PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] Behind Every Great Man

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 172
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: [P] Behind Every Great Man   Pe Loka 06, 2017 10:45 pm

Hatsiubatin Gabrielle Morland ja Lilyan Wren Reynard työskentelevät samalle miehelle, joten tapaamiset ovat valtion tulevaisuuden kannalta välttämättömiä.

Maanantai 2.10.2017, aamupäivä, Lontoo

"Winston! Tänne! Tuo pallo tänne!"
Wren oli kyykistynyt musta-valkokuvioiselle lattialle ja ojensi toiveikkaasti käsivarttaan kohti corgia, joka mennä viiletti tassut sutien, liian suurilta näyttävät korvat riemusta lerpahdellen.
Olkoon, ehkä Winston ei ollut ollut jonossa ensimmäisenä silloin, kun järkeä oli annosteltu, mutta voi Luoja, että se oli suloinen.
Wren oli törmännyt elämässään moneen mieheen, joihin sama kuvaus olisi sopinut täydellisesti.
Winstonin kierähtäessä läähättäen selälleen nainen suoristi selkänsä ja vilkaisi vaivihkaa rannekelloaan.
Miksi hän tunsi olonsa niin... hermostuneeksi? Herra Edgerly oli valinnut hänet hakijoiden joukosta, kaikki oli tapahtunut protokollan mukaan, eikä kellään pitäisi olla mitään valittamista asiaan.
Ei kai Gabrielle Morland häntä sentään elävältä söisi, vai mitä? Puhelimessa nainen oli ainakin vaikuttanut aivan täyspäiseltä ihmiseltä.

Gabrielle oli tullut Lontooseen ja sopinut tapaavansa Charlesin vasta seuraavana päivänä. Tänään nainen oli saapunut virka-asunnolle tavatakseen tuon uuden assistentin. Hän halusi tavata tuon, sillä joutui työskentelemään assistenttien kanssa, joten yhteys piti luoda. Tavoilleen uskollisesti laventelin sävyiseen mekkoon pukeutunut nainen asteli oikeaan huoneeseen, katsoen pientä koiranpentua hymyillen.
"Päivää." Kasvoille oli tehty huoliteltu, hyvin luonnollinen meikki. Tuntui miltein syntiseltä jättää pieni lapsi isänsä huostaan eden päiväksi, mutta Matthew pärjäisi varmasti Teddyn kanssa. Ainakin tummaihoinen nainen näytti hymyillessään ystävälliseltä. Ei, hänellä ei ollut aikomustakaan pelotella Wreniksi kutsuttua naista karkuun. Mikäili tuo olisi pätevä.

Winston kiepautti itsensä ympäri, ravisti päätään ja alkoi sitten jahdata omaa hännäntöpöään.
Wren huokaisi ja pudisti päätään, kietaisten odotellessaan hiuksensa uudelleen löyhäksi nutturaksi niskaansa.
"Ei se sinun vikasi ole, Winston. Hieno poika olet joka tapauksessa", hän hymähti ja kumartui uudelleen houkuttelemaan koiraa luokseen.
Tietenkin juuri sillä hetkellä Gabrielle päätti saapua.
Wren suoristautui nopeasti ja käänsi katseensa tummahipiäiseen naiseen. Laventelinsiniseen pukuun pukeutuneena tämä näytti äärettömän tyylikkäältä, ja Wren koki hetkellisen paluun kauhunhetkiinsä ennen haastattelua. Vihreä jakku, kapearaitainen paita ja laivastonsininen hame yhdistettynä kirkkaan keltaisiin korkokenkiin ei ollut asu, jota olisi voinut kutsua klassiseksi.
Yritä edes.
"Gabrielle? Mukava viimein tavata kasvokkain", punahiuksinen nainen sanoi ja ojensi sitten kättään tervehtiäkseen tätä kunnolla. Hänen ei aivan onnistunut pakottaa hymyä kasvoilleen (hän oli siinä tavattoman huono), mutta toffeenruskeiden silmien katse oli joka tapauksessa avoin.

Gabrielle ei oikeastaan välittänyt siitä mitä naisella oli yllään. Se ei ollut hänen asiansa - jos Charles hyväksyi värikkään pukeutumisen, se oli hyvä.
"Kyllä, Gabrielle Morland. Hauska tavata." Nainen istui alas, nykäisten hieman ennen polvea päättyvän hameen helmaa suoraan istuuduttuaan.
"Joten, miltä sinusta on tuntunut työskennellä Charlesille?"

Heidän tapaamistaan varten pöydälle oli katettu naurettavan yltäkylläinen teetarjotin. Siis todella yltäkylläinen, Wren olisi hyvin voinut elää sellaisella voileipien, skonssien ja pikkuleipien määrällä useamman päivän.
"Tahdotko teetä?" hän kysyi ennen kuin istui alas, siirtäen jo valmiiksi siron posliinikupin lähemmäs itseään kaataakseen siihen höyryävän kuumaa teetä pyöreäkylkisestä pannusta.
"En muista, milloin viimeksi olisin tuntenut olevani näin vahvasti elossa."
Gabrielle vilkaisi tarjotinta, naurahtaen pehmeästi. Voi jestas. Kevyttä liioittelun makua.
"Kyllä, kiitos." Ainahan sitä voisi kupillisen juoda. Tai kaksikymmentä.
"Nauti tuosta tunteesta." Välillä tuntui ettei sitä kestäisi kauan, vaikka hänelle ainakin Charles oli enemmän kuin helppo asiakas edellisiin verrattuna.
"Haluan sinun tietävän, etten ole arvostelemassa sinua tai työtäsi. Eikä minua tarvitse pelätä."

Wrenin huomio kiinnittyi naurahdukseen ja hän vilkaisi naisen katseen suuntaan.
"Ollaanko täällä aina näin yltäkylläisiä?" irlantilaisnainen tiedusteli samalla kun ojensi teekupin Gabriellalle. Hän kaatoi kupillisen vielä itselleenkin, ennen kuin istahti alas ja risti jalkansa rennosti. Winston keskeytti päämäärättömän ryntäilynsä suunnatakseen pöydän luo herkkupalojen toivossa.
"Winston, senkin porsas, ei! Kuka sinua on pöydästä syöttänyt..." Wren murahti ja käänsi katseensa corgista takaisin häntä vastapäätä istuvaan naiseen.
"Väitätkö siis, ettei tunne ole pysyvä?"
Ajatus tuntui mahdottomalta, kun otti huomioon, millaisista lähtökohdista hän oli. Jopa ne hetket, kun hän kaatui vuoteeseen puolikuoliaana, saivat hänet kiljumaan henkisesti riemusta.
Naisen huomautus pelottelusta sai viimeinkin Wrenin suupielet nytkähtämään.
"Voin vakuuttaa, ettei minua ole kovinkaan helppo pelotella. Usko pois, kasvoin Irlannissa... Sinä siis vastaat herra Edgerlyn pr-puolesta?"

"En tosiaan tiedä." Nainen pudisteli kevyesti päätään. Tällainen oli kyllä täysin hätävarjelun liioittelua.
"En voi kehua käyväni täällä kovin usein." Mitä sitä ei olisi tehnyt matkustelua vältelläkseen, kun kotona oli muutaman kuukauden ikäinen poikalapsi, joka tarvitsi vielä äitiään enemmän kuin maan ulkoministeri?
"Väitän. Toki toivon toista sinun kohdallesi." Gabrielle ei toki ollut toiminut assistenttina sitten opiskeluaikojensa, mutta edellisessa työssään hän oli väsynyt.
"Hyvä niin. Ja kyllä, sen mitä siitä pitää vastata. Hän järjestää minulle melko vähän oikeita töitä, jotenn lähinnä seurailen mitä hänestä kirjoitellaan ja kerään eräänlaista yhteenvetoa hänen suosiostaan ja julkisuuskuvastaan kokoajan."

Winston tuntui päättäneen, että osa pöydän antimista kuului sille, ja alkoi juosta pöydänjalan ympäri typerä corgihymy naamallaan.
Ei ihme, että seuraajat rakastivat sitä. Siunattu elukka.
"En ole koskaan nauttinut erityisen rauhallisesta elämästä, joten ehkä minulla on toivoa."
Wren lisäsi teensä joukkoon kaksi sokeripalaa ja jäi odottamaan niiden liukenemista höyryävän kuumaan veteen.
"Ulkoministerimme ei siis ole erityisen skandaalinhakuinen?" hän tiedusteli, kohottaen kysyvästi toista kulmakarvaansa. Suoraan sanottuna hänen mieleensä ei noussut montakaan tapausta, joissa lehdet olisivat päässeet hekumoimaan herra Edgerlyn villistä elämästä.

Gabrielle vilkaisi pöydän alla juoksevaa koiranpentua, komentaen sitä tiukasti. Hän ei halunnut vahingossa potkaista työnantajansa pentua tai astua noustessaan sen päälle. Winston oli liian suloinen siihen.
"Ei, sitä hän ei todellakaan ole. Hän on hyvin rauhallinen, joskus liiankin. Luoja tietää että olisin onnellinen edes pienestä repäisystä silloin tällöin. Sanon tämän hänen kummipoikansa äitinä ja ystävän vaimona." Gabrielle nosti teekupin huulilleen, kehuen ainakin hetkeksi asettunutta pentua. Kyllä se unohtaisi torut alle puolen minuutin.

Komennettu Winston tipahti hämmentyneesti takapuolelleen ja jäi läähättämään, suupielet edelleen typerään virneeseen kääntyneinä.
Vaikka eiväthän koirat osanneet virnistellä. Se oli hölmöä inhimillistämistä.


Viimeinen muokkaaja, Lilya pvm To Loka 12, 2017 10:35 pm, muokattu 3 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 172
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [P] Behind Every Great Man   Pe Loka 06, 2017 10:48 pm

Wren teetään sirolla, hopeisella lusikalla, jonka vei hetkeksi huultensa lomaan. Sokerin makeus jäi kummittelemaan kielelle.
"Oh, kummipoikansa? Hän mainitsikin, että olet osittaisella äitiyslomalla. Mikä poikasi nimi on?"
Hän laski lusikan kädestään ja otti varovaisen kulauksen teestään.
"Kieltämättä herra Edgerly vaikuttaa varsin... yksityiseltä. Hänen kaappeihinsa on vaikea kuvitella kovinkaan monta luurankoa piilottelemaan."
Valitettavasti.

Gabrielle ajatteli sen mielellään koirien hymynä. Winston näyttikin niin onnelliselta. Joskus vielä hekin voisivat hankkia koiran.
"Tavallaan. Teen töitä vain Charlesille, joten hoidan kyllä kaiken mitä hän tarvitsee. Matthew. Hän syntyi joulukuussa." Gabrielle ei koskaan kyllästyisi puhumaan pojastaan. Ehkä olisi siis hyvä lopettaa, ennen kuin hän todella aloittaisi.
"Hän on ja olen iloinen siitä. Toki, jos huomaat jotakin toimenkuvaani kuuluvaa, mikä epäilyttää, kerro toki. Olen täällä katkaisemassa epämääräisiltä huhuilta siivet."

Ei vielä vuottakaan.
"Matthew on ihastuttava nimi. Sen alkuperähän on lahjaa tarkoittavassa sanassa? Ja herra Edgerly on siis hänen kummisetänsä? Herttaista."
Wren ei täysin voinut estää mielikuvaa Charles Edgerlystä istumassa Don Corleonen paikalla. Paitsi että Don oli hitaasti lähemmäs hiipivää tulta, herra Edgerly taas murtuvan jään ritinää.
Heidän ensimmäinen kohtaamisensa palasi taas Wrenin mieleen. Yhä uudelleen ja uudelleen.
Hän pudisti kevyesti päätään.
"Tietenkin. Pidän silmäni auki. Onko jotain muuta, mitä toivot yhteistyöltämme?"

Gabrielle hymähti pehmeästi. Hän ei ollut syventynyt nimen merkitykseen, mutta se piti paikkansa. Matthew oli lahja vanhemmillensa.
"Ei sen erityisemmin. Halusin vain tavata, varmistaa sen että olet järkevä ihminen, vaikka ei kai Charlesin kohdalla pitäisi epäillä. Ja toivon todella, että minun tietooni tulee sellaiset asiat, mitä voisitte kuvitella minun haluavan tietää."

Wren kohotti jälleen ilmeikkäästi kulmakarvaansa, pieni hymy kohotti suupieltä.
"Oletko jo onnistunut tekemään minun järjenjuoksustani diagnoosin, vai odotatko keskustelun loppuun?"
Winston tuntui reagoivan sanaan "järki" ja alkoi taas jahdata häntäänsä, ilman minkäänlaista näkyvää syytä.
"Haluan tosin huomauttaa, että olen irlantilainen, joten se saattaa vaikuttaa... Ja totta kai. Minulla on sinun numerosi. Jos herra Edgerly menee hölmöilemään, ilmoitan siitä suoraan sinulle."

"Uskon järkesi juoksevan aivan hyvin. Karkuun. Kovaa. Kuten meillä kaikilla muillakin." Yksin luoja tiesi että Theodore oli yrittänyt ajaa hänet hulluksi eilen, miltein siinä onnistuen. Nainen vilkaisi töpöhäntäistä koiraa, joka yritti selvästi jahdata häntäänsä. Ei mitään järkeä.
"En minä pelkää että hän hölmöilee. Media senkin edestä."

Wren naurahti ja hörppäsi teetään.
"Voin vakuuttaa, että sen se on tehnyt jo hyvän aikaa sitten. Mutta tulen loistavasti toimeen sillä vähällä, joka minulla on jäljellä... Winston, lakkaa leikkimästä Ouroborosta."
Nimensä kuullessaan corgi pysähtyi kesken liikkeen, tuiskahti miltei kuonolleen ja lähti sitten kiitämään Wrenin luokse minkä töppöjaloistaan pääsi. Nainen kurtisti kulmiaan, mutta kumartui siitä huolimatta rapsuttamaan olentoa, jonka nahka tuntui hieman liian suurelta koiraan verrattuna. Kasvuvaraa.
"Mmm, voin kuvitella. Onko jotakin, mitä pitää erityisesti silmällä? Median lempiaiheita hänestä?"
"Minusts tuntuu että mieheni yrittää välillä viedä minulta ne viimeisetkin rippeet." Silti hän ei olisi suostunut naimaan ketään muuta.
"Yleensä olemattomat suhde-epäilyt milloin kenenkin kanssa."

"Olen olettanut, että se on kirjoitettu pienellä präntillä parisuhdesopimukseen. En vain ole vielä onnistunut löytämään, mille sivulle."
Winston kierähti selälleen, eikä Wren voinut vastustaa haluaan rapsuttaa sen vatsaa. Voi Winston, sinä karvainen sydäntenmurskaaja!
"Ah, lehdistön lempiaihe! Yksi vääränlainen valokuva, huonosti ajoitettu katse, monitulkintainen sana... Lehdistön jäsenet ovat varsinaisia velhoja, mitä sellaiseen roskaan tulee. Eikä se tunnu loppuvan edes silloin, kun julkisuuden henkilö avioituu."

"Olen aivan samaa mieltä." Silti naisen äänessä viipyi lämpö, kun hän mainitsikaan perheestään. Että hän kaipasi kotiin. Huomenna vasta.
"Ja tässä tilanteessa ne ovat vain tuulesta temmattuja. Mutta jotain on keksittävä." Gabrielle ei voinut ymmärtää sitä vimmaa. Miksi? Hän oli tylsä ja torppasi aina kaiken sellaisen.

Wren lähes kadehti rakastavaa sävyä, jolla Gabrielle puhui perheestään.
"Sellaista se on. Seksi myy, joten lehdet suoltavat sitä ulos, niin mainoksissa kuin juoruissa."
Selkä alkoi väsyä kumartelusta, joten lopulta Wren yksinkertaisesti nappasi Winstonin syliinsä - mikä sai koiran ensin jähmettymään täysin, sitten keinuttamaan koko karvaista ahteriaan. Voi jessus.
"Ja onhan herra Edgerly varsin arvoituksellinen henkilö, joten voin kuvitella, kuinka reportterit kirjoittavat juttuja kuola innosta roiskuen."

"Eikä välttämättä edes seksi. Vaan romantiikka." Niin paljon kuin Gabrielle nauttikin romantiikasta itse, lehdistö olisi saanut kyllä jättää muiden suhteet rauhaan.
"On. Sehän hänestä uhrin sellaiselle sonnalle tekeekin. Noh, ehkä he vielä joskus kyllästyvät."

Wren ei oikeastaan uskonut romantiikkaan. Mutta kai se toimisi, arvon herra pääministeri löytäisi jonkun surkean tyttöparan, joka työskenteli niska limassa ja kärsi maailman epäoikeudenmukaisuudesta, ja kantaisi tämän vahvoilla käsivarsillaan uuteen elämään.
Ehkä sellainen tarina myisi. Ja tukehduttaisi Englannin siniveriset teehensä.
Ajatus hymyilytti.
"Täytyy toivoa. Ehkä herra Edgerlyn täytyy vain tarjota heille jotain mielenkiintoisempaa kirjoitettavaa."
Turha toivo. Politiikka myi harvoin yhtä hyvin kuin rakkausjuorut.
"Hänhän osallistui siihen tanssikilpailuun?"

"Niin osallistuu. Se tulee työllistämään minua koko syksyn." Nainen huokaisi. Tavallaan hän oli salaa vähän innoissaan.
"Vaikka toisaalta, olen hieman innoissani. Ei kerrota hänelle." Gabrielle virnisti hieman teekuppinsa takana.

Charles Edgerly ei vaikuttanut henkilöltä, joka noin vain suin päin ilmoittaisi itsensä tanssikilpailuun.
Wren rapsutti mietteliäänä Winstonia korvan takaa, ja corgi kallisti autuaana päätään.
"Lehdet repivät sellaisesta kyllä riemua", nainen myönsi, toinen suupieli ylöspäin nykien. Mies tuntui olevan täynnä mysteereitä, tämä oli kuin erityisen kiehtova ristisanatehtävä, josta ei tiennyt, mistä suunnasta olisi kannattanut lähteä liikkeelle.
"Kauanko olet työskennellyt hänelle?"
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 172
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [P] Behind Every Great Man   Pe Loka 06, 2017 10:49 pm

"Niin repivät." Niin aikoi tosin tehdä myös miehen pr-edustaja, mutta sitä Charlesille ei oltu vielä kerrottu. Hups.
"Alkusyksystä asti. Erosin vanhasta työstäni voidakseni olla kotona lapsen kanssa."

Winston alkoi käydä levottomaksi, ja Wren laski koiran varovasti lattialle, jotta se pääsi taas oikomaan pätkitynoloisia jalkojaan.
"Vaikutat yllättävän tyytyväiseltä asiasta. Onko suunnitelmissa jokin yhtä nerokas ajatus kuin Winstonin instagram-tilin perustaminen?"
Wren katsahti naista mietteliäästi. Olikohan tämä todella valinnut jäädä kotiin, vai oliko kyse vain ympäristön painostuksesta?

"Sanotaan näin että vaikka ilmoittautuminen ei todellakaan ollut ideani, aion hyödyntää sen, kerran tästä ei saa puhuttua häntä poiskaan." Nainen vastasi hymyillen.
Hän oli todellakin valinnut itse. Gabrielle oli saanut irtisanouduttuaan useammankin työtarjouksen, jotka oli hylännyt. Hän oli jo todistanut mihin urallaan pystyi, nyt oli perheen vuoro.

Kai tanssikilpailuun osallistumisesta saattoi repiä aineksia tietynlaisen imagon luomiseen. Sellaisen, johon kuului myös yksi ääliömäinen corgi, joka oli kellahtanut kyljelleen ja yritti nyt taipua kaksin kerroin yltääkseen nuolemaan takapuoltaan.
Jessus mikä elukka.
Wreniä hymyilytti, joten hän käänsi katseensa pois koirasta ja piilotti hymyn teekuppinsa taakse.
"Uskoisin, että tulemme varmasti oikein hyvin toimeen keskenämme."

Kun tarkoituksena oli tehdä esimiehestään julkisuudessa hieman inhimillisempi, ällöttävän suloinen corgi ja tanssikilpailu olivat oikein käypä alku.
"Emmeköhän. Voi Winston, tule tänne." Nainen taputti reittään ja nappasi luokseen lopulta (kolmannella tai neljännellä pyynnöllä) taapertaneen pennun syliinsä.
"Winstonin Instagramissa on se hyvä puoli, että joudun seuraamaan itse sitä." Nainen virnisti vinosti. Oli kerrassaan kamalaa joutua seuraamaan söpön koiran elämää. Tai sitten eim

Wren laski teekupin kädestään ja nyppäsi ajatuksissaan pari pitkää, vaaleaa karvaa laivastonsinisen hameensa helmasta. Jo ensimmäisen työpäivänsä jälkeen hän oli marssinut kauppaan ostamaan säästöpaketillisen teippiharjoja. Hyödyllisiä kapistuksia jokaiselle koiranomistajalle, mutta myös henkilölle, joka suosi puvuissaan vähänkään tummempia sävyjä:
Henkilökohtainen assistentti oli jo alkanut katsella itselleen uutta laukkua sillä silmällä, että siihen saisi mahdutettua kaiken tarvittavan oheissälän. Kengännauhoja, kamman, sellaista.
"Winstonin instagram on hurmaava", nainen myönsi. Jos maailma jotakin rakasti, niin suloisia, hölmöjä koiria.
"Sen ympärille pitäisi kehitellä jonkinlainen hyväntekeväisyyskampanja. Winston olisi loistava keulakuva."

Gabrielle vilkaisi koiranpentua hymyillen. Hän oli kissanomistajana oppinut kantamaan teippiharjaa mukanaan jo aikoja sitten.
"Niin on. Ja olen ajatellutkin sitä, mutta hyvä kohde on vielä haussa."

"Toivottavasti sellainen löytyy pian."
Maailma oli harvinaisen epäreilu paikka, jos sattui syntymään kädessään huonot kortit, oli sitten eläin tai ihminen. Wren oli kohottamassa teekupin huulilleen hörpätäkseen viimeisen kulauksen, kun puhelin piippasi merkiksi viestistä. Hän kaivoi sen esiin taskustaan ja katsahti näyttöä.
"Oletko- Voi paska!"

Ehkä sen olisi luonnollista liittyä eläimiin, mutta Gabriellen pitäisi kuitenkin ehdottaa sitä Charlesille.
Nainen kohotti kevyesti kulmaansa.
"Hmm?"

"Monarch Airlines meni ja kaatui."
Wren nousi nopeasti pystyyn, katse yhä puhelimen ruutuun suunnattuna.
"Pakko mennä, tämä on... Tule, Winnie, mennään."
Hän oli jo kohottamassa kännykkää korvalleen.
"Täytyy jatkaa keskustelua jokin toinen kerta."

Gabrielle kohotti toisen kerran kulmaansa. Noh, ehkä hän voisi ottaa taksin hotellille ja potea koti-ikävää. Ei hetkeen kaksipäiväisiä matkoja Lontooseen.

Wren nappasi Winstonin kainaloonsa, tarkoituksenaan sysätä koira assistentin huomaan. Se vielä eksyisi loputtomien huoneiden sokkeloon. Vaikka koirilla kai oli hajuaisti, joka toimi niiden eduksi silloinkin, kun ympäristö koostui labyrinttimaisesti levittäytyvistä huoneista ja portaikoista.
Wren katsahti vielä Gabrielleen, aikeenaan hyvästellä kunnolla, mutta ääni linjan toisesta päästä vaati hänen huomionsa. Sen sijaan nainen heilautti kättään sen verran, kuin koiraa pidellessään pystyi ja pyyhälsi ulos huoneesta.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: [P] Behind Every Great Man   La Tammi 27, 2018 12:34 pm

Lauantai 02. joulukuuta 2017 - Durham/Lontoo, noin kello 02.35

Gabrielle oli ajanut ympäriinsä jo useamman hetken ties mitä teitä. Nyt olisi aika kääntyä takaisin kotiin, hän ei voinut viettää yötään autossakaan. Vaikka se alkoi tuntua houkuttelevalta. Hysteerisesti miltein koko päivän itkenyt nainen painoi tärisevällä kädellä aivan ylihinnoitellun ja mukamas mukavan bluetooth-kuulokkeen korvaansa.
"Soita Wren Reynard." Uuden perhefarmarin iloja, ei tarvinnut kaivaa puhelinta soittaakseen, kun radion käyttöliittymän kautta saattoi myös soittaa. Ja kiitos Bluetoothin ääni ohjautui hänen korvaansa, eikä kaikunut koko autossa. Hän tunsi palan kurkussaan, mutta ei ollut enää keksinyt ketään muuta. Sabriel ja Veronica nylkisivät molemmat hänen aviomiehensä ja luoja tiesi, että Keikolla oli nyt tarpeeksi ilman hänen ongelmiaankin.

Puhelimen värinä yöpöytää vasten keskellä yötä sai sekä Wrenin että Winstonin ponkaisemaan sydän kurkussa pystyyn. Punaiset hiukset villisti sotkeutuneina Wren haparoi puolisokeana kännykän käteensä ja kirosi sysätessään vesilasin alas pöydältä. Hän siristeli silmiään näytön sinertävänhohtoisessa valossa, mutta epäonnistuttuaan soittajan nimen tavaamisessa painoi vihreää luuria ja nosti puhelimen korvalleen. Ääni kulki unen kähentämänä.
”Wren Reynard.”
Sydän hakkasi rinnassa, mutta hän yritti koota itseään riittävästi, ettei tulisi sanoneeksi mitään typerää, mikäli kyseessä oli jonkun toimittajan naurettavan innokas yritys saada Charlesista kirjoitettavaa roskalehden kanteen.

Gabrielle nielaisi tyhjää. Tietenkin Wren oli nukkunut. Hän kopautti päänsä kevyesti rattiin.
"Gabrielle tässä. Anteeksi, minä..." Hän ei päässyt pidemmälle, kun pysäytti autonsa pysähdyspaikalle ja purskahti lohduttomaan itkuun, joka vavisutti naisen koko kehoa.

Wren yritti haroa hiuksia pois kasvoiltaan, mutta pysähtyi kesken liikkeen.
"Gabrielle?" hän toisti yllättyneenä ja tunsi kylmien väreiden juoksevan pitkin selkäänsä.
Nainen itki. Ei vain nyyhkyttänyt hiljaa, vaan itki niin tuskaisesti, että pala uhkasi nousta Wreninkin kurkkuun.
"Hei, mitä on tapahtunut? Missä olet?"


Hän kaivoi nenäliinan hanskalokerosta ja niisti kunnolla. Noin. Jos hän nyt saisi henkeä puhuakseen, kun oli kerran Wrenin herättänytkin.
"Autossa." Hän veti väristen henkeä ja pyyhki kasvojaan.
"Kaikki on helvetistä, minä en jaksa enää. Kaikki menee päin persettä." Lohduton itku katkoi naisen puhetta.

Wrenin sydän jätti lyönnin välistä, kun Gabrielle kertoi olevansa autossa. Mutta moottorin ääntä ei kuulunut, eikö niin? Se oli hyvä merkki?
Hän yritti kurkottaa vapaan kätensä kohti Winstonia, joka pyöri ympyrää hänen sängyllään jouduttuaan herätetyksi kesken unien.
"Ethän aja?" hän varmisti ensimmäisenä, kaapaten ylivirittyneen corgin viimein kainaloonsa.
"Ihan rauhassa. Kerro minulle, ei ole kiire minnekään."

Hän pudisteli päätään, kunnes tajusi ettei Wren kuullut sitä puhelussa.
"En." Hän niiskaisi, hieroen kasvojaan. Hän avasi turvavyön, se kuristi häntä ihan liikaa.
"Olen raskaana. Teddy ei halua lasta ja olen kamala ihminen. Kaikki on päin helvettiä."

”Hyvä. Parempi olla ajamatta autoa juuri nyt.”
Olkoonkin, että se oli pahuksen turha neuvo, mutta silti. Gabrielle oli selvästi tolaltaan, eikä sellainen näyttänyt tilastollisesti kovinkaan hyvältä, noin onnettomuuksia ajatellen.
Hän yritti muodostaa mielessään jonkinlaista kuvaa tilanteesta, samalla kun rapsutti hajamielisesti Winstonin vatsaa saadakseen koiran nukahtamaan uudelleen.
Kylmä tunne kouristi vatsaa. Raskaana? Teddy ei halunnut lasta?
”Kaikki on päin helvettiä? Selvä. Yksi asia kerrallaan, kyllä se tästä. Onhan lapsi Teddyn?”

Naisen puheesta ei tosiaan saanut mitään selvää. Ei niin mitään. Naisesta, jolla yleensä kaikki oli niin hyvin käsissä, nyt mikään ei ollut.
"On." Nainen vastasi siihen kysymykseen jo toista kertaa vuorokauden aikana. Testin antama tulos oli kuitenkin ollut selvästi pidemmällä kuin marraskuun alussa. Ei paljon, mutta tarpeeksi silti. Hän oli tunnin laskenut sitä päässään.

Wren puhalsi hiljaa ilmaa ulos keuhkoistaan. Säikähdys ja huoli olivat saaneet pahoinvoinnin ryömimään vatsanpohjaan.
”Lapsi on Teddyn, hyvä. Hengittele ihan rauhassa, vastaat kysymyksiin sitä mukaa kun pystyt.”
Voi helvetti, hän olisi halunnut olla niin paljon parempi tässä. Nainen kurkotti yöpöydälle jääneen läppärinsä ja avasi kannen, kirkas valo särki silmiä.
”Miksi koet olemasi kamala ihminen?”

Gabrielle nousi autosta, vetäen kunnolla raitista ilmaa keuhkoihinsa.
"Join kun olin raskaana." Vaikka olisiko sillä väliä? Jos hän ensi viikolla...

Niin, tosiaan. Hotellihuone.
”Damnú air”, Wren mutisi hiljaa, kiroten omaa typeryyttään siitä, ettei ollut estänyt Gabriellea juomasta. Eihän hän ollut voinut tietää, mutta silti!
Wren siirsi puhelimen toiseen käteensä, klikkasi selaimen auki ja antoi sormiensa juosta näppäimistöllä. Hän klikkasi sivuston toisensa jälkeen auki, kirjainten sateenkaari piirtyi verkkokalvoille, keskustelupalstat, lääketieteelliset artikkelit, kaikki sekaisin.
”Gabrielle, ei mitään hätää. Kuule, raskaushan ei ole vielä kauhean pitkällä, eihän?”
Jos nainen ei ollut tiennyt itsekään. Ja tämä oli sentään toinen lapsi.
”Sitä sattuu yllättävän usein, odottava äiti juo, eikä tiedä olevansa raskaana. Alkuvaiheessa se on ihan okei, kunhan lopettaa heti, kun tajuaa. Pahat komplikaatiot vaativat toistuvaa alkoholinkäyttöä pitkällä aikavälillä. Teillä ei pitäisi olla mitään hätää.”

Gabrielle huokaisi raskaasti. Ei.
"Mitä väliä sillä on?" Jos hän ei olisi sitä enää kohta. Sillä ei olisi väliä.

Wren oli klikkaamassa auki vielä yhtä sivustoa (mammapalstaa), mutta jähmettyi kesken liikkeen.
”Kuinka niin?” hän kysyi hämmentyneenä. Niin, Gabrielle oli maininnut, ettei Teddy halunnut lasta. Mutta vielä muutama päivä sittenhän sen olemassaolosta ei ollut vielä edes tiedetty.

"En minä... Ei nyt." Olkoonkin että lapsihan tulisi myöhemmin eikä hetinyt, mutta kun äiti oli sekaisin kuin seinäkello nyt.
"Teddy ei halua. Ei tällaiseen tilanteeseen. M-mutta toista tilaisuutta e-ei välttämättä tule."

Wren avasi uuden välilehden.
”Teillä on kyllä ollut aika helvetillistä viime aikoina”, hän myönsi ja hätkähti ruudulle ilmestyvää kuvaa. Hän napsautti nopeasti raksia ja yritti uudelleen.
”Gabrielle kuule, milloin te saitte tietää raskaudesta? Ja miten pitkällä se on?”

Milloin?
"Tänään. Tein digitestin. Noin... Seitsemän tai kahdeksan viikkoa. En... En muista enää." Gabrielle niiskaisi. Hän oli unohtanut tiedon, vaikka oli laskenut sitä monta minuuttia yksin vessassa.

Tänään? No niin. Pari uutta välilehteä auki, toinenkin käsi vapaaksi Winstonin nukahdettua.
"Gabrielle. Te olette molemmat varmasti vielä shokissa. Se voi kestää useammankin päivän, joten... Joten en usko, että emotionaaliset reaktionne ovat tällä hetkellä kovinkaan luotettavia."
Hän puraisi huultaan ja vaihtoi toiselle nettisivustolle.
"Tarkoitan, että teillä kummallakin on ollut ihan helvetin rankkaa, joten näyttäisi olevan ihan normaalia, jos ensimmäinen reaktio on halu keskeyttää raskaus mahdollisimman pian. Mutta..."
Välilehtiä oli kertynyt jo useampi kymmenen.
"Ehkä teidän kannattaisi vielä yrittää keskustella asiasta? Kun olette molemmat saaneet sulatella sitä hetken. Tässä on kuitenkin ainakin pari viikkoa aikaa niin, että raskaus voidaan vielä keskeyttää kemiallisesti. Joten... Teidän pitäisi puhua. Teddy vaikuttaa todella hienolta mieheltä."

Gabrielle valui istumaan autonsa viereen. Wren puhui järkeviä, mutta hänen aivonsa eivät siltikään kyenneet yhtymään siihen ainoaan järjen ääneen.
"Me nukumme pian toista kuukautta eri huoneissa. Ei... Jestas. Ei. Hän oli kuolla kauhusta kun odotin Matthewia, en voi odottaa että hän.. Kestäisi tätä nyt."

Hotellissakin oli ollut erilliset vuoteet.
”Teillä on ollut paljon käsiteltävää”, Wren myönsi ja yritti saada epätoivoisesti auki linkkiä tieteelliseen artikkeliin, jossa oli analysoitu empiirisesti parisuhteiden tyypillisimmät kompastuskivet.
”Se on varmasti ollut rankkaa”, hän myönsi hiljaa, ja tunsi pahoinvoinnin kouristavan jälleen vatsaansa yrittäessään löytää kaivattua vastausta linkkien joukosta.
”Mutta Matthewhan on kuitenkin upea asia, eikö olekin? Vaikka odotusaika olikin kamalaa. Ja oletko ehtinyt kunnolla keskustella Teddyn kanssa siitä, mitä te kumpikin tahdotte?”

Gabrielle veti syvään henkeä. Wren oli ansainnut selityksen sille miksi mies oli pelännyt kuollakseen. Vaikka lopputulos oli ollut heidän elämänsä valo ja pieni, henkilökohtainen ihmeensä.
"E ole ehtinyt. Ja, Wren..."
Hän ei jaksanut nousta, vaikka tunsi miten kosteus imeytyi collegehousujen takapuolesta läpi. Aivan sama. Auton penkit saisi pesetettyä.
"Me... Me menetimme yhden lapsen ennen Matthewia."

Wren räpäytti silmiään ja puraisi huultaan. Onneksi sormet olivat kiireisinä tietokoneen näppäimistöllä, muuten kynsinauhat olisivat olleet vaarassa.
”Olen pahoillani”, hän sanoi hiljaa, kulmat syvään kurtistukseen painuneina. Jälleen pari uutta välilehteä auki.
”Keskenmenon todennäköisyys ei onneksi kasva vielä yhden edeltävän keskenmenon jälkeen, ja teillä on jo terve lapsi, joten… Anteeksi, Gabrielle, minulla ei ole tarjota tähän minkäänlaista laskukaavaa tai tutkimusta, mutta ehkä Matthewn tuoma onni on odotusta varjostaneen pelon arvoista?”
Wren tunsi itsensä hyödyttömäksi selatessaan sivustoja, jotka eivät tarjonneet hänelle vastausta.
”Tilanne saattaa nyt vaikuttaa aivan mahdottomalta, mutta ehkä sitä pitäisi vielä harkita? Yksi yö on hirveän lyhyt aika, kun kyse on näin isosta asiasta.”

Gabrielle nielaisi.
"Se oli. Kaiken sen arvoista." Ei hän ollut koskaan sanonut, että olisi katunut poikaansa, ei edes ajatellut. Ei ikinä, ikinä hän ei katuisi pientä, rakasta lastaan, jota rakasti enemmän kuin mitään tässä maailmassa. Sitä ei myöskään muuttaisi mikään.
"Entä jos..." Gabrielle aloitti ääni väristen.
"Jos menetän Teddyn taas? Jos se tapahtuu uudelleen? Jos taas menetän lapsen ja hylkään perheeni sen vuoksi?"

Tietokoneen selain jumittui välilehtien alle, jättäen ruudulle lohduttoman tilaston avioeroon päättyvistä liitoista. Wrenin olisi tehnyt mieli sysätä kone kiukuissaan lattialle, mutta hän epäili vahvasti katuvansa sitä aamulla. Sen sijaan hän siirtyi nyhertämään kynsinauhaansa hampaillaan.
”Se mahdollisuus on tietenkin olemassa”, hän myönsi avuttomana.
”Mutta Gabrielle, lähtökohdat ovat nyt erilaiset. Jos saman kokeen toistaa erilaisella alkuasetelmalla, on hyvin suuri todennäköisyys, ettei se johda samaan tulokseen, kuin ensimmäinen koe.”
Hän ähkäisi ja hieraisi otsaansa.
”Anteeksi. En tarkoita, että lapsenne olisi mikään koe. Yritin vain sanoa, että teillä on mahdollisuus olla myös onnellisia. Ja sitä mahdollisuutta edesauttaisi se, että keskustelisitte asioista rauhassa. Hämmäsyttävän suuri osa mielipahasta johtuu silkasta väärinkäsityksestä.”

Wrenin sanat laukaisivat naisessa aivan hillittömän itkun. Se vain muistutti siitä, että menetetty lapsi oli ollut liian pieni selvitäkseen mitenkään. Jos olisi elänyt syntyessään.
"... Hän sanoi ettei halua sitä."

Wrenin olisi tehnyt mieli hakata päätään seinään. Silloin kerran, kun joku tässä maailmassa tarvitsi häntä, hän ei onnistunut tekemään muuta kuin itkettämään lisää. Ja konekin pysyi jumissa, edelleen onneton kuvaaja ruudulle jämähtäneenä.
”Anteeksi, en halunnut järkyttää sinua”, nainen pahoitteli hiljaa, irlantilaisuuden tunkiessa puheeseen voimakkaammin.
”Mutta te saitte tietää vasta tänään. Voi olla, että Teddy tarvitsee vain aikaa sulatella asiaa hetken. Niin kuin sinäkin. Teillä on ollut aivan helvetin rankkaa viime aikoina.”

"E-ei, se vain... Hän syntyi kuolleena ja aivan liian aikaisin." Se ei ollut mitään, mihin hän palasi mielellään uudelleen, mutta nyt mieli askarteli väkisinkin väärillä urilla.
"Kiitos. Sinun pitäisi nukkua, anteeksi kun herätin." Hän ei voinut yhtään paremmin, mutta nyt vasta hän ymmärsi mitä kello oli. Joku muu ehkä halusi nukkua.

"Ei, ei minun tarvitse. Sinä tarvitset nyt kuuntelijaa paljon kipeämmin, kuin minä tarvitsen unta", Wren totesi päättäväisesti, pyyhkäisten otsalle karanneita hiuksia.
"Älä edes ajattele muuta, ihan oikeasti. En voi väittää, että minulla olisi kokemusta, jonka avulla voisin tarjota hyviä neuvoja, tai mitään, millä maagisesti helpottaa oloasi, mutta... minä haluaisin kuunnella."

Gabrielle pyyhkäisi kasvojaan, irvistäen huomasi miten softshell-takin pinta muuttui tummaksi kyyneleistä. Hitto. Miten hänestä vielä riitti edes kyyneliä?
"Minä... En tiedä. Helpottaako mikään. En tiedä saanko uutta tilaisuutta enää. Mutta en voi vain... Itsekkäästi päättää haluta lasta."

Wren huomasi värisevänsä kylmästä ja siirsi tietokoneen syrjään, kiskoen peittoa paremmin päälleen. Hän vilkaisi Winstonia miettien, olisiko koirasta lämpöpatteriksi, mutta tämä nukkui jo sikeästi, töppöjalat unesta nykien.
"Miksi se olisi itsekästä? Sen vuoksi, mitä Teddy sanoi?"

”mmmh. Hän ei voi edes koskea minua, olen hysteerinen raunio itsestäni. En tiedä olenko hyvä äiti. En... Olen riittämätön." Gabrielle oli niin lannistunut.

”Gabrielle...”
Wren hieraisi uudelleen otsaansa ja kiskoi peittoa paremmin päälleen, vaikka se ei estänytkään tärinää.
”Se, mitä sinulle tapahtui, oli kammottavaa. Totta kai sellaisen jälkeen on rikki. Mutta se, että olet rikki nyt, ei tarkoita, ettet voisi olla ehjä enää koskaan. Sinun ei pitäisi olla niin hirvittävän ankara itsellesi. Ja olen varma, että olet upea äiti. Se, miten puhuit minulle Matthewsta… Ei huono äiti näytä siltä puhuessaan lapsestaan.”

"Koska olen ehjä? Saanko toisen lapseni niin, etten voi antaa aviomieheni halata itseäni? Ei se... Se on hullua." Hän huokaisi raskaasti. Tämä oli hullua. Kaikki oli sekaisin.

Wren puraisi huultaan kipeästi.
"Se ottaa aikansa. Mutta siitä voi selvitä, usko minua", hän vakuutti, ja toivoi sydämensä pohjasta, että olisi voinut tehdä enemmän. Hän vilkaisi onnettomana tietokoneen ruutua, joka hetkenä minä hyvänsä varmasti sammuttaisi itse itsensä virransäästötilaan.

Gabrielle nieleskeli uutta itkua. Hän ei itkisi enää, hyvä helvetti sentään.
"En voi olla tuhannessa palassa, kun minulla olisi työ ja ehkä kaksi lasta. Ei minulla ole varaa siihen."

"Työn kanssa voi aina joustaa", Wren huomautti. Vaikka Gabrielle ei haluaisikaan kertoa Charlesille todellista syytä, jotain saataisiin järjestymään.
"Charles on hirvittävän tyytyväinen työhösi, hän ymmärtää varmasti, mikäli tarvitset hetkeksi enemmän aikaa perheesi kanssa - ja toipumiseen. Ja harva lapsi syntyy tähän maailmaan täydelliseen tilanteeseen, mutta ei se tarkoita, että heitä rakastettaisiin sen vähemmän. Eikä sinun tarvitse jaksaa ja kannatella tätä kaikkea yksin, Gabrielle."

"Ei!" Gabrielle sihahti. Charlesille ei sanottaisi mitään ja hän oli nyt jo ilmoittanut, ettei voisi käydä Lontoossa. Se saisi luvan riittää.
"Ja hänelle on sanottu jo, etten matkusta Lontooseen juuri nyt. Se on jo riittävästi. Enkä minä... Ole yksin." Olihan hänelle Teddy. Ehkä.

Wren hätkähti Gabriellen äänensävyä.
"En tarkoittanut, että hänelle kerrottaisiin mitään... tästä. Mutta mikäli ikinä tarvitset enemmän aikaa, hetken poissa töistä, se on järjestettävissä. Vaikka sitten sen vuoksi, että Matthew tarvitsee äitiään sillä hetkellä enemmän."
Wren ei mielellään jättänyt kertomatta asioita Charlesille, ja oli varma siitä, että tämä olisi ymmärtänyt, mutta siinä kohtaa meni hänen puuttumisensa raja.
"Ja olen iloinen, ettet ole. Kenenkään ei pitäisi joutua olemaan."

"Ja ei kerrotakaan." Gabrielle muistutti Wreniä tiukasti.
"Kai. En tiedä. Ehkä."

"Ei tietenkään", Wren vakuutti. Jos hän oli kerran jotain luvannut, se myös piti.
"Mitä et tiedä?"

"Olenko yksin." Gabrielle niiskaisi.
"En tiedä mistään mitään. Olen huutanut ja itkenyt Teddylle koko päivän.."

Wren hätkähti, kun Winston haukahti matalasti unissaan.
”Gabrielle, en usko, että yksi päivä muuttaa sitä, mitä muut ihmiset sinua kohtaan tuntevat”, hän huomautti, yrittäen kuulostaa mahdollisimman varmalta. Ei hänellä ollut hirvittävästi kokemusta, mutta sehän tarkoittaisi käytännössä sitä, ettei yksikään irlantilaispariskunta olisi enää yhdessä.
”Tapasin Teddyn vain nopeasti, mutta olen aivan varma, että hän rakastaa sinua. Ja kestää kyllä sen, että joinakin päivinä itket ja huudat.”

”Niin, mutta..." Gabrielle veti syvään henkeä. Niin. Se oli totta. Teddy ei jättäisi häntä niin. Ei tuollaisen takia. Ei.
"Olet oikeassa."

Wren pyyhkäisi silmille valahtaneita hiuksia pois tieltä.
”Sittenhän on edes yksi asia, joka ei ole päin helvettiä?” hän ehdotti rohkaisevasti.
”Teddy rakastaa sinua.”

Niin. Teddy oli idiootti kun rakasti häntä, mutta se teki naisen mielettömän onnelliseksi.
"Niin." Ainakin pieni toivo palasi naisen ääneen.

Wrenin olisi tehnyt mieli huokaista helpotuksesta. Hän ei ollut niin hölmö, että olisi kuvitellut voivansa poistaa murheet yhdellä puhelulla, mutta jos hän oli voinut edes hetken olla olkapäänä tilanteessa, joka oli tuntunut toivottomalta… Se tuntui hyvältä. Merkitykselliseltä.
”Niin. Se on jo paljon.”

Gabrielle vääntäytyi ylös autonsa vierestä ja vilkaisi kelloa.
"... Minun pitäisi ajaa kotiin. Ja sinun nukkua..."

"Pärjääthän varmasti? Minulla ei ole kiire nukkumaan, mutta sinun voisi tosiaan olla hyvä palata kotiin."
Kotiin Teddyn luo, Wren toivoi.
"Laitathan vielä viestin, kun olet päässyt kotiin? Että tiedän sinun olevan kunnossa."

"Pärjään minä. Wren..." Gabrielle ei tiennyt miten olisi voinut kiittää.
"Kiitos. Kaikesta. Kiitos. Minä laitan, lupaan."

Wren hämmentyi hieman kiitoksista ja nykäisi peitonreunaa ajatuksissaan.
"Ei tarvitse kiittää. Olen iloinen, että soitit. Ettet joutunut olemaan yksin. Aja varovasti, okei?"

"Minä ajan. Nuku hyvin. Anteeksi." Gabrielle sulki puhelun kun istui takaisin ratin taakse. Luoja.

Wren laski puhelimen kädestään ja vetäytyi nojaamaan tyynyihinsä, mutta tunsi olonsa liian levottomaksi nukahtaakseen heti uudelleen. Ja hänen olisi sitä paitsi odotettava Gabriellen viestiä, hän ei antaisi itselleen ikinä anteeksi, jos jotain kuitenkin sattuisi.
Paremman tekemisen puutteessa hän kurkotti läppärin syliinsä ja alkoi taistella käynnistääkseen koneen uudelleen.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: [P] Behind Every Great Man   Su Helmi 04, 2018 10:27 pm

27. tammikuuta 2018, ilta, Lontoo, Carlton Gardens / Durham

Levottomuus, joka oli alkanut hiipiä Wrenin kimppuun jo ennen, kuin hän oli jättänyt Charlesin illallistamaan Yhdysvaltojen ulkoministerin kanssa, kasvoi yhä tukahduttavammaksi sitä mukaa, kun maton ympäri ravattuja kierroksia kertyi.
Mitä hän oli mennyt tekemään? Mitä hän voisi vielä tehdä? Entä jos..?
Kaulaa kiertävä punainen helminauha tuntui kuristavalta, Wren yritti turhaan avata sen lukkoa.
Helvetti...
Hän valahti istumaan sängylleen, sydän pamppaillen ja vain juuri ja juuri Winstonin liiskaamiselta välttyen.
Mitä hän voisi tehdä?
Katse osui puhelimeen, jonka hän oli hetkeä aiemmin paiskannut päiväpeitteelle. Terve käsi kurkotti sitä kohti, ja ennen, kuin Wren ehti todella edes harkita asiaa, hän oli jo valinnut numeron.
Gabrielle. Auta.

Gabrielle istui durhamilaisen omakotitalon kylpyhuoneen lattialla, nauraen vettä loiskuttelevalle pojalle. Matthew istui ammeessa ja oli kovin innostunut kylpyveden loiskuttelusta ympäriinsä. Nainen kuuli puhelimensa soivan.
Wren? Hetkinen, Charles oli illallisella Yhdysvaltojen ulkoministerin kanssa.
Ei kiitos nyt mitään selkkausta tähän viikonloppuun.
"Wren, odota hetki-" Gabrielle peitti puhelimen mikrofonin kädellään, vaikka se ei varsinaisesti estänyt mitään.
"Teddy! Tule vahtimaan vesipetoasi!" Nainen huikkasi miehelleen ja asteli kylpyhuoneesta ulos kun hänen miehensä tuli vahtimaan pojan kylpyhetkeä.
"Ette sitten aiheuta vesivahinkoa sinne, kelvottomat pojankutaleet." Gabrielle nauroi ja nosti puhelimen korvalleen ja istui makuuhuoneen parisängylle.
"Noin, kerro toki."

Jos joku aiheuttaisi skandaalin, se olisi todennäköisesti Yhdysvaltojen ulkoministeri.
Wren puri huultaan odottaessaan, sydän kipeästi rinnassa tempoen.
Ehkä tämä oli ollut typerä ajatus. Ehkä...
"Hei, Gabrielle", hän tervehti, kun nainen palasi takaisin linjalle.
"Minä... anteeksi, häiritsinkö?"

"Ei, et häirinnyt. Piti vain pyytää Teddy vahtimaan Matthewin kylpemistä. Onhan ulkoministerin kanssa kaikki hyvin vai onko amerikkalaisten lehdistö pian kimpussa?" Nainen naurahti pehmeästi.

Wren räpäytti silmiään.
"Olen pahoillani", hän vetosi vilpittömästi. Gabrielle olisi varmasti mielellään viettänyt laatuaikaa poikansa kanssa.
Hän veti jalkoja koukkuun sängylle ja nojasi polviaan vasten.
"Ei, minä vain... Mitä sinulle kuuluu? Kuinka voit?"

"Wren, hän kylpee useasti viikossa, et häirinnyt mitään ainutlaatuista." Nainen lupasi pehmeästi. Hän oli päivittäin kaksin kotona ihanan poikana kanssa.
"Hyvää. Matthew sanoi ensimmäisen sanansakin. Kuulen siitä hautaani asti. Ja minä voin hyvin. Ilmoittaisitko milloin saisin kalenteriin pohjoisen reissun? Minä en haluaisi kertoa kuukauden äitiysvapaastani puhelimitse tai videochatin kautta. Ja voin loistavasti, pahoinvointi alkaa helpottaa."

Wren sulki silmänsä.
"Niinkö? Onnea. Mikä se sana oli?"
Hänen isänsä oli vannonut, että Wrenin ensimmäinen sana oli ollut Erithacus rubecula. Hän itse epäili tarinaa hieman.
Ehkä kaikki helpottaisi, jos hän ei vain ajattelisi asiaa.
"Minä lupaan järjestää sellaisen. Charlesilla on yksi vapaa viikonloppu käyttämättä, hän tapaisi teitä varmasti mielellään silloin."

"Kakku." Gabrielle totesi hymyä äänessäänkin.
"Ehkä hän tulisi mielellään katsomaan hevosiaan silloin." Gabrielle totesi hymyillen.
"Miksi soitit?"

Kakku.
Ottaen huomioon Gabriellen leipomisvimman, jota he olivat päässeet todistamaan, se ei ollut mikään ihme.
Yksinkertainen kysymys sai Wrenin jähmettymään.
Hän avasi suunsa vastakseen, että vain kyselläkseen kuulumisia.
Sanat eivät kuitenkaan muotoutuneet ääneksi saakka.
Sen sijaan hän purskahti itkuun.

Tummat kulmat painuivat kevyelle kurtulle ja Gabrielle värähti kun Wren purskahti itkuun. Hän nousi ja veti makuuhuoneen oven kiinni.
"Kultapieni, vedä syvään henkeä. Keskity hengittämiseen. Ei ole varmasti mitään hätää. Ethän ole ylirasittunut?"

Se ei ollut hiljaista, siistiä ja kaunista itkua, jota niin usein valkokankaalla kuvattiin.
Se oli kipeää, uikuttavaa itkua, joka sai Winstonin säikähtämään.
Vei hetken, ennen kuin Wren sai vedettyä riittävästi henkeä puhuakseen.
"Minä olen pilannut kaiken."

"Noh? Voi pieni. Istuthan? Jos et, istu alas ja vedä syvään henkeä." Gabrielle noudatti itsekin tajuamatta ohjeitaan.
"Et varmasti ole pilannut mitään."

Wren istui. Silti hän valui sängyltä lattialle ja nojasi selkänsä sängyn kylkeä vasten.
Hengitti, vaikka nyyhkäyksistä ei ollutkaan tulla loppua.
"Olen tehnyt jotakin kamalaa, Gabrielle... Minä en... Charles ei..."

"Wren. Hengitä ja puhu rauhallisesti." Nainen pyysi pehmeästi.
"Voin auttaa vain jos saan sinusta selvää. Et varmasti ole tehnyt mitään niin pahaa, että sen takia kannattaisi itkeä."

Se oli looginen argumentti. Hyvin, hyvin looginen argumentti.
Miksi sen mukaisesti toimiminen sitten oli niin hirvittävän hankalaa?
Wren veti syvään henkeä ja painoi kättä kasvojaan vasten, vaikka se saikin runnellut sormet ja kämmenselän vihlomaan.
"Charles kuvittelee olevansa ihmishirviö, koska minä olin typerä. Gabrielle, minä... satutin itseäni, ja nyt hän kuvittelee, että se oli hänen syytään, ja kaikki on pilalla..."

Gabrielle yhdisteli palasia päässään, mutta ei tosiaan saanut mitään järkevää kasaan.
"Kultaseni, tarvitsen hieman enemmän tietoa." Nainen risti jalkansa siististi ja haroi ruskeita, isoille kiharoille taipuvia hiuksiaan.
"Miten sinä satutit itseäsi? Miksi?"

Wrenin mieli oli aina ollut looginen.
Syy ja seuraus -suhteet näyttäytyivät hänelle itsestäänselvinä.
Mutta nyt hän ei tiennyt, mistä olisi aloittanut.
"Minä... Iskin käteni läpi kylpyhuoneen peilistä. Löin seinää. Olisin voinut... hän joutui pitämään

"Wren. Rauhassa." Gabrielle muistutti, huoli tummana mielessään. Mitä ihmettä täällä tapahtui?
"Miksi teit niin?"

Wren veti syvään henkeä. Ainakin yritti.
Kyyneleet puskivat tietään silmiin.
"Me... Minä luulen, että me olemme... Minä rakastan häntä."

Gabrielle työnsi vapaan käden nyrkkiä suuhunsa. Vihkisormuksen timantti tuntui hyvin epämukavalta ikeniä vasten.
"Selvä. Sinä rakastat Charlesia. Se ei selitä miksi sinä löit peiliä kultapieni."

Ei, ei se selittänyt.
Wren upotti sormia hiuksiinsa, muistikuva toistui elävänä hänen silmissään.
"Ja minä... Hänkin rakastaa minua."
Sen sanominen tuntui oudolta. Oli kyse jostakin, joka oli ollut pitkään vain heidän kahden välinen salaisuutensa. Jos Winstonia ei laskettu mukaan.
Sydän hakkasi levottomana rintakehässä.
"Ja me olimme... pakenin hänen luotaan kesken kaiken."

Gabrielle kohotti kulmiaan ja puraisi huultaan.
Hän voisi jättää kaksikon höykyttämättä, jos nuo kaksi idioottia tekisivät toisensa onnellisiksi. Tämän kerran.
"Kesken aikuisten intiimin hetken, josta en halua avautua minulle enempää?"

Wren hämmentyi hetkeksi.
"Niin", hän myönsi lopulta.
"Mutta se ei ollut ensimmäinen kerta. Tai oli ensimmäinen kerta, kun pakenin, mutta ei ensimmäinen kerta, kun..."
Häntä alkoi taas itkettää.
"Charles ei voi edes koskea minuun. Hän kuvittelee olevansa ihmishirviö, tai ehkä minä kuvotan häntä, koska olen... olen..."

"No niin, eli se on kuitenkin teille tuttua, tunnette toisenne ja toistenne kehot. Ei yllätyksiä?" Gabrielle huomautti pehmeästi ja ymmärtäväisenä. Olisiko pitänyt huolestua ettei hänen tehnyt tiukkaa puida työnantajansa, lapsensa kummisedän ja ulkoministerin intiimielämää puhelimessa tuon -naisystävän?- rakastaman naisen kanssa?
Ehkä. Mutta kun Wren kaipasi apua.
"No niin, nyt hidastetaan hieman. Mitä tapahtui, että pakenit?"

Wren hautasi kasvot polviinsa.
"Me olimme hänen toimistossaan. Ja se... minä sen aloitin."
Koko päivä oli ollut yhtä tuskaa. Olisi pitänyt olla järkevämpi, pitänyt...
"Mutta assistentti, se, joka vastaa Winstonista, tuli koputtamaan oveen kesken kaiken. Ja minä jouduin paniikkiin. Voin pahoin. Pakenin."

Gabrielle naurahti pehmeästi. Ei ivallisesti, vaan ystävällisesti, kaikella rakkaudella.
"Voi Wren-rakaspieni. Sellaista sattuu. Ei siinä ole hävettävää. Hyvä on, kannattaa lukita ovi ehkä ensi kerralla tai ripustaa Charlesin kravatti ovenkahvaan, mutta muuten. Ties mitä minun appivanhempani ovat kuulleet kun käymme Sheffieldissä." Nainen hymyili hieman.
"Mutta ymmärrän että säikähdit. Senkö jälkeen löit kätesi peilistä? Miksi?"

Nyyhkäys jäi kesken Wrenin hämmentyessä.
Kravatti ovenkahvaan? Hän tunsi vastustamatonta halua ottaa kannettavansa esiin ja googlettaa.
Muttei uskaltanut nousta.
"Charles kuvittelee, että on ihmishirviö, ja että minä pakenin hänen luotaan."
Ja siltä sen oli täytynyt näyttää. Tietenkin.
"Ja me... Gabrielle, jos ihmiset saisivat tietää, he kuvittelisivat Charlesista kamalia asioita. Hän on... ulkoministeri ja aatelinen, ja minä olen... minä en ole mitään, olen vain roskaa..."

"Tsop. Nyt, Wren. Tehdäänkö nyt niin, että sinä kuuntelet hetken?" Nainen pyysi hellästi, kuunnellen ääniä asunnossa. Vettä ei lotissut yläkerran aulassa asti eikä kylpyvaahtoa vyörynyt makuuhuoneen oven alta.
"Charles ei välitä muiden mielipiteistä ja sinä olet turvassa kaikelta. Sinä tiedät, millaisella vimmalla hän suojelee läheisiään ja usko minua - minä suojelen teitä molempia kahta kauheammalla tavalla. Olen kaatanut yhtiöitä. Vaikuttavia, pitkitä uria." Hän kuulosti ehkä pelottavalta sanoessaan sen ääneen, mutta niin se oli. Gabrielle tiesi erään monikansallisen yhtiön johtajan henkilökohtaisena konkurssina uutisoidusta tapahtumasta enemmän kuin antoi ymmärtää.
"Minä poltan henkilökohtaisesti sen ihmisen maailman, joka kirjoittaa tai lausuu teistä ruman sanan. Sinä olet upea nuori nainen, vahvempi kuin moni voi unelmoida olevansa. Jos Charles kokee että sinä olet hänen rakkautensa arvoinen, sinä varmasti olet sitä. Tiedät miten hän vihaa aikansa tuhlaamista typeryksiin. Kuten esimerkiksi Yhdysvaltojen ulkoministeriin."

Kesti hetken ennen kuin Wren tajusi, että ulvaisu, joka sai hänetkin hätkähtämään, ei ollut peräisin Winstonista.
Se oli hänestä itsestään, kun Gabriellen sanat upposivat hitaasti hänen tajuntaansa.
Hän oli joutunut taistelemaan yksin niin pitkään.
"Hä-hän tarvitsisi rinnalleen jonkun hienon ladyn", Wren itki.
"Mi-minä en edes tiennyt, mi-mikä on apertiivi..."

"Hei. Kuule." Gabrielle haki parempaa asentoa.
"Hänelle on tarjottu hienoja ladyja koko ikänsä. Jopa minä. Rehellisesti, ajattele hetki. Mies, joka on nelistänyt hevosella kaatosateessa, dominoinut maailman vaarallisimmaksi kutsuttua urheilulajia muutaman vuoden, liannut kätensä pelkäämättä - vaikuttaako hän mieheltä joka haluaa naisen, joka pelkää likaa kynsien alla?"

Wren nyyhkäisi.
"Ei..."
Ovelta kuuluva koputus sai Wrenin hätkähtämään.
"Neiti Reynard, onko kaikki hyvin?"
Hetken hän kuvitteli, että se oli Anderson, mutta Anderson oli tietenkin Charlesin mukana. Suorittamassa tehtäväänsä väsymättömänä.
"On!" hän vastasi tuskastuneena oven läpi.
Hän veti pari kertaa henkeä ja hieroi kasvojaan.
"Se satutti Charlesia todella. Että pakenin hänen luotaan."

Gabrielle odotti että Wren hankkiutui eroon huolehtivaisesta - tai uteliaasta - tapauksesta ovensa takana.
"Palataan siihen kohta. Joten, sinä löit kätesi peilistä koska turhauduit ja pelkäät mitä muut ajattelevat sinusta tai Charlesista? Ja hän huolehti ettet satuttaisi itseäsi enempää?"

"Minä en... tiedä."
Se ahdisti Wreniä kaikkein eniten. Ettei hänellä, joka muisti kaiken, ollut tarkkoja muistikuvia siitä, mitä häne päässään oli sillä hetkellä riehunut. Kun hän oli sysännyt lampun paikaltaan, lukkiutunut kylpyhuoneeseen.
"Minä en halua, että Charles kokee itsensä hirviöksi."

"Teidän pitää puhua. Sinun pitää kertoa ettei se johtunut hänestä vaan yllätysmomentista oven takana." Gabrielle hymähti pehmeästi.

"Minä yritin", Wren vastasi onnettomana.
"Mutta hän syyttää silti itseään, näen sen hänen silmistään."

Gabrielle huokaisi pehmeästi.
"Haluatko että minä puhun asiasta? Muistutan olemaan vähemmän ankara?"

Wren nyyhkäisi ja puri huultaan.
"Minä en tiedä oikeita sanoja", hän myönsi onnettomana.

"En minäkään. Mutta voin yrittää auttaa. Kultapieni." Hymy hiipi naisen ääneen.
"Kauanko olette salanneet tätä?"

Wren tunsi olonsa hyvin nuoreksi ja onnettomaksi sillä hetkellä.
"Me... Se tapahtui ensimmäisen kerran Fidzillä. Minä... luulen, että olen ollut häneen hyvin ihastunut ensimmäisistä päivistä lähtien."
Hän nielaisi.
"Tiedän, että kyse on vain aivokemiasta ja hormoneista ja... Mutta se ajaa minut hulluksi."

"Wren, hyvä luoja. Anna tieteen olla." Naisen äänestä kuului milten äidillinen huvittuneisuus ja huolenpito.
"Se on ihana tunne. Nauttikaa siitä ja varjelkaa sitä." Gabrielle vilkaisi makuuhuoneen ovea ja tunsi piston sisällään.
"Jos todella hän on jotain erityistä, älä tee kuten minä tein. Älä koskaan anna sen rakkauden karata sormiesi välistä."

Wren niiskaisi ja pyyhkäisi silmiään.
Hän oli tarkistanut, paljonko kyyneleitä ihminen pystyi tuottamaan, mutta määrä oli silti uskomaton.
"Gabrielle, minä... Kiitos."

"Ei mitään mistä pitäisi kiittää." Gabrielle lupasi pehmeästi.
"Sanoin olevani täällä kun tarvitset ja minä olen nainen joka pitää lupauksensa ystävilleen. Ja jos haluat opetella mikä on aperitiivi tai muuta turhaa, olen täällä myös sitä varten."

Wren tyrskähti itkuisesti.
"Silti. Kiitos."
Hän halusi uskoa, että kaikki järjestyisi vielä. Jollakin tavalla.
"Sinä... Voisit tosiaan puhua hänelle? Vakuuttaa, ettei hän ole hirviö?"

Gabrielle puri huultaan.
"Ole hyvä. Minä voin yrittää. Hän on herrasmies, tiukalla moraalilla - joka hänen epäonnekseen ei aina taida olla hänen kanssaan samaa mieltä - mutta lupaan yrittää. Wren. Huvittaisitko minua hieman?" Jos se piristäisi Wreniäkin.

Wren nielaisi.
"Millä tavalla?"

"Jos tulemme perheenä Lontooseen, olisitko ihana ja lähtisit shoppailemaan kanssani?" Gabrielle epäili ettei Wren ollut harrastanut sellaista. Eikä naisraukalla tainnut olla juuri ystäviäkään.
"Tai kun tulette tänne. Fenwick on ihan hyvä ostospaikka."

Wren räpäytti silmiään ja hätkähti, kun corgin kylmä kuono työntyi hänen niskaansa.
Voi Winston...
"Shoppailemaan?" hän varmisti kuulleensa oikein.
"... Minä en tiedä mitään shoppailusta. Mutta... Voin minä tulla."

"Niin. PVietetään hauska päivä. Voit ostaa jotain millä lyöt siltä oman elämänsä draamakuninkaalta jalat alta." Gabrielle kiusoitteli nauraen.
"Minä lupaan yrittää puhua hänelle."

Wren kurtisti hieman kulmiaan.
"En minä ole hänelle vihainen", hän huomautti, sillä jalkojen lyöminen alta kuulosti hyvin vaaralliselta.
Hän niiskaisi hiljaa.
"Kiitos."

"...Wren." Gabrielle totesi hiljaa.
"En tarkoittanut jalkojen lyömistä alta kirjaimellisesti."

Wren räpäytti silmiään.
"Oh... Hyvä. Minä en ole koskaan ollut kovinkaan taitava rugbyssä."

"Voi kultapieni pesusieni!" Gabrielle nauroi raikuen. Wren ei ollut tainnut kuulla sitä marraskuun jälkeen.
"Se on sanonta jota käytetään kun joku näyttää tyrmäävän hyvältä. Lyödä jalat alta. Katsotaan sinulle jotain nättiä, joka saa Charlesin unohtamaan typerät ajatuksensa siitä että hän olisi hirviö."

"Oh."
Kaikesta huolimatta Wren ilahtui kuullessaan Gabriellen nauravan. Oli ollut kamalaa kuulla, kuinka murtunut nainen oli.
Ehkä kaikki voisi kääntyä hyväksi.
"Minä... Luuletko, että Charles pitäisi siitä?"

"En minä tiedä, mutta oman kokemuspohjani perusteella voin sanoa että se toimii aika usein. En minä pyhällä hengellä kahta lasta ole sa-" Gabrielle vaikeni.
"Yhtä lasta ole saanut ja odota toista."

Wrenin kulmat painuivat alas ja hän veti jalkoja lähemmäs itseään.
Sen täytyi tuntua edelleen kammottavan kipeältä.
"Charles on vain niin... herrasmies."

Se oli edelleen kipeä muisto, mutta yksi täysin terve poika, joka kasvoi joka päivä ja hymyili kirkkaammin kuin yksikään tähti loisti, helpotti tuskaa.
"Sinä tunnet hänet paremmin kuin minä, minä vain kiusoittelen sinua."

Wren oli hetken hiljaa.
"Ehkä hän pitäisi siitä."
Ehkei se ollut hölmö ajatus, vaikkei hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä ostaa.

"Kuten sanoin, sinä tunnet hänet. Minä vain kiusaan sinua, koska olen onnellinen puolestanne jos todella olette rakastuneita." Läheisten onnella oli taipumus tehdä Gabrielle onnelliseksi.

Wren kipristeli varpaitaan.
"Minun kehoni reaktiot puhuvat sen puolesta, että olemme", hän myönsi tukkoisella äänellä.
"Ja hän kävi puolestani kaupassa, kun kuukautiset tulivat kesken matkan."

Gabrielle nauroi jälleen, hymyillen sitä leveää, valkoisen hammasrivin paljastavaa hymyä, jolla oli hänen itseluottamukseensa yhdistettynä tapa vallata tila jossa nainen oli.
"Pidä hänet. Et löydä toista tuollaista."

Se oli ollut hyvin sankarillinen teko.
Ei pitänyt aliarvioida miestä, joka lähti kauppaan, kun nainen kärvisteli tuskissaan. Ja toi jäätelöä.
"Minä tiedän. En ole koskaan tavannut ketään samanlaista."

"Minä olen naimisissa sen tapaamani kanssa ja tuolla hän hiljaisuudesta päätellen lukee iltasatua pojallemme. Joten, pidä hänet." Gabrielle toisti vielä. Sisällä lepatti lämpimästi kun hän ajatteli Teddyä.

Olikohan Charles mies, joka lukisi lapselleen iltasatuja?
Ajatus tuntui kovin kaukaiselta. Ja silti miehen näkeminen, Matthew sylissään, oli saanut jonkin heräämään hänen sisällään.
Naiskeho.
"Meidän oli tarkoitus pitää asia salassa. Sinä tiedät, kuinka yksityinen ihminen Charles on."

"Wren, minä huolehdin hänen yksityisyydestään tietyiltä osin." Gabrielle hymähti ja nosti jalkansa sängylle, rapsutellen raapimispuun pesästä esille rämpinyttä Fattya.
"Lupaan olla hienovarainen. Oletko ihan varma että haluat minun puhuvan hänen kanssaan?"

"Tiedän."
Ja Charles arvosti Gabriellen työtä todella.
Wren nielaisi ja hieraisi otsaansa.
"Minä en enää tiedä, mitä hänelle sanoisin."

"Haluan vain että olet varma. Minä kyllä autan sinua, jos haluat. Aina. Olen niin onnellinen teidän puolestanne. En halua että se kaatuu hölmöyksiin."

Wren hipelöi mekkonsa helmaa sen, minkä kipeällä kädellään pystyi.
"Haluan vain, ettei hän olisi niin ahdistunut."

"Milloin hänellä on puoli tuntia aikaa? Minulla ei ole kalenteria tässä."

Wren puraisi huultaan.
Hän vain halusi, ettei Charles olisi niin hirvittävän onneton.
"Onko sinulla aikaa huomenna?"
Sunnuntaisin aikataulu oli yleensä väljempi.

"Olen kotona Matthewin kanssa iltapäivään, joten on, Minulla on hyvin aikaa huomenna. Milloin?"

Wren nielaisi ja kurkotti tabletin syliinsä.
"Sopiiko puoliltapäivin?"

"Matthew nukkuu päiväunia silloin, joten sopii. Minä soitan ja yritän puhua häneen vähän järkeä. Katso sinä sitä reissua pohjoiseen." Gabrielle muistutti siitä vielä.
"Minä menen katsomaan aiheuttivatko nuo kutaleet vesivahingon kylpyhuoneeseen. Muista, olen täällä kun tarvitset. Mene lepäämään ja rauhoitu, kaikki järjestyy."

"Minä katson."
Charlesille tekisi hyvää päästä tervehtimään Paddya. Kaiken tapahtuneen jälkeen hetki pohjoisessa tuntui äärimmäisen hyvältä ajatukselta.
"Kiitos, Gabrielle. Kerrothan Matthewlle, että olen ylpeä hänen ensimmäisestä sanastaan?"

"Ole hyvä. Ja minä kerron. Hyvää yötä, Wren." Gabrielle sulki puhelun ja lähti kohti kylpyhuonetta. Hän tosin pysähtyi matkalla Matthewin huoneen oviaukkoon, katsellen ovenraosta kun hänen rakas miehensä luki esikoiselleen iltasatua. Jos hän ei olisi ollut jo raskaana, he olisivat menneet tekemään toista lasta nyt.
Toisaalta, harjoittelu ei silti kuulostanut huonolta idealta.
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1522
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: [P] Behind Every Great Man   To Huhti 19, 2018 9:26 am

Keskiviikko 7. maaliskuuta 2018 - Lontoo

Gabrielle oli aamulla suudellut Teddyä ja halannut molempia elämänsä miehiä Durhamin juna-asemalla. Hän oli istunut vaunuun ja vilkuttanut kunnes kaksikko oli kadonnut näkyvistä. Herttainen vanha rouva oli kysynyt pojan ikää ja keskustellut hänen kanssaan päätepysäkilleen asti. Silloin Gabrielle pyysi Wreniltä autoa kuljettajineen juna-asemalle.
Kun hän vihdoin nousi autosta, miltein juoksi ovesta sisään ja heitti takkinsa sitä ottavan ihmisen syliin.
Vitut kaikista muista, hän halusi halata Wreniä. Pastellin laventeliset korot kopisivat Carlton Gardensin lattiaa vasten miltein hölkän tahdissa.

Gabrielle ohjattiin yhteen lukemattomista työtiloista, siihen josta oli näkymä puiston suuntaan ja jossa Wren kaikkein mieluiten työskenteli silloin, kun ei ollut linnoittautunut Charlesin toimiston sohvalle.
Läppäri oli avoimena jykevällä, tummapuisella pöydällä, puhelin asetettuna sen viereen sen näköisenä, että joku oli laskenut sen siihen kädestään jatkaessaan työskentelyä. Tuttu, kirkuvanvihreä bleiseri oli heitetty huolettomasti korkeaselkäisen tuolin selkänojalla.
Itse naista ei vain näkynyt missään.
Pöydän alta kuului Winstonin urnutusta.

Gabrielle kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Ihan hiton hyödyllistä ohjata huoneeseen jossa Wren ei ole..." Hän mutisi nyrpeänä.
"Winston?" Korot kopisten naisen kiersi pöydän, katsoakseen mitä ihmettä joskus vajaaälyiseksi luonnehdittu corgi oikein toimitti.
Ei sillä että Keesha olisi vilautellut paljoa suurempia älynlahjoja.

Pöydän alle jäävästä ahtaasta tilasta Gabriellea kohtasi kaksi ruskeaa silmäparia: toisen tummat corginsilmät, toiset melkein kullanruskeat ja eripariset. Ja itkettyneet.
Winstonin korvat nytkähtivät ja corgi kiemursi itsensä vapaaksi Wrenin sylistä ampaistakseen pyörimään Gabriellen jaloissa onnellisesti rähisten ja kuuluisa takapuoli twerkaten.

Gabrielle kumartui katsomaan pöydän alle.
No tämä järki, tietenkin. Hellällä kädellä hän työnsi corgia pois, huomasi sen pallon ja harhautti koiraa heittämällä sen kauemmas. Jos Wren halusi olla pöydän alla, sitten oltiin. Tummanviolettiin äitiysmalliston kotelomekkoon pukeutunut Gabrielle istui naisen vierelle ja varoen kietoi kädet tuon ympärille.
"Ei ole hätää."

Wren oli vetänyt jalat vartaloaan vasten, hartiat kipeän teräviksi jännittyneinä.
"Pienempi tila on helpompi hallita", hän selitti hiljaa, ääni käheänä, ja katsahti ympärilleen pöydän alla ennen kuin käänsi katseensa Gabrielleen.
"Pääsithän turvallisesti asemalta?"

Gabrielle taputti hellästi naisen selkää. Niin, pienempi tila oli helpompi hallita.
"Pääsin. Paskat minusta." Hän mutisi ja halasi naista tiukemmin.
"Miten sinä jaksat?"

Wren huokaisi ja nojautui Gabriellen hartiaa vasten.
"Hyvin. En tiedä. Piileskelen pöydän alla."
Hän ei voinut sanoa olevansa asiantuntija näissä asioissa, mutta pöydän alla piileskeleminen ei taitanut olla proaktiivisin keino käsitellä lehteen vuotanutta kohua.

Gabrielle hymyili vaisusti ja painoi Wrenin itseään vasten tiukasti. Nosti käten takaraivolle ja silitti hiuksia.
"Se on aivan sallittua." Miten hän korjaisi kaiken? Miten ihmeessä hän tekisi tästä jotain kaunista? Hänen pitäisi pyytää Charlesilta jotakin, mitä mies vihaisi ja ei koskaan tekisi pyytämättä. Puhua yksityiselämästään julkisuuteen.
"Korjaan kaiken. Charles tulee kuntoon."

"Mutta en varmasti voi piileskellä pöydän alla loputtomiin?"
Wrenin äänessä viipyi pieni, kysyvä ja melkein toiveikas sävy. Mutta se ei taitaisi ratkaista kaikkea.
"Maanjäristyksen sattuessa pöydänalunen ei ole edes paras paikka, olisi viisaampaa käydä sen viereen, siinä tapauksessa että katto romahtaa..."
Hän niiskaisi onnettomana.
"Se oli elämäni kamalin yö. Kukaan ei kertonut minulle, kuinka Charlesin oli käynyt."

"Tämä päivän voimme oll pöydä alla." Gabrielle lupasi pehmeästi, silittäen irlantilaisnaisen hiuksia. Voi Wren-rakas. Pieni rakas.
"Hän toipuu ja se yö on ohi. Shh. Älä sitä mieti. "

"Hän toipuu. Tekee jo tänään töitä, vaikka pysyykin vielä sängyssä..."
Wren yskähti, ääni meinasi sortua kesken kaiken. Winstonin urina kantautui jostain kauempaa, ilmeisesti sen pallo oli vierähtänyt paikkaan, johon corgin kääpiömittaiset jalat eivät yltäneet.
"Gabrielle, minä olen idiootti."

"Tsk. Et sinä ole idiootti." Gabrielle palasi mielessään siihen iltaan kun hän ja Teddy olivat paljastuneet Violetille. Hän ei ollut ylpeä siitä.
"Sinä teit mitä kuka tahansa olisi tehnyt. Minäkin olen menettänyt järkeni huolesta rakkaan tähden ja se oli maksaa minulle sen rakkauden. Ja toisella kerralla maksoi."

"Jos olisi ajatellut edes yhden hetken..."
Wren väänteli käsiään tuskastuneena, samalla kun Winstonin urina muuttui kerjääväksi uikutukseksi. Se ei tosiaan tainnut saada palloaan takaisin.
"Mitä jos Charlesin ura on pilalla?"

Gabrielle pelastaisi corgin kohta.
"Ei. Se ei ole sinun syysi ja se ei ole pilalla."

Wren nyyhkäisi ja hautasi kasvonsa polviaan vasten.
"En halua, että hänestä ajatellaan pahasti", hän selitti tukahtuneesti.
"En halua, että ihmiset ajattelevat, että hän otti itselleen huoran..."

"Wren." Gabrielle sanoi sen tiukasti, mutta samalla äärimmäisen hellästi.
"Hän ei ottanut huoraa vaan voimakkaan, ainutlaatuisen naisen. Upean naisen. Älä puhu itsestäsi noin."

"Ei ottanut", Wren vastasi, kasvot yhä polvia vasten painettuina.
"Mutta se ei estä ihmisiä puhumasta. Ja Charlesilla on niin paljon menetettävää..."
Mies olisi varmasti saanut kenet tahansa. Omasta luokastaan.

"Ihmiset ovat kateellisia." Gabrielle totesi tyynesti.
"Hän tietää itse mitä voi menettää. Hän arvotti sinut suuremmaksi prioriteetiksi. Eikä hän ole mitään menettämässä."

Wren nielaisi ja kallisti päätään niin, että näki Gabriellen silmäkulmastaan.
"Ehkä hän valitsi prioriteettinsa huonosti", hän huomautti hiljaa.
"Minä en... en ole sellainen nainen, joka... Gabrielle, minä en edes tietäisi, mikä on aperitiivi, jollen olisi googlannut asiaa."

Gabrielle veti syvään henkeä.
"Aperitiivit ovat turhia." Gabrielle totesi huvittuneena.
"Ei. Tämä on ainoa järkevä järjestys ja ainoa josta minä en anna hänelle ympäri korvia niin että ne soisivat haudassakin. Usko pois. Sinä olet juuri hyvä nainen hänelle. Hän tarvitsee naisen, ei mitään oman elämänsä pikkuprinsessaa joka ei ole koskaan nähyt todellisuutta."

"Aperitiivien ajatellaan lisäävän ruokahalua. Ne saavuttivat suosionsa 1800-luvun alussa..."
Wren nielaisi ja suoristautui varovasti, sikäli kuin se pöydän alla oli edes mahdollista. Winston uikutti kauempana onnettomana palloaan.
"Hän on siniverinen. Minä olen vain irlantilaisäpärä."

"Wren." Gabrielle toisti naisen nimen jälleen.
"Sillä ei ole väliä mitä hän on. Ja sinä et ole mitään tuosta."

Wren niiskaisi.
"Olen minä irlantilainen..."
Mutta se ei taitanut olla Gabriellen pointti.
"Minä en tiedä, mitä tehdä..."

"Olet. Hieno irlantilainen." Gabrielle lupasi hymyillen.
"Älä sinä sitä mieti. Minä hoidan ja huolehdi sinä miehestäsi."

Wren katsahti Gabrielleen ja nykäisi hameensa helmaa.
"Mokoma idiootti jääräpäämies, hän tekee vain töitä, vaikka sai aivotärähdyksen ja ties mitä muuta... Väittää olevansa kunnossa..."
Hän hieraisi pisamaisia kasvojaan.
"Se on kuin hallitsematon myrsky. Lehdistö."

"Wren, se ei ole ollenkaan niin hallitsematon mitä luullaan. Kaltaiseni ihmiset joka paikassa kääntelevät sitä haluamiinsa suuntiin." Gabrielle veti henkeä.
"Ja läksyä idiootti jääräpää puolestani. Ei tuon jälkeen tehdä töitä."

"Ei pitäisikään"; Wren myönsi hiljaa ja pyyhkäisi silmiään kämmenselkäänsä.
"Mutta hän on itsepäisin, idioottimaisin mies, jonka olen tavannut. Jos... jos olisin menettänyt hänet, minä en..."
Hän ei olisi tiennyt, mitä tehdä. Hän olisi menettänyt kaikkensa.

Gabrielle halasi Wrenin lähemmäs itseään.
"... Sinun maailmasi olisi romahtanut, olisit ollut hyvin, hyvin rikki ja särkenyt sydämesi. Joten on vain hyvä että se itsepäinen idiootti tekee töitä tuolla huoneessaan." Gabrielle lohdutti.

"Minulla ei olisi ollut enää syytä elää."
Wren oli ollut hukassa niin monta vuotta. Ja sillä hetkellä, kun hän oli tarttunut Charlesin käteen ensimmäisen kerran, hän oli löytänyt itselleen tarkoituksen. Yhtäkkiä hänellä oli ollut paikka, jota kutsua kodiksi.
Hän huokaisi hiljaa ja nojasi Gabriellea vasten.
"Olen pahoillani, että jouduit tulemaan tänne. Mutta olen siitä hirveän iloinen."

Gabriellen rintaa puristi.
"En yleensä sano näin, mutta minä tiedän tunteen." Kun pelkäsi ettei voisi elää, elämältä menisi pohja kokonaan. Kaikki valui käsistä, koti romuttui silmien edessä. Ainakin kuvainnollisesti.
"En joutunut, tulin koska halusin tulla."

"Olen silti iloinen."
Wren ei voinut sanoa, että olisi ehtinyt ystävystyä elämässään kovinkaan monen kanssa. Tai ehkei hän ollut edes halunnut.
Mutta hän oli melko varma, että tämä oli luokiteltavissa joksikin muuksikin kuin puhtaaksi työtoveruudeksi.
"Mitä... mitä Teddylle ja Matthewille kuuluu?"

Gabriellen kirjoissa he olivat ystäviä.
"Hyvää, pelkkää hyvää. He voivat oikein hienosti. Saattoivat minut juna-asemalle aamulla."

Winston itki edelleen pallonsa perään.
"Se on hyvä kuulla", Wren totesi, vetäen syvään henkeä.
"Kerrothan heille terveisiä, kun palaat kotiin?"

"Minä kerron. Odota hetki, käyn pelastamassa Winstonin pallon." Gabrielle nousi, kalasti corgin pallon ja palasi takaisin. Veti kollegansa lohdulliseen halaukseen kylkeään vasten.

Winstonin uikutus lakkasi. Koiraparka, hän oli laiminlyönyt sitä muutaman päivän.
Wren nojautui kiitollisena takaisin Gabriellen kylkeen.
"Puhutko Charlesille? Sitten kun hän on taas kunnossa."

"Minä puhun." Gabrielle lupasi pehmeästi. Tietenkin hän puhuisi. Se oli jo hänen työtään.
"Nyt hän tarvitsee lepoa."

"Niin tarvitsee. Eikä silti lepää."
Wren kohotti katseensa ja tarkasteli pöydän alapintaa. Hänen olisi kohdattava todellisuus ennemmin tai myöhemmin.
"Minulla on vainoharhainen olo. En uskalla edes liikkua ikkunoiden lähellä."

Gabrielle halasi Wreniä tiukemmin.
"Voi pieni. Ollaan tässä nyt vain. Ei sinun tarvitse."

"En voi piileskellä pöydän alla ikuisesti", Wren huokaisi ja hieraisi kämmenselkäänsä.
"Ehkä tämän päivän... Mutta ehkä kaikki selkeytyy, kun Charles voi taas paremmin. Pelkään vain, että hänet leimataan... huonoksi ihmiseksi minun vuokseni."

"Tämän päivä piileskelen kanssasi pöydän alla." Gabrielle lupasi hymyillen pehmeästi.
"Ei leimata. Kukaan meistä ei anna sellaisen tapahtua."

"Olen siitä kiitollinen"; Wren huokaisi.
Ehkei olisi kovinkaan paha piilotella yhtä päivää pöydän alla. Winston tuntui olevan samaa mieltä, sillä se töpötti heidän luokseen palloa ylpeänä suussaan kantaen.
"Kuinka sinä itse olet muuten voinut?"

Gabrielle heitti koiralle pallon, varoen huonekaluja joiden alle se voisi sujahtaa.
"Hyvin. Voin oikein hyvin. Kuten sanoin, paskat minusta."

"Minä välitän sinusta", Wren huomautti.
Gabrielle oli kokenut kovia, ja oli nyt kaiken lisäksi vielä raskaanakin. Oli kammottavan julmaa, että kaiken oli täytynyt sattua juuri nyt.
Hän nielaisi ja pyyhkäisi silmiään.
"Olen alkanut miettiä, että Winston voisi haluta pikkusisaruksen."

"Winston olisi iloinen pikkusisaruksesta." Gabrielle hymähti pehmeästi. Varmasti olisi. Touhukas corgi olisi suloinen kaverin kanssa.

"Niistä olisi ehkä seuraa toisilleen. Olemme kuitenkin Charlesin kanssa varsin kiireisiä."
Vaikka Wren olikin melko varma siitä, että henkilökunta hemmotteli Winstonia pilalle.
"Gabrielle, luuletko että Charles voisi olla kanssani avoimesti?"

"Varmasti. Sillä olisi pysyvyyttä kun reissaatte." Gabrielle lupasi hymyillen.
"Tiedän että hän voisi olla kanssasi avoimesti. Usko minua."

"Niin."
Vaikka Winston tuntuikin viihtyvän henkilökunnan huomion jakamattomassa keskipisteessä.
"Vaikka Charles onkin niin... siniverinen?"
Hän nykäisi hameensa helmaa hermostuneesti.

"Hän ei välitä sellaisesta muotoseikasta." Gabrielle lupasi naurahtaen. Ei tosiaan.
"Itsepäinen mies, muistatko?"

"Niin."
Wren ei ollut täysin varma, oliko hänellä edes oikeutta toivoa, että Charles jättäisi huomiotta moiset seikat. Mutta ajatus siitä, että hän olisi voinut menettää miehen, oli ollut suistaa hänet raiteiltaan.
Silmät halusivat taas kostua.
"Olisitko tahtonut teetä? Ruokit aina meidät, kun tulemme pohjoiseen..."

"Koska minä rakastan syöttää läheisiäni. Ruoka on rakkautta ja sillälailla. Ihan kohta. Ollaan nyt tässä vielä." Gabrielle silitteli Wrenin olkavartta.
"Olenko sanonut että pikkuinen on luultavasti tyttö?"

Wren räpäytti silmiään ja pudisti päätään.
"Ei, et ole. Joko sen tietää tässä vaiheessa?"
Hän veti jalkojaan hieman tiukemmin vartaloaan vasten.
"Pikkusisko Matthewlle."

"Sain hetki sitten tietää." Gabrielle vahvisti pehmeästi hymyillen.
"Mmm. Amelia Louisa Morland." Hä hymähti pehmeästi.

Hymy kohotti myös Wrenin suupieliä.
"Olen hyvin onnellinen puolestanne", hän vakuutti.
"Kaunis nimi. Kuninkaallinen. Ja ensimmäinen Atlantin yli yksin lentänyt nainen."

"Louisa on kulkenut Teddyn suvussa. Amelia taas muistuttaa Alicea. Alice..." Gabrielle veti syvään henkeä. Ei, hän ei voinut puhua pois nukkuneesta anopistaan nyt.
"Ei sillä väliä."

Wren tutki Gabriellen kasvoja kulmat huolestuneesti kurtistuen.
"Onko kaikki hyvin?"

"On, on. Alice on... oli Teddyn äiti. Hä nukkui pois helmikuussa." Gabrielle nielaisi kyyneleensä. Ei ollut hänen paikkasna itkeä nyt.

Wren ei ollut varma, olisiko hänen pitänyt tuntea surua vai kiukkua.
Eikö Morlandeja ollut jo muutenkin koeteltu aivan tarpeeksi? Epätoivo tosiaan rakasti seuraa.
"Olen pahoillani", hän totesi hiljaa ja kosketti Gabriellen käsivartta.

"Ei se ollut yllätys." Gabrielle lohduttautui siihen.
"Se oli tiedossa jo kauan ja tiesimme että se on tulossa. Hän pärjäsi yllättävän pitkään. Pelkäsimme ettei hän näkisi meitä avioparina tai Matthewia, mutta hän näki melkein vuoden lapsenlapsensa elämästä. Ehti ostaa pojalle ponin. Jo se on enemmän kuin kukaan oletti."

Wren ei ollut varma, tekikö se asiasta yhtään helpompaa. Hän ei ollut koskaan varsinaisesti menettänyt ketään, ellei mukaan laskettu isää, joka oli vain eräänä päivänä kävellyt pois hänen elämästään.
Muut menetykset eivät olleet olleet ikäviä.
"Amelia saa siinä tapauksessa oikein hienon nimen."

Gabrielle nyökkäsi pehmeästi.
"Niin. Ei siitä sen enempää, ei liity tähän. Onko sinulla jotain mitä haluaisit purkaa?"

"Muista, että olen vain puhelinsoiton päässä", Wren muistutti.
Vaikka Gabriellella oli ilmeisesti paljon ystäviä, joista moni myös asui pohjoisessa. Mutta jos tämä joskus kaipaisi vaikka kuuntelijaa taas kolmelta aamuyöllä, eivätkä muut olisi hereillä.
Kuin taikaiskusta Wrenin puhelin alkoi hälyttää sillä hetkellä pöydällä. Henkilökohtainen puhelin.
"Täytyy vastata..." hän mutisi, kurottaen puhelinta käteensä.

"Minä tiedän. Ja vastaa. Olen tässä." Gabrielle päästi vastahakoisesti Wrenin kauemmas. halauksessa tuo oli turvassa maailmalta.

Olisi pitänyt varmaankin tarkistaa huolellisemmin, mitä puhelimen näytöllä luki. Mutta kun kyse oli henkilökohtaisesta puhelimesta, hän ei osannut varoa samalla tavalla.
Olisi tosiaan pitänyt.
Wren kömpi esiin pöydän alta ja istahti sen sijaan sen laidalle, vieden puhelimen korvalleen.
"Haloo?"
Ääni linjan toisessa päässä sai vähäisenkin värin katoamaan pisamien alta.

Gabrielle katsoi Wreniä hetken, harkiten vetäisikö puhelimen naisen korvalta.

Ääni linjan toisessa päässä hoiti puhumisen. Wren kuunteli, liikkumattomaksi jähmettyneenä, ainoastaan hento tärinä levisi hänen kehoonsa kunnes hänen oli tartuttava vapaalla kädellään ranteeseensa, ettei puhelin olisi pudonnut.
Putosi se joka tapauksessa lopulta, kolahti vasten pöytää ja tipahti siitä näyttö mustana lattialle.

Gabrielle ei välittänyt puhelimesta. Hän veti Wrenin halaukseen, painoi puhelimen nappia. Sammui pudotessaan.
"Kerro kultapieni."

Wrenin koko keho oli jännittynyt kuin jousi.
"Hän kertoo kaikille", hän sopersi, kohottaen kädet kasvoilleen.
"Jos minä... hän kertoo kaikille..."

"Mitä?" Gabrielle pyysi pehmeästi. Tämä kuulosti tärkeältä.
"Kuka?"

Wren räpäytti silmiään ja hieroi kasvojaan.
"Hän kertoo kaikille, millainen lutka minä olen. Että kerjäsin sitä. Jos puhun jotakin..."

Varmaan siis entinen työnantaja.
"Sinä et ole lutka. Wren." Gabrielle nosti tummat kädet pisamaisille poskille.
"Kiltti. Anna minulle nimi ja hän rukoilee ettei koskaan olisi kohdellut sinua niin."

Wren nielaisi.
"Hänen on helppo väittää niin. Että sillä tavalla minä sain tämänkin paikan, niin kuin edellisetkin..."
Ilmeisesti mies oli säikähtänyt tajutessaan, että hän oli löytänyt vaikutusvaltaisia ystäviä.

Gabrielle katsoi Wreniä silmät palaen.
"Avaa puhelimesi." Hän pyysi lempeän päättäväisesti.

Wren ojensi tärisevän kätensä puhelintaan kohti ja painoi virtanappia avatakseen sen.
Näyttö pysyi itsepintaisen pimeänä.
Hän antoi laitteen pudota kädestään.

Gabrielle pyytäisi numeron jostakin. Hän halasi Wreniä tiukasti, viha sisällä roihuten. Pelottava,määrätietoinen halveksunta.
"Kuka hän on? Kiltti."

Wren tärisi, aivan kuin häneen olisi iskenyt äkillinen kuumetauti. Pelkkä ääni oli saanut hänet voimaan pahoin.
"Charles... Charles tietää..."
Charles osaisi kyllä kertoa, aivan varmasti. Hän ei kyennyt sanomaan enää edes nimeä ääneen.

Gabrielle nyökkäsi. Hän kysyisi Charlesilta. Hän veti Wreniä lähemmäs, alkaen hyräillä rauhoittavaa kehtolaulua.
Äiti mikä äiti.

Yksikin väärä sana, ja kaikki saisivat tietää, millainen lutka hän oli ollut.
Ei sillä ollut väliä, oliko kyse totuudesta vai ei. Kun oli rahaa ja vaikutusvaltaa, saattoi muunnella menneisyyden tapahtumia juuri niin paljon kuin halusi.
Wren sulki silmänsä, hiljalleen tärinä alkoi helpottaa.
"En tiedä, mistä hän sai numeroni..."

Kun oli Gabrielle, sai tietää mitä halusi. Ja osasi käyttää sitä pelottavalla tavalla.
"Minä lupaan hoitaa sen. Ettei hän soita enää. Shhh. Kultapieni. Olet turvassa siinä."

Myös Winston oli aistinut, että jotain oli tapahtunut, ja kiertänyt takaisin heidän luokseen. Huolestunut corgi istahti takapuolelleen ja tipautti pallon Wrenin eteen. Töpöhäntä heilui toiveikkaana.
"Minä en ole ylpeä siitä, mitä silloin tapahtui", Wren totesi hiljaa.

"Minä tiedän sen. Ei kukaan meistä olisi ylpeä. Joskus sitä... Joskus vain tekee rumia asioita selviytyäkseen." Gabrielle silitteli naisen selkää kämmenellään ja keinui hieman.
"Ja kun on pakko selvitä. Silloin ei voi valita."

"Jälkikäteen sitä aina tajuaa, että olisi ollut vaihtoehtoja", Wren huomautti hiljaa.
Hän olisi voinut vaihtaa työpaikkaa. Kyllä jotakin olisi varmasti löytynyt, vaikka hän olikin peruskoulun jälkeen kouluttamaton.
Ja se oli kaikkein pahinta. Että hän oli päättänyt aivan itse jäädä.
"En halua, että mikään siitä vuotaa julkisuuteen. Koska ihmiset alkaisivat puhua Charlesista."

"Wren. Aina niitä ei näe hetkessä. Sssh. Minä pidän huolta siitä. Kaikki hyvin, kaikki hyvin." Gabrielle tunsi olonsa niin... Huonoksi. Riittämättömäksi.

Wren halusi vilpittömästi uskoa siihen, että kaikki järjestyisi kyllä. Tavalla tai toisella.
Gabrielle oli uskomattoman tehokas nainen.
Hän keskittyi hetken ainoastaan hengittämään ja kun tunsi olonsa riittävän vahvaksi, suoristautui hitaasti silmäillen tyytymättömänä puhelintaan.
"Pitää hankkia uusi..."

"Mmm. Niin pitää. Ajattele sitä toiste." Hän päästi kovin vastahakoisesti Wreniä kauemmas.
Nyt jos koskaan hänen piti onnistua työssään.

Wren katsahti Winstoniin, joka oli laskeutunut vatsalleen ja tapitti heitä toiveikkaana. Töpöhäntä alkoi heilua heti, kun toffeenkultaisten silmien katse siirtyi koiraan.
Hän huokaisi ja vippasi pallon jälleen menemään.
"Jos sitä teetä."

"Shhh. Kaikki on hyvin." Gabrielle vannoi vielä kerran.
"Jos haluat."

Kaikki oli hyvin.
Tänään Wren luottaisi siihen, että kaikki oli hyvin, kun Gabrielle niin sanoi. Muuten hän olisi saattanut romahtaa.
"Luulen, että se tekisi hyvää."

"Mm. Ehkä se tekisi." Gabrielle myötäsi. Hänen oli itse uskottava siihen että kaikki oli hyvin.

Wren veti syvään henkeä ja pyyhkäisi itkettyneitä kasvojaan.
"Oletko sinäkään ehtinyt syödä?" hän huolehti, kääntäen katseensa Gabrielleen ennen kuin poimi rikkoutuneen puhelimensa lattialta.

"Söin kyllä aamiaisen ennen lähtöä. Minun ei auta olla huolehtimatta syömisistäni nyt." Gabrielle vastasi hymyillen huvittuneena.
"Helppo huolehtia itsestään kun on vastuussa myös toisesta."

"Olen melko varma, että se on vain hyvä asia", Wren totesi ja työnsi puhelimen taskuunsa.
Ajatus siitä, että toinen elämä kasvoi Gabriellen sisällä, oli hyvin hämmentävä. Hän tiesi kyllä prosessin käytännössä, mutta silti.
Melkein kuin loinen. Mutta sitä ei kannattaisi sanoa ääneen. Ei todellakaan.

Gabrielle hymyili pehmeästi.
"Mmm. Tulee aina syötyä paremmin kun raskaana ja imettää." Sen jälkeen sitä hieman lipsui, mutta hän huomasi kyllä katsovansa syömisiään paljon tarkemmin nyt, samoin kuten Matthewia odottaessaan.

Wren katsahti ympärilleen ja varmisti, että Winstonilla oli pallo mukanaan ennen kuin painoi kannettavan tietokoneensa kannen kiinni ja nappasi sen kainaloonsa, jotta he voisivat suunnata sivukeittiöön keittämään teetä.
"Oletko voinut hyvin?"

Gabrielle lähti Wrenin mukaan, hymähtäen.
"Olen. Kaikki on loistavasti."

Winston loikki heidän perässään, ja Wrenin oli tukahdutettava halunsa käydä varmistamassa, kuinka Charles voi.
Mies oli ilmaissut haluavansa tehdä töitä, mutta silti hän ei voinut karistaa huolestunutta tunnetta yltään.
"Gabrielle, kuule, millaista se on? Raskaana oleminen."

Gabrielle kurtisti kevyesti kulmiaan ja suli pieneen hymyyn.
"Ihanaa. Suurimman osan ajasta. Aamupahoinvointi on helvetistä. Ja selkäkivut loppuajasta."

Ei ollut minkäänlaista toivoa siitä, että he pääsisivät pääkeittiöön, joten Wren johdatti Gabriellen asuinkerroksen pieneen sivukeittiöön - se oli kai ollut joskus palvelusväen käytössä. Hän oli jemmannut sinne oman teekokoelmansa sekä peltirasiallisen keksejä ja muutaman pussillisen kirpeitä Skittlesejä,
"Eikö se ole sinusta lainkaan... outoa?"

Gabrielle räpäytti silmiään. Outoa?
"Mitä tarkoitat?" Hän ei vain voinut sanoa ymmärtävänsä.

Wren kurtisti kulmiaan miettiessään, kuinka asian asettelisi.
"Tarkoitan, että sinun sisälläsi kasvaa pieni ihminen. Eikö se ole... merkillistä?"
Keittiö oli hyvin kapea, mutta mahtui sinne sentään kaikki tarpeellinen ja kapea ikkuna, jonka takana ei tosin avautunut vaikuttavaa maisemaa.
Wren nappasi hieman kuluneen vedenkeittimen ja täytti sen vedellä.
"Pihistin tämän isosta keittiöstä", hän paljasti hieman nolona.

Gabrielle antoi Wrenin asetella sanojaan rauhassa.
"Olihan se ensimmäisellä kerralla hämmentävä ajatus. Mutta en koskaan pitänyt sitä omituisena. Vaikka olihan ensimmäiset potkut vähän... Oudot."

Wren asetti keittimen takaisin ja napsautti sen päälle, kurottuen kaivamaan keksipurkin kaapista.
Kulmat kurtistuivat tyytymättöminä, kun hän avasi sen kannen.
"Andersson on löytänyt kätkön, taas..." hän mutisi.
"Et siis tunne oloasi, tuota... kasvatusaltaaksi?"

Wrenin sanat saivat Gabriellen nauramaan. Naisen piti ottaa jopa tukea tason reunasta ja kuivata silmäkulmia toisella kädellään.
"Ei hyvä jumala! Ei,en tunne." Vapaa käsi laskeutui vatsalle, huoneen valaisevan hymyn jäädessä huulille.
"Ehkä jos en haluaisi lapsiani ja vihaisin heitä. Mutta he ovat minulle hyvin rakkaita ja toivottuja, joten olen vain onnellinen. He ovat jo tässä vaiheessa minun ja mieheni aarteita, henikökohtaisia ihmeitä. Miten silloin voisi ajatella itseään kasvatusaltaana?"

Wren käänsi katseensa Gabrielleen melkein huolestuneena.
"En tarkoittanut sitä millään pahalla", hän vakuutti melkein anteeksipyytävästi ja katsahti Gabriellen vatsaa kuin lähettääkseen sanattoman anteeksipyyntönsä myös Amelialle.
"Olen vain joskus pohtinut asiaa. Viime aikoina enemmän."

Gabrielle kallisti kevyesti päätään. Wren oli ajatellut asiaa?
"Oh? Ja tiedän ettet tarkoittanut pahalla. Mitä sitten olet ajatellut?"

Wren kurkotti kaivamaan teekätkönsä toisesta kaapista ja laski metallisen Harrodsin rasian tiskille keksipurkin viereen. Sieltäkin oli kadonnut teepusseja, hän aloittaisi vielä kolehdin.
"Toivon, että Ameliakin tietää", hän totesi pahoittelevasti.
"Ja olen vain miettinyt asiaa. Miltä se tuntuu, ja mistä tietää, onko valmis."

"Tietää hän. Hän ei tiedä muuta kuin olevansa rakastettu tyttölapsi." Gabrielle lupasi hymyillen. Ei ollyt syytä pahoitella.
"Kysyt väärältä naiselta että miltä tuntuu olla valmis. Meidän... ensimmäisemme oli vahinko ja luoja tietää että Matthew on mainos siitä mitä tapahtuu jos kondomit vanhenevat." Gabrielle hymähti huvittuneena.
"Ja se tuntuu jokaiselle erilaiselta. Ehkä romantisoin tätä liikaa, mutta vaikka valitan viinistä ja avioparillisen läheisyyden puutteesta, pidän tästä."

Wren kurtisti kulmiaan ja kääntyi kaatamaan vettä kahteen eripariseen, mutta hyvin arvokkailta vaikuttavaan kuppiin, jotka kuuluivat osaksi hänen pientä aarrettaan.
Hän tunsi lämmön kohoavan poskilleen. Jos aivan tarkkoja oltiin, he olivat luottaneet siihen, että pillerit hoitaisivat kyllä tehtävänsä. Silloin kun mitään oli edes...
Jokin oli varmastikin naksahtanut hänen päässään pahemman kerran.
"Ehkä toinen koira olisi hyvä alku", Wren totesi itselleen.

Heidän ensimmäisensä oli tullut ehkäisykapselista huolimatta ja Matthew sitten hieman helpommin huijattavan esteen ohi.
"Winston pitäisi siitä." Gabrielle lupasi pehmeällä äänellä.
"Tämä oli kuitenkin harkittu. En olettanut sen onnistuvan niin nopeasti, mutta ehkä minun olisi pitänyt jo oppia että minä ja Teddy jostakin syystä lisäännymme liiankin helposti."

Wren ojensi teevalikoimaa Gabriellea kohti. Purkista löytyi myös vihreää ja täysin kofeiinitonta teetä unettomia öitä varten, mutta ehkä se ajoi saman asian tässä tilanteessa.
"En ole varma, pitäisikö Charles", hän myönsi.
"Koirasta. Toisesta koirasta. Hän tuntuu ajattelevan, että Winston on hieman... Ettei Winston ole aivan niin kuin muut koirat."
Winston-parka, ainakin se oli sievä, jos ei muuta.
"Oletko varma, ettei Teddy ole osittain irlantilainen?"

Gabrielle valitsi vihreän teen ja upotti sen veteen.
"Winston on hieno koira. Se on vain nuori." Nainen hymähti pehmeästi.
"Kyllä minäkin kyseenalaistan Keeshan järjenjuoksun noin kymmenen kertaa joka päivä. Kuten myös poikani ja mieheni, mutta sellaista se elämä on. Ja ei tietääkseni, miksi?"

eki hyvää ajatella jotakin muuta kuin sotkua, joka vaani pienen keittiön ulkopuolella.
"Sitä minäkin olen sanonut", Wren huomautti.
"Ja isoveljen rooli voisi tehdä sille hyvää. Sen lisäksi, että sille olisi leikkikaveri."
Hän valikoi itselleen mustan teen ja pudotti pussin kuppiin. Ehkä olisi pitänyt keittää kahvia, niin että olisi jaksanut pysyä hereillä.
"Kai tiedät, mitä tarkoittaa irlantilainen kaksonen?"

"Leikkikaveri ja isoveljeys voisi taittaa luonteesta pahinta hölmöyttä. Ja minun on myönnettävä, että internetissä näkemäni corgit vakuuttavat minut siitä että Winston on aivan täysin kuten muut corgit." Oli eri asia, oliko koko rotu sitte hieman erilainen kuin muut koirat.
"ah, tiedän. Eivät he ole sellaisia, ikäeroa on yli vuosi." Gabrielle hymyili miltein voitonriemuisesti.
"Puolitoista."

Ehkä hän voisi ottaa asian Charlesin kanssa puheeksi. Pikkusisaruksen Winstonille.
"Minäkin katsoin viime yönä videoita, ja olen melko varma, että Winston käyttäytyy ikäisekseen ja rotuisekseen koiraksi täysin normaalisti", Wren totesi, kulmat mietteliäästi kurtistuneina.
"Se on hyvä ikäero, luulisin. Sisaruksista on sitten toisilleen seuraa."

"Niin minäkin." Gabrielle hymähti. Koira oli oikei suloinen.
"Mmm. Hyvässä ja pahassa. katsotaan miten paljon olen tätä mieltä vielä jouluna kun kuopus konttaa ja Matthewilla alkaa uhma."

Jouluna.
Voisivatkohan he matkustaa Charlesin kanssa uudelleen Fidzille, viettää joulua tähtitaivaan alla? Ehkä oli itsekästä toivoa, että voisi varata ulkoministerin kovinkaan usein omaan käyttöönsä.
"Matthew vaikuttaa hyvin rennolta nuorelta mieheltä", Wren huomautti, työntäessään keskirasiaa lähemmäs Gabriellea.

Gabrielle otti keksin mielellään - pikkunälkä kalvoi aivan naurettavalla tavalla kokoajan.
"Matthew on. Vaikka... Noh, hän alkaa välillä vilautella minulle todellisuutta siitä ettei ole enää äidin pikkuvauva."

"Olen pahoillani, Cliff on pihistänyt kaikki suklaakeksit. Hänellä on ilmiömäinen tapa löytää kätköt riippumatta siitä kuinka hyvin ne piilotan, kai se on osa turvamiesten koulutusta..."
Wren silmäili hieman onnettomana huvennutta keksipiiloaan.
Hän kurtisti kevyesti kulmiaan kohottaessaan katseensa Gabrielleen.
"Mitä tarkoitat?"

"Ei se mitään. Wren, syön nyt mitä vain, mieluiten paljon ja kokoajan." Hän naurahti ja pudisteli päätään.
"Eräänä iltana olin soittaa Teddylle että hukkasin lapsemme. Matthew juoksi minua ensin karkuun kun ei halunnut nukkumaan. En löytänyt häntä mistään ja olin aivan varma että kadotin lapsemme. Hän oli piilossa vierashuoneen sängyn alla."

Wrenin kulmat pysyivät kevyesti kurtistuneina.
"Minulla taisi olla hänen ikäisenään tapana ryömiä piiloon vaatekomeroon, tai niin isä ainakin aina sanoi", hän totesi mietteliäänä, ja hetken harkittuaan nosti vielä yhden kupin pöydälle ja laittoi teetä Charlesia varten tulemaan.
"Oliko Keesha piilossa hänen kanssaan?"

"Ei, Keesha touhusi omiaan. Matthew ei vain halunnut nukkumaan." Gabrielle hymähti pehmeästi. Voi poikaa. Mihin hän joutuisi vielä esikoisensa kanssa?

Wren unohtui katselemaan teepussia, josta tee siivilöityi hitaasti veteen. Voisikohan hän livauttaa sekaan vähän sokeria? Tuomaan energiaa, vaikkakin epäterveellistä.
Isä oli aina keittänyt lohdutukseksi hyvin makeaa teetä.
"Ehkä Matthew haluaisi alkaa urheilla varttuneemmalla iällä? Kuulostaa siltä, että hän on kova poika juoksemaan."

"Minä luulen että hän alkaa ratsastaa. Sukuvika Morlandeilla." Gabrielle hymähti ja silitteli vatsaa.
"Alice osti hänelle ponin. Asuu Whirlow Hallissa, Teddyn lapsuudenkodissa."

"Ratsastaminen on oikein hyvä urheilulaji", Wren myönsi.
Paitsi ehkä äitien mielestä. Ainakaan maastoratsastus.
"Menee vielä tovi, ennen kuin Matthew pääsee ratsaille."

"Hei. Hei. Olen joutunut jo toppuuttelemaan. Teddyn mielestä olisi aivan ok ottaa poika eteen istumaan ja ratsastaa käynnissä ympyrää." Gabrielle oli erimieltä. olkoon miten ihana hevonen tahansa.

Wren kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Menee vielä tovi, ennen kuin Matthew pääsee ratsaille yksin", hän korjasi lausuntoaan.
"Onko Matthew tämän päivän kotona isänsä kanssa?"

"On. Tai en tiedä menikö Teddy töihin, mutta hän on kotona Matthewin kanssa." Luultavasti.
"Ehkä käyvät tervehtimässä Miyatoa tallilla."

Wren kalasti teepussin varovasti pois kupista ja asetti sen tasetille. Hetken mietittyään hän tipautti kuppiin yhden sokeripalan - Charles toipui aivotärähdyksestä, silloin sokeri oli ihan sallittua.
"Voisin käydä viemässä tämän Charlesille", hän huomautti nyökäyttäen teekuppia kohti.

Gabrielle nyökkäsi pehmeästi.
"Käy vain, en karkaa." Nainen lupasi hymyillen. Hän kaivoi itse puhelimensa esiin ja ilmoitti Teddylle kaiken olevan kunnossa.

"Palaan aivan pian", Wren lupasi ja poimi teekupin käsiinsä, varoen polttamasta sormiaan sen kuumaan kylkeen.
Hänestä oli tullut vuosien varrella varsin taitava kanniskelemaan teetä, eikä hän ollut aivan varma, pitikö siitä.
Ei häntä kylläkään haitannut kantaa teetä Charlesille.
Pienen keittiön ulkopuolella todellisuus uhkasi hyökätä kimppuun. Mutta Gabrielle oli vakuuttanut, että kaikki selviäisi kyllä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: [P] Behind Every Great Man   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] Behind Every Great Man
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Muu maailma-
Siirry: