PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] Before the world goes dark

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: [P] Before the world goes dark   Ke Loka 04, 2017 8:12 pm

Teddy, Zoe ja Hatsiubatin Amanda lähtevät yhdessä maastoon ja joutuvat onnettomuuteen. Koko joukko muita hahmoja ottaa osaa tilanteen selvittelyyn.
-----
Maanantai 23. lokakuuta 2017 - klo 17:08

Teddy oli päättänyt valmennuksensa vajaata kymmentä minuuttia aiemmin, noutanut kypäränsä ja turvaliivinsä sekä laittanut Gabriellelle viestiä, ettei olisi kotona vielä kuudelta. Lähempänä seitsemää, kenties. Mies heilautti itsensä Hookin selkään, jota Zoe piteli toisessa kädessään tallipihalla. Natasha oli osallistunut läsipäisellä ruunalla hänen valmennukseensa vain hetkeä aiemmin, mutta tyttö oli joutunut suorastaan juoksemaan ehtiäkseen ajoissa Tinyn selkään ja päivän viimeiseen valmennukseensa. Teddy oli tarjoutunut viemään Hookin loppuverryttelyksi maastoon. Hevosen ylle oli heitetty heijastava ratsastusloimi jonkun tallityöntekijän toimesta sillä aikaa kun hän oli noutanut turvavarusteensa. Zoe heilautti itsensä tanssahtelevan Selkien satulaan joutuen heti pidättämään kiihkeää hevosta, ettei se lähtisi alta. Hevonen oli palannut kilpailuista edellisenä iltana, mutta oli yhtä täynnä energiaa kuin tarhassa vietetyn viikonlopunkin jäljiltä. Nainen huokaisi, keräsi ohjat paremmin otteeseensa ja kannusti Selkien liikkeelle Teddyn ja Hookin jäljessä.
”Kenelläkään mitään sitä vastaan, että pysytään teiden laidoilla?” Teddy kysäisi ohjatessaan säpsyn ruunan tallitien penkereelle. Aurinko laskisi puolen tunnin sisään, mutta ilta alkoi jo hämärtyä havaittavasti, eikä ajatus pimeässä metsässä ratsastamisesta kiehtonut. Tien pengermälle sentään pääsisi kaikki se vähäinen valo, mitä illalla vielä oli heille tarjota.
”Ei minulla ainakaan”, Zoe vastasi istuen syvällä Selkien mustassa estesatulassa. Olisipa Bex voinut ottaa Selkien liikutettavakseen, mutta naisella oli kiirettä Javan kanssa Pauhun valmistautumisen tähden.

Amanda oli aamulla palannut Newcastleen ja rientänyt illaksi valmentautumaan. Illan viimeinen valmennus oli punarautiaan amerikkalaisorin kanssa. Sen jälkeen hän lyöttäytyi Morlandin ja Winterin seuraan, lähteäkseen loppuverryttelyyn maastoon.
Estevalmennuksen keräämä energiä näkyi orissa, joka oli puettu heijastaviin varusteisiin pikaisesti valmennuksen päätyttyä.
"Ei haittaa ollenkaan." Amanda otti suosiolla häntäpään paikan, jotta saattoi rauhassa taistella Huzzlen kanssa siitä, käveltiinkö vai kenties laukattaisiinko.

”Hienoa”, Teddy nyökkäsi johtaessaan letkaa eteenpäin. Hän ei voinut väittää viihtyvänsä säpsyn puoliverisen satulassa, joka otti jo ylimääräisen sivuloikan ennenkö tallialueelta edes päästiin pois rasahtavan puskan tähden, mutta ainakin Hook liikkui käynnissä eteen. Ruuna tuntui kuulevan turhan hyvin siitä huolimatta, että hevoselle oli tungettu pumpulia korviin ja vedetty ääntävaimentava korvahuppu päähän - tai kenties ruuna vain reagoi kaikkeen näkemäänsä. Niin tai näin, hän ei voinut väittää Hookin olevan se hevonen, jolla olisi kaikista mieluiten lähtenyt maastoon.
”Miten kisasi menivätkään viime viikonloppuna?” Teddy kysäisi olkansa yli Amandalta. Zoe harkitsi hetken Hookin ohittamista, kun ruuna säpsähti jotain olematonta, mutta hän epäili, ettei Selkie olisi sen parempi keulahevonen. Kimo ruuna päätyisi vielä draamailemaan postilaatikolle.

Huzzle taas olisi nelistänyt villisti kaikkien ohi, pukitellen samalla riemusta. Hän yskäisi, selvitellen hieman kurkkuaan.
"Voitin molemmat omat luokkani, Foxylla nuorten hevosten luokan ja Mentoksella kahden tähden luokan."

Teddy riskeerasi kääntymisen satulassa luottaen siihen, ettei Hook onnistuisi pudottamaan häntä hetkessä. Hän oli ratsastanut saippuapalan liukkaudella varustettua Dimeä vuosikaudet. Kyllä hän pärjäisi. Sitä paitsi, Amanda ansaitsi nähdä valmentajan ylpeän hymyn miehen onnitellessa tyttöä vilpittömästi.
”Sehän on upea suoritus. Olette kehittyneet valtavasti, mutta kyllä teidän tekemällä työmäärällä voi kehitystä jo odottaakin. Onnea, Amanda”, hän kehui lämpimästi. Zoekin selvitti kurkkuaan pehmeällä rykäisyllä.
”Onnea. Hienosti tehty”, hän onnitteli aavistuksen kankeasti olkansa yli maastoporukan nuorinta ratsastajaa. Yksi voitto olisi jo ollut juhlimisen arvoinen, mutta kaksi? Se ansaitsi useamman kehun.

Amanda hymyili kiitollisena. Hevoset olivat loistaneet. Harmi vain että viikonloppua oli varjostanut draama Larissan kanssa ja mieltä se painoi edelleen.
"Kiitos. Hevoset olivat mahtavia."

”Selkeästi niin olit sinäkin”, Zoe vastasi sen suuremmin asiaa ajattelematta. Hän ei olisi ikinä myöntänyt moista Bexille, mutta ehkä se oli ihan okei Amandalle sanottuna. Ehkä.
”Zoe on oikeassa”, Teddy totesi joutuen todella pinnistelemään, että käytti Charlesin hevostenhoitajan etunimeä. Maastolenkille ei tuntunut istuvan sukunimet, vaan moinen kankeus jätettiin talliin ja valmennuksiin. ”Ratsastit epäilemättä hyvin päästäksesi korkeimmalle palkintopallille.”

”Joskus käy tuuri”, Teddy naurahti pehmeästi. Hän muisti useamman kerran omalta uraltaan sen hetken, kun ei ollut tajunnut, miten oli päätynyt palkintosijoille. Esteratsastuksessa oli niin paljon tuurista kiinni, jäivätkö esteet tällä kertaan pystyyn vai eivät.
”Milloin sinulla on seuraavat kilpailut?” Mies kysäisi ohjaten Hookia sivummalle, kun heitä vastaan tuli auto. Selkeästi tallille matkalla ollut kuljettaja hidasti jo kaukaa, ja suorastaan mateli hevosletkan ohi, mistä hyvästä mies heilautti kättään kiitokseksi kuljettajan suuntaan. Epäilemättä kuljettajien huomaavaisuus vähenisi, mitä kauemmas tallista he päätyisivät.

Amanda sai pidellä punarautiasta ruunaa kunnolla.
"Marraskuun ensimmäisenä viikonloppuna. Lähden Mentoksen ja Huzzlen kanssa." Nuorin hevosista saisi jäädä kotiin. Hän nyökkäsi kiitokseksi autoilijalle.

”Hienoa, toivottavasti saat tuuria mukaasi niihinkin kisoihin taidon lisäksi”, Teddy vastasi, vilkaisi olkansa yli ratsukoita ja hymähti. ”Ravataanko?” Rennonletkeä ravi olisi sopivaa verryttelyä estevalmennuksen jälkeen, jos hevoset vain malttaisivat ravata kaikessa rauhassa sen sijaan että alkaisivat häseltää. Mies odotti hetken, että takaa lähestyvä, rauhallinen autoilijakin pääsi heidän ohitseen, ennenkö antoi Hookin siirtyä raville. Ruunikko liikkui varsin terävin askelin, enemmän sipsutellen kuin varsinaisesti ravaten, mutta hevonen rentoutui metri metriltä varmaotteisen ratsastajan alla. Selkie puhkui ja puhisi, tanssahteli pää korkealla ja käänsi takaosaansa sivuun hiekkatien laidalla kulkiessaan. Zoe koetti suoristaa hevosta varsin heikoin tuloksin, sillä Selkie keksi aina uutta tekemistä, kuten ohjalle nojaamista, sivuaskelia ja säpsähtelyä.
”Minnepäin lähdet hevosten kanssa?” Teddy kysäisi vilkaisten olkansa yli. Tasainen keskustelu oli hyvä tapa paitsi tappaa aikaa, myös varoittaa kaikkia villieläimiä, että liikkeellä oli ratsukoita. Se nyt vielä olisikin puuttunut, että jostain olisi ilmestynyt jänis hevosten jalkoihin.

Amanda antoi orin siirtyä raviin. Isoaskelinen ruuna pöhisi Selkien pelleilylle, turhautuneena siitä ja hidastelusta.
"Saksaan." Amanda ainakin oletti kysymyksen olevan hänelle.

”Mukavaa, mukavaa”, Teddy vastasi, vilkaisi olkansa yli ja kannusti Hookia eteenpäin. Ruuna venytti haluttomasti askeltaan, mutta paikoillaan sipsuttelu ei auttaisi yhtään ketään. Selkie kiihdytti ruunikon tahdissa hyväntuulisena, joskin ruunan tummat korvat kääntyilivät valppaasti alati synkkenevässä hämärässä.
”Mitä odotat Huzzlelta? Se näytti ainakin hyvältä valmennuksessa”, mies jatkoi keskustelua rennosti keventäessään Hookin askelten tahdissa. Hän kannusti hevosta jälleen venyttämään aavistuksen askeltaan ja taputti kepeästi kaulaa, kun ruuna teki niin kuin oli pyydetty. Parempi pitää tahti sen verran reippaana, etteivät takana tulevat kilparatsut veisi ohjia ratsastajiltaan.

Amanda sai miettiä vastausta jonkim aikaa.
"Odotan siltä puhdasta suoritusta. En palkintosijoja, mutta hyvää suoritusta." Onneksi hänem hevosensa ei pelännyt. Ruuna olisi vain halunnut juosta. Lujaa.

”Se kuulostaa hyvältä tavoitteelta. Pidän teille peukkuja pystyssä”, valmentaja vakuutti. Zoe väistätti tummaa papurikonkimoa muutaman askeleen sivuun ja takaisin tien laitaan, kun Selkie alkoi jälleen työntää takaosaansa vinoon. Luulisi, että kilpailut olisivat kuluttaneet pahimman ylimääräisen energian hevosesta, vaan ei.
”Whoah”, Teddy rauhoitteli Hookia, kun ruuna loikkasi valtavalla hypyllä sivuun korskuen jollekin olemattomalle hämärällä pellolla. Hän kannusti hevosen takaisin tien sivuun ravissa ja vilkaisi letkaa. ”Jos jompikumpi kokee hevosensa olevan vähemmän taipuvainen näkemään mörköjä kaikkialla, keulapaikka on tarjolla”, mies tarjosi koettaessaan houkutella Hookia jälleen rennommaksi. Hevonen tarvitsisi silmälaput, kuulosuojaimet ja ties mitä vielä.

Amanda pidätti Huzzlen käyntiin, muiden hevosten pelleillessä kunnolla.
"Tämä ei pelkää, mutta sitten kävellään ja ravataan reippaasti, kun ei ole muiden peräpäitä hidastamassa höyrypäätä." Hän ohitti kaksi muuta, tuntien miten ruuna veulasi kuolainta kiihtyneenä.

”Reippaus ei haittaa”, Zoe vakuutti. Ainakin se tarjoaisi Selkielle muuta tekemistä kuin kuolaimen kolistelua. Hook asettui Huzzlen perään Teddyn ja Zoen tullessa sanattomasti yhteisymmärrykseen siitä, ettei hevosista säikyintä voinut jättää letkan viimeiseksi. Selkie sähelsi kenties omiaan ja suhtautui ylilyövällä, kiihkeällä dramatiikalla moneen asiaan, mutta ainakaan kimo ei keksinyt mörköjä huvin vuoksi.
”Joko Foxy on siirtymässä nuorten luokista eteenpäin? En ikinä muista, minkä ikäinen se on tarkalleen”, Teddy pohti ääneen letkan jatkaessa jälleen matkaansa. Hook tuntui heti rennommalta kun ei joutunut olemaan keulassa, vaikka edelleen ruuna seurasikin ympäristöään valppaudella, joka jätti monet muut varjoonsa.

Amanda päästi ruunansa raviin, keventäen hämmentävän hitaassa tahdissa. Pitkäaskelisen ruunan vauhti piili askelpituudessa, ei niinkään kaahottamisessa.
"Ensikaudelle se siirtyy normaaleihin luokkiin."

”Sinne jäävät sitten nuorten luokat kaikkien ratsujesi kohdalta”, Teddy hymähti huvittuneena. Hän joutui kannustamaan Hookia huomattavan paljon vähemmän eteen nyt, kun Huzzlesta sai vetoapua eikä ruunikko ruuna tahtonut vahingossakaan jäädä liian kauas johtohevosesta. Selkie pärskyi kiihkeästi seuratessaan kahta muuta ratsukkoa, ja Zoe suoristi ruunan takaosaa peittävää, ilmavirrassa hulmuavaa heijastinloimea. Hän oli kiskonut päälleenkin heijastimin koristellun liivin, mutta turvaliivi oli saanut jäädä kaappiin.

"Niin jäävät." Amanda ei tosin tiennyt, että Saksasta oli marraskuussa tulossa hänelle kaksi hevosta. Deirdre ei ollut vielä kertonut asiasta.
"Odotan innolla isoja luokkia sen kanssa."

”Ainakin saitte tästä jo hienon ponnahduspaikan kohti tulevaisuutta”, Teddy järkeili. Voitto oli aina kokemus, josta oli apua niin hevoselle kuin ratsastajallekin. Mikään tuskin pönkitti itsevarmuutta paremmin kuin se, että saattoi edes yhden kerran olla paikalle kokoontuneista ratsukoista parhain.
”Onko sinulla hallikisoja pitkin talvea, vai otatko hetken hengähdystauon?” Mies kysäisi vilkaisten olkansa yli Selkietä. Ei hiljainen ratsukko ollut mihinkään kadonnut, vaikka Zoe kokikin paremmaksi jättää keskustelun valmentajan ja kilparatsastajan välille. Kuten niin usein muulloinkin, hän ei kuulunut tähän dynamiikkaan mukaan samanveroisena keskustelukumppanina. Hänen näkemyksensä kilpailuista oli hevosenhoitajan väristen lasien läpi.

"Meillä on kisoja joulukuuhun asti." Amanda vastasi, vaientuen hetkeksi taistelemaan punaisen jenkkinsä kanssa vauhdista, kun Huzzle yritti vaihtaa laukalle.
"Sen jälkeen hevoset saavat hengittää helmikuuhun asti."

”Sehän kuulostaa mukavalta. Ehdit itsekin ottaa hieman lomaa hektisestä kilpailurutiinista ja keskittyä kaikkeen muuhun”, Teddy kannusti nyökäten. Selkeästi tytön suunnitelmat kisojen suhteen olivat järkeviä, kun Amanda ei yrittänyt paahtaa ympäri vuoden vaihdellen vain hevosia välissä. Hän oli aina ollut sitä mieltä, että ratsastajakin kaipasi hetken lomaa pystyäkseen jälleen panostamaan kilpailemiseen seuraavalla kaudella.

Amanda kaipasi treeniä ja lomaa siinä välissä. Tarkoituksena oli nousta kaikkiem hevosten kanssa uudelle tasolle, vaikeampiin luokkiin, joten lepo ja harjoitus olivat kaikille tarpeen.
"Se aika on varattu harjoittelulle, mutta onneksi sitä varten ei tarvitse matkustaa."

”Harjoittelu on kuin lomaa kaikkien kisamatkojen jälkeen”, Teddy vakuutti naurua äänessään. Siltä se oli aina hänestä tuntunut. Pitkiä maastolenkkejä hevosten kunnon kasvattamiseksi, jos ratsut olivat saaneet nauttia laitumesta kuukauden päivät, työskentelyä kotona ilman kiirettä ja paineita siitä, miten viikon tai kahden päästä oli kisat, joihin hevonen oli saatava terävimmilleen.
”Toivotaan, että saat päättää kautesi yhtä nousujohteisesti kuin miten viime viikonloppu sujui.”

"Toivon samaa." Se olisi ollut jo mahtavaa, mutta ei kovin todennäköistä.
"Rauhassa poika, ei ole noin kiire." Huzzle hypähti kevyesti pystyyn, kuin protestiksi. Se ei voinut sietää himmailua.

”Huzzlea ei olisi selkeästi haitannut toinenkaan valmennus heti perään”, Teddy hymähti katsoessaan ruunan tohelointia. Selkeästi punarautias ei väsähtänyt yhdestä estevalmennuksesta, vaikka töihin oli joutunutkin. Hook säpsähti ojan takaa kohoavaa kivimuuria, joka rajasi pellon laitaa. Ihan kuin hevonen ei olisi nähnyt elämässään tuhansia samanlaisia muureja.
”Käännytäänkö seuraavasta risteyksestä vasemmalle?” Mies ehdotti houkutellessaan Hookia jälleen myötäämään niskastaan, kun hevosen raviaskel alkoi muuttua jännityksestä tökkiväksi.

"Ei todellakaan. Kolmas voisi tuntua jossakin." Ruunalla oli energiaa kuin pienessä kylässä, aivan sama vaikka sille syöttäisi mitä. Väkirehun kohoamisesti nuppiin oli siis teoriana luovuttu ja pyritty vain ohjaamaan hevosen energiaa oikeaan suuntaan ja tekemiseen. Kaikkialla muualla se onnistui, mutta maastossa hevosen hillitseminen alkoi käydä haastavaksi.
"Käännytään vain." Amanda huikkasi olkansa yli. Hän katsoi siivosti ympärilleen, ennen kuin uskalsi kääntää punarautiaan ja sen perässä kulkevan letkan risteyksesta vasemmalle.

”Voi Huzzle”, Teddy naurahti. Hänelle oli käynyt jo aikaa sitten selväksi, ettei Huzzle ollut hevonen, joka väsyi helpolla. Hän ei edes uskonut, että hevonen varsinaisesti rauhoittuisi väsyessään. Todennäköisesti alkaisi vain häseltää enemmän, kun ei malttaisi enää keskittyä. Hän ohjasi Hookin Huzzlen perässä pienemmälle tielle, joka kierteli peltojen ja metsälänttien seassa.
”Ainakin Huzzle haluaa lähteä maastoon”, Zoe huomautti kenties huvitukseksi luettava sävy äänessään. Duffy, joka oli yksi häslä, ei ollut vuosien jälkeenkään oppinut käyttäytymään maastossa kunnolla, vaan jäi vääntämään käännöksistä ja pyrkimään kotiin milloin mistäkin syystä.

Entinen kenttähevonen oli aina valmis maastoon, korvat tikkana eteenpäin sojottaen.
"Todellakin. Joskus on työtä saada se kotiin." Amanda naurahti, silittäen vauhdikkaan ruunan kaulaa, kun se malttoi hetken askeltaa käynnissä rauhallisesti

”Duffy on päinvastainen”, Zoe puhahti päätään pudistaen. Selkiestä ei kannattanut edes puhua, sillä innokkaasta hevosesta ei koskaan ottanut selvää. Kimo saattoi olla innoissaan maastosta ja silti reagoida dramaattisella kiihkeydellä kaikkeen.
”Se yrittää välillä puskea kotiin kesken lenkin ihan omaa tahtoaan.” Ori oli yksi idiootti luupää, jos häneltä kysyttiin, mutta ainakin hevonen oli tehnyt suhteellisen hyvää tulosta tällä kaudella.

"Voi ei. Huzzle tekee miltein mitä vain, aina yhtä innoissaan." hevosen miltein sekopäinen, aaninen into kaikkea kohtaan oli jopa suloista.

”Niin Selkiekin, mutta Selkien into ei ole lainkaan noin… järkevää”, Zoe hymähti joutuen jälleen kerran nakuttelemaan kantapäällään, ettei Selkie kääntäisi takaosaansa autotielle. Teddy vilkaisi olkansa yli ratsukkoa luottaen siihen, että hevosesta usein nariseva hoitaja pärjäsi ratsunsa kanssa hyvin - sanoi Zoe mitä tahansa, hän oli nähnyt naisen valmennuksissa Paddyn selässä. Hoitaja ei ollut lainkaan niin kyvytön ratsastaja kuin millaisena itseään piti.
”Ravataanko hieman? Päästään takaisin tallillekin ennen yötä”, Teddy ehdotti vilkaisten rannekelloaan. Hämärä oli hyvää kyytiä vaihtumassa pimeydeksi, kun taivas menetti punertavaa hehkuaan antaen tilaa tummalle tähtitaivaalle. Maaseudun yö oli aina kaunis.

Amanda nyökkäsi, vaikkei kukaan muu sitä nähnytkään. Hän antoi Huzzlelle hieman ohjaa, mikä sai hevosen nostamaan aivan itsekseen ravin. Ruuna ravasi pitkällä, jokseenkin energiasta jännittyneellä askeleella eteenpäin. Amanda itse oli tyytyväinen hevoseensa. Se oli niin reipas, ei ainakaan pelännyt, kuten Hook (joka pelkäsi kaikkea).

Hook tosiaankin pelkäsi kaikkea, mutta ravissa hevoselle jäi vähemmän aikaa säpsyä, kun jokainen hidastelu sai Huzzlen karkaamaan kauemmas edelle. Hook pysyikin suhteellisen suorana seuratessaan reipasta keularatsua, jonka heijastimien hehkua oli hyvä seurata. Selkie seurasi ratsukoiden perässä korvat hyväntuulisesti hörössä, joskin ruuna viskoi päätään ja painoi kuolaimelle alkaen tuntua turhan kevyeltä takaosastaan. Zoe korjasi etupainoiseksi valuvaa hevosta turhaan, sillä Selkie vain heitti takajalkojaan ilmaan pieneen pukkiin ja rikkoi laukalle. Nainen huokaisi, pidätti hevosta ja pyöräytti silmiään, kun raville pudottamisen sijaan ruuna jatkoi lyhytaskelisessa laukassa. Tietä reunustavat pellot vaihtuivat metsään molemmin puolin, mikä sai ympäristön tuntumaan heti pimeämmältä. Hiekkainen, yksikaistainen tie kaarsi jyrkästi puiden suojassa, ja Selkie vaihtoi laukkaa käännöksessä. Urpo hevonen, mutta sentään niin fiksu, ettei suosinut vastalaukkaa.
”Auto”, nainen huikkasi kuullessaan moottorin tasaisen hyrinän heidän takaansa. Selkie hidasti käyntiin vasta, kun hevosen pää oli lähestulkoon Teddyn selässä kiinni, mutta ainakaan Hook ei potkaissut nuorta kenttähevosta. Auton valokeilat valaisivat takaapäin heidän reittiään, kun auto ohitti ratsukot reippaasti. Selkie kiepahti ympäri potkien mennessään ja Hook hypähti niin, että liukasteli tien penkereellä.
”Kiitos hidastamisesta”, Teddy puhahti oikaistessaan hevosensa takaisin tien laitaan ja katsoi auton pimeyteen katoavia takavaloja. ”Kaikki kunnossa?” Hän vilkuili ympärilleen.

Amanda kuunteli takana kuuluvia ääniä, pidätellen Huzzlea käyntiin auton lähestyessä. Ruuna tuntui keräävän painetta kokoajan, ilmeisesti sekäiset maastokaverit pimeällä eivät sopineet edes amerikkalsiruunan mielenterveydelle.
"Shhh, shhshhh. Ollaan. Kunhan kerää turhaa virtaa."

”Niin nämä taitavat kaikki tehdä”, Teddy huokaisi. Hevosten rauhoittelu ohi kaahanneen kuljettajan jäljiltä osoittautui haastavammaksi kuin Teddy oli osannut kuvitella. Hook tuntui päättäneen, ettei jatkaisi enää askeltakaan eteenpäin. Ruuna steppasi korskuen ja silmänvalkuaiset välkkyen aloillaan, liikkuen sivuttain ja takaperin, mutta ei eteenpäin. Ei alkuperäistä kohtaa pidemmälle, ainakaan. Selkie hyöri ja pyöri kuin väkkärä eikä ottanut asettuakseen, vaikka hoitajan tasainen, pehmeä ääni halkoikin hiljaista maaseudun iltaa. Kun hevoset lopulta suostuivat jatkamaan matkaa, Teddy tunsi jännityksen säteilevän paitsi omasta hevosestaan, myös perää pitävästä Selkiestä.
”Oikaistaanko takaisin peltojen kautta? Jos käännymme parin risteyksen päästä vasemmalle ja oikaisemme muutaman pellon läpi, pääsemme kartanolle ja voimme tulla sitä kautta takaisin tallille”, mies pohti istuessaan rentona hevosen selässä, joka näki hirviöitä kaikkialla.
”Käy minulle”, Zoe totesi Selkien selästä. Ajatus tien varrelle jäämisestä vielä kilometrikaupalla, jotta he voisivat kiertää takaisin tallitielle, ei erityisemmin houkutellut.

Amanda vilkaisi olkansa yli. Oliko hänen hevosensa ainoa edes osittain järjissään oleva eläin tässä seurakunnassa?
Oli. Ja jos Huzzle oli jossain se normaalein ratsu, tilanne oli aika huono. Hän puraisi kevyesti huultaan ja nyökkäsi Teddyn sanoille.
"Se käy. Ainakaan siellä ei tule autoja."
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] Before the world goes dark   Ke Loka 04, 2017 8:13 pm

”Hienoa, tehdään siis niin. Zoe varmasti tietää parhaan reitin?” Teddy heitti kysymyksen olkansa yli. Hevosenhoitajan myöntävää vastaus valoi uskoa Teddyyn. Kun metsä jäi taakse ja ympärillä aukenivat jälleen muurien reunustamat pellot, mies hengitti vapaammin. Heillä oli enemmän valoakin, kun puut eivät olleet ympärillä varjostamassa. Avoin tila ei tosin tehnyt paljoa rauhoitellakseen ratsuja. Moottorin alati voimistuva ulina takaviistosta sai Selkien liukastelemaan ojaan viettävällä nurmella, kun hevonen väisti ojan puolelle pengermältä.
”Kenties seistään ja odotetaan tämä auto ohitse?” Teddy ehdotti pysäyttäessään Hookin. Ainakin seistessä hevosen uskalsi viedä aivan ojaan viettävän pengermän laidalle, joten autolle jäi reilusti tilaa ohittaa heidät ilman, että hevoset saisivat irtosoraa jaloilleen.
”Rauha poika, rauha”, Zoe mutisi kuullessaan, miten auto - pikaisella vilkaisulla pakettiauto, tai kenties suuri maasturi, vai ehkä minibussi - hidasti ratsukoita lähestyessään. Selkie säpsähti jarrujen narahdusta, kun auto hidasti maantienopeudesta enemmän kaupunkiympäristössä nähtyyn vauhtiin. Auton valokeilat ylsivät jo heihin, kun pakoputki paukahti. Hiljaisuudessa kantava ääni sai Selkien ponnistamaan liukkaalta nurmelta voimalla, jolla yleensä jätti taakseen suuria maastoesteitä, ja liukastumaan hiekalla. Jarrut kirskuivat, kun kuljettaja polkaisi jarrun pohjaan ja käänsi rattia välttääkseen törmäämisen keskelle tietä loikanneen hevosen kanssa, joka pyrki jaloilleen ja kohti tien vastakkaista laitaa. Hiekkatiellä renkaat menettivät pitonsa kuljettajan koettaessa korjata kurssiaan, ja auto liukui suoraan kohti kahta ratsukkoa. Hookista lähtevä ääni muistutti kiljaisua, kun ruuna pakeni jyrkästi viettävän ojan pohjalle ja yli metrisestä muurista, joka rajasi pellon laitaa.

Amanda oli yhtälailla tyytyväinen siitä, että tämä maasto olisi pian ohi. Ihmisten seurasta hän oli pitänyt, mutta noiden ratsut olisivat voineet olla hieman rauhallisempia yksilöitä, jotta tämä olisi ollut rentouttavaa edes hänen mielelleen. Hyvin vastahakoisesti punnarautias ruuna seisahtui pientareelle, kolistellen kuolainta suorastaan turhautuneena, suu vaahdossa.
Jos Huzzle yleensä pysyi rauhallisena eikä säikkynyt, niin kahden muun paniikkireaktio ei auttanut. Selkien heittäytyessä auton ajovaloihin ruuna pukitti kunnolla. Kaulalle pudonnut nuori ratsastaja yritti kiivetä vielä takaisin selkään, kuten oli tehnyt niin monesti Teddyn silmien alla valmennuksessakin. Ruunan hypätessä pystyyn, miltein raivoissaan, ei Amandalla ollut enää mahdollisuutta pysyä selässä. Hän putosi kivimuurin viereen, pyörien siitä ojan pohjalle. Rytinä ja epätasaisessa rytmissä kauemmas poistuva kavioiden kopse jäivät mieleen. Huzzle oli ottanut osumaa autosta ja päättänyt poistua paikalta omin neuvoin, toista takastaan rajusti ontuen.

Hook kompuroi ylittäessään muurin. Hevonen ei saanut hyppyynsä riittämiin voimaa, vaan törmäsi kestävää kivimuuria päin etujaloillaan. Suuri hevonen kiepahti esteen ympäri voltilla, laskeutui selälleen pellolle ja pyrki jaloilleen silmittömässä paniikissa. Teddy tunsi kavion tekevän tuttavuutta kylkensä kanssa, kun mies kieri kauemmas hevosesta tasaten hengitystään. Silmissä pyöri, eikä maailma näyttänyt kovinkaan selvältä. Hän räpytteli silmiään tiedostaessaan, että oli kaatunut hevosen kanssa, mutta pudonnut sen verran sivummalle, ettei Hook ollut laskeutunut täydellä painollaan hänen päälleen. Reisi tuntui hellältä eikä hän yllättyisi lainkaan, jos siihen muodostuisi satulankaaren muotoinen mustelma seuraavien päivien aikana, mutta muutoin pikainen tarkistus vakuutti, ettei hän ollut pahasti kolhiintunut. Mies nousi istumaan tuntien, kuinka kylki protestoi liikettä terävällä kivulla. Se siitä loukkaantumisen välttämisestä. Mies aukaisi turvaliivinsä tarroja ja hitaasti liikkuen painoi kätensä kyljelleen. Ainakin kaksi murtunutta kylkiluuta. Mahtavaa. Teddy nousi hitaasti jaloilleen adrenaliini suonissa sykkien ja haki katseellaan muita hevosia ja ratsastajia. Hook kaarsi laukaten takaisin, mikä yllätti miehen. Hook ei koskaan jäisi odottamaan pudonnutta ratsastajaa.
Eikä ollut jäänyt tälläkään kertaa, sillä ruuna oli palannut vain Huzzlen tähden, ja liittyi raudikon seuraan hevosen lähtiessä nelistämään kohti kotia.
”Amanda?” Teddy kysyi pehmeästi kavuttuaan muurin yli ja nähdessään ojaan pudonneen tytön. ”Miltä tuntuu?” Hän kysyi pidellen toisella kädellään omaa kylkeään. Hän ei tahtonut edes ajatella tuhoa, jonka Hook olisi voinut saada aikaan, jos hän ei olisi pukenut ylleen turvaliiviään. Jos kylki tuntui tältä liivin otettua pahimmat iskut vastaan, hän ei enää ikinä maastoilisi ilman turvaliiviä.

Amanda piti silmiään kiinni, poski vasten märkää ja haisevaa ojanpohjaa.
Hänen elämänsä huippuhetki.
Teki mieli huutaa, mutta ilman paettua keuhkoista se oli onneksi mahdotonta. Teddyn ääni sai hänet avaamaan silmänsä, pyrkimään varovasti istumaan. Olkapäässä sekä reidessä vihlova kipu saattoi tarkoittaa kahta asiaa, tytön rukoillessa niiden olevan mitä tahansa muuta, kuin murtumia. Kypärän pinta oli ottanut osumaa muurista ja enemmän kuin kärsinyt, mutta tehnyt tehtävänsä ja suojannut ratsastajan päätä. Vinkaisten hän nosti vasemman käden rintaansa vasten ja tuki oikealla. Sijoiltaan, niin oli käynyt ennenkin.
"Ihan... Kunnossa." Käheä ääni vastasi ojan pohjalta. Reidessä oli haava, mutta ei mitään sen dramaattisempaa.
Miyato oli juuri päättäyt viimeisen valmennuksensa, kylmäten Coran jalkoja kävelytyksen jäljiltä pesupaikalla. Pihalta kuului meteliä, mikä sai amerikkalaisen nostamaan päätään. Hän vilkaisi käytävälle.
"Kuuleeko joku muu tuon?" Hän huikkasi tyhjäksi olettamalleen käytävälle, jos sieltä vaikka vastaisi joku.

Hätääntynyt kuljettaja nousi muutaman kymmenen metrin päähän pysähtyneestä autosta ja säntäsi onnettomuuspaikalle kasvot kalpeina. Ratin takana istunut nuori, tuskin kahtakymmentä kesää nähnyt mies näytti järkyttyneeltä, mutta Teddyn huomio ei ollut kuljettajan rauhoittelemisessa. Yksi heistä oli edelleen kateissa, eikä yöhön laskeutunut syvä hiljaisuus lupaillut hyvää. Kuljettaja tajusi sentään soittaa hätäkeskukseen kädessään puristamalla puhelimellaan.
”Istu alas, älä liiku”, Teddy muistutti, suoristautui raskaasti huokaisten ja liukasteli nurmirinnettä ylös tien laidalle. Hän katseli ympärilleen tien toisella laidalla koettaen nähdä pimeydestä hevosen ja ratsastajan, joista ei ollut kuulunut mitään.
”Menossa”, Lucy vastasi sulkien Ivoryn karsinan oven nopeasti. Hän kiirehti tallipihalle todistamaan, kuinka kaksi likaista, veristä ja kauhistunutta hevosta rymisteli kohti epätasaisella mukulakivellä. Nainen ei ehtinyt muuta kuin huutaa varoituksensa tallikäytävällä olijoille, kun hevoset jo laukkasivat sisään talliin. Hook pysähtyi Ivoryn karsinan eteen koettaen etsiä tietä hevosystävänsä luokse, ja Lucy kiirehti nappaamaan läsipäisen ruunikon revenneistä ohjista kiinni.
”Ketkä lähtivät maastoon Huzzlella ja Hookilla?” Nainen huikkasi kysymyksensä tallikäytävällä oleville ja hälinän paikalle keräämille ihmisille. Kaikki vilkuilivat toisiaan. Jonkun oli pakko tietää!
”Morlandin valmennuksessa niillä ratsastivat Veenin tyttö ja Kashnikov”, yksi valmentautujista osasi kertoa.
”Kashnikov oli kentällä Tinyn kanssa äsken”, toinen korjasi. Lucy vilkuili ympärilleen.
”Kukaan nähnyt valmentaja Morlandia?” Kun vastausta ei kuulunut, nainen löi johtopäätöksen lukkoon. Mahtavaa. Valmentaja ja toisen valmentajan sukulainen olivat pudonneet niin, että hevoset olivat lähteneet omille teilleen ja palanneet tallille ainakin Hookin tapauksessa hiestä märkinä.

Amanda nyökkäsi, pysytellen kiltisti paikallaan. Hän ei kuullut Zoen ääntä, eikä myöskään ainuttakaan hevosta, mikä ei ollut lupaavaa.
"Näkyykö Selkietä?" Tai tuon ratsastajaa? Amanda halusi nnousta ylös ja auttaa etsimisessä.
Miyato seisoi sopivasti Coran edessä, kahden vauhkon ruunan rymistäessä talliin. Miehen hengitys pysähtyi, hänen harppoessa kiinni entisen kilpahevosensa ohjista.
"Woah, poika, poika..." Silmät kävivät hevosta läpi, kauhun valahtaessa läpi. Huzzle oli joko kaatunut tai ottanut osumaa autosta takapäähänsä, hevosen takapää oli vereslihalla.
"Teddy?" Miyato tuntui ilmojen pakenevan keuhkoista.
"Atterberry, ota Huzzle. Soita eläinlääkärille ja käske olemaan täällä nyt eikä vartin päästä." Ensimmäinen reaktio oli lähteä etsimään.
"Kuka lähtee mukaan?" Hänen olisi pakko mennä etsimään.

”Ei”, Teddy vastasi palaten takaisin Amandan luokse. ”He varmasti palaavat kohta. Zoe on taitava ratsastaja, jos hän pysyi selässä Selkien kompuroidessa, ei hän pudonnut myöhemminkään”, mies koetti valaa uskoa niin itseensä kuin Amandaankin. Viimeinen mitä hän oli ratsukosta nähnyt, oli Selkie polvillaan auton valokeilassa.
”Fabien, auta Ivoria ja katso Hookin perään. Hankkikaa eläinlääkäri tänne heti”, Lucy ohjeisti työkaveriaan Miyaton ohjeiden perään. Kalpea ranskalaismies nyökkäsi, tarttui Hookin ohjiin ja suunnisti valaistulle pesupaikalle hoitamaan ratsua.
”Mennään”, Lucy nyökkäsi, sulloi puhelimen takkinsa taskuun ja veti vetoketjun kiinni. ”Mitään ajatusta, minne he olisivat voineet lähteä?”
”Teille”, Natasha liittyi keskusteluun hengästyneenä. Tyttö piteli kädessään Tinyn ohjia selkeästi juostuaan koko matkan hevosen rinnalla talliin, kun oli nähnyt hevosten sännänneen sisään. ”Amanda, Morland ja Winter lähtivät kolmistaan liikkeelle, puhuivat lenkistä autoteiden varsilla.” Lucy kurtisti kulmiaan. Zoe?
”Helvetti”, hän kirosi. ”Joten meillä on kolme ratsastajaa jossakin päin autoteitä ja kaksi hevosta tallissa.” Missä oli kolmas hevonen? Hän ei voinut kuin toivoa, että hevonen löytyisi ratsastajien luota, sillä he eivät kaivanneet enempää talliin nelistäviä hevosia.
”Soitan Zoelle”, nainen mutisi kaivaen puhelimen taskustaan. Puhelin hälytti pitkään, mutta vastausta ei kuulunut. Helvetti. Olisihan se ollutkin liian helppoa, että maastot hyvin tunteva Zoe olisi osannut kertoa heille tarkkaan, minne he olivat pudonneet.

Amanda puraisi huultaan ja katseli ympärilleen. Shokki alkoi hiipiä ihon alle, samoin kylmä. Sitä toki auttoi märkään ojanpohjaan tutustuminen ja nyt aloillaan istuminen.
"Pitäisikö heitä etsiä jostain?"
Miyato veti hasnkoja käsistään, kävellessään ulos. Hän vilkaisi Natashaa ja nyökkäsi.
"Mennään siis autolla." Sieltä ratsastajia olisi loogisinta etsiä. Amerikkalaismies harppoi autolleen ja istui kuskin paikalle.
"Minne he olisivat voineet lähteä?" Miehen katse etsi haukkana tienreunasta ratsastajia, kun hän ajoi tallilta pois johtavaa tietä pitkin eteenpäin.

Teddy vilkaisi toivottomana ympärilleen. Panikoiva kuljettaja oli edelleen puhelimessa hätäkeskuksen kanssa, eikä yhden auton valokeila riittänyt halkomaan heitä ympäröivää pimeyttä. He tarvitsisivat tehokkaita taskulamppuja, jos mielisivät nähdä yhtään ojanpohjaa pidemmälle.
”He eivät ole missään lähellä. Kuulisimme Selkien”, mies vastasi kieltäytyen uskomasta, että Zoe makaisi tajuttomana maassa jonkin pensaan juurella. ”Odotetaan, että poliisi ja ambulanssi ehtivät paikalle.” Siinä tosin kestäisi, sillä ajomatkaa Hexhamista kertyi, vaikka hälytysajoneuvot kaahaisivatkin nopeusrajoituksia rikkoen maanteillä.
”En tiedä”, Lucy myönsi pelko eleitä terävöittäen, kun hän haki katseellaan liikettä auton valokeilojen valaisemalta alueelta. ”Jos Zoe päätti reitin, sanoisin, että he lähtivät kiertämään vanhan myllyn kautta. Hän käy yleensä Duffyn kanssa sillä lenkillä valmennusten päätteeksi”, nainen pohti pakottaen ajatuksensa pysymään ratsukoiden etsimisessä heidän kohtalostaan panikoimisen sijaan. Hän ei ollut edes tajunnut kysyä Kashnikovilta, millä hevosella kolmas ratsastaja oli lähtenyt liikkeelle.
”Jarruta!” Nainen kiljaisi yllättäen kun näki välähdyksen heijastimesta satoja metrejä heidän edessään suoralla tienpätkällä. Lucy oli ulkona autosta ennenkö auto oli edes täysin pysähtynyt, sillä jokainen kuluva sekunti sai auton valokeilat heijastumaan takaisin useammasta heijastimesta. Hevonen. Joka nelisti kohti yössä kaikuvasta tasaisesta kavioiden rytmistä päätellen. Selkie nelisti valokeilaan hikisenä, vaahtoa tummalla rinnuksellaan ja kyljelle keikahtanut satula tyhjänä - mutta samaa ei voinut sanoa tilasta hevosen maata rummuttavien jalkojen vieressä. Lucy tunsi vatsanpohjansa putoavan. Tämä oli näky, jonka hän oli nähnyt aiemminkin, kun Moko oli kiskonut Paulusta perässään.
”Whoah, rauha poika, rauha”, Lucy kohotti käsiään liikkuen rauhallisesti auton keulan viereen. Kavioiden tasainen rummutus hidastui, kun ruuna pudotti laukalle ja sen jälkeen epäpuhtaalle raville. Lucy riskeerasi viimeiset metrit, loikkasi eteen ja takertui kaksin käsin mustiin ohjiin - eikä hetkeäkään liian aikaisin, sillä Selkie oli jo loikkaamassa sivuun jatkaakseen pakomatkaansa tallille. Hän ujutti käsiään alemmas ohjilla, kunnes saattoi tarttua kuolainrenkaisiin hevosen suun molemmin puolin.
”Hei poika, ei enää mitään hätää”, nainen sanoi roikkuen päätään riuhtovan hevosen mukana. Hän näki, kuinka hevonen jätti astumatta takajalallaan, kun oli talloa ratsastajansa päältä, jonka jalka oli jäänyt kiinni jalustimeen. Pitkin teitä retuutettu mytty ei liikahtanutkaan maassa, eikä Lucy pystynyt pitämään katsettaan hoitajassa pelätessään, mitä näkisi. Hän keskittyi hevoseen toivoen, että Miyato saisi väännettyä tajuttoman naisen jalan irti jalustimesta ennenkö Selkie saisi tarpeekseen ja jatkaisi pakomatkaansa tallille.

Luojan kiito Miyato oli ajanut hiljaa ja pystyi iskemään auton pysähdyksiin heti. Auto sai sammua kun hän nosti jalan pois kytkimeltä ja jätti vaihtamatta vapaalle. Kuka nyt tässä ehtisi autoa sammuttamaan avaimella? Amerikkalainen miltein kompuroitsi ulos autosta ja repi jalustinhihnan irti satulasta. Se oli nopeampaa kun taiteilla jalka irti metallisesta jalustimesta.
"Ei helvetti." Tältäkö hän oli näyttänyt Espanjassa? Zoe näytti siltä että naista oli raahattu maata pitkin hyvä matka. Mitä he tekisivät? Selkie ottaisi pian hatkat uudelleen, tosin hevonen oli luultavasti matkalla kotiin. Eivät he ainakaan saisi talutettua hevosta kotiin. Miyato kokeili naisen pulssia ja ainakin löysi sen. Se saattoi olla myös hänen omansa, sydän hakkasi niin ettei hän ollut koskaan ennen tuntenut sen hakkaavan niin.
"Jäätkö Zoen ja Selkien kanssa? Soitan tallilta jonkun avuksi?"

”Joo”, Lucy nyökkäsi. Hän nielaisi vilkaistessaan maassa makaavaa ratsastajaa, joka oli jäänyt juuri siihen asentoon, missä oli ollut Miyaton repiessä jalustimen kokonaan irti satulasta. Hän talutti Selkien kauemmas, ettei hevonen vain polkisi naista enempää.
”Etsi muut”, nainen totesi kaivaen jo puhelintaan esille. Zoe täytyisi saada sairaalaan nopeasti, eikä hän tiennyt ketään, joka ajoi näitä teitä yhtä nopeasti kuin Oliver. Mies saisi ottaa tallin auton ja kiitää tänne. Hän vain toivoi, ettei Miyatoa kohtaisi sama näky muualla kuin mitä he olivat jo päässeet todistamaan Selkien myötä. Ruuna korskui, steppasi silmänvalkuaiset vilkkuen ja riuhtoi päätään niin, että Lucy tiesi repivänsä hevosen suun verille - mutta sillä ei ollut väliä. Oliverin saavuttua mies kaappasi Zoen varovaisesti syliinsä hetken asiaa pohdittuaan. Eivät he voisi saada enempää tuhoa aikaan siirtämällä naisen auton kyytiin kuin mitä Selkie oli jo saanut raahatessaan naista jaloissaan. Sen jälkeen Oliver otti suunnan kohti Hexhamin sairaalaa, josta ensihoitajat saisivat siirtää naisen Newcastlen yliopistolliseen, jos tarve vaatisi. Lucy lähti kävelemään Selkien kanssa takaisin tallille askel raskaana ja hartia kovilla, kun Selkie riehui ja säpsyi.
Teddy vilkaisi omaa puhelintaan kiroten hyödytöntä kapistusta, joka oli mennyt täysin mustaksi putoamisen myötä. Hän tahtoisi kaikenkestävän kapulansa takaisin, ei näitä älylaitteita, jotka hajosivat heti, kun kastuivat tai putosivat. Ja joiden akku loppui aina kriittisellä hetkellä - ja viimeistään kolmen tunnin sisällä latauksesta joka tapauksessa. Hän nousi pientareelta istumasta, kun näki auton lähestyvän ja viittoi valojen sokaisemana autoa pysähtymään.

Miyato nyökkäsi. Hän ajoi hitaasti eteenpäin, pysähtyen kun hahmo viittoi tienreunassa. Teddy.
"Kuka helvetti käski lähteä sillä säikyllä aasilla maastoon hämärällä?" Amerikkalaisnuorukainen parahti noustessaan autosta. Hän ei ollu vihainen, vaan helpottunut.
"Sano että te kaksi olette ehjiä?"

Teddy huokaisi helpotuksesta auton pysähtyessä, ja sai jopa huulilleen hymyn, kun tunnisti saapujan.
”Enemmän tai vähemmän ehjiä”, mies vastasi vilkaisten Amandaa. ”Diagnosoisin itselleni pari murtunutta kylkiluuta ja komean mustelman reiteen.” Eli siis hän oli ehjä. Miyaton sanat rekisteröityivät hänen mieleensä vasta hetkeä myöhemmin. Mies ei ollut kysynyt, olivatko kaikki kunnossa, vaan rajannut kysymyksensä suoraan heihin.
”Näitkö hevosia?”

Miyato puraisi huultaan.
"Kaikki kolme." Se, ettei hän kertonut niiden olevan kunnossa, kertoi jo paljon. Huzzle ei ainakaan ollut, eikä Hook näyttänyt myöskään voineen hyvin. Selkiestä puhumattakaan. Ainakin kaksi kolmesta oli ontunut kunnolla.

”Selkie?” Teddy tarttui miehen sanoihin murehtimatta juuri siinä hetkessä hevosia, jotka eivät varmasti olleet huippukunnossa. ”Näitkö Zoea?” Hienoa, että hevoset olivat löytyneet, mutta ajatus sai miehen taas vilkaisemaan ympärilleen epäluuloisena. Entä jos Zoe olikin pudonnut vastakkaisen pellon muurin taakse, pois näkyvistä mutta lähelle siitä huolimatta?

"Selkie. Ja Zoe. Oliver lähti viemään häntä sairaalaan." Joten nainen oli matkalla avun piiriin, tuosta ei kannattaisi vielä murehtia. Ehkä nainen oli vain tajuton. Ehkä.
"Entä Amanda?" Miyato vilkaisi Teddyn ohi, kääntyen hakemaan korjausta odottaneen loimen autonsa perästä, heittäen sen lopulta istuvan tytön harteille. Tuo näytti palelevan.
"Mitä tapahtui?"

Teddy veti syvään henkeä, minkä totesi olevan virhe sillä sekunnilla, kun kylkeä pisteli. Hän räpäytti silmiään ajaen kivun pois, joskin muistutti itseään kevyestä, pinnallisesta hengityksestä.
”Kolhittu, mutta ei toivottavasti mitään sen pahempaa”, Teddy vastasi. Hän ei luottanut nuoren tytön arvioon omasta tilastaan. Hän oli jo ehtinyt kokea ja nähdä monta onnettomuutta hevosen kanssa ja tiesi tarkalleen, miltä murtuneet kylkiluut tuntuivat. Sen tähden hän olikin niin varma omasta kunnostaan. Päässä ei pyörinyt, joten aivotärähdystä tuskin tarvitsisi pelätä.
”Auto lähestyi, kuului kova paukahdus, Selkie säikähti ja loikkasi tielle. Kuljettaja menetti hallinnan ja valui tien tähän laitaan. Siinä vaiheessa Hook olikin jo pyrkimässä voltilla muurin yli, joten käsitykseni lopusta on varsin hatara.”

Miyato istui Amandan viereen. Tuo oli kutakuinkin valkoinen kasvoiltaan, selvästi paniikissa ja peloissaan.
"Sattuuko?"
"Olkapäähän. Reiteen." Miyato kiinnitti huomiota tapaan jolla tyttö puristi vasenta kättä oikealla itseään vasten. Samalla hän tuli vilkaisseeksi tuon kypärää, jonka pinnoite oli lohjennut ja naarmuuntunut, paljastaen sisällön.
"Huimaako?"
"Mmm." Ehkä hän ei kiusaisi päänsä lyönyttä ratsastajaa kysymyksillä.

Teddy vilkaisi rannekelloaan. Toivottavasti apu löytäisi heidät pian, sillä hän tahtoi soittaa Gabriellelle saatuaan terveen paperit ensihoitajilta. Paitsi että he tuskin moiseen suostuisivat, ennenkö hän kävisi lääkärissä röntgenkuvassa.
”Miyato, voinko lainata puhelintasi?” Mies kysyi. ”Gabrielle tappaa minut, jos saa puhelun sairaalasta.”

Miyato vilkaisi miestä, ojentaen puhelintaan.
"Hän tappaa sinut ja kananaivoisen hevosesi joka tapauksessa." Nainen olisi suunniltaan huolesta.

”Todennäköisesti”, mies vastasi, otti puhelimen kiitollisena vastaan ja naputteli ulkomuistista vaimonsa numeron, kun ei jaksanut etsiä sitä Miyaton kontakteista.
”Hei kulta”, hän tervehti pirteyttä ääneensä tavoitellen heti, kun yhteys muodostui. Ihan vain, ennenkö Gabrielle ehtisi pohtia, miksi Miyato soitti hänelle tähän aikaan. ”Puhelimeni hajosi, joten Miyato lainasi omaansa. En ehdi illallispöytään tänään, anteeksi.”

"Hei Mi- Teddy." Nainen pysähtyi kesken kävelyn, pidellen pyyhkeeseen kiedottua poikaa syliinsä.
"Mitä tapahtui?" Naisen ääneen hiipi määrätietoinen huoli. Teddy oli huolellinen, tuo ei pudotellut puhelintaan, joten siitä tuskin oli kyse.

”Jouduimme pieneen onnettomuuteen maastossa”, mies kertoi, lisäten nopeasti, ”mutta minä olen ihan kunnossa, ei hätää. Pari kylkiluuta kenties sen verran ruhjeilla, että ensihoitajat tahtovat kierrättää minut sairaalan kautta, mutta tulen yöksi kotiin.” Hyvä on, se oli harvinaisen pehmitetty kertomus totuudesta. Kylkiluut eivät suinkaan olleet ruhjeilla vaan murtuneet, ja olisi täysin murtumien asennosta kiinni, laskettaisiinko hänet kotiin vai pelättäisiinkö keuhkon puhkaisua luun palalla.

"... Mursit kylkiluusi?" Nainen ei uskonut sekuntiakaan miehen pehmitettyä kertomusta. Hän tiesi Teddyn tekevän niin, koska ei halunnut hänen huolehtivan.
"Soita kun voit. Tulen hakemaan." Gabriellen äänestä kuuli miten huolissaan nainen oli, vaikka hän pysyikin rauhallisena.

”Siltä tuntuu”, mies huokaisi pehmeästi ja irvisti, kun moinen sai kivun säteilemään kyljestä. ”Soitan. Anna Matthewlle hyvänyönsuukko minunkin puolestani.” Hän ojensi puhelimen takaisin Miyatolle katkaistuaan puhelun ja istahti alas kostealle pengermälle.
”Muistan jälleen, miksen maastoile Hookilla”, mies vitsaili ontuvasti ja painoi päänsä vasten polviaan, vaikka asento saikin kyljen protestoimaan.

Miyato kohotti kulmiaan. Ai nyt vasta?
"Muistuta minua miksi kukaan ratsastaa sitä hevosta.. Onko paha olo?" Nuoren englantilaisnaisen kasvot olivat saaneet valkoisen sijaan hyvin vihertävän sävyn.
"Vähän..."

”Se on hieno hevonen”, mies kohautti harteitaan todeten sen heti massiiviseksi virheeksi. Auauau. Hän vilkaisi Amandaa huolissaan, mutta ainakin Miyato oli katsomassa tytön perään. Adrenaliinin haihtuessa kipu sai vallan, ja kylki alkoi tuntua aina vain hellemmältä. Välähtelevien valojen rikkoessa illan pimeyttä, Teddy pyrki jaloilleen. Ambulanssi ja poliisiauto pysähtyivät vierekkäin tien laitaan, ja hetkessä rauhallinen tila oli virkamiesten täyttämä. Teddy räpytteli silmiään välkkyviä sinisiä ja punaisia valoja vastaan, vastaili kysymykseen ja kiipesi ambulanssin kyytiin istumaan, kun ensihoitajat vaativat käyntiä sairaalassa.
”Ilmoita, mitä hevosista sanotaan?” Mies muistutti vielä Miyatoa.

Miyato olisi antanut mitä vain valojen sammuttamisesta, kun autot saapuivat paikalle. Hän auttoi nostamaan Amandan ylös, vilkaisten ystäväänsä.
"Ilmoitan. Mene sinä nyt sairaalaan ja kotiin." Miyato nousi autoonsa ja palasi tallille, etsiytyen ensimmäisenä Lucyn luo. Käytävällä kulkiessaan hän irvisti veritipoille ja punaisille kavionjäljille.
"Mikä tilanne?"

”Menossa jo”, Teddy virnisti puolittain ambulanssin kyydistä pidellen edelleen kädellään kylkeään. Ainakin se muistutti häntä hengittämään pinnallisesti.
”Huono”, nainen vastasi vilkaisten Miyatoa. ”Miltä ratsastajat vaikuttivat?” Ainakin hän oletti miehen löytäneen ratsastajat, kun tuo oli palannut tallille. Nainen kulki kohti pesupaikkaa, jolla Huzzle seisoi eläinlääkäri ympärillään pyörien. Lucy oli ollut pettynyt nähdessään vanhemman, hopeahapsisen miehen nousevan auton kyydistä Hillsin sijaan, mutta miehen hiljaiset, varmat otteet olivat voittaneet naisen nopeasti puolelleen.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] Before the world goes dark   Ke Loka 04, 2017 8:14 pm

Miyato tiesi ilman kysymistä, että punarautias oli rauhoitettu. Muuten se ei oli ollut niin aloillaan.
"Teddyllä kylkiluita murtunut, ei muuta. Amandalta luultavasti olkapää sijoiltaan ja vakavampi aivotärähdys. Hevoset? Selkie ja Hook?"

”Hyvä”, Lucy huokaisi. Parempia uutisia siis kuin tajuttomana retuutettu hevosenhoitaja. Hän vilkaisi punarautiasta, ennenkö ravisteli ajatuksensa takaisin kysymykseen, jonka Miyato oli esittänyt.
”Hookilla oli vain muutamia pieniä naarmuja, mutta ei mitään sen huolestuttavampaa. Selkie oli niin tolaltaan, että se rauhoitettiin, mutta sekään ei kolhinut itseään pahasti. Polvet sillä oli verillä ja toinen kenkä etusesta poljettuna irti. Ontui takajalkaansa, mutta eläinlääkäri ei löytänyt siitä muuta vikaa kuin jäykkyyden. Epäili, että kyseessä on jumi ristiselässä.”

Miyato vilkaisi punarautiasta ruunaa.
"... Mikä sen tilanne on?" Entisen kilparatsunsa katsominen teki kipeää. Harmaantunut mies vilkaisi amerikkalaista.
"Sen saa kuntoutettua radoille asti, mutta se vie aikaa ja on kallista. Lihas ei ole vaurioitunut pahasti." Miyato nielaisi. Kallista. Huzzlella varmasti oli vakuutus, mutta hän epäili ettei nuorella ratsastajalla ollut varaa maksaa omavastuita.
"Oliko Amandalla sponsoreita?" Kai Lucy tietäisi? Hän ei muistanut.

Lucy seurasi rauhoitettua ruunaa, joka lepuutti päätään riimua pitelevissä ketjuissa. Huzzle näytti niin väärältä seistessään noin, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ollut tarjoutunut. Samoin kuin Selkie, oli Huzzle vaatinut rauhoittavaa välttääkseen enemmät vammat.
”On”, nainen säpsähti tajutessaan, että kysymys oli suunnattu hänelle. ”Cox. Sponsoroi Amandaa ratsukkona Huzzlen kanssa.” Joskus siitä oli hyötyä, että erehtyi kuuntelemaan, mistä tallilla puhuttiin.

Miyato muisti vain sen, etteivät Amandan vanhemmat olisi halunneet kuntouttaa tytön poniakaan aikanaan.
"Coxin puhelinnumero? Onko jos... Cavanaugh." Amerikkalaismies kääntyi kannoillaan, tunkien maneesiin, josta löysi irlantilaismiehen, rääkkäämästä Kashnikovia. Saatuaan vähintään hämmentyneeltä mieheltä numeron, hän soitti naiselle, rukoillen että tuo vastaisi.

Lucy seurasi hämmentyneenä valmentajan menoa saamatta kiinni ajatusketjusta, joka Miyatolla oli käynnissä. Hän lähti sen sijaan kiertämään karsinalta toiselle tarkistamassa, että maastosta palanneet hevoset olivat edelleen kunnossa eikä kevyesti rauhoitettu Selkie kaatunut karsinassaan.
”Veronica”, nainen vastasi asiallisesti. Hän oli oppinut aiemmasta virheestään! Ei enää epämääräisiä vastauksia, ennenkö hän tietäisi puhelimessa todella olevan se henkilö, jonka nimi ruudulla luki.

"Miyato Caloun, anteeksi että häiritsen. Tallilla on pieni tilanne ja Amanda van der Veenin hevonen loukkaantui." Mies rapsutti ruunan roikkuvaa päätä. Vaikka hevonen ei ollut hänen kanssaan toiminut, hän rukoili sen elämälle ja uralle jatkoaikaa jo toista kertaa.
"Kuntouttaminen tulisi kalliiksi ja vanhemmat eivät varmasti auta. Vaihtoehtoina on hoito ja kuntoutus, jolloin Huzzle pääsisi vielä radoille, tai... Tai eutanasia. Soitan Amandan puolesta, hän on itse sairaalassa."

Veronica terästäytyi kuullessaan Miyaton äänen Artemiksen sijaan. Hän suoristautui sohvalla ja laski viinilasin kädestään. Tilanne, jossa hevonen loukkaantui? Miehen kuvaillessa hevosen tilaa, Veronica peitti suunsa kädellään, nielaisi ja sulki hetkeksi silmänsä. Hän ei tahtonut edes kuvitella, missä kunnossa ratsastaja oli, jos hevosen kanssa arvottiin kuntoutuksen ja lopetuksen välillä.
”Ettehän te nyt voi tytön hevosta lopettaa ilman, että hän on paikalla!” Nainen parahti protestiksi. ”Hoidetaan, tietenkin.” Jos Amanda olisi sairaalasta päästyään toista mieltä, he keskustelisivat asiasta sitten. Hän ei ottaisi omatunnolleen sitä, ettei tyttö voisi sanoa edes hyvästejä hevoselleen, jos hevosella kerran oli mahdollisuus kuntoutua vielä kilpakäyttöönkin.

Miyato puraisi huultaan, silittäen ruunan kaulaa.
"Kiitos. Minun ja Amandan puolesta." Hän näytti peukkua lääkärille. Tehköön kaiken mitä ikinä vain saattoi ruunalle tehdä, jotta sen olisi parempi.
"Amandalla ei ole suurta hätää, siitä ei tarvitse huolehtia. Gabrielle tosin saattaa kaivata tukea, Teddy mursi kylkiluitaan." Vasta nyt hän tuntui muistavansa, että nainen oli tuttu kollegan vaimon ystävänä ja kummipojan toisena kummina.

Veronica pudisti päätään. Millainen ihminen kieltäisi hoidon, joka pelastaisi hevosen hengen?
”Voi jumalauta”, hän huokaisi silmiään pyöräyttäen. ”Olisihan se pitänyt arvata, että hän on jotenkin mukana tässä.” Tietenkin Teddyn oli mentävä putoamaan ja rikkomaan itsensä. Helvetin toistaitoinen tunari.
”Kiitos soitosta. Toivottavasti Huzzle tulee kuntoon”, Veronica hieraisi niskaansa ja suuntasi ajatuksensa jo siihen, montako lasia oli juonut viiniä. Tuskin edes puoltatoista. Hän ei laskenut edes puhelinta kädestään, kun soitti jo Gabriellelle.
”Kuulin miehestäsi”, hän huokaisi silmiään pyöräyttäen. ”Haluatko tulla Matthewn kanssa tänne yöksi? Tai tuoda vain Matthewn, jos lähdet vierailulle sairaalaan.”

Gabrielle kurtisti kulmiaan, kysymättä sen enempää.
"Jos tuon Matthewin sinne?" Hän saisi haettua miehensä kotiin ja hän saisi vahtia tuota yön, ilman lapsenhoitoa.
"Mistä sinä edes kuulit?"

”Tuo”, Veronica vastasi hetkeäkään epäröimättä. Hänen asuntonsahan oli melkein matkan varrella, kun nainen suuntaisi noutamaan miestään.
”Miyato soitti. Hevonen kolhinut itsensä samassa rytäkässä ja hän tahtoi kuulla, olenko valmis tukemaan kuntoutusta vai lopetetaanko hevonen siltä seisomalta.”

Gabrielle valahti valkoiseksi.
"Kenen hevonen?" Hän tiesi naisen tukevan nuoria ratsastajia. Gabrielle hamusi kasaan pojan tarvikkeita kiireessä. Hän halusi Newcastleen, nyt.

”Amanda van der Veenin”, Veronica vastasi, ”se Miyaton entinen kilparatsu Huzzle.” Hän oli toki kuullut tarinan Huzzlen historiasta useampaan otteeseen, joten punaraudikko oli jäänyt mieleen.

Gabrielle hieraisi kasvojaan. Hän ei ollut osannut yhdistää Amandaa Teddyn työpaikalta tuttuum mieheen aiemmin.
"Voi luoja. Me tulemme kohta sinne nähdään."

”Nähdään”, Veronica toivotti laskien puhelimen kädestään. Hän siivoaisi pikaisesti asuntonsa Matthewta varten, kun odottaisi kummipoikaa ja ystävää saapuvaksi.
”Luoja mikä ilta”, Lucy huokaisi palatessaan Huzzlen luokse. Selkie ja Hook olivat niin kunnossa kuin niiltä vain sopi odottaa. Oliver pelmahti sisään talliin, haravoi ympäristöä hätäisesti ja huomatessaan sekä valmentajan että Lucyn, harppoi pitkin askelin kaksikon luokse.
”Hevoset?” Hän henkäisi saaden Lucyltä ytimekkään tiivistelmän hevosten kunnosta. ”Okei. Zoe vietiin suoraan Hexhamista Newcastleen. Ensihoitajat lupasivat ilmoittaa hänen läheisilleen”, mies vilkaisi ympärilleen. Lucy aavisti jo, mikä seuraava kysymys oli.
”Kuka tahtoo soittaa Edgerlylle?” Voisiko sen vain lykätä tallin harteille hevosen kuntoon vedoten? Samalla vaivalla mainita hevosenhoitajasta, kun joku epäonninen joutuisi soittamaan raportin Selkiestä?

Miyato katsoi tilannetta sivusta, rapsutellen Huzzlea hellästi. Kuullessaan Edgerlyn nimen, hän havahtui.
"Morlandin vaimo. Gabrielle tekee työkseen Edgerlyn pr-työt. Jos hänelle kertoo tilanteen, hän kertoo sen eteenpäin. Tai Teddy kertoo." Nuo osasivat ainakin käsitellä ulkoministeriä. Jotenkuten.

Oliver oli innokas tarttumaan tarjoukseen, mutta Lucy puri huultaan. Oli tallin työtä ilmoittaa hevosista, eikä siinä yhteydessä voinut jättää mainitsematta ratsastajaa. Kenties hän veisi asian eteenpäin tallin johdolle, joka tietäisi mitä tehdä. Effie heittäisi häntä nitojalla, kun hän seuraavan kerran kurkistaisi toimistoon.
"Hyvä tietää. Eiköhän viesti saada siis jotenkin perille", Lucy huokaisi. "Onko vielä muita, kenelle täytyisi ilmoittaa?" Ei kai. Teddyn vaimo selkeästi tiesi jo asiasta, ja sairaala ottaisi varmasti yhteyttä Amandan läheisiin. Ja tieto kulkeutuisi talliväen keskuudessa hetkessä. Hän ei olisi lainkaan yllättynyt, vaikka jo vapaata iltaa viettämään lähteneet työntekijätkin olisivat kuulleet uutiset.

Miyato nosti toisen kätensä pystyyn, kuin antautuakseen.
"Tiedän että se ons tallin tehtävä, mutta jos Effie ei saa Charlesia kiinni, Gabrielle varmasti tietää mistä hänet tavoittaa." Nainenhan tiesi miehen aikataulut hämmentävän, jopa pelottavan tarkasi. Mies rapsutteli punaista ruunaa vielä pitkään, suostumatta jättämään hevosta yksin lääkärin kanssa. Hän oli sen Huzzlelle velkaa.

"Joo", Lucy myöntyi. Hän vilkaisi ympärilleen hiljentyvässä tallissa. Ehkä hänen pitäisi lähteä kotiin, kuten oli ollut tarkoitus jo tunteja aiemmin, ennenkö Ivory oli kompuroinut ja polkaissut kenkänsä, ja hän oli jäänyt tallille todistamaan sotkua, jonka lyhyt maastolenkki oli tuonut mukanaan.
"Huomiseen", nainen toivotti olkansa yli lähtiessään liikkeelle, ja Oliverkin havahtui siihen, että miehen täytyisi hoitaa iltatalli alta pois.

"Huomiseen." Miyato huikkasi naiselle. Hän ei ollut aikeissa liikkua mihinkään.
Toisaalla taas Gabrielle soitti ystävänsä ovikelloa, silmät huolesta itketystä itkusta punaisena. Teddy ratsasti niin harvoin, miksi näin oli käynyt?
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] Before the world goes dark   Ke Loka 04, 2017 8:14 pm

Veronica aukaisi oven laskien Gabriellen sisään. Hän halasi ystäväänsä heti, kun tuo oli selvinnyt oviaukosta asuntoon, ja otti sen jälkeen Matthewn syliinsä riisuakseen pienen pojan ulkovaatteista. Hänen ei käynyt kateeksi Gabriellea. Ystäväparka.
”Onko sairaalasta kuulunut mitään uutta?” Hän kysyi vaikka epäilikin, ettei kukaan sairaalassa saisi aikaiseksi ilmoittaa mitään, ellei Teddy itse niin tekisi.

Gabrielle pudisteli päätään.
"Ei mitään uutta. Miyato soitti ja osasi kertoa sen verran, että hevoset olivat ilmeisesti säikähtäneet auton paukahtavaa pakoputkea." Ainakin amerikkalaisen mielestä mainittu kova pamaus olisi hyvin voinut olla pakoputki.

”Voi luoja”, hän pyöräytti silmiään. ”Ja tietenkin miehesi oli sen sekopäisen hevosen selässä, eikö vain? Sen joka pelkää voikukkiakin.” Hänen oli vaikea kuvitella Kashnikovin ratsastamaa punaista tammaa säikähtämään pientä paukahdusta ainakaan niin, että saisi telottua ratsastajansa sairaalaan, mutta mitäpä hän hevosista tiesi. Muuta kuin sen, että hänen sponsoroimansa Rhatan vaikutti erittäin rautahermoiselta Hookin rinnalla.

"Juurikin sen." Gabrielle valahti istumaan sohvalle.
"Tapan sen elukan tai lähetän sen kuuta kiertävälle radalle." Teddy saisi luvata olla nousematta Hookin satulaan enää ikinä.

”Älä nyt, minä juuri lupasin maksaa toisen säikkyneen hevosen kuntoutuksen”, Veronica huomautti toista kulmaansa kohottaen. Ei Gabrielle menisi hevosta lähettämään yhtään minnekään, vaikka epäilemättä ystävä saisikin miehensä suostumaan moiseen.
”Miten jakselet?” Nainen kysyi laskien Matthewn olohuoneen lattialle muutaman lelun kera. Epäilemättä poika lähtisi pian konttaamaan muualle, mutta ainakin nyt hetkeksi lelut riittivät pitämään lapsen huomion.

"Lupasit?" Gabrielle hymyili hieman. Miyato oli kertonut Huzzlesta, joten nainen ainakin oletti sen olevan miehen entinen ruuna.
"Hyvin. Minä vain... Kuvittelin etten saisi näitä puheluita enää. Onnea sinulle kun miehesi aloittaa kilpailemista toisessa lajissa." Niin, siis, Veronicallehan Artemis ei ollut maininnut asiasta, Gabriellekin oli kuullut sen vain Teddyn ja Miyaton puheista.

Veronica nyökkäsi. Ei hänellä ollut ollut muuta vaihtoehtoa. Jos se nyt tarkoittaisi, että Wyattilta saatuihin rahoihin tulisi suurempi lovi, aivan sama. Ei hän niillä rahoilla mitään parempaakaan tekisi.
”Voi sinua”, hän huokaisi ja veti Gabriellen uuteen halaukseen. Vasta vetäytyessään halauksesta kohotti nainen kulmaansa. ”Ei aloita?” Kiellosta huolimatta äänensävy oli varsin kysyvä, sillä olihan se nyt kummaa, että Gabrielle meni moista sanomaan.

"Omistaja on varmasti onnellinen siitä." Gabrielle hymyili hieman. Kuulemma tyttö oli pärjännyt vaativan hevosen kanssa hyvin.
"Kuulemma hänelle on tullut Irlannista ratsastettavakseen nuori kouluhevonen." Gabrielle vastasi varovasti.

Veronica heilautti kättään välinpitämättömästi. Oli Amanda onnellinen tai ei, tyttö ansaitsi mahdollisuuden päättää itse, mitä hevoselle tehtäisiin. Siihen asti sitä hoidettaisiin niin hyvin kuin vain mahdollista.
”Eikä ole”, nainen siristi silmiään ja hapuili puhelintaan. Kyllähän Artemis olisi hänelle kertonut, eikö vain? Veronica nakutti pikaisen viestin miehelle tiedustellakseen asian todellista laitaa, ennenkö laski puhelimen syliinsä ja vilkaisi Gabriellea. ”Mistä sinä niin kuulit?”

Gabrielle kohautti kevyesti olkiaan. Ei hän tietenkään varma voinut olla.
"Miyato ja Teddy olivat nähneet hänet tallilla uuden hevosen kanssa." Pian Veronican puhelimeen tuli vastauksena vain kuva ruunivoikosta irlantilaisruunasta, jonka perään tuli "saattaa olla, saattaa olla olematta"-tyyppinen viesti.

”Voi jumalauta Artemis”, nainen kirosi nähtyään viestin ja kuvan. Hän ojensi puhelinta Gabriellenkin nähtäväksi.
”Niinpä tietenkin. Elämässäni ei ollutkaan jo tarpeeksi stressiä”, hän puhahti, pyöräytti silmiään ja vilkaisi Matthewta, mikä sai suupielet kääntymään ylöspäin. ”Jos koskaan saan vastaavan puhelun, ajan teille yöksi viinapullon kanssa”, nainen uhkasi. Gabrielle oli aivan liian aikuinen, kun oli vain pakannut Matthewn tavarat ja ajanut hänen luokseen. Hän olisi paiskonut astiakaapin sisältöä pitkin seiniä ja juonut viinaa kunnes unohtaisi, miksi lattialla oli rikkinäisiä lautasia.

Gabrielle ei voinut olla pärskähtämättä.
"Kouluratsastus on sentään melko turvallista." Jos se yhtään lohduttaisi.

”Valmentaminen olisi turvallisempaa”, Veronica huomautti, ”paitsi jos on idiootti ja lähtee olemattomia säikkyvällä hevosella maastoon. Miehesi on parasta olla kunnossa, ihan vain että voit itse hutkia hänet takaisin sairaalaan.”

"Ei se hänen syytään ole." Gabrielle totesi. Ei mies itse ollut valinnut pudota.
"Ja niin se olisi. Ilmeisesti vaim heistä ei saa ratsastamista pois millään. Olemme tuomittuja naisia."

”Sitä me olemme”, Veronica huokaisi. Helvetin miehet. Ja hevoset. Seuraponi Artemikselle reaktiivisten kilparatsujen sijaan alkoi kuulostaa vain entistä paremmalta idealta.
”Mikseivät he voisi pitää vaikka postimerkeistä. Postimerkkien keräilyhän olisi oikein mielenkiintoista mutta ennen kaikkea turvallista tekemistä.”

"Se olisi turvallista." Gabrielle vastasi hymyillen.
"Toisaalta, tekisikö se kumpaakaan yhtä onnelliseksi?"

”Saisi minun puolestani tehdä”, Veronica pyöräytti silmiään. Artemiksella olisi selitettävää, kunhan hän ehtisi seuraavan kerran miehen luokse. Nyt oli kuitenkin tärkeämpää odottaa, että Teddy saisi kotiutuskäskyn sairaalasta.
”Miten viikonloppusi sujui?” Hän kysyi toiveissaan harhauttaa ystävän ajatukset toisaalle sairaaloista ja hevosten vaarallisuudesta.

"Hyvin. Meillä oli oikein mukavaa. Kummipoikasi oppi uuden ihanan leikin nimeltä varasta kaukosäädin." Heidän televisiossaan oli nykyisin mitä mielenkiintoisimpia asetuksia, kun kohta yksivuotias poika keksi tehdä milloin mitäkin.

”Sehän kuulostaa villiltä”, Veronica naurahti. Vai oli Matthew opetellut viemään kaukosäätimen. ”Kenties hän yrittää kertoa, että vietätte liikaa aikaa television edessä?” Nainen virnisti.

"En usko. Hänen liikkuvuutensa pitää siitä huolen." Nainen nauroi pehmeästi, vilkaisten poikaansa hymyillen.

”Oi voi. Siinä on sinulle seuraava tuleva kilpaurheilija”, Veronica pudisti päätään huvittuneena.

"Sitä minä vähän pelkään. Ole onnellinen ettei sinulla ole lasta, josta luultavasti kasvaisi yhtä hullu kuin isästään." Gabrielle tulisi olemaan sydän syrjällään aina kun Matthew olisi hevosen selässä.

”Sinun on paras onnistua kitkemään pahin hulluus heti alkuunsa”, nainen totesi. Hänen kummipojastaan ei kasvaisi seuraavaa Morlandia, kiitoksia vain.
”Minulle riittää se, että jostakin käsittämättömästä syystä mieheni tahtoo nousta valtavien eläinten selkään päivittäin.”

Gabrielle vilkaisi poikaansa.
"Epäilen etten ole onnistunut. Hän osoittaa jo nykyään hevosia telkkarissa ja omistaa kolme hevospehmolelua, jotka ovat ne ehdottomat lempparit."

”Voi apua”, Veronica huokaisi. ”Onnea elämääsi. Omatpahan ovat hautajaisesi.” Gabrielle harmaantuisi muutamassa vuodessa pelkästä stressistä.

"Niin ovat." Gabrielle hymähti vaisusti.
"... Joten. Miten teillä nyt menee?"

”Hyvin”, Veronica vastasi vilkaisten puhelintaan, johon oli vastikään saanut kuvan hevosesta. Artemis olisi voinut kertoa siitä kasvokkain jo aiemmin, jos häneltä kysyttiin. ”Olemme löytäneet jonkinlaisen tasapainon kaiken jälkeen”, hän kohautti harteitaan. Olihan tässä nyt ollut jo viikkokausia aikaakin saada sovittua ja puhuttua asioista sen verran, ettei kumpikaan tuntenut tarvetta tanssia varpaisillaan toisen ympärillä.

Siksi Gabriellekin kysyi nyt asiasta, kun jonkinlaista sovintoa oli tehty jo pidempään.
"Kerroitko hänelle miksi reagoit niin?"

”En”, Veronica myönsi. Hän aavisti jo, miten saisi kuulla kunniansa moisesta, joten kiirehti jatkamaan, ”mutta kerron kyllä. Joskus myöhemmin, kun sopiva tilaisuus tarjoutuu.”

Gabrielle tyytyi vain katsomaan ystäväänsä tiukasti.
"Itsesi takia. Ja ehkä olet selityksenkin velkaa." Hän hymähti, ottaen syliin pyytävän poikansa syliin, ojentaen tuon kummitädilleen, Matthewin hapuillessa tuon suuntaan.

”Ehkä”, Veronica vastasi ottaen hymyillen pojan vastaan. ”Mutta en nyt. Sitten, kun sopiva hetki tarjoutuu.” Eli ei koskaan, jos häneltä kysyttäisiin.

"Minä aion kysyä tätä siihen asti, että vastaat myöntävästi." Gabrielle vastasi hymyillen. Hän hymyili leveämmin kun katsoi poikaansa, sipaisten tuon tummia hiuksia hellästi.
"Haluan kyllä että mieheni alkaa pysyä ehjänä, jos saamme toisen lapsen."

”Anna mennä”, Veronica totesi. Ystävä olisi vapaa kyselemään vaikka maailmanloppuun saakka. Ehkä hän onnistuisi jossakin välissä istumaan alas ja puhumaan aiheesta Artemikselle. Ehkä ei. Vielä aihe oli tuntunut liian tuoreelta käsiteltäväksi. Ei hän tahtonut hieroa suolaa haavoihin.
”Paras olisi pysyä ehjänä ihan vain Matthewnkin tähden.”

"Niin olisi. Mutta jos minulla on pallovatsa ja hän putoaa hevosen selästä, saatan hutkia hänet itse." Gabrielle ei tosiaan halunnut edes ajatella sitä skenaariota pidemmälle.
"Oletan että te kaksi olette aina kaksin?" Lieni turha haaveilla siitä että voisi joskus saada Veronican lapsesta omilleen leikkikaveria. Kaksikko ei varsinaisesti vaikuttanut haluavan sellaista.

”Lupaan tehdä sen puolestasi, jos et pääse vatsasi kanssa sohvalta ylös”, Veronica lupasi suupieli nykien. Hän epäili, että Gabrielle löytäisi supervoimat siinä tilanteessa.
”Kyllä”, nainen nyökkäsi. Ei lapsia hänelle, ikinä. Hän puri alahuultaan, mutta suli hymyyn Matthewn kurkottaessa sotkemaan pienet sormensa hänen tummien hiustensa sekaan.
”En keksi maailmasta montaakaan asiaa, jota pelkään enemmän kuin synnyttämistä”, nainen tunnusti hiljaa. Hänen äitinsä oli kuollut vain tunteja myöhemmin komplikaatioihin, eikä pelko siitä, että hänelle kävisi aivan samoin, ollut koskaan hellittänyt.

Sen jos minkä Gabrielle ymmärsi. Hän oli pelännyt aina siihen asti, kun oli saanut Matthewin syliinsä ensimmäisen kerran.
"Ymmärrän." Silti se tuntui kurjalta, että pelko piti huolen siitä, ettei Veronica saisi kokea sitä mitä voisi olla sen kaiken jälkeen.
"Ja sitten olen minä, joka leikin tulella. Ja aviomieheni järjellä."

”Jonkun meistä täytyy hieman koetella rajoja aina silloin tällöin”, nainen totesi ja korjasi Matthewn asentoa sylissään, kun pieni poika koetti kovasti kiivetä hänen hiuksiaan apuna käyttäen ylöspäin.
”Mutta aviomiehesi leikkii myös sinun järjelläsi kaiken tämän hevostouhun kanssa”, hän lisäsi.

"Se on eri asia." Gabrielle vastasi pehmeästi. Siihen ei voinut vaikuttaa, hän ei halunnut viedä mieheltään hevosia kokonaan. Siinä missä taas raskaus oli helppo estää, vaikka historia näytti siltä, että heillä olisi siinä omat haasteensa.
"Minusta on tullut kamala lälly." Nainen naurahti.

”Sitä se äitiys teettää”, Veronica naurahti. Hän irrotti hellästi Matthewn otteen hiuksistana ja käänsi pojan istumaan syliinsä oikeinpäin. Hetkeä myöhemmin poika jo kurkotteli kohti sohvalle jäänyttä kaukosäädintä. Nainen nauroi ojentaessaan kaukosäätimen taaperolle, jonka ensimmäinen reaktio oli maistaa säädintä - ja sen jälkeen painaa niin montaa nappia yhtä aikaa kuin vain mahdollista. Puhelimen ääni sai naisen vilkaisemaan omaa puhelintaan, vaikka soittoääni ei tutulta kuulostanutkaan. Sen sijaan Teddy tavoitteli vaimoaan varsin rennosti nyt, kun oli saanut kipulääkkettä suoraan suoneen.

Gabrielle nauroi pojalleen, ottaen oman puhelimensa käteen.
"Gabrielle Morland." Vieraaseen numeroon hän vastasi aina yhtä virallisesti.

”Iltaa rouva Morland. Herra Morland tässä”, Teddy virnisti laiskasti puhelimeen. Hän soitti sairaalan puhelimesta rikottuaan oman kännykkänsä, ja tunsi olonsa varsin typeräksi pitäessään vanhanaikaista luuria korvallaan.
”Minä saan lähteä. Jos saan kyydin. Eikö vain Shannon?” Hetken taustalta kuului epäselvää mutinaa, ennenkö Teddy palasi puhelimeen. ”Shannonkin sanoi joo. Shannon on yövuorossa oleva hoitaja”, mies raportoi ajatukset tervassa kahlaten.

Gabrielle kohotti kulmiaan. Mitähän lääkettä hänen miehensä oli saanut ja kuinka paljon?
"Minä tulen. Tosin, jos olet kovin rasittava, jätän sinut sinne." Nainen vastasi nauraen, sulkien puhelun.
"Menen hakemaan huumatun idioottini sairaalasta. Tuotko vai tulenko hakemaan pojan huomenna? Vai tulenko jo aamulla ennen töitäsi?"

”Et voi jättää minua tänne, täällä ei ole-”, Teddy protestoi, mutta loppu jäi historiaan kun mies tajusin linjan jo katkenneen. Huokaisten mies laski puhelimen luurin kädestään ja jatkoi aiempaa tehtäväänsä laskea kattopaneeleiden ruutujen lukumäärää.
”Voin tuoda Matthewn aamupäivästä”, Veronica vastasi hetken aikataulujaan pohdittuaan. ”Ei minua kaivata ennen yhtä töissä, joten nukkukaa kerrankin pitkään. Tuon Matthewn joskus puolen päivän pintaan.”

Gabrielle huokaisi raskaasti.
"Kiitos, olet kultainen." Hän hymyili pehmeästi ja nousi ylös. Ennen sairaalalle lähtöä hän suukotti vielä poikansa, lähtien sitten hakemaan miestään. Siellä hänet ohjattiin oikeaan paikkaan.
"No niin, mennään kotiin ärsyttämään minua, eikä työtään tekeviä ihmisiä."

”Gabrielle!” Teddy hihkaisi koettaen pyrkiä liikkeelle sängyltään turhankin reippaasti. Lyhythiuksinen, pyylevä Shannon laski kätensä miehen hartialle pysäyttäen moisen liikkeen alkutekijöihinsä ja soi järkkymättömän, ehdottoman katseen potilaalle.
”En yleensä sano tätä, mutta onnea ja kärsivällisyyttä”, yövuoroon tullut sairaanhoitaja totesi Gabriellelle auttaessaan Teddyä hitaasti istuma-asentoon sairaalasängyllä, jolla mies oli levännyt siihen asti, että kaikki tutkimukset saatiin hoidettua loppuun saakka.
”Hän on saanut melkoisen annoksen kipulääkkeitä, joten hän on hieman”, Shannon nyökkäsi paljonpuhuvasti miestä kohden, joka tuijotti sukkavarpaitaan selkeästi hämmentyneenä siitä, missä ratsastussaappaat olivat.
”Kaksi murtunutta kylkiluuta ja kolmas, jossa on hiusmurtuma. Kaikenlaista urheilua on syytä välttää muutama viikko, ja seuraavat päivät pitää sidettä kyljen ympärillä lähinnä estämään turhan syviä hengenvetoja”, hoitaja tiivisti. ”Reidessä on hurjan näköinen mustelma, mutta siitä on turha huolestua. Kuvasimme ja ultrasimme alueen varmuuden vuoksi, mutta emme löytäneet mitään huolestuttavaa. Se vain näyttää ikävältä muutaman viikon. Tässä on lääkärin kirjoittama resepti tujumpaan kipulääkkeeseen huomista varten.”

Gabrielle painoi sormilla ohimoaan, huokaisten syvään.
"Enkö saisi mukaan jotakin millä hiljentää hänet loppuyöksi?" Kannatti sitä aina kysyä.
"Ja sinä herraseni. Nouset rauhallisesti siitä ylös, tässä on sinulle tennarit ja mennään. Eikä pihaustakaan puhutta, tai vaimennan sinut."

”Valitan”, Shannon vastasi naurahtaen. ”Jos se olisi sallittua, hän olisi saanut sitä jo tunteja sitten, kun pääsi takaisin röntgenkuvista. Häntä ei ole voinut jättää yksin viideksi minuutiksikaan, tai hän on jo ollut liikkeellä.” Toivoton, kammottava potilas. Shannon ei voinut sanoa olevansa surullinen, että mies oli lähdössä kotiin vaimonsa riesoiksi. Kuka tiesi, ehkä mies asettuisi tutussa ympäristössä eikä koettaisi vaeltaa luoja yksin tiesi minne.
”Hän kyseli kovasti kahdesta muusta samassa ratsastusonnettomuudessa olleesta henkilöstä”, Shannon lisäsi. ”En onnistunut jäljittämään toista, joten uskon hänen päässeen jo kotia, mutta toinen vietiin suoraan leikkaussaliin.” Shannon selasi hetken muistilehtiötään. ”Winter. Siltä varalta että hänen ensimmäinen kysymyksensä huomenna liittyy muiden kuntoon.” Teddy taisteli tennareiden kanssa kuin suurenkin älypelin, ja lopulta Shannon kumartui laittamaan kengät miehen jalkaan.
”Käyn hakemassa pyörätuolin. En aivan luota siihen, että hän pysyy pystyssä ilman tukea”, hoitaja hymähti, poistui hetkeksi huoneesta ja palasi pyörätuolin kanssa.

Gabrielle jäätyi hetkeksi. Winter. Zoe? Charlesin hevosenhoitaja? Nainen nielaisi.
"Teddy, turpa kiinni nyt." Gabrielle sihahti miehelleen Shannonin palatessa.
"Istu siihen. Ja... Anteeksi, tiedän ettet voi kertoa paljon koska en ole läheinen, mutta onko Winterin tilanne paha? Osaisin ilmoittaa meidän työnantajallemme. Charles Edgerlylle. Hän on Edgerlyn hevosenhoitaja."

Teddy veti vetoketjulla suunsa kiinni ja nyökkäsi peukkua näyttäen vaimolleen. Hän olisi aivan hiljaa ja istui ohjeistettuna pyörätuoliin. Varsin pumpulisissa, kaikki ajatukset hilpeiksi muuttavissa aivoissa jokin naksahti sen verran, ettei mies lähtenyt rullaamaan pyörätuolilla mihinkään, vaan istui siivosti ja hiljaa aloillaan odottaessaan vaimoaan.
”Hmph. Hän ei ole töissä muutamaan viikkoon, sen voin luvata”, Shannon hymähti vilkaisten muistilehtiötään ostaakseen itselleen hieman aikaa. Kai ulkoministerin hevosenhoitajalle voisi sen verran vapauksia antaa? Ja olihan tässä onnettomuuden toisesta osallisestakin kysymys, joten sääntöjä voisi venyttää. Hieman. Eihän naisen perhekään ollut vielä ehtinyt paikalle, vaikka ilmoitus olikin saatu perille.
”Viimeksi kun kuulin, häntä kiidätettiin leikkaukseen sisäisen verenvuodon tähden. En valitettavasti osaa sanoa vakavuudesta muuta kuin sen, että puhe oli traumatehosta. Voin katsoa viimeisimmän tilannepäivityksen koneelta samalla kun kirjaan teidät lähteneiksi”, Shannon tarjosi. Hän oli ollut tässä työssä aivan liian pitkään pitääkseen säännöistä kiinni ilman poikkeuksia.

Gabrielle puraisi huultaan. Pitäisikö hänen ilmoittaa Winterin loukkaantumisesta, vai voisiko hän odottaa tuon perheen tekevän sen?
"Kiitos." Gabrielle otti kiinni pyörätuolin kahvoista.
"Kädet syliin tai katkaisen ne." Nainen totesi miehelleen, lähtien sitten kohti aulaa Shannonin perässä. Hän toivoi saavansa edes hieman lisätietoa.

”Sinulla on hyvä ote tähän”, Shannon kommentoi seuratessaan huvituksella, miten Teddy toimi napisematta juuri kuten vaimo oli ohjeistanut. ”Voisi melkein kuvitella, ettei tämä ole ensimmäinen kerta.” Hän tosin toivoi itsensä ja työkavereidensa tähden, että tämä oli viimeinen kerta. Tai seuraavalla kerralla mies kolhisi itsensä lähempänä vaikkapa Carlislea.
”Katsotaas sitten”, hän totesi pysähtyessään osaston vastaanottotiskille, jolla yksi hoitaja jo pyöritteli papereita. Shannon tulosti lääkärin kirjoittamat hoito-ohjeet ja haki sillä aikaa Winterin tilannepäivitystä koneelta. Hän ojensi paperit Gabriellelle ja pudisti päätään.
”Ei kuulosta kovin hyvältä. Viimeisin päivitys on leikkaussalista”, hän totesi silmien juostessa riveillä tekstiä. ”Hän on saanut paljon lisäverta, sitä on tilattu kesken leikkauksen lisää. Paikalle on myös hälytetty neurokirurgi.”
”Katsotko sitä ratsastajaa?” Toinen hoitaja kysyi. Shannon nyökkäsi. ”Leanne oli salissa apukätenä, kunnes lääkäri Marlowe saapui. Leanne sanoi, että tila oli kriittinen, ja sisäisen verenvuodon kanssa kamppailtiin vielä silloin, kun hän poistui salista. Hän puhui maksavauriosta ja revenneestä pernasta.” Shannon irvisti, pudisti pienesti päätään hoitajalle saadakseen tuon hiljenemään ja kääntyi Gabriellen puoleen pakotettu hymy huulillaan.
”En voi valitettavasti kertoa sen enempää. Älkää kuitenkaan murehtiko turhaan, sairaalassa on huipputraumatiimi, joka tekee kaikkensa työkaverinne eteen. Mikäli soitatte huomenna, osataan teille varmasti kertoa enemmän tilanteesta.”

Gabrielle vilkaisi naista.
"Sanotaan että hän on joskus mahdoton ihan muuten vain ja tietää milloin kannattaa kuunnella." Nainen hymähti. Gabrielle työnsi puri sormeaan kun kuunteli hoitajien keskustelua. Ei luoja. Se olisi voinut olla Teddy. Tai Amanda.
"Kiitos. Ja aion huolehtia silti, pahimmassa tapauksessa minä tulen viemään nämä uutiset eteenpäin." Gabrielle ei odottanut sitä puhelua Charlesille. Ei jos hän joutuisi sen tekemään.
"... Oletteko varma että van der Veen on päässyt kotiin? Jos ei, onhan joku tavoitettu?"

”Olen pahoillani”, Shannon ilmaisi myötätuntoisesti. Vastaavien uutisten saaminen ei ollut koskaan mukavaa. ”Katsotaanpa sekin”, hän totesi, nakutteli hetken koneelleen ja kohotti katseensa Gabrielleen helpottuneena siitä, että saattoi antaa edes jollakin tasolla lohdullisia uutisia.
”Ei ole päässyt kotiin, mutta hänen läheisensä ovat tietoisia tilanteesta.”

Gabrielle nyökkäsi. Eli Julian ryntäisi milloin tahansa ovesta sisään.
"... Varoitan, hänen enonsa tulee olemaan piikki lihassanne. Kiitos kaikesta." Gabrielle lähti Teddyn kanssa autolle. Kotona hän auttoi miehensä sisälle, pakottaen sohvalle makuulle.
"Haluatko jotain?"

”Kiitos varoituksesta”, Shannon naurahti. ”Hyvää illanjatkoa.” Hän pudisti päätään katsoessaan poistuvan avioparin suuntaan. Luoja heitä armahtakoot, jos seuraavan potilaan läheiset olisivat yhtä mahdottomia.
”En”, Teddy vastasi laiska hymy huulillaan. ”Tiedätkö, että katossamme on tahra, joka muistuttaa Elvistä?” Mies kysyi tuijottaen katse harhaillen valkeaa kattoa.

Gabrielle pyöräytti silmiään. Olisiko laitonta pamauttaa Teddyä paistinpannulla takaraivoon? Sehän voisi mennä putoamisen piikkiin.
"En. Pitäisikö mennä nukkumaan, rakas?"

”Pitäisi”, Teddy vastasi koettaen etsiä muitakin kuvioita katsota. ”Elvis käski sanoa hei.” Koska nykyään tahrat katossa puhuivatkin. Hän kurtisti kulmiaan. Paljonkohan hän oli saanut kipulääkkeitä? Jos aina saisi yhtä suuren määrän, elämästähän tulisi hilpeää.

"Hienoa. Eli mennään ylös, sinä pistät suun ja silmät kiinni." Ja hän ottaisi lasillisen viiniä sekä itkisi Veronicalle miehensä lääkehumalaa.
"Matthew tulee aamulla kotiin."

”Selvä”, mies myöntyi, nousi hitaasti sohvalta ja lähti suunnistamaan erittäin tasaiseen tahtiin kohti portaita ja niitä ylös. ”Mieti jos meillä olisi kotona liukuportaat”, mies pohti askelten välissä, ennenkö pääsi ylätasanteelle, saattoi ohjattuna suunnata makuuhuoneeseen ja käpertyä sängylle.
”Missä Matthew on?” Huumattu mies kurtisti kulmiaan koettaessaan ymmärtää, mistä Matthew oli tulossa kotiin, jos poika ei ollut jo täällä nukkumassa.

Gabrielle kulki miehensä takana. Niin, todella. Se olisi helpottanut asioita.
"Mietin. Veronican luona hoidossa, en halunnut poikaa sairaalaan mukaan."

”Ah, Veronica”, mies huokaisi kuin se selittäisi aivan kaiken. Teddy asettui paremmin makuulteen sängylle, sulki silmänsä ja oli sikeässä unessa tuskin minuuttia myöhemmin.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] Before the world goes dark   Ke Loka 04, 2017 8:15 pm

Tiistai 24. lokakuuta 2017 - seuraava päivä

Gabrielle valvoi vielä hetken. Aamulla hän oli mennyt tekemään aamupalaa melko aikaisin - ei hän osannut nukkua myöhään. Samalla hän odotti milloin Teddy rymistäisi myrskynmerkkinä alas kyselemään.

Teddy nukkui pitkään, suurimmaksi osaksi lääkkeiden tähden, ja herääminenkin tuntui kestävän puoli tuntia. Tai kenties kokonaisen tunnin. Muistikuvat seurasivat toisiaan varsin hajanaisesti, ja mies joutui useamman kerran räpyttämään silmiään, ennenkö katse tarkentui tunnistamaan huoneen, jossa hän makasi. Mies nousi varovaisesti ja liikkui hitaasti yläkerran halki suunnatessaan portaikkoon. Kylkeä pisteli jokaisella hengenvedolla, mutta kipu ei sentään ollut sietämätöntä. Kunhan hän ei venytellyt tai hengittänyt syvään tai nauranut tai - asia taisi tulla selväksi.
”Hei”, hän tervehti unesta karhealla äänellä kurkku kuivana ja vaelsi keittiön lavuaarin luokse saadakseen lasillisen vettä. ”Oletko nukkunut yhtään?”

Gabrielle kääntyi askelien puoleen, hymyillen pehmeästi.
"Hei. Nukuin kyllä. Sattuuko paljon? Sain sinulle kipulääkettä tälle päivälle."

”Ei vielä”, Teddy vakuutti irvistäen pienesti. ”Olin jo unohtanut, miten ikävää kylkiluiden kolhiminen on.” Hän joi hitaasti lasin vettä joutuen pysähtymään muutamaan kertaan saadakseen hengitettyä tasaisesti.

"Niin. Olisin iloinen jos et toistaisi tätä kovin pian." Gabrielle nosti kätensä miehen poskelle, silittäen sitä pehmeästi peukalollaan.

”Ei ole suunnitelmissa”, Teddy vakuutti pieni hymy huulillaan. Hän sipaisi naisen hiuskiehkuran korvan taakse ja astahti lähemmäs painaakseen huulensa Gabriellen ohimolle. ”Anteeksi, että säikäytin sinut.”

Nainen pudisteli kevyesti päätään.
"Ei se mitään." Hän mietti pitäisikö kertoa kysymättä mitään, vai odottaa että Teddy ymmärtäisi itse kysyä.
"Minä taisin olla läheisistä onnekkain."

”Oletko kuullut muista?” Mies kysyi silittäen Gabriellen poskea. Hän ei voinut edes kuvitella, miltä Gabriellesta oli täytynyt tuntua saada jälleen kerran puhelu, jossa hän oli pudonnut ja loukannut itsensä. Viimeksi Gabrielle oli ollut yleisössä todistamassa, kun hän oli kaatunut Dimen kanssa. Silloin hevonen oli maksanut hengellään hänen virheestään, kun hän oli kierinyt hiekassa vain muutamalla mustelmalla selviten.
”Ja hevosista?”

Gabrielle puraisi huultaan.
"Miyato sanoi muiden hevosten olevan kunnossa, mutta Huzzlen kuntoutus tulee kuulemma kalliiksi. Veronica on suostunut sponsorina maksamaan sen, mikäili Amanda haluaa yrittää. Sen pitäisi toipua kisakuntoiseksi." Kertomalla hevosista hän vain osti lisää aikaa itselleen.
"Amanda jäi illalla sairaalaan, en tiedä enempää. Zoe... Zoe joutui leikkaukseen. Sisäinen verenvuoto. En tiedä enempää, hän oli vielä leikattavana kun pääsimme kotiin."

Teddy koetti sisäistää kaiken tiedon kerralla, mutta se vaati paljon keskittymistä. Hevoset olivat kunnossa, paitsi Huzzle, mutta ruunan kuntouttaminenkin olisi mahdollista. Hän tahtoi uskoa sponsorin venyvän pitkällekin hevosen kuntouttamiseksi, sillä Veronica ei ollut tavanomainen sponsori. Nainen oli… ei-hevosihmisiä, ja suhtautui moneen muuhunkin asiaan tavanomaisesta poiketen. Eiköhän Huzzlekin siis tulisi kuntoon. Amandan ja Zoen kohtalot eivät sen sijaan kuulostaneet yhtä valoisilta.
”Oletko kertonut Charlesille? Tai tiedätkö, tietääkö hän jo?” Hän kysyi koettaen saada edelleen lääkkeiden pehmentämät aivonsa työskentelemään reippaasti. Ystävä tahtoisi epäilemättä tietää hevosenhoitajastaan niin tarkasti kuin vain mahdollista. ”Minä taisinkin päästä todella vähällä kaiken huomioonottaen. Tajusin kyllä olleeni onnekas jo siinä kohtaa, kun Hook ei pudonnut päälleni, mutta”, hän kohautti harteitaan ja irvisti, kun ele sai kyljen vihlomaan. Mies mietti vasta sen jälkeen, ettei ehkä olisi kannattanut mainita hevosen melkein kaatuneen hänen päälleen, mutta meni jo. Hän syyttäisi lääkkeitä siitä, etteivät ajatukset juosseet yhtä liukkaasti kuin yleensä.

Gabrielle pudisteli päätään.
"En. En tiedä haluaako hänen perheensä ilmoittaa vai haluavatko he minun hoitavan asian. Enkä halua sanoa mitään ennen heitä." Nainen jätti tällä kertaa huomiotta miehen sanat kaatuvasta hevosesta.
"Amandasta sinä tiedät paremmin. Jos haluat mennä katsomaan, voin kyllä ajaa sinut."

Teddy kurtisti kulmiaan. Mitä hän oli muutaman kerran Zoen kanssa tuon perheestä puhunut, ei mies menisi edes takuuseen, että perhe tietäisi, kenelle Zoe työskenteli. Puhumattakaan, että he saisivat ulkoministerin kiinni, jonka henkilökohtainen numero oli vain harvan ja valitun tiedossa.
”Soita hänelle”, mies totesi. ”Hän ansaitsee tietää, enkä luottaisi siihen, että se asia olisi Wintereiden tärkeyslistan kärjessä.” Perheellä olisi muutakin huolehdittavaa kuin työnantajan tavoitteleminen.
”Ehkä hieman myöhemmin. Pääni on vielä kovin pumpulinen.”

Gabrielle vilkaisi kelloa ja nyökkäsi. Hän voisi koettaa saada Charlesin nyt kiinni.
"Minä soitan, jos kerran olet sitä mieltä. Käyn soittamassa nyt. Annan sinulle sitten aamupalaa." Gabrielle asteli työhuoneeksi järjestettyyn huoneeseen, tavoitellen siellä puhelimitse ulkoministeriä. Hän palasi keittiöön, nyökäten vaisusti. Ikävä velvollisuus oli suoritettu.

Teddy nyökkäsi ymmärryksen merkiksi istahtaen alas pöydän ääreen odottamaan. Hän koetti järjestellä ajatuksiaan, jotka tuntuivat varsin sumuisilta. Hän muisti, mitä oli tapahtunut, ja silti tapahtumat eivät tuntuneet käyvän järkeen. Teddy vilkaisi vaimoaan tuon palatessa ja tarjosi pientä, myötätuntoista hymyä naiselle.
”Saanko toivoa aamupalaksi munakasta, jossa on ihan liikaa juustoa terveyden kannalta?” Mies kysyi tavoitellen pirteää äänensävyä. Mitä vain, mikä tarjoaisi muuta ajateltavaa.

"Saat." Gabrielle pörrötti miehensä hiuksia, aloittaen ruoanteon toiselle. Hän oli jo syönyt.
"Et saa urheilla muutamaan viikkoon ja et varmasti valmentaakaan."

”Voin istua alas kun valmennan”, mies protestoi, ”ei siitä ole mitään haittaa kenellekään jos olen kentän laidalla. En voi jättää ratsastajiani pulaan.”

"... Teddy." Gabrielle aloitti tiukkaan sävyyn.
"Jos menet tallille, et mene tuon kyljen kanssa kymmentä metriä lähemmäs hevosta. Tai minä murran toisenkin puolen luita."

”Sitten paranemisessa kestää vielä kauemmin”, mies huomautti pieni hymy huulillaan. ”En ole menossa tallille pariin päivään. En, ennenkö voin liikkua ilman vahvoja kipulääkkeitä.” Lääketokkurassa valmentaminen ei olisi reilua kenellekään.
”Enkä ole hetkeen kiipeämässä satulaan, älä huoli.” Ajatuskin harjoitusravissa pomppimisesta tällaisen kyljen kanssa ei houkutellut.

"Huolin kun sinusta on kyse." Gabrielle nauroi pehmeästi, katsoen silti miestään tiukasti.
"Olet ansainnut kaiken huolehtimisen."

Mies heilautti kättään vähätellen.
”Olen aivan kunnossa. Ei käynyt kuinkaan”, hän vakuutti. ”Olen kohta kuin uusi. Ei siis kannata huolehtia.”

"Huolehdinpas. Aina." Gabrielle ripotteli munakkaan päälle juustoraastetta, heittäen siihen myös kasviksia, ennen kuin käänsi toisen puolen kanneksi täytteiden päälle.
"Kestä se. Itse lähdit maastoon Hookilla hämärällä. Ja ensikerralla voisit varoittaa jos jokin tallijuoru ei ole yleistä tietoa. Saatoin kertoa Veronicalle Artemiksen kilpailuaikeista ennen miestä itseään."

”Mieluummin minä kuin Natasha”, Teddy totesi hiljaa. Jos tytöllä ei olisi ollut toista valmennusta heti perään, olisi tyttö ratsastanut itse Hookin loppuverryttelyn maastossa Amandan ja Zoen seurana. Hän ei tahtonut edes kuvitella, mitä siinä olisi voinut tapahtua.
”Auts”, mies irvisti, ”yritätkö siis sanoa, että minun kannattaa mennä piiloon, ennenkö Veronica saapuu?”

"En. Ei hän sinua asiasta syytä. Artemis saattaa saada näpeilleen kunhan Veronica näkee hänet." Nainen hymähti, laskien lautasen miehensä eteen, antaen seuraksi mukillisen kahvia.

”Olet kultainen”, mies julisti hengittäen syvään kahvin tuoksua. ”Käy melkein sääliksi Artemista”, hän totesi ottaessaan haarukan käteensä ja käyden kaikessa rauhassa munakkaansa kimppuun.
”Melkein tekisi mieli laittaa viestiä varoitukseksi.”

"Hän sai kyllä jo viestiä asiasta. Ja vastasi oikein asiallisesti kuvalla tästä hevosesta." Gabrielle pärskähti, vilkaisten kelloa.

Teddykin naurahti, ja painoi saman tien kättä kyljelleen. Au. Huono idea.
”Älä naurata”, hän valitti vaimolleen ja hörppäsi kahviaan. ”Nauraminen sattuu. Huono idea.”

"Minun syyni?" Gabrielle kohotti kulmaansa.
"Kuka käski mennä maastoon hämärällä." Nainen istui alas, juomaan itse kahvia.
"Lupaa ettet putoa hetkeen. En kestä sinua toista kertaa lähiaikoina kipulääkkeissä. Kävit lievästi eilen hoitajankin hermoon."

”En suunnitellut putoavani nytkään”, mies protestoi epäreilua syytöstä. Hän ei tosiaankaan putoaisi hetkeen, kun ei ratsastaisikaan, ennenkö kylki tuntuisi jälleen täysin parantuneelta.
”Minäkö? En ikinä! Olen hurmaava potilas.”

"Et ollut eilen. Näit kotona katossa Elviksen ja höpisit levottomia kun hain sinut sairaalasta." Gabrielle puuskahti.

”Olen miettinyt sitä tahraa aiemminkin”, Teddy naurahti. Kauanpa hänkin muisti, ettei kannattanut nauraa. ”Au.” Kyljen puristaminen ei tosin auttanut, kun oli jo mennyt nauramaan. Hmph.

"... Olet idiootti." Gabrielle totesi liioitellen tasapaksulla äänellä. Teddy ei vain osannut.

”Mutta olen rakastettava idiootti, enkö vain?” Mies virnisti lammasmaisesti.

"Ainakin minun idioottini." Gabrielle vastasi hymyillen.

”Ei vastaväitteitä”, mies totesi syöden munakkaansa loppuun. Hän nojasi varovaisesti taakseen tuolilla ja katseli hetken vaimoaan kahvikuppi kädessä. ”Rakastan sinua niin valtavasti, etten löydä sille sanoja”, Teddy julisti pehmeä hymy huulille kohoten.

"Olet lyönyt pääsi." Gabrielle totesi tyynesti.
"Nyt kun olet siinä, oletko ajatellut joulua?"

”En kai voi oikein väittää tuohonkaan vastaan. Tästähän menee kaikki ilo”, Teddy huokaisi. Joulua? Mitä hänen olisi joulusta pitänyt miettiä? Muuta kuin että hän tahtoi viettää joulua kotonaan, jos vain suinkin mahdollista. Kutsua isänsä Durhamiin.
”En voi sanoa ajatelleeni paljoakaan yhtään mistään”, mies totesi ja hörppäsi kahvistaan. ”Mitä tarkalleen ottaen tahtoisit minun ajattelevan?”

"Olemmeko täällä, lähdemmekö Sheffieldiin. Jos olemme täällä, montako täällä syö ja yöpyy. Minun pitää saada suunnitella." Kyllä, Gabrielle aikoi aloittaa suunnittelun hyvissä ajoin.

”Täällä. Kutsun isäni, joten hän jää yöksi”, Teddy vastasi. Hän ei voinut edes ajatella kutsuvansa äitiään, mutta ei voinut myöskään sanoa ääneen, ettei Alice Morlandista olisi enää jäljellä kuin tuhkat. ”Mutta suunnittele sen ympärille mitä tahdot. Voimme kutsua paikalle ystäviä tai vain viettää joulua perheen kesken, miten vain haluat.”

Gabrielle tiesi sen kyllä, mutta oli kiitollinen siitä ettei asiaa sanottu ääneen. Kukaan tuskin kaipasi muistutusta sellaisesta.
"Jaksaako isäsi ystäviämme?" Gabrielle virnisti.

”Jaksaa, jaksaa. Mitä tahansa voidakseen viettää aikaa Matthewn kanssa”, Teddy virnisti takaisin. He saisivat ilmaisen lastenhoitajankin jouluksi, kuinka näppärää!
”Sitä paitsi, hänelle voisi tehdä hyvää nähdä, ettemme elä ihan kuplassa täälläkään, vaan meillä on ystäviä ympärillä.” Ties vaikka se lopettaisi jatkuvat vihjailut Whirlow Hallin kohtalosta.

"Niinkö? Jos sinusta siltä tuntuu. Miyato voisi varmasti kaivata seuraa ja hänhän seurustelee nykyään... Veronica ja ehkä Artemis... Pitää tehdä paljon ruokaa." No niin. Siitä se ylimitoitus lähtisi.

”Mitä jos teet ruokaa tarpeeksi meille kolmelle, ja paikalle pelmahtavat ystävät syövät jos syövät?” Hän naurahti, piteli kylkeään ja pudisti päätään. ”Koidut vielä kohtalokseni, nainen.”

"Ei!" Gabrielle vastasi tiukasti. Piti sitä nyt... Miehet. Hän tulisi vielä hulluksi kahden Morlandin kanssa.
"Mihinhän minäkin lupauduin kun elän sinun ja isäsi kanssa. Tietty siskosikin voi tulla, jos haluaa."

”Hän keksii jotakin, mitä tahansa olkalaukun järjestämisestä kenkien kiillottamiseen välttääkseen joulupäivällisen”, Teddy ennusti virnistäen. ”Olet toki vapaa yrittämään, mutta älä tule valittamaan minulle, kun Harriet jättää väliin.”

"Selvä. En aio pahastua. En voi syyttää häntä." Morlandin miehet olivat mahdottomia. Kai se olis kohta Harrietin ja hänen tehtävä pitää huolta heistä. Ei, pois se ajatus.

Teddy naurahti, irvisti ja huitaisi kädellään vaimoaan kuin sanattomana osoituksena siitä, miten moinen oli Gabriellen syytä. Ovikellon sointi katkaisi kuitenkin naiselle valittamisen, kun Teddy nyökkäsi oven suuntaan kysyvästi. Hänellä kesti ikuisuus liikkua, joten Gabrielle onnistuisi aukaisemaan oven heidän pojalleen ja Veronicalle paljon nopeammin.

Gabrielle nousi ovikellon soidessa, astellen ovelle.
"Hei! Äidin pikkukulta, tule tänne." Nainen otti pojan syliinsä yhtenä hymynä, suukottaen pojan poskea.
"Eihän hän alkanut hankalaksi?"

”Ei ollenkaan”, Veronica vakuutti. ”Varmasti helpompi kuin sinun hoidettavasi.”
”Hei!” Teddy protestoi keittiöstä. ”Kuulin tuon!”
”Nukuimme oikein sikeästi vierekkäin. Matthew oli kummitädin pieni kullannuppu, niin oli”, nainen lepersi lapselle kumartuen suukottamaan Matthewn päälakea. ”Matthew voi tulla aina kylään, jos tarvitset hetken omaa aikaa."

"Et arvaakaan." Gabrielle totesi silmiään pyöräyttäen. Hän riisui ulkovaatteet pojalta, päästäen tuon liikkeelle.
"Hyvä. Ja kiitos. Varo vain tai vielä hyödynnän tuon."

”Hyödynnä, sen tähden tarjosin. On ihana katsoa Matthewn perään”, Veronica vakuutti laskien Matthewn kassin eteiseen. Hän vilkaisi kelloaan, astahti lähemmäs ja halasi ystävää. ”Nähdään taas, mutta nyt minun on kiirehdittävä töihin.”

"Nähdään. Olet rakas." Gabrielle muistutti ystäväänsä, tullen sitten keittiöön Matthew jälleen sylissään. Poika jokelsi tohkeissaan kun näki isänsä.

”Sinä myös”, Veronica vakuutti ennenkö kääntyi ja palasi klassiselle urheiluautolleen. Teddy hymyili leveästi jokeltavalle lapselle.
”Kuka on isin poika, kuka?” Hän lepersi ojentaen käsiään lasta kohden. Kyllä hän sen verran voisi Matthewta pidellä. Auts. Tai sitten ei. Irvistäen hän ojensi lasta takaisin Gabriellelle. Ehkä huomenna. Nyt hän vain suukotti pojan päälakea hymy huulillaan.
”Ja niin rakkaimpani ovat jälleen luonani”, mies julisti vakavuutta ja juhlallisuutta tavoitellen, mutta siinä eeppisesti epäonnistuen.

Gabrielle otti pojan takaisin. Sitä tosin seurasi vain itku, sillä poika oli selvästi päättänyt haluta isänsä syliin.
"... Ja nyt hän haluaa syliisi enemmän kuin minun."

”Hän on isin poika”, mies virnisti, nousi tuolilta ja siirtyi olohuoneen sohvalle. Asetuttuaan mukavasti sohvalle, hän ojensi käsiään itkevälle lapselle. Hän voisi pidellä poikaa vieressään sohvalla, kunnes Matthew päättäisi, ettei sylissä oleminen nyt niin mukavaa ollutkaan.
”Mitä oikein teit kissoille, kun kumpikaan ei nukkunut aamulla rintani päällä?” Hän kysyi huvittuneena pidellessään pojastaan kaksin käsin kiinni, ettei Matthew keikahtaisi ja pääsisi putoamaan sohvalta.

Gabrielle laski pojan istumaan isänsä vierelle. Ilmeisesti se kelpasi, sillä itku loppui samalla sekunnilla ja hymy nousi pojan kasvoille.
"Saatoin illalla häätää ne makuuhuoneesa niin että nyt ne murjottavat."

”Voi ei”, mies naurahti. Hemmetti. Hänen täytyisi oppia. Nopeasti, mielellään. ”Kissaparat. Ne ovat pudottaneet kaikki arvoesineesi tasoilta mielenosoituksena ja Dingle kiskoo vielä verhot alas.”

"Jos ne sen tekevät, annan niiden nukkua päälläsi."nainen vastasi, istuen Teddyn toiselle puolelle.
"Lupaisitko jotain?"

”Julmaa”, mies virnisti, kohotti kättään saadakseen vaimonsa toiseen kainaloonsa ja nyökkäsi. ”Tietenkin. Mitä tahdot, että lupaan tällä kertaa? Olen jo luvannut rakastaa sinua ikuisuuden ja päivän päälle”, Teddy sanoi hymyillen ja kääntyi suukottamaan vaimonsa päälakea. Hän oli maailman onnekkain mies, kun sai toiseen kainaloon vaimonsa ja toiseen pienen poikansa.

"Älä nouse ehdoin tahdoin vaarallisen hevosen selkään." Gabriellen kirjoissa Hook oli sellainen. Vaarallinen.
"Matthew ja minä tarvitsemme sinua."

”Rakas, kaikki hevoset voivat olla vaarallisia”, mies vastasi pehmeästi ja kietoi kätensä paremmin Gabriellen harteille, vaikka venytys tuntuikin kyljessä. ”En ole hetkeen nousemassa yhdenkään hevosen selkään. Enkä ajatellut pyytää enää ketään nousemaan Hookin selkään. Se on jo kilpaillut pitkään, kenties on aika päästää se eläkkeelle Whirlow Halliin.”

"Hook on turhan vaarallinen." Nainen mutisi hiljaa. Miksi mies ei vain voinut keräillä postimerkkejä, kuten Veronica oli ehdottanut?
"En tarkoita vain Hookia. Tiedän että mistä tahansa voi pudota mutta... Hevosia on vähemmänkin säikkyjä."

”Älä huoli rakas, en ratsasta hetkeen kuin omia hevosiani.” Tiny ja Minx olivat luotettavia, kylmäpäisiä hevosia, joiden kanssa monesta täpärästä tilanteesta oli selvitty silmääkään räpäyttämättä.
”En ole menossa minnekään.”

"Mmm." Se pelko, josta nainen oli juuri puhunut miehelleen ei-niin-kovin kauan sitten, oli nostanut päätään.
"Parempi olisi olla menemättä."

”En ota yhtäkään ylimääräistä riskiä, vannon sen”, mies lupasi pehmeästi ja rutisti vaimoaan vasten tervettä kylkeään. ”Käyn hermoillesi vielä kahdeksankymmenen iässäkin.”

"Parempi olisi. Haluan että olet elossa, jotta voin syyttää poikamme mahdottomuudesta sinua. Kun hänen vaimonsa ja lapsensa vinkuvat asiasta." Gabrielle mietti hetken. Ja toivottavasti sisko tai veli. Jos Matthew saisi sellaisen.

"Saat luvan syyttää", mies lupasi naurahtaen. Hän ottaisi ilomielin moisen taakan kannettavakseen. Teddy vilkaisi kelloa seinällä pohtien, kehtaisiko hän pyytää vaimoa toimimaan kuljettajana, jotta mies voisi käydä katsomassa muita ratsastajia.
"Jos soitan sairaalaan ja varmistan, että vieraat ovat tervetulleita, ajaisitko minut Newcastleen?"

"Minä en kysynyt lupaa." Gabrielle vastasi, suukottaen miehensä poskea hellästi.
"Tietenkin. Voin tehdä vaunulenkin pojan kanssa samalla."

"Olet uskomaton. Kiitän joka päivä onneani siitä, että saan jakaa elämäni sinun kanssasi", mies huokaisi. "Ja Matthewn, tietenkin", hän lisäsi suukottaen pojan poskea.
"Äiti laittaa sinut valmiiksi ulkoilua varten", mies kertoi lapselle ojentaen poikaa Gabriellelle, jotta hän voisi nousta, soittaa sairaalaan ja vaihtaa vaatteensa. Tai todennäköisemmin pyytää vaimoaan auttamaan häntä vaihtamaan vaatteensa. Hänellä ei olisi toivoakaan saada sukkia jalkaansa. Ei, kun kaikki paikat tuntuivat olevan jumissa.

Gabrielle huomasi pukevansa ensin poikansa ja sitten miehessä, mikä herätti naisessa suurta hilpeyttä. Perhr pääsi kuitenkin matkaan.
Sairaalalla hän otti vaunut autosta, laittaen pojan niihin.
"Ilmoittele kun olet valmis. Pyörimme tuossa lähellä puistossa."
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] Before the world goes dark   Ke Loka 04, 2017 8:16 pm

"Ilmoitan", mies lupasi, suukotti vaimoaan ja lähti suunnistamaan sairaalaan. Valaiseva keskustelu vastaanoton hoitajan kanssa ohjasi hänet oikeaan siipeen ja kerrokseen, ja sieltä seuraava hoitaja osasi viedä oikean huoneen luokse. Mies koputti ovea ennenkö aukaisi sen ja kurkisti Amandan huoneeseen.
"Hei, voinko tulla sisään?" Hän kysyi ovenkarmiin nojaten kurkistaessaan huoneen puolelle.

Kuten Teddy silloin Lontoon jälkeen, ruskeatukkainen tyttö oli hyvissä särkylääkkeissä. Hän oli alkanut sairaalassa oksentaa, joten muutaman päivän tarkkailu oli pakollinen. Amanda hätkähti, katsoen ovelle. Ai luoja että niskaa särki.
"Voit." Amanda vastasi hiljaa, hämmentyneenä. Miksi Teddy oli siinä?

Teddy asteli hitaasti sisään huoneeseen, bongasi tuolin sängyn vierellä ja istahti rauhallisesti alas kylkeään oikealla kädellä pidellen.
"Mikä on olosi?" Hän kysyi asettuessaan paremmin tuolille. Hän ei kaivannut enempää lihassärkyä huonosta asennosta. Riitti, että jokainen lihas oli jumissa putoamisen tähden.

Amandan toinen käsi oli kantositeessä, mutta luojan kiitos ei kipsissä. Reisi oli jouduttu tikkaamaan, hän oli ilmeisesti osunut terävähköön kiveen.
"Tokkurainen." Ei sen pahempaa. Ei edes kivulias, mutta lääkkeiden haihtuessa kyllä joka lihasta jomottava särky palaisi.

"Kuulostaa hyvältä", mies vastasi laittaen merkille kipsin ja kaiken muun vakavamman puuttumisen. Amanda oli ilmeisesti selvinnyt luita murtamatta. Hienoa.
"Minä kutsuin tahraa olohuoneemme katossa Elvikseksi, joten tiedän tokkuraisen tunteen", mies totesi joutuen todella kamppailemaan, ettei naurahtanut sanojen mukana. Nauraminen sattui. Kipu ei ollut hyväksi. Ei siis naurua.

Amanda naurahti käheästi. Oikeasti?
"Säälin vaimoasi." Hän vastasi sen enempää ajattelematta.
"Tiedätkö miten Huzzle voi?"

"Minäkin", mies myönsi huvittuneena. Hän pudisti pienesti päätään. "Vain pääpiirteittäin. En ole käynyt tallilla, joten en ole nähnyt yhtäkään hevosista itse." Hän tiesi vain sen, minkä oli kuullut muilta. Lucy ja Miyato olivat tosin onnistuneet antamaan varsin kattavan kokonaiskuvan, kun hän oli soitellut automatkalla Durhamista Newcastleen numeroita läpi.

Amanda kohotti kevyesti kulmiaan.
"No? Miten se voi? Onhan se edes elossa ja tallilla?" Hän ei tiennyt mitään vielä.

"On, ei hätää", Teddy vastasi. "Se loukkasi takajalkansa ilmeisesti törmätessään autoon, mutta eläinlääkäri oli varsin toiveikas sen suhteen, että oikealla kuntoutuksella Huzzle palaa kilparadoille." Hän mutristi huuliaan, vilkaisi sairaalan valkeaa seinää ja huokaisi.
"Mutta se tulee kalliiksi", hän myönsi. "Veronica, siis Cox, lupasi kuitenkin maksaa hoidot siihen saakka, että pääset itse katsomaan Huzzlea ja päättämään, mitä tahdot sille tehtävän. Joten juuri nyt Huzzle saa parasta mahdollista hoitoa."

Amanda ei huokaissut helpottuneena. Kuntoutus. Muutama vuosi sitten hän oli ollut samassa tilanteessa ja tiesi vanhempiensa kannan. Nuo eivät mitään elukkaa alkaisi kuntouttaa. Äidin suhtautuminen hevosiin oli kamala, kun otti huomioon tuon olevan hevostilan kasvatti.
"Minun pitää soittaa Coxille." Amanda nousi istumaan. Hän oli juuri saanut hieman voittorahoja, mutta eivät nekään varmaan riittäisi. Tai ehkä nipin napin.

Teddy kohotti toista kättään kuin eleenä, että tyttö voisi tehdä mitä tahtoisi. Hän kaivoi vanhan, kotona varapuhelimena olleen luurin taskustaan ja tarjosi sitä tytölle siltä varalta, että Amandan oma puhelin oli kokenut yhtä kovan kohtalon kuin hänen kapistuksensa.
"Juuri nyt Huzzlella ei kuitenkaan ole mitään hätää", hän toisti tietäen, ettei se estänyt ajatuksia hyppäämästä jo pahimpaan johtopäätökseen. Niin hänkin oli tehnyt Dimen kanssa.

Amanda ei tiennyt missä hänen puhelimensa oli, eikä ollut jaksanut nousta sängystä selvittämään. Hän muisteli naisen numeron, yhdistäen. Hän ei haluaisi luopua ruunastaan, mutta ei hän mitenkään saisi maksetuksi kallista kuntoutusta.

"Veronica Cox puhelimessa", nainen vastasi vilkaisemattakaan työpuhelimen näytöllä lukevaa nimeä. Ei työnumeroon voinut vastata liian asiallisesti.

"Amanda van der Veen, päivää." Oli aina yhtä hankalaa muistaa esittäytyä äitinsä tyttönimellä.
"Halusin soittaa Huzzlen tilanteesta. Sain kuulla siitä." Hän puraisi huultaan, hätkähtäen. Hampaat olivat uponneet sisäpintaan hieman liian lujaa.
"Kiitos, että lupauduit hoitamaan asiaa kunnes pääsisin itse tallille, mutta..." Hän ei osannut olla ammattimainen ja itkemättä. Niin moni asia painoi esteratsastajan päätä sillä hetkellä.
"Tiedän etten saa itse maksettua kuntoutusta, eivätkä vanhempani suostu sellaiseen. Joten... luultavasti se pitää lopettaa." Ei hän voisi pitää hevosta kärsimässä, jos se ei saisi parasta hoitoa

"Oh", Veronica henkäisi laskien kansion takaisin työpöydälleen. Hän sammutti tietokoneen näytön nappia painamalla ja sulki kansion, jotta mikään ei veisi hänen keskittymistään puhelusta. Hän kuunteli tytön asian loppuun saakka, vaikka mieli teki keskeyttää nuori ratsastajalupaus useampaan kertaan.
"Miten sinä voit?" Veronica uteli Amandan lopetettua pienen puheensa, joka sai vierellä istuvan Teddyn sydämen särkymään myötätunnosta.
"Amanda, mikä on Huzzlen arvo sinulle? Jos sinun olisi laskettava sen arvo rahassa, paljonko sanoisit, että Huzzle on arvoltaan?" Nainen kysyi pyöritellen kynää kädessään. Aivot raksuttivat jo tuhatta ja sataa, kun nainen työnsi myötätunnon ratsastajan puheesta välittyvää tuskaa kohti sivuun ja pakotti itsensä suhtautumaan tähän kuin työtehtävään. Tämä oli yksi työtehtävä muiden joukossa. Ei muuta.

Amanda nielaisi? Miten hän voi? Nyt puhuttiin häntä tärkeämmästä, hevosesta. Oli mennyt aika että hän oli oppinut asettamaan asiat tähän järjestykseen, mutta nyt sitä mikään muuttaisi. Ei Montin loukkaantumisen jälkeen.
"Hyvin. Olen pian kunnossa." Ei hän ollut soittanut puhuakseen itsestään.
Hän nielaisi. Realistisesti ajateltuna punarautias saattaisi olla hieman keskivertoa parempi esteratsu hänen tasollaan. Ei välttämättä kovin arvokas siis, jos vertaisi hienoihin gp-ratsuihin.
"Arvo minulle vai rahassa? Ne ovat eri asioita." Mikään ei korvaisi ruunaa hänelle, mutta rahallisesti hevosella oli arvo, mikä ei ehkä päätä huimannut.

"Niin ovat", Veronica myönsi. "Mutta tarvitsen numeroita. En tarvitse hintaa, jolla sen olisi voinut myydä ennen onnettomuutta, vaan numeron joka kuvastaa Huzzlen arvoa myös sinulle", nainen tarkensi. Ei häntä kiinnostanut, mikä Huzzlen kauppallinen arvo oli. Sitä varten oli hevoskauppiaat. Hän tahtoi tietää, kuinka arvokkaana tyttö piti hevostaan, jos sille olisi annettava jokin luku, eikä "korvaamattoman arvokas" kelpaisi vastaukseksi.

Amanda mietti hetken. Mistä hän tiesi? Numero? Aivot tuntuivat uivan tervassa ja Veronica kiusasi häntä tällä?
"Kaksisatatuhatta?" Se oli naurettavasti ruunan myyntihinnan yli, mutta se kuvasti sitä että hän saisi sillä rahalla minkä tahansa hevosen. Mutta ei juuri tätä.

Veronica nyökkäsi linjan toisessa päässä, vaikka Amanda ei sitä voinutkaan nähdä.
"Siinä tapauksessa Huzzlen eläinlääkärikulut on katettu kahteensataantuhanteen puntaan saakka", nainen ilmoitti raapustaen itselleen muistilapun iltapäivän tapaamiseen työkavereiden kanssa.
"Vieläkö epäilet, ettei sen kuntouttamista kannata edes yrittää?" Hänen oli vaikea kuvitella, että yhdenkään eläimen eläinlääkärikulut kohoaisivat niin korkeiksi. Suurimmat laskut mitä hän oli nähnyt, oli laskettu kymppitonneissa.

Laskua ei koskaan saisi niin korkeaksi. Amandasta tuntui kuin ilmat olisi lyöty keuhkoista ulos.
"... Oikeasti? En epäile." Ruuna tulisi kuntoon. Montikin oli tullut, vaikka se oli halunnu lopettaa heti. Huzzlelle oli annettu jo hyvä ennuste.
"Kiitos." Ääni oli hiljainen ja särkyi palasiksi. Nyt hän voisi hengittää.

"Oikeasti", Veronica vakuutti. "Lähetän sopimuksen allekirjoitettuna sähköpostiisi. Tulosta, allekirjoita ja skannaa se minulle takaisin, ja asia on hoidossa. Jatkossa pidä vain huolta, että saan kopiot eläinlääkärin laskuista, ja hoidan ne ajallaan." Hän vilkaisi työpöytänsä järjestelmällistä kaaosta.
"Pikaista paranemista. Huzzle odottaa sinua tallilla, kun olet jälleen pystyssä. Mukavaa päivänjatkoa Amanda", hän toivotti ennenkö sulki puhelun. Teddy oli kuunnellut puhelua sivulta sen, minkä oli saanut Amandan vastauksista selville, ja katsoi tyttöä pieni hymy huulillaan.
"Kaikki kunnossa?" Hän varmisti, vaikka epäilikin kiitosten tähden, ettei sponsori ollut antanut kovin jyrkkää tuomiota.

Amanda vain nyökytteli, vaikka ei nainen nähnyt sitä. Hän saisi pitää punaisen pirunsa ja se olisi tärkeintä. Hän ojensi puhelinta takaisin Teddylle ja nyökkäsi. Kaikki oli kunnossa. Ainakin nyt.
"Sitä ei tarvitse lopettaa."

"Hienoa", mies vastasi kurkottaen ottamaan puhelimen vastaan. Siinä samalla venytellessään hän kosketti kevyesti tytön käsivartta.
"Kaikki järjestyy kyllä. Eläinlääkärit eivät anna lupaavia ennusteita turhaan." Dimen kohdalla oli puhuttu mahdollisuudesta laiduntaa kivutta, ennenkö hevonen oli ottanut takapakkia. Se oli ollut hatara ennuste. Huzzlen kanssa päämäärä oli kilpakäyttöön palaava hevonen. Siitä olisi melkoinen romahdus lopetukseen, eikä Teddy uskonut niin huonoon tuuriin.

Amanda hymyili hieman.
"Tiedän." Hän ei unohtaisi viimeisen poninsa saamaa lopetustuomiota. Sama poni kuitenkin astui tammoja ja laidunsi onnellisena nykyään.
"Miten Zoe voi?" Vasta sitten hän tajusi ettei tienny kolmannesta ratsastajasta.

Teddy pudisti pienesti päätään suru kasvoille hiipien.
"En tiedä. Eilen illalla, kun minut kotiutettiin, hän oli hätäleikkauksessa sisäisen verenvuodon takia. Ymmärsin, että hän oli jäänyt jalastaan kiinni jalustimeen pudotessaan", mies nielaisi. Hän toivoi saavansa tietää enemmän, kun poistuisi Amandan luota, sillä hän ei ollut tahtonut riskeerata huonoja uutisia ennen tytön luokse tulemista.
"Se ei kuulostanut lupaavalta, mutta uutisten vähyydestä päätellen olisin taipuvainen uskomaan, ettei hänen tilansa ole ainakaan heikentynyt." Näissä tilanteissa se, ettei kuullut mitään, oli usein parempi kuin lukuisat tilannepäivitykset.
"Lucy mainitsi, että se uusi hevosenhoitaja, se joka katsoo niiden neljän lusitano-orin perään, oli kysellyt sinusta. Olen pahoillani, en millään muista hänen nimeään", Teddy vaihtoi puheenaihetta toivoen, ettei Amanda jäisi murehtimaan Zoen kohtaloa liiaksi. Kuka tiesi, ehkä hevosenhoitaja oli jo paljon paremmassa kunnossa. "Lucy pyysi tiedustella, olisiko sinulla jotakin sitä vastaan, jos tallilta tulisi muutama vierailija?"

Amandan itku yltyi tiedosta. Se oli ihan naurettavaa, hän ei edes tuntenut naista! Silti, kukaan ei ansainnut joutua leikkauspöydälle. Ei kukaan.
... Paitsi ehkä hänen olisi pitänyt.
"Ei... Ei haittaa. Kuka muka tulisi?" Se tuli suusta ennen kuin hän ehti estää.

”Hei, ei mitään hätää”, mies tyynnytteli ja kurkotti tarttumaan tytön käsivarteen, vaikka kylki liikettä protestoikin. ”Hän tulee kuntoon.” Se oli lupaus, jota hänen ei olisi pitänyt antaa, mutta silti sen sanominen tuntui oikealta tilanteessa. Minkään muun ajatteleminen ei käynyt päinsä.
”Varmasti sieltä on tulijoita, kun Lucy kerran kysyi”, Teddy vastasi. Hän ei muistanut edes hevosenhoitajan nimeä, joten mistä hän tietäisi, kuka oli tahtonut tulla käymään?

Ei mitään hätää? Sehän oli vuosisadan vale. Tyttö kuitenkin nyökkäsi, irvistäen. Ei tehnyt hyvää.
"Okei... Miten Hook voi?"

Teddy puristi vielä kerran tytön käsivartta hellästi, ennenkö laski irti ja suoristui tuolillaan.
”Hook voi hyvin. Se on jumissa ja säpsyy kaikkea, mutta muutamaa naarmua lukuunottamatta se selvisi voltistaan ilman mitään”, mies vastasi. Hevonen tulisi kuntoon. Selkä olisi epäilemättä jumissa vielä pitkään, mutta moinenkin ratkeaisi oikealla liikutuksella, hieronnalla ja fysioterapialla.

Amanda nyökkäsi. Hevoset olivat kunnossa ja se oli tärkeintä.
"Kiitos. En tiennyt kenelle olisin soittanut Huzzlesta."

”Luulen, että Miyato osaa kertoa siitä kaikista eniten, jos jossain välissä tahdot lisää tietoa. Tai enosi tahtoo”, mies vastasi pohtien. Häntä ei varsinaisesti yllättänyt, että hevosen entinen omistaja seurasi sen hoitoa lähietäisyydeltä, vaikka talli varmistaisikin, että työntekijät pitäisivät huolta varsinaisista hoitotoimenpiteistä.

Amanda nyökkäsi. Miyato. Selvä.
"Kiitos. Ja varmasti hän voi, mutta ei hän ehtinyt vielä kertomaan mitään."

”Eipä mitään”, mies vastasi. Hän vilkaisi kelloa. ”Minun lienee parasta mennä, niin saat levättyäkin ennenkö seuraavat vieraasi saapuvat.” Hän epäili, ettei tytön eno pysyisi poissa pitkiäkään aikoja kerrallaan.

Amanda nyökkäsi hieman. Julian kyllä varmasti hoitaisi ensin työnsä, ennen kuin tulisi takaisin sairaalaan.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] Before the world goes dark   To Loka 05, 2017 9:46 pm

Teddy poistui huoneesta pysähtyen hoitajien luona sen verran, että tiedusteli mahdollisuutta vierailla Zoen luona. Poistuessaan toisen ratsastajan luota, törmäsi hän eteisaulassa Larissaan. Ilmeisesti kärsimätön brasilialainen ei ollut jäänyt odottelemaan, mikä Amandan vastaus vierailupyyntöön olisi, vaan suunnisti pirteästi miehen ohjeiden mukaan oikeaan kerrokseen. Teddy suunnisti puistoon palatakseen vaimonsa ja poikansa luokse pää täynnä osin ikäviäkin ajatuksin. Larissa puolestaan kurkisti Amandan huoneeseen leveä hymy huulillaan.
”Moi”, tyttö tervehti pirteästi astuen sisään. ”Toivottavasti et ole ihan jumissa. Toin suklaata”, Larissa virnisti heilauttaen suklaalevyä kädessään, ennenkö laski sen yöpöydälle Amandan sängyn vierelle.
”Mikä olo?”

Amanda näytti suurinpiirtein samalta kuin silloin kun näki Selkien hyppäämässä auton alle, nähdessään Larissan.
"Mmmm..." se yritti olla moi.
"Ihan... Ok."

”Hyvä”, tyttö nyökkäsi häivähdys vakavuutta kasvoillaan. Se ei tosin kestänyt kauaa, kun Larissa oli jo karistanut moisen ja loihtinut kasvoilleen aurinkoisen hymyn. ”Hyvä niin. Olisi ikävää, jos olisit liian huonossa kunnossa nauttiaksesi suklaasta.”

"Mmm." Amanda mutisi hiljaa. Mitä hän oikein sanoisi? Hän oli aivan solmussa henkisesti, yhden lauseen takia.

”Löitkö pääsi niin, ettet löydä sanoja?” Larissa virnisti, vaikka huoli vilahtikin ruskeissa silmissä. Entä jos Amanda oli oikeasti huonommassa kunnossa kuin miltä näytti? Pitäisikö hänen hakea lääkäri paikalle varmistamaan, ettei tytöllä ollut hätää?

"En." Amanda katseli syliään. Häntä vain ahdisti Larissan läsnäolo, kauniisti sanottuna.

”No hyvä”, tyttö nyökkäsi. ”Kuulin Huzzlesta. Se näytti aika hurjalta, mutta Lucy sanoi, ettei ole mitään huolta.”

Amanda nyökkäsi pehmeästi.
"Morland kertoi saman." Amanda pyöritteli terveen kätensä sormia hermostuneena.

”Aivan, näinkin hänet aulassa”, Larissa nyökkäsi pirteästi. Parempi keskittyä iloisiin asioihin. Tuoda vähän auringonpaistetta tähän kliinisen valkoiseen huoneeseen, jossa kipu ja sairaus roikkuivat painostavana ilmassa.
”Mursitko sinä luita?” Ainakaan kipsiä ei näkynyt, joten se oli aina lupaava merkki.

Amanda pudisti päätään, irvistäen hieman.
"En. Olka meni sijoiltaan."

”Auts”, Larissa irvisti myötätuntoisesti. Se ei kuulostanut mukavalta. Olihan se nyt parempi vaihtoehto kuin murtuneet luut, joiden paranemisessa kesti ikuisuus ja hieman siitä yli, mutta silti. ”Oli kamala kuulla, mitä teille oli käynyt. Onneksi hevosille tai sinulle ei sattunut sen pahemmin.”

"Mm. Zoe ei voi hyvin." Amandalla oli hieman syyllinen olo. Jopa. Vaikka ei se hänen syynsä ollut.

Ei, ei voinut, jos Morlandin nopeaan tilannepäivitykseen sairaalan aulassa oli luottamista. Mies oli käynyt katsomassa teho-osastolla hoidettavana olevaa naista pikaisesti ovensuusta, mutta Larissa ei ollut kysellyt sen enempää yksityiskohtia. Hän ei varsinaisesti tuntenut Zoea - eikä tallilla kiertävistä puheista päätellen välttämättä tahtonut tunteakaan.
”Zoe voi jo paremmin kuin eilen, kai”, Larissa koetti lohduttaa kohauttaen pienesti harteitaan. ”Hevosten kanssa voi sattua ja tapahtua. Ei sille mitään voi.”

Amanda kohautti kevyesti olkiaan.
"Niin kai." Sattuihan sitä. Silti se tuntui pahalta että naista oli sattunut niin pahasti. Hän ei kehdannut edes ottaa puheeksi viikonlopun tuloksia.

”Olisitte voineet yhtä hyvin kaikki kolhia itsenne pahasti, tai selvitä naarmuitta. Se oli vain huonoa tuuria”, tyttö vakuutti. ”Olen onnellinen, ettei sinulle käynyt sen pahemmin”, hän tosin tunnusti. Hän ei tahtonut edes ajatella, miltä Maybe oli näyttänyt kuullessaan uutiset.

Amanda nielaisi hieman.
"... Voitin viikonloppuna." Kai hän voisi nyt toimittaa tulokset? Ihan vain vähän myöhässä?

Larissa räpäytti silmiään yllättyneenä. Nyt Amanda tahtoi ottaa kilpailutuloksensa puheeksi?
”Onnea, aivan valtavasti onnea”, hän onnitteli vilpittömästi ja kurkotti tarttumaan tytön vähemmän kolhuja kärsineeseen käteen. ”Olen niin ylpeä sinusta ja hevosista. Sehän meni upeasti!”

Ennen kuin hän edes tajusi, Amanda veti kätensä pois Larissan kädestä.
"Niin. Kai."

Larissa kurtisti kulmiaan moiselle eleelle.
”Kaikki okei?” Hän kysyi vetäen kätensä torjuttuna takaisin. Ei sitten.

"Ei." Ainakin Amanda vastasi suoraan. Hänestä tuntui pahalta sanoa se ääneen.

Larissa veti kätensä takaisin syliinsä ja kallisti pienesti päätään.
”Miksi ei?”

"Se mitä sanoit." Amanda ei tiennyt miten muuten sen sanoisi.

Se ei tuntunut vastaavan kysymykseen lainkaan. Mitä hän oli sanonut? Milloin? Mistä aiheesta? Koskiko tämä onnettomuutta tai ratsastajien tai ratsukoiden tilaa? Sitä, että hän oli sanonut pitävänsä Amandasta? Vai kenties kaikkia niitä valituksia pomosta? Liikaa vaihtoehtoja!
”Tahdotko tarkentaa? En saa aivan ajatuksestasi kiinni”, tyttö tunnusti hieraisten niskaansa.

"Se mitä sanoit ennen kisoja." Amanda ei tiennyt miten suhtautua asiaan.

Hän oli sanonut silloinkin paljon - hän puhui jatkuvasti, eikä pysähtynyt miettimään, mitä meni sanomaan. Amandan vaikeus tuskin johtuisi siitä, miten hän oli puhunut Caetanosta tai työstään tai jostakin muusta arkisesta, joten hän päätti arvata.
”Sinua häiritsee se, että pidän sinusta?”

"Se miten suhtaudun siihen." Amanda ei vieläkään tiennyt. Alkoi itkettää taas.

Larissa etsi sisältään kärsivällisyyttä, jota harvoin tunsi. Amanda oli pudonnut ja lyönyt päänsä. Se, ettei hän saanut kiinni siitä, mitä tyttö yritti sanoa, ei ollut Amandan syytä.
”Mikä siinä häiritsee sinua niin? Jos et pidä minusta niin ei se mitään, ei tämän tarvitse tulla väliimme."

Amanda meni vain vaikeammaksi.
"... Mmmm." Sanoja ei tullut kunnolla ulos.
"... Voisin pitää."

Sanat saivat silmät siristymään leveän hymyn seurauksena. Se ei tosin edelleenkään selittänyt, miksi asia häiritsi tyttöä.
”Joten, mikä sitten on ongelmana? Jos et tahdo seurustella kaiken kiireesi keskellä, ei se haittaa.”

"Ei se ole siitä kiinni." Amanda olisi voinut kyllä seurustella, mutta hän ei ollut seurustelukumppani.

”Olet kovin kryptinen, enkä minä ole kummoinenkaan koodinmurtaja”, Larissa totesi. ”Joudut avaamaan tätä hieman enemmän, jotta pystyn seuraamaan logiikkaasi.”

"... Olen oikeasti kamalan itsekäs. Ja lapsellinen. Ja tunnevammainen." Ei ehkä niitä sanoja mitä psykologi olisi käyttänyt, mutta Amanda käytti.

”En ole huomannut sitä ystävänäsi”, tyttö kohautti harteitaan. Ehkä Amandasta tuntui siltä, mutta hän ei ollut huomannut mitään, mikä olisi niin hälyttävää, että pitäisi hänet kauempana.

"Et niin. Koska puran sen kaiken läheisiini. Kun on vaikeaa, olen naurettava. Huudan, kiukuttelen. Enkä kuuntele."

”Kaikki tekevät niin joskus”, Larissa vastasi. Ei hänkään ollut päivänpaiste joka hetki. Oli iltoja, kun hän paiskoi ovia ja potki kenkiä ympäri asuntoa, repi vaatteensa kaapista lattialle ja itki hakatessaan tyynyä sängyllään.
”Ei se minua haittaa. Kuuntelen kyllä huutoasi, jos saan vastineeksi kuulla myös nauruasi.”

"Minä teen niin aina." Amanda vetäytyi pienemmäksi keräksi sängyllä.
"Enkä halua satuttaa ketään."

”Minulla on paksu nahka”, Larissa naurahti, ”ei muutama sana tunnu yhtään missään.” Ei hän olisi kestänyt ammatissaan, jos muutamat huudot ja haukut saisivat itsevarmuuden haparoimaan.

Amanda nieleskeli hetken. Larissa kumosi kaiken, mikä ei auttanut.
".... En tiedä miten suhtautua siihen että joku haluaisi välittää."

”Mitä jos vain annat minun välittää etkä yritä järkeillä, miten siihen kuuluisi suhtautua?” Tyttö ehdotti pieni hymy suupieltään nykien.

"Kukaan muu kuin enoni ei ole koskaan välittänyt." Amanda mutisi hiljaa. Hän ei tiennyt mitä ihmiset odottivat vaihdossa.

Larissa ei odottanut mitään. Toki hän toivoi, että Amanda voisi välittää hänestä, sehän nyt oli vain luonnollista, mutta hän oli aina lähtenyt liikkeelle siltä kantilta, ettei pyytäisi keneltäkään mitään. Vaan elämä oli lyhyt, joten hän ei myöskään suostunut istumaan tunteidensa päällä, vaan kertoi mitä tunsi ja katsoi, miten tilanne siitä eteni. Jos eteni. Suurimman osan ajasta hän tuli torjutuksi, mutta eipä se tahtia paljoa hidastanut. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, eikö vain?
”Minä välitän kuitenkin, ihan sama annatko luvan vai et. Se, tahdotko ottaa sen vastaan, on sinusta kiinni."

Puoliksi hollantilainen tyttö ei olisi saanut enää itseään pienemmäksi.
"En minä tiedä!" Taas sama ahdistus alkoi kasvaa liian suureksi.
"Olet niin.. niin... Täydellinen."

Larissa naurahti.
”Kiitos”, hän hymähti huvittuneena, ”mutta en ole. Olen ihan tavallinen.”

"Oletpas. Jaksat ain hymyillä, vaikka Caetano on ihan paska, minä draamaan, työaikasi on epäinhimillisiä ja rämmit polvia myöten paskassa. Olet mielettömän kaunis kaiken päälle ja lahjakas hevosten kanssa."

Larissa nauroi iloisesti Amandan sanoille. Tyttö sai hänet kuulostamaan joltakin supersankarilta, vaikka totuus oli hyvin kaukana siitä.
”Mutta minä pidän työstäni ja sinusta. Sen tähden jaksaa hymyillä jo monen draamankin keskellä”, tyttö totesi. ”Sinähän se olet lahjakas hevosten kanssa, kun juuri voitit kilpailuissakin! Minä saan juuri ja juuri lähteä kävelemään nummille.”

"Koska työnantajasi on ääliö. Minä antaisin sinun ratsastaa Huzzlea milloin vain."

”Putoaisin viidessä minuutissa”, Larissa nauroi raikuvasti. Hän ei pysyisi vauhdikkaan, raisun ruunan selässä hetkeäkään. Hän ei suinkaan ollut tulevaisuuden ratsastajalupaus. Hän olisi tyytyväinen, kun voisi ratsastaa hevosia edes niin hyvin, että ne joutuisivat oikeasti töihin.
”Mutta kiitos. Ajatuksesi on kovin kaunis. Ja niin olet sinäkin."

"Etkä putoaisi." Amanda intti vastaan. Kyllä tuo selässä pysyisi.
"Mmmmh."

”Älä mutise siinä mitään”, Larissa naurahti ja kurkotti tarttumaan tytön käteen. ”Sinä olet kaunis.”

Amanda kohautti vähän olkiaan.
"Miten sen määrittelee." Ei hän osannut ottaa sellaisia kehuja vastaan.

”Minä määrittelen sen niin. Olet todella kaunis”, hän nyökkäsi päättäväisenä. Siinähän kiemurtelisi, mutta se oli totuus. Amanda oli kaunis nuori nainen.
”Tiedätkö jo, milloin pääset täältä kotiin?”

Hän kohautti kevyesti olkiaan.
"En. Kun en saisi olla yksin ja blaablaa. Kuulemma pääni kolahti pahasti." Ei hänestä tuntunut siltä.

”Voitko mennä enosi luokse?” Hän kysyi. Olisihan se nyt ikävää olla vain sairaalassa useamman päivän verran. Vähemmästäkin tulisi hulluksi.
”Onneksi täällä kaikki käyttävät kypärää.” Larissa ei epäillyt hetkeäkään, etteikö kypärä pelastanut paljolta tässäkin onnettomuudessa.

"Voin. He eivät vain silti olleet innolla päästämässä minua heti pois." Amanda osoitti muovilaatikkoa lipastolla.
"Siellä on kypäräni." Amandan kotioloissa käyttämän kypärän samettinen pinta oli repeytynyt ja ulon suojakerros naarmuttunut osittain pois. Hups. Rosoinen kiviaita ei ollut hyvä.

Tyttö nousi uteliaana kurkistamaan, miltä kypärä näytti.
"Ai kamala", hän henkäisi terävästi. "Todellakin hyvä, että se oli päässäsi." Jos kypärä oli ottanut noin kovan osuman, ei ihmekään, ettei sairaala ollut innolla laskemassa Amandaa kotihoitoon.

Amanda hymyili vaisusti.
"Niin. Joku puhui jotain jopa viikosta." Amanda ei haluaisi kyllä olla täällä viikkoa.

"Toivottavasti ei", Larissa irvisti myötätuntoisena. Viikko oli niin kamalan pitkä aika! Hän laittoi kypärän takaisin paikoilleen ja palasi tuoliin Amandan sängyn vierelle.
"Ehkä he päästävät sinut jo parin päivän päästä, kun voit mennä sukulaisten valvovien silmien alle. Ainakin voimme toivoa, ettet joudu olemaan täällä viikonloppuakin."

"Niin, en tiedä. Julianilla on muutakin mielessä." Pieni katkeruus nosti taas päätä.

"No mutta varmasti hän silti ottaa sinut kotiisi, ettet joudu olemaan yksin!" Hänkin ottaisi, jos ei olisi päivästä 16 tuntia tallilla. Hänestä ei olisi kummoistakaan seuraa.

"Ottaa varmasti. En vain haluaisi olla tiellä." Julianin piti järjestää asiat kotona. Tuosta tulisi keväällä isä.
"Täällä on kyllä todella tylsää."

"Olen varma, ettei hän voisi koskaan ajatella sinun olevan tiellä", Larissa vakuutti. Amandan suhde enoonsa tuntui olevan lämmin ja läheinen. Ei kai semmoinen aikuinen ajaisi itsensä loukannutta lasta pois luotaan?
"Uskon. Mutta on sinulla sentään televisio", hän nyökkäsi huvittuneena kohti seinällä riippuvaa laitetta. Mitäpä iloa televisiosta oli, kun siellä ei päiväsaikaan pyörinyt mitään edes etäisesti kiinnostavaa.

"Usko pois, tuo ruutu on maailman turhin kapistus." Hän unohtui katselemaan brasilialaisen kasvoja. Tuo oli niin kaunis. Hetkinen, nyt joku roti.

"Niin vähän arvelinkin", Larissa myönsi naurua äänessään. Milloinpa kukaan olisi viihtynyt sairaalan kanavatarjonnan ääressä. "Voin tuoda kirjoja kartanolta", hän ehdotti virnistäen. Ei kenenkään muun tarvitsisi tietää, että kartanon kirjakokoelmasta lainatut kirjat päätyisivät viihdyttämään Amandaa eikä häntä.
"Tai DVD:itä, siellä taisi olla jotain televisiosarjojakin kausi kaupalla", hän naurahti. Hän ei ehtinyt moisista nauttia työpäivien pituuden tähden, mutta oli hän sentään tietoinen, että moisia oli tarjolla.

"Ei tarvitse, pärjään kyllä." Riittäisi jos Larissa toisi itsensä. Tai siis. Eikun.

”Jos olet varma”, Larissa kohautti harteitaan. Hänen kävi melkein kateeksi Maybeä, joka saattoi olla ilmestymättä töihin odottaessaan sairaalassa Zoen luona - mutta vain melkein. Ainakin Amanda oli kunnossa, mitä nyt hieman kolhittuna. Se tosin tarkoitti, ettei Caetano katsonut hyvällä kesken päivän katoamista.

"Mmm. Olen aika varma." Nyt he sitten olivat vain... Ohittaneet sen. Amanda ei oikein tiennyt miten voisi ottaa sitä enää uudestaan puheeksikaan, kun suhtautui asiaan niin hankalasti. Mitä hän olisikaan antanut normaaliudesta?

”Ilmoita, jos mielesi muuttuu. Tarjous on voimassa”, tyttö vakuutti. Jalka tuntui nytkyvän ihan omaa tahtiaan hänen istuessaan tuolilla. Aloillaan oleminen ei ollut koskaan ollut Larissan vahva puoli.
”Ja kerro sitten, kun pääset kotiin, niin yritän päästä livahtamaan Caetanolta karkuun."

"Mmm, yritän." Amanda ei oikein tiennyt, haluaisiko Larissaa käymään esimerkiksi Julianin luona. Eno oli ollut hieman hiilenä hänen syntymäpäiviensä jälkeen, eikä kaverin tuominen tuon näköpiiriin tuntunut hyvältä idealta, vaikka hän syytön olikin.

”Niin minäkin”, Larissa naurahti. Caetanon järjettömyys tuntui vain korostuvan tällaisina hetkinä. Ei maailma kaatunut siihen paikkaan, jos hän oli kaksi tuntia poissa tallilta vieraillakseen sairaalassa. Silti naisen suhtautuminen oli sitä luokkaa, että hän oli vähintäänkin pyytänyt kuukauden täysihoitolomaa Karibialla.
”Onko puhelimesi ehjänä? Voin lähettää kuvia Huzzlesta ja muista, kun palaan tallille”, tyttö ehdotti. Hän voisi hyvin napata muutaman kuvan hevosista, joita Amanda yleensä ratsasti. Ehkä se riittäisi piristämään sairaalan ankeaa tunnelmaa.

"En tiedä. En ole juurikaan käyttän... kai se on. En tosin tiedä akusta." Kai se oli, sillä tuskin kukaan olisi muutoin osannut soittaa ICE-kontaktiksi merkitylle Julianille.

”Voin tuoda laturin seuraavalla kerralla”, tyttö lupasi. Ellei sairaalasta jo löytynyt latureita. Hän ei lainkaan yllättyisi, vaikka täällä olisi korillinen unohtuneita latureita, joita lainata.

Amanda ei ainakaan ollut ymmärtänyt sellaista kysyä.
"Ei sinun tarvitse, Caetano saa hepulin jos rvaat täällä."

”Siinähän hepuloi”, Larissa pyöräytti silmiään. ”Hän nyt saa hepulin siitäkin, että Venturosolla on valkoiset pintelit tai Florencion hännässä on takku.” Caetanon hepulit oppi jättämään omaan arvoonsa, kun joutui sietämään niitä tarpeeksi usein. Sitä paitsi, hänellä oli hyvä syy pyytää taukoa. Amandan luona vierailu sairaalassa oli ehdottomasti kelvollinen selitys.
Takaisin alkuun Siirry alas
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: Vs: [P] Before the world goes dark   To Loka 05, 2017 9:46 pm

Amanda mutristi kevyesti huultaan.
"En halua että sinua sattuu." No se nyt ei liittynyt enää mitenkään aiheeseen.

Larissa ei muistanut, koska viimeksi oli tuntenut olevansa niin pihalla keskustelusta kuin juuri nyt. Amandan tahdissa oli vaikea pysyä, mikä ei yleensä ollut ongelma reipasliikkeiselle brasilialaiselle. Tänään se oli. Siinä määrin, että hän joutui todella pinnistelemään pysyäkseen mukana keskustelussa.
”Ei minua satu”, hän vakuutti, ”sinähän se täällä sairaalassa vietät aikaasi.” Pieni vitsi päivää piristämään, eikö?

Amandan sekavuudesta olisi voinut syyttää pään ottamaa kolausta, mutta enemmän syytä oli ylikierroksilla käyvissä ajatuksissa.
"... En haluaisi satuttaa."

"Mitä jos et murehdi siitä nyt?" Larissa ehdotti. Amandan ajatukset tuntuivat käyvän ylikierroksilla.
"Muutama kolahdus aina silloin tällöin kuuluu elämään."

"Mutta kun..." Amanda murehti jo. Hän halusi samalla ottaa selvää mitä olisi voinut käydä, mutta pelkäsi menettänsä ystävän.

"Jos elämässä jää pohtimaan kaikkia muttia ja entä josseja, ei ehdi tehdä yhtään mitään muuta", Larissa totesi. "Heittäydy hetkeen."

"Mutta..." Amandan oli väitettävä vastaan.
En tiedä."

"Ja sieltä se tuli taas, lempisanasi mutta", Larissa naurahti.

"Minä pidän siitä." Amanda mutristi huultaan.

”Sen huomaa”, Larissa virnisti. ”Mitä jos kerrankin teet kuten minä, etkä jää pohtimaan kaikkia mahdollisia asioita mitkä voi mennä pieleen?”

"En minä pohdi, vaan tiedän mikä menee pieleen." Ei ollut ihme, että hän oli välillä itseään toteuttava ennuste.

”Todella positiivinen maailmankatsomus”, Larissa huomioi kulmaansa kohottaen.

”Kukaan ei ole kehunut minua päivänsäteeksi." Tyttö tuhahti, hakien vähän parempaa asentoa.

”Ei”, se tytön oli myönnettävä, ”mutta voit olla poutapilvi ukkospilven sijaan”, hän virnisti.

"Ukkosta pelätään." Amanda mutisi hiljaa. Hän oli mieluummin pelätty kuin pidetty.

”Eivät kaikki pelkää”, Larissa kohautti harteitaan. ”Minä olen aina rakastanut kunnon myrskyä ja myteriä.”

"... Sinä et ole normaali." Amanda naurahti vaisusti.
"Mitä jos annan kaikelle mahdollisuuden? Ja kaikki menee pieleen? Menetän ystävän."

”Olen saattanut kuulla tuon aiemminkin, mutta ei se ole minua muuttanut yhtään sen normaalimmaksi”, Larissa naurahti. Hän ei ollut epänormaali! Hän vain suhtautui elämään intohimolla, jota harva tunsi yhtään mitään kohtaan. Heidän menetyksensä. ”Ehkä menetät. Ehkä et. Ehkä voimme olla ystäviä siinäkin tapauksessa, että kaikki muu menee pieleen."

"Sinä ehkä voisit." Jos Amanda onnistuisi suuttumaan, silloin helvetti oli irti, eikä tyttöä tunnettu anteeksiantavaisuudestaan.

”Onnistuin vakuuttamaan sinut jo kerran siitä, että minun kanssani kannattaa ystävystyä. Älä aliarvioi vetovoimaani”, Larissa virnisti vinosti. Hän tahtoi uskoa, että onnistuisi lepyttelemään Amandan, vaikka tyttö ei halukkaasti anteeksi tahtoisikaan antaa.

"Heitän sinua kohta tyynyllä." Amanda totesi vaisusti hymyillen. Ystävä oli mahdoton.

”Etkä heitä. Joutuisit venyttelemään ja kurkottelemaan sitä varten, ja muutaman kerran itsekin maanpohjalla kierineenä uskon, ettet tosiaankaan tunne oloasi niin notkeaksi”, Larissa virnisti. Putoaminen sai aina kaikki lihakset jumiin.

"Mistä sinä tiedät minun notkeudestani?" Se oli ehkä hieman vaarallinen kysymys, vaikka Amanda ei ollut ennen huomannut Larissan ajattelevan asioita kovin kieroutuneesti.

Tyttö kohotti molemmat kätensä ilmaan antautumisen merkiksi. Ei hän tiennyt, hän vain oletti.
”Villi veikkaus, jonka pohjustin omiin kokemuksiini”, hän virnisti. ”Ellet ole saanut hierojaa sairaalaan, missä tapauksessa tahdon ehdottomasti tästä lähtien päätyä tähän sairaalaan, jokainen lihaksesi huutaa armoa pienimmästäkin liikahduksesta.”

Amanda nousi hieman, ottaakseen tyynyn, mutta päätyi irvistämään.
"Vihaan sitä kun olet oikeassa."

”Ja minä vihaan sitä, kun olen väärässä. Vaikuttaa siltä, että meillä on ongelma”, Larissa naurahti.

"Ihanko totta?" Amanda puhisi, valuen hieman enemmän makuulle sänkyyn.

”Ihan totta”, Larissa nyökkäsi. ”Olen valmis näkemään vaivaa, jotta selvitämme tämän ongelman”, hän virnisti.

"Miten ajattelit selvittää sen?" Hän miltein halusi kuulla tämän ratkaisun.

”Hmm”, Larissa myhäili. ”Lupaan olla virnuilematta liikaa, kun olen oikeassa, jos sinä et muistuta minua jatkuvasti niistä kerroista, kun olen väärässä”, hän tarjosi hymy huulillaan.

"Sinä virnuilet aina ja minä yritän vain pyyhkiä sitä naamaltasi. Joku pitää sinua vielä kajahtaneena."

”Etkö sinä juuri itsekin vihjannut, että olen kajahtanut?” Larissa naurahti. Entä sitten, jos muut pitäisivät häntä sekopäänä? Ei se hänen menoaan haitannut.

"niinpä. Taisin sanoa." Eli joku piti tuota jo hulluna. Sellaista sattui?

”Siispä se ei ole ongelma, jos virnuilen paljon”, hän virnisti liioitellun suuresti. ”Olen jo saanut hullun leiman otsaani. Se onkin ollut yksi niistä harvoista leimoista, joita minulta vielä puuttui.”

"Missään ei silti ole varoitusta? haluan reklamoida, tuollaisesta hulluudesta pitää varoittaa." Ainakaan Amanda ei enää vältellyt toisen kanssa keskustelua.

”Valitan, palautusoikeus oli vain 14 päivää, ja se on jo kulunut umpeen”, Larissa naurahti. ”Menetit mahdollisuutesi jo ennen syyskuun loppua.”

"... Siis hetkinen. Tuollaiset ehdot pitää kertoa." Hän naurahti hieman käheästi.
"onko mitään millä lopettaisit virnuilun hetkeksi?"

”Oma vikasi, kun et lukenut pientä printtiä. Parempi onni ensi kerralla”, hän virnisti. Tyttö nojasi hetken leukaa käteensä tavoitellessaan mahdollisimman miettivää ilmettä.
”Ei”, hän lopulta pudisti pirteästi päätään. ”Virnuilu on minulla verissä.”

Amanda nyrpisti ystävälleen nenäänsä. Hei, olisihan. Aivan varmasti se toimisi.
"Tule tänne, en jaksa kurotella kuiskimaan."

”Mitä salaisuuksia meinaat oikein paljastaa, kun täytyy kuiskimaan ryhtyä?” Larissa naurahti, mutta teki kuten Amanda oli kehottanut. Ei tosin ilman huulille liimattua leveää virnettä, jonka ainoa tarkoitus tässä kohtaa taisi olla vain se, että Amanda oli syyttänyt häntä virnuilusta. Paras siis vastata niin leveällä virneellä kuin vain mahdollista.

Ei hänellä mitään salaisuuksia ollut. Kypsästi hän puhalsi suoraan brasilialaisnaisen korvaan.
"Siinä virnuilusta."

”Hei!” Larissa protestoi suoristautuen reippaasti käsi korvalle painettuna. ”Tuo oli ilkeää”, hän naurahti. ”Sinun on parasta korvata ilkeytesi jollakin.”

Brunette tyytyi vain hymyilemään hurmaavasti.
"Mitäs meinasit korvaukseksi?"

”En minä tiedä”, Larissa naurahti käsi edelleen korvan peittona. ”En ole ehtinyt vielä ajatella niin pitkälle.”

"Ajattele." Amanda totesi vaativasti.
"Minä tässä olen lyönyt pääni."

”Selkeästi”, tyttö naurahti, ”puhalsit korvaani!” Se ei ollut täysjärkisen ihmisen toimintatapa. Olisikohan Amandan pää pitänyt kuvata vielä uudestaankin? Putoaminen oli selvästi saanut jonkin ruuvin löysälle tytön päässä.
”Voin harkita anteeksiantoa, jos saan pusun”, Larissa ehdotti rohkeasti, vaikka huulilla koreileva virne olikin varsin viaton. Tai sitten ei.

Amanda kohotti kevyesti toista kulmaansa. Pusu?
"Pusu vai 'pusu'?"

”Ihan kumpi tahansa kelpaa”, Larissa nauroi silmät siristyen. ”En ole turhan tarkka.”

Amanda ei nyt oikein tiennyt. Hän painoi nopean, pehmeän suukon Larissan suunpieleen.
"Auttoiko?"

”Auttoi”, tyttö vannoi leveä hymy huulille leviten. Syke tuntui kohonneen niinkin pienestä kosketuksesta naurettavasti, mutta sellaista elämä oli. ”Unohdin jo kokonaan, että puhalsit korvaani.”

"Puhallan pian uudelleen. Autan alkavaa dementiaasi." Amanda veti posket täyteen ilmaa, näyttäen lähinnä hamsterilta.

”Olet vapaa puhaltamaan korvaani koska tahansa, jos saan vaihtokaupassa pusuja”, Larissa vannoi virnuillen. ”Ja näytät todella suloiselta posket pullollaan.”

Amanda vapautti ilman poskistaan, pyöräyttäen silmiään.
"Saat nimenomaan vain pusuja."

”En pyydä muuta”, Larissa vannoi käsiään viattomasti rinnalle painaen. ”Käsi sydämellä, pusut riittävät oikein hyvin.” Hän epäili, että poskia särkisi loppupäivän kaikesta virnuilusta, mutta se olisi pieni hinta siitä, että hän saattoi viihdyttää sairaalasänkyyn sidottua Amandaa.

"Ei se johdu siitä että olisit kamala." Amanda veti toista hieman lähemmäs, kuiskatakseen oikeasti.
"En ole koskaan suudellut."

Se oli helpottavaa kuultavaa, kaiketi? Ei hän ollut pyytänyt sen enempää. Muutama pusu poskelle silloin tällöin ja hän olisi aivan tyytyväinen, vaikka Amanda puhaltelisi posket pullollaan joka välissä.
”Oh”, hän henkäisi suupielet kieronsävyiseen virneeseen kohoten. ”Yllättävää, mutta hellyyttävää”, hän virnisti ja voimatta vastata kiusausta, hipaisi huulillaan tytön poskea suoristautuessaan.
”Olet selkeästi keskittynyt ratsastamiseen vieläkin enemmän kuin ajattelin. Epäilemättä poikia olisi riittänyt jonoksi asti”, hän totesi silmät tuikkien.

Amanda mutristi huultaan kevyesti.
"Ei ole." Oikeasti, ei niitä poikiakaan ollut jonoksi asti. Todellakaan.

”Olet suloinen kun murjotat”, Larissa naurahti, vaikka eipä Amanda varsinaisesti murjottanutkaan. Ainakaan vielä. ”Vaikea uskoa, ettei poikia olisi pyörinyt ympärilläsi. Tallillakin se teinipoika, se jolla on se jatkuvasti leluja karsinassaan ja tarhassaan viskova kouluratsu, joka on nimetty jonkin kaupungin tai maan tai vastaavan mukaan, tuntuu iskeneen silmänsä sinuun. Tai ehkä Natashaan. En mene vannomaan, kumpaan”, hän naurahti. Hän pyrki pysyttelemään poissa Kasparin tieltä niin paljon kuin vain mahdollista.

"Älä naurata." Kuka häntä katsoisi? Natashaa ennemmin.

”Voimme saada sen selville erittäin helposti, kunhan olet jälleen siinä kunnossa, että pääset käymään tallilla”, Larissa virnisti silmät syttyen. Tästä tulisi uusi mahtava seikkailu, ihan kuten aiemmin heinäladostakin.

"No emme kyllä selvitä mitään." Amanda mutristeli jälleen huultaan, oikein kunnolla.
"Voimme toki selvittää osaatko muuta kui soittaa suutasi? Ei kun! Siis, en minä.." ei sen pitänyt tulla sanoiksi

”Minä selvitän, tahdoit tai et”, Larissa virnisti katse pakostakin painuen tytön huulille. Amanda oli julma, kun ilmeili noin. Hän ei voinut kuin nauraa tytön sanoille ja niitä seuraavalle nopealle, epätoivoiselle yritykselle selittää tilanne paremmin päin.
”Olet idiootti”, tyttö julisti naurua äänessään. ”Ensisuudelmasi ei tosiaankaan tapahdu sairaalassa, tai ainakaan minä en suostu ottamaan siitä vastuuta. Joten tällä hetkellä kyllä, osaan vain soittaa suutani.”

"No ei ja sitä p... Enkä ole idiootti." Jos mahdollista, Amanda mutristi huultaan vielä hieman lisää.
"Jos se lohduttaisi?"

”Lohduttaudu sillä ajatuksella, että voit saada suudelmasi kun pääset kotiin”, tyttö virnisti vinosti. ”Tai katsoa, jos onnistut pokaamaan itsellesi komean nuoren lääkärimiehen.”

"... Missä välissä muka?" Amanda peitti suun kädellä. Ei hänen pitänyt kritisoida.

”Missä välissä löydät upean lääkärin vai missä välissä saat suudelmasi kotona?” Larissa kysyi nauraen. Amandan kiusaaminen oli aivan liian hauskaa lopetettavaksi.

"Jälkimmäinen. Aasi." Amanda huokaisi hiljaa. Larissa sitten nautti tästä.

”Tämä aasi on taitava hurmaamaan aikuiset. Tai kiipeämään sisään ikkunasta, miten tahansa”, Larissa nauroi.

"Minkä aikuisen aasi on hurmaamassa?" Ei hän nyt ihan taas ollut mukana. Vaikka olisi ehkä pitänyt

”Enosi voisi olla hyvä lähtökohta, jos sinut kotiutetaan hänen hellään huomaansa”, Larissa virnisti.

"Ei." Julian oli ollut raivoissaan hänen huonolle seuralleen, joten Amanda ei halunnut viedä tuota lähellekään hollantilaisvalmentajaa. Ei kiitos.

”Epäiletkö, ettei enosi lämpiäisi idealle? Minä olen taitava puhumaan tieni monista täpäristä paikoista läpi.”

"Hän on raivoissaan siitä että jouduin huumatuksi baarissa. Joten... ei."

”No kyllähän siitä sopii raivoissaan ollakin. Ei tosin sinulle, toivon?” Hän totesi. ”Ikkunasta siis. Onneksi olen ketterä kiipeilemään.” Sitä oli tullut harrastettua kotimaassa paljonkin.

"Ei minulle." Pahasti? Ainakaan enää? Amanda hymähti pehmeästi.
"Aion muistaa lupauksesi."

”Hyvä, tiesin että enosi on fiksu mies.” Eihän se nyt Amandan syytä ollut, jos tuo tuli huumatuksi baarissa. Turha siitä oli Amandalle vihoitella.
”Olisin huolissani pääsi kunnosta, jos unohtaisit sen.”

"Hei. Päässäni ei ole vikaa." Amandan epäonneksi hoitaja änkesi huoneeseen, ilmoittamaan vierailuajan päättyvän kohta. Hän ei halunnut jäädä taas yksin.

”Hyvä niin. Olisi surullista, jos siinä olisi. Pidän päästäsi tuollaisenaan”, Larissa hymyili. Hän nyökkäsi pirteästi hoitajalle. Selvä, hän lähtisi. Ihan kohta. Caetano huutaisi hänet puolikuuroksi tallilla näin pitkäksi venyneestä vierailusta, mutta se oli ollut sen arvoista.
”Tuon laturin ja kuvia hevosistasi tullessani”, tyttö lupasi ja kun oli varma, että hoitaja oli poistunut huoneesta eikä jäänyt tuhisemaan oven taakse, kumartui painamaan pusun Amandan poskelle.
”Käyttäydy kiltisti siihen asti. Älä ärsytä enoasi, niin hän ei asenna kaltereita ikkunaasi”, tyttö virnisti.

Amanda punastui siitä pususta ja unohti täysin mitä oli sanomassa. Niin, mitä hän oli ollutkaan sanomassa?
"Hän voisi tehdä niin jo nyt."

”Ajan talon ohi huomenna kun käyn kaupassa ja raportoin kalteritilanteen”, tyttö naurahti, suoristautui ja hymyili Amandalle.
”Huomiseen”, hän toivotti. Jotenkin, jollakin ihmeellä, hän saisi Caetanon antamaan hänelle huomennakin mahdollisuuden tähän. Hänen täytyisi.
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: [P] Before the world goes dark   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] Before the world goes dark
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Maastot-
Siirry: