harppoi päättäväisesti ulos.
”Koska miksi ei? Oletko matkustanut metrolla aikaisemmin?” hän tiedusteli, vaikka uskoikin tietävänsä vastauksen. Charlesin kaltaiset miehet eivät matkustelleet metroilla, he istuivat hienojen autojen takapenkeillä ja keskustelivat tärkeitä työpuheluita.
”Ajattelin, että kokemus tekisi sinulle hyvää. Voisi olla, sanojasi lainaten, yllättävän tyydyttävä.”

Charles katsoi Wreniä terävästi kulmansa alta harppoessaan kadulle takinhelmat määrätietoisten askelten tahdissa lepattaen.
”En voi sanoa hyväksyväni logiikkaasi, mutta hyvä on. Jos haluat välttämättä käyttää metroa, käytetään metroa”, hän huokasi ja sukaisi sormet läpi valkeista hiuksistaan.
”Minne me olemme menossa? Valitsitko elokuvan, jonka haluat nähdä?” hän kysyi katsahtaen naista uudelleen kulmansa alta. Charles ei voinut sanoa nähneensä montaa elokuvaa elämänsä aikana ja pohti mielenkiinnolla, millaiset elokuvat Wreniä viehättivät. Ilmeisesti nainen tunsi niitä paremmin kuin hän. Mutta sentään Charles oli nyt katsonut uuden BBC-tuotannon Arthur Conan Doylen Sherlock Holmesista. Hän ei kehdannut tunnustaa, että oli katsonut sarjan kokonaan kahden päivän aikana sen jälkeen, kun he olivat katsoneet jakson yhdessä Pariisissa hänen odottaessaan lentoa.

”Minun logiikkani on pettämätöntä”, Wren tuhahti vinosti hymyillen lähtiessään harppomaan päättäväisin askelin Waterloo Gardensin ohittavaa katua pitkin. Lähin Odeon olisi ollut vain pienen kävelymatkan päässä Leicester Squarella, mutta se olisi vesittänyt koko metromatkan ajatuksen.
”Voi pitää tätä oppimiskokemuksena. Sukelluksena tavallisen lontoolaisen arkeen. Hypätään metroon Piccadilly Circuksella, elokuvateatteri sijaitsee Tottenham Court Roadilla.”
Matalapohjaisista kengistä huolimatta Wren tunsi päkiän vihlaisevan, mutta hän ei kääntyisi takaisin nyt, kun oli saanut Charlesin raahattua mukaansa.
”Ollaan spontaaneja ja valitaan elokuva vasta paikan päällä. Mitä muuten lopulta pidit Sherlockista, et tainnut tulla koskaan maininneeksi..?”
Hän vilkaisi miestä silmäkulmastaan.

Spontaanius ei ollut sana, jota Charles usein yhdisti itseensä. Nytkin sen mainitseminen sai hänen silmäkulmansa nykimään. Hän oli kaukana mukavuusalueeltaan – Wrenillä tuntui olevan pakkomielle raahata hänet sinne – eikä tuntenut olevansa lähelläkään tilanteen hallintaa.
”Fantastista”, hän totesi kuivasti seuratessaan assistenttiaan kohti Piccadilly Circusta, joka oli vuodenajasta riippumatta turistien kansoittama. Charles onneksi usein vain ajoi sen läpi kuljettajansa takapenkillä, työpuheluihin keskittyneenä ja ärtyi vain liikenteen hitauteen.
”Se oli… Mielenkiintoinen. Mitä sinä pidät siitä?” hän kysyi ja kosketti niskaansa vienosti vaivaantuneena, samaistuttuaan kenties turhankin paljon päähahmoon, joka kai valtaväestön mielestä ei ollut… Normaalimmasta päästä.

Wren kätki hymynsä kääntämällä päätään, kuin olisi tarkastellut St James’s Square Gardenin viereen pysäköityjen vuokrapyörien riviä.
”Kaimasi nimikkokatu”, Wren hymähti ja nyökäytti päätään nimikylttiä kohti heidän kääntyessään Charles II Streetille.
”Onko se muuten perintönimi? Isoisoisältä tai jotain? Ettekö te siniveriset harrasta sellaisia?”
Hän työnsi kätensä syvälle takkinsa taskuihin suojaksi kosteaa kylmyyttä vastaan, vilkaisten Charlesia uudelleen tämän kuvaillessa BBC:n Sherlockia mielenkiintoiseksi.
”Lempisarjojani. Rakastan tuota versiota Sherlockista, vaikka Jeremy Brettillä on silti aina oma paikkansa sydämessäni. Sherlockin hahmo on äärimmäisen kiehtova, eikö olekin?”
Sarjan viehätystä ei vähentänyt lainkaan se, kuinka Wren olisi voinut kuunnella BBC:n Sherlockin ääntä loputtomiin.

”Kyllä”, Charles vastasi, vaikka Wrenin kysymys kuulostikin vienosti pilkkaavassa sävyssään melkein retoriselta. Kyllä, he siniveriset harrastivat sellaista. Charles oli nimi, joka oli kulkenut Edgerlyjen suvussa sen alusta saakka. Äiti itki peloissaan, että suku myös päättyisi siihen. Koska hän ei suostunut menemään naimisiin ja varmistamaan sukunsa tulevaisuutta.
”Niinkin voisi sanoa”, hän myönsi koskettaen uudelleen niskaansa.
”Millaisia elokuvia sinä yleensä katsot?”

”Tapansa kullakin. Minun siskoni on nimetty sorsan mukaan.”
Sellaista sattui, kun isä oli innokas ornitologi. Kun kolmannen lapsen kohdalla oli jo siirrytty sorsiin, oli kenties vain hyvä asia, ettei äiti ollut jaksanut tätäkään miestään sen pidempää. Ties millaista ristiä neljäs sisarus olisi saanut kantaa mukanaan.
Hän nappasi hetkeksi kiinni Charlesin käsivarresta, kun he joutuivat kiinalaisen turistiryhmän piirittämäksi, ja viittoi sitten miestä seuraamaan Piccadillyn asemalle laskeutuviin portaisiin.
”Riippuu. Jos haluan oikeasti katsoa elokuvan, valitsen yleensä jotain tosipohjaista. Jos en, niin mikä tahansa kelpaa.”
Hän seisahtui portaiden alapäässä ja vilkaisi Charlesia.
”Sinulla tuskin on Oysteria?”

Reynardit kävivät puheiden perusteella yhä erikoisemmaksi suvuksi.
”Koetko sinä samaistuvasi omaan kaimaasi?” mies kysyi katsahtaen naista sivusilmällä. Wren ei varsinaisesti muistuttanut pientä peukaloista, rusehtavaa varpuslintua, ottaessaan huoneen kuin huoneen haltuun tulellaan, räikeällä vaatevarastollaan ja vangitsevilla, toffeenruskeilla silmillään.
”Oysteria?” Charles toisti ja pudisti päätään skeptisesti. Nyt kyse taisi olla jonkinlaisesta joukkoliikenteen lipusta, ei ruokalajista. Miksi hänellä olisi ollut sellainen? Mies katseli viileästi ympärilleen ihmismassassa, joka tuntui vuoron matelevan ja sinkoilevan heidän ympärillään ruuhkaisissa portaissa ja vielä ruuhkaisemmassa aulassa. Ihmiset matelivat kuin karja läpi rymisten avautuvista porteista ja tungeksivat syvemmälle maan alle katoaviin liukuportaisiin.
”Onko tämä mielestäsi viehättäväkin matkustustapa?”

”Toisinaan. Tiesitkö, että peukaloisen laulu on niiden kokoon nähden hämmästyttävän kantavaa?”
Makean lohtuteen keittämisen lisäksi se oli ollut niitä harvoja asioita, joita isä oli ehtinyt tyttärelleen opettaa ennen kuin äiti oli vaihtanut uuteen. Ja jotka Wren vielä muisti. Joulukorttienkin saapuminen oli jossain kohtaa loppunut.
”Matkakorttia”, Wren tarkensi ja tarttui Charlesin hihaan juuri ajoissa vetääkseen tämän porteille gnuulauman tavoin rynnivän opiskelijaporukan tieltä. Hän ohjasi miehen lippuautomaateille, jonottamaan pienikokoisen vanhan naisen taakse, joka laski huolellisesti kolikoita kissakuvioidusta kukkarostaan syöttääkseen ne automaatin kitaan.
”Kätevin silloin, kun tahtoo päästä paikasta toiseen juuttumatta ruuhkaan. En sano enempää, saat muodostaa oman mielipiteesi. Odotan raporttia, kun pääsemme perille.”

”En ylläty”, Charles vastasi katsahtaen assistenttiaan merkitsevästi. Wren ei jäisi kuulematta. Naisen ääni tuntui kummittelevan hänen unissaankin, etenkin sen irlantilaisen vivahteen saava kehräys. Mikä oli hyvin epäkäytännöllistä ja sopimatonta, mutta alitajunta oli yksi asia miehen elämässä, mitä hän ei voinut hallita.
”Ruuhkaa on monenlaista”, mies vastasi ja silmäili skeptisesti sinisävyistä muoviläpyskää, jolle latasi assistenttinsa hellässä huomassa mitättömän summan puntia maan alla matkustamista varten. Ruuhkaiset metalliportit eivät näyttäneet kutsuvilta, ja Charles astui avoimeksi rämähtävän läpi erittäin skeptisenä, luoden hyisen katseen hänen käsivarteensa törmäävään turistiin, joka kavahti kauemmas.
”Oppimiskokemuksesi todella rikastuttavat elämääni, tiesitkö?”

Wren vilkaisi Charlesia ja kohotti huvittuneena kulmaansa.
”Olen irlantilainen. Se vähän niin kuin kuuluu pakettiin”, hän huomautti ja vaikeni siksi aikaa, että sai opastettua Charlesia automaatin käyttämisessä. Niin opettavaista kuin olisikin ollut antaa miehen pähkäillä asiaa itse, heidän taakseen muodostuva jono olisi tuskin arvostanut, vaikka hän olisikin huikannut selitykseksi jotain ulkonaoppimiseen liittyvää.
Nainen hätisteli ulkoministerin porteille ja harppoi sitten tottuneesti edeltä liukuportaille.
”Se on tarkoitukseni. Rikastuttaa elämääsi”, hän vakuutti ja paimensi Charlesin samalla liukuportaiden reunaan, niin että heitä kiireisemmät saattoivat loikkia alas vaarallisen näköisesti.
”Onko sinulla ollut oma kuljettaja koko ikäsi?”
Liukuportaiden alapäässä hän tajusi oikean metron olevan juuri laiturissa ja nappasi kiinni Charlesin kädestä.
”Charles!”

”Ja olen siitä sanoinkuvaamattoman kiitollinen”, mies vastasi kuivasti ja seisahtui kitisevän portaan oikeaan laitaan loputtoman pitkissä liukuportaissa. Ihmistungos tuntui imevän ilmasta hapen, ja Charles silmäili epäluuloisesti iholle tunkevaa populaatiota. Rusketuksesta, muovisesta hymystä ja ylpeästi rintapielessä kannetusta amerikanlippupinssistä päätellen amerikkalainen turisti hymyili hänelle hyväntahtoisesti, ja Charles käänsi katseensa ahdistuneena takaisin Wreniin.
”Totta kai, mutta ajan mieluummin itse”, hän sanoi ja oli kompastua tullessaan Wrenin kiskaisemaksi. Charles veti syvään henkeä tajutessaan kauhuissaan väen pakkautuvan metroon niin, että oli melkein mahdotonta olla koskettamatta ventovieraita - tai Wreniä - eikä hän ollut varma, kumpi oli kamalampaa. Metrovaunu näytti vanhalta ja rapistuneelta ja taatusti kuhisi opportunistisia bakteereita eikä nykivä ja kitisevä matka tuntunut erityisen miellyttävältä tai turvalliselta.
”Oletko sinä matkustanut näin koko ikäsi?” mies kysyi takaisin ja loi hyytävän katseen vierustoveriin, joka kehtasi jauhaa purukumia suu auki hänen läsnäollessaan.

Wren nykäisi Charlesin päättäväisesti mukaansa ja talutti tämän kädestä pitäen sisälle vaunuun. Ruuhka-aika ei onneksi ollut vielä kaikkein pahimmillaan, he olivat onnistuneet juuri ohittamaan lounasajan ja ehtimään ennen perinteistä työajan päättymistä. Ei metro siltikään tyhjä ollut, ja siinä vaiheessa, kun he ehtivät sisään ja ovet liukuivat äänimerkin saattelemina kiinni, joten seisomapaikka sai riittää.
Wren otti tukevan otteen tolpasta ja jäi hetkeksi katselemaan arvon ulkoministeriä joka seisoi hänen vierellään, tavallisen kansan keskellä. Hän siristi silmiään miettiessään, olisiko tämä se hetki, jolloin Charles Edgerly osoittautuisi vain ihmiseksi muiden joukossa, mutta siististi pukeutunut, leveäharteinen ja hämmentävän vaalea mies erottui silti joukosta kuin haukka peukaloisparvessa.
Tai ehkä hän oli vain puolueellinen.
Nainen räpäytti silmiään tajutessaan miehen kysyneen jotakin.
”Ei, matkustin metrolla ensimmäisen kerran kun muutin Lontooseen. Sitä ennen minulla oli enon vanha polkupyörä.”
Metro liukui pysähdyksiin seuraavalla asemalla, ja sama opiskelijajoukko, joka oli jo kerran ollut jyrätä heidät alleen vyöryi laumana laiturille ikonisen mind the gapin saattelemana.

Charles katseli Wreniä mietteliäänä heidän vaihtaessaan metroa. Enon vanha polkupyörä kuulosti vaalitulta sukukalleudelta, jolla hän oli polkenut nuorena Lilford Hallin puistoissa, mutta Wrenin tapauksessa siitä tuskin oli kysymys.
Mies ei ollut varma, miksi hänen assistenttinsa halusi tarjota hänelle oppimiskokemuksia tavallisten lontoolaisten elämästä, kun ne olivat näin tavattoman hurmaavia – Charles katsoi merkitsevästi rapistuneita, mutkaisia ja kansoitettuja käytäviä, joita he vaelsivat ihmisten mukana maan alla ja katusoittajia, jotka suojautuivat kylmältä kaikuviin käytäviin. Alistuneesti huoahtaen mies kumarsi päätään ja astui seuraavan metron kyytiin, silmäillen epäluuloisesti tankoa, jota lukemattomat kädet puristivat päivän aikana.
”Oliko sinulla mielessäsi muitakin elintärkeitä oppimiskokemuksia?” mies kysyi kohottaen kulmaansa skeptisesti assistentilleen.

Polkupyörä oli ollut lyhyenlännälle tytölle aivan liian korkea, mutta hyvin sillä oli päässyt polkemaan tallille, kun oli seissy polkimilla. Harjoitellessa oli tullut kaaduttua jokusen kerran – mistä polven ja kyynärpään arvet muistuttivat – mutta se oli ollut kaiken vaivan arvoista. Missähän pyörä mahtoi olla tätä nykyä, varastossa keräämässä ruostetta?
Wren nauroi Charlesin epäluuloiselle ilmeelle ja taputti miehen käsivartta lohduttavasti.
”Et sinä kuole mihinkään kammottavaan tautiin, vaikka pitäisitkin kiinni.”
Ja sitä paitsi oli todennäköisempää saada bakteeritartunta ilman kautta, ottaen huomioon köhivien ihmisten määrän suhteessa vaunun kokoon.
”Mmm, kuten sanoin aiemmin, vien sinut syömään. Sen jälkeen minun on taas tarkastettava opetussuunnitelmaani hetkisen.”
Seuraavalta pysäkiltä nousi kyytiin isompi joukko väkeä, ilmeisesti työporukka palaamassa myöhäiseltä lounaalta. Wren huomasi ajautuneensa hyvin lähelle työnantajansa rintakehää, kykenemättä peruuttamaan reppumatkaajan valtavan rinkan painaessa selkää vasten.
Hän nielaisi ja kohotti katseensa.
”… metromatkan iloja, näetkös?”

Kyllä. Charles näki. Wrenin punaiset hiukset olivat hyvin lähellä hänen nenäänsä, ja Pariisista tuttu shampoon tuoksu vaani häntä. Vai oliko se hajuvettä? Kuuma, liian lähelle työntyvä tungos teki miehen olon tukalaksi. Hän syytti tunteesta mieluummin metron matkustajia kuin aivan liian lähellä seisovaa assistenttiaan. Koska se olisi hyvin sopimatonta.
”Kummaa, ettei koko parlamentti suosi tätä joukkoliikenteen muotoa”, mies vastasi ja tuijotti naista hetken kulmat hienoisessa, levottomassa kurtussa, ennen kuin irrotti terävästi katseensa ja tähysi asemat listaavaa metrokarttaa nähdäkseen, kauanko matkaa oli jäljellä. Miksi hän tunsi ajautuvansa aina asiallisuuden harmaalle alueelle, vaikka kuinka yritti vain pitää itsensä ammattimaisen, säädyllisen välimatkan päässä? Miksi hänen täytyi nähdä assistenttinsa pieneen pyyhkeeseen kääriytyneenä?
”Onko meidän pysäkkimme seuraavana?”

”Tiedän, ihmettelen sitä usein itsekin”, Wren totesi kuivasti ja käänsi katseensa pois Charlesin kasvoista, antoi katseensa harhailla hetken, ja keskitti sen lopulta kahden turistin väliin jäävän kolon kautta kirjaan, jota penkiltä istumapaikan itselleen haalimaan onnistunut nainen oli lukemassa.
… Fifty Shades of Grey ei ollu ensimmäinen ajatus, johon hän olisi tällä nimenomaisella hetkellä halunnut keskittyä…
Voi Luoja, mitä hän oli mahtanut tehdä ansaitakseen tämän?
Raahannut ulkoministerin metroon.
Wren sai kaipaamaansa muuta ajateltavaa kohottaessaan katseensa metrokarttaan.
”Kas, sinähän nopeasti opit. On se. Teatteri on pienen kävelymatkan päässä.”
Metro liukui pysähdyksiin, ja Wren oli aikeissa suunnata ulos joukon jatkona, kun se häntä koko matkan piinannut rinkka päätti nytkähtää taaksepäin, tuupaten Wrenin samalla pois tasapainosta. Yrittäessään estää itseään kaatumasta hän hapuili otetta ensimmäisestä asiasta, joka sattui käden eteen. Hyvälaatuinen villakangas painui kämmentä vasten.


_________________
"Oh come on. Be brilliant."





Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Kilparatsastaja
Kilparatsastaja
avatar

Viestien lukumäärä : 68
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [P] Let the fire burn the ice   La Marras 11, 2017 10:56 pm

Charles tuijotti metron katonrajaa valkeat leukaperät kiristyneinä, kun hänen jo valmiiksi turhan lähellä seissyt assistenttinsa kaatui häntä päin. Itseään tangosta tasapainottava mies tarttui toisella kädellä naista käsivarresta, jotta tämä pysyisi jaloillaan ja aneli metroa kulkemaan nopeammin Tottenham Court Roadin pysäkille. Hänen suunnitelmansa katsoa Wreniä niin vähän kuin mahdollista ei toiminut näin.
Mies halusi paukuttaa päätään seinää vasten.
Kun ovet avautuivat, hän melkein nosti Wrenin ulos vaunusta työntyessään ihmisten lomassa ja irrotti otteensa vikkelästi heidän ollessaan turvallisesti laiturilla. Mies veti syvään henkeä ja pyyhkäisi valkeita hiuksiaan lähtien kohti ulos viittavaa kylttiä, helpottuneena sen lohdullisesta viestistä.
”En tiedä, kuinka paljon luottoa minulla on spontaaniin suunnitelmaasi elokuvasta”, hän huomautti.

”Ilo oli kokonaan minun puolellani”, Wren vakuutti, kun he astelivat ulos kuutiomaisesta asemarakennuksesta. Olkoon, Lontoon ilma ei ehkä ollut kuuluisa raikkaudestaan, mutta parannus metron sisäilmaan oli silti huomattava.
Wren kohensi hieman takkinsa kauluksia ja lähti sitten harppoman päättäväisin askelin pitkin Tottenham Court Roadia.
Charlesin kysymys sai hänet vilkaisemaan Dominion Theatren rakennusta, heidän ohittaessaan sen juuri sopivasti.
”Tiedätkö, paljonko teatteriliput maksavat, ellei satu olemaan aikaa kärkkyä halvimpia paikkoja?” hän tuhahti ja vilkaisi miestä toinen kulmakarva haastavasti kohotettuna. Elokuvalipun sai parhaassa tapauksessa muutamalla punnalla, riippumatta siitä, ryntäsikö paikalle viime hetkellä suoraan työpäivän päätteeksi.
”Mutta olen minä The Phantom of the Operan nähnyt.”
Wrenin ilme pehmeni hieman, ärtymyksen nostattama tuli katseessa muuttui lämmöksi.
”David King oli silloin Phantomina. Se oli aivan uskomattoman upeaa.”

Hänen tulinen, piikikäs assistenttinsa muutti jälleen muotoaan, ja Charles rekisteröi hienovaraiset muutokset huolellisesti arkistoihinsa.
”Liekö sinäkin olet muutamaa oppimiskokemusta vailla”, hän huomautti ja vaati pitkillä, itsevarmoilla askelilla tilaa kadulla. Mies loi halveksivan katseen puhelimeensa unohtuneisiin nuoriin, jotka meinasivat jäädä hänen alleen, mutta pakenivat edestä säikähtänein loikkauksin.
”Kuinka kauan sitten tämä yksi, yksinäinen teatterikäynti tapahtui?” mies kysyi.

Wren mulkaisi Charlesia silmäkulmastaan, mutta hymyili sitten vinosti.
”Kysytkö siksi, että haluaisit alkaa opettajaksi? Taisit jo luvata minulle tanssitunteja?” hän hymähti ja pyyhkäisi hiuksia pois kasvoiltaan. Asunnolla oli tuntunut vapauttavalta antaa niiden jäädä vapaiksi, mutta viimaisella kadulla hän alkoi todella kaivata solkea, joka oli tainnut unohtua yöpöydälle.
Charlesin kysymys sai hänet kurtistamaan kulmiaan.
”Pari vuotta.”
Lähes heti irtisanomisensa astuttua voimaan Wren oli varannut itselleen parhaan mahdollisen paikan teatterista, kun ensimmäistä kertaa kädessä oli ollut oikeasti ylimääräistä rahaa. Se oli ollut upea ilta, kaikin puolin.

Ulkoministeri rykäisi.
”Niin. Niin taisin”, hän myönsi ja korjasi kashmirneuleen poolokaulusta vaivaantuneena. Mitä hän oli ajatellut?
”Mutta jos sinä koet minun tarvitsevan oppitunteja siitä, kuinka metroa käyttävä väestö elää, ehkä sinäkin tarvitset maailmankuvasi avarrusta.” Yksi käynti teatterissa pari vuotta sitten ei kuulostanut kummoiselta. Ei kuulostanut myöskään parin päivän vierailu Pariisissa. Asiat, jotka olivat puuduttavan itsestäänselviä hänelle, tuntuivat olevan vieraita Wrenille. Ja se sai Charlesin pohtimaan, kaipasiko nainen niitä, vaikka ulkoisesti jaksoikin nauraa hänelle, siniverisille ja ’rikkaille idiooteille’.
”Tiedätkö, minne olet menossa? Vai onko tutkimusmatkailu osa spontaania oppimiskokemusta?”

”Touché”, Wren tuhahti ja luovutti samalla hiustensa suhteen. Olkoon, puhaltakoon tuuli ne miten halusi, villit ne olisivat joka tapauksessa.
Oli totta, että hänen maailmansa oli varmasti huomattavasti pienempi kuin Charlesin. Mutta joulukuussa hän saisi sentään tietää, millainen tarkalleen oli Tyynenmerensininen.
”Minä tiedän aina, minne olen menossa”, nainen huomautti kohottaen päättäväisesti leukaansa ja viittasi kädellään kirkkaansinistä seinää, johon kiinnitetyt suuret, metalliväriset kirjaimet muodostivat sanan ’Odeon’.
Sinisävyisessä aulassa pyöri jo jonkin verran väkeä, kun he astuivat sisään. Popcornin tuoksu oli samaan aikaan tuttu ja huumaava.
”No, millä elokuvalla haluaisit avartaa maailmaasi tänään?”

Charles silmäili elokuvateatterin aulaa skeptisellä varautuneisuudella. Tämä siis oli valtaväestön tapa viettää aikaa, tai siis sen osan, joka vaivautui nousemaan televisionsa äärestä. Hän ei voinut sanoa koskaan haistaneensa popcornia ja pohti, tuoksuivatko kaikki elokuvateatterit paahtuneelta voilta ja suolalta.
”Koska en voi väittää, että olisin välttämättä koskaan katsonut kokonaista elokuvaa, ainakaan niin, että olisin vaivautunut muistamaan asian – suon sinulle kunnian valita”, hän totesi assistentilleen kuivasti ja yritti olla katsomatta villejä, punaisia hiuksia ja vaatteiden värien sekamelskaa. Asiallisen, ammattimaisen suhteen ylläpitäminen oli tavattoman vaikeaa, mies pohti. Nytkin hän seisoi tässä, elokuvateatterissa keskellä päivää, lupautuneena viemään assistenttinsa syömään jälkikäteen. Charlesilla oli epämääräinen tunne, että ohjelma oli hyvin samantapainen kuin yleensä treffeihin yhdistettävä.
”Minkä ääressä sinä tahdot käyttää pari tuntia?”

Wren katsahti Charlesia ja taputti tämän käsivartta. Elitistinen mikä elitistinen, hän ajatteli lähes hellästi, ja kohotti sitten katseensa kassojen yläpuolelle kiinnitettyyn tauluun, joka parhaillaan esitteli pyörivien elokuvien aikatauluja.
The Fifty Shades of Freed, ei todellakaan, Justice League saisi Charlesin todennäköisesti vajoamaan penkin väliin amerikkalaisuudellaan, A Bad Mum’s Christmas, ei.
Murder on the Orient Express ei todennäköisesti vetäisi vertoja alkuperäiselle, mutta se saisi nyt kelvata.
Wren pyyhkäisi villit suortuvat kasvoiltaan, nappasi Charlesia käsivarresta ja lähti kohti lippukassoja.
”Tahdotko popcornia?”

”Ei, kiitos. Luulen saavani tarpeeksi elämyksiä yhdelle päivälle”, mies vastasi varjo kalpeiden kasvojen yli häivähtäen, kun todellisessa maailmassa odottava tilanne Bexin ja hänen hevostensa kanssa palasi mieleen.
”Mutta mielelläni haen sinulle, mitä ikinä toivoisit”, Charles sanoi ja katsahti herkkutiskin suuntaan. Hänen jälkiruokansa tarjoiltiin yleensä lautasella, mutta kai tällainenkin menisi. Mies ojensi assistentilleen 50 punnan setelin takkinsa sisätaskussa olevasta lompakosta lippuja varten - kai se oli sopiva summa? - ja otti askeleen toista tiskiä kohti.
”Mitä haluaisit?”

Wren kohotti toista kulmaansa, muttei alkanut väittää vastaan nähdessään Charlesin ilmeen hetkeksi synkkenevän. Missä vaiheessa hän oli oppinut lukemaan pomonsa mielialoja näin tarkkaan?
Käteen työnnetty viidenkympin seteli sai toisenkin kulman kohoamaan hetkeksi, mutta pian epäuskoinen ilme korvautui vinolla hymyllä.
”Sankarini. Yllätä minut”, nainen ehdotti, ennen kuin käännähti ympäri ja suuntasi kohti lippukassoja peittääkseen leveneämmäksi pyristelevän hymynsä.
Voi Charles.

Katsellessaan kuhisevan herkkutiskin tarjontaa Charles tunsi olonsa eksyneeksi. Mitä ihmiset söivät elokuvissa? Mitä Wren halusi syödä elokuvissa? Muisto suklaaseen kastetusta mansikasta palasi hänen mieleensä, ja mies sysäsi sen syrjään. Kenties nainen itse toivoi popcornia. Se oli hyvä alku. Ja kuivalta ja suolaiselta näyttävä naposteltava kaipaisi varmastikin juotavaa seurakseen. Mutta mitä jos Wren toivoikin jotain makeaa? Hyvänen aika. Vieras valikoima hiipi miehen ihon alle.
Niinpä hän palasi Wrenin luo keskikokoisen pahvirasia popcornia käsivartensa alla, suuri Sprite ja pullo kivennäisvettä vasemmassa kädessään, pussillinen kirpeitä Skittlesejä, pieni levy tummaa suklaata ja kolme suklaapatukkaa oikeassa kädessään, ja mikä näytti koko lopulta herkkutiskin valikoimasta pistäen esiin tumman takkinsa taskuista. Pari karkkipatukkaa tipahtivat taskusta aulan lattialle.
Charles loi assistenttiinsa epätietoisen, kysyvän katseen.

Wren sai liput ostettua viidenkymmenen punnan setelillään ja sulloi vaihtorahat taskuunsa ennen kuin suuntasi kohti paikkaa, jossa he olivat eronneet.
Charlesin nähdessään hän pysähtyi hetkeksi tyrmistyneenä, katsellessaan sitä, minkä oletti olevan vähintään puolet herkkutiskin sisällöstä.
Suupielet nykivät ylös ja nauru kehräsi rintakehässä. Miehen kysyvä katse sai aikaan hämmentävän lämmöntunteen jossakin kylkiluiden alla, ja Wren kumartui kiireesti poimimaan pudonneet herkut lattialta, ennen kuin ne päätyisivät jonkun kengän alle.
”Olisi pitänyt ottaa isompi käsilaukku”, hän huomautti hyristen samalla kun alkoi siirtää pahimmassa putoamisvaarassa olevia karkkipatukoita turvaan.
”Minä voin ottaa juomat. Ja suklaat. Ja annahan...”
Hän otti hämmentyneenä vihreän Skittles-pussin ja vilkaisi Charlesia.
”Skittlesejä?”

Charles vilkaisi alas, kun Wren poimi ylipursuavista taskuista sokerisia herkkuja. Mies oletti niiden olevan syötäviä, vaikka ravintoarvo näytti olevan lähellä nollaa.
”Etkö pidä niistä enää?” hän kysyi vaaleat kulmat asteen kurtistuen samalla, kun ojensi suuren Spriten Wrenin käteen ja piti turvallisesti pullotetun kivennäisveden itsellään. Mies antoi myös oikean kätensä karkit assistentille, jolle ne oli ostanut ja sulloi edelleen täpötäysiä taskujaan hieman tiukemmin pakatuiksi, ettei varistaisi ostoksia pitkin elokuvateatterin lattioita.

Wren räpäytti silmiään ja sujautti sitten limenvihreän pussin lähes hellästi taskuunsa.
”Pidän. Olin vain yllättynyt, että tiesit minun pitävän niistä”, hän huomautti edelleen hämillään.
Miksi sydän oli yhtäkkiä alkanut läpättää nopeammin? Ei se, että tiesi, millaisista hirvittävän epäterveellisistä sokerituotteista toinen piti, tarkoittanut vielä mitään.
Niin kuin ei tarkoittanut tämä hölmö elokuvareissukaan, jota hän oli ehdottanut vain siksi, että Charlesin epätoivo oli saanut hänenkin henkensä salpautumaan.
”Eiköhän tällä pärjää, vaikka sattuisimme jäämään muutamaksi tunniksi saliin lukkojen taakse. Kiitos.”
Hän väläytti Charlesille vinon hymynsä ja viittasi miestä sitten mukaansa.
”Salin ovet ovat jo auki. Mennään.”

Popcornia paremmin kainaloonsa tukien Charles seurasi assistenttiaan kohti avoimien ovien oletettua suuntaa. Miksi Wren oli yllättynyt, että hän tiesi?
”Ne tuntuvat olevan vakionaposteltavasi matkoilla”, mies huomautti, ”voisin vannoa jopa nähneeni sinun luovan karkkihyllylle tulistuneen, pettyneen katseen, jos ne eivät ole kuuluneet valikoimaan. Ja sitten käyttäneen kiehtovan määrän minuutteja keksimällä korvaavaa valintaa.”
Väki vaelsi sisään hämärään elokuvasaliin, ja mies tunsi haikean piston nähdessään valtavan valkokankaan siinä, minne teatterin lava olisi kuulunut. Hän istui alas taitettaville, lohdullisen siisteille penkeille vilkaisten skeptisesti ympärille asettuneita kanssakatsojia ja tarjoutui ottamaan Wrenin kantamukset, jotta nainen saisi riisuttua takkinsa vaivattomammin.

Wren räpäytti hämmentyneesti silmiään.
”Onnea, Sherlock, olet löytänyt salaisen paheeni”, hän hymähti pienen tauon jälkeen ja painoi käden hetkeksi rintakehäänsä vasten. Ehkä sydämen tilalle olikin murtautunut pieni peukaloinen, joka räpisteli tietään ulos.
”Imartelevaa, että olet kokenut tiedon mieleenpainamisen arvoiseksi.”
Se oli. Todella. Wren ei muistanut, milloin viimeksi joku oli kokenut hänet niin tärkeäksi, että olisi kiinnittänyt huomionsa siihen, millaisella kiukun asteella hän herkkuautomaatteja tuijotti.
Nainen ojensi kantamuksensa kiitollisena Charlesille, riisui takkinsa ja taitteli sen siististi ennen kuin istahti sinisellä kankaalla vuorattuun tuoliin ja ojensi vastavuoroisesti käsiään siltä varalta, että myös Charles halusi kuoriutua takistaan.
”Olet hämmästyttävä mies.”

Charles ojensi pocornit omistajalleen, kun Wren oli istahtanut mukavasti alas, ja laski vesipullon penkin käsinojan kärjessä olevaan juomatelineeseeb pudistaen päätään kohteliaasti naisen tarjoukselle auttaa. Hän kuoriutui varovasti ulos takistaan, mikä sai silti osan karkkipakkauksista ja -patukoista satamaan melkein pimeälle lattialle. Huokaisten Charles kyykistyi keräämään niitä ojennellen niitä assistenttinsa syliin.
”Niinkö? Miksi tällä kertaa?” hän kysyi Wrenin kuvaillessa häntä hämmästyttäväksi.
”Olenko tänään ylimielinen paskiainen, rikas hölmö vai- miksi muuksi yleensä minua kutsutkaan?” mies sanoi skeptisesti, kurottui hakemaan kauemmas vierähtänyttä patukkaa Mentoseita ja tajusi melkein painavansa kasvonsa vasten naisen jalkoja. Hän suoristautui nopeasti ja istahti paikalleen. Mentokset jääköön. Ehkä Wren selvisi nykyiselläkin määrällä.
Charles tyhjensi varmuuden vuoksi loputkin taskujensa sisällöstä naisen syliin. Olikohan määrä suuri vai Wren vain pieni?

Wren käänsi päätään Charlesia kohti ja räpäytti silmiään.
Noilla sanoillako hän tosiaan miestä kuvaili? Niin, se taisi olla aivan totta. Mutta kuka muu kuin rikas hölmö tyhjentäisi puolet elokuvan herkkuhyllystä?
Kankaalle pyörähtävien mainosten valo heijastui Wrenin silmistä.
”Olet varmasti ensimmäinen ihminen, joka on vaivautunut kiinnittämään huomiota siihen, millaisia karkkeja napostelen mieluiten.”
Ja Charles oli sentään vain hänen työnantajansa. Ajatus sai palan nousemaan Wrenin kurkkuun, ja hän käänsi nopeasti katseensa kohti valkokangasta, jolla pyörivässä mainoksessa mies esitti hakevansa kahvia vaimonsa pyynnöstä kaatosadetta uhmaten.
Suutarit pysykööt lestissään ja hölmöt irlantilaisnaiset siellä, minne he kuuluivat.

Vastaus yllätti miehen ja sai vaaleat kulmat kurtistumaan hämmentyneinä. Charles yritti analysoida kommenttia jonkin kätketyn piikin varalta, muttei keksinyt sitä, ja Wren käänsi katseensa valkokankaaseen.
Hän saattoi tosin kiinnittää aivan turhan paljon huomiota assistenttiinsa, näin asiaa ajatellessaan. Ei hänellä ollut aavistustakaan muun henkilökuntansa mieltymyksistä. Hän oli oppinut joitakin omituisia oikkuja kuljettajastaan ja sinnikkäästi turvamiestä leikkivästä Andersonista, mutta ei hän tiennyt edes kenenkään muun perhetilannetta, saati lempikarkkeja. Wren kuitenkin tunkeutui hänen mieleensä kuin varkain ja sai hänet rekisteröimään mieleensä kaiken, minkä saattoi. Mitä juomaa nainen tilasi lentokoneessa, missä tämä söi mieluiten lentokentillä, millaiset kohdat lentokoneessa pyörivissä elokuvissa pehmensivät toffeenruskeat silmät hymyyn.
Olet tavattoman typerä mies, hän huomautti itselleen.
”Mitä me olemme katsomassa?” hän kysyi tajutessaan, ettei koskaan tiedustellut asiaa.

Olisi tehnyt mieli potkaista kengät hetkeksi jalasta, mutta ehkä näin oli parempi. Sen sijaan Wren otti mukavamman asennon tuolilla, varoen pudottamasta syliinsä koottua herkkuvuorta.
Pieni, vino hymy pyrki taas kohoamaan kasvoille, rintakehän peukaloinen rauhoittua. Oliko se mikään ihme, että Charles oli huomannut, millaista epäterveellistä sokerihöttöä hän himoitsi univajeessa ja nälissään, kun he työskentelivät niin tiiviisti yhdessä?
Siitä se vain johtui.
Miehen ääni sai hänet melkein hätkähtämään ajatuksistaan.
”Murder on the Orient Express”, hän vastasi, samalla kun seurasi, kuinka teini-ikäiseltä näyttävä pariskunta hivuttautui istumaan penkkiriville heidän eteensä.
”Amerikkalainen versio, valitettavasti.”

”Niinkö?” Charles kysyi helpottuneena siitä, että saattoi jopa ymmärtää, mistä oli kysymys. Ainakin nimi viittasi, että kyse olisi Agatha Christien luomuksesta valkokankaalla - tosin kuka tiesi, vaikka amerikkalaisessa versiossa siihen kuuluisi aseellisia solkkauksia, avaruusolentoja ja takaa-ajoja kalliilla urheiluautoilla. Hän vaihtoi asentoa penkillään, vaikkei tuntenutkaan olevansa kykenevä samanlaiseen, epämiellyttävän rentoon lysyyn kuin suurin osa muista katsojista. Mitä ihmisrodun selkärangalle oli tapahtumassa? Hän katsahti viileästi teiniparia, jotka hivuttautuivat lähemmäs toisiaan.
Sali pimeni elokuvan alkaessa, ja kamala ajatus juolahti hänen mieleensä.
Mies kumartui Wrenin puoleen, laski kätensä kevyesti naisen olkapäälle ja nojautui lähemmäs tämän korvaa.
”Peruithan Argentiinan suurlähettilään tapaamisen kello kolmelta?” hän kuiskasi. Charles ei yleensä karannut elokuviin kesken iltapäivän.

”Mm-hmm”, Wren äännähti myöntävästi. Hän rakasti Poirotin televisioversiota ja epäili, ettei elokuva pääsisi lähellekään sitä lumousta, jonka elokuvan kanssa samaa nimeä kantava jakso sai hänessä aikaan. David Suchet oli hänen silmissään täydellinen Poirot.
Nuorempana hän oli haaveillut siitä, että pääsisi jonain päivänä itsekin matkustamaan The Orient Expressin kyydissä. Sydän oli särkynyt hetkellisesti siinä vaiheessa kun hän oli kuullut, että reittiä oltiin lopettamassa.
Ei sillä, että rahat olisivat koskaan riittäneet lippuun.
Charlesin käsi hänen olkapäällään sai kasvot kääntymään miestä kohti, mutta liike jäi kesken, kun tämän huulet painuivat lähelle hänen korvaansa.
Kylmät väreet juoksivat pitkin selkää ja saivat sormet puristumaan käsinojan ympärille penkin toisella laidalla.
Hengitä.
Onneksi salissa oli jo pimeämpää, elokuvan ensimmäiset sekuntit käynnistyivät.
”Kyllä. Se siirtyi huomiseen.”

Charles hengähti helpottuneena. Luojan kiitos.
”Kiitos”, hän kuiskasi ja vetäytyi takaisin omalle penkilleen. Ei hänen olisi pitänyt epäillä Wreniä: nainen oli paras assistentti, joka hänen palveluksessaan oli koskaan ollut. Huono omatunto töistä lujahtamisesta kuitenkin sai hänen ajatuksensa karkailemaan hermostuneille urille. Näköjään kaikkialle, paitsi valkokankaalla pyörivään tarinaan. Mies hieraisi nenäänsä kulmiaan kurtistaen, kun naisen shampoon tai hajuveden tai luoja auta ihon - lopeta heti - tuoksu viipyi hänen päässään.
Elokuvateatterin pimeys makasi heidän päällään kuin peitto, ja Charles huomasi yhtäkkiä olevansa melkein tuskallisen tietoinen Wrenistä vieressään. Hän yritti hivuttautua penkkinsä toiseen laitaan, mutta käsinojien välissä oleva tila ei tuntenut armoa. Mies veti kädet visusti syliinsä osuttuaan naisen käsivarteen vahingossa ja laski epäuskoisen katseen heidän edessään istuvaan pariin, joka näytti keskittyvän enemmän toisiinsa kuin elokuvaan.

Tavallisesti Wren oli varsin hyvä keskittämään ajatuksensa elokuvaan, erityisesti silloin, kun halusi tietoisesti tyhjentää mielensä kaikesta muusta, pitkästä työpäivästä tai erääntyvistä laskuista.
Nyt hänen ajatuksensa hakeutuivat kuitenkin toistuvasti siihen tosiasiaan, että maan ulkoministeri istui hänen vieressään, elokuvateatterissa, haudattuaan hänet herkkuvuoren alle.
Ajatus oli niin absurdi, että olisi tehnyt mieli nauraa ääneen. Valkokankaalle ilmestynyt ruumis olisi tosin saattanut tehdä siitä varsin kiusallista.
Vaikka hän yrittikin pitää katseensa tiukasti elokuvan tapahtumissa, aina silloin tällöin silmät halusivat harhautua mieheen viereisellä penkillä. Hän halusi nähdä, kuinka tämä reagoi, kurtistuivatko kulmat, vai kohosivatko ne epäuskosta.
Nyt Charlesin huomio näytti keskittyneen heidän edessään istuviin kyyhkyläisiin.
Wren siirsi popcornit toisen käsivartensa varaan, kosketti Charlesin käsivartta ja kumartui lähemmäs tämän korvaa:
”Tahdotko kokeilla tuotakin..?”
Silmä silmästä.

Kosketus sai ajatuksiaan epätoivoisesti hallintaan ruoskivan miehen säpsähtämään ja katsomaan assistenttiaan pimeydessä melkein säikähtäneenä. Lämmin hengitys, joka kävi hänen kaulansyrjällään naisen tavoitellessa hänen korvaansa, oli saada Charlesin karkaamaan jaloilleen. Tämä oli naurettavaa. Sinä olet naurettava, mies muistutti itseään verenhimoisesti.
’Tahdotko kokeilla tuotakin’ sai aikaan tyrmistyneen hiljaisuuden. Kysymyksen asettelu ei sopinut popcorneihin tai mihinkään muuhunkaan naisen syliin ladottuun syötävään. Se ei tuntunut myöskään viittaavan loogisesti mihinkään valkokankaalla tapahtuvaan, vaikka mies ei voinut väittää seuranneensa elokuvaa kovin keskittyneesti. Hänen katseensa osui jälleen nuoreen pariskuntaan, jonka hiljaiset maiskahdukset kertoivat suutelevan varsin intohimoisesti. Charles hillitsi halunsa potkaista penkkiä edessään.
Ei Wren viitannut nuoreen pariin kysymyksellään. Tämä oli vain klassinen Tristan ja Isolde -hetki. Vaikka hän ei keksinytkään, mistä muusta voisi olla kyse.
”…Mitä?” hänen oli kuitenkin kuiskattava hämmentyneenä.

Wrenin silmät siristyivät hetkeksi hymystä salin hämärässä, kun hämmentävän tutuksi tullut ’mitä’ karkasi jälleen ulkoministerin huulilta.
Wren oli aina ollut se tyttö, joka ei edes kokeillut kepillä jäätä. Hän heitti kepin menemään ja kirmasi suoraan keskelle jokea ja toivoi parasta. Ehkä irlantilainen tuuri oli auttanut selviämään häntä näinkin pitkälle.
”Vitsi”, hän hymähti ja taputti Charlesin käsivartta. Toisin kuin ulkoministeri, hän ei ollut yhtä hienotunteinen heidän edessään istuvaa pariskuntaa kohtaan kääntäessään huomion takaisin näihin. Nilkkurin peittämä jalka ponnahti terävästi eteenpäin ja osui suorastaan taidokkaasti kohtaan, jossa penkit kohtasivat toisensa, saaden molemmat suudelman osapuolista hätkähtämään erilleen toisistaan.
”Oi! Pitääkö ottaa sumutinpullo käyttöön? Nenät kohti valkokangasta ja kädet sinne, missä ne voi nähdä”, hän sihahti, antaen irlantilaisen nuotin kuultaa hetken puheestaan.

Vitsi. Charles loi assistenttiinsa hiljaa kytevän katseen vaalean kulmansa alta. Hänen sydämensä tuntui hakkaavan kuurouttavalla voimalla, ja koko keho oli jännittynyt hermostuksesta. Wrenillä todella oli kiero huumorintaju. Vaikka eihän hänen olisi pitänyt olettaa, että nainen olisi tosissaan ja haluaisi…
Kyyhkyläisten komentaminen ihailtavalla tehokkuudella kuitenkin lepytti miehen, joka soi naiselle arvostavan, helpottuneen katseen sivusilmällä. Komennettu pariskunta vajosi vaivaantuneina penkeilleen, tunnelma ilmeisen lässähtäneenä.
”Kiitos”, Charles nojautui kuiskaamaan assistentilleen hetken kuluttua kokiessaan itsensä velvolliseksi jakamaan kiitosta sen ollessa aiheellista.
Sitten hän yritti keskittyä elokuvaan. Todella yritti.

Wren alkoi epäillä kolmenkympin kriisin lähenevän, kun tyytyväinen hymy pyrki kohoamaan kasvoille hänen nojautuessaan takaisin penkkinsä selkänojaa vasten ja kahmiessaan Charlesin avokätisesti ostamia herkkuja paremmin syliinsä.
Tai ehkä hän oli vain synnynnäisesti kiero luonteeltaan. Todennäköisesti.
Tällä kertaa hän osasi varautua hieman paremmin Charlesin nojautuessa lähemmäs, sormet puristuivat jo valmiiksi toisen käsinojan ympärille silläkin uhalla, että popcornit olivat vaarassa kaatua ilman tukea.
”Kuuluu toimenkuvaan”, hän kuiskasi takaisin ja keskittyi hetken katselemaan valkokankaalla pyörivää kohtausta, ennen kuin ojensi vielä puolillaan olevaa popcornlaatikkoa Charlesia kohti.
”Maista. Osa opintosuoritusta.”

Charles vilkaisi popcornia välinpitämättömällä skeptisyydellä ja oli aikeissa kieltäytyä, muttei tahtonut aiheuttaa häiriötä pimeässä, hiljaisessa salissa, joten poimi rasiasta yhden popcornin kohteliaisuudesta. Se oli kuin suolainen, voin makuinen, paahdettu pala pahvia eikä Charles voinut sanoa ymmärtävänsä ruokalajin viehätystä.
Hän käänsi katseensa takaisin valkokankaalle ja yritti pitää ajatuksensa harhailemasta, mutta tuttu tarina ei vaatinut täyttä keskittymistä. Niinpä hevosten tulevaisuuden auki lävähtänyt tilanne askarteli hänen mielessään, lomittain mielessä pidettävien työasioiden kanssa. Miten tältä päivältä siirretty Argentiinan suurlähettilään tapaaminen istuisi huomiselle. Miten hän valmistuisi seuraavaan työmatkaan. Miltä Wrenin käyttämä shampoo tuoksui, oli tuoksu hedelmäinen vai kuuluiko se kukalle. Lopeta.
Kun elokuva päättyi ja valot palasivat kiireettä, Charles liikautti jäykkiä hartioitaan ja saattoi hengittää jälleen hieman vapaammin. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä elokuvassa loppujen lopuksi oli tapahtunut.
”Oliko minun tarkoitus viedä sinut syömään nyt?” hän kysyi kulmiaan hienovaraisesti kurtistaen, veti takin päälleen ja otti Wrenin takin naisen noustessa ylös, tarjoutuen auttamaan sen assistenttinsa päälle.


Wren nykäisi popcornit takaisin omalle puolelleen ja seurasi hiljaisena miehen reaktiota uuteen ruokalajiin. Kuten odottaa saattoi, tämä ei vaikuttanut erityisen vakuuttuneelta, ja hymy sai Wrenin suupielet nykimään.
Heidän maailmansa olivat lopulta niin hirvittävän erilaiset, hän mietti, ja yritti olla tuntematta oloaan kovinkaan synkäksi.
Siinä vaiheessa, kun lopputekstit alkoivat pyöriä ja salin valot jälleen kirkastuivat, Wren tajusi, ettei lopulta ollut kiinnittänyt juurikaan huomiota siihen, mitä valkokankaalla oli tapahtunut. Hän kurtisti ärtyneesti kulmiaan ja alkoi ujuttaa ylimääräisiä karkkipatukoita käsilaukkuunsa, tipauttaen roskat tyhjentyneeseen popcornrasiaan.
Hän tunsi karanneensa suoraan Charlie and the Chocolate Factory -elokuvasta ja naurahti sisäisesti ajatukselle noustessaan seisomaan.
”Niin taisit luvata”, Wren myönsi ja työnsi käsiään takkinsa hihoihin ennen kuin tuli edes ajatelleeksi asiaa. Missä vaiheessa hän oli muuttunut naiseksi, jolle autettiin takki ylle?¨
”No, tunnetko olosi nyt valaistuneeksi?”

”Erittäin”, Charles vastasi kuivasti, poimi unohtamansa kivennäisvesipullon taskuunsa ja viittasi Wreniä lähtemään edellään kohti valaistun hätäuloskäytävän tunnuksella varustettua ovea, josta muukin elokuvaväki valui ulos. Miksei hän ollut keskittynyt elokuvaan?
”Onko päivällinen minun valintani vai kuuluiko se tähän häikäisevään päivään oppimiskokemuksia?” mies kysyi työntäessään raskaan oven auki naisen puolesta ja hengitti helpottuneena kylmänkosteaa ulkoilmaa. Se auttoi pyyhkimään pimeässä elokuvateatterissa vallineen hulluuden pois ajatuksista.

Olisi ehkä pitänyt harkita, ennen kuin meni potkemaan nuoleskelevien teinien tuolinselkämyksiä kipeällä jalalla. Vai karmastako tässä oli kysymys? Päkiää vihloi kipeämmin kuin aikaisemmin, mutta kyllä sen kanssa vielä pystyssä pysyi, ei tarvinnut edes ontua.
”Se saa olla ehdottoman häikäisevä lopetus ehdottoman häikäisevälle oppimiskokemukselle, joten minä valitsen”, Wren vakuutti vinosti hymyillen ja viittoi Charlesin mukaansa samaa reittiä, jota pitkin he olivat kävelleet metroasemalta tullessaan.
”No, mitä pidit elokuvasta?” hän tiedusteli, vilkaisten miestä sivusilmällä.

”Se menettelee kai viihteenä”, Charles vastasi haparoiden. Hänen olisi pitänyt kiinnittää tarinaan enemmän huomiota. Ainakaan siinä ei ollut ollut avaruusolentoja, eihän?
Mies huokasi alistuneesti Wrenin julistaessa, ettei oppimiskokemus ollut ohi. Hän seurasi naista luoden viileitä katseita töistä päässeiden ihmisten tungokseen kaduilla.
”Onko määränpäämme yllätys?” mies tiedusteli kalpeanharmaat silmät siristyen ja hieraisi epätietoisuudesta tuskastuneena kasvojaan.
”Ja mitä sinä itse pidit elokuvasta?”

”Tietenkin se on yllätys.”
Wren oli sysinyt miestä jo niin monella tavalla mukavuusalueen ulkopuolelle, joten yksi yllätys tuskin kallistaisi vaakakuppia enää mihinkään suuntaan. Elämässä oli hyvä oppia sietämään epätietoisuutta, eikö niin?
Hän vilkaisi Charlesia silmäkulmastaan ja kohotti epäluuloisesti toista kulmaansa.
”Etkö aio repiä juonen epäloogisuuksia kappaleiksi kylmänviileällä logiikallasi?” hän tiedusteli huvittuneena ja yskähti kun mies kysyi hänen mielipidettään.
Olisi pitänyt kiinnittää enemmän huomiota juoneen. Damnú air.
”Se oli hyvin amerikkalainen.”

”Niin. Niin oli”, Charles vastasi melkein helpottuneena. Hän oli varma kuulleensa laiskan, korvalle kovan amerikkalaisen aksentin. Mies kohotti kulmaansa merkitsevästi, kun Wren kyseenalaisti hänen kesyn mielipiteensä. Se oli, mitä hän normaalisti tekisi.
”Harkitsen positiivisempaa elämänasennetta”, hän sanoi ja sukaisi hiuksiaan, jotka alkoivat riehaantua käsittelystä ja kaduilla puhaltavasta syystuulesta.
”Minun ei kai pitäisi yllättyä. Et aio suoda yhtään vihjettä? Edes siitä, kuinka kauas olemme menossa?”

”Pari avaruusolentoa lisää ja kokemus olisi ollut täydellinen.”
Wren oli helpottunut siitä, ettei Charles vaatinut läpiluotaavaa analyysia elokuvan juonesta. Hän muisti pätkän sieltä, toisen täältä, mutta sillä ei olisi vielä pötkitty kovinkaan pitkälle.
Miehen vastaus sai Wrenin silmät siristymään hymystä.
”Niinkö? Pitäisikö minun teetättää sinulle jääkaappimagneetti tuolla sloganilla? Tai ehkä avaimenperä?”
’Harkitsen positiivisempaa elämänasennetta’ kuulosti täydelliseltä mainoslausahdukselta.
Wren oli aikeissa sulloa kädet taskuihinsa, mutta tajusi niiden olevan yhä täynnä karamelleja. Myös vaihtorahat olivat unohtuneet taskun pohjalle.
”Se ei olisi kovin hyvä yllätys, jos antaisin sinulle vihjeen etukäteen. Mutta emme kauas.”
Ja tosiaan, juuri ennen metroasemaa Wren nykäisi Charlesin mukaansa kohti amerikkalaisuuden seuraavaa alttaria, McDonaldisin ikonisen keltaista m-kirjainta.

Charles seurasi assistenttiaan alistuneesti huoahtaen, takinhelmat askelten tahdissa lepattaen. Ei kai Wren tosissaan aikonut palata kotiinkin metrolla? Eikö yksi matka ollut jo tarpeeksi sivistävä kokemus? Tottenham Court Roadin asemalla virtaavasta ihmismassasta päätellen metrossa olisi mahdotonta olla tunkeutumatta toisten henkilökohtaiseen tilaan
Mutta Wren vaihtoikin suuntaa ja hetken Charles tunsi helpotusta, mutta vain hetken.
”Et ole tosissasi”, hän ähkäisi astuessaan Wrenin perässä moderniin, vaalealla puulla ja pehmeillä valoilla sisustettuun pikaruokalaan.
”McDonald’s, josta saa kaikkea epäterveellistä ahdettuna yhteen pakkaukseen vain vaihtorahalla - joka on melkein yksikätisesti vastuussa tämän maan ylipaino-ongelmasta”, Charles vetosi pysähtyessään modernien, valkoisten tilausautomaattien eteen. Valkoiset kosketusnäytöt kuhisisivat bakteereja, ja ihmiset söisivät samoin käsin.
”Miksi, luojan tähden, Wren? Voisimme saada oikeaa ruokaakin.”

Charlesin reaktio oli niin täydellinen, että Wren ei voinut olla tyrskähtämättä ääneen.
”Kyllä vain. Tämä tulee olemaan oppimiskokemustesi huipentuma, joten muista nauttia jokaisesta hetkestä.”
Kuten pikaruokalalle tyypillisestä rasvan kärystä, kitisevistä tuoleista ja ketsuppitahroista.
Wren ohjasi Charlesin tilausautomaattien luo ja kurtisti kulmiaan tämän vetoomukselle.
”Sinun hoikalla vyötärölläsi on kyllä tilaa yhdelle hampurilaiselle”, hän huomautti, ja napautti kyseistä vyötäröä kevyesti kämmenselällään.
Miehen kauhistuneet sanat saivat virnistyksen kohoamaan Wrenin huulille. Ilme muistutti hyvin paljon sellaista, jonka olisi voinut kuvitella hullun neron kasvoille tämän katsellessaan nukkejensa tanssivan mielensä mukaan.
”Juuri siksi, Charles, juuri siksi”, hän hyrisi ja viittasi kädellään kohti automaattia.
”Valitse, ole hyvä.”

Naisen tyrskähdys sai Charlesin vaaleat kulmat kurtistumaan tyytymättömän asteen. Mies katsahti naista synkästi. Hän ei vain kuvitellut Wrenille kieroutunutta huumorintajua tai halua piinata häntä.
Vyötärölle suunnattu napautus oli saada hänet säpsähtämään, ja turhautuneena huoahtaen Charles keskitti kalpeanharmaan katseensa tilausautomaattiin, jonka vaihtoehdoista totta puhuen mikään ei näyttänyt erityisen houkuttelevalta. Salaatit olivat ehdottomasti poissa kuviosta - jos se maksoi vain muutaman punnan, laatu oli ehdottomasti kyseenalainen. Mies ei uskonut minkään vähänkään terveellisen olevan tuoretta ja kurtisti kulmiaan ahdistuneena, kun tuijotti rasvassa ja suolassa kieritettyjä ranskalaisia ja hampurilaisia, joiden ravintoarvojen täytyi olla aivan kammottavan huonot.
Charles katsahti assistenttiaan ahdistuneena.
Ja tilasi sitten taiteellisen näköisen guacamole-artisaanipaahdetun kanahampurilaisen, josta ei toivottavasti saisi salmonellaa, cocacolan oppimiskokemuksen hengessä ja vielä vaivihkaa McCafé Strawberry Shaken, koska se näytti niin… Houkuttelevalta. Vaikkei Charles sitä aikonutkaan ääneen sanoa. Mies kohotti kulmaansa haastavasti Wrenille kuin sanoakseen ’pistä paremmaksi’.

Wren seurasi Charlesin ahdistuneisuudensekaista keskittymistä pieni, vino hymy huulilleen unohtuen.
Ehkä oli julmaa kiusata viiden tähden illallisiin tottunutta miestä tällä tavalla. Luoja nähköön, ettei McDonald’s todella kuulunut hänenkään lempipaikkoihinsa – paria pahetta lukuun ottamatta – mutta Wren ei voinut kieltää, etteikö Charles olisi ollut suorastaan… herttainen näky.
Hän kaivoi puhelimensa esiin ja nappasi vaivihkaisen kuvan juuri, kun Charles oli tökkäämässä näyttöä, ja tunki puhelimen nopeasti takaisin suklaapatukoiden täyttämään käsilaukkuunsa.
Pitäisi alkaa kuljettaa isompaa laukkua mukana.
Irlantilaisnainen nyökäytti päätään kannustavasti Charlesin katsahtaessa häneen ahdistuneena ja väläytti tälle hymyn tilauksen valmistuttua. Leveämpi virnistys paljasti aina hieman vinon kulmahampaan, joka sai Wrenin näyttämään tyytyväisesti hymyilevältä ketulta.
Hän kääntyi näytön puoleen ja valikoi itselleen Spicy Vegetable Deluxe -hampurilaisen, ranskanperunat sekä Spiced Cookie Latten, jonka ilmestymisestä valikoimiin hän rimastui hieman liikaa.
Hän vilkaisi Charlesia ja viittasi kohti näyttöä.
”Oliko sinulla varmasti kaikki haluamasi valittuna? Sehän meni hyvin.”

”Kyllä, varmasti aivan yltäkylläisesti tästä tarjonnasta”, Charles vastasi kuivasti ja vilkaisi kriittisesti kohti tiskiä, jolle kai elämäänsä jo kyllästynyt teini-ikäinen kuskasi tilauksia huudellen laiskasti kuitteihin printattuja tilausnumeroita.
”Tämä ravintolahan häikäisee sekä tarjonnallaan, fasiliteeteillaan että palvelullaan”, mies huomautti heidän odottaessaan hänen mielestään kohtuuttoman ajan, että ylpeästi huonosti istuvaan McDonald’sin uniformuun, siis halvannäköiseen poolopaitaan, pukeutunut työntekijä sysäsi täyteen pakatun tarjottimen heitä kohti. Charles loi asiakaspalvelijaan kylmän, kriittisen katseen ja poimi ruoan käsiinsä seuraten sitten assistenttiaan yläkertaan, jonne fasiliteetin ruokailutilat oli sijoitettu.
Mies katsahti pöydälle laskemaansa tarjotinta epätietoisena. Vaaleanpunainen pirtelö taisi olla hänen.
”Mikä vika lautasissa, haarukoissa ja veitsissä on?” hän kysyi ja kurtisti kulmiaan katsellessaan roskaksi muuttuvaa pakkausmateriaalia ja epähygieenisesti sormin syötävää ruokaa.

Wren seurasi Charlesia yläkertaan, suoristi tuolin oikeaan kulmaan pöydän ääreen ja istahti alas.
”Ei mitään. Mutta tämän on tarkoitus olla pikaruokaa, helppoa syödä samalla kun juoksee pitkin katuja metroon ehtiäkseen töihin tai hakemaan lapset päivähoidosta tai ihan muuten vain.”
Hän nykäisi oman hampurilaislaatikkonsa ja ranskanperunansa lähemmäs itseään – paperijätettä tosiaan oli valtavasti – ja kääntyi sitten etsimään jotain keltaisesta käsilaukustaan. Yksi suklaapatukka meinasi tipahtaa lattialle, mutta Wren sai napattua sen taidokkaasti kesken ilmalennon. Hän sulloi suklaan takaisin paikoilleen ja ojensi sitten pientä, herttaisen kanariankeltaista käsidesiputkiloa Charlesia kohti.
Ei hän sentään halunnut olla vastuussa siitä, että ulkoministeri saisi vatsabasillin tai jotain muuta ikävää opintomatkaltaan.

Ulkoministeri tuijotti käsidesiä pitkän hetken epäuskoisena.
”Sinä todella olet varustautunut kaikkeen”, hän huomautti, hieroi sitä käsiinsä, kiitti ja ojensi aineen takaisin. Mitäköhän muuta Wren kuljetti laukussaan? Partiolaisen aina valmiina -moton inspiroimaa settiä, joka sopisi vaikka autiolle saarelle?
Mies hengitti syvään ja poimi pahvirasiaan pakatun hampurilaisen eteensä, avasi rasian ja tuijotti parissa minuutissa kyhättyä tekelettä skeptisesti. Se ei varsinaisesti näyttänyt samalta kuin esittelykuvansa. Se näytti hädintuskin ruoalta. Charles loi Wreniin pistävän katseen, keräsi lautasliinoja - tai haperia paperinpaloja - käteensä ja poimi hutaistun tekeleen käteensä, haistoi sitä hillitysti ja haukkasi. Pureskeltuaan suunsa tyhjäksi, hän laski hampurilaisen takaisin rasiaan ja sulki sen kannen hiljaa.
Epäröiden mies siemaisi pahvimukiin valutettua cocacolaa, luovutti ja poimi sitten vaaleanpunaisen pirtelön käsiinsä tarkkaillen pöydän yli, mitä Wren piti omasta ateriastaan.

”Tietenkin. Se kuuluu toimenkuvaani”, Wren huomautti ja tipautti käsidesiä myös omiin käsiinsä ennen kuin palautti sen takaisin laukkuunsa. Hän oli aina pikkuhiljaa, kokemuksen tuomalla varmuudella, lisännyt tavaraa Ulkoministeripakkaukseksi kutsumaansa arsenaaliin, kunnes alkoi viimein olla melko tyytyväinen sen sisältöön.
Sujautettuaan käsidesin takaisin laukkuunsa hän siirsi hampurilaislaatikon lähemmäs ja avasi kannen, mutta syömisen sijaan jäi katselemaan Charlesia, joka valmistautui hampurilaisen syömiseen kuin suuren urheilusuoritukseen. Hän nappasi jälleen vaivihkaa yhden kuvan juuri ennen kuin mies ehti ottaa epäluuloisen haukkauksen.
Epäluuloisen haukkauksen, joka päättyi hampurilaisen sinetöimiseen takaisin laatikkoonsa.
”Eikö maistunut?” Wren naurahti silmät siristyen, ja kääri viimein oman hampurilaisensa esiin. Taitellen siististi paperin pois tieltä hän otti haukkauksen – ja hämmentyi mausta. Oliko se aina ollut näin… teollinen?

Charles seurasi siristynein, kalpeanharmain silmin, kuinka Wren maistoi omaansa.
”Ei, suosin ruokaa”, hän vastasi häivähdys hymyä toisessa suupielessään ja kohotti melkein haastavasti kulmaansa naiselle, joka ei näyttänyt sukeltavan oman ruokansa kimppuun. Eikö se maistunutkaan?
Mies siemaisi pirtelöä ja hillitsi huolellisesti kasvonsa, sillä untuvaisen vaaleanpunainen, mansikkainen tökötti ei ollut pahaa, vaikkei se ollut taatusti nähnytkään mansikkaa koskaan elämässään. Charles katsoi Wreniä odottavasti siemaistessaan uudelleen pillistä kuin kehottaen naista jatkamaan.

Hymy, joka häivähti Charlesin suupielessä, sai Wrenin tulistumaan. Olkoon, että hampurilaissämpylässä ei ollut makua, ja että pihvi maistui samalta kuin kaikki pakasteesta noukitut kasvisvaihtoehdot, mutta hitto vie, hän ei soisi miehelle sitä tyydytystä, että jättäisi syömättä. Jos hampurilaista oli mahdollista haukata uhmakkaasti, Wren teki juuri niin, irrottamatta katsettaan harmaista silmistä.
Huolellinen pureskelu, nielaisu, nopea huulten lipaisu kielen kärjellä.
”Mikset ottaisi kuvaa, se kestäisi kauemmin”, nainen huomautti, kohottaen haastavasti toista kulmaansa.
Uusi haukkaus. Ei, maku ei parantunut kolmannellakaan puraisulla.

Tulistunut, uhmakas haukkaus sai häivähdyksen syvenemään hetkeksi silmien jään sulattavaksi hymyksi. Wren jaksoi yllättää hänet yhä uudelleen, ja Charles poimi puhelimen taskustaan naisen niin kehoittaessa, hiljaa nauraa hyrähtäen. Mies yritti vakavoittaa kasvonsa, kun nosti puhelimen ja sommitteli hampurilaistaan rankaisevaa assistenttia kameran fokukseen.
”Se näyttää erinomaiselta”, hän kommentoi toista kulmaansa merkitsevästi kohottaen.

Wren oli jo aikeissa palauttaa hampurilaisen takaisin laatikkoonsa, mutta huomatessaan Charlesin tosiaan kaivaneen puhelimensa esiin hän tunsi tutun tulistumisen nostavan päätään irlantilaisveren kuohahtaessa.
Damnú air, hän ei todellakaan antaisi tätä erää hemmotellulle ulkoministerille. Siitäkään huolimatta, että hampurilainen maistui teolliselta pahvilta.
Nainen lukitsi katseensa kameran linssin kautta Charlesin silmiin ja nosti hampurilaisen uudelleen huulilleen. Hän haukkasi hitaasti, pureksi viipyillen ja hipaisi huuliaan kuin ohimennen, aivan kuin olisi ollut huolestunut niille jääneen jotakin.
”Oletko varma, ettet tahdo maista..?”

_________________
"Oh come on. Be brilliant."





Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Kilparatsastaja
Kilparatsastaja
avatar

Viestien lukumäärä : 68
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [P] Let the fire burn the ice   La Marras 11, 2017 10:56 pm

Jokin naisen maneerissa tuntui muuttuvan suuntaan, mikä teki miehen olon levottomaksi. Charles koki turvallisemmaksi napsaista yhden otoksen muistoksi - hänellä oli tunne, että Wren napsi hänestä jatkuvasti kai mielestään hassuja otoksia - ja työntää puhelimen takaisin taskuunsa, vaikkei irrottanutkaan katsettaan Wrenin ruskeista silmistä.
”Ei kiitos”, mies vastasi, ”en haluaisi ryöstää sinulta iloa. Näytät siltä, että nautit ateriastasi.”

Wren piti katseensa tiukasti lukittuna harmaisiin silmiin.
”En ole varma, kuinka pitkään kestän tällaista nautintoa”, hän huomautti hiljaa ja tuli samalla etäisesti miettineeksi, kuinka oli joutunut tällaiseen tilanteeseen.
Perääntyminen oli myöhäistä.
”Mutta toki, jos katseleminen on enemmän sinun juttusi...”
Taas hidas haukkaus ja pureskelu. Voi hitto, miten hän ei ollut ennen huomannut makua? Ei hän ollut koskaan ollut pikaruokaketjujen suurin fani, mutta silti, hänen palkallaan oli pitänyt syödä sitä, mitä oli saanut.
”Älä unohda Strawberry Shakeasi.”

Levoton, kylmä väre juoksi alas Charlesin selkää, kun hän kuuli sanat ’nautinto’ ja ’katseleminen’ peräkkäinen. Hälytysvalo ’sopimattoman’ yllä alkoi vilkkua kiivaasti hänen mielessään. Ehdottomasti, ehdottomasti sopimaton.
Mutta Wren härnäsi häntä aivan häpeilemättä, siitä mies oli tässä vaiheessa jo varma. Hän ei vain kuvitellut kaikkea, ei myöskään naurun häivettä naisen silmissä tämän nähdessä hänen epätoivoisen hämmennyksensä. Hän ei voisi suoda naiselle jälleen samaa tyydytystä, että antaisi tämän saada hänet perinpohjaisen sekaisin muutamalla sanalla.
Hän ei voinut laskea katsettaan poimiessaan pirtelönsä ja ottaessaan pitkän siemauksen pillin läpi.
”Älä unohda ranskalaisiasi”, mies huomautti.

Wrenistä tuntui, ettei hän enää vain juossut heikoille jäille kepin syrjään viskaten, hän suorastaan tanssahteli ohuen jääkerroksen päällä ja odotti, milloin se pettäisi hänen allaan.
Mutta irlantilainen ei antanut periksi, ei missään tilanteessa.
Ei, vaikka pillin näkeminen Charlesin huulten lomassa saikin merkilliset, varoittamattomat kylmät väreet juoksemaan pitkin selkää.
Wren kohotti toista kulmaansa, laski hampurilaista pitävää kättään ja nappasi toisella kädellään yhden ranskanperunan siirtämättä hetkeksikään katsettaan. Hän toi ranskanperunan huulilleen, avasi suunsa ja haukkasi. Terävästi. Haastavasti. Pureskeli ja nielaisi hitaasti.
”Sinulla on vielä nieltävää, Charles.”

Hälytysvalo vilkkui vain sinnikkäämmin, kun Charles seurasi kuinka… Kiihkeästi Wren haukkasi ranskalaistaan. Ehkä se oli naisen normaali tapa syödä. Tietenkin oli.
Miksi hän katsoi toffeenruskeita, värivirheen ainutlaatuisiksi muuttamia silmiä edelleen. Miehellä oli tosin tunne, että pelkkä haastava, kiivas tuli niiden katseessa teki niistä ainutlaatuiset. Niihin katsoessa joku todella katsoi takaisin.
Omituinen kommentti nielemisestä sai miehen silmät siristymään hämmentyneinä, kun hän otti toisen pitkän kulauksen pirtelöstä.
”Sinulla on paljon ruokaa jäljellä”, hän huomautti takaisin, sillä se oli totta.
”Ota toki colaa, mikäli mielesi tekee.”

Wren yritti estää hymyä kohoamasta huulilleen liian paljastavana, kun Charlesin silmissä häivähti hetkellinen hämmennys.
Oli suoranainen sääli, ettei hän voinut kääntää katsetaan pois etsiäkseen puhelintaan ja napatakseen kuvaa Charlesista juomassa mansikkapirtelöä. Näky oli jotenkin niin äärettömän absurdi, ulkoministerin jäyhä olemus tuntui suorastaan hylkivän kaikkea makeaa ja vaaleanpunaista.
”Charles, näissä asioissa ei sovi hoputtaa naista”, Wren torui, mutta poimi itselleen toisen ranskanperunan. Myös niiden maku oli muuttunut, vain suolaa ja rasvaa.
”Tahdotko tietää, mitä minun todella tekisi mieli?”

Ehkä pirtelön sokeri sulatti hänen järkensä. Charles tunsi seuraavansa tilannetta jostain ulkopuolelta, voimattomana äänenä, joka karjui tyhjyyteen, mitä helvettiä hän kuvitteli puuhaavansa. Keskustelu oli sävyltään omituinen, ja tilanteen saama, kasvava lataus oli ehdottomasti sopimaton. Vaikka luojan kiitos hän olisi ainoa, joka tuntisi sen hiipivän ihollaan.
McDonald’sin pöydässä. Miten hän oli päätynyt tähän?
”Mitä sinun todella tekisi mieli?” mies kysyi yrittäen pitää äänensä niin asiallisena ja tyynenä kuin kykeni, vaikka tunsikin levottomuuden saavan pulssinsa kiihtymään.

Wren joutui todella tekemään töitä, ettei olisi purskahtanut nauruun. Koko tilanne oli niin absurdi, McDonald’sin pöytä heidän välissään, kuvottava hampurilainen hänen kädessään. Britannian ulkoministeri istumassa pöydän toisella puolella. Imemässä vaaleanpunaista pirtelöä pillillä.
Hän melkein odotti, että hetkenä minä hyvänsä Paavi kipuaisi ylös rappuja tarjotinta kantaen, jolloin hän olisi voinut herätä unesta omassa sängyssään, omaa mielenterveyttään vakavasti epäillen.
Wrenin silmät siristyivät kissamaisesti. Hän nojautui pöydän yli lähemmäs, raotti huuliaan vastatakseen.
”Si-”
Lause katkesi terävään, tärykalvot särkevään ujellukseen. Wren hätkähti, tuskin puoliksi syöty hampurilainen putosi kädestä tarjottimelle.
Palohälytys jostakin rakennuksen uumenista.

Charles huomasi itsekin nojautuvansa lähemmäs, odottaessaan vastausta, joka sai naisen silmät siristymään kuin kissalla. ’Si-’ ehti karata raottuneilta huulilta, kunnes palohälytys katkaisi sanan, ja tietoa vaille jääminen tuntui tuskalliselta kuin yhtäkkiä kesken jäänyt aivastus. Mitä Wren oli ollut sanomassa?
Mies nykäisi takkia paremmin hartioilleen, pirtelö edelleen kädessään ja nousi ylös, kun muutkin asiakkaat suuntasivat portaikkoon kuin laahustava lauma karjaa. Toivottavasti kyse oli epäpätevästä kokista tai tupakoinnista saniteettitiloista eikä oikeasta infernosta, koska Charlesilla oli tunne, että virka-intoinen, mutta jatkuvasti syrjään jätetty Anderson menettäisi malttinsa lopullisesti.
Astuessaan ulos kylmänkosteaan yöilmaan, käsi vaistomaisesti Wrenin selällä pitämässä naisen hänen mukanaan tungoksessa, mies katsahti naista sivusilmällä.
”Onko kaikki kunnossa?” hän varmisti ohjatessaan Wreniä sivuun pahimmasta ruuhkasta ja taisteli vastaan halua kysyä, mitä Wren oli ollut sanomassa.

Todennäköisesti kyse oli vain väärästä hälytyksestä, joku vasta työnsä aloittanut harjoittelija oli mennyt polttamaan jotakin, ja käry oli laukaissut palohälyttimet. Tai jotakin.
Silti Wren tunsi sydämensä hakkaavan kun he suuntasivat portaisiin. Koskematon latte jäi pöytään, takkinsa ja laukkunsa nainen oli sentään tajunnut automaattisesti napata mukaan. Hän tunsi Charlesin käden painuvan selkäänsä vasten, ja jännityksestä huolimatta kosketus lähetti kevyen väristyksen pitkin selkärankaa.
Onneksi sen saattoi tulkita vain vilunväritykseksi, kun viilennyt ilma puski vastaan heidän astuessaan kadulle.
Wren kohotti katseensa Charlesiin ja räpäytti silmiään.
”Haluan huomauttaa, että tämä ei ole tyypillinen poistuminen pikaruokaravintolasta”, hän naurahti kireästi ja alkoi kiskoa takkia hieman kömpelösti päälleen. Sydän hakkasi edelleen tuhatta ja sataa ja kädetkin tuntuivat tärisevän.

Miehen kulmat painuivat, kun Wren vaikutti olevan tolaltaan. Kädetkin näyttivät haparoivan.
”Anna minun”, Charles vetosi, laski pirtelön roskakorin laidalle ja poimi takin päättäväisesti naisen käsistä, tarjoten sen hihat valmiiksi ja veti sen assistenttinsa ylle, pyyhkäisten vaivihkaa punaisia hiuksia pois kauluksen alta - ja halusi lyödä omia sormiaan.
”Haluaisitko ottaa taksin takaisin?” hän kysyi melkein toiveikkaana tutkiessaan naisen kasvoja huolestuneella katseella.
”Tässä on varmasti tarpeeksi oppimiskokemusta yhdelle päivälle.”

Wren olisi halunnut väittää vastaan, mutta suoraan sanottuna hän epäili, saisiko puettua takkia päälleen kovinkaan sulokkaasti, ainakaan ilman, että taskujen sisältö leviäisi pitkin katuja.
Siinä vaiheessa, kun Charles oli auttanut takin hänen ylleen, pulssi oli alkanut tasaantua ja käsien tärinä rauhoittua sen verran, että hän sai suljettua napit omin voimin.
Nolostus sai kulmat painumaan tuimasti kurttuun.
”En!” nainen ilmoitti ja mulkaisi Charlesia toffeenruskealla katseellaan. Olisi tuntunut luovuttamiselta ottaa taksi kotiin tässä vaiheessa.
”Metromatka kotiin, niin voin antaa sinulle merkinnän todistukseen.”

Charles huokasi ahdistuksesta ja poimi ajatuksissaan pirtelön mukaansa, kun viittasi Wreniä sitten kohti vastapäätä olevaa Tottenham Court Roadin metroasemaa. Hän oli ulkoministeri. Hän selväisi toisesta metromatkasta valittamatta.
”Sinulla jäi tarina kesken”, hän huomautti painaessaan Oysterin vasten portin lukijaa, katsahti viileästi kämäisen näköistä lipputarkastusta ja suunnisti kohti liukuportaita Wrenin perässä.
”Kuulosti hyvin tärkeältä”, mies totesi seisahtuessaan naisen taakse portaalle, ”mitä sinun todella tekee mieli.”

Päkiä vihlaisi ja sai Wrenin irvistämään, mutta hän pyyhki ilmeen nopeasti kasvoiltaan, vaikka pieni, tuima kurtistus jäikin kummittelemaan kasvoille.
Hän painoi kortin lukijaa vasten ja sujautti sen sitten käsilaukkunsa sivutaskuun. Tulisen kastikkeen maku viipyi suussa ja kohti liukuportaita suunnatessaan Wren ujutti mentos-rullan auki ja sujautti yhden littanan pastillin suuhunsa. Mintun voimakas maku hukutti onneksi hampurilaisen maun alleen.
”Hm?” Wren käänsi kasvojaan Charlesia kohti. Tarina..?
Aivan. Niin. Mitä ihmettä aikaisemmin oli oikein tapahtunut?
Pieni hymyn alku häivähti suupielessä.
”Sinun pirtelöäsi.”

Miehen kulmat painuivat, ja hän tajusi pitelevän vaaleanpunaista pirtelöä edelleen kädessään. Pyyntö ja sen normaaliuden kontrasti pöydässä vallinneen intensiivisen tunnelman kanssa saivat Charlesin nauramaan vapautuneisuudella, joka yllätti hänet itsensäkin. Hän rykäisi hilliten itsensä ja tarjosi juomaa naista kohti kulmaansa kohottaen, vaikka Wren tuskin enää oli kiinnostunut vaaleanpunaisesta pirtelöstä, joka oli ollut hänen. Ehkä oli sopimatonta tarjota sitä edes leikillään.

Charlesin nauru sai Wrenin räpäyttämään yllättyneesti silmiään.
Mutta se oli mukava ääni, hän ajatteli, mies olisi voinut nauraa useamminkin tuolla tavalla.
Ajatus nousi mieleen niin yllättäen ja varoittamatta, että Wreniltä vei hetken aikaa ymmärtää, että Charles tosiaan ojensi mansikkaesanssipirtelöään häntä kohti.
Wren naurahti ja nappasi pirtelön miehen kädestä samalla kun harppasi liukuportailta laiturille.
”Se on sitten epäsuora suudelma”, hän huomautti vinosti hymyillen, ennen kuin vei pillin huultensa lomaan.

Charles jähmettyi hetkeksi. Hänen päässään kohisi. Epäsuora suudelma.
Voi hyvä luoja, mitä Wren teki hänen ajatustoiminnalleen. Mies kasasi itseään yrittäen olla ajattelematta liian tarkkaan, oliko juuri ollut asiaton ja aivan ehdottomasti ajattelematta, mistä ajatus oli juolahtanut naisen mieleen. Halusta saada hänet hämilleen, totta kai. Mistäs muustakaan, Charles arveli seuratessaan naista laiturille. Sillä liikkuva ihmismassa sai hänen olonsa epämukavaksi, mutta levoton pulssi oli lohdullista laittaa ruuhkan piikkiin.
”Onko se parempaa kuin ateriasi?” hän kysyi yrittäen olla katsomatta pilliä naisen huulien välissä. Wrenin päivällinen oli jäänyt pieneksi palohälytyksen takia ja toivottoman huonoksi kelvottoman ravintolan takia.

Wren käänsi päätään sen verran, että saattoi vilkaista Charlesia samalla kun he seisahtuivat laiturille odottamaan metroa, joka oletettavasti saapuisi aivan näillä hetkillä.
”Ateriani oli äärimmäisen tyydyttävä”, hän huomautti, kohottaen hieman leukaansa.
”Ja olisi saavuttanut huippunsa, ellei palohälytys olisi katkaissut sitä kesken.”
Wren otti toisen siemauksen vaaleanpunaista epämansikkapirtelöä, hymyili ja ojensi sitten muovista mukia Charlesia kohti.
”Tekeekö vielä mieli?”

”Siltä se näyttikin”, Charles huomautti huvittuneena ja loi sitten kylmän katseen liian lähelle harhaileviin turisteihin, jotka tunkeutuivat kutsumatta hänen henkilökohtaiseen tilaansa. Hän ei ollut halunnut kiduttaa itseään hädin tuskin ruoaksi kutsuttavalla moskalla, ja miehellä oli aavistus, ettei Wrenkään todellisuudessa nauttinut parissa minuutissa valmiista aineksista kasaan läimitystä hampurilaisestaan.
”Ei, ei kiitos”, hän sanoi katsahtaen epäsuoraksi suudelmaksi kutsuttua pirtelöä. Sen hyväksyminen, saman pillin käyttäminen uudelleen, olisi varmasti jollakin asteella epäsopivaa. Charles ei ollut varma miten, mutta Wren sai kaikki hänen sensorinsa sekaisin. Koko iltapäivä tuntui unenomaisen absurdilta. Oliko hän todella käynyt assistenttinsa kanssa elokuvissa ja McDonald’sissa?
Metro pysähtyi laiturille, ja ihmiset tunkeutuivat sisään. Charles tunsi pulssinsa kohoavan välittömästi, kun ihmisiä pakkautui hänen ympärilleen, tunkeutui hänen tilaansa ja happi tuntui loppuvan kuumasta vaunusta kesken. Hän loi tuskastuneen katseen assistenttiinsa: tämäkö oli todella miellyttävä tapa matkustaa?

Wren kohotti toista kulmaansa.
”Varma? No, omapa on häviösi”, hän hymähti ja tipautti mukin roskakoriin ennen kuin he valuivat karjalauman mukana täyttyvään metrovaunuun. Vaikka Wren ei myöntäisikään sitä ääneen aivan pian, myös hän tunsi pulssinsa kohoavan hieman. Vaunu oli täynnä ääniä ja hajuja, sai aistit sekaisin ja vatsan vellomaan.
Hän katsahti Charlesia, jonka tuskastuneen oloinen katse sai naisen tuntemaan melkein sääliä.
”Kohta ollaan perillä”, hän hymähti ja taputti toisella kädellään miehen käsivartta lohduttavasti.
Jalkapohjan haavaa vihloi, ja Wrenillä oli ikävä tunne siitä, että se oli auennut uudestaan. Hän yritti lepuuttaa päkiää vaivihkaa, silläkin uhalla, että oli olemassa riski kellahtaa kumoon.

Vaihto Oxford Circuksessa sujui jo hieman sujuvammin eikä Charles voinut kiistää, että tämä oli tehokas tapa kuljettaa massoja Lontoossa tukkimatta katuja ja liikennettä täysin. Hänestä ei silti saisi uskollista metron käyttäjää. Rähjäiset fasiliteetit ja mahdottomuus säilyttää edes siedettävää omaa tilaa iholle tunkevilta kanssamatkustajilta varmistivat sen, ettei hän astuisi metroon vapaaehtoisesti.
Mies hidasti pitkiä, määrätietoisia askeliaan ja tarkkaili sivusilmällä assistenttinsa liikkumista. Laskiko Wren painoa vähemmän jalalle, josta hän oli poiminut lasinsiruja aikaisemmin? Se oli toki odotettavissakin. Charles seurasi naisen askelia silti vaivihkaa, kun he nousivat ylös Piccadilly Circuksen portaita takaisin kylmänkosteaan iltaan – kahdesta metromatkasta hengissä selviytyneinä, luojan kiitos.
”Onko sinulla kaikki hyvin?” hän tiedusteli heidän lähtiessään kävelemään kohti kotia.

Tavallisesti Wrenillä ei ollut ongelmia pysyä Charlesin askelten tahdissa, vaikka hänen jalkansa olivatkin lähtökohtaisesti lyhyemmät. Nyt hän kuitenkin joutui todella tekemään töitä päästäkseen samaan tahtiin, ja silti mies tuntui keulivan eteen.
Wren kieltäytyi myöntämästä, että sattui. Hän oli kuin kiukkuinen eläin, joka vetäytyi äristen pesäänsä nuolemaan haavojaan.
”Täydellisesti”, hän vakuutti hammastaan purren, vaikka jokainen askel vihlaisikin ja sai kävelyn muuttumaan toispuoleiseksi.
Jermyn Streetin risteykseen mennessä Wren ontui jo selvästi ja parin askeleen jälkeen hänen oli luovutettava hetkeksi kokonaan.
”… Äh, odota...”

Naisen vaikeaa askellusta kriittisellä äänettömyydellä seurannut Charles pysähtyi ja kohotti vaaleaa kulmaansa.
”Sinä onnut”, hän huomautti. Jopa ihmiset, jotka eivät olleet viettäneet elämäänsä arvioimalla kilpahevosten liikkeiden puhtautta, näkisivät sen.
”Et selvästikään ole täydellisen kunnossa.”
Miksi Wren oli niin itsepäinen? Mies vilkaisi katua eteenpäin ja harkitsi soittavansa auton, mutta eikö se olisi naurettavaa? Matkaahan oli vain alle viisisataa metriä. He pääsisivät kotiin nopeammin kävellen kuin odottamalla kuljettajaa.
”Tule”, Charles käski haluamatta nähdä enää yhtäkään tuskan värittämää askelta, astui lähemmäs ja ojensi naiselle kätensä.

Wrenin kulmat olivat painuneet ärtyneeseen kurtistukseen.
”Oh, kiitos tiedosta, en olisikaan itse huomannut”, hän ärähti ja taivutti jalkaansa hetkeksi taakse hellittääkseen painoa sen päältä. Se tuntui tosin vain pahentavan asiaa.
Ojennettu käsi sai naisen kohottamaan hämmentyneen katseensa Charlesin kasvoihin.
”Pärjään kyllä. Se on vain lihashaava.”
Sanojensa vakuudeksi Wren otti päättäväisen askeleen, mutta pilasi vaikutelman kompuroimalla hieman.

Mies pyöräytti kalpeanharmaita silmiään turhautuneena, astui eteenpäin kompuroivan naisen taakse ja nosti tämän käsivarsilleen rikkomatta omien askeltensa rytmiä. Hän jatkoi pitkin, voimakkain harppauksin matkaa toinen käsivarsi Wrenin selälle kierrettynä ja toinen naisen polvitaipeiden alla.
”Osaat olla harvinaisen typerä”, hän huomautti terävästi kohottaessaan Wreniä paremmin syliinsä harppoessaan alas katua, jota katulamppujen lämmin hehku valaisi märästä asfaltista heijastuen.

Häpeäkseen Wren päästi yllättyneen vinkaisun, kun maa yhtäkkiä katosi jalkojen alta. Ja Charlesin kasvot olivat yhtäkkiä hyvin lähellä.
Tuttu partaveden tuoksu.
”Ja sinä harvinaisen itsepäinen!” nainen ärähti ja harkitsi hetken rimpuilevansa vastaan, mutta se olisi ollut vain naurettavaa. Niinpä hän kiersi kätensä Charlesin harteiden ylitse ja nojautui hieman lähemmäs, niin että painopiste olisi lähempänä miehen vartaloa.
”… Ratsastamallako olet lihaksesi kasvattanut..?”

”Silläkin”, Charles vastasi vilkaisten Wreniä silmäkulmastaan. Hän piteli assistenttiaan sylissä. Ajatus rekisteröityi hänen mieleensä, kun nainen kiersi käsivarret hänen hartioilleen ja hetkeksi mies tuntui hukkuvansa häntä elokuvateatterissa vainonneeseen tuoksuun. Mutta hän kieltäytyi pitämästä sopimattomana sitä, että varmisti tuskattoman kotimatkan kivuissaan olevalle naiselle.
”Anteeksi vain, mutta sinä olet itsepäisin ihminen, jonka olen tavannut. Käsittämätön typerys halutessasi.”

”Minä olen irlantilainen!” Wren puuskahti ja käänsi päätään niin että saattoi luoda tulistuneen katseen työnantajaansa. Joka kantoi häntä sylissään. Hämärällä, katulamppujen pehmeästi valaisemalla kadulla.
Näin läheltä katsottuna miehen ripset olivat uskomattoman vaaleat. Melkein kuin jollakin satuolennolla.
Wren räpäytti omia silmiään ja kurtisti kulmiaan ajatuksiinsa ärsyyntyneenä. Keskity, nainen! Älä ole typerä ja pilaa kaikkea.
”Se kuuluu pakettiin. Mikä sinun tekosyysi on?”

”Mihin irlantilaisuus ei ole tekosyy?” Charles haastoi kulmaansa kohottaen ja nosti Wreniä hieman paremmin syliinsä kääntyessään ensimmäisestä risteyksestä ja kohta toisesta kohti heidän kotikatuaan, jolla ulkoministerin virka-asunto sijaitsi.
”Vahvatahtoisuus ja oman mielensä tunteminen on eri asia kuin itsepäisyys”, mies korjasi katsahtaen naista silmäkulmastaan, ”se, että ontuu tuskissaan puhtaasta itsepäisyydestä, on vain typeryyttä.”

Wren tuhautti nenäänsä.
”Irlantilaisuus on täydellinen tekosyy kaikkeen! Olen hyvin ylpeä juuristani. Etelä-Irlannissa.”
Hän koki tarpeelliseksi lisätä huomion tähän kohtaan.
Poskia kuumotti jostain syystä ja Wrenillä oli ikävä epäilys siitä, että ne alkoivat punehtua uhkaavalla nopeudella. Onneksi oli hämärää ja hänen päänsä sellaisessa kulmassa, että punastumiseen tuskin kiinnittäisi huomiota.
”Olkoon sitten irlantilaista typeryyttä. Itse olet niin… englantilainen.”

Charlesin suupieli nykäisi, kun Wren syytti häntä englantilaiseksi.
”Onko tuon tarkoitus olla loukkaus?” hän kysyi kääntyessään Carlton Gardensin hiljaiselle, uneliaan hämärälle kadulle, jonka valaistus oli kaunista, puhdasta valkeaa ja nostaessaan Wreniä jälleen hieman paremmin käsivarsilleen, askelten rytmi muuttumattoman pitkänä ja määrätietoisena. Mies syleili englantilaisuutta ja sen perinteistä kulttuuria ja arvoja - mutta mitä muuta Norfolkin jaarlilta odottaisikaan.

Wren siristi silmiään.
”Tuo on ehkä englantilaisin vastaus, jonka voisit ikinä antaa”, hän huomautti.
Englantilaiset herrasmiehet, ylpein laji koko ihmiskunnan historiassa. Jotka tepastelivat tilustensa rajoja pitkin kalliissa tweed-takeissaan, täydellisesti koulutetut noutajat kannoillaan seuraten. You're jolly well going to write your thank-you letters whether you like it or not, ja sitä rataa.
Hän huomasi Charlesin korjaavan otettaan.
”Painanko liikaa?”
Hän epäili saaneensa muutaman lisäkilon sen jälkeen, kun oli aloittanut työt, mutta sekään ei ollut saanut teräviä kulmia katoamaan.

Mies katsahti hämmentyneenä alas.
”Et tietenkään”, hän vastasi ja nosti katseensa takaisin katuun, ennen kuin kaatuisi Wren sylissään kompuroidessaan katukiveykseen. Carlton Gardens 1 siinsi edessäpäin, mustat takorautaportit katuvaloissa kiillellen. Tietenkään Wren ei painanut liikaa, mutta Charles pelkäsi otteensa käyvän puuduttavaksi kahden käsivarren varassa olevalle naiselle.
”Pitäisikö sinun näyttää jalkaasi lääkärille varmuuden vuoksi?” mies pohti. Heidän lähestyessään turvamies kiiruhti avaamaan portin ja ojensi käsiään auttaakseen, mutta Charles sysäsi tarjouksen pois terävällä päänliikkeellä. Hän huolehtisi assistenttinsa perille saakka.

”Et vain myönnä, olet liian herrasmies sellaiseen”, Wren intti, mutta äänessä viipyi häivähdys hymyä. Varsinainen englantilainen herrasmies, kantamassa heikkoa naisparkaa pitkin öistä katua.
Miksi kohtaus tuntui olevan peräisin pikemminkin romanttisesta elokuvasta?
Koko lasinsiroepisodi sai Wrenin nolostumaan.
”Äh, se on vain pieni haava”, hän intti. Ja niinhän se oli, jos olisi vain malttanut istua hetken paikoillaan.
Wren katsahti paikalle kiiruhtavaa turvamiestä ja tunsi itsensä entistä nolommaksi. Hän sujautti käden takkinsa Luojan kiitos syvään taskuun ja kaivoi esiin suklaapatukan, työntäen sen hämmentyneen turvamiehen käteen ennen kuin he suuntasivat ovelle.
Wren vilkaisi Charlesia suutaan mutristaen.
”Nytkö sinä aiot kantaa minut kynnyksen yli?”

Vaalea kulma kohosi skeptisesti, kun Charles näki Wrenin lahjovan turvamiestä. Ovi avattiin heidän edestään, ja hetkeksi Charles pysähtyi kynnyksen eteen naisen huomauttaessa - jo toista kertaa heidän lyhyen tuttavuutensa aikana - kynnyksen yli kantamisesta, mutta huokasi syvään ja astui sisään. Hän ylitti laatoitetun, korkeakattoisen aulan ja lähti ylös tummapuista portaikkoa kohti toista kerrosta. Ehkä olisi turvallisempaa viedä nainen toimistoon kuin kysyä, missä tämä asui isossa talossa.
Charles tunsi olonsa turvallisemmaksi, jos ei tiennyt, mikä lukemattomista ovista kuului Wrenille.
Hän potkaisi auki toimistonsa raskaan, tummapuisen oven, astui sisään sivuttain ja laski naisen sitten sylistään yhteen kirjastomaisen, klassisesti sisustetun tilan nojatuoleista.
”Tuntisin oloni paremmaksi, jos lääkäri tarkastaisi jalkasi.”

Wren ei ollut päässyt kannetuksi kynnyksen yli vain kerran, vaan peräti kahdesti. Tosin ehkä sitä ei laskettu, olihan hänet kannettu vuoteen sijaan nojatuoliin.
Nyt riittää, hän käski kiukkuisesti ajatuksiaan.
Nainen nyki takin kiukkuisesti päältään ja pyyhkäisi hiuksensa pois tieltä.
”Charles, usko pois, minä olen tipahtanut naama edellä puusta ja selvinnyt hengissä, ei yksi pieni viiltohaava minua tapa”, hän intti, mutta tuli vilkaisseeksi miestä. Tämä ei ollut määrännyt tai käskenyt, vaan esittänyt toivomuksen. Eikö se ollut käytöstä, johon pitäisi kannustaa?
Wren huokaisi alistuneesti.
”Olkoon. Jos se helpottaa sinun mieltäsi. Vaikka lääkäri nauraakin itsensä tärviölle.”
Kynsien rapina varoitti Winstonin lähestymisestä hetkeä ennen kuin koira poukkasi sisään avoimeksi jääneen toimiston ovesta.

Charles koppasi koiran syliinsä kesken ilmalennon, kun se oli syöksymässä siihen huomattavasti suopeammin suhteutuvan Wrenin syliin ja sulki sen tottuneesti kainaloonsa, missä töppöjalat jaksoivat vispata edelleen.
”Jalassasi voi olla edelleen lasia. Se voi myös tulehtua”, mies huomautti kulmat kurtussa. Hän veti vapaalla kädellä puhelimen taskustaan ja naputti viestin taloudenhoitajalleen, jolla oli tosin nykyään jokin sivistyneempi titteli, pyytäen paikalle lääkäriä.
”Ja vaikka olenkin valmis kantamaan sinut kotiin, milloin vain telot itsesi – pitäisin siitä, että pysyt työkykyisenä ja kykenevänä seisomaan kahdella jalalla.”

”Voi Winston...” Wren huokaisi nähdessään corgin, joka ei tuntunut tajunneen, että lattia oli kadonnut sen tassunpohjien alta. Hänen olisi tehnyt mieli napata koira syliinsä, mutta sen sijaan hän kumartui riisumaan kenkiään.
Haavalaastari oli tosiaan pettänyt, ja pieni irvistys käväisi Wrenin kasvoilla. Oliko väärin olla kiitollinen siitä, ettei joutunut enää pesemään omia pyykkejään, tai putsaamaan omia kenkiään verestä?
”Et kai nyt nosta kansallista hätätilaa pyytämällä tähän aikaan lääkäriä ulkoministerin virka-asunnolle?” irlantilaisnainen mutisi edelleen nolona samalla kun yritti pidellä jalkaansa sellaisessa asennossa, ettei sotkisi lattiaa enempää.
Charlesin sanat upposivat hänen tajuntaansa pienellä viiveellä. Milloin tahansa?
”Varo mitä lupaat, kohta en viitsi kävellä enää ollenkaan, jos on mahdollisuus matkustaa mukavasti vahvoilla käsivarsillasi.”

”Hyvä testata heidänkin valmiustilaansa aina silloin tällöin”, Charles vastasi nostaen katseensa puhelimesta ja kurtisti kulmiaan nähdessään Wrenin jalan. Hän haravoi toimistoa katseellaan ja muisti sitten raskaan, tummapuisen työpöydän laatikossa olevan ensiapusetin, josta sai lisää haavasiteitä. Hän oli aikeissa painaa sellaisen itse loukattua jalkaa vasten, mutta muutti mielensä naisen sanat kuulleessaan ja ojensi tarpeet Wrenille perääntyen itse muutaman askeleen päähän. Ehkä Wren oli matkustanut vahvoilla käsivarsilla tarpeeksi yhdeksi päiväksi.
Miten hän järjesti itsensä tällaisiin tilanteisiin? Hyvänen aika. Tätä ei ollut tapahtunut yhdenkään aikaisemman assistentin kanssa.
”Haluaisitko särkylääkkeen?” hän kysyi työntäen kuittauksen ilmoittaneen puhelimen takaisin taskuunsa.

Wren huokaisi tuskastuneena.
”Ehkä niin. Onhan se parempi testata kömpelön assistensin kuin todellisen hätätilanteen kanssa.”
Hän otti tarjotun haavasiteen vastaan, mutta muisti sitten taskuunsa jääneet vaihtorahat.
Ensiapu sai hetkeksi jäädä, kun hän sujautti kätensä takintaskuun ja kaivoi setelit sen suojissa esiin. Miehen kysymys sai hänet kohottamaan katseensa ja kurtistamaan hieman kulmiaan. Missä vaiheessa Charles oli muuttunut niin huolehtivaiseksi? Ja miksi se tuntui jotenkin… liikuttavalta?
”Ei, pärjään kyllä”, Wren vakuutti ja kietoi sormensa setelinipun ympärille.
”Charles, minulla on sinulle jotain.”

Ulkoministeri katsoi assistenttiaan terveellä epäluuloisuudella, ennen kuin astui lähemmäs ja tarjosi kätensä, kun Wren näytti siltä, että halusi antaa hänelle jotain. Charlesilla oli hiipivä tunne, että hän oli käytännönpilan uhrina.
”Niinkö?” hän kysyi skeptisesti ja viittasi naisen kärsinyttä jalkaa kohti.
”Eikö tämä tilanne ole kiireisempi?”

”Ei se ole tuosta mihinkään karkaamassa”,  Wren vakuutti. Hän vilkaisi Charlesin kainaloon rauhoittunutta corgia ja veti sitten setelinipun esiin taskustaan. Sen sijaan, että olisi asettanut ne miehen odottavalle kämmenelle hän kurkotti kätensä pidemmälle ja sujautti siististi kahtia taitellut setelit miehen housujen taskuun.
”Osta itsellesi jotain mukavaa, muru”, hän kehräsi nojautuessaan takaisin tuolinsa selkänojaa vasten. Sitten, kuin mitään ei olisi tapahtunut, hän kiinnitti huomionsa takaisin runneltuun jalkaansa.

Charles seurasi katseellaan kuin hidastettuna, kuinka hänen assistenttinsa käsi ojentui hänen kätensä ohi ja työnsi seteleitä hänen housujensa taskuun. Hetken mies tuijotti niitä tyrmistyneessä hiljaisuudessa, ennen kuin veti kätensä takaisin, rykäisi ja astui kauemmas. Ei, hän ei taatusti ollut ajautunut tällaisiin tilanteisiin aikaisemmin assistenttinsa kanssa.
”Kiitos”, mies vastasi kuivasti ja viittasi Wreniä huolehtimaan jalkansa verenvuodon tyrehdyttämisestä. Hän koki turvallisimmaksi käydä katsomassa käytävään lääkärin varalta, Winston edelleen kainalossaan, ennen kuin täystuho taklaisi jonkun.
”Päivällisesi jäi surullisen pieneksi. Voisin tilata sinulle jotain. Oikeaa ruokaa, tiedäthän.”

Pieni hymy kävi Wrenin suupielessä, kun hän kumartui kuuliaisesti puhdistamaan uudelleen auennutta haavaansa. Tällä kertaa ei tarvinnut onneksi tapella pitkien sukkien kanssa, vaan yksinkertaisesti nykäistä nilkkasukka pois tieltä.
Haava ei ollut paha, mutta pirun kipeä se oli.
Wrenin teki mieli huokaista, kun Charles esitti huolensa hänen pieneksi jääneestä päivällisestään samalla, kun hän nyki vanhaa haavalaastaria pois tieltä.
”Charles, olen-” hän aloitti, mutta sanat typerästä itsepäisyydestä muistuivat mieleen.
Hänellä oli nälkä.
”Tiedätkö, se olisi oikein hyvä ajatus. Kiitos.”

Käytävästä kantautuvat, kiireiset askeleet kertoivat lääkärin saapuvan yhdessä taloa johtavan naisen kanssa. Ilmeisesti lääkäriä oli luultu tarvittavan ulkoministerille, mutta Charles viittasi merkitsevästi Wreniä kohti ja hetken hämmentyneen hiljaisuuden jälkeen assistentin jalka sai ansaitsemaansa huomiota.
Charles riisui päälleen unohtuneen, tummanharmaan villakangastakin viikaten sen työtuolinsa selkänojalle, ja istahti työpöytänsä reunalle tutkimaan puhelimestaan vaihtoehtoja assistenttinsa päivälliseksi. Hän suoristi mietteliäänä kashmirneuleensa poolokaulusta, ennen kuin tilasi ja jäi sitten seuraamaan kulmat hienoisessa, huolestuneessa kurtussa jalkapohjan tutkimusta.

Wren tunsi olonsa äärimmäisen hölmöksi ojentaessaan jalkaansa tutkittavaksi lääkärille, joka oli selvästi varautunut huolehtimaan huomattavasti tärkeämmästä potilaasta.
Assistentit olivat korvattavissa jos ne menivät rikki, ulkoministerit eivät aivan yhtä helposti.
Hän piti katseensa kirjahyllyjen sisällössä toimenpiteen ajan, joka onneksi ei vienyt kovinkaan pitkään. Lääkäri tarkisti haavan ja tuli samaan tulokseen kuin hän itsekin siitä, ettei se olisi kuolemaksi. Korkokenkiä tulisi välttää muutaman päivän, haava oli osunut ilkeään kohtaan, ja haavan kastelemista tuli välttää, mutta muuten elämä saisi jatkua.
Lääkärin ja hieman liian uteliaanoloisen taloudenhoitajan lähdön jälkeen Wren katseli hetken siististi paketoitua jalkaansa ennen kuin käänsi katseensa Charlesiin.
”Näetkö? Ei mitään vakavaa. Lääkäri taisi kyllä pettyä pahasti, kun ei päässyt pelastamaan sinun henkeäsi.”

”Minä voin olla levollisemmin mielin, kun tiedän, etten ole aiheuttanut sinulle kammottavaa vammaa”, Charles vastasi tyynesti, käsivarret kevyesti rinnalle ristittynä. Hän vilkaisi rannekelloaan jalkaterä malttamattomasti nykäisten. Missä-
Ovelta kuului koputus. Siinähän se.
Hän otti keittiönsä myöhäiseen vuoroon jääneeltä henkilökunnan jäseneltä vastaan kuuman tarjottimen, jonka laski kirjastomaisen toimiston sohvapöydälle.
”Olkaa hyvä”, hän viittasi assistentilleen. Tarjottimelle oli katettu kulho paksuja, ulkoa rapeaksi paahtuneita ja sisältä untuvaisen pehmeitä ranskalaisia, korkea lasi sitruunalla maustettua kivennäisvettä sekä taideteosta muistuttava hampurilainen paahdetulla halloum-juustolla.

Wren tuhautti nenäänsä.
”Et sinä ole mitään aiheuttanut, Charles, minä kävelin lasinsirujen yli aivan omatoimisesti. Pitäisi katsoa eteensä, tässä se taas nähtiin.”
Onneksi ovelta kuului koputus ennen kuin hän joutui aloittamaan väittelyä siitä, kenen syytä lasinsirujen päätyminen lattialle oli.
Saadessaan sitten eteensä varsin pröystäilevän hampurilaisaterian Wren tuijotti sitä hetken epäuskoisena.
Ja purskahti sitten nauruun.
”Olkoon, sinä saat tämän erän”, hän myönsi pyyhkien vettä silmistään. Voi Luoja, hän ei helpolla myöntänyt tappiotaan, mutta tämä oli… niin. Tarjottimelle oli asetettu siististi jopa ruokailuvälineet.
Wren vilkaisi Charlesia hymyn yhä nykiessä suupieliään.
”Sinäkään et juuri nauttinut ateriastasi. Etkö tahtoisi jakaa tätä?”

Charles kohotti kulmaansa yllättyneenä, kun Wren purskahti nauruun ruoan nähdessään. Hän kurottui uudelleen lähemmäs nähdäkseen, jos ruoassa oli jokin vika, mutta ei keksinyt mistä oli kysymys.
”Ei, ei kiitos”, hän vastasi pohtien, oliko Wren juuri antanut hänelle epäsuoran kohteliaisuuden antamalla hänelle ’tämän erän’.
”Se on sinun illallisesi”, mies vakuutti sytyttäen huoneeseen pehmeämmän, viehättävämmän valaisimen. Winston oli hivuttautunut pöydän viereen ja nuuski niskat kenossa yläpuolellaan olevaa tarjonta, murehtien töppöjalkojaan.
”Syö rauhassa. Jatkamme huomenna.” Charles poimi takkinsa käsivarrelleen, nyökkäsi assistentilleen ja poistui ajatukset levotonta kehää kiertäen.

Wren jäi pehmeästi valaistuun toimistoon yhdessä Winstonin kanssa, syömään myöhäistä päivällistään.
Hän istui hetken kaikessa hiljaisuudessa ja kumartui sitten nostamaan innokkaasti ilmaa nuuhkivan corgin syliinsä. Hän kietoi käsivartensa koiran ympärille estääkseen sitä karkaamasta suoraan tarjottimelle ja nappasi sitten yhden lämpimän, rapeapintaisen ranskanperunan. Hän puhalsi sen sormiensa välissä viileäksi ennen kuin antoi sen häntäänsä innokkaasti vispaavalle corgille.
”Ei kannata tottua tähän liikaa, kaveri”, hän mutisi koiralle ja rapsutti sen löysää niskanahkaa.
Ei sinun eikä minun.

_________________
"Oh come on. Be brilliant."





Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: [P] Let the fire burn the ice   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] Let the fire burn the ice
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Pikaviestinpelit-
Siirry: