PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] If There Only Were Doors

Siirry alas 
Siirry sivulle : Edellinen  1, 2
KirjoittajaViesti
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1424
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   La Helmi 24, 2018 2:12 pm

Sunnuntai 18. helmikuuta 2018, iltapäivä, Rupert Street

Viikko oli ollut kiireinen.
Harjoituksia pidettiin tiheään tahtiin nyt, kun cast oli viimein koossa, ja ensi-ilta haluttiin saada huhtikuulle.
Melko kunnianhimoinen tavoite esitykselle, jota ei ollut koskaan ennen esitetty tällaisenaan.
Eli pysähtyi Aidan oven taakse, kannatellen toisessa kädessään sanomalehteen ja lumihiutalekuvioiseen paperiin käärittyä kääröä, koputti ensin oveen ja sitten soitti ovikelloa perään.
Jotta Aida tietäisi, kuka oven takana oli.
Tummanvihreä takki oli unohtunut auki, mutta huivi oli kiedottu kaulan ympärille huolellisesti.
Hän ei aikonut ottaa riskiä vilustumisesta nyt, varsinkin, kun teatteriväkeä oli ilmeisesti kiertänyt sitkeä flunssaepidemia.

Aida nykäisi oven auki kevyesti hengästyneenä, kastanjanpunaiset hiukset tuulentuivertamina, posket helmikuun viiman puremina ja avoin villakangastakki vielä harteillaan.
"Hei! Tule sisään", hän tervehti sulaen hymyyn ja tuuppasi oven jalallaan kiinni Elin perästä. Hän kuoriutui takistaan nakaten sen huolettomasti naulaan ja pyyhkäisi polvimittaista, laivastonsinisten, modernien kukkien kirjomaa mekon helmaa siirtyessään olohuoneen puolelle.
"Kuinka voit?"

Elin kasvot puhkesivat vihreähippuiset silmät siristävään hymyyn.
"Sinäkin tulit vasta?" hän kysyi, samalla kun riisui takkinsa ja kieputti huivinsa kaulan ympäriltä.
Ehkä hän ei onnistuisi vilustuttamaan itseään asunnon lämmössä.
Värikkäät dinosaurukset vaelsivat neuleen rintamuksessa.
Mies kääntyi Aidan puoleen ja avasi kätensä, kutsuen naista halaukseen.
"Mahtavasti. Entä sinä?"

"Kyllä", Aida vastasi kiertäen kätensä Elin vyötärölle ja painaen suudelman miehen leukaperälle.
"Oikein hyvin. Sujuvatko harjoitukset hyvin?" hän kysyi kallistaen päätään ja katsellen vihreähippuisia silmiä.

Eli kietoi toisen käsivartensa Aidan ympärille ja suukotti ensin tämän poskea ja sitten huulia.
"Loistavasti. Olitko kuvauksissa?"
Hän pyyhkäisi punaisen hiussuortuvan naisen korvan taakse ja ojensi sitten lumihiutalekuvioista pakettia tätä kohti.
"Tämä on sinulle."
Herttaisen pyöreä ja pörröinen kaktus sinisessä ruukussa. Se selviäisi ilman kastelua ja pärjäisi pitkien kuvausmatkojenkin yli.

"Tavallaan", Aida sanoi ja nauroi hyväntuulisesti kehräten, kun näki Elin tuomisen. Hän kurottui painamaan suukon miehen poskelle, ennen kuin asetti kaktuksen hellästi keittiötasolle.
"Kiitos! Olet hyvin kultainen", hän vetosi ja jäi hetkeksi katselemaan kaktusta. Se saattaisi selvitä hengissä jopa hänen käsittelyssään.
"Sain kuts-", hän aloitti katsoen puhelintaan, mutta unohti mitä oli sanomassa. Punertavat kulmat painuivat.
Hän tunsi olonsa vuoroin kylmäksi ja kuumaksi. Sitten vain pahoinvoivaksi kuin lattia olisi aaltoillut.
Hän painoi käden suulleen ja ojensi viestin nähtäväksi Elille.

"Tavallaan?" Eli kysyi kohottaen uteliaasti kulmaansa, kun potki kengät jaloistaan ja seurasi sitten Aidaa peremmälle asuntoon.
Kaktus näytti oikein hyvältä keittiötasolla. Hyvin... pörheältä. Valkoiset piikit saivat vaaleanvihreän kaktuksen näyttämään melkein pörröiseltä.
Sitä ei sopinut silti silitellä.
"Ajattelin, että se... pärjäisi, vaikka et ehtisikään kastelemaan", mies hymisi, yrittäen asettaa sanansa mahdollisimman diplomaattisesti.
Se, kuinka Aida kalpeni katsoessaan puhelintaan, sai Elinkin sydämen jättämään lyönnin välistä. Hän otti puhelimen vastaan ja katsoi näyttöä, kulmat kurtussa.

Aida vajosi keittiötasoa vasten ja liukui istumaan lattialle, kun voima katosi jaloista. Hänellä meni hetki ymmärtää miksi.
Hetken hän tunsi olevansa jälleen Indonesiassa. Kiertelevänsä kuumaa, makealta eksotiikalta ja mausteilta tuoksuvaa markkinakujaa mielenkiintoisten matkamuistojen toivossa ennen illan showta, kun hän sai Eliltä sydämensä pysäyttävän viestin.
Nyt kyse ei vain ollut Elistä.
Ja vahinko oli jo tapahtunut.
Tempest oli sairaalassa. Yritettyään itsemurhaa.

Sen vuoksi Tempest ei ollut vastannut.
Vaikka hän oli lähettänyt linkkejä hölmöihin kisavideoihin.
Elin oli laskettava puhelin keittiötasolle, ettei se olisi valahtanut hänen sormistaan lattialle.
Hänellä ei ollut ollut aavistustakaan.
Hän otti askeleen taaksepäin ja valui istumaan lattialle Aidan vierelle.
Hetken hän vain tuijotti eteensä.
"... hitto..."

Aidakin tuijotti eteensä, vaikkei mitään nähnytkään. Hän ei ollut varma, oliko ajatuksissaan vai olivatko silmät sumenneet kyynelistä.
"En tiennyt", hän kuiskasi ja kamala todellisuus löi päin. Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, että yksi hänen parhaista ystävistään oli niin onneton, että haluaisi jättää tämän maailman.
Miksei hän ollut tiennyt? Oliko hän niin keskittynyt itseensä, ettei jättänyt tilaa ystävälleen?
Aida painoi kasvot vasten koukistettuja polviaan, kun huone pyöri.
"En tiennyt."

Eli nielaisi.
Ehkä sydän olikin paennut kurkkuun, puristi sitä hitaasti kasaan niin, että hengittäminen oli vaikeaa.
"En minäkään."
Totta kai oli kulunut aikaa siitä, kun he olivat viimeksi ehtineet nähdä Tempestin kanssa.
Mutta kaikki oli vaikuttanut olevan... hyvin.
Tältäkö hänenkin ystävistään oli tuntunut silloin, kun..?
Eli ojensi käsivartensa ja kietoi sen Aidan harteille, vetääkseen naisen viereensä.
"Hän tulee kuntoon. Niinhän Tiarnan sanoi."

Aida nojautui Elin kylkeen ensin poissaolevasti ja kiersi sitten kätensä tiukasti miehen rinnan ympärille, haudaten kasvonsa dinosauruspaitaan. Sydän hakkasi pahoinvoivalla voimakkuudella, tuntui korvissa saakka.
Mitä Tempest oli ajatellut? Mikä naisen oli ajanut sellaisen epätoivon partaalle? Miksi hän ei ollut aavistanut mitään?
"Niin", hän kuiskasi. Se oli varmastikin lohdullista. Sillä ei vain tuntunut olevan merkittävää vaikutusta uutisen järkyttävyyden rinnalla.
"Mikä hänet saisi tekemään niin?"

Eli siirtyi vähän, kietoi kummankin käden Aidan ympärille, vetääkseen naisen syliinsä.
Hän ei ollut onnistunut vakuuttamaan edes itseään sanoillaan.
Oli riittävän paha, että näin oli käynyt.
Ja vielä pahempi, etteivät he olleet edes aavistaneet.
Samaa oli sanottu hänestä.
"Hän oli sillä hetkellä varmasti hyvin, hyvin onneton."

Niin kuin Eli.
Ajatus sai Aidan melkein voimaan pahoin. Hän käpertyi miehen rintaa vasten ja kauhistuttavan hetken tunsi, että Eli voisi lipsahtaa hänen käsistään yhtä helposti kuin silloin – että seuraavassa silmänräpäyksessä miestä ei olisi enää.
"Varmasti", hän kuiskasi kuunnellen Elin sydämensykettä. Väri oli kadonnut pisamaisilta kasvoilta.
"Minun olisi pitänyt tietää. Minun olisi pitänyt nähdä jotain."

Eli painoi suudelman Aidan hiusten joukkoon.
"Ei sitä olisi voinut nähdä."
Hän ei ollut varma, puhuiko nyt itsestään vai Tempestistä.
Eli ei yleensä jäänyt katumaan mitään. Mutta se, kuinka hän oli antanut periksi varjolle, ja aiheuttanut sillä tavalla hirvittävää huolta läheisilleen, tulisi kummittelemaan mukana ikuisesti.
"Joskus sitä ei vain voi nähdä."

Aida halasi Elin rintaa sydän hätääntyneenä lepattaen. Jäänsiniset silmät olivat suuret ja levottomat.
Mitä jos hän ei olisi katsonut puhelintaan? Mitä jos Elin viesti ei olisi tullut perille? Mitä jos hän ei olisi saanut ketään kiinni?
Hän sulki silmänsä pahoinvoivana.
Hetkeen hän ei osannut sanoa mitään.
"Minun ei olisi koskaan pitänyt jättää sinua."

"Aida...."
Elin ääni särkyi ja kietoi käsiään paremmin Aidan ympärille, veti jalkojaan koukkuun niin että saattoi sulkea naisen kunnolla syliinsä suojaan.
"Aida, minä olen niin kamalan pahoillani."
Hän ei ollut halunnut aiheuttaa huolta kenellekään. Ei se ollut ollut mitään suunniteltua.
"Kamalan, kamalan pahoillani..."
Hänen äänensä särkyi.

Aida rutisti Eliä tuijottaen vainottuna tyhjyyteen. Miehen särkyvä ääni oli särkeä hänenkin sydämensä.
"Ei se ole sinun syysi", hän vetosi onnettomana.
Eli oli ollut onneton. Lohduttoman, epätoivoisen onneton.
"Minun ei olisi koskaan pitänyt jättää sinua. Minun ei olisi koskaan pitänyt lähteä ja jättää sinua yksin."

Eli hautasi kasvonsa Aidan punaisia hiuksia vasten.
"Aida, ei se ollut sinun syysi", hän kuiskasi hiljaa.
"Minäkin halusin sinun seuraavan unelmaasi. Se oli hiton upea tilaisuus."
Ainutkertainen.
Ja hänkin oli ollut onnellinen. Kunnes varjot olivat kasvaneet liian pitkiksi.

"Jos olisin ollut paikalla...", Aida sanoi sydän onnettomana takoen. Jos hän olisi ollut paikalla, ehkä Eli ei olisi ollut päässyt niin onnettomaksi – hän olisi voinut nähdä ja hakea miehelle apua.
Mutta sen sijaan hän lähti maailmalle jahtaamaan omia unelmiaan.
Ja kun Eli oli hävitä tästä maailmasta, hän käänsi selkänsä ja pakeni takaisin maailmalle. Millainen ihminen teki niin?
"Minun olisi pitänyt olla paikalla sinua varten."

Eli pudisti päätään.
"Ei olisi. Aida, ei olisi ollut mitään, mitä sinä..."
Ei ollut ollut Aidan syy, että tämä oli saanut tarjouksen: Upean, upean tarjouksen, josta kieltäytyminen olisi ollut sulaa hulluutta.
Josta kieltäytyminen olisi tehnyt heidät molemmat hirvittävän, hirvittävän onnettomiksi.
Eli nielaisi, yritti pakottaa kyyneleet pois silmistään.
"Minä olin hiton onnellinen sinun puolestasi."

Aida tunsi olonsa pahoinvoivaksi.
Hän olisi voinut menettää Elin. Eli olisi voinut lakata olemasta silmänräpäyksessä.
Sama paniikki, jota hän oli tuntenut yrittäessään soittaa vuoronperään Elille ja jokaiselle tuntemalleen ihmiselle Lontoossa saadakseen jonkun miehen luo ennen kuin oli liian myöhäistä, nosti päätään.
Aida puristi silmänsä kiinni.
Hänen olisi pitänyt jättää kiertue.
"Minä en ole koskaan ollut niin peloissani. Sinä olisit voinut lakata olemasta. Sinä olisit voinut kuolla." Niin kuin Tempest nyt.

Eli nielaisi.
Ja oli hiljaa hyvän tovin, ennen kuin pystyi vastaamaan.
"Niin olisin."
Ja sitähän hän oli silloin tahtonut. Sen lyhyen, mustan hetken ajan.
Muttei enää sen jälkeen. Mutta sen lyhyen, mustan hetken ajan hän oli uskonut, ettei millään ollut enää merkitystä.
"En halua kokea sitä enää koskaan."

"En minäkään", Aida kuiskasi ja käpertyi kasaan Elin sylissä.
Sitten hän itki. Kyyneleet tulvahtivat yli, ja padottu, puolittain unohdettu pelko purkautui ulos. Eli olisi voinut lakata olemasta.
Eli olisi voinut lakata olemasta ja vain kadota tästä maailmasta.
Ajatus sai pahoinvoinnin kouristamaan hänen vatsaansa.
"En tiedä, mitä tekisin ilman sinua. Pelkäsin niin kamalasti. Pelkäsin, miten valtavasti rakastan sinua ja miten lähellä olin menettää sinut ja en tiennyt mitä tehdä. Jos sinä lakkaisit olemasta, en selviytyisi siitä. En tiedä, miten olla olemassa ilman sinua."

Aidan itku repi jotakin rikki Elin sisällä.
Hänkin oli melko varma siitä, että itki, kasvot Aidan hiuksia vasten haudattuina.
He eivät olleet tainneet koskaan todella puhua siitä, mitä oli tapahtunut.
"Minä olen pahoillani", hän kuiskasi hiljaa.
"En koskaan halunnut aiheuttaa sinulle tuskaa..."

Aida ei voinut puhua hetkeen.
Haudattu kauhu ravisteli häntä. Hän ei ollut koskaan tuntenut mitään sen kaltaista – jäistä kylmyyttä sisällään 30 asteen kuumankosteassa lämpötilassa lukiessaan viestiä yhä uudelleen yrittäen ymmärtää, saattoiko se tarkoittaa, mitä hän pelkäsi sen tarkoittavan.
"Ei se ole sinun syysi", hän nyyhkäisi. Elin oli ollut paha olla. Hänen olisi pitänyt olla miehen luona – hänen olisi pitänyt jäädä Elin luo, ei paeta omien tunteidensa voimakkuutta maailmalle.
"Älä tee niin minulle. Älä jätä minua yksin tähän maailmaan."

Eli oli silti pahoillaan. Niin hirvittävän pahoillaan.
Vaikka ei ollut ollut silloin oma itsensä.
"En minä jätä sinua, Aida", hän vakuutti hiljaa, rutistaen Aidan tiukemmin rintakehäänsä vasten.
Hän tekisi kaikkensa, jotta varjot eivät saisi häntä enää koskaan kiinni.
"Kaikki on hyvin. Kaikki tulee olemaan hyvin, Tempest selviää kyllä."
Ja sitten he voisivat varmistaa, ettei tämä joutuisi olemaan enää yksin.

Aida käpertyi Elin syliin ja yritti rauhoittaa itsensä hengittämällä syvään dinosauruspaidan tuttua tuoksua. Hän silitti yhtä dinosauruksista, ja sitten toista ja kolmattakin, tasapuolisuuden nimissä.
"Olen pahoillani", hän sanoi ja hieraisi kalpeaa, pisamaista poskeaan kyynelistä.
"Minun ei ollut tarkoitus muistuttaa sinua menneistä."

Dinosauruksille ei tulisi paha mieli, kun ne tulivat kaikki silitellyiksi.
Eli hipaisi Aidan hiuksia huulillaan.
"Ei se mitään, luulen... Luulen, että se oli vain hyvä", hän totesi karhealla äänellä.
"Me... emme oikein koskaan puhuneet asioista."

Aida hengitti syvään rintakehä vavahtaen ja silitteli pieniä dinosauruksia. Hän nojasi päänsä miehen hartialle sydän edelleen levottomasti hakaten.
"Toivon, että olisin ollut tukenasi", hän sanoi pyyhkäisten poskiaan.
Hänen olisi pitänyt nähdä, ettei Tempestkään voinut hyvin. Miten hän saattoi olla niin sokea läheistensä onnettomuudelle?
"Miksi lähetit viestin vain minulle?"

"Aida, minä olin onnellinen puolestasi."
Eli oli ollut itse sitä mieltä, että naisen oli ehdottomasti tartuttava tilaisuuteen. Sellainen tuli vastaan vain kerran elämässä, totta kai siihen oli tartuttava.
Vaikka se sattuisi kuinka.
Hän suukotti Aidan hiuksia uudelleen.
Kylmä tunne hiipi syvälle ihon alle ja sai Elin värisemään.
"Minä en... Sinä olit minulle kaikkein rakkain."

"Niin sinäkin minulle", Aida sanoi onnettomana. Ja juuri siksi hänen olisi pitänyt ymmärtää olla Elin tukena – edes sen kamalan, kamalan hetken jälkeen. Ei paeta.
Hän nosti päätään niin, että näki miehen kasvot ja kauniit, vihreähippuiset silmät, ja silitti poskea pehmein sormin. Oliko hän tehnyt kertaakaan elämässään oikein Eliä kohtaan?
"Minä rakastan sinua. Olen rakastanut niin paljon kauemmin kuin ymmärsin."

Se oli ollut hirvittävän väärin Aidaa kohtaan.
Elin oli ollut tarkoitus matkustaa katsomaan tämän esiintymistä heti, kun hänen oma sopimuksensa olisi päättynyt.
Niin ei vain ollut koskaan tapahtunut.
Hän käänsi katseensa Aidan jäänsinisiin silmiin ja siirsi toisen kätensä naisen poskelle.
"Minäkin rakastan sinua."

Jäänsiniset silmät paloivat tuskasta ja kostuivat uudelleen.
"Ja olen niin pahoillani kaikesta", Aida vetosi ahdistuneena. Hän oli tehnyt typeriä asioita toinen toisensa perään, ajatellut jälkikäteen, jos silloinkaan. Eli olisi ansainnut niin paljon enemmän – niin paljon enemmän.
"Sinä olet minulle tärkein ihminen maailmassa. Olen niin kovin pahoillani, etten ole kohdellut sinua, niin kuin minun olisi pitänyt."

Eli pudisti päätään.
"Aida, ei se mitään", hän vakuutti ja silitti naisen poskea.
"Ihan totta. Et sinä ole tehnyt mitään väärää. Hölmöjä asioita, ehkä, mutta et mitään väärää."
Tärkeintä oli, että he olivat yhdessä nyt.
"Kaikki on hyvin."

Hölmöjä asioita. Niin kuin ollut sokea sille, kuinka Eli oli ollut aina hänen edessään. Niin kuin jättänyt miehen ja paennut pelkojaan ja tunteitaan. Niin kuin mennyt naimisiin Simonin kanssa toivoen, että jotenkin se tarkoittaisi, ettei hän rakastanut Eliä ihan yhtä paljon kuin ennenkin.
Aida kääntyi ja asettui hajareisin Elin syliin, halaten itsensä tiukasti miehen rintaa vasten ja kätkien kasvonsa tuttuun kaulataipeeseen.
"Anna anteeksi hölmölle."

Eli kietoi kätensä tiukasti Aidan ympärille, painaen kasvonsa vasten tämän kastanjanpunaisia hiuksia, hengittäen syvään tuttua tuoksua.
Tuoksua, joka oli tuttu jo vuosien takaa.
"Tietenkin", hän kuiskasi hiljaa.
"Jos sinäkin annat."

Aida näykkäsi miehen kaulansyrjää protestiksi.
"Sinulla ei ole mitään anteeksipyydettävää", hän vetosi ja silitti vaaleanruskeita laineita. Sydän hakkasi edelleen kipeästi. Ensin Eli, nyt Tempest. Eikö hänen olisi pitänyt ymmärtää edes toisen hätä?
"Sinä et ole koskaan tehnyt mitään väärää."

Eli ynähti.
"Olen pahoillani huolesta, jonka aiheutin", hän vetosi, silittäen Aidan selkää sormenpäillään.
Tempest oli ollut hyvin, hyvin onneton.
"Toivon, että pääsisimme pian katsomaan häntä. Mutta ei se kai käy, ennen kuin..."
Ennen kuin Tempest olisi riittävän hyvässä kunnossa.
Kylmyys levisi taas ihon alle.
"Hitto, toivottavasti Tiarnan pärjää."

Aida nojasi päänsä Elin hartialle ja tunsi kylmän, pahoinvoivan kouraisun vatsassaan. Mitä Tempest oli ajatellut? Mikä oli saattanut tehdä heidän ystävänsä niin onnettomaksi, ettei ulospääsyä ollut?
"Tiarnan-parka", hän vetosi kauhistuneena ja halasi Eliä tiukemmin.
"Luulen, että David ainakin käy huolehtimassa hänestä, joten hän ei ole yksin. Tämän täytyy olla aivan hirveää hänelle."

Eli saattoi vain kuvitella.
Ja ajatus siitä, että hänen rakkaansa olivat joutuneet kokemaan tämän saman, käsittämättömän kauhun ja avuttomuuden, oli melkein liikaa.
"Niin. Kyllä kaikki järjestyy."
Kun vain pääsisi käymään Tempestin luona. Halaamaan naista. Se tuntui nyt hirvittävän tärkeältä. Kun ei voinut tehdä mitään muuta.
Eli yskähti, yritti selvittää karheaa kurkkuaan.
"Mitä... Mitä sinä olet tehnyt tänään?"

Aida halasi Eliä onnettomana, sydän levottomalla, pahoinvoivalla intensiteetillä lepattaen ja kädet kylminä.
Kaikki järjestyisi. Totta kai järjestyisi. Kaiken olisi pakko.
Miksi Tempest oli tehnyt näin? Oliko Tiarnan nähnyt sen tulevan vai oliko mies yhtä järkyttynyt kuin hekin? Olisipa hän voinut jotenkin lohduttaa miestä.
”Mitä?” hän kysyi poissaolevana ja kohautti epätietoisena hartiaansa. Hetkeen hänellä ei ollut mitään muistikuvaa päivästään, ennen Davidiltä tullutta viestiä.
”Umm… Tapasin yhden Edisonin tuttavan ja kävin call-backissä Waitressiin.” Se tuntui kuitenkin kaikki kaukaiselta ja turhanpäiväiseltä.

Eli halasi Aidan vähän tiukemmin rintaansa vasten.
"Waitressiin? Sehän olisi upeaa", hän totesi, silittäen naisen selkää.
Oli pakko ajatella jotakin muuta. Siihen saakka, että he pääsisivät katsomaan Tempestiä.
Uskomatonta, kuinka vielä hetki sitten hän oli ollut täynnä iloa hyvin menneistä harjoituksista, ja nyt se kaikki oli pyyhkäisty pois.
Uusi päivä koittaisi, ja kun aurinko taas paistaisi, se paistaisi entistä kirkkaampana, eikö niin?

Aida hautasi kasvonsa Elin kaulansyrjään ja setvi vaaleanruskeita laineita hajamielisin sormin. Se, että Elin sydän löi vahvana rintakehän alla, tuntui jostain syystä melkein sietämättömän lohdulliselta, ja Aida painautui tiukemmin miehen lämpöön. Kylmyys tuntui saavan hänet värisemään.
Eli olisi voinut kuolla.
Ajattele jotain muuta.
”Millainen cast teillä on?” hän kysyi hiljaa ja hengitti Elin kaulaa vasten, imien itseensä tuttua tuoksua lohdun toivossa.

Olisi ehkä pitänyt nousta pois lattialta.
Kääriä Aida peittoon ja suojella tätä kylmältä.
Mutta juuri sillä hetkellä liikkuminen tuntui mahdottomalta. Oli paljon turvallisempaa vain pysytellä siinä, lattialle käpertyneenä.
Jos liikkuisi, jokin voisi mennä rikki.
Eli nielaisi ja yskähti, yrittäen häivyttää karheuden äänestään.
"Mahtava. Jonkin verran tuttuja... Muistathan Nellyn, Cosetten understudyn? Hän sai Emma Carewn, Jekyllin kihlatun, roolin."

Dinosaurusten silitys jatkui. Ainakin hän saattoi lohduttaa jotakuta.
"Niinkö? Olen onnellinen hänen puolestaan", Aida vastasi vilpittömästi ja haki päälleen paremman paikan Elin kaulataipeesta.
"Ihanaa, että cast vaikuttaa mukavalta. Toivon, että teillä tulee olemaan hurjan hauskaa yhdessä."

Eli nielaisi ja sulki silmänsä, haudaten kasvonsa Aidan hiuksia vasten.
"Minäkin toivon", hän mutisi hiljaa, yrittäen pitää itsensä kasassa.
"On ollut ikävä sitä. Kanssanäyttelijöitä."
Tempest oli ollut niin onneton, että oli yrittänyt päättää elämänsä.
Nyyhkäisy yritti paeta syvältä rintakehästä, dinosaurusten alta.
"Waitress. Sinusta tulisi upea Jenna."

Aida halasi Eliä tiukemmin ja nosti sitten päänsä, laskien kätensä miehen poskille ja tutkien vihreähippuisia silmiä.
"Eli", hän vetosi sydän onnettomana takoen. Samanlainen nyyhkäisy vaani jossain hänen vatsanpohjassaan, kun hän silitti miehen poskipäätä peukalollaan.

Ei tarvittu muuta kuin Aidan sanat, ja toinen, vielä kipeämpi nyyhkäys pakeni dinosaurusten suojaamasta rintakehästä.
Vihreähippuiset silmät olivat kyynelistä kosteat.
"Hänen on täytynyt olla hirvittävän onneton", Eli kuiskasi murtuneena.
"Miksei hän sanonut mitään? Miksen minä sanonut mitään?"

Aida piteli Elin kasvoja käsissään ja tutki kyynelisiä silmiä onnettomalla myötätunnolla.
"Hänen on täytynyt olla hirvittävän onneton", Aida myönsi ja silitti miehen poskea, pyyhkien hellästi kyyneliä.
"Miksi sinä et sanonut mitään?"

"Koska minä en... suunnitellut tekeväni niin."
Ei hän ollut tiedostanut olevansa niin onneton. Totta kai hän oli ikävöinyt Aidaa, mutta kiertue ei jatkuisi ikuisesti.
Hän vain meni pilaamaan kaiken typerällä teollaan.
Varjot olivat saaneet hänet kiinni varoittamatta ja yllättäen.
Ei kukaan olisi voinut tietää.
Kyyneleet valuivat silmistä poskille.

Aida silitti Elin poskia ja painoi suudelman toiselle, maistaen kyynelten suolan. Olisipa hän voinut jotenkin lohduttaa miestä. Suojella tätä maailmalta ja vaanivalta pimeydeltä.
"Mutta olit onneton", hän vetosi.
"Mikset kertonut, että olit onneton?"

"Minä olin onneton", Eli myönsi hiljaa, yrittäen saada itkun hallintaan.
Jos sille antaisi vallan, se saattaisi jatkua loputtomiin. Hän taisi itkeä samaan aikaan Tempestiä ja itseään, sitä, mitä heidän väleilleen Aidan kanssa oli tapahtunut.
"En halunnut huolestuttaa ketään. Sen takia Tempestkään ei varmasti ole sanonut mitään..."

Aida punoi sormensa Elin hiuksiin ja tukisti hellästi.
"Se oli hölmöä. Hyvin hölmöä", hän vetosi tavoitellen kevyttä äänensävyä. Onnettomuus viipyi silmissä, jotka suurina ja eksyneinä näyttivät jälleen hyvin samalta kuin vuosia sitten heidän ollessaan vasta lapsia.
"Se on varmasti syy, miksei hänkään ole sanonut mitään. Olisinpa tiennyt. Edes aavistanut jotain."

Eli nielaisi. Kurkkuun juuttunut kipeä pala ei suostunut katoamaan.
"Hyvin hölmöä", hän myönsi.
Totta kai ystävät halusivat tietää, jos oli huono olla. Hän oli yrittänyt suojella rakkaitaan, mutta päätynyt satuttamaan näitä vain entistä pahemmin.
Aidan eksynyt katse vihlaisi kipeästi.
"Hän peitti sen hyvin."

Aida silitti tukistamiaan hiuksia ja painoi uuden suudelman Elin poskelle. Miehen läheisyys oli aina ajanut hänen murheensa pois. Eli oli ollut hänen paras ystävänsä jo lapsena, ja hän oli kiivennyt Elin sänkyyn, kun ei saanut ahdistukseltaan unta. Ja Eli sai hänet unohtamaan musertavilta tuntuvat paineet ja odotukset, riidat äidin kanssa, rikkinäisen kehon, joka oli saada hänet itkemään tultuaan työnnetyksi äärirajoilleen.
"Niin peitti", Aida myönsi tutkien Elin silmiä, sydän levottomana takoen.
"Kertoisithan, jos olisit onneton?"

"Kertoisin."
Jos hän olisikin vielä aikaisemmin ollut riittävän hölmö padotakseen kaiken sisälleen, viimeistään Tempestin epätoivoinen teko muistutti häntä siitä, että asioista oli pakko puhua.
Hän huokaisi hiljaa ja irrotti toisen kätensä Aidan ympäriltä pyyhkäistäkseen silmiään.
"Pitää keksiä jotakin, jolla piristää Tempestiä, kun hän on sairaalassa. Hän inhoaa niitä."

Aidakin pyyhki Elin poskia, siloitti kauniita, kosteita ripsiä hellin sormenpäin.
"Olet oikeassa. Voi taivas, miten toivon, että hän tulee kuntoon. Oletko kuullut mitään Tiarnanista? Miten hän jaksaa?" hän kysyi ja tunsi onnettoman myötätunnon piston miehen puolesta. Olikohan Tempest lähettänyt miehelle viestin, niin kuin Eli hänelle?

Tiarnan joutuisi palaamaan tyhjään kotiin.
Eli muisti, miltä oli tuntunut palata kotiin ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun äiti oli kuollut. Kaikkea katsoi uusin silmin: nojatuolin käsinojalle hylätty aamutakki, pöydälle unohtunut teekuppi, pukeutumispöydälle levitetyt meikkituotteet.
Niiden siivoaminen tarkoitti samalla äidin kädenjälkien hävittämistä.
Mutta Tempest tulisi kuntoon ja palaisi vielä kotiin.
"David menee varmasti käymään..."

"Niin", Aida vastasi tutkien Elin vihreähippuisia silmiä. Ajatus Tempestistä ja Tiarnanista särki hänen sydäntään, mutta Elin onnettomuus oli repiä hänet rikki. Hän halusi lohduttaa miestä, mutta mitä lohtua tällaisessa tilanteessa oli?
David pitäisi huolta Tiarnanista.
"Oletko sinä kunnossa?" hän vetosi hiljaa ja hipaisi melkein haikeasti miehen nenänpäätä sormenpäällään.

"Mmh, olen", Eli vastasi ja pyyhkäisi viimeisen kyyneleet rannettaan vasten.
"Olethan sinä?"
Vaaleat kulmat painuivat huolestuneina alemmas, ja hän nosti kätensä hipaisemaan Aidan poskea.
"Meidän pitäisi ehkä nousta täältä lattialta."

"Olen", Aida vastasi ja nojautui suutelemaan miehen kyynelien raidoittamaa poskea, haluten pyyhkiä pois Elin surun. Hän olisi kunnossa. Eli oli tässä – Eli oli elossa ja antoi anteeksi hänen hölmöt tekonsa ja hänen sokeutensa.
Ja Tempest oli hengissä. He varmistaisivat, että ystävä ei jäisi yksin eikä onnettomuus huomaamatta.
"Ehkä", hän myönsi, painoi vielä yhden suudelman Elin poskipäälle ja nousi sitten jaloilleen, ojentaen kätensä miehelle.

Eli tarttui Aidan käteen ja nykäisi itsensä kevyesti pystyyn.
Jos hän ei voisi tehdä mitään muuta, hän voisi pommittaa Tempestiä kissavideoilla. Ja ehkä Tiarnaniakin, mies tuntui olevan hyvin ihastunut kahteen itämaiseen, jotka nykyään asuttivat suurta kattohuoneistoa.
Kaikki tulisi kääntymään hyväksi.
Hän veti syvään henkeä ja veti Aidan tiukkaan halaukseen.
"Onko kylmä?"

Aida painautui Elin rintaa vasten ja kiersi kätensä tiukasti hoikan miehen vyötärölle. Kylmä tuntui viipyvän hänen sisällään – viipyvä pelko, joka viipyi hyisenä hänen raajoissaan. Saattoi toki olla, että helmikuinen Lontoo olisi tarvinnut enemmän vaatettakin kuin kevyen, puolihihaisen mekon.
"Vähän", hän myönsi kuunnellen dinosaurusten alla sykkivää sydäntä.
Painavat askeleet käytävässä saivat hänet jähmettymään, olkapäät jännittyen, mutta ne rentoutuivat jälleen, kun askeleet kulkivat oven ohi.
"Haluaisitko tehdä jotain?"

Eli oli aikeissa ehdottaa yhteistä kylpyä - he voisivat liota kylvyssä kaikessa rauhassa, antaa veden huuhtoa pois kylmyyden ja kauhun.
Hänen ajatuksensa kuitenkin katkesi, kun Aidan hartiat jännittyivät.
Askeleetko sen olivat aiheuttaneet?
Miehen kulmat kurtistuivat kevyesti.
"Aida, onko Simon käynyt täällä uudelleen?"

Aida nojasi poskensa Elin rintaa vasten ja leikitteli paidan dinosauruksilla hetken. Olisiko parempi, jos Eli ei murehtisi asiaa? Tai pelkäisi törmäävänsä järkensä menettäneeseen mieheen rappukäytävässä?
"Pari kertaa. Tai ehkä parikymmentä", hän sanoi hieraisten pisamaisen nenänsä pieltä ahdistuneena.
"Olen vain vähän kotona, joten yleensä hän jättää kirjeitä."

Elin kulmat painuivat alemmas.
"Aida..." hän vetosi, painaen kätensä kevyesti naisen harteille, suoristaen käsivartensa jotta saattoi nähdä tämän kasvot kunnolla.
Muisto Simonin vierailusta sai kylmän nyrkin työntymään palleaa vasten.
"Mikset ole sanonut? Onko hän satuttanut sinua?"

Aida kohtasi Elin katseen ja pureskeli levottomana alahuultaan.
"Ei tietenkään ole", hän vakuutti painaen katseensa ja liikahti ahdistuneena.
"Ei sillä ole väliä. Olen vain harvoin kotona, kun hän on käynyt ovella, enkä yleensä avaa ovea." Hän ei tekisi sitä virhettä uudelleen, että päästäisi Simonin sisään. Miehen epätoivo kauhistutti häntä ja samaan aikaan patosi ahdistusta hänen sisälleen. Hän ei halunnut satuttaa Simonia – mutta tunsi tekevänsä juuri niin, kun yritti kiemurrella polvilleen vajonneen miehen otteesta, joka vain kiristyi hänen vyötärönsä ympärille.
"Samuel ajoi hänet pois viikko sitten ollessaan täällä."

Eli räpäytti silmiään.
"Ei ole väliä? Aida!"
Hänen äänensävynsä oli terävämpi, kuin hän olisi halunnut. Ehkäs e johtui siitä, että tieto Tempestin ahdingosta oli saanut hermot kiristymään jo valmiiksi.
"Simon vaanii ovellasi, eikä sillä ole muka väliä? Ja hitto, Samuel on joutunut ajamaan hänet pois?"

Aida kohotti katseensa terävästä äänensävystä ja räpäytti hämmentyneenä, ennen kuin punertavat kulmat painuivat asteen.
"Hän vain haluaa puhua minulle", hän sanoi turhautuneena ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan.
"Hän on menettänyt järkensä, mutta mitä minun on tarkoitus tehdä? Soittaa poliisille? 'Hyvä poliisisetä, hakisitteko surullisen, tulevan ex-mieheni pois soittamasta ovikelloani?'"

"No sehän tässä on ongelma!"
Eli pudisti päätään ja pyyhkäisi toisen käden läpi hiuksistaan, jättäen ne villiin pörröön.
"Hän ei ole enää järjissään. Hän löi sinua!"
Olkoon, ettei lyönti ehkä ollut tähdätty Aidaan, mutta silti. Hento nainen oli paiskautunut päin keittiötasoa ja saanut aivotärähdyksen.
"Vaikka sitten soittaa poliisille. Ei tämä voi jatkua näinkään!"

"Se oli vahinko!" Aida protestoi ahdistuneena, jäänsiniset kissansilmät tulta välkähtäen. Ei Simon ollut väkivaltainen mies. Ei ainakaan ollut ollut, eikä mies ollut tarkoituksella heittänyt häntä.
"Olen jo satuttanut häntä enemmän kuin luulin mahdolliseksi – en voi soittaa poliiseja tai uhkailla häntä lähestymiskiellolla. Varmasti hän tulee pian järkiinsä."
Lakkaisi anelemasta häneltä asioita, jotka kummittelivat häntä yön tunteina. Hiipivät iholla ja saivat hänen olonsa levottomaksi.

"Silti! Aida, hitto, sinulta meni taju!"
Eli ei kyennyt enää pysymään paikoillaan vaan nykäisi itsensä liikkeelle, upotti sormensa hiusten joukkoon ja harppoi levottoman ympyrän.
"Mitä, jos seuraava vahinko heittää sinut alat portaita? Katkaisee niskasi?"
Sydän hakkasi levotonta rytmiä.
"Ennen kuin hän ehtii tulla järkiinsä!"

Aida kiersi käsivarret ympärilleen ja tuijotti Eliä ahdistunut, kireä kulma hartioissaan. Sydän takoi villisti, eikä hän ollut varma, mitä sanoa.
"Ei hän tekisi sellaista", hän vastasi turhautuneena.
"Enkä minä avaa hänelle enää ovea! Ja osaan kyllä huolehtia itsestäni. En ole täysin avuton, luoja."

"Ja sinun paiskomisesiko kuului hänen repertuaariinsa?"
Elin liike muuttui levottomammaksi, askeleet pitenivät ja ympyrä suureni.
Ei hän ollut Aidalle vihainen, mutta huoli sai hänet käyttäytymään hölmösti.
"Entä jos hän yhyttää sinut kadulta? Tai käytävästä?"

Aida puri hampaat yhteen levottomana, kulmat painuen ja tuijotti Eliä ahdistunut, villi hehku jäänsinisissä silmissään.
"Se oli vahinko! Olen pahoillani, että hän kävi sinun päällesi, mutta ei se ole hänen tapaistaan." Vaikka Simon olikin lyönyt Elin leuan sijoiltaan jo paljon aikaisemmin.
"Voi luoja! Mitä kuvittelet hänen tekevän? Ei hän halua tappaa minua. Hän anelee uutta mahdollisuutta avioliitolle tai tarpeeksi epätoivoiseksi käydessään pääsyä sänkyyni viimeisen kerran – ehkä en ole hengenvaarassa, etkö luule?"

Eli jähmettyi kesken liikkeen ja käänsi katseensa Aidaan.
Hetken hän ei osannut kuin tuijottaa.
"Simon anelee... mitä?"
Hän olisi voinut huomauttaa, että se ensimmäinenkään kerta, joka oli saanut Aidan paiskautumaan vasten keittiötasoa, oli tuskin ollut Simonin tapaista.
Miesparka oli rikki, eikä tämän käytökseen sen vuoksi voinut luottaa.

Aida tuijotti takaisin sydän hakaten, epätietoisena siitä, mikä osa oli järkyttänyt Elin hiljaiseksi. Eikö hän ollut kertonut ennenkin? Vai oliko hän harhautunut taas kesken tarinan johonkin muuhun?
Ehkä hänen ei pitäisi toistaa.
Mutta ahdistus repi häntä rikki.
"Hän ei suostu allekirjoittamaan eropapereita, koska hän haluaa uuden mahdollisuuden avioliitolle", hän sanoi.
"Ja kun en suostu ja hän käy epätoivoiseksi, hän anelee pääsyä sänkyyni."

Elin leukaperät kiristyivät, kun hän nykäisi itsensä jälleen liikkeelle.
Se ei vain käynyt päinsä.
Simon ei voinut ilmestyä oven taakse, ja anella Aidaa...
Hän upotti sormet syvälle hiuksiinsa.
"Hitto, Aida, eivät asiat voi vain jatkua näin!"

Turhaumus nosti päätään ja sai Aidan rintakehän kohoilemaan kiivaammin levottoman hengityksen tahdissa.
"Mitä minun on tarkoitus tehdä?!" hän huusi takaisin ahdistus tukehduttavana möykkynä rinnassaan. Pelkkä muisto sai hänen olonsa sietämättömäksi. Miten sellaiseen oli tarkoitus suhtautua?
Mikä sai Simonin käyttäytymään niin?

"En minä tiedä!"
Eli pyörähti ahdistuneena ympäri, harppoi ovelle ja sitten taas takaisin, katse levottomasti asuntoa kiertäen.
Kammottavat mielikuvat yrittivät ryömiä hänen mieleensä. Voisiko Simon olla niin epätoivoinen, että menisi tässäkin asiassa liian pitkälle. Että yrittäisi...
Hän pudisti rajusti päätään.
"Mennä sinne poliisin puheille!"

Aida tuijotti Eliä ja tunsi hetken levottoman, kylmän viillon, kun mies suuntasi ovelle.
"Ja sanoa mitä, Eli?" hän haastoi raastaen sormet läpi kesyttömistä, kastanjanpunaisista hiuksistaan.
"Simon ei ole rikkonut lakeja – muuta kuin käynyt sinun päällesi. Mikään laki ei kiellä häntä tuomasta kirjeitä postiluukkuuni tai soittamasta ovikelloa tai pyytämään minua puhumaan!"

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1424
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   La Helmi 24, 2018 2:13 pm

"Hän pahoinpiteli sinut!" Eli parahti.
Paiskasi pienen naisen luotaan niin, että tämä meni tajuttomaksi.
Sen oli pakko olla pahoinpitely.
Ei syyksi riittänyt, ettei Simon ollut tarkoittanut sitä pahalla. Ei varmasti tarkoittaisi sitäkään, jos työntäisi naisen vahingossa alas portaita tai...
"Hän anelee sinua sänkyyn!"

"Se oli vahinko!" Aida huusi takaisin ja lähti hänkin harppomaan sohvanedustaa, ahdistus kuvottavana vatsassaan. Hän vilkaisi Eliä tuskastuneena.
"Sekö minun on tarkoitus kertoa poliisille?! Kiltti poliisisetä, pyydä miestäni olemaan anelematta minua sänkyyn. Mitä arvelet, että he tekisivät asialle?!"

"Se on ahdistelua!"
Miten Aida ei nähnyt sitä?
Simon oli epätoivoinen, murtunut mies, mutta se ei oikeuttanut tällaista käytöstä.
"Mitä, jos jotain sattuu? Kun minä tai Samuel emme ole paikalla?"

"Olemme vielä naimisissakin. Mitä poliisi aikoo tehdä asialle?" Aida vetosi turhautuneena, kiihtynyt tuli äänessään. Ajatus sai pahoinvoinnin nostamaan päätään. Miksi Simon teki niin? Miksi mies pakotti hänet sellaiseen tilanteeseen?
"Voi luoja Eli! Mitä sinä kuvittelet sattuvan?"

"Lähestymiskielto tai... tai jotakin. En minä tiedä!"
Hän pysähtyi kesken liikkeen lähelle parvelle johtavia portaita ja jäi katselemaan Aidaa ahdistuneena.
"Jos hän..."
Hän ei kyennyt sanomaan sitä ääneen, pelkkä ajatus tuntui iskevän vatsaa jääkylmällä tikarilla.

Aida tuijotti Eliä ahdistuneena.
Vaikka hänellä olisi perusteet lähestymiskieltoon, miten hän voisi tehdä niin Simonille? Satuttaa miestä vielä lisää? Simon oli ollut pohjattoman lempeä, kärsivällinen, hyvä mies, joka viihtyi niin luontevasti omana itsenään, että hän oli kuvitellut voivansa olla onnellinen miehen kanssa.
Ja nyt... Ainoa asia, joka muuttui oli hänen tulonsa miehen elämään.
"Jos hän mitä, Eli?" Aida haastoi.

"Jos hän pakottaa sinut sänkyyn, kun et suostu!"
Elin ääni särkyi loppua kohti, ja hänen oli painettava käsi silmiensä suojaksi.
Mielikuvat, jotka yrittivät ryömiä hänen tietoisuuteensa, saivat olon pahoinvoivaksi.
"Aida, Simon tarvitsee apua..."

Mielikuva kummitteli joskus myös Aidan mielessä. Mutta Simon ei ollut sellainen eikä tekisi sellaista.
Simon tarvitsi apua eikä ollut oma itsensä, se oli totta. Hän ei ollut tuntea miestä. Mutta Simon ei ollut sellainen mies.
"Minä en ole avuton", hän sanoi turhautuneena.
"En ole avuton neito pulassa, jota isojen miesten tarvitsee suojella. Luoja! Luuletko, että minä antaisin hänen tehdä niin?"

"Minä tiedän, ettet sinä ole", Eli puhahti aivan yhtä turhautuneena.
"Mutta Aida, minäkään en voinut mitään, kun hän puski minut lattiaan. Jos..."
Jos Simon todella menettäisi järkensä, pienellä Aidalla ei välttämättä olisi mahdollisuuksia.
Eli hieraisi ahdistuneena kasvojaan.
"Minä en halua, että sinuun sattuu."

Aida tuijotti takaisin. Pahoinvointi uhkasi nousta ylös vatsasta ja huone keinahti.
Ei, hän kieltäytyi ajattelemasta sitä. Simon ei ollut sellainen mies – mies saattoi menettää järkensä ja muuttua tunnistamattomaksi, mutta Simon ei koskaan satuttaisi häntä.
"Minuun ei satu", Aida vastasi ahdistus kuvottana rinnassaan. Hän tunsi olonsa sietämättömäksi ja astui lähemmäs Eliä.
"Kaikki on ihan hyvin, oikeasti."

"Aida, ei ole."
Eli upotti sormensa hiuksiinsa ja raastoi niitä tuskastuneena.
Hän tunsi olonsa niin hirvittävän avuttomaksi.
Tempest oli sairaalassa, koska oli yrittänyt riistää henkensä, ja Simon vainosi Aidaa, aneli tältä jotakin kammottavan sopimatonta.
Eikä hän voinut tehdä mitään.

Ei ollut.
Aida tiesi sen, muttei tiennyt, miten käsitellä tunnetta sisällään. Kuin hän ei voisi selvitä hetkeäkään näin, ei asettua paikalleen, ei ajatella, ei hengittää. Kaikki oli jotenkin vinossa ja sekaisin.
Tempest oli yrittänyt tappaa itsensä. Eli oli melkein lakannut olemasta. Simon oli menettänyt järkensä. Hän oli tuhonnut miehen elämän. Hänen piti yrittää saada avioero ilman miehen suostumusta ja hän tunsi olevansa typerä, eksynyt lapsi.
Kaikki oli sekaisin.
"Eli", hän vetosi ahdistuneena ja siirtyi lähemmäs, yrittäen laskea kätensä miehen dinosaurusten kirjomalle rintakehälle. Sitten hän kiipesi varpailleen ja painoi suudelman miehen huulille.

Asiat eivät olleet hyvin.
Eli ojensi käsivartensa ja painoi Aidan rintaansa vasten, vastaten suudelmaan ennen kuin hautasi kasvonsa kastanjanpunaisiin hiuksiin.
"Minä tiedän, ettet sinä ole avuton, et ole neito pulassa", hän vakuutti tukahtuneesti.
"Mutta minä pelkään puolestasi."

"Kaikki on hyvin", Aida sanoi kiertäen käsivartensa Elin niskalle ja rutistaen itsensä miehen rintaa vasten.
Kuvottava ahdistus mylläsi hänen sisällään.
"Ei sinun tarvitse pelätä. Minulle ei tapahdu mitään."
Hän hautasi kasvonsa miehen kaulataipeeseen.
"Kaikki on sekaisin, enkä tiedä mitä tehdä tai tuntea. En halua tuntea näin."

Ei Elikään tahtonut, että Aida joutuisi tuntemaan niin.
"Me keksimme kyllä jotakin", hän vakuutti hiljaa.
Jonkun oli pakko tietää, mitä tällaisessa tilanteessa tuli tehdä.
"Ehkä voisin olla yöt täällä silloin, kun olet kotona."

"Sinä voit olla yöt täällä, milloin haluat", Aida vastasi Elin kaulaa vasten. Sydän hakkasi levottomana. Kaikki tuntui levottomalta, kuin ahdistus olisi kulkenut ihon alla ja etsinyt tietä ulos.
"En tiedä, miten tuntea näin."
Hän kohotti päänsä ja katsoi miehen vihreähippuisia silmiä eksyneenä.
"Anna minun tuntea jotain muuta?"

Kaikki oli pielessä.
Eikä Eli tiennyt, mitä olisi tehnyt.
Se oli hirvittävä, hirvittävä tunne.
Hän kohtasi jäänsinisten silmien katseen ja painoi päänsä vetääkseen Aidan suudelmaan.
Se ei olisi ratkaisu.
Mutta juuri nyt ei voinut muuta kuin yrittää selvitä. Yrittää selvitä, niin että voisi todella tehdä jotakin.
Hän siirsi kätensä Aidan reisille nostaakseen tämän syliinsä.

Aida vastasi suudelmaan punoen sormensa vaaleanruskeisiin laineisiin ja kiersi kätensä sitten Elin niskalle, ponnistaen ketterästi hajareisin miehen syliin.
Ei ollut väliä, mitä he ristisivät nyt.
Hän halusi tuntea jotain muuta. Jotain muuta kuin kuvottavaa, muun tieltään syövää, avutonta ahdistusta. Hän oli viettänyt nuoruutensa kiipeämällä Elin sänkyyn, kun oli tuntenut olonsa kurjaksi. Hän oli käpertynyt pojan kylkeen, silitellyt tämän tuttua, lämmintä kehoa ja maistellut kaulataivetta suudelmin, koska se tuntui hyvältä.
Hän oli ollut ajattelematon, typerä, typerä typerys.
Nyt he voisivat auttaa toisiaan unohtamaan.

Elikin muisti ne ajat.
Kun hän oli tehnyt parhaansa ollakseen Aidan tukena, tarjotakseen tälle turvaa ja lohtua, samalla kun varttuva keho oli halunnut pettää hänet.
Viimeksi Simonin saapuminen oli keskeyttänyt heidät.
Eli painoi Aidan vasten keittiön tasoa ja siirsi kaktuksen toisella kädellään kauemmas, samalla kun valui suutelemaan Aidan kaulaa.
Hetkeksi muuta ajateltavaa. Oli kerättävä voimia.

Tuttu kosketus kaulalla herätti sähköistävät, vatsanpohjaa kutittavat väreet, ja hetken Aidan mielessä vallitsi ihana levollisuus: kaikki oli nyt juuri niin kuin pitikin. Tässä pienessä asunnossa mikään ei voisi koskettaa heitä. Mikään ei voisi tulla heidän väliinsä tänään.
Ja hän voisi tehdä, mitä hänen olisi pitänyt kaikki ne vuodet sitten.
Aida kiersi jalkansa lujemmin Elin lantion ympärille ja tarttui paitaan, kiskoen sen malttamattomana miehen pään yli. Sitten hän nojautui suutelemaan rakasta kaulataivetta, näykkimään sen lämmintä ihoa kutsuen. Kädet kulkivat pehmeinä alas vatsaa.

Sähköinen ritinä takertui hiuksiin, kun Aida veti paidan hänen päänsä yli.
Dinosaurukset päätyivät jälleen lattialle, mutta tämä oli niille vielä vieras.
Entä, jos ovikello soisi? Tai puhelin?
Heidän ei tarvitsisi vastata.
Eli antoi käsiensä vaeltaa malttamattomana hameen helman alle, kohottaen sitä samalla kun sormet hyväilivät Aidan reisiä.
Heidän oma, pieni maailmansa, tämän hetken.

Nyt sykkeessä kulkeva levottomuus oli hyvää. Addiktoivaa, humalluttavaa levottomuutta, joka oli saada kädet tärisemään kaipauksesta päästä lähemmäs.
Aida näykkäsi Elin kaulaa, kun siveli vatsaa ja avasi housut, ujuttaen kätensä niiden sisään.
He ehtisivät olla kiireettömiä koko loppuyön.

Jos tämä yö olisi heidän.
Eli tukahdutti matalan voihkauksen Aidan hiuksia vasten, samalla kun kädet hakeutuivat alushousujen reunalle, alkaen ujuttaa sitä pois tieltä.
Koko yö aikaa.
Vaikka Simon palaisi, heidän ei tarvitsisi päästää miestä sisään.
Hänen kätensä liukui tuttavallisesti alemmas, he tunsivat toisensa jo läpikotaisin. Oli ollut vuosia aikaa oppia.

Aida puri alahuultaan ja sulki silmänsä hetkeksi. Hänen maailmaansa ei mahtunut muuta kuin Eli ja kosketus, jota hän oli kaivannut paljon kauemmin kuin oli ymmärtänyt.
Aida sysäsi Elin housuja paremmin pois tieltä, veti itsensä lähemmäs tason reunaa ja kutsui miestä. Koko yö aikaa, mutta hän halusi Elin nyt.

Eli painoi huulensa hamuamaan Aidan huulia samalla kun nykäisi naisen alushousuja syrjään melkein kärsimättömästi.
Ei, rehellisen kärsimättömästi. Niin kärsimättömästi, että ne taisivat jäädä hylättyinä Aidan vasemman nilkan ympärille.
Sellaista sattui joskus, kun kaipasi toista erityisen epätoivoisesti lähelleen.
Hän siirsi kätensä Aidan lantiolle ja veti tämän aivan lähelleen.

Ja Aida kiersi itsensä miehen ympärille, jalat lantiolle ja niskalle unohtuneet kädet tiukasti laineikkaisiin hiuksiin punoutuen.
Ehkä ahdistus ja kaikki patoutunut, neuvoton tunne kiihdyttivät hänen pulssiaan. Mutta ne eivät sopineet hänen maailmaansa. Se oli varattu Elille, kiivaalle, yhteisessä rytmissä kulkevalle hengitykselle, euforiasta humaltuneille suudelmille, onnellisille naurun hyrähdyksille ja tajunnan hämärtäville mielihyvän aalloille, jotka saattoivat kantautua naapureillekin.

Mieluummin se kuin vihainen, epätoivoinen huuto, joka oli vallannut asunnon edellisellä kerralla.
Eikä silloinkaan kukaan ollut tainnut työntää lappua oven alitse valittaakseen.
Eli ei enää luottanut jalkoihinsa, vaan nojasi raskaasti Aidaa vasten, hengitys yhä kiihkeässä rytmissä kulkien.
Hän ei halunnut antaa ajatusten vielä vyöryä ylitseen, vaan kietoi käsivartensa naisen ympärille ja painoi raukeiden suukkojen rivin tämän kaulalle.

Aida piteli Eliä, jalat turvallisesti miehen ympärille kierrettyinä, kädet laineikkaita hiuksia silittäen.
Sydän hakkasi rajuna kylkiluita vasten.
Muun maailman ei tarvitsisi löytää heitä täältä. Kylmyys oli kadonnut hänen sisältään.
"Olet uskomaton", hän kuiskasi hamuten miehen korvaa hellästi.

Eli hengitti syvään Aidan tuoksua, joka oli sekoitus shampoota, hajuvettä ja jotain muuta, sitä, mikä oli säilynyt muuttumattomana vuosien läpi.
Jonka hän muisti jo niiltä ajoilta, kun Aida oli ollut vain viaton vieras hänen vuoteessaan.
"Itse olet..." hän kuiskasi käheästi, suoristautuen vasta kun oli varma, etteivät jalat pettäisi häntä.
Kädet siirtyivät Aidan poskille, jotta hän sai painettua suudelman tämän huulille.

Aida potkaisi alushousut irti nilkastaan.
Hän vastasi miehen suudelmaan, uppoutuen Elin huulien makuun. Sormet sivelivät hellinä miehen niskaa.
"Mennäänkö sänkyyn?" hän kuiskasi pehmeästi kehräten. He voisivat käpertyä sylikkäin, kuten olivat tehneet jo vuosia sitten. Ja ottaa uusinnan, jos maailma uhkasi rikkoa levollisen onnen hänen sisällään.

Liike sai Elin nauramaan pehmeästi.
"Olin kärsimätön", hän myönsi, samalla kun kietoi kätensä paremmin Aidan ympärille nostaakseen tämän hajareisin syliinsä.
Portaat parvelle olivat kapeat.
"Mennään sänkyyn", hän kuiskasi pehmeästi ja suuntasi kohti parvea.

Aida kiersi kätensä paremmin Elin niskalle ja hamusi kaulaa pehmein suudelmin miehen kantaessa hänet ylös portaita ja kaupungin valojen raidoittamaan sänkyyn.
Aida vajosi peittojen joukkoon ja veti miehen perässään, kietoutuen tiukasti tämän kylkeen, suudellen kaulataivetta rakastaen, kuten oli tehnyt jo vuosia, vuosia sitten. Eli veti häntä vastustamattomasti puoleensa. Hänen olisi pitänyt ymmärtää se jo silloin.

Eli nauroi pehmeästi ja silitti Aidan kastanjanpunaisia hiuksia.
"Aida, sinulla on vielä vaatteet päällä", hän huomautti, ilman minkäänlaista taka-ajatusta.
Ei kukaan halunnut nukahtaa päivän vaatteet päällään, aamulla olo olisi ikävä.
Sänkyyn käpertyminen oli huomattavasti vähemmän kiusallista kuin vähän yli kymmenen vuotta sitten, kun hänen kehoparkansa oli vasta totuttelemassa uusiin tuntemuksiin. Olotiloihin.
Muisto sai Elin hymisemään naurusta samalla kun hän ojensi käsiään, auttaakseen herrasmiesmäisesti Aidaa riisuutumaan.

Silmät hämärässä siristyen Aida käänsi itseään niin, että Eli saattoi avata mekon vetoketjun ja auttaa vetämään sen hänen päänsä yli. Laivastonsinisen ja valkoisen kirjava vaate lennähti sängyltä upottavalle, vaalealle matolle.
Aida nojautui Elin lämpimään kylkeen ja tunsi ihastuttavan, sähköisen väreen miehen ihosta omaansa vasten. Hän hautasi kasvonsa takaisin tuttuun kaulataipeeseen, hengittäen sen lämmintä ihoa vasten, hamuten sitä huulillaan. Käsi kiertyi tottuneesti Elin ympärille ja jäi piirtelemään hajamielisiä kuvioita vatsalle.
”Tiesitkö, että halusin tehdä näin jo silloin? Vuosia sitten, kun hiivin sänkyysi nukkumaan.”

Eli kiemursi lopullisesti eroon housuistaan ja kävi sitten makuulle Aidan vierelle, kiskoen toisella kädellä peitettä heidän suojakseen. Hän veti naisen kainaloonsa ja painoi pehmeän suukon kastanjanpunaisten hiusten joukkoon.
Todellisuus saisi pysyä poissa vielä hetken. Antaa heidän kerätä voimiaan, ennen kuin se työntyisi vääjäämättä pieneen asuntoon yhdessä nousevan auringon kanssa.
Aidan sanat saivat vihreähippuiset silmät siristymään.
"Niinkö?"

"Mmmh", Aida vastasi myöntävästi huvittuneena kehräten ja näykkäsi Elin kaulansyrjää. Hän rakasti miehen ihoa, sen lämpöä ja tuoksua – miten sen kosketus hänen ihoaan vasten tuntui saavan sähkön kulkemaan koko kehon läpi, kuinka hän tunsi humaltuvansa Elin läheisyydestä. Kykenemättömänä pysymään erossa.
"Olet aina maistunut vastustamattoman hyvältä", hän lisäsi suudellen miehen kaulataivetta.

"Sinä et tehnyt elämästäni aikanaan helppoa", Eli nauroi, antaen sormiensa vaeltaa Aidan kyljellä.
Mutta siihen aikaan Aidalla oli ollut Samuel. Ja kuten hyvän ystävän kuului, Eli oli pysynyt syrjässä. Alkanut seurustella, vaikka tunsikin olonsa jo silloin kammottavaksi valehtelijaksi.
Hänen sydämensä kuului jo toiselle.
Huulten kosketus kaulalla sai hänet värähtämään.

"Niinkö sanot?" Aida nauroi hyristen miehen ihoa vasten ja painautui lähemmäs kylkeä, näykkien kaulataivetta ja solisluuta. Hän ei ollut ollut voida pitää itseään erossa pojasta, vaikka oli seurustellut Samuelin kanssa – ei voinut estää itseään painautumasta Elin syliin, ei estää itseään suutelemasta ihoa vieressään.
Hän ei ollut tainnut olla myöskään Elin tyttöystävän mieluisimpia ihmisiä.
Ei ollut ollut Edithinkään. Paha, paha Aida.
Mutta hän voisi hävetä aamulla kaikkea tekemäänsä väärää.
Nyt hän hamusi Elin korvaa lämpimästi ihoa vasten puhaltaen, sormet miehen niskaa sivellen.

Eli nauroi hiljaa.
"Mmm, luulisi, että muistaisit", hän totesi, juoksuttaen sormiaan Aidan selällä.
Se oli ollut joskus hyvin, hyvin vaikeaa aikaa teinipojalle.
Ei Eli silti olisi vaihtanut niitä kokemuksia pois, rakkaita muistoja kaikesta huolimatta.
Niskaa hyväilevät sormet olivat melkein liikaa.
"Luulin, että meidän oli tarkoitus nukkua..."
Vihreähippuiset silmät siristyivät ilkikurisesti.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1424
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   La Helmi 24, 2018 2:13 pm

Niskaa hyväilevät sormet eivät lopettaneet.
Aida oli aina ollut tavattoman hyvä harhauttamaan itseään ikävistä ajatuksista, pelottavista, aikuisista asioista ja päätöksistä, mustista peloista ja huolista.
Hän näykkäsi miehen korvanlehteä ja hamusi korvaa tavalla, jonka tiesi lähettävän väreet alas koko kehoa.
"Haluatko nukkua?" Aida kysyi pehmeästi ja silitti Elin vatsaa kevyin, mitä hellimmin härnäävin sormin.

Eli huokaisi hiljaa.
"Minä olen nykyään aikamies, ei sitä jaksa niin kuin ennen..." hän vetosi.
Ja kietoi sitten sormensa Aidan vyötärölle ja kiepautti naisen kevyesti vatsansa päälle.
"Luuletko tosiaan, että voisin edes harkita nukkuvani nyt?"
Hän siirsi kätensä hellästi Aidan poskille vetääkseen tämän mukaan suudelmaan.

Aida nauroi hyväntuulisella, vapautuneella kehräyksellä ja asettui ketterästi Elin päälle. Hän vastasi suudelmaan, pyyhkäisten miehen hiuksia ja samalla herkkää niskaa.
"Ei teistä aikamiehistä tiedä", hän vastasi ja karkasi suudelmasta suutelemaan miehen kaulaa, itseään pehmeästi keinauttaen.

Eli antoi käsiensä juosta poskilta kaulalle, siitä käsivarsille ja hitaasti Aidan lantiolle.
Hänellä oli ollut vuosia aikaa tutustua naisen vartaloon, eikä se silti lakannut hämmästyttämästä häntä.
Sormet juoksivat hitaasti sivelemään reisiä.
"Me saatamme yllättää monellakin tapaa", hän myönsi hiljaa, vaikka koherentin lauseen muodostaminen tuntuikin sillä hetkellä melkein mahdottomalta.
"Luoja, Aida, rakastan sinua..."

Aida hyrähti silmät lämpimästi siristyneinä, kosketti hellästi Elin kättä ja antoi heidän sitten sulautua yhteen. Tarpeeksi leikkimistä.
Hän oli ollut häkeltynyt ensimmäisellä kerralla, kun oli vihdoin ylittänyt ystävyyden rajat peruuttamattomasti – siitä miten he sopivat yhteen, kuin palapelin palat.
Miksi hän ei ollut tehnyt niin aina.
Hän unohtui täysin Elin kosketukseen, keinui kiihtyvällä tahdilla mielihyvä sisällä pyörteillen. Kädet hipoivat miehen kylkiä ja rintaa, ja Aida kumartui painamaan suudelman miehen huulille, ennen kuin jatkoi pää taakse kallistuen ja saattoi unohtaa kaiken paitsi sen, miten uskomattoman, uskomattoman hyvältä Elin läheisyys tuntui.

Hetkeksi muu maailma sai tosiaan kadota ympäriltä.
Eli rakasti katsella Aidaa näin, kun saattoi todella nähdä, kuinka nainen nautti. Kuinka punaiset hiukset tuntuivat villiintyvän kuin ne olisivat olleet elävää tulta.
Kuinka hölmöjä he olivatkaan olleet pakottautuessaan pysymään erossa.
Hengitys kiihkeänä kulkien ja keho lämpöä hehkuen Eli veti Aidan lopulta tiukasti rintaansa vasten, peitto jossain vaiheessa jalkojensa ympärille sotkeutuneena.
Yhä puolittain sekopäiseksi itsensä tuntien hän painoi suudelman naisen hiusten joukkoon.
"Sinun kanssasi..."

Aida asettui vatsalleen Elin rinnan päälle, painaen päänsä miehen solisluulle ja silittäen hajamielisesti vaaleanruskeita laineita. Silmät painuivat vaistomaisesti kiinni, kun tajuntaa pimentävä mielihyvä jylläsi edelleen hänen sisällään.
"Mitä minun kanssani?" hän kysyi ääni asteen käheämpänä ja tunsi olonsa ihastuttavan voimattomaksi, täydellisen rennoksi, täydellisen vapaaksi ahdistavasta, pelottavasta maailmasta, joka vaani asunnon ulkopuolella.

Eli hipaisi Aidan päälakea uudelleen huulillaan ennen kuin ponnistautui hetkeksi pystympään asentoon vetääkseen myttyyn potkitun peiton heidän päälleen.
Toinen peitto taisi olla edelleen ilman pussilakanaa, mutta oliko sen niin väliä, kun yhdelläkin pärjäsi.
He pitäisivät toisensa lämpiminä.
"Ajat minut hulluksi", mies protestoi käydessään takaisin selälleen ja kietoessaan käsivartensa tämän ympärille.
"Ja tiedät sen itsekin..."

Käheä, hyväntuulinen kehräys nousi Aidan rinnasta, ja nainen kallisti päätään niin, että saattoi nojata leukansa Elin rintaan ja katsella miehen kasvoja. Kissamaiset, jäänsiniset silmät siristyivät raukeina.
"Hyvä niin", hän vastasi ja näpäytti Elin nenänpäätä sormellaan, hymyä suupielissään.
Rakas, rakas Eli, joka oli ollut hänen edessään aina. Typerys.

Nenänpään näpäyttäminen sai Elin naurahtamaan.
"Hyvä niin", hän myönsi painaessaan suukon Aidan otsalle.
Ilman Aidaa hän oli ollut niin hirvittävän onneton, että se pelotti häntä itseäänkin.
Kuin osa sielusta olisi revitty irti.
Mutta nyt se oli palannut hänen luokseen.
"Onko aamulla aikainen herätys?"

Elin rinnan alla sykkivä sydän tuntui saavan hänen sykkeensä kulkemaan samassa tahdissa. Aida harkitsi kierähtävänsä pois Elin päältä, mutta ei halunnut.
"...Minulla ei ole aavistustakaan", hän sanoi pisamainen nenänvarsi mietteliäänä kurtistuen.
Huomenna oli... Maanantai?
"Pitää kai lähteä studiolle viimeistään kymmeneksi. Harmi."

"Pitää laittaa kello sitten soimaan", Eli totesi melkein pettyneenä.
Ei, tosiaan pettyneenä.
Hän kietoi käsivartensa tiukemmin Aidan ympärille, haluamatta aivan vielä ajatella, mistä löytäisi puhelimensa ajastaakseen herätyskellon herättämään.
"Ajat minut varmasti hulluksi vielä silloinkin, kun olen jo kumara ja harmaa."

Aida nauroi käheästi kehräten ja hipaisi miehen nenänpäätä uudelleen.
"Toivottavasti", hän sanoi silmät hymystä siristyen ja tunsi samanlaisen, haikean pettymyksen vihlaisun siitä, että hän ei voisi viettää kiireetöntä aamua Elin kanssa.
Ehkä herättää miestä jollain harvinaisen miellyttävällä tavalla.
"Millainen päivä sinulla on?"

Käheä nauru sai Elin halaamaan Aidan hieman tiukemmin rintaansa vasten.
Ehkä he voisivat muuttaa yhteen.
Käpertyä yhteiseen vuoteeseen, ja herätä sieltä jokaisena aamuna. Tai sohvalta, tai kylpyammeesta. minne he olivatkaan sattuneet nukahtamaan.
"Harjoitukset aamupäivästä, käymme porukalla syömässä."

"Kuulostaa mukavalta", Aida sanoi ja painoi poskensa Elin rintakehää vasten, silmät kiinni painuen. Syke sen alla oli lohdullinen ja tuttu.
Hän rakasti Eliä. Hän rakasti Eliä niin, että sitä oli vaikeaa käsitellä. Tunteen ylivoimaisuus pelotti häntä yhä edelleen, mutta hän ei antaisi sen enää tulla heidän väliinsä.
"Tuletko yöksi tänne?"

Eli kääntyi varovasti kyljelleen ja laski Aidan viereensä.
Pitäisi käydä hakemassa se puhelin. Laittaa herätys, niin kuin vastuullinen aikuinen.
Naisen kysymys sai hänet hymyilemään.
"Haluatko minun tulevan?"
Hän kumartui hipaisemaan pisamaista poskipäätä huulillaan.

Aida kellahti selälleen ja venytteli kissamaisella nautinnolla, ojentaen kädet päänsä yli.
"Mitä arvelisit?" hän kysyi nauraen ja näpäytti Elin nenää sormellaan. Hän ei voisi koskaan kieltäytyä mahdollisuudesta saada viettää yö Elin kanssa, nukahtaa lomittain miehen kanssa, herätä kiireettä tutusta syleilystä.
"Minä haluan sinut aina."

Eli nauroi ja nojasi kämmeniinsä kumartuakseen suutelemaan Aidan huulia.
"Minä en jättäisi mahdollisuutta väliin mistään hinnasta", hän vakuutti, painoi vielä suukon naisen otsalle ja kömpi sitten seisomaan.
"Käyn etsimässä puhelimen. Tahdotko jotakin alakerrasta? Juotavaa?"

Aida kierähti vatsalleen ja halasi käsivarret lilaan puetun tyynyn ympärille miestä katsellen. Hän kurotti varpaansa peiton alta tökkäämään miehen pakaraa.
"Sinut", hän vetosi silmät kissamaiseen hymyyn siristyen ja peitti sitten haukotuksen kämmenselkäänsä.

Eli käännähti katsomaan Aidaa toinen kulma kohotettuna.
Tämä näytti aivan liian hyvältä makoillessaan lilojen vuodevaatteiden keskellä.
Mutta aamu olisi aikainen.
"Lupaan tuoda itseni takaisin", hän vakuutti, suunnaten askeleensa alakertaan. Samalla voisi käydä pesemässä hampaat. Niin kuin vastuulliset aikuiset.

Ehkä hänen olisi pitänyt käydä suihkussa. Tai pukea päälleen. Tai jotakin, mitä aikuiset yleensä tekivät.
Mutta Aida painoi päänsä tyynyä vasten ja kuunteli Elin liikkeitä alakerrassa. Ehkä hänenkin pitäisi käydä pesemässä hampaat.
Suurella ponnistuksella hän nousi ylös, etsi vinon katon alle sovitetusta vaatekaapista alushousut ja joskus Elille kuuluneen t-paidan ja tassutti sitten äänettömin askelin alakertaan. Hän kumartui juomaan hanasta sukien kastanjanpunaisia, perinpohjaisen villejä hiuksiaan ojennukseen ja ujuttautui sitten pieneen kylpyhuoneeseen Elin seuraksi pesemään hampaitaan.

Eli kääntyi katsomaan Aidaa tämän astellessa sisään, hammasharja suussaan.
Nainen näytti aivan liian suloiselta hänen paitaansa pukeutuneena, oli pakko vetää tämä hetkeksi halaukseen paljasta rintakehää vasten.
"Oe iaa", hän ilmoitti, ja olisi painanut suukon kastanjanpunaisten hiusten joukkoon, ellei hammaspesu olisi ollut kesken.
Tummansinisissä boksereissa koreili keltaisia ananaksia.

Aida katsahti Elin boksereita melkein pettyneenä säädyllisyydestä, mutta nauroi tullessaan suljetuksi halaukseen ja hymyili Elille kylpyhuoneen peilin kautta, silmät kissamaisesti siristyen ja hammasharja suussaan.
Hän työnsi hiuksia korvan taakse kumartuessaan huuhtomaan suutaan ja kurottui sitten suikkaamaan fluorintuoksuisen suudelman miehen poskelle, ennen kuin etsi puhelimensa takin taskusta.
"Minun pitäisi teettää sinulle avain tänne. Voisit yöpyä täällä silloinkin, jos olen matkoilla. Tämä on paljon lähempänä teatteria kuin Bastin asunto."

Eli seurasi Aidaa olohuoneen puolelle, juoksuttaen sormet läpi vaaleanruskeista hiuksistaan.
Ajatus avaimesta sai hänet hymyilemään ja kappaamaan Aidan käsivarsilleen, pyöräyttämään tämän ympäri pari kertaa.
"Se olisi mahtavaa."
Ja ehkä hän voisi joskus yrittää yhyttää Simonin silloin, kun Aida oli matkoilla. Yrittää puhua tälle niin kuin mies miheelle.
Ilman vaaraa siitä, että Aidaan sattuisi uudelleen.

Aida nauroi hyväntuulisesti kehräten ja kiersi käsivartensa Elin niskalle, painaen suudelman miehen poskelle. Eli olisi aina tervetullut.
"Nyt, vie minut sänkyyn", hän pyysi ja näpäytti miehen nenänpäätä.
Ehkä aikuisuus velvottaisi heitä nukkumaan. Ehkä vatsanpohjassa edelleen viipyvä mielihyvän lämpö riittäisi pitämään muun maailman poissa aamuun saakka.

"Tahtonne on lakini, prinsessa", Eli vakuutti ja painoi suudelman Aidan huulille, ennen kuin kipusi yläkertaan ja laski tämän hellästi sängylle.
Hänen puhelimensa taisi olla edelleen alakerrassa.
Mutta ehkä yksi herätys riittäisi.
Hän laskeutui istumaan sängyn laidalle ja pyyhkäisi Aidan hiuksia.
"Olet kaunis."

"Niin sinäkin", Aida vastasi silmät hymyyn siristyen ja nojautui painamaan suudelman Elin huulille. Hän pyyhkäisi herätyksen päälle, ainakin arveli tekevänsä niin ja hylkäsi puhelimen sitten puolihuolimattomasti valkopuiselle yöpöydälle sängyn vieressä.
Hän tönäisi Elin nurin sängylle ja upotti sormensa vaaleanruskeisiin hiuksiin.
"Pitäisikö meidän nukkua?"

Eli asettui kiltisti makaamaan sängylle.
Ei, ei pitäisi.
"Pitäisi", hän totesi melkein haikeana.
"Meillä on aikainen herätys, ja sinun täytyy loistaa Anastasiana. Tai mitä te ikinä huomenna sitten studiolla teettekään."
Hän kurkotti painamaan suukon naisen huulille.

Aida huokasi haikeasti ja pyyhkäisi kesyttömät hiukset toisen olkansa yli. Hän istahti hajareisin Elin vatsalle ja katsoi kelloa puhelimestaan.
"Saatat olla oikeassa", hän myönsi kumartuen vastaamaan suudelmaan ja kierähti sitten miehen päältä peittojen sekaan.
"On murheellista olla aikuinen."

Hetken Eli harkitsi vetävänsä Aidan takaisin syliinsä, nainen näytti siinä niin uskomattoman hyvältä.
Mutta piti olla järkevä. Varmistaa, että nainen saisi riittävän pitkät yöunet.
Vaikka hän oli tainnut jo epäonnistua siinä.
Mies nykäisi peittoa paremmin heidän ylleen ja ojensi kätensä vetääkseen tämän syliinsä.
"Kun seuraava vapaapäivä koittaa, voimme olla niin vähän aikuisia kuin haluamme."

Aida nauroi kehräten ja käpertyi Elin syliin, jalat lomittain, käsivarsi miehen rinnan ympäri ja kasvot kaulataipeeseen kätkettyinä.
"En tiedä, olenko tarpeeksi aikuinen odottaakseni niin kauaa", hän hymyili miehen ihoa vasten.
"Mutta voin yrittää mieliksesi."

Heille olisi riittänyt hyvin kapeampikin sänky, nyt toinen puoli oli kokonaan käyttämättä.
Sen siitä sai, kun tottui pieneen, kapeaan asuntoon.
Eli nauroi hiljaa ja suukotti Aidan otsaa.
"Ehkä meidän ei tarvitse yrittää aivan niin kovin", hän myönsi.
Ei hänestä itsestäänkään olisi siihen.
"Kauniita unia."

Aida hymyili Elin kaulaa vasten.
Piti olla aikuinen. Hänen piti olla kuvauksissa huomenna. Muistaa vuorosanansa.
Joku toinen yö. Heillä olisi aikaa.
"Nuku hyvin."

Jos he olisivat riittävän aikuisia ja heräisivät heti, kun herätys soi, he voisivat ehkä lievittää pettymystä aamusta jollakin mukavalla.
Se ei ollut olenkaan huonompi ajatus.
Toi mieleen Manhattanin ja kiireiset aamut, joina ei kuitenkaan malttanut pysyä erossa toisesta.
Ne olivat hyviä aamuja.
Tyytyväisenä suunnitelmaansa Eli antoi silmiensä painua kiinni, halaten Aidan tiukasti rintaansa vasten.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1424
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   La Helmi 24, 2018 2:27 pm

Torstai 22. helmikuuta, aamuyö, Rupert Street, Lontoo

Jatkoa tälle pelille.

Jos olisi ollut edes televisio, olisi voinut avata sen taustameluksi.
Elin keskittymiskyky ei riittänyt juuri nyt siihen, että olisi etsinyt jotakin katsottavaa läppäriltä.
Puhelin hälytti aikansa ennen kuin luovutti. Jälleen.
Aida ei vastannut vieläkään.
Mies laski puhelimen sohvapöydän reunalle ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan, nousten seisomaan.
Askeleet kulkivat levottoman ympyrän ennen kuin hän seisahtui ikkunan ääreen.
Aidan puhelin oli yhä päällä. Se oli hyvä merkki, eikö ollutkin?
Pelko velloi kylmänä vatsassa.

Taskuun ommeltuun nauhaan sidotut avaimet kulkivat luotettavammin mukana. Kunhan ei vaihtaisi ajatuksissaan takkia. Aida avasi oven hiljaa pimeään, jo kodilta tuntuvaan asuntoon. Eli varmaan nukkui tai oli mennyt Bastin luo täksi yöksi.
Ikkunaa vasten piirtyvä hahmo sai hänet loikkaamaan ilmaan säikähdyksestä, mutta paljastui sentään Eliksi, kun hän sytytti keittiönurkkakseen valon.
"Luoja, kun säikäytit", hän vetosi painaen käden hakkaavalle sydämelleen, "eikö sinun pitäisi nukkua?"

Vihreän paidan rintamuksessa luki mustalla tekstillä 'go ahead, ask me about my t-rex'.
Eli oli niin keskittynyt käymään mielessään läpi, mistä olisi vielä voinut kysellä, ettei havahtunut avaimen rapinaan lukossa.
Vasta Aidan ääni sai miehen käännähtämään.
Sydän hypähti kipeänä rinnassa, hän olisi halunnut syöksyä nappaamaan naisen syliinsä.
Mutta jalat tuntuivat paikoilleen liimatuilta.
"Missä hitossa olet ollut?"

Eli ei tainnut olla iloinen. Voi paska. Kylmä syyllisyys kosketti hänen vatsaansa.
"Kävin Samuelin luona", hän vastasi riisuen takkinsa, "hän satutti kätensä riehuessaan, joten vein hänet sairaalaan."

Samuelin luona.
Aida oli ollut Samuelin luona. Turvassa.
Sen olisi pitänyt saada hänet rauhoittumaan, mutta keho oli levoton, sydän hakkasi kipeästi rintalastaa vasten.
"Yritin soittaa sinulle."

Aida vilkaisi puhelintaan, laski taskunsa sisällön keittiötasolle ja sukaisi hiuksiaan taakse. Ne olivat käyneet vallan kurittomiksi illan aikana.
"Olen pahoillani. Unohdin puhelimen äänettömälle."

Se oli täysin inhimillinen virhe.
Sellaista sattui.
Miksi hän ei voinut vain rauhoittua?
Eli nykäisi itseensä liikkeelle, harppoi levottomana huoneen toiseen päähän ja kääntyi.
"Olin ihan hiton huolissani."

Aida puraisi huultaan ja työnsi sormet läpi kesyttömien hiuksien astuen peremmälle olohuoneen puolelle.
”Olen pahoillani, okei? Minun piti laittaa sinulle viestiä, mutta Samuel oli tolaltaan ja unohdin”, hän sanoi katsellen miehen levottomuutta.
”Ei sinun tarvitse olla huolissasi minusta."

Aida oli pahoillaan. Sellaista sattui.
Elin kulmat painuivat hieman alemmas, hän naputti jalkaansa vasten lattiaa.
"Mikä Samuelilla on?"
Totta kai ystävän tukena piti olla silloin, kun jokin oli vialla.
Miksei hän vain voinut rentouttaa hartioitaan ja rauhoittua?

Aida astui lähemmäs tarkkaillen Elin levotonta, kireää olemusta.
”Yvette on puhunut ikäviä lehdistölle. Oli tullut käymään ja ollut käydä Tempestin sisaren päälle”, hän sanoi ja suoristi tummanvioletin, reisimittaisen mekkonsa helmaa.
”Samuel oli… Tuohtunut, joten hän rikkoi kätensä lyömällä sen kiviseinään.”

Eli räpäytti silmiään.
"No hitto", hän mutisi, ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
Oli ikävä joutua myöntämään, ettei hänellä tainnut olla aavistustakaan, mitä Samuelin elämään tarkalleen ottaen tällä hetkellä kuului.
"Onko hän okei?"
Vihreähippuiset silmät eivät katsoneet Aidaan, katse pysytteli lattiassa.

”Kaikki tulee kääntymään parhain päin”, Aida vastasi ja tunsi epämukavan solmun vatsassaan, kun näki Elin välttelevän hänen katsomistaan. Voi paska.
”Uskon, että hän todella välittää Tempestin sisaresta ja on löytänyt Murielista jotain etsimäänsä. Yvette on vihainen, mutta ei voi olla sitä ikuisesti.”

"Se on hyvä."
Eli juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
Hän oli melko varma, että jokin olennainen osa kuviosta puuttui, niin että kokonaisuus jäi vajaaksi.
Mutta huoli jäyti liian kipeänä jossakin pallean tienoilla, että hän olisi kyennyt keskittymään siihen.
Typerä mies.
Eli vaelsi keittiötason luo ja rummutti sitä vasten mietteliästä rytmiä, olemus edelleen kireänä.

Aida katseli miestä hetken ja harkitsi vaihtoehtojaan. Voisiko hän harhauttaa Elin innostumaan jostain muusta? Tai taklata miehen yllättäen ja häivyttää kaikki kireyttä aiheuttavat ajatukset?
Tuskin.
”Eli”, Aida huomautti ja kiersi paljaat käsivarret ympärilleen.
”Sinä et katso minuun. Miksi?”

Rytmiä rummuttavat sormet pysähtyivät hetkeksi.
Se oli niin uskomattoman typerää. Hän ei ollut sellainen mies, joka halusi tietää naisystävänsä jokaisesta menosta, joka odotti vihaisena kotona, jos sovittu tapaaminen myöhästyi.
Rentoudu.
"Olit poissa aamuyöhön."

Aida siirtyi pehmeästi lähemmäs tavoitellen Elin katsetta.
”Olen pahoillani”, hän toisti. Miksi hänen oli mahdotonta muistaa yksinkertaista asiaa? Laita viesti, jos myöhästyt. Luoja.
Eikö hän voinut oppia siitä, että riiteli samasta asiasta Simonin kanssa joka viikko?
”Minun piti laittaa viesti.”

Sormet puristuivat tiukasti tason reunan ympärille.
"Aida, minulle on ihan okei, että suunnitelmat peruuntuvat, tai että vietät yösi vaikka Samuelin luona", hän aloitti, yrittäen estää ääntään kuulostamasta kireältä.
Huonolla menestyksellä.
"Mutta nyt, kun Simon edelleen vainoaa sinua, minä..."

”Sinä..?” Aida toisti punertavat kulmat asteen painuen. Syke sai ikävän, terävän sävyn. Mitä Eli oikein kuvitteli?
”Eli, Simon ei vainoa minua. Hän on vain halunnut jutella, ja kun hän uskoo, että en ole muuttamassa mieltäni, kaikki palautuu normaaliksi ja hän jatkaa elämäänsä. Sinun ei tarvitse heittäytyä vainoharhaiseksi.”

"Vainoharhaiseksi?" Eli napsahti, ja upotti sormet hiustensa joukkoon, tukistaen.
Hän ei halunnut olla se mies.
Mutta ahdistus oli muuttunut kylmästä polttelevaksi.
"Sinä olet poissa aamuyöhön, ja minä olen vainoharhainen? Kun eksäsi on tunkeutunut asuntoon ja paiskonut sinua niin, että saat aivotärähdyksen?"

Aida tiesi, että sana oli ollut epäreilu.
”Se oli vahinko!” hän ärjähti silmät välkähtäen.
”Voi luoja. Simon ei ole sellainen mies. Okei, hän on käynyt sinun kimppuusi nyt… Kahdesti, mutta hän on tolaltaan ja selvästi hyvin pahoillaan siitäkin. Hän ei ole tekemässä minulle mitään. Hän ei hiivi perässäni kaduilla."

"Minä tiedän!" Eli ärähti takaisin, käännähtäen ympäri.
"Hitto, tiedän, että sinä unohdut helposti! Ja se on ihan okei, mutta en voi mitään sille, että olen huolissani, kun palaat kotiin aamuyöstä, monta tuntia sen jälkeen, kun sinun oli tarkoitus saapua! Etkä edes vastaa puhelimeen!"
Hän tukisti hiuksiaan uudelleen.
"Oliko Simon muka avioliitossanne sellainen mies, joka iskisi leuan pois sijoiltaan?"
Ihmiset muuttuivat. Ja se teki tästä pelottavaa.
"Etkö voisi hitto kerrankin suhtautua johonkin vakavasti?"

Aidan silmät siristyivät asteen ja olemuksessa leimahti tuli. Nyt hitto vie! Hän oli jo pyytänyt anteeksi tarpeeksi monta kertaa. Se oli ollut vain vahinko.
Ja hän tuntisi siitä huonoa omaatuntoa taas kohta.
”En tiennyt, että sinä olisit sellainen mies, joka yrittäisi tappaa itsensä”, hän haukahti takaisin.
”Sen minä otin vakavasti ja se oli aika helvetin raskasta.”

Eli hätkähti taaksepäin, ottaen hetkeksi tukea tasosta takanaan.
Aida olisi yhtä hyvin voinut lyödä häntä kasvoihin. Tai suoraan palleaan.
"Luuletko, että olen siitä ylpeä?" hän huusi, nykäisten itsensä liikkeelle saadakseen tilaa heidän välilleen.
"Sinun ei helvetti tarvitse muistuttaa siitä! Pyysin vain, että ilmoittaisit joskus, missä menet!"

Aida puraisi huultaan katuen.
Hitto.
”Eli”, hän vetosi ahdistuneena. Se ei ollut tullut ulos aivan niin kuin piti. Tai ollenkaan niin kuin piti.
”En tarkoittanut sitä.”
Hän katseli miehen kauemmas siirtymistä onnettomana.
”Minä tiedän, että piti ilmoittaa! Pyysin sitä jo anteeksi monta kertaa. En tehnyt sitä tahallani, luoja."

"Etkö?"
Vihaisena tuli sanottua paljon sellaisia asioita, joita nimenomaan tarkoitti. Jotka muuten onnistui pitämään piilossa, mutta jotka tunteiden kuohuessa ryöpsähtivät ulos.
"Aina sinä vetoat siihen, ettet tehnyt sitä tahallasi!"
Eli asteli kauemmas, jäi seisomaan sohvan toiselle puolelle.
"Mitä minun on tarkoitus tehdä, kun jotakin todella pahaa tapahtuu, koska et sinä tahallasi?"

Aida tuijotti Eliä sydän takoen. Milloin hän oppisi hillitsemään itsensä ja olemaan sanomatta asioita, joiden tiesi satuttavan?
"Ja mitä sinä arvelet tapahtuvan, Eli? Kerro toki", hän kysyi kulmat painuen ja silmät kytien.

Eli loi Aidaan epäuskoisen katseen.
"Aida, hitto, kyllä sinä tiedät!"
Totta kai hän oli huolissaan aina, kun tiesi Aidan olevan liikkeellä yksin. Koska maailma ei vielä ollut sellainen paikka, jossa ei olisi tarvinnut pelätä.
"Mitä, jos joku käy kimppuusi?"

Aida huokasi ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
”Kukaan ei ole käynyt kimppuuni”, hän vastasi kärsimättömästi takaisin.
”Onko tarkoitus säikkyä kaikkea, mitä voisi joskus ehkä tapahtua? Täristä kauhusta, kun laskeutuu portaita tai menee metroon? Ehkä maailma ei ole niin synkkä paikka millaiseksi haluat sitä maalata.”

Se tuntui syytökseltä.
Elin maailma oli joskus hyvin, hyvin synkkä paikka.
Hän tempaisi itsensä taas liikkeelle, harppoi lähelle parven portaita ennen kuin kääntyi taas ympäri.
"En minä hitto sanonut, että pitäisi pelätä kaikkea! Mutta olenko vainoharhainen, koska pelkään, että sinulle tapahtuu jotakin, kun liikut keskellä yötä yksin kaupungilla? Kun et ilmoita minulle, milloin tulet kotiin?"

Aida loi Eliin kärsimättömän, palavan katseen ja liikahti itsekin, kulki pienen tilan seinää vasten työnnetyn kulmasohvan laitaa.
”Mitä sinä oikein haluat minulta? Minä pyysin anteeksi – monta, monta kertaa – minä sanoin, etten tehnyt sitä tahallani. Tietenkin yritän muistaa seuraavalla kerralla. Mitä sinä haluat?” hän haastoi ääni kuumana.

"Että sinä oikeasti muistaisit!"
Eli upotti sormensa kärsimättömästi hiustensa joukkoon.
"Miten hiton vaikeaa se voi olla? Laittaa yksi viesti? Että tiedän sinun olevan kunnossa, etkä makaa jossakin... Tämä ei ole ensimmäinen kerta!"
Hän katsoi Aidaa, vihreähippuiset silmät kipinöiden.
"Että voisit kerrankin olla niin kuin aikuiset ihmiset!"

”Voi luoja, Eli!” Aida ärähti takaisin tuohtuneena ja kiersi sohvapöydän.
”Suo anteeksi, että en ole täydellinen!” Ehkä Edith olisi ollut. Herttainen pieni olento, joka ei varmasti unohtaisi ja joka huolehtisi Elistä ja toisi kotiin appelsiineja ja siivoaisi.
”Tein virheen ja yritän olla tekemättä sitä uudelleen – onko se mahdoton ajatus hyväksyä?”

"En pyydä täydellisyyttä! Vaan että pysähtyisit ajattelemaan sen verran, että laittaisit minulle viestiä!"
Eli harppoi taas liikkeelle, jokin kuohui hänen sisällään liian kipeänä. Sellaisena, että se saattaisi purkautua ulos liian rumina sanoina.
"Minulla on nykyään töitä, jos olet sattunut unohtamaan, en voi valvoa öitä miettimässä, mitä sinulle on tapahtunut!"

Aida tuijotti Eliä jäänsiniset silmät täynnä kipeää, raivokasta tunnetta.
”Kuka pyytää? Kuka pyytää valvomaan ja miettimään ja murehtimaan puolestani? Minä en ainakaan muista pyytäneeni sitä”, hän haukahti takaisin.
”En minäkään halua joutua miettimään, oletko muistanut ottaa lääkkeesi tai vaellatko talviyössä ilman takkia tai kenkiä, koska unohdit. En halua olla äitisi.”

Aidan sanat saivat Elin säpsähtämään kuin lyötynä, räpäyttämään vihreähippuisia silmiä.
"En selvästi tiennyt, kuinka ikävää on olla parisuhteessa kanssani", hän ärähti ja kääntyi kannoillaan, harppoi pieneen eteistilaan parven alla ja alkoi kiskoa kenkiä jalkaansa.
Muisti kenkänsä. Ei vaeltanut ilman niitä.
Hän tarttui takkiinsa ja alkoi kiskoa sitä niskaansa.

”Hienoa, Eli”, Aida haukahti miehen selälle. Jokin hakkasi kipeänä ja kylmänä vatsassa.
”Minä siis olen se, jonka pitää olla aikuinen ja jolle ei sallita yhtä unohdusta – mutta sinä saat myrskytä ulos kuin 5-vuotias!”

Eli katsahti Aidaa kasvot pidätellystä raivosta kireinä.
"Minä olenkin mielenterveyspotilas, kuten ystävällisesti muistutit."
Hän nappasi hyllyltä huivin ja viskasi sen huolimattomasti kaulansa ympärille ennen kuin harppoi ulos ja paiskasi oven kiinni perässään.
Niin kuin myrskyävä viisivuotias.

Aida tuijotti ovea rintakehä kiivaasti kohoillen. Asuntoon laskeutunut hiljaisuus tuntui julmalta ja luotaantyöntävältä. Kylmä, kouristava raivo vaihtui kylmempään, kouristavampaan pelkoon. Pitäisikö hänen mennä miehen perään?
Eli vaikutti todella vihaiselta.
Voi paska.
Aida valui istumaan matolle sohvapöydän viereen, kiersi käsivarret polviensa ympärille, piilotti kasvot syliinsä ja antoi kyynelien vierähtää poskilleen.

Ei kulunut kuin puoli minuuttia, muutaman sydämenlyönnin mittainen hetki, kun avaimet rapisivat lukossa.
Avaimet, jotka Eli oli muistanut ottaa mukaan. Koska ne olivat olleet takin taskussa valmiina.
Ovi avautui, ja mies astui sisään, vetäen oven kiinni perässään.
Hän jäi seisomaan aloilleen, kulmat alas painuneina.
"... Aida..."

Oven avautuminen sai Aidan kohottamaan päänsä sydän kipeästi hakaten, ja kun Eli tuli sisään – ehjänä ja elossa – hän nousi jaloilleen ja pyyhkäisi kyyneliä kalpeilta, pisamaisilta poskiaan. Hiukset olivat villiintyneet täysin.
”…Eli…”

Eli seisoi hetken aloillaan, hartiat kireinä ja pää painuksissa, katsellen Aidaa alta kulmiensa.
Joka itki.
Hän nielaisi kipeästi ja ojensi käsivarsiaan.
Tule tänne.

Aida hengitti syvään, astui kissamaisen sulavalla loikalla sohvapöydän yli ja ylitti muutamalla askeleella olohuoneen. Hän hyppäsi hajareisin Elin syliin, kiersi kätensä miehen niskalle ja painautui rintaa vasten.
”Olen niin pahoillani”, hän kuiskasi punoen sormensa vaaleanruskeisiin laineisiin.

Eli kietoi käsivartensa Aidan ympärille ja valui istumaan, selkä ovea vasten nojaten.
Hän painoi naisen tiukasti syliinsä, haudaten kasvonsa kastanjanpunaisiin hiuksiin.
"Anna anteeksi, en olisi saanut..."

Aida hengitti hetken Elin tuoksua, ennen kuin vetäytyi tarpeeksi kauas nähdäkseen miehen kasvot. Hän silitti hiuksia taakse ja siveli peukalonsyrjällään miehen poskipäätä, ennen kuin painoi toiselle suudelman.
”Minä rakastan sinua juuri sellaisena kuin olet”, hän vetosi jäänsiniset silmät vilpittöminä ja silitti paidan dinosaurusta hellästi.

Eli katsoi Aidaa onnettomana.
"Minusta olet ihana tuollaisena", hän vakuutti hiljaa, hipaisten naisen otsaa huulillaan.
Vihreähippuiset silmät kiilsivät kosteina.
"Olin vain huolissani. Hirvittävän huolissani."

Aida silitti Elin kasvoja ja hiuksia ja hipaisi toistakin poskipäätä huulillaan.
”Olen pahoillani”, hän vetosi ja nojautui painamaan suudelman miehen suupielelle. Sydän takoi edelleen levottomasti ja huono omatunto nakersi häntä. Eikö hän ollut oppinut mitään riidoista Simonin kanssa? Eihän hän halunnut Elin joutuvan huolehtimaan.

Eli silitti hajamielisesti Aidan hiuksia sormenpäillään.
Hän oli sanonut asioita, jotka maistuivat happamana katumuksena suussa.
"Et tietenkään ole tilivelvollinen minulle", hän vetosi hiljaa, halaten naista tiukemmin.
"Mutta nyt, kun Simonin käytös on arvaamatonta..."

Aida katsoi vedoten Elin vihreähippuisia silmiä ja laski kätensä miehen poskille. Voi rakas, rakas Eli. Totta kai hän halusi jakaa elämänsä miehen kanssa. Ei se ollut tilivelvollisuutta.
"Olen pahoillani, että hän on satuttanut sinua", hän sanoi ja tutki Elin kasvoja.
"Mutta hän ei ole vaarallinen minulle. Hän ei satuttaisi minua."

"Hän satutti sinua jo", Eli huomautti hiljaa.
"Tiedän, että hän ei ole paha mies, mutta juuri tällä hetkellä hän menettää hillintänsä huolestuttavan helposti."
Eikä kyse ollut vain Simonista. Vaan siitä, että jotain saattoi aina sattua.
Hän vei kätensä Aidan niskalle ja painoi suudelman tämän huulille.
"Tiedäthän, että rakastan sinua juuri tuollaisena? Ei minua haittaa, vaikka unohtaisit avaimet. Minä muuten muistin omani, huomasitko?"
Suupielessä häivähti hymy.

'Se oli vahinko' kävi Aidan mielessä ties kuinka monetta kertaa, mutta sen sanomisesta ei tainnut olla suurta hyötyä. Ei Simon ollut tarkoituksella heittänyt häntä, mutta se ei tehnyt siitä sen parempaa, koska mies oli yrittänyt satuttaa Eliä.
"Olen hyvin ylpeä sinusta", hän kuiskasi ja painoi uuden suudelman Elin huulille, sukien miehen hiuksia.
"Rakastan sinua."

Eli nauroi hiljaa ja vei kätensä Aidan poskille, katsellen tämän jäänsinisiä silmiä.
"Minäkin rakastan sinua."
Hän painoi naisen huulille pitkän suudelman ja silitti sitten poskea sormenpäillään.
"Me olemme toivottomia aikuisia, emmekö olekin?"

"Aivan toivottomia", Aida myönsi ja tutki miehen silmiä. Niihin oli aina ollut helppo unohtua, tutkimaan vihreitä hippuja ja silmistä heijastuvaa sielua.
"Mutta pitäisikö meidän olla aikuisia, jos se ei tee kumpaakaan onnelliseksi?" hän kuiskasi kuljettaen sormiaan laineiden lomassa, punoen pehmeitä niskahiuksia.

Hymy kohosi Elin kasvoille.
"Rehellisesti sanottuna, minun mielestäni meidän ei pitäisi."
Hän rakasti Aidaa juuri tuollaisena, spontaanina, jopa hieman hulluna olentona. Jonka kanssa saattoi puhjeta lauluun tai tanssiin keskellä yötä, sateisella kadulla.
Hän kumarsi päätään uuteen suudelmaan.

"Mmm, minäkään en usko, että pitäisi", Aida vastasi ja vastasi suudelmaan punoen sormensa tiukemmin Elin hiuksiin.
Kello oli luoja ties mitä, ja aikuiset olisivat varmastikin menneet asiallisesti nukkumaan. Pesseet hampaansa, pukeutuneet pyjamoihin ja valmistautuneet uuteen päivään.
Hän hamusi uutta suudelmaa sivellen miehen niskaa sormenpäillään.

Aamulla olisi aikainen herätys.
Mutta veri kiehui riidan jäljiltä hyvin levottomana, eikä teatterille olisi täältä pitkä matka.
Ja niskalla vaeltavat sormet lähettivät kylmiä väreitä pitkin selkää.
Eli syvensi suudelmaa, hamusi Aidan huulia kaipaavasti, samalla kun sormet vaelsivat hivelemään tämän kylkiä.
Vaikkei hän ollut riisunut edes takkiaan.

Aida hymyili suudelmaa vasten ja vastasi siihen nälkäisemmin. He olivat aina olleet fantastisen hyviä sopimaan riitansa. Hän siveli miehen niskaa kevyesti ja kallisti sitten päätään, hamuten miehen kaulaa huulillaan ja näykkäisi sitä ensin kerran, sitten toisen, painautuen lähemmäs Elin sylissä.

Eli ynähti hiljaa, kun hampaat näykkivät kaulan herkkää ihoa.
Riidan aiheuttama kiehunta korvautui toisella, paljon miellyttävämmällä kiehunnalla, joka ei tosin tehnyt olosta yhtään vähemmän levotonta.
Hitot aamuherätyksistä.
Hänen kätensä hakeutuivat Aidan selälle, etsimään vetoketjua mitä tahansa, mikä edistäisi mekon riisumista.

Aida auttoi kiemurtelemalla ulos tummanvioletista mekosta, ja sen jälkeen mustista legginsseistä, jotka saivat jäädä hylättyinä lattialle. Hän tarttui miehen takinkauluksiin ja veti tämän jaloilleen, työntäen sitten takin pois Elin hartioilta.
Tuttu, kutkuttava, malttamaton lämpö pesiytyi hänen vatsaansa, kun hän kohotti katseensa miehen silmiin ja perääntyi askeleen, jäänsiniset silmät hymyyn siristyen, kutsuen Eliä mukaansa.

Takki valahti lattialle, avaimet sen taskussa kolahtivat hiljaa.
Eli ei edes huomannut.
Vihreähippuiset silmät tutkivat Aidan kasvoja, kun hän harppasi lähemmäs ja työnsi naisen kiihkeän päättäväisesti seinää vasten, samalla kun hamusi huulilta suudelmaa.
"Olet ihan jumalattoman kaunis..."

Sydän jätti ihastuttavan lyönnin välistä, kun Eli harppasi lähemmäs.
Seinä tuntui kylmältä selkää vasten, mutta paljas iho paloi kosketuksesta ja malttamattomasta hehkusta sisällä. Aida kiersi kätensä Elin niskalle, punoi sormensa laineisiin ja vastasi suudelmaan kaivaten, ennen kuin kallisti päänsä näykkäämään miehen kaulan ihoa. Kädet valuivat riisumaan dinosauruspaitaa.

Dinosaurusparat eivät tuntuneet koskaan viihtyvän hänen päällään kovinkaan kauaa.
Toisaalta Elilla oli tunne siitä, että ne ymmärtäisivät kyllä. Ehkä sukupuutto ei olisi ollut niin väistämätön, jos nekin olisivat tällä tavalla heittäytyneet kiihkeiden tunteidensa valtaan.
Hän kumarsi vuorostaan päätään suutelemaan Aidan kaulaa, antaen huultensa vaeltaa alemmas, hipaista solisluuta, samalla kun sormet laskeutuivat avittamaan alushousujen riisumisessa.

Aida nojasi päänsä seinää vasten, kun Eli sai hänen pulssinsa kohoamaan niin, että pää yuntui kevyeltä.
Kosketus kaulalla sähköisti koko ihon, ja miehen alushousuille valuvat kädet saivat sisällä palavan lämmön roihahtamaan. Aida ryhtyi avaamaan miehen housuja ja haki suudelmaa, näykäten Elin alahuulta.

Eli vastasi suudelmaan, nälkäisenä, melkein kärsimättömänä.
Ei, ei kiirettä. Ei, vaikka aamu lähestyi ja veri suonissa kiehui.
Hän valui lattialle polvilleen, liu'utti naisen alushousut alas ja auttoi kummankin nilkan niiden kahleista ennen kuin painoi suudelman Aidan vatsa vasten, hengitys lämpimänä.

Vatsan iho värähti yllätyksestä ja Aida katsahti yllättyneenä alas, silittäen miehen hiuksia. Suudelma sai hänet vajoamaan seinää vasten, sen kivi kylmänä selällä.
"Eli", hän huokasi sydän hakaten. Kuumuus poltti ihon alla malttamattomana.

Eli vilkaisi ylös, vihreähippuiset silmät täynnä lämpöä.
Hän painoi uuden suudelman vatsan vaalealle iholle.
"Rakastan sinua aivan valtavasti."
Huulet saivat valua hitaasti alemmas.

"Niin minäkin sinua", Aida henkäisi ja painoi kätensä vasten seinää. Se tarjosi vähänlaisesti tukea, kun sydän hakkasi ja huone keinui. Hän tarttui Elin olkapäihin.
"Haluan sinua aivan valtavasti", hän kuiskasi kumartuen lähemmäs miehen korvaa.

Kylmä väre juoksi pitkin selkää.
Eli hipaisi ihoa vielä kerran huulillaan, mutta suoristautui sitten, kiilaten Aidan seinän ja vartalonsa väliin.
Niin minäkin sinua.
Mutta huulet olivat kiireiset, laskeutuessaan hamuamaan naisen kaulaa samalla kun Eli laski kätensä kutsuvasti tämän reisille.

Aida polkaisi Elin housut alas yhdellä, vaivattomalla liikkeellä ja ponnisti sitten hajareisin miehen syliin.
Tuntui edelleen epätodelliselta, että he saivat koskettaa toisiaan. Hetken ei tarvinnut olla kipeän, epätoivoisen kiireen värittämä, sillä hän ei havahtuisi yhtäkkiä muistamaan, että hänen kuului rakastaa toista miestä.
Aida punoi sormensa Elin hiuksiin, kosketti miehen korvaa huulillaan ja painautui lähemmäs.

Eli kietoi kätensä Aidan jalkojen taakse ja painoi tämän selän paremmin seinää vasten.
Tunsi huonoa omaatuntoa siitä, että seinä tuntui kylmältä.
Mutta hän lämmittäisi kyllä, ei antaisi Aidan palella.
Ehkä se hyvittäisi edes vähän..?
Huulien hipaisu korvalla sai hänet menettämään vähäisenkin kärsivällisyytensä, kohottamaan naisen parempaan asentoon sylissään ja painautumaan paljon, paljon lähemmäs.

Aida ei tuntenut kylmää. Hänen ihonsa paloi kosketuksesta, tai ehkä se oli riidasta jäänyt roihu hänen sisällään.
Ehkä hän vain halusi Eliä.
Ote vaaleanruskeista laineista kävi tiukemmaksi ja Aida nojasi päänsä hetkeksi taakse, vasten valkeaa kiviseinää, ennen kuin nojautui eteenpäin ja kumartui näykkimään Elin kaulaa, kiertäen itsensä miehen ympärille.
He olivat aina olleet niin fantastisen hyviä sopimaan.

Heillä oli edelleen paljon ristittävää.
Kaksi kiireistä ihmistä, eivät olleet ehtineet kokeilla edes kylpyammetta vielä.
Elin hengitys kulki yhä kiivaana, kun hän otti hetken tukea seinästä ennen kuin laski Aidan sylistään. Hän ei kuitenkaan perääntynyt vielä, vaan upotti sormensa kastanjanpunaisiin hiuksiin, nainen turvallisesti seinän ja vartalonsa välissä.
Kukaan ei ollut rynnännyt keskeyttämään heitä, ei hakkaamaan vihaisena ovea.
"Olet niin rakas..."
Hän hamusi vaaleaa kaulaa huulillaan.

Aida kallisti päätään kosketuksesta, silmät suljettuina ja rintakehä nopean hengityksen tahdissa kohoillen. Syke lepatti levottomana ja onnellisena.
Huulet kaulalla lähettivät väreitä alas selkää, ja Aida silitti Elin kylkiä osaamatta täysin päättää, nojatako seinään takanaan vai miehen lämpimään rintaan edessään.
”Niin sinäkin”, hän vastasi ääni asteen käheämpänä raottaen silmiään.
”Sinä uskomaton, uskomaton olento.”

Kun Eli oli varma, että jalat kantaisivat, hän nojautui kauemmas seinästä ja veti Aidan rintaansa vasten tiukkaan halaukseen.
"Sinä se tässä uskomaton olet", hän vakuutti käheästi naurahtaen ja painoi suudelman kastanjanpunaisten hiusten joukkoon.
"Pitäisikö meidän nyt olla aikuisia..?"

"Aikuinen on lannistava sana", Aida vastasi ja nojasi päänsä Elin hartiaa vasten. Heidän ei tarvitsisi olla aikuisia. Mutta he voisivat mennä nukkumaan. Päivä taisi olla virallisesti kääntymässä jo aamuksi. Ikkunoiden takana aurinko nousi. Mutta varmastikin he ehtisivät nukkua pienen hetken. Elleivät sitten valvoisi surutta seuraavaan päivään, kuten niin monta kertaa ennenkin.

"Se on. Hyvin masentava", Eli myönsi ja painoi suukon Aidan hiusten joukkoon ennen kuin höllensi käsivarsiensa otetta hieman.
"Täytyykö sinun olla studiolla aamusta? Tai aamuhan nyt jo taitaa olla..."
Alettiin olla lähellä sitä hetkeä, että nukkumisen mielekkyyden saattoi kyseenalaistaa.
Eli antoi sormiensa juosta Aidan käsivarsien paljaalla iholla.

”Hyvin masentava”, Aida vakuutti ja hautasi kasvonsa miehen kaulataipeeseen, hamuten kaulan ihoa hellästi huulillaan.
”Mmmh, ehkä. Voi olla turha käydä nukkumaan.” Hän kohotti päänsä ja katsoi vihreähippuisia silmiä.
”Vai mitä arvelet?"

"Todennäköisesti", Eli myönsi.
Eivätköhän he selviäisi yhdestä yöstä ilman unta.
Hän painoi uuden suudelman punertavien hiusten joukkoon.
"Voisi käydä suihkussa. Ja sitten voisin keittää meille teetä."

Aidan suupieliin hiipi hymy, ja hän punoi sormensa vaaleanruskeisiin laineisiin. Milloin Elistä oli tullut niin aikuinen? Hän hyppäsi kevyesti hajareisin miehen syliin, kiersi jalkansa lujasti lantiolle.
”Tai sitten voit viedä minut sänkyyn”, hän ehdotti kuiskaten, ennen kuin näykkäsi miehen korvanlehteä.

"Aida..."
Siinä oli olemassa aina se riski, että he myös jäisivät sänkyyn. Että kello juoksisi eteenpäin ja aurinko nousisi, ja harjoitukset tulisivat ja menisivät.
Ja silti hän ei voinut muuta kuin kietoa kätensä Aidan jalkojen taakse, kun tämä hyppäsi hänen syliinsä.
"Tai sitten voisin viedä sinut sänkyyn."
Hän kääntyi ympäri ja suuntasi kohti parvelle johtavia portaita.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1424
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   La Maalis 17, 2018 5:00 pm

Keskiviikko 14. maaliskuuta 2018, aamupäivä, Pariisi, Palais Garnier

Palais Garnier oli kaapattu. Historiallinen, kuuluisa oopperatalo oli Anastasian kuvausryhmän hallussa pienen hetken, ja aikataulun tiukkuus sai kireyden välittymään kuvausryhmästä. Kamerat olivat asemissaan valtavassa, kultasävyisessä porrasaulassa, kuvausryhmät yrittivät saada kaiken valmiiksi ajoissa, sillä kukaan ei halunnut olla syy, miksi kamera ei voinut rullata. Assistentit juoksivat hengästyneinä ryhmien väliä ja lähestyivät arkaillen kuluneessa nojatuolissa istuvaa ohjaajaa, jonka kulmat olivat painuneet mietteliääseen kurttuun.
Frakkeihin ja elegantteihin iltapukuihin puetut ekstrat norkoilivat poissa tieltä. Ilmeestä päätellen useampi oli olettanut elokuvassa esiintymisen olevan loistokkaampaa.
Vladimiriksi maskeerajan tuolissa muuttunut Cillian siemaili vesipullosta ja taputteli nenäliinalla niskaansa. Häikäisevän komea Dimitri oli nojautunut Anastasiansa olan yli ja kuiski hiljaa huomioita, jotka saivat prinsessan kehräämään naurusta. Maskeeraaja asetteli taidokkaan, punaisen ja timanteilla kirjotun nutturan suortuvia täydellisyyteen, ja puvustaja suoristi yönsinisen, imartelevan iltapuvun laskoksia.
Tänään hän kiipeäisi Palais Garnierin massiiviset portaat yönsinisessä iltapuvussa ja jäisi odottamaan Dimitriään. Se oli hetki, jota hän oli rakastanut siitä hetkestä, kun näki piirroselokuvan ensimmäistä kertaa pikkutyttönä. Aida oli tavattoman onnellinen, että oopperatalon portailla kuvattu kohtaus kuuluisi myös näyteltyyn elokuvaan. Ja vielä onnellisempi, että hän sai olla mukana siinä.
Jännitys nipisteli vatsassa ja sai valkoisiin silkkihansikkaisiin verhotut kädet pyörittelemään puhelinta levottomina, siitä huolimatta, että Edison yritti harhauttaa häntä parhaansa mukaan ja kutitti niskaa lämpimällä hengityksellä.

Tämä oli kai se kohta, jossa jännityksen olisi kuulunut saada kädet tärisemään.
Mutta Eli ei osannut olla kuin innoissaan.
Oli edelleen aivan uskomatonta, että hän pääsisi näkemään Aidan tämän lempikohtauksessa, sinisessä iltapuvussa, nousemassa portaita. Pysähtymässä ja kääntymässä katsomaan Dimitriään.
Hän seisoisi ekstrojen joukossa, porrastasanteella tai niiden juurella, minne hänet sitten katsottaisiinkaan parhaiten sopivaksi.
Musta frakki istui yllättävän hyvin, tavallisesti villit kiharat oli saatu kesytettyä sileinä taaksepäin aineilla, joita maskeeraajat olivat vakuuttaneet ammattisalaisuuksiksi.
Eikä Aida tiennyt tästä kaikesta vielä mitään.
Hymy nyki Elin huulia väkisin ylös, kun terävästi haukahdettu käsky kehotti ekstroja siirtymään paikoilleen - ja vähän äkkiä. Hän suoristi valkoista rusettiaan samalla kun asettui portaikon juurelle, tarjoten käsivartensa parikseen osoitetulle vihreään leninkiin pukeutuneelle naiselle. Blairille, alun perin Exeteristä kotoisin olevalle vaaleahiuksiselle naiselle, joka oli muuttanut Pariisiin lähes vuosikymmen sitten.

"Katko jalka", Edison toivotti, kiersi käsivarret hänen vyötärölleen ja painoi suukon poskelle, lepytellen sitten maskeeraajaa hymyllä. Aida nauroi hurja jännitys käsiä melkein tärisyttäen ja silitti miehen sileäksi ajeltua poskea, ennen kuin lähestyi portaita.
Hengitä syvään.
Tämä oli hänen lempikohtauksensa. Miten hän toivoi, että tekisi oikeutta Anastasialle.
Hän keräsi puvun helmaa käsiinsä. Puvustus oli tehnyt upeaa työtä tehdäkseen sekä oikeutta alkuperäiselle designille että luodakseen vielä loisteliaamman, yksinkertaisuudessakin yksityiskohtaisemman iltapuvun. Kamerat naksahtivat pyörimään, käsky kävi.
Hänen ei tarvinnut näytellä häikäistynyttä katsellessaan loisteliasta tilaa ympärillään tai tunteakseen samanlaista jännitystä, jota Anastasia oli tuntenut toivoen tapaavansa isoäitinsä.
Kuvausryhmän merkistä hän kääntyi katsomaan portaiden juurelle jäänyttä Dimitriä ja joutui taistelemaan ollakseen olla nauramatta nähdessään häkellyksen miehen silmissä, vaan sen sijaan kohotti kysyvästi kulmiaan, kissamaiset silmät hymystä siristyneinä. Urheilullinen Edison ravisti päätään ja harppoi portaat ylös ketterästi, tarjosi hänelle käsikynkkäänsä ja painoi sitten suudelman valkeaan silkkiin verhotulle kämmenselälle.
Hetkeksi he unohtuivat toistensa silmiin, ennen kuin hän nyökkäsi hienovaraisella kysyvyydellä kohti oikealle jatkuvaa portaikkoa ja mies lähti liikkeelle hämillisesti rykäisten.
"Ja poikki", kuului portaiden juurelta.
Ja sitten sama uudelleen, varmuuden vuoksi, hieman eri nyansseilla.

Dimitri ei ollut ainoa, joka unohtui katsomaan Anastasiaa häikäistyneenä. Vihreähippuinen katse seurasi lumoutuneena, ja kyseinen herrasmies sai kiittää ainoastaan käsikynkässään olevaa ladyä siitä, ettei lähtenyt itse liikkeelle, nousemaan portaita pitkin kohti Anastasiaa. Olisiko tämä silloin päässyt koskaan isoäitinsä luo? Vai olisiko salaperäinen herrasmies ehkä riistänyt tämän omakseen?
Sydän hakkasi levottomana rinnassa.
Kaikeksi onneksi kuva leikkautui juuri niin, ettei herrasmiehen lumoutunutta ilmettä voinut nähdä kovinkaan tarkkaan, kun tämä lähti nousemaan portaita oman seuralaisensa kanssa. Ehkä joku todellinen fani huomaisi tapahtuman joskus katsoessaan elokuvaa monetta kymmenettä kertaa. Huomaisi rakastuneet, vihreät silmät. Lataisi screenin nettiin, aloittaisi faniteorioiden aallon. Kuka mies oli, ja miksi hän rakasti Anastasiaa? Tai Anyaa?
Yksi fan fiction maalaisi kokonaisen yhteisen menneisyyden noille kahdelle hahmolle Pietarin kaduille. Antaisi vihreäsilmäiselle miehelle nimen ja tarinan.
Ja sitten kohtaus päättyi, ja vihreäsilmäisestä herrasmiehestä tuli taas Eli.
Jonka oli vaikea pidätellä hymyään, kun tilanteeseen imeytynyt Aida ei tunnistanut häntä kasvojen joukosta.

Dimitri hölkkäsi portaat ylös toisen, kolmannen ja kuudennen kerran Anastasiansa luo. Kerta toisensa jälkeen he kohtasivat toistensa katseen ja jatkoivat matkaa kohti valtavaa teatterisalia, jossa baletti esitettäisiin, jonka poikki Anastasia voisi tähytä leskikeisarinnaa ja toivoa muistavansa menetetyn elämän.
Aida kääntyi katsomaan Dimitriään, joka painoi suudelman kämmenselälle ja sukelsikin sitten painamaan suudelman prinsessansa huulille. Se sai Anastasian puhkeamaan valtavassa tilassa soivaan, hyväntuuliseen nauruun ja kallistamaan päätään karkuun, antautumaan sitten Edisonin kiepautettavaksi, voimatta lakata kehräämästä.
Ohjaaja näytti heilauttavan käsiään luovuttamisen merkiksi ja kuvausryhmä lähti liikkeelle hurjalla tohinalla, ehtiäkseen kuvata myös oopperatalon käytävillä, ennen kuin heidän läsnäolonsa suivaannuttaisi oopperatalon haltijat.
Aida tuuppasi Edisonin rintakehää protestina, euforia edelleen suonissa palaen.
"Mikä tahansa tekosyy?" hän kysyi naurua silmissään ja pudisteli päätään. Katse osui Edisonin ohi frakkiin pukeutuneisiin ekstroihin. Yhdellä oli kovin tutut kasvot ja vihreähippuiset silmät, jotka hän tuntisi mistä tahansa. Aida jähmettyi häkeltyneenä.
Saattoiko se olla Eli?

Elokuvien kuvaus tuntui enemmän harjoituksilta, jatkuvine uusine startteineen. Ja kun yleisö - todellinen yleisö, joksi ei laskettu ohjaajaa ja avustajien ja muun henkilöstön (joiden tarkoituksesta Elillä ei ollut aavistustakaan) - puuttui, tunnelma oli hyvin erilainen kuin teatterissa.
Mahtavaa, mutta Eli oli melko varma, että kuului kuitenkin lavalle liveyleisön eteen.
Mutta ei tämä huono kokemus ollut, ei varsinkaan, kun sai seurata Aidan työskentelyä.
Vihdoin hän tavoitti jäänsinisten silmien katseen.
Virnistys kohosi Elin kasvoille, ja hän kohotti toisen kätensä vilkuttaakseen.
Aivan kuin olisi ollut täysin itsestäänselvää, että hän käyskenteli pitkin oopperatalon käytäviä, frakkiin pukeutuneena, yhtenä ekstroista.

Aida tuijotti Eliä pitkän hetken jähmettyneenä, käsittämättä näkemäänsä. Miten Eli saattoi yhtäkkiä olla ekstrojen joukossa? Eikä ollut sanonut hänelle mitään.
Hitaasti hän suli valovoimaiseen hymyyn, työntyi Edisonin ohi pahoitellen ja keräsi yönsinisen, aaltoilevan helman käsiinsä ravatessaan alas oopperatalon majesteettisia marmoriportaita. Useampi silmäpari kääntyi seuraamaan hämmentyneenä.
Tavoittaessaan Elin, hän heittäytyi miehen rintaa vasten, kiertäen käsivartensa tiukasti niskalle.

Tulevien fanien tietämättä Anastasia valitsi kerran vihreäsilmäisen herrasmiehen Dimitrin sijaan.
Se tapahtui sillä hetkellä, kun prinsessa syöksyi alas portaita, ja kyseinen herrasmies siirtyi niiden alle, käsivarret avautuen vastaanottamaan tämän.
Eli nauroi kietoessaan käsivarret tiukasti Aidan ympärille kiepauttaakseen naisen ympäri. Olisi ehkä pitänyt olla varovaisempi, ei kai kuvausmeikki mennyt pilalle?
Hitot.
"Sinullapa kesti!" mies hyrisi, hyvin tyytyväisenä itseensä laskiessaan Aidan takaisin jaloilleen kolmen kiepahduksen jälkeen.
"Kuljit aivan ohitseni vähintään neljä kertaa..."

Aida nauroi ja halasi Eliä tiukemmin Palais Garnierin kieppuessa hänen ympärillään. Hän kohtasi vihreähippuisten silmien katseen säteillen laskeutuessaan takaisin jaloilleen, jäänsiniset silmät hymystä kissamaisesti siristyneinä.
”Ehkä olisin huomannut, jos olisit varoittanut, että olet tulossa”, hän vetosi tuupaten miehen rintakehää.
”Sinä ovela renttu. Milloin olet tullut Pariisiin?”

Eli kohotti kätensä sovittelevasti pystyyn.
"Hei, se olisi pilannut yllätyksen, eikö olisikin? Ajattele minua raukkaa, olen pitänyt koko jutun salassa Edisonin illanvietoista saakka, ja tiedät, miten huono olen pitämään salaisuuksia."
Tuskaa, täyttä tuskaa.
Hän ei ollut varma, minne olisi kätensä laittanut, joten kietoi ne lopulta takaisin Aidan vyötäisille. Niin hän ei varmasti tuhoaisi mitään, eikö niin?
"En kadu. Olit aivan mahtava, se hetki kun nousit portaita... Viime yönä."

Aida tuuppasi miehen rintaa uudelleen päätään pudistaen. Eli todella oli onnistunut yllättämään hänet – ja hän oli tuntenut haikeutta siitä, ettei hänen toivomansa yhteinen matka Pariisiin ollut mahdollinen.
Ruoja.
”Sinä sovit tästä Edisonin kanssa?” hän kysyi epäuskoisena ja vilkaisi olkansa yli salskeana porrastasanteella seisovaa näyttelijää, joka katseli heitä häivähdys hymyä huulillaan.
”En tiedä, ansaitsetko läimäyksen vai suudelman.”

Eli loi Aidaan lammasmaisen katseen, jonka toivoi ilmaisevan syvää katumustaan - tai piilottavan sen puutteen.
"Niin sovin. Tai hän veteli oikeita naruja puolestani", hän myönsi ja käänsi itsekin hetkeksi katseensa Aidan vastanäyttelijään, kohottaen kätensä tervehdykseen. Hän oli uskomattoman kiitollinen siitä, että mies oli jaksanut nähdä vaivaa saadakseen hänet mukaan kuvauksiin.
"Luulen, että voit läimäistä minua nyt", mies jatkoi, kääntäen katseensa takaisin Aidaan.
"Ja suudella sitten myöhemmin. Olen melko varma, että minut tapetaan, jos sotket meikkisi vuokseni..."

Aida pudisti hymyillen päätään, edelleen epäuskoisena. Eli oli Pariisissa. Frakissa. Laineet siististi siloteltuna. Hänen piti vastustaa halua upottaa sormensa hiuksiin ja villitä ne normaaliin malliinsa.
"Sinä olisit kyllä ansainnut läimäyksen", hän sanoi pohtien ja näpäytti miehen nenänpäätä.
"Mutta ehkä minun pitää säästää se Dimitrille. Edison haluaa minun lyövän häntä oikeasti. Katuu vielä ja karvaasti."

Eli laski nöyränä katseensa kun tunsi näpäytyksen nenänpäässään. Ehkä hänkin oli alkanut oppia, samalla tavalla kuin Clooney. Toistaiseksi näpäytys ei sentään saanut häntä istahtamaan alas.
"Siitä en ole kateellinen", hän myönsi virnistäen.
"Olin lähteä kipuamaan portaita, kun ensimmäisen kerran näin sinun - Anastasian - kääntyvän katsomaan alas."
Sitä katsetta ei vain ollut tarkoitettu hänelle.

"Sinä suloinen imartelija", Aida nauroi ja silitti Elin poskea silkkiin hansikoidulla kädellään. Kuvaustiimi hälisi, maskeeraaja pyörähti hänen ympärillään varmistamassa, että kaikki oli kunnossa kameraa varten, ja sitten seurue lähti kohti seuraavaa kuvauspaikkaa oopperatalon käytävillä, jossa Anastasia ja Dimitri kävisivät keskustelunsa leskikeisarinnan tapaamisesta.
"En ymmärrä, miten en nähnyt sinua", hän sanoi päätään järkyttyneenä pudistellen ja punoi sormensa Elin sormien lomaan lähtiessään ylös portaita kohta kultasävytteisiä, vanhoja käytäviä, jotka johtivat oopperatalon kalleimpiin aitoihin.

"Varovasti, ettet saa meikkiä hansikkaaseen. En ole varma mitä minun kasvoilleni on levitetty..."
Eli otti Aidan käden omaansa, kun he suuntasivat muun tiimin mukana ylempiin kerroksiin. Kiirekin tuntui täällä erilaiselta, ei samalla tavalla sähköistävältä, kuin ennen esitystä. Tai ehkä hän oli vain puolueellinen. Todennäköisesti oli.
"Et osannut odottaa minua", hän huomautti hyväntuulisesti.
"Ja hiukseni on laitettu... näin. Mutta rehellisesti sanottuna, olen varma, että katsoit pari kertaa aiemmin suoraan minuun. Pitäisikö olla loukkaantunut?"

Kuvausryhmät asettuivat sopiviin kulmiin käytävään. Valaistus työskenteli kuumeisesti voidakseen valaista tilan oikein, ja joku nurisi ääneen siitä, että tämä olisi ollut järkevämpi kuvata studio-olosuhteissa. Ekstroja aseteltiin sopiviin kohtiin käytävää, puhumaan ääneti pienissä ryhmissä shampanjalasit käsissään kuin esityksen väliajalla.
"Voin korvata sen sinulle illalla", Aida lupasi vienosti hymyillen, jäänsiniset silmät tuikahtaen, ennen kuin joutui irrottamaan Elin kädestä ja vaihtamaan takaisin Dimitriinsä, palaamaan Aidasta Anastasiaksi.

Oli varsin julmaa jättää hänet sellaisen lupauksen jälkeen.
Mutta Eli ymmärsi kyllä, Aidan oli muututtava taas Anastasiaksi. Niin moneksi tunniksi, että kohtaukset saataisiin kuvattua, sillä oopperatalon käyttäminen ei varmasti onnistuisi kovinkaan helposti, tai halvalla, aivan heti.
Eli sai käteensä shampajalasin, käsipuoleensa taas seuralaisensa ( joka saattoi olla naisystävä tai vaimo tai ihan mikä vain, oliko sillä väliä, olkoon, teillä ei ole sormuksia, ette ole naimisissa ) ja tuli paimennetuksi osaksi ryhmää, joka seisoskeli hieman liian keskellä käytävää, jotta Anastasia voisi tunkeutua heidän ohitseen paetessaan suutuspäissään Dimitriltä.

Elokuvanäyttelijöillä tuntui olevan ylellinen mahdollisuus virheisiin ja uusiin mahdollisuuksiin. Heidän suorituksensa toki ikuistettaisiin valkokankaalle, josta jopa miljoonat ihmiset voisivat nähdä sen. Tarinaan eläytymisessä oli haasteensa, kun kohtauksia kuvattiin sekalaisessa järjestyksessä keskeltä tarinaa ja tunnetila oli rakennettava tyhjästä, toisin kuin teatterin lavalla, jossa Aida tunsi muuttavansa hahmokseen, elävänsä tarinaa.
He saivat kuvattua tarvittavia kohtauksia teatterin aitiosta, ja Aida sai esittää jännityksen ja hermostuneisuuden äänetöntä monologia kameralle hyvän tovin eri kuvakulmista, kun Anastasia odotti Dimitriä.
Ja he saivat käydä kiihkeän sananvaihdon kävellessään niin monta kertaa, niin erilaisilla äänensävyillä, että sanat tuntuivat jo melkein koomisilta. Aida epäröi miehen lyömistä – mitä maskeeraaja sanoisi, jos Edisonin poski olisi punainen ja turvoksissa?
"Se oli kaikki valhetta. Sinä käytit minua. Olin vain osa juonta saada hänen rahansa?" Anastasia kysyi Dimitriltä epäuskoisena, kasvot järkytyksestä kalpeina ja rintakehä levottomasti kohoten, ennen kuin kiepahti ympäri ja lähti harppomaan pitkin käytävää, kamera vieressä sulavasti seuraten. Dimitri syöksyi prinsessansa perään, yrittäen vakuuttaa tämän henkilöllisyyden todellisuudesta, pysäytti Anastasia tarttumalla hansikoituun käsivarteen.
Jäänsiniset silmät välkähtivät turhautunutta raivoa, ja Aida pyörähti Edisonia kohti silmät palaen.
"Lopeta jo! Sinä valehtelit minulle alusta asti. Ja minä en vain uskonut sinua, vaan vielä-", Anastasia ajoi Dimitriä taaksepäin hurjistuneena, kunnes painoi käden suulleen ääni särkyen ja kiepahti ympäri turhautuneena karjaisten.
Dimitri tavoitteli naista, yrittäen tulla kuulluksi melkein epätoivoiseksi, työntyen askelten eteen, tarttuen käsivarteen.
"Ei! En halua kuulla sanaakaan siitä, mitä muistin – anna minun olla!" Anastasia käski raivokkaana, tunnemyrsky kasvoilta heijastuen ja yritti päästä miehen ohi juhlavieraiden kansoittamalla käytävällä. Mutta Dimitri takertui yhä uudelleen hänen käsivarsiinsa, kunnes Aida vastasi pyörähtämällä ympäri ja löi miehen poskea avokämmenellä, mikä sai Edisonin horjahtamaan taaksepäin kasvojaan pidellen.
Anastasia pujottautui juhlavieraiden lomasta henkeään haukkoen, lohduttomia kyyneliä silmissään ja pyrähti juoksuun, kun Dimitri jäi jumiin ihmisten taakse, epätoivolla hänen peräänsä huutaen.
"Ja poikki! Se on siinä."

Ekstrana olo tuntui merkilliseltä. Se oli erilaista kuin rooli ensemblessä, piti vain yrittää näyttää mahdollisimman normaalilta ja huomaamattomalta.
Ehkä pitäisi joskus katsoa elokuva kiinnittäen huomiota pelkästään taustalla oleviin ihmisiin. Monikohan oli onnistunut livauttamaan hahmolleen oman tarinan valkokankaalle? Pienen välähdyksen näiden elämästä?
Eli huomasi ajatustensa alkavan harhailla, kun väisti Aidaa kolmannen kerran. Kun ei vielä tälläkään kertaa voinut kiiruhtaa Anastasian perään, sillä se ei ollut vihreäsilmäisen herrasmiehen tarina.
Ei, vaikka rakkaat, jäänsiniset silmät olivat täynnä kyyneleitä, jotka hän olisi halunnut pyyhkiä pois.
Ehkä hänenkin suhteensa oli kriisissä. Ehkä hän rakasti oikeasti toista, mutta joutui pysyttelemään suhteessa, jottei olisi tuottanut pettymystä vanhemmilleen.
Hänen sydämensä särkyi joka kerta, kun Anastasia ryntäsi hänen ohitseen edes vilkaisematta häntä kohti.
Se on siinä -huuto antoi hänelle vihdoin mahdollisuuden pyörähtää ympäri ja harppoa kohti suuntaa, jonne Aida oli kiiruhtanut.

Kuvausryhmä valmisteli pikaista lähtöä, pysyäkseen Palais Garnierin henkilökunnan paremmalla puolella. Assistentit juoksivat pakkaamassa tavaroita kuin henkensä edestä. Ekstrat valuivat kohti elokuvakäyttöön päiväksi lainattua, ahtaaksi käyvää puvustamoa.
Maskeeraaja paimensi Aidaa kohti näyttelijöille lainattuja pukuhuoneita, mutta nainen katseli olkansa yli vaistoten Elin läheisyyden ja vetosi kärsivällisyyden hyveeseen stressaantuneen naisen vilkuillessa kelloaan.
Ja siinä mies oli.
Aida luikahti irti maskeeraajalta, kokosi helmaa käsiinsä ja kiiruhti Eliä vastaan.
"Asumme Hôtel Mathisissa, tässä lähellä", hän sanoi vilkaisten jalkaansa naputtavaa maskeeraajaa, "jos en löydä sinua, nähdään siellä?"

Eli tunsi itsensä lampaaksi. Joka ei voinut muuta kuin seurata laumaansa, kun sitä paimennettiin tiloissa, joita ei ollut suunniteltu elokuvaväen käyttöön.
Aidakin oli kadonnut jonnekin. Vaaleat kulmat painuivat alas ja vihreä katse harhaili väkijoukossa.
Kunnes nainen olikin yhtäkkiä siinä.
Eli hymyili.
"Hôtel Mathisissa. Selvä!"
Hänellä ei ollut aavistustakaan, missä hotelli tarkalleen ottaen sijaitsi, mutta kyllä hän kysymällä löytäisi tien, jos kartta ei riittäisi. Vaikkei hän varsinaisesti puhunutkaan ranskaa.

Kuvausryhmän kiire pyyhkäisi yönsiniseen iltapukuun vihdoin pukeutuneen Anastasian mukaansa. Hän kiiruhti maskeeraajan ja puvustajan mukana kohti lainattua pukuhuonetta, jossa oli valmistautunut – katsonut itseään peilistä ja hetken tuntenut todella olevansa Anastasia. Oopperatalon takatilat, pukuhuoneet, kapeat, vanhat portaikot tuntuivat kotoisilta ja saivat hänet kaipaamaan kipeästi takaisin teatteriin.
Ja niin hän oli jälleen vain Aida. Jumalainen iltapuku oli poissa, samoin valkoiset hansikkaat ja arvokkaat timanttikorut. Puvustaja pyyhkäisi ne mukaansa. Maskeeraaja irrotti peruukin, jonka sävy oli melkein täsmälleen sama kuin hänen omien hiustensa, ja kastanjanpunainen harja sai vapautua kesyttömänä. Aida pujottautui takaisin yksinkertaisuudessaan klassiseen, laivastonsiniseen mekkoon ja tunsi olonsa melkein haikeaksi. Luultavasti vierähtäisi vuosi, ennen kuin hän näkisi yönsinisen iltapuvun uudelleen, ja se olisi valkokankaalla.
Jos hän uskaltaisi katsoa itseään.
Kuvaustiimi purkautui ulos oopperatalosta ja pakkautui autoihin kantamuksineen, anellen suotuisaa säätä, jotta tarvittavat kuvaukset Pariisista saataisiin kuvattua budjetin ja aikataulun puitteissa. Aurinkolaseilla kauniiseen päivään varustautunut Aida lähti lähistöllä sijaitsevaa boutique-hotellia kohti yhdessä Edisonin kanssa, jonka oma, tukka tukka oli pyyhkäisty huolettomasti pois otsalta ja tyylikäs, reisimittainen takki jätetty auki.
Tällä kertaa Aida tarkkaili ympäristöään Elin kasvojen varalta. Miten hän ei ollut huomannut miestä?

Hänen vaatteidenvaihtonsa oli paljon raadollisempaa. Kun ekstroja oli suuri joukko, ei jokaisen huolelliseen siistimiseen ollut yksinkertaisesti samalla tavalla aikaa, kun oopperan oma aikataulu puski päälle. Frakki pyyhkäistiin päältä, mutta hiukset saivat jäädä sellaisiksi kuin ne olivat, taaksepäin siististi suituiksi. Omat vaatteet vain päälle, ja sitten nopeasti ulos, kiitos vain kovasti.
Eli ei olisi todennäköisesti koskaan löytänyt hotellille niin taitavasti, ellei olisi lyöttäytynyt yhteen Blairin ja erään toisen ekstran kanssa, jotka olivat menossa samaan suuntaan.
Seikkailu saisi jäädä toiseen kertaan. He voisivat tehdä sen yhdessä Aidan kanssa.
Niinpä hän seisoi jo valmiina odottamassa hotellin edessä, vihreässä takissaan, kun Aidan ja Edisonin hahmot ilmestyivät näkyviin.
Hymy kohosi Elin huulille ja käsi kohosi tervehdykseen.

Nyt Aida tunnisti Elin. Hän halusi vakaasti uskoa, että olisi tunnistanut tämän ilman näkyvästi kohotettua kättäkin.
Hän pyrähti vapaaksi Edisonin käsivarren alta, puikkelehti kadulla harppovien ihmisten lomasta ja heittäytyi Elin syliin – niin kuin oli halunnut tehdä miehen alunperinkin tunnistaessaan. Nyt hän sai kiedottua jalkansa miehen vyötärölle, kierrettyä kädet niskalle ja vedettyä tämän jokseenkin tuliseen suudelmaan.
"Hei", hän tervehti ääni asteen päivästä käheytyneenä, jääden Elin syliin, silittäen miehen poskea.
"En voi uskoa, että olet täällä."
Edison pysähtyi heidän vierelleen turvamiehensä kanssa.

Pieni urheilumallinen kassi tipahti hartialta kadulle, kun Eli levitti käsivartensa vastaanottamaan Aidan. Ja kietoi ne sitten naisen ympärille, sulkien tämän syliinsä. Hän kiepahti ympäri kerran, sitten toisen, ja kolmannen kiepahduksen jälkeen pysähtyi vastatakseen suudelmaan.
Hymy ei halunnut kadota huulilta.
"Hei", hän vastasi, itsekin ääni käheämpänä, mutta muista syistä.
"Sinähän haaveilit, että voisimme olla yhdessä Pariisissa."
Hän siirsi katseensa hetkeksi Edisoniin, Aida yhä sylissään.
"Hei, Edison."

"Niin haaveilin", Aida vastasi silittäen Elin kummallisia hiuksia ja tutki tuttuja, vihreähippuisia silmiä hetkeksi koko muun maailman unohtaneena.
"Olisit voinut kertoa tulevasi", hän muistutti sulaen hymyyn ja kosketti sormenpäällään miehen nenänpäätä. Heidän vierellään Edison nyökkäsi tervehdyksen huvittuneena hymyillen.
"Hei Eli. Aida, nähdään puoli yhdeksältä aulassa?" ohikulkijoilta katseita saava näyttelijä varmisti, ja Aida käänsi katseensa Dimitriinsä nyökäten.
"Nähdään. Mennään syömään ja ulos, ehkä tanssimaan tai karaokeen, eikö?" Aida sanoi palauttaen huomionsa Eliin.

"Aida, se oli pilannut yllätyksen", Eli huomautti päätään pudistaen.
Yllätyksen, jota hän oli hautonut niin pitkään, että oli ollut haljeta. Onneksi hän oli saanut kertoa sentään Evielle aikeistaan, niin että salaisuus ei ollut ollut aivan yhtä kammottavan painava.
Melkein vastentahtoisesti hän laski Aidan sylistään, mutta piti tämän yhä tiukkaan halaukseen vedettynä.
"Se kuulostaa mukavalta", hän vastasi, silittäen sormiaan läpi kastanjanpunaisista hiuksista.
"Toivottavasti et ole sopinut vielä huomiselle mitään. Illaksi. Me menemme balettiin."

Aida pudisti epäuskoisena päätään, jäänsiniset silmät hymystä pehmeten. Hyvänen aika! Eli todella oli päättänyt yllättää hänet.
Edison jatkoi matkaa sisään. Ehkä heidänkin pitäisi mennä. Turvamies näytti laahustavan läheisen kahvilan suuntaan.
"Sinä olet uskomaton mies", Aida vetosi Elille ja tarttui miehen takinkaulukseen, vetäen tämän mukaansa kohti hotellin ovia.
"Mutta ensin salakuljetan sinut huoneeseeni." He eivät olleet nähneet kahteen viikkoon kuin puhelimen videokuvan välityksellä. Oli ihastuttavaa saada koskettaa Eliä.
"Missä muuten vietit viime yön?"

Eli nappasi viime hetkellä laukkunsa kantoon ja seurasi Aidaa reippain askelin.
Kaksi viikkoa oli pitkä aika.
Hän kietoi toisen kätensä naisen vyötäisille ja veti tämän kiinni kylkeensä. Se, että Aidan piti salakuljettaa hänet huoneeseensa - olkoonkin, että sana oli varmasti dramaattisempi kuin todellisuus - tuntui hyvin jännittävältä. Kuin he olisivat olleet vieraan vallan agentteja suorittamassa tehtävää.
Olo alkoi käydä kärsimättömäksi.
"Lentokentällä oli ihan mukavat penkit."
Hän oli ostanut lentoliput. Ja liput balettiin. Ja sen jälkeen todennut, ettei raha riittäisi enää hotelliin. Eikä myöskään ruokaan loppukuussa, mikäli hän ei eläisi Pariisissa nollabudjetilla...
Mutta mitä sitä pienistä.

"Lentokentällä? Voi Eli!" Aida vetosi myötätuntoisesti, soi säteilevän hymyn vastaanottovirkailijalle ja ujutti Elin kanssaan hissiin. Ovet sulkeutuivat ja jättivät heidät kahden. Aida nojasi päänsä miehen rintaa vasten ja hengitti syvään tuttua, rakasta tuoksua. Eli todella oli täällä.
"Edisonin olisi pitänyt edes järjestää sinulle majoitus, jos kerran sopi kanssasi tulostasi."

"Niin", Eli myönsi, ja yritti hipsiä Aidan kanssa mahdollisimman viattomasti vastaanottovirkailijan ohitse. Niin kuin olisi kuulunut hotellivieraiden joukkoon. Ei kai ranskalaisia hotellivirkailijoita ollut varustettu supermuistilla tai kuudennella aistilla, joka kertoisi, milloin joku ei kuulunut joukkoon.
Hississä hän saattoi vetää Aidan rintaansa vasten ja painaa päänsä hamutakseen suudelmaa tämän huulilta.
"Hän ei tarkalleen ottaen tiennyt, etten järjestänyt majoitusta itselleni..."

Aida tuuppasi Elin rintaa moitteena – miesparka, nukkumassa lentokentän penkeillä. Nyt Eli saisi jakaa hänen varsin viehättävän huoneensa ja sen ylellisen, upottavan sängyn niin kauan kuin voisi viipyä Pariisissa.
Sitten hän kohotti kasvonsa ja vastasi suudelmaan, hymyillen Elin huulia vasten ja punoen sormillaan miehen niskahiuksia. Kohta hän voisi ravistella niitä vapaaksi taakse silotellulta malliltaan.
"Oletko nälkäinen? Huonepalvelu täällä on erinomainen", hän sanoi, kun irrottautui suudelmasta hissin ovien avautuessa hänen kerroksessaan, tarttui Elin käteen ja lähti kohti huonettaan.

Aidan tuoksu kietoutui huumaavana hänen ympärilleen, ja Elin olisi tehnyt mieli vetää nainen syliinsä tässä ja nyt.
Hississä ei vain tainnut olla niin montaa kerrosta, eivätkä he varmastikaan voisi ajella sillä edestakaisin herättämättä epäilyksiä. Kuinkahan kauan pariisilaiselta korjaajalta kestäisi saapua, jos hissi jäisi jumiin kerrosten väliin?
"Olen", hän myönsi, lähtien seuraamaan Aidaa käytävää pitkin.
"Mutta minulla on jo kaipaamani aivan tässä näin."

Aida katsoi Eliä olkapäänsä yli, jäänsiniset silmät kissamaisesti naurusta siristyneinä.
Hän avasi soman, sinertävin sävyin ja viehättävällä, lehtikuvioisella tapetilla sisustetun huoneensa oven, kutsui miehen sisään perässään ja kääntyi sitten Eliä kohti.
Tapa, jolla seinät työnsivät häntä lähemmäs, oli nyt vain ihastuttavaa ja tuttua. Hänen ei enää tarvinnut säikähtää sitä.
”Hei”, hän tervehti uudelleen, laskien kätensä Elin rinnalle.

Eli tutkisi huonetta uteliaana sitten myöhemmin. Silloin hän kiinnittäisi huomiota turkoosin upeaan sävyyn, ja lampunvarjostimiin, joiden metallisissa lehtikoristuksissa oli jotakin melkein maagista. Hän haluaisi myös ehdottomasti nähdä, millainen maisema ikkunoiden takaa paljastuisi.
Nyt hänellä vain oli niin paljon parempaa tekemistä.
"Hei", hän vastasi käheästi, ennen kuin kumartui hamuamaan suudelmaa Aidan huulilta ja ojensi käsiään nostaakseen naisen syliinsä.

Vatsanpohjassa nipisti ihastuttavalla tavalla, kuin hetkeä ennen kuin vuoristorata lähti hurjaan, euforiseen syöksyyn. Aida punoi sormensa taipuisiin niskahiuksiin, kurottui vastaamaan suudelmaan ja hyppäsi sitten luontevasti hajareisin Elin syliin, painaen kätensä miehen poskille ja hamuten uutta suudelmaa.
Se tuntui yhtä sähköistävältä kuin ensimmäisinä kertoina, sai ihastuttavat väreet kulkemaan iholla, muistutti häntä melkein ylivoimaisesta tunteesta, joka oli vetänyt häntä Elin puoleen jo nuoruudessa.

Vähäisen omaisuuden ja muutaman vaatekappaleen sisältävä laukku unohtui ovensuuhun, kun Eli asteli peremmälle huoneeseen Aidaa sylissään kannatellen.
"On ollut ikävä", hän totesi suudelman lomasta, samalla kun laski naisen siististi pedatulle hotellin vuoteelle. Pienten lamppujen valaistus yhdistettynä tapetin lehtikuvioon sai olon tuntumaan siltä, kuin heitä olisi ympäröinyt taianomainen metsä - vaikka olihan Pariisi jo itsessään maaginen.
"On ollut ikävä", hän huomautti suudelman lomasta, samalla kun sysäsi naisen takkia pois tämän yltä.

Aida kohotti ylävartalonsa sängyltä vastatessaan suudelmiin ja kiemurteli ulos takistaan, puskien sitten päättäväisesti takkia pois Elin yltä. Taivas miten hän rakasti tunnetta, joka hänet valtasi Elin kanssa, kuin hän olisi humaltunut miehen läheisyydestä.
"Niin minullakin sinua", hän vetosi. Niin kamala ikävä, että sattui. Oli ihanaa kierrellä Pariisia, oli ihanaa työskennellä elokuvassa ja käydä ulkona näyttelijöiden ja muiden elokuvan ihmisten kanssa, nauraa itsensä kipeäksi Edisonin kanssa – ja silti hän katsahti vaistomaisesti ympärilleen nähdäkseen, jos Elikin nauroi ja kohdatakseen vihreähippuisten silmien katseen.
Hän kiskoi seuraavaksi paitaa miehen päältä.

Villakangastakki valahti painavana lattialle, Aidan takin seuraksi. Ehkä hänen olisi pitänyt olla heittelemättä vaatekappaleita ympäriinsä, Aida oli nyt kuitenkin elokuvatähti.
Ei kai sillä ollut väliä.
Eli näykkäsi naisen alahuulta onnellisena siitä, ettei enää tarvinnut varoa kuvausmeikin sotkeutumista, ei huolehtia siitä, että levottomat kädet sotkisivat kampauksen, jonka kampaaja oli huolellisesti laatinut.
Pään yli liukuva paitakaan ei ollut aivan riittävä suistamaan taaksepäin suittuja hiuksia kampauksestaan.
Oikeaa kylkeä peitti suuri, sinipunainen mustelma.

Suudelmaan vastaava Aida ei heti rekisteröinyt näkemäänsä ja hetken harmitteli, ettei ollut tarkastanut oliko mies pukeutunut jälleen dinosauruksiin. Ne tuntuivat olevan Elin sieluneläin.
Mutta sitten hän huomasi mustelman ja karkasi suudelmasta hengähtäen terävästi. Hän katseli mustelmaa huolissaan.
"Eli! Mistä tuo on tullut?"

Eli räpäytti hämmästyneenä silmiään ja siirsi katseensa Aidan kasvoihin, huoli katseessa välkähtäen.
"Mitä?"
Hän vilkaisi naisen katseen suuntaan ja hymähti.
"Ohjaaja halusi kokeilla paria mahdollista juttua koreografiasta. Ei mennyt ihan niin hyvin kuin olisi voinut."
Hän kumartui hipaisemaan Aidan huulia omillaan.
"Ei hätää, ei se edes satu."

Aida nosti katseensa Elin silmiin häkeltyneenä. Ei edes satu? Hän kosketti kyljen mustelmaa varovasti sormenpäillään.
"Oletko varma, ettei sinulla ole murtuneita kylkiluita?" hän kysyi punertavat kulmat painuen, liian keskittyneenä huomatakseen vastata suudelmaan.
"Mitä sinulle tapahtui?"

"Aida..." Eli vetosi, ja säpsähti hieman kun sormet koskettivat kylkeä.
"Ei ole mitään hätää, kävin lääkärissä ja kaikki on kunnossa. Mitä nyt ylpeyteni sai pienen kolauksen, kylkeni lisäksi."
Hän siirsi kätensä naisen poskelle ja yritti kääntää tämän katseen hellästi pois rujosta ruhjeesta, joka ulkonäöstään huolimatta ei tosiaankaan ollut vakava.
"Pöytä lähti alta kesken hypyn."

Aidan katse yritti karata takaisin ruhjeen suuntaan, mutta alistui sitten tutkimaan vihreähippuisia silmiä hämillään. Hänen sydämensä tuntui jättäneen kipeän lyönnin välistä ja lepatti kylkiluita varten.
"Se näyttää pahalta", hän vetosi nostaen kätensä silittämään miehen poskea.
"Ja sen täytyy olla kipeä."

Elin kulmat painuivat alemmas.
"Hei, ei se ole ensimmäinen mustelma, jonka olen saanut. Kyllähän sinä tiedät, etten malta olla hetkeäkään paikoillani..."
Hän antoi sormiensa liukua kastanjanpunaisten hiusten joukkoon, juoksutti silkkisiä suortuvia niiden lomasta.
"Tuskin edes huomaan sitä, kun olet siinä."

"Tiedän", Aida sanoi silittäen miehen taakse siloiteltuja hiuksia, vastustaen haluaan ravistella ne takaisin normaaliin malliinsa. Mutta ehkä elokuvamaailman aineet olivat niin tehokkaita, etteivät hänen sormensa pystyisi niihin.
"Olen silti huolissani sinusta", hän vetosi näpäyttäen miehen nenänpäätä ja nykäisi Elin sitten selälleen sängylle, kiepahtaen itse istumaan miehen lantion päälle.
"Sinun pitäisi ottaa rauhallisesti."

Eli räpäytti yllättyneenä silmiään katsellessaan yhtäkkiä maailmaa aivan toisesta näkökulmasta.
Oikein mukavasta näkökulmasta.
Hän vei kätensä sivelemään Aidan hoikkaa vyötäröä, piirsi sen tuttua muotoa sormenpäillään. Kidutusta, suoranaista kidutusta. Aika erossa. Ehkä se alkaisi taas jossain kohtaa tuntua vähemmän pahalta, mutta vielä ei ollut sen aika.
"Ei juuri nyt", hän vetosi, antaen samalla käsiensä liukua naisen reisille.
"Kun olet vihdoin siinä. Olet aivan uskomattoman kaunis, Aida."

Aida hymyili jäänsiniset silmät kissamaisesti siristyen, työnsi hiuksia korviensa taakse ja kumartui notkeasti painamaan kevyen suudelman miehen huulille.
"Sinä imartelija", hän kuiskasi ja painoi suudelman Elin kaulalle. Sanoisihan mies, jos kylki olisi kovin kipeä? Hän varoi varmuuden vuoksi koskettamatta sitä, kun silitti paljasta rintakehää hamutessaan kaulan herkkää ihoa.

"Minä kerron aina totuuden", Eli muistutti.
Hän antoi käsiensä juosta reisiä ylemmäs, työnsi laivastonsinistä helmaa pois tieltä. Puoli yhdeksältäkö heidän oli tarkoitus olla seuraavassa paikassa? Hyvin tässä ehtisi. Vaikka unohtua hetkeksi.
"Kuinka sinun matkasi... on sujunut?"
Oli haettava hetki oikeita sanoja, kun huulet hipoivat hänen kaulansa ihoa.

"Hyvin", Aida vastasi suudellen miehen kaulaa.
"Olemme saaneet kuvattua hyvin, joskaan en hahmota lainkaan, mitä on kuvattu ja mitä ei, sillä kuvaamme kappaleita sieltä täältä", hän jatkoi pyyhkäisten hiukset toisen olkansa yli, "mutta Pariisi on ihastuttava ja olen saanut ystävystyä mahtavien ihmisten kanssa."
Hän näykkäisi Elin kaulansyrjää.

"Erilaista kuin teatterissa..."
Eli todella yritti parhaansa pitääkseen ajatuksensa keskustelussa. Mutta se oli vain pirun hankalaa, kun Aida oli siinä niin. Aivan lähellä. Jo pelkkä tuoksu, joka oli sekoitus hajuvettä, shampoota ja naisen omaa tuoksua oli viedä häneltä järjen.
Hitot mistään mustelmista.
Levottomat kädet vaelsivat jo availemaan mekon vetoketjua.

Aida auttoi vetämällä mekon päänsä yli, kun vetoketju aukesi. Hän heitti sen huolettomasti lattialle ja kumartui painamaan uuden suudelman Elin huulille, ennen kuin kohotti itseään kuoriutuen ketterästi myös mustista sukkahousuista.
Iho ihoa vasten tuntui synnyttävän sähköä, joka kutitti vatsanpohjaa.
"Hyvin erilaista", hän vastasi suudelmien välissä, "kaipaan sinne takaisin."

Ehkei vaatteiden heittely lattialle ollut niin paha. Kun Aida teki sitä itsekin.
"Pianhan sinä pääset", Eli vakuutti melkein hengästyneesti naisen huulia vasten, juoksuttaen sormiaan paljastuneella iholla.
Kuvaukset eivät jatkuisi ikuisesti. Sitten he voisivat elää taas samassa rytmissä, he voisivat viettää pitkiä, rauhallisia aamuja asunnolla, joka nyt oli Aidan käytössä
Levottomat, levottomat kädet hakeutuivat alushousujen reunalle. Ei niitäkään tarvittaisi nyt.

Hänellä oli ollut vakaa aikomus ajaa Eli hulluksi, mutta hänen olisi pitänyt arvata, että mies ehtisi vielä ensin. Syke tuntui vahvana vatsanpohjalla, sai melkein kuumeiset väreet kulkemaan alas selkää.
Aida nosti itseään samalla ketteryydellä avuksi ja keinautti itseään taaksepäin, jotta pääsi avaamaan miehen housuja näppärin sormin.

Rehellisesti sanottuna Aida ei ollut jäänyt huonommaksi hulluksi ajamisessa.
Se kai oli väistämätön seuraus siitä, että kaksi ihmistä tunsi toisensa niin uskomattoman hyvin.
Oli Elin vuoro kohottaa alavartaloaan niin, että housut sai riisuttua pois tieltä. Niillä oli aivan yhtä vähän tarkoitusta juuri nyt, ja alkoivat käydä muutenkin varsin tukaliksi.
"Luoja, miten rakastan sinua..."

Aida hymyili kastanjanpunaiset, kesyttömät hiukset olkapäiden yli valahtaen, lämpöä silmissään ja hyväili miestä hetken harkitessaan karkaisiko alas Elin jalkojen päälle vai siirtyisikö edemmäs.
"Minäkin rakastan sinua", hän vastasi kumartuen suutelemaan Eliä, siirsi sitten itseään eteen ja henkäisi antaessaan heidän muuttua yhdeksi olennoksi toisiinsa kietoutuneina.
Ja hetkeksi koko maailma tuntui unohtuvan jonnekin hyvin kauas. Hänellä oli ollut aivan kamala ikävä.

Eli ei voinut väittää, että olisi voinut kuvitella pienessä, vain hieman vaatekomeroa suuremmassa asunnossa, että vielä jonakin päivänä he löytäisivät itsensä Pariisista sen vuoksi, että Aida oli siellä kuvaamassa rakastamaansa tarinaa elokuvaksi. Totta kai hän oli aina tiennyt, että nainen pääsisi pitkälle, mutta tämä oli jotakin sellaista, jota hän ei ollut osannut odottaa.
Siitä tuntui olevan hyvin, hyvin pitkä aika.
Ja silti tunne, joka hänet valtasi, kun hän saattoi vetää naisen syliinsä, hengitys vielä raskaana ja keho lämpöä hohkaten, ja painaa suudelman tämän hiusten joukkoon, oli samanlainen kuin silloin puolet kapeammassa sängyssä.

Sydän lepatti levottomana ja onnellisena kylkiä vasten, ja Aida nojasi päänsä Elin rintaa kuunnellen miehen sykettä. Ihon tuttu tuoksu ja maku oli aina tehnyt hänen olonsa kotoisaksi, oli hän missä tahansa. Eli oli kenties ainoa muuttumaton asia hänen elämässään.
Hän oli vain ollut typerys.
"Minun pitää käydä suihkussa, mutta ehdin varmasti vielä kohtakin", hän pohti ääni käheäksi käyneenä ja kallisti päätään niin, että saattoi nojata leukansa Elin rintaan ja katsella miehen kasvoja.

Eli siirsi toista kättään niin, että saattoi sukia kastanjanpunaisia hiuksia sormillaan.
"Ehdit varmasti vielä kohtakin", hän vakuutti, vaikkei voinutkaan nähdä kelloa tästä kulmasta. Ehkä he voisivat vain unohtaa, että sellainen oli olemassakaan?
Mutta ei, hän ei halunnut riistää Aidalta mahdollisuutta viettää aikaansa kuvauksissa tutuiksi tulleiden ihmisten kanssa.
"Tarjoutuisin seuraksi. Mutta en ole varma, ehtisimmekö me siinä tapauksessa lainkaan mukaan..."

"On vain järkevää jakaa suihku", Aida vastasi ja painoi suudelman Elin rintakehän lämpimälle iholle.
"Sehän on kaikin puolin tehokasta." Vastentahtoisesti hän kohottautui istumaan ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan, ennen kuin pudottautui sängystä jaloilleen notkeasti venytellen, katsahti Eliä hymyillen olkansa yli ja katosi hotellin moderniin kylpyhuoneeseen.

Järkevää. Ehdottoman järkevää.
Silti Eli valitti melkein ääneen pettymyksestä, kun Aidan lämmin paino katosi hänen päältään. Milloin he saisivat seuraavan kiireettömän hetkensä? Vaikka ei niitä taitanut opiskeluaikoinakaan olla montaa.
Tarvittiin vain yksi katse jäänsinisistä silmistä ja hän nousi istumaan, sukien muotoilutuotteista jäykkiä hiuksiaan.
Kiireetön hetki joskus toiste.
Eli ponnisti jaloilleen ja seurasi Aidaa kylpyhuoneeseen.

Kuuma vesi ryöppysi suihkusta ja täytti kaakeloitua, pientä tilaa kieppuvalla vesihöyryllä. Aida oli jo astunut veden alle, kastellut hiuksensa ja ojensi kätensä Eliä kohti auttaakseen miestä kiipeämään kylpyammeeseen kanssaan. Hän kurottui varpailleen painamaan suudelman Elin huulille vetäessään miehen suihkun alle ja pesi hiuksensa tottuneella, vaikuttavan nopealla rutiinilla.
Se oli pakon sanelema tapa, kun oli melkein poikkeuksetta myöhässä.
Ehkä tänäänkin, mutta oliko sillä niin merkitystä?
Aida painoi uuden suudelman Elin kaulalle, pyyhkäisi märät, hoitoaineelta miedosti tuoksuvat hiukset pois kasvoiltaan ja työnsi miehen sitten kylpyammeen viereistä seinää vasten, liukuen kyykkyyn jättäen pehmeitä, keveitä suudelmia matkalle.

Höyry muutti kylpyhuoneen melkein yliluonnolliseksi tilaksi, kuin portiksi kahden maailman välillä.
Eli vaelsi suihkun luo ja kipusi ammeeseen, eikä edes yrittänyt estää käsiään vaeltelemasta Aidan keholla, auttaen naista peseytymään. Tai ehkä hän oli enemmän häiriöksi, juoksuttaessaan sormiaan kastanjanpunaisten hiuksen lomitse, tai hieroessaan siroa, siroa niskaa kuin ohimennen.
Viileyttä hohtava kaakeli vasten selkää lähetti väristyksiä koko kehoon, samalla kun suudelmat jättivät iholle melkein polttavan tunteen.
Elin oli pakko sulkea silmänsä.
"Mmh, Aida..."

"Mitä, Eli?" Aida kysyi naurusta kehräten, kuuma vesi jalkojensa ympärillä pyörteillen, silittäen miehen reisiä ja alavatsaa sormillaan, härnäten hellästi lämpimillä henkäyksillä.
Hän halusi huomioida miestä. Nukuttuaan yön lentokentän meluisilla, epämukavilla penkeillä Eli ansaitsikin hieman hemmottelua. Mahdollisuuden rentoutua kunnolla.
Hän katsahti ylös vihreähippuisiin silmiin hymyillen, nojautui lähemmäs ja otti miehen suuhunsa.

Heidän pitäisi olla puoli yhdeksältä valmiina lähtöön. Puoli yhdeksältä, tai muutoin he myöhästyisivät. Antaisivat muiden odottaa, jos nämä ylipäätään odottaisivat, eivätkä vain suuntaisi illanviettoonsa ilman heitä.
Olisiko se ollut paha asia?
Voi luoja.
Elin oli painettava toinen kämmen vasten kaakeloitua seinää, haettava tukea sen viileästä pinnasta, sillä muutoin jalat olisivat saattaneet todella pettää.
Mikä lentokenttä? Ei minkäänlaista muistikuvaa. Kuten ei juuri tällä hetkellä mistään muustakaan.
"Rakastan... sinua..."
Toinen käsi hipaisi Aidan hiuksia, lempeänä, ei pakottavana.

Aida rakasti Elin huomioimista. Hän rakasti miestä syvyydellä, jota ei täysin itsekään ymmärtänyt ja jonka voima pelotti häntä. Kuin Eli todella olisi hänen sielunsa toinen puolikas.
Ja se, mikä teki miehen onnelliseksi, sai euforisen onnen huljahtamaan myös hänen sisällään.
Mitä merkitystä sillä olisi, vaikka he vähän myöhästyisivät? Tai eivät menisi ollenkaan? Eli oli se ihminen, jonka kanssa hän halusi jakaa Pariisin. Eli oli se ihminen, jonka hän halusi nähdä nauravan. Eli oli se ihminen, jonka kanssa hän halusi jakaa elämänsä.

Hitot mistään illanistujaisista.
Eli valui hitaasti istumaan ammeen pohjalle, ei täysin varmana siitä oliko vain raukea vai myös heikko, ja veti Aidan tiukkaan halaukseen.
Vesi pyörteili ammeen pohjalla heidän ympärillään.
Hän painoi suudelman ensin kastanjanpunaisten hiusten joukkoon, sitten naisen otsalle ja viimeisenä tämän huulille.
"Olet uskomaton..."

Aida hymyili silmät lämpiminä tuikahtaen miehen tiukassa halauksessa ja silitti sitten Elin märkää poskea, upottaen sormensa vähän jo kampaukseltaan vapautuneisiin, märkiin hiuksiin.
Olisi ollut petollisen helppoa vain jäädä siihen, lämpimän vesihöyryn muodostamaan, pieneen maailmaan. He voisivat kääriytyä hotellin kylpytakkeihin ja kaatua sänkyyn. Unohtua toistensa syliin loppuillaksi ja yöksi.
Mutta ehkä Eli haluaisi nähdä Pariisin yötä?
"Saattaisimme vielä ehtiä", hän pohti painaen suudelman miehen kaulalle, "haluatko mennä?"

"En", Eli mutisi, ääni tukahtuneensa vasten Aidan kaulansyrjää.
"En tahtoisi."
Hän painoi naisen tiukemmin itseään vasten ja hengitti syvään tämän hiusten tuoksua, jossa shampoo ja hoitoaine vielä viipyivät voimakkaina.
"Mutta ehkä me voisimme mennä. Ja unohtua hotellihuoneeseen sitten huomenna..?"

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1424
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   La Maalis 17, 2018 5:00 pm

Aida nauroi hyväntuulisesti kehräten ja painoi uuden suudelman Elin kaulalle. Olikohan hän päätynyt näykkimään sitä taas turhan innokkaasti?
No, Edith ei ollut enää särkemässä sydäntään siitä. Huono omatunto vihlaisi häntä.
"Voimme unohtua hotellihuoneeseen huomenna", hän lupasi, painoi suudelman miehen huulille ja nousi sitten ylös, huuhtaisten hiuksiaan vielä kerran suihkun alla, ennen kuin puristi niistä vettä, sammutti veden ja astui ammeesta.
"Milloin sinun pitää lähteä takaisin?"

Nyt Eli voisi kantaa kaulalleen merkiksi jääneitä mustelmia ylpeydellä.
Hän keräsi itseään hetken ammeen pohjalla istuen, mutta kun viimeinenkin vesi oli valunut pois, hän kipusi ketterästi jaloilleen ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan, jotka olivat alkaneet jo palata omaan villiin muotoonsa.
Oli vielä auki, saisiko hän peruukin Jekyllia ja Hydeä varten.
"Lento on varattu lauaintaiaamuun."

Muutama päivä. Se tuntui vähältä, mutta he varmasti saisivat ajasta parhaan ilon irti – ja voisivat sitten viettää mitä mahtavimman jälleennäkemisen, kun hän palaisi Englantiin.
Mutta hän tulisi ikävöimään Eliä. Vietävästi.
"Ihanaa, että pääsit käymään täällä", hän totesi kiertäessään pyyhkeen hiuksiinsa ja palasi huoneen puolelle. Räjähtänyt matkalaukku oli työnnetty puoliksi piiloon sängyn alle, ja Aida hyppelehti sisään alusvaatteisiin ennen kuin avasi vaatekaapin ovin ja tutki hengariin ripustettuja mekkoja pohtien mieluisinta valintaa.
"Mitä haluaisit tehdä tänään? Haluatko mennä tanssimaan? Tai karaokeen?"

Eli kietoi pyyhkeen lanteilleen ja nappasi toisen kuivatakseen hiuksiaan ennen kuin seurasi Aidaa huoneen puolelle.
"Olisin ollut mielelläni pidempäänkin, mutta harjoitukset ovat täydessä käynnissä."
Kuten kyljen mustelmastakin saattoi nähdä. Seuraavalla kerralla hän ei enää rämähtäisi alas.
"Laita se sähkönsininen?" hän ehdotti, vilkuillessaan Aidan olkapään yli vaatekaappiin.
"Tanssimaan. Tai karaokeen. En tiedä. Oletko jo ehtinyt kokeilla molemmat läpi täällä Pariisissa?"

"Totta kai", Aida nauroi. Olihan hän ollut täällä jo kaksi viikkoa eikä varsinaisesti viihtynyt istumassa iltaa yksin hotellihuoneessaan. Onneksi ei Edisonkaan.
"Voimme aina katsoa, minne ilta vie", hän tarjosi ja poimi hymyillen sähkönsinisen, liehuvahelmaisen mekkonsa kaapista ja astui sen sisään, vetäen vetoketjun notkeasti kiinni ja pujottautui sitten pariin mustia sukkahousuja maaliskuun sään sitä ehkä vielä vaatiessa.
"Mitä haluaisit syödä?" hän kysyi ryhtyen kuivaamaan kesytöntä, punaista tukkaansa.

Eli piti sähkönsinisestä mekosta Aidan yllä.
Tosin rehellisyyden nimissä oli sanottava, että Aida olisi ollut hänen silmissään hyvin kaunis missä tahansa vaatteissa. Ja erityisen kaunis ilman niitä.
Kosteat kiharat jäivät taas villiintyneinä pystyyn, kun Eli vaelsi huoneen poikki ja kietoi kätensä takaapäin naisen vyötärölle."
"Sinut?" hän ehdotti vetäessään tämän lähelleen, laskien päänsä näykätäkseen siroa kaulaa.

Ele sai Aidan sulamaan hymyyn ja nojautumaan miehen rintaa vasten. Hän käänsi föönin puhaltamaan harjalla hallitsemia latvoja miehen kasvojen sijasta ja kallisti avualiaasti päätään, hyväntuulisesti nauraa kehräten.
"Se on ihastuttava ajatus", hän sanoi nostaen vapaan kätensä koskettamaan miehen kosteita kiharoita. Sitä se todella oli.
"Mutta luulen, että Pariisin tarjoama kasvisruoka hurmaa sinutkin ja toimii melko tyydyttävänä kakkosena."

Eli näykki kaulaa hyvin hellästi, sillä oli melko lailla varma, etteivät maskeeraajat arvostaisi, mikäli hän jättäisi kaulan täyteen mustelmia. Vaikka niiden peittäminen taisikin olla suhteellisen helppoa.
Hän murisi hiljaa kaulaa vasten, tehden selväksi mielipiteensä siitä, ettei kasvisruoka, edes pariisilainen, vetäisi vertoja hänen ajatukselleen.
Mutta heillä oli vain pari iltaa. Ja kaikki aika sitten, kun Aida palaisi takaisin.
Eli rutisti naisen vielä hetkeksi lähelleen ja painoi suukon kaulalle ennen kuin taivutti päätään niin, että voisi itsekin hyötyä föönin lämpimästä ilmavirrasta.
"Haluaisin syödä jotakin hyvin pariisilaista, mutten keksi muuta kuin patongit..."

Aida antoi päänsä nojata Elin rintaa vasten ja sulki hetkeksi silmänsä, kaikki ajatukset hotellihuoneen jättämisestä hetkeksi sumeten. Kuka ruokaa tarvitsi? Taivas hän oli ikävöinyt miestä.
Mutta ei. Muut odottaisivat heitä pian, ja Eli ansaitsi nähdä Pariisin yötä. Mies ansaitsi myös hyvää ruokaa, sillä Aida veikkasi lentokentällä vietetyn yön olleen myös ravintoarvoiltaan varsin köyhä.
Hän keinautti hiukset toisen olkansa yli ja föönasi samalla Elin hiuksia puhaltaessaan kastanjanpunaisia suortuvia kuivaksi.
"Ratatouille on ainakin hyvä vaihtoehto", hän ehdotti.

Oli Elin vuoro sulkea silmänsä, kun lämmin ilmavirta pöyhi hiuksia kuiviksi.
"Kuulostaa hyvältä", hän vastasi, silittäen Aidan kylkeä sormenpäillään samalla kun halasi tämän hoikkaa vyötäröä.
"Pidän siitä elokuvastakin. Siitä saisi hyvän lastenmusikaalin."
Hän saattoi jo nähdä mielessään lavasteet, joissa rottien näyttelijät voisivat kiipeillä.
"Oletko käynyt jo Eiffel-tornissa?"

"Olen", Aida vastasi melkein anteeksipyytävästi ja katsahti miestä ylös silmäkulmastaan nojatessaan tämän rintaa vasten. Jos hän olisi tiennyt Elin tulevan, hän olisi voinut säästää nähtävyyksillä vierailun tehtäväksi yhdessä.
"Mutta voimme käydä siellä uudelleen, jos haluat?" hän ehdotti ja upotti sormensa vaaleanruskeisiin laineisiin, keskittyen hetkeksi kuivaamaan vain niitä.

"Se voisi olla mukavaa", Eli myönsi, samalla kun nojautui kevyesti vasten hiuksissaan tuntuvaa kosketusta. Hän todella nautti siitä, olisi voinut unohtua siihen kokonaan.
Mutta kun vietti muutaman päivän Pariisissa, oli otettava siitä kaikki ilo irti.
"Mitä kaikkea olet ehtinyt tehdä? Muuta kuin kuvata", hän tiedusteli, raottaen silmiään nähdäkseen Aidan kasvot.

"Olemme käyneet melko paljon ulkona iltaisin", Aida vastasi ja kääntyi ympäri voidakseen viimeistellä Elin hiusten kuivauksen.
"Kävin Eiffel-tornissa, Arc de Triomphella, Louvressa, Notre Damessa ja Versaillein puutarhoissa." Hän pöyhi vaaleanruskeita laineita ja kurottui sitten varpailleen painamaan suudelman miehen huulille, ennen kuin kallisti päänsä ylösalaisin ja puhalsi vielä omia hiuksiaan hetken, ennen kuin keinautti ne selkäänsä ja viimeisteli huolettoman kampauksen muutamalla lakkasuihkauksella.
"Edison tuntee täältä melko paljon näyttelijöitä, joten voisimme kenties mennä myös viettämään iltaa jonkun luokse."

Eli olisi varmasti käynyt täydellisestä hiusmallista kerubille, lakka ja muotoilutuotteet olivat joutuneet antamaan periksi ja suortuvat olivat palanneet taas kuohkeaan, röyhkeän kurittomaan muotoonsa.
"Meidän täytyy selvästikin tulla vierailemaan Pariisissa kunnon ajalla. Jotta voit esitellä minulle kaikki näkemäsi paikat. Siihen ei taida riittää ihan aikaa nyt."
Mutta he voisivat tulla Pariisiin koska tahansa.
Hän irrotti vastentahtoisesti otteensa Aidan ympäriltä, jotta saattoi siirtyä oman laukkunsa luo ja kaivaa sieltä siistin, tumman kauluspaidan - ilman dinosauruksia tällä kertaa.
"Illanviettokin kuulostaa mahtavalta. Pitäisikö mennä virran mukana? Tiedän, mitä lohista sanotaan, mutta silti."

Aida nauroi, pöyhäisi hiukset olkansa yli ja nojautui lähemmäs peiliä pyyhkäisemään kasvojaan puuterilla, rajaamaan silmiään ja levittämään maskaraa punertaviin ripsiinsä.
"Mennään virran mukana – ja hankitaan sinulle ratatouillea", hän sanoi ja hymyili Elille peilin kautta, silmät kissamaisesti siristyen.
"Kävimme toissapäivänä Edisonin kanssa ihanassa, pienessä ravintolassa, jossa se oli aivan erinomaista."

Eli napitti paitansa ja kääntyi sitten katsomaan Aidaa.
Jalat kantoivat hänet kuin itsestään lattian poikki, niin että hän saattoi seisahtua tämän taakse ja painaa leukansa hetkeksi hiusten joukkoon, tarkastellakseen heidän kuvajaistaan peilin kautta.
Näin oli hyvä.
"Tarvitsenko minäkin ehostusta?" hän kysyi, vihreähippuiset silmät hyväntuulisesti tuikahtaen.
"Te tulette hyvin toimeen Edisonin kanssa."

"Haluatko ehostusta?" Aida kysyi silmät tuikahtaen ja ojensi kätensä taakse silittämään miehen kylkeä, ennen kuin pyyhkäisi huolettomasti poskipunaa poskilleen.
"Edison on loistava", hän sanoi hymyillen levittäessään huulikiiltoa.
"Hän on vienyt minut sisälle elokuvapiireihin ja on tavattoman hauskaa seuraa. Ehkä sinäkin pääset tutustumaan häneen paremmin täällä. Hänellä on todella viihtyisä sviitti hotellin ylimmässä kerroksessa, ehkä voimme käydä hänen luonaan drinkeillä joku ilta."

Eli siristi silmiään ja tutkaili kuvajaistaan peilistä.
"Näyttävätkö kasvoni kalpeilta? Ehkä vähän poskipunaa?"
Hänen kasvonsa sulivat hyväntuuliseen hymyyn.
"Olen hiton iloinen, että hän on tehnyt niin."
Ei varmasti ollut helppoa olla uutena suurten tähtien keskellä.
Eli kietoi käsivartensa kevyesti Aidan hartioiden ympärille.
"Miksei sinulla ole omaa sviittiä? Olet elokuvan tähti."

Aida kääntyi ympäri, pyöräytti pensseliä poskipunalla ja hipaisi sillä tunnollisesti Elin poskipäitä.
"Täydellinen", hän hymyili ja näpäytti sormellaan miehen nenänpäätä. Hänen piti vastustaa halua kurottua varpailleen ja suudella miestä tai edes nojautua halaukseen, sillä he eivät pääsisi ikinä ulos huoneesta.
"Tiedä siitä", hän nauroi kehräten, "enkä tarvitse sviittiä – jo tämäkin on aivan tavattoman hieno huone, eikö? Sitä paitsi, vietän niin paljon aikaa Edisonin huoneessa, että se tuntuu melkein omalta."

"Korostaako poskipäitä?" Eli hyrisi, vilkaisten mietteliäänä kuvajaistaan peilistä.
Hän painoi suukon Aidan hiusten joukkoon ja vetäytyi sitten vastentahtoisesti kauemmas. Olisi vielä puettava housut, t-rexkuvioiset bokserit eivät taitaneet mennä asusta.
Hän vilkaisi ympärilleen huoneessa ja palasi sitten laukkunsa luo, etsien parin tummia housuja.
"Onhan tämäkin. Viettävätkö kaikki muutkin aikaa Edisonin huoneessa?"

"Erittäin kauniisti", Aida nauroi ja nakkasi meikkipussin avoimen laukkunsa päälle. Hän oli tuntenut olonsa pieneksi saapuessaan, kuluneen matkalaukun kanssa, se täynnä vanhoja vaatteitaan, kuvaamaan kansainvälisesti julkaistavaa elokuvaa, mutta hän oli löytänyt ystäviä ja oman paikkansa näyttelijöiden joukossa. Vaikka muut olivatkin esiintyneet Hollywood-tuotannoissa ja vierailleet Oscar-gaalassa.
"Ei, yleensä olemme vain kaksin", hän vastasi pujottaen ballerinat jalkoihinsa ja poimien polvimittaisen takkinsa lattialta, "Nestor on melko erikoinen persoona eikä tapaa muita kuvausten ulkopuolella, kenties pysyäkseen roolissa? Ja Cillian ja Cathleen, Sophien näyttelijä, ja Grace, leskikeisarinna, liittyvät joskus seuraan, kun menemme syömään ulos."

Eli pujottautui housuihinsa ja vilkaisi Aidaa kulmat kevyesti kurtussa.
Hän muisti Simonin käytöksen, kuinka mies oli ollut melkein mielipuolinen kun oli kuvitellut Aidan pettäneen.
Eikä hän koskaan haluaisi olla samanlainen, koska hän luotti naiseen täysin.
Mutta silti...
"Aida, kuule..."
Hän kumartui etsimään paria sukkia.
"Eihän hän ole... yrittänyt mitään?"

"Yrittänyt mitään?" Aida toisti ja veti takkia ylleen, pyyhkäisten hiuksensa pois kauluksen alta. Kellon vilkaiseminen sai hänen olonsa melkein voitonriemuiseksi – hehän olivat melkein ajoissa!
"Oh", hän sanoi ja nauroi juoksuttaen sormet läpi hiuksistaan.
"Ei, tietenkään. Hän on vain ystävällinen." Hän työnsi mielestään hetket, joina viaton, kaverillinen läheisyys sai latautuneen, hermostuttavan sävyn. Anastasialla ja Dimitrillä sai olla sellaista kemiaa, mutta ei heillä. Eikä hän koskaan antaisi sen mennä liian pitkälle.
"Mennäänkö?"

Eli oli pysähtynyt sängyn vierelle ja tutki Aidaa alta kulmiensa.
"Jotakin."
Totta kai hän ymmärsi, että Anastasia ja Dimitri kuuluivat toisilleen. Eikä siitä ollut kyse, ei häntä häirinnyt, että nämä halasivat tai suutelivat kuvauksissa.
Mutta ajatus Aidasta ja Edisonista kahden tuntui hermostuttavalta. Aida oli niin herttaisen, viattoman sinisilmäinen, ja uskomattoman upea nainen.
Hän ei liikkunut paikoiltaan.

"Eli?" Aida kysyi ja puraisi alahuultaan nähdessään kurtistuneet kulmat. Ehkä hänen pitäisi viettää vähemmän aikaa Edisonin luona. Hän ei koskaan pettäisi Eliä. Ei koskaan! Ehkä olisi silti paras pysytellä poissa miehen sviitistä. Varmuuden vuoksi.
Hän astui lähemmäs ja ojensi kätensä tarttuakseen Elin käteen.
"Mennäänkö?"

Eli katsahti kättä, johon Aida oli tarttunut.
"En minä tarkoita, että sinä tekisit mitään, minä tiedän ettet", hän vetosi, kohottaen katseensa jäänsinisiin silmiin. Melkein hätääntyneenä.
Hän ei olisi niin kuin Simon.
"Olen vain huolissani. Jos jotakin tapahtuu..."

Aida kielsi itseään kääntämästä syyllisenä katsettaan. Hän ei ollut tehnyt mitään. Mitään ei ollut tapahtunut. Jos oli kenties meinannut, hän oli muistuttanut Elin olemassaolosta ja lähtenyt takaisin omaan huoneeseensa.
Hän silitti peukalollaan Elin kättä ja tutki miehen silmiä.
"Mitään ei tapahdu", hän vastasi ja kurotti toisen kätensä koskettamaan Elin poskea. Mitään ei tapahtuisi, koska hän ei koskaan haluaisi satuttaa Eliä. Hän ei tarvitsisi mitään enempää kuin Elin.
"Minulla oli kamala ikävä", Aida sanoi ja nojasi otsansa miehen rintaa vasten.

Eli nielaisi.
"Minä olen vain huolissani", hän vetosi uudelleen.
Aida oli läheisyydessään niin uskomattoman välitön. Ja joskus roolit jäivät päälle, niin kuin heille oli ollut käydä Eponinena ja Mariuksena. Entä, jos Edison ymmärtäisi väärin ja menisi liian pitkälle? Uskoisiko mies, jos Aida sanoisi ei?
Levoton tunne oli asettunut vatsaan.
Eli pakotti sen alas ja kietoi kätensä Aidan ympärille vetääkseen tämän halauksen.
"Minullakin sinua."

Aida kiersi kätensä Elin ympärille, rutisti tiukasti ja hengitti hetken miehen tuoksua. Se oli niin rakas, että teki melkein kipeää. Hän silitti miehen selkää ja harkitsi jälleen pienen hetken, pitäisikö heidän mennä vai voisivatko he vain jäädä tänne sylikkäin.
"Sinun ei tarvitse olla huolissasi", hän vetosi. Riittäisi, että hän oli joskus itse hieman huolissaan omasta kyvystään tehdä järkeviä päätöksiä.
"Rakastan sinua ihan vietävästi, tiedäthän sinä sen?"

"Tiedän. Ja minä rakastan sinua."
Eli painoi suukon kastanjanpunaisten hiusten joukkoon ja pakotti epämiellyttävän tunteen katoamaan. Edison oli vaikuttanut kunnolliselta mieheltä, ei sellaiselta, joka menisi liian pitkälle, jos nainen sanoi ei.
Hänen olisi pakko luottaa, muuten tämä ei onnistuisi. Muuten heille voisi käydä, kuten Aidalle ja Simonille oli käynyt.
Ei koskaan.
"Ehkä meidän pitäisi tosiaan viimein mennä."
Hän hymyili ja suukotti Aidan hiuksia uudelleen.

Aida halasi Eliä vielä hetken tiukasti sydän kipeästi lyöden. Hän ei koskaan satuttaisi Eliä. Hän ei ollut sellainen ihminen, eihän?
"Kyllä, mennään", hän vastasi nostaen hymyn huulilleen, punoi sormensa Elin käteen ja nykäisi miehen ovea kohti. Ehkä he olivat aivan hetken myöhässä, mutta se taisi olla hänen tavaramerkkinsä.
"Onko sinulla jo nälkä?"

Kaikki oli hyvin.
Aidalle ei tapahtuisi täällä mitään, Edison oli kunnon mies, joka piti vain huolta siitä, ettei nainen tuntisi oloaan yksinäiseksi.
Eli jätti vihreän takkinsa roikkumaan avoimena, kun he suuntasivat käytävään.
"Onhan avain mukana?" hän varmisti, puristaen naisen kättä.
"Kieltämättä."

Aida pysähtyi puolimatkassa ulos ovesta, puraisi alahuultaan ja poimi avainkortin huoneen lipastolta.
"Nyt on", hän vastasi suoden miehelle säteilevän hymyn ja kiiruhti sitten liitävin, reippain askelin kohti portaikkoa. Ehkä muut olivat vielä alakerrassa.
"On uskomattoman ihanaa, että tulit tänne", hän vetosi ja kurottui painamaan suudelman Elin huulille, ennen kuin jatkoi portaat ala-aulaan saakka, missä Edison, Cillian ja muutama muu odottivat heitä.

Eli hymyili Aidalle hellästi ja painoi suukon tämän otsalle ennen kuin työnsi oven heidän takanaan kiinni.
Myös lompakko ja puhelin olivat mukana, niillä pärjäisi kyllä oikein mainiosti.
"On mahtavaa, että pääsin tulemaan", Eli naurahti, ja yritti karistaa viimeisenkin epämiellyttävän tunteen yltään.
Kaikki oli hyvin, Aida oli aikuinen, täysijärkinen ihminen.
Aulaan saapumiseen mennessä hän tunsi olonsa jo varsin rentoutuneeksi.

Aida punoi sormensa Elin käteen, soi miehelle hymyn silmäkulmastaan ja pahoitteli tottuneesti myöhästymistä, kun he liittyivät odottavan joukon seuraan.
”Eli, tässä on Edison, Cillian, Jane, Henry, Holly ja Dan”, Aida esitteli viittoillen tuttuihin kasvoihin.
”Jane on Cillianin vaimo ja Henry ja Holly heidän lapsensa”, hän nyökkäsi kohti parikymppisiä nuoria harmaantuneen, lempeäsilmäisen naisen vierellä, ”ja Dan on ohjaajan assistentti ja oppaamme Pariisissa.” Viimeksi esitelty, kolmekymppinen, hontelo mies, jolla oli varsin punaiset hiukset, heilautti ujosti kättään.
”Ja kaikki, tässä on Eli Callagher.” Aidan ei tarvinnut sanoa enempää, sillä tietävä katse nousi useimpiin silmiin. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun nainen oli maininnut nimen ja sitä seuraava, onnellinen hehku oli sitäkin tutumpi.

Eli teki parhaansa yhdistääkseen nimet kasvoihin. Ihmiseksi, jonka omaisuudesta suurin piirtein puolet oli tälläkin hetkellä jakautunut eri ystävien kotien välillä, hänellä oli hämmästyttävän hyvä nimimuisti.
Se ei kai vastannut samoista toiminnoista, jotka auttoivat muistamaan takit ja kaulahuivit.
"Hei kaikki", hän naurahti ja kohotti vuorostaan omaa kättään tervehdykseen.
"Aida taisi mennä lupaamaan, että saisin lyöttäytyä tänään seuraanne."

Molemminpuolisten tervehdysten jälkeen seurue suuntasi ulos Pariisiin myöhäiseen iltaan. Dan, jonka korvat punehtuivat naisten kanssa puhuessa ja joka ei aivan osannut katsoa Aidaa silmiin, opasti heidät pieneen, kotoisaan ravintolaan, josta kuulemma sai loisteliasta kasvisruokaa.
Aida viittasi Eliä istumaan viereensä suuren, pitkulaisen pöydän ääreen. Turvamies istahti yksinään pieneen pöytään ravintolan nurkassa ja leikitteli aurinkolaseilla selvästi harkiten nostaako ne nenälleen.
"Mitä joisimme? Punaviiniä?" Cillian kysyi omaksuen välittömästi luontevan isännän roolin.

Jollei joukko olisi vienyt, Eli olisi todennäköisesti unohtunut katselemaan vierasta kaupunkia, pääsemättä koskaan ravintolalle saakka.
He eivät olleet kovinkaan kaukana kotoa, mutta silti katukuva oli täysin erilainen, ja kielikin soljui vieraana.
Ravintolassa hän loi huolestuneen katseen turvamieheen - tuntui onnettomalta, että tämä joutui istumaan yksinään, mutta kai se kuului asiaan - ennen kuin kietoi toisen kätensä Aidan hartioiden ympärille.
"Onko tämä teidän vakiopaikkanne?" Eli kumartui kysymään naiselta.
"Vai onko teillä sellaista?"

"Olemme käyneet täällä pari kertaa, mutta yleensä kokeilemme uusia paikkoja", Aida sanoi nojautuen kevyesti Elin kylkeen.
"Dan on loistava opas", hän lisäsi tuiketta silmäkulmassaan ja opas punehtui menunsa takana.
"Otatko ratatouillea vai haluaisitko jotain muuta?" Aida kysyi kääntyen takaisin Elin puoleen.

Aida tuntui tällä hetkellä elävän aivan toisenlaista elämää. Sellaista, jossa oli maailman tavallisin asia käydä joka ilta eri pariisilaisravintolassa syömässä.
Sellaistakohan elämä oli ollut myös kiertueella?
Eli ei halunnut ajatella sitä liian tarkkaan. Ei, kun siihen liittyi muitakin kuin onnellisia muistoja.
"Ratatouille sopii loistavasti", hän vakuutti, ja vilkaisi vaivihkaa katonrajaan. Mutta ei, rottien pienet silmät eivät seuranneet heidän valintaansa.

Cillian keräsi kaikkien tilaukset ja välitti ne eteenpäin tarjoilijalle, joka toi pöytään jäävesikannuja ja useamman pullon näyttelijän tilaamaa punaviiniä. Viinilasit täyttyivät ammattimaisin ottein.
"Tässä lähellä on todella hauska yökerho", Aida sanoi ja katsahti Eliä silmäkulmastaan hymyillen.
"Älä luota Aidan suuntavaistoon", Edison kommentoi pöydän toiselta puolelta, "olisimme päätyneet Luxemburgiin toissailtana."

Eli naurahti ja pyyhkäisi kastanjanpunaisen suortuvan Aidan korvan taakse.
"Olen aina halunnutkin vierailla Luxemburgissa", hän vakuutti ja kumartui painamaan suukon naisen ohimolle.
"Millainen yökerho? Ja kun sanot lähellä, tarkoitatko oikeasti lähellä?"
Ei olisi ensimmäinen kerta, kun he unohtuisivat kävelemään kaupungin poikki.
Tuntui melkein siltä, kuin he olisivat olleet ulkona teatteriväen kanssa.

Aida katsahti Edisonia kulmansa alta, ja mies hymyili silmät siristyen takaisin.
"Se on... Parin korttelin päässä?" hän ehdotti katsahtaen seuruetta varmistuksen toivossa.
"Kolmen kilometrin", Edison korjasi.
"Melkein sama asia", Aida heilautti kättään ja laski sen sitten Elin reidelle.
"Haluaisitko mieluummin tanssimaan vai karaokeen vai jonnekin muualle?" hän kysyi mieheltä kääntyen paremmin tämän puoleen.

Myös Eli katsahti Edisoniin.
Joka oli varmasti kunnon mies, joka ei tekisi mitään sopimatonta. Vaikka viettäisi aikaa kahdestaan Aidan kanssa sviitissään. Halusi vain varmistaa, että uusi tähti viihtyisi.
"Ehkä täällä on vain isot korttelit", hän lohdutti, pyyhkäisten Aidan hiuksia uudelleen.
"Tanssiminen kuulostaisi hyvältä. Eiffel-torni ei taida olla avoinna enää tällaiseen aikaan..?"

"Se on auki yhteentoista", Dan huomautti hiljaa pöydän toiselta puolelta, vetäen viinilasinsa pois tieltä, kun tarjoilija toimitti tilatut ruoat pöytään.
"Voimme käydä siellä ruoan jälkeen", Aida lupasi ja hipaisi Elin niskaa, punoen sormensa hetkeksi pehmeisiin hiuksiin.
"Ja mennä sitten tanssimaan. Minne menisimme?"
"Eiköhän se 'parin korttelin' päässä oleva yökerho ole hyvä", Edison myhäili lämmin tuikahdus tummissa, intensiivisissä silmissään ja Aida pudisti miehelle päätään vaistomaiseen hymyyn sulaen.
"Se on hämyisä ja tunnelmallinen", Aida kuvaili Elille, "ja DJ:llä on hyvä musiikkimaku, ja ellei, hän on helposti ylipuhuttavissa."

Yhteentoista.
Elillä ei ollut aavistustakaan, paljonko kello oli, mutta ajatus Eiffel-tornin tasanteelle nousemisesta ja Pariisin valojen katselemisesta Aidan kanssa tuntui kiehtovalta.
Hän olisi ollut valmis lähtemään vaikka heti, mutta ehkä heidän olisi hyvä syödä ensin. Olla aikuisia.
"Kuulostaa hyvältä", hän vakuutti Aidalle ja kumartui hipaisemaan tämän ohimoa toistamiseen huulillaan.
"Vaikkei se aivan parin korttelin päässä olekaan."

Aida soi Elille valoisan hymyn ja siveli sormenpäällään miehen niskaa, ennen kuin laski kätensä sopuisasti ja maistoi hajamielisesti omaa annostaan. Se oli varsin suussasulavaa, mutta hänen teki mieli tanssimaan, tai juoksemaan portaita Eiffel-tornin huipulle, katselemaan öisen Pariisin yli yhdessä Elin kanssa.
"Miltä se maistuu?" hän kysyi katsahtaen Elin annosta.

Ratatouille ei näyttänyt aivan samanlaiselta kuin elokuvassa.
Ehkei täällä tosiaan ollut pieniä rottia vastaamassa keittiön toiminnasta. Ehkä parempi, ettei ollut.
"Taivaalliselta", Eli vakuutti hymyillen.
"Parasta ratatouillea, jota olen koskaan Pariisissa syönyt."
Kuinkahan monta porrasta Eiffel-tornissa oli?

Cillian, joka täytti anteliaasti viinilaseja, kertoi tarinaa nuoruutensa kuvauksista Pariisissa, jossa kaikki mikä oli saattanut mennä pieleen, oli tehnyt juuri niin. Holly näytti katselevan Edisonia vaivihkaa ripsiensä alta, mutta tummasilmäinen näyttelijä ei huomannut kollegansa tytärtä.
"Ensimmäisessä Hollywood-tuotannossani olin saada potkut", Edison sanoi siemaisten lasistaan, "sillä turvamiehet eivät uskoneet minua näyttelijäksi ja siten eivät päästäneet minua sisään studioon."
Edison katsahti vastanäyttelijäänsä silmät tuikahtaen.
"Välillä tunnen olevani edelleen sama mies, kun seison muuan satakielen rinnalla." Aida nauroi päätään pudistaen ja tuuppasi miestä jalallaan pöydän alla.

Eli olisi voinut unohtua vain kuuntelemaan pöydän ympärillä pyörteilevää keskustelua, joka samaan aikaan muistutti kodista ja oli jollakin perustavanlaatuisella tavalla hyvin erilainen.
"Eikö Tiarnankin ollut lentää ulos ensimmäisistä Yhdysvaltojen puolella tapahtuvista kuvauksistaan?" hän muisteli, kääntäen katseensa kysyvänä Aidaan.
"Vartija kuvitteli hänen olevan humalassa, vaikka hänellä oli vain varsin voimakas skottiaksentti siihen aikaan..."
Tarina tuntui huvittaneen Tiarnania itseään suuresti.

Aida kääntyi katsomaan Eliä ja painoi käden suulleen, kehräten naurusta.
"Aivan", hän vastasi ja siemaisi viiniä, "en voi vieläkään uskoa, että jaan valkokankaan hänen kanssaan. On kamala, kamala sääli, että hän on kuvannut kohtauksensa jo."
Sitten Tempest palasi hänen mieleensä ja Aida painoi hetkeksi katseen lasinsa, kylmä sisällä viiltäen. Ehkä oli hyvä, että miehellä oli mahdollisuus olla kotona.
"Onko sinulle käynyt jotain vastaavaa?" hän kysyi Eliltä ravistautuen irti pelosta. Tänä iltana he saisivat vain olla onnellisia ja tanssia pitkin Pariisin öisiä katuja.

Sama ajatus palasi myös Elin mieleen.
Mutta Tempest tulisi kuntoon. Ja Tempestillä ja Tiarnanilla tulisi olemaan kaikki hyvin. Hän oli selvinnyt omasta epätoivon hetkestään, ja koki elävänsä nyt onnellista elämää, joten Tempest pystyisi kyllä samaan.
Vaivihkaa hän vei kätensä hipaisemaan Aidan niskaa lohduttavasti.
"Tiarnan taisi kokea pienen kriisin esittäessään isääsi?" hän naurahti ja kurtisti hieman kulmiaan muistellessaan.
"En ole varma. En usko... Olen kyllä käynyt supermarketissa naama maalattuna Catsin meikkiin, jos se lasketaan?"

”Kenties pienenpienen”, Aida vastasi nauraen, ”mutta tein parhaani vakuuttaakseni hänet siitä, että hän on elämänsä kunnossa. Vielä nuori, viriili mies.”
Hän nosti lasin huulilleen ja pyöritteli sitä hajamielisesti sormissaan.
”Se lasketaan”, hän lupasi ja laski kätensä Elin reidelle pöydän alla.
”Tulee ikävä teatteria ja kaikkia sen tarinoita – niin kuin barrikadeille sataneita M&M’s rakeita.”

"Näin aikamiehenä voin ymmärtää häntä", Eli vakuutti, vetäen kasvonsa vakaviksi.
Hänellä olisi suunnilleen vuosi aikaa käyttää vitsiä, sitten se kävisi jo vanhaksi. Niin kuin hänkin.
Muisto tutusta tarinasta sai hänet naurahtamaan.
"Kyllä sinä vielä ehdit. Sellainen ei tosin taitaisi olla mahdollista elokuvassa, kohtaus otettaisiin kai uusiksi? Joko teillä on mahtavia ottoja pilalle menneisiin kohtauksiin?"

”Ehkä muutama”, Aida vastasi silmät tuikahtaen ja katsahti Edisonia, joka myhäili pöydän toiselta puolelta.
”Tai muutama enemmän”, mies sanoi.
”Jos et naurattaisi minua tahallasi, ehkä muutama vähemmän.”
”Ehken vain hallitse itseäni seurassasi”, Edison ehdotti ja Aida pudisteli päätään.
”Varsinkaan kun käyt riisuutumaan.”
Aida nauroi ja uhkasi heittää miestä lautasliinallaan.
”Se, että filmiä menee hukkaan, on täysin Edisonin syytä.”

Elin katse siirtyi Aidasta Edisoniin ja takaisin.
Sama huoli, joka oli saanut hänen kehonsa jännittymään aikaisemmin, uhkasi pyyhkäistä hänet uudelleen mukaansa.
Käsi siirtyi hipaisemaan naisen niskaa uudelleen.
Se oli vain viatonta flirttailua, siinä kaikki. Edison ei tosissaan menisi tekemään mitään Aidalle, eikö niin?
Ei tietenkään.
"En voi syyttää sinua", hän myönsi nöyrästi, pakottaen tunteen alas.
"Minulla on ollut samankaltaisia ongelmia..."

Aida nauroi ja tuuppasi hellästi Elin rintaa, ennen kuin nojautui lähemmäs miehen korvaa ja hamusi sitä kevyesti huulillaan.
”Hyvä tietää”, hän vastasi ja näykkäsi korvanlehteä, ennen kuin palasi ottamaan vielä yhden hajamielisen haarukallisen annoksestaan.
”Pitäisikö meidän jatkaa matkaa? Ehtisimme pyörähtää Eiffel-tornilla.”

Eli tunsi kylmien väreiden juoksevan pitkin selkäänsä.
Pitäisikö heidän jatkaa matkaa? Ehdottomasti pitäisi. Takaisin hotellille, joka oli... johonkin suuntaan täältä. Hän ei ollut aivan varma, mihin, mutta se selviäisi kyllä. Aina voisi kysyä.
"Olet varmasti oikeassa", hän myönsi, laskien aterimet käsistään.
"Siellä on monet rappuset noustaviksi."

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1424
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   La Maalis 17, 2018 5:00 pm

Cillian ilmoitti maksavansa koko laskun eikä kuuntelisi vastaväitteitä, joten Aida nousi ylös ja kiersi pöydän ympäri, kiertäen käsivartensa miehen hartioille ja painaen suudelman tämän poskelle.
"Otetaan taksi", Aida vetosi Elille ojentaen kätensä, "ja ehkä ehdimme vielä, ennen kuin se menee kiinni."

Pitäisi hankkia rannekello. Tai taskukello. Jokin, josta olisi kätevä tarkistaa aika ilman, että täytyi kaivaa puhelinta esille.
"Otetaan taksi", hän myöntyi ja tarttui Aidan käteen, ristien heidän sormensa lomittain.
"Ja meidän täytyy vain kivuta ylös nopeasti. Jos pääsemme vielä sisään..."

Aida soi Elille valoisan hymyn ja kurottui ballerinojensa kärjille painamaan suudelman miehen poskelle, ennen kuin veti tämän perässään ulos Pariisin hämyisille kaduille. Hän nykäisi takkia paremmin päälleen ja keinautti kastanjanpunaiset hiukset pois kauluksen alta, ennen kuin viittoili heille taksin pääkadulta.
Hän pujottautui takapenkille ja ohjeisti kuskin sitten ranskaksi heidän määränpäästään.
"Oletko käynyt Pariisissa aikaisemmin?" hän kysyi kääntyen Elin puoleen, kulmat asteen kurtistuen, sillä hänestä tuntui, että olisi pitänyt muistaa.

Oli helppo unohtaa synkkä huoli, kun he astuivat ulos viileään iltaan.
Eli tunsi vastustamatonta halua kietoa kätensä Aidan ympärille ja vetää tämän syliinsä halaukseen, huulten kosketus viipyi yhä muistona korvalla.
Mutta ensin Eiffel-torni.
Hän sukelsi taksin takapenkille naisen viereen ja kietoi käsivartensa kevyesti tämän ympärille.
"Ei, en ole", hän naurahti, kumartuen suukottamaan punaisia hiuksia.

Aida nojasi Elin kylkeen ja silitti miehen rintaa, hieman haikeana dinosaurusten tai muiden hahmojen puutteesta.
"Pourriez-vous conduire plus vite, s'il vous plaît", hän vetosi pehmeästi kehräten taksinkuljettajalle, kohdaten intialaiselta näyttävän miehen katseen taustapeilistä.
"Nous voulons vraiment voir la Tour Eiffel. C'est très important."
Hän silitti Eilin reittä ja antoi katseensa seurata iltaista Pariisia ikkunan takana.
"Olen valtavan onnellinen, että tulit."

Eli kietoi kätensä hieman tiukemmin Aidan ympärille.
"Ymmärsin tuosta Eiffelin-tornin ja sen, että jokin on tärkeää", hän huomautti naurua äänessään, samalla kun painoi uuden suukon punaisten hiusten joukkoon, painaen nenänsä hetkeksi niitä vasten, hengittäen syvään tuoksua, jota hänellä oli ollut ikävä.
"Minäkin olen valtavan onnellinen, että olen täällä."

"Pyysin häntä ajamaan nopeammin", Aida vastasi nauraen ja kiersi itsensä paremmin Elin kainaloon, nojaten päänsä miehen rintaan.
Ja niin kuski todella teki. Taksi kiihdytti iltaisilla kaduilla, kunnes saattoi hiljentää kadun varteen, kirkkaasti valaistun Eiffel-tornin lähellä. Aida ojensi kuskille anteliaan tipin, tarttui Elin käteen ja lähti lennokkain, onnellisin juoksuaskelin tornia kohti.

"Puhut ranskaa äärimmäisen viehättävästi", Eli kuiskasi punaisia hiuksia vasten.
Olisikohan hirvittävän paha, jos he palaisivat takaisin hotellille, kun olisivat vierailleet tornissa?
Hän nousi Aidan perässä ulos taksista ja kohotti katseensa hetkeksi torniin, joka loisti valaistuna pimennyttä taivasta vasten. Hän muisti epämääräisesti kouluajoiltaan sen olleen maailman korkein rakennus, kunnes sen titteli vietiin.
Hän vilkaisi Aidaa ja tahditti pitkät askeleensa tämän kanssa samaan tahtiin.

Aida osti heille kaksi lippua uneliaalta myyjältä, punoi sormensa Elin sormien lomaan ja veti miehen perässään hissiin puhelimen kelloa vilkaisten.
He ehtisivät viettää ihanan hetken tornin huipulla, yöhön valmistautuvaa Pariisia katsellen, ennen kuin joku hätistelisi heitä alas. Hän nojautui Eliä vasten ja kiipesi varpailleen painaen suudelman miehen poskelle ja hamusi sitten kevyesti miehen korvaa.
"Tu n'as aucune idée de combien je te veux en ce moment", hän kuiskasi.

Eli oli kuvitellut, että Eiffel-torniin olisi pitkät jonot, mutta ehkä he olivat liikkeellä juuri oikeaan aikaan. Tai niin väärään aikaan, ettei kovinkaan moni muu enää vaivautunut nousemaan tornin ylempiin kerroksiin vain tullakseen pian hätistellyksi takaisin alas.
Hän kietoi kätensä Aidan vyötärölle ja veti naisen tiukkaan halaukseen.
"Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä sanoi", hän myönsi käheästi, painaen päänsä hamuamaan suudelmaan naisen huulilta.

Aida hymyili miehelle ja pyyhkäisi vaaleanruskeita laineita, ennen kuin kurottui vastaamaan suudelmaan.
"Hyvä", hän vastasi kalpeat silmät kissamaisesti siristyen, "se oli melko hävytöntä." Hän kosketti miehen nenänpäätä ja seurasi hississä ollutta seuruetta ulos huipun tasanteelle, jossa muutama vierailija vielä viipyi.

"Aida..." Eli vetosi.
Nyt hän ainakin olisi halunnut tietää, mitä nainen oli sanonut. Ehkä se selviäisi hänelle myöhemmin, hotellihuoneessa...
Hän pakotti ajatuksensa takaisin tähän hetkeen, punoi heidän sormensa lomittain ja seurasi muuta myöhäiseen ajankohtaan liikkeelle lähtenyttä seuruetta ulos.
"Olemme melko korkealla", hän huomautti, katsahtaen Aidaa.
"Eihän ala huimata?"

"Rakastan korkeita paikkoja", Aida vastasi puristaen miehen kättä ja nojautui kaidetta vasten, katsellen kaukana alapuolella levittäytyvää kaupunkia. Maaliskuinen tuuli tarttui hiuksiin villiten niitä ja puri poskia punaisiksi.
"Huikaisevat näköalat, eikö?" hän sanoi ja kurkisti kaiteen yli. Tasanteella nuokkuva vartija yritti hätistellä ihmisiä hisseihin ja alas tornista, haluten varmaankin kotiin.

Eli nauroi pehmeästi.
"Minä tiedän", hän vakuutti ja painoi suudelman punaisten hiusten joukkoon - saisiko hän niistä koskaan tarpeekseen - ennen kuin kietoi kätensä Aidan vyötärölle ja kääntyi katselemaan maisemia.
Ne olivat upeat. Ehkä jopa upeammat kuin päiväsaikaan. Valojen loputon meri, joka ei valitettavasti jättänyt tilaa tähdille.
"On."
Vaikka hänen katseensa hakeutuikin pikemminkin huikaisevaan olentoon hänen vierellään, ei maisemaan.

Aida suoristautui, keinauttaen tuulentuivertamat hiukset pois kasvoiltaan ja katsahti Eliä silmät lämpimään hymyyn siristyneinä.
He olivat Pariisissa, maailman huipulla. Hän oli kuvaamassa elokuvaa, roolia, jota ei olisi koskaan uskonut voivansa esittää. Ja Eli oli hänen vierellään.
Hän tarttui miehen takinkauluksiin, painautui lähemmäs ja kurottui painamaan suudelman Elin huulille.

Elin silmät siristyivät hymystä, kun Aida kääntyi hänen puoleensa, eikä hän voinut muuta kuin kumartaa päätään vastaamaan suudelmaan. Kädet kietoutuivat naisen vyötärön ympärille ja vetivät tätä kaipaavasti lähemmäs.
Yhdessä Pariisissa.
Hän antoi käsiensä liukua alemmas ja suudelman muuttua syvemmäksi, ja oli nostamassa Aidaa syliinsä kun yskähdys jostakin läheltä havahdutti hänet.
Ilmeisesti vartija tosiaan halusi kotiin.

Suudelma vei mukanaan. Tuuli tempoi hiuksia ja sai halaamaan Eliä tiukemmin, punomaan sormet vaaleanruskeisiin laineisiin.
Yskähdys sai Aidan havahtumaan ja nainen vetäytyi suudelmasta alahuultaan puraisten, tukahduttaen kehräävän naurun. Hän pahoitteli vartijalle koskettaen tämän käsivartta, tarttui Elin käteen ja veti miehen mukanaan hissiin.
Näköjään he olivat viimeiset, ja saivat vartijan seurakseen.
"Je veux sentir tes lèvres sur ma peau", Aida kuiskasi nojautuen Elin kylkeen ja kurottui kengänkärjilleen, näykäten miehen korvanlehteä.
Vartija katsoi heitä pitkään, kaula hennosti punehtuen.

Eli tuli siihen tulokseen, että olisi ollut ehkä viisasta opetella ranskaa edes muutaman fraasin verran. Hänen ajatuksensa olivat vain olleet jossakin aivan muualla kuin siinä, kuinka pahoitella aiheuttamaansa häiriötä.
Niinpä hän joutui tyytymään pahoittelevaan hymyyn.
Kaikki pahoillaanolo vain unohtui, kun he astuivat hissiin.
Hän antoi sormiensa kietoutua kastanjanpunaisten hiusten joukkoon ja kumartui lähemmäs Aidan korvaa.
"Oliko tuokin jotain hävytöntä..?"

Aida hymyili jäänsiniset silmät tuikahtaen ja kosketti Elin nenänpäätä.
"No, tes lèvres tarkoittaa huuliasi", hän avasi nojautuen lähemmäs miehen korvaa ja hamusi sitä huulillaan, välittämättä vartijasta, joka ei tiennyt katsellako heitä vai ulos ikkunasta.
"Ranska on ihastuttava kieli, eikö?"

Vihreähippuiset silmät siristyivät hymystä, eikä Eli rehellisesti sanottuna enää edes muistanut, etteivät he olleet kahden.
Vartijaparka, tällä oli varmasti ollut pitkä päivä.
"Painan sen mieleen", Eli vakuutti ja kumartui hipaisemaan siroa kaulaa huulillaan.
"Se on. Joten, minne haluaisit mes lèvres, prinsessa?" hän kuiskasi ääni käheänä.

Elin käheä ääni sai Aidan kehräämään onnellisesta naurusta ja punomaan sormensa laineikkaisiin hiuksiin. Hän kohtasi hetkeksi vihreähippuisten silmien katseen ja nojautui takaisin miehen korvan juureen.
"Kaikkialle", hän kuiskasi takaisin, hymy silmissään tuikkien ja hipaisi Elin poskea vetäytyessään kauemmas. Hissin ovet aukenivat ja hän tarttui miehen käteen, vetäen tämän mukaansa.
"Au revoir!" hän toivotti hyväntuulisesti vartijalle, joka tuijotti heitä häkeltyneenä.

Kaikkialle.
Eli tunsi sähköisen jännityksen ampaisevan alas selkärankaansa.
Hän heilautti kättään hyvästiksi häkeltyneelle vartijalle, ja kohotti sitten Aidan käden hetkeksi huulilleen voidakseen painaa sen kämmenselälle suudelman.
"Kuule, Aida, kuinka kovasti haluat tanssimaan?" hän kysyi hiljaa, puristaen siroa kättä omassaan.
"Pariisin yö on kovin kaunis, ehkä voisimme eksyä hetkeksi, ja sitten..."

Aida kääntyi hetkeksi kävelemään takaperin, käsi Elin kädessä, voidakseen katsella vihreähippuisia silmiä.
"Ja sitten..?" hän kannusti jatkamaan pehmeästi naurusta kehräten ja silitti etusormellaan miehen kättä. Yö tuntui vielä hyvin nuorelta, vaikka kello taisi olla melkein keskiyötä. Muut olivat varmastikin menneet jatkamaan iltaa.
Paitsi ehkä Cillian perheineen oli palannut hotelliin. Ehkä Edison ja Dan eivät jaksaneet lähteä illanviettoon kaksin.

Eli tutki Aidaa hetken katseellaan ennen kuin pysähtyi ja kietoi käsivartensa naisen vyötärölle vetääkseen tämän lähelleen. Toinen käsi hakeutui kastanjanpunaisiin hiuksiin, antoi sormien juosta niiden lomitse.
"... Sitten voisimme eksyä hotelliin", hän vastasi hiljaa, kumartuen suutelemaan kaulaa siltä kohdin, mistä se paljastui kauluksen alta.
"... ja sinä voisit näyttää minulle, mihin tarkalleen tahdot huuleni..."

Suudelma kaulalla sai Aidan kallistamaan päätään hymyillen ja nauttimaan kosketuksesta. Hän silitti Elin kylkeä ja painautui lähemmäs. Se ei kuulostanut lainkaan hullummalta suunnitelmalta.
"Me voisimme", hän vastasi silmät tuikahtaen.
"Oletko varma, ettet halua vain eksyä suoraan hotellille?"

Eli näykkäisi kaulaa kevyesti miettiessään asiaa.
Ei liian kovaa, hän ei haluaisi aiheuttaa työtä maskeeraajille.
"Luulen, että suoraan hotellille eksyminen olisi äärettömän hyvä ajatus", hän myönsi käheästi, haluamatta irrottaa otettaan Aidan ympäriltä.
Pariisi odottaisi kyllä, se ei olisi menossa minnekään.

Näykkäisy sai Aidan puremaan alahuultaan. Ehkä todella olisi hyvä ajatus eksyä hotellille.
"Etsitään siis taksi", hän ehdotti hymyillen, silmät kissamaisesti siristyen ja tarttui miestä kauluksesta, nykäisten tätä kohti suurempaa tietä, jonka varresta sellaisen pyydystäminen olisi todennäköisempää.
Aida pujottautui sellaisen takapenkille miehen edeltä, antoi kuljettajalle heidän hotellinsa osoitteen ja katsahti kaunista, öistä kaupunkia hämärästä ikkunasta. Käsi laskeutui ylös miehen reidelle ja silitti sitä hellästi, kun hän nojautui lähemmäs Elin korvaa.
"J'aime ta façon d'embrasser mon cou", hän kuiskasi ja näykkäsi korvanlehteä.

Eliä ei lainkaan haitannut tulla ohjatuksi kauluksista.
Taksin takapenkillä hän veti Aidan kiinni kylkeensä ja silitti tämän käsivartta, tuskin malttaen irrottaa katsettaan tämän punaisista hiuksista siitäkään huolimatta, että kaupungin valot kiisivät heidän ohitseen.
"En vieläkään tiedä, mitä sanoit", hän nauroi hiljaa, tarttuen toisella kädellään Aidan leukaan niin, että saattoi kevyesti kohottaa tämän kasvoja painaakseen huulille suudelman.
"Mutta se kuulosti uskomattoman... hyvältä."

Aida nauroi matalasti ja vastasi suudelmaan, näykäten miehen alahuulta samalla.
"Olen vain kertonut sinulle asioita, joista pidän", hän vastasi pehmeästi ja nosti kätensä miehen niskalle, sivellen sitä sormenpäillään.
"Miten ihanalta kosketuksesi tuntuu, tiedäthän."

Levottomat, levottomat kädet olisivat halunneet jo pujahtaa sivelemään reisiä sähkönsinisen helman alla, mutta ehkä he olivat kiusanneet kanssaihmisiään jo riittävästi
Sen sijaan Eli nojasi otsansa kevyesti Aidan otsaa vasten.
"Haluan ehdottomasti kuulla siitä lisää."

Aida ei niinkään piitannut kanssaihmisistä - varmasti taksikuski oli nähnyt paljon pahempaakin myöhäisissä vuoroissa.
"Mitä sinä haluat kuulla?" hän kysyi pehmeästi ja silitti toisella kädellä miehen reittä.

Eli tarttui reittään silittelevään käteen ja nosti sen huulilleen.
Taksikuskin taustapeilissä vilahtaneesta ilmeestä päätellen tämä yritti arvioida, kuinka humalassa he olivat, ja kuinka suuri todennäköisyys oli, että jompikumpi alkaisi voida matkan aikana huonosti.
"Mitä pidät kosketuksestani", hän vastasi ja käänsi samalla Aidan käden hellästi niin, että saattoi painaa suukon tämän ranteelle.

Eli sieppasi reidellä viihtyneen käden ja Aida hymyili silmät tuikahtaen. Hän nojautui lähemmäs ja hamusi huulillaan kevyesti miehen korvaa, hengittäen ihoa vasten.
”Tu sais ce que j'aime”, hän kuiskasi.
”J'aime comment ta peau se sent sur la mienne. J'aime tes mains sur moi. J'aime tes lèvres sur moi. Je veux te rendre complètement fou”, hän kehräsi hiljaa ja näykkäsi Elin kaulansyrjää.

Eli antoi takin hihan liukua alemmas, jotta saattoi painaa ranteelle toisenkin suudelman.
Oliko matka hotellilta Eiffel-tornille kestänyt näin pitkään? Ei varmasti ollut, hän oli melko varma, että kuski ajoi jonkinlaista kiertoreittiä, vaikka maisemat näyttivätkin täysin samoilta.
"Jos complètement foulla on jotakin tekemistä hulluuden kanssa, niin sellaisen reaktion aiheutat minussa", hän vastasi ääni käheänä.

Aida nauroi hyväntuulisesti kehräten ja silitti Elin niskaa.
”Sillä on”, hän lupasi ja näykkäsi miehen kaulaa uudelleen, ennen kuin suoristautui tunnistaessaan tutun korttelin ja ojensi kuskille luottokorttinsa, kun taksi kaarsi parkkiin kadunvarteen pienen boutique-hotellin edessä.
”Merci, bonne nuit”, hän toivotti hymyillen heitä taustapeilistä katselleelle miehelle, tarttui Elin käteen ja veti tämän mukaansa. Aida soi aurinkoisen hymyn myös vastaanottovirkailijalle kävellessään hissiin ja painoi kerroksensa painiketta.

Eli ehtisi miettiä sitä, että Aida oli maksanut sekä taksimatkat että liput Eiffel-torniin myöhemmin.
Juuri tällä hetkellä hän ei uskonut kykenevänsä vaativampaan matematiikkaan kuin siihen, kuinka kahdesta saatiin yksi.
Hän seurasi Aidaa vastaanottovirkailijan ohi ja hissille, ja malttoi itsensä tasan siihen saakka, että hissin ovet olivat sulkeutuneet.
Silloin hän painoi naisen selän vasten seinää ja nojautui varastamaan tämän huulilta suudelman.

Aida kiersi kätensä Elin niskalle, punoen sormensa pehmeisiin niskahiuksiin ja vastasi suudelmaan onnellinen nauru rinnassa hyrähtäen. Hän oli niin kovin onnellinen siitä, että Eli oli täällä ja hetken he saisivat jakaa Pariisin yhdessä.
Ovi avautui hänen kerroksessaan ja vanhempi, siististi pukeutunut pariskunta tuijotti heitä pöyristyneenä. Rouva lätkäisi miestään rintaan käsilaukulla.
Aida kurottui painamaan vielä yhden, näykkäävän suudelman Elin huulille, ennen kuin tarttui miehen käteen, pahoitteli pariskunnalle katumattomana hymyillen ja lähti huonettaan kohti.
Pariisi oli rakkauden kaupunki. Ei kai siitä järkyttyä tarvinnut?

Elin kädet nojasivat hissin kiillotettua seinää vasten, ja vasta ovien avautumisesta kuuluva kilahdus sai hänet havahtumaan takaisin nykyhetkeen.
Silmänräpäyksen ajan hän harkitsi, olisiko voinut painaa ovet uudelleen kiinni, mutta heitä katselevat silmäparit taisivat tarkoittaa, että joku muu tarvitsi hissiä nyt enemmän.
Melkein hengästyneenä, niskahiukset pörhistyneinä Eli seurasi Aidaa ulos hissistä, ja ehti nähdä silmäkulmastaan, kuinka mies taputti vaimoaan pahoittelevasti takapuolelle.

Aida onki huoneensa avainkortin takin taskusta, melkein yllättyneenä että se oli edelleen siellä, ja päästi heidät sisään hämärään, sinertävään huoneeseensa, jonka pieneltä parvekkeelta saattoi katsella Pariisin yötä.
Siellä saattoi myös syödä aamiaista, mutta näin maaliskuussa se oli melko vilpoinen kokemus.
Aida päästi Elin sisään perässään ja tuuppasi oven kiinni jalallaan, kohdaten vihreähippuiset silmät hymyillen, tuiketta silmäkulmissaan.

Jos Elin huomio ei olisi ollut niin pahanpäiväisesti harhautettu toisaalle, hän olisi voinut riemastua siitä, että avainkortti oli paitsi mukana, myös vielä tallessa.
Ehkä heillä oli vielä toivoa sen vastuullisen aikuisuuden suhteen. Mutta sitä voisi miettiä sitten myöhemmin. Juhlia.
Hän kohtasi jäänsinisten silmien katseen, katse melkein kuumeisena.
Ja harppasi lähemmäs, vetäen Aidan lähemmäs.
"Mihin jäimmekään..?" hän kuiskasi, näykkien naisen korvaa.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1424
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   La Maalis 17, 2018 5:01 pm

Aida kallisti päätään hymyillen ja purren alahuultaan, antaakseen Elin kosketukselle enemmän tilaa. Kosketus korvalla lähetti ihastuttavat sähköistävät väreet alas selkää ja sai hänet painautumaan lähemmäs, viemään kätensä miehen vyötärölle ja hivuttamaan sormensa paidan helman alle paljasta ihoa vasten.
”Luulen, että nyt on sinun vuorosi kertoa, mitä sinä haluat”, Aida kuiskasi takaisin ja ryhtyi napittamaan miehen paitaa auki kiireettä.

Eli näykkäisi korvaa uudelleen ja antoi huultensa vaeltaa alemmas.
Rauhallisesti, ei niin, että jäisi jälkiä. Ei ylimääräistä työtä maskeeraajille, hän oli täällä vieraana, ja sai kiittää ainoastaan muiden hyväsydämisyyttä siitä, että oli ylipäätään päässyt tänne saakka.
Tällä kertaa vaatteissa ei ollut dinosauruksia siliteltäväksi.
"Sinut", hän vastasi, hengittäen lämmintä ilmaa ihoa vasten.
"Kuulin huhua, että aiheutat ongelmia kuvauksissa olemalla liian hurmaava... Tahtoisitko näyttää..?"

Aida nauroi vapautuneella hyväntuulisuudella. Vai sillä lailla.
Hän työnsi takin ja kauluspaidan miehen hartioiden yli antaen niiden pudota lattialle, siveli sormillaan paljastunutta ihoa ja kohotti katseensa Elin silmiin tarttuessaan miehen vyöhön.
”Mitäköhän taruja sinä olet kuullut”, hän sanoi kurottuessaan varpailleen painamaan suudelman miehen huulille, painautumaan rintaa vasten ja avaamaan hitaasti vyön ja sitten housut.

"Viattomia huhuja vain", Eli vakuutti, hengittäen hieman nopeammin.
Hän kumarsi päätään niin, että saattoi vastata Aidan suudelmaan, näykätä kaipaavasti tämän alahuulta.
"Olennosta, joka on niin lumoava, että sekoittaa... kaikkien päät..."

Aida kehräsi epäuskoisesta, onnellisesta naurusta ja kallisti päänsä voidakseen näykkiä miehen kaulansyrjää. Taivas Eli tuoksui ihanalta. Eikä myöskään maistunut hullummalta.
"Luulen, että joku on puhunut sinulle satuja", hän hyrisi suudelmien lomasta ja siveli sormenpäillään miehen vatsan paljasta ihoa.
Sitten hän työnsi kätensä pehmeästi housuihin hyväilemään miestä.

Eli alkoi epäillä, että oli tehnyt pahan virheen lähtiessään leikkiin.
"Niinkö? Siinä tapauksia ne olivat... oikein mukavia satuja..."
Kosketus vatsalla oli ajaa hänet hulluksi, ja käden liukuminen housuihin kirvoitti käheän murahduksen hänen huuliltaan.
"Prinsessa..."

"Niin, Eli?" Aida kehräsi pehmeästi, naurua äänessään ja painautui lähemmäs, ujuttaen miehen housuja alemmas voidakseen hyväillä tätä vapaammin.
Ehkä prinsessat olivat kainoja. Mutta he tunsivat toisensa perinpohjaisesti. Eikä Aida ollut ollut kaino päivääkään elämässään.
Hän rakasti leikkimistä, ja siinä hengessä painoi suudelman miehen huulille, näykäten alahuulta.

Taivas hänellä oli ollut ikävä.
Eli vastasi suudelmaan ja antoi käsiensä valua tämän vyötäisille.
"Kiusaat... minua", hän mutisi suudelman lomasta, samalla kun hivutti sähkönsinistä helmaa ylemmäs.
"Onko sellainen sopivaa prinsessoille..?"

Aida nauroi matalasti, onnellinen, huvittunut hyrinä rinnastaan nousten.
"Ehkä prinsessatkin kyllästyvät rooleihinsa", hän kuiskasi takaisin ja nosti kätensä Elin niskalle toisen viipyessä houkuttelemassa miestä hulluuteen.
Hän näykki miehen alahuulta kutsuen suudelmien lomassa, hyväntuulisesti kehräten.
"Eivätkö tohtorit pidä kiusanteosta?"

"Mmmh, niinkö..?"
Elin kädet liukuivat alemmas, koskettivat Aidan reisiä houkutellen naista loikkaamaan syliin.
"Tohtori on sellaisesta erittäin... hämillään", hän vakuutti käheästi.
"Mutta hänen toinen puoliskonsa on enemmän kuin mielissään..."
Luoja, miten hän pärjäisi sen jälkeen, kun olisi palattava kotiin? Miten hän oli pärjännyt menneet viikot?

Hetken Aida empi, sillä syliin loikkaaminen tarkoittaisi miehen hellän kiusaamisen lopettamista. Hän kuitenkin hyppäsi ketterästi hajareisin Elin syliin, punoen sormensa miehen hiuksiin ja keinautti itseään tätä vasten.
"Oletkohan koskaan esitellyt minua hänen toiselle puoliskolleen?" Aida kysyi hamuten Elin korvaa ja näykkäsi sen reunaa.

Eli kietoi kätensä Aidan reisien taakse ja valitti melkein ääneen, kun tämän vartalo liikahti hänen omaansa vasten.
Hän katsahti mietteliäänä ympärilleen ja siirtyi tummapuisen lipaston vierelle, laskien naisen istumaan sen päälle.
Vasta varastettuaan tältä syvän suudelman hän malttoi vastata.
"En ole tainnut", hän myönsi, antaen huultensa vaeltaa alas sirolle kaulalle.
"Hän on varsin arvaamaton tyyppi."

Aida suki Elin pehmeitä niskahiuksia vastatessaan suudelmaan ja kiersi jalkansa kevyemmin miehen vyötärölle tuntiessaan lipaston laidan allaan.
"Hän kuulostaa... Hyvin mielenkiintoiselta", hän vastasi painaen toisen suudelman miehen huulille ja antoi toisen kätensä liukua uudelleen paljasta rintaa pitkin vatsalle ja alemmas.

Eli murahti hiljaa.
"Hyvällä tavalla vai pahalla tavalla mielenkiintoiselta?" hän kysyi, samalla kun näykkäsi naisen kaulaa, antaen käsien vaeltaa sivelemään tämän reisiä.
"Sinulla on yhä vaatteet päällä, prinsessa", hän huomautti, työntäen sähkönsinistä helmaa ylemmäs.

"Hyvällä", Aida kuiskasi kallistaen päätään tarjoten tilaa miehen kosketukselle ja sysäsi Elin housuja vielä vähän alemmas.
"Niin taitaa olla. Ehkä sinun pitäisi tehdä asialle jotain, tohtori", hän nauroi kehräten ja painautui lähemmäs, näykäten miehen kaulaa ja hamusi sitten korvaa.

Eli näykkäsi kaulaa hieman kevyemmin kuin olisi halunnut.
"Tiedätkö..." hän aloitti matalasti, antaen huultensa vaeltaa hitaasti Aidan korvalle.
"... luulen, ettei tohtori ole täällä juuri nyt..."
Toinen käsi siirtyi avaamaan sähkönsinisen leningin vetoketjua.

Vastaus sai kutkuttavat väreet kulkemaan alas Aidan selkää.
Eli olisi uskomaton roolissaan. Hän painautui lähemmäs, kaartaen selkäänsä kosketuksen alla ja painoi huulensa miehen huulille, punoen sormensa laineikkaisiin hiuksiin.
"Ihastuttavaa tavata", hän kuiskasi näykäten miehen alahuulta ja keinautti itseään Eliä vasten.

Eli nykäisi vetoketjun alas yhdellä liikkeellä ja siirsi mekon olkaimia niin, että se pääsi valumaan Aidan vyötäisille.
Vetoketjun avannut käsi palasi takaisin niskaan, sormet kietoutuivat punaisten hiusten joukkoon ja taivuttivat naisen päätä kevyesti taaksepäin.
"Kuin myös", hän vastasi, painaen huulille nälkäisen suudelman.

Aida kehräsi ja vastasi suudelmaan sormet Elin hiuksiin kiedottuina, hamuten miehen huulia, näykkien alahuulta. Hän kiersi jalkojaan miehen vyötärölle, polkaisten housut jalallaan nilkkoihin ja painautui lähemmäs Elin rintaa.
"Ja mistä ystäväsi pitää?" hän kuiskasi nälkäisten suudelmien lomassa.

Eli astui ketterästi ulos lahkeista ja potkaisi housut kauemmas. Jonnekin sängyn suuntaan, ehkä. Hän löytäisi ne kyllä, sitten kun tarvitsisi niitä uudelleen. Ehkä aamulla.
Hän näykkäsi Aidan alahuulta ja hellitti hieman otettaan tämän hiuksista.
"Ystäväni haluaisi mielellään nähdä sinut ilman mekkoasi, niin viehättävä kuin se onkin."
Hän siirtyi askeleen kauemmas, tehden tilaa naiselle riisuutua.

Aida puraisi hymyillen alahuultaan, jäänsiniset silmät hämärässä välkähtäen.
Luoja hän rakasti Eliä.
Hän nosti itseään ketterästi lipastolla ja pyyhkäisi mekon ja sukkahousut pois yltään, potkaisten ne jalastaan jonnekin pimeyteen. Hän liikautti sormeaan kutsuna tulla lähemmäs, silmät siristyen.
"Mitä muuta ystäväsi haluaa?" hän kysyi ojentaen kätensä koskettamaan Elin vatsaa.

Eli kidutti itseään lyhyen hetken ennen kuin astui lähemmäs ja painoi kätensä vasten lupaston takana olevaa seinää, Aidan pään molemmin puolin.
Hän tutki naisen kasvoja hetken katseellaan.
"Sinut."
Ääni oli jotakin kehräyksen ja murinan väliltä.
"Mielellään monta kertaa."

Aida tutki Elin kasvoja silmät hehkuen, hymyä suupielissään. Vatsanpohjaa nipisti ihastuttavasti, ja hän sulki silmänsä hetkeksi kuunnellessaan miehen ääntä. Hyvänen aika.
Hän nojautui lähemmäs ja näykkäsi miehen kaulaa, ennen kuin liu'utti kätensä alemmas.
"Mitä odotat?" hän kuiskasi ja painoi hampaansa solisluuta vasten.

Kosketus sai sähköisen väristyksen juoksemaan kehossa.
"Kutsua" hän vastasi käheästi nojautuessaan lähemmäs.
"Ja olen melko varma, että tulen kohta hulluksi ilman sitä."

Kalpeansiniset silmät siristyivät hymystä, kun Aida katseli Elin kasvoja ja nosti sitten itseään, ujuttaen alushousut jalastaan ja potkaisten ne pimeyteen.
"Je te veux maintenant, je te veux en moi", hän kehräsi pehmeästi, kurottui hamuamaan suudelmaan Elin huulilta ja veti miehen lähemmäs.

Onneksi heillä ei ollut nyt kiire minnekään. Vaatteiden etsiminen lattialta oli aina melkoinen suoritus siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt olla jossakin kymmenen minuuttia sitten.
Hän ei vieläkään ymmärtänyt ranskaa, mutta ehkä tässä yhteydessä ei tarvittu sanoja, sanaton kieli kertoi kaiken tarvittavan.
Eli astui lähemmäs, laski kätensä Aidan lantiolle kohottaakseen tämän parempaan asentoon ja syvensi suudelmaa nälkäisenä.

Ehkä tohtori ei ollut paikalla.
Aida ei ollut varma, missä Hyde alkoi ja Eli päättyi, ja hän sekosi laskuissa siitäkin, kuinka monta kertaa he saivat toisensa aamuksi kääntyvän yön aikana. Mutta kun hän makasi selällään miehen vieressä päivänvalossa kylpevän huoneen upottavalla villamatolla tasaamassa hengitystään, hän oli melko varma siitä, että oli turha mennä nukkumaan.
Hän kiepahti vatsalleen, painoi suudelman Elin poskelle ja nousi ylös.
”Tilaan meille aamiaista”, hän lupasi ja kurkotti antiikkisen näköisen lankapuhelimen käteensä lipastolta, jolta muut tavarat olivat näköjään tulleet pyyhkäistyksi lattialle.

Eli urisi hiljaa ja yritti tavoittaa Aidaa syliinsä, mutta nainen oli liian nopea.
Voisivatkohan he hankkia samanlaisen maton tämän uuteen kotiin? Tai Bastin asuntoon? Mutta se olisi varmastikin kallis, hän ei ollut varma, monenko kuun palkka siihen menisi.
Hyvin hitaasti hän kampesi itsensä polvilleen ja kietoi käsivartensa Aidan vyötäisille, painaen suukon tämän vatsalle. Huolestunut kurtistus painoi kulmia alas, kun hän vei sormensa hipaisemaan naisen alavatsalle jäänyttä mustelmaa.
Hyde oli tosiaan tainnut tulla käymään.

Aida upotti sormensa Elin villeihin, vaaleanruskeisiin laineisiin hymyillen ja tunsi edelleen sähköisen väreen ihollaan miehen kosketuksesta.
”Bonjour, je voudrais commander le meilleur petit déjeuner que vous pouvez offrir”, hän sanoi ja antoi sormiensa valua hiuksista sivelemään Elin niskaa.
”Chambre 14, merci.”

Eli antoi silmiensä painua kiinni ja hengitti syvään Aidan ihon tuoksua.
Hän oli melko varma, ettei heidän ollut ollut tarkoitus valvoa koko yötä. Eikä hän todella muistanut, pitikö Aidan käydä kuvauksissa ennen iltaa ja balettia.
Silti hän ei halunnut irrottaa otettaan naisen vyötäisiltä, avasi vain silmänsä ja katseli tätä ylöspäin, ennen kuin hipaisi huulillaan mustelmaa.

Kosketus sai jäänsiniset silmät siristymään kissamaiseen, onnelliseen hymyyn, kun Aida katsoi alas ja painoi sormellaan Elin nenänpäätä, ennen kuin jatkoi hiusten hellää silitystä.
”Oui, merci beaucoup. Au revoir.” Hän laski kuulokkeen alas ja punoi toisenkin käden sormet laineikkaisiin hiuksiin.
”Huomenta.”

Elin silmät siristyivät hymystä, ja hän paransi otettaan Aidan vyötärön ympäriltä niin, että saattoi ponnistaa matolta jaloilleen, samalla naista kannatellen kuin he olisivat olleet kaksi tanssijaa.
Kaksi alastonta tanssijaa.
Kai se oli modernia?
Hän pyöräytti Aidan ympäri ennen kuin laski tätä sen verran alemmas, että saattoi hamuta huulilta suudelmaa.
"Huomenta..."

Aida nauroi onnellisena lattian kadotessa alta.
Kahden viikon ero oli tuntunut ikuisuudelta. Oli paljon kiinniotettavaa. Hän kiersi kätensä Elin niskalle ja vastasi suudelmaan, säästäen miehen kovin näykityn alahuulen uudelta näykkäykseltä.
Iho ihoa vasten tuntui ihastuttavalta. Pahastuisikohan hotellin työntekijä, jos he olisivat alasti aamupalan saapuessa?
"Haluatko nukkua aamu-unia?"

Eli laski Aidan hitaasti takaisin jaloilleen, muttei irrottanut käsivarsiaan tämän ympäriltä.
"Mmm, ehkä", hän myönsi, sukien naisen punaisia hiuksia toisella kädellään naisen korvan taakse.
"Jos tulet kainaloon?"
Hänen kulmansa kurtistuivat kevyesti.
"Vai pitikö sinun olla kuvauksissa tänään?"

"Jos pitäisi, olen kadonnut mystisesti", Aida lupasi ja nojautui Elin rintaa vasten, laskien kätensä miehen vyötärölle.
"Voimme viipyä sängyssä niin kauan kuin haluat." Ehkä lepo tekisi hyvää. Yö tuntui.
Ovelta kuului koputus ja Aida hymyili silmät siristyen.
"Voinkohan avata oven näin?"

Eli oli melko varma, ettei se olisi kovinkaan hyvä ajatus. Jättää kuvauksia väliin, tai muitakaan sovittuja tapaamisia.
Mutta heillä olisi enää tämä päivä, ja sen jälkeen Aida viipyisi Pariisissa vielä ties kuinka pitkään.
Hän katsahti ovelle ja sitten Aidaan, kasvojen sulaessa hyväntuuliseen hymyyn.
"Saattaisit lumota työntekijäraukan niin, ettei loppupäivästä tulisi mitään. Ja luulen, että päivä on vasta alussa..."

Aida naurahti miehen sanoille, pujottautui halauksesta ja veti kylpytakin päälleen, kun suunnisti ovelle. Hän työnsi hetkeä myöhemmin kärryyn katetun aamiaisen sängyn vierelle ja loikkasi kevyesti peittojen sekaan, poimien kattauksesta appelsiinilohkon.
Hän oli pyytänyt hotellia laittamaan parastaan ja sen he olivat tehneet.
"Käy käsiksi", hän kannusti miestä ja tuuppasi tätä pakaraan varpaillaan.

Eli kävi etsimässä itselleen hotellin pehmeän kylpytakin ja pysähtyi hetkeksi tutkimaan kuvajaistaan kylpyhuoneen peilistä, koskettaen mustelmaista kaulaansa.
Hän virnisti hölmön onnellisena peilikuvalleen ennen kuin palasi takaisin huoneen puolelle, unohtuen katselemaan peittojen sekaan kivunnutta Aidaa.
Tökkäys sai hänet havahtumaan ajatuksistaan.
"Ilomielin", hän vastasi ja kömpi sänkyyn, mutta aamupalan keskittyi hamuamaan Aidan kaulaa huulillaan.

Aida kehräsi naurusta lämpöä silmissään ja kallisti päätään nauttien kosketuksesta.
"Luulen, että saatat tarvita ihan oikeaakin ruokaa", hän muistutti ja upotti sormensa miehen laineikkaisiin hiuksiin, silittäen miehen reittä jalkaterällään.
"Täällä on aika ihastuttavia kroisantteja."

"Sinä olet kaikki, mitä tarvitsen", Eli vetosi ja näykkäsi Aidan kaulaa hellästi ennen kuin kurkotti kohti aamupalatarjotinta poimiakseen itselleen palan tuoretta appelsiinia.
"Olen pahoillani, että olen tainnut sekoittaa päiväjärjestyksesi", hän huomautti, yrittäen näyttää mahdollisimman katuvalta, epäillen, ettei onnistunut siinä kovinkaan hyvin.

Aida pudisteli miehelle päätään ja puraisi alahuultaan, tuupaten Eliä aamiaista kohti. Hän painoi appelsiinin suuhunsa ja sipaisi silmät hymystä siristyneinä miehen poskea.
"Sinä sekoitat koko maailmani", hän lupasi ja kosketti Elin nenänpäätä.
"Luulen, että tohtorin toinen puolisko on varmistanut, että saatat kärsiä energiavajauksesta."

Eli kohottautui istumaan peittojen joukkoon ja tutki aamiaistarjotinta katseellaan, muttei malttanut pitää silmiään kovinkaan pitkään erossa Aidasta.
Pieni virnistys löysi tiensä hänen huulilleen, kun hän kumartui hamuamaan naisen huulilta appelsiinilta maistuvan suudelman.
"Tohtorin toinen puoli on varsin... niin", hän myönsi, pyyhkäisten punaisia hiuksia pois Aidan otsalta.
"Piditkö hänestä?"

"Minä pidän jokaisesta puolestasi", Aida vastasi lämpöä äänessään ja vajosi mukavammin tyynyjen keskelle, Elin kasvoja ja vihreähippuisia silmiä tutkien.
"Sinä tulet olemaan uskomaton siinä roolissa – ja hän oli varsin ihastuttava tuttavuus", hän sanoi silmät tuikahtaen ja painoi appelsiinin takaisin huulilleen, nauttien sen raikkaasta, aurinkoisesta mausta.

Eli painoi suukon Aidan otsalle ennen kuin siirtyi melkein vastahakoisesti lähemmäs aamiaistarjotinta, valikoiden itselleen yhden croisantin naisen suosituksen mukaan.
"Kuinka tämä kuuluu syödä ranskalaisittain?" hän tiedusteli, samalla kun kääntyi niin, että saattoi nähdä Aidan kasvot - mutta kuitenkin niin, ettei murustaisi sänkyyn.
Croisantit olivat kovin lehteilevää ruokaa.
"Baletti on vasta illalla, joten meillä on hyvin aikaa ennen sitä."

Aida venytteli raukealla notkeudella ja työnsi varpaansa untuvaisen täkin alle. Ajatus kiireettömästä päivästä sängyssä kuulosti kieltämättä varsin taivaalliselta. Hän ei ollut viettänyt montaa hetkeä paikallaan edellisen kahden viikon aikana eikä viipynyt hotellihuoneessaan kuin nukkumassa. Se oli yllättävän viihtyisä, tarkemmin katsottuna.
Tai ehkä se oli vain Elin seura.
"Ehkä sinä voit kehittää heille sopivan tavan. En ole valitettavasti kiinnittänyt huomiota."

"Ehkä sitä pitäisi kysyä joltakulta ranskalaiselta", Eli myönsi kulmiaan kevyesti kurtistaen.
Siinä oli tietenkin se ongelma, ettei hän puhunut ranskaa, ja mikäli hän oli ymmärtänyt oikein, kaikki ranskalaiset eivät olleet turhan innokkaita puhumaan englantia.
Tällä kertaa hän tyytyi vain murtamaan pienen palan croissantia, ja tarjosi sitten sitä kysyvästi Aidalle.

Aida vastasi hymyllä ja nousi kyynärpäänsä varaan, jotta saattoi ottaa tarjotun palan vastaan huulillaan. Hän näykkäsi kevyesti miehen sormia samalla, ennen kuin vajosi takaisin tyynyihin.
"Haluatko tehdä tai nähdä tänään muuta kuin mennä balettiin?"

Eli virnisti ja kosketti sormiaan huulillaan ennen kuin mursi itselleen toisen palan croissantista.
Hän keksi paljonkin tekemistä. Siitäkin huolimatta, että he olivat hyödyntäneet hotellihuonetta varsin innokkaasti ja kattavasti viime yönä.
Mutta he olivat kuitenkin Pariisissa. Eikä hän ollut varma, milloin pääsisi käymään täällä uudelleen.
"Ehkä voisimme kiertää kaupungilla?"

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1424
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   La Maalis 17, 2018 5:01 pm

"Me voimme kiertää kaupungilla erinomaisen hyvin", Aida lupasi ja katseli Eliä hymyillen, lämpöä silmissään.
"Täällä on ihastuttavia katuja ja kortteleita, vaikka katukahvilat eivät vielä olekaan auki." Hän veti tyynyä paremmin päänsä alle, raukeus kehoa painaen ja käpertyi kyljelleen.
"Ja ranska kuulostaa ihastuttavalta, eikö?"

"Ehkä pitäisi tulla käymään joskus uudelleen kesällä", Eli totesi mietteliäästi ja kävi kyljelleen niin, että saattoi katsella Aidan kasvoja.
"Sinun puhumanasi mikä tahansa kuulostaa ihastuttavalta, prinsessa", hän totesi silmät hymystä siristyen ja ojensi kättään hipaistakseen naisen hiuksia.
"Olen edelleen hämmästynyt siitä, kuinka hyvin hallitset ranskan."

Jäänsiniset silmät siristyivät ja Aida nauroi hyväntuulisesti kehräten, näpäyttäen miehen nenänpäätä.
"Olen varma siitä", hän vastasi huvittuneella sarkasmilla ja pujotti sitten sormensa Elin hiuksiin.
"Äidin mielestä vieraan kielen hallinta kuului menestyvän esiintyjän työkalupakkiin."

Elin silmät siristyivät hieman lisää, kun hän tunsi käden hiuksillaan. Hän tutki Aidan kasvoja katseellaan ja kiehnäsi itsensä lähemmäs, niin että saattoi hipaista naisen huulia omillaan.
"Sinulla ei ollut helppo lapsuus."
Hän ei ollut osannut ajatella sitä silloin, kun oli esitellyt teatteria pienelle Aidalle. Mutta hän muisti kyllä, kuinka tämä oli joskus itkenyt väsymystään, ja kuinka se oli särkenyt hänen sydäntään.

Aida vastasi kevyeen suudelmaan ja jätti kätensä Elin hiuksiin, juoksuttamaan sormiaan pehmeiden kiharoiden läpi.
"En tohdi valittaa", hän vastasi häivähdys hymyä suupielessään. Hän oli paikoin tuntenut murtuvansa paineen ja työtaakan alla ja ettei jaksaisi enää päivääkään, mutta maailmassa oli niin monta oikeasti kärsivää lasta, että tuntui absurdilta valittaa omasta elämästään.
"Luultavasti elämäni parhaita hetkiä oli mahdollisuus muuttaa New Yorkiin yhdessä kanssasi."

"Siksi minä valitan joskus puolestasi", Eli vastasi ja ojensi kätensä kietoakseen ne Aidan ympärille, jotta voisi vetää tämän halaukseen itseään vasten.
Ei hänenkään lapsuutensa ollut ollut helppo, ei silloin, kun äiti ei ollut ollut tasapainossa. Kun tämä oli joko valvonut päiväkausia, tai pelännyt varjoja. Jotka olivat lopulta vaatineet äidin omakseen.
Mutta hänelle ei kävisi samoin.
"Muistan vieläkin kuinka upealta tuntui, kun saimme tietää, että olimme päässeet sisään", hän totesi, hipaisten Aidan hiuksia huulillaan.

"Se oli uskomatonta", Aida vastasi käpertyen Elin rintakehää vasten, toinen jalka miehen jalkojen lomaan punottuna. Hän kosketti huulillaan miehen solisluuta. Se oli tuntunut vapaudelta, mahdollisuudelta vihdoin hengittää vapaasti.
"Joskus ikävöin vaatekomeroamme Manhattanilla. Vaikka kieltämättä Davidin asunto on huomattavasti viihtyisämpi."

Heillä oli koko leveä sänky omanaan, ja silti Eli huomasi, että he hakeutuivat jälleen sen keskustaan, toistensa lomaan ja syliin kietoutuneina.
Toisinaan hän mietti, tarvitsisivatko he koskaan parisänkyä.
"Minäkin ikävöin sitä, niin paljon kuin joskus kirosinkin ahtaita tiloja", hän totesi naurahtaen ja hiljeni hetkeksi.
"Aida, kuule, minä olen miettinyt... Mitä jos muutettaisiin taas yhteen?"

Aida veti päänsä kauemmas miehen rinnasta, jotta saattoi nähdä vihreähippuiset silmät ja tuijottaa niitä hetken häkeltyneenä. Sitten pisamaiset kasvot syttyivät valovoimaiseen hymyyn, ja Aida tarttui Elin kasvoihin, painaen miehen huulille suudelman.
"Oletko tosissasi?" hän varmisti ja punoi sormensa vaaleanruskeiden kiharoiden joukkoon.

Eli häkeltyi hetkeksi itsekin, mutta vastasi sitten Aidan hymyyn.
"Tietenkin olen", hän vakuutti ja hiljeni vastatakseen suudelmaan.
"Ymmärrän, jos haluat ensin nauttia siitä, että saat asua omillasi, ja että nyt on meneillään kaikenlaista... Mutta minusta olisi upeaa asua jälleen saman katon alla."

Aida räpytteli hämillisessä häkellyksessä ja laski hetkeksi katseensa miettiessään, kädet Elin hiuksiin punottuina.
Oli totta, että oli uskomatonta asua yksin pitkästä aikaa. Painaa ovi kiinni ja olla hetki hiljaisuudessa yksin ajatustensa kanssa, vyöryvän syyllisyyden ja huonon omantunnon. Mutta yhteinen koti Elin kanssa – että he nukahtaisivat ja heräisivät yhdessä ja voisivat lojua alasti vapaapäivänsä.
"Se olisi upeaa", hän sanoi nostaen katseensa ja soi Elille säteilevän hymyn, painaen uuden suudelman miehen huulille ja kiersi jalkansa vyötärölle.
"Helkkarin upeaa!"

Eli ei ollut edes tajunnut pidättäneensä hengitystä Aidan miettiessä, ennen kuin tämän sanat sallivat hänen viimein puhaltaa ilman ulos keuhkoistaan.
"Oikeasti?" hän varmisti, ja halasi Aidan sitten tiukasti itseään vasten.
"Kunhan palaat taas takaisin Lontooseen, ja täytyy varmasti miettiä, missä haluamme asua... Mutta olen varma, että kaikki järjestyy kyllä."

Aida kiersi käsivartensa Elin niskalle ja vastasi tiukkaan rutistukseen vapautuneella onnellisuudella nauraen.
"Oikeasti!" hän vakuutti halauksesta.
"Kaikki järjestyy taatusti. En usko, että David pahastuisi, vaikka jäisimme hänen asuntoonsa."

Eli ei ollut halukas päästämään Aidaa enää sylistään. Hän kellahti selälleen ja veti tämän päälleen, silittäen selän kaarta sormenpäillään.
"Se on kyllä mahtava asunto", hän myönsi. Ja sijaintikin oli aivan uskomattoman hyvä, heidän ei tarvitsisi matkustaa toiselta puolelta kaupunkia päästäkseen töihin.
"Olisikohan meillä varaa?"

Aida asettui ketterästi Elin päälle, tukien jalkansa miehen lantion molemmin puolin ja ristien käsivarret kasvojensa alle, nojaten leuan käsiinsä. Hän katseli Elin kasvoja hymyä silmissään ja hillitsi halunsa koskettaa nenänpäätä.
"En tiedä. David on tietenkin niin antelias ja hyväsydäminen, että tuskin vaatisi nimellistä korvausta enempää, mutta luulisi meidän voivan kaksin maksaa siitä reilu korvaus." Ehkä Davidkin pitäisi asunnon mieluummin ystävillä. Voisi tarvittaessa yöpyä sohvalla, jos ilta venyi.

"David on äärimmäisen antelias ja hyväsydäminen", Eli myönsi, ja pyyhkäisi punaisen suortuvan Aidan korvan taakse. Hän kurkotti kättään ja nykäisi yhtä myttyyn joutuneista peitoista heidän päälleen, ei niinkään siveydestä huolestuneena - se oli heidän kohdallaan varsin venyvä käsite - kuin suojaksi huoneilman raikkaana pitävää ilmastointia vastaan.
"Mutta emmeköhän me kaksin pärjäisi oikein hyvin."

"Me pärjäisimme varmasti kaksin", Aida vakuutti. Tietenkin Lontoo oli kallis paikka asua, vaikka David antaisi asunnon hyväntekeväisyytenä, mutta he olivat selvinneet Manhattanin ruokakomerossaan ja he selviäisivät myös nyt.
"Oletko varma, että haluat luopua Bastista? Hän taitaa olla erinomainen kodinhoitaja."

Tietenkin he pärjäisivät.
Nyt, kun Eli oli lausunut ajatuksensa ääneen, hän oli aivan varma, että kaikki järjestyisi kyllä, tavalla tai toisella. Hänellä oli kiinnitys showhun, ja Aidalla oli elokuvansa - eikä varmasti minkäänlaista ongelmaa löytää töitä senkään jälkeen.
Kaikki järjestyisi.
Maininta Bastista sai hänen kulmansa painumaan alas.
"Nyt kun sanoit... Oletko varma, ettei hän voisi muuttaa kanssamme?"

Aida nauroi onnellisesti kehräten ja hautasi kasvonsa hetkeksi Elin rintaan, ennen kuin kurottui painamaan suudelman miehen huulille.
"Totta kai voi", hän vakuutti.
"Ehkä hän haluaisi nukkua sohvalla, jos me asumme parvella? Jos häiritsemme häntä, ehkä hän voi varustautua korvatulpilla."

Eli nyökäytti päätään vakavana.
"Se kuulostaa hyvältä suunnitelmalta. Ehkä voimme tulla vastaan ja kustantaa hänelle kunnon korvatulpat?"
Hän suki kastanjanpunaisia hiuksia ajatuksissaan.
"Mutta ehkä hän haluaisi myös tyttöystävänsä mukaan? Luuletko, että se kävisi? Jos vaikka hankkisimme vuodesohvan alakertaan..."

Aida hyrisi huvittuneena ja laski poskensa vasten miehen rintaa. Jos heidän yönsä olisivat tällaisia useamminkin, Bast voisi hermostua unirauhan puutteeseen.
"Totta kai se kävisi", hän vakuutti ja silitti miehen käsivartta.
"Parvi on varmaan samaa kokoluokkaa kuin koko asuntomme Manhattanilla."

Ajatus sai Elin naurahtamaan.
"Taidat olla oikeassa, se oli aika pieni asunto..."
Pieni asunto, jossa oli helppo jäädä jumiin, kun sattui vahingossa hipaisemaan toista. Yksi kosketus, ja päivälle suunniteltu aikataulu oli sitten siinä.
"Rehellisesti sanottuna, luulen, että Bast muuttaisi mielellään yhteen tyttöystävänsä kanssa."

Se oli ollut hyvin pieni asunto. Rähjäinen, tuskin mitään laillisia säädöksiä täyttävä loukko, jonka ikkuna jäi jumiin, jos sen yritti avata, jonka putket vinkuivat ja jonka seinissä asui taatusti hiiriä. Siellä oli ollut alkovi sängylle, yhden mahduttava keittokomero, kylpyhuone, jossa Elin hartiat olivat ottaa kiinni seiniin.
Mutta kaikki se oli ollut toisarvoista, kun he saattoivat nukahtaa sylikkäin ja haaveilla kaikesta, mitä aikoivat saavuttaa.
"Niinkö? Sehän sopisi sitten hienosti. Sinä voit muuttaa luokseni, ja hänen tyttöystävänsä voi muuttaa Bastin luo."

"Niin sopisi", Eli myönsi.
Pieni haikeus uhkasi hiipiä hänen ylleen kun hän ajatteli, että heidän tiensä eroaisivat Bastin kanssa. Eivät tietenkään lopullisesti, mutta silti yksi elämävaihe tulisi päätökseen.
Toisaalta se tarkoitti, että he jakaisivat jälleen kodin Aidan kanssa.
Hän kietoi käsivartensa naisen ympärille ja halasi vielä kerran tämän tiukasti rintaansa vasten.
"Pitäisikö meidän nukkua hetki? Ennen kuin lähdemme eksymään kaupungille."

"Pitäisi kenties", Aida vastasi hymyillen ja sulki onnellisena silmänsä Elin halauksessa, tuttu, lämmin iho ihoaan vasten. Kuka tiesi, että tarpeeksi nautintoa ja mielihyvää saattoi tuntua lihaksissa kuin tehokas päivä kuntosalilla tai tanssistudiolla.
"Me olemme aina olleet tavattoman hyviä eksymään", hän myönsi hajamielisesti ja kierähti sitten miehen päältä tämän viereen, vetäen tyynyn päänsä alle. Hetken uni tuntui ihanalta ajatukselta.

"Uskaltaisin väittää, että mahtavia", Eli myönsi. Hän nykäisi peittoa paremmin heidän päälleen ja kääntyi kyljelleen, kietoen kätensä Aidan vyötärön ympärille.
"Olen hirveän onnellinen, että olet siinä", hän totesi hiljaa, painaen nenänsä vasten naisen niskaa.
Ehkei menisi enää kauaa, kun he voisivat herätä joka aamu näin.

Aidan hymy syveni ja hän sulki silmänsä tuntiessaan Elin takanaan. Hengitys niskalla lähetti sähköistäviä väreitä alas selkää, ja Aida laski kätensä miehen käsivarrelle. Samaan aikaan kauhistuttava ja ihana tunne valtasi hänet, että hän oli jälleen kokonainen. Hänen sielustaan ei puuttunut lohduttoman suurta palaa.
"Niin minäkin", hän vakuutti. Niin hirveän onnellinen.

Kotona.
Oli uskomatonta ymmärtää, että olisi kotona, riippumatta siitä, missä olisi. Koska sydän oli löytänyt kodin.
Eli hipaisi Aidan niskaa huulillaan ja antoi silmiensä painua kiinni.
"Pieni hetki, ja sitten voimme lähteä tutkimaan Pariisia..."
Hän hengitti hiusten tuttua tuoksua, eikä vaadittu kovinkaan pitkään, kun hän oli jo vaipunut uneen.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1424
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   La Maalis 24, 2018 11:06 am

Lauantai 31. maaliskuuta 2018, ilta, Lontoo, Soho, Rupert Street

Kuuma hengitys viipyi hänen kaulallaan. Tutut huulet hamusivat sitä kaivaten, hakivat nälkäisinä suudelmaa hänen huuliltaan. Kehon paino pusersi häntä sohvaa vasten, lihaksikkaat käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen vahvoina.
Ne olivat ennen tehneet hänen olonsa turvalliseksi. Nyt ne tuntuivat pihdeiltä, jotka saattaisivat murskata hänen selkärankansa väärästä liikkeestä.
”Simon, lopeta”, Aida vetosi. Hän oli mennyt jo sekaisin laskuissa monettako kertaa sanoi niin, mutta sillä ei ollut merkitystä mitä sanoi tai huusi miehelle. Simon ei kuullut häntä.
”Minä rakastan sinua niin paljon. Niin, niin paljon. Me voimme saada tämän toimimaan”, mies huokasi hänen poskeaan vasten, upotti nenänsä kastanjanpunaisiin hiuksiin.
”Sinä voit rakastaa minua jälleen. Sinä voit muistaa, miten onnellisia me olimme.” Vahvat kädet vaelsivat alas ja yhtä helposti kuin olivat nostaneet hänet ilmaan ja painaneet alleen, ne työntyivät nyt kaivaten mekon helman alle, vetivät sukkahousut pois kangas ritisten repeillen.
Siniset alushousut laskeutuivat niiden viereen yksiön upottavalle villamatolle, Aida huomasi kääntäessään päätään pois Simonin suudelmasta.
”Simon lopeta! Oletko menettänyt järkesi?” hän vaati, yrittäen pitää hädän poissa äänestään. Sydän hakkasi kylkiluita vasten, ja Aida tunsi olonsa epätodelliseksi. Ei näin pitänyt tapahtua.
”Simon!” hän vetosi uudelleen, kun tunsi miehen käden lantiollaan. Hän yritti työntää Simonia pois päältään, mutta ei saanut miestä edes liikahtamaan.
Vyön kilahdus ja vetoketjun aukeaminen sai huoneen keinahtamaan hänen silmissään.
”Simon lopeta!”
”Sinä voit rakastaa minua jälleen, minä tiedän sen”, mies vakuutti, enemmän itselleen kuin hänelle.
”Simon, älä tee tätä”, Aida vetosi ja hätkähti tuntiessaan kosketuksen. Hän tunsi voivansa pahoin. Ei näin pitänyt tapahtua.
”Simon!”

Päivä oli päässyt venymään pitkäksi, sillä harjoituksissa oli ollut tänään mukana kuvaaja, joka oli napsinut otoksia ladattavaksi näytelmän sivuille, instagramiin ja twitteriin ja luoja yksin tiesi, minne muualle. Hypen luominen oli aloitettava hyvissä ajoin, jos musikaalista haluttiin menestys. Ensimmäinen kisakin taisi olla käynnissä, palkintona pääsy ensimmäiseen kunnon preview-esitykseen.
Sen lisäksi Jekyllin ja Hyden pukuun oli pitänyt tehdä taas muokkauksia, puvustajan visio tuntui muuttuvan sitä mukaa, mitä pidemmälle harjoitukset etenivät.
Lepyttelyksi Eli oli napannut mukaansa ruokaa läheisestä intialaisesta ravintolasta. Lämpöä eristävät rasiat olivat siististi tyylitellyn elefantin kuvalla koristellussa muovipussissa, jota hän kannatteli toisessa kädessään, kaivaessaan toisella avaimia taskustaan.
Tuntui hiton hienolta, että hänellä oli nyt sellaiset.
Melkein voitonriemuisena hän sovitti avaimen lukkoon ja pujahti eteiseen.
"A-"
Ääni takertui kurkkuun, kun hän kohotti katseensa, ja kohtasi näyn, jota aivot eivät ehtineet täysin rekisteröidä.
Elefantin kuvalla koristeltu pussi valahti hänen kädestään lattialle, avaimet kolahtivat sen viereen. Pitkät askeleet kantoivat Elin lattian poikki ennen kuin hän ehti edes ymmärtää, mitä oli tekemässä. Käsi löysi Simonin paidankauluksen niskalta, sormet keräsivät kangasta sisäänsä.
Sydän hakkasi kuurouttavaa pulssia.
"Mitä helvettiä?"

Simonin hengitys tuntui raskaana kaulalla, melkein poltti ihoa. Mies oli nojannut päänsä hänen päätään vasten, ja Aida tuijotti harmaata sohvatyynyä tuntien olonsa epätodelliseksi.
Ei näin tapahtunut.
”Me voimme olla onnellisia jälleen”, Simon kuiskasi ja korahti, kun paidankaulus kuristi. Aida tiedosti etäisesti, että he eivät olleet enää kaksin, ja hänen sykkeensä kiihtyi rajusti. Hän kamppaili Simonin alla.
”Lopeta!”
Simon ei tuntunut kuulevan häntä tai huomaavan edes otetta kauluksistaan.

Jos Elillä olisi ollut aikaa pysähtyä miettimään, hän olisi ollut melko varma, että tältä kirpusta olisi tuntunut, jos se olisi käynyt härkää vastaan. Hän ei ollut heikko mies itsekään, hoikka keho oli pelkkää puhdasta lihasta, jolla hän jaksoi nostaa tanssiparinsa helposti suorille käsivarsille ja ponkaista hyppyyn, mutta täysin eri tavalla rakennettu, kuin karhumainen Simon.
Sillä ei ollut väliä juuri nyt.
"Jätä hänet rauhaan!" Eli ärähti, samalla kun kietoi toisen käsivartensa miehen leuan alle, yrittäen nykäistä tämän kauemmas. Paniikki takoi pulssiin uutta hermostunutta rytmiä. Hän ei halunnut satuttaa Aidaa, ei halunnut, että Simon satuttaisi.
Toinen käsi iski leveää selkää vasten.
"Irti!"

Simon korahti uudelleen, räpytellen hämmentyneenä. Elin ote nykäisi miestä taaksepäin ja palautti tämän väkivaltaisesti todellisuuteen.
Hän horjahti jaloilleen sohvalta, hapuillen tasapainoa ja rekisteröi monta asiaa yhtä aikaa. Aidan säikähtäneet silmät ja kalpeat kasvot, paljaat jalat ja lattialla lojuvat, revityt sukkahousut. Hänen reisiin valuneet housunsa ja avoimensa repsottavan vyön.
Väri valahti miehen kasvoilta, ja Simon horjahti taaksepäin, kauemmas sohvasta, kiskoen hajamielisesti housujaan takaisin jalkaan.
”Minä…”, hän hapuili voima äänestä kadonneena ja tuijotti tyhjyyteen. Mitä hän oli ollut tekemässä?
Simon vajosi polvilleen, leveät olkapäät lannistuneina painuen, kätki kasvot käsiinsä ja itki sydäntäriipivästi.

Elin hartiat olivat kireät, kun hän siirtyi suojelevasti Aidan ja Simonin väliin, vihreähippuiset silmät kipinää iskien.
Mies ei näyttänyt siltä, että olisi käymässä päälle, ja kylmä raivo, joka hänen vatsaansa korvensi, oli melkein pelottava.
Eikö hän ollut varoittanut.
Sydän huolesta hakaten Eli kääntyi Aidan puoleen ja vajosi kyykkyyn sohvan eteen.
"Aida? Oletko kunnossa?"

Aida tuijotti asunnon valkoista, korkeaa kattoa, jonne kadun valot heijastuivat pehmeinä kuvioina. Syke tuntui edelleen korkealta, kuvotus hiipi kohti nielua.
Hän tunsi olonsa epätodelliseksi kuin ei olisi läsnä.
Hän nyökkäsi viiveellä ja nousi hitaasti istumaan, nojaten otsan koukistettuihin polviinsa. Hajamielisesti hän veti mekkonsa helmaa paljaiden reisien peitoksi, kun ikkunoiden lomasta hiipivä kylmyys puri niitä. Ehkä se oli vain hänen sisälleen levinnyt kylmyys, joka sai koko kehon tärisemään.
”Olen niin pahoillani”, Simon vetosi ääni särkyen, ja Aida katsahti miestä sivusilmällä.

Eli katsoi epätietoisena ympärilleen ja poimi sohvan käsinojalle unohtuneen metsänvihreän neuletakkinsa. Hän kietoi sen Aidan hartioille ja nousi seisomaan, kääntäen katseensa Simoniin.
"Kuule Simon, luulen, että olisi parempi, jos menisit", hän huomautti, ääni täynnä tukahdutettua raivoa.

Simon kohotti katseensa Eliin melkein anovana, kaikki väri kasvoilta kadonneena.
”Minä halusin vain puhua”, hän kuiskasi, silmät mustina ja poissaolevina. Hän oli halunnut vain puhua. Vain yrittää pelastaa avioliittonsa, estää elämäänsä murenemasta altaan.
”En tarkoittanut…”, mies vetosi raastaen sormet läpi tummista hiuksistaan ja kömpi huojahtaen jaloilleen.
”Aida, olen pahoillani. En… Minä vain kaipaan sinua niin kamalasti, en halunnut…”
Simon käänsi katseensa takaisin Eliin, kun Aida painoi päänsä polviinsa, kastanjanpunaiset hiukset verhoksi heidän väliinsä valahtaen.
”Olen pahoillani”, mies vetosi uudelleen, murtunut olemus pienemmäksi vajoten.

Jossakin toisessa tilanteessa Eli olisi tuntenut sääliä Simonia kohtaan. Hän ei ollut ollut vihainen edes silloin, kun mies oli huitaissut hänen leukansa pois sijoiltaan.
Mutta nyt tämä oli mennyt yksinkertaisesti liian pitkälle.
"Simon, mene", Eli ärähti ja astui askeleen lähemmäs, kädet niin tiukasti nyrkkeihin puristuneina, että teki melkein kipeää.
"Nyt."

Simon tuijotti Eliä hetken melkein eksyneenä, olkapäät luovuttaneina painuneina. Katse harhaili Aidaan, ja mies otti askeleen taaksepäin. Huomio osui alushousuihin lattialla ja kalpeus sai melkein vihreän sävyn. Simon nyökkäsi luottamatta ääneensä, pyörähti ympäri ja harppoi ulos, ovi levottomasti perässä paukahtaen.
Hiljaisuus soi korvissa, ja Aida upotti sormet hiuksiinsa, työntäen niitä pois kasvoiltaan. Ajatukset kieppuivat kaoottisina.

Kireys ei kadonnut minnekään Elin hartioista, kun hän jäi hetkeksi katselemaan kiinni paukahtanutta ovea.
Näky, joka oli kohdannut häntä sisälle astuessa, vainoaisi häntä vielä pitkään.
Hän yritti häivyttää pahimman vihan katseestaan kääntyessään Aidan puoleen ja kyykistyessään uudelleen naisen eteen, katse huolta täynnä.
"Aida?" hän kutsui ja kohotti kättään pyyhkäisemään kastanjanpunaisia hiuksia.
"Sattuuko sinuun?"

Aida ei usein tuntenut näin. Olevansa niin hämillään, niin tolaltaan ja eksynyt, että jäi sanattomaksi. Hän käänsi poissaolevan katseen Eliin ja räpäytti, kasvot shokista ilmeettöminä.
"Ei", hän vastasi hieraisten kasvojaan.
"Olen kunnossa."

Eli oli melko varma, ettei Aida ollut kunnossa. Hän ei vain ollut varma, kuinka tällaisessa tilanteessa olisi kuulunut toimia. Kuinka pysyä rauhallisena, kun omakin sydän hakkasi hermostuneena tuhatta ja sataa.
Hän kohotti kätensä silittämään naisen poskea.
"Pitääkö mennä käymään sairaalassa?"
Eikö niin tehty, jos oli... Hän tunsi olonsa hirvittävän avuttomaksi.

Aida halusi nojata pään takaisin polviinsa. Koko huone tuntui kieppuvan ajatusten mukana ja hän vain halusi sen pysähtyvän. Katse osui alushousuihin ja hän tunsi voivansa pahoin.
"Mitä?" hän kysyi hämmentyneenä Eliltä ja pudisti sitten päätään.
"Ei. Olen kunnossa. Hän ei... Ehtinyt niin pitkälle."

Ehtinyt niin pitkälle.
Ajatus iskeytyi Elin tajuntaan melkein fyysisenä kipuna, saaden vapaan käden puristumaan hetkeksi tiukkaan nyrkkiin.
Mitään sanomatta hän seurasi Aidan katsetta alushousuihin ja tunsi, kuinka vatsalta katosi pohja.
Hän nousi ja asteli huoneen poikki, kävi hakemassa puhtaat alushousut ja ojensi niitä melkein onnettomana naista kohti.

Aida tuijotti puhtaita alushousuja hetken tyhjästi, ennen kuin poimi ne käteensä, nousi ylös ja pujotti ne jalkaansa. Suuren käden lämpö viipyi lantiolla.
"Taidan voida huonosti", Aida totesi kulmat kurtistuen. Huone keinahti, hän painoi käden suulleen ja pyrähti pikkuruiseen, vinokattoiseen kylpyhuoneeseen, yökkien rajusti pöntön yllä.

Elin kulmat painuivat huolestuneesti alas, kun hän seurasi Aidaa asunnon poikki pieneen kylpyhuoneeseen.
Jos hän ei olisi ollut myöhässä, mitään ei olisi tapahtunut. Jos hän olisi tullut suoraan kotiin, mitään ei olisi tapahtunut. Jos hän ei olisi unohtunut rapsuttamaan naapurin herttaista corgia, mitään ei olisi tapahtunut.
Eikö hän ollut pelännyt jotakin tällaista?
Mitään sanomatta Eli keräsi kastanjanpunaiset hiukset turvaan toiseen käteensä, silittäen toisella Aidan selkää.
"Kaikki hyvin."

Kaikki ei ollut hyvin. Aida ei saanut ajatuksiaan kasaan, mutta sen hän tiesi, että kaikki ei ollut hyvin.
Edellisenä yönä, kun hän oli lentänyt Pariisista kotiin, kaikki oli ollut täydellistä.
Kun mitään ei ollut enää yökättäväksi, Aida pudotti kannen kiinni, veti vessan ja valui lattialle, nojaten päänsä pöntön reunaan. Kylmä tärisytti häntä. Tai ehkä shokki.
"Tuo ei ollut Simon. Hän ei ikinä..."

Eli katsoi onnettomana ympärilleen pienessä kylpyhuoneessa ja kurkotti naulasta kylpytakin, jonka saattoi kietoa Aidan tärisevien hartioiden ympärille. Vasta sen jälkeen hän valui itsekin istumaan, veti pitkät jalkansa vartaloaan vasten ja laski kätensä naisen selälle.
"Ei mitään hätää", hän sanoi, kun ei muutakaan osannut.
"Minä olen tässä."

Aida puristi silmänsä kiinni, mutta se ei estänyt huonetta ja maailmaa kieppumasta hänen ympärillään. Ei ollut epäilystäkään, mitä olisi tapahtunut, ellei Eli olisi tullut paikalle.
Ajatus ei aivan sopinut hänen mieleensä. Hän oli vannonut, ettei niin voisi käydä. Eikä hän vieläkään aivan uskonut, että niin oli melkein käynyt.
Mutta häntä ei kylmännyt niinkään se, mitä olisi tapahtunut ilman Eliä, vaan syy sen takana. Se kiertyi hänen sydämensä ympärille ja rutisti sitä kasaan jäisin sormin.
"Minä tuhosin hänen elämänsä, enkö tuhonnutkin?"

Eli tutki Aidan profiilia onnettomana. Hän kietoi käsivartensa paremmin naisen hartioiden ympärille ja veti tätä lähemmäs kylkeään, kun ei muutakaan juuri sillä hetkellä osannut.
Näin ei olisi pitänyt päästä käymään. Hänen mielessään risteili valtavasti kysymyksiä, mutta mikään niistä ei tuntunut sopivalta esitettäväksi juuri nyt.
"Hei", hän vetosi, pyyhkäisten vapaalla kädellään Aidan hiuksia.
"Ei se ole sinun syytäsi."

Aida nojasi empien Elin kylkeen, harkiten pitikö hänen kumartua uudelleen pöntön ylle. Ajatus levitti kuvottavan, hyytävän kylmyyden hänen sisälleen ja sai sykkeen levottomaksi.
"Tuo ei ole Simon", hän vastasi ja tuijotti kylpyhuoneen kattoa.
"Ei se Simon, jonka kanssa menin naimisiin." Totta kai se oli hänen syytään.
"Hän oli lempeä, kiltti, vastustamattoman itsevarma omana itsenään... Ja sitten hän meni naimisiin kanssani ja minä rikoin hänet." Niin kuin hän tuntui tekevän ihmisille. Pyyhkäisi sisään ja jatkoi matkaa, jättäen säröjä jälkeensä.

"Aida...."
Elin kulmat painuivat alemmas, kun hän yritti etsiä oikeita sanoja. Mutta hän tunsi olevansa hyvin riittämätön käymään tätä keskustelua.
Mutta muitakaan ei juuri nyt ollut.
"Olen varma, että häneen sattuu tällä hetkellä hyvin paljon", hän myönsi epätietoisena.
"Mutta se ei ole sinun syytäsi, Aida, et sinä riko ihmisiä."

Aida oli melko varma, että teki juuri niin. Kuvotus viipyi hänen nielussaan, ja hän veti polvensa koukkuun, painaen päänsä niitä vasten. Se ei kuitenkaan tuonut helpotusta myllerrykseen.
"Ainoa asia, joka muuttui hänen elämässään, olin minä", hän vastasi. Ero lempeän, itsevarman miehen ja epätoivoisen ihmisraunion välillä oli hän.
"Hän... Hän muutti elämänsä, hän rakensi meille yhteisen, hän maalasi yhteistä tulevaisuutta. Ja minä... Minä menin naimisiin hänen kanssaan hetken mielijohteesta, yrityksestä jatkaa eteenpäin joutumatta kohtaamaan menneisyyttä."

Eli oli melko varma, että hänessä oli aivan yhtä paljon syyllistä. Olisi pitänyt pysyä poissa, antaa Aidan jatkaa uutta elämäänsä. Olla onnellinen Simonin kanssa, vaikka kyse olisi sitten ollut vain keinosta jatkaa elämää. Simon ja Aidahan olivat olleet onnellisia, eikö niin?
"Se ei silti oikeuta sitä, mitä hän teki sinulle", hän muistutti, tuntien vihan vihlaisevan vatsaansa.
"Mikään ei oikeuta."

Aida oli aikeissa sanoa, ettei Simon tehnyt mitään, mutta ehkä se kuulosti typerältä. Alushousut ja revityt sukkahousut olivat edelleen olohuoneen matolla. Hän tunsi hennon sängen kosketuksen kaulallaan, Simonin suudelmien jäljet tuntuivat viipyvän iholla. Samoin kuin käsien lämpö hänen mekkonsa alla.
Avautuvan vyön ja vetoketjun ääni viipyisi hänen muistoissaan.
Hän nojasi päänsä Elin rintaan ja tunsi olonsa pahoinvoivaksi.
"En uskonut, että niin voisi tapahtua."

Eli kietoi kätensä Aidan ympärille ja suoristi jalkojaan, niin että saattoi sulkea tämän paremmin sylinsä suojaan.
Minä pelkäsin, että jotakin tällaista tapahtuisi, hän ajatteli, muttei sanonut sitä ääneen. Siitä ei olisi yksinkertaisesti mitään hyötyä, ei nyt, kun Aida oli jo muutenkin shokissa.
Hän taisi olla itsekin.
"Simon ei ole oma itsensä", hän joutui myöntämään, ja tunsi pulssinsa jyskyttävän levottomana kylkiluiden alla.
"Olen huolissani sinusta."

Aida kiersi kylpytakkia paremmin ympärilleen ja katseli kapeita, paljaita sääriään. Toiseen näytti kehittyvän mustelma. Ehkä hän oli lyönyt sen jonnekin.
Hän puristi silmänsä kiinni ja käpertyi Elin syliin. Tapahtunut tuntui epätodelliselta ja unenomaiselta. Ei Simon ollut sellainen ollut sellainen.
"Miksi olet huolissasi?" hän kysyi hajamielisesti.

Eli kurtisti kulmiaan.
"Totta kai olen", hän vetosi melkein avuttomana.
"Tuollaisen jälkeen..."
Mitä? Eli ei voinut sanoa, että osasi edes aavistaa, millaista oli joutua sellaisen väkivallan kohteeksi. Aidan oli täytynyt tuntea itsensä hirvittävän, hirvittävän avuttomaksi.
Hänkin tunsi voivansa pahoin.
"Päästitkö sinä hänet asuntoon?"

Tuollaisen jälkeen. Aida työnsi ajatuksen mielestään. Mitään ei ollut kuitenkaan oikeasti ehtinyt tapahtua. Ja oli toki hullua ahdistua asioista, joita voisi tapahtua tai olisi voinut tapahtua?
"Ei hän murtautunut sisään", hän vastasi hieraisten kalpeaa, pisamaista poskeaan.
"Hän pyysi mahdollisuutta puhua. Koin olevani sen velkaa... Kaiken tekemäni jälkeen."

Ei Eli ollut sitä olettanutkaan - luultavasti. Mutta hän ei voinut olla näkemässä mielessään kuvaa, jossa Aida avasi oven, ehkä ajatellen hänen unohtaneen avaimet kotiin, ja Simon käytti raakaa voimaa päästäkseen sisään...
Hän pudisti huomaamattomasti päätään, karistaakseen ajatuksen mielestään. Ei.
Eikä hän voinut olla ajattelematta, miksi Aidan täytyi olla niin uskomattoman hyväsydäminen. Simon oli jo kerran huitaissut naisen suutuspäissään tajuttomaksi, miksei tämä ollut ollut varovaisempi?
"Aida, sinä et ole mitään velkaa", Eli vetosi onnettomana.

Aida nojasi päätään Elin rintaa ja silitti poissaolevasti neuleessa olevaa dinosaurusta, tietämättä ketä tarkalleen yritti lohduttaa.
"Minä menin hänen kanssaan naimisiin impulssista", hän vetosi ahdistuneena, "hetken spontaanista mielijohteesta, koska hän oli mielenkiintoinen ja erilainen ja niin suloinen kaikessa innokkuudessaan." Kuinka mies oli ollut tuupertua polvilleen kosketuksesta ja janosi hänen läheisyyttään.
"Vaikka tiesin, että rakastin edelleen sinua."

Elin kulmat olivat painuneet samaan aikaan huolestuneeseen ja mietteliääseen kurttuun.
Hän ei ollut erityisen hyvä esimerkki suhdeasioista itsekään, satutettuaan Edithiä pahasti.
"Mutta sinä rakastit häntäkin, etkö rakastanutkin?" hän vetosi, silittäen Aidan käsivartta samaan tahtiin kuin tämä silitti hänen paitansa dinosaurusta.
Onneksi huomenna oli sunnuntai, hän saisi olla kotona.
"Minä en ollut kovin helppo ihminen silloin."

"Luulen niin", Aida vastasi inhoten itseään siitä, ettei voinut täysin rehellisesti väittää niin epäröimättä.
"Välitän hänestä enkä halua satuttaa häntä." Simonin tuskan ja epätoivon näkeminen repi häntä rikki.
"Mutta en ole koskaan rakastanut ketään niin kuin rakastan sinua. Minun olisi pitänyt nähdä se paljon aikaisemmin. Olen tehnyt typeriä päätöksiä toisensa perään, mutta Simon oli virhe, jota en tiedä kuinka korjata."

"Olen melko varma, että kaikki tekevät virheitä jossain vaiheessa elämäänsä", Eli totesi, ja toivoi todella, että olisi juuri tässä hetkessä muistanut jonkin niistä hienonkuuloisista lainauksista, joita ihmiset liittivät maisemakuviin. Jotain siitä, että elämässä tehtiin virheitä, ja jotakin muuta?
Mutta hän ei muistanut, ei yhden ainutta sopivaa lainausta.
"Aida, minä pelkään, että tämä on jotakin sellaista, mitä et voi korjata. Et Simonin osalta. Mutta mietin... Kuule, pitäisikö sinun käydä puhumassa ammattilaisen kanssa?"

Aida kohotti päänsä miehen rinnalta ja kurtisti hämmentyneenä punertavia kulmiaan.
"Ammattilaisen kanssa? Miksi?" hän kysyi ja sukaisi hiuksia korvansa taakse. Kuvotus tuntui viipyvän hänen nielussaan, vatsaan sattui.
Avautuvan vyön kilahdus ja vetoketjun ääni palasivat hänen mieleensä.
Mutta se oli ohi, eikä mitään ollut tapahtunut.

Eli vastasi kulmien kurtistukseen kurtistamalla omiaan hieman lisää.
"Se voisi olla hyväksi", hän huomautti hiljaa, tutkien Aidan kalpeita kasvojaan huolissaan.
Muisto häntä kohdanneesta näystä palasi taas mieleen, sai vatsan kadottamaan jälleen pohjansa.
Mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi saapunut kotiin viisi minuuttia myöhemmin?
"Puhut itsestäsi aika rumasti."

Aida tutki Elin vihreähippuisia silmiä levottomana, vierastaen ajatusta. Hän ei tarvinnut lääkäriä eikä psykologia. Eihän mitään ollut edes tapahtunut.
"Ansaitusti", hän protestoi ahdistus silmissä välkähtäen. Hän oli harvoin pysähtynyt miettimään tekojensa seurauksia. Hän oli jatkanut suhteesta eteenpäin, kun siltä tuntui eikä katsonut taakse. Pakeni, kun näki, miten ihminen meni rikki.
Nyt hän ei ollut päässyt pakoon.
"En usko olevani kovin hyvä ihminen."

"Aida..." Eli vetosi ahdistuneena.
Hän oli käynyt keskustelemassa asioista ammattilaisen kanssa siitä lähtien, kun oli ollut kuudentoista. Ja siitä oli varmasti ollut apua, vaikka sitä olikin välillä vaikea nähdä.
Ja teki uskomattoman kipeää kuulla Aidan puhuvan itsestään sillä tavalla, eikä hän luottanut siihen, että osaisi valita sanat, jotka voisivat viedä kipua pois.
Ehkei sellaisia ollutkaan.
"Sinä et ole satuttanut ketään tahallasi."

Ei, ei tietenkään ollut. Hän ei ollut kuitenkaan ajatellut, satuttaisiko jotakuta, ennen kuin toimi. Ennen kuin heittäytyi johonkin, mikä tuntui hyvältä ja hauskalta ja ihanalta.
Kuvotus myllersi hänen vatsassaan, ja Aida painoi katseensa, nojautuen takaisin Elin syliin.
"Ehkä niin", hän myönsi silittäen dinosaurusta hajamielisesti.
"On vain- En ymmärrä, miksi Simon..."

Ehkä pitäisi alkaa kuljettaa mukana pientä dinosaurusta silloinkin, kun sellainen ei kuvittanut hänen paitaansa, Eli mietti katsellessaan, kuinka Aidan sormi vaelsi hänen neuleellaan. Ehkä siinä oli jotakin lohduttavaa?
Simoniin täytyi sattua tällä hetkellä hyvin paljon. Mutta edes se ei oikeuttanut miehen kammottavaa käytöstä, jonka ajatteleminenkin sai Elin voimaan huonosti.
"Ei sitä varmasti voikaan ymmärtää."

Aida olisi halunnut sanoa, ettei Simon tekisi mitään sellaista. Ettei mies ollut tehnyt varsinaisesti mitään pahaa, sen ohella, että painoi hänet alleen, suuteli häntä vasten hänen tahtoaan, repi hänen housunsa ja avasi omansa.
Mutta hän tiesi, että ellei Eli olisi tullut, Simon ei olisi lopettanut. Ajatus ei tuntunut sopivan hänen maailmaansa.
"Ehkä... Meidän pitäisi vain mennä nukkumaan."

Nukkumaan.
Ehkä uni auttaisi antamaan etäisyyttä tapahtumiin. Tarjoaisi jonkin maagisen ratkaisun siihen, mitä tällaisessa tilanteessa kuului tehdä.
Eli ei uskonut siihen itsekään, mutta oli pakko yrittää uskoa.
"Se voisi olla hyvä ajatus", hän vakuutti, painaen suukon Aidan hiusten joukkoon.
"Oksettaako vielä?"

"Vähän", Aida vastasi ja työnsi itsensä ylös. Jalat tuntuivat tunnottomilta. Hän poimi hammasharjansa telineestä haluten maun pois suustaan.
"Olin... Minulla oli erilaiset suunnitelmat tälle illalle", hän totesi kumartuessaan huuhtomaan suutaan lavuaarin ylle. He eivät olleet nähneet toisiaan pitkään aikaan. He eivät olleet ehtineet olla yhdessä. Hän oli ollut häkellyttävän onnellinen lentäessään Pariisista kotiin.
Illan ei kuulunut mennä näin.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1424
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   La Maalis 24, 2018 11:06 am

Ehkä sellainen oli aivan normaali reaktio tällaisessa tilanteessa?
Eli tunsi silti huolen kalvavan, ja osoitti sen hipaisemalla Aidan selkää onnettoman avuttomana.
Jos hän olisi ollut kotona ajoissa. Jos hän ei olisi viivytellyt.
"Niin minullakin", hän myönsi hiljaa ja siirsi kastanjanpunaisia hiuksia pois tieltä.
Mutta kyllä kaikki vielä järjestyisi, eikö niin?
"Toivon, että olisin tullut kotiin jo aiemmin. Ennen kuin..."

"Ei se ole sinun syytäsi", Aida vetosi ja katsoi miestä peilin kautta huuhtoessaan kasvojaan, joille pahoinvointi tuntui jättäneen kylmän nihkeyden.
"Hän halusi vain puhua, kuten ennenkin. Halasi minua, kuten ennenkin, yritti suudella. Sitten hän ei vain... Lopettanut."

Hyvin lyhyen hetken Eli tunsi, ettei halunnut tietää - ja halusi samantien potkaista itseään. Aida oli joutunut elämään ne hetket, vähintä, mitä hän saattoi tehdä, oli kuunnella. Jakaa edes jälkikäteen pienen osan siitä kauhusta, jota naisen oli täytynyt tuntea.
"Olen hirveän pahoillani", hän totesi, kohdaten jäänsinisen katseen peilin kautta.
"Sinun ei olisi pitänyt joutua kokemaan sellaista."

Aida pudisti päätään poissaolevana, pyyhkäisi kasvojaan turkoosilla käsipyyhkeellä ja pujottautui Elin ohi ulos kylpyhuoneesta.
"Kyllä minä selviän", hän vakuutti haluten uskoa, että aamulla hän ei tuntisi näin.
"Olen niin tottunut halauksiin ja enemmän tai vähemmän hienovaraisiin yrityksiin suudella, ehkä en ymmärtänyt tarpeeksi nopeasti."

Eli seurasi Aidaa katseellaan ennen kuin poimi oman hammasharjansa hieman epäröiden.
Se tuntui naurettavan arkiselta askareelta, hampaiden peseminen. Kun samaan aikaan tuntui siltä, että maailma oli juuri pirstaloitunut.
Aidalle olisi voinut käydä hyvin huonosti, jos hän ei tullut kotiin.
"Hei, se ei ole millään tavalla sinun syytäsi", hän muistutti.

Aida tiesi sen. Mutta hän pelkäsi, että Simonin suistuminen lempeästä, itsevarmasta miehestä ensin vainoharhaiseen mustasukkaisuuteen ja sitten tällaiseen, järjettömään epätoivoon saattoi hyvinkin olla hänen syytään.
Ehkä Simon ei ollut ollut vainoharhainen mustasukkaisuudessaan, asiaa tarkemmin pohtiessa.
Aida tuijotti hetken housuja olohuoneen matolla ja siivosi ne sitten roskiin. Hän poimi Pariisiin matkanneen matkalaukkunsa ja kantoi sen ylös valkopuisia portaita, ennen kuin vajosi sängylle ja tuijotti vinoa kattoa ajatukset edelleen kuvottavaa vauhtia pyörien.

Vei hetken, ennen kuin Eli tajusi unohtuneensa seisomaan peilin eteen hammasharja kädessään. Kun hän katsoi omaa kuvajaistaan, peilistä katsoivat takaisin levottoman vauhkot silmät.
Hän pesi mekaanisesti hampaansa aivan liialla hammastahnalla, niin että kielensyrjiä poltteli jälkikäteen. Vaelsi eteiseen ja heitti pois ruuan, jonka oli tuonut, norsukuvioisine muovikasseineen.
Vasta sitten hän vaelsi parvelle ja istahti sängyn laidalle.
"Tahtoisitko yöpaidan?" hän kysyi, hetken Aidaa katseltuaan.

Aida havahtui kääntäen katseensa Eliin ja ponnisti istumaan, koskettaen sinisen mekkonsa helmaa. Hän oli ostanut sen Pariisista ollessaan onnellinen.
”Niin. Ehkä”, hän vastasi kurtistaen kulmiaan, pyyhkäisi kesyttömiä hiuksiaan ja nousi ylös, pujottaen mekon pois päältään.
Käsivarsiin, vyötärölle ja lantiolle oli jäänyt sinipunertavia kädenjälkiä, joita hän tutki mietteliäänä, piirtäen niitä sormillaan. Simon oli aina pelännyt, että satuttaisi häntä vahingossa, että innostuisi ja unohtaisi oman voimansa.
”Miten sinun päiväsi meni?” Aida kysyi hajamielisesti ja etsi tyynyn alta yhden Elin vanhoista t-paidoista, joita käytti öisin.

Mustelmat Aidan vartalolla saivat Elin hätkähtämään.
Kun teki fyysistä työtä vartalollaan, sai väkisinkin mustelmia. Hänenkin reidessään oli tällä hetkellä yksi, jonka vastanäyttelijän kantapää oli aiheuttanut.
Mutta se oli täysin eri asia kuin jäljet, jotka nyt olivat piirtyneet Aidan vaaleaan ihoon.
Vain hieman aikaisemmin. Yksi viivytys vähemmän kotimatkaan.
Hän puristi kätensä nyrkkiin.
"Hyvin. Pukua piti taas vähän säätää..."
Vaaleat kulmat painuivat alemmas.
"Sattuuko kovin?"

Aida katsahti alas ja kohautti olkiaan, vetäen reisiinsä laskeutuvan t-paidan päänsä yli, kätkien suurimman osan Simonin kädenjäljistä sen alle.
”Ne ovat vain mustelmia”, hän vastasi ja soi Elille puolittaisen hymyn, kiiveten sänkyyn. Kuvotus tuntui viipyvän nielussa.
”En malta odottaa Jekyllin ja Hyden ensi-iltaa”, hän vetosi yrittäen sysätä illan pois mielestään.

Tumman teepaidan rintamuksessa oli kirkkaanvihreä t-rex, joka oli kellahtanut nenälleen. Teksti sen yläpuolella julisti 'T-rex hates push-ups".
Mustelmia, jotka olivat syntyneet, kun Aidalle oli tehty hirvittävällä tavalla väkivaltaa. Ei ollut kyse siitä, kuinka pitkälle Simon oli ehtinyt, pelkkä ajatus siitä, mitä olisi voinut tapahtua, riitti.
"Siihen ei mene enää hirvittävän kauaa", Eli totesi hieman ontosti, samalla kun nykäisi peitettä Aidan vartalon suojaksi.

Jäänsinisten silmien katse viipyi dinosauruksessa. Ne tuntuivat melkein lemmikeiltä, ja Clooneyn ikävöinti vihloi hänen sydäntään. Mutta hän ei voisi pitää sitä, eihän? Ei täällä, ei elämäntyylillään, ei vastuullisuudellaan.
”Onko sinulla mukavia vastanäyttelijöitä?” Aida kysyi vetäen tyynyä paremmin päänsä alle, asettui kyljelleen ja katseli Eliä parven hämärässä. Kädenjäljet vihloivat, mutta ne olivat vain mustelmia. Mitään ei ollut lopulta tapahtunut.

Olisi varmasti pitänyt itsekin riisua päivävaatteet pois, mutta Eli huomasi olevansa kykenemätön nousemaan sängyn laidalta, aivan kuin kaikki voima olisi paennut jäsenistä.
Hän hieraisi kasvojaan ja palautti katseensa Aidaan, sipaisten kastanjanpunaisia hiuksia.
Olisi voinut käydä pahasti.
"Mahtavia. Nellyn sinä tunnetkin, ja pari muutakin tuttua on mukana. Nyt taitaa olla meneillään kilpailu lipuista preview-esitykseen."

”Olen onnellinen puolestasi”, Aida vetosi, hymy kalpeita silmiä koskettaen ja ojensi kätensä silittämään Elin poskea ja laineikkaita hiuksia.
Kylmä kuvotus viipyi hänen vatsassaan. Simonin hengitys, kaipaavat suudelmat tuntuivat edelleen hänen kaulallaan. Epätoivoiset, anelevat sanat kummittelivat mielessä.
”Ehkä minunkin pitäisi osallistua kilpailuun.”

Eli tutki levottomana Aidan kasvoja.
"Ehkä. Tai sitten voisin yrittää saada sinut järjestettyä muuten sisään, jos vain olet silloin täällä", hän totesi ja kumartui painamaan suukon naisen otsalle ennen kuin suoristautui ja alkoi riisua dinosauruksilla koristeltua neulettaan.
"Milloin sinulla on taas kuvauksia?"

”Lennän maanantaiaamuna takaisin Pariisiin”, Aida vastasi käpertyen kerälle peiton alla. Heidän oli pitänyt saada ihana viikonloppu yhdessä. Pari päivää, joina olla yhdessä ennen seuraavaa eroa.
Ja nyt hän vain tunsi olonsa pahoinvoivaksi.
”Melkein kaikki on kuvattuna.” Dimitrin ja Anastasian hetki öisellä sillalla puuttui. Koko elokuva tuntui unenomaiselta, kun elämä Simonin kanssa palasi rymisten takaisin.

Maanantaina.
Eli potki housut jalastaan ja hylkäsi ne samaan myttyyn sukkien kanssa ennen kuin pujahti peiton alle. Hän epäröi hetken ennen kuin kohotti kättään, kutsuna Aidalle tulla kylkeen kiinni.
Ehkä naiseen sattui, tai ehkä tämä ei halunnut kosketusta juuri nyt. Miten jostain niin luontevasta oli tullut niin hankalaa?
"Kuule, oletko varma, että olet sellaisessa kunnossa, että voit matkustaa?"

Aida kierähti lähemmäs ja asettui Elin kylkeen, nojaten päänsä miehen rintaa vasten. Hän oli odottanut miehen kotiintuloa vielä muutamia tunteja sitten, suunnitellen kuinka yllättää Eli. Nyt hänen ajatuksensa vain kieppuivat kaoottista kehää ja saivat hänet painamaan silmänsä kiinni.
”Totta kai olen”, hän vastasi kulmiaan kurtistaen, ”minulla on vain pari mustelmaa. Nestor löi minut vahingossa tajuttomaksi tiistaina, kun kuvasimme Anastasian ja Rasputinin kohtaamista. Selviän kyllä.”

Eli ei ollut tarkoittanut mustelmia.
Mutta kuvauksissa sattuneesta välikohtauksesta kertominen sai hänet kohottautumaan toisen kyynärpäänsä varaan.
"Nestor mitä? Löi sinut tajuttomaksi?"
Vatsassa muljahti kipeästi. Niin kuin silloin, kun Simon oli paiskannut Aidan huoneen poikki niin, että tämä oli menettänyt tajuntansa...

”Vahingossa”, Aida vetosi Elin kohottautuessa kyynärpäänsä varaan.
”Anastasia hyökkäsi Rasputinin päälle, mutta teimme virhearvion ja hän oli hieman rajumpi kuin suunnitteli, heitti minut vahingossa kuperkeikalla nurin.” Mutta kuvaukset saattoivat jatkua normaalisti, vakuutusten vaatiman, pikaisen lääkärintarkastuksen jälkeen, sillä luojan kiitos hän ei ollut saanut ulkoisia vammoja.
”Minä olen ihan kunnossa.”

Elin kiivaana hakkaava sydän ei suostunut rauhoittumaan.
"Mutta sinä menit tajuttomaksi? Sait aivotärähdyksen?"
Hän oli tavannut Nestorin vieraillessaan Pariisissa, eikä miehellä ollut mitään tekemistä Simonin kanssa. Silti tilanne muuttui hänen mielessään, mies sai uudet kasvot, ja yhtäkkiä se olikin Aidan entinen mies, joka oli paiskannut tämän ilman halki.

”En saanut aivotärähdystä”, Aida protestoi ja kosketti Elin poskea, yrittäen houkutella miestä palaamaan patjaa vasten ja rauhoittumaan.
”Päässä vain pimeni pieneksi hetkeksi, kaikki on hyvin”, hän vetosi sukien vaaleanruskeita laineita.
”Nestor oli kovin pahoillaan. Hän vain todella eläytyy hahmoihinsa eikä aivan osannut arvioida voimaa, jolla otti minut vastaan.”

Eli epäili, ettei pystyisi asettumaan aloilleen, kun levottomuus täytti kehon liike-energialla, joka olisi pitänyt saada suunnattua... jonnekin. Liikkua ahdistus tiehensä.
Mutta hän ei voinut vain lähteä lenkille, hylätä Aidaa yksin tapahtuneen jälkeen.
"Onneksi", hän vastasi, sipaisten kastanjanpunaisia hiuksia.
Olihan ovi varmasti kiinni? Ja lääkkeetkin taisivat vielä olla ottamatta, odottivat omassa lokerossaan.
"Tuliko otoksesta lopulta hyvä?"

”Ohjaaja oli tyytyväinen”, Aida vastasi vetäen tyynyä poskensa alle.
”On jännittävää ja samalla melkein haikeaa, että Anastasian tarina on kohta ohi. Ja lopputuloksen näkee vasta ensi keväänä”, hän huokasi koukistaen polviaan. Olisipa Clooneyn rakastava, lämmin hahmo ollut niiden päällä. Koiralla oli taianomainen lahja tehdä kaikesta hieman valoisampaa.

Anastasia oli ollut Aidalle aivan upea tilaisuus.
Ja silti Eli ei tuntenut samaa innon nipistystä vatsassaan kuin yleensä, kun he keskustelivat aiheesta.
Vastenmieliset kuvat vaanivat mielen perukoilla, kun hän paneutui takaisin makuulle Aidan vierelle.
"Luuletko, että meidän pitäisi ilmoittaa jollekulle tapahtuneesta..?"

Aida silitti Elin rintaa ja upotti sormet sitten vaaleanruskeisiin laineisiin, yrittäen rauhoittaa miestä kosketuksellaan. Hän ei ollut varma miksi. Ehkä levottomuus oli vain hänen omaansa.
”Mistä?” hän kysyi kulmiaan kurtistaen ja nojasi päänsä miestä vasten.
”Simonista? Mutta eihän mitään varsinaisesti tapahtunut.”

Eli kurtisti kulmiaan.
Hän oli melko varma, että yritys laskettiin... joksikin. Oliko ketään, jolta olisi voinut kysyä? Vai pitäisikö hänen etsiä vastaus googlesta? Se ei taitanut olla koskaan kovinkaan luotettavaa.
Levottomuus velloi pahoinvointina vatsassa.
"Hän oli pakottamassa sinua."

Aida oli hetken hiljaa, kasvot Elin rintaa vasten painettuina.
Simon oli ollut pakottamassa häntä. Hän tiesi myös mitä olisi tapahtunut ilman Eliä.
"Hän oli tolaltaan", Aida sanoi empien.
"Eikä hän ehtinyt niin pitkälle."

Eli tunsi suuttumuksen nostavan päätään.
Miksi Aida kieltäytyi näkemästä, että Simon oli toiminut väärin? Ettei tässä ollut enää kyse ainoastaan vahingosta, ei vahingossa käytetyistä liian kovista otteista niin kuin Nestorin kanssa.
Jotakin hyvin pahaa olisi voinut käydä.
"Mutta olisi voinut. Aida, miksi hitossa sinun täytyy kieltää se?"

Aida nosti päätään ja kohottautui kyynärpäänsä varaan.
"Kieltää se?" hän toisti epäuskoisena.
"Simon oli sekaisin ja hän olisi voinut tehdä jotain, mutta ei tehnyt." Pakotettuja suudelmia ja riisumista lukuun ottamatta.
"Ei ole asian kieltämistä, ettei ole tolaltaan jostain, mitä ei tapahtunut."

"Olisi tapahtunut, jos en olisi tullut kotiin!"
Eli nousi istumaan ja käänsi katseensa Aidaan, juoksuttaen sormet epätoivoisena läpi hiuksistaan.
"Mitä, jos hän tulee tänne uudelleen? Jos minä en ole kotona, tai olen harjoituksissa myöhään? Aida, se ei vain..."
He eivät voisi vain leikkiä, ettei mitään ollut tapahtunut.

"Mutta ei tapahtunut!" Aida vetosi takaisin turhautuneena. Kuvotus viipyi nielussa.
"Ei hän tekisi niin uudelleen. Hän ei ole sellainen mies. Häneen täytyi sattua todella paljon, että hän yritti..."

"Muistaakseni sanoit viimeksi hänen olevan mies, joka ei ikinä satuttaisi sinua tahallaan", Eli muistutti, eikä enää kestänyt istua paikoillaan vaan tempaisi itsensä pystyyn parvelle jäävässä tilassa.
Jos hän ei olisi palannut ajoissa.
Oli varmasti epäreilua tuntea niin, kun kyse oli Aidasta, ei hänestä, mutta huoli oli käpertynyt tiukasti hänen keuhkojensa ympärille, puristaen niitä kasaan.
Jos hän ei olisi ehtinyt kotiin ajoissa?

Aida painoi hetkeksi katseensa. Hän oli sanonut niin.
Hän kiersi käsivarret ahdistuneena polviensa ympärille ja katsahti olkavarteen jäänyttä, tummuvaa jälkeä, josta käden muoto erottui selvästi.
"Ehkä hän on menettänyt järkensä, okei? Mutta hän ei ollut sellainen mies. Ennen kuin minä satutin häntä, hän ei ollut mustasukkainen, hermostunut, epävarma ja vihainen. Tai epätoivoinen."

Eli yritti nykäistä itsensä liikkeelle, mutta parvelta loppui tila kesken. Lyhyen hetken ajan hän harkitsi pudottautuvansa suoraan kaiteen yli alas, mutta siitä tuskin olisi ollut apua juuri nyt.
"Minä uskon, että hän ei ollut sellainen ennen", hän vetosi ja tukisti hiuksiaan sormiensa lomaan, nykäisten tuskastuneena.
"Mitä sinä tahdot tehdä? Leikkiä, ettei mitään tapahtunut?"

Aida halasi polviaan tiukemmin ja tuijotti Eliä levoton, uhmakas hehku silmissään.
"Mitä sinä sitten haluat tehdä?" hän haastoi ahdistuneena.
"Tiedän, että hän meni liian pitkälle – ja olen varma, että hänkin tietää sen. Mutta hän ei kuitenkaan tehnyt sitä", Aida muistutti.

"Olisi helvetti tehnyt jos en olisi tullut ajoissa kotiin!"
Ja ajoissakin oli kyseenalainen käsite. Ei tarpeeksi ajoissa, estääkseen Simonia pääsemästä ylipäätään sisään asuntoon.
Eli käännähti tuskastuneena ympäri ja ehti ottaa vain askeleen, ennen kuin kompuroi matkalaukkuun, kiroten kiukkuisesti kun otti tukea parven kaiteesta, ettei olisi rämähtänyt nenälleen.

"Eli", Aida vetosi ahdistuneena, katsellessaan miehen levottomuutta. Hän käpertyi tiukemmalle kerälle, tunsi kylmän viipyvän sisällään.
"Kyllä minä tiedän, että olisi – tunsin sen varsin hyvin", hän vastasi turhautunut terä äänessään.
"Mutta niin ei kuitenkaan tapahtunut!"

"Siitä ei ole nyt kyse!"
Eli ehti estää itseään juuri ja juuri ennen kuin olisi potkaissut matkalaukkua, joka ei ollut hänen. Tällainen ei ollut hänen tapaistaan, hän ei menettänyt malttiaan niin, että halusi rikkoa jotakin.
Hän kääntyi ympäri ja jäi tuijottamaan sängyssä makaavaa hahmoa epätoivoisena.
"Miten sinä et ymmärrä?"

Aida tuijotti Eliä levottomana. Mies oli todella tolaltaan, mutta hän ei ollut varma, kuinka rauhoittaa tätä – ehkä hän oli ahdistuksen takana.
"Mitä minun pitäisi ymmärtää?" hän vaati uhmakas, onneton hehku kalpeansinisissä silmissään.

Elin hartiat kiristyivät, sormet sukivat hiuksia niin, että suortuvat jäivät villeinä pystyyn.
"Mitä sinä haluat tehdä?" hän vastasi tuskastuneella kysymyksellä.
"Olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ja odottaa, että Simon tulee uudelleen käymään?"

Hengitys tuntui terävältä, sai rintakehän kohoilemaan hermostuneena. Aida kiersi käsivarsia tiukemmin polviensa ympärille ja vajosi sitten selälleen, painaen kädet kasvoilleen.
"En halua tehdä hänen elämästään enää yhtään pahempaa", hän vetosi tuskastuneena.
"Olen tehnyt paljon typeriä, ajattelemattomia asioita, mutta en ole koskaan satuttanut ketään näin. En halua satuttaa häntä enempää. Mitään ei lopulta tapahtunut, enkä päästä häntä enää sisään."

Eli pudisti epäuskoisena päätään.
"Sanoit itsekin, ettei hän ole oma itsensä", hän vetosi, yrittäen estää tuskastuneisuutta vuotamasta liian selvästi ääneen, vaikka se olikin juuri tällä hetkellä hyvin hankalaa.
"Mistä sen tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu? Jos tulee seuraava kerta, eikä silloin ole ketään, joka ehtisi avuksesi? Mitä sitten?"

Aida upotti sormet kesyttömiin hiuksiinsa ja tuijotti parven vinoa kattoa, johon kadun öiset valot heittivät raitoja.
Simon ei ollut oma itsensä. Mutta silti Aida ei uskonut, että mies voisi tehdä mitään tällaista uudelleen – Simon ei ollut sellainen mies. Hän toisteli sitä itselleen, mutta ei Simon ollut voinut muuttua täysin eri ihmiseksi kuin oli?
Hän katsahti Eliä turhautuneena.
"No sitten hän varmaan vie minut sänkyyn."

Eli räpäytti epäuskoisena silmiään.
"Ja sinäkö aiot vain odottaa, että niin tapahtuu? Voi helvetti..."
Hän pudisti ahdistuneena päätään ja suuntasi portaita kohti. Sydän hakkasi liian nopeasti, lähetti pulssin korviin melkein kuurouttavana.

Aida ponnisti istumaan ja katsoi ahdistuneena Elin selkää.
"Miksi sinä olet varma, että niin tapahtuisi?" hän huusi. Ei Simon tekisi näin uudelleen. Ei vain tekisi.
"Minä en päästä häntä sisään. Kaikki tässä maailmassa ei ole kurjaa ja pelottavaa, tiesitkö?"

"Sinä et uskonut, että tätä ensimmäistäkään kertaa tapahtuisi!" Eli ärähti takaisin suunnatessaan alas portaita.
"Joten anteeksi, jos en aivan usko arvioosi siitä, mitä tulevaisuudessa voi tapahtua!"
Jokin Simonissa oli tuntunut menneen pahemman kerran rikki, eikä sellaisen ihmisen logiikkaan yksinkertaisesti voinut luottaa.

Elin lähtö tuntui päästävän kylmyyden sisään.
Aida potkaisi peiton syrjään ja pyrähti jaloilleen, nojaten parven valkopuiseen kaiteeseen. Syke tuntui kaoottiselta ja kuvotus nousi jälleen nieluun.
"No mitä sinä sitten tekisit? Sano se! Mitä sinä sitten tekisit?" hän vaati ahdistuneena.

Eli kohotti katseensa kohti parvea.
"No kun en hitto tiedä!"
Hän kumartui nappaamaan dosetin laukustaan, joka kulki enemmän tai vähemmän tietoisesti mukana Aidan luo, ja harppoi keittiötason luo laskemaan itselleen lasillisen vettä.
"En leikkiä, että kaikki on hyvin!"

Aida puristi kaidetta lattia allaan keinahdellen. Hän painoi hetkeksi kämmenselän vasten suutaan, kun kuvotus tuntui pyrkivän nielua ylemmäs.
"Minä en leiki, että kaikki on hyvin!" hän karjahti turhautuneena.
"Mutta mitä helvettiä minun on tarkoitus tehdä? Mitään ei tapahtunut, mistä pitäisi kertoa poliisille. Joten mitä sinä haluat minun tekevän? Itkevän?"

"Mutta väität kivenkovaa, ettei mitään voi enää tapahtua!"
Eli laski vesilasin kädestään keittiötasolle hieman liian voimakkaasti, niin että vettä läikkyi ympäriinsä, ja kippasi ilta-annoksensa kämmenelleen ennen kuin alkoi järjestää tabletteja siistiin riviin lähes naurettavan huolellisesti.
"Minä haluaisin vain, että otat tämän vakavasti!"

Aidan oli vaikeaa hengittää. Hän ravasi portaat alas äänettömin askelin, ikkunoista tunkeutuva kylmyys paljaita reisiä nipistellen.
Hän seisahtui olohuoneen puolelle, punaiset hiukset kesyttömänä ryöppynä laskeutuen ja tuijotti Eliä.
"Minä sanoin, etten päästä häntä enää sisään! Miten minä sinusta otan tämän vakavasti? Takertumalla sinuun ja itkemällä heikkouttani ja pelkoani?"

Eli ei kääntynyt katsomaan Aidaa, vaan puristi kätensä tiukasti tiskin reunan ympärille.
"En ole puhunut mitään itkemisestä!" hän ärähti tuskastuneena, tuijottaen kasvojensa edessä olevaa kaapinovea kuin toivoen löytävänsä sen maalipinnasta vastauksen siihen, kuinka toimia.
"Enkä tosiaankaan tiedä! En minäkään kuvitellut, että Simon voisi..."

"Et ole puhunut mitään mistään", Aida haastoi ääni turhautuneena kohoten.
"Sinusta vain minä suhtaudun tähän väärin, muttet osaa kertoa mikä olisi oikea tapa. Sinusta haluan leikkiä, ettei mitään tapahtunut, mutta et keksi mitä muutakaan tehdä asian suhteen. Joten mitä helvettiä sinä oikein haluat minusta?"

"Minä en hitto tiedä!"
Eli tunsi voiman pakenevan kiukun mukana kehostaan ja vajosi kyykkyyn keittiönurkkauksen lattialle, painaen otsansa vasten alakaapin ovea.
"Tiedän vain, että jos en olisi tällainen idiootti, joka unohtuu kotimatkalle, olisin ehtinyt ajoissa! Ennen kuin..."
Hänen äänensä särkyi.

Särkyvä ääni sammutti myös Aidan raivon ja sai hänet siirtymään lähemmäs, sydän onnettomana hakaten.
"Eli", hän vetosi neuvottomana ja kyykistyi miehen viereen, halaten Elin selkää.
"Se ei ollut sinun syytäsi." Eihän mies todella niin ajattelisi?
"Minä olen kunnossa. Mitään ei ehtinyt tapahtua, ei oikeasti, ja eikö se ole tällä hetkellä tärkeintä?"

Olihan se.
Silti Eli ei voinut estää itseään käymästä läpi tilannetta yhä uudelleen ja uudelleen. Jos hän ei olisi myöhästynyt ensimmäisestä metrosta. Jos hän ei olisi pysähtynyt vaihtamaan sanaa tutun vanhan rouvan kanssa. Jos hän olisi tullut suoraan kotiin.
"Minun olisi pitänyt olla täällä. Jos en olisi viivytellyt, olisin..."
Vei hetken ennen kuin hän ymmärsi itkevänsä. Hitto, Aida oli se, jolla olisi ollut oikeus kyyneliin.

"Eli", Aida vetosi uudelleen onnettomana ja kiersi käsiään päättäväisemmin miehen ympärille, vetäen tätä syliinsä.
"Se ei ollut sinun syytäsi. Sinä et tehnyt mitään väärää, ja minä olen kunnossa", hän muistutti silittäen Elin selkää.
"Se oli ihan helvetin kamalaa, mutta minä olen kunnossa eikä mitään oikeasti pahaa ehtinyt tapahtua. Ei ole sinun velvollisuutesi suojella minua."

"Yksi ainoa päätös, ja olisin ollut kotona..."
Elin oli vaikea muodostaa sanoja itkun läpi. Hän vajosi keräksi lattialle, painaen päätään Aidan syliin posket kyynelistä märkinä.
"Olen pahoillani, tiedän, ettei tämän pitäisi vaikuttaa minuun, sinä olit se, joka..."
Hän kohotti käsivarren kasvojensa peitoksi.

"Eli", Aida vetosi ja käpertyi suojaten miehen ympärille, silittäen hellästi laineikkaita hiuksia ja kyyneleisiä poskia.
"Eli, tämä ei ole sinun syytäsi", hän muistutti ja toivoi, että olisi jotenkin voinut viedä pois Elin tuskan.
"Mitään pahaa ei lopulta tapahtunut. Sinun ei tarvitse suojella minua."

Eli olisi halunnut kietoa käsivartensa Aidan vyötärön ympärille, ja tajutessaan, ettei varmastikaan voisi tehdä niin, veti nyyhkäisten henkeä.
"Olen pahoillani, että huusin sinulle", hän vetosi hiljaa:
"En tarkoittanut, olin vain..."
Oliko hänellä oikeutta olla tolaltaan?

"Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi", Aida sanoi ja kumartui painamaan suudelman miehen ohimolle, halaten niin paljon Elistä syliinsä kuin siihen mahtui.
"Sinä olit se, joka näki, että jotain tällaista voisi tapahtua. Minä en", hän muistutti upottaen sormensa vaaleanruskeisiin hiuksiin.
"Mutta se on ohi, ja olen kunnossa."

"Minä pikemminkin pelkäsin kuin todella näin", Eli vastasi hiljaa, laskien käsivarren hitaasti kasvoiltaan.
Valitettavasti hänen pelkonsa oli osoittautunut todeksi. Mitään todella pahaa ei kenties ollut päässyt tapahtumaan, mutta silti jo pelkkä uhka roikkui raskaana muistona hänen yllään.
"Enkä tiedä, kuinka tällaisessa tilanteessa kuuluisi toimia..."

Aida silitti Elin kasvoja käsivarren laskeutuessa ja toivoi, että olisi voinut halata koko miehen syliinsä.
"En usko, että me voimme tehdä mitään", hän vastasi.
"Mitään ei oikeasti tapahtunut, joten ehkä voimme vain yrittää unohtaa sen ja jatkaa eteenpäin?"

Eli ei ollut varma siitä, oliko se kovinkaan hyvä ajatus.
Tuntui, että tällaisilla asioilla oli tapana palata kummittelemaan, Ne hiersivät aikansa, ensin pienen jäljen, ja sitten aina vain isomman, kunnes sitä ei voinut enää olla huomaamatta.
Mutta ehkä niin ei kävisi nyt?
"Voisimme ainakin yrittää tehdä niin tänään."

He voisivat. Aida ei ollut varma, mitä muuta hän voisi tehdä kuin yrittää unohtaa. Epäilys nakersi hänen mieltään.
Oliko hän todella tuhonnut Simonin elämän? Oliko hän rikkonut miehen niin pahasti, että epätoivo saisi sellaiset mitat?
"Mennäänkö nukkumaan?" hän kysyi pehmeästi, silittäen miehen kyyneleisiä poskia.

Ehkä he voisivat jäädä tähän nukkumaan?
Tai ehkä eivät. Siitäkään huolimatta, että nouseminen tuntui ajatuksena täysin mahdottomalta. Eikö tulipalossa kehotettu aina pysymään matalana, niin ettei savu myrkkyineen pääsisi henkeen?
Ehkä lattialla pysytteleminen pitäisi myös synkät ajatukset poissa.
Tai sitten ei.
Eli kohottautui istumaan ja pyyhkäisi peukalollaan Aidan poskea.
"Mennään nukkumaan."

Aida kiipesi jaloilleen ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan. Hän tunsi olonsa edelleen pahoinvoivaksi, sekä tapahtuneen muistosta että ajatusten kaoottisesta vauhdista ja todellisuudesta, jossa hän oli todella saattanut repiä jonkun elämän kappaleiksi.
Hän ojensi kätensä Elille ja lähti kohti parven portaita.
Tämä ei ollut lainkaan se tapa, jolla hän oli suunnitellut viettävänsä yhteiset päivät Elin kanssa. Mutta kuvottava kylmyys hänen sisällään ei väistynyt.

Eli nousi jaloilleen ja seurasi Aidaa parvelle.
Hän ei halunnut katsoa kohti sohvaa, mutta sentään sänky tuntui vielä turvalliselta. Muuta huonetta korkeammalle nostettu parvi oli turva.
Ehkä kaikki olisi jotenkin maagisesti ratkennut aamuun mennessä? Ehkä.
Hän oli toivonut, että heidän yhteinen aikansa olisi voinut olla toisenlainen.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] If There Only Were Doors
Takaisin alkuun 
Sivu 2 / 2Siirry sivulle : Edellinen  1, 2

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Muu maailma-
Siirry: