If There Only Were Doors

Perjantai 12. lokakuuta 2018, ilta, Lontoo, Royal Strand Theatre

Säätiedotus ei ollut luvannut viileää iltaa, mutta ilmeisesti säästä vastaava henkilö – kuka se ikinä olikaan – ei ollut saanut aiheesta muistuttavaa memoa. Viileä tuuli kimpoili kiukkuisesti katua reunustavien talojen seiniä vasten ja sai aitojen taakse kerääntyneen väen hytisemään. Se ei ollut silti saanut ketään luovuttamaan, vaan fanien joukko värjötteli sitkeästi aitojen takana. Joku hypähteli paikallaan pysyäkseen lämpimänä, samaan aikaan kun jonkun oletettu poikaystävä selasi puhelintaan ja väläytti kumppanilleen aidon hymyn joka kerta, kun tämä kääntyi katsomaan.
Eli oli tuntenut valtavaa sääliä erästä hentoa hollantilaistyttöä kohtaan ja lahjoittanut tälle huivinsa lämmikkeeksi ennen kuin oli vetäytynyt hieman taaemmas jättääkseen aitojen luo tilaa. Tyttö oli kiittänyt häntä hämmentyneellä hymyllä ja kääntänyt sitten katseensa toiveikkaana ovelle, puristaen sylissään ohjelmalehtistä ja Moulin Rougen CD-levyä.
Myös Elin katse oli kiinnittynyt ovelle, sillä hän halusi olla valmiina harppaamaan aitojen luo sitten, kun Aida olisi ehtinyt tervehtiä fanejaan. Hänellä oli epäilys, että muussa tapauksessa nainen saattaisi pyrähtää pitkin katua kohti metroasemaa ennen kuin hän ehtisi edes huomata. Ehkä olisi pitänyt laittaa etukäteen viestiä, että hän oli ehtinyt sittenkin vastaan – niin kai pariskunnat yleensä tekivät? - mutta Eli oli tullut ajatelleeksi sitä vasta siinä vaiheessa, kun oli huomannut jättäneensä puhelimensa pukuhuoneeseensa. Taas.

Aidalla oli vakaa aikomus olla nopea ja yllättää Eli tulemalla vastaan Jekyllin ja Hyden kulmalle, mutta hän huomasi olevansa myöhässä suunnittelemastaan aikataulusta. Taas.
Hän ei voinut ymmärtää, minne minuutit katosivat, sillä vaikka hän vain vaihtoi Satinen rooliasun purppuraiseen, reisimittaiseen mekkoon, pariin legginssejä ja kermanväriseen neuletakkiin – jonka hän totesi heti ulos astuessaan olevan turhan kevyt säähän nähden – kello oli jo niin paljon, että suunnitelma oli mennyt metsään. Takaoven luo pystytettyjen aitojen takana odotti monet tutut kasvot, ja Aida huomasi jälleen olevansa kyvytön syöksymään metrolle tervehtimättä odottavia, oli kiire millaista hyvänsä.
Hän pyyhkäisi villiintyneen, punaisen suortuvan korvansa taakse ja suihkaisi jokseenkin lukukelvottoman nimikirjoituksen ohjelmiin, lippuihin ja musikaalista tehdyn albumin kanteen, hymyili kärsivällisesti odottajiensa vierellä näiden valmistellessa itsensä selfieitä varten ja tarjosi halauksia kiitoksena kauniista sanoista.
"Olen melko varma, etten saa sanoa", hän vastasi nauraen shown tusinan kertaa nähneelle odottajalleen, joka kysyi jälleen kerran Anastasian juonen yksityiskohdista, "ja jos kyselette, järjestän vielä itseni vaikeuksiin." Aida oli melko varma siitä, että joku päivä vielä lipsauttaisi jotain, mitä ei saisi sanoa.
"Voi kiitos, olet niin kultainen", hän jatkoi nuorelle naiselle, joka ojensi hänelle käsi vienosti täristen rasiaa valkosuklaadipattuja mansikoita, ja huomasi Elin tutut kasvot halauksesta lahjan antajan olkapään yli. Satinen dramaattisella kissamaisuudella rajatut, jäänsiniset silmät siristyivät lämpimästä hymystä.

Eli oli odottanut jäänsinisten silmien kohtaamista siitä lähtien, kun Aida oli ilmestynyt ovesta ja saanut muutaman odottajan supisemaan kiivaasti ystävilleen ja pukkailemaan näiden kylkiä kyynärpäillään. Kun se sitten viimein tapahtui, Eli tunsi suupieltensä nykäisevän automaattisesti hymyyn. Hän kohotti toista kättään ja vilkutti, ja kurtisti sitten kulmiaan kevyelle neuletakille. Hän pudisti paljonpuhuvasti päätään, osittain ihan siitä riemusta, että oli kerrankin itse muistanut ottaa takkinsa mukaan. Se ei tosin ollut sama, jonka kanssa hän oli päivällä suunnannut teatteriin, mutta hänen takkinsa yhtä kaikki.
Kun ujonoloinen hollantilaistyttö viimein uskaltautui ojentamaan CD-levyn lyriikkavihkoa nimikirjoitettavaksi, hän otti muutaman askeleen lähemmäs ja jäi kaikessa rauhassa odottamaan, että Aida saisi tervehdittyä viimeisenkin faninsa.

Aida pujottautui ohjelmalehtisiään tutkivien naisten välistä kaulahuivi vinoon valahtaneena, kiersi kätensä Elin niskalle ja hyppäsi ketterästi hajareisin miehen syliin. Tervehdyksestä käyvä, intohimoinen suudelma sai muutaman vielä paikalla odottavan kohottamaan puhelimensa kameran heitä kohti.
"Hei kullannuppu", Aida tervehti pehmeällä kehräyksellä ja silitti Elin hiuksia taakse. Hän tutki miehen kasvoja lämpimin silmin.
"Kuinka ehdit jo tänne?"

Eli ojensi tottuneesti kätensä ja kietoi ne Aidan reisien taakse kun vastasi suudelmaan.
"Hei, prinsessa", hän tervehti sitten, hymyä äänessään.
"Olin nopea. Tai sinä hidas. Mutta ei se mitään, tulen mielelläni sinua vastaan."
Huivin lämmikkeekseen saanut hollantilaistyttö oli ottanut askeleen lähemmäs, varmastikin palauttaakseen vaatekappaleen nyt, kun voisi suunnata takaisin hotellille, ja nyt tämän kasvoille kohosi tunnistamisen ilme. Ensin puhdas hämmästys ja sitten poskille kohoava puna.
Ei sillä, Eli tiesi näyttävänsä varsin erilaiselta Jekyllin ja Hyden asussaan, tumma peruukki päässä.

Jäänsiniset silmät siristyivät asteen lisää, kun Aida näki tunnistuksen tytön kasvoilla. Hän painoi toisen suudelman Elin korvalle, ennen kuin laski jalkansa vastahakoisesti alas, jotta mies voisi omistaa hippusen huomiotaan huivia lainanneelle odottajalle. Aida suoristi omaansa, jonka toinen pää riippui polven korkeudella, ja sukaisi sormet läpi peruukin alla riehaantuneista hiuksistaan.
"Menikö show hyvin?" hän kysyi ja soi hymyn muutamalle naiselle, jotka viipyivät edelleen aidan vierellä, heitä vaivihkaa katsellen.

Eli tunsi huonon omantunnon vihlaisevan nähdessään, kuinka nolostuneelta tyttöparka vaikutti. Hän huiskautti torjuvasti toista kättään merkiksi siitä, ettei tarvitsisi huiviaan takaisin ja halasi tyttöä vielä ennen kuin kääntyi Aidan puoleen ja kietoi toisen käsivartensa tämän hartioille.
"Valmis kotimatkalle?" hän kysyi, ja vilkaisi vielä aidan suuntaan.
"Hyvin. Nellyn understudy pääsi lavalle. Oliko teillä hyvä show?"

Aida kiersi kätensä Elin vyötärölle ja lähti kohti Covent Gardenin metroasemaa. Neuletakki päästi tuulen läpi, mutta ainakin hän oli jo vaihtanut avokkaat mustiin, siroihin mokkanilkkureihin näin syksyn tullen. Hänen täytyi olla kasvamassa aikuiseksi.
"Hänen on täytynyt olla onnellinen", Aida vastasi vilpittömällä lämmöllä, sillä saattoi muistaa riemun, jota oli tuntenut itse understudynä ollessaan, ja kuinka oli syleillyt hetkiä lavan valokeilassa.
"Oikein hyvä, vaikka keinu hieman temppuili ja jouduimme improvisoimaan osan sisääntulostani", hän jatkoi painaessaan Oysterinsä vasten lukijaa ja pyrähtäessään sitten kohti metroa.

Eli halasi Aidan kylkeensä ja kietoi naisen osittain takkinsa sisään, suojaan tuulelta.
"Kyllä. Tämä oli Audreyn ensimmäinen show, mutta hän oli aivan mielettömän mahtava", hän totesi ylpeänä.
"Sen takia pääsin livahtamaan Stage Doorilta niin hyvissä ajoin, hän vei huomion varsin täydellisesti."
Portti väläytti vihreää ja Eli seurasi Aidaa kohti laituria, jolle metro oli juuri vyörymässä.
"Keinu sentään laskeutui alas?"

"Kyllä, vihdoin", Aida naurahti ääni illan esityksen painamana ja pujahti metron kyytiin illan matkustajien joukossa, kiertäen sormensa tummansinisen tangon ympärille.
"Harkitsin jo hyppääväni siitä." Uneliaat tai humaltuneet matkalaiset valuivat Piccadilly Linen penkeille, osa norkoili jaloillaan, nytkähdellen metron mukana.
"Toivon, että ehtisin nähdä sinut vielä lavalla, hyvä tohtori", hän huokasi ja näpäytti sormenpäällään Elin nenänpäätä, ennen kuin painautui miestä vasten ja hamusi suudelman tämän huulilta.

Tähän aikaan pahin ruuhka oli jo hellittänyt. Oli hetkiä, joina Elin olisi tehnyt mieli hinata itsensä katonrajaan, roikkumaan yhdestä poikkitangoista, vaikka ei siitäkään todellisessa ruuhkassa olisi ollut paljoakaan hyötyä. Ellei vaunuun sitten olisi eksynyt todella paljon todella lyhyitä henkilöitä.
"Luulen, että olisit saanut siitä valitukset jälkikäteen?" hän huomautti, kurtistaen kulmiaan ankaraa ilmettä tavoitellen. Hän epäonnistui surkeasti, kun torujen sijaan kumartui vastaamaan suudelmaan.

Aida nauroi kehräten ja kiersi kätensä Elin harteille, sivellen sormenpäillään miehen niskaa.
"Ainakin, jos olisin murtanut nilkkani", hän vastasi ja antoi katseensa viipyä vihreähippuisissa silmissä. Piccadilly Circus saapui kohdalle pian, ja Aida irrotti otteensa Elistä, pujottautuen ulos vaunusta ja ylös loputtoman pitkiä liukuportaita, joissa vaelsi edelleen hyvät määrät perjantai-illan matkalaisia. Lämpimän metron jälkeen yöilma tuntui erityisen purevalta, ja Aida kiersi käsivarret ympärilleen kiitollisena siitä, että he asuivat vain kivenheiton päässä.

"Niin paljon kuin iloitsenkin understudyjen ja standbyjen puolesta, se olisi ollut hyvin ikävää", Eli huomautti, ja hieraisi nenänpäällään Aidan hiuksia ennen kuin metro liukui pysähdyksiin Piccadillylle. Hän seurasi naista pitkin, joustavin askelin ja heidän astuessaan ulos kadulle riisui takkinsa kietoakseen sen tämän hartioille suojaksi viimaa vastaan, oli matka kotiin kuinka lyhyt tahansa.
Kaupunki eli ja hengitti vielä tähänkin aikaan yöstä, pikaruokapaikoissa jumputti musiikki.
"Eihän ole liian kylmä, prinsessa?"

"Palellutat vielä itsesi", Aida vetosi katsahtaen Eliä levottomana, kun mies luopui takistaankin hänen vuokseen. Hän oli typerys, joka ei ottanut kunnon takkia – hänen kuuluisi kärsiä siitä itse. Katu oli kostea ja ihmisten virta vaelsi sitä pitkin edelleen, nyt turistikauppojen sijasta kohti baareja ja yökerhoja.
"Ehkä sinä voit lämmittää minua", hän vastasi ja soi miehelle hymyn, kun he kääntyivät Rupert Streetille. Se oli hiljainen. Sivukadulla oleva Queen's-teatterin takaovikin oli hiljennyt esiintyjien ja shown fanien lähdettyä kotiin.
"Onko sinulla avaimia?" Aida kysyi silittäen Elin kylkeä.

"Äh, olen vieläkin kuumissani esityksen jäljiltä", Eli vakuutti ja halasi Aidan kylkeensä. Esityksen tai metromatkan, oliko sillä niin hirveästi eroa, ja sitä paitsi siinä vaiheessa, kun hänen kehonsa ehtisi ymmärtää ilman kylmyyden, he olisivat jo kotona. Vihreähippuiset silmät siristyivät hymystä.
"Minä lämmitän sinua milloin tahansa, prinsessa."
Hänen katseensa viipyi hetken Queen's Theatren Stage Doorilla.
"Kaipaatko koskaan Les Miserablesia?" hän kysyi, kun kumartui painamaan suukon Aidan hiuksiin.
"Oli mahtavaa työskennellä yhdessä."
Hänen kasvoillaan häivähti voitonriemuinen ilme.
"On! Takintaskussa."

"Kaipaan niitä ihmisiä", Aida vastasi ja nojautui Elin rintaa vasten, kurottuen varpailleen ja hieraisten miehen kaulaa nenänpäällään.
"Mutta eniten kaipaan kanssasi työskentelyä ja yhteisiä kotimatkoja." Vaikka ne olivatkin silloin olleet syyllisyyden ja levottomuuden värittämiä, sillä hän oli tiennyt tuntevansa Eliä kohtaan jotain aivan muuta kuin ystävyyttä. Väitti hän itselleen muuta kuinka paljon tahansa.
Simonin ajattelu sai kuvottavan syyllisyyden kouristamaan hänen vatsaansa kylmänä, mutta hän sysäsi ajatuksen syrjään. Sen sijaan hän hamusi miehen kaulaa, kun etsi avaimen takin taskusta ja astui sitten rappukäytävän lämpöön.

"Minäkin kaipaan sitä. Sinun kanssasi työskentelyä ja yhteisiä kotimatkoja", Eli vastasi ja hipaisi toisella kädellään Aidan selkää.
Jos totta puhuttiin, Mariuksen rooli oli ollut raskas. Kaikki se suru ja kuolema, illasta toiseen. Eponinen menettäminen uudelleen ja uudelleen. Edes Mariuksen ja Cosetten onnellinen loppu ei ollut riittänyt pyyhkimään synkkyyttä pois.
Ehkä hänen pitäisi seuraavaksi kokeilla jotakin komediallisempaa.
Hän malttoi odottaa rappukäytävään saakka ennen kuin kietoi käsivartensa Aidan ympärille ja halasi tämän syliinsä, painaakseen suudelman naisen huulille.

Aida vastasi suudelmaan ja ponnisti hajareisin miehen syliin. Liian pitkistä hihoista juuri ja juuri pistävät sormet upposivat kiharaisiin hiuksiin ja sukivat niitä kaivaten.
"Vie minut kotiin, tohtorini", hän sanoi naurua silmissään ja painoi uuden suudelman Elin huulille, näykäten kevyesti alahuulta. Miten hän toivoi, että kaikki voisi olla jälleen, kuten ennenkin. Ettei outo, kylmä tyhjyys enää kaappaisi häntä varoituksetta keskenkaiken ja päättäisi iltaa levottomaan hiljaisuuteen.
Hän katsahti olkansa yli kolmannessa kerroksessa valmistautuessaan avaamaan kotioven, mutta jähmettyi nähdessään ovenkahvaan ripustetun, ylellisen, punaisen ruusun, jonka varteen oli kiedottu tutuksi käynyt, musta silkkinauha. Kahvasta riippui myös paksu, kermanvärinen kirjekuori.
"Sinäkö?" hän kysyi melkein toiveikkaasti Eliltä, vaikka tiesi jo vastauksen.

Eli tunsi, kuinka veri alkoi polttaa suonissa, ja jos hän olikin palellut aiemmin, hän ei palellut enää. Hän ei vaivautunut odottamaan hissiä, vaan kipusi portaat ketterästi samalla kun kannatteli Aidaa sylissään.
Hän seisahtui oven eteen ja tavoitteli naisen huulilta suudelmaa, mutta jähmettyi kysymyksen kuullessaan.
"Mitä..?"
Hänen katseensa kääntyi ovelle. Hetken, hyvin lyhyen sellaisen, hänen mielessään häivähti naurettava toivo siitä, että ehkä hän oli järjestänyt yllätyksen ja vain unohtanut sen.
Ei tietenkään.
Hän laski Aidan sylistään kulmat kurtistuen.

Oli hölmöä tuntea levottomuutta, Aida muistutti itseään, kun astui ovelle ja poimi lahjan käteensä. Kuka ei olisi onnellinen saadessaan huomaavaisia, kauniita lahjoja "salaiselta ihailijalta"? Ehkä niiden ohella saapuvat viestit kummittelivat häntä, vaikka nekin olivat sanoiltaan kauniita.
Hän soi Elille hämillisen hymyn ja päästi heidät sisään, Elin takki päälleen unohtuneena, ja laski ruusun keittiötasolle. Kirjekuoresta löytyi käsinkirjoitettu, paksu paperiarkki, jolle kirjoitettu runo kiinnitti hänen huomionsa hetkeksi niin, ettei hän huomannut kuoreen pakattuja valokuvia, ennen kuin ne luiskahtivat ulos ja levisivät hänen jalkoihinsa.
Hänen omat kasvonsa tuijottivat takaisin. Hän hakemassa teetä. Hän nousemassa metrosta. Hän teatterin ovella. Hän odottamassa liikennevaloissa. Hän hyppelemässä jalasta tipahtaneen kengän luo.

Eli seurasi Aidaa asuntoon, ja aiemmin vallinnut lämmin, kupliva tunne oli poissa. Sen oli korvannut kipeä levottomuus, joka teki hänen hartioistaan jäykät.
Lahjat ja kirjeet eivät olleet harvinaisuus. Mutta se, että kirje oli ilmestynyt heidän ovelleen...
Kulmat syvään kurtistukseen unohtuneina Eli riisui kengät huolimattomasti jaloistaan ja asteli sisemmälle asuntoon.
Juuri silloin kuvat levisivät lattialle.
Eli tuijotti niitä hetken.
Autuaan hetken ajan hän ei ymmärtänyt näkemäänsä.
Sitten hän kumartui, hyvin hitaasti, ja poimi yhden kuvan käteensä.

Sydän löi pahoinvoivalla voimalla eikä Aida ollut varma, katsoako kirjettä, jonka sanat kouristivat hänen vatsaansa, vai kuvia, jotka saivat kylmät väreet kulkemaan alas hänen selkäänsä. Hän kyykistyi poimimaan toisen kuvan käteensä. Se oli hyvä kuva. Hän taisi nauraa itselleen tavoitellessaan jalasta kiireessä lipsahtanutta kenkää. Hänen todella pitäisi opetella lähtemään ajoissa.
"Luulen... Luulen, että tämä on otettu pari viikkoa sitten", hän sanoi poissaolevasti ja kyykistyi katsomaan loppuja kuvia.
"Tämä taitaa olla viime viikolta... Tämä eiliseltä ja tämä ehkä syyskuulta. Ja tämä on otettu tänään. Kävin hakemassa Pretistä salaatin", hän jatkoi tuijottaen kuvaa itsestään Strandin risteyksen liikennevaloissa, sama purppurainen mekko ja vaalea neuletakki päällään.

Eli tuijotti kuvia ja hieraisi vapaalla kädellään kasvojaan. Se ei saanut kuvia katoamaan, ne olivat edelleen lattialle levinneinä kun hän laski katseensa takaisin. Pieniä, arkisia hetkiä. Kuvia, jollaisia hänkin olisi voinut napata Aidasta, jos olisi joskus muistanut kameran olemassaolon.
Ja ehkä juuri se teki kaikesta niin kammottavaa.
"Kuka... Tiedätkö sinä..?"
Hän kohotti katseensa Aidaan, ja huoli sai sydämen hakkaamaan lujempaa.
"Aida?"

Aida pudisti päätään, katse edelleen lattialla olevissa kuvissa, ennen kuin suoristautui ja pyyhkäisi hermostuneet sormet läpi kesyttömistä, kastanjanpunaisista hiuksista, joiden sävy oli kieltämättä vangittu varsin viehättävästi valokuviin.
Hän pakotti huulilleen hymyn ja pudisti uudelleen päätään, hieraisten suutaan. Sydän hakkasi edelleen hurjana.
"Hassua", hän sanoi ääni värähtäen, kamppaillen pitääkseen itsensä kasassa, ja poimi keittiötasolle unohtuneen kirjeen takaisin käteensä. Sen sanat saivat lopun värin katoamaan hänen kasvoiltaan, mikä oli hölmöä. Joku halusi imarrella häntä. Ei ollut mitään syytä hermostua.
Aida taittoi kirjeen ja pudotti sen takaisin pöydälle, kyykistyi työntämään valokuvat takaisin kirjekuoreen ja katsahti ympärilleen, pohtien työntääkö ne roskakoriin.
"Onko sinulla vielä nälkä?" hän kysyi tavoitellen normaaliutta.

Eliä kylmäsi.
"Aida, ei tämä ole hassua", hän huomautti, samalla kun suoristautui edelleen yksi kuvista kädessään. Hän jäi tuijottamaan sitä epäuskoisena, niin kuin kuvan katseleminen riittävän pitkään olisi voinut jollakin tapaa antaa sille järkevän selityksen. Niin kuin hän olisi voinut yhtäkkiä läimäistä otsaansa ja todeta, että aivan, niin tietenkin, siitähän tässä on kyse.
Ja sitten he voisivat jatkaa siitä, mihin olivat jääneet.
Hitot.
Hän pudisti tuskastuneena päätään ja työnsi sormet läpi hiuksistaan.
"Sinun pitää puhua poliisille."

Aida pudotti kirjekuoren kirjeen seuraksi pöydälle, jolla myös kaunis ruusu lepäsi, ja kiersi käsivarret tiukasti ympärilleen. Hän naurahti ontosti ja yritti ravistaa levottoman tunteen yltään. Joku vain yritti imarrella häntä ja ilmaista arvostustaan, oli typerää hermostua siitä.
"Mitä poliisi tekisi asialle?" hän kysyi katsahtaen Eliä tuskastuneena.
"Joku toi ovelleni ruusun ja on ottanut minusta muutaman valokuvan julkisella paikalla. En usko, että he pitävät sitä rikoksena."

Levottomuus sai Elin nykäisemään itsensä liikkeelle. Hän kiersi sohvan jäykin, melkein kulmikkain askelin, ja kääntyi sitten katsomaan pöydälle unohtunutta kirjekuorta.
"Hitto, Aida, ei tämä ole normaalia", hän vetosi, ja huitaisi toista kättään pöytätasoa kohti.
"Se, joka nuo toi, tietää, missä asut..."
Hän pyyhkäisi sormet uudelleen läpi hiuksistaan.

Aida kiersi sormensa keittiötason reunan ympäri pysyäkseen paikalla, kun Eli lähti liikkeelle. Toinen käsi tukisti kastanjanpunaisia hiuksia ahdistuneena.
"Luuletko, etten tiedä sitä?" hän naurahti epäuskoisena, ontto, hermostunut sävy äänessään.
"Olen kyllä voinut päätellä sen jo viesteistä, joita saan häneltä. En erityisesti nauti ajatuksesta, että hän on käynyt oveni takana – mutta mitä poliisi tekisi asialle? Mikä rikos on tapahtunut?"

Eli jäi tuijottamaan Aidaa epäuskoisena.
"Sinä tiesit?" hän toisti, aivan kuin olisi toivonut, että sanojen ääneen lausuminen olisi voinut tehdä niistä vähemmän tosia. Tai muuttaa niiden merkitystä.
Niin ei käynyt.
Hän aloitti uuden, hermostuneen ympyrän harppomisen.
"Tuollainen ei ole normaalia! Aida! Voit olla vaarassa, tai..."

Hänellä oli nakertava tunne, että ehkä hän oli jättänyt kertomatta salaisen ihailijansa kaikista yhteydenotoista. Aida puraisi alahuultaan ja liikahti levottomasti. Pelkkä viestien ajattelu teki hänen olonsa epämukavaksi.
"En tiennyt, että hän on kuvannut minua", hän vastasi.
"Ehkä se ei ole normaalia, mutta mitä minun on tarkoitus tehdä asialle? Mitä poliisi tekisi asialle, Eli?"

Asunto, joka tavallisesti näyttäytyi Elille juuri sopivan kokoisena heille kahdelle - luksuskokoiselta New Yorkiin verrattuna - alkoi yhtäkkiä tuntua aivan liian ahtaalta. Melkein kuin seinät ja katto olisivat työntyneet sisäänpäin ja ahdistaneet heitä hitaasti pienenevään kuutioon.
Vihreähippuisissa silmissä oli melkein vauhko katse.
"En minä tiedä!" hän myönsi ahdistuneena ja haroi hiuksiaan.
"Mutta jotainhan sen on tehtävä. Tuo on... tuo on vainoamista!"

Aida katsahti ahdistuneena kattoa ja kiersi käsivarret ympärilleen, kun hermostus tuntui pahoinvoinnilta. Kirjeen sanat kieppuivat hänen mielessään. Kaulalle jätetyt mustelmat, jotka muistuttaisivat tekijästään. Kaiken tieltään syövä halu. Ympäri kehoa jätetyt jäljet, raapaisut ja puremat, jotka kertoisivat, kenelle hän kuului. Halu omistaa.
Hän värähti ja syytti itseään hölmöksi. Hän oli saanut karmivia tai vain röyhkeitä viestejä ennenkin.
"Tiedän, että se on outoa – mutta millainen rikos tässä on tapahtunut? Joku on lähettänyt minulle sosiaalisessa mediassa viestejä, toimittanut teatterille ruusuja ja nyt toi sellaisen kotiovelle. Ottanut minusta kuvia ulkona. Se ei kuulosta erityisen vakavalta, vai? Eikö poliisilla ole parempaakin tekemistä?"

"Ei tuo voi olla laillista", Eli vetosi ahdistuneena ja kiersi sohvan vielä kerran, ennen kuin vajosi sille istumaan ja hautasi sormet hetkeksi hiustensa joukkoon.
"Tuo... tyyppi tietää, missä sinä asut. Mitä, jos jotakin tapahtuu? Hän tietää, missä liikut..."
Hän nielaisi ja suoristi hitaasti selkänsä, katse Aidaa kohti kääntyen. Hän katseli naista hetken ja ojensi sitten käsiään.
"Tule tänne..."

Hän ei voinut unohtaa myöskään Anguksen sanoja. Tai Simonin. Kuinka hän kohteli miehiä, jotka erehtyivät suhteeseen hänen kanssaan. Ehkä hän oli ansainnut tämän, jollakin tasolla häiriintyneen yksilön kiinnostuksen.
Aida liikahti ahdistuneena, sukaisi hiuksiaan ja ylitti sitten pienen yksiön upottavan villamaton, istuen Elin syliin ja kiertäen kätensä miehen niskalle.
"Mitä minulle tapahtuisi, kullannuppu?" Aida kysyi ja silitti Elin hiuksia taakse.
"Ehkä kyse on vain jostakusta, jonka tilannetaju ja sosiaaliset taidot eivät ole huipussaan. Tämä on todennäköisesti vain viatonta yritystä osoittaa arvostusta."

Eli kietoi käsivartensa Aidan ympärille, harkitsi hetken ja nosti sitten jalkansa sohvalle niin, että saattoi vetää naisen paremmin syliinsä. Lohduttaakseen heitä molempia vai tarjotakseen turvaa, siitä hän ei ollut itsekään varma.
"Ehkä niin", hän vastasi, yrittäen löytää ääneensä varmaa sävyä, vaikka huoli hakkasikin kipeänä pulssina rintakehässä.
"Ehkä on silti parempi, että tulen sinua iltaisin teatterille vastaan."

"Eli", Aida vetosi ja painoi suudelman miehen poskelle.
"Minulla on kaikki ihan hyvin. Ei sinun tarvitse murehtia tai varsinkaan saattaa minua", hän sanoi sukien kiharaisia, vaaleanruskeita hiuksia. Hän ravisti ahdistuksen pois harteiltaan ja keskittyi mielikuvaan sosiaalisesti kömpelöstä, innostuneesta teatterikävijästä.
"Ruusut eivät ole vaarallisia, eivät ole myöskään suklaat tai korut tai valokuvat. Kuka tahansa viestejä ja lahjoja lähettääkään tuntuu vain ilmaisevan arvostustaan."

Aidan sanat eivät saaneet levottomuutta karisemaan Elin yltä. Ei, vaikka hän yritti takertua ajatukseen siitä, että kenties kyse todella oli vain jostakusta, joka ei aivan ymmärtänyt toimivansa väärin.
Hän suukotti kastanjanpunaisia hiuksia ja silitti Aidan niskaa kevyesti sormenpäillään.
"Sinä olet nyt kuuluisampi kuin ennen", hän muistutti.
"Anastasia ja kaikki."

"Se ei silti tee ruusuista vaarallisia", Aida vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen ja hieraisi nenänpäällään Elin kaulaa, punoen heidän jalkansa lomittain hiilenharmaalla kulmasohvalla. Anastasia tuntui edelleen epätodelliselta unelta eikä hän uskonut, että se todella muuttaisi hänen elämäänsä merkittävästi – vaikka tieto Awakeningin kuvauksista ja hänelle kirjoitetusta osasta saivat vatsan kipristämään ihastuksesta.
"Luulen, että meillä jäi jotain kesken", hän vetosi haluten antaa molemmille muuta ajateltavaa ja painoi suudelman miehen kaulalle.

Ei, ei se tehnyt ruusuista vaarallisia. Mutta vaikka Eli kuinka yritti, hän ei kyennyt karistamaan huolta tiehensä. Ehkä hän voisi joka tapauksessa yrittää ehtiä teatterille Aidaa vastaan, varmuuden vuoksi. Eihän siitä haittaakaan olisi, eikö niin? Vaikka se tarkoittaisikin, että hänen olisi pidettävä kiirettä omalla Stage Doorillaan esityspäivinä.
Se ei ehkä olisi reilua musikaalifaneja kohtaan.
"Mmh, niinkö, prinsessa?" hän kysyi, samalla kun yritti keskittyä kosketukseen. Kädet valuivat Aidan kyljille.

Aida hamusi Elin kaulaa ja painoi sitten suudelman miehen huulille, yrittäen keskittyä kosketukseen ja hetkeen. Unohtaa uusimmat sanat, jonka nimetön läsnäolo hänen elämässään oli lähettänyt hänelle, kirjoittanut voimalla, joka oli jättänyt pieniä mustetahroja ja upottanut terän syvälle paperiin.
I was warned of an obsessive love, an all consuming lust, I never believed in it until I met you.
"Juuri niin, tohtorini", Aida vastasi pehmeästi kehräten ja upotti sormensa kiharaisiin hiuksiin suudellessaan miestä uudelleen.
I want to possess you, crawl in between your ribs and curl up around your heart, keep it safe from someone other than me.

Tavallisesti Aidan sanat olisivat kutsuneet tohtorin esiin. Mutta nyt Elistä tuntui, että heidän entinen elämänsä oli valunut jonnekin kauas hänen ulottumattomiinsa. Ensin he olivat joutuneet kieltämään omat tunteensa, ja sitten asiat olivat menneet pieleen Simonin kanssa. Ja nyt...
Mutta ehkä kyse oli vain sosiaalisesti kömpelöstä, mutta vilpittömästä fanista. Ehkä.
Eli vastasi suudelmaan samalla kun antoi käsiensä vaeltaa kyljiltä Aidan reisille ja pujahtaa purppuraisen tunikan alle.
Sen saman, joka oli ollut myös valokuvassa.

Ruusut eivät ole vaarallisia. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli saanut outoja tai liian innokkaita viestejä ihailijoilta. Jotkut liikuttavat sielut lipsahtivat innokkaasta jo vaivaannuttavan puolelle, mutta hän ei ollut koskaan kokenut oloaan oikeasti epämukavaksi. Ei ollut mitään syytä tehdä niin nytkään. Vain sanoja paperilla.
I want to tie you to me, like I'm tethered to you, and never let you be more than four feet away.
Aida kiipesi paremmin Elin ylle ja hamusi kaivaten suudelmia miehen huulilta, ennen kuin valui alas kaulalle. Kädet liukuivat paidan helman alle ja silittivät paljasta vatsaa.

Oli aina olemassa mahdollisuus, että kyse ei ollutkaan innokkaasta fanista. Ehkä kyse oli jostakin vakavammasta. Jostakin, joka voisi päättyä huonosti.
Ehkä hän oli vain vainoharhainen. Sen takia, mitä Aidan ja Simonin välillä olisi voinut tapahtua. Jos hän olisi ehtinyt kotiin vain hitusen myöhemmin.
Mitä jos hän olisi taas myöhässä? Tällä kertaa liikaa?
Elin kädet pysähtyivät levottomina Aidan reisille.

Hän ei halunnut nähdä sanoja mielessään, mutta ne kieppuivat kehää ja saivat pahoinvoinnin vellomaan hänen vatsassaan.
_I want to leave bruises on your throat. With my lips. So that everytime you speak, you're reminded of me. I want to leave a trail of marks all over your body, nail scratches and lovebites, so that whoever you're with knows you belong to me._
Mielikuvat hyökyivät takaisin kuin filminauha. Simon, kuinka karhealta sohva tuntui poskea vasten, kuinka vaikeaa oli hengittää miehen painon alla, miten klaustrofobiseksi hän tunsi olonsa täysin kykenemättömänä liikkumaan tai siirtämään miestä. Angus, tapa jolla mies tarttui hänen leukaansa tai hiuksiinsa, repi hänet mukaansa, lukitsi itsensä ja seinän väliin. Noel hänen ovensa takana, kuinka uhkaavalta ovikello saattoi kuulostaa.
_I want. I want too much, and you have no idea._
Meni hetki, että Aida tajusi Elin käsien pysähtyneen. Hän räpäytti ja hieraisi kasvojaan, tuntien sydämensä hakkaavan rajuna. Älä ole hölmö.
"Mikä on?" hän kysyi tavoitellen normaalia sävyä.

Eli pudisti hieman päätään ja silitti hellästi Aidan toista reittä.
"Olen vain huolissani", hän myönsi, yrittäen tavoittaa jäänsinisen katseen. Jokin Aidan olemuksessa tuntui kertovan, ettei nainen itsekään ollut niin sinut asian kanssa kuin antoi ymmärtää, tai ehkä hän vain heijasti omia tunteitaan.
Joka tapauksessa koko hänen kehonsa oli levoton, eikä sillä polttelevalla, kutkuttavalla tavalla, kuin olisi pitänyt.
"Mitä, jos se ei olekaan vain kömpelö fani?"

Aida kokosi itseään pienen hetken, ennen kuin kohtasi Elin katseen ja yritti suoda miehelle hymyn. Älä ole hölmö, hän komensi itseään. Se oli kuitenkin turhaa, sillä huone tuntui aaltoilevan sykkeen voimasta. Älä takerru menneisiin.
Hän hieraisi kasvojaan ja kosketti Elin poskea.
"Se ei silti tee ruusuista vaarallisia", hän sanoi.
"Enkä todella usko, että poliisi tekisi asialle mitään siksi, että joku on ottanut minusta kuvia ja lähettelee minulle viestejä, joiden kai kuvittelee olevan romanttisia. Meistähän otetaan muutenkin jatkuvasti kuvia, yleensä stage doorilla tai tapahtumissa tai salaa teatterissa, mutta periaate on sama."

"En minä ruusuista ole huolissani", Eli huomautti, hieman ärtyneemmin kuin olisi halunnut. Oli totta, että tapahtuneessa ei varmastikaan ollut mitään sellaista, mitä he eivät olisi kohdanneet aiemmin - lukuun ottamatta sitä, että tämä kyseinen, innokas fani oli käynyt heidän ovensa takana.
Silti hän ei onnistunut karistamaan tunnetta siitä, että jokin oli pielessä.
Vihreähippuiset silmät tutkivat Aidan kasvoja.
"Hänhän on seurannut sinua, kuvia oli paljon eri tilanteista..."

Aida liikahti epämukavana ja sukaisi sormet läpi hiuksistaan.
"Ehkä niin", hän myönsi vastahakoisesti, "mutta sekin voi vain olla innokkaan fanin toimintaa. Ehkä hän vain ajatteli, että arvostaisin kuvia – ne ovat varsin hyviä."
Hän vastusti halua ponnahtaa ylös ja vaeltaa pienessä asunnossa tai kiiruhtaa kylpyhuoneeseen, kun pahoinvointi velloi vatsassa.
"On totta, että viestit ovat... No, hieman... Mutta ehkä hän ei vain ymmärrä, että ne eivät ole normaaleja. Varmasti sinäkin olet saanut outoja viestejä?"

Eli pudisti päätään. Hänen oli mahdoton ottaa kantaa siihen, olivatko salaa kadulla napsitut kuvat hyviä vai eivät. Hän olisi voinut ymmärtää kuvan, ehkä jopa pari, jonkun sellaisen fanin nappaamana, joka oli liian ujo tulemaan juttelemaan. Mutta kuvia oli ollut paljon. Ja eri tilanteista. Ei vain yhdestä, kadulla ehkä sattumalta tapahtuneesta kohtaamisesta.
Hän hieraisi toisella kädellä otsaansa.
"Ei, en voi sanoa saaneeni. Aida, millaisia ne viestit ovat?"

Ehkä miehet lähettivät enemmän eriskummallisia, paikoin ahdistavia viestejä kuin saivat niitä. Aida oli saanut elämässään paljon kutsumattomia viestejä, muttei koskaan aivan tällaisia tai näin paljon ja näin pitkään samalta lähettäjältä.
Hän liikahti uudelleen epämukavana ja kohautti toista olkapäätään.
"Ne ovat vain... Innokkaita", Aida ehdotti ja nousi ylös, poimien taitetun kirjearkin pöydältä ja ojensi sen Elille, haluamatta nähdä uudelleen sen sanojen nostattamia mielikuvia.
"Ehkä hän pitää niitä vain romanttisina."

Se, että Aida nousi pois hänen sylistään, tuntui jättävän tilalle hyisen kylmyyden. Sen, joka oli kummitellut jo ulkona, mutta vasta nyt nähnyt mahdollisuutensa ja iskenyt kiinni.
Eli nousi istumaan ja ojensi kätensä ottaakseen kirjeen vastaan. Vihreähippuiset silmät seurasivat rivejä, ja mitä pidemmälle hän ehti, sen syvempään kurtistukseen hänen kulmansa painuivat.
Lopulta hän ei voinut muuta kuin nousta pystyyn, sillä levottomuus muuttui energiaksi ja sai hänen koko olemuksensa vapisemaan.
"Aida, tämä on sairasta."

Aida istui sohvan laidalle ja puristi sormensa sen laitaan, kun Eli nousi ylös ja lähti liikkeelle. Hän seurasi miestä ahdistuneella katseella ja tunsi kylmyyden leviävän omaankin vatsaansa.
"Ehkä niin", hän myönsi ja repäisi sormet läpi kastanjanpunaisista hiuksista.
"Mutta ne ovat vain hölmöjä viestejä. Ja ruusuja ja suklaita. Olen varma, että jos vain jätän hänet huomiotta, lopulta hän kyllästyy ja jatkaa eteenpäin."

Asunto tuntui jälleen kutistuvan, seinät ryömivät hitaasti mutta päättäväisesti lähemmäs ja saivat Elin tuntemaan olonsa loukkuun jääneeksi eläimeksi.
"Minusta meidän pitäisi kertoa jollekulle", hän vetosi tuskastuneena.
Ehkä poliisi ei voisi tehdä mitään, mutta eikö tällaisesta pitänyt silti ilmoittaa? Mitä jos jotakin tapahtuisi?
Eli tunsi olevansa hyvin typerä ja avuton. Niin typerä ja avuton, että hänen oli pakko lähteä liikkeelle, harppoa kohti parven portaita ja kääntyä sitten takaisin.

"Eli", Aida vetosi onnettomana, sillä miehen ahdistus oli yhtä käsinkosketeltavaa kuin se, jota hän tunsi syvällä sisimmissään, vaikka teki parhaansa kätkeäkseen sen. Hän oli toivonut, että "salainen ihailija" olisi vain menettänyt kiinnostuksensa eikä Elin olisi tarvinnut joutua huolestumaan.
Ja silti osa hänestä tunsi suunnatonta helpotusta siitä, että nyt joku muukin tiesi tunteesta, joka vaani hänen kannoillaan.
"Jos se tekee olosi paremmaksi, voin kertoa poliisille. En vain usko, että he tekevät asialle mitään. En edes tiedä, kuka minulle lähettelee näitä lahjoja."

Eli katsahti Aidaa ja tunsi syyllisyyden vihlaisevan kipeänä. Hänen olisi pitänyt tukea naista, ei antaa oman hermostuksensa ottaa valtaa. Silti hän ei voinut mitään sille, että levoton tunne pakotti hänet liikkeelle, harppomaan portaiden ja sohvan väliä yhä uudelleen.
"Sitten he edes tietäisivät", hän vetosi, tukistaen hiuksiaan.
"Ehkä... Ehkä joku osaisi neuvoa, kuinka tällaisessa tilanteessa pitäisi toimia."

Aida puristi sormillaan sohvan laitaa katsellessaan Eliä ja tunsi kipeän syyllisyyden vihlaisun nähdessään, mitä tieto aiheutti.
"Ehkä", hän myönsi ja toivoi, että olisi osannut purkaa sisälleen patoutunutta levottomuutta. Kaikki viestit, valokuvat hänen arjestaan, kaikki ne kerrat, kun hänestä oli tuntunut, että joku seurasi ja hän oli syyttänyt itseään hulluksi – ne tuntuivat kiertäneen hänen vatsansa peruuttamattomaan solmuun.
"Mutta olen varma, että kuka ikinä näitä lähettääkään menettää kiinnostuksensa pian. Eli, emmekö vain voisi unohtaa tätä? Tehdä jotain mukavaa?"

Montako kertaa hän oli ollut menemättä Aidaa vastaan teatterille, koska stage doorilla oli venynyt liian myöhään? Olisiko jotakin voinut tapahtua? Mitä jos se, joka kuvia lähetteli, halusikin enemmän..?
Eli tunsi ahdistuksen kiertyvän yhä tiukemmaksi solmuksi vatsassaan, kunnes se teki melkein fyysisesti kipeää. Hän vaelsi sohvan luo ja valahti istumaan.
"Olen pahoillani, Aida. Olet varmasti jo muutenkin peloissasi..."

Aida pudisti päätään ja nosti huulilleen hymyn, vaikka se ei täysin poistanut vauhkoa katsetta jäänsinisistä silmistä.
"Ei minulla ole mitään hätää. Ne ovat vain viestejä ja ruusuja", hän vakuutti. Ja valokuvia, joita joku oli ottanut hänestä arkisissa hetkissä, täysin hänen tietämättään. Kuinka usein joku vaelsi hänen kannoillaan, kun hän oli matkalla töihin?
Kuinka usein se joku oli käynyt heidän ovellaan?
"Edisonkin arveli, että se on vain joku yli-innokas fani, joka menettää kiinnostuksensa ennen pitkää. Hän on saanut enemmän kuin osansa hulluista faneista."

Vain viestejä ja ruusuja, jotka nyt olivat löytäneet tiensä heidän kotiinsa. Valokuvia, jotka oli otettu kadulla, Aidan tietämättä.
Eliä kylmäsi, mutta samaan aikaan hän tunsi toisenlaisen, epämiellyttävän tunteen, joka oli hänelle vieras. Ehkä se johtui siitä, etteivät heidän välinsä olleet palautuneet vielä aivan normaaleiksi, tai ehkä hänen omasta avuttomuudentunteestaan, mutta Edisonin mainitseminen sai hänen kulmansa kurtistumaan hieman.
"Mitä olet kertonut hänelle tästä?"

Levoton, melkein syyllinen tunne vihlaisi hänen rintaansa, vaikka Aida ei ollut varma miksi.
"Mainitsin hänelle aikaisemmin syksyllä viesteistä, kun ne alkoivat muuttua", hän sanoi ja pyyhkäisi hiuksiaan, ennen kuin laski kätensä Elin reidelle, pyytääkseen miestä pysymään luonaan.
"Saan teatterille paljon lahjoja ja moni laittaa minulle viestejä, mutta näiden sävy vain vaihtui vähän... Epämukavaksi. Edison on kuitenkin saanut kaikkea rakkaudentunnustuksista tappouhkauksiin eikä uskonut, että olisi syytä hermostua. Internet on täynnä kaheleita, joista valtaosa on täysin vaarattomia."

Eli jäi katselemaan Aidaa, ja hetken hänen silmissään oli lähes eksynyt katse.
Kerroit Edisonille, muttet minulle.
Minä en tiennyt, että jokin oli muuttunut.
Edison tiesi.
Lopeta.
Eli pudisti päätään, sillä tunne, jonka ajatukset hänessä herättivät, kammotti häntä itseään. Oli hyvä, että Aidalla oli joku, jolle puhua. Oli hyvä, että tällä oli elämässään Edisonin kaltainen henkilö, joka varmasti osaisi neuvoa kasvavan kuuluisuuden kanssa.
Hän nielaisi kipeästi.
"Aida, mikset kertonut minulle aiemmin?"

Hän oli tehnyt virheen. Aida ymmärsi sen sillä hetkellä, kun näki eksyneen katseen Elin silmissä. Sinä hölmö. Oliko hän sulkenut Elin ulos halussaan suojella miestä ylimääräiseltä, turhalta huolelta? Tuntisiko hän sydämensä särkyvän, jos Eli olisi työntänyt hänet pois elämästään ja uskoutuisi jollekulle toiselle?
"Minä en halunnut aiheuttaa sinulle huolta", hän vastasi tuntien suunsa kuivaksi ja hivuttautui lähemmäs voidakseen koskettaa miehen kasvoja.
"Toivoin, ettei kyse olisi mistään merkittävästä. En halunnut hermostuttaa sinua turhaan."

Ennen olisit kertonut minulle.
Eli ei ollut itsekään varma, mistä ajatus nousi hänen mieleensä. Mutta ennen, niin hän uskoi, Aida olisi kertonut hänelle tapahtuneesta. He olivat aina kertoneet kaiken toisilleen, eivätkö olleetkin? Silloin, kun he olivat olleet vain ystäviä.
Ehkä parisuhde muutti asioita, saattoi tehdä niin silloinkin, kun se ei ollut tehnyt niin ensimmäisellä kerralla. Tai ehkä heidän maailmansa olivat hiljalleen muuttumassa erilaisiksi, niin että Aida tarvitsi jonkun toisen, jolle uskoutua asioista, joita hän ei kuitenkaan voisi ymmärtää.
Hän toivoi silti, että olisi tiennyt.
Eli nielaisi ja hieraisi kasvojaan.
"Ehkä sinun pitäisi kysyä hänen mielipidettään tästäkin."

Kylmä vihloi hänen sisällään, hätä sai sydämen hakkaamaan. Mitä jos hän oli tehnyt niin pahan virheen, että se särkisi heidät?
"Eli", hän vetosi levottomana ja silitti kiharaisia hiuksia, siirtyi kiinni miehen kylkeen ja kosketti poskea.
"Olen niin pahoillani, jos- olen vain pahoillani." Hyvä luoja, anna minulle anteeksi, annathan? Hän ei ollut varma, miksi tunsi olonsa niin hermostuneeksi, että koko huone tuntui keinuvan.
"En vain halunnut aiheuttaa sinulle huolta, kun kyse ei olisi mistään... Ja kun- kun viestit muuttuivat, en vain... Jos teeskentelisin, ettei niin tapahtunut, ehkä se lakkaisi olemasta."

Eli räpäytti silmiään ja pudisti nopeasti päätään.
"Aida, en minä tarkoittanut sitä, ei sinun tarvitse pahoitella", hän vetosi melkein yhtä hädissään, ja huono omatunto vatsaansa nakertaen kääntyi vetääkseen Aidan syliinsä.
"Minusta on hyvä, että sinulla on Edison, ihan totta. Minä vain... Toivon, että voisit puhua asioista minullekin. Minä haluan tietää."

Aida kiipesi Elin syliin ja kiersi kätensä tiukasti miehen niskalle, painaen kasvonsa tuttuun kaulataipeeseen. Sydän lepatti rintakehän alla rajuna ja sai hengityksen kulkemaan nopeana ja kiivaana.
"Tiedän", hän vastasi tukahtuneena, "ja olen pahoillani. Minun olisi pitänyt ymmärtää." Ehkä hänen todella pitäisi kasvaa aikuiseksi ja lakata leikkimästä, että ongelmia ei ollut olemassa, jos hän ei katsonut niitä.
"Minä vain... Tunnen oloni niin... Jotkin niistä viesteistä ovat niin-", hän haparoi sanoja ja inhosi itseään, kun ääni särkyi.

Eli oli nähnyt, mitä mustasukkaisuus saattoi tehdä. Hän oli luvannut itselleen, ettei antautuisi sen valtaan. Se sumensi ajatukset ja sai käyttäytymään typerästi. Aiheutti pahaa mieltä ja riitoja. Siksi hän taistelisi tunnetta vastaan niin hyvin kuin pystyisi. Aida tarvitsisi hänen tukeaan, ei moitteitaan tai kohtuutonta mielipahaansa.
"Ei sinun tarvitse olla pahoillasi", hän vetosi uudelleen ja halasi Aidan tiukemmin syliinsä, käpertyen suojelevasti tämän ympärille.
"Ei hätää, olen tässä", hän vakuutti, painaen suudelman kastanjanpunaisten hiusten joukkoon.

Lopeta, Aida sätti itseään ankarasti. Ne olivat vain viestejä, vain kauniita ruusuja, vain valokuvia hänestä, todennäköisesti aina myöhässä jostain. Ei ollut mitään syytä sortua hysteriaan tai itsesääliin.
"Minä vain-", hän aloitti, mutta hiljeni, kun ääni oli särkyä uudelleen. Lopeta. Hän nosti päänsä Elin hartialta ja asettui istumaan hajareisin miehen reisille, upottaen sormet hiuksiinsa ja vetäen syvään henkeä. Vainottu katse kohosi hämärään katonrajaan, kun hän taisteli tunteita vastaan.
"Sen jälkeen, mitä Simonin kanssa tapahtui- mitä tein hänelle... Ja jotkin niistä viesteistä ovat niin- saavat minut tuntemaan oloni niin-", hän jatkoi ääni särähtäen ja laski sitten ahdistuneen katseen Elin vihreähippuisiin silmiin, surumielinen, levoton hymy huulilla häivähtäen.
"Että ehkä en ole huora vain lavalla."

Eli räpäytti silmiään. Ja koki jälleen saman, turhauttavan tunteen, jossa sanat tuntuivat katoavan hänen ulottuviltaan.
"Aida", hän vetosi ahdistuneena, ja siirsi kätensä naisen poskille enemmän reaktiona kuin tietoisen päätöksen tuloksena, peukalot tämän siroja poskipäitä vasten.
"Et sinä ole. Et saa... sinun ei pidä edes ajatella sellaista!"
Olisikohan Edison osannut valita sanat, jotka olisivat pyyhkäisseet Aidan ahdistuksen mennessään? Ehkä. Todennäköisesti.
Eli pakotti moittivan äänen mielestään ja silitti Aidan poskea.
"Miksi sinusta tuntuu siltä?"

Aida painoi katseensa alas, kun vieras häpeän tunne poltti silmien takana ja uhkasi saada ne kostumaan. Ehkä hän oli sellainen. Ehkä hän kohteli muita ihmisiä kuin jonkinlainen sieluton hirviö, kuten joku hänen elämänsä miehistä oli sanonut. Mitä hän oli tehnyt Noelille, Angukselle, Milolle, Simonille?
"Kun luen niitä, tunnen vain olevani niin... En tiedä, mikä sana on", hän sanoi värähtäen ja leikitteli Elin paidan helmalla ahdistuneena.
"Viestit alkoivat toisin. Hän kehui ääntäni, esiintymistäni, hän oli seurannut uraani, hän arvosti minua lavalla. Sitten ne alkoivat vaihtaa sävyä ja jotkin niistä ovat niin... Intiimejä, että tunnen vain oloni halvaksi ja likaiseksi."

Elin käsi liikahti kevyesti, vaistomaisesti halusta kohottaa Aidan leukaa niin, että hän olisi voinut kohdata jäänsinisten silmien katseen. Vakuuttaa, että naisella ei ollut mitään syytä tuntea itseään huoraksi. Hän toivoi, että olisi voinut olla vakuuttava sanoessaan niin.
Joskus hänestä tuntui, että olisi ollut helpompaa, jos hän olisi voinut astua rooliin niin kuin lavalla. Valita tarkoitukseen sopivan hahmon ja tietää, mitä pitäisi sanoa.
"Aida, ei se ole sinun vikasi. Se, joka viestejä lähettää, on varmasti jollakin tavalla sairas."

Aida katseli käteensä puristamaansa paidanhelmaa, hartiat melkein lannistuneesti painuen. Miten hän toivoi, että olisi vain voinut suudella Eliä, villitä miehenkin unohtamaan kamalan keskustelun ja valokuvat ja kirjeen, mutta hän tunsi olonsa epämukavaksi omassa nahassaan. Hän ei voinut väittää koskaan tunteneensa niin.
Oliko Simonkin sairas? Vai oliko hän vain kylvänyt tuhoa jälkeensä ja ansaitsi mitä sai? Hän oli pettänyt Samuelia tunnetasolla Elin kanssa. Hän oli pettänyt Noelia Anguksen kanssa ja sitten Angusta Elin kanssa. Suhde Miloon oli ollut kammottavan väärin. Ja Simon – Simon-parka oli vain ollut yksi katastrofi lisää. Mikä häntä vaivasi?
Hän räpäytti kipeitä kyyneliä pois silmistään ja pyyhkäisi poskeaan.
"Puhutaanko jostain muusta?" hän ehdotti nostaen katseensa ja pakottaen kasvoilleen hymyn, joka ei aivan tavoittanut silmiä.

Eli oli kuvitellut, että rakasti jokaista ilmettä Aidan kasvoilla. Mutta nyt hymy, joka ei yltänyt jäänsinisiin silmiin, täytti hänet huolella, joka sai hänet tuntemaan olonsa yhtä tyhjäksi, kuin miltä hymy näytti.
Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Voisiko hän kysyä joltakulta? Davidilta? Olikohan David koskaan joutunut kokemaan mitään vastaavaa? Heillä taisi olla helpompaa, ihan vain siksi, että he olivat miehiä. Se tuntui epäreilulta.
Hän pudisti päätään pyyhkiäkseen huolen syrjään ja yritti keskittää huomionsa Aidaan.
"Tahtoisitko tehdä jotakin?" hän kysyi, vaikka kello olikin jo paljon, ja silitti naisen selkää kevyesti sormenpäillään.
"Katsoa jonkin elokuvan?"
Taas elokuvia, jolla he täyttäisivät tyhjyyden välissään.

Olisipa hän voinut saada takaisin esityksenjälkeisen euforian. Se oli puhdasta onnea. Hän oli rakastanut sitä, kuinka saattoi painautua Eliä vasten, kiusoitella miestä hienoisesti ja odottaa mahdollisuutta olla kaksin suljettujen ovien takana.
Kuinka yksi ruusu tuntui romauttavan hänen maailmansa? Älä ole hölmö.
"Ehkä voisimme vain mennä nukkumaan?" hän ehdotti ja nojasi päänsä takaisin Elin hartialle, hengittäen miehen tuoksua ja silittäen niskan kaarta.
"Tai vain viipyä tässä. Haluaisin vain olla sylissäsi."

Eli valui hieman alemmas sohvalla, niin että pikemminkin makasi kuin istui Aidan alla.
"Ollaan vain tässä", hän lupasi, ja painoi suukon kastanjanpunaisten hiusten joukkoon. Käsi silitti edelleen naisen selkää, hellänä, yrittämättä pujahtaa kankaan alle.
Oli hetkiä, jolloin hän pelkäsi, etteivät he olisi enää ehjiä. Oli melkein ironista, että silloin, kun he eivät olleet voineet olla yhdessä, kaikki oli ollut helppoa. Ja nyt, kun he olisivat saaneet koskettaa toisiaan...
Hän ei halunnut ajatella sitä.
Hän kietoi käsivartensa paremmin Aidan ympärille.

Aida hengitti syvään Elin tuoksua ja antoi sormiensa vaeltaa kiharaisten hiusten lomassa. Kuinka hän toivoi, että olisi voinut palata ajassa taaksepäin. Kumittaa pois virheitä, jotka nyt kummittelivat häntä ja tekivät hänen olonsa vietävän kurjaksi.
"En halua tuntea näin", hän sanoi ja silitti Elin kylkeä, hieraisten miehen kaulaa nenänpäällään.
"Voimmeko muuttaa tämän illan?" hän vetosi ja painoi haikean suudelman kaulansyrjän iholle.

Elin kulmat painuivat kevyeen kurtistukseen.
"En usko, että minäkään haluaisin", hän vastasi myötätuntoisesti, kun ei muuta tuntunut osaavan, ja hautasi nenänsä hetkeksi kastanjanpunaisten hiusten joukkoon. Hän oli kaivannut tuoksua, kun he olivat olleet erossa, ja oli hetkiä, joina se oli ollut tehdä hänet hulluksi, kun he olivat olleet vain ystäviä.
Vain ystäviä ainoastaan toisilleen. Hölmöt.
Hän hengitti pari kertaa syvään.
"En halua, että tunnet olosi huonoksi."

Aida ei halunnut tuntea oloaan huonoksi – hän ei halunnut tuntea kylmää tyhjyyttä tai pahoinvointia, joka nosti päätään, kun hän muisteli sanoja viesteissä. Ei varsinkaan pahoinvointia, joka heräsi, kun hän muisteli omaa toimintaansa ja tapaa, jolla oli kohdellut ihmisiä elämässään.
"Auta minua unohtamaan", hän pyysi ja hamusi kevyesti Elin kaulaa, liu'uttaen kätensä paidan helman alle. Huora. Mutta hän ei halunnut tuntea näin. Hän halusi unohtua Elin syliin, nukahtaa vaivattomasti miehen kainaloon ja tuntea humalluttavaa, keveää onnea.

Pienen, tuskin ajatuksen mittaisen hetken Eli kaipasi heidän vanhoja ongelmiaan. Kaikesta huolimatta ne olivat olleet selkeitä verrattuna nykyiseen tilanteeseen. He olivat olleet läheisiä, vaikka eivät olisi saaneet. Silloin kun Aida ei ollut vielä ollut rikki eikä kukaan ollut lähetellyt tälle sairaita runoja.
Aivan yhtä nopeasti hän olisi halunnut potkaista itseään. Se oli itsekäs ajatus, kaipuuta helppouteen. Hän vihasi tunnetta siitä, ettei tiennyt, mitä olisi tehnyt auttaakseen.
Hänen olisi varmastikin pitänyt sanoa ei.
Mutta silti hän tunsi, kuinka kosketus sai veren virtaamaan kuumempana, ja käänsi päätään houkutellakseen Aidaa suudelmaan.

Kuinka helppoa elämä oli ollut, kun he jakoivat vaatekomeron New Yorkissa. Heillä ei ollut rahaa ja työ oli niin stressaavaa, että yöunet olivat kadota, mutta heillä oli toisensa, unelmansa ja usko valoisaan tulevaisuuteen.
Mitä oli tapahtunut? Oliko hän rikkonut heidät?
Aida vastasi suudelmaan ja kiipesi paremmin Elin päälle, punoen sormiaan miehen hiuksiin. Siitä tuntui olevan ikuisuus, kun he olivat vain olleet yhdessä. Kun hän oli keskittynyt suudelmaan näin. Niin usein he tuntuivat repivän vaatteita pois tieltä voidakseen vain olla yhdessä, melkein hätäisesti kuin heidät revittäisiin erilleen hetkenä minä hyvänsä.
"Kaipaan sinua", hän kuiskasi suudelmien lomasta ja hukutti ajatuksensa kosketukseen.

Jos vain olisit ollut kotona ajoissa.
Eli hamusi Aidan huulia kovempaa samalla kun syyttävä ääni hänen päässään yritti viedä vallan. Hän ei ollut tottunut syytöksiin, yleensä hän osasi elää hetkessä. Edes silloin, kun tietoa seuraavasta työstä ei ollut ollut ja rahat oli käytetty loppuun, hän ei muistanut tunteneensa samanlaista ahdistusta.
Ole hiljaa, anna meidän olla.
Hänen kätensä vaelsivat reisille ja kipusivat siitä hameen purppuraisen helman alle jatkamaan siitä, mihin hän oli jäänyt.
"Rakastan sinua, prinsessa", hän kuiskasi suudelman lomasta.

"Minäkin rakastan sinua", Aida vastasi hamutessaan miehen huulia ja tukisti hellästi kiharaisia hiuksia. Hän ei halunnut muistaa kaikkia niitä sanoja, jotka tuntuivat luikerrelleen hänen ihonsa alle. Hän oli tottunut asiattomiin viesteihin, heidän vloginsakin sai niitä päivittäin, mutta hän oli vastannut "salaiselle ihailijalleen" monta kertaa kiitoksen kauniista sanoista. Hänen ammattitaitonsa ja lahjojensa arvostus oli todella koskettanut häntä. Hän ei ollut varautunut viestien saamaan käänteeseen.
Hän siirtyi hamuamaan miehen kaulaa ja työnsi kätensä paremmin paidan alle, sivellen Elin vatsaa, kunnes kierähti kyljelleen sohvan selkänojaa vasten ja kutsui miestä nojautumaan hänen ylleen. Ehkä se palauttaisi lämmön hänen kehoonsa.

Ehkä hän voisi palauttaa hymyn Aidan silmiin. Tai edes hälventää ahdistusta, jota tämä tunsi. Pelkkä ajatus siitä, että Aida tunsi itsensä huoraksi, vihloi häntä melkein fyysisenä kipuna. Monesti ajatukset käyttäytyivät niin, herättivät tuntemuksia kehossa.
Hän noudatti sanatonta pyyntöä ja kohottautui Aidan ylle.
"Rakastan huuliasi, kun hymyilet", hän vetosi, kun kumartui painamaan suudelman huulille. Toinen käsi haki otetta Aidan vyötäisiltä, kannusti tätä painautumaan sohvalle selälleen.
"Rakastan ääntäsi, kun naurat."
Hän antoi suudelmien valua sirolle kaulalle.

Aida laskeutui selälleen ja halasi jaloillaan kevyesti Elin lantiota, yrittäen saada tutun, ihastuttavan rentouden ja nautinnollisen odotuksen palaamaan kehoonsa. Ajamaan pois tunteen, joka sai hänet tuntemaan olonsa melkein kuvottavaksi.
Kaulalla vaeltavat huulet saivat hänen silmänsä painumaan kiinni ja mainitun hymyn hiipimään huulille. Kädet pujottautuivat paremmin Elin paidan alle ja vetivät sen sitten miehen pään yli, palaten sivelemään paljaita kylkiä ja niskaa.
Rakastan sinua niin, että sattuu. Millainen hölmö hän olikaan ollut suurimman osan elämästään?
"Sinun naurusi tekee maailmastani aina valoisamman", hän vastasi ja nosti kätensä kiharaisiin hiuksiin, vetäen Elin uuteen suudelmaan.

Ehkä heidän läheisyytensä voisi vielä olla yhtä vaivatonta kuin ennen. He eivät olleet menettäneet mitään siksi, että olivat nyt luvallisesti yhdessä - niin kuin Eli oli häpeissään tunnustanut terapeutilleen pelkäävänsä erään käynnin loppupuolella - vaan koska Aidaa olivat kohdanneet inhottavat, epäreilut tapahtumat.
Kaikki tulisi olemaan vielä hyvin. Myös kirjehäirikön tapaus selviäisi.
Hän hipaisi kaulan ihoa kevyesti hampaillaan ja suoristautui hetkeksi, niin että Aida sai ujutettua paidan hänen yltään.
"Rakastan käsiäsi ja sitä, kun saan pidellä niitä", hän kuiskasi matalasti, kun vei kätensä purppuraisen helman alle ujuttaakseen legginsit pois tieltä. Ja kärsimättömyydessään samalla liikkeellä myös alushousut.

Aida naurahti ja tunsi lohdullisen lämmön tuikahduksen vatsassaan. Älä ole hölmö.
Hän nosti lantiotaan auttaakseen miestä ja suki kiharaisia suortuvia sormiensa lomasta tutkien Elin vihreähippuisia silmiä. Kaikki oli hyvin. Oveen ripustettu lahja ei muuttanut sitä. Satinen elämä kuului lavalle.
Simon oli menneisyyttä. Hän voisi olla jatkossa parempi ihminen. Hän ei enää kohtelisi rakkaitaan niin rumasti.
"Rakastan sitä, kun voin suudella sinua sanoakseni hei", Aida vastasi ja hipaisi huulillaan Elin nenänpäätä.

Ehkä hänen olisi pitänyt olla kärsivällisempi. Mutta se taisi olla nyt myöhäistä, sillä hän oli jo sysännyt sekä legginsit että alushousut lattialle. Ehkä se oli huonoa käytöstä.
Hän kumartui painamaan huulensa Aidan huulille vakuuttaakseen itselleen, etteivät he tehneet mitään väärää, samalla kun sormet lähtivät vaeltamaan naisen reittä pitkin ylemmäs.
"Rakastan ilmettäsi, kun katseemme kohtaavat väkijoukossa", hän kuiskasi käheästi, veri kuumana suonissa polttaen.

Sanat saivat Aidan hymyilemään ja hän näykkäsi kevyesti Elin alahuulta. Miehen tuttu kosketus tuntui lohdulliselta, ja hän yritti keskittää ajatuksensa ylös reittä kulkevaan kosketukseen. Miltä sormet tuntuivat iholla, miten niiden lämpö viipyi. Hän kaipasi mielihyvää, joka pyyhki mukaansa kirjeen mielikuvien pintaan nostamat muistot. Vältti painamasta poskeaan sohvan kangasta vasten, muistamasta tukahduttavaa, halvaannuttavaa painoa päällään.
"Kun kohtaan katseesi, koko muu maailma katoaa", hän vastasi ja huokasi pehmeästi kosketukselle. Sormet punoutuivat miehen hiuksiin, ja Aida nosti päätään hamuten Elin kaulaa.
"Ja rakastan sitä, miltä näytät ollessasi kärsimätön."

Eli nauroi käheästi samalla kun hänen kätensä kipusi ylemmäs täyttämään ääneen lausumatonta toivetta siitä, että kenties kosketus voisi pyyhkiä pois edes osan vaivaavista ajatuksista.
"Sinä saat minut usein hyvin kärsimättömäksi, prinsessa", hän muistutti, nojautuen lähemmäs Aidan korvaa niin että saattoi hamuta sitä kevein huulin.
"Tulen olemaan yksinäinen, kun kiidät maailmalla Anastasiana."

Aida antoi silmiensä painua kiinni ja yritti tuntea vain Elin kosketuksen. Ei nähdä, miltä Simon näytti vauhkona ja epätoivoisena. Ei muistaa, kuinka Angus rutisti hänen leukaansa tai retuutti häntä hiuksista. Ei kuvitella, kuka se oli, joka halusi jättää mustelmia hänen kaulalleen ja hampaanjälkiä hänen kehoonsa merkiksi omistajuudestaan.
Hän ei ollut koskaan tuntenut oloaan turvattomaksi tai halvaksi Elin sylissä eikä suostuisi tuntemaan niin jatkossakaan.
"Voisinpa ottaa sinut matkalaukkuuni", hän huokasi ja kallisti päätään tarjoten miehelle enemmän tilaa. Kosketus sai ihastuttavan, kaivatun lämmön syttymään ja leviämään hänen sisällään.
"En tiedä, mitä teen ilman sinua", hän jatkoi ja kurotti kätensä avaamaan Elin housuja.

Eli halusi auttaa Aidaa unohtamaan sanat. Unohtamaan kaiken pahan ja muistamaan sen sijaan hyvät asiat, jotka he olivat kokeneet yhdessä. Pienen, siivouskomeron kokoisen asunnon. Hetken, jona he olivat ymmärtäneet, että he saisivat kuulua toisilleen.
Muulla ei ollut nyt väliä, muilla ei ollut tilaa asunnossa juuri nyt.
Hän pitäisi Aidan turvassa. Huolehtisi, ettei enempää pahaa tapahtuisi.
"Olen varsin notkea", hän nauroi hengästyneenä, ja kohottautui Aidan yläpuolelle niin, että saattoi nähdä jäänsinisten silmien katseen.
"Et tiedä, miten paljon haluan sinua juuri nyt..."

Kosketus levitti ihanan, tutun lämmön hänen sisälleen ja sai hänet henkäisemään syvään. Se teki kylmistä, levottomista mielikuvista ja muistoista kaukaisia.
Aida nauroi sanoille ja tunsi onnellisen hehkun kasvavan. Hän tutki hellin silmin Elin kasvoja ja kurotti hamuamaan suudelmaa tämän huulilta, ennen kuin työnsi housuja alemmas ja kutsui miestä lähemmäs. Minkään muun ei tarvinnut mahtua heidän pieneen kotiinsa.
"Minäkin haluan sinua", hän kuiskasi näykäten kevyesti Elin alahuulta.

Elin kärsimätön veri vaati häntä painumaan lähemmäs heti, kun siihen koitti mahdollisuus. Se suorastaan huusi ja syytti häntä hidastelusta, ja teki hänen olostaan tuskaisen, mutta hän kieltäytyi antamasta sille periksi aivan vielä. Sen sijaan hän kohottautui niin, että saattoi potkia housut lattialle Aidan legginsien seuraksi.
Niin tuntui reilummalta. Juuri nyt sillä tuntui olevan väliä.
Vihreähippuisissa silmissä häivähti naurua, kun hän tajusi olevansa alasti sukkia lukuun ottamatta - mutta sukat saisivat jäädä, sillä hänen kärsivällisyytensä oli loppu.
Viimeistään Aidan sanat saivat sen pettämään lopullisesti, niin ettei hän voinut muuta kuin hakea hellän otteen naisen lantiosta samalla kun painautui lähemmäs.

Kaikki olisi hyvin heidän välillään. Hän ei särkisi Eliä samoin kuin kaikkia muita, hän ei satuttaisi kaikista rakkaintaan, eihän? Hänen pitäisi lakata suojelemasta Eliä murheelta sulkemalla miestä ulkopuolelle. He olivat aina puhuneet kaikesta toisilleen. Miksi hän oli lakannut tekemästä niin?
Mutta levottomat ajatukset hiljenivät lopullisesti, kun Elin kosketus pyyhkäisi hänet mukaansa. Heidän olisi turha tuntea huonoa omaatuntoa kohtelusta, jota Davidin sohva sai osakseen. Sen omistaja oli varmasti kohdellut sitä vähintään samoin. Iho muuttui kuumaksi ja nihkeäksi, punaiset hiukset takertuivat kesyttöminä suortuvina kiinni niskaan, ja sormet tukistivat Elin kiharaisia hiuksia, kun Aida kallisti päänsä taakse maailma kieppuen ja jalat paremmin miehen ympärille kiertyen.

Eli oli varma, että David ymmärtäisi kyllä.
Eivätkä he sohvaa niin kovin kaltoin kohdelleet. Ehkä sohva oli vain iloinen siitä, että sekin saisi uusia muistoja sen yhden karmaisevan yön tilalle.
Vaikka rehellisesti sanottuna Eli tuntui menettävän kykynsä järkevään ajatteluun aina silloin, kun he olivat Aidan kanssa yhdessä. Hän tunsi humaltuvansa, tai ehkä todellakin menettävänsä järkensä, kun suonissa virtaava tuli otti vallan.
Hän rakasti ja halusi Aidaa niin kuin ei ollut rakastanut tai halunnut ketään muuta koskaan.

Hän ei halunnut kauemmas Elistä edes sen jälkeen, kun mielihyvä oli tehnyt hänen ajatuksistaan utuisat ja polvista huterat. Sydän hakkasi kiivaana ja sai ihon hohkaamaan lämpöä. Aida houkutteli Elin viereensä ja nojasi päänsä miehen paljasta rintaa vasten, kiertäen kätensä miehen ympärille.
Ehkä yön viileys palauttaisi kylmyyden myös hänen sisälleen, jos hän päästäisi irti.
"Olet uskomaton", hän huokasi hiljaa ja kohotti pääätään niin, että saattoi hipaista sormenpäällään Elin nenää.

Eli oli melko varma, että heillä oli jossakin torkkupeitto. Tai ehkä se oli ollut hänen ja Bastin luona. Hän sekoitti asunnot toisinaan edelleen keskenään, etsi jotakin tiettyä mukia tai tavaraa ja tajusi, ettei se ollut koskaan ollutkaan täällä.
Ei se ollut niin vakavaa.
Hengästyneenä ja lämpö ihollaan viipyen hän veti Aidan kainaloonsa ja painoi suudelman tämän hiusten joukkoon.
"Sinä se tässä uskomaton olet, prinsessa", hän vakuutti.

Aida naurahti häivähdys käheyttä äänessään ja sipaisi Elin hiuksia pois kasvoilta. Hän kiemursi paremmin miehen kylkeen ja huomasi silmäkulmastaan jalkoihin unohtuneet sukat, jotka saivat hänet nauramaan vapautuneemmin.
"Olet ihana", hän vastasi, tarttui Elin poskiin ja painoi suudelman miehen huulille.
"Ehkä meidän pitäisi mennä nukkumaan, koska huomenna on kahden shown päivä. Tai ainakin sänkyyn." Sitten hän ponnisti istumaan hieraisten käsivarsiaan ja suoristaen lyhyttä, hehkuvan purppuraista mekkoa, joka oli jäänyt puolittain päälle.

Eli huomasi Aidan katseen ja heilutti varpaitaan. Muuten mustien sukkien nilkkoja kiersivät vihreät, pitkäkaulaiset dinosaurukset, jotka kulkivat jonona, pitäen suullaan kiinni edellään kulkevan hännästä.
"Teit minut kärsimättömäksi", hän vetosi nöyränä ja vastasi suudelmaan, käsi Aidan selkää silittäen. Veren pahin kuohu oli laantunut ja tehnyt tilaa miellyttävälle raukeudelle.
"Se olisi meiltä hyvin aikuinen päätös", hän myönsi, samalla kun kietoi käsivartensa naisen vyötäisille vetääkseen tämän takaisin syliinsä.

Hänen teki mieli melkein antaa kullekin Elin nilkkoja kiertäville dinosauruksille suudelma. Katse osui keittiötasolle hylättyyn, kauniiseen ruusuun ja Aida värähti sisäisesti, mutta sysäsi sen mielestään.
Hänen ihailijansa olisi parempi olla tuhoamatta hänen rakkauttaan ruusuihin.
"Se olisi", hän vastasi ja kierähti vatsalleen Elin rinnan päälle, painaen kasvonsa miehen kaulataipeeseen ja hamuten sen ihoa kevyesti.
"En tiedä, mitä tekisin ilman sinua. Rakastan sinua, tiedäthän sen?"

Eli kietoi käsivartensa takaisin Aidan ympärille. Hän tiedosti tuntevansa jonkinlaista viileyttä, kun lämpö alkoi haihtua iholta, mutta sillä oli juuri nyt herttaisen vähän väliä.
"Minulla oli sellainen aavistus, tai pikemminkin toive", hän myönsi ja painoi suudelman kastanjanpunaisten hiusten joukkoon.
"Onko sinulla kaikki hyvin, prinsessa?"

Aida hieraisi nenänpäällään Elin kaulaa ja nousi sitten istumaan hajareisin miehen paljaalle vatsalle. Älä sulje Eliä enää ulos. He olivat olleet toistensa parhaita ystäviä, jakaneet kaiken.
"On nyt", hän vastasi ja soi Elille hymyn, silittäen kiharaisia hiuksia taakse.
"Sinä teet kaikesta parempaa. En aina pidä itsestäni, ehken enää edes aina tiedä, kuka olen, mutta kaikki on hyvin nyt."

Elin sormet siirtyivät hipaisemaan Aidan vyötärön kaarta melkein haikeina.
"Ei se mitään. Minä pidän sinusta silloinkin, kun et pysty pitämään itse itsestäsi", hän lupasi.
Ehkä kaikilla oli hetkiä, jolloin oli vaikeaa olla itsensä kanssa. Silti hän toivoi, että Aidan ei tarvitsisi tuntea niin kovinkaan usein. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta.
Hän kohottautui varovasti pystympään, hamutakseen naisen huulilta suudelmaa.
"Ehkä meidän pitäisi siirtyä sänkyyn."

"Ehkä", Aida vastasi ja hipaisi huulillaan miehen ohimoa, ennen kuin nousi sujuvasti jaloilleen ja venytteli käsiään kohti kattoa. Sitten hän ojensi kätensä auttaakseen Elinkin jaloilleen, katsahti kohti parvelle johtavia portaita ja kiersi käsivartensa takaisin miehen niskalle, ponnistaen hajareisin takaisin tämän syliin.
Yössä tuntui viipyvän liian monta muistoa, liian monta muistutusta, liian monta salaa otettua valokuvaa hänestä, mutta Elin lämpö auttoi pitämään ne loitolla.
"Mennään nukkumaan, tohtorini", hän kuiskasi ja hamusi miehen korvaa hellästi.

Hetken Eli pohti, riittäisikö vastalöydetty aikuisuus siihen, että hän olisi poiminut loput vaatteet lattialta ja siirtänyt ne pyykkikoriin tai jonnekin muuhun yhtä aikuiseen paikkaan. Ajatus kuitenkin katosi siinä vaiheessa, kun Aidan käsivarret kiertyivät hänen niskansa taakse, ja hänen omat kätensä löysivät tutun paikkansa naisen reisien takaa.
"Mennään nukkumaan", hän myönsi, ja hipaisi huulillaan kastanjanpunaisten hiusten peittämää ohimoa ennen kuin lähti kipuamaan parven portaita pelkät dinosaurussukat jaloissaan.
Parvella hän laski Aidan vuoteen reunalle ja kumartui suutelemaan tämän huulia.

Yleensä Aida rakasti parvella vallitsevaa, sinistä hämärää, joka ei ollut koskaan täysin mustaa Lontoon keskustan valojen siivilöityessä sisään. Nyt hän epäröi kykyään nukahtaa, kun ajatukset tuntuivat raskailta ja pelottavilta.
Hän kurottui vastaamaan suudelmaan ja siveli Elin kylkiä, vetäen miehen sitten seurakseen sängylle. He eivät olleet tainneet pedata sitä montaa kertaa täällä asuessaan.
"Kuinka sinä olet voinut?" hän kysyi nykäisten peittoa heidän ylleen ja silitti kiharaisia hiuksia pois Elin kasvoilta. Huono omatunto nakersi häntä. Oliko hän kiinnittänyt huomiota miehen vointiin kaikessa kiiressään?

Eli kierähti kuuliaisesti sängyn sille puolelle, josta oli jossakin heidän yhteiselonsa aikana muodostunut hänen. Hän oli tainnut nukkua samalla puolella jo New Yorkissa, vaikka kapeassa sängyssä ei ollutkaan varsinaisesti tainnut olla omia puoliaan.
Täällä hän saattoi kiepahtaa selälleen ja ojentaa käsivarttaan, kutsuakseen Aidan kainaloonsa.
"Hyvin. Minä voin suurimman osan ajasta hyvin", hän muistutti, ja sipaisi kastanjanpunaisia hiuksia sormenpäillään.
"Voisin saattaa sinut huomenna teatterille."

Aida kiemursi Elin kylkeen ja nojasi leukansa miehen rintaan, katsellen tämän kasvoja ja antaen sormiensa vaeltaa vaaleanruskeissa hiuksissa.
"Sanoisithan, jos tuntisit olevasi yksinäinen? Jos en suo sinulle tarpeeksi huomiota?" hän kysyi punaiset kulmat huolestuneen asteen painuen.
"Et ole tuntenut masennusta enää?"

Myös Elin kulmat kurtistuivat hieman.
"Aida, minulla on kaikki hyvin. Jos tunnen oloni yksinäiseksi, voin aina mennä katsomaan, mitä Bastille kuuluu", hän huomautti ja hipaisi etusormellaan toista Aidan huolestuneista kulmakarvoista.
"Ja olen voinut oikein hyvin. Olen hyvässä tasapainossa, tai niin lääkärini ainakin sanoi. Sain papereihini kultatähden siitä hyvästä."
Vihreähippuiset silmät tuikahtivat hymystä.
"Vaikka minun tuleekin ikävä sitten, kun lähdet promokiertueelle."

Aida nojasi poskensa miehen paljaaseen rintakehään ja tutki vihreähippuisia silmiä, joiden jokaisen vivahteen hän muisti hämärästä huolimatta. Hän kosketti sormenpäällään miehen nenää.
"Niin minunkin sinua. Toivon, että pääsisit mukaani ainakin Anastasian maailmanensi-iltaan. En tiedä, miten selviän siitä", hän vastasi suupieli nykäisten. Hän oli nähnyt itsestään videoita, mutta oli eri asia näytellä maailman jumaloimassa tarinassa, johon kohdistui valtavasti odotuksia.

Eli juoksutti kastanjanpunaisia suortuvia sormiensa lomitse. Heidän olisi varmastikin pitänyt käydä nukkumaan, niin että molemmat olisivat parhaassa mahdollisessa kunnossa huomisia esityksiä ajatellen.
Uni antoi kuitenkin odottaa itseään.
"Se olisi mahtavaa", hän myönsi.
"Ja varmasti pääsenkin, sehän on vasta joulukuussa. Sinä tulet olemaan aivan mahtava, ja häikäisemään kaikki vakokankaalla. Arvosteluissa ei muusta puhutakaan kuin sinusta ja äänestäsi, usko pois."

Aida nauroi käheä terä äänessään ja kurottui painamaan suudelman Elin huulille. Oli käsittämätöntä, miten mies oli jaksanut uskoa häneen läpi koko elämän. Usein absurdilla tasolla – mutta Anastasian kohdalla absurdi ennustus oli käynyt toteen.
"Olet ihana", hän vastasi ja hieraisi nenänpäällään Elin poskea.
"Väsyttääkö sinua?" hän varmisti muistaessaan, että kellon täytyi olla todella paljon. Heidän varmasti pitäisi nukkua.

"Sinäkin olet, Aida", Eli muistutti ja kääntyi kyljelleen, niin että saattoi halata Aidan rintaansa vasten. Ehkä hänen olisi pitänyt etsiä itselleen jotakin muuta päällepantavaa kuin dinosaurussukat, mutta ajatus sängystä nousemisesta nyt ei tuntunut erityisen houkuttelevalta. Ei, kun Aida makasi lämpimänä hänen sylissään.
"Ei erityisesti", hän myönsi melkein nolona.
"Mutta me tarvitsemme lepoa, että jaksamme huomiset showt."

Jäänsiniset silmät siristyivät hymystä vastaukselle ja Aida kiertyi paremmin Elin ympärille. He taisivat olla kasvaneet yhteen elämänsä aikana, tottuneet nukkumaankin yhdessä solmussa.
"Ehkä meidän pitää yrittää nukkua", hän myönsi hakien tyynyä päänsä alle ja hengitti syvään Elin tuoksua. Oli turha takertua menneisiin. Tai antaa liikaa painoarvoa psykologin sanoille. Kuunnella ääntä, joka sai hänet pohtimaan, oliko todella yhtä halpa ja likainen kuin tunsi silloin tällöin.
"Ehkä voin herättää sinut tavalla, josta pidät."

Eli nykäisi peittoa paremmin heidän ylleen, vaikka kaksi kehoa lämmittikin toisiaan varsin tehokkaasti. Hän ei halunnut kuitenkaan ottaa minkäänlaista riskiä siitä, että Aida vilustuisi. Ja olisi sairastuminen ollut häneltä itseltäänkin varsin kelju temppu.
"Meidän pitäisi", Eli myönsi haikeana. Eikä siltikään malttanut pysytellä hiljaa.
"Se, että saan herätä sinun vierestäsi aamulla, tekee minut jo hyvin onnelliseksi."

Aida vastasi hymyllä ja painoi päänsä Elin rinnalle, painaen silmänsä kiinni.
Hän tunsi olonsa kylmäksi ajatellessaan kaikkea tekemäänsä – kuinka hän oli saattanut toimia niin läpi elämänsä? Jälkikäteen katsottuna oli ilmiselvää, että hän oli rakastanut Eliä aina. Hän oli satuttanut muita halussaan olla miehen kanssa, mutta ollut niin typerä, että pelkäsi omia tunteitaan ja pakeni niitä, satuttaen jälleen kaikkia ympärillään.
Kaikesta siitä huolimatta Eli odotti häntä edelleen, rakasti häntä edelleen.
Ja se teki hänen olonsa niin lohdulliseksi ja turvalliseksi, että hän saattoi unohtaa keittiön tasolla lojuvat valokuvat, karmivan kirjeen ja ruusun ja vain ajelehtia uneen.

Eli valvoi vielä jonkin aikaa senkin jälkeen, kun Aidan hengitys oli jo muuttunut tasaisen rauhalliseksi. Hän katseli parven pimeää hämärää ja yritti ajaa pois huolta, joka tuntui vain odottaneen oikeaa hetkeä hyökätä hänen kimppuunsa. Hetkeä, jolloin hän olisi yksin ajatustensa kanssa.
Voisiko hän saattaa Aidan teatterille ja olla tätä vastassa joka päivä? Tietenkin voisi. Ehkä ihailija luovuttaisi pian, ehkä viimeistään siinä vaiheessa, kun Aida lähtisi pidemmälle kiertueelle.
Hän todella toivoi sitä.
Jostakin kuuluva kolahdus sai Elin hätkähtämään hieman, mutta tietenkin se oli vain naapuri, joka palasi iltavuorosta kotiin. Hän pudisti henkisesti päätään omalle säikkyydelleen, halasi Aidan tiukemmin syliinsä ja vaipui viimein uneen.

Lauantai 13. lokakuuta 2018, aamupäivä, Rupert Street, Soho, Lontoo

Purppuraisessa mekossaan huolettomasti nukahtanut Aida heräsi raukeana päivän käännyttyä jo aamupäivään. Kahden shown päivä täytti hänet samaan aikaan innostuneella odotuksella ja hienoisella hermostuksella äänestä – hän niin herkästi antoi kaikkensa, mikä sai tuottajat naksuttelemaan paheksuvasti kieltään. Mutta hän ei ollut joutunut vielä kertaakaan jättämään showta kesken.
Ehkä he voisivat syödä aamiaista yhdessä. Ehkä sängyssä, jos hän kävisi hakemassa jotain vaikka Theatre Cafesta.
Aida venytteli käsiä tyynyn yli autuaasti unohtuneena pelottavan kylmyyden, joka oli hiipinyt hänen kannoillaan edellisenä päivänä, ja vilkaisi sitten vierelleen nähdäkseen, oliko onnistunut heräämään ennen Eliä.

Eli makasi vatsallaan, toinen käsi tyynyn alle taittuneena, toinen vartalon vierelle rennosti unohtuneena. Pää oli kallistunut kevyesti ja silmät pysyivät suljettuina. Mutta Aidan liikahtaessa vartalon vierellä levännyt käsi heräsi, sipaisi naisen reittä ja lähti sitten vaeltamaan sitä ylös, etusormi ja nimetön jalkoina toimien. Siinä vaiheessa, kun käsi oli edennyt Aidan lonkalle, kiltisti purppuraisen mekkokankaan päällä, Eli raotti silmiään.
Hymy kohosi hänen huulilleen, vaikka katse oli yhä uninen.
"Huomenta, prinsessa."

Kun sormet saavuttivat lonkan, Aida antoi periksi halulleen nauraa ja ojensi kätensä silittämään Elin hiuksia. Muisto dinosaurussukista lämmitti hänen sydäntään.
Niin kauan, kun Eli rakasti häntä eikä pitänyt häntä halpana ja likaisena, hänen ei tarvitsisi tuntea niin itsekään.
"Huomenta, kullannuppu", hän vastasi kalpeat silmät hymyyn siristyen ja nojautui painamaan suudelman Elin poskelle. Sitten hän kierähti lähemmäs, jotta saattoi hamuta miehen niskaa ja hartiaa kevyesti.
"Nukuitko hyvin?"

Aidan nauru sai Elin hymyn muuttumaan virnistykseksi, ja käden muodostama dinosaurus heilutti hyväntuulisesti päätään ennen kuin katosi hänen siirtäessään sen silittämään Aidan kylkeä.
"Tietenkin. Nukun aina hyvin, kun sinä olet vieressäni", hän vastasi, ja antoi itselleen luvan sulkea silmänsä vielä hetkeksi, nauttien kosketuksesta niskallaan.
"Näitkö mukavia unia?"

"Mm'hh", Aida vastasi suudellessaan miehen niskaa ja upotti sormensa kiharaisiin hiuksiin. Ehkä uni oli ollut mukava, vaikka hänen mielessään viipyvä häivähdys muistoa olikin lähinnä levoton. Kuin muisto kasvonsa lippalakin varjoon peittäneestä hahmosta, jonka hän oli huomannut niin monta kertaa silmäkulmastaan iltaisin.
"Millaisia unia sinä näit?" hän kysyi ja houkutteli Eliä kääntymään selälleen, jotta saattaisi kiivetä istumaan miehen vatsalle.

Eli kierähti kuuliaisesti selälleen ja vei kätensä silittelemään hajamielisesti Aidan lantiota.
"En taida muistaa", hän myönsi, kulmakarvat mietteliääseen kurtistukseen painuen.
"Mutta olen melko varma, että sinä olit siinä. Taisit luvata minulle mukavan herätyksen, se sotki pääparkani täysin..."
Hänen kätensä vaelsivat hellinä alemmas ja jäivät lepäämään reisien ulkosyrjille.

Aidan jäänsiniset silmät siristyivät hymystä.
"Oletko varma, että se oli unta?" hän kysyi, kun kumartui painamaan suudelman miehen huulille sukien kesyttömiä hiuksia korviensa taakse. Sitten hän valui Elin kaulalle, näykäten sitä kevyesti, ennen kuin siirtyi alemmas, solisluulle ja vähitellen paljaalle rintakehälle.
"Voisimme aina leikkiä, että olet vielä unessa", hän ehdotti pehmeästi.

Eli naurahti käheästi ennen kuin unohtui suudelmaan, toinen käsi Aidan selkää pitkin tämän niskalle vaeltaen. Hänen oli koottava jatuksiaan hetken ennen kuin hän pystyi muodostamaan koherentin vastauksen.
"Jos olen aivan rehellinen, toivon, ettei se ollut vain unta", hän myönsi, melkein nöyränä, samalla kun ujutti sormensa kastanjanpunaisten hiusten joukkoon.
"Ja olisin nytkin paljon mieluummin... hereillä..."

Aida nauroi kehräten ja tunsi sydämensä pakahtuvan. Miksi oli vienyt niin kauan ymmärtää, että hän rakasti Eliä?
Hän hamusi tietään alas miehen vatsaa, koskettaen ihoa hampaillaan ja sitten kielellään katsahtaessaan Elin kasvoja silmät lämpiminä. Hän sysäsi peittoa syrjään valuessaan istumaan tämän jalkojen päälle, jotta saattoi lunastaa lupauksensa miellyttävästä herätyksestä ja suoda rakastamalleen miehelle aivan erityistä huomiota, pyyhkäisten kesyttömiä, kastanjanpunaisia hiuksia pois tieltä.

Elistä tuntui, ettei hän aina osannut arvostaa riittävästi sitä, että he saattoivat viettää aamunsa yhdessä. Hänen olisi pitänyt muistaa, millaista oli ollut, kun se ei ollut ollut itsestäänselvyys.
Vaikka juuri nyt olisi ollut silkkaa julmuutta vaatia häneltä mitään muuta kuin sitä, että hän saattoi keskittyä Aidan kosketukseen ja siihen, miten uskomattoman hyvältä se tuntui samaan aikaan, kun oli ajaa hänet toivottoman hulluuden partaalle.
Varsinkin kun hän tiesi, etteivät he voisi unohtua vuoteeseen koko päiväksi. Eivät tänään, kun heitä odotettaisiin teatterilla.
Hänen sormensa löysivät lempeän otteen punaisten hiusten joukosta, kun mielihyvä pyyhkäisi kuumana hänen ylitseen ja sai hänet huokaamaan Aidan nimen.

Aida tunsi lämmön leviävän sisälleen puhtaasti tiedosta, että saattoi tehdä Elin onnelliseksi – ainakin pieneksi hetkeksi. Hän suoristautui silmät hymystä siristyneinä ja kohottautui Elin ylle, painaen suudelman miehen poskelle ja istahtaen tämän vatsalle.
"Meidän pitää kai alkaa pian valmistautua lähtöön", hän huokasi silittäessään kiharaisia hiuksia taakse.
"Mutta on meillä vielä hetki. Voisimme esimerkiksi käydä suihkussa yhdessä", hän ehdotti ja kumartui hamuamaan Elin kaulaa. Pienet tilat eivät olleet koskaan olleet heille ongelma, joten Davidin pikkuruinen, vinokattoinen kylpyhuone ja vielä pienempi suihkukoppi eivät lannistaisi heitä.

"Mmmh…"
Juuri nyt lähtö tuntui hyvin kaukaiselta ajatukselta. Miksi heidän olikaan lähdettävä yhtään minnekään? Eikö koko maailma mahtunutkaan näiden seinien sisälle?
Miellyttävä raukeus kehossaan Eli kietoi käsivartensa Aidan vyötärön ympärille ja halasi naisen rintaansa vasten. Hän painoi huulensa tämän ohimolle kevyeen, kiitolliseen suudelmaan.
"Suihkussa käyminen yhdessä olisi hyvin ympäristöystävällinen ajatus", hän myönsi, haluamatta irrottaa käsivarsiaan Aidan ympäriltä.

Aida nauroi kehräten ja näykkäsi Elin kaulaa. Hänelläkään ei ollut kiirettä nousta. Mikään harvoin tuntui luontevammalta ja lohdullisemmalta kuin lojua Elin kanssa sängyssä. Onneksi heillä harvoin olla aikaisia aamuherätyksiä. Kuka tiesi, vaikka he saisivat jälleen joskus työskennellä yhdessä ja voisivat jakaa myös kotimatkansa ja varastaa ihastuttavia hetkiä teatterilla.
"Tulkaahan, tohtori", hän vetosi näykkien miehen kaulansyrjää, "teitä odotetaan pian teatterilla."

Eli oli unohtunut piirtelemään lempeitä, pyöreitä kuvioita vasten Aidan selkää.
"Mmh…" hän äännähti myöntävästi, ja painoi naisen ohimolle uuden, hellän suudelman. Heitä molempia odotettaisiin teattereilla.
Epämiellyttävä muistuma eiliseltä yritti luikertaa tietään hänen ajatuksiinsa, mutta hän kieltäytyi ajattelemasta sitä juuri nyt. Ehkä kirje ja ruusu olisivat kadonneet, ehkä ne olivat olleet vain pahaa unta. Ehkä ne voisivat olla sitä heille vielä hetken.
Hän kietoi käsivartensa paremmin Aidan ympärille ja ponnisti ensin sängyn laidalle istumaan ja siitä seisomaan.
"Kuten prinsessa tahtoo", hän vetosi, ja lähti laskeutumaan varovasti parven rappuja.

Aida hamusi Elin kaulaa sormet kiharaisia hiuksia punoen, kun mies kantoi hänet alakertaan. Hän kiersi jalkansa kevyesti miehen vyötärölle ja tunsi lämmön koskettavan sydäntään muistellessaan miehen sukkia.
"Hyvä tohtori voisi myös auttaa minua riisuutumaan", hän ehdotti hamuten Elin korvaa heidän suunnatessaan kylpyhuoneeseen. Hän kieltäytyi katsomasta keittiötasoa ja sillä lepääviä lahoja. Maailma oli täynnä hulluja. Oli turha päästää sellaista ihonsa alle.

Eli kieltäytyi yhtä itsepintaisesti katsomasta kohti keittiötä. Hän tiesi, että ennemmin tai myöhemmin hänen olisi kohdattava totuus, mutta vielä tämän hetken hän halusi pitää sen poissa tietoisuudestaan.
"Enemmän kuin mielelläni", hän vastasi, ääni melkein matalana murahduksena, kun hän tönäisi pienen, vinokattoisen kylpyhuoneen oven auki. Hän ujuttautui sisään ja laski Aidan sylistään, mutta vain siksi, että saisi ujutettua purppuraisen mekon tämän yltä. Hänen olisi pitänyt tehdä se jo eilen, kärsimätön mies.

Aida ojensi kätensä ylös avuliaasti, jotta mekko saattoi nousta hänen yltään ja kiersi sitten käden takaisin Elin niskalle, houkutellen miehen mukanaan pikkuiseen suihkuun. Tilaa ei ollut ylellisesti, mutta se taisi sopia heille paremmin kuin hyvin – ainakin se oli erinomainen syy hypätä takaisin miehen syliin, kun suihku ryöpytti hienoisen säätämisen jälkeen rentouttavan kuumaa vettä heidän ylleen.
"Mitä arvelet, tohtori? Onko meillä hetki?" hän kysyi hamutessaan suudelmaa Elin huulilta.

Kylpyhuone oli ylellisen tilava verrattuna siihen, joka heillä oli ollut asunnossaan New Yorkissa. Siellä Eli oli kolauttanut päänsä kattoon vähintään kerran päivässä, tai onnistunut sohaisemaan itseään ovenkahvalla samalla kun avasi tai sulki ovea.
Hän potki vaivihkaa dinosaurussukat viimein jalastaan ja seurasi sitten Aidaa suihkukoppiin. Hän kietoi kätensä naisen reisien taakse ja painoi tämän selän suihkun seinää vasten, toivoen vilpittömästi, ettei se hohkannut kylmyyttä.
"Ruhtinaallisesti", hän myönsi samalla kun valui suudelmineen Aidan kaulalle.

Aida sulki hetkeksi silmänsä, kohottaen kasvonsa lämpimään höyryyn ja nautti tutusta kosketuksesta kaulallaan.
Niin kauan kuin Eli rakasti häntä ja näki hänet kauniina, hänellä ei ollut syytä tuntea toisin. Vaikka hän rakasti lavalla olemista, sopimuksen päättyminen Moulin Rougessa tuntui helpottavalta. Ehkä huoran esittäminen joka ilta vaikutti häneen enemmän kuin hän halusi myöntää. Ainakin pyskologi kehitti jännittäviä teorioita hänen tavastaan nähdä itsensä ja mitata omaa arvoaan.
"Hyvä", hän kuiskasi näykäten miehen korvanlehteä, "koska haluan sinua."

Ehkä Elin olisi pitänyt pelätä sitä, millainen vaikutus Aidalla oli häneen. Yksi kosketus tai yksi kehräten lausuttu sana riitti ajamaan hänet hulluksi tavalla, jollaista hän ei ollut kokenut kenenkään muun kanssa. Hän oli rakastanut Edithiä, ehdottomasti, mutta hänen verensä ei ollut koskaan kiehunut samalla tavalla.
Hän ei halunnut ajatella muuta maailmaa tai virheitään juuri nyt.
Sen sijaan hän hamusi Aidan kaulaa päättäväisemmin, unohtaen tällä kertaa olla huomaavainen ja varoa jättämästä kalpealle iholle jälkiä.
"Kuinka paljon, prinsessa?" hän murisi hiljaa kaulan ihoa vasten.

Joskus hän pelkäsi, kadottiko itsestään liikaa rooleihinsa. Ehkä joku päivä Aida olisi poissa ja jäljellä olisi vain sekalainen tilkkutäkki rooleja, joissa hän oli ollut elämänsä aikana. Kuinka ison osan Satine oli kaapannut itselleen?
Hän huokasi kosketukselle kaulalleen, välittämättä siitä, saisiko lopulta huudot mustelmista tai hampaanjäljistä.
"Hyvin paljon", Aida vastasi pehmeällä kehräyksellä ja näykki miehen korvan laitaa, punoen sormiaan märkiin hiuksiin ja kiertäen jalkojaan tiukemmin miehen vyötärölle.
"Tohtorini."

Elin olisi pitänyt ymmärtää paremmin. Hän työskenteli itsekin teatterilla, oli aivan hiton ajattelematonta tietoisesti - jos sitä nyt tietoiseksi saattoi sanoa - näykätä uudelleen niin, että kaulalle aivan varmasti jäi jälki. Paikkaan, jota ei voisi piilottaa vain kauluksen alle.
Se oli tohtori, hän voisi syyttää jälkikäteen. Se ei olisi totta, tietenkään, mutta ehkä tohtori saisi sellaisen käytöksen anteeksi.
Hän kohotti päänsä painamaan suudelman Aidan huulille ja paransi otettaan tämän reisien takaa, kunnes antoi myöten halulleen painautua lähemmäs.

Naapurit eivät varmaankaan arvostaneet heitä merkittävästi. Aida oli aina nauttinut suunnattomasti suihkussa laulamisesta, sillä tila kantoi ääntä mahtavasti. Sitä se teki nytkin, kun hän punoi sormensa Elin hiuksiin, hamusi miehen ihoa ja hengitti ulos mielihyvää, joka ravisteli hänen todellisuuttaan.
Aika, jona he olivat olleet ilman toisiaan, tuntui kaukaiselta.
Hän maksoi palveluksen takaisin näykkimällä Elin kaulaa ja hartiaa, hamuamalla vuoroin suudelmia miehen huulilta ja lopulta vain nojaamalla päänsä suihkun seinää vasten, sormet tiukkina kiharaisissa hiuksissa.

Ei ollut kulunut montaakaan päivää siitä, kun eräs heidän naapureistaan oli taas, vienosti ärtyneenä, tiedustellut, oliko Eli aivan varma, etteivät he olleet hankkineet kissaa. Hän oli saattanut kirkkain silmin vakuuttaa, ettei heillä ollut lemmikkejä, mutta saattoi nyt ymmärtää, mistä harhaluulo oli johtunut.
Mutta hänen korvissaan Aidan ääni oli jumalainen.
Hän tunsi jalkojensa tärisevän kevyesti, kun hän lopulta nojautui kevyesti seinää vasten, yrittäen parhaansa mukaan olla litistämättä Aidaa samalla vartalonsa painon alle.
"Ajat minut vielä hulluksi..." hän mutisi hiljaa.

"Hyvä", Aida vastasi vienosti hengästyneellä naurahduksella, kädet edelleen lujasti Elin niskalla. Hän laski jalkansa haparoiden alas miehen vyötäröltä, tunnustellen viileää laattalattiaa varpaillaan, ennen kuin saattoi laskea painoaan niille ja irrottaa hitaasti otteensa. Tasapaino tuntui vienosti huteralta.
Heidän varmasti pitäisi kiirehtiä nyt. Hänellä oli tapana olla myöhässä, halusi tai ei, mutta Elin ei pitäisi kärsiä hänen puutteistaan. Niinpä hän sieppasi shampoon tottuneesti hyllystä ja vaahdotti ensin omansa, sitten Elin hiukset. Hän oli kehittänyt suihkussa käymisestä tavattoman tehokkaan rutiinin eikä nytkään mennyt kauaa, kun hän saattoi pujottautua ulos, kiertää pyyhkeen ympärilleen ja naksauttaa vedenkeittimen päälle, ennen kuin hyppelehti portaat parvelle kaksi kerrallaan.

Juuri nyt Eli oli hyvin kiitollinen Aidan tehokkuudesta, sillä hän itse tunsi muuttuneensa raukeudesta hyvin hitaaksi. Niinpä hän vain kallisti päätään, niin että naisen oli helpompi auttaa hiustenpesussa, ja jäi hetkeksi nojaamaan selkäänsä suihkun seinää vasten vielä sittenkin, kun Aida oli jo pyrähtänyt ulos kylpyhuoneesta.
Voi hyvä luoja, hän menettäisi vielä järkensä. Onnellisena.
Kuivattuaan hiuksiaan hän kietoi pyyhkeen lanteilleen ja asteli itsekin huoneen puolelle, ihon noustessa kananlihalle kun viileältä tuntuva ilma hyökkäsi vastaan.

Aida hyppelehti portaista vastaan, sukkahousut jalassa ja tummansinistä, hyvinistuvaa mekkoa päänsä yli kiskoen. Kosteat, kesyttömät hiukset oli kiepautettu sekaiselle nutturalle niskaan ja toisessa suupielessä oli hammasharja.
Hän väläytti miehelle hymyn ja otti harjan suustaan.
"Auttaisitko?" hän kysyi tarjoten avonaista vetoketjua selässään.
"Käy sinä pukeutumassa, niin laitan teetä." Davidiltä opittu resepti todella teki ihmeitä äänelle.

"Totta kai", Eli lupasi ja seisahtui Aidan taakse. Hän kumartui painamaan suudelman paljaalle niskalle ennen kuin tarttui vetoketjuun ja veti sen kiinni - ylpeänä itsehillinnästään, sillä hänen olisi todella tehnyt mieli tarttua mekon hartioihin ja ujuttaa se pois Aidan yltä.
Hän painoi uuden suudelman niskalle.
"Luuletko, että minun on ihan välttämätöntä pukeutua? Joudun joka tapauksessa vaihtamaan vaatteet teatterilla."

Aida kallisti päätään eteen huulten kosketuksesta niskallaan ja kehräsi naurusta.
"En. Sehän on erinomainen ajatus", hän vastasi ja kääntyi ympäri hipaisten sormenpäällään Elin nenää. Hän katsahti paljonpuhuvasti pyyhettä miehen vyötäröllä.
"Olet mielestäni ollut aina aivan tavattoman viehättävä alasti", hän lupasi silmät tuikkien ja kurottui painamaan suudelman miehen huulille, ennen kuin pyrähti pienen asunnon poikki keittiöön keittämään teetä. Ruusu tuijotti häntä tasolta ja hetken emmittyään hän irrotti mustan silkkinauhan sen varresta ja asetti kukan maljakkoon. Ei ollut sen vika, mitä se edusti.

"Sitä minäkin!" Eli riemastui, vihreähippuiset silmät virnistyksestä siristyen.
"Voi tosin olla, että metrossa asiasta oltaisiin eri mieltä. Enkä usko, että teatterissa arvostettaisiin, jos jonkun olisi tultava lunastamaan minut putkasta..."
Hän hipaisi kaivaten Aidan sinisen leningin helmaa, mutta naisen pyrähtäessä luotaan nousi vuorostaan parvelle. Palatessaan takaisin alas hän oli löytänyt itselleen tummat farkut ja Bastin äidiltä saadun neuleen, jonka rintamuksessa vaelsivat värikkäät dinosaurukset.
Katse kävi ruusussa ja kääntyi pois.
"Lauantai. Paljon väkeä stage doorilla, luuletko?"

"Toivon niin!" Aida vastasi väreillen showta edeltävää intoa ja kaatoi kahteen eripariseen kuppiin teetä, ollen läikäyttää sitä pöydälle kiireessään. Kirjekuori lepäsi sisältöineen edelleen tasolla, sillä hän ei ollut halunnut koskea niihin.
"On ihanaa, kun katsojat jäävät paikalle tervehtimään. Eikä haittaa, vaikka siinä venähtäisi myöhään – koska meillä on koko aikaa toisillemme vailla kiirettä nousta", hän lisäsi silmät tuikahtaen, kun katsahti miestä ja ojensi tälle kuuman kupin hunajalla ja inkiväärillä terästettyä yrttiteetä.

Lauantait olivat Elin suosikkipäiviä. Kaksi showta ja illalla aikaa viipyä stage doorilla, sillä sunnuntaina saisi nukkua niin pitkään kuin halusi. Jopa kahden shown tuoma väsymys haihtui yleensä siinä vaiheessa, kun pääsi näkemään fanien innokkaat kasvot.
Tänään hänen olisi tosin pidettävä huolta, että hän ehtisi Aidaa vastaan ajoissa. Onneksi Satinella oli paljon innokkaita ja uskollisia faneja.
Hän otti mukin kiittäen vastaan ja veti samalla Aidan kainaloonsa.
"Tämän päivän esityksille!" hän ehdotti ja kohotti juhlallisesti mukiaan.

"Tämän päivän esityksille!" Aida vastasi ja kilautti mukia varovasti ollakseen läikäyttämättä enempää. Joku oli joskus ostanut hänelle lahjaksi nokkamukin, sillä hän oli harvinaisen lahjakas heittämään juomat lasistaan elehtiessään.
"Viivy sinäkin rauhassa stage doorilla, kullannuppu", hän kannusti kuin vaistoten Elin ajatukset.
"Minä selviän kyllä kotiin yksin."

Eli otti kulauksen teestään ja irvisti.
"Kuumaa..." hän vetosi, ja pudisti päätään, ikään kuin se olisi voinut haihduttaa lievästi polttelevan tunteen hänen kieleltään.
Ja silti hän otti uuden hörppäyksen heti perään.
Hänen kulmillaan häivähti kevyt, lievästi huolestunut kurtistus.
"Mutta olisi mukava mennä kotiin samaa matkaa."

"Se on mukavaa", Aida myönsi ja kurottui hipaisemaan Elin nenänpäätä, ennen kuin siemaisi omaa teetään. Se auttaisi ääntä pysymään kunnossa kahden shown läpi, toivottavasti.
"En vain halua, että joudut jättämään sinua odottavat huomiotta sen tähden, että kokisit jonkinlaista velvollisuutta tulla minua vastaan. Minulla ei ole mitään hätää kotimatkalla."

Elin pää liikahti, mutta hän esti itseään viime hetkellä katsahtamasta kohti ruusua tai kirjettä. Hän ei halunnut muistaa niitä juuri nyt, ei, kun tunsi olevansa voimaton niiden edessä.
"En jätä", hän lupasi, ja vei toisen kätensä hieromaan Aidan niskaa hellästi.
"Olen varma, että ehdin silti teatterille sinua vastaan."

Aida vastasi hymyllä ja kurottui suikkaamaan suikon Elin leukaperälle.
"Sinä hassu mies", hän vastasi ja tyhjensi teekuppinsa, vilkaisten kelloaan.
"Ehkä meidän pitäisi mennä. Saan yleensä moitteet myöhäisyydestäni, mutta ei ole mitään syytä, miksi sinun pitäisi", hän jatkoi ja sysäsi teekupin tiskialtaaseen, kaapaten käsilaukkunsa tasolta ja pyyhkäisten valokuvat ja kirjekuoren lattialle. Hän vilkaisi niitä värähtäen ja päätti kerätä ne illalla.
"Oletko valmis?"

Eli hörppäsi oman mukinsa miehekkäästi yhdellä kulauksella tyhjäksi ja laski sen sitten tiskialtaaseen Aidan kupin seuraksi.
"Valmis", hän vakuutti, ja tarkasti sitten, että avaimet olivat mukana. Puhelin odottaisi häntä eilisen jäljiltä teatterilla, ja lompakon hän voisi napata eteisen pöydältä.
"Onhan sinulla avaimet?" hän varmisti, ja jähmettyi hetkeksi, kun kuvat levisivät lattialle. Hän liikahti kuin olisi ollut aikeissa poimia ne, mutta tuli sitten toisiin ajatuksiin.

Aida irvisti ja kiiruhti poimimaan ne kevyeltä sohvapöydältä, joka istui pienen olohuoneen nurkkaan asetetun kulmasohvan edessä. Joku olisi kai pitänyt sillä hedelmävatia tai koristevaasia, mutta heillä se taisi toimia unohtuneiden tavaroiden hautausmaana.
"Nyt on!" hän vastasi ja kiiruhti pikkuruisen eteistilan läpi käytävään pujautettuaan nilkkurit jalkaansa ja tartuttuaan tällä kertaa lämpimän beigeen trenssitakkiinkin.
"Ihania esityksiä!" Aida toivotti päästessään kirpeän syksyiselle kadulle ja kiepahti ympäri kurottuen painamaan suudelman Elin huulille, ennen kuin pyrähti puolijuoksua kohti Covent Gardenia.

Eli virnisti ja kohotti peukalonsa kannustavasti pystyyn. Mitä sitten, jos avaimet olivatkin meinanneet unohtua? Nyt ne olivat mukana. Ja sitä paitsi, hän olisi joka tapauksessa tulossa kotiin samaan osoitteeseen, joten jos Aida olisikin unohtanut avaimet...
Silloin tämä olisi joutunut odottamaan yksin kadulla.
Ajatus sai Elin hermostumaan siitäkin huolimatta, ettei heidän asuntonsa sijainnut hiljaisimmalla mahdollisella kadulla. Ajatukset palasivat valokuviin, ja hän sulki oven pikaisesti takanaan seuratessaan Aidaa ulos asunnosta.
"Sinulle myös, prinsessa", Eli toivotti. ja tunsi huolen vihlovan kun hän katseli Aidan loittonevaa selkää.
Ehkä hänen olisi pitänyt saattaa tämä teatterille. Vielä ehtisi.
Hän epäröi hetken ennen kuin kääntyi lähteäkseen harppomaan metrolle.

Torstai 25. lokakuuta 2018, 18.03, Covent Gardenin metroasema, Lontoo

Piccadilly Linen rämisevä, sinisävyinen metro jyrisi itään, täyteen ahtautuneen vaunun matkustajat toisiinsa nytkäysten mukana törmäillen. Aida yritti olla rutistamatta Pretin salaattirasiaa kainaloonsa, kun tasapainotteli käsilaukkua toisella olkapäällä ja yritti pitää puhelinta korvansa ja olkapäänsä välissä sulloessaan aikaisemmin metrolaiturille lävähtänyttä sisältöä takaisin käsilaukkuunsa. Hän soi pahoittelevan hymyn miehelle, jota hutkaisi vahingossa kyynärpäällään.
"Saatan olla ihan pikkuisen myöhässä jo, mutta nähdään kotona illan esityksen jälkeen, eikö?" hän kysyi Eliltä ja tasapainotteli salaatin turvallisempaan kulmaan, ennen kuin sekin päätyisi lattialle.

Eli istui jo pukuhuoneessaan, keikkui tuolillaan tavalla, joka oli ehdottoman kielletty, ja taivutti päätään niin, että saattoi puhua puhelimeensa samalla, kun hieman liian lyhyt laturijohto kiemursi epäkätevässä kulmassa olevaan pistorasiaan. Hän oli puhunut jatkojohdosta niin pitkään, kuin oli ollut esityksessä mukana, mutta toive ei ollut koskaan edennyt toteutukseen saakka.
"Ota rauhallisesti, prinsessa, en halua, että kaadut kiireessä ja telot itsesi", hän huolehti.
"Oletko varma, ettet tahtoisi minun tulevan vastaan?"

"Älä huolehdi, kullannuppu", Aida vakuutti ja soi kiitollisen hymyn kanssamatkustajalle, joka ojensi hänelle viimeisen tipahtaneen tavaran metron lattialta juuri, kun he liukuivat Covent Gardenin pysäkille. Ihmismassa tungeksi metrolaiturilla, ja Aida pujotteli tietään muiden joukossa kohti hissejä.
"Viivy rauhassa stage doorilla. Olen varma, että siellä on useampi innokas, jotka unelmoivat edes muutamasta minuutista kanssasi. Minä selviän kyl-" Sana katkesi häkeltyneeseen hengähdykseen. Kielen märkä kosketus hänen kaulansa mitalla oli erehtymätön, mutta kun hän tähysi ympärilleen, oli mahdotonta sanoa, kenelle se oli kuulunut.
"Selviän kyllä kotiin ihan turvassa. Joku nuoli juuri kaulaani keskellä metroasemaa. Harrastuksensa kullakin", hän nauroi ja hankasi kaulaansa irvistäen hihallaan, kun kiiruhti ulos metroasemalta.
"Huikeaa esitystä!"

Eli sai konkreettisen muistutuksen siitä, miksei tuolilla pitänyt keikkua, kun liikerata yhtäkkiä jatkuikin pidemmäksi, kuin oli ollut tarkoitus. Sekä hän että tuoli romahtivat maahan, mutta Eli tuskin huomasi sitä järkytykseltään.
"Aida, mitä sinä sanoit?" hän kysyi, ja toivoi kuulleensa väärin samalla kun huitoi kättään pukuhuoneeseensa kurkistavalle maskeeraajalle. Hän oli elossa, ei mitään hätää, ja suunnilleen yhtenä kappaleenakin.
Jossakin toisessa ajassa hän olisi saattanut purskahtaa epäuskoiseen nauruun. Mutta se oli ollut ennen kirjeitä.

Aida tasapainotti salaatin takaisin toiseen käteensä pyrähtäessään teatteria kohti kadun yli, kun tunsi kaulansa suurinpiirtein kuivaksi.
"Joku kaheli nuolaisi kaulaani metrossa. Ei hätää, sellaista sattuu", hän rauhoitteli ja soi anteeksipyytävän hymyn ovimiehelle ja sitten huomattavasti vähemmän suopealle teatterimanagerille, kun hyppeli portaita huoneeseensa.
"Eikö sinua ole käpälöity julkisissa kulkuneuvoissa?"

Eli nojasi jalkansa pukeutumispöydän reunaa vasten.
"Ja se ei varmasti ollut jonkun... koira, joka oli mukana olkalaukussa?" hän kysyi ja hieraisi otsaansa. Hän oli melko vakuuttunut siitä, ettei ollut lyönyt päätään, tai ainakaan hän ei tuntenut siinä minkäänlaista kipua. Ei aivotärähdystä, toivottavasti.
Hänen kulmansa kurtistuivat mietteliäästi.
"Ei, en voi sanoa, että olisi."
Paitsi eräs vanhempi rouva, joka oli ottanut varsin päättäväisen otteen hänen takapuolestaan, mutta sitä ei varsinaisesti laskettu.

"Ehkä", Aida koki paremmaksi vastata, vaikka olikin varsin varma, että kyseessä oli ollut mies tai hyvin kookas nainen, jolla oli parransänkeä. Hänen vyötärölleen oli kiertynyt hetkeksi käsi ja joku oli nuolaissut hänen kaulansa mitan hartialta korvalle, ennen kuin katosi ihmisvirtaan.
"Sitä sattuu. Ei syytä huolestua. Oletko sinä kunnossa? Mitä se ryminä oli?" hän kysyi laskien salaatin pukuuhuoneensa pöydälle, polkaisi nilkkurit jalastaan ja istahti tuoliinsa suoden jälleen yhden anteeksipyytävän hymyn, nyt maskeeraajalle, joka loi häneen kuivan katseen.

"Minusta se on varsin huolestuttavaa", Eli vetosi, ja päätti, että ehtisi illasta teatterille Aidaa vastaan. Ehkä stage doorilla olisi riittävästi väkeä, joka pitäisi naisen kiireisenä siihen saakka, että hän ehtisi perille. Toivottavasti.
"Äh, kaaduin tuolilla. Mutta ei käynyt kuinkaan."
Kuin sanojensa vakuudeksi hän kierähti ympäri ja nousi polviensa kautta takaisin seisomaan. Ei, mitään paikkaa ei kolottanut.
"Olethan varmasti okei, Aida?"

"Tuolilla kaatuminen on huomattavasti vaarallisempaa kuin nuolaisu", Aida protestoi ja vaihtoi puhelun kaiuttimelle, kun maskeeraaja lähti huoneesta ja hänen täytyi alkaa valmistella kasvojaan ja hiuksiaan Satinen meikkiä ja peruukkia varten.
"Eli, ei tämä ole ensimmäinen kerta, kun joku kaheli on tullut iholle. Kaikki on ihan hyvin", hän rauhoitteli pyyhkien kosteuspyyhkeellä kasvojaan, ennen kuin ryhtyi kieputtamaan hiuksiaan pikkuisille kiepeille, jotka pitäisivät ne poissa tieltä peruukin alla.
"Nauti illan showsta äläkä turhaan kiirehdi stage doorilla, jooko?"

"Prinsessa, en ole varma, onko se tarkalleen ottaen kovinkaan rohkaisevaa, että olet kokenut sellaista ennenkin", Eli huomautti, kun kävi tottuneesti läpi raajansa varmistuakseen siitä, ettei ollut reväyttänyt mitään. Kun hän totesi itsensä täysin ehjäksi, hän alkoi napittaa vihreää kauluspaitaansa auki. Jekyllin asu odotti jo valmiina rekissä, joku pukuvaraston aamuvuorolainen oli korjannut eilisessä näytöksessä hihaan tulleen repeämän.
"Nauti sinäkin. Ja pidä käsi silmiesi tasalla, okei?"
Hän vitsaili vain puoliksi yrittäessään karkottaa tuntemansa huolen.

Se ei ollut rohkaisevaa, mutta valitettava osa nykypäivän yhteiskuntaa. Usein kontakti jäi vain flirtin tasolle, mistä Aida nauttikin silloin tällöin. Joskus joku työntyi iholle, kosketti kuin vahingossa epäsopivasti. Mutta tämä oli ensimmäinen nuolaisu. Vaikka kerran New Yorkissa erikoinen setä oli yrittänyt imeä hänen varpaitaan metrossa.
"Okei. Nähdään kotona!" Aida toivotti, ennen kuin sulki puhelun juuri sopivasti maskeeraajan palatessa. Hän muuttui Satineksi tutulla rutiinilla jo toista kertaa tänään.

"Nähdään", Eli toivotti ja palautti puhelimensa takaisin lataukseen. Nytkäisy oli saanut muovipinnoitteen irvistämään hieman, mutta hänellä taisi olla pari varalaturia kotona. Hän oli hankkinut ne aina siinä uskossa, että oli kadottanut edellisen, ja sitten yllättynyt iloisesti huomatessaan olevansa väärässä.
Levottomuus ei ottanut helpottaakseen vielä siinäkään vaiheessa, kun Eli oli saanut tumman, taaksepäin suitun peruukin päähänsä. Mutta juuri nyt hän ei voinut muuta kuin toivoa, että kaikki menisi hyvin. Ettei nuolaisu liittynyt mitenkään kirjeisiin.

* * *

Moulin Rougen ohjelmien joukkoon oli eksynyt muutama juliste ja still-kuva Anastasiasta. Aida hymyili teatterin takaovella odottavien katsojien vierellä selfieissä, huikaisi taiteellisen epäselvän nimikirjoituksensa ojennettuihin muistoihin ja tunsi helpotusta siitä, että pääsisi kotiin. Se oli erikoinen tunne: olla samaan aikaan esityksen jälkeisestä euforiasta ja adrenaliinista täynnä energiaa ja kahden esityksen jäljiltä niin väsynyt, että sänkyyn vajoaminen kuulosti jumalaiselta.
Hän tunsi aina haikeaa luopumisen tuskaa shown lähestyessä loppuaan, mutta olisi jännittävää päästä kokemaan Anastasian saapumisen tuomat promootiot ja lentää Los Angelesiin kuvaamaan Emmien kirjoittama osa Awakeningin ensimmäiseen osaan. Hän ei voinut myöskään väittää, että pahastuisi roolinvaihdosta. Jokin prostituoidun näyttelemisessä tuntui livahtavan suoraan hänen ihonsa alle.

Pitkien, notkeiden juoksuaskelten kiidättäessä Eliä kohti teatteria hän oli melko varma siitä, että oli jo myöhässä. Vaikka hän joka kerta vannoikin itselleen, että lähtisi teatterilta ajoissa, ei hän osannut vain kulkea ohi, jos joku näytti odottavan hänen nimikirjoitustaan tai paria ystävällistä sanaa.
Nähdessään, ettei joukko ollut vielä hälvennyt Moulin Rougen stage doorilta, hän saattoi hidastaa askeleensa kävelyksi ja tasata hengitystään. Ehkä Aidan roolin lähestyessä loppuaan tavallistakin suurempi määrä teatteriväkeä oli lähtenyt liikkeelle.
Eli pyyhkäisi peruukin jäljiltä villiintyneitä hiuksia pois otsaltaan ja seisahtui odottamaan Aidaa joukon reunamille.

Tuttu nuori mies, joka tuntui elävän teatterille, oli jälleen paikalla musikaalikassinsa kanssa ja hymyili onnellisena kameralle Aidan nojautuessa vierelle. Aida tunsi sydämensä aina pakahtuvan nähdessään, kuinka innoissaan uskolliset katsojat olivat kohdatessaan heitä ja kuinka paljon muutaman minuutin juttelu saattoi merkitä. Hän kiersi kätensä halaukseen miehen ympärille ja suikkasi kevyen suudelman tämän poskelle, mikä sai ne punehtumaan rajusti, kiitoksena saamastaan herkkurasiasta.
"Hei!" hän tervehti tunnistaessaan Elin jonon laidalla ja pujottautui ihmisten lomasta miehen luo, kurottuen suikkaamaan suukon tämänkin poskelle.
"Ei sinun olisi tarvinnut tulla vastaan."

Eli huiskutti kättään tervehdykseksi Aidalle.
"Hei, prinsessa. Meillä oli hiljainen ilta, joten ehdin loistavasti paikalle", hän vakuutti ja kumarsi päätään niin, että Aida saattoi suukottaa hänen poskeaan.
"Ei ole mitään kiirettä, jos vaikka joku haluaisi vielä nimikirjoituksesi..."
Hän pyyhkäisi sormenpäillään kastanjanpunaista suortuvaa, jonka hän epäili jääneen erityisen kiharalle peruukin jäljiltä.
"Tiedät, että odotan sinua kyllä."

Aida hymyili, vaikka viattomat sanat vihlaisivatkin hänen sydäntään joka kerta. Eli-parka oli joutunut odottamaan hänenlaistaan hölmöä kohtuuttoman kauan.
"Mennään vain kotiin", hän lupasi kiertäen käden Elin kaulukseen, jotta saattoi vetää miehen suudelmaan.
"Enää kolme showta jäljellä. Nyt alkaa jo jännittää", hän sanoi, kun punoi sormensa Elin käteen ja lähti miehen vierellä kohti kotia. He voisivat hyvin kävellä parin metropysäkin verran ja nauttia vilpoisenraikkaasta yöstä.
"Kuinka teidän shownne meni?" hän jatkoi kiinnittämättä huomiota tummanpuhuvaan, kasvot lippalapin varjoon kätkeneeseen hahmoon, joka seurasi vaivihkaa heidän takanaan.

Eli kietoi käsivartensa Aidan hartioiden ympärille ja veti tämän kainaloonsa, kun he suuntasivat viileän yöilman poikki kohti kotia.
"Oikein hyvin", hän vakuutti, helpottuneena siitä, että oli ehtinyt ajoissa vastaan.
"Kai sinulle järjestetään juhlat viimeisen shown kunniaksi? Minun mielestäni pitäisi järjestää."
Hän oli ottanut lauantain illan vapaaksi, niin että voisi olla näkemässä Aidan viimeisen esityksen Satinena. Se tulisi tosin olemaan yllätys, toivottavasti. Hän oli huono pitämään hyviä salaisuuksia.

"Eiköhän", Aida nauroi. Teatterilla oli puhuttu suurista juhlista ja joku oli vedonnut jatkamaan sopimusta, mutta uudet projektit ja haasteet kutsuivat. Vatsaa nipisti ihastuttavasti, kun hän ajatteli Anastasian pariin palaamista. Se oli aavistuksen onnellisempi rooli.
"Onko sinulla nälkä? Haluatko poimia ruokaa matkaan?" hän kysyi heidän kulkiessaan alas myöhäisillan Strandia, joka ei ollut tähänkään aikaan tyhjä ihmisistä.

"Eihän sinua palele?" Eli varmisti, kevyt kurtistus kulmillaan häivähtäen, ennen kuin kumartui painamaan suukon Aidan hiusten joukkoon. Hän olisi mielellään tarjonnut lämmikkeeksi vaikka omaa huiviaan, mutta valitettavasti se roikkui naulassa hänen pukuhuoneessaan. Oli alettava jälleen totutella viileämpiin säihin, jotka syksy ja lähestyvä talvi olivat kuin varkain tuomassa mukanaan.
"Ei, minulla on kaikki hyvin. Miltä sinusta tuntuu jättää Satinen rooli?"

"Minullakin on kaikki hyvin", Aida vastasi jäänsiniset silmät hyväntuulisesti tuikkien. Hän oli jopa muistanut poimia trenssitakkinsa mukaan eikä vaeltanut nyt lokakuisessa yössä paitahihasillaan.
"Luulen, että olen onnellinen jättäessäni sen taakse. Se on melko... Raskas rooli, henkisesti." Sekä Satinen traagisen tarinan että ammatinvalinnan tähden. Hän vilkaisi olkansa yli tuntiessaan oudon kihelmöinnin niskassaan ja hetkeksi sydän löi kylmänä, kun kasvonsa lippalakkiin kätkenyt mies seurasi kymmenisen metriä heidän takanaan. Mutta nähdessään hänen katsovan, mies kääntyi sivukadulle.
"Mennään vain suoraan kotiin", hän sanoi lähtiessään Trafalgar Squaren poikki kohti Rupert Streetiä tiedottomana siitä, että heitä seurattiin edelleen.

Elin olisi varmastikin pitänyt huomata jotakin. Mutta hänen ajatuksensa askartelivat liiaksi Aidan viimeisen esityksen parissa ja siinä, että hänen olisi yritettävä pitää omana tietonaan, että hän oli tulossa katsomaan sitä. Eturivistä, totta kai. Melkein rivin keskeltä. Niinpä hän jatkoi matkaa autuaan tiedottomana siitä, että joku kulki heidän kannoillaan.
"Tahtosi on lakini, prinsessa", hän vetosi, ja halasi Aidan tiukemmin kylkeensä.
"Tiedätkö, siitä taitaa olla kohta vuosi, kun lopetimme Les Misissä. Pitäisi yrittää päästä taas johonkin yhteiseen showhun, eikö?"

"Ehdottomasti", Aida kehräsi ja kurottui suukottamaan Elin poskea, ennen kuin kiersi kätensä tämän selälle. Oli ollut upeaa jakaa teatteri ja lava, vaikka Eponine ja Marius eivät saaneetkaan onnellista loppua. Se oli ollut hänen mahdollisuutensa olla Elin kanssa ja unohtaa Simon. Hölmöläinen.
"Tapahtuiko illan showssa mitään erityistä?" hän kysyi ja siveli peukalollaan miehen kämmenselkää, kun he kääntyivät Rupert Streetille. Hän olisi voinut vannoa nähneensä lippalakin jälleen silmäkulmastaan.
Hän seisahtui alaovelle ja nojautui Elin rintaa vasten, kurottuen hamuamaan kevyesti miehen kaulaa.
"Onko sinulla avaimet?"

"Joko agenttisi on ehdotellut sinulle rooleja keväälle?" Eli kysyi samalla kun kallisti hieman päätään niin, että Aida sai painettua suukon hänen poskelleen.
"Selvisimme ilman suurempia kommelluksia. Tutkimuspöytäkin saatiin taas kuntoon, se ei enää keiku niin kuin edellisessä esityksessä."
Ilmeisesti jokin rakenne oli alkanut antaa periksi, hänen hypittyään lavan keskiosaa osan ajasta hallitsevan laboratoriopöydän päälle riittävän vauhdikkaasti riittävän monta kertaa. Tai ehkä syy oli Jasperin.
"On, olen melko varma siitä..."
Hän kurtisti kulmiaan ja alkoi käydä läpi taskujaan.

Aida vastasi myöntävällä hyminällä kiertäessään kätensä Elin niskalle ja näykkäsi kevyesti miehen kaulaa.
"Pohdimme mahdollisuutta koe-esiintyä Bat out of Helliä varten, jos sen olisi mahdollista saada jatkoa keväällä", hän sanoi ja ojensi toisen kätensä avuksi käymään läpi miehen housuntaskuja.
Kasvonsa lippalakin varjoon kätkenyt mies katseli heitä hetken kadunsuussa, pitkät sormet reittä rytmikkäästi naputtaen, ennen kuin ne puristuivat nyrkkiin ja katselija katosi varjoihin.
"Löytyi", Aida vastasi vetäen avaimet esiin ja kiepahti ympäri, avaten ala-oven heitä varten ja pyrähti portaisiin. Vain todetakseen, että tutun kotioven edessä odotti yllättys. Ovenkahvaan oli ripustettu jälleen mustalla silkkinauhalla sidottu, ylellisen punainen ruusu ja laadukas, kermanvärinen kirjekuori. Mutta oven edessä oli myös varsin kookas, punaisella nauhalla sidottu lahjalaatikko, jonka näkeminen sai Aidan vatsan muljahtamaan.

Eli naurahti käheästi.
"Kuule, minun on vaikea keskittyä avainten etsimiseen, kun teet noin", hän vetosi, olematta lainkaan pahoillaan sen enempää näykkäisystä kuin avustakaan. Hänen olisi selvästikin pitänyt ottaa pukeutumisessaan huomioon se, ettei taskuja saanut olla liikaa, sillä avaimet olivat kovin katoavaiset. Vaikka niiden avaimenperänä killuikin tätä nykyä eräältä pitkäaikaiselta fanilta saatu corgin mallinen avaimenperä.
"Raveniksi? Olisit mahtava Raven, Aida."
Kevyt polte viipyi veressä, kun hän kiiruhti Aidan perässä portaita, mutta sammui samalla hetkellä, kun hänen katseensa osui heidän kotiovelleen jätettyihin lahjoihin.
"Voi helvetti..."

Aida oli toivonut, että jokin aika sitten ilmestynyt ruusu ja sen vanavedessä seuranneet valokuvat olisivat olleet harvinaislaatuinen poikkeus. Ehkä salainen ihailija olisi luovuttanut ja menettänyt kiinnostuksensa, kun hän ei vastannut viesteihin tai reagoinut lahjoihin.
Hän soi Elille levottoman hymyn ja työnsi avaimet kotioveen, poimien epäröiden ruusun ja kirjekuoren käteensä ja tuupaten laatikon sisäpuolelle, ennen kuin sulki oven heidän perässään ja jätti takkinsa naulakkoon.
"Kaikkea sitä", hän naurahti ontosti ja päätti avata ensin kirjekuoren. Tällä kertaa valokuvia oli vain kaksi, samanlaisia, varsin hyviä otoksia kuin viimeksi, mutta siepattuna hänen arjestaan täysin tietämättä.
"I made love to you on paper and spilled ink like passion across the sheets", hän aloitti ääneen vilkaistessaan huolella käsinkirjoitettua kirjettä ja tunsi palelevansa.
I caressed your curves in every love letter. I kissed up and down your thighs in short sentences and prose. I tasted all your innocence without a spoken word. I bit your lip and your hair in between the lines. I made you arch your back and scream. It only took a pen.

Eli ei ollut varma, oliko osittain todella onnistunut työntämään edellisen kirjeen ja kuvat mielestään, vai oliko hän vain kieltäytynyt hyvin sinnikkäästi ajattelemasta niitä. Aida oli sanonut, ettei halunnut ottaa yhteyttä poliisiin, eikä hän ollut keksinyt, mitä muutakaan olisi voinut tehdä. Kai hän oli toivonut, että ehkä kirjeitä ei enää tulisi, että tämä oli ollut salaisen ihailijan toiminnan huipentuma.
"Aida, kuule, ehkä sinun ei pitäisi avata..." hän aloitti, mutta liian myöhään.
Hän nojasi selkänsä vasten ovea ja vilkaisi lahjapakettia.

Kuulemma lahjapaketissa oli jotain, mitä ihailija toivoi hänen käyttävän. Aida tuijotti musteella kirjoitettuja sanoja hetken, katse riveillä hypeillen ja työnsi sen sitten takaisin kuoreen, sysäten sen käsistään keittiötasolle.
"Miksi?" hän kysyi katsahtaen Eliä ja kyykistyi kookkaan paketin vierelle, avaten ristiriitaisin tuntein punaisen nauhan. Hän tunsi olonsa pahoinvoivaksi, mutta mieluummin tiesi, mitä lahjat pitivät sisällään kuin jäi pohtimaan, mitä se voisi olla.
Aida kohotti kulmiaan, kun kannen syrjään siirtäminen paljasti jotain syvänsinistä ja valossa kimmeltävää. Hän kohotti tekojalokivin ja helmin kirjottua, ilmiselvän ylellistä ja jokseenkin viettelevää korsettia ilmaan, laski sen vierelleen lattialle ja poimi laatikosta myös sirot, samansävyiset alushousut, mustat, pitsireunaiset stay-up-sukat, sukkanauhat ja lopulta sähkönsiniset avokkaat hurjilla stilettokoroilla.
Hän jäi tuijottamaan vierelleen kasaamaansa asua epätietoisena.

Eli ei tiennyt.
Hänellä ei ollut mitään loogista syytä toivoa, että Aida jättäisi paketin koskematta. Hän ei todella pelännyt, että sen kannen alta paljastuisi mitään vaarallista. Ehkä lisää kuvia, mutta miksei niitä olisi liitetty kirjeen yhteyteen, niin kuin aiemminkin?
Silti hän tunsi selittämätöntä halua tarttua pakettiin ja viskata sen ulos lähimmästä ikkunasta. Tai tarttua Aidan käteen, niin ettei tämä nostaisi kantta pois. Ehkä se johtui kirjeeseen kirjoitetuista sanoista, jotka nainen oli lukenut ääneen.
Ahdistavista sanoista.
Eli nielaisi ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan, ja jäi sitten seuraamaan epäuskon vallassa, kuinka Aida poimi laatikosta vaatekappaleen toisensa jälkeen. Sähkönsinistä, Aidan väriä.
Elistä tuntui, kuin joku olisi puristanut kaiken hapen hänen keuhkoistaan.
"Aida..."

Aida painoi sormet suutaan vasten ja tuijotti kauniita vaatekappaleita eksyneenä. Ne olivat kauniita. Ne olivat jotain, mitä hän olisi hyvinkin voinut käyttää villitäkseen miesystäväänsä. Hän oli joskus tehnytkin niin. Simon oli vajonnut polvilleen.
Mutta nyt ne olivat joltakulta vieraalta, joka kirjoitti hänelle intiimejä runoja halustaan koskettaa häntä. Omistaa.
"Mitä?" hän melkein kuiskasi ja nosti neuvottoman katseen Elin kasvoihin, unohtuneena polvilleen vaaleapuiselle lattialle, sähkönsinisellä kirjotun, häpeilemättömän seksikkään alusasun keskellä.

Viime aikoina Eli oli joutunut usein selittämättömien tunnereaktioiden valtaan. Niin kuin nyt, kun hän olisi halunnut kerätä alusasusetin osat ja paiskata ne suoraan roskakoriin, ja survoa korkeakorkoiset kengät niiden seuraksi.
Mutta se olisi varmastikin ollut väärin. Ne olivat Aidan lahjoja.
Hän hieraisi kasvojaan osaamatta päättää, olisiko katsellut sähkönsinistä kangasta vai kääntänyt katseensa pois. Aida olisi näyttänyt hyvältä, hän tiesi sen kyllä.
Silti hän tunsi voivansa pahoin.
"Mitä sinä... Oletko okei..?"

"Minä olen ihan kunnossa", Aida vastasi poissaolevasti, katsahti lahjaansa ja poimi asun osat yksi kerrallaan, pakaten ne takaisin laatikkoon. Hän painoi kannen tiukasti päälle, suoristautui juoksuttaen sormet läpi kesyttömistä, kastanjanpunaisista hiuksista ja potkaisi laatikon keittiöön, harppoen sitten levottoman ympyrän olohuoneessa.
"Joten, nukkumaan vai haluaisitko tehdä jotain?" hän kysyi pakottaen huulilleen huolettomuutta jäljittelevän hymyn, vaikka se ei täysin tavoittanut silmiä.

Eli olisi halunnut potkaista laatikkoa. Ja se, että Aida teki niin, täytti hänet merkillisellä tyytyväisyydellä. Mutta vain hetkeksi, sillä pian sama epämiellyttävä, hermostunut tunne valtasi hänen kehonsa.
Hänestä tuntui kammottavalla tavalla samalta kuin silloin, kun hän oli löytänyt Aidan ja Simonin heidän sohvaltaan. Tai ei, se oli ollut pahempaa, tietenkin, mutta jotakin samaa tässä tilanteessa oli.
Hän ei pitänyt siitä.
"Mitä?"
Hän kurtisti kulmiaan ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan.

Aida pysähtyi vetäen syvään henkeä ja kiersi käsivarret tiukasti ympärilleen. Hän katsahti levottomana ympärilleen ja harppoi sitten kääntämään sälekaihtimet kiinni olohuoneen ikkunoista.
Hän oli käymässä vainoharhaiseksi. Luoja, rauhoitu.
"Haluatko käydä nukkumaan vai tehdä jotain?" hän kysyi ja kääntyi takaisin Eliä kohti. Hän tunsi olonsa ahdistuneeksi ja jotenkin... Likaiseksi. Kuin hänen koko ihonsa olisi kaivannut kipeästi perusteellista hankausta.
"Luulen, että haluan suihkuun."

Eli halusi marssia poliisin, tai jonkun, kenen tahansa, luokse, ja vaatia, että asialle tehtäisiin jotakin. Mutta oliko hänellä oikeutta sellaiseen? Ne olivat alusvaatteita, ja jos Aida oli sinut asian kanssa...
Ei ollut. Hän tiesi sen. Uskoi tietävänsä. Naisella oli ollut vaikeaa jo muutenkin, sen vuoksi, mitä Simonin kanssa oli tapahtunut, ja nyt tämä...
Hän nyökäytti päätään, mutta ojensi sitten käsiään, kutsuen Aidaa halaukseen.

Aida soi Elille neuvottoman, levottoman hymyn ja astui lähemmäs, kiertäen kätensä hetkeksi miehen vyötärölle. Hän kurottui suikkaamaan suukon Elin poskelle, ennen kuin kiemursi irti ja astui pikkuruiseen kylpyhuoneeseen.
Hetken hän pohti, olisiko pyytänyt miestä mukaansa. Mutta juuri nyt hän tunsi olonsa vain jotenkin saastuneeksi eikä halunnut riisuutua miehen edessä, edes Elin.
Hän riuhtaisi vaatteet päältään ja raapi ihoaan pesusienellä, kunnes se oli punainen ja arka. Sitten hän valui istumaan suihkun nurkkaan käsivarret polviensa ympärillä, suihkun haalea vesi olkapäälleen loristen ja silmät tyhjyyteen tuijottaen.

Eli rutisti Aidan hetkeksi rintaansa vasten ja toivoi, että olisi voinut suojella tätä paremmin maailmalta, joka tuntui olevan hyvin kuvottava paikka naisille. Ehkä hän oli ollut idiootti, kun ei ollut ymmärtänyt sitä aiemmin. Valkoinen heteromies, jolla oli helppoa.
Jäädessään yksin hän huomasi vilkuilevansa kohti laatikkoa, melkein kuin olisi odottanut kannen yhtäkkiä ponnahtavan pois ja alusvaatesetin kiemurtavan esiin käärmeen lailla.
Levottomuus kasvoi sitä mukaa, kun Aida viipyi suihkussa, ja lopulta Eli nykäisi itsensä liikkeelle ja koputti oveen.
"Aida? Kaikki hyvin?"

Aikaa oli tainnut vierähtää hyvä tovi. Vei toisen, että Aida havahtui ääneen ja koputukseen.
"Joo", hän vastasi vaisusti, haluttomana nousemaan. Valokuvat olivat viattomia. Ja silti hän jäi pohtimaan, kuinka usein joku katseli häntä. Seurasi hänen jalanjäljissään. Hän oli voinut vakuuttaa itselleen, että kyse oli vain ihailijasta, joka otti kuvia sattumalta nähdessään hänet.
Nyt kuvat oli otettu muutama päivä sitten, saman päivän aikana. Toisessa hän oli matkalla teatterille, mukanaan Milolle ostettu syntymäpäiväkuppikakku ja toisessa hän oli matkalla kotiin, stage doorilla saatu kimppu neilikoita kainalossaan. Se tuntui vahvalta osoitukselta, että joku seurasi häntä.
"Kaikki ihan hyvin."

Eli ei voinut olla ajattelematta sitä, millaisen synkkyyden valtaan Tempest oli joutunut, ja kuinka Tiarnan oli ollut vaimostaan huolissaan. Mitä, jos Aida tuntisi olonsa yhtä ahdistuneeksi? Mitä, jos tällekin tapahtuisi jotakin pahaa?
Hän liikahti levottomana kylpyhuoneen oven takana, laski kätensä sen kahvalle ja nosti sitten taas pois.
Eihän Aida voisi satuttaa itseään?
"Varmasti?"

Ei, ei varmasti. Aidan olisi tehnyt mieli raapia ihoaan uudelleen pesusienellä, vaikka iho oli punainen ja arka. Se oli naurettavaa. Kirjeet ja viestit eivät olleet sen vaarallisempia kuin valokuvat tai ruusut. Tai viehättävät alusvaatteet ja pyyntö käyttää niitä.
Ja silti hän tunsi olonsa jotenkin... Saastuneeksi.
Hän vääntäytyi jaloilleen, sammutti suihkun ja puristi hiuksistaan vettä, ennen kuin astui pikkuruisen kylpyhuoneen ovelle vaivautumatta etsimään pyyhettä. Sen sijaan hän vain nykäisi oven auki, kasvot kalpeina ja silmät eksyneinä, ja kiersi kätensä Elin ympärille, painaen kasvonsa miehen rintaa vasten.

Elin sydän hakkasi levottomaan rytmiin, kun hän laski kätensä uudelleen kylpyhuoneen ovenkahvalle. Hän toivoi, että olisi ollut fiksumpi, niin että olisi tiennyt luonnostaan, mitä tällaisessa tilanteessa kuului tehdä. Hänen silmissään alusvaatteiden lähettäminen oli rajan ylittämistä, mutta jos Aida ei kokenut sitä niin, mitä hän saattoi tehdä?
Suihkun äänikin oli tauonnut.
Hän oli juuri aikeissa ilmoittaa avaavansa oven, kun se tempautui auki niin, että hän oli horjahtaa eteenpäin.
Ei, kaikki ei ollut hyvin.
Hän sulki Aidan vaistomaisesti syliinsä.
"Rakas, ihosi..."

Aida veti syvään henkeä, rutistaen Eliä tiukasti ja piti kasvonsa kätkettyinä miehen paitaan. Lokakuun viileys, joka luikersi sisään ikkunanraoista, sai hänet värisemään. Tai ehkä kylmä tuli hänen sisältään.
Oli hölmöä reagoida näin. Ei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun joku oli lähestynyt häntä, lähetellyt sopimattomia viestejä tai ollut puhtaasti karmiva, kuten Noel, kun hän oli eronnut miehestä.
Ja silti ajatus kasvottomasta hahmosta luomassa intiimejä mielikuvia heistä kahdesta meni hänen ihonsa alle.
"Kaikki on ihan hyvin", hän mumisi hiljaa ja hieraisi poskeaan vasten Elin rintaa.

Mutta kun ei ole, Eli olisi halunnut vedota, ja tunsi, kuinka huoli takertui möykyksi kurkkuun ja yritti nousta myötätunnon kyyneliksi silmiin. Hän katsahti neuvottomana ympärilleen ja nosti sitten Aidan syliinsä, jotta saattoi astella sohvan luo. Hän kietoi torkkupeiton tärisevän kehon ympärille ja halasi naisen sitten takaisin syliinsä, painoi päänsä tämän päälakea vasten ja kietoi käsivarret kehon ympärille suojaksi kylmää ja maailmaa vastaan.
Ainakin verhot olivat ikkunoiden edessä. Mitään pahaa ei voisi tapahtua täällä.

Aida käpertyi Elin syliin ja veti peiton poskiinsa saakka, vetäen varpaansakin sen sisään. Eli oli aina ollut uskomattoman kiltti ja kärsivällinen, aina valmiina ottamaan hänet syliinsä.
"On hölmöä tuntea näin", hän vastasi tukahtuneesti peiton uumenista ja painoi korvansa miehen rintaa vasten voidakseen kuunnella sydämensykettä.
"Ne ovat vain vaarattomia viestejä. Luulen, että olen tulossa hulluksi. Tuntuu melkein... Melkein kuin joku oikeasti seuraisi minua."

Eli toivoi koko sydämestään, että olisi voinut vakuuttaa Aidalle kaiken olevan hyvin. Ettei mikään oikeasti ollut pielessä. Että siinä, että joku lähetti tälle alusvaatteita, ei ollut mitään pahaa.
Mutta hän ei kyennyt valehtelemaan.
"Aida, eivät tunteet ole hölmöjä", hän vetosi, ja kietoi peitettä paremmin naisen ympärille, ettei kylmä ilma tai pelko pääsisi tunkeutumaan tämän iholle.
"Se on... Ei tällainen ole enää normaalia."

Ei, tämä ei varmastikaan ollut enää normaalia. Viestit olivat niin... Aida ei osannut edes sanoa, miksi ne tuntuivat niin hermostuttavilta. Ne olivat vain runoja ja kirjeitä, vaarattomia pyyntöjä ja toiveita.
Ja harmaita lippalakkeja oli taatusti joka toisella. Lontoo oli täynnä ihmisiä. Ei olisi epätavallista, vaikka joku täysin viaton matkalainen vain kulkisi paljon samoja reittejä kuin hän.
"Hyvä on", hän totesi ja sukaisi kosteita hiuksia taakse.
"Ehkä käyn puhumassa poliisin kanssa vaikka ensi viikolla."

Eli tunsi helpotuksen pyyhkäisevän ylitseen. Pakkohan tässä oli jonkin rikosnimikkeen täyttyä, eikö niin? Ei voinut olla normaalia kuvata salaa ja kiikuttaa alusvaatteita oven taakse. Puhumattakaan runoista, joiden viesti oli... Eli ei voinut väittää ymmärtävänsä runoutta kovinkaan syvällisesti, mutta ne pätkät, jotka hän oli lukenut ja jotka Aida oli lausunut ääneen, olivat olleet kammottavia.
Sairaita.
"Hyvä niin. Minä voin saattaa sinut teatterille huomenna ja lauantaina."

"Eli", Aida vetosi ja kohotti päätään pörröisen torkkupeiton sisältä voidakseen katsoa Elin vihreähippuisiin silmiin. Pisamaiset kasvot olivat kalpeat, lukuun ottamatta suihkussa ulos hiljaa karanneesta itkusta punaista nenänpäätä.
"Ei sinun tarvitse saattaa minua tai tulla vastaan. Myönnän, että on outoa lähetellä minulle sellaisia asioita ja myönnän, että ne karmivat minua ja tekevät oloni kamalaksi. Mutta ne eivät ole vaarallisia. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun joku kaheli pyörii lähistöllä. Muistatko sen tyypin New Yorkissa, joka ryömi esiin metropenkkien alta ja yritti imeä naisten varpaita? Tai millaiseksi Noel muuttui lopulta?"

Elin kulmat painuivat syvään kurtistukseen.
"Minusta alkaa tuntua siltä, etten halua enää olla mies", hän vetosi, muttei onnistunut saamaan ääneensä pientäkään ripausta vitsistä. Itse asiassa hän oli juuri sillä hetkellä varsin tosissaan. Miehet tuntuivat epäreiluilta olennoilta.
Hän tutki Aidan jäänsinisiä silmiä huolissaan.
"Ehkä... Jos tämä vaikka liittyy Satinen hahmoon. Jos se vaikka helpottaa, kun jätät roolin."

"Se voi hyvinkin olla", Aida vastasi optimistisesti ja ojensi kätensä huovan sisältä silittämään Elin hiuksia taakse lämmin tuikahdus jäänsinisissä silmissään.
"Minulle sinä olet maailman ihanin olento – sukupuolesta viis." Sitä Eli todella oli. Mies oli ollut hänen turvasatamansa maailmassa siitä saakka, kun tämä oli näyttänyt hänelle parhaita paikka Les Misérablesin kulisseissa heidän ollessaan vasta lapsia.
"Olen varma, että kuka ikinä hän onkaan, hän menettää lopulta kiinnostuksensa, kun en enää vastaa hänen viesteihinsä."

Eli ei ollut varma, kuinka hänen olisi pitänyt reagoida. Hän halusi vilpittömästi uskoa, että niin todella kävisi, että viimeistään se, että Aida olisi jonkin aikaa poissa maasta, riittäisi karkottamaan karmivien kirjeiden lähettäjän. Mutta hän ei halunnut tuudittautua turvallisuudentunteeseen, koska pelkäsi, että seurauksena voisi olla jotakin peruuttamatonta.
"Ja sinä minulle, prinsessa", hän vastasi, ja painoi hetkeksi otsansa vasten naisen otsaa.
"Ja ehkä hän ei oikeasti tarkoita pahaa, vaan on vain sosiaalisesti järkyttävän kömpelö."

Aida painoi suudelman Elin nenänpäähän.
"Hän on varmasti juuri sellainen. Hänen viestinsä alkoivat niin kauniina. Olin hyvin vilpittömästi kiitollinen ja onnellinen kehuista, että viestittelin hänen kanssaan enemmänkin. Olen harvoin saanut niin syvällistä palautetta", hän sanoi sukien hellästi kiharaisia hiuksia.
"Lakkasin vastaamasta, kun ne muuttuivat niin..." Huoli kosketti hänen vatsaansa. Mitä jos hän oli aiheuttanut tämän? Johtanut jotenkin harhaan?
"Mutta ehkä voisit kertoa minulle enemmän päivästäsi?"

Oli lohdullista ajatella, että ehkä kyseessä todella oli vain ihastunut fani, jolla ei ollut käsitystä tietyistä rajoista. Sellaisia ihmisiä oli, eivätkä kaikki olleet pahantahtoisia.
Eli ei onnistunut hiljentämään täysin huolestunutta ääntä päässään, mutta ainakin hän saattoi takertua ajatukseen epätoivoisella päättäväisyydellä.
"Meitä oli tänään katsomassa iso japanilaisryhmä", hän totesi ja hipaisi huulillaan Aidan otsaa.
"He aikoivat käydä katsomassa useamman musikaalin... Eihän sinuun muuten satu?"
Iho oli näyttänyt hyvin punaiselta.

"Niinkö?" Aida kysyi silmät hymystä kissamaisesti siristyen ja käpertyi mukavammin Elin syliin.
"Tulivatko he stage doorille?" hän jatkoi ja pudisti rauhoittaen päätään, "älä huoli, kullannuppu. Hermostuin vain lahjaa. Joskus hänen yhteydenottonsa saavat oloni kovin epämukavaksi." Erityisesti siksi, koska yhteydenpito oli alkanut arvostaen hänen lahjojaan ja siirtynyt levottomuutta aiheuttavaa intiimiyteen.
Se tuntui melkein samalta kuin Simonin reaktio heidän eroonsa ja tapa, jolla mies takertui häneen ja toivoon viimeisestä kerrasta.

Ainakin Aida hymyili. Se sai Elin hymyilemään pelkästä helpotuksesta. Hetken hän oli ollut todella peloissaan, varsinkin sen jälkeen, mitä Tempestille oli tapahtunut. Hän oli todella pelännyt, että Aidallekin voisi käydä jotakin sellaista.
Ehkä voisikin. Voisiko?
"Kyllä vain. He olivat hirvittävän mukavia", hän vastasi.
Vihreähippuisissa silmissä häivähti huoli, ja Eli joutui todella tekemään töitä, ettei olisi alkanut jankata.
"Jos oikein ymmärsin, osa heistä oli tulossa katsomaan Moulin Rougen lauantaina. Sanoin, että heillä kävi tuuri, sillä se on upean Satinen viimeinen esitys."

Aida nauroi käheästi kehräten. Kahden shown päivä vaati veronsa, ainakin kun halusi antaa Satinelle kaikkensa. Hän tukisti kiharoita hellästi.
"Heillä tuntuu katsojatyyppinä olevan aivan erityinen rakkaus musikaaleihin. On aina mielenkiintoista tavata heitä", hän vastasi ja jäi hetkeksi katselemaan miehen kasvoja. Miten rakastankaan sinua, hän pohti ja hipaisi sormenpäällään nenänpäätä, ennen kuin suli syvempään hymyyn. Salainen ihailija hiipui kaukaisuuteen. Vain he mahtuivat pieneen maailmaansa.
"Olet kuin taikuri", Aida totesi tutkien Elin vihreähippuisia silmiä hellästi.
"Kuinka tahansa kurja hetki on, sinä teet siitä paremman. Ja kuinka tahansa allapäin tai vihainen olet, aiheutat vastustamattoman halun suudella sinua."

Naurun käheys herätti Elissa myötätunnon, ja hän painoi uuden suudelman Aidan otsalle.
"Haluaisitko vielä teetä ja hunajaa ennen, kuin käydään nukkumaan?" hän kysyi, vaikka ajatus siitä, että hänen olisi sitä varten laskettava nainen sylistään, teki melkein kipeää. Mutta olisiko hänen välttämättä tehtävä niin? Ehkä hän voisikin sekä keittää teetä että kannatella Aidaa käsivarsillaan?
Kokeilemisen arvoinen ajatus, mutta ehkä johonkin toiseen hetkeen.
Vihreähippuiset silmät siristyivät hymystä.
"Olen ilomielin taikurisi. Olen osannut joskus pari korttitemppuakin..."

Nauru tuikahti sinisissä silmissä ja Aida silitti Elin niskaa, kun kurottui ylös painaen suudelman miehen huulille. Maailma, jossa hän ei saanut tehdä niin, tuntui absurdilta muistolta.
"Voin ottaa itse", hän lupasi piirtäen sormenpäillään niskan kaareen. Hänkin oli haluton nousemaan Elin sylistä ja pehmeän torkkupeiton syleilystä. Se tuntui ihanalta ihoa vasten.
"Haluatko käydä nukkumaan?"

Eli vastasi suudelmaan ja virnisti sitten poikamaisesti.
"Näetkö, taikavoimani toimivat poikkeuksetta", hän huomautti, ja kuin varmistukseksi kumartui painamaan vielä kevyemmän suukon Aidan huulille.
Kaikki selviäisi kyllä. Aivan varmasti.
Kysymys sai hänet kurtistamaan mietteliäänä kulmiaan.
"Haluatko sinä?"

"Se olisi luultavasti vastuullista", Aida vastasi ja näykkäsi kevyesti Elin alahuulta vastatessaan kevyeen suudelmaan uudella. Vastuullisuus ei tainnut tosin olla ominaisuus, jota yhdistettiin heistä kumpaankaan. Hän oli saanut rujoja kommentteja useampaan kertaan sen puutteesta.
"Laitan teetä ja voimme mennä sänkyyn", hän totesi silmät tuikahtaen, ennen kuin painoi vielä yhden, näykkäävän suudelman Elin huulille, ennen kuin kiipesi ylös käärien huopaa paremmin ympärilleen. Se laahasi hänen kannoillaan kuin aivan liian suuri viitta, kun hän tassutti paljain varpain keittiöön ja naksautti vedenkeittimen päälle.

"Suorastaan aikuismaista", Eli myönsi, ja tunsi hymyn nykäisevän suupieliään ylemmäs kun hänen ajatuksensa tulivat samaan lopputulokseen vastuullisuuden suhteen. Vaikka ehkä hänen olisi jo pitänyt asettua, aikamies. Sitä, että hänen äänensä oli pysynyt kunnossa näin pitkään, ei olisi pitänyt ottaa itsestäänselvyytenä.
Hän katseli hetken Aidaa ja huopaviittaa, ennen kuin ponnisti jaloilleen ja suuntasi kylpyhuoneeseen laittaakseen itsensä kuntoon yötä varten. Sekin oli hyvin aikuista. Ehkä hän oli oppimassa.
Kylpyhuoneen ahtaassa yksinäisyydessä huoli oli ottaa taas vallan, ja sai hänet palaamaan nopeasti takaisin huoneen puolelle.

Aida ojensi toisen hunajalla höystetyn yrittiteen Elille, siemaili omaansa välittämättä sen polttelusta ja tyhjättyään sen kävi vuorostaan pesemässä hampaansa. Sitten hän hylkäsi huopaviittansa huolettomasti sohvalle, värähti ilman vilpoisuutta alastomuudessaan ja ojensi kätensä Elille hymyä kalpeissa silmissä.
"Mennään sänkyyn", hän vetosi, ennen kuin lähti ylös valkopuisia portaita. Lämpimän peiton alle käpertyminen kuulosti jumalaiselta.

Eli ei ollut varovaisempi tälläkään kertaa. Ehkä se oli vain jotakin, jota hän ei tulisi koskaan oppimaan, se, että tee oli liian kuumaa heti valmistumisensa jälkeen.
Hän saattoi melkein unohtaa alusvaatesetin, jonka Aida oli potkaissut laatikossaan syrjään, katsellessaan nyt tämän alastonta vartaloa.
Vihreähippuiset silmät siristyivät hymystä.
"Mennään sänkyyn", hän toisti myöntyen, ja seurasi Aidaa yläkertaan.
"Olet hyvin jumalainen juuri nyt, prinsessa."

Aida nauroi käheästi ja vilkaisi Eliä olkansa yli silmät tuikahtaen.
"Toivoton imartelija", hän vetosi heidän päästessään uneliaan hämärälle parvelle. Hetken hän katseli sen ikkunoita ja öistä Lontoota niiden takana, mutta sälekaihtimien sulkeminen olisi puhdasta vainoharhaa. Vaikka joku kyykkisin katolla tai vastakkaisen talon yläkerroksissa, pimeästä ikkunasta sisään näkeminen vaatisi melkein supervoimia.
Sen sijaan Aida kääntyi Eliä kohti, kiersi kätensä miehen niskalle ja loikkasi kissamaisella ketteryydellä hajareisin tämän syliin.

"Toivottoman rakastunut", Eli korjasi noustessaan Aidan perässä parvelle. Hänenkin katseensa käväisi ikkunoissa, ja hetken hän harkitsi, että olisi käynyt sulkemassa kaihtimet. Hän ei ollut itsekään varma miksi, kuvathan oli otettu kadulta. Ja se, että Aidan sosiaalisesti kömpelö ihailija jätti lahjoja heidän ovelleen, ei tarkoittanut, että tämä olisi taipuvainen kurkistelemaan sisään ikkunoista, eikö niin?
Ja koska hän oli sellainen kuin oli, se, että Aida loikkasi hänen syliinsä, sai Elin unohtamaan hetkessä huolensa. Heikko, heikko mies, joka murehtimisen sijaan painoi suudelman naisen huulille.

Vastaus sai Aidan silmät siristymään hellään hymyyn ja sormet silittämään niskan kaarta.
"Niin minäkin", hän vastasi ja tunsi hurjistuneen nykäyksen sydämessään. Eli oli ainoa hänen elämässään, jolle hän oli saattanut vastata niin täysin rehellisesti. Ei toivoen, että joku päivä se olisi totta tai uskoen, ettei koskaan olisi täysin oma itsensä.
Ja hän oli hölmö, joka oli pelännyt tunnetta niin, että oli halunnut paeta sitä.
"Herrasmies olisi yhtä alasti kuin minäkin", hän vastasi suudelmien lomasta ja punoi sormensa kiharaisiin hiuksiin, tukistaen niitä kevyesti.

"Oh."
Elin kulmat kurtistuivat mietteliäästi, kun hän vilkaisi vaatetustaan ennen kuin hipaisi Aidan huulia vielä kerran omillaan.
"Luulen, että meidän on ehdottomasti korjattava asia. Minä vasta harjoittelen herrasmiesmäisyyttä."
Hän näykkäsi Aidan alahuulta melkein haikeasti ennen kuin laski naisen hellästi sylistään sängyn laidalle. Vihreähippuisissa silmissä häivähti ilkikurista hymyä, kun hän alkoi riisua paitaansa hitaasti, nappi kerrallaan.

Aida kiepahti peremmälle sängylle ja työnsi jalkansa paksun untuvatäkin alle. Joku aikuisempi olisi kenties pedannut sängyn huolella, asetellut kauniita koristetyynyjä päätyyn. Heidän usein heijasti intohimoa ja kiirettä, jota sänkyparka sai kokea.
"Olet hyvin viettelevä", hän sanoi silmät tuikkien, kun seurasi hidasta näytöstä ja yksi kerrallaan aukeavia nappeja.

Eli vilkaisi Aidaa alta kulmiensa, suupieli nykäisten.
"Pitäisi olla musiikkia", hän vetosi melkein pahoitellen, kun viimeinenkin nappi oli auki, ja paita sai lähteä. niin vauhdikkaasti, että se lensi kaiteen yli alakertaan, mutta siitäpähän se jatkaisi matkaansa suoraan pyykkiin.
Kauluspaidan alla olleen t-paidan rinnassa vihreä tyrannosaurus rex näytti masentuneelta tajutessaan, etteivät sen käsivarret olleet riittävän pitkät taputtamiseen.

Aida nauroi käheästi kehräten ja valui kyljelleen peiton alle, pöyhien tyynyä mukavasti ja nojasi päänsä koukistettuun käsivarteen.
Hän kosketti sydäntään, kun paita sai lähteä.
"Voin taputtaa sinulle tahtia", hän ehdotti rakastavaa huvitusta äänessään.
"Tai auttaa sinua, jos tulet lähemmäs."

Hymy siristi Elin silmiä, kun hän katseli peiton alle pujahtanutta Aidaa. Hän tarttui paitansa helmaan ja veti sen päänsä yli, ja masentunut t-rex sai hetken tuntea elävänsä lentäessään ilman poikki ja laskeutuessaan sitten jonnekin hänen kauluspaitansa lähettyville. Oletettavasti.
Hän teki parhaansa ollakseen ajattelematta, että jossakin siellä oli myös laatikko alusvaateseitteineen, ja laskeutui sen sijaan polvilleen vuoteen laidalle voidakseen kumartua painamaan suudelman Aidan huulille.

Jäänsiniset silmät siristyivät kissamaisesti, ja Aida kohottautui paremmin kyynärpäänsä varaan vastatessaan suudelmaan. Sitten hän tarttui miehen vyöhön ja nykäisi itsensä istumaan, ryhtyen avaamaan Elin housuja hamuten samalla huulillaan paljastunutta vatsaa.
"Voisit riisuutua minulle useammin, hurmuri", hän hymisi naurua äänessään.

Päättäväinen kosketus sai polttelevan veren havahtumaan, vaikka Eli yrittikin moittia itseään. Heikko mies, Aida tarvitsisi lepoa kahden shown päivän jäljiltä. Ja sen jäljiltä, mitä oli... tapahtunut.
Iho, joka hohkasi punaisena, koska sitä oli hangattu niin päättäväisesti. Sähkönsiniset korot, jotka olivat juuri oikeaa sävyä. Kimalteleva korsetti.
Aida tärisemässä hänen sylissään.
Vihreähippuisissa silmissä häivähti huoli.
"Milloin tahansa, prinsessa."

Vastaus sai Aidan nauramaan matalasti Elin ihoa vasten. Vetoketju liukui auki kiireettä, ja hän painoi muutaman suudelman vatsalle, hengittäen kevyesti sitä vasten. Sitten nainen nykäisi housut kerroksineen alas.
Hän näykkäsi kiusoitellen vatsan ihoa, ennen kuin kierähti kauemmas vatsalleen, halasi tyynyn rintaansa vasten ja jäi katselemaan Eliä silmät lämpimästi tuikkien.
"Sinä hemmottelet minua."

Eli ei voinut tukahduttaa hiljaista ähkäisyä, kun polttava veri ampaisi aivan varoittamatta ympäri hänen kehoaan. Tai ei, ei varoittamatta, sillä hän oli täydellisen, toisinaan hyvin tukalan tietoinen siitä, millainen vaikutus Aidan kosketuksella häneen oli.
Olisi ollut ihanaa vain unohtua hetkeen, vaikka samaan aikaan illan varjo kummitteli hänen ajatuksissaan.
"Ja sinä kiusaat minua", hän huomautti, kun nyki housut pois nilkoistaan ja riisui samalla myös sukkansa voidakseen asettua makuulle Aidan vierelle.

Aida nosti peittoa Elille ja ojensi kätensä sipaisemaan kiharaisia hiuksia.
"Vain vähän", hän vetosi katsellen miehen kasvojen profiilia sinisessä hämärässä, jonka öinen Lontoo loi parvelle. Heidän olisi varmasti pitänyt nukkua.
Hänen olisi pitänyt päättää, mitä tehdä laatikolle alusvaatteita. Mutta hän ei halunnut ajatella sitä nyt.
"Kuinka voin ansaita anteeksiantosi?" hän jatkoi ja kurottui hamuamaan kevyesti miehen korvaa.

Ehkä heidän olisi sittenkin pitänyt sulkea myös parven verhot.
Mikä oli tietenkin naurettava ajatus. Totta kai Aida oli turvassa heidän kodissaan. Joku oli käynyt ovella, siinä kaikki.
Hän teki parhaansa keskittyäkseen jäänsinisten silmien katseeseen. Ei pakettiin, joka odotti alakerrassa.
"Tiedät, että olen hellämielinen", hän vetosi ja silitti peitteen alle Aidan kylkeä.

"Niin olet", Aida vastasi ja taittoi käsivarren tyynyn alle, vetäen sen lähemmäs itseään. Hetkeksi hän jäi katselemaan Elin kasvoja ja hipaisi miehen alahuulta sormenpäällään. Elin sydän oli puhdasta kultaa.
Levottomuus nakersi häntä ja sai hänet liikahtamaan.
Yleensä hän purki sen johonkin aivan muuhun, mutta nyt kirjeiden sanat tuntuivat luikertelevan hänen mieleensä ja saivat hänet epäröimään.
"Mitä minun pitäisi tehdä sille laatikolle?" hän kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.

Jonakin toisena iltana Eli ei olisi kyennyt pitämään käsiään erossa Aidan alastomasta vartalosta riippumatta siitä, että heillä oli rankka päivä takanaan. Se, mitä nainen oli joutunut kokemaan Simonin kanssa, oli tehnyt Elistä varovaisemman, mutta oven taakse ilmestynyt alusvaatesetti ja kirjeet, joiden sisältö oli hyvin häiritsevä, saivat kylmän tunteen hiipimään hänen kehoonsa.
Hän kietoi toisen käsivartensa hellästi Aidan vartalon ympärille.
"Minä en tiedä", hän myönsi hiljaa.
"Luulen, että jos laatikko olisi minun, haluaisin vain... heittää sen pois. Mutta en ole varma, olisiko se viisasta."

Aida asettui Elin kainaloon ja nojasi poskensa miestä vasten.
"Mietin sitä", hän vastasi silittäen paljasta rintakehää hajamielisin sormin.
"Haluaisin heittää sen ulos ja työntää sen mielestäni. Ja silti mietin, antaako niin tekeminen jonkinlaista valtaa sille tunteelle, jonka saan hänen, ehm, huomionosoituksistaan. Tiedätkö? En haluaisi antaa sen hallita minua. Ne ovat vain vaarattomia viestejä ja lahjoja. Ja ne ovat kalliita, kauniita vaatteita, joten tuntuisi hölmöltä vain heittää ne roskiin. Mutta en voi kuvitella itseäni pukeutumaan niihin."

Minäkään en voisi kuvitella sinua pukeutumassa niihin, Eli vastasi mielessään. Tai saattoi, tietenkin, mutta ajatus ei ollut niin miellyttävä, kuin se olisi toisessa tilanteessa ollut. Sähkönsininen oli ollut juuri sitä sävyä, joka sopi Aidalle niin uskomattoman kauniisti.
Juuri se teki kaikesta vielä vähän kammottavampaa.
Eli halasi Aidan tiukemmin kylkeensä ja painoi epävarman suukon tämän hiusten joukkoon.
"Luulen, että se ei ehkä olisi paras ratkaisu. Siltä varalta, että, noh, jos juttua täytyy jotenkin selvittää."

Aida tukahdutti värähdyksen. Selvitystä vaativat jutut taisivat olla niitä, joissa joku mieleltään häiriintynyt teki jotain kammottavaa ja lattiaan piirreltiin ruumiiden ääriviivoja ja poliisiteippiä vedettiin oviin.
"Ehkä", hän myönsi ja hieraisi nenänpäätään miehen ihoon. Hän voisi tuupata laatikon jonkin komeron perälle.
"Onko sinulla suunnitelmia huomiselle?"

Eli huomasi alkavan värähdyksen ja tunsi syyllisyyden vihlaisevan. Hänen ei olisi pitänyt säikytellä Aidaa, vaan olla tukena ja turvana. Vakuuttaa, ettei mitään pahaa pääsisi missään tapauksessa tapahtumaan.
Mutta mitä jos se ei pitänytkään paikkansa?
Hän nykäisi peittoa hieman paremmin Aidan vartalon suojaksi, niin kuin se olisi voinut samalla suojata tätä häiriintyneen fanin katseilta.
"Töitä lukuun ottamatta ei", hän totesi, tavoitellen kevyttä sävyä.
"Onko sinulla?"

"Ei ennen showta", Aida vastasi ja käpertyi paremmin Elin kylkeen, punoen jalkansa miehen jalkojen lomaan.
"Edison ehdotti, että olisimme käyneet tapaamassa hänen tuttaviaan, mutta sanoin ei. Shown jälkeen käymme luultavasti castin kanssa Milon luona, ennen ylihuomisen lähtöjuhlia", hän pohti ja upotti sormensa kiharaisiin hiuksiin.
"Ajattelin, että ehkä voisimme käydä yhdessä syömässä ennen töitä? Luultavasti tekisi hyvää syödä joskus istuen ja juoksematta paikasta toiseen."

Sänkyyn jäi kummallekin puolelle ruhtinaallisesti tilaa, mutta ehkä he eivät vain osanneet nukkua siististi omilla puolillaan. Jokin vetovoima tuntui vetävän heidän aina yhteen, riippumatta siitä, olivatko he nukahtaneet sylikkäin vai eivät.
"Mm, heillä olisi voinut olla tarjota sinulle mielenkiintoisia projekteja", Eli huomautti, silitellen Aidan kylkeä sormenpäillään.
Ehkä joku voisi saattaa naisen kotiin illalla. Toivottavasti. Ehkä hän voisi kysyä asiasta huomenna.
"Voisimme myös tilata jotakin tänne ja lojua sängyssä pitkään."

Aida nauroi käheästi ja kurottui painamaan suudelman Elin kaulalle.
"Se on aivan fantastinen ajatus", hän vastasi. Heillä ei ollut koskaan – no, ainakaan ennen kuin hän keksi alkaa ahdistua turhanpäiten – vaikeuksia saada aikaa kulumaan sängyssä. Tai oikeastaan missä tahansa, missä he olivat kaksin. Ajatus sai hänen suupielensä nykimään.
"Ehkä, mutta vietän huomisen mieluummin sinun kanssasi." Hän painoi vielä viimeisen hyvänyönsuudelman Elin huulille, ennen kuin haki päälleen mukavamman asennon ja antoi silmiensä painua kiinni toivoen unen sieppaavan hänet mukaansa pian.

Se, että Aida valitsi hänet Edisonin tuttavien seuraan, teki Elin onnelliseksi tavalla, jota hän ei itsekään ymmärtänyt. Totta kai hän koki silloin tällöin epävarmuutta siitä, ettei kyennyt tarjoamaan Aidalle samanlaisia elämyksiä kuin nimensä julkisuuteen saanut näyttelijä, ja silloin hän pelkäsi, että saattoi olla este upeille mahdollisuuksille.
Mutta Aida valitsi silti hänet, kaikesta huolimatta.
"Nuku hyvin, prinsessa", Eli toivotti pehmeästi, painoi suudelman naisen hiuksiin ja sulki silmänsä.

Lauantai 27. lokakuuta 2018, ilta, Royal Strand Theatre, Lontoo

Viimeisessä esityksessä Aidan oli usein vaikea hillitä tunteitaan. Onneksi traagisissa tarinoissa oli luvallista itkeä. Nyt hän tunsi kuitenkin ristiriitaista, katkeransuloista haikeutta: samalla surua luopumisesta ja ihanien työkaverien jättämisestä sekä suunnatonta helpotusta vapaudesta. Satinen rooli oli hieno kokemus, mutta Aida ei jäisi ikävöimään siitä seuraavia tunteita tai kahdeksan kertaa viikossa kuolemista.
Hän asettui paikalleen säihkyvästä kattokruunusta laskeutuvaan keinuun, kimmeltävässä, ylellisessä korsetissaan viimeistä kertaa. Kuunteli odottavan yleisön huminaa. Iltapäivän show tuntuisi kehossa illalla, mutta nyt se hukkui adrenaliinin alle. Milo oli tehnyt parhaansa saadakseen hänet nauramaan ja menettämään pokkansa kesken shown kerta toisensa jälkeen. Hän oli maksanut takaisin nakkelemalla miestä viinirypäleillä takatiloissa.
Aida veti syvään henkeä ja sukelsi Satinen mieleen. Sormet hakivat parempaa otetta, nilkat ojentuivat kuin baletissa. Satine oli valmis saapumaan, viimeisen kerran.

Eli oli joutunut suorittamaan pientä lahjontaa saadakseen itselleen paikan keskeltä eturiviä. Jos aivan tarkkoja oltiin, hän istui kahden penkin päässä kohdasta, jossa kapellimestari keinahteli, mutta se oli aivan riittävän keskellä.
Suuri kimppu punaisia ruusuja nojasi turvallisesti penkkien väliin jäävään tilaan, toivottavasti riittävän poissa näkyvistä niin, ettei yllätys menisi täysin pilalle.
Hänen vasemmalla puolellaan istuva nuori nainen vingahti melkein äänettömästi, kun keinu lähti laskeutumaan alas, eikä Eli voinut estää melkein poikamaista virnistystä leviämästä kasvoilleen odottaessaan, onnistuisiko Aida poimimaan hänen kasvonsa yleisön joukosta.

Aida myös rakasti viimeisiä esityksiä. Hän saisi levätä tämän jälkeen – joten hän saisi antaa esitykselle aivan kaikkensa, aivan kaikkensa. Hän saisi heittää koko sielunsa hahmoon ja antaa äänensä täysin roolinsa käyttöön. Enää ei tarvinnut edes pelätä managerin moitteita. Viimeisessä showssa muutamia, pieniä vapauksia vokaalien kanssa voisi katsoa sormien läpi.
Hän tiesi, että moni aktiivinen teatterikävijä äänittäisi showta salaa. Olisi vain huomaavaista antaa jotain äänittämisen arvoista. Ehkä joku lähettäisi äänitteen hänellekin.
Häneltä meni hävettävän kauan ymmärtää, että Eli katsoi häntä eturivistä. Dramaattisella kissamaisuudella rajatut, jäänsiniset silmät siristyivät aivan erityisestä, lämpimästä hymystä kohdatessaan miehen katseen, ennen kuin Satine asettui jälleen keinuun ja aloitti sydäntäsärkevän tarinansa putoamalla korkeuksista.

Eli ei osannut edes hävetä sitä, että keskitti huomionsa oikeastaan täysin Aidaan, kaikesta lavalla olevasta väriloistosta huolimatta. Ja kun nainen vihdoin huomasi hänet, hän tunsi suupieltensä nykäisevän hymyyn. Hän iski silmää ja taputti nenänsä pieltä etusormellaan.
Onnistuin pitämään salaisuuden, näetkö?
Ei ollut mikään ihme, että esityksen lopussa yleisö puhkesi raikuviin aplodeihin, ja suurin osa taisi nousta seisomaan siinä vaiheessa, kun Satine saapui loppukumarruksiin. Turvaverhon laskeutuessa alas Eli nappasi ruusukimpun mukaansa ja lähti kiiruhtamaan sivuovelle, jonka kautta hän pääsisi suoraan stage doorin ohi kulkevalle kadulle. Tällä kertaa hän ei joutuisi odottelemaan fanien joukossa, sillä hän oli onnistunut saamaan Milon kutsumaan itsensä vieraakseen, niin että hän voisi livahtaa Aidan pukuhuoneeseen.

Viimeisessä showssa oli oma taikansa. Aida tunsi päänsä kevyeksi euforiasta. Jotkut esitykset olivat unohtumattomia ja viipyisivät hänen muistoissaan aina.
Hän antoi sielunsa Satinelle. Hän oli rikkoa roolihahmonsa, kun sai yleisön pyrkimään jaloilleen kesken esityksen. Se levitti onnellisen, lämpimän hehkun hänen sisälleen. Teatteri tulisi aina pitelemään hänen sydäntään. Missään muualla ei voinut tuntea yleisöä näin kuin täällä.
Kun hän saapui loppukumarruksen myrskyyn, hän tunsi todella myös antaneensa kaikkensa eikä voinut olla säteilemättä arvostukselle kumartaessaan seisovalle yleisölle. Milo piti hänelle jäähyväispuheen, joka täytti hänen silmänsä kyynelillä, ja aiheutti toisen myrskyn.
Matka pukuhuoneeseen viivästyi lukemattomien jäähyväisten ja halausten rytmittämänä, ja kun Aida vihdoin avasi oven, hän ei voinut estää poskiaan alas vyöryviä kyyneliä.

Se, että stage doorille oli kerääntynyt väkeä jo siinä vaiheessa, kun Eli pujahti sisään ( ja sai osakseen muutaman kateellisen katseen ) vihjasi vahvasti siihen, ettei Aida pääsisi viettämään omia jäähyväisjuhliaan vielä hyvään toviin.
Eli ei voinut syyttää faneja, Aida oli upea aina, ja tänään aivan erityisen upea.
Hän olisi todennäköisesti eksynyt vieraan teatterin käytäville, mutta pienellä ohjauksella onnistui löytämään tiensä oikealle ovelle. Hän asetteli suuren, tusinasta sinisestä ruususta kootun kimpun toisen käsivartensa varaan ja koputti toisella oveen.

Vielä Satinen yönsiniseen iltapukuun pukeutunut Aida nykäisi oven auki nenä punoittaen ja nenäliina kädessään.
"Eli", hän tervehti ääni itkusta tukkoisena ja suli hymyyn, vetäen miehen sisään. Siniset ruusut olivat saada hänet itkemään uudelleen.
"Mikset kertonut, että olet tulossa?" hän vetosi ja kurottui painamaan suukon miehen poskelle, ennen kuin käänsi tälle selkänsä ja vilkaisi olkansa yli.
"Auttaisitko puvun kanssa?"

Elin kasvoille kohosi silmät siristävä hymy.
"Hei, prinsessa", hän tervehti, ja ojensi sinisten ruusujen kimppua vielä häkellyttävästi Satinen rooliasuun pukeutuneelle Aidalle.
"Tietenkään en kertonut, se oli yllätys. Sinulla vei aika pitkään huomata, että istuin eturivissä..."
Hän vaikeni hetkeksi, kun keskittyi avaamaan puvun vetoketjun mahdollisimman huolellisesti. Vaikka hän saattoi käsitellä heidän omia vaatteitaan hyvinkin kärsimättömästi, rooliasuissa oli jotakin pyhää. Jos hän vahingoittaisi sellaista huolimattomuudellaan, pukuvaraston ikiaikaiset henget veisivät hänet mukanaan.

Aida nauroi käheästi kehräten ja katsahti Eliä uudelleen olkapäänsä yli, kissamaisesti rajatut silmät siristyen. Satinen peruukki oli jo telineessään ja omat, kastanjanpunaiset hiukset ryöppysivät villiintyneinä laineina olkapäiden yli.
"Se todella oli yllätys, sinä ovela kettu. Hyvä, etten mennyt sekaisin vuorosanoissani tajutessani sinun olevan eturivissä", hän vastasi ja pujottautui ulos iltapuvusta alusvaatteissaan, poimien sitten tutun, sähkönsinisen lempimekkonsa tuolin selkänojalta.
"Mitä pidit showsta?"

Hieman käheässä naurussa oli jotakin sellaista, joka tuntui ujuttautuvan suoraan Elin ihon alle ja saavan hänen verensä heräämään. Saatuaan puvun vetoketjun avattua hän ei malttanut olla painamatta suudelmaa sirolle niskalle, ennen kuin otti askeleen taaksepäin ja teki nöyränä tilaa niin, että Aida saisi pukeutua rauhassa.
"Sinä olit upea", hän vastasi häpeilemättä, ja nojasi selkänsä seinää vasten.
"Mutta kuule, voisiko seuraava roolihahmosi olla sellainen, joka ei kuolisi?"

Aida ujuttautui sisään mekkoonsa, kiinnitti olkaimet niskansa taakse ja pyyhkäisi aaltoilevan, polven ylle laskeutuvan helman suoraan. Sitten hän työnsi korolliset mokkanilkkurit jalkaansa ja nykäisi trenssitakin ylleen. Hän oli ylpeä siitä, että oli onnistunut muistamaan sen hiljattain.
"Yritän parhaani", hän vastasi silmät naurua tuikahtaen ja kurottui varpailleen painamaan suukon Elin huulille. Hän vilkaisi vielä peiliä, taputteli nenäliinalla silmänalusiaan ja niisti nenänsä, ennen kuin ryhdisti hartioitaan ja valmistautui jättämään pukuhuoneensa viimeisen kerran. Rakkaat valokuvat, kirjeet ja viestit, jotka normalisti ympäröivät hänen peiliään, oli jo pakattu mukaan.
"Milo oli ajaa minut hulluksi. Castilla oli jokin epäpyhä veto saada minut nauramaan väärissä kohdissa, joten he ilveilivät olleessaan selin yleisöön ja kutittivat minua seisoessaan vieressäni."

Pukuhuoneen jättämisessä oli aina samaan aikaan jotakin hyvin haikeaa ja hyvin innostavaa. Yksi ovi sulkeutui ja toinen avautui, vai miten sitä tavattiinkaan sanoa. Eli saattoi aistia saman tunteen nytkin, vaikka pukuhuone ei ollutkaan hänen omansa, ja hänen sopimustaan olisi jäljellä vielä joulukuulle.
"Hyvä", hän totesi hyvillään ja nyökäytti päätään, ja veti sitten Aidan varoittamatta halaukseen.
"Selvisit siitä oikein hienosti. Vaikka ehkä sinun olisi pitänyt nauraa, ihan vain heidän mielikseen."
Hän oli saattanut syyllistyä samaan silloin, kun he olivat piilotelleet Les Misin porttilavasteen takana.

Aida painoi nenänsä hetkeksi Elin rintaa vasten ja hengitti miehen tuoksua, joka teki hänen olonsa aina kotoisaksi.
"Usko pois, minä nauroinkin", hän vastasi suupielet nykien ja puristi olalleen heittämänsä käsilaukun hihnaa.
"En ole tarpeeksi ammattimainen, selvästikään. Matinee oli kauhistuttava. Olisit nähnyt paheksuvat katseet, joita manageri heitti shown jälkeen...", hän huokasi nostaen käden hetkeksi silmilleen.
"Ehkä meidän pitäisi mennä. Lupasin, että tapaamme Milon ja muut Roxyssä." Sohossa sijaitseva yökerho oli tullut tutuksi muidenkin päättäjäisjuhlien merkeissä.

"Sinä olet täydellinen", Eli vakuutti ja painoi suudelman kastanjanpunaisten hiusten joukkoon.
"Vaikka purskahtaisit nauruun lavalla täyden yleisön edessä."
Hän rutisti Aidan hetkeksi kunnolla syliinsä ennen kuin päästi tämän otteestaan.
"Mennään. Onko okei, että minäkin tulen?"
Jos cast haluaisi olla rauhassa omalla porukallaan, hän voisi vain katsoa, että Aidalla olisi joku seurana, ja siirtyä sitten taka-alalle.
Syvälle paperiin uurtuneet sanat tekivät hänet hermostuneeksi.

"Totta kai se on okei!" Aida vastasi ja kohotti katseensa Elin kasvoihin. Jäänsiniset silmät tuikkivat lämpöä kehusta. Ne olivat tuntuneet aina erityisiltä Eliltä tullessaan.
Hän kurottui painamaan suukon miehen poskelle, ennen kuin jätti pukuhuoneen taakseen viimeistä kertaa ja pyrähti alas teatterin kapeita portaita helmat hulmahdellen. Yöilma löi vastaan kosteudella, joka pureutui suoraan luihin ja ytimiin, mutta aitojen vierellä odottava joukkio sai lämmön leviämään hänen sisälleen. Kauniit, vilpittömät sanat saivat hänen silmänsä kostumaan uudelleen. Aidan piti ojentaa siniset ruusut hetkeksi takaisin Elille, jotta hän saattoi toteuttaa odottajien toiveita. Ei mennyt kauaa, että joku tunnisti myös Elin ja kuiske "Elidasta" levisi odottajien keskellä.

Eli oli siitä helpottuneempi kuin halusi myöntää edes itselleen. Hän kävi mielellään ulkona, totta kai, mutta tällä kertaa syy ei ollut yksin siinä, vaan kenties jopa enemmän huolen motivoimaa. Hän ei halunnut ajatella, mitä voisi tapahtua, jos Aida ei osaisi olla varovainen.
Jonkun oli pidettävä tästä huolta.
Stage doorilla Eli otti ruusukimpun takaisin huolehdittavakseen ja vetäytyi sitten sivummalle, niin että faneilla olisi vielä kerran mahdollisuus kerätä tämän Satinen nimikirjoitus ohjelmalehtisiinsä. Hän huomasi tarkkailevansa väkijoukkoa uusin silmin, mutta kaikki vaikuttivat innossaan vilpittömiltä.

Aida tarttui Elin käteen ja veti miehen lähemmäs, kun hammasraudoilla ja ujolla hymyllä siunattu nuori nainen tiedusteli mahdollisuutta yhteiskuvaan heidän kanssaan. Moni muu päätyi toivomaan samaa.
Ja nimikirjoituksia ohjelmiinsa, lippuihinsa, tulostettuihin valokuviin ja Anastasian julisteisiin kullalla, hopealla, vaaleanpunaisella, mustalla ja glitteröivällä tussilla. Vei hyvän tovin, että jokainen odottaja oli saanut haluamansa valokuvat, signeeraukset, halaukset ja pienen hetken aikaa ihailemansa tähden tai tähtien kanssa.
Hän punoi kätensä Elin käteen ja nykäisi miehen perässään kohti Covent Gardenin metroasemaa. Kylmänkostea sää ei houkutellut myöhäisillan kävelyyn, vaikka yökerho sijaitsikin vain parin metropysäkin päässä Tottenham Court Roadin lähellä.

Se, että hänestäkin haluttiin kuvia, sai Elin häkeltymään hyväntuulisesti. Kerta toisensa jälkeen hän huomasi selittävänsä hienovaraisesti, ettei ollut mukana illan esityksessä - se olisi ollut ymmärrettävä virhe, hän olisi hyvinkin voinut olla joku ensemblen jäsenistä - ja kerta toisensa jälkeen hänelle vakuutettiin, ettei se haitannut. Hetken tuntui melkein siltä, kuin he olisivat olleet taas Aidan kanssa yhteisessä showssa.
Kun he lopulta pääsivät jatkamaan matkaansa, Eli puristi hellästi Aidan kättä ja kohotti sen huulilleen painaakseen kämmenselälle suudelman.
"Eihän sinua vielä väsytä?" hän varmisti, melkein ilkikurinen katse silmissään.
"Voimme aina suunnata kotiin nukkumaan."

"Niin houkuttavalta kuin se kuulostaakin", Aida vastasi nauraen, "luulen, että haluan tanssimaan." Hän otti muutaman sulavan tanssiaskeleen metrotunnelissa kuin todistaakseen sanojaan ja nojautui Elin rintaa vasten metron nytkähtäessä liikkeelle. Pahin tungos oli onneksi helpottanut, vaikka metrovaunut olivat edelleen runsaasti kansoitettuja.
Milo ja useampi castin jäsen odottivat heitä jo Roxyssä. Aida veti Elin perässään sisään musiikkia sykkivään, tunnelmaltaan rentoon ja hämyisään yökerhoon.
"Mitä haluaisit juoda?" hän kysyi katsahtaen miestä olkansa yli.

"Se on oikein hyvä vaihtoehto", Eli myönsi, naurua sekä äänessään että silmissään, ja painoi suudelman Aidan hiusten joukkoon samalla kun kietoi toisen käsivartensa tämän ympärille. Hän ei halunnut Aidan kaatuvan, mikäli metro päättäisi olla kulultaan erityisen nytkähtelevä.
Olikin kulunut hetki siitä, kun he olivat viimeksi ehtineet yhdessä ulos.
"Eikö minun pitäisi tarjota juoma sinulle?" Eli vetosi, kulmat mietteliäästi kurtistuneina.
"Sinun iltasi, prinsessa."

"Ei", Aida nauroi ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan, jotka eivät halunneet kesyyntyä, vaikka hän oli sukaissut harjan muutaman kerran niiden läpi.
"Ehkä vain yllätän sinut", hän lupasi ja viittasi kohti tummia nahkasohvia hämyisässä nurkassa, missä tuttu seurue istui juomineen ja vilkutti heille, "liity vain jo Milon ja muiden seuraan." Hän pujotteli tanssivan väen läpi valaistulle baaritiskille tilaamaan heille drinkit illan kunniaksi. Seurueen pöydässä oli jo pullo shampanjaa juhlistusta varten.
Aida liittyi seuraan hetkeä myöhemmin hehkuvan mansikkainen Cosmopolitan itselleen ja Elille alkoholiton, sitrushedelmistä kirpeä Margarita, jonka reuna oli suolattu perinteen mukaan ja varustettu limesiivulla.
Hän ojensi juoman miehelle istuutuen viereen ja nojautui painamaan suukon tämän poskelle.

Eli ei ollut varmasti koskaan osannut antaa riittävästi arvoa sille, kuinka helposti hän onnistui löytämään paikkansa ryhmässä kuin ryhmässä. Nytkin hän oli jo tempautunut innokkaaseen keskusteluun vieruskaverinsa kanssa siinä vaiheessa, kun Aida asteli pöydän luo juomien kanssa.
"Olisit sinä syliinkin voinut istua", hän vetosi, kumartuen lähemmäs naisen korvaa samalla kun kietoi käsivartensa tämän hartioiden ympärille.

"Sinä hurmuri", hän vastasi ja käänsi päätään niin, että saattoi näykätä Elin korvanlehteä. Musiikin syke tuntui vatsassa asti ja sen tahdissa tanssivalla joukolla tuntui olevan loistava ilta. Aida siemaili juomaansa katsellen juhlahenkeä ja uppoutui hetkeksi mukaan keskusteluun, poimien mansikan lasinsa laidalta ja nauttien sen makeudesta.
"Olettehan te kaikki jo nähneet Jekyllin ja Hyden? Eli on siinä upea", hän totesi seurueelle ja silitti hellästi Elin reittä.

Oli hetkiä, jolloin Eli toivoi, ettei hänen olisi tarvinnut olla aivan niin tarkka alkoholin kanssa. Mutta ne hetket olivat harvassa, ja hyvin lyhyitä, sillä hänellä oli aivan riittävän hauskaa ilmankin. Sitä paitsi se tarkoitti, että hän saattoi pitää huolta Aidasta, varmistaa, että tämä pääsisi turvallisesti kotiin.
Nykyisin hänen ei tarvinnut taittaa enää sen jälkeen yksinäistä matkaa kotiin.
Aidan sanat saivat Elin heilauttamaan nöyränä kättään.
"Meillä on hyvä tiimi", hän vastasi, ja otti kulauksen kirpeästä juomastaan.
"Kai teilläkin on suunnitelmissa tanssia tänään?"

"Ehdottomasti", Milo vastasi ja katsahti Aidaa tummat silmät hymystä siristyen. Nyt Charlotte ehkä lakkaisi olemasta niin vainoharhainen ja kireä, kun hän ei enää työskennellyt entisen tyttöystävänsä kanssa.
Aida nojautui lähemmäs ja lipaisi lasista tarttuneen suolan Elin suupielestä.
"Mmm", hän totesi pehmeästi ja kohotti sitten miehen kättä, maistaen suoraan lasistakin. Hän tarjosi omaansa maistettavaksi Elille.
"Miten matineenne meni tänään?"

Eli kumarsi kuuliaisesti päätään niin, että saattoi ottaa kulauksen hyvin mansikkaisesta juomasta. Mansikoiden maku oli jo pitkään tuonut hänen mieleensä Aidan.
Ajatus sai hänet hipaisemaan huulillaan kevyesti naisen omia. Oli varmastikin itsekästä, ettei häntä olisi lainkaan haitannut, vaikka he olisivatkin jatkaneet matkaa suoraan kotiin. Heillä ei olisi ollut kiirettä nukkumaan.
"Loistavasti. Nelly teki aivan upean suorituksen, yleisö oli aivan haltioissaan."
Hän siirsi toista kättään niin, että saattoi hieroa sormenpäillään Aidan niskaa, ja katsahti sitten Miloon.
"Kuulin, että te olitte olleet tänään Aidalle julmia."

Milo nauroi ja hörppäsi tuopistaan.
"Vain hieman", hän lupasi ja heitti suklaanruskeita hiuksia pois otsaltaan, "on hyvä olla perinteitä. Tein samoin Aidan viimeisessä showssa Kaunottaren ja Hirviön maailmankiertueella.
"Et vain silloin", Aida huomautti ja kallisti päätään nauttien Elin kosketuksesta.
"Mitä voin sanoa? Houkuttelet sellaista minusta esiin", Milo vastasi, "te kaksihan olette olleet myös yhteisissä projekteissa. Oliko sinulla Eli vastaavia taipumuksia?"

Kaunottaren ja Hirviön mainitseminen oli herättää Elissä haikean, melkein kipeän muiston tai ajatuksen, jonka hän kuitenkin pakotti itsepintaisesti mielestään. Hän ei halunnut olla katkera tai surullinen tilaisuudesta, joka oli tarjonnut Aidalle niin paljon. Vaikka se olikin ajanut heidät erilleen.
Hänen silmänsä tuikahtivat hymystä ja hän vilkaisi vieressään istuvaa naista.
"Minä olen aina ollut täysin viaton sillä saralla, enkö olekin, prinsessa?"

Aida loi Eliin merkitsevän, epäuskoisen katseen.
"Kyllä. Täysin viaton", hän vastasi huvittuneena, siemaisi juomaansa ja poimi sitten Elin sormen käteensä, pyyhkäisi siihen suolaa miehen lasin reunasta ja nuolaisi suolan pois työntäen sormenpään viattomasti suuhunsa hetkeksi.
"Aika tanssia", Aida ilmoitti sen jälkeen, tyhjensi lasinsa ja pyrähti jaloilleen. Muukin seurue tyhjensi juomiaan. Aida katsahti Eliä olkansa yli hymyä silmissään ja pujottautui sitten ihmisten lomasta lähemmäs tanssilattian keskustaa.

"En koskaan tekisi mitään sellaista", Eli vakuutti silmät kirkkaina, ja kohotti hieman toista kulmaansa, kun Aidan kieli kosketti hänen sormenpäätään. Jos oltiin aivan rehellisiä, hänen puolestaan olisi voinut olla aika jollekin aivan muulle kuin tanssille, mutta sellainen vaikutus Aidalla häneen oli.
Heillä olisi aikaa kotona, juhlinnan jälkeen.
Hän hörppäsi alas loput sitruksisesta juomastaan, nousi seisomaan ja seurasi sitten Aidaa tanssilattialle.
Hän olisi seurannut naista mihin tahansa.

Tanssiminen oli tainnut hitsata heidät yhteen nuoruudessaan. Hänestä oli usein tuntunut kuin Eli voisi lukea hänen ajatuksiaan. Kun hän oli tanssinut Elin kanssa, koko muu maailma oli jäänyt pois ja hän oli lentänyt.
Hän rakasti tanssimista. Varsinkin shown jälkeisessä adrenaliinipiikissä se oli addiktoivaa ja teki pään kevyeksi, vaikka hän tiesi kahden shown jälkeisen uupumuksen iskevän kuin moukari heti, kun hän antaisi sille vallan. Hän kääntyi Eliä vastaan tanssilattialla ja antautui rytmikkään, vatsanpohjassa saakka tuntuvan musiikin vietäväksi, koskettaen miestä kehollaan hienovaraisella merkityksellä tanssin pyörteissä.
Hän ei tiennyt, kuinka kiinteästi tummanpuhuva hahmo seurasi häntä tanssilattian laidalla.

Eli piti tanssimisesta. Hän oli alkanut tanssia jo ennen kuin oli osannut laulaa, ja äiti oli joskus nauranut, että hän oli tanssinut ennen kuin oli kävellyt. Hän muisti, kuinka hyvinä päivinä äitikin oli intoutunut tanssimaan, silloin kun hän oli ollut vielä liian pieni ymmärtämään, ettei äidin käytös ollut aina täysin normaalia.
Mutta kaikki se, kaikki ikävät ja surulliset ajatukset, katosivat musiikin rytmiin.
Eli myötäili Aidan liikkeitä, ja laski jossakin vaiheessa kätensä tämän lanteille houkutellakseen naisen pikaiseen suudelmaan tanssin lomassa.

Aida kiersi toisen kätensä Elin niskalle, silittäen sen kaarta sormillaan, kun kurottui painamaan suudelman miehen huulille.
"Mmmh. Maistut herkulliselta", hän kuiskasi tämän korvaan naurua äänessään ja painautui hetkeksi Eliä vasten, ennen kuin kiepahti kauemmas kesyttömät, kastanjanpunaiset hiukset hulmahtaen.
Hän kadotti ajantajunsa heidän tanssiessaan. Välillä Milo ja muut castin jäsenet liittyivät heidän seuraansa.
"Käyn hakemassa vettä", Aida sanoi lopulta Elille hymyä silmissään, kun tunsi päänsä liian kevyeksi, puristi miehen kättä ja pujottautui sitten väkijoukon lomasta baaritiskille.

Eli nauroi käheästi.
"Etteivät olisi ne mansikat", hän huomautti niin hiljaa, ettei ollut täysin varma, saattoiko Aida ylipäätään kuulla hänen ääntään. Eikä sillä ollut oikeastaan väliäkään.
Hän tunsi syvää haikeutta, kun nainen kiepahti kauemmas, vaikka tiesikin, että olisi ollut hyvin itsekästä omia tämä kokonaan itselleen.
Hetken hän harkitsi, että olisi liittynyt Aidan seuraan hakemaan vettä, mutta sattui huomaamaan tutun Jekyllin & Hyden ensemblesta eikä malttanut olla vaihtamatta muutamaa sanaa, joista puolet hukkui musiikin alle.

Ei auttanut. Aidan oli pujoteltava ihmisten joukosta hiljaisempaan sivukäytävään, jonka varrella kerroksen vessat olivat. Hän soi hymyn ulos astuvalle, vienosti hoipertelevalle tytölle ja pyrähti sitten suoraan avoimen kopin pöntön äärelle, yökäten rajusti. Se tästä vielä puuttuisi, että hän saisi vatsataudin juuri nyt.
Aida valui hetkeksi istumaan vessan laatoitetulle lattialle tasaten hengitystään, kylmä, nihkeä tunne iholla viipyen, ennen kuin vääntäytyi pystyyn ja nojasi kätensä lavuaaritason laitaan, kumartuen huuhtomaan kasvojaan ja suutaan. Hänen olisi kai pitänyt tuntea jotain.
Kuulla, kuinka keskimmäisen kopin ovi liukui ääneti auki. Tai kuinka mustalla nahkahanskalla verhottu käsi käänsi oven lukkoon.
Aida suoristautui juoksuttaen sormet läpi hiuksistaan ja tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä, kun tajusi peilikuvansa takana seisovan tummanpuhuvan, kasvonsa tummanharmaan lippalakin varjoon kätkeneen miehen.
Samalla hetkellä valot sammuivat ja vahva, periksiantamaton käsi painui hänen suulleen, tukahduttaen vaistomaisen kirkaisun. Toinen käsivarsi kiertyi hänen vyötärölleen ja Aida tunsi jalkojensa nousevan ilmaan. Hän rimpuili villisti ja tunsi paniikin hiipivän, kun käsi esti häntä hengittämästä.
"Shhhh", ääni kuiskasi hänen korvaansa, kutittaen sitä kuumalla hengityksellä, ja paniikki oli ottaa hänet valtaansa. Sydän hakkasi ja maailma tuntui aaltoilevan.
Hänen onnistui kai saada jalkansa vasten lavuaaritason reunaa, sillä napakka työntö suisti miehen taaksepäin ja he sukelsivat yhdessä takana olevaan vessakoppiin. Ryske houkutteli selvästi paikalle henkilökunnan jäsenen, sillä huolestunut kysely kantautui ovelta.

Eliltä vei hävettävän kauan ymmärtää, ettei Aida ollut palannut. Eikä hän ensin osannut edes huolestua siitä. Ehkä nainen oli vain jäänyt suustaan kiinni, niin kuin hän itsekin. Hän taputti tuttunsa käsivartta ja alkoi luovia tietään kohti baaritiskiä. Hän voisi itsekin ostaa lisää juotavaa, tanssiessa oli tullut kuuma.
Paitsi ettei Aida ollut baaritiskillä.
Eli katsahti hieman hämmentyneesti ympärilleen. Hän mietti hetken, olisiko nainen suunnannut ulos haukkaamaan happea, mutta kysyessään punahiuksisesta, sähkönsiniseen pukeutuneesta naisesta hänet viitattiin kohti käytävää, jonka varrella vessat sijaitsivat.

Aida ei ollut koskaan ollut peloissaan pimeässä. Mutta nyt intiimin pimeän jakaminen yhdessä kasvonsa kätkeneen miehen kanssa lukeutui hänen elämänsä kauhistuttavimpiin kokemuksiin.
Mies rysähti pöntön ja ohuen seinän väliin, ja Aida tunsi otteen höllenevän tarpeeksi, jotta sai nahkahanskalla verhotun käden pois kasvoiltaan. Hän riuhtoi rajusti ja taisi kolauttaa takaraivollaan miestä kasvoihin, ainakin hiljaisesta ähkähdyksestä päätellen.
Ennen kuin hän tiesi tarkalleen, mitä tapahtui, nyt ryske tuli ovelta vaativan nyrkin hakatessa sitä. Ja hän huomasi makaavansa vessan lattialla, räpyttelevänsä valosta sokeutuneena, veri suussa maistuen.
Hänen hyökkääjänsä syöksyi ulos ovesta, tönäisi koputtajan nurin käytävään ja katosi juoksuaskelin kohti hätäuloskäyntiä, huppua päähänsä vetäen.

Eli oli ehtinyt juuri astua sivuovesta käytävään, kun joku syöksyi häntä päin sellaisella voimalla, että hän menetti hetkeksi tasapainonsa - eikä kiroilusta päätellen ollut ainoa. Siinä vaiheessa, kun hän havahtui siihen, mitä oli tapahtunut, hätäuloskäynnin ovi repsotti avoimena.
Ulkona oli alkanut sataa.
Eli käännähti kannoillaan ja harppoi kohti vessoja, joiden luona näytti olevan jotakin hämminkiä, sydän levottomasti hakaten.
"Aida?!"

Sydän hakkasi voimalla, joka sai hänet pelkäämään pahoinvoinnin yllättävän uudelleen. Aida kömpi hitaasti istumaan päätään pidellen. Suupieltä alas norui pisara verta. Hän oli kai purrut poskeaan.
Hän kosketti poissaolevasti rujoa silmäpakoa mustan sukkahousun sääressä ja sukaisi hiuksia taakse, kiiveten henkilökunnan järkyttyneen jäsenen avustamana jaloilleen. Peilikuva kohtasi hänet värittömänä, silmät suurina ja säikähtäneinä.
"Mitä tapahtui?" tummaan kauluspaitaan pukeutunut mies kyseli kulmat kurtussa ja hänen selkäänsä silittäen, mutta Aida ei ollut varma kuinka vastata. Sitä hän kysyi itseltäänkin, yrittäen jäsentää ajatuksiaan pikkulinnun lailla räpistelevän paniikin alta.

Eliin oli jo pienestä lapsesta lähtien istutettu vakaa uskomus siihen, että mieheksi itsensä lukevan ei kuulunut astua naistenvessan puolelle, ellei se ollut aivan ehdottoman välttämätöntä. Naiset tarvitsivat tiloja, joissa saivat olla rauhassa, hengähtää edes pienen hetken joutumatta pelkäämään, että joku käy käsiksi.
Nyt hän ei osannut kuitenkaan tuntea huonoa omaatuntoa astuessaan kynnyksen yli. Sydän jätti lyönnin välistä, ja muistot siitä, kuinka Simon paiskasi Aidan ilman halki ja päin keittiön tasoa, palasivat kipeänä välähdyksenä.
Hän huomasi harppovansa Aidan ja henkilökunnan asuun pukeutuneen miehen luo.
"Aida? Oletko kunnossa? Hitto, mitä täällä tapahtui?"

Aida nyökkäsi ja kohotti rauhoittaen kättään. Hän kumartui lavuaarin ylle, huuhtomaan kasvojaan ja suutaan ja katseli hetken punaista, joka katosi viemäriin.
"En tiedä", hän vastasi käheästi suoristautuen ja suki hiuksiaan hermostuneena taakse, "joku hullu vain". Hän soi Elille peilin kautta hymyn, joka ei aivan tavoittanut silmiä.
"Kiitos avustasi", hän totesi pöllymystyneelle henkilökunnan edustajalle, kosketti tämän rintakehää ja tarttui sitten Elin käteen houkutellen miestä mukaansa.
"Palataan vain muiden luo."

Näytti siltä, että henkilökuntaan kuuluva miesparka yritti kovasti hahmottaa, pitäisikö tästä ilmoittaa eteenpäin, olisiko paikalle pitänyt kutsua poliisi ja kuka helvetti mahtaisi korjata yhden vessakopin ovista, joka näytti lonksahtaneen saranoistaan.
Myös Elin kasvot olivat menettäneet värinsä pisamien alla.
"Aida hei", hän vetosi ja pudisti päätään.
"Meidän pitää... Sinun pitäisi käydä lääkärissä..."

"Mitä? Eikä pidä", Aida vastasi hieraisten kasvojaan ja pysähtyi hetkeksi, nojaten selkänsä hiljaisemman käytävän seinään.
"Olen ihan kunnossa. Hän vain yllätti minut", hän sanoi ja nojasi päänsäkin seinään, vetäen syvään henkeä ja sulkien hetkeksi silmänsä. Sydän ei lakannut hakkaamasta.
"Mutta ehkä- ehkä meidän olisi paras mennä kotiin nyt."

Eli seisahtui Aidan vierelle ja kohotti kättään, kuin olisi ollut aikeissa pyyhkäistä hiuksia pois naisen kasvoilta. Liike jäi kesken, sillä hän pelkäsi kosketuksensa satuttavan.
Hän ei ollut varma, mistä olisi aloittanut.
"Löitkö pääsi?" hän kysyi lopulta avuttomana, samalla kun yritti tutkia Aidan kasvoista, näkyisikö niissä ruhjeita.
"Mitä... satuttiko joku sinua?"
Hänen katseensa osui sukkahousujen silmäpakoon.

Lapsellinen ääni vetosi, että se lakkaisi olemasta totta, jos hän ei puhuisi asiasta. Mutta Aida tiesi, ettei hän voinut olla puhumatta. Hän ei ymmärtänyt itsekään.
"Luulen, että se oli hän", hän aloitti hiljaa ja raotti silmiään, katsellen pehmeästi valaistua kattoa.
"Tiedän, että se oli hän. Se mies, jonka olen arvellut seuraavan minua. Voin pahoin, huuhdoin kasvojani ja yhtäkkiä hän oli vain... Siinä. Hän sammutti valot ja tarttui minuun." Muisto sai Aidan värähtämään ja hän kosketti kasvojaan kuin yrittäen rakentaa tapahtumia mielessään.
"Painoi käden suulleni niin, etten voinut hengittää ja hän... Hyssytteli minua. Tappelin vastaan ja kaaduimme kai vessakoppiin."

Mitä sellaiseen saattoi sanoa?
Eli tunsi kipeän kouraisun vatsassaan. Aidaa satutettiin kerta toisensa jälkeen, ja aina hän oli jossakin muualla. Hän olisi tullut nytkin myöhässä, sillä jos henkilökunta ei olisi ehtinyt puuttua asiaan...
Hän kietoi käsivartensa Aidan ympärille ja veti tämän halaukseen, sulki turvaan syliinsä.
"Olen pahoillani", hän vetosi ahdistuneena.
Pahoillani siitä, etten taaskaan ollut luonasi.
"Minä... Kuinka... Oletko kunnossa?"
Ei tietenkään ollut. Se oli typerä kysymys.

Aida nojasi päänsä Elin rintaa vasten ja yritti saada pulssiaan rauhoittumaan. Sen voima sai lattian aaltoilemaan hänen allaan.
"Olen kunnossa", hän rauhoitti ääni miehen paidan vaimentamana.
"Vain muutama mustelma." Hän oli melko varma, että tapahtunut palaisi kummittelemaan häntä heti, kun hän antaisi sille mahdollisuuden.
"Lähdetäänkö vain kotiin?" Aida vetosi kohottaen päätään ja katsoi miestä pyytäen.

Kuinka siihen olisi voinut sanoa ei?
Eli yritti muistella, mitä lääkäri oli ohjeistanut viime kerralla, kun Aida oli lyönyt päänsä. Hänen olisi varmistettava, ettei tämä menisi yön aikana tajuttomaksi, herätettävä aina tasaisin väliajoin. Mutta kuinka usein? Hänen olisi tarkistettava se netistä, kun he pääsisivät kotiin.
"Mennään kotiin", hän vastasi, ja kietoi käsivartensa suojelevasti Aidan hartioiden ympärille.
"Haetaan sinulle takki... Tekeekö vielä pahaa?"

Aida pudisti päätään jättäen huomiotta pahoinvoivan tunteen. Hän oli melko varma, että nyt se johtui järkytyksestä. Hän nojautui Elin kylkeen heidän palatessaan yökerhon vilskeen puolelle. Musiikki tuntui hakkaavan hänen päätään, mutta Aida hymyili lahjakkaasti ystävilleen, halasi työkavereitaan viimeisen kerran ja painoi suukon Milon poskelle, ennen kuin punoi kätensä takaisin Elin käteen ja veti miehen mukanaan kohti uloskäyntiä.
Kirpeässä yöilmassa oli helpompi hengittää. Kotiin oli vain reilun viiden minuutin kävelymatka, joka sai hänet vaipumaan poissaolevaan hiljaisuuteen, kun ajatukset kiersivät kehää hänen mielessään.
Ovenkahvaan ripustettu punainen, mustalla silkkinauhalla sidottu ruusu ja kultanarulla sidottu paketti saivat hänet pysähtymään.

Eli auttoi takin Aidan ylle ja saattoi tämän sitten ulos raittiiseen ilmaan. Vesisade oli muuttunut keveäksi, melkein sumumaiseksi tihkuksi, mutta katu kiilsi siitä huolimatta edelleen kosteana. Hän harkitsi, olisiko heidän pitänyt ehkä ottaa taksi, mutta toisaalta, raitis ilma saattoi tehdä hyvää. Antaa aikaa ajatella.
Hän piti Aidaa tarkkaan silmällä samalla kun halasi tämän kylkeensä. Yksikin merkki heikotuksesta tai huonovointisuudesta, ja hän hankkisi heille taksin.
Seisahtuessaan kotiovella Eli ei tuntenut mitään nähdessään paketin. Hän poimi sekä ruusun että paketin sanaakaan sanomatta ja sovitti avaimen lukkoon.
"Tule, sinun täytyy saada kuivat vaatteet päälle. Tahtoisitko käydä suihkussa?"

Aida tunsi olonsa turraksi.
Jätä minut rauhaan, hän olisi halunnut karjua. Jätä minut rauhaan, kuka hitto oletkin.
"En tiedä", hän vastasi hieraisten kasvojaan ja jätti takin ja kengät eteiseen. Olisi ollut ihana pestä pois iholta muisto tummanpuhuvasta hahmosta, joka oli hyssyttänyt häntä, hengitys korvaa kutittaen, samalla kun tuntui yrittävän saada häntä menettämään tajuntaansa. Mutta samalla käsittämätön uupumus painoi häntä lattiaa kohti.
Aida ratkaisi dilemmansa valumalla polvilleen olohuoneen upottavalle matolle lohdulliseen hämärään.
"Olen vain väsynyt."

Eli potkaisi kengät jalastaan ja vilkaisi avuttomana ruusua ja pakettia. Lopulta hän sysäsi ne käsistään lähimmälle tasolle, kun Aida vajosi polvilleen.
"Aida?" hän kysyi huolissaan, harppoi lattian poikki ja kyykistyi naisen eteen.
"Tuliko huono olo?"
Ehkä heidän olisi sittenkin pitänyt käydä lääkärissä.

"Ei, olen vain... Väsynyt", Aida vastasi ja upotti sormet hiuksiinsa, ennen kuin päätyi nojaamaan eteen niin, että saattoi painaa päänsä Elin polvea vasten. Se tuntui painavan kohtuuttoman paljon.
"Pitkä päivä. Paljon ajateltavaa." Kaksi showta, viimeinen näytös, jolle hän oli antanut kaikkensa, Moulin Rougen jättäminen ja sitten... Mitä? Hän ei ymmärtänyt itsekään.
"Oletko sinä kunnossa?"

Eli katseli Aidaa levottomana.
"Tule, sinun täytyy päästä sänkyyn..."
Hän ujutti käsivartensa naisen ympärille auttaakseen naisen pystyyn, ja päätyi lopulta nostamaan tämän syliinsä.
Ei kai päällekarkaaja olisi voinut ehtiä tehdä mitään... todella pahaa?
Eliä kylmäsi, kun hän ajatteli sitä, kuinka oli taas ollut myöhässä.

Aida nojasi päänsä Elin olkapäähän ja kiersi toisen kätensä kiitollisena miehen niskalle. Sänkyyn kaatuminen kuulosti jumalaiselta juuri nyt. Hän tunsi olevansa kykenemätön käsittelemään myllerrystä sisällään. Eikä hän voinut vain paeta sitä, niin kuin yleensä teki voidessaan pahoin.
"Olet kultainen", hän huokasi ja painoi kevyen suukon Elin poskelle.

Eli saattoi unohtaa hetkeksi lahjukset, kun lähti kipuamaan parvelle, varoen kolhimasta Aidaa kaiteisiin.
"No niin", hän totesi pehmeästi, kun laski tämän sylistään sängylle.
"Minä autan vaatteiden kanssa."
Kaiken tapahtuneen jälkeen tuntui tärkeältä ilmoittaa se. Hän ei halunnut säikäyttää Aidaa, mutta sateen kastelemat vaatteet oli vaihdettava pois.

Ehkä aamulla olisi helpompi ajatella. Ehkä aamulla siinä olisi jotain järkeä, mitä yökerhon naistenvessassa oli tapahtunut. Tapahtumissa ei tuntunut olevan päätä tai häntää.
"Eli", Aida vetosi ja ojensi kätensä koskettamaan miehen poskea. Ei kai Eli kuvitellut... Mitä? Että miehen kosketus ahdistaisi häntä?
Hän kääntyi niin, että Eli voisi avata mekon vetoketjun.
"Olen ihan kunnossa. Tämä oli vain pitkä, hyvin, hyvin hämmentävä päivä."

Eli katsahti Aidaa huolta ja ahdistusta silmissään.
"Tiedän. Siksi sinun pitää levätä", hän vetosi, ja avasi vetoketjun jo toistamiseen tänään. Tällä kertaa se ei täyttänyt häntä miellyttävällä odotuksella, vaan kylmällä levottomuudella. Hän kohotti kätensä silittämään Aidan siroa niskaa ja tunsi sydämensä särkyvän hieman.
Siniset ruusut olivat tainneet jäädä jonnekin. Ehkä yökerhoon.
"Saat nukkua huomenna pitkään."

Aida nojautui kevyesti kosketusta vasten kuin toivoen, että se voisi hellittää huolta ja ahdistusta kauniissa, vihreähippuisissa silmissä.
"Ehkä voimme vain lojua huomisen sängyssä", hän ehdotti ääni päivän rasituksen kähentämänä ja katsahti Eliä huolissaan olkansa yli, ennen kuin kiemurteli ulos lempimekostaan ja kiskoi pehmeäksi kuluneen dinosaurust-paidan päänsä yli.
"Tulisitko viereeni?"

"Mmm, se kuulostaa hyvältä", Eli myönsi, kun kohottautui seisomaan ja kumartui painamaan suukon Aidan hiusten joukkoon.
"Käyn vain ripustamassa tämän kuivumaan. Ja hakemassa sinulle vettä, jos vaikka tulee jano."
Hän yritti löytää kasvoilleen hymyn ennen kuin suuntasi alakertaan sähkönsininen mekko mukanaan. Kylpyhuoneessa hän saattoi pyyhkäistä vaivihkaa silmiään hihaansa.
Kuinka hän saattoi olla aina myöhässä?

Aida vajosi selälleen nykien untuvatäkkiä päälleen ja kuulosteli Elin askelia parven portaista. Huoli nakersi hänen sydäntään. Eli oli niin huolissaan. Miehen ei olisi tarvinnut olla, kantaa hänenkin murheitaan. Mitä jos hänen tuomansa stressi laukaisisi Elin masennuksen?
Lopulta hän ei voinut maata aloillaan, vaan heitti peiton syrjään ja tassutti paljain varpain alakertaan varmistamaan, että Eli oli kunnossa.

Eli oli juuri astumassa ulos pienestä kylpyhuoneesta, napittaen paitaansa auki, kasvot vielä huuhtomisen jälkeen kosteina.
Hän kohotti katseensa hieman yllättyneenä, kun tajusi Aidan laskeutuvan alas portaita.
"Hei, sinun pitäisi levätä", hän vetosi, ääni hieman käheänä.
"Olet ihan uuvuksissa."
Hänen kulmansa kurtistuivat huolestuneesti.
"Sattuuko johonkin?"

Aida pudisti päätään ja tutki Eliä huolta silmissään.
"Olen ihan kunnossa, kullannuppu", hän vakuutti ja ojensi Elille kätensä, kutsuen miestä luokseen. Olisipa hän voinut jotenkin pyyhkäistä illan lopun unohduksiin. Tai muuttaa sen kokonaan.
"Etkö tulisi kanssani nukkumaan? Oletko sinä kunnossa?"

Eli katseli hetken Aidaa neuvottomana, mutta astui sitten lähemmäs ja halasi tämän rintaansa vasten.
"Anteeksi, että olin taas myöhässä", hän vetosi hiljaa, ääni särkyen.
"En... Minuun sattuu ajatella, mitä olisi voinut käydä, jos..."
Jotain todella pahaa olisi voinut tapahtua tänään. Ja Eli tiesi, todella tiesi, ettei hänen olisi pitänyt purkaa huoltaan Aidalle nyt, kun tämä oli itsekin järkyttynyt, mutta hänen sydämensä hakkasi kipeään, kauhistuneeseen tahtiin.

Levoton hätä sai hänen sydämensä lyömään kovemmin aina, kun hän kuuli Elin äänen särkyvän tai näki miehen itkevän. Aida olisi halunnut suojella miestä tuskalta.
"Mitä?" hän kysyi kohottaen päätään halauksessa niin, että saattoi katsoa miehen kasvoja ja silittää tämän poskea.
"Myöhässä? Taas? Kullannuppu, mistä sinä puhut?" Aida vetosi huolissaan.

Ryhdistäydy. Aidan ei pidä joutua lohduttamaan sinua.
Eli oli ollut aina taitava hätistämään pahan mielensä taka-alalle, taitavampi, kuin moni uskoikaan. Hänen oli ollut pakko oppia, sillä silloin, kun äidillä oli ollut huono päivä, hän oli ollut ainoa, joka oli kyennyt kannattelemaan tätä.
Hän nielaisi ja hymyili eksyneesti.
"Sinulle olisi voinut käydä huonosti. Niin kuin silloin, kun Simon... Pysähdyin silloin hakemaan ruokaa. Sen takia olin myöhässä."

"Myöhässä?" Aida toisti punaiset kulmat kurtistuen ja otti Elin kasvot käsiinsä.
"Eli, et sinä ole ollut myöhässä. Ei sinulla ole velvollisuutta valvoa minua tai suojella minua – ja Simonin tapauksessa sinähän olit juuri ajoissa", hän vetosi silittäen kiharaisia hiuksia taakse.
"Ja tiedän, että olisi. Mutta ei ole sinun vastuusi, että joku älykääpiö piileskeli naistenvessassa. Eikä hän tehnyt minulle mitään vakavaa."

Eli kohtasi Aidan katseen onnettomana.
Jos hän olisi ollut ajoissa, hän olisi yhyttänyt Simonin jo heidän kotiovellaan, ehkä jopa kadulla. Hän oli varma, että mies oli ollut jälkikäteen itsekin järkyttynyt teostaan, ja ehkä hänen näkemisensä olisi havahduttanut tämän hereille jo ennen kuin tämä oli käynyt käsiksi Aidaan.
"Ei kyse ole velvollisuudesta", hän vetosi hiljaa.
"Minä rakastan sinua."

"Minäkin rakastan sinua", Aida vastasi vilpittömästi ja kurottui hipaisemaan huulillaan Elin poskea. Elin hätä aiheutti hänessä samanlaisen reaktion kuin masennus, joka suisti miehen pimeyteen: sai hänet toivomaan, että voisi olla kilpi Elin ja pahan välissä.
"Enkä haluaisi sinun joutuvan tuntemaan näin. Tai kuvittelemaan olleesi myöhässä kuin olisit epäonnistunut jossain."

Mutta minähän epäonnistuin, Eli olisi halunnut vedota.
Ei kyse ollut siitä, että hän olisi pitänyt Aidaa jotenkin epäpätevänä huolehtimaan itsestään. Sama halu huolehtia päti kaikkiin, joita hän rakasti. Aida oli vain viime aikoina joutunut kohtaamaan ikäviä asioita, eikä maailma aina ollut reilu paikka naisille.
Hän tutki vielä hetken jäänsinisiä silmiä ja painoi sitten suukon Aidan otsalle. Hänen vanha dinosauruspaitansa oli aivan liian suuri naisen yllä, ja sai hänen sydämensä särkymään uudelleen.
"Mennään nukkumaan. Tarvitset lepoa."

"Eli", Aida vetosi levottomana, mutta kääntyi ympäri ja lähti ylös parven valkopuisia portaita, vilkuillen miehen kasvoja huolestuneena.
"Mikä sinut tekee niin onnettomaksi, kullannuppu?" hän kysyi työntäen kesyttömiä hiuksia taakse ja kiipesi myllättyyn sänkyyn, nostaen peittoa Elillekin.

Jossakin parvelle kipuamisen yhteydessä Eli pujottautui ulos housuistaan ja nykäisi paidan päänsä yli. Hän poimi itselleen vihreän t-paidan, jonka kaula-aukko oli liian venynyt, että sitä olisi kehdannut käyttää enää julkisesti, ja pujahti sitten peiton alle Aidan viereen.
Sukat olivat taas unohtuneet jalkaan.
Hän katseli naisen kasvoja hetken, ja vastasi sitten, onnettomana:
"Luulen, että en pidä maailmasta kovinkaan paljon juuri nyt."

"Miksi?" Aida kysyi halaten tyynyn poskensa alle. Hän punoi jalkansa Elin jalkojen lomaan ja ojensi toisen kätensä silittämään miehen hiuksia hellästi.
Lontoon yö heitti purppuraisia varjoja sinisen pimeyden poikki, mutta Aida kieltäytyi pohtimasta, olisiko sälekaihtimet pitänyt vetää kiinni.

"Koska siinä on ihmisiä, jotka tekevät tällaista", Eli vastasi.
Lahjojen lähettäminen... oli karmivaa, mutta sen oli saattanut vielä jollakin tasolla selittää sillä, että niiden lähettäjä oli sosiaalisesti jollakin tavalla estynyt. Mutta se, että tämä oli käynyt Aidan päälle, ja mitä tahansa olisi voinut tapahtua...
Eli ei ollut tottunut tunteeseen, joka nosti päätään hänen sisällään.
"Olen niin pahoillani, prinsessa."

"Eli", Aida vetosi ja kiemurteli lähemmäs, kunnes saattoi kiertää itsensä Elin ympärille tiukkaan halaukseen. Näetkö maailma, minä olen tässä. Anna hänen olla.
"Miksi sinä pyydät anteeksi?" hän kysyi ja painoi levottomia, lohduttavia suudelmia miehen leukaperälle ja kaulalle.

Siksi, että maailma oli niin hirvittävän epäreilu paikka. Siksi, että naise kaikkialla joutuivat kohtaamaan tällaista, ja pahempaakin.
Eli pudisti hieman päätään.
"Olen vain huolissani sinusta", hän vetosi hiljaa ja halasi Aidan syliinsä.
"Eihän sinuun satu?"

"Ei sinun tarvitse olla", Aida pyysi, vaikka se oli ehkä hölmösti muotoiltu tämäniltaisen jälkeen. Hänen tarvitsisi ehkä itsekin olla huolissaan. Mutta Elin ei pitäisi joutua olemaan onneton hänen takiaan tai sen takia, että joutui pelkäämään hänen puolestaan.
"Ei satu, kullannuppu. Puraisin vain poskeani ja sain muutaman mustelman. Se oli hyvin outo tilanne ja se oli ohi pian."

Eli tutki hetken Aidan kasvoja ja huokaisi sitten hiljaa. Hän tiesi, ettei voisi millään olla jatkuvasti tämän turvana, mutta se ei estänyt huolta kaihertamasta kipeänä.
Mitä, jos mies yrittäisi uudelleen? Onnistuisi tällä kertaa?
Mutta Aida tarvitsi lepoa, eivätkä he voineet asialle mitään nyt.
"Tämä on ollut pitkä päivä. Yrittäisin nukkua."

Aida tutki vihreähippuisia silmiä ja silitti kiharaisia hiuksia muutaman kerran, ennen kuin asettui miehen kyljen viereen.
"Hyvä on", hän vastasi hiljaa ja halasi tyynyä paremmin päänsä alle. Päivä oli ollut pitkä. Se tuntui lyijyltä hänen suonissaan, mutta vaikka hän painoi silmänsä kiinni ja hiljeni, uni antoi odottaa itseään hyvän tovin.
Kun se vihdoin saapui, hän näki tummanpuhuvan hahmon jatkuvasti silmäkulmastaan ja yritti turhaan pyristellä karkuun mustaan nahkahanskaan verhottua kättä, joka painui hänen kasvoilleen ja sai hänet suistumaan pimeyteen.

Aida ei ollut ainoa, jolta uni tuntui karkaavan.
Eli makasi valveilla, levottomana, silitellen Aidan selkää hellästi sormenpäillään. Hän halusi vakuuttaa, että kaikki olisi hyvin, että tämän jälkeen Aida saisi aivan varmasti olla rauhassa.
Mutta levottomuus kadotti sanat, joilla hän olisi voinut niin vakuuttaa.
Hän havahtui siihen, että nainen liikahteli levottomasti hänen vieressään.
"Aida, hei", hän kutsui hellästi.
"Prinsessa, kaikki on hyvin. Näet unta. Aida?"

Herätys nykäisi hänet takaisin todellisuuteen niin rajusti, että Aida huitaisi kädellään refleksinomaisesti Elin kasvojen suuntaan kuin torjuakseen unensa vainoajaa.
Hän avasi silmänsä levottomasti hengittäen ja tuijotti hetken pimeydessä sinistä kattoa, ennen kuin hankasi kasvojaan ja kohottautui istumaan.
"Mitä kello on?" Aida kysyi ääni painuksissa ja suki hiuksiaan, tähyten varmuuden vuoksi ympärilleen.

Vain nopea väistörefleksi esti kättä iskeytymästä suoraan Elin nenään.
"Aida, ei mitään hätää, näit vain pahaa unta", hän vetosi pahoillaan, ja silitti naisen käsivartta epäröiden, oliko sittenkään ollut oikea ratkaisu herättää tämä. Mutta Aida oli vaikuttanut hirvittävän ahdistuneelta.
Eli seurasi esimerkkiä ja kohottautui istumaan.
"Luulen, että on vielä yö. Käy vain takaisin nukkumaan."

Aida veti polvensa koukkuun ja nojasi otsansa niitä vasten. Sydän hakkasi kuvottavalla voimalla ja teki hänen olostaan levottoman. Hänen piti melkein vastustaa halua napsauttaa valot päälle ja kurkistaa sängyn alle. Älä ole hölmö.
Hän ei muistanut, milloin olisi viimeksi nähnyt painajaisia. Pähkähulluja, levottomia unia, kyllä, mutta painajaisia, jotka jäivät kummittelemaan hereilläkin.
"Anteeksi, kun herätin", hän vetosi nostaen päänsä ja valui takaisin selälleen, nosti käden otsalleen ja tuijotti kattoa. Ehkä olisi vain parempi nousta suosiolla. Tehdä jotain hyödyllistä. Järjestellä vaikka sukkalaatikko tai mitä aikuiset ikinä tekivätkään.

Eli oli lähellä vastata, ettei hän ollut edes nukkunut, mutta tajusi viime hetkessä valita sanansa uudelleen.
"Ei se mitään", hän vakuutti, kun asettui makaamaan Aidan vierelle kyljelleen. Hän vei toisen kätensä silittelemään tämän kylkeä.
"Haluatko puhua siitä? Millaista unta näit?"
Tai siitä, mitä tapahtui.

Hetken Aida empi. Helpottaisiko Elin oloa, jos he voisivat vain unohtaa kaiken tapahtuneen? Ehkä lahjojakaan ei tulisi enää. Tai ehkä hän ehtisi heittää ne menemään, jos niitä tulisi vielä, ennen kuin mies näkisi niitä. Elin ei olisi pitänyt joutua huolehtimaan hänestä näin – saati tuntemaan jonkinlaista epäonnistumista.
"Luulen, että illan tapahtumat vain pyörivät vielä mielessä", hän sanoi anteeksipyytäen, "en löydä niistä järkeä tai logiikkaa."

Elin kulmat painuivat kurtistukseen.
"Aida, luulen, että niissä ei välttämättä ole järkeä tai logiikkaa", hän totesi melkein pahoitellen, ja jätti toisen kätensä lepäämään naisen vatsalle.
Hän toivoi että olisi voinut pyyhkäistä ahdistuksen mennessään.
"Tahtoisitko jotakin? Vaikka teetä? Eihän päätä särje?"

Se oli luultavasti totta. Miksi se mies kävi häneen käsiksi? Suositun yökerhon vessa tuskin oli oikea paikka millekään väkivallan teolle tai kierolle fantasialle, sillä muutamassa minuutissa oven takana oli joku koputtamassa. Joten mitä ihmettä oli saavutettavissa? Oliko hän vain sattunut paikalle huonoon aikaan?
"Ei kiitos", Aida vastasi ja kierähti kyljelleen, jotta saattoi katsella Eliä, "haluaisitko sinä?"

"En oikeastaan", Eli myönsi hiljaa.
Sininen hämärä, josta hän tavallisesti nautti, tuntui nyt melkein painostavalta. Se tuntui tekevän varjoista pidempiä, uhkaavampia. Hän saattoi vain kuvitella, miltä Aidasta tuntui.
Hän silitti naisen kylkeä sormenpäillään.
"Onko sinulla varmasti kaikki hyvin?"

Aida laski hetkeksi katseensa, hilliten halunsa vastata hymyllä ja vakuutuksella. Älä sulje Eliä ulos.
"En tiedä", hän myönsi lopulta ja sukaisi sormet läpi hiuksistaan, kiemurrellen sitten lähemmäs miehen rintaa, jotta saattoi käpertyä sen lämpöön.
"Olen vain hämmentynyt. En ymmärrä, etten menekään huomenna töihin, enkä todellakaan ymmärrä, mitä se älykääpiö tavoitteli. Ajatukseni vain kiertävät kehää löytämättä vastausta."

Oli melkein helpottavaa kuulla Aidan sanovan niin. Ei siksi, että Eli olisi halunnut Aidan olevan peloissaan tai ahdistunut, vaan koska hänen olisi ollut vaikea uskoa, mikäli tämä olisi vakuuttanut kaiken olevan hyvin.
Hän painoi suudelman kastanjanpunaisten hiusten joukkoon ja kietoi käsivartensa paremmin Aidan ympärille.
"Ehkä se on selvää vain hänelle itselleen, ei siinä ole järkeä... Ja ehkä se... Ehkä se loppuu nyt? Kun et ole enää Satine."

"Ehkä", Aida vastasi toiveikkaasti ja hautasi kasvonsa Elin kaulataipeeseen, hengittäen ihon tuoksua. Hän suki mietteliäästi kiharaisia hiuksia.
"On varmasti hölmöä antaa sellaisen mennä ihonsa alle. Kai sen pitäisi olla imartelevaa. Lahjojen, siis."

Elin kulmat painuivat syvempään kurtikseen.
"Aida, se on karmivaa", hän huomautti. Aiemmin hän olisi saattanut tuntea syyllisyyden vihlaisevan, mutta nyt, kun lahjojen antaja oli käynyt käsiksi Aidaan, hän ei voinut enää edes yrittää selittää käytöstä itselleen.
"Sinulla on täysi oikeus olla järkyttynyt."

Se oli karmivaa. Se oli uskomattoman karmivaa, että joku tarkkaili häntä niin kiinteästi, maalasi heistä niin yksityiskohtaisia, intiimejä mielikuvia. Hän halusi uskoa, että lahjat ja yökerhon välikohtaus eivät liittyneet yhteen. Mutta hän tiesi, että tummanpuhuva mies harmaassa lippalakissa oli sama, jonka hän oli nähnyt silloin tällöin silmäkulmastaan alkukesästä saakka.
Aida painoi kiitollisen suudelman Elin kaulalle ja hieraisi nenänpäätään sitä vasten.
"Pitäisikö meidän yrittää nukkua vielä?" hän kysyi silittäen miehen hiuksia.

Eli nykäisi peittoa paremmin heidän suojakseen.
"Luulen, että se olisi viisasta", hän myönsi, vaikka epäilikin kykyään nukahtaa.
"En usko, että kello on vielä kovinkaan paljon."
Ja hänen puhelimensa oli varmastikin alakerrassa, takintaskussa. Ehkä olisi pitänyt alkaa kuljettaa sitä huolellisemmin mukana.

Tiistai 30. lokakuuta 2018, myöhäisilta, herra Tohtorin pukuhuone

Ei ollut vaatinut paljoa lahjontaa päästä luikahtamaan Elin pukuhuoneeseen Jekyllin ja Hyden kulisseissa keskiviikkoillan shown jälkeen. Loma olisi pian ohi, niin tervetullutta kuin se olikin pitkän showputken jälkeen. Uudet, jännittävät projektit odottaisivat häntä Atlantin toisella puolen.
Olisipa hän voinut pakata Elin matkalaukkuunsa. Niin itsekäs kuin toive olikin, sillä mies oli uskomaton Jekyllin ja Hyden roolissa. Aida lentäisi viikonloppuna Los Angelesiin. Nyt täytyisi ottaa ilo irti ajasta, joka heillä vielä oli yhdessä. Hän oli hiipinyt vaivihkaa katsomaan illan esitystä käytyään päivällä tapaamassa Edisonin tuttavia ja tutkaili hetken uteliaana miehen pukuhuonetta, ennen kuin asettui nojaamaan pukeutumispöytään beige trenssitakki ympärilleen kierrettynä ja nilkat eteensä sirosti ristittynä.

Eli tunsi olonsa hämmästyttävän uupuneeksi kivutessaan ylös kapeita ja ehdottomasti epäkäytännöllisiä portaita, joista häntä oli kielletty hyppimästä alas. Oli aivan ymmärrettävää, ettei hänen haluttu taittavan nilkkojaan juuri ennen esitystä, vaikka se tarjoaisikin hänen stand-bylleen mahdollisuuden päästä lavalle. Muutama fani olisi ollut siitä hyvin innoissaan.
Hän oli jo alkanut napittaa liiviään auki siinä vaiheessa, kun nykäisi pukuhuoneensa oven auki - ja jähmettyi häkeltyneenä kesken liikkeen kun tajusi, ettei se ollutkaan autiona niin kuin hän oli kuvitellut.

Jäänsiniset, kissamaisesti rajatut silmät siristyivät hymyyn.
"Hei kullannuppu", Aida tervehti ja suoristautui pukeutumispöydän viereltä. Hän astui lähemmäs, tarttui Elin kaulukseen ja veti miehen suudelmaan, tuupaten oven kiinni tämän takana.
"Olit upea illan showssa", hän sanoi vetäytyessään suudelmasta ja suoristi sovitellen rooliasun kauluksia. Ei sopisi kohdella kovakouraisesti rooliasuja.

Eli vastasi suudelmaan edelleen hieman häkeltyneenä, ja häpeäkseen täysin unohtaneena sen, että oli vielä rooliasussa, jota ei sopinut kohdella kaltoin. Viime hetkellä hän muisti, ettei ehkä olisi paras ajatus nostaa Aidaa syliin ja vain painaa tätä pukeutumispöytää vasten.
"Hei", hän tervehti hieman hölmön hymyn kohotessa kasvoilleen ja vei toisen kätensä koskettamaan Aidan poskea.
"Miten sinä täällä olet?"
Hänen ajatuksensa taisivat olla yhä lavalla.

"Minulla on salattuja lahjoja", Aida vastasi nauraen. Käheys oli kadonnut äänestä tervetulleen loman myötä – ja niin tervetullutta kuin se olikin, hän oli jaksanut levätä kaksi iltaa Elin ollessa töissä, hörppien yrittiteetä, ennen kuin tunsi seinien kaatuvan päälleen ja halusi ulos.
"Minun olisi varmasti pitänyt tuoda kukkia", hän sanoi peruuttaen niin, että saattoi painaa alaselkänsä pukeutumispöytää vasten ja siirsi takkinsa lievettä hienovaraisesti sivuun niin, että saattoi paljastaa kaistaleen pitsireunaisen stay-up-sukan paljaaksi jättämää reittä, "mutta minulla on sinulle toisenlainen paketti. Saat päättää, milloin haluat avata sen."

"Minä olen huomannut sen, prinsessa", Eli vakuutti, ja alkoi samalla irrottaa tummaa, siististi taaksepäin suittua peruukkia, joka muuttaisi hänet vielä muutaman viikon Jekylliksi ja Hydeksi. Hän asetti peruukin telineeseen ja pyyhkäisi sormet läpi peruukkiverkon vapauttamista hiuksistaan kääntäessään katseensa Aidaan.
Katse laskeutui alas tämän kasvoista, ja hän nielaisi hieraisten kasvojaan. Hänen olisi riisuttava rooliasunsa naurettavan monta kerrosta ja ripustettava ne kiltisti vaaterekkiin. Pelkkä ajatus tuntui suoranaiselta kidutukselta.
"Luuletko, että voisin saada kurkisaa pakettiani hiukan..?"

Aida nauroi hyväntuulisesti kehräten, silmät miehen reaktiolle lämpimästi tuikahtaen. Hän ei halunnut ajatella, montako viikkoa he voisivat joutua olemaan erossa.
Hän vastasi pyyntöön avaamalla hyvin kiireettömästi trenssitakin kankaista vyötä, liu'utti sen vapaaksi lenkki kerrallaan ja siirtyi sitten takin nappeihin. Avattuaan jokaisen, hän hymyili Elille raottaessaan takkia niin, että saattoi suoda miehelle vilauksen tummansinisten alusvaatteiden paljaaksi jättämästä, vaaleasta ihosta, ennen kuin kiersi takin takaisin ympärilleen.
"Tarvitsetko apua riisuutumisessa?"

Eli nielaisi uudelleen, ojensi kättään ja hipaisi hyvin kaivaten ihoa, jonka pitkä sukka jätti paljaaksi. Uupumus, joka vielä hetki sitten oli vaivannut häntä hänen kiivetessään portaita pukuhuoneeseensa, tuntui korvautuneen poltteella, joka kuumensi hänen suoniaan.
"Olisin siitä hyvin kiitollinen", hän vastasi ääni käheänä tavalla, jolla ei ollut mitään tekemistä kahden esityksen kanssa.
"Käteni ovat kovin levottomat, prinsessa."

"Ovatko ne?" Aida kysyi onnellista naurua äänessään, kun painautui miestä vasten hetkeksi hamuten tämän kaulansyrjää, ennen kuin ryhtyi napittamaan auki hyvän tohtorin paitaa. Sormet liukuivat näppärinä rivistön loppuun saakka. Sitten Aida auttoi liivin ja paidan miehen yltä, ojentaen ne Elille ripustettavaksi. Hän painoi suudelman miehen kaulalle ja valui sitten alas paljasta rintaa sitä huulillaan hamuten kyykistyessään, ennen kuin ryhtyi avaamaan hyvän tohtorin housuja, näykäten vatsan ihoa.

Eli tunsi itsensä melkein vangiksi, sillä hänen kunnioituksensa roolivaatteita kohtaan joutui pahalle törmäyskurssille polttavan tunteen kanssa. Jekyllin ja Hyden lavalle ei ehkä nähty aivan samanlaisia, monimutkaisia luomuksia kuin esimerkiksi Wickedissä, mutta hän ei silti halunnut aiheuttaa rooliasulleen minkäänlaista vahinkoa.
Eikä hän voinut vastata teoistaan silloin, kun niihin liittyi Aida.
"Mmh, ettet nyt kiusaisi minua tahallasi..?"

"Kuinka minä kiusaisin sinua, kullannuppu?" Aida vetosi suudellen miehen paljasta vatsaa, kun liu'utti hyvän tohtorin housut Elin nilkkoihin. Hän näykkäsi ihoa uudelleen, ennen kuin kumartui alemmas avaamaan kengännauhat, tarjoutuen vetämään ne miehen jaloista samoin kuin housutkin. Hän ojensi nekin Elille ripustettavaksi ja nosti itse kengät siististi syrjään.
Sitten hän suoristautui sivellen miehen nyt paljasta reittä sormenpäillään, kun nojautui hamuamaan Elin kaulaa.

Eli keskittyi hengittämään rauhallisesti. Rauhassa, keskity. Hengitä sisään, hengitä ulos. Ajattele, kuinka hirvittävän pahoillaan pukuvaraston puolella oltaisiin, jos tekisit jotakin harkitsematonta, joka johtaisi pukujen vaurioitumiseen.
Hän malttoi odottaa siihen saakka, että sai housut ripustettua paidan ja takin seuraksi, ja kengät aseteltua hartaan huolellisesti rekin alaosan tasolle. Mikrofonikin oli turvallisesti suljettu ja irti.
Siihen hänen kärsivällisyytensä loppui, ja hän kumartui nostamaan Aidan hajareisin syliinsä.
"Luulen, että haluaisin avata pakettini nyt..."

Aida nauroi kehräten ja kallisti päänsä hetkeksi taakse, ennen kuin kiersi kätensä Elin niskalle ja halasi jaloillaan miehen vyötäröä. Beige trenssitakki valahti auki.
"Niinkö?" hän kysyi pehmeästi, kun painoi suudelman miehen huulille ja näykkäsi alahuulta. Tämä oli varmasti vasten jos jonkinmoista sääntöä, mutta kumpikaan heistä ei ollut koskaan tainnut loistaa sellaisten noudattamisessa. Hän ottaisi syyn niskoilleen mielellään.

Eli oli jo menettänyt kykynsä ajatella, montaako sääntöä he rikkoisivat. Yleensä hän yritti olla huomaavainen, mutta oli hetkiä, jolloin hänkin unohti, kuinka käyttäytyä herrasmiesmäisesti.
Hän saattoi aina syyttää siitä Hydea.
Hän nosti Aidan istumaan pukeutumispöytänsä reunalle ja nykäisi trenssitakkia niin, että sen kaulus ei ollut tiellä, kun hän painoi suudelmien sarjan naisen sirolle kaulalle.
Heikko, heikko mies.

Aida kallisti päätään ja punoi sormensa peruukin alla olleisiin, vaaleanruskeisiin kiharoihin, villiten niitä kädellään. Suudelmat saivat hänen silmänsä painumaan kiinni ja naisen puremaan huultaan, ettei unohtaisi missä he olivat ja hälyttäisi kutsumatonta huomiota.
Jalat vetivät Eliä lähemmäs ja toinen käsi vaelsi alas miehen rintaa, pujottautuen sisään alushousuihin.
Nyt ei ollut aikaa unohtua koko yöksi. He voisivat aina jatkaa kotona pidemmän kaavan mukaan.

Kiharat villiintyivät, melkein kuin olisivat halunneet kertoa julmasta kohtalosta, jota ne joutuivat sietämään kuutena päivänä viikosta, kun ne litistettiin peruukin alle. Mutta se ol helpompaa, kuin yrittää sukia Elin omat hiukset pukusuunnittelijan
vision mukaiselle aikalaiskampaukselle.
Kosketus sai hänet värähtämään ja murahtamaan tavalla, joka taisi olla vielä jäänne Hydesta.
"Olet ihan jumalattoman kaunis", hän kuiskasi, kun vaelsi suudelmilla kaulaa pitkin Aidan korvalle.

Aida hyrähti naurusta ja näykkäsi Elin kaulansyrjää. Imartelija.
Tämä oli varmasti lukemattomilla tavoilla epäsopivaa, mutta tällä hetkellä hän ei välittänyt. Heillä oli vain muutama päivä jäljellä. Hän repäisi pienen, rapisevan pakkauksen auki hampaillaan, työnsi miehen alushousuja alemmas ja liu'utti ehkäisyn paikalleen hellävaraisesti hyväillen. Sitten hän kiemurteli notkeasti ulos omista alushousuistaan, työnsi ne takkinsa taskuun ja kutsui miestä lähemmäs itseään.

Mutta ainakin Jekyllin ja Hyden puku pysyi koskemattomana ja vahingoittumattomana vaaterekissä - korkeintaan sen tunteet joutuivat loukatuiksi, ja siitäkin asiasta se pysyi hiljaa.
Aidan kosketus sai Elin murisemaan malttamattomasti siroa kaulaa vasten, sillä hänen oli tukahdutettava äänensä osittain suudelmiin, ja kun hän viimein saattoi viedä kätensä paremmin naisen lantiolle ja painautua lähemmäs, hän tunsi olevansa yhtä malttamaton kuin joskus pahimpina teinivuosinaan.

Hiljaa, ihan hissunkissun, Aida yritti muistuttaa itselleen. Kotona hän voisi heittäytyä hetken vietäväksi ja olla murehtimatta sitä, olisiko äänekäs. Nyt hän puri huultaan ja hautasi välillä kasvonsa Elin kaulataipeeseen, nakersi välillä miehen paljasta hartiaa. Hetken hän harkitsi painavansa käden suulleen, mutta muutti mielensä.
Se ei ollut muisto, johon välitti palata.
Hän yritti olla kaatamatta turhan paljoa tavaroita herra tohtorin pukeutumispöydällä ja toivoi, etteivät sen jalat pettäisi. Niin koomista kuin se olisikin.

Oli varmastikin väärin, millaista mielihyvää Elissa herätti se, että he joutuivat olemaan hiljaa. Totta kai hän yritti kotonakin ottaa naapurit huomioon, mutta tämä oli erilaista. Ja tapa, jolla Aidan hampaat pureutuivat hänen hartiaansa...
No, hän ei tuntenut olevansa kovinkaan herrasmies juuri nyt.
Ja kun mielihyvä purkautui hänen kehostaan, hän joutui ottamaan tukea urheasti ehjänä pysyneen pukeutumispöytänsä reunasta.
"Rakastan sinua..." hän mutisi hiljaa Aidan kaulataivetta vasten.

Aida kiersi itsensä paremmin Elin ympärille miehen saadessa mielihyvänsä, auttaakseen tätä pysymään pystyssä. Hän silitti hellästi kiharaisia hiuksia ja painoi suudelman ohimolle.
"Minäkin rakastan sinua", hän lupasi vilpittömästi ja hieraisi nenäänsä vaaleisiin hiuksiin, tuntien sydämensä pakahtuvan lämmöstä. Minä todella rakastan sinua. Hän hätisti pienen, stressaantuneen äänen pois mielestään, silitti Elin selkää ja liukui sitten jaloilleen.
"Lähdetään kotiin", Aida ehdotti ja pujottautui takaisin alushousuihinsa, napittaen takin säädyllisesti kiinni ja suoristaen pukeutumispöydän irtaimistoa.

Eli tunsi pienen syyllisyyden vihlaisun kiireestä, ja lupasi itselleen, että korvaisi sen Aidalle sitten, kun he pääsisivät kotiin. Hän tunsi päänsä keveäksi ja olonsa tokkuraiseksi painaessaan suukon naisen poskelle ennen kuin työnsi itsensä jaloilleen pöydän reunasta tukea ottaen.
"Minä en tiedä, maltanko kotiin asti", hän huomautti, sipaisten trenssitakin peittämää lantiota ennen kuin lähti etsimään omia vaatekappaleitaan, joista hän oli vaihtanut Jekyllin ja Hyden pukuun.
Ovelta kuului koputus.
"Eli?"
Hän oli melko varma, että se oli joku puvustamon iltavuorolaisista.

Aida puraisi huultaan tietämättä tunteako levotonta syyllisyyttä siitä, että voisi saattaa Elin vaikeuksiin, vaiko nauraa. Hän ratkaisi tilanteen tuuppaamalla miehen oven taakse ja nakkaamalla tälle tuolilla roikkuneet farkut tukahduttaen kikatuksen.
Hän juoksutti sormet läpi kesyttömistä hiuksistaan ja raotti ovea.
"Hei, Eli vaihtaa juuri vaatteita", hän sanoi suoden hymyn koputtajalle.
"Tulitko hakemaan rooliasua?"

Oven takana seisoi olemukseltaan hieman harmaa nuori nainen, jolla oli uskomattoman kauniit, tummanruskeat kauriinsilmät. Hän räpäytti niitä nyt hieman hämillään ja kurtisti sitten kulmiaan.
"Jaa, kello on aika paljon", hän huomautti, ja vilkaisi hämmästyttävän kirkkaanpinkkiä aktiivisuusrannekettaan.
Oven takana Eli ujuttautui farkkuihinsa suupieli nykien.
"Carolina? Anteeksi, olin hidas, vaaterekki on kyllä valmiina", hän huokasi.

Aida kietoi vaivihkaa takkia paremmin ympärilleen ja väisti sivummalle ovensuusta. Paha, paha Aida – mutta hän oli halunnut tehdä jotain mukavaa Elille ennen lähtöään. Eli oli tuonut hänelle jumalaisia, sinisiä ruusuja, jotka Milo oli onneksi pelastanut yökerholta ja tuonut hänelle seuraavana aamuna. Ne voivat edelleen hyvin maljakossaan, mikä hämmästytti häntä suuresti. Hän ei ollut koskaan ollut lahjakas pitämään kasveja elossa.
Hän ojensi Elille paidan yrittäen pitää kasvonsa peruslukemilla.

Eli oli esittänyt oman epäilyksensä siitä, että kenties ruusut olivat lumottuja. Tai sitten ne eivät olleet vain saaneet muistiota siitä, että ruusuille oli olemassa oikea aika kuihtua.
Carolina astui Aidan ohi huoneeseen, ja vaaterekkiin tarttuessaan loi pitkän, epäluuloisen katseen Eliin, joka oli juuri saanut kätensä paidan hihoihin. Eli väläytti naiselle hymyn, kun tämä lähti kiskomaan vaaterekkiä päättäväisesti kohti käytävän toisessa päässä sijaitsevaa, pelottavan kolisevaa hissiä.

Aida painoi kämmenselän hetkeksi suutaan vasten tukahduttaen halunsa nauraa ja ojensi takin miehelle.
"Ehkä meidän on parasta lujahtaa ulos", hän vastasi sukaisten hiuksiaan taakse. Ne tuntuivat riehaantuneen täysin. He voisivat ottaa metron, sillä hänen suunnitelmansa ontuva osa tuli marraskuuhun kääntyvän sään yhdistäminen lähesti alasti ohuen trenssitakin alla olemiseen.
"Sinua stage doorilla vartoneet ovat tainneet joutua odottamaan kohtuuttoman kauan takiani. Voit pahoitella heille puolestani."

Eli tunsi pienen syyllisyyden vihlaisun, muttei silti malttanut olla vetämättä Aidaa vielä kerran halaukseen. Sormet pujahtivat kuin varkain takin helman alle, samalla kun hän painoi naisen huulille suudelman.
"Et kai palelluttanut itseäsi tänne tullessasi?" hän mutisi suudelman lomasta.
"Ja miten minun olisi tarkoitus kestää kotiin saakka, kun tiedän, mitä sinulla on tämän takin alla..?"
Tai pikemminkin, mitä siellä ei ollut.

Aida nauroi onnellisesti kehräten ja nojautui Eliä vasten, näykäten miehen kaulaa.
"Vain kaksi metropysäkkiä", hän lupasi sivellen miehen kylkeä ja tarttui sitten helman alle vaeltaneeseen käteen, punoen sormensa sen lomaan ja nykäisi Elin mukanaan kohti teatterin takaovea.
"Luotan siihen, että pysyn lämpimänä sinun kanssasi."

"Kahden metropysäkin väli ei ole koskaan tuntunut pidemmältä", Eli vetosi, melkein nurisi, kun napsautti pukuhuoneensa valot sammuksiin ja seurasi sitten Aidaa takaovelle vievään käytävään, jonka hieman ankealle seinälle oli tuotu väriä vanhojen tuotantojen julisteilla.
"Minä lämmitän sinua milloin vain, prinsessa", hän vakuutti, ennen kuin työnsi oven auki lokakuiseen, viileään ja melko kosteaan iltaan.

Aida kurottui suukottamaan Elin poskea ja värähti kylmänkostean möyhäisillan luikerrellessa ohuen takin alle. Hän katsahti ympärilleen nähdäkseen, kaipasiko joku muukin Elin huomiota ja tarjoutui väistämään sivulle. Musikaalien esiintyjien tapaaminen oli yllättävän monelle jotain todella ainutlaatuista, mikä pysyi muistoissa pitkään. Oli häkellyttävää ajatella, että saattaisi itse olla sellaisessa roolissa jollekulle.
Vähemmän karmivalle kuin hänen 'salainen ihailijansa'.

Eli oli aina yhtä hämmästynyt siitä, kuinka sitkeästi musikaalifanit jaksoivat odottaa. Hän riisui vaivihkaa takkinsa ja kietoi sen Aidan hartioille lisälämmikkeeksi - hän yritti olla antamatta ajatustensa luikahtaa takaisin takin alle - ennen kuin siirtyi tervehtimään niitä muutamaa itsepintaista fania, jotka olivat seisseet hänen vuokseen viileässä illassa.
Yksi nimikirjoituksen saaneista faneista oli katsellut Aidaa hetken, nuori nainen, jonka punertavat hiukset oli sidottu kahdelle palmikolle ja joka hytisi hieman kylmästä, ja kerättyään rohkeutta tämä siirtyi lähemmäs.
"H-hei, sinähän olet Anastasiassa?"

Takin lämpö oli tervetullutta ja vielä tervetulleempaa oli siinä viipyvä Elin tuoksu, vaikka Aida katsahtikin miestä paheksuen. Eli palelluttaisi vielä itsensä hänen takiaan – hän pärjäisi kyllä.
Oli aina yhtä ihanaa nähdä Elin puhuvan faniensa kanssa. Se toi mieleen lämpimiä muistoja Les Misistä. Aida oli niin unohtunut katsomaan Eliä, että melkein hätkähti, kun tuli puhutelluksi. Hän soi lämpimän, häkeltyneen hymyn nuorelle naiselle.
"Kyllä. Olitko katsomassa illan showta? Upea veto, eikö?"

Eli oli samaan aikaan ottanut haltuunsa yhden fanin puhelimen, jotta saattoi napata selfien tämän ja tämän ystävän kanssa.
Aidaa puhutellut nainen nyökäytti päätään ja punehtui hieman. Kädet yhä hieman täristen hän kaivoi laukustaan pienen muistikirjan ja kynän.
"Tuota, voisitkohan antaa nimikirjoituksen?" hän pyysi melkein ujosti, englantiaan hieman murtaen.
"Anastasia on minun suosikkielokuvani. Piirretty."

"Niin minunkin", Aida vastasi nauraen, silmät hymystä kissamaisesti siristyen. Samalla pelko kosketti hänen vatsaansa: mitä jos hän tuhoaisi elokuvan, jota niin moni rakasti? Hän poimi kynän ja panosti kerrankin nimikirjoitukseensa, saaden A:n ja F:n jopa näyttämään tunnistettavilta kirjaimilta.
"Mistä päin olet kotoisin?" hän tiedusteli ystävällisesti ja katsahti Eliä silmäkulmastaan.

Nainen otti vihkonsa melkein varovasti takaisin ja kiitti Aidaa vilpittömän onnellisesti, puna poskillaan hieman syventyen.
"Pariisista", hän vastasi, ja viittasi kohti kaksikkoa, jonka kanssa Eli juuri keskusteli kädet villisti viuhtoen.
"Tulin... tulin tänne ystävieni kanssa. Ensimmäistä kertaa."
Hän sulki vihkonsa hyvin varovasti.
"Olen surullinen, että emme ehtineet katsomaan Moulin Rougea, kun olit siinä."

"Oh, olet hyvin ystävällinen", Aida vetosi koskettaen naisen kättä. Oli aina lämmittävää kuulla, kuinka joku halusi nähdä hänen esiintyvän.
Varsinkin lukemattomien, karmivien, intiimien viestien jälkeen, jotka palauttivat terapeutin sanat kieppumaan hänen mieleensä.
"Mitä piditte Jekyllistä ja Hydesta?"

Nuori nainen hymyili samalla kun punehtui hieman lisää - vaikka se tuntuikin olevan melkein mahdottomuus, kun otti huomioon, kuinka punaisina hänen poskensa loistivat.
"Se oli hyvin... magnifique. Upea."
Hän melkein hätkähti, kun Eli ilmestyi yhtäkkiä heidän viereensä ja kietoi käsivartensa Aidan harteiden ympärille.
"Anteeksi! En kai keskeyttänyt mitään?" hän pahoitteli.

Aida kiersi kätensä Elin vyötärölle ja kurottui painamaan suudelman miehen poskelle.
"Oh, tiedäthän, puhuimme vain sinusta", hän vastasi kehräten naurusta. Eli oli upea.
"Il est magnifique. C'est l'amour de ma vie. Passez un bon moment à Londres!" Aida toivotti vielä seuralaiselleen, ennen kuin silitti Elin kylkeä ja lähti miehen kanssa kohti Victorian metroasemaa tarjoten tämän takkia takaisin, ennen kuin Eli kylmettäisi itsensä.

Eli heilautti kättään naiselle ja veti sitten Aidan tiukasti kylkeensä.
"He olivat tulleet Ranskasta saakka", hän totesi, vaikka se taisikin olla itsestäänselvyys. Mutta oikeastaan hän halusi sanoa sen ääneen vain, koska oli uskomatonta, kuinka ihmiset jaksoivatkin matkustaa pitkiäkin matkoja musikaalien tähden.
Hän pudisti päätään takille ja kumartui suukottamaan Aidan hiuksia.
"Anteeksi, että jouduit odottamaan, prinsessa."

"Minusta on ihana nähdä sinut faniesi kanssa", Aida vetosi ja silitti Elin kylkeä. Sitten hän nosti miehen takin yltään takaisin omistajansa harteille. Hän lämpiäisi kyllä kävellessä ja usein saunaa muistuttavassa metrossa. Eli oli se, joka esiintyi kahdeksan kertaa viikossa eikä voinut vilustua juuri nyt.
"Onko sinun nälkä vai haluatko mennä suoraan kotiin?" hän kysyi laskeutuessaan alas Victorian metroaseman liukuportaita.

Eli ei käynyt inttämään takista, mutta halasi vastavuoroisesti Aidan hiukan tiukemmin kiinni kylkeensä.
Muisto tämän yllätyksestä sai hänen verensä jälleen kuumumaan.
"Suoraan kotiin", hän vastasi, ja kumartui hipaisemaan Aidan korvaa huulillaan kun he pääsivät metroasemalle.
"Luulen, että meiltä jäi jotakin kesken."

Aida nauroi kehräten ja näpäytti Elin nenänpäätä etusormellaan, kun nousi kolisevan metrovaunun kyytiin.
"Virkistä muistiani?" hän vetosi jäänsiniset silmät tuikahtaen ja kiersi kätensä miehen vyötärölle, nojautuen tämän rintaa vasten melkein tyhjässä metrovaunussa. Harmaata lippalakkia ei näkynyt, mikä teki hänen olostaan paljon kevyemmän.
Ehkä kaikki se loppui nyt, kun hän ei ollut enää Satine.

"Hmm, enpä tiedä, prinsessa..."
Eli kietoi toisen käsivartensa Aidan ympärille samalla kun piteli toisella kiinni yhdestä katonrajassa kulkevista toilpista. Hänen kätensä oli tosiaankin hyvin levoton, ja olisi mielellään vaeltanut uudelleen takin helman alle.
Hän kumartui lähemmäs hamutakseen naisen korvaa.
"Luullakseni joku hyvin hurmaava tuli ja vietteli minut, pahaa-aavistamattoman raukan..."

"Voi sinua raukkaa", Aida vetosi pehmeästi ja nauroi sitten hyväntuulisesti, hipaisten nenällään lähelle kumartuneen miehen kaulaa. Kädet vaelsivat Elin kyljillä miehen takin suojissa.
"Suurimmat myötätuntoni niin julmasta kohtalosta. Haluaisitko puhua siitä?" hän kysyi ja painoi suudelman pehmeälle kaulansyrjälle.

"Minä tiedän", Eli myönsi, äänsi särkyen, ja käänsi päätään, houkutellen Aidaa kunnon suudelmaan. Onneksi matkustajia oli vähän ja he olivat saaneet paikan vaunun sivuosasta, joten ehkä heidän läheisyytensä ei häitsisi ketään.
Ehkä.
"Näyttäisin mieluummin, sitten kun pääsemme kotiin."

Aida hyrisi naurusta suudelmaa vasten ja punoi toisen käden sormet miehen kiharaisiin hiuksiin, tukistaen niitä hellästi. He eivät saaneet olla kauaa toistensa lumoissa, sillä metroa piti vaihtaa Green Parkissa ja yksi pysäkinväli Piccadilly Circuksellekin hujahti kuin silmänräpäyksessä, vaikka hän olisi niin paljon mieluummin unohtunut vihreähippuisiin silmiin.
Hän punoi sormensa Elin käteen ja lähti kiireettömin askelin kohti Rupert Streetiä.

Eli ei tuntenut oloaan lainkaan yhtä kiireettömäksi, vaan vilkuili Aidaa silmäkulmastaan heidän kävellessään kohti Rupert Streetiä.
Hän toivoi, melkein kipeästi, ettei heitä odottanut jälleen yksi paketti tai ruusu oven takana. Että ehkä se kaikki olisi ohi nyt, kun Aida oli lopettanut Satinena.
"Onko sinulla avaimet?" hän kysyi, kun he pääsivät kotikadulle, ja ujutti toisen kätensä Aidan taskuun hipaistakseen tämän reittä kankaan läpi.

Aida hymyili silmät lämpimästi tuikahtaen, kun työnsi avaimet oveen ja lähti ylös portaita. Hänenkin sydämensä löi kipeästi, kun he nousivat oikeaan kerrokseen ja näkivät vihdoin kotiovensa. Olkapäiltä putoava paino oli käsinkosketeltavaa: ovi oli tyhjä. Juuri sellainen kuin heidän lähtiessään. Ei ruusuja, ei lahjoja, ei karmivia, aivan liian intiimejä kirjeitä.
"Mitä halusitkaan näyttää minulle?" hän kysyi avatessaan kotioven ja polkaistessaan korolliset mokkanilkkurinsa pikkuiseen eteiseen.

Ei lahjuksia.
Eli tajusi vasta vetäessään happea keuhkoihinsa, ettei ollut tainnut hengittää enää sen jälkeen, kun he olivat lähteneet nousemaan viimeisiä portaita asunnolleen. Mutta ovi oli tyhjä, ja se valoi häneen uskoa siitä, että heidän toiveensa saattoi olla totta. Ehkä kaikki oli liittynyt nimenomaan Satineen, ei Aidaan itseensä.
Hymy nykäisi hänen suupieltään, kun hän potkaisi kengät jalastaan ja harppasi Aidan luo.
"Muistaakseni sen, kuinka julmasti minua kohtelit", hän vastasi, kun nappasi naisen syliinsä ja painoi suudelman tämän huulille.

Aida nauroi ilahtuneella kehräyksellä ja kiersi kätensä Elin niskalle, sivellen sen kaarta ja pehmeitä niskahiuksia.
"Sen täytyi olla hyvin väärin minulta", hän vastasi halaten miehen lantiota reisillään ja hamusi suudelmaa tämän huulilta.
"Hyvin ajattelematonta. Voi sinua raukkaa. Selviätkö?"

"En ole varma", Eli myönsi huokaisten.
"Se oli hyvin rankka kokemus. Odotahan..."
Hän asteli asunnon poikki niin, että saattoi laskea Aidan sylistään keittiön tasolle.
"Katsohan, minä tiesin, että meillä oli kiire, ja silti sinä kiusoittelit minua sillä tavalla..."
Hän ujutti toisen kätensä takin helman alle, hyväilemään Aidan reittä, ja alkoi toisella kädellään avata takin nappeja ja vyötä.

Aida tutki Elin kasvoja ja vihreähippuisia silmiä vilpitöntä lämpöä omissaan ja siveli kiharaisia kiharaisia hiuksia hellästi.
"Millä tavalla minä kiusoittelin sinua, kullannuppu?" hän vetosi ja puraisi alahuultaan, kun reiden paljasta ihoa koskettavat sormet lähettivät väreitä varpaisiin saakka.
"Mitä voisin tehdä auttaakseni sinua toipumaan niin kurjasta ja traumatisoivasta kokemuksesta?"

"Katsotaas..."
Eli kurtisti keskittyneesti kulmiaan, samalla kun avasi takin niin, että saattoi nähdä jälleen viehättävät alusvaatteet, ja vieläkin viehättävämmän kehon, jonka ylle ne oli puettu.
"Muistaakseni annoit minun kurkistaa, ihan pikkuisen. Ja sitten autoit minua riisuutumaan..."
Hän alkoi liu'uttaa Aidan takkia hitaasti pois tämän yltä samalla kun painoi huulensa sirolle kaulalle.

Huulten kosketus lähetti samanlaisia väreitä hänen sisälleen ja Aida setvi vaaleanruskeita hiuksia sormiensa lomassa, antaen silmiensä painua kiinni. Voi taivas.
Hän ei ollut koskaan tavannut ketään, joka voisi liikuttaa hänen maailmaansa niin kuin Eli. Miksi häneltä oli vienyt niin pitkään nähdä se?
"Näinkö minä tein?" hän vetosi auttaen kiemurtelemalla ulos takkinsa hihoista. Kädet siirtyivät auttamaan paitaa pois Elin yltä.

"Näin sinä teit", Eli vakuutti vakavana ja keskeytti suudelmat siksi aikaa, että Aida sai nykäistyä paidan pois päältään. Sitten hän painoi kuitenkin huulensa uudelleen takaisin iholle, tällä kertaa solisluiden muotoa seuraten, toinen käsi naisen siroa vyötäröä silittäen.
Hän tunsi olonsa humaltuneeksi.
"Ja sitten teit muistaakseni jotakin tämänkaltaista..."
Hän laskeutui polvilleen, samalla kun valui suudelmin Aidan vatsalle.

Hetkeksi hengitys tuntui pysähtyvän, kun herkkä iho värähti miehen kosketuksesta.
"Teinkö?" Aida kysyi häkeltyneenä ja upotti sormensa uudelleen kiharaisiin hiuksiin. Hän tunsi olonsa ihastuttavan kevyeksi. Ei ruusua, ei kirjeitä, ei kalliitta alusasuja. Eikä kamala, tyhjä tunne ollut tullut heidän väliinsä enää hyvään toviin.
"Olen melko varma, että riisuin jossain vaiheessa housusi. Eikö minun pitäisi tehdä niin nytkin?"

Eli vilkaisi Aidan kasvoja ja painoi sitten suudelman tämän reidelle.
"Minun piti näyttää, mitä tapahtui", hän muistutti, ja yritti parhaansa mukaan pitää ilmeensä vakavana, niin kuin traumaattiseen kiusaamistilanteeseen sopi.
"Sinä siis riisuit housuni, jotenkin näin..."
Hän alkoi hivuttaa sinisävyisiä alushousuja pois Aidan jalasta.

Aida puri huultaan silmät lämmöstä tuikkien ja laski kätensä Elin olkapäälle auttaessaan miestä nostamalla lantiotaan.
"Suurimmat myötätuntoni, kullannuppu", Aida vastasi häivähdys kehräävää naurua äänessään ja tukisti hellästi kiharaisia hiuksia. Hän ojensi toisen, notkean jalan sivelemään mustaan sukkaan verhotuilla varpailla Elin reittä ylöspäin.
"Luulen, että toipumistasi voisi avittaa, jos hyvittelisin käytöstäni."

"Se oli varsin traumaattista", Eli myönsi melodramaattisesti, ja katsahti Aidaa edelleen lattialta käsin, ilkikurinen pilkahdus vihreähippuisissa silmissään. Ehkä heidän ei enää tarvitsisi surra lippalakkipäistä miestä. Ja ehkä Aida voisi taas tuntea olevansa oma itsensä yhä useampi.
"Mmh."
Hän painoi viipyilevän suukon reiden paljaalle iholle.

Huulten kosketus sai Aidan värähtämään. Keittiötaso tuntui viileältä ihoa vasten, mikä vain korosti kosketuksen lämpöä. Hän sukaisi Elin hiuksia ja jatkoi varpaidensa kuljetusta ylös Elin reittä.
"Olen melko varma, että näin ei tapahtunut aikaisemmin", hän vastasi ja kallisti päänsä hetkeksi taakse, silmät kiinni painuen.

Eli hipaisi Aidan reittä uudelleen huulillaan.
"Niinkö?" hän kysyi, eikä hänen äänensä käheys johtunut ainoastaan esitysten tuomasta rasituksesta.
"Ehkä muistini ei toimi niin hyvin, kuin kuvittelin..."
Hän antoi kosketuksensa vaeltaa reittä pitkin ylemmäs. Oli Aidan vuoro nauttia. Hänen prinsessansa.

Oli hyvin vaikeaa pitää ajatuksistaan kiinni, kun Eli teki näin. Aida siirsi sormet Elin hiuksista omiinsa ja puri alahuultaan, värähtäen kosketuksesta. Lopulta hän ei voinut kuin kaatua selälleen keittiötasolle, kykenemättä olemaan paikallaan, kun kosketus oli ajaa hänet hulluksi ja sai hänet kiemurtelemaan pehmeästi vaikertaen.

Elin olisi todennäköisesti pitänyt tuntea enemmän syyllisyyttä ajatellessaan naapuriparkoja, jotka olivat kai ehtineet jossain välissä huokaista helpotuksesta ja melkein uskoa, ettei heillä ollut hyvin äänekästä kissaa.
Ja jos aivan rehellisiä oltiin, Elin tietoinen tarkoitus oli ajaa Aida hulluksi. Tämä oli huomioinut häntä ilmestyessään hänen pukuhuoneeseensa - muisto sai hänen verensä yhä kuumenemaan - ja hän halusi nyt maksaa palveluksen takaisin.
Oli uskomatonta, että hän saattoi taas koskettaa Aidaa näin.

Oli uskomatonta, että hän sai nauttia Elin kosketuksesta jälleen näin, joutumatta tuntemaan kuvottavaa, polttavaa syyllisyyttä tietäessään, että halusi miestä aivan eri tavalla kuin oli halunnut aviomiestään.
Aidan selkä kaartui tunteen voimasta ja sai hänet vavahtamaan. Sormet tukistivat kastanjanpunaisia hiuksia, kun hänen maailmansa aaltoili.
"Haluan sinut", hän vetosi käheästi ja silitti miestä varpaillaan.

Eli oli melko varma, ettei maailmassa voinut olla kauniimpia sanoja.
Hän painoi hellän suudelman Aidan reiden iholle ennen kuin suoristautui, tuntien olonsa samaan aikaan hyvin keveäksi ja hyvin... polttelevaksi, kun hän nojtautui toisella kädellään tiskiin naisen ylle, ja tutki tämän jäänsinisten silmien katsetta hellästi hymyillen.
"Olet jumalainen, tiesitkö sen?"

Aida nauroi käheällä raukeudella Elin sanoille ja ojensi kätensä silittämään miehen kylkeä. Hän ponnisti istumaan, vaikka huone aaltoili vienosti, jotta saattoi kiertää kätensä miehen niskalle ja halata tämän lantiota paremmin reisillään.
Vain muutama päivä.
Hän painoi suudelman Elin kaulalle ja punoi sormiaan kiharaisiin hiuksiin, kun sysäsi housuja alas ja auttoi miehen lähemmäs ja hengitti syvään lämmintä ihoa vasten, purren lujasti alahuultaan estääkseen itseään vaikertamasta ääneen.

Myös Eli oli laskenut päiviä eroon, joka muistutti häntä keväästä, jonka Aida oli viettänyt Pariisissa. He olivat olleet erossa sitä ennekin, paljon pidempään, mutta se oli ollut erilaista. Nyt hän elätteli aina välillä villiä kuvitelmaa siitä, kuinka hän voisi jättää työnsä aiemmin ja matkustaa Los Angelesiin, niin että he voisivat varastaa edes pieniä hetkiä toisilleen Aidan kiireisen arjen lomasta.
Housut putosivat epäkäytännöllisesti nilkkoihin, ja Eli potki ne jonnekin taakseen ennen kuin antoi periksi halulleen painautua lähemmäs. Veren polte tuntui melkein kipeältä ja teki hänen hengityksestään lämpimän ja raskaan.

Elillä oli aina ollut lahja saada hänet humaltumaan itsestään. Niin hän teki nytkin, uppoutui niin miehen kosketukseen ja läheisyyden lämpöön, että kadotti täysin ajantajunsa.
Hän halusi muistaa Elin kosketuksen silloinkin, kun he joutuisvat olemaan erossa.
Kun voima yksinkertaisesti loppui kesken, hän painoi takaraivonsa harmaata sohvaa vasten ja suki hellästi Elin hiuksia tasaten hengitystään. He olivat tainneet kokeilla keittiötason ohella paksua, upottavaa villamattoa ja sitten sohvapöytää, ennen kuin päätyivät sohvalle.

Eli tunsi palaavansa hitaasti takaisin nykyhetkeen.
Taisi olla melko myöhä. Tai aikainen, riippuen siitä, miten asiaa katsoi. Ja huomenna - tänään - olisi työpäivä.
Mutta hän ei katunut mitään.
Hän keräsi viimeiset voimanrippeensä ja kellahti sohvalle Aidan vierelle, kiilaten itsensä selkänojan ja naisen väliin, ja painoi nenänpäänsä tämän hartiaa vasten.
"Rakastan sinua niin paljon", hän mutisi, ja joutui jälleen kerran huomaamaan, että kiireessä sukat olivat jääneet jalkoihin.

Aida tunsi olonsa uskomattoman onnelliseksi. Elin kanssa hän oli aina kotona, mutta nyt hänen mielensä oli tyyni ja levollinen. Hän ei ollut edes huomannut, kuinka moni levoton, nakertava, olon kylmäksi tekevä ajatus ja tunne oli seurannut häntä viime aikoina.
"Niin minäkin sinua", hän vastasi pehmeästi ja punoi jalkojaan Elin jalkojen lomaan.
"Olet aivan uskomaton", hän huokasi painaen suudelman miehen ohimolle.

Eli nauroi, ääni hyvin käheänä. Ehkä hänen pitäisi yrittää hoivata kurkkuaan jollakin ennen nukkumaanmenoa.
"Niin sinäkin olet, prinsessa", hän vastasi, kun nykäisi torkkupeittoa sohvan selkänojalta heidän alastomien vartaloidensa suojaksi. Ei siksi, että alastomuudessa olisi ollut mitään hävettävää, mutta hän ei halunnut palelluttaa kumpaakaan heistä. Iholla viipyi vielä läheisyyden tuoma lämpö.
"Minulle tulee ikävä sinua, kun matkustat valtameren taakse."

"Niin minunkin sinua", Aida vastasi käpertyen paremmin Eliä vasten pehmoisen torkkupeiton alla ja painoi suudelman miehen leukaperälle. Valtava ikävä. Varmasti aika hujahtaisi, kuten Pariisissa, mutta pysähdyksen hetket saisivat hänet tuntemaan fyysistä tuskaa erossaolosta.
"Mutta näemme toisemme viimeistään jouluna. Aiotko mennä käymään Bastin luona?"

Hetken Elin valtasi huoli siitä, että ehkä oli väärin tuoda ilmi ikäväänsä. Mutta sehän tarkoitti vain sitä, että hän kaipasi Aidaa, ei sitä, että hän ei olisi halunnut päästää tätä lähtemään.
Jouluun oli vain hirveän pitkä aika.
Hän hipaisi kastanjanpunaisia hiuksia huulillaan.
"Olen yleensä mennyt", hän vastasi mietteliäänä.
"Onko sinulla suunniteltua ohjelmaa jouluksi?"

Aida hengitti syvään Elin lämpimän ihon tuoksua. Se palautti hänen mieleensä ihania, mielihyvästä humaltuneita muistoja. Hän kosketti miehen rintaa huulillaan.
"Luultavasti on käytävä joulupäivänä äidin luona, mutta ei sen enempää", hän vastasi. Ajatus joulusta sai hänen varpaansa kipristymään onnellisena: ei keskusteluista äidin kanssa, joka ei tuntunut ymmärtävän kuinka paljon murehti ja valitti ja arvosteli, mutta suloisista jouluvaloista, kynttilöistä, piparintuoksusta ja joululauluista.
"Meillä on jälleen yhteinen koti."

"Niin on", Eli myönsi.
Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen heillä oli yhteinen koti, johon rakentaa joulun tunnelmaa.
Hän hautasi nenänsä paremmin Aidan hiusten joukkoon ja hengitti niiden tuoksua, silitellen toisella kädellään naisen kylkeä.
"Tahtoisitko viettää jouluaaton ihan vain kahdestaan täällä kotona?" hän kysyi.

"Se voisi olla ihanaa", Aida vastasi. He voisivat tehdä kodistaan jouluisan jälleen kerran, olla onnellisia yhdessä, laulaa joululauluja ja syöttää toisilleen pipareita ja suklaita. He olivat jakaneet kaksi vaatekomeron kokoista asuntoa yhteisten vuosiensa aikana, eikä Aida muistanut koskaan tunteneensa olleensa onnellisempi tai rikkaampi kuin lojuessaan Elin kainalossa jouluvalojen pehmeässä hehkussa.
"Mitä sinä haluaisit?"

"Minusta olisi mahtavaa viettää jouluaatto sinun kanssasi ihan kahdestaan", Eli vastasi ja painoi suukon pisamaiselle poskelle.
"Ehkä jaksaisimme valvoa siihen saakka, että joulupukki tulee..."
Hänen vihreähippuisissa silmissään välähti ilkikurinen tuike, joka suli nopeasti hellyydeksi.
"Ja ajattelin, että ehkä haluaisit lähteä kanssani Bastin vanhempian luo päivälliselle joulun alla. Tiedäthän, kun olet tyttöystäväni ja kaikkea."
Naisystävä olisi ehkä ollut parempi sanavalinta, mutta ehkei sillä ollut nyt niin väliä.

Aida nauroi kehräten ja hamusi Elin kaulaa, punoen jalkojaan paremmin miehen jalkojen lomaan. Hetken tuntui melkein siltä, kuin hän ei olisi koskaan lähtenyt, vaan he olisivat saaneet olla onnellisia. Ehkä Eli ei olisi päätynyt...
"Totta kai haluan", hän lupasi ja halasi miestä tiukemmin.
"Sinäkin voit tulla käymään äidin luona, jos haluat." Vaikka vierailut hänen äitinsä luona usein kääntyivät vähemmän ihaniksi, ainakin jos äiti päätyi masentumaan elämästään tai puhumaan hänen urastaan.

Eli muisti Aidan äidin hyvin, vaikkei ollutkaan nähnyt tätä muutamaan vuoteen. Hän muisti myös elävästi kerrat, joina Aida oli ryöminyt hänen vuoteeseensa itkemään sitä, ettei jaksanut tiukkaa aikatauluaan.
"Tulen mielelläni", hän vastasi, ja toivoi, että voisi jollakin tavalla estää keskusteluja lipsahtamassa sille radalle, joka lopulta johtaisi siihen, että Aida tuntisi olonsa ahdistuneeksi.
"Mehän alamme kuulostaa ihan aikuisilta. Suunnittelemme jouluvierailuita."

"Olet oikeassa", Aida vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen ja nauroi, "milloin niin pääsi käymään?" Ehkä jouluun keskittyminen saisi heidät unohtamaan erossa vietettävät viikot sitä ennen.
"Mutta sillä linjalla, meidän pitäisi ehkä siirtyä sänkyyn. Mitä luulet?" hän kysyi katsahtaen hämyisää, vain keittiönurkkauksen valaisemaa asuntoa takanaan. Kellon oli täytynyt lipsahtaa aamuyön puolelelle.

"Minä en tiedä", Eli myönsi nöyränä.
"Ehkä sen jälkeen, kun täytin kolmekymmentä. Luulen, että minun aikuismainen käytökseni vaikuttaa myös sinuun. Olen nyt kuitenkin miehen iässä."
Hän hautasi nenänpäänsä Aidan kaulataipeeseen ja ynähti vastaukseksi kysymykseen. Hän oli melko varma, että se olisi ollut ehdottomasti hyvä ratkaisu. Aikuinen ratkaisu. Hänellä olisi töitä seuraavana päivänä, ja tällainen käytös oli vastuutonta.
Mutta Aida oli suloinen ja lämmin hänen vieressään.

Aida kehräsi naurusta ja tukisti hellästi Elin kiharaisia hiuksia, siirtyen sitten silittämään miehen niskaa. Hän tunsi sydämensä pakahtuvan.
"Tuo kuulosti ehdottoman myöntävältä vastaukselta", hän sanoi hamuten Elin korvaa hellästi, näykkäsi korvanlehteä ja ponnisti sitten istumaan.
"Tulehan, tohtori, viedään sinut sänkyyn."

Eli huokaisi onnettomana, kun Aidan lämpö katosi hänen kylkensä vierestä. Hän harkitsi hetken, että olisi vetänyt naisen takaisin syliinsä, mutta syleili sitten silloin tällöin hukkuvaa aikuisuuttaan ja nousi istumaan.
"Aida, huomenna on Halloween", hän huomautti, kun alkoi viikata torkkupeittoa. Hyvin aikuista, sekin.
"Mitä aiomme tehdä?"

"Voimme käydä tanssimassa", Aida vastasi palaten kylpyhuoneesta hammasharja suussaan, "tai vaihtoehtoisesti ostaa valtavan ämpärin karkkia ja juhlia Halloweenia keskenämme täällä." Kahden shown veto saattaisi vaatia veronsa ja ehkä he voisivat nauttia toisistaan kotisohvalla, syödä itsensä sairaaksi sokerista ja katsoa jotain oikein hölmöjä elokuvia.
Tai ainakin teeskennellä katsovansa.
"Mitä tuumit?" hän huikkasi, kun palasi pikkuruiseen kylpyhuoneeseen huuhtomaan suutaan.

Elin reipas yritys olla aikuinen taisi kaatua heti alkuunsa.
"Minusta ämpärillinen karkkia ja elokuvat kuulostaisivat hyvältä vaihtoehdolta", hän vastasi.
"Luulen, että meitä ei välttämättä onnistaisi, jos yrittäisimme lähteä karkkikierrokselle. Vaikka minä voisinkin pukeutua dinosaurukseksi, Bastin äidin virkkaama pipo on vielä tallella..."
Hän nousi seisomaan ja venytteli selkäänsä. jonka oli tainnut onnistua saamaan jumiin ihan omalla toiminnallaan.

"Sinä voit pukeutua dinosaurukseksi minun ilokseni", Aida lupasi tassuttaen kylpyhuoneesta Elin vanha, aamun suihkun ohessa naulaan unohtunut dinosaurusteemainen t-paita päällään. Hän kyykistyi poimimaan alushousunsa pienen keittiön lattialta ja pujotteli ne jalkaansa.
"Hyvän tohtorin pitäisi varmasti päästä lepäämään", hän vetosi ja lähti parven valkopuisiin portaisiin. He olivat tainneet muksia toisensa mustelmille niissä useamman kerran, kun eivät vain malttaneet sänkyyn saakka.

Eli tunsi edelleen raastavaa syyllisyyttä kerrasta, jolloin hän oli onnistunut telomaan Aida-raukan polven portaiden kaiteeseen. Vaikka hän olikin suudellut kivun parhaansa mukaan pois.
Hän tunsi melkein fyysisen vetovoiman käskevän häntä seuraamaan kehotusta, mutta hän vastusti sitä viime hetkellä.
"Tulen aivan pian, prinsessa", hän vastasi, kun suuntasi vuorostaan pikkuruiseen kylpyhuoneeseen pesemään hampaitaan. Hän nappasi matkalta pyykkiä koriin vietäväksi, ja tunsi itsensä hyvin vastuulliseksi.

Aida kömpi sänkyyn heilauttaen paksun untuvatäkin suoraksi, veti tyynyn päänsä alle ja kellahti selälleen odottamaan Eliä. Hänestä oli ihana katsella yön valoleikkiä parven valkopuisessa katossa.
Anna Elin nukkua, hän muistutti itseään, kun varpaat kipristelivät levottomina. Pitkän showputken jälkeen loma tuntui ihanalta, ainakin muutaman päivän mittaisena.

Ei mennyt pitkään, kun Eli kipusi kapeita portaita parvelle. Hän hillitsi halunsa pujahtaa suoraan Aidan vierelle, ja pysähtyi siksi aikaa, että saattoi etsiä itselleen puhtaan parin boksereita. Niiden tummansinisellä pohjakankaalla vaelsi vihreitä t-rexejä.
Sen pidemmälle hänen kärsivällisyytensä ei riittänyt, vaan hän sujahti untuvatäkin alle ja kääntyi kyljelleen katsellakseen Aidaa.
"Aida kuule, oletko puhunut vielä siitä Ravenin roolista agenttisi kanssa?"

"Hmm? En sen enempää. Hän yrittää järjestää koe-esiintymisen, jos showlle on mahdollista saada jatkoa ja siitä tehdään uusi tuotanto", Aida vastasi pyyhkäisten sormet läpi kesyttömistä hiuksistaan muutaman kerran.
Hän oli aina ollut lahjakas sysäämään murheita syrjään mielestään eikä nahkahanskaan verhottu käsi ja lipsuva tajunta, pehmeä hyssytys tai raju kamppailu ei vainonnut hänen ajatuksiaan pimeässä.

Eli kietoi toisen käsivartensa kevyesti Aidan ympärille.
"Ajattelin vain, että olisi mahtava olla taas yhteisessä showssa", hän huomautti, kun ujuttautui vaivihkaa lähemmäs.
"Ehkä he tarvitsisivat uutta Stratiakin."
Hän veti Aidaa paremmin syliinsä.
"Olisi mahtava päästä taas samaan musikaaliin."

"Se olisi mahtavaa", Aida myönsi ja painoi nenänpäänsä vasten Elin kaulaa, kun punoi jalkansa miehen jalkojen lomaan. He olivat tainneet nukkua näin jo lapsuudessa, kun hän oli kiivennyt sisään Elin ikkunasta ja käpertynyt pojan viereen. Se oli nopeasti tuntunut kotoisammalta kuin hänen oma kotinsa.
"Nuku nyt, hyvä tohtori."

Ehkä oli vielä aikaista puhua siitä, kun roolit eivät tainneet olla edes aktiivisessa haussa, ja musikaalin jatko oli muutenkin epäselvä. Mutta ajatus siitä, että he voisivat joskus taas esiintyä yhteisessä musikaalissa, oli miellyttävän kutkuttava.
"Mutta jos minä haluaisin olla paha tohtori?" Eli vetosi ja hipaisi huulillaan Aidan ohimoa.
"Valvoa koko yön..."

"Sitten et voi syyttää minua siitä, jos olet väsynyt huomenna", Aida vastasi ja näpäytti sormellaan Elin nenänpäätä. Hän oli tehnyt parhaansa ollakseen vastuullinen, eikö ollutkin? Kahden shown päivät olivat raskaita. Hän voisi käydä päivällä hakemassa heille illaksi karkkia ja muita Halloweeniin sopivia herkkuja samalla, kun kävisi Edisonin luona.
Ajatus pahasta tohtorista sai hänen suupielensä nykimään lämpimään hymyyn. Vatsanpohjaa nipisti. Kuka tiesi, vaikka hän tapaisi persoonan joku ilta.

Eli murisi hiljaa ja hautasi hetkeksi kasvonsa Aidan hiusten joukkoon. Jos kyse olisi ollut vain hänestä itsestään, hän ei olisi epäröinyt hetkeäkään ja tarttunut mahdollisuuteen valvoa aamuun. Mutta hänen olisi oltava virkeänä yleisöä ja työtovereitaan varten.
Silti hän ei voinut olla huokaamatta hieman pettyneesti.
"Mitä sinä ajattelit tehdä huomenna, prinsessa?"

"Hmm", Aida vastasi ja venytteli kissamaisella raukeudella kohottaen kädet hetkeksi päänsä yli.
"Varmaan loikoilen sängyssä ja ikävöin sinua", hän pohti katsahtaen Eliä silmäkulmastaan hymyä jäänsinisissä silmissä, "ja valmistelen meille mukavan Halloween-illan."

"Se kuulostaa hyvältä", Eli huomautti, eikä voinut vastustaa kiusausta tökätä Aidaa hellästi kylkeen, kun tämä ojensi käsiä pään yläpuolelle.
"Kaikki se muu, paitsi että joudut ikävöimään minua."
Hän toivoi, että pieni tauko töistä tekisi Aidalle hyvää. Tällä oli takanaan hyvin kiireinen vuosi.

"Nuku nyt, hyvä tohtori", Aida kannusti, kun Eli tökkäsi hänen kylkeään ja sieppasi yhden tyynyistä, yrittäen lätkäistä miestä sillä kasvoihin. Muutama untuva pöllähti ulos tyynystä.
Hän sysäsi pienen, nakertavan äänen syrjään. Ehkä terapeutti onnistuisi hiljentämään sen huomenna. Tunne ei ollut tavoittanut häntä hetkeen eikä hän halunnut sen palaavan, työntyvän heidän väliinsä ja tekevän yhdessäolosta yhtäkkiä outoa.

Eli hyrisi naurusta saadessaan tyynystä kasvoilleen, ja vastasi halaamalla Aidan tiukemmin syliinsä ja hautaamalla nenänpäänsä tämän kastanjanpunaisten hiusten joukkoon.
"Nuku hyvin, prinsessa", hän toivotti, kun pakotti itsensä sulkemaan silmänsä. Hän todella tarvitsisi unta, jos halusi jaksaa seuraavana päivänä kunnialla iltaan saakka.

Keskiviikko 31. lokakuuta 2018, myöhäisilta, Rupert Street, Lontoo

Aida oli pitänyt lupauksensa. Pieni, viehättävä yksiö henki Halloweeniä siihen mennessä, kun Jekyllin ja Hyden iltanäytös loppui. Hän oli sytyttänyt pieniä, syksyn ja kanelin tuoksuisia kynttilöitä tasoille ja valmistellut tietokoneelle listan Halloween-teemaisista elokuvista. Sohvapöydällä oli myös maljakko oksia, joista oli ripustettu pieniä, valaistuja kurpitsalyhtyjä ja sen vierellä luvattu ämpärillinen erilaisia makeisia, suklaapatukoita ja karkkipusseja.
Jääkaapissa oli valmiiksi sekoitettua, alkoholitonta ja hehkuvan oranssia boolia.
Hän sysäsi terapeuttinsa sanat mielestään, kun vilkaisi itseään peilistä. Mustat kissankorvat olivat paikallaan, silmät oli rajattu dramaattisella kissamaisuudella ja reisimittainen pikkumusta myötäili kehoa. Jos hän nosti helmaa, se paljasti sukkien pitsikirjaillut reunat.
Mitä jos terapeutti oli oikeassa?
Ei ollut. Älä ole hölmö.

Avain kääntyi lukossa ja pian Eli astui sisään pieneen eteiseen.
"Kotona ollaan, prinsessa!" hän huikkasi hyväntyylisesti riisuessaan kenkänsä ennen kuin asteli peremmälle.
Ei ollut ehkä ollut mikään yllätys, että illan show oli ollut varsin täynnä. Ilmeisesti Jekyll & Hyde sopi Halloweenin tunnelmaan varsin täydellisesti. Oli vienyt hetken, ennen kuin Eli oli päässyt jatkamaan matkaansa. Hän oli aiheuttanut odottelijoissa hilpeyttä marssiessaan ulos pukeutuneena puolipitkään, mustaan viittaan, jonka dramaattinen kaulus oli nostettu pystyyn. Hän oli yhdistänyt siihen valkean kauluspaidan ja mustat, suorat housut, ja käyttänyt hetken kammatakseen tavallisesti kurittomat hiuksensa otsalta siististi taaksepäin.
Nähdessään sisustuksen hän jähmettyi yllättyneenä aloilleen, ja käänsi sitten katseensa silmät tuikkien Aidaan.

Aida suli hymyyn Elin nähdessään ja nousi sohvalta, missä oli loikonut kuuntelemassa musiikkia ja nauttinut kynttilöiden syksyisestä tuoksusta.
"Tervetuloa kotiin", hän vastasi ja oli aikeissa puhutella Eliä tohtoriksi, mutta muutti mielensä. Hän nousi raukeasti jaloilleen ja tassutti uteliaana lähemmäs, hypistellen dramaattista kaulusta. Sitten hän ojensi etusormensa miehen huulien väliin voidakseen kurkistaa, olivatko kulmahampaat muuttaneet muotoaan.

Eli katseli lumoutuneena, kuinka Aida asteli lähemmäs.
"No mutta hei, kissimirri", hän tervehti hetken toivuttuaan, ja laski kätensä naisen lanteille, antautuen tämän tarkasteltavaksi. Kumpaakin yläetuhammasta peitti pieni, mutta selvästi erottuva teräväpäinen kuori, eikä Eli malttanut olla virnistämättä.
"Oliko ikävä?"
Hän kumartui lähemmäs suudelmaa varten.

Aidan hymy leveni, kun hän näki hampaat.
"Kyllä, aivan valtava ikävä", hän lupasi vastatessaan suudelmaan ja kosketti taakse kesytettyjä hiuksia. Hänen pitäisi yrittää antaa niiden olla eikä villitä Elin hiuksia uudelleen.
"Haluatko juotavaa?" hän kysyi silittäen miehen niskan kaarta ja hipaisi nenänpäällään kaulan ihoa. Hän oli leikannut hedelmät ihan itse boolia varten.

Oli vienyt hyvän tovin kiinnittää hampaat paikoilleen, sillä ne eivät olleet niitä hataria muoviluomuksia, joita pilailupuodit olivat pullollaan. Hän ei kuitenkaan ollut halunnut ottaa riskiä siitä, että siinä - hänen toivomassaan - tapauksessa, että he suutelisivat, jompikumpi saisi irtohampaan kurkkuunsa.
"Hyvä", Eli totesi ja hipaisi Aidan huulia uudelleen omilla.
"Vaikka onkin ikävää, että olet joutunut ikävöimään."
Hän silitti Aidan lantion kaarta haikeasti.
"Kiitos. Ehdottomasti."

Lasiin humpsahti myös muutama, ohut appelsiinisiivu ja vähän järkälemäisempi versio verigreippiä, joka oli läikäyttää virvoitusjuomalla potkaistua boolia pitkin keittiötasoa. Aida ojensi lasin Elille ja siemaisi itse toisesta, viittoen miestä käymään olohuoneen tummanharmaalle kulmasohvalle.
"Haluatko katsoa jonkin elokuvan? Keräsin listan Halloween-teemaisista."

Eli seurasi uteliaana vieressä lasintäyttöoperaatiota, samalla kun antoi kätensä vaeltaa Aidan selällä. Hän painoi suukon naisen kaulansyrjälle ja vaelsi siten sohvan luo, ojentaen käsivarttaan niin, että Aida pääsisi käpertymään hänen kylkeensä.
"Katsotaan. Vaikka haluaisin myös tietää, kuinka sinun päiväsi on sujunut. Olet laittanut asunnon mahtavasti."
Hän katsahti häkeltyneen onnellisena ympärilleen ennen kuin kiinnitti katseensa takaisin Aidaan.
"Pidän korvistasi."

Aida kehärsi naurusta ja laski lasinsa sohvapöydälle, kun käpertyi Elin kylkeen, hipaisten nenällään miehen kaulaa.
"Kiitos. Minä pidän viitastasi – ja hampaistasi", hän sanoi ja hipaisi sormellaan Elin huulia uudelleen.
"Kävin terapeutilla, Halloween-ostoksilla ja illallisella Edisonin luona. Hän halusi kokata. Miten teidän shownne menivät tänään?" hän kysyi hipeltäen viitan kaulusta lumoutuneena.

Eli otti kulauksen boolista.
"Hyvää", hän kehui, ja painoi suukon Aidan hiusten joukkoon ennen kuin irvisti leikkisästi esitelläkseen uudelleen hampaitaan, joista oli oikeastaan varsin ylpeä.
"Oliko Edisonin luona mukavaa?" hän jatkoi, ja toivoi vilpittömästi, että terapiaistunto oli ollut antoisa. Jos hän vain olisi voinut karkottaa ahdistuksen, joka Aidan toisinaan valtasi.
"Meillä oli tänään paljon katsojia, varsinkin illalla. Halloween-tunnelmaa, luulisin."

"Oikein mukavaa", Aida vastasi ja hillitsi halunsa hipeltää myös miehen kulmahampailla. Miltäköhän ne tuntuisivat ihoa vasten?
"En ihmettele! Ehkä minunkin olisi pitänyt tulla uudestaan. En voi väsyä katselemiseesi. Olet upea Jekyll ja Hyde", hän sanoi ja vei kätensä silittämään Elin reittä.
"Ota ihmeessä karkkia. Pitäisikö meidän katsoa Nightmare Before Christmas? Sehän on tavallaan Halloween-elokuva."

"Vielähän sinä ehdit, prinsessa", Eli muistutti, samalla kun hipaisi Aidan niskaa sormenpäillään. Monista aiemmista kerroista viisastuneena hän kurotti laskemaan lasinsa pöydälle, ja poimi sitten itselleen ämpäristä - ämpäristä! - violettiin kääreeseen puetun Yorkie-suklaapatukan.
"Se on täydellinen Halloween-elokuva", hän vakuutti, kun kumartui hipaisemaan Aidan korvaa huulillaan.
"Tämä on mukavaa. Viettää Halloweenia kanssasi."

"Erittäin mukavaa." Lämpö levisi hänen vatsaansa ja Aida nojasi päänsä Elin olkapäälle, varastaen pienen palan miehen valitsemasta suklaapatukasta. Äidin ääni paheksui edelleen hänen päässään, kun hän halusi herkutella. 'Kalorit päätyvät vielä suoraan vatsaasi ja näytät minulta'. Elokuva pyörähti käyntiin ja Aida piirteli Elin reiteen, sysäten terapeutin sanat mielestään.
Joskus nainen turhautti häntä perinpohjaisesti. Sanat olivat niin... Niin... Totta.
"Mikä on lempikarkkiasi?"

Eli jakoi suklaansa enemmän kuin mielellään Aidan kanssa. Se, jos mikä oli rakkautta. Elokuvan alkumusiikki oli lähtenyt juuri ja juuri pyörimään, kun hän alkoi jo houkutella naista paremmin syliinsä, niin että voisi oikaista jalkansa kotoisasti sohvalle.
"En ole varma, osaanko valita", hän myönsi, ja tarjosi toista haukkausta Yorkiesta.
"Pidän kaikesta, missä on suklaata. Miten terapeutin luona muuten meni?"

Aida kiipesi mielellään Elin syliin, asettui hajareisin, vaikka mekon helma hilautui ylös. Hän painoi päänsä miehen olalle ja hengitti pehmeästi kaulaa vasten, torjuen kohteliaasti tarjotun suklaan. Äidin ääni vei usein ilon herkuttelusta, samoin muistot taivastelusta ja hänen punnitsemisestaan.
Hän naurahti ja puraisi huultaan.
"Siellä, tuota, hyvin. Ihan hyvin", hän sanoi ja silitti Elin niskaa.
"Minä... Hän sanoo... Arh. Mietin, pystyisitkö rakastamaan minua, jos- jos en haluaisi seksiä?"

Eli haukkasi viimeisen palan suklaastaan ja rutisti paperin nyrkkinsä sisään. Hän kietoi käsivartensa Aidan vartalon ympärille, ja vei toisen kätensä sormet hyväilemään mekon helman alta paljastunutta sukan pitsireunaa.
Aidan vastaus sai hänen kulmansa kurtistumaan, ja hän käänsi katseensa elokuvasta naisen kasvoihin.
"Mitä?"

Hitto.
Aidan oli vaikeaa kohdata Elin katsetta ja hän inhosi itseään, kun tunsi ahdistuksen patoutuvan möykyksi kurkkuunsa. Se tuntui melkein siltä, kuin häntä itkettäisi. Älä ole hölmö.
Hän veti syvään henkeä.
"Pystyisitkö rakastamaan minua, jos en haluaisi seksiä?" hän toisti ja pakotti itsensä katsomaan miehen kasvoja, sormet niskaa edelleen silittäen.

Eli tuijotti Aidaa hetken sanattomaksi häkeltyneenä. Hän ymmärsi kysymyksen sanat, mutta silti vei hetken, ennen kuin hän saattoi todella tavoittaa sen, mitä niillä tarkoitettiin.
"Aida, totta kai minä rakastaisin sinua", hän vetosi, ja laski kätensä pisamaiselle poskelle.
"Totta kai minä jumaloin vartaloasi ja sitä, kun me olemme yhdessä... Mutta minä rakastan sinua. Sinua siellä silmien takana."
Hän hipaisi nenänpäällään Aidan nenänpäätä.
"Rakastaisin sinua, vaikka emme voisi koskaan enää olla yhdessä niin."

Aida tuijotti Eliä ja yritti hymyillä. Vei hetken, että hän ymmärsi itkevänsä. Kyyneleet tulvahtivat hänen silmiinsä niin varoituksetta, että hän oli hätkähtää.
Hän ei ollut varma, mitä tapahtui. Sanat laukaisivat hänessä jotain, mitä hän oli kovasti yrittänyt olla tuntematta. Aida kiersi kätensä Elin ympärille tiukkaan halaukseen ja hautasi kasvonsa miehen kaulataipeeseen.
"Kiitos", hän sanoi tukahtuneesti, yrittäen hillitä itseään.

Aidan kyyneleet saivat Elin hätääntymään, niin kuin aina.
"Hei..." hän vetosi hiljaa, ja yritti tavoittaa naisen katseen. Hän pelkäsi sanoneensa jotakin väärin, ehkä olisi ollut olemassa jokin oikea vastaus, jota tällaisessa tilanteessa olisi pitänyt käyttää.
"Aida, kaikki on hyvin...."
Hän halasi naisen tiukasti rintaansa vasten.

"Kaikki on hyvin", Aida vastasi itkien ja nauraen samaan aikaan. Hän painoi suudelmia Elin poskelle ja kaulalle. Kaikki oli paremmin kuin hyvin. Hän ei vain osannut selittää, miksi itki.
"Tuo on kauneinta, mitä kukaan on koskaan sanonut minulle", hän sanoi silittäen kesytettyjä hiuksia ja hamuten miehen ihoa rakastaen.
"Olen pahoillani, en tiedä, mikä minua vaivaa – mutta rakastan sinua aivan valtavan paljon."

Elin sydän hakkasi kipeästä huolesta. Hänellä oli epäilys, että tämä liittyi jotenkin siihen kaikkeen, mikä Aidaa oli kalvanut jo pitkään. Ja hän saattoi vain toivoa, että tämä itkun ja naurun yhdistelmä oli puhdistavaa, ei merkki siitä, että jotakin oli oikeasti pahasti vialla.
"Hei, minuakin alkaa kohta itkettää", hän vetosi.
"Mutta se on ihan okei, sitten itketään yhdessä. Minäkin rakastan sinua, prinsessa."

Aida hillitsi halunsa läpsäistä itseään ja veti sen sijaan syvään henkeä, painaen vielä suudelman Elin poskelle ennen kuin suoristautui miehen sylissä ja pyyhkäisi poskiaan. Luojalle kiitos vedenkestävästä silmämeikistä.
"Olet ihana", hän vetosi hipaisten Elin nenää.
"Tämä on kaikki niin hölmöä. Psykologini on hokenut sitä minulle siitä saakka, kun aloin käydä hänen luonaan Sim- keväällä. Minulla oli se outo kausi ja hänellä on omat teoriansa."

Ehkä kaikki kyyneleet eivät tosiaan olleet pahasta. Niin pahalta kuin Elistä tuntuikin katsoa Aidan itkua. Hän katsahti ympärilleen toivoen, että olisi voinut tarjota naiselle edes nenäliinan. Se taisi kuulua herrasmiesten tehtäviin, tarjota nenäliinoja niitä tarvitseville.
Epäonnistuen nenäliinan etsimisessä hän käänsi katseensa takaisin naiseen.
"Millaisia teorioita?"

Aida pyyhkäisi poskensa kuivaksi ja hengitti syvään, hilliten häkellyttävää tunteenpurkaustaan. Se oli kai haittapuoli tunteidensa jatkuvasta pakenemisesta.
"Hassuja juttuja", hän vastasi hieraisten nenänpäätään Elin kaulaan, "niin kuin ahdistukseni silloin, kun en halunnut emmekä voineet – tunsin rikkoneeni meidät. Hän sanoi, että pelkään voivani tarjota hyvin vähän, ellen voi... Ja hän on kai oikeassa."

"Anteeksi, ettei minulla ole tarjota nenäliinaa", Eli pahoitteli, ja painoi suukon kummallekin poskelle. Hän saattoi edelleen maistaa kyyneleiden suolan.
Hänen kulmansa painuivat alas, kun hän keskittyi kuuntelemaan Aidan sanoja samaan aikaan, kun televisioruudulla alkoi pyöriä yksi elokuvan tunnetuimmista kappaleista.
"Sinäkö... tosiaan tunnet niin?"

"Joskus", Aida vastasi ja silitti Elin niskaa, "kun olen erityisen ankara itselleni. Olen satuttanut rakkaitani kamalalla tavalla kerta toisensa jälkeen ja kun mietin sitä, on vaikeaa nähdä itseäni kovin positiivisessa valossa. Mutta yleensä se menee ohi." Hän harvoin halusi velloa synkissä ajatuksissa pitkään. Niitä pitäisi ehkä käsitellä, ei vain sysätä syrjään – mutta ainakin hän sai ne hiljennettyä.
"Joskus pelkään, että se tunne, outo tyhjyys, palaisi takaisin. Olen niin pahoillani, jos saan sinut tuntemaan, etten haluaisi kosketustasi tai sinua lähelleni."

Elin kulmat kurtistuivat hieman lisää.
"Olen pahoillani", hän vetosi, ja vei sormenpäänsä silittämään Aidan niskaa.
"Mutta Aida, et sinä ole tehnyt mitään tahallasi. Sinä et ole kamala."
Hän tiesi, että erot olivat jättäneet jälkeensä rikkinäisiä ihmisiä, mutta niin ne tekivät aina.
Tyhjyyden mainitseminen sai vihreähippuiset silmät tummumaan huolesta.
"Ei sinun tarvitse pahoitella. Mitä... Miksi pelkäät, että tyhjyys palaisi?"

Aida pudisti päätään ja hipaisi Elin huulia sormenpäällään.
"En mistään erityisestä syystä. Se vaan tuli niin yllättäen ja varoituksetta aikaisemmin ja välillä sen jälkeenkin", hän selitti ja nojautui hipaisemaan Elin huulia huulillaan.
"Rakastan sinua ja kosketustasi. En halua rikkoa meitä enkä varsinkaan saada sinua epäröimään lähelleni tulemista, kullannuppu."

"Siinä tapahtui kaikenlaista", Eli huomautti.
Hän tunsi edelleen raastavaa syyllisyyttä siitä, että oli ehtinyt kotiin liian myöhään. Ei niin myöhään, kuin olisi voinut, mutta myöhään silti.
Ja nyt Aida oli joutunut taas kohtaamaan jotakin sellaista, mitä ei olisi pitänyt.
Ajatus kylmäsi häntä.
"Emme me mene rikki, prinsessa. Vaikka olisikin välillä vaikeaa."

Aida painoi suudelman Elin huulille ja siveli miehen niskahiuksia.
"Olet ihana", hän muistutti. Ei hänen ollut tarkoitus kipata psykologinsa kanssa puimiaan kurjuuksia keskelle heidän Halloweeniaan. Silti Elin sanat levittivät lämpöä hänen sisälleen edelleen. Ehkä hän ei ollut myöntänyt itselleenkään, kuinka suuri pelko oli. Hölmöläinen.
"Nyt", hän jatkoi kurottaen taakseen ja poimi ämpäristä Reesen maapähkinäsuklaan, ojentaen sitä Elin suuhun, "keskitytään johonkin paljon mukavampaan, eikö?"

"Niin olet sinäkin."
Eli avasi kuuliaisesti suunsa ja otti maapähkinäsuklaan kielelleen. Hän pureskeli sen huolellisesti ja nielaisi ennen kuin jatkoi:
"Tehdään niin. Mutta tiedäthän sinä, että tahdon tietää, mitä ajattelet? Silloinkin, kun ajatukset eivät välttämättä ole kamalan mukavia?"
Sormet vaelsivat niskasta poskelle ja siitä pyyhkäisemään toista kissankorvista.
"Nämä sopivat sinulle."

"Yritän muistaa", Aida lupasi häivähdys haikeaa hymyä jäänsinisissä kissansilmissään ja painoi sitten spontaanin suudelman Elin huulille.
"Mmmh, maistut jumalaiselta", hän huokasi ja tarjosi miehelle toistakin maapähkinäsuklaata. Dramaattisesti rajatut silmät siristyivät hymystä kehun myötä ja Aida kallisti päätään, hipaisten sormellaan Elin huulia.
"Pidän hampaistasi. En voi olla miettimättä, miltä ne tuntuisivat ihoani vasten."

Eli nauroi käheästi.
"Luulen, että en voi ottaa kunniaa. Se on maapähkinävoin ansiota..."
Hän nautiskeli toisenkin maapähkinäsuklaan ja hipaisi sitten huulillaan Aidan omia.
Vihreähippuiset silmät tuikahtivat.
"Haluaisitko kokeilla, prinsessa..?"

Aida pyyhkäisi viimeisetkin todisteet kyyneleistä kasvoiltaan ja nyökkäsi hamuttuaan syvemmän suudelman miehen jokseenkin herkullisilta huulilta.
"Kyllä haluan", hän vastasi ja sukaisi kesyttömät, olkapäiden yli loivina, taipuisina laineina laskeutuvat hiukset pois kaulaltaan, kallistaen päätään sivuun ja nojautui lähemmäs hymyä silmissään.
"En ole tainnut aikaisemmin leikkiä vampyyrin kanssa."

Mielessään Eli onnitteli itseään siitä, että oli päättänyt nähdä vaivan ja kiinnittää hampaat paikoilleen. Se oli vaatinut pari yritystä, mutta nyt niiden pitäisi ainakin teoriassa kestää paikoillaan. Hän oli tutkinut asiaa sivustoilta, joilla vampyyreina itseään pitävät ihmiset olivat jakaneet vinkkejä.
Se oli ollut hämmentävä kokemus.
Vihreähippuiset silmät edelleen tuikkien hän kumarsi päätään, hiljaa muristen, ja hamusi Aidan siroa kaulaa. Ensin huulillaan ja sitten kevyesti näykkien.

Se oli harvinaisen ihastuttava kokemus, johon Elin dramaattinen ulkomuoto lisäsi. Aida värähti hampaiden kosketusta, hengitys oli pysähtyä samoin kuin kylmään veteen kahlatessa, ja sitten tunne muuttui vain miellyttäväksi. Hän kehräsi hiljaisesta naurusta ja siveli toisella kädellään Elin niskaa, antaen toisen valua miehen reidelle.
"Olet harvinaisen lahjakas vampyyri", hän lupasi antaen silmiensä painua kiinni.

He olivat päässeet melkein puoliväliin ensimmäistä Halloween-aiheista elokuvaansa. Se oli melko hyvä suoritus, ainakin, jos Elin mielipidettä kysyttiin.
Hän näykkäsi kaulan ihoa uudelleen ja lipaisi sitä sitten kielenkärjellään.
"Niinkö, prinsessa?" hän kysyi, antaen omien sormiensa vaeltaa helman paljastamalla reidellä.
"Tahtoisitko liittyä seuraani ikuiseen nuoruuteen?"

Aida vavahti yllättävää kosketusta ja punoi sormiaan miehen niskahiuksiin. Väreet tuntuivat varpaissa saakka.
"Tuo tuntuu ihanalta", hän huokasi pehmeästi ja painautui paremmin Eliä vasten. Syksyinen, ikkunanraoista sisäänkin luikerteleva viileys ei voinut tavoittaa häntä nyt, hihattomasta pikkumustasta huolimatta.
"Mitä se tarkoittaa, armas vampyyrini?" hän kysyi naurua äänessään ja ujutti paitaa housuista, jotta voisi ujuttaa kätensä paljaalle vatsalle.

Ensimmäisen elokuvan puoliväli oli ehdottomasti hyvä suoristus.
Eli kohotti katseensa, niin että saattoi tutkia Aidan jäänsinisiä silmiä, ja alkoi samalla ujuttaa pikkumustan helmaa ylemmäs. Ehkä se oli väärin, kun otti huomioon, että Aida oli pukeutunut Halloweenia ajatellen, mutta hän alkoi tuntea olonsa hyvin lämpimäksi ja levottomaksi.
"Anna minun olla sinun", Eli vetosi käheästi, ja painoi suudelman naisen huulille.

Aida puraisi alahuultaan ja nyki paidan pois housuista, jotta saattoi avata miehen housuja. Hän hamusi suudelmaa Elin huulilta, sysäten helpottuneena mielestään ahdistavat keskustelut psykologinsa kanssa – niillä ei ollut mitään tekemistä tämän hetken kanssa. Hän saattoi melkein maistaa maapähkinävoin vielä, ainakin sen muiston.
"Jos sinäkin minun olla sinun", hän vastasi silmät lämmöstä hehkuen ja kallisti päätään hamutakseen Elin kaulaa, valitettavasti ilman kiehtovia vampyyrihampaita, ujuttaen samalla kätensä hellävaroin sisään avattuihin housuihin.

Kuten aina, pelkkä kosketus riitti herättämään poltteen suonissa. Aina siihen ei tarvittu edes kosketusta, pelkkä sana tai katse riitti. Joskus pelkkä ajatus.
Eli huokaisi hiljaa ja antoi käsiensä vaeltaa ylemmäs, niin että pikkumustan helma taisi lopulta nousta melkein Aidan vyötäisille. Levottomat kädet kaipasivat lisää paljasta ihoa.
"Milloin tahansa, prinsessa."

Aida näykkäsi kevyesti Elin kaulaa ja huokasi kosketukselle, siirtäen miehen housuja paremmin syrjään.
"Oletko valinnut jo itsellesi vampyyrinimen?" hän kysyi painaen suudelman Elin huulille, kun toinen käsi siveli niskaa ja toinen siirtyi hyväilemään miestä hellin sormin.
He tuskin olisivat selvinneet ensimmäisen elokuvan puoliväliin ilman hänen purkaustaan. Tämä oli silti vaikuttava suoritus, hän oli varma. Eli näytti hurmaavalta viitassaan.

Elin sormet löysivät alushousujen reunan ja ujuttivat niitä vaivihkaa alemmas, niin että hän pääsi sivelemään paljasta ihoa.
"Mh, olisiko sinulla ideoita, prinsessa..?" hän kysyi, vaikka koherenttien ajatusten muodostaminen olikin varsinainen ponnistus tällä hetkellä. Hän antoi sormiensa pujahtaa Aidan alushousujen vyötärönauhan alle.

"Ei, ei taida olla", Aida vastasi, kärsien samasta ongelmasta kuin mieskin. Kosketus lähetti väreitä pitkin hänen ihoaan ja sai hänet nojautumaan lähemmäs uutta suudelmaa varten. Välillä hän kaipasi kiireettömämpää tapaa olla yhdessä, hitaampaa, kutkuttavampaa matkaa kohti huipennusta – mutta suunnitelma unohtui usein sen siliän tien, kun he koskettivat toisiaan ja katse vihreähippuisissa silmissä sai hänenkin sisällään palamaan.
"Kreivi vai Cullen", hän hymisi valuessaan hamuamaan Elin kaulaa ja napittamaan auki paitaa.

Ehkä pieni kiireen tuntu oli kirjoitettu heidän yhdessäoloonsa, niin että veisi tovin, ennen kuin he oppisivat taas todella unohtumaan kiireettä toistensa seuraan. Mutta nytkin Aidan lähtö häämötti horisontissa, ja se tarkoittaisi monen viikon eroa. Monen viikon yksinäisyyttä.
Eli ei halunnut antaa tunteelle valtaa. Eron hetki ei ollut nyt.
"Minulla on hyvin aatelinen olo", hän totesi käheästi, samalla kun alkoi ujuttaa alushousuja pois pikkumustan alta.

"Näytät hyvin aateliselta", Aida vastasi ja otti kevyesti tukea Elin olkapäästä, kun kohottautui polviensa varaan auttaakseen miestä alushousujensa riisumisessa ja kiemurteli niistä notkeasti ulos. Hän nyki vastavuoroisesti Elin housuja alemmas, ennen kuin kiipesi jälleen paremmin miehen syliin.
"Ja hyvin herkulliselta", hän vastasi kurottaen sangosta vielä yhden maapähkinäsuklaan, jota tarjosi Elille. Tämä oli varmastikin hänen suosikkitapansa nauttia sokerisista herkuista.

Ehkä heidän pitäisi yrittää venyttää iltaa niin, että he ehtisivät katsella vielä toistakin elokuvaa puoliväliin. Eli ei ollut varma, pystyisikö siihen, mutta Halloweenin kunniaksi hän voisi yrittää. Halloweenin ja sen, että yhteiset illat kävivät vähiin. Sitten he olisivat taas erossa niin kuin Aidan Pariisin matkan ajan.
Se oli ollut hyvin pitkä kevät.
Hän tuntisi myöhemmin syyllisyyttä siitä, että viskasi alushousut kädestään varsin päättäväisesti, mutta nyt hän keskittyi ujuttamaan kätensä heidän väliinsä niin, että hänen sormenpäänsä saattoivat hyväillä tämän sisäreiden ihoa.
"Sinä näytät hyvin herkulliselta."

Jäänsiniset kissansilmät siristyivät hymystä ja Aida hamusi suudelmaa Elin huulilta. Kosketus poltteli iholla, sai ihastuttavan odotuksen tunteen syttymään hänen sisällään.
Hän hyrisi kehräävää naurua ja kallisti päätään, hamuten Elin kaulaa ja näykkien sen syrjää. Ehkä hänenkin pitäisi kokeilla joskus näyttäviä kulmahampaita, vaikka hänen omansa olivatkin jo valmiiksi terävät.
"Sinä maistut hyvin herkulliselta", hän jatkoi pehmeästi, kun lipaisi kokeillen Elin kaulaa.

Elin käsi vaelsi kiireettömänä reiden sisäpintaa pitkin Aidan jalkojen väliin. Heillä olisi aikaa vaikka koko yö - aamu tuntui kaukaiselta, samoin kuin seuraavan päivän esitykset. Juuri nyt ei ollut muuta kuin heidän tunnelmallisesti valaistu asuntonsa, joka oli kuin toisesta maailmasta.
Lähestyvä erokin oli hyvin kaukainen.
Aidan sanat saivat hänet naurahtamaan käheästi.
"Sinusta tulisi oikein hyvä vampyyri, prinsessa."

Aida oli aikeissa vastata, mutta ylös vaeltava käsi sai hänet liikahtamaan ja huokaamaan sekä kadottamaan tehokkaasti ajatuksen.
"Taikurini", hän henkäisi ja hamusi Elin kaulaa, kosketuksen lähettäessä kuumia, jumalaisia väreitä hänen iholleen. Odotuksen tuntu voimistui ja sai naisen myös hyväilemään miestä kutsuvammin.
"Sinä olet hyvin komea vampyyri. Suorastamaan vastustamaton."

Se, että he olisivat muutaman viikon erossa toisistaan, ei olisi maailmanloppu. Sen jälkeen heillä olisi kevät aikaa olla yhdessä.
Ehkä samassa showssa. Ehkä.
Elin käsi liikkui hellästi hyväillen, vaikka samaan aikaan veri kuohui yhä kuumempana hänen suonissaan.
"Niinkö?" hän kysyi käheästi, hipaisten huulillaan Aidan korvaa.
"Sinä olet jo lumonnut minut. Teen mitä tahansa minulta toivotkin."

"Mikä vaarallinen lupaus", Aida nauroi kehräten ja puraisi alahuultaan, kun kosketus sai hänet kallistamaan päätään taakse ja melkein nojautumaan kättä vasten. Hän nosti toisen käden Elin niskalle, sivellen sormenpäillään sen kaarta ja painoi suudelman miehen huulille.
"Mitä jos tällä kertaa minä haluaisin tehdä, mitä tahansa sinä toivot?" hän vetosi näykäten miehen alahuulta.

Kosketus niskalla sai Elin värähtämään.
"Ehkä minä nautin vaarasta", hän huomautti, ja painoi huulensa jälleen vasten Aidan kaulaa. Hän näykkäsi sitä kaipaavasti, joutumatta miettimään, että seuraavana päivänä Aidan olisi esiinnyttävä lavalla.
Hetken he kuuluisivat vain toisilleen.
"Ja minä haluan vain sinut, prinsessa."

Aida hyrisi naurusta ja huokasi ääneen, kun miehen hampaat koskettivat hänen kaulaansa. Voi taivas. Hän kallisti auliisti päätään ja tunsi kosketuksen saavan ihonsa palamaan. Kärsivällisyys ei ollut koskaan ollut hänen hyveitään. Sen suhteen hän ei ollut aikuistunut eikä varmaan tekisikään niin.
Heillä oli koko yö aikaa ottaa hitaasti.
"Ja minä haluan sinut, nyt", hän kuiskasi hamuten Elin korvaa.

Eli joutui käyttämään kaiken kärsivällisyytensä, ettei olisi toteuttanut Aidan toivetta siinä hetkessä. Hänen oli aina ollut vaikea sanoa ei naiselle, joka lumosi hänet pelkällä katseella.
Eikä olon tukalaksi tekevä hyväily ainakaan auttanut asiaa.
Hän hipaisi kaulaa uudelleen kulmahampaillaan.
"Meillä on koko yö. Onko se varmasti toiveesi..?"

Aida tukisti vaaleanruskeita kiharoita hellästi ja loi Eliin huvittuneen, tuimaa kehnosti jäljittelevän katseen.
"Sinä sanoit, mitä tahansa toivonkin", hän muistutti pehmeästi ja näykkäsi miehen korvaa, houkutellen tätä hyväilyllä. Hän hyrähti naurua ja hieraisi nenäänsä kaulan ihoa vasten.
"Etkö sinä halua?" hän kysyi kehräten ja nojautui lähemmäs.

Tukistus oli syöstä Elin yli laidan, ja kuumeisen poltteen täytyi heijastua hänen katseestaan, kun hän haki jäänsinisten silmien katsetta.
"Et voi aavistaa, kuinka paljon", hän vastasi käheästi, ja tunsi lihastensa jännittyvän, valmiina kääntämään asetelman, painamaan Aidan alleen sohvalle.
Muisto sai hänet kuitenkin epäröimään viime hetkellä, pysähtymään kesken liikkeen.

Aida näki poltteen Elin silmissä, jäänsiniset kissansilmät onnellista lämpöä tuikahtaen. Hän punoi sormensa kiharaisiin hiuksiin ja nousi paremmin miehen syliin, mutta Eli epäröi. Miksi?
Punertavat kulmat kurtistuivat asteen ja Aida sipaisi miehen poskipäätä peukalollaan, ennen kuin ymmärsi. Hän soi Elille rauhoittavan hymyn ja painoi kutsuvan suudelman tämän huulille: kaikki oli hyvin.

Kun hän oli astellut sisään, Aida ja Simon olivat olleet...
Eli halusi karkottaa kuvan mielestään. Hän tiesi olevansa itsekäs, se ei ollut tapahtunut hänelle. Aida oli joutunut kärsimään. Silti hän ei halunnut muistaa iltaa, jona oli saapunut kotiin liian myöhään. Ei niin myöhään, kuin olisi voinut, mutta silti liian myöhään.
Hän vastasi suudelmaan ja siirsi kätensä Aidan lantiolle, halu melkein fyysisenä kipuna kehossaan.
"Aida, minä en..."
En halua satuttaa sinua.

Aidan punertavat kulmat pysyivät hämmentyneessä kulmassa.
"Eli, mikä sinun on?" hän vetosi sukien sormiaan läpi kiharaisista hiuksista, joita niin mielellään välillä hellästi tukisti.
"Sinä et mitä, kullannuppu?" Liittyikö tämä jotenkin sohvaan? Tai Simoniin? Ei kai Eli kuvitellut, että voisi olla millään tavalla verrannollinen? Toki hän näki joskus painajaisia tai saattoi muistaa tilanteen elävästi maatessaan sohvalla, tuntiessaan sen kankaan poskeaan vasten – mutta eihän Eli voisi ikinä saada häntä tuntemaan niin.

Eli katsoi Aidaa pohjattoman onnettomana.
"Minä en halua satuttaa sinua", hän vetosi hiljaa.
Hän ei halunnut nostaa esiin muistoja, eikä saada naisen valtaavaa tyhjää tunnetta palaamaan.
Hän ei halunnut muistaa itsekään.
Melkein tuskaisena hän painoi suudelman naisen suupielelle.

Missä hetkessä tunnelma oli muuttunut humaltavasta nälästä täksi? Aida tunsi levottoman kosketuksen vatsassaan.
"Eli, rakas, et sinä satuta minua", Aida vetosi nojaten otsansa hetkeksi miehen otsaa vasten, silittäen jo nyt mallistaan villitsemiään hiuksia taakse.
"Minä haluan sinua", hän sanoi pehmeästi ja laski kätensä hitaasti takaisin, toivoen, ettei hyväily hermostuttaisi miestä, "ja olen onnellinen, että meillä on koko yö, koska voimme olla yhdessä monta, monta, monta kertaa."

Eli tutki Aidan silmie vielä hetken ja mietti, mitä tämä oli sanonut aiemmin. Kyllähän Aida voisi kertoa hänelle, mikäli tuntisi olonsa huonoksi? Mikäli jokin hänen tekemisissään saisi tämän ahdistumaan, muistuttaisi huonoista miehistä?
Hän nielaisi ja painoi suudelman naisen huulille, samalla kun houkutteli tätä käymään makuulle sohvalle.

Niin paljon kuin Aida nauttikin asetelmasta toisinpäin, joskus hän ei keksinyt mitään ihanampaa kuin Elin vetämisen ylleen ja kontrollin antamista miehen käsiin. Nyt huoli nakersi hänen vatsanpohjaansa: ei kai hän voisi särkeä Eliäkin? Oliko mies paljon onnettomampi kuin antoi ymmärtää?
Aida laskeutui selälleen katse vihreähippuisissa silmissä, sipaisi Elin hiuksia ja houkutteli miestä lähemmäs. Ehkä jos he olisivat tarpeeksi aktiivisia, sohva menettäisi kaikki muut muistot paitsi kiihkeät, jumalaiset hetket heidän välillään.

Jos hän olisi ehtinyt paikalle hetkeä aikaisemmin...
Mutta Eli ei halunnut ajatella sitä nyt. Hän kumartui Aidan ylle ja painoi huulensa naisen huulille, eikä voinut mitään poltteelle, joka sai hänet kaipaamaan lähemmäs.
Koko yö aikaa. Halloweenyö. Siinä oli oltava jotakin maagista.
Hän unohti täysin elokuvan, kun haki paremman otteen Aidan lantiosta ja antoi periksi halulleen painautua lähelle.

Aida halasi Eliä kevyesti jaloillaan, haki yhteisen rytmin yhtä vaivattomasti kuin tanssiessa ja antoi käsiensä vaeltaa miehen selällä. Ehkä hän malttaisi riisua Elin seuraavaa kertaa varten kunnolla.
Miten hän voisi kertoa miehelle, ettei tässä ollut mitään samaa kuin välikohtauksessa Simonin kanssa? Luuliko Eli todella olleensa jotenkin myöhässä?
Levottomat ajatukset lipsuivat otteesta, kun mielihyvä valtasi alaa ja sai Aidan vetämään Elin suudelmaan, tukistaen kaivaten kiharaisia hiuksia.

Elokuva taisi lähestyä loppuhuipentumaansa, tai ehkä se oli jo ohittanut sen siinä vaiheessa, kun Eli vajosi Aidan vierelle, hengästyneenä ja pää vielä hieman pyörällä.
Hänen tokkuraisessa mielessään kävi sama ajatus siitä, että kenties seuraavalla kerralla he malttaisivat riisua toisensa. Viitta oli kietoutunut osittain hänen ympärilleen, ja kauluskin oli taittunut vinoon. Hiukset olivat karanneet siistiltä kampaukseltaan.
Hän oli vampyyri hetki ennen aamunkoittoa.
"Rakastan sinua, prinsessa", hän mutisi, silittäen Aidan vatsaa.

"Minäkin rakastan sinua", Aida vastasi. Hän tunsi aina pienen, onnellisen, keveän helpotuksen pyyhkäisten ylitseen, kun saattoi sanoa sen ja tunsi todella tarkoittavansa sitä. Vatsalla vaeltava kosketus muistutti koetusta mielihyvästä. Aidan sormet sivelivät Elin kaulansyrjää. Toivottavasti hän ei purisi sitä mustelmille.
Pitkän hetken hän lojui raukeana, onnellisessa huolettomuuden tilassa, ennen kuin huoli alkoi hiipiä takaisin.
"Eli, mikä saa sinut tuntemaan, että satuttaisit minua?"

Eli oli vaipunut ajatuksiinsa, katsellen Aidan profiilia television sinisävyistä hehkua vasten.
"Mitä?" hän kysyi, ja kurtisti kevyesti kulmiaan. Hän nyki housujaan kiinni ja työnsi viittansa helmaa syrjään, mutta kaulus sai jäädä vinoon.
"Minä vain ajattelin. Että jos, se, mitä Simonin kanssa tapahtui... Ja sitten vielä se tapaus yökerhossa."

Aida katseli miehen kasvoja hämmentyneenä ja hipaisi vatsaa, kun Eli veti housunsa kiinni.
"Mutta...", hän aloitti empien ja hipaisi hellästi miehen nenänpäätä.
"Jos se, mitä Simonin kanssa tapahtui mitä? Ja yökerhossa se oli joku hörhö eikä mitään pahaa tapahtunut, hän vain piteli minua kiinni vähän aikaa", Aida vetosi.
"Eli, et kai vertaa itseäsi sellaisiin miehiin?"

Elin silmissä häivähti sama onneton ilme, kun hän nykäisi Aidan helmaa suoraan ennen kuin halasi naisen syliinsä.
"En, en minä sitä", hän vakuutti ja hautasi nenänpäänsä hetkeksi kastanjanpunaisiin hiuksiin.
"En vain halua, että mikään muistuttaa sinua siitä, mitä tapahtui. Ettet ahdistuisi kanssani."

Kylmä vihlaisi hänen vatsaansa. Ehkä hän oli rikkonut jotain heidän välillään. Haluttomuus oli ollut niin yllättävää ja vierasta, ettei ollut ihme, jos se kummittelisi miestäkin. Hän ei halunnut enää kokea sitä.
"Eli", Aida vetosi uudelleen ja nojautui painamaan suudelman miehen kaulalle, "mitään ei lopulta tapahtunut. Muistot eivät ole vaarallisia."

Eli ei ollut siitä niin varma.
Ei, kun saattoi itse herätä toisinaan edelleen, yli kymmenen vuotta myöhemmin, painajaisiin, joissa ei ehtinyt kotiin ajoissa pelastamaan äitiään. Unet eivät kummitelleet häntä usein, mutta jättivät hänen olonsa aina jälkikäteen ahdistuneeksi jopa päivien ajaksi.
"Sinä olet minulle kaikki kaikessa", hän vetosi käheästi.
"Haluan, että olet onnellinen."

Aida oli halunnut lisätä, etteivät muistot ahdistaisi häntä, saati saisi häntä ahdistumaan Elistä. Mutta niinhän oli käynyt keväällä. Ei tosin muistojen takia, vaan sen, mikä tapahtumat oli aiheuttanut.
"Minäkin haluan, että sinä olet onnellinen", hän vastasi painaen suudelman Elin huulille.
"Ja sinä teet minut aivan valtavan onnelliseksi. Mitä voisin tehdä, ettei sinun tarvitsisi olla niin... Huolissasi?"

"Aida, minä olen onnellinen", Eli vakuutti, samalla kun lopputekstit pyörivät television ruudulla. Hän sipaisi Aidan poskea sormenpäillään ja kosketti toista kissankorvaa, joka oli tainnut hänen vuokseen joutua hieman vinoon.
Hän tunsi valtavaa hellyyttä katsellessaan sitä.
"Toivon, että voit olla kanssani rehellinen. Että sinun ei tarvitse pelätä mitään... sellaista, mistä psykologisi puhui."

Aida tutki vihreähippuisia silmiä haikea häivähdys omissaan ja kosketti Elin nenänpäätä hellästi sormellaan.
"Yritän", hän lupasi.
"Sinä olet aina ollut kotini tässä maailmassa. Et ole koskaan saanut minua epäilemään itseäni tai arvoani. Se on vain jotain hölmöä, mikä psykologin mukaan kumpuaa nuoruudestani ja minäkuvastani tai jostakin."

Eli katseli Aidaa kulmat huolestuneesti kurtistuneina ja seurasi tämän poskipään muotoa peukalollaan.
"Se on niin hirveän epäreilua", hän huomautti hiljaa, särö äänessään.
"Sinä olet kohdannut niin hirveän monta huonoa suhdetta."

Särö Elin äänessä oli aina särkeä hänen sydämensä. Aida silitti miehen hiuksia taakse ja nojautui suukottamaan leukaperää.
"Kullannuppu", hän vetosi ja tunsi syyllisyyden vihlaisun.
"Suhteet ovat usein päättyneet kehnosti, koska minä olen kohdellut heitä väärin." Hän koki tarpeelliseksi muistuttaa omista rikkeistään, sillä tuntui väärältä syyttää miehiä. Hän häpesi syvästi, kuinka ajattelematon oli ollut. Toki miehet olivat olleet... Mielenkiintoisia persoonia.

Vihreähippuisten silmien katse tuntui tummuvan hetkeksi.
"Kaikki eivät olleet hyviä miehiä", hän vetosi, tuntien tarvetta puolustaa Aidaa. Eikä se, että oli tullut jätetyksi, oikeuttanut sen enempää huonoon käytökseen. Ei... mihinkään sellaiseen, mitä Simonin kanssa oli tapahtunut.
Hän oli yrittänyt tappaa itsensä heidän erottuaan.
Eli värähti tahtomattaan.

Ei, kaikki eivät olleet hyviä miehiä. Lopulta. Noel oli ollut... Erikoinen. Angus oli ollut hallitsemattoman vihainen, osa miehestä oli edelleen, eikä Aida voinut syyttää tätä siitä. Ne kuukaudet New Yorkissa olivat olleet painajaismaisia, muistuttivat häntä tehokkaasti Moulin Rougesta, jälkikäteen ajateltuna. Ja Simon, voi Simon.
"Mikä on?" Aida kysyi pehmeästi huomatessaan miehen värähdyksen ja tummuneen katseen.

Eli räpäytti silmiään ja yritti hakea kasvoilleen hymyä, joka ei aivan onnistunut näyttämään aidolta siitä huolimatta, että terävät, uskollisesti suussa pysyneet kulmahampaat välähtivätkin huulten lomasta.
"Minäkään en ottanut sitä hyvin", hän vetosi, ja silitti samalla Aidan kylkeä melkein anteeksipyytävästi.
"Sitä, kun erosimme."

Syyllisyys vihlaisi Aidan vatsanpohjaa ja hän kosketti Elin poskea silmät anteeksipyytävästä myötätunnosta palaen. Hän oli ollut hölmö, kammottavan hölmö – ei siksi, että otti vastaan tarjotun mahdollisuuden, vaan koska jätti Elin taakse.
Olen niin pahoillani, kullannuppu.
"Mil- millaista se oli sinulle?" hän kysyi tutkien vihreähippuisia silmiä.
"Eromme."

Elin sormet seurasivat Aidan lantion kaarta, samalla kun hän tunsi pakottavaa tarvetta kääntää katseensa poispäin. Hän ei halunnut syyllistää Aidaa enää yhtään enempää, sillä tämä kantoi syyllisyyttä jo aivan tarpeeksi - liikaakin, mutta toisaalta hän ei olisi halunnut myöskään valehdella.
"En oikeastaan tajunnut, miten rankkaa se oli", hän myönsi, hymy suupielistä säröillen.
"En ennen kuin... Halusin vain olla mielettömän onnellinen puolestasi, koska se oli ihan hiton upea tilaisuus."

"Emme ole tainneet koskaan puhua siitä kunnolla", Aida sanoi silittäen Elin taakse kammattuja hiuksia hellästi. Ehkä hän oli ollut liian suuri pelkuri kysyäkseen, mitä oli tapahtunut.
"Mitä tapahtui? Sen jälkeen, kun lähdin." Kun hän hukutti murheensa niin hektiseen elämään, ettei ehtinyt paljoa ajatella tai ikävöidä, keskittyi ahmimaan uusia maita ja kulttuureja, sukelsi uusiin suhteisiin. Yritti vakuuttaa itselleen, että niin oli parempi – hän voisi jatkaa elämäänsä ilman Eliä. Hölmö.

Eli katsahti ympärilleen.
"Ei meidän tarvitse puhua siitä juuri nyt, prinsessa", hän vetosi, edelleen sama anteeksipyytävä sävy olemuksessaan. Heidän oli ollut tarkoitus juhlistaa Halloweenia, nauttia toistensa seurasta nyt, kun he vielä saattoivat tehdä niin. Ennen kuin Aida matkustaisi jälleen pois. Mutta nyt vain muutamaksi viikoksi. Ei kokonaan.
Hän pakotti katseensa kohtaamaan jälleen jäänsiniset silmät.
"En muista siitä paljoakaan", hän myönsi hiljaa.
"Olen aika varma, että minulla oli ensin mahtava fiilis. Ei siksi, että olit poissa, vaan Catsin takia ja... Niin. Taisin olla aika maaninen."
Hymy nykäisi toista suupieltä.
"Ja sitten kaikki vain muuttui hyvin mustaksi."

"Haluan puhua siitä", Aida vetosi. Hän ei halunnut enää juosta pakoon tunteitaan, vastuutaan ja jokaista pelottavaa, aikuista keskustelua. Hän nojautui hipaisemaan huulillaan Elin huulia.
"Mitä tarkoitat mustalla? Mitä tapahtui?" Mitä Eli oli käynyt läpi? Ennen kuin Edith saapui miehen tueksi tavalla, jota hän ei ollut ollut, ehkä koskaan.
Mitä jos hän olisi pysynyt poissa? Olisivatko Eli ja Edith edelleen onnellisia yhdessä?

Eli tutki hetken Aidan katsetta ja poimi sitten yhden kastanjanpunaisen suortuvan siveltäväksi sormiensa lomitse. Kädet olivat levottomat ja kaipasivat jotakin tehtävää, kun mieli yritti löytää oikeita sanoja.
"Minun äidilläni oli huonoja kausia, jolloin hän pelkäsi kuollakseen pimeyttä. Ei pimeää, vaan pimeyttä", hän vastasi, eikä ollut varma, kuinka olisi voinut pukea sanoiksi sen valtavan kauhun, jonka valtaan hänen äitinsä oli silloin tällöin joutunut.
"Hän sanoi, että se vie hänet mukanaan. Luulen, että minulle kävi samoin. Yhdessä hetkessä kaikki oli mahtavaa, meillä oli shown päättäjäisjuhlat, ja sitten kaikki oli vain... pimeää."

Aida puraisi alahuultaan katsellen Eliä onnettomana. Hän oli pelännyt sitä. Hän oli pelännyt, että jotenkin, jossakin välissä oudot tilat, jotka Elin välillä kaappasivat, kävisivät liian suuriksi. Eikä hän tietäisi mitä tehdä tai kuinka auttaa. Ei riittäisi, että hän vain käpertyisi miehen viereen kilveksi maailmaa vastaan.
Ja sitten hän oli saanut paikan kiertueelta ja niin paljon kuin hän kuvottikin itseään, se oli ollut kuin uloskäynti. Eikä hänen ollut tarvinnut tietää, olisiko hän ollut tarpeeksi.
"Olen niin pahoillani, että niin tapahtui."

Eli pudisti päätään ja nojautui lähemmäs, niin että saattoi haudata kasvonsa hetkeksi Aidan kaulataivetta vasten.
"Ei se mitään. Ei se ollut kenenkään syytä", hän vetosi. Ellei sitten hänen itsensä, sillä hän ei ollut pitänyt itsestään niihin aikoihin huolta. Nykyään hän yritti tunnistaa ajoissa, jos tunsi olevansa menossa epätasapainoon. Se ei ollut helppoa, varsinkaan manian iskiessä, kun sairauden tunne oli olematon.
Hän hipaisi Aidan kaulaa huulillaan.
"Miltä se... miltä se kaikki sinusta tuntuu?"

"Olen hyvin pahoillani, että jouduit käymään kaiken sen läpi ja... Ja että jouduit niin synkkään paikkaan", hän vastasi silittäen miehen hiuksia ja painautuen lähemmäs Elin rintaa, nauttien kosketuksesta kaulallaan. Hän punoi jalkansa miehen jalkojen lomaan. Se oli ollut hänen elämänsä pelottavin hetki. Saada viesti toisella puolella maailmaa. Kilpailla kellon kanssa siinä, ehtisikö joku ajoissa estämään Eliä.
"Olen niin pahoillani, etten ollut tukenasi. Ja joskus mietin, olisiko Edith ollut parempi valinta sinulle."

Eli kietoi käsivartensa Aidan ympärille ja halasi tämän paremmin rintaansa vasten.
"Minäkin olen pahoillani, että sinä jouduit pelkäämään niin", hän vastasi, huulet naisen ohimoa hipaisten. Hän tunsi valtavaa syyllisyyttä siitä, että oli altistanut Aidan omalle synkkyydelleen. Useammin kuin kerran hän oli kuullut epäilyjä siitä, että hän oli tehnyt kaiken vain saadakseen Aidan takaisin.
Naisen sanat saivat hänet kurtistamaan kulmiaan.
"Mitä?"

Aida katsahti Eliä silmäkulmastaan ja painoi nenänsä vasten miehen paitaa, sivellen sen avattuja nappeja.
"Tarkoitan vain... Hän oli tukenasi tavalla, jolla minä en ollut. Ehken ole koskaan ollut." Ehkei hän edes osaisi olla. Joskus Aida pelkäsi todella, että hän oli liian itsekäs ja liian ajattelematon ollakseen ihminen, joka toivoi olevansa.
"Hän toi sinulle appelsiineja. Piti huolta lääkkeistäsi ja sinusta."

Eli nielaisi ja pudisti päätään.
"Aida, sinua minä rakastan", hän vetosi. Totta kai hän oli rakastanut myös Edithiä, mutta se oli ollut erilaista. Aidaa hän oli rakastanut jo silloin, kun ei ollut vielä tiennyt, mitä se todella tarkoitti.
"Enkä minä halua, että kukaan joutuu pitämään minusta huolta."
Hän oli ollut julma antaessaan Edithin kuvitella, että he olisivat voineet todella toimia yhdessä.

"Minäkin rakastan sinua", Aida vastasi ja kierähti vatsalleen, kohottautuen kyynärpäidensä varaan, jotta saattoi katsella miestä paremmin. Hän oli rakastanut Eliä niin paljon kauemmin kuin oli ymmärtänyt. Kaikki ne yöt silloinkin, kun hän seurusteli Samuelin kanssa ja kiipesi oman sänkynsä sijasta Elin kainaloon, missä hän tunsi saavansa todella olla oma itsensä.
"Tiedätkö, olen aina rakastanut kainalossasi nukkumista", hän sanoi ja painoi suudelman miehen huulille, "varsinkin sitä reaktiota, jonka kosketukseni sai silloin tällöin aikaan."

Eli huomasi jännittyneen reaktion kehossaan. Hänen sydämensä hakkasi hieman lujempaa, jalat tuntuivat levottomilta. Tavallisesti hän olisi nykäissyt itsensä tällaisessa tilanteessa pystyyn ja lähtenyt liikkeelle, vaeltanut levotonta ympyrää kunnes olo tuntuisi helpommalta.
Nyt hän keskittyi Aidaan, sormet tämän selkärankaa myötäillen.
"Niinkö, prinsessa?" hän kysyi, tutkien jäänsinisiä silmiä.
"Voin vakuttaa, että se ei ollut nuorelle miehelle lainkaan helppoa."

Ehkä se oli hölmö aiheenvaihdos. Mutta Aida halusi tarttua johonkin ihanaan heidän menneisyydessään. He voisivat jättää hänen hölmöt pelkonsa, hänen ajattelemattomat tekonsa ja kamalasti päättyneet suhteensa ja sen, millainen virhe oli ollut jättää Eli.
"Juuri niin, kullannuppu", Aida vastasi ja painoi suudelman Elin kaulalle.
"Olisin niin halunnut auttaa sinua. Nähdä, millaista olisi ollut koskettaa sinua. Olla kanssasi."

Nykyään Eli saattoi jo nauraa muistoille, jotka olivat teinivuosina saaneet hänet punastumaan harvinaisen kiusaantuneeksi.
"En ole varma, olisinko kestänyt sitä", hän myönsi, kun painoi suudelman Aidan otsalle.
"Se olisi ollut hyvin järisyttävä kokemus."
Hänen kulmansa painuivat hieman alemmas.
"Olitko sinä onnellinen silloin, Aida?"

"Olisiko se ollut?" Aida kysyi silmät hymystä siristyen ja käpertyi Elin kylkeen, kiertäen itsensä miehen ympärille. Hän hautasi kasvonsa miehen kaulataipeeseen, kuten oli tehnyt silloinkin, hamuten sitä kevyesti huulillaan ja hengittäen sitä vasten.
Mitä jos hän olisi ymmärtänyt jo silloin, että ei ollut vain utelias. Hän rakasti Eliä.
Hän oli hetken hiljaa, haluamatta valehdella Elille.
"En ollut onneton. Tunsin kai vain... Kuin olisin ollut ansassa. Kantaisin jatkuvasti painavampaa taakkaa, kunnes se rikkoisi minut."

"Mm-hmm", Eli vakuutti.
"Minä olin silloin hyvin nuori ja viaton."
Teinipoika, joka oli vasta itsekin totuttelemassa siihen, kuinka keho reagoi. Jos aivan rehellisiä oltiin, hän ei kaivannut takaisin niihin aikoihin.
Hän painoi uuden suudelman Aidan hiusten joukkoon.
"Olen pahoillani, etten oikein ymmärtänyt sitä silloin."

"Sinä olit vastustamaton", Aida vastasi näykäten miehen kaulaa. Voi taivas, hänen oli ollut vaikeaa käyttäytyä siivosti – varsinkaan nähdessään, millaisen vaikutuksen hänen kosketuksensa saattoi aiheuttaa.
"Eli, miksi sinä pyydät anteeksi?" hän kysyi hämmentyneenä.
"Sinä olet paras ystäväni. Ja olit kotini jo silloin. Mitä tahansa elämässäni tapahtui, kuinka kurjaksi tahansa tunsin oloni, sinä olit kuin taikuri joka pyyhki sen pois. Toivon vain, että olisin osannut olla parempi tuki sinulle."

"En tiedä", Eli myönsi hetken mietittyään.
"Minusta vain tuntuu, että minun olisi pitänyt ymmärtää, kuinka kurjalta sinusta tuntui, ja voida tehdä jotakin... enemmän."
Mutta hän ei ollut osannut muuta kuin vetää Aidan halaukseen silloin, kun tämä oli itkenyt silkkaa uupumustaan. Olisiko hänen pitänyt ymmärtää jo silloin, miten vahingollisia ajatuksia nainen elätteli itsestään?
Ehkä ei. Hänkin oli ollut yhtä nuori.

"Mutta Eli", Aida vetosi hieraisten nenänpäätään miehen ihoon, "sinä olit niin paljon. En tiedä, mitä olisin tehnyt ilman sinua. Miten paljon mahdollisuus kömpiä kainaloosi nukkumaan merkitsi minulle." Hänen olisi pitänyt ymmärtää jo silloin, kuinka paljon hän rakasti Eliä – ei vain ystävänään. Oli yhdentekevää, kuinka väsynyt hän oli ollut, kuinka peloissaan lihoamisesta, kuinka levoton siitä, ettei hän osaisi olla tarpeeksi aikuinen, tarpeeksi viettelevä, tarpeeksi kiinnostava, jotta mies ei jättäisi häntä niin kuin äidin.

"Olen siitä iloinen", Eli vaikuutti ja painoi suudelman kastanjanpunaisten hiusten joukkoon.
"Kaikista niistä teinipojalle tukalista tuntemuksista huolimatta."
Jommankumman heistä olisi varmaankin pitänyt nousta vaihtamaan toinen elokuva jo loppuneen tilalle, niin että he olisivat voineet edes teeskennellä yrittäneensä elokuvamaratonia.
"Rakastitko sinä Samuelia? Tai... tai niitä muita?"

Kysymys sai Aidan mietteliääksi. Hän silitti miehen rintakehää pohtien, pitäisikö hänen riisua Eli kunnolla vai nauttia siitä, miltä korkeakauluksinen viitta näytti tämän yllä.
"En ole varma", hän myönsi ja tunsi itsensä kurjaksi.
"Halusin uskoa niin. Ja halusin rakastaa heitä kaikkia. Se tuntui vähän kuin... Olisin näytellyt. Tiedätkö, mitä tarkoitan?"

"Joskus minusta tuntuu, että minä tein niin Edithin kanssa", Eli vastasi, kulmat kevyeen kurtistukseen painuen.
"Minä kyllä välitin hänestä valtavasti - välitän edelleen - mutta se ei ollut sellaista rakkautta, jota tunnen sinua kohtaan."
Hän naurahti häkeltyneesti ja painoi päätään niin, että saattoi houkutella Aidaa suudelmaan.
"Luulen, että me alamme kuulostaa ihan aikuisilta."

Aida hymyili ja painoi suudelman Elin huulille, sipaisten taakse kammattuja hiuksia.
"Minäkään en ole rakastanut ketään, niin kuin rakastan sinua." Se ei johtunut niinkään siitä, ettei hän olisi välittänyt elämänsä miehistä – Samuel ja Milo kuuluivat edelleen hänen tärkeimpiin ystäviinsä. Ja Simon... Hänen sydämensä oli särkyä vain Simonia ajatellessa.
"Sinun kanssasi olen aina tuntenut olevani oma itseni", hän jatkoi. Eli oli tainnut olla ainoita ihmisiä hänen elämässään, joiden edessä hän oli voinut itkeä ja tuntea, mitä todella tunsi.

Sama ajatus kävi myös Elin mielessä. Hän ei ollut ymmärtänyt sitä ennen, mutta sen jälkeen, mitä Aida oli hänelle kertonut, hän oli alkanut epäillä, ettei nainen välttämättä tuntenut itsekään itseään täysin. Mutta hän tunsi Aidan läpikotaisin, niin hän toivoi, ja tiesi, että tämä oli aivan yhtä kaunis sisältä kuin ulkoa. Oli hänen tehtävänsä valaa uskoa Aidaan silloin, kun tämä epäili itseään.
Pitää painajaiset loitolla. He voisivat suojella toinen toisiaan niiltä.
"Niin minäkin sinun, prinsessa", hän vakuutti hellästi, painoi huulille vielä toisen suudelman ja katsahti sitten ruutua.
"Pitäisikö meidän teeskennellä katsovamme vielä toinen elokuva?"

Aida katseli Elin kasvoja ja hipaisi miehen nenänpäätä sormellaan.
"Haluatko katsoa elokuvan?" hän kysyi ja kiepahti istumaan hajareisin Elin vatsan päälle, silittäen paidanraosta pilkistävää paljasta rintakehää. Selkänojan takana olevasta tummasta ikkunasta heijastuva kuvajainen sai hänet kurtistamaan kulmiaan ja suoristamaan kissankorviaan.
"Voin laittaa sellaisen pyörimään", hän lupasi ja kumartui painamaan suudelman miehen kaulalle, työntäen hiuksiaan taakse.

"Jos aivan rehellisiä ollaan", Eli myönsi, ja seurasi toisen kätensä sormilla Aidan vyötärön siroa linjaa.
"Niin kaikkein mieluiten katselisin sinua, prinsessa."
Hänen sormensa pysähtyivät pikkumustan reunalle.
"Ja tiedätkö, minusta tuntuu, että olisit hyvin viehättävä ilman tätä."
Hänen sormensa piirsivät helman linjan reittä vasten.

Kosketus sai Aidan sulamaan hymyyn.
Hän avasi vetoketjun selästään ja ujutti vaatteen yltään, suoristaen uudelleen kissankorviaan, ennen kuin kumartui painamaan suudelman Elin huulille.
"Pidän hampaistasi", hän muistutti näykäten miehen alahuulta ja kuljetti käsiään tämän rinnalla, sysien jo avattua paitaa pois Elin yltä.
"Ja viitastasi."

Eli tunsi häkellyttävän, melkein syyllisen havahtumisen siihen, kuinka hyvältä Aida näytti kissankorvat päässään.
"Pidän korvistasi", hän vastasi hieman käheästi, ja taivutti vartaloaan niin, että Aida sai paidan riisuttua hänen yltään. Viittaa kiinni pitelevä nauha oli sotkeutua kaulukseen, mutta lopulta hänen onnistui sysätä paita kokonaan päältään.
"Ne sopivat sinulle", hän jatkoi, samalla kun painoi hampaat kevyestä naisen kaulan iholle.
Hän teki parhaansa karkottaakseen syyllisyyden, jota menneistä tapahtumista ja Edithistä puhuminen oli nostattanut.

Aida sulki silmänsä hampaiden kosketuksesta ja yritti sysätä menneisyyden raskaat muistot mielestään. He olivat nyt yhdessä ja onnellisia, eivätkö olleetkin? Miksi millään muulla olisi väliä?
Hän siirtyi taaemmas miehen reisien päälle, jotta saattoi avata tämän housuja.
"Keksitkö jo itsellesi vampyyrinimen, hyvä kreivi?" hän kysyi ja kumartui suutelemaan vatsan ihoa.

Eli huomasi olevansa varsin kykenemätön keskittymään pitkiä aikoja muuhun kuin Aidaan, tämän liikkeisiin, ääneen ja kosketukseen. Vei hävettävän kauan muistaa, kuinka vampyyrit liittyivät mihinkään, ja vielä kauemmin onnistua muodostamaan vastauksen vaatima koherentti ajatus.
"Hmm", hän äännähti, samalla kun Aidan huulet koskettivat hänen vatsaansa.
"Kreivi Dragomir Albescu, suoraan Romaniasta..."
Hänen oli vedettävä rauhassa henkeä.
"Ja te olette..?"

Aida kikatti Elin vatsan paljasta ihoa vasten ja näykkäsi sitä rakastavasti. Hän sipaisi kastanjanpunaisia hiuksia korvansa taakse ja nyki housut auki, vetäen niitä sitten hieman alemmas, jotta saattoi ujuttaa kätensä niiden sisään.
"Hmm", hän sanoi pokka huonosti pitäen, sillä suupielet nykivät hymyyn ja ääni oli sortua nauruun.
"Mitä nöyrin palvelijanne?" hän ehdotti ja näykkäsi miehen vatsaa uudelleen.

Elilla oli epäilys siitä, että hän oli röyhkeästi lainannut nimeä jostakin niistä kirjoista, joita Bast oli kouluaikona tavannut lukea ääneen - ennen kuin lääketieteellinen oli tehnyt hänen ystävästään liian kiireisen sellaiseen. Tai ehkä se oli sittenkin peräisin jostakin elokuvasta, jonka hän oli katsonut, oli vaikea mennä sanomaan varmasti.
Ainakaan nyt.
Aidan naurun täytyi olla yksi maailman ihanimmista äänistä.
Hänen sormensa kietoutuivat kastanjanpunaisten hiusten joukkoon, kissankorvia varoen.
"Ja onko teillä nimeä?"

Aida hyrisi naurusta hamutessaan miehen ihoa ja kosketti sitä kielellään, katsahtaen Elin kasvoja, kun miehen sormet kietoutuivat hänen hiuksiinsa.
"Kreivi Albescu saa kutsua minua niin kuin tahtoo", hän tarjosi kissamaisesti siristyneet silmät tuikahtaen. Hän nykäisi housuja alemmas ja valui sitten suudelmineen alas, huomioimaan miestä.

Kreivi Albescun oli hyvin vaikea hillitä itseään juuri nyt. Se, että he olivat puhuneet toisesta elokuvasta, tai ainakin hän oli, valui hänen mielestään täysin kosketuksen myötä.
Heikko, heikko mies.
Mutta taivas, miten hän rakasti Aidaa.
Käsi silitti kastanjanpunaisia hiuksia, ja Eli varoi tukistamasta niitä liian lujaa.
Keskiyö oli tainnut jo jäädä taakse, haamujen hetki.
"Olen aina pitänyt... sinun nimestäsi..."

Miten Aida rakasti sitä, että sai Elin nauttimaan olostaan. Hän katsahti komeita kasvoja välillä, silmät hellinä, ja jatkoi huomiointia niin kauan kuin saattoi kuitenkaan viemättä miehen nautintoa huippuunsa saakka. Sen sijaan hän kohottautui ylemmäs, painoi suudelman Elin rintakehälle ja sitten kaulalle, kiiveten paremmin miehen syliin.
"Mmmh", hän huokasi pehmeästi hipaisten huulillaan korvaa, kun keinautti itseään pehmeästi, "minäkin pidän sinun nimestäsi."

Eli ei halunnut muistaa sitä, että pian heillä olisi taas edessä viikkojen ero. Ja juuri nyt hänen ei tarvinnut, sillä hänen mielensä oli antanut jo periksi keholle, joka huusi ja kaipasi läheisyyttä. Hänen oli yksinkertaisesti mahdoton keskittyä mihinkään muuhun kuin siihen, että Aida kipusi hänen syliinsä, ja pelkästään se oli ajaa hänet jyrkänteen yli puhtaaseen hulluuteen.
Haluan sinua niin paljon.
Hänen toisen kätensä sormet löysivät tiensä naisen niskalle, toiset vaelsivat tämän reidelle.
"Luoja, miten rakastan sinua..."

"Niin minäkin sinua", Aida vastasi hamuten Elin kaulaa, ennen kuin suoristautui niin, että saattoi auttaa miehen lähemmäs. Hän tunsi usein muutenkin, että he olivat kuin yksi olento. Kuinka he lukivat toisiaan tanssilattialla kuin olisivat kuulleet toistensa ajatukset.
Ehkä Davidin sohva oli nähnyt kaiken ennenkin, hän pohti kumartuessaan jälleen suutelemaan miehen kaulaa. Ajatukset muuttuivat sumuisiksi humalluttavan, kasvavan nautinnon edessä.
He selviäisivät muutamien viikkojen erosta, tietenkin. Jotenkin.

Elin oli häpeäkseen myönnettävä, ettei David-paran sohva edes käynyt hänen mielessään, kun kädet etsivät paremman paikan Aidan lantiolta samalla kun veri kohisi hänen suonissaan tuskallisen polttavana. Muutoin hän olisi tuntenut surullista myötätuntoa siitä, mitä tälle oli tapahtunut.
Ei hätää David, joskus vei aikansa löytää se oikea.
Ja joskus vielä kauemmin ymmärtää, että se oikea oli jo aivan nenän edessä.
Viitta oli joutunut auttamattomaan myttyyn hänen selkänsä alle siinä vaiheessa, kun hän yhä lämpimänä ja hengästyneenä halasi Aidan syliinsä.

Aida nojasi päänsä Elin rintaan ja suoristi hajamielisesi viitan kaulusta. Hän ujutti etusormensa miehen huulien väliin ja hipaisi toista kulmahammasta kaihoten. Hänenkin pitäisi joskus laitattaa sellaiset paikalleen ja kokeilla niitä Eliin. Ehkä mies nauttisi tunteesta yhtä paljon kuin hänkin.
"Olet uskomaton", hän huokasi raukeasti ja nykäisi pörröistä torkkupeittoa heidän ja selkänojan välistä molempien, paljaiden kehojen ylle, ennen kuin marraskuun luikerteleva kylmä purisi.

Viitta oli varmasti nähnyt asioita, joita se ei ollut osannut kuvitellakaan siinä vaiheessa, kun hän oli poiminut sen kaupasta mukaansa.
Eli raotti kuuliaisesti suutaan, niin että Aida saattoi kurkistaa teräviä kulmahampaita, ja hipaisi sitten melkein syyllisenä mustelmaa, joka oli jo alkanut muodostua naisen kaulalle. Hän tunsi aina pienen syyllisyyden pistoksen jälkeenpäin siitä, mitä oli tehnyt siinä vaiheessa, kun menetti järkensä intohimolle.
"Niin sinäkin, prinsessa", hän vastasi ja painoi suukon naisen hiusten joukkoon ja kurkotti käsivarttaan niin, että saattoi auttaa torkkupeiton kanssa.
"Vaikka me taisimme kyllä epäonnistua elokuvamaratonin kanssa..."

Aida nauroi käheästi kehräten ja kurottui painamaan suukon miehen leukaperälle.
"Tiedätkö, minä suosin aivan toisenlaista maratonia", hän vastasi silittäen paljasta rintakehää. Raukea, levollinen väsymys teki raajoista painavat ja sai Aidan käpertymään mukavaan pesään Elin ja selkänojan väliin.
"Ota lisää suklaata", hän kannusti. Hän voisi suudella miestä ja nauttia niiden mausta.

Eli avasi viimein viittaa kiinni pitelevät nauhat, osittain siksi, että selän alle litistynyt viitta esti häntä kurottamasta toista kätään kohti karkkiämpäriä ja poimimasta itselleen pähkinäistä suklaata.
"Niinkö, prinsessa?" hän kysyi, hymy suupielissään nykäisten, ja vei suklaan kulmahampaitaan varoen suuhunsa.
"En olisi aavistanutkaan sellaista sinusta..."
Hän kumartui hipaisemaan huulillaan naisen omia.

Aida hamusi toisenkin suudelman Elin huulilta ja nautti suklaan mausta, joka viipyi hänen kielellään. Tämän täytyi olla paras tapa nauttia Halloween-karkeista.
"Mikä päivä viimeinen showsi on?" hän kysyi yhtäkkiä, punertavat kulmat kurtistuen. Ehkä hän ehtisi nähdä Elin ainakin vielä huomenna tohtorin roolissa, ennen kuin lentäisi perjantaina Los Angelesiin. Ajatus sai vatsan nipistämään.

"Hm?"
Eli kurtisti kulmiaan ja joutui hetken miettimään, saadakseen itsensä palautettua takaisin nykyhetkeen. Nyt oli Halloween.
"Joulukuun alussa", hän vastasi sitten, ja kosketti Aidan huulia uudelleen omillaan.
"Sitten minulla on vain vapaata aikaa."
Vapaata aikaa etsiä töitä, mutta sitä voisi miettiä sitten.

"Olisin halunnut nähdä viimeisen showsi", Aida huokasi haikeasti ja painoi suukon miehen poskelle. Mutta nyt muut velvoitteet pitäisivät hänet jossain toisella puolella maailmaa. Hän ei ollut aivan varma, kuinka viime aikoina vielä kehittynyt aikataulu promokiertueelle oli lutviutunut.
"Mutta ainakin ehdin siis nähdä sinut vielä huomenna", hän sanoi ja painoi suudelman Elin huulille, "jos saan vielä lipun."

"Me voimme leikkiä, että huominen on viimeinen show?" Eli ehdotti, kun suukotti vuorostaan Aidan hiuksia.
"Tai sitten minä voin pitää sinulle oman yksityisesityksen sitten, kun palaat takaisin, ja voimme juhlia silloin."
Muisto siitä, mitä Aidan viimeisen Moulin Rougen juhlissa oli tapahtunut, sai hänen mielensä melkein synkkenemään.
"Sinulla tulee olemaan ihan mahtava kiertue. Minne kaikkialle te olittekaan menossa?"

"En tiedä", Aida vastasi ja suoristi kissankorviaan, "ainakin Los Angelesiin, New Yorkiin, Lontooseen, Pariisiin ja Tokioon." Ehkä hänen pitäisi kysyä, oliko aikataulu varmistunut.
"Voimme juhlia huomista kuin viimeistä showta", hän lupasi. He voisivat pitää yksityiset jatkojuhlat asunnollaan. Ajatus viimeisestä yöstä yhdessä, ennen kuin hän lentäisi Los Angelesiin, sai hänen vatsansa kouraisemaan. Eli voisi liittyä hänen seuraansa jossakin vaiheessa kiertuetta, eikö niin? He näkisivät toisensa uudelleen ennen joulua.

"Mahtavaa. Sinun pitää laittaa minulle postikortteja, jos vain ehdit", Eli totesi ja hautasi nenänpäänsä Aidan kastanjanpunaisten hiusten joukkoon. Hän elätteli toivoa, että pääsisi Anastasian ensi-iltaan, edes johonkin niistä. Hänhän oli sitä paitsi osa avustajien runsaslukuista joukkoa, ellei juuri kyseistä kohtausta sitten ollut päätetty leikata kokonaan pois. Se olisi ollut varsin sääli.
"Minun elämänihän on yhtä juhlaa."
Lukuun ottamatta sitä, että Aida lähtisi taas hänen luotaan hyväksi toviksi.
"Joko sinua alkaa jännittää, prinsessa?"

"Lievästi sanottuna", Aida vastasi ja silitti Elin paljasta kylkeä. Maailma, johon hän oli astumassa, oli täysin vieras ja unenomainen. Hän ei ollut koskaan kuvitellut sukeltavansa Hollywoodiin. Siitä ei ollut montaa vuotta, kun edes pääroolin saaminen isossa musikaalituotannossa tuntui kaukaiselta haaveelta.
"Jääkö sinun ikävä rooliasi?"

Eli halasi Aidan hiukan paremmin syliinsä.
"Muista, että minusta sinä olet aina mahtava", hän muistutti. Oli ollut silloinkin, kun Aidan äidin mielestä jokin suoritus ei ollut ollut riittävän hyvä, tai silloin, kun joku muu oli ollut tyytymätön.
Hänelle Aida riitti sellaisena kuin oli.
"En usko. Se on ollut mahtavaa, mutta nyt haluan jo siirtyä eteenpäin. Keksiä seuraavan haaveen, tiedäthän. Jäätkö sinä ikävöimään Anastasiaa?"

"En osaa sanoa", Aida vastasi ja nojasi leukansa Elin rintaan, katsellen miehen kasvoja ja hipaisten nenänpäätä sormellaan.
"Elokuvan tekeminen oli outoa. Se on vain... Hetkiä kameran edessä. Ei lainkaan niin kuin teatterissa, missä voin todella olla hahmoni, elää tarinan alusta loppuun oikean yleisön edessä. En ole edes varma, millainen elokuva lopulta on", hän sanoi ja antoi sormensa valua koskettamaan Elin alahuulta.
"Odotan innolla tätä kiertuetta, mutta minulla ei ole aavistustakaan, millainen se lopulta on."

"Ei mene pitkään, kun saat tietää", Eli huomautti ja nykäisi torkkupeittoa paremmin heidän vartaloidensa suojaksi. Ehkä heidän olisi pitänyt siirtyä suosiolla sänkyyn, mutta ajatus nousemisesta ei juuri houkutellut.
Ja joidenkin kuukausien päästä kaikki Anastasian fanit voisivat pitää kotonaan elokuvailtoja ja kuulla Aidan laulavan. Ajatus oli hämmästyttävä.
"Ja minä tiedän, että se tulee olemaan mahtava."
Hän silitti Aidan selkää peitteen alla.
"Usko pois."

Lauantai 17. marraskuuta 2018, ilta, Loews Hollywood, Los Angeles

Hotellin pienen, tyylikkään sviitin ikkunasta näkyi pimenevässä illassa valaistu Hollywood-kyltti.
Stylisti purki yönsinistä, avoselkäistä ja varsin imartelevaa iltapukua pukupussista ja maskeeraaja näytti yrittävän olla menettämättä hermojaan, kun pukeutumispöydän laitaan rennosti nojaileva, harmaaseen pukuun pukeutunut manageri teki paikallaan pysymisestä ilmeisen mahdotonta illan gaalaesityksen tähdelle, joka oli pukeutunut vielä silkkiseen aamutakkiin.
Viikonlopun press junket oli puhutteleva kokemus. Edellisten viikkojen hektinen, pökerryttävä rytmi oli saada hänet kiinni ja Aida tunsi väsymyksen raajoissaan – mutta sille ei olisi sijaa vielä, ei ainakaan tänään. Tänään hän näkisi ensimmäistä kertaa Anastasian. Jännitys oli saada hänet voimaan pahoin. Luoja, anna sen olla hyvä.
Edison oli varoittanut, että lehdistöviikonloput saisivat kenet tahansa epäilemään järkeään, ja mies oli oikeassa. Samoihin kysymyksiin saattoi vastata vain niin monta kertaa, ennen kuin meni itsekin sekaisin siitä, mitä oli jo sanonut ja kenelle. Pienet neuvottelukabinetit, jotka näyttäisivät ruudulla intiimeiltä ja yksityisiltä, muuttuivat hyvin klaustrofobisiksi, kun ne olivat täynnä tuotanto- ja kuvaustiimin väkeä, PR-ihmisiä, studion edunvalvojia ja haastattelijoita.
"Tavataan maanantaina Lyran väen kanssa uudelleen", Harvey Armstrong sanoi ja soi tuoreelle asiakkaalleen silmäkulmat naururypyille viuhkottavan hymyn. Nuoruudessaan häntä oli kehuttu Robert Redfordin näköiseksi ja vaikka viidenkympin korvilla oleva, vahvasti ruskettunut mies oli harmaantunut ja kauluspaidan napit pingottivat vatsan kummulla, mies ei unohtanut itsetuntoaan pönkittävää kohteliaisuutta.
"Löit ne ällikällä, baby."

Eli jaksoi edelleen ilahtua aikavyöhykkeiden yli matkustamisesta. Nytkin hänen lentonsa oli lähtenyt yhdeksän aikaan aamusta, ja silti hän oli ehtinyt perille Los Angelesiin jo yhdeksi iltapäivällä, vaika olikin istunut koneessa hieman yli kymmenen tuntia.
Itse lentomatkasta hän ei ollut ollut aivan yhtä ilahduksissaan, Hän piti matkoista, mutta suhtautui rehellisesti sanottuna hieman ristiriitaisin tuntein itse matkustamiseen. Kymmenen tuntia lentokoneessa oli liikkuvaiselle miehelle melkoinen painajainen, varsinkin, kun hän oli yrittänyt parhaansa mukaan olla häiritsemättä muita matkustajia.
Mutta hän näkisi Aidan. Se olisi ollut vaikka kaksi kertaa pidemmän lennon arvoista.
Vaikka lento olikin jättänyt hänelle hetken aikaa levätä hotellilla, aikaerosta ylikierroksille mennyt keho ei ollut suostunut rentoutumaan. Hän oli poukkoillut ympäri hotellihuonettaan ja ihmetellyt ikkunan takana avautuvaa maisemaa ennen kuin oli ollut aika alkaa valmistautua.
Seistessään Aidan sviitin oven takana tummassa puvussa ja murretun vihreässä solmiossaan yksinäinen sininen ruusu kädessään hän tuli ajatelleeksi, että ehkä hänen olisi pitänyt odottaa, että hänet kutsuttaisiin paikalle.
Myöhäistä.
Malttamattomana näkemään Aidan hän koputti oveen.

Stylisti jätti puvun sängylle ja lähti avaamaan ovea, kun maskeeraaja pyysi Aidaa katsomaan ylös ja viimeisteli dramaattista, kissamaista rajausta, josta oli tulossa varsin vahva osa naisen imagoa. Kastanjanpunaiset, kesyttömät hiukset oli jätetty auki ja taivutettu luonnollisille, kerrostetuille laineille, jotka laskeutuivat ylellisen tuuheina olkapäiden yli ja kiiltelivät vienosti valoissa. Aidalla ei ollut aavistustakaan, miten se saavutettiin.
"Niin?" tyylikkäästi pukeutunut, keski-ikäinen nainen, jonka lyhyet hiukset oli leikattu viimeisimmän muodin mukaan, kysyi kulmat skeptisessä kurtussa. Katse vaelsi päästä varpaisiin ja pysähtyi ruusuun.

Oli lähellä, ettei Eli kopannut oven avannutta naista suoraan syliinsä. Hän ei ollut lainkaan osannut varautua siihen, että oven saattaisikin avata joku muu kuin Aida.
Mutta tämä oli tietenkin nyt tähti. Tähdet eivät availleet omia oviaan, hän ajatteli hyväntuulisen huvittuneena.
"Hei!" hän tervehti.
"Tulin tapaamaan Aidaa. Joko hän on valmis? Tämähän on hänen huoneensa, eikö olekin?"

Stylisti, jonka kulmakarvat olivat vieneet tunnin muotoilun aamulla, ei näyttänyt vakuuttuneelta. Ilmekään ei varsinaisesti värähtänyt naisen skeptisillä kasvoilla, mitä nyt harmaat silmät siristyivät epäluuloisen asteen.
"Mm'hh", nainen sanoi ja mittaili Eliä tovin lisää.
"Ja kenen kanssa sovit tapaamisen?"

Kysymys sai Elin häkeltymään, ja katsahtamaan huonetta naisen takana. Ilmeisesti se oli oikea, olisihan tämä nainen varmasti kertonut hänelle, mikäli ei olisi.
"Ei minulla ole sovittua tapaamista", hän myönsi, kurtistaen kevyesti kulmiaan.
"Tämä on yllätys."

Häivähdys melkein säälivää hymyä kävi naisen suupielessä: tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun joku yritti läpi tuollaisella selityksellä.
"Suosittelen ottamaan yhteyttä hänen managerinsa kautta ja sopimaan tapaam-"
"Eli?!" Aida henkäisi. Tuttu ääni oli saanut hänet havahtumaan ja lähtemään ovelle, hopeakirjotun aamutakin helmat jaloissa lepattaen. Ja totta se oli. Siinä mies oli. Miten, hänellä ei ollut aavistustakaan, mutta voi taivas hän oli iloinen. Aida suli säteilevään hymyyn ja pyrähti eteenpäin, mikä sai maskeeraajan vinkaisemaan kauhusta huolella rakennetun meikin ja kampauksen puolesta.
"Eli!" Aida luikahti stylistin ohi ja heittäytyi Elin syliin, kiertäen jalkansa miehen ympärille ja painaen intohimoisen suudelman tämän huulille.

Eli ehti jo melkein huolestua. Ei kai kaikkia tapaamisia tosiaan täytynyt nykyään sopia Aidan managerin kautta? Hän ei tiennyt suurten tähtien elämästä mitään.
Mutta ennen kuin hän ehti todella alkaa hermostua, hän kuuli tutun äänen ja tunsi kasvojensa sulavan hymyyn.
"Prinsessa", hän tervehti, ja ojensi kätensä napatakseen syliinsä loikkaavan naisen. Hän perääntyi keskemmälle käytävää ja kiepautti tämän ympäri suudelmaan vastaten.
"Yllätys..."

Aida tarttui Elin poskiin ja painoi suudelmia pitkin miehen kasvoja ja kiharaisia hiuksia.
"Mutta miten? Miten sinä olet täällä?" hän henkäisi häkeltyneenä ja vetäytyi niin, että saattoi nähdä tutut kasvot ja vihreähippuiset silmät. Jalat pysyivät luontevasti kiedottuina Elin vyötärölle.
"Jos siirtäisimme tämän sisälle", vierelle ilmestynyt Harvey vetosi pehmeästi amerikkalaisittain ja hätisteli pariskuntaa sisään sviittiin, ennen kuin käytävälle osuisi uteliaita katseita ja kameroita.
"Milloin sinä oikein saavuit?" Aida kysyi sukien vaaleanruskeita suortuvia sormiensa lomasta.

"Lensin", Eli vastasi, silmät hymystä siristyen, ja painoi nopean suudelman Aidan huulille - joiden meikin hän oli tietämättään tainnut pilata. Hän katsahti hieman häkeltyneenä miestä, jonka tunnisti Aidan manageriksi, mutta siirtyi kuuliaisesti sisälle sviittiin, suostumatta kuitenkaan päästämään Aidaa sylistään.
"Edison järjesti tämän. Tulin tänne... muutama tunti sitten."

Aida pudisti hymyillen päätään, epäuskoiset silmät intoa säihkyen.
"En voi uskoa, että olet täällä", hän vetosi silittäen Elin hiuksia taakse.
"Minulla on ollut valtava ikävä." Niin valtava, että oli hyvin sääli, että huone oli täynnä ihmisiä ja häntä odotettiin pian alhaalla. Harvey työnsi sviitin oven kiinni stylistin perässä ja jäi silmäilemään pariskuntaa. Maskeeraaja tuijotti heitä katse polttaen, lakkapullo ja huulikiilto valmiina käsissään.
Aida kuitenkin nojautui suutelemaan Eliä uudelleen.

Eli oli ollut aina varsin taitava unohtamaan, että heillä oli yleisöä. Nytkin kauhistuneet ja jopa paheksuvat katseet kilpistyivät täysin siitä onnesta, että hän sai nähdä ja tuntea Aidan heidän vietettyään hänen maailmassaan ikuisuuden erossa toisistaan.
"Sinun pitää kiittää Edisonia", hän vastasi, ennen kuin unohtui suudelmaan, vaikka oikeastaan hänen olisi kai pitänyt päästää Aida valmistautumaan.

"Kiitän myöhemmin", Aida lupasi hamuten Elin huulia.
"Aika valmistautua. Meitä odotetaan aulassa pian", Harvey muistutti ja kosketti Aidan selkää. Nainen laski jalkansa vastahakoisesti lattiaan ja soi anteeksipyytävän hymyn maskeerajalle, joka tuijotti häntä paheksuvasti. Hän vetäytyi halauksesta ja astui maskeeraajan ojentamaan iltapukuun, pujottautuen sen sisään. Aamutakki sai jäädä sängylle, kun niskan taakse kiinnittyvä puku oli paikallaan ja sen selkämystä koristavat, säihkyvät timanttinauhat laskeutuivat sirosti paljaan selän poikki.
"Mitä sinulle kuuluu, kullannuppu?" Aida kysyi, kun maskeeraaja asetteli kastanjanpunaisia suortuvia uudelleen ja korjasi huulten huoliteltua, luonnollista meikkiä.

Tarvittiinko iltaan valmistautumiseen tosiaan näin valtava määrä ihmisiä?
Kaipa sitten.
"Toin sinulle ruusun", Eli muistutti, ja ojensi ruusua Aidaa kohti ennen kuin valahti istumaan läheiseen nojatuoliin, osaamatta tehdä muutakaan. Yleensä hän oli se, joka auttoi vetoketjun sulkemisessa, mutta nyt sekin näytti olevan jo hallussa.
Oli oikeastaan hämmentävää, kuinka paljon ihmisiä täällä pyöri.
"Käyn töissä, ja olen kotona, siinä se", hän vastasi, hieman häkeltyneenä heidän seuralaisistaan. Hän olisi mieluiten vaihtanut kuulumisia kaksin.
"Onko sinulla ollut mukavaa, prinsessa?"

"Kiitos", Aida vetosi koskettaen maskeeraajansa käsivartta, kun tämä pakkasi tavaransa ja lähti, nenä tuohtuneesti pystyssä. Aidan olisi tehnyt mieli istua Elin syliin, mutta varmasti nyt pitäisi varoa ylellistä, luoja ties monenko kuukauden palkan maksavaa iltapukua ja moneen kertaan korjattua ehostusta.
"Harvey, nähdäänkö alakerrassa?" hän kysyi manageriltaan kuin jakaen Elin ajatukset, ja sai vastahakoisen miehen jättämään heidän kaksin, muistutettuaan useaan kertaan, että heitä odotettiin.
Aida siirtyi lähemmäs, jotta saattoi silittää Elin hiuksia.
"On, uskomatonta – mutta olen kaivannut sinua. En aivan sisäistä, että olet siinä."

Eli seurasi katseellaan, kuinka sekä maskeeraaja että manageri poistuivat.
"Pyöriikö ympärilläsi aina noin paljon väkeä?" hän kysyi, kääntäessään katseensa Aidaan. Hänellä ei tosiaan ollut aavistustakaan tähtien elämästä. Ei pienintäkään.
Eikä hän ollut aivan varma, saisiko hän vetää Aidan syliinsä. Voisiko hän pilata jotakin?
Sormet koskettivat haikeina puvun hyvin istuvaa vyötäröä.
"Olet hyvin kaunis."

Aida vastasi onnellisella hymyllä ja upotti sormensa kiharaisiin hiuksiin. Hän olisi halunnut istua Elin syliin, suudella miestä ja- mutta sille olisi aikaa vasta sitten, kun he palaisivat hotellille after-partyjen jälkeen.
"Ennen tärkeitä tapahtumia, kyllä", hän vastasi nauraen. Harvey tuntui olevan hänen varjonaan ja ennen julkisia esiintymisiä joku ammattilainen tarkasti, että hän näytti hyvältä.
"Lähdetkö jo huomenna takaisin?"

Elin sormet seurasivat vyötärön kaarta ensin ylös Aidan kyljelle, ja laskeutuivat siitä sitten tämän lantiolle. Haikeus oli melkein käsinkosketeltavaa. Toisin kuin Aida, tämän enempää, sillä naista odotettiin säteilemään punaiselle matolle.
"Onko sinulla paljonkin tärkeitä tapahtumia?" hän kysyi, tutkien jäänsinisiä silmiä.
"Lähden. Täytyy olla maanantaina taas teatterilla."

Aida silitti haikeasti Elin niskaa, sivellen sen kaarta sormenpäillään. Vain yksi yö. Tai muutama tunti siitä, riippuen siitä, kuinka pitkään häntä vaadittiin after-partyissä ja kuinka aikaisin Elin lento lähti.
"Olen niin onnellinen, että pääsit tulemaan", hän sanoi ja hipaisi nenänpäällään miehen ohimoa, kumartuen alas.
"En ole tainnut viettää montaa tuntia vapaalla tuloni jälkeen", hän naurahti ja esti itseään juoksuttamasta sormia läpi hiuksistaan.
"Meidän pitäisi varmaan lähteä kohta."

Eli naurahti häkeltyneenä.
"Sinusta on tullut kovin kiireinen", hän huomautti, ja yritti olla kuulostamatta aivan niin haikealta, kuin miltä hänestä tuntui. Aida eli unelmaansa, eikö niin? Siinä ei ollut mitään surullista tai surtavaa.
Ei, vaikka ikävä tuntuisi joskus melkein fyysisenä kipuna.
"Pitääkö minun varata aika, että saan saattaa sinut autolle?"
Hymy nykäisi hänen suupielessään.

"Ehkä", Aida vastasi hymy suupieliä kohottaen ja hipaisi Elin nenänpäätä.
"Mutta taidan salakuljettaa sinut autoon. Jaamme auton castin kanssa", hän totesi huvittuneena. Oli hölmöä ottaa auto, kun kävelymatkaa olisi vain kymmenisen minuuttia, mutta kai se kuului tällaiseen ensi-iltaan.
Ja kai Edisonin ja Tiarnanin kaltaisten näyttelijöiden oli vaikea kävellä kadulla.
"Mennään vain", hän kannusti ja painoi nenänsä hetkeksi sinistä ruusua vasten, ennen kuin laski sen hellästi pukeutumispöydälle ja tarttui Elin käteen. Muu cast varmaan odotti heitä jo hotellin aulassa.

Jos he olisivat olleet kotona, Eli olisi voinut napata Aidan syliinsä ja ehdottaa, että ehkä he voisivat sittenkin vain jäädä kotiin. Että tuskin kukaan kaipaisi heitä niin epätoivoisesti.
Mutta nyt oltiin eri tilanteessa.
Hän kohotti hetkeksi käteensä tarttuneen käden huulilleen ja puristi sitä sitten hellästi.
"Näytä tietä, prinsessa", hän kehotti.
"Onko Emmie tulossa?"

"Kyllä", Aida vastasi ja nojautui Eliä vasten hississä.
"Tosin uskon, että hän tulee Tiarnanin kanssa suoraan El Capitanin Theatrelle", hän pohti ja punoi sormensa Elin käteen, kun he astuivat hissistä aulaan. Edison, häkellyttävän salskeana tummassa puvussaan, seisoi Cillianin vierellä, joka näytti toivovan, ettei hänen vaimonsa vertaisi heitä kahta liian tarkkaan. Nestoria tuskin tavattaisiin, mutta Cathleen oli liittynyt tuttujen miesten seuraan aviomiehensä kanssa ja leskikeisarinnaa näytellyt Grace osallistuisi gaalaan.
Musta limusiini odotti heitä hotellin oven edessä.
Ja lyhyen ajomatkan päässä odotti kuuluisan teatterin punainen matto ja nälkäinen, äänekäs lauma toimittajia ja paparazzeja kameroineen, toivoen hyvää kuvaa Anastasian ensimmäisestä näytöksestä.

Olisi mukava nähdä Tempestiäkin, vaikka Elilla olikin ikävä epäilys siitä, ettei ilta tarjoaisi mahdollisuutta kunnon kuulumisten vaihtamiseen. Mutta ainakin hän voisi edes nähdä omin silmin, millaisessa kunnossa hänen ystävänsä oli.
Aulassa hän tervehti Edisonia hyväntuulisesti, ja heidän siirtyessään ulos hämmästeli avoimen hyväntuulisesti limusiinia, joka kuljettaisi heidät vain jokusen korttelin päähän hotellilta.
Perillä hän ymmärsi miksi, limusiinin liukuessa pysähdyksiin.
Vihreähippuiset silmät kääntyivät kohti Aidaa.
"Oletko valmis häikäisemään kaikki, prinsessa?"

Näyttelijät poistuivat yksitellen punaiselle matolle. Ensin lähti Cathleen miehensä kanssa, sitten Cillian vaimonsa kanssa. Aida vastasi Elille hymyllä, puristi miehen kättä ja astui sitten kameroiden nälkäiseen välkkeeseen ja naksutukseen.
Melu oli korviahuumaavaa. Jokainen aidan takana tuntui huutavan, toivoen katsekontaktia omaan kameraansa. Tai vastausta omaan kysymykseensä. Aida puristi Elin kättä kävellessään pitkin punaista mattoa, yönsininen helma perässään pehmeästi lipuen. Heidän takanaan oli Anastasian mediaseinä, ja kun he saavuttivat teatterin suojan, missä arvostetuimmat journalistit ja kuvaajat odottivat, Harvey laski käden hienovaraisesti Elin hartialle ohjatakseen miehen sivuun.
Anastasiasta tarvittaisiin loisteliaita kuvia elegantin lavasteen edessä.

Salamavalojen välke oli niin häkellyttävä, että hetkeksi Elin valtasi halu peittää silmänsä. Tai ehkä hän olisi sittenkin mieluummin vetänyt Aidan kylkeensä, niin kuin silloin, kun suojasi naista kylmältä viimalta Lontoon kaduilla.
Pitäisiklhän Aidan liikkua tästä lähtien autolla joka paikkaan?
Hän oli aikeissa kysyä asiasta naiselta, kun he viimein pääsivät teatteriin, mutta Harveyn käsi hänen hartiallaan keskeytti aikeen.
Hän katsahti manageria ja sitten Aidaa, ja siirtyi sitten koiranpentumaisesti syrjään.

Hetkeä myöhemmin Edison liittyi seuraan, mikä sai kamerat riehaantumaan. Mies kiersi kätensä luontevasti Aidan vyötärölle ja kamerat ahmivat Hollywoodin kasvavissa määrin jumaloimaa kaksikkoa, joiden kemialla mässäiltiin varsinkin suosituksi muodostuneen Rolling Stonesin kuvauksen jälkeen. Aida laski kätensä Edisonin rinnalle ja nauroi onnesta kehräten, vaihtaen välillä kameroiden onneksi intensiivisiä, syviä katseita Dimitrinsä kanssa.
"Saat sisältä varmasti jotain juotavaa, Elliot", Harvey sanoi ja taputti Elin olkaa rohkaisevasti, ennen kuin jatkoi sivummalle neuvottelemaan tärkeännäköisten pukumiesten kanssa, vilkuillen salamavaloissa paistattelevaa kaksikkoa silmäkulmastaan.

Eli oli kaatua kumoon, kun joku erityisen suurikokoista kameraa heilutteleva valokuvaaja tönäisi häntä kylkeen, ja joku toinen astui kipeästi hänen varpailleen. Ja jotenkin hänen ja Aidan väliin alkoi kerääntyä yhä enemmän ihmisiä, niin että hän saattoi nähdä naisen vain kurkottamalla päätään.
Aidalla näytti olevan hauskaa Edisonin kanssa.
Uudelleen ristitty Elliot käänsi häkeltyneenä päätään ja oli korjata nimensä, mutta Harvey oli ehtinyt jo jatkaa matkaansa. Hän yritti vielä tavoittaa Aidan katseen, mutta suuntasi sitten kohti sisätiloja.

Joku kuulosti melkein karjuvan hänen nimeään. Aida ei ollut koskaan aavistanut, kuinka aggressiiviselta punainen matto kuulosti – mutta häkellyksestä huolimatta hän saattoi sanoa olevansa uskomattoman, täydellisen onnellinen.
Hänen unelmansa olivat käymässä toteen. Voi taivas, anna elokuvan olla hyvä.
Ehkä kaikkien näiden viikkojen jälkeen hänen pitäisi uskoa olevansa hereillä ja todella nauttia näistä hetkistä, ennen kuin palaisi takaisin entiseen elämäänsä. He siirtyivät Edisonin kanssa lähemmäs haastatteluoikeuksilla varustettuja toimittajia, herkullinen, euforinen adrenaliini veressään.

Tiarnan oli melkein pyytänyt, että ehkä he voisivat kiertää sisälle takaa, niin ettei Emmie joutuisi keskelle huutojen ja välkkyvien salamavalojen merta. Tällä kertaa ne pysyisivät hallitusti aitojen ulkopuolella, mutta ottaen huomioon vain muutamaa päivää aiemmin tapahtuneen päällekarkauksen, hän pelkäsi että sekin voisi olla liikaa. Sen takia hän oli myös pyytänyt, että he voisivat saapua hieman muun castin jäljessä, sillä hän tiesi kokemuksesta, että Aida ja Edison saisivat suurimman kohinan aikaa.
Hän piti kätensä suojelevasti vaimonsa selällä koko matkan teatterin oville, ja kumartui lähemmäs kysyäkseen:
"Kaikki hyvin?"

"Kaikki hyvin", Tempest lupasi hipaisten loisteliaan, kultakirjaillun puvun helmaa. Salamavalojen välke tuntui edelleen silmissä, mutta täällä se oli hallittavissa. Hän saattoi vain hymyillä Tiarnanin kyljessä – kuten hyvä vaimo tekisi – ja siirtyä sitten sivummalle, jotta elokuvassa Nikolain rakastettuun rooliin palannut mies saisi tilaisuuden kuvaajien toivomiin soolokuviin.
Hän puristi hellästi miehen kättä ja siirtyi sitten sisään, minne puolisot ja vähemmän halutut vieraat kerääntyivät odottamaan gaalaesityksen alkua ylellisten tarjoilujen ääreen.
Suunnittelija oli hänen onnekseen voinut lisätä pukuun hihat viime hetken varoitusajalla, ja meikki kätki kaulaa kirjovat, nyt purppuraisiksi muuttuneet mustelmat hyvin, varsinkin kullanvalkeiden hiusten laskeutuessa loivina laineina olkapäiden yli. Tutut kasvot saivat hänen kasvonsa kirkastumaan.
"Eli!" Tempest vetosi pehmeästi, ujoon hymyyn sulaen, kun pujotteli ihmisten lomasta miehen luo.

Eli seisoi orpona tilan laidalla, sen jälkeen kun oli tullut tönäistyksi vielä pari kertaa uudelleen, keinahdellen kannoilta varpaille ja takaisin. Tavallisesti hän olisi jo löytänyt itselleen juttuseuraa, vaivattomastikin, mutta nämä ihmiset olivat erilaisia.
Kuullessaan tutun äänen hän kohotti katseensa, ja Emmien nähdessään hymyili ilahtuneena.
"Emmie! Hei!"
Hän nappasi naisen ensin halaukseen, mutta päästi sitten nopeasti irti.
"Anteeksi. Saako sinua halata?"
Tuhoaisiko hän jotakin mittaamattoman arvokasta, jos tekisi niin? Sotkisi meikin?

Yllättävä halaus ei ehtinyt rekisteröityä tavalla, jota Tempest oli oppinut vihaamaan edellisten päivien aikana. Hänellä ei ollut mitään syytä säpsähdellä tai jännittyä Tiarnanin kosketuksesta, eikä hän voinut ymmärtää kehonsa halua tehdä niin. Nyt hän saattoi vain kiertää käsivartensa Elin ympärille ja rutistaa miestä.
"Saa, tietenkin", hän lupasi hymyä kultaisissa silmissään.
"Kuinka sinä voit? Ihana nähdä pitkästä aikaa."

"Aidan, tuota, henkilökunta ei vaikuttanut kamalan ilahtuneelta, kun halasin häntä", Eli selitti häkeltyneesti naurahtaen, ja kietoi käsivartensa uudelleen Tempestin ympärille.
"En vielä oikein ymmärrä näitä kaikkia tähtijuttuja. Mutta ilmeisesti tämä on paikka, jossa vähemmän kaivattujen on tarkoitus odottaa?"
Hän kurtisti hieman kulmiaan. Se kuulosti pahalta. Tempest ei varmasti ollut vähemmän toivottu.
"Mutta muuten hyvää. Tulin tänne tänään il- ei, päivällä. Kuinka sinä olet voinut, Em?"

Tempest vastasi hymyllä ja silitti kevyesti Elin käsivartta. Kun joku halusi asiakkaansa edustavan punaisella matolla, ulkomuodosta taidettiin olla hyvin ärhäköitä. Hän oli onnekkaasti saanut paljolti vastata itse itsestään, kunhan otti stylistin ehdotukset pukuvalinnoista vakavasti.
"Kyllä, tämä on juuri se paikka", hän sanoi naurahtaen hyväntuulisesti ja vilkaisi ovien suuntaan. Elokuvan tähdet liittyisivät ehkä seuraan vielä ennen näytöstä tai sitten he näkisivät nämä lavalla, esittelemässä elokuvaa.
"Minulla on kaikki ihan hyvin. Tiarnan kertoi sinun pääsevän pyörähtämään täällä. Aida on varmaan todella onnellinen. Hän on ikävöinyt sinua niin kovin."

"Minäkin olen ikävöinyt häntä", Eli vastasi, ja oli aikeissa jatkaa, etteivät he olleet ehtineet juurikaan olla toistensa seurassa, ennen kuin nainen oli jo pyyhkäisty hänen luotaan.
Ja Elliot lähetetty pois hänen tieltään.
"Olisitko tahtonut jotakin juotavaa?" hän kysyi, ja kurtisti hieman kulmiaan yrittäessään tiirata kohti tarjoilupöytiä.
"Minusta tuntuu, että ihmiset täällä törmäilevät jatkuvasti."

Tempest kätki hymyn olkapäänsä yli laskeutuviin hiuksiin ja tarjoutui poimimaan heille lasilliset shampanjaa ohi kulkevalta tarjoilijalta. Hän ojensi toisen Elille.
"Ihmiset täällä tuntuvat edustavan aivan omanlaistaan lajia", hän vastasi. Tähdet saapuivat sisään ja koko väki tuntui kohisevan teatterin käytävillä, joilta teatterin työntekijät olivat alkaneet ohjata vieraita kohti salia.
"En tiedä, tottuuko tällaiseen koskaan. En ole varma, monesko ensi-ilta tämä on, jossa olen Tiarnanin kanssa, ja joka kerta olen yhtä häkeltynyt."

Eli otti tarjotun lasin kiittäen vastaan ja antoi katseensa kiertää hetken ihmisten täyttämää tilaa.
Olikohan Aida onnellinen, kun sai olla osa tätä kaikkea? Ainakin tämä oli näyttänyt nauttivan Edisonin seurasta, kameroista huolimatta. Ehkä tämä kaikki oli jotakin sellaista, mitä Aida oli, ehkä tietämättäänkin kaivannut.
Hän tunsi olonsa hieman hermostuneeksi, mutta hermostuneisuus häipyi nopeasti kun hän muisti, että he näkisivät pian Anastasian ensimmäisen esityksen.
"Ovatko ensi-illat aina tällaisia, Emmie?"

"Tämä on hyvin pieni ja hillitty tapahtuma", Tempest vastasi hymyillen ja siemaisi shampanjaa, lähtien valumaan ihmismassan mukana kohti teatterisalia. He saisivat istua VIP-vieraiden premiumpaikoilla, jossa myös heidän puolisonsa istuivat. Näyttelijät ja ohjaaja liittyisivät seuraan esiteltyään elokuvan.
"Yleensä ensi-illoissa on moninkertainen määrä ihmisiä, kameroita ja melko, hmm, euforisia faneja odottamassa nimikirjoitusta tai vilausta Tiarnanista tai muista näyttelijöistä."

Pieni ja hillitty?
Eli kurtisti kulmiaan ja katsahti uudelleen ympärilleen tilassa samalla kun seurasi Tempestin esimerkkiä ja liittyi ihmisten virtaan, joka valui salia kohti. Tasainen puheensorina kaikui heidän ympärillään kuin jokin suuri, näkymättömien hyönteisten parvi.
"Se kuulostaa varsin... intensiiviseltä", hän huomautti, ja laski toisen kätensä kevyesti Tempestin hartialle pelätessään, että joku tönäisisi hennon naisen kumoon.
"Tulevatko Tiarnan ja muut istumaan meidän kanssamme?"

"Ne ovat, mutta toisaalta on ihana nähdä, kuinka intohimoisesti ihmiset suhtautuvat Tiarnanin ja muiden näyttelijöiden työhön", Tempest myönsi ja keräsi pehmeästi aaltoilevaa merenneitohelmaa käsiinsä, kun otti paikkansa upottavalla, punaisella penkillä. Tiarnan varmaankin istuisi heidän väliinsä.
"Kyllä, he pitävät ensin puheita ja esittelevät elokuvan", Tempest sanoi siemaisten lasistaan, kun haki mukavampaa asentoa, jännitys vatsanpohjaa nipistäen. Sali pimeni ja aplodit valtasivat sen, kun yksitellen näyttelijöitä ja muita elokuvan olennaisia tekijöitä kiipesi lavalle.

Olikohan se samanlaista, kuin teatterin stage doorilla? Eli oli aina pitänyt fanien tapaamisesta. Mutta elokuvanäyttelijöillä fanimäärä taisi olla moninkertainen. Hän tiesi kokemuksesta, että Tiarnan joutui usein liikkumaan turvamiehen kanssa päästäkseen sujuvasti paikasta toiseen. Kävisikö niin Aidallekin? Miltä se tästä tuntuisi?
Hän otti mietteliään kulauksen lasistaan ja oli kumartumassa tyhjän penkin yli kysymään Tempestiltä, tiesikö tämä, mitä Tiarnan ajatteli faneistaan, mutta valojen alkaessa pimentyä hän suoristautui tuolillaan ja suuntasi katseensa kohti lavaa odottaen herkeämättä, että Aida ottaisi paikkansa sillä.
Hurmaa heidät kaikki, prinsessa.

Yksi kerrallaan näyttelijät ja elokuvan tekijät kiipesivät lavalle, esitellen toisensa. Aida yritti olla kikattamatta kuullessaan, kuinka Edison esitteli hänet ja kumartui painamaan suudelman hänen kämmenselälleen, kun hän liittyi jonon jatkoksi viimeisenä. Valkokangas näytti valtavalta. Anastasian nimi kimalteli kultaisena sen poikki ja teki hänen olostaan epätodellisen.
Toivotettuaan vieraat tervetulleeksi, toivottuaan näiden nauttivan rakkaudella tehdystä elokuvasta ja kiitettyään läsnäolijoita paikalle saapumisesta studion toiveiden mukaan, koko rivi saattoi kumartaa ja siirtyä paikoilleen, kun Anastasian ensimmäinen näytös valmistautui alkamaan.
Vatsaa nipisti niin, että koko sali tuntui aaltoilevan, kun Aida istui paikalleen Elin ja Edisonin välissä, punoen sormensa Elin käteen. Hyvä luoja. Anna elokuvan olla hyvä.

Eli ei ollut lainkaan hämmästynyt siitä, että Anastasian - Aidan - esitteleminen herätti yleisössä suurimman reaktion. Hän oli aina tiennyt, että nainen oli todellinen tähti, ja tänä iltana prinsessa myös muille kuin hänelle.
Hän työnsi päättäväisesti mielestään merkillisen tunteen, joka hänet valtasi, kun hän katseli Aidaa ja Edisonia yhdessä. Tämä oli Aidan suuri hetki, eikä mikään saisi pilata sitä.
Kun nainen pujahti penkille hänen viereensä, hän saattoi poimia tämän käden omaansa ja suukottaa sen sormia.
"Se tulee olemaan upea", hän kuiskasi hiljaa, kuin Aidan ajatukset lukien, samalla kun Tiarnan otti oman paikkansa Tempestin viereltä ja poimi vaimonsa käden omaansa.

Hän yritti olla murtamatta Elin sormia. Älä anna minun tuhota lempielokuvaani, älä anna minun tuhota lempielokuvaani, Aida mantrasi mielessään ja rutisti miehen kättä lujemmin, kun elokuva alkoi. Edison hykersi matalasti hänen toisella puolellaan ja kumartui kuiskaamaan rauhoittavia sanoja naisen korvaan.
Elin toisella puolella Tempest tukahdutti vingahduksen kädet suunsa edessä, ja valui alemmas penkillään, kun Nikolai ilmestyi. Hyvä luoja, Tiarnan aiheuttaisi hänelle vielä sydänvian.

Eli ei olisi välittänyt, vaikka Aida olisikin puristanut hänen sormensa kipeiksi. Tämä oli suuri hetki, ja hänenkin vatsassaan pyrähteli perhosia siinä vaiheessa, kun salin valot pimenivät. Hänen toisella puolellaan Tiarnan katsahti vaimoaan ja silitti peukalollaan tämän kämmenselkää samalla, kun Nikolai opetti nuorta Anastasiaa tanssimaan hyräilemänsä laulun tahtiin.
Se taisi olla Tiarnanin oma ääni, ei jälkikäteen mukaan lisätty.
Eli taisi olla se, joka puristi ensin Aidan kättä, kun tämä ilmestyi Anastasiana - tai vielä siinä kohtaa Anyana - ensimmäistä kertaa suurelle kankaalle.
Aida oli upea.
Eli ei ollut epäillyt sitä hetkeäkään, mutta silti hän tunsi kylmien väreiden juoksevan pitkin selkäänsä, kun ensimmäisen laulun nuotit kajahtivat teatterin huippulaatuisista kaiuttimista. Hän ei malttanut olla vilkuilematta vieressään istuvaa naista tasaisin väliajoin nähdäkseen tämän reaktion valkokankaan tapahtumiin.

Ilmestyttyään ensimmäistä kertaa valkokankaalle Aida oli kätkenyt silmänsä käteensä puristaen toisella Elin kättä. Välillä hän kurkisti valkokangasta sormiensa lomasta ja kätki sitten taas silmänsä, sydän hurjistuneella voimalla takoen.
Siihen mennessä, kun Anastasia löysi tiensä hylättyyn palatsiin ja sukelsi muistoihinsa, Aida ei voinut olla katsomatta. Muistojen tanssiaiset olivat henkeäsalpaavat. Niiden haikea, unenomainen loisto oli upeaa, tanssijat liikkuivat kuin liitäen ja musiikki, jopa hänen itsensä laulamana, palautti hänet takaisin kaikkiin niihin muistoihin, joita hänellä oli lempielokuvastaan.
Heidän toisella puolellaan Tempest tuijotti valkokangasta lumoutuneena, kultaiset silmät hohtaen ja liikutuksesta kostuen heti kun hän ajatteli Nikolaita. Ajantaju tuntui katoavan, kun hän saattoi eläytyä tarinaan. Anastasian ja Dimitrin tapa piikitellä toisiaan ja käsinkosketeltava kemia saivat hänet nauramaan käteensä, Rasputinin intensiivinen läsnäolo sai hänet hätkähtämään penkillään ja upea, upea musiikki täytti kirjailijan inspiraatiolla.
Siihen mennessä, kun yhdessä karanneet Anastasia ja Dimitri tanssivat Pariisin yössä, kieppuivat sylikkäin ja unohtuivat nauraen euforiseen suudelmaan, ennen katoamistaan yön hämyyn, Tempest ei voinut mitään poskiaan pitkin valuville kyynelille. Hän rakasti onnellisia loppuja – ja tämä oli kuin puhtaan euforian hengittämistä.

Jollei Aidan ääni olisi täyttänyt salia siinä vaiheessa, kun lopputekstit lähtivät rullaamaan ruudulla, olisi salin täyttävä väki yleisö varmasti ponnahtanut jaloilleen jo sinä vaiheessa, kun ruutu hetkeksi pimeni. Nyt kaikki istuivat kuitenkin paikoillaan kuin lumoutuneina, kaiuttimista soljuvaa musiikkia kuunnellen, ja vielä senkin jälkeen kun viimeinen logo oli kadonnut nälymättömiin, vallitsi nyyhkytyksiä lukuun ottamatta hiljaisuus.
Hetken.
Kunnes sali räjähti ablodeihin niin, ettei paikoilleen kolahtelevien penkkien ääntä erottanut niiden alta, kun yleisö nousi jaloilleen kuin yhtenä olentona.
Eli loi Aidaan säteilevän, ylpeän katseen samaan aikaan kun joku tuotantotiimin vastaavista, tai ehkä teatterin omasta väestä, hän ei tuntenut kasvoja tai univormuja tai mitään muutakaan, kiiruhti viittomaan illan tähtiä lavalle.

Häntä pyörrytti. Tämän täytyi olla unta. Aida kosketti kasvojaan, syke korvissa hakaten, ja vastasi Elin katseeseen hämillisellä, häkeltyneellä hymyllä.
Mutta Edison tarttui hänen toiseen käteensä ja veti hänet mukaansa.
He palasivat hetkeksi lavalle, kumartamaan suosiotaan osoittavalle yleisölle. Se oli hänelle tuttua, ja silti Aida tunsi olonsa epätodelliseksi. Hän oli saanut elää lempielokuvansa tarinan. Hän oli saanut olla Anastasia – ja elokuva oli aika hyvä, eikö ollutkin? Edison suukotti hänen kämmenselkäänsä ja Aida nauroi epäuskoisella euforialla.
Tältä siis tuntui, kun unelmat toteutuivat.
Kun elokuvan tähdet poistuivat suosionosoitusten saattelemina, yleisökin alkoi valua uloskäyntejä kohti. Tempest kurottui tarttumaan Elin käteen, näyttääkseen miehelle tietä after-partyihin.

Jos tämä olisi ollut teatteri, siis teatteri sellaisena kuin Eli sen yleensä mielsi eikä teatteri elokuvia varten, hän olisi tiennyt tarkalleen, mitä tehdä. Hän olisi kiertänyt stage doorille, ja todennäköisesti päässyt odottamaan Aidaa tämän pukuhuoneeseen.
Ja vaikka hän olikin vilpittömän onnellinen siitä, että tämä oli päässyt toteuttamaan yhden unelmansa, hän tunsi merkillisen pistoksen katsoessaan, kuinka tähtiä alettiin ohjata jonnekin pois. Ehkä näistä otettaisiin vielä kuvia, Aidasta ja Edisonista, Anastasiasta ja Dimitristä.
Emmien pieni siro käsi tuntui lohdulliselta hänen kädessään. Muistutti, ettei hän ollut täällä yksin.
"Se oli upea, eikö ollutkin?" hän kysyi, ääni innostuksesta värähtäen.

"Kyllä, se todella oli", Tempest vastasi puristaen hellästi Elin kättä. Nikolain ajatteleminen oli saada hänet itkemään uudelleen. Musiikki soi edelleen hänen mielessään ja sai hänen sydämensä lepattamaan onnellisena.
Hän veti miehen mukanaan kohti teatterisalin sivuovea, josta henkilökunnan jäsen viittoi hänet hymyillen läpi. Tempest johdatti Elin kohti intiimimpejä juhlatiloja, johon elokuvan tekijät, läheiset ystävät ja VIP-vieraat kerääntyivät juhlistamaan iltaa. Toivottavasti maailma syleilisi elokuvaa samalla tavalla muutaman viikon päästä.
"Tiesitkö sinä, että Tiarnankin laulaisi siinä?"

Eli seurasi Tempestiä kuin uskollinen koiranpentu, ja melkein häkeltyi siitä, että heidät päästettiin niin helposti tuiman oloisen turvamiehen ohi, kun hänen aiempi kokemuksensa pelkästään Aidan huoneeseen pääsemisestä oli ollut mitä oli. Mutta ilmeisesti heillä oli nyt oikeanlaiset luvat, tai mitä tällaisissa tilanteissa ikinä tarvittiinkaan.
"Ei, en tiennyt", hän myönsi, melkein nolona. Hän oli tiennyt lähinnä Aidan osuudesta, eikä siitäkään aivan kaikkea.
"Luuletko, että ehdimme nähdä heitä vielä tänään?" hän kysyi vilpittömän mietteliäänä.

"Emmeköhän", Tempest vastasi hymyillen ja johdatti Elin upottavilla sohvilla, pehmeillä valoilla ja ylellisillä tarjoiluilla varustettuun tilaan, joka täyttyi hiljalleen puolisoista ja elokuvan tekijöistä sekä maineikkaista VIP-vieraista. Tempest vaihtoi puolittaisia hymyjä useamman tutun kanssa, ennen kuin osoitti Elille suojaisaa sohvanurkkausta, johon voisi pesiytyä odottamaan.
Elokuvan tähdistä haluttaisiin vielä valokuvia ja haastatteluja.
Hän painoi käden sydämelleen ajatellessaan laulavaa Nikolaita.
"Oliko sinulla lempikohtausta?"

Totta kai Aidan oli nyt saatava nauttia kaikesta, mitä elokuvan tekemiseen liittyi. Ja jos se tarkoitti, etteivät he ehtisi puhua tai nähdä, ennen kuin hänen olisi lennettävä takaisin Lontooseen, sille ei mahtanut mitään. Heillä olisi aikaa sitten, kun Aida tulisi jouluksi kotiin.
Siihen oli vielä aikaa.
"Tahtoisitko juotavaa?" hän kysyi Emmieltä, ja kosketti naisen hartiaa. Silmissä häivähti hymy.
"Oopperakohtaus. Minäkin olin siellä. Tai siinä. Aida oli uskomattoman upea... Onko sinulla lempikohtausta, Emmie?"

Tempest pudisti kohteliaasti päätään. Yksi lasi shampanjaa oli varmasti yltäkylläisesti.
"Oopperakohtaus oli ihana", hän myönsi silmät tuikahtaen. Aida oli kertonut Elin vierailusta kuvauksissa. Sen oli täytynyt olla ihanaa. Hänen lempikohtauksiinsa lukeutuivat toki kaikki, joissa Nikolai esiintyi, mutta ehkä se oli itsestäänselvää.
"Journey to the Pastissa on ihanaa, kevyttä valoa ja toivoa, Once upon in December oli tyrmäävä visuaalisesti ja Remember oli uskomattoman hieno lisäys alkuperäiseen tarinaan. Mutta lempikohtaukseni on luultavasti elokuvan loppu, kun Anastasia ja Dimitri karkaavat yhdessä ja ovat niin onnellisia yhdessä, koko elämä edessään."

"Tiedätkö, olisin voinut melkein arvata tuon", Eli huomautti hyväntuulista hymyä suupielessään. Hänen ystävänsä oli romantikko, ja onnellisten loppujen ystävä.
Onneksi Aidan esittämä hahmo sai viimein onnellisen lopun. Ei kuolemaa.
"Minäkin pidän siitä, loppukohtauksesta. Ja siitä, että loppu oli onnellinen."
Hän katsahti ympärilleen taidokkaasti valaistussa tilassa. Oli merkillistä, kuinka erilainen tunnelma oli kuin niissä after-partyissä, joihin hän oli osallistunut - mikä yleensä tarkoitti baariin menemistä porukalla.
Tai ehkä se olikin hän, joka oli erilainen.
"Onko tämäkin tilaisuus pieni ja intiimi verrattuna joihinkin?" hän kysyi, kääntäen katseensa Emmieen.

"Kyllä", Tempest naurahti ja silitti Elin käsivartta kevyesti, kuin vastaten alitajuisesti vaistoamaansa levottomuuteen. Tarjoilijat kiertelivät ihmisjoukossa, ja kirjailija kohosi jaloilleen parin tutun hahmon lähestyessä, vaihtaen keveitä poskisuudelmia pariskunnan kanssa. Kyllä, ylihuomenna hän tulisi jälleen studioille. He viettäisivät vielä muutaman päivän Los Angelesissa ennen lentoa Lontooseen ja olisi hullua jättää käyttämättä mahdollisuutta nähdä hänen kirjojensa syntyä todellisuudeksi.
Osa tähdistä liittyi jo juhlaväen seuraan ja aiheutti kohinaa.

Tempestkin vaikutti hyvin luontevalta näiden ihmisten keskellä. Mutta ehkä tällaiseen oli totuttava, jos kun oli yhdessä filmitähden kanssa. Pitäisikö hänenkin oppia?
Eli unohtui hetkeksi miettimään elämää, johon kuuluisi loputon määrä erilaisia tilaisuuksia, joissa Aida revittäisiin antamaan haastattelua tai kameran eteen. Mutta tämähän oli ainutkertainen tapahtuma. Aidan unelman täyttymys, jonka jälkeen he voisivat palata takaisin entiseen, eikö niin?
Hän huomasi Tiarnanin pujottelevan heitä kohti ja heilautti miehelle kättään.

Tuottajapariskunta, joka kuului itseoikeutettuna vieraana melkein jokaiseen suureen elokuva-alan tapahtumaan, jatkoi matkaa. Tempest oli edelleen yhtä häkeltynyt siitä, että Awakening oli niin valtava, arvokas projekti. Hän ei uskaltanut laskea, montako nollaa seitsemän elokuvan tuottamisen budjetissa oli.
Tiarnanin näkeminen sai hänet sulamaan häikäistyneeseen, ujoon hymyyn.
"Olit uskomaton, rakas", hän vetosi pehmeästi astuen miestä vastaan ja kurottui painamaan suudelman tämän poskelle.
"Aivan uskomattoman ihana."

Tiarnan tervehti tuottajapariskuntaa tuttavallisesti ennen kuin keskitti huomionsa vaimoonsa ja kietoi käsivartensa tämän vyötärölle.
"Olen pahoillani, että jouduit odottamaan", hän vetosi, kumartuessaan vastaanottamaan poskisuudelman. Ainakin Eli oli ollut pitämässä Tempestille seuraa - vaikka tämä olikin näyttänyt pärjäävän varsin hyvin keskustellessaan pariskunnan kanssa.
"Aidalla saattaa mennä vielä hetki", hän jatkoi, kääntäen katseensa Eliin joka näytti hieman eksyneemmältä kuin tavallisesti.
"He ovat Edisonin kanssa tällä hetkellä varsin kysyttyjä."

Tempest ei osannut hävetä sitä, kuinka avoimen ihailevana katseli Tiarnania. Mies oli uskomaton – ei vain siksi, että oli häkellyttävän komea ja lahjakas näyttelijänä, vaan siksi, että Tiarnan oli uskomaton jokaiselta solultaan. Niin huomaavainen, epäitsekäs, lempeä ja suurisydäminen, ettei se tuntunut olevan edes mahdollista. Tempestin ei ollut koskaan tarvinnut tuntea oloaan ulkopuoliseksi, edes silloin, kun hänen nimensä ei merkinnyt kenellekään mitään, sillä Tiarnan oli aina huolehtinut hänestä.
Hän nojasi päänsä hetkeksi miehen rintakehää vasten ja hengitti tuoksua, joka sai perhoset hänen vatsassaan törmäilemään toisiinsa humaltuneina.
"Et kertonut minulle, että laulat elokuvassa", hän huomautti, ääni takin vaimentamana ja halasi miehen vyötäröä kevyesti.

Vyötärölle kiertynyt käsi silitteli hellästi sen kaarta puvun kultakirjaillun kankaan läpi. Tiarnanin oli ollut vaikea pitää katseensa, ja vielä vaikeampi pitää kätensä erossa Tempestistä, kun tämä oli pukeutunut heidän sviitissään iltaa varten. Hän oli halunnut koskettaa, seurata kullalla kirjailtuja kuvioita sormenpäillään ja siirtää vaaleita, untuvaisia hiuksia syrjään painaakseen suudelman sirolle niskalle.
Vaikka se olisikin muistuttanut häntä jäljistä, jotka yhä kirjoivat hänen vaimonsa kaulaa.
"Enkö?" hän kysyi, hymyn nykäistessä suupieltä ylemmäs.
"Taisi unohtua. Vanha mies."

Häkeltyneet perhoset kutittivat häntä, kun Tempest kohotti kasvonsa ja tutki Tiarnanin kasvoja ja rakkaita myrskysilmiä. Hänessä oli luultavasti jotain vikana, mutta hopea miehen hiuksissa oli tehdä hänen polvensa huteriksi.
"Et", hän vastasi ja hipaisi miehen poskea sormenpäillään. Miten hän toivoi, että tänä iltana hän voisi ravistautua irti hermostuksesta.
"Joku päivä pysäytät vielä sydämeni", hän totesi ja kurottui hipaisemaan huulillaan miehen leukaperää. Hän ei varmasti olisi ainoa. Uskollinen, alati kasvava fanikanta voisi hyvinkin pökertyä nähdessään Tiarnanin jälleen julkisuudessa.

Tiarnanin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Toivon, että en", hän huomautti, ja kumartui painamaan nopean suukon vaimonsa otsalle.
"Tai ainakin minun olisi sitä ennen opittava käynnistämään se uudelleen."
Hän tunsi valtavaa helpotusta siitä, että Tempest näytti olevan kunnossa. Koko valokuvauksen ajan hän oli ollut huolissaan siitä, että tämä olisi ehtinyt ahdistua väkijoukossa.
Ehkä he olivat hitaasti menossa parempaan suuntaan.
"Tahtoisitko jotakin? Syötävää, juotavaa?"

Sinut. Häkellyttävä ajatus sai Tempestin painamaan ujona katseensa ja irrottautumaan halauksesta niin, että saattoi istua takaisin Elin viereen. Hän pudisti päätään kohteliaasti tarjoukselle ja kosketti Elin käsivartta, kun Anastasia ja Dimitri saapuivat täynnä euforista hyvää tuulta, täyttäen tilan helposti naurulla.
Moni kaipasi muutamaa sanaa elokuvan päänäyttelijöiden, ohjaajan ja tuottajien kanssa. Moni oli myös valmis pitämään pieneen puheen tehdystä elokuvasta. Ohjaaja omisti puheensa Aidalle, viitaten naiseen 'syntyneenä tähtenä', mikä sai hänet nauramaan epäuskoisesta onnesta. Hän tunsi humaltuneensa tunteesta, käsinkosketeltavasta euforiasta.
Hitaasti he saattoivat taittaa tietään tilan poikki.

Elin katse kirkastui, kun hän näki, tai pikemminkin aisti tämän saapuneen huoneeseen. Hän kosketti nopeasti Tempestin kättä ja nyökäytti päätään Aidaa kohti, ja nykäisi itsensä sitten pystyyn mennäkseen naista vastaan.
Hän ei vain koskaan päässyt niin pitkälle. Juhlaväki tuntui kerääntyvän kaksikon ympärille kuin magneetin vetämänä - ensin Eli ajatteli yöperhosia ja lamppuja, mutta se oli hirvittävän synkkä mielikuva - ja jotenkin hän päätyi aina ajautumaan vain kauemmas huoneen laidalle.
Jouduttuaan kiilatuksi syrjään jälleen kerran Eli viimein luovutti ja valahti istumaan nojatuoliin, joka näytti hyvin paljon samanlaiselta kuin se, jossa hän oli hetkeä aiemmin istunut, mutta joka oli kuitenkin eri väriä.
Toisella laidalla huonetta Tiarnan oli istahtanut Tempestin viereen ja vetänyt naisen kevyesti kainaloonsa.
"Näetkö, Em, minua ei todella olisi tarvittu promokiertueelle. Tuo kaksikko olisi pärjännyt mainiosti kahdestaan", hän huomautti naurua silmissään.

"Et taida nähdä itseäsi lainkaan selvästi", Tempest vastasi Tiarnanille huvittuneena ja hipaisi tämän kaulaa nenänpäällään. Nuorella Nikolailla oli edelleen uskollinen fanikunta, samoin kuin miehellä itsellään, ja Nikolain astuminen valkokankaalle saisi taatusti yhden jos toisenkin sydämen lepattamaan.
Aida tunsi päänsä olevan niin pyörällä, että värikäs huone melkein aaltoili. Hän meni laskuissa montako kertaa kiitti ihmisiä ympärillään uskomattoman kauniista kehuista. Vatsa tuntui kipeältä jo hieman käheästä naurusta ja pää keveältä sekä euforiasta että shampanjasta.
Edisonin käsi viipyi hänen vyötäröllään luontevana, kun he nojautuivat ottamaan yhteiskuvan vielä yhden vieraan kanssa. Sitten hän huomasi Elin kasvot juhlavieraiden lomasta.
"Suokaa anteeksi", hän vetosi jäänsiniset kissansilmät hymystä siristyen ja pujotteli ihmisten lomasta lähemmäs, voidakseen tervehtiä miestä.
"Hei."

Eli oli yrittänyt aikansa seurata katseellaan Aidan menoa löytääkseen sopivan tilaisuuden liittyä seuraan, ja pariin kertaan hän oli jo ehtinyt ponkaista seisomaan, kun nainen oli taas pyyhkäisty ihailevan ihmisjoukon keskelle. Hän ei voinut olla ajattelematta, ettei tämä ollut lainkaan samanlaista, kuin teatterilaisten kesken, ja tunsi häkellyttävää koti-ikävää.
Siinä vaiheessa, kun Aida löysi hänet, hän oli unohtunut taittelemaan lautasliinaa ajatuksiinsa vaipuneena. Naisen saapuminen sai hänen kasvonsa sulamaan hymyyn.
"Hei, prinsessa. Onko ollut mukavaa?"

Aida vastasi säteilevästi hymyillen. Hän kiersi käden Elin niskalle ja vajosi istumaan miehen syliin nojatuoliin, joka oli luultavasti suunniteltu yhdelle, mutta tila ei ollut koskaan ollut heille ongelma.
"Uskomatonta", hän myönsi silittäen kiharaisia hiuksia taakse, välittämättä siitä, että tunsi monen uteliaan silmäparin selässään.
"Olen melko varma, että uneksin. En koskaan kuvitellut voivani tehdä jotain tällaista."

Eli kietoi käsivartensa Aidan vyötäisille ja hautasi kasvonsa hetkeksi tämän kaulaa vasten, hengittäen syvään tuoksua, jota oli kaivannut niin epätoivoisesti.
"Minä taas tiesin aina, että sinä tulisit tekemään juuri jotakin tällaista", hän vakuutti, ja kallisti päätään niin, että saattoi nähdä naisen kasvot.
"Sinä itse olet uskomaton, prinsessa. Äänesi lumosi kaikki."

Aida nauroi käheästi kehräten ja halasi Eliä tiukasti, painaen suudelman vaaleanruskeisiin hiuksiin. Kosketus ja hengityksen lämpö hänen kaulallaan lähettivät ihastuttavia väreitä alas hänen selkäänsä, muistuttivat kaipauksesta, joka seurasi useamman viikon erossaolosta.
Kauaa he eivät saaneet olla kaksin, sillä hänen huomiotaan kaivattiin vielä. Aida ei kuitenkaan suostunut nousemaan heti Elin sylistä, vaan silitteli miehen niskaa ja esitteli tämän lämpimästi.
"Toivon, ettet ole ollut toivottoman tylsistynyt", hän vetosi heidän saadessaan yksityisen hetken, "en ole osannut aavistaa, millaisia tällaiset ensi-illat ovat."

Jos Eli olikin tuntenut jonkinlaista harmistusta aikaisemmin, se kaikki oli jäänyt taakse siinä vaiheessa, kun Aida oli istahtanut hänen syliinsä. Nyt hän tunsi taas olevansa oma itsensä, ja tilaisuus oli melkein kuin yksi niistä teatteriväen juhlista, joihin he olivat osallistuneet.
Melkein. Mitä nyt suurempi ja hienompi.
"En tietenkään ole", hän vakuutti, ja antoi sormiensa silittää Aidan vyötäröä.
"Ja totta kai kaikki haluavat puhua kanssasi, sinä olet illan tähti. Ehditkö muuten jo tervehtiä Emmietä?"

"Ehdimme nähdä eilen", Aida vastasi ja antoi katseensa pyyhkäistä juhlatilaa. Se tulvi hyväntuulista puheensorinaa ja naurua. Joku oli tainnut laittaa elokuvan soundtrackin soimaan vaimeasti taustalle. Tuttu musiikki sai hänen vatsansa nipistämään epätodellisesta onnesta.
Hän siveli Elin niskaa pohtien, olisiko heidän sopivaa lujahtaa jatkamaan iltaa kaksin. Hän oli todella ikävöinyt miestä. Samalla hän ei olisi raaskinut lähteä, sillä tämä oli kuin unta eikä Aida uskonut, että hän voisi kokea samanlaista iltaa uudelleen elämässään.
"Luulen, että voisimme livahtaa hotellille", hän kuiskasi miehen korvaan.

Tempestistä puhuminen sai Elin katsahtamaan ympärilleen juhlatilassa naista etsien, mutta ehkä tämä oli joutunut tempaistuksi Tiarnanin mukaan johonkin hienostuneeseen keskusteluun. Jostain syystä hän oli päättänyt, että ihmiset keskustelivat tällaisissa tilaisuuksissa hienostuneesti, hienostuneemmin kuin he omalla porukallaan.
Aidan kuiskaus sai Elin käden vaeltamaan hieman alemmas tämän lantion kaarelle.
"Prinsessa, tiedäthän, etten voi vastustaa tuollaista ehdotusta..."

Aida nauroi kehräten ja hipaisi Elin nenää sormenpäällään. Ehkä heidän pitäisi luikahtaa tiehensä. Siitä tuntui olevan kokonainen elinikä, kun he olivat saaneet olla rauhassa kahden – ja vaikka hän voisi varmastikin käydä kotona heidän kiertueensa siirtyessä Lontooseen ensiviikolla, hän ei luottanut siihen, että saisi todella viettää aikaa Elin kanssa.
"Mennään", hän kehoitti ja veti Elin ylös kanssaan. Hän ilmoitti heidän lähdöstään vaivihkaa Harveylle, joka kurtisti kulmiaan protestina, mutta ei voinut kuin myöntyä.
Aida puristi miehen kättä lähtiessään kohti ulko-ovia, mutta muutti viime hetkellä mielensä ja suuntasikin varauloskäyntinä toimivalle sivuovelle. Heidän ei pitänyt joutua turvautumaan autoon muutaman korttelin matkalla.

Eli katsahti vielä ympärilleen, jos olisi sattunut näkemään Tempestin ja Tiarnanin, mutta ehkä nämä arvaisivat heidän livahtaneen omille teilleen. Se oli varsin heidän tapaistaan.
Eikä Eli osannut edes hävetä.
"Oletko varma, että voimme lähteä?" hän kysyi, kun he olivat päässeet sivuovelle johtavaan käytävään.
"Nuo ihmiset olivat hyvin ihastuneita sinuun, prinsessa."
Niin kuin olen minäkin, hän lisäsi mielessään.

Aida vastasi kiepahtamalla ympäri ja painamalla pikaisen suudelman Elin huulille. Hän voisi syleillä tätä iltaa uskomattomana, unenomaisena muistona.
Hän pujottautui ulos sivuovesta Los Angelesin öisinkin eläville kaduille ja veti Eliä perässään kohti hotellia. Palmut tien varsilla saivat hänet hykertämään edelleen innostuksesta. Palmuja! He olivat Los Angelesissa! Tämä oli hullua. Vielä hullumpaa oli se, että he olivat juuri katsoneet hänen elokuvansa ensi-illan.
"On ihanaa, että olet täällä", hän totesi epäuskoisena.

Tyhjässä käytävässä oli helppo kuvitella, että he olivat jälleen teatterilla. Tosin tällä kertaa ovien takana ei odottaisi joukko innokkaita faneja - tai ainakin Eli uskoi, ettei odottaisi. Hän ei voinut olla täysin varma. Hän ei ollut koskaan ennen ollut vastaavassa tilaisuudessa.
Ei odottanut, kuten he saivat huomata.
"Hitto Aida, täällä on palmuja", Eli hengähti, ja juoksutti vapaan kätensä sormet läpi hiuksistaan - toinen käsi oli kietoutunut Aidan ympärille heti, kun he olivat päässeet kadulle.
"Palmuja!"
Hän katsahti vierellään kävelevää Aidaa silmät tuikkien.
"Oletko käynyt rannalla?"

"Olen", Aida vastasi hymyillen ja kurottui painamaan suukon Elin poskelle. Hän oli lähettänyt miehelle jokusen kuvankin aurinkoiselta hiekkarannalta kaikkien muiden kuvien joukossa. Suuri osa niistä kuvasi palmuja, joita hän rakasti täydestä sydämestään.
"Ehkä sinäkin ehdit pyörähtää huomenna rannalla, ennen lähtöäsi. Mihin aikaan lentosi lähtee?" hän kysyi ja kääntyi kadunkulmasta lehdistöviikonlopun näyttämönä toiminutta hotellia kohti. Salamavalo räpsähti ja oli sokaista hänet hetkeksi. Huppariin pukeutunut mies kameran kanssa jatkoi kuvausta kulkien takaperin heidän edessään.
"Hei Aida, mitä pidit elokuvasta?" Pian toinen liittyi seuraan.
"Oletko pitänyt Los Angelesista? Mitä teet seuraavaksi?" Kohta hotellin ovella parveilleet kuvaajat olivat liittyneet seuraan ja salamavalojen välke ympäröi heidät.

"Se olisi mahtavaa. Ehkä ehdin, jos herään aikaisin... Pääsisitkö mukaan?"
Olisi mahtavaa käydä rannalla Aidan kanssa, eikä vähiten siksi, että tämä näytti uskomattoman hyvältä uimapuvussa. Englannin harmaa sää tarjosi harvoin mahdollisuuksia siihen. Harmillisen vähän. Todella harmillisen.
"Lento lähtee hiukan ennen kolmea, siihen jäisi hetk-"
Hänen lauseensa jäi kesken, kun salamavalo räpsähti. Hän räpytteli häkeltyneenä silmiään, ja halasi Aidan tiukemmin kylkeensä.
"Anteeksi mitä?"

Jatka vain kävelyä, Aida muistutti itseään. Hän saattoi ymmärtää, miksi Emmie oli niin ahdistunut paparazzeista, sillä kieltämättä salamavalon hektinen välke ja ympärillä hyörivät kuvaajat tekivät olon herkästi klaustrofobiseksi, aiheuttivat spontaanin halun pyrähtää juoksuun.
"Näytät upealta, ketä sinulla on päällä?"
"Kuka hän on? Oletteko te yhdessä?"
"Miten ensi-ilta meni?"
"Kiitos Aida, kiva nähdä sinua!"
"Nautitko elokuvan kuvauksista?"
Aida puristi Elin kättä, soi kohteliaan, hieman hämillisen hymyn välkkyville kameroille ja veti miehen kohti hotellin sisäänkäyntiä, pujottautuen kuvaajien lomasta sisään aulaan, jossa melu yhtäkkiä lakkasi. Kamerat välkähtelivät vielä lasisten ovien takana. Aida veti syvään henkeä, kosketti kasvojaan ja veti Elin sitten kohti hissejä.

Elista tuntui, ettei hän edes ehtinyt täysin hahmottaa, mitä oli tapahtunut, ennen kuin hotellin lasiovet sulkeutuivat heidän takanaan. Paparazzeja. Ne olivat olleet paparazzeja.
Hitto.
Totta kai hän oli tiennyt, että niin kävi julkisuuden henkilöille. Tiarnanille ja Emmielle, esimerkiksi, ja joskus Samuelillekin, mutta hitto, ei hän ollut kuvitellut, että...
Hän katsahti Aidaa, kulmat kurtistuneina.
"Hitto, oletko kunnossa?"

Aida hieraisi kasvojaan ja nojasi hetkeksi hissin seinään. Hän saattoi vihdoin toteuttaa kiusauksen ja juoksuttaa sormet läpi hiuksistaan.
"Kyllä, totta kai", hän naurahti häkeltyneenä. Ne olivat vain kameroita. Harvey huutaisi hänelle. Managerin mielestä hänen pitäisi päätyä kameroihin vain silloin, kun hänen oli tarkoitus.
"Oletko sinä?" hän kysyi tarttuessaan Elin käteen ja vetäessään miehen perässään kohti sviittiään. Ikkunasta näkyvä Hollywood-kyltti tuntui yhtä epätodelliselta kuin koko ilta. Aida heittäytyi selälleen ylellisen suurelle parisängylle ja nosti käsivarren otsalleen. Koko maailma tuntui pyörivän ja tekevän hänen päästään kevyen.

Eli ei ollut täysin varma.
Vielä hetki sitten he olivat ihastelleet palmuja ja puhuneet rannasta - jolle he olisivat ainakin entisessä elämässään voineet suunnata periaatteessa vaikka keskellä yötä - ja yhtäkkiä he olivat joutuneet valokuvaajien piirittämiksi.
Se tuntui epätodelliselta.
Tuntien olonsa vielä liian rauhattomaksi Eli jäi kiertämään sviitin makuuhuonetta ja seisahtui katselemaan ulos ikkunasta.
"Onko näin käynyt useinkin?"

"Anastasian ensi-illan lähestyminen kuulemma villitsee heitä", Aida vastasi ja kallisti päätään taakse niin, että saattoi katsella ikkunan eteen jäänyttä Eliä. Kastanjanpunaiset hiukset valahtivat alas sängyltä. Ylösalaisin näyttäytyvä maailma tuntui vain sopivalta.
"Etkö tulisi tänne?" hän vetosi.
"Olen ikävöinyt sinua, kullannuppu."

Eli kurtisti kulmiaan epäselvänä ikkunasta heijastuvalle peilikuvalleen. Kai joku pitäisi huolta siitä, ettei Aidalle sattuisi mitään? Ehkä heidän olisi pitänyt ottaa auto myös paluumatkalle, niin että he olisivat välttyneet tällaiselta kohtaamiselta.
Hän oli huolissaan.
Ja silti Aidan vetoomus sai kaipuun heräämään hänen kehossaan. Hän kääntyi ympäri ja astahti vuoteen viereen, ja katseli hetken sen vierellä seisten naisen kasvoja. Hymy häivähti hänen suupielissään, kun hän kumartui, kupersi kätensä pisamaisten kasvojen ympärille ja painoi suudelman huulille, jotka hänen näkökulmastaan olivat ylösalaisin.

Huulet kääntyivät hymyyn ja Aida kehräsi käheytyneestä naurusta suudelmaa vasten.
Hän kierähti sängyllä vatsalleen ja kiipesi polvilleen niin, että saattoi tarttua vihreään solmioon ja vetää Elin lähemmäs.
"Miten sinun viikkosi ovat menneet?" hän kysyi napittaen auki siistiä kauluspaitaa ja nojautuen hamuamaan miehen kaulaa, kun kädet hakivat tietään paljaalle rintakehälle.

Tavassa, jolla solmio painautui kevyesti niskaa vasten, kun Aidan sormet kietoutuivat vaativina sen ympärille, oli jotakin hyvin... innostavaa.
Eli kumartui kuuliaisesti lähemmäs ja laski kätensä tämän vyötäisille. Puku oli hyvin kaunis, ja imarteli Aidan vartaloa. Silti hän tunsi vastustamatonta halua, tai ei, tarvetta, riisua sen heti.
"Hitaasti", hän myönsi, ääni käheänä tavalla, jolla ei ollut mitään tekemistä liian puhumisen kanssa.
"Olen ikävöinyt sinua, prinsessa."

"Niin minäkin sinua", Aida vastasi ja näykkäsi miehen kaulansyrjää. Väsymys viipyi hänen mielensä laidalla, mutta hän ei halunnut antaa sille valtaa vielä. Edelliset viikot olivat olleet hyvin hektisiä.
Hän avasi loputkin napeista ja sysäsi sitten puvuntakin ja paidan pois miehen harteilta. Tuskin ne siitä kärsisivät, jos lojuisivat jokusen tunnin lattialla. Kravatti sai jäädä vielä kaulaan, sillä siitä sai varsin miellyttävän otteen.
"Aivan valtavan paljon", hän huokasi miehen ihoa vasten ja antoi kätensä vaeltaa alas nyt paljasta vatsaa.

Väsymys viipyi myös Elin kehossa, vaikka pää olikin jo menettänyt käsityksensä siitä, montako tuntia hän oli valvonut ilman unta. Hänen lääkärinsä olisi todennäköisesti paheksunut, mutta hitot siitä. Aida oli tässä, se olisi vaikka kahden vuorokauden univajeen arvoista.
Hän suoristi käsiään niin, että takki ja paita pääsivät valahtamaan lattialle, ja vei ne sitten uudelleen Aidan vyötäisille. Tällä kertaa sormenpäät etsiytyivät kuitenkin puvun selkämykselle.
"Tarvitsetko apua tämän kanssa..?"

Hän kehräsi pehmeästi naurusta ja näykkäsi nyt Elin alahuulta, painaen suudelman miehen huulille. Voi taivas, olen ikävöinyt sinua.
"Ehdottomasti", Aida lupasi, toinen käsi solmion ympärillä viipyen. Toinen käsi valui leikittelemään miehen housujen vyötäröllä, hipoen niiden nappia ja vetoketjua.
"Et arvaakaan, miten olen haaveillut avustasi riisuutumisessa", hän nauroi ja kallisti päätään, jotta saattoi hamuta miehen kaulaa.

Paine niskalla lähetti taas miellyttäviä... tuntemuksia alas Elin selkää. Voisikohan hän ottaa solmion mukaan arkipukeutumiseensa? Ryhtyä hipsteriksi? Vai olivatko rusetit enemmän hipstereiden juttuja?
Ehkä hän voisi ottaa asiasta selvää. Sitten myöhemmin. Nyt hänellä oli paljon tärkeämpää tekemistä.
Malttamattomat sormet ujuttautuivat avaamaan sinistä luomusta, joka olisi varmasti maksanut hänen palkkansa verran tai enemmän.
Silläkään ei ollut nyt väliä.
"Pelkäsin, että saattaisin tulla hulluksi ikävästä..."

"Hyvä", Aida vastasi pehmeästi hamuten miehen kaulaa ja nojautui tätä vasten. Hänkin oli kaivannut Eliä – ei vain miehen läheisyyttä, vaan parasta ystäväänsä. Kaikki tämä oli niin uutta ja epätodellista, paikoin melkein absurdia. Miten hän oli toivonut, että voisi jakaa sen rakkaimman ystävänsä kanssa.
"Piditkö sinä todella elokuvasta?" hän kysyi häivähdys huolta äänessään ja siveli sormillaan paljasta kylkeä, ennen kuin siirtyi avaamaan housuja.

"Tietenkin pidin", Eli vakuutti, samalla kun sormet liu'uttivat pukua auki niin, että pääsivät hyväilemään sen alta paljastuvaa ihoa. Sen lämpö vain lisäsi kaipuuta, joka oli vaivannut häntä siitä lähtien, kun hän oli saattanut Aidan lentokentälle. Juuri tällä hetkellä kaipauksesta oli kadonnut pelko, jota hän oli tuntenut silloin: mitä, jos nainen ei tulisikaan enää takaisin?
Mutta totta kai Aida palaisi.
"Mutta aivan erityisesti minä pidin sinusta", hän myönsi, samalla kun lähti ujuttamaan mekkoa pois naisen yltä.

Aida nousi seisomaan sängylle, sipaisten Elin kiharaisia hiuksia, ja astui sitten ulos kauniista, yönsinisestä iltapuvusta, joka muistutti häntä Pariisin oopperatalolla eletystä unelmasta. Elegantit, hopeakirjotut korkokengät saivat kopsahtaa lattialle.
"Minäkin pidän sinusta", hän muistutti ja kiersi kätensä miehen niskalle, loikaten ketterästi hajareisin tämän syliin reisimittaisissa, pitsikirjotuissa sukissa ja alushousuissa.
"Kolme viikkoa on tuntunut eliniältä."

Kolme viikkoa oli elinikä. Kolme viikkoa oli enemmän kuin elinikä, jos sattui olemaan perhonen.
Eli ei tuntenut edes huonoa omaatuntoa siitä, että kaunis puku saattaisi rypistyä. Itse asiassa hän ei suonut sille ajatustakaan, kun nappasi Aidan syliinsä ja kiepautti tämän ympäri ennen kuin pysähtyi ja hamusi suudelmaa naisen huulilta.
"Olet aivan jumalaisen kaunis, tiesitkö sen?" hän kysyi, kun valui suudelmineen sirolle kaulalle, kastanjanpunaisten kiharoiden yrittäessä tunkeutua hänen kasvoilleen.

Kehu sai Aidan kehräämään onnellisesta naurusta. Hän upotti sormensa Elin hiuksiin ja halasi miestä jaloillaan, antaen silmiensä painua kiinni huulten kosketuksesta kaulallaan.
Luojan kiitos heillä olisi edes tämä yö yhdessä. Hän ei ollut varma, montako päivää olisi vielä selvinnyt ilman Eliä, lipsumatta hulluuteen.
Toinen käsi valui alas paljasta vatsaa ja liukui sisään miehen housuihin.

Kosketus sai Elin huokaisemaan hiljaa.
"En ole varma, kykenenkö olemaan juuri nyt prinsessan arvoinen", hän myönsi, ääni kähentyneenä. Ainakin hän oli luopunut toivosta käyttäytyä kuin herrasmies, viimeistään siinä vaiheessa, kun hänen paitansa oli lentänyt lattialle.
Hän olisi voinut palata mahtipontisen sängyn luo, mutta sen sijaan hän otti pari askelta Aida sylissään, pyyhkäisi tavaroita kärsimättömästi syrjään seinän vieressä olevan lipaston päältä ja laski naisen nojaamaan sen reunaa vasten samalla kun näykkäsi tämän kaulaa.

"Sinä olet minun kaikkeni", Aida muistutti ja näykkäsi vastauksena Elin korvanlehteä, hieraisten nenänpäällään vaaleanruskeita hiuksia. Hän käytti toista kättä apuna kiemurrellakseen ulos alushousuistaan ja antoi toisen hyväillä miestä kaivaten.
Eli oli heistä taatusti parempi – se, jonka arvoinen hänen tulisi yrittää olla.
"Olen niin onnellinen, että olet täällä", hän huokasi miehen ihoa vasten ja ujutti tämänkin housuja alemmas.

"Minäkin olen hyvin iloinen siitä, että olen täällä", Eli huokaisi vasten Aidan solisluun siroa kaarta, samalla kun hänen kätensä ujuttautui tämän selälle avaamaan rintaliivien hakasia. Oli mennyt hyvä tovi, ennen kuin hän oli aikanaan oppinut avaamaan ne näppärästi, eikä hän vieläkään voinut käsittää, kuinka naisten oli mitä ilmeisimmin mahdollista avata ne taivuttamalla kättään taaksepäin.
Liivit saivat lentää kaaressa lattialle. Tai jonnekin, hän ei ollut varma, sillä hän oli liian kiireinen suutelemaan paljastunutta ihoa.
"Rakastan sinua, prinsessa."
Hän oli ollut hölmö tuntiessaan... jotakin katsellessaan Aidaa ja Edisonia.

"Minäkin rakastan sinua", Aida huokasi tukistaen hellästi miehen kiharaisia hiuksia ja halasi tätä jaloillaan. Niin hän todella teki. Oli rakastanut paljon kauemmin kuin oli ymmärtänyt.
Heillä ei ollut lainkaan niin paljoa aikaa yhdessä kuin hän toivoi, ja se teki hänestä malttamattoman. Hän sysäsi Elin housuja kunnolla alas, näykkäsi miehen korvaa uudelleen ja houkutteli tämän sitten painautumaan lähemmäs. Hetki toi hänen mieleensä aina ensimmäisen kerran, kun he olivat olleet yhdessä, kymmenen vuotta sitten.
Ja hän oli ymmärtänyt, mikä käsittämätön hölmö oli ollut.

Housut valahtivat niin alas, että lopulta Eli vain potki ne kärsimättömästi pois nilkkojensa ympäriltä. Hänen ajatuksensa hakeutui hetkeksi sukkiin, pahuksen sukkiin jotka olivat taas jaloissa, mutta kärsimättömyys ja kaipuu voittivat. Hän ei yksinkertaisesti kyennyt siirtymään kauemmas Aidasta kumartuakseen riisumaan sukkansa, pelkkä ajatuskin teki melkein fyysisesti kipeää.
Seuraavalla kerralla sitten. Ehkä. Jos malttaisi.
Hän antoi käsiensä hakea paremman otteen naisen lantiolta ennen kuin painautui lähemmäs. Ehkä heillä ei ollut naapureita, jotka olisivat häiriytyneet kevytrakenteisen lipaston osuessa seinään.

Yhteen päivään mahtuva euforia oli melkein liikaa. Hänen maailmansa pyöri, epäuskoisesta onnesta, toteutuneista unelmista – ja puhtaasta, fyysisestä nautinnosta, joka oli aina tuntunut aivan erityislaatuiselta Elin kanssa. Mies oli hänen paras ystävänsä, se ihminen, jonka kanssa hän halusi jakaa kaiken, joka tunsi hänet paremmin kuin kukaan, joka sai hänet tuntemaan kuin heidän sielunsa olisivat koskettaneet.
Aida hengitti Elin ihoa vasten, sormet hiuksia tukistaen ja tunsi todellisuuden keinuvan yhdessä lipaston kanssa. Voi taivas, miten rakastan sinua.

Kaikki ne ajatukset olivat olleet hölmöjä. Mitä sitten, jos Aida viihtyi Edisonin kanssa? Sehän oli pelkästään hyvä asia. He tulisivat viettämään paljon aikaa yhdessä, joten oli vain parempi, jos yhteiselo toimi.
Vaikka ei Eli rehellisesti sanottuna juuri nyt kyennyt ajattelemaan aiemmin tuntemaansa, tai oikeastaan mitään muutakaan kuin sitä, että Aida oli siinä, hänen lähellään. Sitä, miltä nainen tuntui, miltä tämän iho tuoksui.
Sen takia hän ei tullut ajatelleeksi sitäkään, ettei ehkä ollut ollut hyvä ajatus jättää kaulalle mustelmia. Oikeastaan se oli ollut todella typerää.
Mutta ei hän ajatellut sitäkään juuri nyt.

Maailma keinui vielä pitkän aikaa sen jälkeen, kun he lakkasivat keinumasta. Muistikuvat olivat sumeita eikä Aida ollut varma, missä välissä he olivat siirtyneet sängylle. Mutta hän oli kiitollinen patjasta selkänsä alla, kun retkotti myllätyissä petivaatteissa, yhtenä sekamelskana rakastamansa miehen kanssa. Sormet vaelsivat raukeina Elin hiuksissa.
Intohimoiset suudelmat tuntuivat iholla.
"Olet ihana", hän vetosi käheästi ja halasi Elin lähemmäs itseään.

Myös Elin muistikuvat kaikesta muusta paitsi Aidasta olivat hataria. Hänellä oli epämääräinen aavistus siitä, että hän oli jossain kohtaa sanonut 'odota', ja siirtänyt pukua syrjään ennen kuin oli jatkanut, mitä ikinä olikaan tekemässä - muosto siitä mistä ikinä taisi näkyä hentoina punaisina jälkinä Aidan vatsan ja reisien iholla. Ne eivät varmasti olleen ongelma, mutta kaulan tilanteesta hän ei ollut niin varma.
Sormet hipaisivat syyllisesti tuoretta jälkeä aivan kaulataipeen vieressä.
"Joudutkohan ongelmiin tuosta?"

Aida yritti katsahtaa osoitettua kohtaa silmäkulmastaan ja nauroi käheästi kehräten. Luultavasti. Harvey oli varsin tarkka hänen imagostaan ja esiintymisistään.
"Ei katumuksia", hän lupasi ja kierähti Elin kainaloon, painaen nenänsä vasten lämmintä ihoa. Ei yhtä ainotta. Tämä päivä oli täydellinen. Miehen kosketus ja sen tuoma nautinto tuntui jylläävän hänen sisällään edelleen.
"Onneksi tulemme ensi viikolla Lontooseen ja voin nähdä sinut taas", hän huokasi nykäisten peittoa heidän päälleen, ennen kuin viileys tavoittaisi vielä hohkaavan ihon.

Käheä nauru oli musiikkia Elin korvissa. Oikeastaan koko ilta - vai yökö nyt oli - oli ollut yhtä kaunista sävellystä, jonka hän ei olisi halunnut loppuvan. Hän halusi pitää siitä kiinni niin tiukasti, että kietoi käsivarsiaan paremmin Aidan ympärille ja halasi naisen rintaansa vasten.
"Odotan sitä", hän myönsi, painaessaan suudelman kastanjanpunaisten hiusten joukkoon.
"Asunnossa on yksinäistä ilman sinua."

"Hotellissakin on yksinäistä ilman sinua", Aida vastasi hengittäen syvään Elin tuoksua ja hamusi ihoa kevyesti huulillaan, vaikka väsymys teki päästä turhan raskaan kannateltavaksi.
"Muutama päivä lisää ja minun olisi pitänyt alkaa soittaa sinulle hyvin hävyttömiä puheluita", hän nauroi ja siveli sormenpäillään paljasta vatsaa. Ehkä he ehtisivät humaltua vielä aamulla toisistaan tai käydä rannalla, ennen kuin Elin pitäisi lähteä lentokentälle. Hän haluaisi saattaa miehen, mutta huomisellekin taisi olla tiukasti aikataulutettua ohjelmaa.
Onneksi hän oli lahjakas lintsaamaan.

Eli nielaisi ja hautasi kasvonsa hetkeksi Aidan hiuksia vasten, hengittäen niiden tuoksua.
"Nyt melkein kadun, että tulin tänne", hän huomautti huokaisten.
"Tiedät, että rakastan hyvin hävyttömiä puheluitasi."
Heillä ei ollut ollut elämässään erityisen paljon tilaisuuksia niihin, kun otti huomioon, että suurimman osan seurusteluajastaan he olivat eläneet samassa taloudessa, mutta se ei tehnyt ajatuksesta yhtään vähemmän... innostavaa.
"Ehkä tunnet samanlaista tarvetta nyt, kun joudun lähtemään takaisin Lontooseen ennen sinua..."

Aida vastasi vapautuneella, käheällä naurulla ja hipaisi hampaillaan miehen rintakehää. Voi taivas, miten hän rakasti Eliä.
"Ehkä", hän lupasi jäänsiniset silmät kissamaiseen hymyyn sristyen ja hipaisi Elin nenänpäätä sormellaan. Ajatus oli viehättävä, sillä harva asia antoi hänelle enemmän iloa kuin Elin innostaminen ja hellävarainen lietsominen hulluuteen. Se oli tainnut olla hänen paheitaan jo teini-iässä.
"Haluan yrittää ehtiä saattaa sinut lentokentälle huomenna."

Hipaisu nenänpäässä sai Elin silmät siristymään hymystä, vaikka sitä ei ehkä voinutkaan nähdä huoneen turvallisessa hämärässä. Tällä kertaa hämärä tarkoitti myös sitä, että heillä oli vielä tunteja yhdessä, ennen kuin hänen olisi noustava lentokoneeseen ja palattava takaisin kotiin. Yksin.
"Se olisi mukavaa", hän myönsi, antaen sormiensa vaeltaa Aidan selällä.
"Ei kai sinulla huomennakin ole ohjelmaa? On sunnuntai."

"Toivoisin, että ei", Aida vastasi ja käpertyi mukavammin Elin kainaloon, kun uni alkoi tehdä ajatuksista sumuisat ja päästä raskaamman. Tähän mennessä hänellä ei ollut ollut vapaapäiviä, mutta ehkä hän voisi vaatia sellaista nyt, edes aamupäiväksi.
He voisivat viettää ihanan, yhteisen aamun Elin kanssa.
Ja luojan kiitos hän seuraisi perässä Lontooseen jokusta päivää myöhemmin. Erossa oleminen tuntui melkein fyysiseltä kidutukselta.

Eli huokaisi hiljaa ja haki paremman asennon ennen kuin antoi silmiensä painua kiinni. Ehkä olisi pitänyt vaivautua pukemaan jotakin päälle - tai ehkä ei, oliko sillä lopulta niin väliä. Hän nautti siitä, että saattoi tuntea Aidan ihon omaansa vasten.
"Ehkä minä voisin ryöstää sinut", hän ehdotti, jo enemmän unessa kuin valveilla.
"Muutamaksi tunniksi aamulla..."
Niinhän prinsessoille aina ennen taisi käydä.

* * *