PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] If There Only Were Doors

Siirry alas 
Siirry sivulle : Edellinen  1, 2, 3  Seuraava
KirjoittajaViesti
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   La Helmi 24, 2018 2:12 pm

Sunnuntai 18. helmikuuta 2018, iltapäivä, Rupert Street

Viikko oli ollut kiireinen.
Harjoituksia pidettiin tiheään tahtiin nyt, kun cast oli viimein koossa, ja ensi-ilta haluttiin saada huhtikuulle.
Melko kunnianhimoinen tavoite esitykselle, jota ei ollut koskaan ennen esitetty tällaisenaan.
Eli pysähtyi Aidan oven taakse, kannatellen toisessa kädessään sanomalehteen ja lumihiutalekuvioiseen paperiin käärittyä kääröä, koputti ensin oveen ja sitten soitti ovikelloa perään.
Jotta Aida tietäisi, kuka oven takana oli.
Tummanvihreä takki oli unohtunut auki, mutta huivi oli kiedottu kaulan ympärille huolellisesti.
Hän ei aikonut ottaa riskiä vilustumisesta nyt, varsinkin, kun teatteriväkeä oli ilmeisesti kiertänyt sitkeä flunssaepidemia.

Aida nykäisi oven auki kevyesti hengästyneenä, kastanjanpunaiset hiukset tuulentuivertamina, posket helmikuun viiman puremina ja avoin villakangastakki vielä harteillaan.
"Hei! Tule sisään", hän tervehti sulaen hymyyn ja tuuppasi oven jalallaan kiinni Elin perästä. Hän kuoriutui takistaan nakaten sen huolettomasti naulaan ja pyyhkäisi polvimittaista, laivastonsinisten, modernien kukkien kirjomaa mekon helmaa siirtyessään olohuoneen puolelle.
"Kuinka voit?"

Elin kasvot puhkesivat vihreähippuiset silmät siristävään hymyyn.
"Sinäkin tulit vasta?" hän kysyi, samalla kun riisui takkinsa ja kieputti huivinsa kaulan ympäriltä.
Ehkä hän ei onnistuisi vilustuttamaan itseään asunnon lämmössä.
Värikkäät dinosaurukset vaelsivat neuleen rintamuksessa.
Mies kääntyi Aidan puoleen ja avasi kätensä, kutsuen naista halaukseen.
"Mahtavasti. Entä sinä?"

"Kyllä", Aida vastasi kiertäen kätensä Elin vyötärölle ja painaen suudelman miehen leukaperälle.
"Oikein hyvin. Sujuvatko harjoitukset hyvin?" hän kysyi kallistaen päätään ja katsellen vihreähippuisia silmiä.

Eli kietoi toisen käsivartensa Aidan ympärille ja suukotti ensin tämän poskea ja sitten huulia.
"Loistavasti. Olitko kuvauksissa?"
Hän pyyhkäisi punaisen hiussuortuvan naisen korvan taakse ja ojensi sitten lumihiutalekuvioista pakettia tätä kohti.
"Tämä on sinulle."
Herttaisen pyöreä ja pörröinen kaktus sinisessä ruukussa. Se selviäisi ilman kastelua ja pärjäisi pitkien kuvausmatkojenkin yli.

"Tavallaan", Aida sanoi ja nauroi hyväntuulisesti kehräten, kun näki Elin tuomisen. Hän kurottui painamaan suukon miehen poskelle, ennen kuin asetti kaktuksen hellästi keittiötasolle.
"Kiitos! Olet hyvin kultainen", hän vetosi ja jäi hetkeksi katselemaan kaktusta. Se saattaisi selvitä hengissä jopa hänen käsittelyssään.
"Sain kuts-", hän aloitti katsoen puhelintaan, mutta unohti mitä oli sanomassa. Punertavat kulmat painuivat.
Hän tunsi olonsa vuoroin kylmäksi ja kuumaksi. Sitten vain pahoinvoivaksi kuin lattia olisi aaltoillut.
Hän painoi käden suulleen ja ojensi viestin nähtäväksi Elille.

"Tavallaan?" Eli kysyi kohottaen uteliaasti kulmaansa, kun potki kengät jaloistaan ja seurasi sitten Aidaa peremmälle asuntoon.
Kaktus näytti oikein hyvältä keittiötasolla. Hyvin... pörheältä. Valkoiset piikit saivat vaaleanvihreän kaktuksen näyttämään melkein pörröiseltä.
Sitä ei sopinut silti silitellä.
"Ajattelin, että se... pärjäisi, vaikka et ehtisikään kastelemaan", mies hymisi, yrittäen asettaa sanansa mahdollisimman diplomaattisesti.
Se, kuinka Aida kalpeni katsoessaan puhelintaan, sai Elinkin sydämen jättämään lyönnin välistä. Hän otti puhelimen vastaan ja katsoi näyttöä, kulmat kurtussa.

Aida vajosi keittiötasoa vasten ja liukui istumaan lattialle, kun voima katosi jaloista. Hänellä meni hetki ymmärtää miksi.
Hetken hän tunsi olevansa jälleen Indonesiassa. Kiertelevänsä kuumaa, makealta eksotiikalta ja mausteilta tuoksuvaa markkinakujaa mielenkiintoisten matkamuistojen toivossa ennen illan showta, kun hän sai Eliltä sydämensä pysäyttävän viestin.
Nyt kyse ei vain ollut Elistä.
Ja vahinko oli jo tapahtunut.
Tempest oli sairaalassa. Yritettyään itsemurhaa.

Sen vuoksi Tempest ei ollut vastannut.
Vaikka hän oli lähettänyt linkkejä hölmöihin kisavideoihin.
Elin oli laskettava puhelin keittiötasolle, ettei se olisi valahtanut hänen sormistaan lattialle.
Hänellä ei ollut ollut aavistustakaan.
Hän otti askeleen taaksepäin ja valui istumaan lattialle Aidan vierelle.
Hetken hän vain tuijotti eteensä.
"... hitto..."

Aidakin tuijotti eteensä, vaikkei mitään nähnytkään. Hän ei ollut varma, oliko ajatuksissaan vai olivatko silmät sumenneet kyynelistä.
"En tiennyt", hän kuiskasi ja kamala todellisuus löi päin. Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, että yksi hänen parhaista ystävistään oli niin onneton, että haluaisi jättää tämän maailman.
Miksei hän ollut tiennyt? Oliko hän niin keskittynyt itseensä, ettei jättänyt tilaa ystävälleen?
Aida painoi kasvot vasten koukistettuja polviaan, kun huone pyöri.
"En tiennyt."

Eli nielaisi.
Ehkä sydän olikin paennut kurkkuun, puristi sitä hitaasti kasaan niin, että hengittäminen oli vaikeaa.
"En minäkään."
Totta kai oli kulunut aikaa siitä, kun he olivat viimeksi ehtineet nähdä Tempestin kanssa.
Mutta kaikki oli vaikuttanut olevan... hyvin.
Tältäkö hänenkin ystävistään oli tuntunut silloin, kun..?
Eli ojensi käsivartensa ja kietoi sen Aidan harteille, vetääkseen naisen viereensä.
"Hän tulee kuntoon. Niinhän Tiarnan sanoi."

Aida nojautui Elin kylkeen ensin poissaolevasti ja kiersi sitten kätensä tiukasti miehen rinnan ympärille, haudaten kasvonsa dinosauruspaitaan. Sydän hakkasi pahoinvoivalla voimakkuudella, tuntui korvissa saakka.
Mitä Tempest oli ajatellut? Mikä naisen oli ajanut sellaisen epätoivon partaalle? Miksi hän ei ollut aavistanut mitään?
"Niin", hän kuiskasi. Se oli varmastikin lohdullista. Sillä ei vain tuntunut olevan merkittävää vaikutusta uutisen järkyttävyyden rinnalla.
"Mikä hänet saisi tekemään niin?"

Eli siirtyi vähän, kietoi kummankin käden Aidan ympärille, vetääkseen naisen syliinsä.
Hän ei ollut onnistunut vakuuttamaan edes itseään sanoillaan.
Oli riittävän paha, että näin oli käynyt.
Ja vielä pahempi, etteivät he olleet edes aavistaneet.
Samaa oli sanottu hänestä.
"Hän oli sillä hetkellä varmasti hyvin, hyvin onneton."

Niin kuin Eli.
Ajatus sai Aidan melkein voimaan pahoin. Hän käpertyi miehen rintaa vasten ja kauhistuttavan hetken tunsi, että Eli voisi lipsahtaa hänen käsistään yhtä helposti kuin silloin – että seuraavassa silmänräpäyksessä miestä ei olisi enää.
"Varmasti", hän kuiskasi kuunnellen Elin sydämensykettä. Väri oli kadonnut pisamaisilta kasvoilta.
"Minun olisi pitänyt tietää. Minun olisi pitänyt nähdä jotain."

Eli painoi suudelman Aidan hiusten joukkoon.
"Ei sitä olisi voinut nähdä."
Hän ei ollut varma, puhuiko nyt itsestään vai Tempestistä.
Eli ei yleensä jäänyt katumaan mitään. Mutta se, kuinka hän oli antanut periksi varjolle, ja aiheuttanut sillä tavalla hirvittävää huolta läheisilleen, tulisi kummittelemaan mukana ikuisesti.
"Joskus sitä ei vain voi nähdä."

Aida halasi Elin rintaa sydän hätääntyneenä lepattaen. Jäänsiniset silmät olivat suuret ja levottomat.
Mitä jos hän ei olisi katsonut puhelintaan? Mitä jos Elin viesti ei olisi tullut perille? Mitä jos hän ei olisi saanut ketään kiinni?
Hän sulki silmänsä pahoinvoivana.
Hetkeen hän ei osannut sanoa mitään.
"Minun ei olisi koskaan pitänyt jättää sinua."

"Aida...."
Elin ääni särkyi ja kietoi käsiään paremmin Aidan ympärille, veti jalkojaan koukkuun niin että saattoi sulkea naisen kunnolla syliinsä suojaan.
"Aida, minä olen niin kamalan pahoillani."
Hän ei ollut halunnut aiheuttaa huolta kenellekään. Ei se ollut ollut mitään suunniteltua.
"Kamalan, kamalan pahoillani..."
Hänen äänensä särkyi.

Aida rutisti Eliä tuijottaen vainottuna tyhjyyteen. Miehen särkyvä ääni oli särkeä hänenkin sydämensä.
"Ei se ole sinun syysi", hän vetosi onnettomana.
Eli oli ollut onneton. Lohduttoman, epätoivoisen onneton.
"Minun ei olisi koskaan pitänyt jättää sinua. Minun ei olisi koskaan pitänyt lähteä ja jättää sinua yksin."

Eli hautasi kasvonsa Aidan punaisia hiuksia vasten.
"Aida, ei se ollut sinun syysi", hän kuiskasi hiljaa.
"Minäkin halusin sinun seuraavan unelmaasi. Se oli hiton upea tilaisuus."
Ainutkertainen.
Ja hänkin oli ollut onnellinen. Kunnes varjot olivat kasvaneet liian pitkiksi.

"Jos olisin ollut paikalla...", Aida sanoi sydän onnettomana takoen. Jos hän olisi ollut paikalla, ehkä Eli ei olisi ollut päässyt niin onnettomaksi – hän olisi voinut nähdä ja hakea miehelle apua.
Mutta sen sijaan hän lähti maailmalle jahtaamaan omia unelmiaan.
Ja kun Eli oli hävitä tästä maailmasta, hän käänsi selkänsä ja pakeni takaisin maailmalle. Millainen ihminen teki niin?
"Minun olisi pitänyt olla paikalla sinua varten."

Eli pudisti päätään.
"Ei olisi. Aida, ei olisi ollut mitään, mitä sinä..."
Ei ollut ollut Aidan syy, että tämä oli saanut tarjouksen: Upean, upean tarjouksen, josta kieltäytyminen olisi ollut sulaa hulluutta.
Josta kieltäytyminen olisi tehnyt heidät molemmat hirvittävän, hirvittävän onnettomiksi.
Eli nielaisi, yritti pakottaa kyyneleet pois silmistään.
"Minä olin hiton onnellinen sinun puolestasi."

Aida tunsi olonsa pahoinvoivaksi.
Hän olisi voinut menettää Elin. Eli olisi voinut lakata olemasta silmänräpäyksessä.
Sama paniikki, jota hän oli tuntenut yrittäessään soittaa vuoronperään Elille ja jokaiselle tuntemalleen ihmiselle Lontoossa saadakseen jonkun miehen luo ennen kuin oli liian myöhäistä, nosti päätään.
Aida puristi silmänsä kiinni.
Hänen olisi pitänyt jättää kiertue.
"Minä en ole koskaan ollut niin peloissani. Sinä olisit voinut lakata olemasta. Sinä olisit voinut kuolla." Niin kuin Tempest nyt.

Eli nielaisi.
Ja oli hiljaa hyvän tovin, ennen kuin pystyi vastaamaan.
"Niin olisin."
Ja sitähän hän oli silloin tahtonut. Sen lyhyen, mustan hetken ajan.
Muttei enää sen jälkeen. Mutta sen lyhyen, mustan hetken ajan hän oli uskonut, ettei millään ollut enää merkitystä.
"En halua kokea sitä enää koskaan."

"En minäkään", Aida kuiskasi ja käpertyi kasaan Elin sylissä.
Sitten hän itki. Kyyneleet tulvahtivat yli, ja padottu, puolittain unohdettu pelko purkautui ulos. Eli olisi voinut lakata olemasta.
Eli olisi voinut lakata olemasta ja vain kadota tästä maailmasta.
Ajatus sai pahoinvoinnin kouristamaan hänen vatsaansa.
"En tiedä, mitä tekisin ilman sinua. Pelkäsin niin kamalasti. Pelkäsin, miten valtavasti rakastan sinua ja miten lähellä olin menettää sinut ja en tiennyt mitä tehdä. Jos sinä lakkaisit olemasta, en selviytyisi siitä. En tiedä, miten olla olemassa ilman sinua."

Aidan itku repi jotakin rikki Elin sisällä.
Hänkin oli melko varma siitä, että itki, kasvot Aidan hiuksia vasten haudattuina.
He eivät olleet tainneet koskaan todella puhua siitä, mitä oli tapahtunut.
"Minä olen pahoillani", hän kuiskasi hiljaa.
"En koskaan halunnut aiheuttaa sinulle tuskaa..."

Aida ei voinut puhua hetkeen.
Haudattu kauhu ravisteli häntä. Hän ei ollut koskaan tuntenut mitään sen kaltaista – jäistä kylmyyttä sisällään 30 asteen kuumankosteassa lämpötilassa lukiessaan viestiä yhä uudelleen yrittäen ymmärtää, saattoiko se tarkoittaa, mitä hän pelkäsi sen tarkoittavan.
"Ei se ole sinun syysi", hän nyyhkäisi. Elin oli ollut paha olla. Hänen olisi pitänyt olla miehen luona – hänen olisi pitänyt jäädä Elin luo, ei paeta omien tunteidensa voimakkuutta maailmalle.
"Älä tee niin minulle. Älä jätä minua yksin tähän maailmaan."

Eli oli silti pahoillaan. Niin hirvittävän pahoillaan.
Vaikka ei ollut ollut silloin oma itsensä.
"En minä jätä sinua, Aida", hän vakuutti hiljaa, rutistaen Aidan tiukemmin rintakehäänsä vasten.
Hän tekisi kaikkensa, jotta varjot eivät saisi häntä enää koskaan kiinni.
"Kaikki on hyvin. Kaikki tulee olemaan hyvin, Tempest selviää kyllä."
Ja sitten he voisivat varmistaa, ettei tämä joutuisi olemaan enää yksin.

Aida käpertyi Elin syliin ja yritti rauhoittaa itsensä hengittämällä syvään dinosauruspaidan tuttua tuoksua. Hän silitti yhtä dinosauruksista, ja sitten toista ja kolmattakin, tasapuolisuuden nimissä.
"Olen pahoillani", hän sanoi ja hieraisi kalpeaa, pisamaista poskeaan kyynelistä.
"Minun ei ollut tarkoitus muistuttaa sinua menneistä."

Dinosauruksille ei tulisi paha mieli, kun ne tulivat kaikki silitellyiksi.
Eli hipaisi Aidan hiuksia huulillaan.
"Ei se mitään, luulen... Luulen, että se oli vain hyvä", hän totesi karhealla äänellä.
"Me... emme oikein koskaan puhuneet asioista."

Aida hengitti syvään rintakehä vavahtaen ja silitteli pieniä dinosauruksia. Hän nojasi päänsä miehen hartialle sydän edelleen levottomasti hakaten.
"Toivon, että olisin ollut tukenasi", hän sanoi pyyhkäisten poskiaan.
Hänen olisi pitänyt nähdä, ettei Tempestkään voinut hyvin. Miten hän saattoi olla niin sokea läheistensä onnettomuudelle?
"Miksi lähetit viestin vain minulle?"

"Aida, minä olin onnellinen puolestasi."
Eli oli ollut itse sitä mieltä, että naisen oli ehdottomasti tartuttava tilaisuuteen. Sellainen tuli vastaan vain kerran elämässä, totta kai siihen oli tartuttava.
Vaikka se sattuisi kuinka.
Hän suukotti Aidan hiuksia uudelleen.
Kylmä tunne hiipi syvälle ihon alle ja sai Elin värisemään.
"Minä en... Sinä olit minulle kaikkein rakkain."

"Niin sinäkin minulle", Aida sanoi onnettomana. Ja juuri siksi hänen olisi pitänyt ymmärtää olla Elin tukena – edes sen kamalan, kamalan hetken jälkeen. Ei paeta.
Hän nosti päätään niin, että näki miehen kasvot ja kauniit, vihreähippuiset silmät, ja silitti poskea pehmein sormin. Oliko hän tehnyt kertaakaan elämässään oikein Eliä kohtaan?
"Minä rakastan sinua. Olen rakastanut niin paljon kauemmin kuin ymmärsin."

Se oli ollut hirvittävän väärin Aidaa kohtaan.
Elin oli ollut tarkoitus matkustaa katsomaan tämän esiintymistä heti, kun hänen oma sopimuksensa olisi päättynyt.
Niin ei vain ollut koskaan tapahtunut.
Hän käänsi katseensa Aidan jäänsinisiin silmiin ja siirsi toisen kätensä naisen poskelle.
"Minäkin rakastan sinua."

Jäänsiniset silmät paloivat tuskasta ja kostuivat uudelleen.
"Ja olen niin pahoillani kaikesta", Aida vetosi ahdistuneena. Hän oli tehnyt typeriä asioita toinen toisensa perään, ajatellut jälkikäteen, jos silloinkaan. Eli olisi ansainnut niin paljon enemmän – niin paljon enemmän.
"Sinä olet minulle tärkein ihminen maailmassa. Olen niin kovin pahoillani, etten ole kohdellut sinua, niin kuin minun olisi pitänyt."

Eli pudisti päätään.
"Aida, ei se mitään", hän vakuutti ja silitti naisen poskea.
"Ihan totta. Et sinä ole tehnyt mitään väärää. Hölmöjä asioita, ehkä, mutta et mitään väärää."
Tärkeintä oli, että he olivat yhdessä nyt.
"Kaikki on hyvin."

Hölmöjä asioita. Niin kuin ollut sokea sille, kuinka Eli oli ollut aina hänen edessään. Niin kuin jättänyt miehen ja paennut pelkojaan ja tunteitaan. Niin kuin mennyt naimisiin Simonin kanssa toivoen, että jotenkin se tarkoittaisi, ettei hän rakastanut Eliä ihan yhtä paljon kuin ennenkin.
Aida kääntyi ja asettui hajareisin Elin syliin, halaten itsensä tiukasti miehen rintaa vasten ja kätkien kasvonsa tuttuun kaulataipeeseen.
"Anna anteeksi hölmölle."

Eli kietoi kätensä tiukasti Aidan ympärille, painaen kasvonsa vasten tämän kastanjanpunaisia hiuksia, hengittäen syvään tuttua tuoksua.
Tuoksua, joka oli tuttu jo vuosien takaa.
"Tietenkin", hän kuiskasi hiljaa.
"Jos sinäkin annat."

Aida näykkäsi miehen kaulansyrjää protestiksi.
"Sinulla ei ole mitään anteeksipyydettävää", hän vetosi ja silitti vaaleanruskeita laineita. Sydän hakkasi edelleen kipeästi. Ensin Eli, nyt Tempest. Eikö hänen olisi pitänyt ymmärtää edes toisen hätä?
"Sinä et ole koskaan tehnyt mitään väärää."

Eli ynähti.
"Olen pahoillani huolesta, jonka aiheutin", hän vetosi, silittäen Aidan selkää sormenpäillään.
Tempest oli ollut hyvin, hyvin onneton.
"Toivon, että pääsisimme pian katsomaan häntä. Mutta ei se kai käy, ennen kuin..."
Ennen kuin Tempest olisi riittävän hyvässä kunnossa.
Kylmyys levisi taas ihon alle.
"Hitto, toivottavasti Tiarnan pärjää."

Aida nojasi päänsä Elin hartialle ja tunsi kylmän, pahoinvoivan kouraisun vatsassaan. Mitä Tempest oli ajatellut? Mikä oli saattanut tehdä heidän ystävänsä niin onnettomaksi, ettei ulospääsyä ollut?
"Tiarnan-parka", hän vetosi kauhistuneena ja halasi Eliä tiukemmin.
"Luulen, että David ainakin käy huolehtimassa hänestä, joten hän ei ole yksin. Tämän täytyy olla aivan hirveää hänelle."

Eli saattoi vain kuvitella.
Ja ajatus siitä, että hänen rakkaansa olivat joutuneet kokemaan tämän saman, käsittämättömän kauhun ja avuttomuuden, oli melkein liikaa.
"Niin. Kyllä kaikki järjestyy."
Kun vain pääsisi käymään Tempestin luona. Halaamaan naista. Se tuntui nyt hirvittävän tärkeältä. Kun ei voinut tehdä mitään muuta.
Eli yskähti, yritti selvittää karheaa kurkkuaan.
"Mitä... Mitä sinä olet tehnyt tänään?"

Aida halasi Eliä onnettomana, sydän levottomalla, pahoinvoivalla intensiteetillä lepattaen ja kädet kylminä.
Kaikki järjestyisi. Totta kai järjestyisi. Kaiken olisi pakko.
Miksi Tempest oli tehnyt näin? Oliko Tiarnan nähnyt sen tulevan vai oliko mies yhtä järkyttynyt kuin hekin? Olisipa hän voinut jotenkin lohduttaa miestä.
”Mitä?” hän kysyi poissaolevana ja kohautti epätietoisena hartiaansa. Hetkeen hänellä ei ollut mitään muistikuvaa päivästään, ennen Davidiltä tullutta viestiä.
”Umm… Tapasin yhden Edisonin tuttavan ja kävin call-backissä Waitressiin.” Se tuntui kuitenkin kaikki kaukaiselta ja turhanpäiväiseltä.

Eli halasi Aidan vähän tiukemmin rintaansa vasten.
"Waitressiin? Sehän olisi upeaa", hän totesi, silittäen naisen selkää.
Oli pakko ajatella jotakin muuta. Siihen saakka, että he pääsisivät katsomaan Tempestiä.
Uskomatonta, kuinka vielä hetki sitten hän oli ollut täynnä iloa hyvin menneistä harjoituksista, ja nyt se kaikki oli pyyhkäisty pois.
Uusi päivä koittaisi, ja kun aurinko taas paistaisi, se paistaisi entistä kirkkaampana, eikö niin?

Aida hautasi kasvonsa Elin kaulansyrjään ja setvi vaaleanruskeita laineita hajamielisin sormin. Se, että Elin sydän löi vahvana rintakehän alla, tuntui jostain syystä melkein sietämättömän lohdulliselta, ja Aida painautui tiukemmin miehen lämpöön. Kylmyys tuntui saavan hänet värisemään.
Eli olisi voinut kuolla.
Ajattele jotain muuta.
”Millainen cast teillä on?” hän kysyi hiljaa ja hengitti Elin kaulaa vasten, imien itseensä tuttua tuoksua lohdun toivossa.

Olisi ehkä pitänyt nousta pois lattialta.
Kääriä Aida peittoon ja suojella tätä kylmältä.
Mutta juuri sillä hetkellä liikkuminen tuntui mahdottomalta. Oli paljon turvallisempaa vain pysytellä siinä, lattialle käpertyneenä.
Jos liikkuisi, jokin voisi mennä rikki.
Eli nielaisi ja yskähti, yrittäen häivyttää karheuden äänestään.
"Mahtava. Jonkin verran tuttuja... Muistathan Nellyn, Cosetten understudyn? Hän sai Emma Carewn, Jekyllin kihlatun, roolin."

Dinosaurusten silitys jatkui. Ainakin hän saattoi lohduttaa jotakuta.
"Niinkö? Olen onnellinen hänen puolestaan", Aida vastasi vilpittömästi ja haki päälleen paremman paikan Elin kaulataipeesta.
"Ihanaa, että cast vaikuttaa mukavalta. Toivon, että teillä tulee olemaan hurjan hauskaa yhdessä."

Eli nielaisi ja sulki silmänsä, haudaten kasvonsa Aidan hiuksia vasten.
"Minäkin toivon", hän mutisi hiljaa, yrittäen pitää itsensä kasassa.
"On ollut ikävä sitä. Kanssanäyttelijöitä."
Tempest oli ollut niin onneton, että oli yrittänyt päättää elämänsä.
Nyyhkäisy yritti paeta syvältä rintakehästä, dinosaurusten alta.
"Waitress. Sinusta tulisi upea Jenna."

Aida halasi Eliä tiukemmin ja nosti sitten päänsä, laskien kätensä miehen poskille ja tutkien vihreähippuisia silmiä.
"Eli", hän vetosi sydän onnettomana takoen. Samanlainen nyyhkäisy vaani jossain hänen vatsanpohjassaan, kun hän silitti miehen poskipäätä peukalollaan.

Ei tarvittu muuta kuin Aidan sanat, ja toinen, vielä kipeämpi nyyhkäys pakeni dinosaurusten suojaamasta rintakehästä.
Vihreähippuiset silmät olivat kyynelistä kosteat.
"Hänen on täytynyt olla hirvittävän onneton", Eli kuiskasi murtuneena.
"Miksei hän sanonut mitään? Miksen minä sanonut mitään?"

Aida piteli Elin kasvoja käsissään ja tutki kyynelisiä silmiä onnettomalla myötätunnolla.
"Hänen on täytynyt olla hirvittävän onneton", Aida myönsi ja silitti miehen poskea, pyyhkien hellästi kyyneliä.
"Miksi sinä et sanonut mitään?"

"Koska minä en... suunnitellut tekeväni niin."
Ei hän ollut tiedostanut olevansa niin onneton. Totta kai hän oli ikävöinyt Aidaa, mutta kiertue ei jatkuisi ikuisesti.
Hän vain meni pilaamaan kaiken typerällä teollaan.
Varjot olivat saaneet hänet kiinni varoittamatta ja yllättäen.
Ei kukaan olisi voinut tietää.
Kyyneleet valuivat silmistä poskille.

Aida silitti Elin poskia ja painoi suudelman toiselle, maistaen kyynelten suolan. Olisipa hän voinut jotenkin lohduttaa miestä. Suojella tätä maailmalta ja vaanivalta pimeydeltä.
"Mutta olit onneton", hän vetosi.
"Mikset kertonut, että olit onneton?"

"Minä olin onneton", Eli myönsi hiljaa, yrittäen saada itkun hallintaan.
Jos sille antaisi vallan, se saattaisi jatkua loputtomiin. Hän taisi itkeä samaan aikaan Tempestiä ja itseään, sitä, mitä heidän väleilleen Aidan kanssa oli tapahtunut.
"En halunnut huolestuttaa ketään. Sen takia Tempestkään ei varmasti ole sanonut mitään..."

Aida punoi sormensa Elin hiuksiin ja tukisti hellästi.
"Se oli hölmöä. Hyvin hölmöä", hän vetosi tavoitellen kevyttä äänensävyä. Onnettomuus viipyi silmissä, jotka suurina ja eksyneinä näyttivät jälleen hyvin samalta kuin vuosia sitten heidän ollessaan vasta lapsia.
"Se on varmasti syy, miksei hänkään ole sanonut mitään. Olisinpa tiennyt. Edes aavistanut jotain."

Eli nielaisi. Kurkkuun juuttunut kipeä pala ei suostunut katoamaan.
"Hyvin hölmöä", hän myönsi.
Totta kai ystävät halusivat tietää, jos oli huono olla. Hän oli yrittänyt suojella rakkaitaan, mutta päätynyt satuttamaan näitä vain entistä pahemmin.
Aidan eksynyt katse vihlaisi kipeästi.
"Hän peitti sen hyvin."

Aida silitti tukistamiaan hiuksia ja painoi uuden suudelman Elin poskelle. Miehen läheisyys oli aina ajanut hänen murheensa pois. Eli oli ollut hänen paras ystävänsä jo lapsena, ja hän oli kiivennyt Elin sänkyyn, kun ei saanut ahdistukseltaan unta. Ja Eli sai hänet unohtamaan musertavilta tuntuvat paineet ja odotukset, riidat äidin kanssa, rikkinäisen kehon, joka oli saada hänet itkemään tultuaan työnnetyksi äärirajoilleen.
"Niin peitti", Aida myönsi tutkien Elin silmiä, sydän levottomana takoen.
"Kertoisithan, jos olisit onneton?"

"Kertoisin."
Jos hän olisikin vielä aikaisemmin ollut riittävän hölmö padotakseen kaiken sisälleen, viimeistään Tempestin epätoivoinen teko muistutti häntä siitä, että asioista oli pakko puhua.
Hän huokaisi hiljaa ja irrotti toisen kätensä Aidan ympäriltä pyyhkäistäkseen silmiään.
"Pitää keksiä jotakin, jolla piristää Tempestiä, kun hän on sairaalassa. Hän inhoaa niitä."

Aidakin pyyhki Elin poskia, siloitti kauniita, kosteita ripsiä hellin sormenpäin.
"Olet oikeassa. Voi taivas, miten toivon, että hän tulee kuntoon. Oletko kuullut mitään Tiarnanista? Miten hän jaksaa?" hän kysyi ja tunsi onnettoman myötätunnon piston miehen puolesta. Olikohan Tempest lähettänyt miehelle viestin, niin kuin Eli hänelle?

Tiarnan joutuisi palaamaan tyhjään kotiin.
Eli muisti, miltä oli tuntunut palata kotiin ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun äiti oli kuollut. Kaikkea katsoi uusin silmin: nojatuolin käsinojalle hylätty aamutakki, pöydälle unohtunut teekuppi, pukeutumispöydälle levitetyt meikkituotteet.
Niiden siivoaminen tarkoitti samalla äidin kädenjälkien hävittämistä.
Mutta Tempest tulisi kuntoon ja palaisi vielä kotiin.
"David menee varmasti käymään..."

"Niin", Aida vastasi tutkien Elin vihreähippuisia silmiä. Ajatus Tempestistä ja Tiarnanista särki hänen sydäntään, mutta Elin onnettomuus oli repiä hänet rikki. Hän halusi lohduttaa miestä, mutta mitä lohtua tällaisessa tilanteessa oli?
David pitäisi huolta Tiarnanista.
"Oletko sinä kunnossa?" hän vetosi hiljaa ja hipaisi melkein haikeasti miehen nenänpäätä sormenpäällään.

"Mmh, olen", Eli vastasi ja pyyhkäisi viimeisen kyyneleet rannettaan vasten.
"Olethan sinä?"
Vaaleat kulmat painuivat huolestuneina alemmas, ja hän nosti kätensä hipaisemaan Aidan poskea.
"Meidän pitäisi ehkä nousta täältä lattialta."

"Olen", Aida vastasi ja nojautui suutelemaan miehen kyynelien raidoittamaa poskea, haluten pyyhkiä pois Elin surun. Hän olisi kunnossa. Eli oli tässä – Eli oli elossa ja antoi anteeksi hänen hölmöt tekonsa ja hänen sokeutensa.
Ja Tempest oli hengissä. He varmistaisivat, että ystävä ei jäisi yksin eikä onnettomuus huomaamatta.
"Ehkä", hän myönsi, painoi vielä yhden suudelman Elin poskipäälle ja nousi sitten jaloilleen, ojentaen kätensä miehelle.

Eli tarttui Aidan käteen ja nykäisi itsensä kevyesti pystyyn.
Jos hän ei voisi tehdä mitään muuta, hän voisi pommittaa Tempestiä kissavideoilla. Ja ehkä Tiarnaniakin, mies tuntui olevan hyvin ihastunut kahteen itämaiseen, jotka nykyään asuttivat suurta kattohuoneistoa.
Kaikki tulisi kääntymään hyväksi.
Hän veti syvään henkeä ja veti Aidan tiukkaan halaukseen.
"Onko kylmä?"

Aida painautui Elin rintaa vasten ja kiersi kätensä tiukasti hoikan miehen vyötärölle. Kylmä tuntui viipyvän hänen sisällään – viipyvä pelko, joka viipyi hyisenä hänen raajoissaan. Saattoi toki olla, että helmikuinen Lontoo olisi tarvinnut enemmän vaatettakin kuin kevyen, puolihihaisen mekon.
"Vähän", hän myönsi kuunnellen dinosaurusten alla sykkivää sydäntä.
Painavat askeleet käytävässä saivat hänet jähmettymään, olkapäät jännittyen, mutta ne rentoutuivat jälleen, kun askeleet kulkivat oven ohi.
"Haluaisitko tehdä jotain?"

Eli oli aikeissa ehdottaa yhteistä kylpyä - he voisivat liota kylvyssä kaikessa rauhassa, antaa veden huuhtoa pois kylmyyden ja kauhun.
Hänen ajatuksensa kuitenkin katkesi, kun Aidan hartiat jännittyivät.
Askeleetko sen olivat aiheuttaneet?
Miehen kulmat kurtistuivat kevyesti.
"Aida, onko Simon käynyt täällä uudelleen?"

Aida nojasi poskensa Elin rintaa vasten ja leikitteli paidan dinosauruksilla hetken. Olisiko parempi, jos Eli ei murehtisi asiaa? Tai pelkäisi törmäävänsä järkensä menettäneeseen mieheen rappukäytävässä?
"Pari kertaa. Tai ehkä parikymmentä", hän sanoi hieraisten pisamaisen nenänsä pieltä ahdistuneena.
"Olen vain vähän kotona, joten yleensä hän jättää kirjeitä."

Elin kulmat painuivat alemmas.
"Aida..." hän vetosi, painaen kätensä kevyesti naisen harteille, suoristaen käsivartensa jotta saattoi nähdä tämän kasvot kunnolla.
Muisto Simonin vierailusta sai kylmän nyrkin työntymään palleaa vasten.
"Mikset ole sanonut? Onko hän satuttanut sinua?"

Aida kohtasi Elin katseen ja pureskeli levottomana alahuultaan.
"Ei tietenkään ole", hän vakuutti painaen katseensa ja liikahti ahdistuneena.
"Ei sillä ole väliä. Olen vain harvoin kotona, kun hän on käynyt ovella, enkä yleensä avaa ovea." Hän ei tekisi sitä virhettä uudelleen, että päästäisi Simonin sisään. Miehen epätoivo kauhistutti häntä ja samaan aikaan patosi ahdistusta hänen sisälleen. Hän ei halunnut satuttaa Simonia – mutta tunsi tekevänsä juuri niin, kun yritti kiemurrella polvilleen vajonneen miehen otteesta, joka vain kiristyi hänen vyötärönsä ympärille.
"Samuel ajoi hänet pois viikko sitten ollessaan täällä."

Eli räpäytti silmiään.
"Ei ole väliä? Aida!"
Hänen äänensävynsä oli terävämpi, kuin hän olisi halunnut. Ehkäs e johtui siitä, että tieto Tempestin ahdingosta oli saanut hermot kiristymään jo valmiiksi.
"Simon vaanii ovellasi, eikä sillä ole muka väliä? Ja hitto, Samuel on joutunut ajamaan hänet pois?"

Aida kohotti katseensa terävästä äänensävystä ja räpäytti hämmentyneenä, ennen kuin punertavat kulmat painuivat asteen.
"Hän vain haluaa puhua minulle", hän sanoi turhautuneena ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan.
"Hän on menettänyt järkensä, mutta mitä minun on tarkoitus tehdä? Soittaa poliisille? 'Hyvä poliisisetä, hakisitteko surullisen, tulevan ex-mieheni pois soittamasta ovikelloani?'"

"No sehän tässä on ongelma!"
Eli pudisti päätään ja pyyhkäisi toisen käden läpi hiuksistaan, jättäen ne villiin pörröön.
"Hän ei ole enää järjissään. Hän löi sinua!"
Olkoon, ettei lyönti ehkä ollut tähdätty Aidaan, mutta silti. Hento nainen oli paiskautunut päin keittiötasoa ja saanut aivotärähdyksen.
"Vaikka sitten soittaa poliisille. Ei tämä voi jatkua näinkään!"

"Se oli vahinko!" Aida protestoi ahdistuneena, jäänsiniset kissansilmät tulta välkähtäen. Ei Simon ollut väkivaltainen mies. Ei ainakaan ollut ollut, eikä mies ollut tarkoituksella heittänyt häntä.
"Olen jo satuttanut häntä enemmän kuin luulin mahdolliseksi – en voi soittaa poliiseja tai uhkailla häntä lähestymiskiellolla. Varmasti hän tulee pian järkiinsä."
Lakkaisi anelemasta häneltä asioita, jotka kummittelivat häntä yön tunteina. Hiipivät iholla ja saivat hänen olonsa levottomaksi.

"Silti! Aida, hitto, sinulta meni taju!"
Eli ei kyennyt enää pysymään paikoillaan vaan nykäisi itsensä liikkeelle, upotti sormensa hiusten joukkoon ja harppoi levottoman ympyrän.
"Mitä, jos seuraava vahinko heittää sinut alat portaita? Katkaisee niskasi?"
Sydän hakkasi levotonta rytmiä.
"Ennen kuin hän ehtii tulla järkiinsä!"

Aida kiersi käsivarret ympärilleen ja tuijotti Eliä ahdistunut, kireä kulma hartioissaan. Sydän takoi villisti, eikä hän ollut varma, mitä sanoa.
"Ei hän tekisi sellaista", hän vastasi turhautuneena.
"Enkä minä avaa hänelle enää ovea! Ja osaan kyllä huolehtia itsestäni. En ole täysin avuton, luoja."

"Ja sinun paiskomisesiko kuului hänen repertuaariinsa?"
Elin liike muuttui levottomammaksi, askeleet pitenivät ja ympyrä suureni.
Ei hän ollut Aidalle vihainen, mutta huoli sai hänet käyttäytymään hölmösti.
"Entä jos hän yhyttää sinut kadulta? Tai käytävästä?"

Aida puri hampaat yhteen levottomana, kulmat painuen ja tuijotti Eliä ahdistunut, villi hehku jäänsinisissä silmissään.
"Se oli vahinko! Olen pahoillani, että hän kävi sinun päällesi, mutta ei se ole hänen tapaistaan." Vaikka Simon olikin lyönyt Elin leuan sijoiltaan jo paljon aikaisemmin.
"Voi luoja! Mitä kuvittelet hänen tekevän? Ei hän halua tappaa minua. Hän anelee uutta mahdollisuutta avioliitolle tai tarpeeksi epätoivoiseksi käydessään pääsyä sänkyyni viimeisen kerran – ehkä en ole hengenvaarassa, etkö luule?"

Eli jähmettyi kesken liikkeen ja käänsi katseensa Aidaan.
Hetken hän ei osannut kuin tuijottaa.
"Simon anelee... mitä?"
Hän olisi voinut huomauttaa, että se ensimmäinenkään kerta, joka oli saanut Aidan paiskautumaan vasten keittiötasoa, oli tuskin ollut Simonin tapaista.
Miesparka oli rikki, eikä tämän käytökseen sen vuoksi voinut luottaa.

Aida tuijotti takaisin sydän hakaten, epätietoisena siitä, mikä osa oli järkyttänyt Elin hiljaiseksi. Eikö hän ollut kertonut ennenkin? Vai oliko hän harhautunut taas kesken tarinan johonkin muuhun?
Ehkä hänen ei pitäisi toistaa.
Mutta ahdistus repi häntä rikki.
"Hän ei suostu allekirjoittamaan eropapereita, koska hän haluaa uuden mahdollisuuden avioliitolle", hän sanoi.
"Ja kun en suostu ja hän käy epätoivoiseksi, hän anelee pääsyä sänkyyni."

Elin leukaperät kiristyivät, kun hän nykäisi itsensä jälleen liikkeelle.
Se ei vain käynyt päinsä.
Simon ei voinut ilmestyä oven taakse, ja anella Aidaa...
Hän upotti sormet syvälle hiuksiinsa.
"Hitto, Aida, eivät asiat voi vain jatkua näin!"

Turhaumus nosti päätään ja sai Aidan rintakehän kohoilemaan kiivaammin levottoman hengityksen tahdissa.
"Mitä minun on tarkoitus tehdä?!" hän huusi takaisin ahdistus tukehduttavana möykkynä rinnassaan. Pelkkä muisto sai hänen olonsa sietämättömäksi. Miten sellaiseen oli tarkoitus suhtautua?
Mikä sai Simonin käyttäytymään niin?

"En minä tiedä!"
Eli pyörähti ahdistuneena ympäri, harppoi ovelle ja sitten taas takaisin, katse levottomasti asuntoa kiertäen.
Kammottavat mielikuvat yrittivät ryömiä hänen mieleensä. Voisiko Simon olla niin epätoivoinen, että menisi tässäkin asiassa liian pitkälle. Että yrittäisi...
Hän pudisti rajusti päätään.
"Mennä sinne poliisin puheille!"

Aida tuijotti Eliä ja tunsi hetken levottoman, kylmän viillon, kun mies suuntasi ovelle.
"Ja sanoa mitä, Eli?" hän haastoi raastaen sormet läpi kesyttömistä, kastanjanpunaisista hiuksistaan.
"Simon ei ole rikkonut lakeja – muuta kuin käynyt sinun päällesi. Mikään laki ei kiellä häntä tuomasta kirjeitä postiluukkuuni tai soittamasta ovikelloa tai pyytämään minua puhumaan!"

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   La Helmi 24, 2018 2:13 pm

"Hän pahoinpiteli sinut!" Eli parahti.
Paiskasi pienen naisen luotaan niin, että tämä meni tajuttomaksi.
Sen oli pakko olla pahoinpitely.
Ei syyksi riittänyt, ettei Simon ollut tarkoittanut sitä pahalla. Ei varmasti tarkoittaisi sitäkään, jos työntäisi naisen vahingossa alas portaita tai...
"Hän anelee sinua sänkyyn!"

"Se oli vahinko!" Aida huusi takaisin ja lähti hänkin harppomaan sohvanedustaa, ahdistus kuvottavana vatsassaan. Hän vilkaisi Eliä tuskastuneena.
"Sekö minun on tarkoitus kertoa poliisille?! Kiltti poliisisetä, pyydä miestäni olemaan anelematta minua sänkyyn. Mitä arvelet, että he tekisivät asialle?!"

"Se on ahdistelua!"
Miten Aida ei nähnyt sitä?
Simon oli epätoivoinen, murtunut mies, mutta se ei oikeuttanut tällaista käytöstä.
"Mitä, jos jotain sattuu? Kun minä tai Samuel emme ole paikalla?"

"Olemme vielä naimisissakin. Mitä poliisi aikoo tehdä asialle?" Aida vetosi turhautuneena, kiihtynyt tuli äänessään. Ajatus sai pahoinvoinnin nostamaan päätään. Miksi Simon teki niin? Miksi mies pakotti hänet sellaiseen tilanteeseen?
"Voi luoja Eli! Mitä sinä kuvittelet sattuvan?"

"Lähestymiskielto tai... tai jotakin. En minä tiedä!"
Hän pysähtyi kesken liikkeen lähelle parvelle johtavia portaita ja jäi katselemaan Aidaa ahdistuneena.
"Jos hän..."
Hän ei kyennyt sanomaan sitä ääneen, pelkkä ajatus tuntui iskevän vatsaa jääkylmällä tikarilla.

Aida tuijotti Eliä ahdistuneena.
Vaikka hänellä olisi perusteet lähestymiskieltoon, miten hän voisi tehdä niin Simonille? Satuttaa miestä vielä lisää? Simon oli ollut pohjattoman lempeä, kärsivällinen, hyvä mies, joka viihtyi niin luontevasti omana itsenään, että hän oli kuvitellut voivansa olla onnellinen miehen kanssa.
Ja nyt... Ainoa asia, joka muuttui oli hänen tulonsa miehen elämään.
"Jos hän mitä, Eli?" Aida haastoi.

"Jos hän pakottaa sinut sänkyyn, kun et suostu!"
Elin ääni särkyi loppua kohti, ja hänen oli painettava käsi silmiensä suojaksi.
Mielikuvat, jotka yrittivät ryömiä hänen tietoisuuteensa, saivat olon pahoinvoivaksi.
"Aida, Simon tarvitsee apua..."

Mielikuva kummitteli joskus myös Aidan mielessä. Mutta Simon ei ollut sellainen eikä tekisi sellaista.
Simon tarvitsi apua eikä ollut oma itsensä, se oli totta. Hän ei ollut tuntea miestä. Mutta Simon ei ollut sellainen mies.
"Minä en ole avuton", hän sanoi turhautuneena.
"En ole avuton neito pulassa, jota isojen miesten tarvitsee suojella. Luoja! Luuletko, että minä antaisin hänen tehdä niin?"

"Minä tiedän, ettet sinä ole", Eli puhahti aivan yhtä turhautuneena.
"Mutta Aida, minäkään en voinut mitään, kun hän puski minut lattiaan. Jos..."
Jos Simon todella menettäisi järkensä, pienellä Aidalla ei välttämättä olisi mahdollisuuksia.
Eli hieraisi ahdistuneena kasvojaan.
"Minä en halua, että sinuun sattuu."

Aida tuijotti takaisin. Pahoinvointi uhkasi nousta ylös vatsasta ja huone keinahti.
Ei, hän kieltäytyi ajattelemasta sitä. Simon ei ollut sellainen mies – mies saattoi menettää järkensä ja muuttua tunnistamattomaksi, mutta Simon ei koskaan satuttaisi häntä.
"Minuun ei satu", Aida vastasi ahdistus kuvottana rinnassaan. Hän tunsi olonsa sietämättömäksi ja astui lähemmäs Eliä.
"Kaikki on ihan hyvin, oikeasti."

"Aida, ei ole."
Eli upotti sormensa hiuksiinsa ja raastoi niitä tuskastuneena.
Hän tunsi olonsa niin hirvittävän avuttomaksi.
Tempest oli sairaalassa, koska oli yrittänyt riistää henkensä, ja Simon vainosi Aidaa, aneli tältä jotakin kammottavan sopimatonta.
Eikä hän voinut tehdä mitään.

Ei ollut.
Aida tiesi sen, muttei tiennyt, miten käsitellä tunnetta sisällään. Kuin hän ei voisi selvitä hetkeäkään näin, ei asettua paikalleen, ei ajatella, ei hengittää. Kaikki oli jotenkin vinossa ja sekaisin.
Tempest oli yrittänyt tappaa itsensä. Eli oli melkein lakannut olemasta. Simon oli menettänyt järkensä. Hän oli tuhonnut miehen elämän. Hänen piti yrittää saada avioero ilman miehen suostumusta ja hän tunsi olevansa typerä, eksynyt lapsi.
Kaikki oli sekaisin.
"Eli", hän vetosi ahdistuneena ja siirtyi lähemmäs, yrittäen laskea kätensä miehen dinosaurusten kirjomalle rintakehälle. Sitten hän kiipesi varpailleen ja painoi suudelman miehen huulille.

Asiat eivät olleet hyvin.
Eli ojensi käsivartensa ja painoi Aidan rintaansa vasten, vastaten suudelmaan ennen kuin hautasi kasvonsa kastanjanpunaisiin hiuksiin.
"Minä tiedän, ettet sinä ole avuton, et ole neito pulassa", hän vakuutti tukahtuneesti.
"Mutta minä pelkään puolestasi."

"Kaikki on hyvin", Aida sanoi kiertäen käsivartensa Elin niskalle ja rutistaen itsensä miehen rintaa vasten.
Kuvottava ahdistus mylläsi hänen sisällään.
"Ei sinun tarvitse pelätä. Minulle ei tapahdu mitään."
Hän hautasi kasvonsa miehen kaulataipeeseen.
"Kaikki on sekaisin, enkä tiedä mitä tehdä tai tuntea. En halua tuntea näin."

Ei Elikään tahtonut, että Aida joutuisi tuntemaan niin.
"Me keksimme kyllä jotakin", hän vakuutti hiljaa.
Jonkun oli pakko tietää, mitä tällaisessa tilanteessa tuli tehdä.
"Ehkä voisin olla yöt täällä silloin, kun olet kotona."

"Sinä voit olla yöt täällä, milloin haluat", Aida vastasi Elin kaulaa vasten. Sydän hakkasi levottomana. Kaikki tuntui levottomalta, kuin ahdistus olisi kulkenut ihon alla ja etsinyt tietä ulos.
"En tiedä, miten tuntea näin."
Hän kohotti päänsä ja katsoi miehen vihreähippuisia silmiä eksyneenä.
"Anna minun tuntea jotain muuta?"

Kaikki oli pielessä.
Eikä Eli tiennyt, mitä olisi tehnyt.
Se oli hirvittävä, hirvittävä tunne.
Hän kohtasi jäänsinisten silmien katseen ja painoi päänsä vetääkseen Aidan suudelmaan.
Se ei olisi ratkaisu.
Mutta juuri nyt ei voinut muuta kuin yrittää selvitä. Yrittää selvitä, niin että voisi todella tehdä jotakin.
Hän siirsi kätensä Aidan reisille nostaakseen tämän syliinsä.

Aida vastasi suudelmaan punoen sormensa vaaleanruskeisiin laineisiin ja kiersi kätensä sitten Elin niskalle, ponnistaen ketterästi hajareisin miehen syliin.
Ei ollut väliä, mitä he ristisivät nyt.
Hän halusi tuntea jotain muuta. Jotain muuta kuin kuvottavaa, muun tieltään syövää, avutonta ahdistusta. Hän oli viettänyt nuoruutensa kiipeämällä Elin sänkyyn, kun oli tuntenut olonsa kurjaksi. Hän oli käpertynyt pojan kylkeen, silitellyt tämän tuttua, lämmintä kehoa ja maistellut kaulataivetta suudelmin, koska se tuntui hyvältä.
Hän oli ollut ajattelematon, typerä, typerä typerys.
Nyt he voisivat auttaa toisiaan unohtamaan.

Elikin muisti ne ajat.
Kun hän oli tehnyt parhaansa ollakseen Aidan tukena, tarjotakseen tälle turvaa ja lohtua, samalla kun varttuva keho oli halunnut pettää hänet.
Viimeksi Simonin saapuminen oli keskeyttänyt heidät.
Eli painoi Aidan vasten keittiön tasoa ja siirsi kaktuksen toisella kädellään kauemmas, samalla kun valui suutelemaan Aidan kaulaa.
Hetkeksi muuta ajateltavaa. Oli kerättävä voimia.

Tuttu kosketus kaulalla herätti sähköistävät, vatsanpohjaa kutittavat väreet, ja hetken Aidan mielessä vallitsi ihana levollisuus: kaikki oli nyt juuri niin kuin pitikin. Tässä pienessä asunnossa mikään ei voisi koskettaa heitä. Mikään ei voisi tulla heidän väliinsä tänään.
Ja hän voisi tehdä, mitä hänen olisi pitänyt kaikki ne vuodet sitten.
Aida kiersi jalkansa lujemmin Elin lantion ympärille ja tarttui paitaan, kiskoen sen malttamattomana miehen pään yli. Sitten hän nojautui suutelemaan rakasta kaulataivetta, näykkimään sen lämmintä ihoa kutsuen. Kädet kulkivat pehmeinä alas vatsaa.

Sähköinen ritinä takertui hiuksiin, kun Aida veti paidan hänen päänsä yli.
Dinosaurukset päätyivät jälleen lattialle, mutta tämä oli niille vielä vieras.
Entä, jos ovikello soisi? Tai puhelin?
Heidän ei tarvitsisi vastata.
Eli antoi käsiensä vaeltaa malttamattomana hameen helman alle, kohottaen sitä samalla kun sormet hyväilivät Aidan reisiä.
Heidän oma, pieni maailmansa, tämän hetken.

Nyt sykkeessä kulkeva levottomuus oli hyvää. Addiktoivaa, humalluttavaa levottomuutta, joka oli saada kädet tärisemään kaipauksesta päästä lähemmäs.
Aida näykkäsi Elin kaulaa, kun siveli vatsaa ja avasi housut, ujuttaen kätensä niiden sisään.
He ehtisivät olla kiireettömiä koko loppuyön.

Jos tämä yö olisi heidän.
Eli tukahdutti matalan voihkauksen Aidan hiuksia vasten, samalla kun kädet hakeutuivat alushousujen reunalle, alkaen ujuttaa sitä pois tieltä.
Koko yö aikaa.
Vaikka Simon palaisi, heidän ei tarvitsisi päästää miestä sisään.
Hänen kätensä liukui tuttavallisesti alemmas, he tunsivat toisensa jo läpikotaisin. Oli ollut vuosia aikaa oppia.

Aida puri alahuultaan ja sulki silmänsä hetkeksi. Hänen maailmaansa ei mahtunut muuta kuin Eli ja kosketus, jota hän oli kaivannut paljon kauemmin kuin oli ymmärtänyt.
Aida sysäsi Elin housuja paremmin pois tieltä, veti itsensä lähemmäs tason reunaa ja kutsui miestä. Koko yö aikaa, mutta hän halusi Elin nyt.

Eli painoi huulensa hamuamaan Aidan huulia samalla kun nykäisi naisen alushousuja syrjään melkein kärsimättömästi.
Ei, rehellisen kärsimättömästi. Niin kärsimättömästi, että ne taisivat jäädä hylättyinä Aidan vasemman nilkan ympärille.
Sellaista sattui joskus, kun kaipasi toista erityisen epätoivoisesti lähelleen.
Hän siirsi kätensä Aidan lantiolle ja veti tämän aivan lähelleen.

Ja Aida kiersi itsensä miehen ympärille, jalat lantiolle ja niskalle unohtuneet kädet tiukasti laineikkaisiin hiuksiin punoutuen.
Ehkä ahdistus ja kaikki patoutunut, neuvoton tunne kiihdyttivät hänen pulssiaan. Mutta ne eivät sopineet hänen maailmaansa. Se oli varattu Elille, kiivaalle, yhteisessä rytmissä kulkevalle hengitykselle, euforiasta humaltuneille suudelmille, onnellisille naurun hyrähdyksille ja tajunnan hämärtäville mielihyvän aalloille, jotka saattoivat kantautua naapureillekin.

Mieluummin se kuin vihainen, epätoivoinen huuto, joka oli vallannut asunnon edellisellä kerralla.
Eikä silloinkaan kukaan ollut tainnut työntää lappua oven alitse valittaakseen.
Eli ei enää luottanut jalkoihinsa, vaan nojasi raskaasti Aidaa vasten, hengitys yhä kiihkeässä rytmissä kulkien.
Hän ei halunnut antaa ajatusten vielä vyöryä ylitseen, vaan kietoi käsivartensa naisen ympärille ja painoi raukeiden suukkojen rivin tämän kaulalle.

Aida piteli Eliä, jalat turvallisesti miehen ympärille kierrettyinä, kädet laineikkaita hiuksia silittäen.
Sydän hakkasi rajuna kylkiluita vasten.
Muun maailman ei tarvitsisi löytää heitä täältä. Kylmyys oli kadonnut hänen sisältään.
"Olet uskomaton", hän kuiskasi hamuten miehen korvaa hellästi.

Eli hengitti syvään Aidan tuoksua, joka oli sekoitus shampoota, hajuvettä ja jotain muuta, sitä, mikä oli säilynyt muuttumattomana vuosien läpi.
Jonka hän muisti jo niiltä ajoilta, kun Aida oli ollut vain viaton vieras hänen vuoteessaan.
"Itse olet..." hän kuiskasi käheästi, suoristautuen vasta kun oli varma, etteivät jalat pettäisi häntä.
Kädet siirtyivät Aidan poskille, jotta hän sai painettua suudelman tämän huulille.

Aida potkaisi alushousut irti nilkastaan.
Hän vastasi miehen suudelmaan, uppoutuen Elin huulien makuun. Sormet sivelivät hellinä miehen niskaa.
"Mennäänkö sänkyyn?" hän kuiskasi pehmeästi kehräten. He voisivat käpertyä sylikkäin, kuten olivat tehneet jo vuosia sitten. Ja ottaa uusinnan, jos maailma uhkasi rikkoa levollisen onnen hänen sisällään.

Liike sai Elin nauramaan pehmeästi.
"Olin kärsimätön", hän myönsi, samalla kun kietoi kätensä paremmin Aidan ympärille nostaakseen tämän hajareisin syliinsä.
Portaat parvelle olivat kapeat.
"Mennään sänkyyn", hän kuiskasi pehmeästi ja suuntasi kohti parvea.

Aida kiersi kätensä paremmin Elin niskalle ja hamusi kaulaa pehmein suudelmin miehen kantaessa hänet ylös portaita ja kaupungin valojen raidoittamaan sänkyyn.
Aida vajosi peittojen joukkoon ja veti miehen perässään, kietoutuen tiukasti tämän kylkeen, suudellen kaulataivetta rakastaen, kuten oli tehnyt jo vuosia, vuosia sitten. Eli veti häntä vastustamattomasti puoleensa. Hänen olisi pitänyt ymmärtää se jo silloin.

Eli nauroi pehmeästi ja silitti Aidan kastanjanpunaisia hiuksia.
"Aida, sinulla on vielä vaatteet päällä", hän huomautti, ilman minkäänlaista taka-ajatusta.
Ei kukaan halunnut nukahtaa päivän vaatteet päällään, aamulla olo olisi ikävä.
Sänkyyn käpertyminen oli huomattavasti vähemmän kiusallista kuin vähän yli kymmenen vuotta sitten, kun hänen kehoparkansa oli vasta totuttelemassa uusiin tuntemuksiin. Olotiloihin.
Muisto sai Elin hymisemään naurusta samalla kun hän ojensi käsiään, auttaakseen herrasmiesmäisesti Aidaa riisuutumaan.

Silmät hämärässä siristyen Aida käänsi itseään niin, että Eli saattoi avata mekon vetoketjun ja auttaa vetämään sen hänen päänsä yli. Laivastonsinisen ja valkoisen kirjava vaate lennähti sängyltä upottavalle, vaalealle matolle.
Aida nojautui Elin lämpimään kylkeen ja tunsi ihastuttavan, sähköisen väreen miehen ihosta omaansa vasten. Hän hautasi kasvonsa takaisin tuttuun kaulataipeeseen, hengittäen sen lämmintä ihoa vasten, hamuten sitä huulillaan. Käsi kiertyi tottuneesti Elin ympärille ja jäi piirtelemään hajamielisiä kuvioita vatsalle.
”Tiesitkö, että halusin tehdä näin jo silloin? Vuosia sitten, kun hiivin sänkyysi nukkumaan.”

Eli kiemursi lopullisesti eroon housuistaan ja kävi sitten makuulle Aidan vierelle, kiskoen toisella kädellä peitettä heidän suojakseen. Hän veti naisen kainaloonsa ja painoi pehmeän suukon kastanjanpunaisten hiusten joukkoon.
Todellisuus saisi pysyä poissa vielä hetken. Antaa heidän kerätä voimiaan, ennen kuin se työntyisi vääjäämättä pieneen asuntoon yhdessä nousevan auringon kanssa.
Aidan sanat saivat vihreähippuiset silmät siristymään.
"Niinkö?"

"Mmmh", Aida vastasi myöntävästi huvittuneena kehräten ja näykkäsi Elin kaulansyrjää. Hän rakasti miehen ihoa, sen lämpöä ja tuoksua – miten sen kosketus hänen ihoaan vasten tuntui saavan sähkön kulkemaan koko kehon läpi, kuinka hän tunsi humaltuvansa Elin läheisyydestä. Kykenemättömänä pysymään erossa.
"Olet aina maistunut vastustamattoman hyvältä", hän lisäsi suudellen miehen kaulataivetta.

"Sinä et tehnyt elämästäni aikanaan helppoa", Eli nauroi, antaen sormiensa vaeltaa Aidan kyljellä.
Mutta siihen aikaan Aidalla oli ollut Samuel. Ja kuten hyvän ystävän kuului, Eli oli pysynyt syrjässä. Alkanut seurustella, vaikka tunsikin olonsa jo silloin kammottavaksi valehtelijaksi.
Hänen sydämensä kuului jo toiselle.
Huulten kosketus kaulalla sai hänet värähtämään.

"Niinkö sanot?" Aida nauroi hyristen miehen ihoa vasten ja painautui lähemmäs kylkeä, näykkien kaulataivetta ja solisluuta. Hän ei ollut ollut voida pitää itseään erossa pojasta, vaikka oli seurustellut Samuelin kanssa – ei voinut estää itseään painautumasta Elin syliin, ei estää itseään suutelemasta ihoa vieressään.
Hän ei ollut tainnut olla myöskään Elin tyttöystävän mieluisimpia ihmisiä.
Ei ollut ollut Edithinkään. Paha, paha Aida.
Mutta hän voisi hävetä aamulla kaikkea tekemäänsä väärää.
Nyt hän hamusi Elin korvaa lämpimästi ihoa vasten puhaltaen, sormet miehen niskaa sivellen.

Eli nauroi hiljaa.
"Mmm, luulisi, että muistaisit", hän totesi, juoksuttaen sormiaan Aidan selällä.
Se oli ollut joskus hyvin, hyvin vaikeaa aikaa teinipojalle.
Ei Eli silti olisi vaihtanut niitä kokemuksia pois, rakkaita muistoja kaikesta huolimatta.
Niskaa hyväilevät sormet olivat melkein liikaa.
"Luulin, että meidän oli tarkoitus nukkua..."
Vihreähippuiset silmät siristyivät ilkikurisesti.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   La Helmi 24, 2018 2:13 pm

Niskaa hyväilevät sormet eivät lopettaneet.
Aida oli aina ollut tavattoman hyvä harhauttamaan itseään ikävistä ajatuksista, pelottavista, aikuisista asioista ja päätöksistä, mustista peloista ja huolista.
Hän näykkäsi miehen korvanlehteä ja hamusi korvaa tavalla, jonka tiesi lähettävän väreet alas koko kehoa.
"Haluatko nukkua?" Aida kysyi pehmeästi ja silitti Elin vatsaa kevyin, mitä hellimmin härnäävin sormin.

Eli huokaisi hiljaa.
"Minä olen nykyään aikamies, ei sitä jaksa niin kuin ennen..." hän vetosi.
Ja kietoi sitten sormensa Aidan vyötärölle ja kiepautti naisen kevyesti vatsansa päälle.
"Luuletko tosiaan, että voisin edes harkita nukkuvani nyt?"
Hän siirsi kätensä hellästi Aidan poskille vetääkseen tämän mukaan suudelmaan.

Aida nauroi hyväntuulisella, vapautuneella kehräyksellä ja asettui ketterästi Elin päälle. Hän vastasi suudelmaan, pyyhkäisten miehen hiuksia ja samalla herkkää niskaa.
"Ei teistä aikamiehistä tiedä", hän vastasi ja karkasi suudelmasta suutelemaan miehen kaulaa, itseään pehmeästi keinauttaen.

Eli antoi käsiensä juosta poskilta kaulalle, siitä käsivarsille ja hitaasti Aidan lantiolle.
Hänellä oli ollut vuosia aikaa tutustua naisen vartaloon, eikä se silti lakannut hämmästyttämästä häntä.
Sormet juoksivat hitaasti sivelemään reisiä.
"Me saatamme yllättää monellakin tapaa", hän myönsi hiljaa, vaikka koherentin lauseen muodostaminen tuntuikin sillä hetkellä melkein mahdottomalta.
"Luoja, Aida, rakastan sinua..."

Aida hyrähti silmät lämpimästi siristyneinä, kosketti hellästi Elin kättä ja antoi heidän sitten sulautua yhteen. Tarpeeksi leikkimistä.
Hän oli ollut häkeltynyt ensimmäisellä kerralla, kun oli vihdoin ylittänyt ystävyyden rajat peruuttamattomasti – siitä miten he sopivat yhteen, kuin palapelin palat.
Miksi hän ei ollut tehnyt niin aina.
Hän unohtui täysin Elin kosketukseen, keinui kiihtyvällä tahdilla mielihyvä sisällä pyörteillen. Kädet hipoivat miehen kylkiä ja rintaa, ja Aida kumartui painamaan suudelman miehen huulille, ennen kuin jatkoi pää taakse kallistuen ja saattoi unohtaa kaiken paitsi sen, miten uskomattoman, uskomattoman hyvältä Elin läheisyys tuntui.

Hetkeksi muu maailma sai tosiaan kadota ympäriltä.
Eli rakasti katsella Aidaa näin, kun saattoi todella nähdä, kuinka nainen nautti. Kuinka punaiset hiukset tuntuivat villiintyvän kuin ne olisivat olleet elävää tulta.
Kuinka hölmöjä he olivatkaan olleet pakottautuessaan pysymään erossa.
Hengitys kiihkeänä kulkien ja keho lämpöä hehkuen Eli veti Aidan lopulta tiukasti rintaansa vasten, peitto jossain vaiheessa jalkojensa ympärille sotkeutuneena.
Yhä puolittain sekopäiseksi itsensä tuntien hän painoi suudelman naisen hiusten joukkoon.
"Sinun kanssasi..."

Aida asettui vatsalleen Elin rinnan päälle, painaen päänsä miehen solisluulle ja silittäen hajamielisesti vaaleanruskeita laineita. Silmät painuivat vaistomaisesti kiinni, kun tajuntaa pimentävä mielihyvä jylläsi edelleen hänen sisällään.
"Mitä minun kanssani?" hän kysyi ääni asteen käheämpänä ja tunsi olonsa ihastuttavan voimattomaksi, täydellisen rennoksi, täydellisen vapaaksi ahdistavasta, pelottavasta maailmasta, joka vaani asunnon ulkopuolella.

Eli hipaisi Aidan päälakea uudelleen huulillaan ennen kuin ponnistautui hetkeksi pystympään asentoon vetääkseen myttyyn potkitun peiton heidän päälleen.
Toinen peitto taisi olla edelleen ilman pussilakanaa, mutta oliko sen niin väliä, kun yhdelläkin pärjäsi.
He pitäisivät toisensa lämpiminä.
"Ajat minut hulluksi", mies protestoi käydessään takaisin selälleen ja kietoessaan käsivartensa tämän ympärille.
"Ja tiedät sen itsekin..."

Käheä, hyväntuulinen kehräys nousi Aidan rinnasta, ja nainen kallisti päätään niin, että saattoi nojata leukansa Elin rintaan ja katsella miehen kasvoja. Kissamaiset, jäänsiniset silmät siristyivät raukeina.
"Hyvä niin", hän vastasi ja näpäytti Elin nenänpäätä sormellaan, hymyä suupielissään.
Rakas, rakas Eli, joka oli ollut hänen edessään aina. Typerys.

Nenänpään näpäyttäminen sai Elin naurahtamaan.
"Hyvä niin", hän myönsi painaessaan suukon Aidan otsalle.
Ilman Aidaa hän oli ollut niin hirvittävän onneton, että se pelotti häntä itseäänkin.
Kuin osa sielusta olisi revitty irti.
Mutta nyt se oli palannut hänen luokseen.
"Onko aamulla aikainen herätys?"

Elin rinnan alla sykkivä sydän tuntui saavan hänen sykkeensä kulkemaan samassa tahdissa. Aida harkitsi kierähtävänsä pois Elin päältä, mutta ei halunnut.
"...Minulla ei ole aavistustakaan", hän sanoi pisamainen nenänvarsi mietteliäänä kurtistuen.
Huomenna oli... Maanantai?
"Pitää kai lähteä studiolle viimeistään kymmeneksi. Harmi."

"Pitää laittaa kello sitten soimaan", Eli totesi melkein pettyneenä.
Ei, tosiaan pettyneenä.
Hän kietoi käsivartensa tiukemmin Aidan ympärille, haluamatta aivan vielä ajatella, mistä löytäisi puhelimensa ajastaakseen herätyskellon herättämään.
"Ajat minut varmasti hulluksi vielä silloinkin, kun olen jo kumara ja harmaa."

Aida nauroi käheästi kehräten ja hipaisi miehen nenänpäätä uudelleen.
"Toivottavasti", hän sanoi silmät hymystä siristyen ja tunsi samanlaisen, haikean pettymyksen vihlaisun siitä, että hän ei voisi viettää kiireetöntä aamua Elin kanssa.
Ehkä herättää miestä jollain harvinaisen miellyttävällä tavalla.
"Millainen päivä sinulla on?"

Käheä nauru sai Elin halaamaan Aidan hieman tiukemmin rintaansa vasten.
Ehkä he voisivat muuttaa yhteen.
Käpertyä yhteiseen vuoteeseen, ja herätä sieltä jokaisena aamuna. Tai sohvalta, tai kylpyammeesta. minne he olivatkaan sattuneet nukahtamaan.
"Harjoitukset aamupäivästä, käymme porukalla syömässä."

"Kuulostaa mukavalta", Aida sanoi ja painoi poskensa Elin rintakehää vasten, silmät kiinni painuen. Syke sen alla oli lohdullinen ja tuttu.
Hän rakasti Eliä. Hän rakasti Eliä niin, että sitä oli vaikeaa käsitellä. Tunteen ylivoimaisuus pelotti häntä yhä edelleen, mutta hän ei antaisi sen enää tulla heidän väliinsä.
"Tuletko yöksi tänne?"

Eli kääntyi varovasti kyljelleen ja laski Aidan viereensä.
Pitäisi käydä hakemassa se puhelin. Laittaa herätys, niin kuin vastuullinen aikuinen.
Naisen kysymys sai hänet hymyilemään.
"Haluatko minun tulevan?"
Hän kumartui hipaisemaan pisamaista poskipäätä huulillaan.

Aida kellahti selälleen ja venytteli kissamaisella nautinnolla, ojentaen kädet päänsä yli.
"Mitä arvelisit?" hän kysyi nauraen ja näpäytti Elin nenää sormellaan. Hän ei voisi koskaan kieltäytyä mahdollisuudesta saada viettää yö Elin kanssa, nukahtaa lomittain miehen kanssa, herätä kiireettä tutusta syleilystä.
"Minä haluan sinut aina."

Eli nauroi ja nojasi kämmeniinsä kumartuakseen suutelemaan Aidan huulia.
"Minä en jättäisi mahdollisuutta väliin mistään hinnasta", hän vakuutti, painoi vielä suukon naisen otsalle ja kömpi sitten seisomaan.
"Käyn etsimässä puhelimen. Tahdotko jotakin alakerrasta? Juotavaa?"

Aida kierähti vatsalleen ja halasi käsivarret lilaan puetun tyynyn ympärille miestä katsellen. Hän kurotti varpaansa peiton alta tökkäämään miehen pakaraa.
"Sinut", hän vetosi silmät kissamaiseen hymyyn siristyen ja peitti sitten haukotuksen kämmenselkäänsä.

Eli käännähti katsomaan Aidaa toinen kulma kohotettuna.
Tämä näytti aivan liian hyvältä makoillessaan lilojen vuodevaatteiden keskellä.
Mutta aamu olisi aikainen.
"Lupaan tuoda itseni takaisin", hän vakuutti, suunnaten askeleensa alakertaan. Samalla voisi käydä pesemässä hampaat. Niin kuin vastuulliset aikuiset.

Ehkä hänen olisi pitänyt käydä suihkussa. Tai pukea päälleen. Tai jotakin, mitä aikuiset yleensä tekivät.
Mutta Aida painoi päänsä tyynyä vasten ja kuunteli Elin liikkeitä alakerrassa. Ehkä hänenkin pitäisi käydä pesemässä hampaat.
Suurella ponnistuksella hän nousi ylös, etsi vinon katon alle sovitetusta vaatekaapista alushousut ja joskus Elille kuuluneen t-paidan ja tassutti sitten äänettömin askelin alakertaan. Hän kumartui juomaan hanasta sukien kastanjanpunaisia, perinpohjaisen villejä hiuksiaan ojennukseen ja ujuttautui sitten pieneen kylpyhuoneeseen Elin seuraksi pesemään hampaitaan.

Eli kääntyi katsomaan Aidaa tämän astellessa sisään, hammasharja suussaan.
Nainen näytti aivan liian suloiselta hänen paitaansa pukeutuneena, oli pakko vetää tämä hetkeksi halaukseen paljasta rintakehää vasten.
"Oe iaa", hän ilmoitti, ja olisi painanut suukon kastanjanpunaisten hiusten joukkoon, ellei hammaspesu olisi ollut kesken.
Tummansinisissä boksereissa koreili keltaisia ananaksia.

Aida katsahti Elin boksereita melkein pettyneenä säädyllisyydestä, mutta nauroi tullessaan suljetuksi halaukseen ja hymyili Elille kylpyhuoneen peilin kautta, silmät kissamaisesti siristyen ja hammasharja suussaan.
Hän työnsi hiuksia korvan taakse kumartuessaan huuhtomaan suutaan ja kurottui sitten suikkaamaan fluorintuoksuisen suudelman miehen poskelle, ennen kuin etsi puhelimensa takin taskusta.
"Minun pitäisi teettää sinulle avain tänne. Voisit yöpyä täällä silloinkin, jos olen matkoilla. Tämä on paljon lähempänä teatteria kuin Bastin asunto."

Eli seurasi Aidaa olohuoneen puolelle, juoksuttaen sormet läpi vaaleanruskeista hiuksistaan.
Ajatus avaimesta sai hänet hymyilemään ja kappaamaan Aidan käsivarsilleen, pyöräyttämään tämän ympäri pari kertaa.
"Se olisi mahtavaa."
Ja ehkä hän voisi joskus yrittää yhyttää Simonin silloin, kun Aida oli matkoilla. Yrittää puhua tälle niin kuin mies miheelle.
Ilman vaaraa siitä, että Aidaan sattuisi uudelleen.

Aida nauroi hyväntuulisesti kehräten ja kiersi käsivartensa Elin niskalle, painaen suudelman miehen poskelle. Eli olisi aina tervetullut.
"Nyt, vie minut sänkyyn", hän pyysi ja näpäytti miehen nenänpäätä.
Ehkä aikuisuus velvottaisi heitä nukkumaan. Ehkä vatsanpohjassa edelleen viipyvä mielihyvän lämpö riittäisi pitämään muun maailman poissa aamuun saakka.

"Tahtonne on lakini, prinsessa", Eli vakuutti ja painoi suudelman Aidan huulille, ennen kuin kipusi yläkertaan ja laski tämän hellästi sängylle.
Hänen puhelimensa taisi olla edelleen alakerrassa.
Mutta ehkä yksi herätys riittäisi.
Hän laskeutui istumaan sängyn laidalle ja pyyhkäisi Aidan hiuksia.
"Olet kaunis."

"Niin sinäkin", Aida vastasi silmät hymyyn siristyen ja nojautui painamaan suudelman Elin huulille. Hän pyyhkäisi herätyksen päälle, ainakin arveli tekevänsä niin ja hylkäsi puhelimen sitten puolihuolimattomasti valkopuiselle yöpöydälle sängyn vieressä.
Hän tönäisi Elin nurin sängylle ja upotti sormensa vaaleanruskeisiin hiuksiin.
"Pitäisikö meidän nukkua?"

Eli asettui kiltisti makaamaan sängylle.
Ei, ei pitäisi.
"Pitäisi", hän totesi melkein haikeana.
"Meillä on aikainen herätys, ja sinun täytyy loistaa Anastasiana. Tai mitä te ikinä huomenna sitten studiolla teettekään."
Hän kurkotti painamaan suukon naisen huulille.

Aida huokasi haikeasti ja pyyhkäisi kesyttömät hiukset toisen olkansa yli. Hän istahti hajareisin Elin vatsalle ja katsoi kelloa puhelimestaan.
"Saatat olla oikeassa", hän myönsi kumartuen vastaamaan suudelmaan ja kierähti sitten miehen päältä peittojen sekaan.
"On murheellista olla aikuinen."

Hetken Eli harkitsi vetävänsä Aidan takaisin syliinsä, nainen näytti siinä niin uskomattoman hyvältä.
Mutta piti olla järkevä. Varmistaa, että nainen saisi riittävän pitkät yöunet.
Vaikka hän oli tainnut jo epäonnistua siinä.
Mies nykäisi peittoa paremmin heidän ylleen ja ojensi kätensä vetääkseen tämän syliinsä.
"Kun seuraava vapaapäivä koittaa, voimme olla niin vähän aikuisia kuin haluamme."

Aida nauroi kehräten ja käpertyi Elin syliin, jalat lomittain, käsivarsi miehen rinnan ympäri ja kasvot kaulataipeeseen kätkettyinä.
"En tiedä, olenko tarpeeksi aikuinen odottaakseni niin kauaa", hän hymyili miehen ihoa vasten.
"Mutta voin yrittää mieliksesi."

Heille olisi riittänyt hyvin kapeampikin sänky, nyt toinen puoli oli kokonaan käyttämättä.
Sen siitä sai, kun tottui pieneen, kapeaan asuntoon.
Eli nauroi hiljaa ja suukotti Aidan otsaa.
"Ehkä meidän ei tarvitse yrittää aivan niin kovin", hän myönsi.
Ei hänestä itsestäänkään olisi siihen.
"Kauniita unia."

Aida hymyili Elin kaulaa vasten.
Piti olla aikuinen. Hänen piti olla kuvauksissa huomenna. Muistaa vuorosanansa.
Joku toinen yö. Heillä olisi aikaa.
"Nuku hyvin."

Jos he olisivat riittävän aikuisia ja heräisivät heti, kun herätys soi, he voisivat ehkä lievittää pettymystä aamusta jollakin mukavalla.
Se ei ollut olenkaan huonompi ajatus.
Toi mieleen Manhattanin ja kiireiset aamut, joina ei kuitenkaan malttanut pysyä erossa toisesta.
Ne olivat hyviä aamuja.
Tyytyväisenä suunnitelmaansa Eli antoi silmiensä painua kiinni, halaten Aidan tiukasti rintaansa vasten.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   La Helmi 24, 2018 2:27 pm

Torstai 22. helmikuuta, aamuyö, Rupert Street, Lontoo

Jatkoa tälle pelille.

Jos olisi ollut edes televisio, olisi voinut avata sen taustameluksi.
Elin keskittymiskyky ei riittänyt juuri nyt siihen, että olisi etsinyt jotakin katsottavaa läppäriltä.
Puhelin hälytti aikansa ennen kuin luovutti. Jälleen.
Aida ei vastannut vieläkään.
Mies laski puhelimen sohvapöydän reunalle ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan, nousten seisomaan.
Askeleet kulkivat levottoman ympyrän ennen kuin hän seisahtui ikkunan ääreen.
Aidan puhelin oli yhä päällä. Se oli hyvä merkki, eikö ollutkin?
Pelko velloi kylmänä vatsassa.

Taskuun ommeltuun nauhaan sidotut avaimet kulkivat luotettavammin mukana. Kunhan ei vaihtaisi ajatuksissaan takkia. Aida avasi oven hiljaa pimeään, jo kodilta tuntuvaan asuntoon. Eli varmaan nukkui tai oli mennyt Bastin luo täksi yöksi.
Ikkunaa vasten piirtyvä hahmo sai hänet loikkaamaan ilmaan säikähdyksestä, mutta paljastui sentään Eliksi, kun hän sytytti keittiönurkkakseen valon.
"Luoja, kun säikäytit", hän vetosi painaen käden hakkaavalle sydämelleen, "eikö sinun pitäisi nukkua?"

Vihreän paidan rintamuksessa luki mustalla tekstillä 'go ahead, ask me about my t-rex'.
Eli oli niin keskittynyt käymään mielessään läpi, mistä olisi vielä voinut kysellä, ettei havahtunut avaimen rapinaan lukossa.
Vasta Aidan ääni sai miehen käännähtämään.
Sydän hypähti kipeänä rinnassa, hän olisi halunnut syöksyä nappaamaan naisen syliinsä.
Mutta jalat tuntuivat paikoilleen liimatuilta.
"Missä hitossa olet ollut?"

Eli ei tainnut olla iloinen. Voi paska. Kylmä syyllisyys kosketti hänen vatsaansa.
"Kävin Samuelin luona", hän vastasi riisuen takkinsa, "hän satutti kätensä riehuessaan, joten vein hänet sairaalaan."

Samuelin luona.
Aida oli ollut Samuelin luona. Turvassa.
Sen olisi pitänyt saada hänet rauhoittumaan, mutta keho oli levoton, sydän hakkasi kipeästi rintalastaa vasten.
"Yritin soittaa sinulle."

Aida vilkaisi puhelintaan, laski taskunsa sisällön keittiötasolle ja sukaisi hiuksiaan taakse. Ne olivat käyneet vallan kurittomiksi illan aikana.
"Olen pahoillani. Unohdin puhelimen äänettömälle."

Se oli täysin inhimillinen virhe.
Sellaista sattui.
Miksi hän ei voinut vain rauhoittua?
Eli nykäisi itseensä liikkeelle, harppoi levottomana huoneen toiseen päähän ja kääntyi.
"Olin ihan hiton huolissani."

Aida puraisi huultaan ja työnsi sormet läpi kesyttömien hiuksien astuen peremmälle olohuoneen puolelle.
”Olen pahoillani, okei? Minun piti laittaa sinulle viestiä, mutta Samuel oli tolaltaan ja unohdin”, hän sanoi katsellen miehen levottomuutta.
”Ei sinun tarvitse olla huolissasi minusta."

Aida oli pahoillaan. Sellaista sattui.
Elin kulmat painuivat hieman alemmas, hän naputti jalkaansa vasten lattiaa.
"Mikä Samuelilla on?"
Totta kai ystävän tukena piti olla silloin, kun jokin oli vialla.
Miksei hän vain voinut rentouttaa hartioitaan ja rauhoittua?

Aida astui lähemmäs tarkkaillen Elin levotonta, kireää olemusta.
”Yvette on puhunut ikäviä lehdistölle. Oli tullut käymään ja ollut käydä Tempestin sisaren päälle”, hän sanoi ja suoristi tummanvioletin, reisimittaisen mekkonsa helmaa.
”Samuel oli… Tuohtunut, joten hän rikkoi kätensä lyömällä sen kiviseinään.”

Eli räpäytti silmiään.
"No hitto", hän mutisi, ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
Oli ikävä joutua myöntämään, ettei hänellä tainnut olla aavistustakaan, mitä Samuelin elämään tarkalleen ottaen tällä hetkellä kuului.
"Onko hän okei?"
Vihreähippuiset silmät eivät katsoneet Aidaan, katse pysytteli lattiassa.

”Kaikki tulee kääntymään parhain päin”, Aida vastasi ja tunsi epämukavan solmun vatsassaan, kun näki Elin välttelevän hänen katsomistaan. Voi paska.
”Uskon, että hän todella välittää Tempestin sisaresta ja on löytänyt Murielista jotain etsimäänsä. Yvette on vihainen, mutta ei voi olla sitä ikuisesti.”

"Se on hyvä."
Eli juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
Hän oli melko varma, että jokin olennainen osa kuviosta puuttui, niin että kokonaisuus jäi vajaaksi.
Mutta huoli jäyti liian kipeänä jossakin pallean tienoilla, että hän olisi kyennyt keskittymään siihen.
Typerä mies.
Eli vaelsi keittiötason luo ja rummutti sitä vasten mietteliästä rytmiä, olemus edelleen kireänä.

Aida katseli miestä hetken ja harkitsi vaihtoehtojaan. Voisiko hän harhauttaa Elin innostumaan jostain muusta? Tai taklata miehen yllättäen ja häivyttää kaikki kireyttä aiheuttavat ajatukset?
Tuskin.
”Eli”, Aida huomautti ja kiersi paljaat käsivarret ympärilleen.
”Sinä et katso minuun. Miksi?”

Rytmiä rummuttavat sormet pysähtyivät hetkeksi.
Se oli niin uskomattoman typerää. Hän ei ollut sellainen mies, joka halusi tietää naisystävänsä jokaisesta menosta, joka odotti vihaisena kotona, jos sovittu tapaaminen myöhästyi.
Rentoudu.
"Olit poissa aamuyöhön."

Aida siirtyi pehmeästi lähemmäs tavoitellen Elin katsetta.
”Olen pahoillani”, hän toisti. Miksi hänen oli mahdotonta muistaa yksinkertaista asiaa? Laita viesti, jos myöhästyt. Luoja.
Eikö hän voinut oppia siitä, että riiteli samasta asiasta Simonin kanssa joka viikko?
”Minun piti laittaa viesti.”

Sormet puristuivat tiukasti tason reunan ympärille.
"Aida, minulle on ihan okei, että suunnitelmat peruuntuvat, tai että vietät yösi vaikka Samuelin luona", hän aloitti, yrittäen estää ääntään kuulostamasta kireältä.
Huonolla menestyksellä.
"Mutta nyt, kun Simon edelleen vainoaa sinua, minä..."

”Sinä..?” Aida toisti punertavat kulmat asteen painuen. Syke sai ikävän, terävän sävyn. Mitä Eli oikein kuvitteli?
”Eli, Simon ei vainoa minua. Hän on vain halunnut jutella, ja kun hän uskoo, että en ole muuttamassa mieltäni, kaikki palautuu normaaliksi ja hän jatkaa elämäänsä. Sinun ei tarvitse heittäytyä vainoharhaiseksi.”

"Vainoharhaiseksi?" Eli napsahti, ja upotti sormet hiustensa joukkoon, tukistaen.
Hän ei halunnut olla se mies.
Mutta ahdistus oli muuttunut kylmästä polttelevaksi.
"Sinä olet poissa aamuyöhön, ja minä olen vainoharhainen? Kun eksäsi on tunkeutunut asuntoon ja paiskonut sinua niin, että saat aivotärähdyksen?"

Aida tiesi, että sana oli ollut epäreilu.
”Se oli vahinko!” hän ärjähti silmät välkähtäen.
”Voi luoja. Simon ei ole sellainen mies. Okei, hän on käynyt sinun kimppuusi nyt… Kahdesti, mutta hän on tolaltaan ja selvästi hyvin pahoillaan siitäkin. Hän ei ole tekemässä minulle mitään. Hän ei hiivi perässäni kaduilla."

"Minä tiedän!" Eli ärähti takaisin, käännähtäen ympäri.
"Hitto, tiedän, että sinä unohdut helposti! Ja se on ihan okei, mutta en voi mitään sille, että olen huolissani, kun palaat kotiin aamuyöstä, monta tuntia sen jälkeen, kun sinun oli tarkoitus saapua! Etkä edes vastaa puhelimeen!"
Hän tukisti hiuksiaan uudelleen.
"Oliko Simon muka avioliitossanne sellainen mies, joka iskisi leuan pois sijoiltaan?"
Ihmiset muuttuivat. Ja se teki tästä pelottavaa.
"Etkö voisi hitto kerrankin suhtautua johonkin vakavasti?"

Aidan silmät siristyivät asteen ja olemuksessa leimahti tuli. Nyt hitto vie! Hän oli jo pyytänyt anteeksi tarpeeksi monta kertaa. Se oli ollut vain vahinko.
Ja hän tuntisi siitä huonoa omaatuntoa taas kohta.
”En tiennyt, että sinä olisit sellainen mies, joka yrittäisi tappaa itsensä”, hän haukahti takaisin.
”Sen minä otin vakavasti ja se oli aika helvetin raskasta.”

Eli hätkähti taaksepäin, ottaen hetkeksi tukea tasosta takanaan.
Aida olisi yhtä hyvin voinut lyödä häntä kasvoihin. Tai suoraan palleaan.
"Luuletko, että olen siitä ylpeä?" hän huusi, nykäisten itsensä liikkeelle saadakseen tilaa heidän välilleen.
"Sinun ei helvetti tarvitse muistuttaa siitä! Pyysin vain, että ilmoittaisit joskus, missä menet!"

Aida puraisi huultaan katuen.
Hitto.
”Eli”, hän vetosi ahdistuneena. Se ei ollut tullut ulos aivan niin kuin piti. Tai ollenkaan niin kuin piti.
”En tarkoittanut sitä.”
Hän katseli miehen kauemmas siirtymistä onnettomana.
”Minä tiedän, että piti ilmoittaa! Pyysin sitä jo anteeksi monta kertaa. En tehnyt sitä tahallani, luoja."

"Etkö?"
Vihaisena tuli sanottua paljon sellaisia asioita, joita nimenomaan tarkoitti. Jotka muuten onnistui pitämään piilossa, mutta jotka tunteiden kuohuessa ryöpsähtivät ulos.
"Aina sinä vetoat siihen, ettet tehnyt sitä tahallasi!"
Eli asteli kauemmas, jäi seisomaan sohvan toiselle puolelle.
"Mitä minun on tarkoitus tehdä, kun jotakin todella pahaa tapahtuu, koska et sinä tahallasi?"

Aida tuijotti Eliä sydän takoen. Milloin hän oppisi hillitsemään itsensä ja olemaan sanomatta asioita, joiden tiesi satuttavan?
"Ja mitä sinä arvelet tapahtuvan, Eli? Kerro toki", hän kysyi kulmat painuen ja silmät kytien.

Eli loi Aidaan epäuskoisen katseen.
"Aida, hitto, kyllä sinä tiedät!"
Totta kai hän oli huolissaan aina, kun tiesi Aidan olevan liikkeellä yksin. Koska maailma ei vielä ollut sellainen paikka, jossa ei olisi tarvinnut pelätä.
"Mitä, jos joku käy kimppuusi?"

Aida huokasi ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
”Kukaan ei ole käynyt kimppuuni”, hän vastasi kärsimättömästi takaisin.
”Onko tarkoitus säikkyä kaikkea, mitä voisi joskus ehkä tapahtua? Täristä kauhusta, kun laskeutuu portaita tai menee metroon? Ehkä maailma ei ole niin synkkä paikka millaiseksi haluat sitä maalata.”

Se tuntui syytökseltä.
Elin maailma oli joskus hyvin, hyvin synkkä paikka.
Hän tempaisi itsensä taas liikkeelle, harppoi lähelle parven portaita ennen kuin kääntyi taas ympäri.
"En minä hitto sanonut, että pitäisi pelätä kaikkea! Mutta olenko vainoharhainen, koska pelkään, että sinulle tapahtuu jotakin, kun liikut keskellä yötä yksin kaupungilla? Kun et ilmoita minulle, milloin tulet kotiin?"

Aida loi Eliin kärsimättömän, palavan katseen ja liikahti itsekin, kulki pienen tilan seinää vasten työnnetyn kulmasohvan laitaa.
”Mitä sinä oikein haluat minulta? Minä pyysin anteeksi – monta, monta kertaa – minä sanoin, etten tehnyt sitä tahallani. Tietenkin yritän muistaa seuraavalla kerralla. Mitä sinä haluat?” hän haastoi ääni kuumana.

"Että sinä oikeasti muistaisit!"
Eli upotti sormensa kärsimättömästi hiustensa joukkoon.
"Miten hiton vaikeaa se voi olla? Laittaa yksi viesti? Että tiedän sinun olevan kunnossa, etkä makaa jossakin... Tämä ei ole ensimmäinen kerta!"
Hän katsoi Aidaa, vihreähippuiset silmät kipinöiden.
"Että voisit kerrankin olla niin kuin aikuiset ihmiset!"

”Voi luoja, Eli!” Aida ärähti takaisin tuohtuneena ja kiersi sohvapöydän.
”Suo anteeksi, että en ole täydellinen!” Ehkä Edith olisi ollut. Herttainen pieni olento, joka ei varmasti unohtaisi ja joka huolehtisi Elistä ja toisi kotiin appelsiineja ja siivoaisi.
”Tein virheen ja yritän olla tekemättä sitä uudelleen – onko se mahdoton ajatus hyväksyä?”

"En pyydä täydellisyyttä! Vaan että pysähtyisit ajattelemaan sen verran, että laittaisit minulle viestiä!"
Eli harppoi taas liikkeelle, jokin kuohui hänen sisällään liian kipeänä. Sellaisena, että se saattaisi purkautua ulos liian rumina sanoina.
"Minulla on nykyään töitä, jos olet sattunut unohtamaan, en voi valvoa öitä miettimässä, mitä sinulle on tapahtunut!"

Aida tuijotti Eliä jäänsiniset silmät täynnä kipeää, raivokasta tunnetta.
”Kuka pyytää? Kuka pyytää valvomaan ja miettimään ja murehtimaan puolestani? Minä en ainakaan muista pyytäneeni sitä”, hän haukahti takaisin.
”En minäkään halua joutua miettimään, oletko muistanut ottaa lääkkeesi tai vaellatko talviyössä ilman takkia tai kenkiä, koska unohdit. En halua olla äitisi.”

Aidan sanat saivat Elin säpsähtämään kuin lyötynä, räpäyttämään vihreähippuisia silmiä.
"En selvästi tiennyt, kuinka ikävää on olla parisuhteessa kanssani", hän ärähti ja kääntyi kannoillaan, harppoi pieneen eteistilaan parven alla ja alkoi kiskoa kenkiä jalkaansa.
Muisti kenkänsä. Ei vaeltanut ilman niitä.
Hän tarttui takkiinsa ja alkoi kiskoa sitä niskaansa.

”Hienoa, Eli”, Aida haukahti miehen selälle. Jokin hakkasi kipeänä ja kylmänä vatsassa.
”Minä siis olen se, jonka pitää olla aikuinen ja jolle ei sallita yhtä unohdusta – mutta sinä saat myrskytä ulos kuin 5-vuotias!”

Eli katsahti Aidaa kasvot pidätellystä raivosta kireinä.
"Minä olenkin mielenterveyspotilas, kuten ystävällisesti muistutit."
Hän nappasi hyllyltä huivin ja viskasi sen huolimattomasti kaulansa ympärille ennen kuin harppoi ulos ja paiskasi oven kiinni perässään.
Niin kuin myrskyävä viisivuotias.

Aida tuijotti ovea rintakehä kiivaasti kohoillen. Asuntoon laskeutunut hiljaisuus tuntui julmalta ja luotaantyöntävältä. Kylmä, kouristava raivo vaihtui kylmempään, kouristavampaan pelkoon. Pitäisikö hänen mennä miehen perään?
Eli vaikutti todella vihaiselta.
Voi paska.
Aida valui istumaan matolle sohvapöydän viereen, kiersi käsivarret polviensa ympärille, piilotti kasvot syliinsä ja antoi kyynelien vierähtää poskilleen.

Ei kulunut kuin puoli minuuttia, muutaman sydämenlyönnin mittainen hetki, kun avaimet rapisivat lukossa.
Avaimet, jotka Eli oli muistanut ottaa mukaan. Koska ne olivat olleet takin taskussa valmiina.
Ovi avautui, ja mies astui sisään, vetäen oven kiinni perässään.
Hän jäi seisomaan aloilleen, kulmat alas painuneina.
"... Aida..."

Oven avautuminen sai Aidan kohottamaan päänsä sydän kipeästi hakaten, ja kun Eli tuli sisään – ehjänä ja elossa – hän nousi jaloilleen ja pyyhkäisi kyyneliä kalpeilta, pisamaisilta poskiaan. Hiukset olivat villiintyneet täysin.
”…Eli…”

Eli seisoi hetken aloillaan, hartiat kireinä ja pää painuksissa, katsellen Aidaa alta kulmiensa.
Joka itki.
Hän nielaisi kipeästi ja ojensi käsivarsiaan.
Tule tänne.

Aida hengitti syvään, astui kissamaisen sulavalla loikalla sohvapöydän yli ja ylitti muutamalla askeleella olohuoneen. Hän hyppäsi hajareisin Elin syliin, kiersi kätensä miehen niskalle ja painautui rintaa vasten.
”Olen niin pahoillani”, hän kuiskasi punoen sormensa vaaleanruskeisiin laineisiin.

Eli kietoi käsivartensa Aidan ympärille ja valui istumaan, selkä ovea vasten nojaten.
Hän painoi naisen tiukasti syliinsä, haudaten kasvonsa kastanjanpunaisiin hiuksiin.
"Anna anteeksi, en olisi saanut..."

Aida hengitti hetken Elin tuoksua, ennen kuin vetäytyi tarpeeksi kauas nähdäkseen miehen kasvot. Hän silitti hiuksia taakse ja siveli peukalonsyrjällään miehen poskipäätä, ennen kuin painoi toiselle suudelman.
”Minä rakastan sinua juuri sellaisena kuin olet”, hän vetosi jäänsiniset silmät vilpittöminä ja silitti paidan dinosaurusta hellästi.

Eli katsoi Aidaa onnettomana.
"Minusta olet ihana tuollaisena", hän vakuutti hiljaa, hipaisten naisen otsaa huulillaan.
Vihreähippuiset silmät kiilsivät kosteina.
"Olin vain huolissani. Hirvittävän huolissani."

Aida silitti Elin kasvoja ja hiuksia ja hipaisi toistakin poskipäätä huulillaan.
”Olen pahoillani”, hän vetosi ja nojautui painamaan suudelman miehen suupielelle. Sydän takoi edelleen levottomasti ja huono omatunto nakersi häntä. Eikö hän ollut oppinut mitään riidoista Simonin kanssa? Eihän hän halunnut Elin joutuvan huolehtimaan.

Eli silitti hajamielisesti Aidan hiuksia sormenpäillään.
Hän oli sanonut asioita, jotka maistuivat happamana katumuksena suussa.
"Et tietenkään ole tilivelvollinen minulle", hän vetosi hiljaa, halaten naista tiukemmin.
"Mutta nyt, kun Simonin käytös on arvaamatonta..."

Aida katsoi vedoten Elin vihreähippuisia silmiä ja laski kätensä miehen poskille. Voi rakas, rakas Eli. Totta kai hän halusi jakaa elämänsä miehen kanssa. Ei se ollut tilivelvollisuutta.
"Olen pahoillani, että hän on satuttanut sinua", hän sanoi ja tutki Elin kasvoja.
"Mutta hän ei ole vaarallinen minulle. Hän ei satuttaisi minua."

"Hän satutti sinua jo", Eli huomautti hiljaa.
"Tiedän, että hän ei ole paha mies, mutta juuri tällä hetkellä hän menettää hillintänsä huolestuttavan helposti."
Eikä kyse ollut vain Simonista. Vaan siitä, että jotain saattoi aina sattua.
Hän vei kätensä Aidan niskalle ja painoi suudelman tämän huulille.
"Tiedäthän, että rakastan sinua juuri tuollaisena? Ei minua haittaa, vaikka unohtaisit avaimet. Minä muuten muistin omani, huomasitko?"
Suupielessä häivähti hymy.

'Se oli vahinko' kävi Aidan mielessä ties kuinka monetta kertaa, mutta sen sanomisesta ei tainnut olla suurta hyötyä. Ei Simon ollut tarkoituksella heittänyt häntä, mutta se ei tehnyt siitä sen parempaa, koska mies oli yrittänyt satuttaa Eliä.
"Olen hyvin ylpeä sinusta", hän kuiskasi ja painoi uuden suudelman Elin huulille, sukien miehen hiuksia.
"Rakastan sinua."

Eli nauroi hiljaa ja vei kätensä Aidan poskille, katsellen tämän jäänsinisiä silmiä.
"Minäkin rakastan sinua."
Hän painoi naisen huulille pitkän suudelman ja silitti sitten poskea sormenpäillään.
"Me olemme toivottomia aikuisia, emmekö olekin?"

"Aivan toivottomia", Aida myönsi ja tutki miehen silmiä. Niihin oli aina ollut helppo unohtua, tutkimaan vihreitä hippuja ja silmistä heijastuvaa sielua.
"Mutta pitäisikö meidän olla aikuisia, jos se ei tee kumpaakaan onnelliseksi?" hän kuiskasi kuljettaen sormiaan laineiden lomassa, punoen pehmeitä niskahiuksia.

Hymy kohosi Elin kasvoille.
"Rehellisesti sanottuna, minun mielestäni meidän ei pitäisi."
Hän rakasti Aidaa juuri tuollaisena, spontaanina, jopa hieman hulluna olentona. Jonka kanssa saattoi puhjeta lauluun tai tanssiin keskellä yötä, sateisella kadulla.
Hän kumarsi päätään uuteen suudelmaan.

"Mmm, minäkään en usko, että pitäisi", Aida vastasi ja vastasi suudelmaan punoen sormensa tiukemmin Elin hiuksiin.
Kello oli luoja ties mitä, ja aikuiset olisivat varmastikin menneet asiallisesti nukkumaan. Pesseet hampaansa, pukeutuneet pyjamoihin ja valmistautuneet uuteen päivään.
Hän hamusi uutta suudelmaa sivellen miehen niskaa sormenpäillään.

Aamulla olisi aikainen herätys.
Mutta veri kiehui riidan jäljiltä hyvin levottomana, eikä teatterille olisi täältä pitkä matka.
Ja niskalla vaeltavat sormet lähettivät kylmiä väreitä pitkin selkää.
Eli syvensi suudelmaa, hamusi Aidan huulia kaipaavasti, samalla kun sormet vaelsivat hivelemään tämän kylkiä.
Vaikkei hän ollut riisunut edes takkiaan.

Aida hymyili suudelmaa vasten ja vastasi siihen nälkäisemmin. He olivat aina olleet fantastisen hyviä sopimaan riitansa. Hän siveli miehen niskaa kevyesti ja kallisti sitten päätään, hamuten miehen kaulaa huulillaan ja näykkäisi sitä ensin kerran, sitten toisen, painautuen lähemmäs Elin sylissä.

Eli ynähti hiljaa, kun hampaat näykkivät kaulan herkkää ihoa.
Riidan aiheuttama kiehunta korvautui toisella, paljon miellyttävämmällä kiehunnalla, joka ei tosin tehnyt olosta yhtään vähemmän levotonta.
Hitot aamuherätyksistä.
Hänen kätensä hakeutuivat Aidan selälle, etsimään vetoketjua mitä tahansa, mikä edistäisi mekon riisumista.

Aida auttoi kiemurtelemalla ulos tummanvioletista mekosta, ja sen jälkeen mustista legginsseistä, jotka saivat jäädä hylättyinä lattialle. Hän tarttui miehen takinkauluksiin ja veti tämän jaloilleen, työntäen sitten takin pois Elin hartioilta.
Tuttu, kutkuttava, malttamaton lämpö pesiytyi hänen vatsaansa, kun hän kohotti katseensa miehen silmiin ja perääntyi askeleen, jäänsiniset silmät hymyyn siristyen, kutsuen Eliä mukaansa.

Takki valahti lattialle, avaimet sen taskussa kolahtivat hiljaa.
Eli ei edes huomannut.
Vihreähippuiset silmät tutkivat Aidan kasvoja, kun hän harppasi lähemmäs ja työnsi naisen kiihkeän päättäväisesti seinää vasten, samalla kun hamusi huulilta suudelmaa.
"Olet ihan jumalattoman kaunis..."

Sydän jätti ihastuttavan lyönnin välistä, kun Eli harppasi lähemmäs.
Seinä tuntui kylmältä selkää vasten, mutta paljas iho paloi kosketuksesta ja malttamattomasta hehkusta sisällä. Aida kiersi kätensä Elin niskalle, punoi sormensa laineisiin ja vastasi suudelmaan kaivaten, ennen kuin kallisti päänsä näykkäämään miehen kaulan ihoa. Kädet valuivat riisumaan dinosauruspaitaa.

Dinosaurusparat eivät tuntuneet koskaan viihtyvän hänen päällään kovinkaan kauaa.
Toisaalta Elilla oli tunne siitä, että ne ymmärtäisivät kyllä. Ehkä sukupuutto ei olisi ollut niin väistämätön, jos nekin olisivat tällä tavalla heittäytyneet kiihkeiden tunteidensa valtaan.
Hän kumarsi vuorostaan päätään suutelemaan Aidan kaulaa, antaen huultensa vaeltaa alemmas, hipaista solisluuta, samalla kun sormet laskeutuivat avittamaan alushousujen riisumisessa.

Aida nojasi päänsä seinää vasten, kun Eli sai hänen pulssinsa kohoamaan niin, että pää yuntui kevyeltä.
Kosketus kaulalla sähköisti koko ihon, ja miehen alushousuille valuvat kädet saivat sisällä palavan lämmön roihahtamaan. Aida ryhtyi avaamaan miehen housuja ja haki suudelmaa, näykäten Elin alahuulta.

Eli vastasi suudelmaan, nälkäisenä, melkein kärsimättömänä.
Ei, ei kiirettä. Ei, vaikka aamu lähestyi ja veri suonissa kiehui.
Hän valui lattialle polvilleen, liu'utti naisen alushousut alas ja auttoi kummankin nilkan niiden kahleista ennen kuin painoi suudelman Aidan vatsa vasten, hengitys lämpimänä.

Vatsan iho värähti yllätyksestä ja Aida katsahti yllättyneenä alas, silittäen miehen hiuksia. Suudelma sai hänet vajoamaan seinää vasten, sen kivi kylmänä selällä.
"Eli", hän huokasi sydän hakaten. Kuumuus poltti ihon alla malttamattomana.

Eli vilkaisi ylös, vihreähippuiset silmät täynnä lämpöä.
Hän painoi uuden suudelman vatsan vaalealle iholle.
"Rakastan sinua aivan valtavasti."
Huulet saivat valua hitaasti alemmas.

"Niin minäkin sinua", Aida henkäisi ja painoi kätensä vasten seinää. Se tarjosi vähänlaisesti tukea, kun sydän hakkasi ja huone keinui. Hän tarttui Elin olkapäihin.
"Haluan sinua aivan valtavasti", hän kuiskasi kumartuen lähemmäs miehen korvaa.

Kylmä väre juoksi pitkin selkää.
Eli hipaisi ihoa vielä kerran huulillaan, mutta suoristautui sitten, kiilaten Aidan seinän ja vartalonsa väliin.
Niin minäkin sinua.
Mutta huulet olivat kiireiset, laskeutuessaan hamuamaan naisen kaulaa samalla kun Eli laski kätensä kutsuvasti tämän reisille.

Aida polkaisi Elin housut alas yhdellä, vaivattomalla liikkeellä ja ponnisti sitten hajareisin miehen syliin.
Tuntui edelleen epätodelliselta, että he saivat koskettaa toisiaan. Hetken ei tarvinnut olla kipeän, epätoivoisen kiireen värittämä, sillä hän ei havahtuisi yhtäkkiä muistamaan, että hänen kuului rakastaa toista miestä.
Aida punoi sormensa Elin hiuksiin, kosketti miehen korvaa huulillaan ja painautui lähemmäs.

Eli kietoi kätensä Aidan jalkojen taakse ja painoi tämän selän paremmin seinää vasten.
Tunsi huonoa omaatuntoa siitä, että seinä tuntui kylmältä.
Mutta hän lämmittäisi kyllä, ei antaisi Aidan palella.
Ehkä se hyvittäisi edes vähän..?
Huulien hipaisu korvalla sai hänet menettämään vähäisenkin kärsivällisyytensä, kohottamaan naisen parempaan asentoon sylissään ja painautumaan paljon, paljon lähemmäs.

Aida ei tuntenut kylmää. Hänen ihonsa paloi kosketuksesta, tai ehkä se oli riidasta jäänyt roihu hänen sisällään.
Ehkä hän vain halusi Eliä.
Ote vaaleanruskeista laineista kävi tiukemmaksi ja Aida nojasi päänsä hetkeksi taakse, vasten valkeaa kiviseinää, ennen kuin nojautui eteenpäin ja kumartui näykkimään Elin kaulaa, kiertäen itsensä miehen ympärille.
He olivat aina olleet niin fantastisen hyviä sopimaan.

Heillä oli edelleen paljon ristittävää.
Kaksi kiireistä ihmistä, eivät olleet ehtineet kokeilla edes kylpyammetta vielä.
Elin hengitys kulki yhä kiivaana, kun hän otti hetken tukea seinästä ennen kuin laski Aidan sylistään. Hän ei kuitenkaan perääntynyt vielä, vaan upotti sormensa kastanjanpunaisiin hiuksiin, nainen turvallisesti seinän ja vartalonsa välissä.
Kukaan ei ollut rynnännyt keskeyttämään heitä, ei hakkaamaan vihaisena ovea.
"Olet niin rakas..."
Hän hamusi vaaleaa kaulaa huulillaan.

Aida kallisti päätään kosketuksesta, silmät suljettuina ja rintakehä nopean hengityksen tahdissa kohoillen. Syke lepatti levottomana ja onnellisena.
Huulet kaulalla lähettivät väreitä alas selkää, ja Aida silitti Elin kylkiä osaamatta täysin päättää, nojatako seinään takanaan vai miehen lämpimään rintaan edessään.
”Niin sinäkin”, hän vastasi ääni asteen käheämpänä raottaen silmiään.
”Sinä uskomaton, uskomaton olento.”

Kun Eli oli varma, että jalat kantaisivat, hän nojautui kauemmas seinästä ja veti Aidan rintaansa vasten tiukkaan halaukseen.
"Sinä se tässä uskomaton olet", hän vakuutti käheästi naurahtaen ja painoi suudelman kastanjanpunaisten hiusten joukkoon.
"Pitäisikö meidän nyt olla aikuisia..?"

"Aikuinen on lannistava sana", Aida vastasi ja nojasi päänsä Elin hartiaa vasten. Heidän ei tarvitsisi olla aikuisia. Mutta he voisivat mennä nukkumaan. Päivä taisi olla virallisesti kääntymässä jo aamuksi. Ikkunoiden takana aurinko nousi. Mutta varmastikin he ehtisivät nukkua pienen hetken. Elleivät sitten valvoisi surutta seuraavaan päivään, kuten niin monta kertaa ennenkin.

"Se on. Hyvin masentava", Eli myönsi ja painoi suukon Aidan hiusten joukkoon ennen kuin höllensi käsivarsiensa otetta hieman.
"Täytyykö sinun olla studiolla aamusta? Tai aamuhan nyt jo taitaa olla..."
Alettiin olla lähellä sitä hetkeä, että nukkumisen mielekkyyden saattoi kyseenalaistaa.
Eli antoi sormiensa juosta Aidan käsivarsien paljaalla iholla.

”Hyvin masentava”, Aida vakuutti ja hautasi kasvonsa miehen kaulataipeeseen, hamuten kaulan ihoa hellästi huulillaan.
”Mmmh, ehkä. Voi olla turha käydä nukkumaan.” Hän kohotti päänsä ja katsoi vihreähippuisia silmiä.
”Vai mitä arvelet?"

"Todennäköisesti", Eli myönsi.
Eivätköhän he selviäisi yhdestä yöstä ilman unta.
Hän painoi uuden suudelman punertavien hiusten joukkoon.
"Voisi käydä suihkussa. Ja sitten voisin keittää meille teetä."

Aidan suupieliin hiipi hymy, ja hän punoi sormensa vaaleanruskeisiin laineisiin. Milloin Elistä oli tullut niin aikuinen? Hän hyppäsi kevyesti hajareisin miehen syliin, kiersi jalkansa lujasti lantiolle.
”Tai sitten voit viedä minut sänkyyn”, hän ehdotti kuiskaten, ennen kuin näykkäsi miehen korvanlehteä.

"Aida..."
Siinä oli olemassa aina se riski, että he myös jäisivät sänkyyn. Että kello juoksisi eteenpäin ja aurinko nousisi, ja harjoitukset tulisivat ja menisivät.
Ja silti hän ei voinut muuta kuin kietoa kätensä Aidan jalkojen taakse, kun tämä hyppäsi hänen syliinsä.
"Tai sitten voisin viedä sinut sänkyyn."
Hän kääntyi ympäri ja suuntasi kohti parvelle johtavia portaita.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   La Maalis 17, 2018 5:00 pm

Keskiviikko 14. maaliskuuta 2018, aamupäivä, Pariisi, Palais Garnier

Palais Garnier oli kaapattu. Historiallinen, kuuluisa oopperatalo oli Anastasian kuvausryhmän hallussa pienen hetken, ja aikataulun tiukkuus sai kireyden välittymään kuvausryhmästä. Kamerat olivat asemissaan valtavassa, kultasävyisessä porrasaulassa, kuvausryhmät yrittivät saada kaiken valmiiksi ajoissa, sillä kukaan ei halunnut olla syy, miksi kamera ei voinut rullata. Assistentit juoksivat hengästyneinä ryhmien väliä ja lähestyivät arkaillen kuluneessa nojatuolissa istuvaa ohjaajaa, jonka kulmat olivat painuneet mietteliääseen kurttuun.
Frakkeihin ja elegantteihin iltapukuihin puetut ekstrat norkoilivat poissa tieltä. Ilmeestä päätellen useampi oli olettanut elokuvassa esiintymisen olevan loistokkaampaa.
Vladimiriksi maskeerajan tuolissa muuttunut Cillian siemaili vesipullosta ja taputteli nenäliinalla niskaansa. Häikäisevän komea Dimitri oli nojautunut Anastasiansa olan yli ja kuiski hiljaa huomioita, jotka saivat prinsessan kehräämään naurusta. Maskeeraaja asetteli taidokkaan, punaisen ja timanteilla kirjotun nutturan suortuvia täydellisyyteen, ja puvustaja suoristi yönsinisen, imartelevan iltapuvun laskoksia.
Tänään hän kiipeäisi Palais Garnierin massiiviset portaat yönsinisessä iltapuvussa ja jäisi odottamaan Dimitriään. Se oli hetki, jota hän oli rakastanut siitä hetkestä, kun näki piirroselokuvan ensimmäistä kertaa pikkutyttönä. Aida oli tavattoman onnellinen, että oopperatalon portailla kuvattu kohtaus kuuluisi myös näyteltyyn elokuvaan. Ja vielä onnellisempi, että hän sai olla mukana siinä.
Jännitys nipisteli vatsassa ja sai valkoisiin silkkihansikkaisiin verhotut kädet pyörittelemään puhelinta levottomina, siitä huolimatta, että Edison yritti harhauttaa häntä parhaansa mukaan ja kutitti niskaa lämpimällä hengityksellä.

Tämä oli kai se kohta, jossa jännityksen olisi kuulunut saada kädet tärisemään.
Mutta Eli ei osannut olla kuin innoissaan.
Oli edelleen aivan uskomatonta, että hän pääsisi näkemään Aidan tämän lempikohtauksessa, sinisessä iltapuvussa, nousemassa portaita. Pysähtymässä ja kääntymässä katsomaan Dimitriään.
Hän seisoisi ekstrojen joukossa, porrastasanteella tai niiden juurella, minne hänet sitten katsottaisiinkaan parhaiten sopivaksi.
Musta frakki istui yllättävän hyvin, tavallisesti villit kiharat oli saatu kesytettyä sileinä taaksepäin aineilla, joita maskeeraajat olivat vakuuttaneet ammattisalaisuuksiksi.
Eikä Aida tiennyt tästä kaikesta vielä mitään.
Hymy nyki Elin huulia väkisin ylös, kun terävästi haukahdettu käsky kehotti ekstroja siirtymään paikoilleen - ja vähän äkkiä. Hän suoristi valkoista rusettiaan samalla kun asettui portaikon juurelle, tarjoten käsivartensa parikseen osoitetulle vihreään leninkiin pukeutuneelle naiselle. Blairille, alun perin Exeteristä kotoisin olevalle vaaleahiuksiselle naiselle, joka oli muuttanut Pariisiin lähes vuosikymmen sitten.

"Katko jalka", Edison toivotti, kiersi käsivarret hänen vyötärölleen ja painoi suukon poskelle, lepytellen sitten maskeeraajaa hymyllä. Aida nauroi hurja jännitys käsiä melkein tärisyttäen ja silitti miehen sileäksi ajeltua poskea, ennen kuin lähestyi portaita.
Hengitä syvään.
Tämä oli hänen lempikohtauksensa. Miten hän toivoi, että tekisi oikeutta Anastasialle.
Hän keräsi puvun helmaa käsiinsä. Puvustus oli tehnyt upeaa työtä tehdäkseen sekä oikeutta alkuperäiselle designille että luodakseen vielä loisteliaamman, yksinkertaisuudessakin yksityiskohtaisemman iltapuvun. Kamerat naksahtivat pyörimään, käsky kävi.
Hänen ei tarvinnut näytellä häikäistynyttä katsellessaan loisteliasta tilaa ympärillään tai tunteakseen samanlaista jännitystä, jota Anastasia oli tuntenut toivoen tapaavansa isoäitinsä.
Kuvausryhmän merkistä hän kääntyi katsomaan portaiden juurelle jäänyttä Dimitriä ja joutui taistelemaan ollakseen olla nauramatta nähdessään häkellyksen miehen silmissä, vaan sen sijaan kohotti kysyvästi kulmiaan, kissamaiset silmät hymystä siristyneinä. Urheilullinen Edison ravisti päätään ja harppoi portaat ylös ketterästi, tarjosi hänelle käsikynkkäänsä ja painoi sitten suudelman valkeaan silkkiin verhotulle kämmenselälle.
Hetkeksi he unohtuivat toistensa silmiin, ennen kuin hän nyökkäsi hienovaraisella kysyvyydellä kohti oikealle jatkuvaa portaikkoa ja mies lähti liikkeelle hämillisesti rykäisten.
"Ja poikki", kuului portaiden juurelta.
Ja sitten sama uudelleen, varmuuden vuoksi, hieman eri nyansseilla.

Dimitri ei ollut ainoa, joka unohtui katsomaan Anastasiaa häikäistyneenä. Vihreähippuinen katse seurasi lumoutuneena, ja kyseinen herrasmies sai kiittää ainoastaan käsikynkässään olevaa ladyä siitä, ettei lähtenyt itse liikkeelle, nousemaan portaita pitkin kohti Anastasiaa. Olisiko tämä silloin päässyt koskaan isoäitinsä luo? Vai olisiko salaperäinen herrasmies ehkä riistänyt tämän omakseen?
Sydän hakkasi levottomana rinnassa.
Kaikeksi onneksi kuva leikkautui juuri niin, ettei herrasmiehen lumoutunutta ilmettä voinut nähdä kovinkaan tarkkaan, kun tämä lähti nousemaan portaita oman seuralaisensa kanssa. Ehkä joku todellinen fani huomaisi tapahtuman joskus katsoessaan elokuvaa monetta kymmenettä kertaa. Huomaisi rakastuneet, vihreät silmät. Lataisi screenin nettiin, aloittaisi faniteorioiden aallon. Kuka mies oli, ja miksi hän rakasti Anastasiaa? Tai Anyaa?
Yksi fan fiction maalaisi kokonaisen yhteisen menneisyyden noille kahdelle hahmolle Pietarin kaduille. Antaisi vihreäsilmäiselle miehelle nimen ja tarinan.
Ja sitten kohtaus päättyi, ja vihreäsilmäisestä herrasmiehestä tuli taas Eli.
Jonka oli vaikea pidätellä hymyään, kun tilanteeseen imeytynyt Aida ei tunnistanut häntä kasvojen joukosta.

Dimitri hölkkäsi portaat ylös toisen, kolmannen ja kuudennen kerran Anastasiansa luo. Kerta toisensa jälkeen he kohtasivat toistensa katseen ja jatkoivat matkaa kohti valtavaa teatterisalia, jossa baletti esitettäisiin, jonka poikki Anastasia voisi tähytä leskikeisarinnaa ja toivoa muistavansa menetetyn elämän.
Aida kääntyi katsomaan Dimitriään, joka painoi suudelman kämmenselälle ja sukelsikin sitten painamaan suudelman prinsessansa huulille. Se sai Anastasian puhkeamaan valtavassa tilassa soivaan, hyväntuuliseen nauruun ja kallistamaan päätään karkuun, antautumaan sitten Edisonin kiepautettavaksi, voimatta lakata kehräämästä.
Ohjaaja näytti heilauttavan käsiään luovuttamisen merkiksi ja kuvausryhmä lähti liikkeelle hurjalla tohinalla, ehtiäkseen kuvata myös oopperatalon käytävillä, ennen kuin heidän läsnäolonsa suivaannuttaisi oopperatalon haltijat.
Aida tuuppasi Edisonin rintakehää protestina, euforia edelleen suonissa palaen.
"Mikä tahansa tekosyy?" hän kysyi naurua silmissään ja pudisteli päätään. Katse osui Edisonin ohi frakkiin pukeutuneisiin ekstroihin. Yhdellä oli kovin tutut kasvot ja vihreähippuiset silmät, jotka hän tuntisi mistä tahansa. Aida jähmettyi häkeltyneenä.
Saattoiko se olla Eli?

Elokuvien kuvaus tuntui enemmän harjoituksilta, jatkuvine uusine startteineen. Ja kun yleisö - todellinen yleisö, joksi ei laskettu ohjaajaa ja avustajien ja muun henkilöstön (joiden tarkoituksesta Elillä ei ollut aavistustakaan) - puuttui, tunnelma oli hyvin erilainen kuin teatterissa.
Mahtavaa, mutta Eli oli melko varma, että kuului kuitenkin lavalle liveyleisön eteen.
Mutta ei tämä huono kokemus ollut, ei varsinkaan, kun sai seurata Aidan työskentelyä.
Vihdoin hän tavoitti jäänsinisten silmien katseen.
Virnistys kohosi Elin kasvoille, ja hän kohotti toisen kätensä vilkuttaakseen.
Aivan kuin olisi ollut täysin itsestäänselvää, että hän käyskenteli pitkin oopperatalon käytäviä, frakkiin pukeutuneena, yhtenä ekstroista.

Aida tuijotti Eliä pitkän hetken jähmettyneenä, käsittämättä näkemäänsä. Miten Eli saattoi yhtäkkiä olla ekstrojen joukossa? Eikä ollut sanonut hänelle mitään.
Hitaasti hän suli valovoimaiseen hymyyn, työntyi Edisonin ohi pahoitellen ja keräsi yönsinisen, aaltoilevan helman käsiinsä ravatessaan alas oopperatalon majesteettisia marmoriportaita. Useampi silmäpari kääntyi seuraamaan hämmentyneenä.
Tavoittaessaan Elin, hän heittäytyi miehen rintaa vasten, kiertäen käsivartensa tiukasti niskalle.

Tulevien fanien tietämättä Anastasia valitsi kerran vihreäsilmäisen herrasmiehen Dimitrin sijaan.
Se tapahtui sillä hetkellä, kun prinsessa syöksyi alas portaita, ja kyseinen herrasmies siirtyi niiden alle, käsivarret avautuen vastaanottamaan tämän.
Eli nauroi kietoessaan käsivarret tiukasti Aidan ympärille kiepauttaakseen naisen ympäri. Olisi ehkä pitänyt olla varovaisempi, ei kai kuvausmeikki mennyt pilalle?
Hitot.
"Sinullapa kesti!" mies hyrisi, hyvin tyytyväisenä itseensä laskiessaan Aidan takaisin jaloilleen kolmen kiepahduksen jälkeen.
"Kuljit aivan ohitseni vähintään neljä kertaa..."

Aida nauroi ja halasi Eliä tiukemmin Palais Garnierin kieppuessa hänen ympärillään. Hän kohtasi vihreähippuisten silmien katseen säteillen laskeutuessaan takaisin jaloilleen, jäänsiniset silmät hymystä kissamaisesti siristyneinä.
”Ehkä olisin huomannut, jos olisit varoittanut, että olet tulossa”, hän vetosi tuupaten miehen rintakehää.
”Sinä ovela renttu. Milloin olet tullut Pariisiin?”

Eli kohotti kätensä sovittelevasti pystyyn.
"Hei, se olisi pilannut yllätyksen, eikö olisikin? Ajattele minua raukkaa, olen pitänyt koko jutun salassa Edisonin illanvietoista saakka, ja tiedät, miten huono olen pitämään salaisuuksia."
Tuskaa, täyttä tuskaa.
Hän ei ollut varma, minne olisi kätensä laittanut, joten kietoi ne lopulta takaisin Aidan vyötäisille. Niin hän ei varmasti tuhoaisi mitään, eikö niin?
"En kadu. Olit aivan mahtava, se hetki kun nousit portaita... Viime yönä."

Aida tuuppasi miehen rintaa uudelleen päätään pudistaen. Eli todella oli onnistunut yllättämään hänet – ja hän oli tuntenut haikeutta siitä, ettei hänen toivomansa yhteinen matka Pariisiin ollut mahdollinen.
Ruoja.
”Sinä sovit tästä Edisonin kanssa?” hän kysyi epäuskoisena ja vilkaisi olkansa yli salskeana porrastasanteella seisovaa näyttelijää, joka katseli heitä häivähdys hymyä huulillaan.
”En tiedä, ansaitsetko läimäyksen vai suudelman.”

Eli loi Aidaan lammasmaisen katseen, jonka toivoi ilmaisevan syvää katumustaan - tai piilottavan sen puutteen.
"Niin sovin. Tai hän veteli oikeita naruja puolestani", hän myönsi ja käänsi itsekin hetkeksi katseensa Aidan vastanäyttelijään, kohottaen kätensä tervehdykseen. Hän oli uskomattoman kiitollinen siitä, että mies oli jaksanut nähdä vaivaa saadakseen hänet mukaan kuvauksiin.
"Luulen, että voit läimäistä minua nyt", mies jatkoi, kääntäen katseensa takaisin Aidaan.
"Ja suudella sitten myöhemmin. Olen melko varma, että minut tapetaan, jos sotket meikkisi vuokseni..."

Aida pudisti hymyillen päätään, edelleen epäuskoisena. Eli oli Pariisissa. Frakissa. Laineet siististi siloteltuna. Hänen piti vastustaa halua upottaa sormensa hiuksiin ja villitä ne normaaliin malliinsa.
"Sinä olisit kyllä ansainnut läimäyksen", hän sanoi pohtien ja näpäytti miehen nenänpäätä.
"Mutta ehkä minun pitää säästää se Dimitrille. Edison haluaa minun lyövän häntä oikeasti. Katuu vielä ja karvaasti."

Eli laski nöyränä katseensa kun tunsi näpäytyksen nenänpäässään. Ehkä hänkin oli alkanut oppia, samalla tavalla kuin Clooney. Toistaiseksi näpäytys ei sentään saanut häntä istahtamaan alas.
"Siitä en ole kateellinen", hän myönsi virnistäen.
"Olin lähteä kipuamaan portaita, kun ensimmäisen kerran näin sinun - Anastasian - kääntyvän katsomaan alas."
Sitä katsetta ei vain ollut tarkoitettu hänelle.

"Sinä suloinen imartelija", Aida nauroi ja silitti Elin poskea silkkiin hansikoidulla kädellään. Kuvaustiimi hälisi, maskeeraaja pyörähti hänen ympärillään varmistamassa, että kaikki oli kunnossa kameraa varten, ja sitten seurue lähti kohti seuraavaa kuvauspaikkaa oopperatalon käytävillä, jossa Anastasia ja Dimitri kävisivät keskustelunsa leskikeisarinnan tapaamisesta.
"En ymmärrä, miten en nähnyt sinua", hän sanoi päätään järkyttyneenä pudistellen ja punoi sormensa Elin sormien lomaan lähtiessään ylös portaita kohta kultasävytteisiä, vanhoja käytäviä, jotka johtivat oopperatalon kalleimpiin aitoihin.

"Varovasti, ettet saa meikkiä hansikkaaseen. En ole varma mitä minun kasvoilleni on levitetty..."
Eli otti Aidan käden omaansa, kun he suuntasivat muun tiimin mukana ylempiin kerroksiin. Kiirekin tuntui täällä erilaiselta, ei samalla tavalla sähköistävältä, kuin ennen esitystä. Tai ehkä hän oli vain puolueellinen. Todennäköisesti oli.
"Et osannut odottaa minua", hän huomautti hyväntuulisesti.
"Ja hiukseni on laitettu... näin. Mutta rehellisesti sanottuna, olen varma, että katsoit pari kertaa aiemmin suoraan minuun. Pitäisikö olla loukkaantunut?"

Kuvausryhmät asettuivat sopiviin kulmiin käytävään. Valaistus työskenteli kuumeisesti voidakseen valaista tilan oikein, ja joku nurisi ääneen siitä, että tämä olisi ollut järkevämpi kuvata studio-olosuhteissa. Ekstroja aseteltiin sopiviin kohtiin käytävää, puhumaan ääneti pienissä ryhmissä shampanjalasit käsissään kuin esityksen väliajalla.
"Voin korvata sen sinulle illalla", Aida lupasi vienosti hymyillen, jäänsiniset silmät tuikahtaen, ennen kuin joutui irrottamaan Elin kädestä ja vaihtamaan takaisin Dimitriinsä, palaamaan Aidasta Anastasiaksi.

Oli varsin julmaa jättää hänet sellaisen lupauksen jälkeen.
Mutta Eli ymmärsi kyllä, Aidan oli muututtava taas Anastasiaksi. Niin moneksi tunniksi, että kohtaukset saataisiin kuvattua, sillä oopperatalon käyttäminen ei varmasti onnistuisi kovinkaan helposti, tai halvalla, aivan heti.
Eli sai käteensä shampajalasin, käsipuoleensa taas seuralaisensa ( joka saattoi olla naisystävä tai vaimo tai ihan mikä vain, oliko sillä väliä, olkoon, teillä ei ole sormuksia, ette ole naimisissa ) ja tuli paimennetuksi osaksi ryhmää, joka seisoskeli hieman liian keskellä käytävää, jotta Anastasia voisi tunkeutua heidän ohitseen paetessaan suutuspäissään Dimitriltä.

Elokuvanäyttelijöillä tuntui olevan ylellinen mahdollisuus virheisiin ja uusiin mahdollisuuksiin. Heidän suorituksensa toki ikuistettaisiin valkokankaalle, josta jopa miljoonat ihmiset voisivat nähdä sen. Tarinaan eläytymisessä oli haasteensa, kun kohtauksia kuvattiin sekalaisessa järjestyksessä keskeltä tarinaa ja tunnetila oli rakennettava tyhjästä, toisin kuin teatterin lavalla, jossa Aida tunsi muuttavansa hahmokseen, elävänsä tarinaa.
He saivat kuvattua tarvittavia kohtauksia teatterin aitiosta, ja Aida sai esittää jännityksen ja hermostuneisuuden äänetöntä monologia kameralle hyvän tovin eri kuvakulmista, kun Anastasia odotti Dimitriä.
Ja he saivat käydä kiihkeän sananvaihdon kävellessään niin monta kertaa, niin erilaisilla äänensävyillä, että sanat tuntuivat jo melkein koomisilta. Aida epäröi miehen lyömistä – mitä maskeeraaja sanoisi, jos Edisonin poski olisi punainen ja turvoksissa?
"Se oli kaikki valhetta. Sinä käytit minua. Olin vain osa juonta saada hänen rahansa?" Anastasia kysyi Dimitriltä epäuskoisena, kasvot järkytyksestä kalpeina ja rintakehä levottomasti kohoten, ennen kuin kiepahti ympäri ja lähti harppomaan pitkin käytävää, kamera vieressä sulavasti seuraten. Dimitri syöksyi prinsessansa perään, yrittäen vakuuttaa tämän henkilöllisyyden todellisuudesta, pysäytti Anastasia tarttumalla hansikoituun käsivarteen.
Jäänsiniset silmät välkähtivät turhautunutta raivoa, ja Aida pyörähti Edisonia kohti silmät palaen.
"Lopeta jo! Sinä valehtelit minulle alusta asti. Ja minä en vain uskonut sinua, vaan vielä-", Anastasia ajoi Dimitriä taaksepäin hurjistuneena, kunnes painoi käden suulleen ääni särkyen ja kiepahti ympäri turhautuneena karjaisten.
Dimitri tavoitteli naista, yrittäen tulla kuulluksi melkein epätoivoiseksi, työntyen askelten eteen, tarttuen käsivarteen.
"Ei! En halua kuulla sanaakaan siitä, mitä muistin – anna minun olla!" Anastasia käski raivokkaana, tunnemyrsky kasvoilta heijastuen ja yritti päästä miehen ohi juhlavieraiden kansoittamalla käytävällä. Mutta Dimitri takertui yhä uudelleen hänen käsivarsiinsa, kunnes Aida vastasi pyörähtämällä ympäri ja löi miehen poskea avokämmenellä, mikä sai Edisonin horjahtamaan taaksepäin kasvojaan pidellen.
Anastasia pujottautui juhlavieraiden lomasta henkeään haukkoen, lohduttomia kyyneliä silmissään ja pyrähti juoksuun, kun Dimitri jäi jumiin ihmisten taakse, epätoivolla hänen peräänsä huutaen.
"Ja poikki! Se on siinä."

Ekstrana olo tuntui merkilliseltä. Se oli erilaista kuin rooli ensemblessä, piti vain yrittää näyttää mahdollisimman normaalilta ja huomaamattomalta.
Ehkä pitäisi joskus katsoa elokuva kiinnittäen huomiota pelkästään taustalla oleviin ihmisiin. Monikohan oli onnistunut livauttamaan hahmolleen oman tarinan valkokankaalle? Pienen välähdyksen näiden elämästä?
Eli huomasi ajatustensa alkavan harhailla, kun väisti Aidaa kolmannen kerran. Kun ei vielä tälläkään kertaa voinut kiiruhtaa Anastasian perään, sillä se ei ollut vihreäsilmäisen herrasmiehen tarina.
Ei, vaikka rakkaat, jäänsiniset silmät olivat täynnä kyyneleitä, jotka hän olisi halunnut pyyhkiä pois.
Ehkä hänenkin suhteensa oli kriisissä. Ehkä hän rakasti oikeasti toista, mutta joutui pysyttelemään suhteessa, jottei olisi tuottanut pettymystä vanhemmilleen.
Hänen sydämensä särkyi joka kerta, kun Anastasia ryntäsi hänen ohitseen edes vilkaisematta häntä kohti.
Se on siinä -huuto antoi hänelle vihdoin mahdollisuuden pyörähtää ympäri ja harppoa kohti suuntaa, jonne Aida oli kiiruhtanut.

Kuvausryhmä valmisteli pikaista lähtöä, pysyäkseen Palais Garnierin henkilökunnan paremmalla puolella. Assistentit juoksivat pakkaamassa tavaroita kuin henkensä edestä. Ekstrat valuivat kohti elokuvakäyttöön päiväksi lainattua, ahtaaksi käyvää puvustamoa.
Maskeeraaja paimensi Aidaa kohti näyttelijöille lainattuja pukuhuoneita, mutta nainen katseli olkansa yli vaistoten Elin läheisyyden ja vetosi kärsivällisyyden hyveeseen stressaantuneen naisen vilkuillessa kelloaan.
Ja siinä mies oli.
Aida luikahti irti maskeeraajalta, kokosi helmaa käsiinsä ja kiiruhti Eliä vastaan.
"Asumme Hôtel Mathisissa, tässä lähellä", hän sanoi vilkaisten jalkaansa naputtavaa maskeeraajaa, "jos en löydä sinua, nähdään siellä?"

Eli tunsi itsensä lampaaksi. Joka ei voinut muuta kuin seurata laumaansa, kun sitä paimennettiin tiloissa, joita ei ollut suunniteltu elokuvaväen käyttöön.
Aidakin oli kadonnut jonnekin. Vaaleat kulmat painuivat alas ja vihreä katse harhaili väkijoukossa.
Kunnes nainen olikin yhtäkkiä siinä.
Eli hymyili.
"Hôtel Mathisissa. Selvä!"
Hänellä ei ollut aavistustakaan, missä hotelli tarkalleen ottaen sijaitsi, mutta kyllä hän kysymällä löytäisi tien, jos kartta ei riittäisi. Vaikkei hän varsinaisesti puhunutkaan ranskaa.

Kuvausryhmän kiire pyyhkäisi yönsiniseen iltapukuun vihdoin pukeutuneen Anastasian mukaansa. Hän kiiruhti maskeeraajan ja puvustajan mukana kohti lainattua pukuhuonetta, jossa oli valmistautunut – katsonut itseään peilistä ja hetken tuntenut todella olevansa Anastasia. Oopperatalon takatilat, pukuhuoneet, kapeat, vanhat portaikot tuntuivat kotoisilta ja saivat hänet kaipaamaan kipeästi takaisin teatteriin.
Ja niin hän oli jälleen vain Aida. Jumalainen iltapuku oli poissa, samoin valkoiset hansikkaat ja arvokkaat timanttikorut. Puvustaja pyyhkäisi ne mukaansa. Maskeeraaja irrotti peruukin, jonka sävy oli melkein täsmälleen sama kuin hänen omien hiustensa, ja kastanjanpunainen harja sai vapautua kesyttömänä. Aida pujottautui takaisin yksinkertaisuudessaan klassiseen, laivastonsiniseen mekkoon ja tunsi olonsa melkein haikeaksi. Luultavasti vierähtäisi vuosi, ennen kuin hän näkisi yönsinisen iltapuvun uudelleen, ja se olisi valkokankaalla.
Jos hän uskaltaisi katsoa itseään.
Kuvaustiimi purkautui ulos oopperatalosta ja pakkautui autoihin kantamuksineen, anellen suotuisaa säätä, jotta tarvittavat kuvaukset Pariisista saataisiin kuvattua budjetin ja aikataulun puitteissa. Aurinkolaseilla kauniiseen päivään varustautunut Aida lähti lähistöllä sijaitsevaa boutique-hotellia kohti yhdessä Edisonin kanssa, jonka oma, tukka tukka oli pyyhkäisty huolettomasti pois otsalta ja tyylikäs, reisimittainen takki jätetty auki.
Tällä kertaa Aida tarkkaili ympäristöään Elin kasvojen varalta. Miten hän ei ollut huomannut miestä?

Hänen vaatteidenvaihtonsa oli paljon raadollisempaa. Kun ekstroja oli suuri joukko, ei jokaisen huolelliseen siistimiseen ollut yksinkertaisesti samalla tavalla aikaa, kun oopperan oma aikataulu puski päälle. Frakki pyyhkäistiin päältä, mutta hiukset saivat jäädä sellaisiksi kuin ne olivat, taaksepäin siististi suituiksi. Omat vaatteet vain päälle, ja sitten nopeasti ulos, kiitos vain kovasti.
Eli ei olisi todennäköisesti koskaan löytänyt hotellille niin taitavasti, ellei olisi lyöttäytynyt yhteen Blairin ja erään toisen ekstran kanssa, jotka olivat menossa samaan suuntaan.
Seikkailu saisi jäädä toiseen kertaan. He voisivat tehdä sen yhdessä Aidan kanssa.
Niinpä hän seisoi jo valmiina odottamassa hotellin edessä, vihreässä takissaan, kun Aidan ja Edisonin hahmot ilmestyivät näkyviin.
Hymy kohosi Elin huulille ja käsi kohosi tervehdykseen.

Nyt Aida tunnisti Elin. Hän halusi vakaasti uskoa, että olisi tunnistanut tämän ilman näkyvästi kohotettua kättäkin.
Hän pyrähti vapaaksi Edisonin käsivarren alta, puikkelehti kadulla harppovien ihmisten lomasta ja heittäytyi Elin syliin – niin kuin oli halunnut tehdä miehen alunperinkin tunnistaessaan. Nyt hän sai kiedottua jalkansa miehen vyötärölle, kierrettyä kädet niskalle ja vedettyä tämän jokseenkin tuliseen suudelmaan.
"Hei", hän tervehti ääni asteen päivästä käheytyneenä, jääden Elin syliin, silittäen miehen poskea.
"En voi uskoa, että olet täällä."
Edison pysähtyi heidän vierelleen turvamiehensä kanssa.

Pieni urheilumallinen kassi tipahti hartialta kadulle, kun Eli levitti käsivartensa vastaanottamaan Aidan. Ja kietoi ne sitten naisen ympärille, sulkien tämän syliinsä. Hän kiepahti ympäri kerran, sitten toisen, ja kolmannen kiepahduksen jälkeen pysähtyi vastatakseen suudelmaan.
Hymy ei halunnut kadota huulilta.
"Hei", hän vastasi, itsekin ääni käheämpänä, mutta muista syistä.
"Sinähän haaveilit, että voisimme olla yhdessä Pariisissa."
Hän siirsi katseensa hetkeksi Edisoniin, Aida yhä sylissään.
"Hei, Edison."

"Niin haaveilin", Aida vastasi silittäen Elin kummallisia hiuksia ja tutki tuttuja, vihreähippuisia silmiä hetkeksi koko muun maailman unohtaneena.
"Olisit voinut kertoa tulevasi", hän muistutti sulaen hymyyn ja kosketti sormenpäällään miehen nenänpäätä. Heidän vierellään Edison nyökkäsi tervehdyksen huvittuneena hymyillen.
"Hei Eli. Aida, nähdään puoli yhdeksältä aulassa?" ohikulkijoilta katseita saava näyttelijä varmisti, ja Aida käänsi katseensa Dimitriinsä nyökäten.
"Nähdään. Mennään syömään ja ulos, ehkä tanssimaan tai karaokeen, eikö?" Aida sanoi palauttaen huomionsa Eliin.

"Aida, se oli pilannut yllätyksen", Eli huomautti päätään pudistaen.
Yllätyksen, jota hän oli hautonut niin pitkään, että oli ollut haljeta. Onneksi hän oli saanut kertoa sentään Evielle aikeistaan, niin että salaisuus ei ollut ollut aivan yhtä kammottavan painava.
Melkein vastentahtoisesti hän laski Aidan sylistään, mutta piti tämän yhä tiukkaan halaukseen vedettynä.
"Se kuulostaa mukavalta", hän vastasi, silittäen sormiaan läpi kastanjanpunaisista hiuksista.
"Toivottavasti et ole sopinut vielä huomiselle mitään. Illaksi. Me menemme balettiin."

Aida pudisti epäuskoisena päätään, jäänsiniset silmät hymystä pehmeten. Hyvänen aika! Eli todella oli päättänyt yllättää hänet.
Edison jatkoi matkaa sisään. Ehkä heidänkin pitäisi mennä. Turvamies näytti laahustavan läheisen kahvilan suuntaan.
"Sinä olet uskomaton mies", Aida vetosi Elille ja tarttui miehen takinkaulukseen, vetäen tämän mukaansa kohti hotellin ovia.
"Mutta ensin salakuljetan sinut huoneeseeni." He eivät olleet nähneet kahteen viikkoon kuin puhelimen videokuvan välityksellä. Oli ihastuttavaa saada koskettaa Eliä.
"Missä muuten vietit viime yön?"

Eli nappasi viime hetkellä laukkunsa kantoon ja seurasi Aidaa reippain askelin.
Kaksi viikkoa oli pitkä aika.
Hän kietoi toisen kätensä naisen vyötäisille ja veti tämän kiinni kylkeensä. Se, että Aidan piti salakuljettaa hänet huoneeseensa - olkoonkin, että sana oli varmasti dramaattisempi kuin todellisuus - tuntui hyvin jännittävältä. Kuin he olisivat olleet vieraan vallan agentteja suorittamassa tehtävää.
Olo alkoi käydä kärsimättömäksi.
"Lentokentällä oli ihan mukavat penkit."
Hän oli ostanut lentoliput. Ja liput balettiin. Ja sen jälkeen todennut, ettei raha riittäisi enää hotelliin. Eikä myöskään ruokaan loppukuussa, mikäli hän ei eläisi Pariisissa nollabudjetilla...
Mutta mitä sitä pienistä.

"Lentokentällä? Voi Eli!" Aida vetosi myötätuntoisesti, soi säteilevän hymyn vastaanottovirkailijalle ja ujutti Elin kanssaan hissiin. Ovet sulkeutuivat ja jättivät heidät kahden. Aida nojasi päänsä miehen rintaa vasten ja hengitti syvään tuttua, rakasta tuoksua. Eli todella oli täällä.
"Edisonin olisi pitänyt edes järjestää sinulle majoitus, jos kerran sopi kanssasi tulostasi."

"Niin", Eli myönsi, ja yritti hipsiä Aidan kanssa mahdollisimman viattomasti vastaanottovirkailijan ohitse. Niin kuin olisi kuulunut hotellivieraiden joukkoon. Ei kai ranskalaisia hotellivirkailijoita ollut varustettu supermuistilla tai kuudennella aistilla, joka kertoisi, milloin joku ei kuulunut joukkoon.
Hississä hän saattoi vetää Aidan rintaansa vasten ja painaa päänsä hamutakseen suudelmaa tämän huulilta.
"Hän ei tarkalleen ottaen tiennyt, etten järjestänyt majoitusta itselleni..."

Aida tuuppasi Elin rintaa moitteena – miesparka, nukkumassa lentokentän penkeillä. Nyt Eli saisi jakaa hänen varsin viehättävän huoneensa ja sen ylellisen, upottavan sängyn niin kauan kuin voisi viipyä Pariisissa.
Sitten hän kohotti kasvonsa ja vastasi suudelmaan, hymyillen Elin huulia vasten ja punoen sormillaan miehen niskahiuksia. Kohta hän voisi ravistella niitä vapaaksi taakse silotellulta malliltaan.
"Oletko nälkäinen? Huonepalvelu täällä on erinomainen", hän sanoi, kun irrottautui suudelmasta hissin ovien avautuessa hänen kerroksessaan, tarttui Elin käteen ja lähti kohti huonettaan.

Aidan tuoksu kietoutui huumaavana hänen ympärilleen, ja Elin olisi tehnyt mieli vetää nainen syliinsä tässä ja nyt.
Hississä ei vain tainnut olla niin montaa kerrosta, eivätkä he varmastikaan voisi ajella sillä edestakaisin herättämättä epäilyksiä. Kuinkahan kauan pariisilaiselta korjaajalta kestäisi saapua, jos hissi jäisi jumiin kerrosten väliin?
"Olen", hän myönsi, lähtien seuraamaan Aidaa käytävää pitkin.
"Mutta minulla on jo kaipaamani aivan tässä näin."

Aida katsoi Eliä olkapäänsä yli, jäänsiniset silmät kissamaisesti naurusta siristyneinä.
Hän avasi soman, sinertävin sävyin ja viehättävällä, lehtikuvioisella tapetilla sisustetun huoneensa oven, kutsui miehen sisään perässään ja kääntyi sitten Eliä kohti.
Tapa, jolla seinät työnsivät häntä lähemmäs, oli nyt vain ihastuttavaa ja tuttua. Hänen ei enää tarvinnut säikähtää sitä.
”Hei”, hän tervehti uudelleen, laskien kätensä Elin rinnalle.

Eli tutkisi huonetta uteliaana sitten myöhemmin. Silloin hän kiinnittäisi huomiota turkoosin upeaan sävyyn, ja lampunvarjostimiin, joiden metallisissa lehtikoristuksissa oli jotakin melkein maagista. Hän haluaisi myös ehdottomasti nähdä, millainen maisema ikkunoiden takaa paljastuisi.
Nyt hänellä vain oli niin paljon parempaa tekemistä.
"Hei", hän vastasi käheästi, ennen kuin kumartui hamuamaan suudelmaa Aidan huulilta ja ojensi käsiään nostaakseen naisen syliinsä.

Vatsanpohjassa nipisti ihastuttavalla tavalla, kuin hetkeä ennen kuin vuoristorata lähti hurjaan, euforiseen syöksyyn. Aida punoi sormensa taipuisiin niskahiuksiin, kurottui vastaamaan suudelmaan ja hyppäsi sitten luontevasti hajareisin Elin syliin, painaen kätensä miehen poskille ja hamuten uutta suudelmaa.
Se tuntui yhtä sähköistävältä kuin ensimmäisinä kertoina, sai ihastuttavat väreet kulkemaan iholla, muistutti häntä melkein ylivoimaisesta tunteesta, joka oli vetänyt häntä Elin puoleen jo nuoruudessa.

Vähäisen omaisuuden ja muutaman vaatekappaleen sisältävä laukku unohtui ovensuuhun, kun Eli asteli peremmälle huoneeseen Aidaa sylissään kannatellen.
"On ollut ikävä", hän totesi suudelman lomasta, samalla kun laski naisen siististi pedatulle hotellin vuoteelle. Pienten lamppujen valaistus yhdistettynä tapetin lehtikuvioon sai olon tuntumaan siltä, kuin heitä olisi ympäröinyt taianomainen metsä - vaikka olihan Pariisi jo itsessään maaginen.
"On ollut ikävä", hän huomautti suudelman lomasta, samalla kun sysäsi naisen takkia pois tämän yltä.

Aida kohotti ylävartalonsa sängyltä vastatessaan suudelmiin ja kiemurteli ulos takistaan, puskien sitten päättäväisesti takkia pois Elin yltä. Taivas miten hän rakasti tunnetta, joka hänet valtasi Elin kanssa, kuin hän olisi humaltunut miehen läheisyydestä.
"Niin minullakin sinua", hän vetosi. Niin kamala ikävä, että sattui. Oli ihanaa kierrellä Pariisia, oli ihanaa työskennellä elokuvassa ja käydä ulkona näyttelijöiden ja muiden elokuvan ihmisten kanssa, nauraa itsensä kipeäksi Edisonin kanssa – ja silti hän katsahti vaistomaisesti ympärilleen nähdäkseen, jos Elikin nauroi ja kohdatakseen vihreähippuisten silmien katseen.
Hän kiskoi seuraavaksi paitaa miehen päältä.

Villakangastakki valahti painavana lattialle, Aidan takin seuraksi. Ehkä hänen olisi pitänyt olla heittelemättä vaatekappaleita ympäriinsä, Aida oli nyt kuitenkin elokuvatähti.
Ei kai sillä ollut väliä.
Eli näykkäsi naisen alahuulta onnellisena siitä, ettei enää tarvinnut varoa kuvausmeikin sotkeutumista, ei huolehtia siitä, että levottomat kädet sotkisivat kampauksen, jonka kampaaja oli huolellisesti laatinut.
Pään yli liukuva paitakaan ei ollut aivan riittävä suistamaan taaksepäin suittuja hiuksia kampauksestaan.
Oikeaa kylkeä peitti suuri, sinipunainen mustelma.

Suudelmaan vastaava Aida ei heti rekisteröinyt näkemäänsä ja hetken harmitteli, ettei ollut tarkastanut oliko mies pukeutunut jälleen dinosauruksiin. Ne tuntuivat olevan Elin sieluneläin.
Mutta sitten hän huomasi mustelman ja karkasi suudelmasta hengähtäen terävästi. Hän katseli mustelmaa huolissaan.
"Eli! Mistä tuo on tullut?"

Eli räpäytti hämmästyneenä silmiään ja siirsi katseensa Aidan kasvoihin, huoli katseessa välkähtäen.
"Mitä?"
Hän vilkaisi naisen katseen suuntaan ja hymähti.
"Ohjaaja halusi kokeilla paria mahdollista juttua koreografiasta. Ei mennyt ihan niin hyvin kuin olisi voinut."
Hän kumartui hipaisemaan Aidan huulia omillaan.
"Ei hätää, ei se edes satu."

Aida nosti katseensa Elin silmiin häkeltyneenä. Ei edes satu? Hän kosketti kyljen mustelmaa varovasti sormenpäillään.
"Oletko varma, ettei sinulla ole murtuneita kylkiluita?" hän kysyi punertavat kulmat painuen, liian keskittyneenä huomatakseen vastata suudelmaan.
"Mitä sinulle tapahtui?"

"Aida..." Eli vetosi, ja säpsähti hieman kun sormet koskettivat kylkeä.
"Ei ole mitään hätää, kävin lääkärissä ja kaikki on kunnossa. Mitä nyt ylpeyteni sai pienen kolauksen, kylkeni lisäksi."
Hän siirsi kätensä naisen poskelle ja yritti kääntää tämän katseen hellästi pois rujosta ruhjeesta, joka ulkonäöstään huolimatta ei tosiaankaan ollut vakava.
"Pöytä lähti alta kesken hypyn."

Aidan katse yritti karata takaisin ruhjeen suuntaan, mutta alistui sitten tutkimaan vihreähippuisia silmiä hämillään. Hänen sydämensä tuntui jättäneen kipeän lyönnin välistä ja lepatti kylkiluita varten.
"Se näyttää pahalta", hän vetosi nostaen kätensä silittämään miehen poskea.
"Ja sen täytyy olla kipeä."

Elin kulmat painuivat alemmas.
"Hei, ei se ole ensimmäinen mustelma, jonka olen saanut. Kyllähän sinä tiedät, etten malta olla hetkeäkään paikoillani..."
Hän antoi sormiensa liukua kastanjanpunaisten hiusten joukkoon, juoksutti silkkisiä suortuvia niiden lomasta.
"Tuskin edes huomaan sitä, kun olet siinä."

"Tiedän", Aida sanoi silittäen miehen taakse siloiteltuja hiuksia, vastustaen haluaan ravistella ne takaisin normaaliin malliinsa. Mutta ehkä elokuvamaailman aineet olivat niin tehokkaita, etteivät hänen sormensa pystyisi niihin.
"Olen silti huolissani sinusta", hän vetosi näpäyttäen miehen nenänpäätä ja nykäisi Elin sitten selälleen sängylle, kiepahtaen itse istumaan miehen lantion päälle.
"Sinun pitäisi ottaa rauhallisesti."

Eli räpäytti yllättyneenä silmiään katsellessaan yhtäkkiä maailmaa aivan toisesta näkökulmasta.
Oikein mukavasta näkökulmasta.
Hän vei kätensä sivelemään Aidan hoikkaa vyötäröä, piirsi sen tuttua muotoa sormenpäillään. Kidutusta, suoranaista kidutusta. Aika erossa. Ehkä se alkaisi taas jossain kohtaa tuntua vähemmän pahalta, mutta vielä ei ollut sen aika.
"Ei juuri nyt", hän vetosi, antaen samalla käsiensä liukua naisen reisille.
"Kun olet vihdoin siinä. Olet aivan uskomattoman kaunis, Aida."

Aida hymyili jäänsiniset silmät kissamaisesti siristyen, työnsi hiuksia korviensa taakse ja kumartui notkeasti painamaan kevyen suudelman miehen huulille.
"Sinä imartelija", hän kuiskasi ja painoi suudelman Elin kaulalle. Sanoisihan mies, jos kylki olisi kovin kipeä? Hän varoi varmuuden vuoksi koskettamatta sitä, kun silitti paljasta rintakehää hamutessaan kaulan herkkää ihoa.

"Minä kerron aina totuuden", Eli muistutti.
Hän antoi käsiensä juosta reisiä ylemmäs, työnsi laivastonsinistä helmaa pois tieltä. Puoli yhdeksältäkö heidän oli tarkoitus olla seuraavassa paikassa? Hyvin tässä ehtisi. Vaikka unohtua hetkeksi.
"Kuinka sinun matkasi... on sujunut?"
Oli haettava hetki oikeita sanoja, kun huulet hipoivat hänen kaulansa ihoa.

"Hyvin", Aida vastasi suudellen miehen kaulaa.
"Olemme saaneet kuvattua hyvin, joskaan en hahmota lainkaan, mitä on kuvattu ja mitä ei, sillä kuvaamme kappaleita sieltä täältä", hän jatkoi pyyhkäisten hiukset toisen olkansa yli, "mutta Pariisi on ihastuttava ja olen saanut ystävystyä mahtavien ihmisten kanssa."
Hän näykkäisi Elin kaulansyrjää.

"Erilaista kuin teatterissa..."
Eli todella yritti parhaansa pitääkseen ajatuksensa keskustelussa. Mutta se oli vain pirun hankalaa, kun Aida oli siinä niin. Aivan lähellä. Jo pelkkä tuoksu, joka oli sekoitus hajuvettä, shampoota ja naisen omaa tuoksua oli viedä häneltä järjen.
Hitot mistään mustelmista.
Levottomat kädet vaelsivat jo availemaan mekon vetoketjua.

Aida auttoi vetämällä mekon päänsä yli, kun vetoketju aukesi. Hän heitti sen huolettomasti lattialle ja kumartui painamaan uuden suudelman Elin huulille, ennen kuin kohotti itseään kuoriutuen ketterästi myös mustista sukkahousuista.
Iho ihoa vasten tuntui synnyttävän sähköä, joka kutitti vatsanpohjaa.
"Hyvin erilaista", hän vastasi suudelmien välissä, "kaipaan sinne takaisin."

Ehkei vaatteiden heittely lattialle ollut niin paha. Kun Aida teki sitä itsekin.
"Pianhan sinä pääset", Eli vakuutti melkein hengästyneesti naisen huulia vasten, juoksuttaen sormiaan paljastuneella iholla.
Kuvaukset eivät jatkuisi ikuisesti. Sitten he voisivat elää taas samassa rytmissä, he voisivat viettää pitkiä, rauhallisia aamuja asunnolla, joka nyt oli Aidan käytössä
Levottomat, levottomat kädet hakeutuivat alushousujen reunalle. Ei niitäkään tarvittaisi nyt.

Hänellä oli ollut vakaa aikomus ajaa Eli hulluksi, mutta hänen olisi pitänyt arvata, että mies ehtisi vielä ensin. Syke tuntui vahvana vatsanpohjalla, sai melkein kuumeiset väreet kulkemaan alas selkää.
Aida nosti itseään samalla ketteryydellä avuksi ja keinautti itseään taaksepäin, jotta pääsi avaamaan miehen housuja näppärin sormin.

Rehellisesti sanottuna Aida ei ollut jäänyt huonommaksi hulluksi ajamisessa.
Se kai oli väistämätön seuraus siitä, että kaksi ihmistä tunsi toisensa niin uskomattoman hyvin.
Oli Elin vuoro kohottaa alavartaloaan niin, että housut sai riisuttua pois tieltä. Niillä oli aivan yhtä vähän tarkoitusta juuri nyt, ja alkoivat käydä muutenkin varsin tukaliksi.
"Luoja, miten rakastan sinua..."

Aida hymyili kastanjanpunaiset, kesyttömät hiukset olkapäiden yli valahtaen, lämpöä silmissään ja hyväili miestä hetken harkitessaan karkaisiko alas Elin jalkojen päälle vai siirtyisikö edemmäs.
"Minäkin rakastan sinua", hän vastasi kumartuen suutelemaan Eliä, siirsi sitten itseään eteen ja henkäisi antaessaan heidän muuttua yhdeksi olennoksi toisiinsa kietoutuneina.
Ja hetkeksi koko maailma tuntui unohtuvan jonnekin hyvin kauas. Hänellä oli ollut aivan kamala ikävä.

Eli ei voinut väittää, että olisi voinut kuvitella pienessä, vain hieman vaatekomeroa suuremmassa asunnossa, että vielä jonakin päivänä he löytäisivät itsensä Pariisista sen vuoksi, että Aida oli siellä kuvaamassa rakastamaansa tarinaa elokuvaksi. Totta kai hän oli aina tiennyt, että nainen pääsisi pitkälle, mutta tämä oli jotakin sellaista, jota hän ei ollut osannut odottaa.
Siitä tuntui olevan hyvin, hyvin pitkä aika.
Ja silti tunne, joka hänet valtasi, kun hän saattoi vetää naisen syliinsä, hengitys vielä raskaana ja keho lämpöä hohkaten, ja painaa suudelman tämän hiusten joukkoon, oli samanlainen kuin silloin puolet kapeammassa sängyssä.

Sydän lepatti levottomana ja onnellisena kylkiä vasten, ja Aida nojasi päänsä Elin rintaa kuunnellen miehen sykettä. Ihon tuttu tuoksu ja maku oli aina tehnyt hänen olonsa kotoisaksi, oli hän missä tahansa. Eli oli kenties ainoa muuttumaton asia hänen elämässään.
Hän oli vain ollut typerys.
"Minun pitää käydä suihkussa, mutta ehdin varmasti vielä kohtakin", hän pohti ääni käheäksi käyneenä ja kallisti päätään niin, että saattoi nojata leukansa Elin rintaan ja katsella miehen kasvoja.

Eli siirsi toista kättään niin, että saattoi sukia kastanjanpunaisia hiuksia sormillaan.
"Ehdit varmasti vielä kohtakin", hän vakuutti, vaikkei voinutkaan nähdä kelloa tästä kulmasta. Ehkä he voisivat vain unohtaa, että sellainen oli olemassakaan?
Mutta ei, hän ei halunnut riistää Aidalta mahdollisuutta viettää aikaansa kuvauksissa tutuiksi tulleiden ihmisten kanssa.
"Tarjoutuisin seuraksi. Mutta en ole varma, ehtisimmekö me siinä tapauksessa lainkaan mukaan..."

"On vain järkevää jakaa suihku", Aida vastasi ja painoi suudelman Elin rintakehän lämpimälle iholle.
"Sehän on kaikin puolin tehokasta." Vastentahtoisesti hän kohottautui istumaan ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan, ennen kuin pudottautui sängystä jaloilleen notkeasti venytellen, katsahti Eliä hymyillen olkansa yli ja katosi hotellin moderniin kylpyhuoneeseen.

Järkevää. Ehdottoman järkevää.
Silti Eli valitti melkein ääneen pettymyksestä, kun Aidan lämmin paino katosi hänen päältään. Milloin he saisivat seuraavan kiireettömän hetkensä? Vaikka ei niitä taitanut opiskeluaikoinakaan olla montaa.
Tarvittiin vain yksi katse jäänsinisistä silmistä ja hän nousi istumaan, sukien muotoilutuotteista jäykkiä hiuksiaan.
Kiireetön hetki joskus toiste.
Eli ponnisti jaloilleen ja seurasi Aidaa kylpyhuoneeseen.

Kuuma vesi ryöppysi suihkusta ja täytti kaakeloitua, pientä tilaa kieppuvalla vesihöyryllä. Aida oli jo astunut veden alle, kastellut hiuksensa ja ojensi kätensä Eliä kohti auttaakseen miestä kiipeämään kylpyammeeseen kanssaan. Hän kurottui varpailleen painamaan suudelman Elin huulille vetäessään miehen suihkun alle ja pesi hiuksensa tottuneella, vaikuttavan nopealla rutiinilla.
Se oli pakon sanelema tapa, kun oli melkein poikkeuksetta myöhässä.
Ehkä tänäänkin, mutta oliko sillä niin merkitystä?
Aida painoi uuden suudelman Elin kaulalle, pyyhkäisi märät, hoitoaineelta miedosti tuoksuvat hiukset pois kasvoiltaan ja työnsi miehen sitten kylpyammeen viereistä seinää vasten, liukuen kyykkyyn jättäen pehmeitä, keveitä suudelmia matkalle.

Höyry muutti kylpyhuoneen melkein yliluonnolliseksi tilaksi, kuin portiksi kahden maailman välillä.
Eli vaelsi suihkun luo ja kipusi ammeeseen, eikä edes yrittänyt estää käsiään vaeltelemasta Aidan keholla, auttaen naista peseytymään. Tai ehkä hän oli enemmän häiriöksi, juoksuttaessaan sormiaan kastanjanpunaisten hiuksen lomitse, tai hieroessaan siroa, siroa niskaa kuin ohimennen.
Viileyttä hohtava kaakeli vasten selkää lähetti väristyksiä koko kehoon, samalla kun suudelmat jättivät iholle melkein polttavan tunteen.
Elin oli pakko sulkea silmänsä.
"Mmh, Aida..."

"Mitä, Eli?" Aida kysyi naurusta kehräten, kuuma vesi jalkojensa ympärillä pyörteillen, silittäen miehen reisiä ja alavatsaa sormillaan, härnäten hellästi lämpimillä henkäyksillä.
Hän halusi huomioida miestä. Nukuttuaan yön lentokentän meluisilla, epämukavilla penkeillä Eli ansaitsikin hieman hemmottelua. Mahdollisuuden rentoutua kunnolla.
Hän katsahti ylös vihreähippuisiin silmiin hymyillen, nojautui lähemmäs ja otti miehen suuhunsa.

Heidän pitäisi olla puoli yhdeksältä valmiina lähtöön. Puoli yhdeksältä, tai muutoin he myöhästyisivät. Antaisivat muiden odottaa, jos nämä ylipäätään odottaisivat, eivätkä vain suuntaisi illanviettoonsa ilman heitä.
Olisiko se ollut paha asia?
Voi luoja.
Elin oli painettava toinen kämmen vasten kaakeloitua seinää, haettava tukea sen viileästä pinnasta, sillä muutoin jalat olisivat saattaneet todella pettää.
Mikä lentokenttä? Ei minkäänlaista muistikuvaa. Kuten ei juuri tällä hetkellä mistään muustakaan.
"Rakastan... sinua..."
Toinen käsi hipaisi Aidan hiuksia, lempeänä, ei pakottavana.

Aida rakasti Elin huomioimista. Hän rakasti miestä syvyydellä, jota ei täysin itsekään ymmärtänyt ja jonka voima pelotti häntä. Kuin Eli todella olisi hänen sielunsa toinen puolikas.
Ja se, mikä teki miehen onnelliseksi, sai euforisen onnen huljahtamaan myös hänen sisällään.
Mitä merkitystä sillä olisi, vaikka he vähän myöhästyisivät? Tai eivät menisi ollenkaan? Eli oli se ihminen, jonka kanssa hän halusi jakaa Pariisin. Eli oli se ihminen, jonka hän halusi nähdä nauravan. Eli oli se ihminen, jonka kanssa hän halusi jakaa elämänsä.

Hitot mistään illanistujaisista.
Eli valui hitaasti istumaan ammeen pohjalle, ei täysin varmana siitä oliko vain raukea vai myös heikko, ja veti Aidan tiukkaan halaukseen.
Vesi pyörteili ammeen pohjalla heidän ympärillään.
Hän painoi suudelman ensin kastanjanpunaisten hiusten joukkoon, sitten naisen otsalle ja viimeisenä tämän huulille.
"Olet uskomaton..."

Aida hymyili silmät lämpiminä tuikahtaen miehen tiukassa halauksessa ja silitti sitten Elin märkää poskea, upottaen sormensa vähän jo kampaukseltaan vapautuneisiin, märkiin hiuksiin.
Olisi ollut petollisen helppoa vain jäädä siihen, lämpimän vesihöyryn muodostamaan, pieneen maailmaan. He voisivat kääriytyä hotellin kylpytakkeihin ja kaatua sänkyyn. Unohtua toistensa syliin loppuillaksi ja yöksi.
Mutta ehkä Eli haluaisi nähdä Pariisin yötä?
"Saattaisimme vielä ehtiä", hän pohti painaen suudelman miehen kaulalle, "haluatko mennä?"

"En", Eli mutisi, ääni tukahtuneensa vasten Aidan kaulansyrjää.
"En tahtoisi."
Hän painoi naisen tiukemmin itseään vasten ja hengitti syvään tämän hiusten tuoksua, jossa shampoo ja hoitoaine vielä viipyivät voimakkaina.
"Mutta ehkä me voisimme mennä. Ja unohtua hotellihuoneeseen sitten huomenna..?"

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   La Maalis 17, 2018 5:00 pm

Aida nauroi hyväntuulisesti kehräten ja painoi uuden suudelman Elin kaulalle. Olikohan hän päätynyt näykkimään sitä taas turhan innokkaasti?
No, Edith ei ollut enää särkemässä sydäntään siitä. Huono omatunto vihlaisi häntä.
"Voimme unohtua hotellihuoneeseen huomenna", hän lupasi, painoi suudelman miehen huulille ja nousi sitten ylös, huuhtaisten hiuksiaan vielä kerran suihkun alla, ennen kuin puristi niistä vettä, sammutti veden ja astui ammeesta.
"Milloin sinun pitää lähteä takaisin?"

Nyt Eli voisi kantaa kaulalleen merkiksi jääneitä mustelmia ylpeydellä.
Hän keräsi itseään hetken ammeen pohjalla istuen, mutta kun viimeinenkin vesi oli valunut pois, hän kipusi ketterästi jaloilleen ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan, jotka olivat alkaneet jo palata omaan villiin muotoonsa.
Oli vielä auki, saisiko hän peruukin Jekyllia ja Hydeä varten.
"Lento on varattu lauaintaiaamuun."

Muutama päivä. Se tuntui vähältä, mutta he varmasti saisivat ajasta parhaan ilon irti – ja voisivat sitten viettää mitä mahtavimman jälleennäkemisen, kun hän palaisi Englantiin.
Mutta hän tulisi ikävöimään Eliä. Vietävästi.
"Ihanaa, että pääsit käymään täällä", hän totesi kiertäessään pyyhkeen hiuksiinsa ja palasi huoneen puolelle. Räjähtänyt matkalaukku oli työnnetty puoliksi piiloon sängyn alle, ja Aida hyppelehti sisään alusvaatteisiin ennen kuin avasi vaatekaapin ovin ja tutki hengariin ripustettuja mekkoja pohtien mieluisinta valintaa.
"Mitä haluaisit tehdä tänään? Haluatko mennä tanssimaan? Tai karaokeen?"

Eli kietoi pyyhkeen lanteilleen ja nappasi toisen kuivatakseen hiuksiaan ennen kuin seurasi Aidaa huoneen puolelle.
"Olisin ollut mielelläni pidempäänkin, mutta harjoitukset ovat täydessä käynnissä."
Kuten kyljen mustelmastakin saattoi nähdä. Seuraavalla kerralla hän ei enää rämähtäisi alas.
"Laita se sähkönsininen?" hän ehdotti, vilkuillessaan Aidan olkapään yli vaatekaappiin.
"Tanssimaan. Tai karaokeen. En tiedä. Oletko jo ehtinyt kokeilla molemmat läpi täällä Pariisissa?"

"Totta kai", Aida nauroi. Olihan hän ollut täällä jo kaksi viikkoa eikä varsinaisesti viihtynyt istumassa iltaa yksin hotellihuoneessaan. Onneksi ei Edisonkaan.
"Voimme aina katsoa, minne ilta vie", hän tarjosi ja poimi hymyillen sähkönsinisen, liehuvahelmaisen mekkonsa kaapista ja astui sen sisään, vetäen vetoketjun notkeasti kiinni ja pujottautui sitten pariin mustia sukkahousuja maaliskuun sään sitä ehkä vielä vaatiessa.
"Mitä haluaisit syödä?" hän kysyi ryhtyen kuivaamaan kesytöntä, punaista tukkaansa.

Eli piti sähkönsinisestä mekosta Aidan yllä.
Tosin rehellisyyden nimissä oli sanottava, että Aida olisi ollut hänen silmissään hyvin kaunis missä tahansa vaatteissa. Ja erityisen kaunis ilman niitä.
Kosteat kiharat jäivät taas villiintyneinä pystyyn, kun Eli vaelsi huoneen poikki ja kietoi kätensä takaapäin naisen vyötärölle."
"Sinut?" hän ehdotti vetäessään tämän lähelleen, laskien päänsä näykätäkseen siroa kaulaa.

Ele sai Aidan sulamaan hymyyn ja nojautumaan miehen rintaa vasten. Hän käänsi föönin puhaltamaan harjalla hallitsemia latvoja miehen kasvojen sijasta ja kallisti avualiaasti päätään, hyväntuulisesti nauraa kehräten.
"Se on ihastuttava ajatus", hän sanoi nostaen vapaan kätensä koskettamaan miehen kosteita kiharoita. Sitä se todella oli.
"Mutta luulen, että Pariisin tarjoama kasvisruoka hurmaa sinutkin ja toimii melko tyydyttävänä kakkosena."

Eli näykki kaulaa hyvin hellästi, sillä oli melko lailla varma, etteivät maskeeraajat arvostaisi, mikäli hän jättäisi kaulan täyteen mustelmia. Vaikka niiden peittäminen taisikin olla suhteellisen helppoa.
Hän murisi hiljaa kaulaa vasten, tehden selväksi mielipiteensä siitä, ettei kasvisruoka, edes pariisilainen, vetäisi vertoja hänen ajatukselleen.
Mutta heillä oli vain pari iltaa. Ja kaikki aika sitten, kun Aida palaisi takaisin.
Eli rutisti naisen vielä hetkeksi lähelleen ja painoi suukon kaulalle ennen kuin taivutti päätään niin, että voisi itsekin hyötyä föönin lämpimästä ilmavirrasta.
"Haluaisin syödä jotakin hyvin pariisilaista, mutten keksi muuta kuin patongit..."

Aida antoi päänsä nojata Elin rintaa vasten ja sulki hetkeksi silmänsä, kaikki ajatukset hotellihuoneen jättämisestä hetkeksi sumeten. Kuka ruokaa tarvitsi? Taivas hän oli ikävöinyt miestä.
Mutta ei. Muut odottaisivat heitä pian, ja Eli ansaitsi nähdä Pariisin yötä. Mies ansaitsi myös hyvää ruokaa, sillä Aida veikkasi lentokentällä vietetyn yön olleen myös ravintoarvoiltaan varsin köyhä.
Hän keinautti hiukset toisen olkansa yli ja föönasi samalla Elin hiuksia puhaltaessaan kastanjanpunaisia suortuvia kuivaksi.
"Ratatouille on ainakin hyvä vaihtoehto", hän ehdotti.

Oli Elin vuoro sulkea silmänsä, kun lämmin ilmavirta pöyhi hiuksia kuiviksi.
"Kuulostaa hyvältä", hän vastasi, silittäen Aidan kylkeä sormenpäillään samalla kun halasi tämän hoikkaa vyötäröä.
"Pidän siitä elokuvastakin. Siitä saisi hyvän lastenmusikaalin."
Hän saattoi jo nähdä mielessään lavasteet, joissa rottien näyttelijät voisivat kiipeillä.
"Oletko käynyt jo Eiffel-tornissa?"

"Olen", Aida vastasi melkein anteeksipyytävästi ja katsahti miestä ylös silmäkulmastaan nojatessaan tämän rintaa vasten. Jos hän olisi tiennyt Elin tulevan, hän olisi voinut säästää nähtävyyksillä vierailun tehtäväksi yhdessä.
"Mutta voimme käydä siellä uudelleen, jos haluat?" hän ehdotti ja upotti sormensa vaaleanruskeisiin laineisiin, keskittyen hetkeksi kuivaamaan vain niitä.

"Se voisi olla mukavaa", Eli myönsi, samalla kun nojautui kevyesti vasten hiuksissaan tuntuvaa kosketusta. Hän todella nautti siitä, olisi voinut unohtua siihen kokonaan.
Mutta kun vietti muutaman päivän Pariisissa, oli otettava siitä kaikki ilo irti.
"Mitä kaikkea olet ehtinyt tehdä? Muuta kuin kuvata", hän tiedusteli, raottaen silmiään nähdäkseen Aidan kasvot.

"Olemme käyneet melko paljon ulkona iltaisin", Aida vastasi ja kääntyi ympäri voidakseen viimeistellä Elin hiusten kuivauksen.
"Kävin Eiffel-tornissa, Arc de Triomphella, Louvressa, Notre Damessa ja Versaillein puutarhoissa." Hän pöyhi vaaleanruskeita laineita ja kurottui sitten varpailleen painamaan suudelman miehen huulille, ennen kuin kallisti päänsä ylösalaisin ja puhalsi vielä omia hiuksiaan hetken, ennen kuin keinautti ne selkäänsä ja viimeisteli huolettoman kampauksen muutamalla lakkasuihkauksella.
"Edison tuntee täältä melko paljon näyttelijöitä, joten voisimme kenties mennä myös viettämään iltaa jonkun luokse."

Eli olisi varmasti käynyt täydellisestä hiusmallista kerubille, lakka ja muotoilutuotteet olivat joutuneet antamaan periksi ja suortuvat olivat palanneet taas kuohkeaan, röyhkeän kurittomaan muotoonsa.
"Meidän täytyy selvästikin tulla vierailemaan Pariisissa kunnon ajalla. Jotta voit esitellä minulle kaikki näkemäsi paikat. Siihen ei taida riittää ihan aikaa nyt."
Mutta he voisivat tulla Pariisiin koska tahansa.
Hän irrotti vastentahtoisesti otteensa Aidan ympäriltä, jotta saattoi siirtyä oman laukkunsa luo ja kaivaa sieltä siistin, tumman kauluspaidan - ilman dinosauruksia tällä kertaa.
"Illanviettokin kuulostaa mahtavalta. Pitäisikö mennä virran mukana? Tiedän, mitä lohista sanotaan, mutta silti."

Aida nauroi, pöyhäisi hiukset olkansa yli ja nojautui lähemmäs peiliä pyyhkäisemään kasvojaan puuterilla, rajaamaan silmiään ja levittämään maskaraa punertaviin ripsiinsä.
"Mennään virran mukana – ja hankitaan sinulle ratatouillea", hän sanoi ja hymyili Elille peilin kautta, silmät kissamaisesti siristyen.
"Kävimme toissapäivänä Edisonin kanssa ihanassa, pienessä ravintolassa, jossa se oli aivan erinomaista."

Eli napitti paitansa ja kääntyi sitten katsomaan Aidaa.
Jalat kantoivat hänet kuin itsestään lattian poikki, niin että hän saattoi seisahtua tämän taakse ja painaa leukansa hetkeksi hiusten joukkoon, tarkastellakseen heidän kuvajaistaan peilin kautta.
Näin oli hyvä.
"Tarvitsenko minäkin ehostusta?" hän kysyi, vihreähippuiset silmät hyväntuulisesti tuikahtaen.
"Te tulette hyvin toimeen Edisonin kanssa."

"Haluatko ehostusta?" Aida kysyi silmät tuikahtaen ja ojensi kätensä taakse silittämään miehen kylkeä, ennen kuin pyyhkäisi huolettomasti poskipunaa poskilleen.
"Edison on loistava", hän sanoi hymyillen levittäessään huulikiiltoa.
"Hän on vienyt minut sisälle elokuvapiireihin ja on tavattoman hauskaa seuraa. Ehkä sinäkin pääset tutustumaan häneen paremmin täällä. Hänellä on todella viihtyisä sviitti hotellin ylimmässä kerroksessa, ehkä voimme käydä hänen luonaan drinkeillä joku ilta."

Eli siristi silmiään ja tutkaili kuvajaistaan peilistä.
"Näyttävätkö kasvoni kalpeilta? Ehkä vähän poskipunaa?"
Hänen kasvonsa sulivat hyväntuuliseen hymyyn.
"Olen hiton iloinen, että hän on tehnyt niin."
Ei varmasti ollut helppoa olla uutena suurten tähtien keskellä.
Eli kietoi käsivartensa kevyesti Aidan hartioiden ympärille.
"Miksei sinulla ole omaa sviittiä? Olet elokuvan tähti."

Aida kääntyi ympäri, pyöräytti pensseliä poskipunalla ja hipaisi sillä tunnollisesti Elin poskipäitä.
"Täydellinen", hän hymyili ja näpäytti sormellaan miehen nenänpäätä. Hänen piti vastustaa halua kurottua varpailleen ja suudella miestä tai edes nojautua halaukseen, sillä he eivät pääsisi ikinä ulos huoneesta.
"Tiedä siitä", hän nauroi kehräten, "enkä tarvitse sviittiä – jo tämäkin on aivan tavattoman hieno huone, eikö? Sitä paitsi, vietän niin paljon aikaa Edisonin huoneessa, että se tuntuu melkein omalta."

"Korostaako poskipäitä?" Eli hyrisi, vilkaisten mietteliäänä kuvajaistaan peilistä.
Hän painoi suukon Aidan hiusten joukkoon ja vetäytyi sitten vastentahtoisesti kauemmas. Olisi vielä puettava housut, t-rexkuvioiset bokserit eivät taitaneet mennä asusta.
Hän vilkaisi ympärilleen huoneessa ja palasi sitten laukkunsa luo, etsien parin tummia housuja.
"Onhan tämäkin. Viettävätkö kaikki muutkin aikaa Edisonin huoneessa?"

"Erittäin kauniisti", Aida nauroi ja nakkasi meikkipussin avoimen laukkunsa päälle. Hän oli tuntenut olonsa pieneksi saapuessaan, kuluneen matkalaukun kanssa, se täynnä vanhoja vaatteitaan, kuvaamaan kansainvälisesti julkaistavaa elokuvaa, mutta hän oli löytänyt ystäviä ja oman paikkansa näyttelijöiden joukossa. Vaikka muut olivatkin esiintyneet Hollywood-tuotannoissa ja vierailleet Oscar-gaalassa.
"Ei, yleensä olemme vain kaksin", hän vastasi pujottaen ballerinat jalkoihinsa ja poimien polvimittaisen takkinsa lattialta, "Nestor on melko erikoinen persoona eikä tapaa muita kuvausten ulkopuolella, kenties pysyäkseen roolissa? Ja Cillian ja Cathleen, Sophien näyttelijä, ja Grace, leskikeisarinna, liittyvät joskus seuraan, kun menemme syömään ulos."

Eli pujottautui housuihinsa ja vilkaisi Aidaa kulmat kevyesti kurtussa.
Hän muisti Simonin käytöksen, kuinka mies oli ollut melkein mielipuolinen kun oli kuvitellut Aidan pettäneen.
Eikä hän koskaan haluaisi olla samanlainen, koska hän luotti naiseen täysin.
Mutta silti...
"Aida, kuule..."
Hän kumartui etsimään paria sukkia.
"Eihän hän ole... yrittänyt mitään?"

"Yrittänyt mitään?" Aida toisti ja veti takkia ylleen, pyyhkäisten hiuksensa pois kauluksen alta. Kellon vilkaiseminen sai hänen olonsa melkein voitonriemuiseksi – hehän olivat melkein ajoissa!
"Oh", hän sanoi ja nauroi juoksuttaen sormet läpi hiuksistaan.
"Ei, tietenkään. Hän on vain ystävällinen." Hän työnsi mielestään hetket, joina viaton, kaverillinen läheisyys sai latautuneen, hermostuttavan sävyn. Anastasialla ja Dimitrillä sai olla sellaista kemiaa, mutta ei heillä. Eikä hän koskaan antaisi sen mennä liian pitkälle.
"Mennäänkö?"

Eli oli pysähtynyt sängyn vierelle ja tutki Aidaa alta kulmiensa.
"Jotakin."
Totta kai hän ymmärsi, että Anastasia ja Dimitri kuuluivat toisilleen. Eikä siitä ollut kyse, ei häntä häirinnyt, että nämä halasivat tai suutelivat kuvauksissa.
Mutta ajatus Aidasta ja Edisonista kahden tuntui hermostuttavalta. Aida oli niin herttaisen, viattoman sinisilmäinen, ja uskomattoman upea nainen.
Hän ei liikkunut paikoiltaan.

"Eli?" Aida kysyi ja puraisi alahuultaan nähdessään kurtistuneet kulmat. Ehkä hänen pitäisi viettää vähemmän aikaa Edisonin luona. Hän ei koskaan pettäisi Eliä. Ei koskaan! Ehkä olisi silti paras pysytellä poissa miehen sviitistä. Varmuuden vuoksi.
Hän astui lähemmäs ja ojensi kätensä tarttuakseen Elin käteen.
"Mennäänkö?"

Eli katsahti kättä, johon Aida oli tarttunut.
"En minä tarkoita, että sinä tekisit mitään, minä tiedän ettet", hän vetosi, kohottaen katseensa jäänsinisiin silmiin. Melkein hätääntyneenä.
Hän ei olisi niin kuin Simon.
"Olen vain huolissani. Jos jotakin tapahtuu..."

Aida kielsi itseään kääntämästä syyllisenä katsettaan. Hän ei ollut tehnyt mitään. Mitään ei ollut tapahtunut. Jos oli kenties meinannut, hän oli muistuttanut Elin olemassaolosta ja lähtenyt takaisin omaan huoneeseensa.
Hän silitti peukalollaan Elin kättä ja tutki miehen silmiä.
"Mitään ei tapahdu", hän vastasi ja kurotti toisen kätensä koskettamaan Elin poskea. Mitään ei tapahtuisi, koska hän ei koskaan haluaisi satuttaa Eliä. Hän ei tarvitsisi mitään enempää kuin Elin.
"Minulla oli kamala ikävä", Aida sanoi ja nojasi otsansa miehen rintaa vasten.

Eli nielaisi.
"Minä olen vain huolissani", hän vetosi uudelleen.
Aida oli läheisyydessään niin uskomattoman välitön. Ja joskus roolit jäivät päälle, niin kuin heille oli ollut käydä Eponinena ja Mariuksena. Entä, jos Edison ymmärtäisi väärin ja menisi liian pitkälle? Uskoisiko mies, jos Aida sanoisi ei?
Levoton tunne oli asettunut vatsaan.
Eli pakotti sen alas ja kietoi kätensä Aidan ympärille vetääkseen tämän halauksen.
"Minullakin sinua."

Aida kiersi kätensä Elin ympärille, rutisti tiukasti ja hengitti hetken miehen tuoksua. Se oli niin rakas, että teki melkein kipeää. Hän silitti miehen selkää ja harkitsi jälleen pienen hetken, pitäisikö heidän mennä vai voisivatko he vain jäädä tänne sylikkäin.
"Sinun ei tarvitse olla huolissasi", hän vetosi. Riittäisi, että hän oli joskus itse hieman huolissaan omasta kyvystään tehdä järkeviä päätöksiä.
"Rakastan sinua ihan vietävästi, tiedäthän sinä sen?"

"Tiedän. Ja minä rakastan sinua."
Eli painoi suukon kastanjanpunaisten hiusten joukkoon ja pakotti epämiellyttävän tunteen katoamaan. Edison oli vaikuttanut kunnolliselta mieheltä, ei sellaiselta, joka menisi liian pitkälle, jos nainen sanoi ei.
Hänen olisi pakko luottaa, muuten tämä ei onnistuisi. Muuten heille voisi käydä, kuten Aidalle ja Simonille oli käynyt.
Ei koskaan.
"Ehkä meidän pitäisi tosiaan viimein mennä."
Hän hymyili ja suukotti Aidan hiuksia uudelleen.

Aida halasi Eliä vielä hetken tiukasti sydän kipeästi lyöden. Hän ei koskaan satuttaisi Eliä. Hän ei ollut sellainen ihminen, eihän?
"Kyllä, mennään", hän vastasi nostaen hymyn huulilleen, punoi sormensa Elin käteen ja nykäisi miehen ovea kohti. Ehkä he olivat aivan hetken myöhässä, mutta se taisi olla hänen tavaramerkkinsä.
"Onko sinulla jo nälkä?"

Kaikki oli hyvin.
Aidalle ei tapahtuisi täällä mitään, Edison oli kunnon mies, joka piti vain huolta siitä, ettei nainen tuntisi oloaan yksinäiseksi.
Eli jätti vihreän takkinsa roikkumaan avoimena, kun he suuntasivat käytävään.
"Onhan avain mukana?" hän varmisti, puristaen naisen kättä.
"Kieltämättä."

Aida pysähtyi puolimatkassa ulos ovesta, puraisi alahuultaan ja poimi avainkortin huoneen lipastolta.
"Nyt on", hän vastasi suoden miehelle säteilevän hymyn ja kiiruhti sitten liitävin, reippain askelin kohti portaikkoa. Ehkä muut olivat vielä alakerrassa.
"On uskomattoman ihanaa, että tulit tänne", hän vetosi ja kurottui painamaan suudelman Elin huulille, ennen kuin jatkoi portaat ala-aulaan saakka, missä Edison, Cillian ja muutama muu odottivat heitä.

Eli hymyili Aidalle hellästi ja painoi suukon tämän otsalle ennen kuin työnsi oven heidän takanaan kiinni.
Myös lompakko ja puhelin olivat mukana, niillä pärjäisi kyllä oikein mainiosti.
"On mahtavaa, että pääsin tulemaan", Eli naurahti, ja yritti karistaa viimeisenkin epämiellyttävän tunteen yltään.
Kaikki oli hyvin, Aida oli aikuinen, täysijärkinen ihminen.
Aulaan saapumiseen mennessä hän tunsi olonsa jo varsin rentoutuneeksi.

Aida punoi sormensa Elin käteen, soi miehelle hymyn silmäkulmastaan ja pahoitteli tottuneesti myöhästymistä, kun he liittyivät odottavan joukon seuraan.
”Eli, tässä on Edison, Cillian, Jane, Henry, Holly ja Dan”, Aida esitteli viittoillen tuttuihin kasvoihin.
”Jane on Cillianin vaimo ja Henry ja Holly heidän lapsensa”, hän nyökkäsi kohti parikymppisiä nuoria harmaantuneen, lempeäsilmäisen naisen vierellä, ”ja Dan on ohjaajan assistentti ja oppaamme Pariisissa.” Viimeksi esitelty, kolmekymppinen, hontelo mies, jolla oli varsin punaiset hiukset, heilautti ujosti kättään.
”Ja kaikki, tässä on Eli Callagher.” Aidan ei tarvinnut sanoa enempää, sillä tietävä katse nousi useimpiin silmiin. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun nainen oli maininnut nimen ja sitä seuraava, onnellinen hehku oli sitäkin tutumpi.

Eli teki parhaansa yhdistääkseen nimet kasvoihin. Ihmiseksi, jonka omaisuudesta suurin piirtein puolet oli tälläkin hetkellä jakautunut eri ystävien kotien välillä, hänellä oli hämmästyttävän hyvä nimimuisti.
Se ei kai vastannut samoista toiminnoista, jotka auttoivat muistamaan takit ja kaulahuivit.
"Hei kaikki", hän naurahti ja kohotti vuorostaan omaa kättään tervehdykseen.
"Aida taisi mennä lupaamaan, että saisin lyöttäytyä tänään seuraanne."

Molemminpuolisten tervehdysten jälkeen seurue suuntasi ulos Pariisiin myöhäiseen iltaan. Dan, jonka korvat punehtuivat naisten kanssa puhuessa ja joka ei aivan osannut katsoa Aidaa silmiin, opasti heidät pieneen, kotoisaan ravintolaan, josta kuulemma sai loisteliasta kasvisruokaa.
Aida viittasi Eliä istumaan viereensä suuren, pitkulaisen pöydän ääreen. Turvamies istahti yksinään pieneen pöytään ravintolan nurkassa ja leikitteli aurinkolaseilla selvästi harkiten nostaako ne nenälleen.
"Mitä joisimme? Punaviiniä?" Cillian kysyi omaksuen välittömästi luontevan isännän roolin.

Jollei joukko olisi vienyt, Eli olisi todennäköisesti unohtunut katselemaan vierasta kaupunkia, pääsemättä koskaan ravintolalle saakka.
He eivät olleet kovinkaan kaukana kotoa, mutta silti katukuva oli täysin erilainen, ja kielikin soljui vieraana.
Ravintolassa hän loi huolestuneen katseen turvamieheen - tuntui onnettomalta, että tämä joutui istumaan yksinään, mutta kai se kuului asiaan - ennen kuin kietoi toisen kätensä Aidan hartioiden ympärille.
"Onko tämä teidän vakiopaikkanne?" Eli kumartui kysymään naiselta.
"Vai onko teillä sellaista?"

"Olemme käyneet täällä pari kertaa, mutta yleensä kokeilemme uusia paikkoja", Aida sanoi nojautuen kevyesti Elin kylkeen.
"Dan on loistava opas", hän lisäsi tuiketta silmäkulmassaan ja opas punehtui menunsa takana.
"Otatko ratatouillea vai haluaisitko jotain muuta?" Aida kysyi kääntyen takaisin Elin puoleen.

Aida tuntui tällä hetkellä elävän aivan toisenlaista elämää. Sellaista, jossa oli maailman tavallisin asia käydä joka ilta eri pariisilaisravintolassa syömässä.
Sellaistakohan elämä oli ollut myös kiertueella?
Eli ei halunnut ajatella sitä liian tarkkaan. Ei, kun siihen liittyi muitakin kuin onnellisia muistoja.
"Ratatouille sopii loistavasti", hän vakuutti, ja vilkaisi vaivihkaa katonrajaan. Mutta ei, rottien pienet silmät eivät seuranneet heidän valintaansa.

Cillian keräsi kaikkien tilaukset ja välitti ne eteenpäin tarjoilijalle, joka toi pöytään jäävesikannuja ja useamman pullon näyttelijän tilaamaa punaviiniä. Viinilasit täyttyivät ammattimaisin ottein.
"Tässä lähellä on todella hauska yökerho", Aida sanoi ja katsahti Eliä silmäkulmastaan hymyillen.
"Älä luota Aidan suuntavaistoon", Edison kommentoi pöydän toiselta puolelta, "olisimme päätyneet Luxemburgiin toissailtana."

Eli naurahti ja pyyhkäisi kastanjanpunaisen suortuvan Aidan korvan taakse.
"Olen aina halunnutkin vierailla Luxemburgissa", hän vakuutti ja kumartui painamaan suukon naisen ohimolle.
"Millainen yökerho? Ja kun sanot lähellä, tarkoitatko oikeasti lähellä?"
Ei olisi ensimmäinen kerta, kun he unohtuisivat kävelemään kaupungin poikki.
Tuntui melkein siltä, kuin he olisivat olleet ulkona teatteriväen kanssa.

Aida katsahti Edisonia kulmansa alta, ja mies hymyili silmät siristyen takaisin.
"Se on... Parin korttelin päässä?" hän ehdotti katsahtaen seuruetta varmistuksen toivossa.
"Kolmen kilometrin", Edison korjasi.
"Melkein sama asia", Aida heilautti kättään ja laski sen sitten Elin reidelle.
"Haluaisitko mieluummin tanssimaan vai karaokeen vai jonnekin muualle?" hän kysyi mieheltä kääntyen paremmin tämän puoleen.

Myös Eli katsahti Edisoniin.
Joka oli varmasti kunnon mies, joka ei tekisi mitään sopimatonta. Vaikka viettäisi aikaa kahdestaan Aidan kanssa sviitissään. Halusi vain varmistaa, että uusi tähti viihtyisi.
"Ehkä täällä on vain isot korttelit", hän lohdutti, pyyhkäisten Aidan hiuksia uudelleen.
"Tanssiminen kuulostaisi hyvältä. Eiffel-torni ei taida olla avoinna enää tällaiseen aikaan..?"

"Se on auki yhteentoista", Dan huomautti hiljaa pöydän toiselta puolelta, vetäen viinilasinsa pois tieltä, kun tarjoilija toimitti tilatut ruoat pöytään.
"Voimme käydä siellä ruoan jälkeen", Aida lupasi ja hipaisi Elin niskaa, punoen sormensa hetkeksi pehmeisiin hiuksiin.
"Ja mennä sitten tanssimaan. Minne menisimme?"
"Eiköhän se 'parin korttelin' päässä oleva yökerho ole hyvä", Edison myhäili lämmin tuikahdus tummissa, intensiivisissä silmissään ja Aida pudisti miehelle päätään vaistomaiseen hymyyn sulaen.
"Se on hämyisä ja tunnelmallinen", Aida kuvaili Elille, "ja DJ:llä on hyvä musiikkimaku, ja ellei, hän on helposti ylipuhuttavissa."

Yhteentoista.
Elillä ei ollut aavistustakaan, paljonko kello oli, mutta ajatus Eiffel-tornin tasanteelle nousemisesta ja Pariisin valojen katselemisesta Aidan kanssa tuntui kiehtovalta.
Hän olisi ollut valmis lähtemään vaikka heti, mutta ehkä heidän olisi hyvä syödä ensin. Olla aikuisia.
"Kuulostaa hyvältä", hän vakuutti Aidalle ja kumartui hipaisemaan tämän ohimoa toistamiseen huulillaan.
"Vaikkei se aivan parin korttelin päässä olekaan."

Aida soi Elille valoisan hymyn ja siveli sormenpäällään miehen niskaa, ennen kuin laski kätensä sopuisasti ja maistoi hajamielisesti omaa annostaan. Se oli varsin suussasulavaa, mutta hänen teki mieli tanssimaan, tai juoksemaan portaita Eiffel-tornin huipulle, katselemaan öisen Pariisin yli yhdessä Elin kanssa.
"Miltä se maistuu?" hän kysyi katsahtaen Elin annosta.

Ratatouille ei näyttänyt aivan samanlaiselta kuin elokuvassa.
Ehkei täällä tosiaan ollut pieniä rottia vastaamassa keittiön toiminnasta. Ehkä parempi, ettei ollut.
"Taivaalliselta", Eli vakuutti hymyillen.
"Parasta ratatouillea, jota olen koskaan Pariisissa syönyt."
Kuinkahan monta porrasta Eiffel-tornissa oli?

Cillian, joka täytti anteliaasti viinilaseja, kertoi tarinaa nuoruutensa kuvauksista Pariisissa, jossa kaikki mikä oli saattanut mennä pieleen, oli tehnyt juuri niin. Holly näytti katselevan Edisonia vaivihkaa ripsiensä alta, mutta tummasilmäinen näyttelijä ei huomannut kollegansa tytärtä.
"Ensimmäisessä Hollywood-tuotannossani olin saada potkut", Edison sanoi siemaisten lasistaan, "sillä turvamiehet eivät uskoneet minua näyttelijäksi ja siten eivät päästäneet minua sisään studioon."
Edison katsahti vastanäyttelijäänsä silmät tuikahtaen.
"Välillä tunnen olevani edelleen sama mies, kun seison muuan satakielen rinnalla." Aida nauroi päätään pudistaen ja tuuppasi miestä jalallaan pöydän alla.

Eli olisi voinut unohtua vain kuuntelemaan pöydän ympärillä pyörteilevää keskustelua, joka samaan aikaan muistutti kodista ja oli jollakin perustavanlaatuisella tavalla hyvin erilainen.
"Eikö Tiarnankin ollut lentää ulos ensimmäisistä Yhdysvaltojen puolella tapahtuvista kuvauksistaan?" hän muisteli, kääntäen katseensa kysyvänä Aidaan.
"Vartija kuvitteli hänen olevan humalassa, vaikka hänellä oli vain varsin voimakas skottiaksentti siihen aikaan..."
Tarina tuntui huvittaneen Tiarnania itseään suuresti.

Aida kääntyi katsomaan Eliä ja painoi käden suulleen, kehräten naurusta.
"Aivan", hän vastasi ja siemaisi viiniä, "en voi vieläkään uskoa, että jaan valkokankaan hänen kanssaan. On kamala, kamala sääli, että hän on kuvannut kohtauksensa jo."
Sitten Tempest palasi hänen mieleensä ja Aida painoi hetkeksi katseen lasinsa, kylmä sisällä viiltäen. Ehkä oli hyvä, että miehellä oli mahdollisuus olla kotona.
"Onko sinulle käynyt jotain vastaavaa?" hän kysyi Eliltä ravistautuen irti pelosta. Tänä iltana he saisivat vain olla onnellisia ja tanssia pitkin Pariisin öisiä katuja.

Sama ajatus palasi myös Elin mieleen.
Mutta Tempest tulisi kuntoon. Ja Tempestillä ja Tiarnanilla tulisi olemaan kaikki hyvin. Hän oli selvinnyt omasta epätoivon hetkestään, ja koki elävänsä nyt onnellista elämää, joten Tempest pystyisi kyllä samaan.
Vaivihkaa hän vei kätensä hipaisemaan Aidan niskaa lohduttavasti.
"Tiarnan taisi kokea pienen kriisin esittäessään isääsi?" hän naurahti ja kurtisti hieman kulmiaan muistellessaan.
"En ole varma. En usko... Olen kyllä käynyt supermarketissa naama maalattuna Catsin meikkiin, jos se lasketaan?"

”Kenties pienenpienen”, Aida vastasi nauraen, ”mutta tein parhaani vakuuttaakseni hänet siitä, että hän on elämänsä kunnossa. Vielä nuori, viriili mies.”
Hän nosti lasin huulilleen ja pyöritteli sitä hajamielisesti sormissaan.
”Se lasketaan”, hän lupasi ja laski kätensä Elin reidelle pöydän alla.
”Tulee ikävä teatteria ja kaikkia sen tarinoita – niin kuin barrikadeille sataneita M&M’s rakeita.”

"Näin aikamiehenä voin ymmärtää häntä", Eli vakuutti, vetäen kasvonsa vakaviksi.
Hänellä olisi suunnilleen vuosi aikaa käyttää vitsiä, sitten se kävisi jo vanhaksi. Niin kuin hänkin.
Muisto tutusta tarinasta sai hänet naurahtamaan.
"Kyllä sinä vielä ehdit. Sellainen ei tosin taitaisi olla mahdollista elokuvassa, kohtaus otettaisiin kai uusiksi? Joko teillä on mahtavia ottoja pilalle menneisiin kohtauksiin?"

”Ehkä muutama”, Aida vastasi silmät tuikahtaen ja katsahti Edisonia, joka myhäili pöydän toiselta puolelta.
”Tai muutama enemmän”, mies sanoi.
”Jos et naurattaisi minua tahallasi, ehkä muutama vähemmän.”
”Ehken vain hallitse itseäni seurassasi”, Edison ehdotti ja Aida pudisteli päätään.
”Varsinkaan kun käyt riisuutumaan.”
Aida nauroi ja uhkasi heittää miestä lautasliinallaan.
”Se, että filmiä menee hukkaan, on täysin Edisonin syytä.”

Elin katse siirtyi Aidasta Edisoniin ja takaisin.
Sama huoli, joka oli saanut hänen kehonsa jännittymään aikaisemmin, uhkasi pyyhkäistä hänet uudelleen mukaansa.
Käsi siirtyi hipaisemaan naisen niskaa uudelleen.
Se oli vain viatonta flirttailua, siinä kaikki. Edison ei tosissaan menisi tekemään mitään Aidalle, eikö niin?
Ei tietenkään.
"En voi syyttää sinua", hän myönsi nöyrästi, pakottaen tunteen alas.
"Minulla on ollut samankaltaisia ongelmia..."

Aida nauroi ja tuuppasi hellästi Elin rintaa, ennen kuin nojautui lähemmäs miehen korvaa ja hamusi sitä kevyesti huulillaan.
”Hyvä tietää”, hän vastasi ja näykkäsi korvanlehteä, ennen kuin palasi ottamaan vielä yhden hajamielisen haarukallisen annoksestaan.
”Pitäisikö meidän jatkaa matkaa? Ehtisimme pyörähtää Eiffel-tornilla.”

Eli tunsi kylmien väreiden juoksevan pitkin selkäänsä.
Pitäisikö heidän jatkaa matkaa? Ehdottomasti pitäisi. Takaisin hotellille, joka oli... johonkin suuntaan täältä. Hän ei ollut aivan varma, mihin, mutta se selviäisi kyllä. Aina voisi kysyä.
"Olet varmasti oikeassa", hän myönsi, laskien aterimet käsistään.
"Siellä on monet rappuset noustaviksi."

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   La Maalis 17, 2018 5:00 pm

Cillian ilmoitti maksavansa koko laskun eikä kuuntelisi vastaväitteitä, joten Aida nousi ylös ja kiersi pöydän ympäri, kiertäen käsivartensa miehen hartioille ja painaen suudelman tämän poskelle.
"Otetaan taksi", Aida vetosi Elille ojentaen kätensä, "ja ehkä ehdimme vielä, ennen kuin se menee kiinni."

Pitäisi hankkia rannekello. Tai taskukello. Jokin, josta olisi kätevä tarkistaa aika ilman, että täytyi kaivaa puhelinta esille.
"Otetaan taksi", hän myöntyi ja tarttui Aidan käteen, ristien heidän sormensa lomittain.
"Ja meidän täytyy vain kivuta ylös nopeasti. Jos pääsemme vielä sisään..."

Aida soi Elille valoisan hymyn ja kurottui ballerinojensa kärjille painamaan suudelman miehen poskelle, ennen kuin veti tämän perässään ulos Pariisin hämyisille kaduille. Hän nykäisi takkia paremmin päälleen ja keinautti kastanjanpunaiset hiukset pois kauluksen alta, ennen kuin viittoili heille taksin pääkadulta.
Hän pujottautui takapenkille ja ohjeisti kuskin sitten ranskaksi heidän määränpäästään.
"Oletko käynyt Pariisissa aikaisemmin?" hän kysyi kääntyen Elin puoleen, kulmat asteen kurtistuen, sillä hänestä tuntui, että olisi pitänyt muistaa.

Oli helppo unohtaa synkkä huoli, kun he astuivat ulos viileään iltaan.
Eli tunsi vastustamatonta halua kietoa kätensä Aidan ympärille ja vetää tämän syliinsä halaukseen, huulten kosketus viipyi yhä muistona korvalla.
Mutta ensin Eiffel-torni.
Hän sukelsi taksin takapenkille naisen viereen ja kietoi käsivartensa kevyesti tämän ympärille.
"Ei, en ole", hän naurahti, kumartuen suukottamaan punaisia hiuksia.

Aida nojasi Elin kylkeen ja silitti miehen rintaa, hieman haikeana dinosaurusten tai muiden hahmojen puutteesta.
"Pourriez-vous conduire plus vite, s'il vous plaît", hän vetosi pehmeästi kehräten taksinkuljettajalle, kohdaten intialaiselta näyttävän miehen katseen taustapeilistä.
"Nous voulons vraiment voir la Tour Eiffel. C'est très important."
Hän silitti Eilin reittä ja antoi katseensa seurata iltaista Pariisia ikkunan takana.
"Olen valtavan onnellinen, että tulit."

Eli kietoi kätensä hieman tiukemmin Aidan ympärille.
"Ymmärsin tuosta Eiffelin-tornin ja sen, että jokin on tärkeää", hän huomautti naurua äänessään, samalla kun painoi uuden suukon punaisten hiusten joukkoon, painaen nenänsä hetkeksi niitä vasten, hengittäen syvään tuoksua, jota hänellä oli ollut ikävä.
"Minäkin olen valtavan onnellinen, että olen täällä."

"Pyysin häntä ajamaan nopeammin", Aida vastasi nauraen ja kiersi itsensä paremmin Elin kainaloon, nojaten päänsä miehen rintaan.
Ja niin kuski todella teki. Taksi kiihdytti iltaisilla kaduilla, kunnes saattoi hiljentää kadun varteen, kirkkaasti valaistun Eiffel-tornin lähellä. Aida ojensi kuskille anteliaan tipin, tarttui Elin käteen ja lähti lennokkain, onnellisin juoksuaskelin tornia kohti.

"Puhut ranskaa äärimmäisen viehättävästi", Eli kuiskasi punaisia hiuksia vasten.
Olisikohan hirvittävän paha, jos he palaisivat takaisin hotellille, kun olisivat vierailleet tornissa?
Hän nousi Aidan perässä ulos taksista ja kohotti katseensa hetkeksi torniin, joka loisti valaistuna pimennyttä taivasta vasten. Hän muisti epämääräisesti kouluajoiltaan sen olleen maailman korkein rakennus, kunnes sen titteli vietiin.
Hän vilkaisi Aidaa ja tahditti pitkät askeleensa tämän kanssa samaan tahtiin.

Aida osti heille kaksi lippua uneliaalta myyjältä, punoi sormensa Elin sormien lomaan ja veti miehen perässään hissiin puhelimen kelloa vilkaisten.
He ehtisivät viettää ihanan hetken tornin huipulla, yöhön valmistautuvaa Pariisia katsellen, ennen kuin joku hätistelisi heitä alas. Hän nojautui Eliä vasten ja kiipesi varpailleen painaen suudelman miehen poskelle ja hamusi sitten kevyesti miehen korvaa.
"Tu n'as aucune idée de combien je te veux en ce moment", hän kuiskasi.

Eli oli kuvitellut, että Eiffel-torniin olisi pitkät jonot, mutta ehkä he olivat liikkeellä juuri oikeaan aikaan. Tai niin väärään aikaan, ettei kovinkaan moni muu enää vaivautunut nousemaan tornin ylempiin kerroksiin vain tullakseen pian hätistellyksi takaisin alas.
Hän kietoi kätensä Aidan vyötärölle ja veti naisen tiukkaan halaukseen.
"Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä sanoi", hän myönsi käheästi, painaen päänsä hamuamaan suudelmaan naisen huulilta.

Aida hymyili miehelle ja pyyhkäisi vaaleanruskeita laineita, ennen kuin kurottui vastaamaan suudelmaan.
"Hyvä", hän vastasi kalpeat silmät kissamaisesti siristyen, "se oli melko hävytöntä." Hän kosketti miehen nenänpäätä ja seurasi hississä ollutta seuruetta ulos huipun tasanteelle, jossa muutama vierailija vielä viipyi.

"Aida..." Eli vetosi.
Nyt hän ainakin olisi halunnut tietää, mitä nainen oli sanonut. Ehkä se selviäisi hänelle myöhemmin, hotellihuoneessa...
Hän pakotti ajatuksensa takaisin tähän hetkeen, punoi heidän sormensa lomittain ja seurasi muuta myöhäiseen ajankohtaan liikkeelle lähtenyttä seuruetta ulos.
"Olemme melko korkealla", hän huomautti, katsahtaen Aidaa.
"Eihän ala huimata?"

"Rakastan korkeita paikkoja", Aida vastasi puristaen miehen kättä ja nojautui kaidetta vasten, katsellen kaukana alapuolella levittäytyvää kaupunkia. Maaliskuinen tuuli tarttui hiuksiin villiten niitä ja puri poskia punaisiksi.
"Huikaisevat näköalat, eikö?" hän sanoi ja kurkisti kaiteen yli. Tasanteella nuokkuva vartija yritti hätistellä ihmisiä hisseihin ja alas tornista, haluten varmaankin kotiin.

Eli nauroi pehmeästi.
"Minä tiedän", hän vakuutti ja painoi suudelman punaisten hiusten joukkoon - saisiko hän niistä koskaan tarpeekseen - ennen kuin kietoi kätensä Aidan vyötärölle ja kääntyi katselemaan maisemia.
Ne olivat upeat. Ehkä jopa upeammat kuin päiväsaikaan. Valojen loputon meri, joka ei valitettavasti jättänyt tilaa tähdille.
"On."
Vaikka hänen katseensa hakeutuikin pikemminkin huikaisevaan olentoon hänen vierellään, ei maisemaan.

Aida suoristautui, keinauttaen tuulentuivertamat hiukset pois kasvoiltaan ja katsahti Eliä silmät lämpimään hymyyn siristyneinä.
He olivat Pariisissa, maailman huipulla. Hän oli kuvaamassa elokuvaa, roolia, jota ei olisi koskaan uskonut voivansa esittää. Ja Eli oli hänen vierellään.
Hän tarttui miehen takinkauluksiin, painautui lähemmäs ja kurottui painamaan suudelman Elin huulille.

Elin silmät siristyivät hymystä, kun Aida kääntyi hänen puoleensa, eikä hän voinut muuta kuin kumartaa päätään vastaamaan suudelmaan. Kädet kietoutuivat naisen vyötärön ympärille ja vetivät tätä kaipaavasti lähemmäs.
Yhdessä Pariisissa.
Hän antoi käsiensä liukua alemmas ja suudelman muuttua syvemmäksi, ja oli nostamassa Aidaa syliinsä kun yskähdys jostakin läheltä havahdutti hänet.
Ilmeisesti vartija tosiaan halusi kotiin.

Suudelma vei mukanaan. Tuuli tempoi hiuksia ja sai halaamaan Eliä tiukemmin, punomaan sormet vaaleanruskeisiin laineisiin.
Yskähdys sai Aidan havahtumaan ja nainen vetäytyi suudelmasta alahuultaan puraisten, tukahduttaen kehräävän naurun. Hän pahoitteli vartijalle koskettaen tämän käsivartta, tarttui Elin käteen ja veti miehen mukanaan hissiin.
Näköjään he olivat viimeiset, ja saivat vartijan seurakseen.
"Je veux sentir tes lèvres sur ma peau", Aida kuiskasi nojautuen Elin kylkeen ja kurottui kengänkärjilleen, näykäten miehen korvanlehteä.
Vartija katsoi heitä pitkään, kaula hennosti punehtuen.

Eli tuli siihen tulokseen, että olisi ollut ehkä viisasta opetella ranskaa edes muutaman fraasin verran. Hänen ajatuksensa olivat vain olleet jossakin aivan muualla kuin siinä, kuinka pahoitella aiheuttamaansa häiriötä.
Niinpä hän joutui tyytymään pahoittelevaan hymyyn.
Kaikki pahoillaanolo vain unohtui, kun he astuivat hissiin.
Hän antoi sormiensa kietoutua kastanjanpunaisten hiusten joukkoon ja kumartui lähemmäs Aidan korvaa.
"Oliko tuokin jotain hävytöntä..?"

Aida hymyili jäänsiniset silmät tuikahtaen ja kosketti Elin nenänpäätä.
"No, tes lèvres tarkoittaa huuliasi", hän avasi nojautuen lähemmäs miehen korvaa ja hamusi sitä huulillaan, välittämättä vartijasta, joka ei tiennyt katsellako heitä vai ulos ikkunasta.
"Ranska on ihastuttava kieli, eikö?"

Vihreähippuiset silmät siristyivät hymystä, eikä Eli rehellisesti sanottuna enää edes muistanut, etteivät he olleet kahden.
Vartijaparka, tällä oli varmasti ollut pitkä päivä.
"Painan sen mieleen", Eli vakuutti ja kumartui hipaisemaan siroa kaulaa huulillaan.
"Se on. Joten, minne haluaisit mes lèvres, prinsessa?" hän kuiskasi ääni käheänä.

Elin käheä ääni sai Aidan kehräämään onnellisesta naurusta ja punomaan sormensa laineikkaisiin hiuksiin. Hän kohtasi hetkeksi vihreähippuisten silmien katseen ja nojautui takaisin miehen korvan juureen.
"Kaikkialle", hän kuiskasi takaisin, hymy silmissään tuikkien ja hipaisi Elin poskea vetäytyessään kauemmas. Hissin ovet aukenivat ja hän tarttui miehen käteen, vetäen tämän mukaansa.
"Au revoir!" hän toivotti hyväntuulisesti vartijalle, joka tuijotti heitä häkeltyneenä.

Kaikkialle.
Eli tunsi sähköisen jännityksen ampaisevan alas selkärankaansa.
Hän heilautti kättään hyvästiksi häkeltyneelle vartijalle, ja kohotti sitten Aidan käden hetkeksi huulilleen voidakseen painaa sen kämmenselälle suudelman.
"Kuule, Aida, kuinka kovasti haluat tanssimaan?" hän kysyi hiljaa, puristaen siroa kättä omassaan.
"Pariisin yö on kovin kaunis, ehkä voisimme eksyä hetkeksi, ja sitten..."

Aida kääntyi hetkeksi kävelemään takaperin, käsi Elin kädessä, voidakseen katsella vihreähippuisia silmiä.
"Ja sitten..?" hän kannusti jatkamaan pehmeästi naurusta kehräten ja silitti etusormellaan miehen kättä. Yö tuntui vielä hyvin nuorelta, vaikka kello taisi olla melkein keskiyötä. Muut olivat varmastikin menneet jatkamaan iltaa.
Paitsi ehkä Cillian perheineen oli palannut hotelliin. Ehkä Edison ja Dan eivät jaksaneet lähteä illanviettoon kaksin.

Eli tutki Aidaa hetken katseellaan ennen kuin pysähtyi ja kietoi käsivartensa naisen vyötärölle vetääkseen tämän lähelleen. Toinen käsi hakeutui kastanjanpunaisiin hiuksiin, antoi sormien juosta niiden lomitse.
"... Sitten voisimme eksyä hotelliin", hän vastasi hiljaa, kumartuen suutelemaan kaulaa siltä kohdin, mistä se paljastui kauluksen alta.
"... ja sinä voisit näyttää minulle, mihin tarkalleen tahdot huuleni..."

Suudelma kaulalla sai Aidan kallistamaan päätään hymyillen ja nauttimaan kosketuksesta. Hän silitti Elin kylkeä ja painautui lähemmäs. Se ei kuulostanut lainkaan hullummalta suunnitelmalta.
"Me voisimme", hän vastasi silmät tuikahtaen.
"Oletko varma, ettet halua vain eksyä suoraan hotellille?"

Eli näykkäisi kaulaa kevyesti miettiessään asiaa.
Ei liian kovaa, hän ei haluaisi aiheuttaa työtä maskeeraajille.
"Luulen, että suoraan hotellille eksyminen olisi äärettömän hyvä ajatus", hän myönsi käheästi, haluamatta irrottaa otettaan Aidan ympäriltä.
Pariisi odottaisi kyllä, se ei olisi menossa minnekään.

Näykkäisy sai Aidan puremaan alahuultaan. Ehkä todella olisi hyvä ajatus eksyä hotellille.
"Etsitään siis taksi", hän ehdotti hymyillen, silmät kissamaisesti siristyen ja tarttui miestä kauluksesta, nykäisten tätä kohti suurempaa tietä, jonka varresta sellaisen pyydystäminen olisi todennäköisempää.
Aida pujottautui sellaisen takapenkille miehen edeltä, antoi kuljettajalle heidän hotellinsa osoitteen ja katsahti kaunista, öistä kaupunkia hämärästä ikkunasta. Käsi laskeutui ylös miehen reidelle ja silitti sitä hellästi, kun hän nojautui lähemmäs Elin korvaa.
"J'aime ta façon d'embrasser mon cou", hän kuiskasi ja näykkäsi korvanlehteä.

Eliä ei lainkaan haitannut tulla ohjatuksi kauluksista.
Taksin takapenkillä hän veti Aidan kiinni kylkeensä ja silitti tämän käsivartta, tuskin malttaen irrottaa katsettaan tämän punaisista hiuksista siitäkään huolimatta, että kaupungin valot kiisivät heidän ohitseen.
"En vieläkään tiedä, mitä sanoit", hän nauroi hiljaa, tarttuen toisella kädellään Aidan leukaan niin, että saattoi kevyesti kohottaa tämän kasvoja painaakseen huulille suudelman.
"Mutta se kuulosti uskomattoman... hyvältä."

Aida nauroi matalasti ja vastasi suudelmaan, näykäten miehen alahuulta samalla.
"Olen vain kertonut sinulle asioita, joista pidän", hän vastasi pehmeästi ja nosti kätensä miehen niskalle, sivellen sitä sormenpäillään.
"Miten ihanalta kosketuksesi tuntuu, tiedäthän."

Levottomat, levottomat kädet olisivat halunneet jo pujahtaa sivelemään reisiä sähkönsinisen helman alla, mutta ehkä he olivat kiusanneet kanssaihmisiään jo riittävästi
Sen sijaan Eli nojasi otsansa kevyesti Aidan otsaa vasten.
"Haluan ehdottomasti kuulla siitä lisää."

Aida ei niinkään piitannut kanssaihmisistä - varmasti taksikuski oli nähnyt paljon pahempaakin myöhäisissä vuoroissa.
"Mitä sinä haluat kuulla?" hän kysyi pehmeästi ja silitti toisella kädellä miehen reittä.

Eli tarttui reittään silittelevään käteen ja nosti sen huulilleen.
Taksikuskin taustapeilissä vilahtaneesta ilmeestä päätellen tämä yritti arvioida, kuinka humalassa he olivat, ja kuinka suuri todennäköisyys oli, että jompikumpi alkaisi voida matkan aikana huonosti.
"Mitä pidät kosketuksestani", hän vastasi ja käänsi samalla Aidan käden hellästi niin, että saattoi painaa suukon tämän ranteelle.

Eli sieppasi reidellä viihtyneen käden ja Aida hymyili silmät tuikahtaen. Hän nojautui lähemmäs ja hamusi huulillaan kevyesti miehen korvaa, hengittäen ihoa vasten.
”Tu sais ce que j'aime”, hän kuiskasi.
”J'aime comment ta peau se sent sur la mienne. J'aime tes mains sur moi. J'aime tes lèvres sur moi. Je veux te rendre complètement fou”, hän kehräsi hiljaa ja näykkäsi Elin kaulansyrjää.

Eli antoi takin hihan liukua alemmas, jotta saattoi painaa ranteelle toisenkin suudelman.
Oliko matka hotellilta Eiffel-tornille kestänyt näin pitkään? Ei varmasti ollut, hän oli melko varma, että kuski ajoi jonkinlaista kiertoreittiä, vaikka maisemat näyttivätkin täysin samoilta.
"Jos complètement foulla on jotakin tekemistä hulluuden kanssa, niin sellaisen reaktion aiheutat minussa", hän vastasi ääni käheänä.

Aida nauroi hyväntuulisesti kehräten ja silitti Elin niskaa.
”Sillä on”, hän lupasi ja näykkäsi miehen kaulaa uudelleen, ennen kuin suoristautui tunnistaessaan tutun korttelin ja ojensi kuskille luottokorttinsa, kun taksi kaarsi parkkiin kadunvarteen pienen boutique-hotellin edessä.
”Merci, bonne nuit”, hän toivotti hymyillen heitä taustapeilistä katselleelle miehelle, tarttui Elin käteen ja veti tämän mukaansa. Aida soi aurinkoisen hymyn myös vastaanottovirkailijalle kävellessään hissiin ja painoi kerroksensa painiketta.

Eli ehtisi miettiä sitä, että Aida oli maksanut sekä taksimatkat että liput Eiffel-torniin myöhemmin.
Juuri tällä hetkellä hän ei uskonut kykenevänsä vaativampaan matematiikkaan kuin siihen, kuinka kahdesta saatiin yksi.
Hän seurasi Aidaa vastaanottovirkailijan ohi ja hissille, ja malttoi itsensä tasan siihen saakka, että hissin ovet olivat sulkeutuneet.
Silloin hän painoi naisen selän vasten seinää ja nojautui varastamaan tämän huulilta suudelman.

Aida kiersi kätensä Elin niskalle, punoen sormensa pehmeisiin niskahiuksiin ja vastasi suudelmaan onnellinen nauru rinnassa hyrähtäen. Hän oli niin kovin onnellinen siitä, että Eli oli täällä ja hetken he saisivat jakaa Pariisin yhdessä.
Ovi avautui hänen kerroksessaan ja vanhempi, siististi pukeutunut pariskunta tuijotti heitä pöyristyneenä. Rouva lätkäisi miestään rintaan käsilaukulla.
Aida kurottui painamaan vielä yhden, näykkäävän suudelman Elin huulille, ennen kuin tarttui miehen käteen, pahoitteli pariskunnalle katumattomana hymyillen ja lähti huonettaan kohti.
Pariisi oli rakkauden kaupunki. Ei kai siitä järkyttyä tarvinnut?

Elin kädet nojasivat hissin kiillotettua seinää vasten, ja vasta ovien avautumisesta kuuluva kilahdus sai hänet havahtumaan takaisin nykyhetkeen.
Silmänräpäyksen ajan hän harkitsi, olisiko voinut painaa ovet uudelleen kiinni, mutta heitä katselevat silmäparit taisivat tarkoittaa, että joku muu tarvitsi hissiä nyt enemmän.
Melkein hengästyneenä, niskahiukset pörhistyneinä Eli seurasi Aidaa ulos hissistä, ja ehti nähdä silmäkulmastaan, kuinka mies taputti vaimoaan pahoittelevasti takapuolelle.

Aida onki huoneensa avainkortin takin taskusta, melkein yllättyneenä että se oli edelleen siellä, ja päästi heidät sisään hämärään, sinertävään huoneeseensa, jonka pieneltä parvekkeelta saattoi katsella Pariisin yötä.
Siellä saattoi myös syödä aamiaista, mutta näin maaliskuussa se oli melko vilpoinen kokemus.
Aida päästi Elin sisään perässään ja tuuppasi oven kiinni jalallaan, kohdaten vihreähippuiset silmät hymyillen, tuiketta silmäkulmissaan.

Jos Elin huomio ei olisi ollut niin pahanpäiväisesti harhautettu toisaalle, hän olisi voinut riemastua siitä, että avainkortti oli paitsi mukana, myös vielä tallessa.
Ehkä heillä oli vielä toivoa sen vastuullisen aikuisuuden suhteen. Mutta sitä voisi miettiä sitten myöhemmin. Juhlia.
Hän kohtasi jäänsinisten silmien katseen, katse melkein kuumeisena.
Ja harppasi lähemmäs, vetäen Aidan lähemmäs.
"Mihin jäimmekään..?" hän kuiskasi, näykkien naisen korvaa.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   La Maalis 17, 2018 5:01 pm

Aida kallisti päätään hymyillen ja purren alahuultaan, antaakseen Elin kosketukselle enemmän tilaa. Kosketus korvalla lähetti ihastuttavat sähköistävät väreet alas selkää ja sai hänet painautumaan lähemmäs, viemään kätensä miehen vyötärölle ja hivuttamaan sormensa paidan helman alle paljasta ihoa vasten.
”Luulen, että nyt on sinun vuorosi kertoa, mitä sinä haluat”, Aida kuiskasi takaisin ja ryhtyi napittamaan miehen paitaa auki kiireettä.

Eli näykkäisi korvaa uudelleen ja antoi huultensa vaeltaa alemmas.
Rauhallisesti, ei niin, että jäisi jälkiä. Ei ylimääräistä työtä maskeeraajille, hän oli täällä vieraana, ja sai kiittää ainoastaan muiden hyväsydämisyyttä siitä, että oli ylipäätään päässyt tänne saakka.
Tällä kertaa vaatteissa ei ollut dinosauruksia siliteltäväksi.
"Sinut", hän vastasi, hengittäen lämmintä ilmaa ihoa vasten.
"Kuulin huhua, että aiheutat ongelmia kuvauksissa olemalla liian hurmaava... Tahtoisitko näyttää..?"

Aida nauroi vapautuneella hyväntuulisuudella. Vai sillä lailla.
Hän työnsi takin ja kauluspaidan miehen hartioiden yli antaen niiden pudota lattialle, siveli sormillaan paljastunutta ihoa ja kohotti katseensa Elin silmiin tarttuessaan miehen vyöhön.
”Mitäköhän taruja sinä olet kuullut”, hän sanoi kurottuessaan varpailleen painamaan suudelman miehen huulille, painautumaan rintaa vasten ja avaamaan hitaasti vyön ja sitten housut.

"Viattomia huhuja vain", Eli vakuutti, hengittäen hieman nopeammin.
Hän kumarsi päätään niin, että saattoi vastata Aidan suudelmaan, näykätä kaipaavasti tämän alahuulta.
"Olennosta, joka on niin lumoava, että sekoittaa... kaikkien päät..."

Aida kehräsi epäuskoisesta, onnellisesta naurusta ja kallisti päänsä voidakseen näykkiä miehen kaulansyrjää. Taivas Eli tuoksui ihanalta. Eikä myöskään maistunut hullummalta.
"Luulen, että joku on puhunut sinulle satuja", hän hyrisi suudelmien lomasta ja siveli sormenpäillään miehen vatsan paljasta ihoa.
Sitten hän työnsi kätensä pehmeästi housuihin hyväilemään miestä.

Eli alkoi epäillä, että oli tehnyt pahan virheen lähtiessään leikkiin.
"Niinkö? Siinä tapauksia ne olivat... oikein mukavia satuja..."
Kosketus vatsalla oli ajaa hänet hulluksi, ja käden liukuminen housuihin kirvoitti käheän murahduksen hänen huuliltaan.
"Prinsessa..."

"Niin, Eli?" Aida kehräsi pehmeästi, naurua äänessään ja painautui lähemmäs, ujuttaen miehen housuja alemmas voidakseen hyväillä tätä vapaammin.
Ehkä prinsessat olivat kainoja. Mutta he tunsivat toisensa perinpohjaisesti. Eikä Aida ollut ollut kaino päivääkään elämässään.
Hän rakasti leikkimistä, ja siinä hengessä painoi suudelman miehen huulille, näykäten alahuulta.

Taivas hänellä oli ollut ikävä.
Eli vastasi suudelmaan ja antoi käsiensä valua tämän vyötäisille.
"Kiusaat... minua", hän mutisi suudelman lomasta, samalla kun hivutti sähkönsinistä helmaa ylemmäs.
"Onko sellainen sopivaa prinsessoille..?"

Aida nauroi matalasti, onnellinen, huvittunut hyrinä rinnastaan nousten.
"Ehkä prinsessatkin kyllästyvät rooleihinsa", hän kuiskasi takaisin ja nosti kätensä Elin niskalle toisen viipyessä houkuttelemassa miestä hulluuteen.
Hän näykki miehen alahuulta kutsuen suudelmien lomassa, hyväntuulisesti kehräten.
"Eivätkö tohtorit pidä kiusanteosta?"

"Mmmh, niinkö..?"
Elin kädet liukuivat alemmas, koskettivat Aidan reisiä houkutellen naista loikkaamaan syliin.
"Tohtori on sellaisesta erittäin... hämillään", hän vakuutti käheästi.
"Mutta hänen toinen puoliskonsa on enemmän kuin mielissään..."
Luoja, miten hän pärjäisi sen jälkeen, kun olisi palattava kotiin? Miten hän oli pärjännyt menneet viikot?

Hetken Aida empi, sillä syliin loikkaaminen tarkoittaisi miehen hellän kiusaamisen lopettamista. Hän kuitenkin hyppäsi ketterästi hajareisin Elin syliin, punoen sormensa miehen hiuksiin ja keinautti itseään tätä vasten.
"Oletkohan koskaan esitellyt minua hänen toiselle puoliskolleen?" Aida kysyi hamuten Elin korvaa ja näykkäsi sen reunaa.

Eli kietoi kätensä Aidan reisien taakse ja valitti melkein ääneen, kun tämän vartalo liikahti hänen omaansa vasten.
Hän katsahti mietteliäänä ympärilleen ja siirtyi tummapuisen lipaston vierelle, laskien naisen istumaan sen päälle.
Vasta varastettuaan tältä syvän suudelman hän malttoi vastata.
"En ole tainnut", hän myönsi, antaen huultensa vaeltaa alas sirolle kaulalle.
"Hän on varsin arvaamaton tyyppi."

Aida suki Elin pehmeitä niskahiuksia vastatessaan suudelmaan ja kiersi jalkansa kevyemmin miehen vyötärölle tuntiessaan lipaston laidan allaan.
"Hän kuulostaa... Hyvin mielenkiintoiselta", hän vastasi painaen toisen suudelman miehen huulille ja antoi toisen kätensä liukua uudelleen paljasta rintaa pitkin vatsalle ja alemmas.

Eli murahti hiljaa.
"Hyvällä tavalla vai pahalla tavalla mielenkiintoiselta?" hän kysyi, samalla kun näykkäsi naisen kaulaa, antaen käsien vaeltaa sivelemään tämän reisiä.
"Sinulla on yhä vaatteet päällä, prinsessa", hän huomautti, työntäen sähkönsinistä helmaa ylemmäs.

"Hyvällä", Aida kuiskasi kallistaen päätään tarjoten tilaa miehen kosketukselle ja sysäsi Elin housuja vielä vähän alemmas.
"Niin taitaa olla. Ehkä sinun pitäisi tehdä asialle jotain, tohtori", hän nauroi kehräten ja painautui lähemmäs, näykäten miehen kaulaa ja hamusi sitten korvaa.

Eli näykkäsi kaulaa hieman kevyemmin kuin olisi halunnut.
"Tiedätkö..." hän aloitti matalasti, antaen huultensa vaeltaa hitaasti Aidan korvalle.
"... luulen, ettei tohtori ole täällä juuri nyt..."
Toinen käsi siirtyi avaamaan sähkönsinisen leningin vetoketjua.

Vastaus sai kutkuttavat väreet kulkemaan alas Aidan selkää.
Eli olisi uskomaton roolissaan. Hän painautui lähemmäs, kaartaen selkäänsä kosketuksen alla ja painoi huulensa miehen huulille, punoen sormensa laineikkaisiin hiuksiin.
"Ihastuttavaa tavata", hän kuiskasi näykäten miehen alahuulta ja keinautti itseään Eliä vasten.

Eli nykäisi vetoketjun alas yhdellä liikkeellä ja siirsi mekon olkaimia niin, että se pääsi valumaan Aidan vyötäisille.
Vetoketjun avannut käsi palasi takaisin niskaan, sormet kietoutuivat punaisten hiusten joukkoon ja taivuttivat naisen päätä kevyesti taaksepäin.
"Kuin myös", hän vastasi, painaen huulille nälkäisen suudelman.

Aida kehräsi ja vastasi suudelmaan sormet Elin hiuksiin kiedottuina, hamuten miehen huulia, näykkien alahuulta. Hän kiersi jalkojaan miehen vyötärölle, polkaisten housut jalallaan nilkkoihin ja painautui lähemmäs Elin rintaa.
"Ja mistä ystäväsi pitää?" hän kuiskasi nälkäisten suudelmien lomassa.

Eli astui ketterästi ulos lahkeista ja potkaisi housut kauemmas. Jonnekin sängyn suuntaan, ehkä. Hän löytäisi ne kyllä, sitten kun tarvitsisi niitä uudelleen. Ehkä aamulla.
Hän näykkäsi Aidan alahuulta ja hellitti hieman otettaan tämän hiuksista.
"Ystäväni haluaisi mielellään nähdä sinut ilman mekkoasi, niin viehättävä kuin se onkin."
Hän siirtyi askeleen kauemmas, tehden tilaa naiselle riisuutua.

Aida puraisi hymyillen alahuultaan, jäänsiniset silmät hämärässä välkähtäen.
Luoja hän rakasti Eliä.
Hän nosti itseään ketterästi lipastolla ja pyyhkäisi mekon ja sukkahousut pois yltään, potkaisten ne jalastaan jonnekin pimeyteen. Hän liikautti sormeaan kutsuna tulla lähemmäs, silmät siristyen.
"Mitä muuta ystäväsi haluaa?" hän kysyi ojentaen kätensä koskettamaan Elin vatsaa.

Eli kidutti itseään lyhyen hetken ennen kuin astui lähemmäs ja painoi kätensä vasten lupaston takana olevaa seinää, Aidan pään molemmin puolin.
Hän tutki naisen kasvoja hetken katseellaan.
"Sinut."
Ääni oli jotakin kehräyksen ja murinan väliltä.
"Mielellään monta kertaa."

Aida tutki Elin kasvoja silmät hehkuen, hymyä suupielissään. Vatsanpohjaa nipisti ihastuttavasti, ja hän sulki silmänsä hetkeksi kuunnellessaan miehen ääntä. Hyvänen aika.
Hän nojautui lähemmäs ja näykkäsi miehen kaulaa, ennen kuin liu'utti kätensä alemmas.
"Mitä odotat?" hän kuiskasi ja painoi hampaansa solisluuta vasten.

Kosketus sai sähköisen väristyksen juoksemaan kehossa.
"Kutsua" hän vastasi käheästi nojautuessaan lähemmäs.
"Ja olen melko varma, että tulen kohta hulluksi ilman sitä."

Kalpeansiniset silmät siristyivät hymystä, kun Aida katseli Elin kasvoja ja nosti sitten itseään, ujuttaen alushousut jalastaan ja potkaisten ne pimeyteen.
"Je te veux maintenant, je te veux en moi", hän kehräsi pehmeästi, kurottui hamuamaan suudelmaan Elin huulilta ja veti miehen lähemmäs.

Onneksi heillä ei ollut nyt kiire minnekään. Vaatteiden etsiminen lattialta oli aina melkoinen suoritus siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt olla jossakin kymmenen minuuttia sitten.
Hän ei vieläkään ymmärtänyt ranskaa, mutta ehkä tässä yhteydessä ei tarvittu sanoja, sanaton kieli kertoi kaiken tarvittavan.
Eli astui lähemmäs, laski kätensä Aidan lantiolle kohottaakseen tämän parempaan asentoon ja syvensi suudelmaa nälkäisenä.

Ehkä tohtori ei ollut paikalla.
Aida ei ollut varma, missä Hyde alkoi ja Eli päättyi, ja hän sekosi laskuissa siitäkin, kuinka monta kertaa he saivat toisensa aamuksi kääntyvän yön aikana. Mutta kun hän makasi selällään miehen vieressä päivänvalossa kylpevän huoneen upottavalla villamatolla tasaamassa hengitystään, hän oli melko varma siitä, että oli turha mennä nukkumaan.
Hän kiepahti vatsalleen, painoi suudelman Elin poskelle ja nousi ylös.
”Tilaan meille aamiaista”, hän lupasi ja kurkotti antiikkisen näköisen lankapuhelimen käteensä lipastolta, jolta muut tavarat olivat näköjään tulleet pyyhkäistyksi lattialle.

Eli urisi hiljaa ja yritti tavoittaa Aidaa syliinsä, mutta nainen oli liian nopea.
Voisivatkohan he hankkia samanlaisen maton tämän uuteen kotiin? Tai Bastin asuntoon? Mutta se olisi varmastikin kallis, hän ei ollut varma, monenko kuun palkka siihen menisi.
Hyvin hitaasti hän kampesi itsensä polvilleen ja kietoi käsivartensa Aidan vyötäisille, painaen suukon tämän vatsalle. Huolestunut kurtistus painoi kulmia alas, kun hän vei sormensa hipaisemaan naisen alavatsalle jäänyttä mustelmaa.
Hyde oli tosiaan tainnut tulla käymään.

Aida upotti sormensa Elin villeihin, vaaleanruskeisiin laineisiin hymyillen ja tunsi edelleen sähköisen väreen ihollaan miehen kosketuksesta.
”Bonjour, je voudrais commander le meilleur petit déjeuner que vous pouvez offrir”, hän sanoi ja antoi sormiensa valua hiuksista sivelemään Elin niskaa.
”Chambre 14, merci.”

Eli antoi silmiensä painua kiinni ja hengitti syvään Aidan ihon tuoksua.
Hän oli melko varma, ettei heidän ollut ollut tarkoitus valvoa koko yötä. Eikä hän todella muistanut, pitikö Aidan käydä kuvauksissa ennen iltaa ja balettia.
Silti hän ei halunnut irrottaa otettaan naisen vyötäisiltä, avasi vain silmänsä ja katseli tätä ylöspäin, ennen kuin hipaisi huulillaan mustelmaa.

Kosketus sai jäänsiniset silmät siristymään kissamaiseen, onnelliseen hymyyn, kun Aida katsoi alas ja painoi sormellaan Elin nenänpäätä, ennen kuin jatkoi hiusten hellää silitystä.
”Oui, merci beaucoup. Au revoir.” Hän laski kuulokkeen alas ja punoi toisenkin käden sormet laineikkaisiin hiuksiin.
”Huomenta.”

Elin silmät siristyivät hymystä, ja hän paransi otettaan Aidan vyötärön ympäriltä niin, että saattoi ponnistaa matolta jaloilleen, samalla naista kannatellen kuin he olisivat olleet kaksi tanssijaa.
Kaksi alastonta tanssijaa.
Kai se oli modernia?
Hän pyöräytti Aidan ympäri ennen kuin laski tätä sen verran alemmas, että saattoi hamuta huulilta suudelmaa.
"Huomenta..."

Aida nauroi onnellisena lattian kadotessa alta.
Kahden viikon ero oli tuntunut ikuisuudelta. Oli paljon kiinniotettavaa. Hän kiersi kätensä Elin niskalle ja vastasi suudelmaan, säästäen miehen kovin näykityn alahuulen uudelta näykkäykseltä.
Iho ihoa vasten tuntui ihastuttavalta. Pahastuisikohan hotellin työntekijä, jos he olisivat alasti aamupalan saapuessa?
"Haluatko nukkua aamu-unia?"

Eli laski Aidan hitaasti takaisin jaloilleen, muttei irrottanut käsivarsiaan tämän ympäriltä.
"Mmm, ehkä", hän myönsi, sukien naisen punaisia hiuksia toisella kädellään naisen korvan taakse.
"Jos tulet kainaloon?"
Hänen kulmansa kurtistuivat kevyesti.
"Vai pitikö sinun olla kuvauksissa tänään?"

"Jos pitäisi, olen kadonnut mystisesti", Aida lupasi ja nojautui Elin rintaa vasten, laskien kätensä miehen vyötärölle.
"Voimme viipyä sängyssä niin kauan kuin haluat." Ehkä lepo tekisi hyvää. Yö tuntui.
Ovelta kuului koputus ja Aida hymyili silmät siristyen.
"Voinkohan avata oven näin?"

Eli oli melko varma, ettei se olisi kovinkaan hyvä ajatus. Jättää kuvauksia väliin, tai muitakaan sovittuja tapaamisia.
Mutta heillä olisi enää tämä päivä, ja sen jälkeen Aida viipyisi Pariisissa vielä ties kuinka pitkään.
Hän katsahti ovelle ja sitten Aidaan, kasvojen sulaessa hyväntuuliseen hymyyn.
"Saattaisit lumota työntekijäraukan niin, ettei loppupäivästä tulisi mitään. Ja luulen, että päivä on vasta alussa..."

Aida naurahti miehen sanoille, pujottautui halauksesta ja veti kylpytakin päälleen, kun suunnisti ovelle. Hän työnsi hetkeä myöhemmin kärryyn katetun aamiaisen sängyn vierelle ja loikkasi kevyesti peittojen sekaan, poimien kattauksesta appelsiinilohkon.
Hän oli pyytänyt hotellia laittamaan parastaan ja sen he olivat tehneet.
"Käy käsiksi", hän kannusti miestä ja tuuppasi tätä pakaraan varpaillaan.

Eli kävi etsimässä itselleen hotellin pehmeän kylpytakin ja pysähtyi hetkeksi tutkimaan kuvajaistaan kylpyhuoneen peilistä, koskettaen mustelmaista kaulaansa.
Hän virnisti hölmön onnellisena peilikuvalleen ennen kuin palasi takaisin huoneen puolelle, unohtuen katselemaan peittojen sekaan kivunnutta Aidaa.
Tökkäys sai hänet havahtumaan ajatuksistaan.
"Ilomielin", hän vastasi ja kömpi sänkyyn, mutta aamupalan keskittyi hamuamaan Aidan kaulaa huulillaan.

Aida kehräsi naurusta lämpöä silmissään ja kallisti päätään nauttien kosketuksesta.
"Luulen, että saatat tarvita ihan oikeaakin ruokaa", hän muistutti ja upotti sormensa miehen laineikkaisiin hiuksiin, silittäen miehen reittä jalkaterällään.
"Täällä on aika ihastuttavia kroisantteja."

"Sinä olet kaikki, mitä tarvitsen", Eli vetosi ja näykkäsi Aidan kaulaa hellästi ennen kuin kurkotti kohti aamupalatarjotinta poimiakseen itselleen palan tuoretta appelsiinia.
"Olen pahoillani, että olen tainnut sekoittaa päiväjärjestyksesi", hän huomautti, yrittäen näyttää mahdollisimman katuvalta, epäillen, ettei onnistunut siinä kovinkaan hyvin.

Aida pudisteli miehelle päätään ja puraisi alahuultaan, tuupaten Eliä aamiaista kohti. Hän painoi appelsiinin suuhunsa ja sipaisi silmät hymystä siristyneinä miehen poskea.
"Sinä sekoitat koko maailmani", hän lupasi ja kosketti Elin nenänpäätä.
"Luulen, että tohtorin toinen puolisko on varmistanut, että saatat kärsiä energiavajauksesta."

Eli kohottautui istumaan peittojen joukkoon ja tutki aamiaistarjotinta katseellaan, muttei malttanut pitää silmiään kovinkaan pitkään erossa Aidasta.
Pieni virnistys löysi tiensä hänen huulilleen, kun hän kumartui hamuamaan naisen huulilta appelsiinilta maistuvan suudelman.
"Tohtorin toinen puoli on varsin... niin", hän myönsi, pyyhkäisten punaisia hiuksia pois Aidan otsalta.
"Piditkö hänestä?"

"Minä pidän jokaisesta puolestasi", Aida vastasi lämpöä äänessään ja vajosi mukavammin tyynyjen keskelle, Elin kasvoja ja vihreähippuisia silmiä tutkien.
"Sinä tulet olemaan uskomaton siinä roolissa – ja hän oli varsin ihastuttava tuttavuus", hän sanoi silmät tuikahtaen ja painoi appelsiinin takaisin huulilleen, nauttien sen raikkaasta, aurinkoisesta mausta.

Eli painoi suukon Aidan otsalle ennen kuin siirtyi melkein vastahakoisesti lähemmäs aamiaistarjotinta, valikoiden itselleen yhden croisantin naisen suosituksen mukaan.
"Kuinka tämä kuuluu syödä ranskalaisittain?" hän tiedusteli, samalla kun kääntyi niin, että saattoi nähdä Aidan kasvot - mutta kuitenkin niin, ettei murustaisi sänkyyn.
Croisantit olivat kovin lehteilevää ruokaa.
"Baletti on vasta illalla, joten meillä on hyvin aikaa ennen sitä."

Aida venytteli raukealla notkeudella ja työnsi varpaansa untuvaisen täkin alle. Ajatus kiireettömästä päivästä sängyssä kuulosti kieltämättä varsin taivaalliselta. Hän ei ollut viettänyt montaa hetkeä paikallaan edellisen kahden viikon aikana eikä viipynyt hotellihuoneessaan kuin nukkumassa. Se oli yllättävän viihtyisä, tarkemmin katsottuna.
Tai ehkä se oli vain Elin seura.
"Ehkä sinä voit kehittää heille sopivan tavan. En ole valitettavasti kiinnittänyt huomiota."

"Ehkä sitä pitäisi kysyä joltakulta ranskalaiselta", Eli myönsi kulmiaan kevyesti kurtistaen.
Siinä oli tietenkin se ongelma, ettei hän puhunut ranskaa, ja mikäli hän oli ymmärtänyt oikein, kaikki ranskalaiset eivät olleet turhan innokkaita puhumaan englantia.
Tällä kertaa hän tyytyi vain murtamaan pienen palan croissantia, ja tarjosi sitten sitä kysyvästi Aidalle.

Aida vastasi hymyllä ja nousi kyynärpäänsä varaan, jotta saattoi ottaa tarjotun palan vastaan huulillaan. Hän näykkäsi kevyesti miehen sormia samalla, ennen kuin vajosi takaisin tyynyihin.
"Haluatko tehdä tai nähdä tänään muuta kuin mennä balettiin?"

Eli virnisti ja kosketti sormiaan huulillaan ennen kuin mursi itselleen toisen palan croissantista.
Hän keksi paljonkin tekemistä. Siitäkin huolimatta, että he olivat hyödyntäneet hotellihuonetta varsin innokkaasti ja kattavasti viime yönä.
Mutta he olivat kuitenkin Pariisissa. Eikä hän ollut varma, milloin pääsisi käymään täällä uudelleen.
"Ehkä voisimme kiertää kaupungilla?"

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   La Maalis 17, 2018 5:01 pm

"Me voimme kiertää kaupungilla erinomaisen hyvin", Aida lupasi ja katseli Eliä hymyillen, lämpöä silmissään.
"Täällä on ihastuttavia katuja ja kortteleita, vaikka katukahvilat eivät vielä olekaan auki." Hän veti tyynyä paremmin päänsä alle, raukeus kehoa painaen ja käpertyi kyljelleen.
"Ja ranska kuulostaa ihastuttavalta, eikö?"

"Ehkä pitäisi tulla käymään joskus uudelleen kesällä", Eli totesi mietteliäästi ja kävi kyljelleen niin, että saattoi katsella Aidan kasvoja.
"Sinun puhumanasi mikä tahansa kuulostaa ihastuttavalta, prinsessa", hän totesi silmät hymystä siristyen ja ojensi kättään hipaistakseen naisen hiuksia.
"Olen edelleen hämmästynyt siitä, kuinka hyvin hallitset ranskan."

Jäänsiniset silmät siristyivät ja Aida nauroi hyväntuulisesti kehräten, näpäyttäen miehen nenänpäätä.
"Olen varma siitä", hän vastasi huvittuneella sarkasmilla ja pujotti sitten sormensa Elin hiuksiin.
"Äidin mielestä vieraan kielen hallinta kuului menestyvän esiintyjän työkalupakkiin."

Elin silmät siristyivät hieman lisää, kun hän tunsi käden hiuksillaan. Hän tutki Aidan kasvoja katseellaan ja kiehnäsi itsensä lähemmäs, niin että saattoi hipaista naisen huulia omillaan.
"Sinulla ei ollut helppo lapsuus."
Hän ei ollut osannut ajatella sitä silloin, kun oli esitellyt teatteria pienelle Aidalle. Mutta hän muisti kyllä, kuinka tämä oli joskus itkenyt väsymystään, ja kuinka se oli särkenyt hänen sydäntään.

Aida vastasi kevyeen suudelmaan ja jätti kätensä Elin hiuksiin, juoksuttamaan sormiaan pehmeiden kiharoiden läpi.
"En tohdi valittaa", hän vastasi häivähdys hymyä suupielessään. Hän oli paikoin tuntenut murtuvansa paineen ja työtaakan alla ja ettei jaksaisi enää päivääkään, mutta maailmassa oli niin monta oikeasti kärsivää lasta, että tuntui absurdilta valittaa omasta elämästään.
"Luultavasti elämäni parhaita hetkiä oli mahdollisuus muuttaa New Yorkiin yhdessä kanssasi."

"Siksi minä valitan joskus puolestasi", Eli vastasi ja ojensi kätensä kietoakseen ne Aidan ympärille, jotta voisi vetää tämän halaukseen itseään vasten.
Ei hänenkään lapsuutensa ollut ollut helppo, ei silloin, kun äiti ei ollut ollut tasapainossa. Kun tämä oli joko valvonut päiväkausia, tai pelännyt varjoja. Jotka olivat lopulta vaatineet äidin omakseen.
Mutta hänelle ei kävisi samoin.
"Muistan vieläkin kuinka upealta tuntui, kun saimme tietää, että olimme päässeet sisään", hän totesi, hipaisten Aidan hiuksia huulillaan.

"Se oli uskomatonta", Aida vastasi käpertyen Elin rintakehää vasten, toinen jalka miehen jalkojen lomaan punottuna. Hän kosketti huulillaan miehen solisluuta. Se oli tuntunut vapaudelta, mahdollisuudelta vihdoin hengittää vapaasti.
"Joskus ikävöin vaatekomeroamme Manhattanilla. Vaikka kieltämättä Davidin asunto on huomattavasti viihtyisämpi."

Heillä oli koko leveä sänky omanaan, ja silti Eli huomasi, että he hakeutuivat jälleen sen keskustaan, toistensa lomaan ja syliin kietoutuneina.
Toisinaan hän mietti, tarvitsisivatko he koskaan parisänkyä.
"Minäkin ikävöin sitä, niin paljon kuin joskus kirosinkin ahtaita tiloja", hän totesi naurahtaen ja hiljeni hetkeksi.
"Aida, kuule, minä olen miettinyt... Mitä jos muutettaisiin taas yhteen?"

Aida veti päänsä kauemmas miehen rinnasta, jotta saattoi nähdä vihreähippuiset silmät ja tuijottaa niitä hetken häkeltyneenä. Sitten pisamaiset kasvot syttyivät valovoimaiseen hymyyn, ja Aida tarttui Elin kasvoihin, painaen miehen huulille suudelman.
"Oletko tosissasi?" hän varmisti ja punoi sormensa vaaleanruskeiden kiharoiden joukkoon.

Eli häkeltyi hetkeksi itsekin, mutta vastasi sitten Aidan hymyyn.
"Tietenkin olen", hän vakuutti ja hiljeni vastatakseen suudelmaan.
"Ymmärrän, jos haluat ensin nauttia siitä, että saat asua omillasi, ja että nyt on meneillään kaikenlaista... Mutta minusta olisi upeaa asua jälleen saman katon alla."

Aida räpytteli hämillisessä häkellyksessä ja laski hetkeksi katseensa miettiessään, kädet Elin hiuksiin punottuina.
Oli totta, että oli uskomatonta asua yksin pitkästä aikaa. Painaa ovi kiinni ja olla hetki hiljaisuudessa yksin ajatustensa kanssa, vyöryvän syyllisyyden ja huonon omantunnon. Mutta yhteinen koti Elin kanssa – että he nukahtaisivat ja heräisivät yhdessä ja voisivat lojua alasti vapaapäivänsä.
"Se olisi upeaa", hän sanoi nostaen katseensa ja soi Elille säteilevän hymyn, painaen uuden suudelman miehen huulille ja kiersi jalkansa vyötärölle.
"Helkkarin upeaa!"

Eli ei ollut edes tajunnut pidättäneensä hengitystä Aidan miettiessä, ennen kuin tämän sanat sallivat hänen viimein puhaltaa ilman ulos keuhkoistaan.
"Oikeasti?" hän varmisti, ja halasi Aidan sitten tiukasti itseään vasten.
"Kunhan palaat taas takaisin Lontooseen, ja täytyy varmasti miettiä, missä haluamme asua... Mutta olen varma, että kaikki järjestyy kyllä."

Aida kiersi käsivartensa Elin niskalle ja vastasi tiukkaan rutistukseen vapautuneella onnellisuudella nauraen.
"Oikeasti!" hän vakuutti halauksesta.
"Kaikki järjestyy taatusti. En usko, että David pahastuisi, vaikka jäisimme hänen asuntoonsa."

Eli ei ollut halukas päästämään Aidaa enää sylistään. Hän kellahti selälleen ja veti tämän päälleen, silittäen selän kaarta sormenpäillään.
"Se on kyllä mahtava asunto", hän myönsi. Ja sijaintikin oli aivan uskomattoman hyvä, heidän ei tarvitsisi matkustaa toiselta puolelta kaupunkia päästäkseen töihin.
"Olisikohan meillä varaa?"

Aida asettui ketterästi Elin päälle, tukien jalkansa miehen lantion molemmin puolin ja ristien käsivarret kasvojensa alle, nojaten leuan käsiinsä. Hän katseli Elin kasvoja hymyä silmissään ja hillitsi halunsa koskettaa nenänpäätä.
"En tiedä. David on tietenkin niin antelias ja hyväsydäminen, että tuskin vaatisi nimellistä korvausta enempää, mutta luulisi meidän voivan kaksin maksaa siitä reilu korvaus." Ehkä Davidkin pitäisi asunnon mieluummin ystävillä. Voisi tarvittaessa yöpyä sohvalla, jos ilta venyi.

"David on äärimmäisen antelias ja hyväsydäminen", Eli myönsi, ja pyyhkäisi punaisen suortuvan Aidan korvan taakse. Hän kurkotti kättään ja nykäisi yhtä myttyyn joutuneista peitoista heidän päälleen, ei niinkään siveydestä huolestuneena - se oli heidän kohdallaan varsin venyvä käsite - kuin suojaksi huoneilman raikkaana pitävää ilmastointia vastaan.
"Mutta emmeköhän me kaksin pärjäisi oikein hyvin."

"Me pärjäisimme varmasti kaksin", Aida vakuutti. Tietenkin Lontoo oli kallis paikka asua, vaikka David antaisi asunnon hyväntekeväisyytenä, mutta he olivat selvinneet Manhattanin ruokakomerossaan ja he selviäisivät myös nyt.
"Oletko varma, että haluat luopua Bastista? Hän taitaa olla erinomainen kodinhoitaja."

Tietenkin he pärjäisivät.
Nyt, kun Eli oli lausunut ajatuksensa ääneen, hän oli aivan varma, että kaikki järjestyisi kyllä, tavalla tai toisella. Hänellä oli kiinnitys showhun, ja Aidalla oli elokuvansa - eikä varmasti minkäänlaista ongelmaa löytää töitä senkään jälkeen.
Kaikki järjestyisi.
Maininta Bastista sai hänen kulmansa painumaan alas.
"Nyt kun sanoit... Oletko varma, ettei hän voisi muuttaa kanssamme?"

Aida nauroi onnellisesti kehräten ja hautasi kasvonsa hetkeksi Elin rintaan, ennen kuin kurottui painamaan suudelman miehen huulille.
"Totta kai voi", hän vakuutti.
"Ehkä hän haluaisi nukkua sohvalla, jos me asumme parvella? Jos häiritsemme häntä, ehkä hän voi varustautua korvatulpilla."

Eli nyökäytti päätään vakavana.
"Se kuulostaa hyvältä suunnitelmalta. Ehkä voimme tulla vastaan ja kustantaa hänelle kunnon korvatulpat?"
Hän suki kastanjanpunaisia hiuksia ajatuksissaan.
"Mutta ehkä hän haluaisi myös tyttöystävänsä mukaan? Luuletko, että se kävisi? Jos vaikka hankkisimme vuodesohvan alakertaan..."

Aida hyrisi huvittuneena ja laski poskensa vasten miehen rintaa. Jos heidän yönsä olisivat tällaisia useamminkin, Bast voisi hermostua unirauhan puutteeseen.
"Totta kai se kävisi", hän vakuutti ja silitti miehen käsivartta.
"Parvi on varmaan samaa kokoluokkaa kuin koko asuntomme Manhattanilla."

Ajatus sai Elin naurahtamaan.
"Taidat olla oikeassa, se oli aika pieni asunto..."
Pieni asunto, jossa oli helppo jäädä jumiin, kun sattui vahingossa hipaisemaan toista. Yksi kosketus, ja päivälle suunniteltu aikataulu oli sitten siinä.
"Rehellisesti sanottuna, luulen, että Bast muuttaisi mielellään yhteen tyttöystävänsä kanssa."

Se oli ollut hyvin pieni asunto. Rähjäinen, tuskin mitään laillisia säädöksiä täyttävä loukko, jonka ikkuna jäi jumiin, jos sen yritti avata, jonka putket vinkuivat ja jonka seinissä asui taatusti hiiriä. Siellä oli ollut alkovi sängylle, yhden mahduttava keittokomero, kylpyhuone, jossa Elin hartiat olivat ottaa kiinni seiniin.
Mutta kaikki se oli ollut toisarvoista, kun he saattoivat nukahtaa sylikkäin ja haaveilla kaikesta, mitä aikoivat saavuttaa.
"Niinkö? Sehän sopisi sitten hienosti. Sinä voit muuttaa luokseni, ja hänen tyttöystävänsä voi muuttaa Bastin luo."

"Niin sopisi", Eli myönsi.
Pieni haikeus uhkasi hiipiä hänen ylleen kun hän ajatteli, että heidän tiensä eroaisivat Bastin kanssa. Eivät tietenkään lopullisesti, mutta silti yksi elämävaihe tulisi päätökseen.
Toisaalta se tarkoitti, että he jakaisivat jälleen kodin Aidan kanssa.
Hän kietoi käsivartensa naisen ympärille ja halasi vielä kerran tämän tiukasti rintaansa vasten.
"Pitäisikö meidän nukkua hetki? Ennen kuin lähdemme eksymään kaupungille."

"Pitäisi kenties", Aida vastasi hymyillen ja sulki onnellisena silmänsä Elin halauksessa, tuttu, lämmin iho ihoaan vasten. Kuka tiesi, että tarpeeksi nautintoa ja mielihyvää saattoi tuntua lihaksissa kuin tehokas päivä kuntosalilla tai tanssistudiolla.
"Me olemme aina olleet tavattoman hyviä eksymään", hän myönsi hajamielisesti ja kierähti sitten miehen päältä tämän viereen, vetäen tyynyn päänsä alle. Hetken uni tuntui ihanalta ajatukselta.

"Uskaltaisin väittää, että mahtavia", Eli myönsi. Hän nykäisi peittoa paremmin heidän päälleen ja kääntyi kyljelleen, kietoen kätensä Aidan vyötärön ympärille.
"Olen hirveän onnellinen, että olet siinä", hän totesi hiljaa, painaen nenänsä vasten naisen niskaa.
Ehkei menisi enää kauaa, kun he voisivat herätä joka aamu näin.

Aidan hymy syveni ja hän sulki silmänsä tuntiessaan Elin takanaan. Hengitys niskalla lähetti sähköistäviä väreitä alas selkää, ja Aida laski kätensä miehen käsivarrelle. Samaan aikaan kauhistuttava ja ihana tunne valtasi hänet, että hän oli jälleen kokonainen. Hänen sielustaan ei puuttunut lohduttoman suurta palaa.
"Niin minäkin", hän vakuutti. Niin hirveän onnellinen.

Kotona.
Oli uskomatonta ymmärtää, että olisi kotona, riippumatta siitä, missä olisi. Koska sydän oli löytänyt kodin.
Eli hipaisi Aidan niskaa huulillaan ja antoi silmiensä painua kiinni.
"Pieni hetki, ja sitten voimme lähteä tutkimaan Pariisia..."
Hän hengitti hiusten tuttua tuoksua, eikä vaadittu kovinkaan pitkään, kun hän oli jo vaipunut uneen.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   La Maalis 24, 2018 11:06 am

Lauantai 31. maaliskuuta 2018, ilta, Lontoo, Soho, Rupert Street

Kuuma hengitys viipyi hänen kaulallaan. Tutut huulet hamusivat sitä kaivaten, hakivat nälkäisinä suudelmaa hänen huuliltaan. Kehon paino pusersi häntä sohvaa vasten, lihaksikkaat käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen vahvoina.
Ne olivat ennen tehneet hänen olonsa turvalliseksi. Nyt ne tuntuivat pihdeiltä, jotka saattaisivat murskata hänen selkärankansa väärästä liikkeestä.
”Simon, lopeta”, Aida vetosi. Hän oli mennyt jo sekaisin laskuissa monettako kertaa sanoi niin, mutta sillä ei ollut merkitystä mitä sanoi tai huusi miehelle. Simon ei kuullut häntä.
”Minä rakastan sinua niin paljon. Niin, niin paljon. Me voimme saada tämän toimimaan”, mies huokasi hänen poskeaan vasten, upotti nenänsä kastanjanpunaisiin hiuksiin.
”Sinä voit rakastaa minua jälleen. Sinä voit muistaa, miten onnellisia me olimme.” Vahvat kädet vaelsivat alas ja yhtä helposti kuin olivat nostaneet hänet ilmaan ja painaneet alleen, ne työntyivät nyt kaivaten mekon helman alle, vetivät sukkahousut pois kangas ritisten repeillen.
Siniset alushousut laskeutuivat niiden viereen yksiön upottavalle villamatolle, Aida huomasi kääntäessään päätään pois Simonin suudelmasta.
”Simon lopeta! Oletko menettänyt järkesi?” hän vaati, yrittäen pitää hädän poissa äänestään. Sydän hakkasi kylkiluita vasten, ja Aida tunsi olonsa epätodelliseksi. Ei näin pitänyt tapahtua.
”Simon!” hän vetosi uudelleen, kun tunsi miehen käden lantiollaan. Hän yritti työntää Simonia pois päältään, mutta ei saanut miestä edes liikahtamaan.
Vyön kilahdus ja vetoketjun aukeaminen sai huoneen keinahtamaan hänen silmissään.
”Simon lopeta!”
”Sinä voit rakastaa minua jälleen, minä tiedän sen”, mies vakuutti, enemmän itselleen kuin hänelle.
”Simon, älä tee tätä”, Aida vetosi ja hätkähti tuntiessaan kosketuksen. Hän tunsi voivansa pahoin. Ei näin pitänyt tapahtua.
”Simon!”

Päivä oli päässyt venymään pitkäksi, sillä harjoituksissa oli ollut tänään mukana kuvaaja, joka oli napsinut otoksia ladattavaksi näytelmän sivuille, instagramiin ja twitteriin ja luoja yksin tiesi, minne muualle. Hypen luominen oli aloitettava hyvissä ajoin, jos musikaalista haluttiin menestys. Ensimmäinen kisakin taisi olla käynnissä, palkintona pääsy ensimmäiseen kunnon preview-esitykseen.
Sen lisäksi Jekyllin ja Hyden pukuun oli pitänyt tehdä taas muokkauksia, puvustajan visio tuntui muuttuvan sitä mukaa, mitä pidemmälle harjoitukset etenivät.
Lepyttelyksi Eli oli napannut mukaansa ruokaa läheisestä intialaisesta ravintolasta. Lämpöä eristävät rasiat olivat siististi tyylitellyn elefantin kuvalla koristellussa muovipussissa, jota hän kannatteli toisessa kädessään, kaivaessaan toisella avaimia taskustaan.
Tuntui hiton hienolta, että hänellä oli nyt sellaiset.
Melkein voitonriemuisena hän sovitti avaimen lukkoon ja pujahti eteiseen.
"A-"
Ääni takertui kurkkuun, kun hän kohotti katseensa, ja kohtasi näyn, jota aivot eivät ehtineet täysin rekisteröidä.
Elefantin kuvalla koristeltu pussi valahti hänen kädestään lattialle, avaimet kolahtivat sen viereen. Pitkät askeleet kantoivat Elin lattian poikki ennen kuin hän ehti edes ymmärtää, mitä oli tekemässä. Käsi löysi Simonin paidankauluksen niskalta, sormet keräsivät kangasta sisäänsä.
Sydän hakkasi kuurouttavaa pulssia.
"Mitä helvettiä?"

Simonin hengitys tuntui raskaana kaulalla, melkein poltti ihoa. Mies oli nojannut päänsä hänen päätään vasten, ja Aida tuijotti harmaata sohvatyynyä tuntien olonsa epätodelliseksi.
Ei näin tapahtunut.
”Me voimme olla onnellisia jälleen”, Simon kuiskasi ja korahti, kun paidankaulus kuristi. Aida tiedosti etäisesti, että he eivät olleet enää kaksin, ja hänen sykkeensä kiihtyi rajusti. Hän kamppaili Simonin alla.
”Lopeta!”
Simon ei tuntunut kuulevan häntä tai huomaavan edes otetta kauluksistaan.

Jos Elillä olisi ollut aikaa pysähtyä miettimään, hän olisi ollut melko varma, että tältä kirpusta olisi tuntunut, jos se olisi käynyt härkää vastaan. Hän ei ollut heikko mies itsekään, hoikka keho oli pelkkää puhdasta lihasta, jolla hän jaksoi nostaa tanssiparinsa helposti suorille käsivarsille ja ponkaista hyppyyn, mutta täysin eri tavalla rakennettu, kuin karhumainen Simon.
Sillä ei ollut väliä juuri nyt.
"Jätä hänet rauhaan!" Eli ärähti, samalla kun kietoi toisen käsivartensa miehen leuan alle, yrittäen nykäistä tämän kauemmas. Paniikki takoi pulssiin uutta hermostunutta rytmiä. Hän ei halunnut satuttaa Aidaa, ei halunnut, että Simon satuttaisi.
Toinen käsi iski leveää selkää vasten.
"Irti!"

Simon korahti uudelleen, räpytellen hämmentyneenä. Elin ote nykäisi miestä taaksepäin ja palautti tämän väkivaltaisesti todellisuuteen.
Hän horjahti jaloilleen sohvalta, hapuillen tasapainoa ja rekisteröi monta asiaa yhtä aikaa. Aidan säikähtäneet silmät ja kalpeat kasvot, paljaat jalat ja lattialla lojuvat, revityt sukkahousut. Hänen reisiin valuneet housunsa ja avoimensa repsottavan vyön.
Väri valahti miehen kasvoilta, ja Simon horjahti taaksepäin, kauemmas sohvasta, kiskoen hajamielisesti housujaan takaisin jalkaan.
”Minä…”, hän hapuili voima äänestä kadonneena ja tuijotti tyhjyyteen. Mitä hän oli ollut tekemässä?
Simon vajosi polvilleen, leveät olkapäät lannistuneina painuen, kätki kasvot käsiinsä ja itki sydäntäriipivästi.

Elin hartiat olivat kireät, kun hän siirtyi suojelevasti Aidan ja Simonin väliin, vihreähippuiset silmät kipinää iskien.
Mies ei näyttänyt siltä, että olisi käymässä päälle, ja kylmä raivo, joka hänen vatsaansa korvensi, oli melkein pelottava.
Eikö hän ollut varoittanut.
Sydän huolesta hakaten Eli kääntyi Aidan puoleen ja vajosi kyykkyyn sohvan eteen.
"Aida? Oletko kunnossa?"

Aida tuijotti asunnon valkoista, korkeaa kattoa, jonne kadun valot heijastuivat pehmeinä kuvioina. Syke tuntui edelleen korkealta, kuvotus hiipi kohti nielua.
Hän tunsi olonsa epätodelliseksi kuin ei olisi läsnä.
Hän nyökkäsi viiveellä ja nousi hitaasti istumaan, nojaten otsan koukistettuihin polviinsa. Hajamielisesti hän veti mekkonsa helmaa paljaiden reisien peitoksi, kun ikkunoiden lomasta hiipivä kylmyys puri niitä. Ehkä se oli vain hänen sisälleen levinnyt kylmyys, joka sai koko kehon tärisemään.
”Olen niin pahoillani”, Simon vetosi ääni särkyen, ja Aida katsahti miestä sivusilmällä.

Eli katsoi epätietoisena ympärilleen ja poimi sohvan käsinojalle unohtuneen metsänvihreän neuletakkinsa. Hän kietoi sen Aidan hartioille ja nousi seisomaan, kääntäen katseensa Simoniin.
"Kuule Simon, luulen, että olisi parempi, jos menisit", hän huomautti, ääni täynnä tukahdutettua raivoa.

Simon kohotti katseensa Eliin melkein anovana, kaikki väri kasvoilta kadonneena.
”Minä halusin vain puhua”, hän kuiskasi, silmät mustina ja poissaolevina. Hän oli halunnut vain puhua. Vain yrittää pelastaa avioliittonsa, estää elämäänsä murenemasta altaan.
”En tarkoittanut…”, mies vetosi raastaen sormet läpi tummista hiuksistaan ja kömpi huojahtaen jaloilleen.
”Aida, olen pahoillani. En… Minä vain kaipaan sinua niin kamalasti, en halunnut…”
Simon käänsi katseensa takaisin Eliin, kun Aida painoi päänsä polviinsa, kastanjanpunaiset hiukset verhoksi heidän väliinsä valahtaen.
”Olen pahoillani”, mies vetosi uudelleen, murtunut olemus pienemmäksi vajoten.

Jossakin toisessa tilanteessa Eli olisi tuntenut sääliä Simonia kohtaan. Hän ei ollut ollut vihainen edes silloin, kun mies oli huitaissut hänen leukansa pois sijoiltaan.
Mutta nyt tämä oli mennyt yksinkertaisesti liian pitkälle.
"Simon, mene", Eli ärähti ja astui askeleen lähemmäs, kädet niin tiukasti nyrkkeihin puristuneina, että teki melkein kipeää.
"Nyt."

Simon tuijotti Eliä hetken melkein eksyneenä, olkapäät luovuttaneina painuneina. Katse harhaili Aidaan, ja mies otti askeleen taaksepäin. Huomio osui alushousuihin lattialla ja kalpeus sai melkein vihreän sävyn. Simon nyökkäsi luottamatta ääneensä, pyörähti ympäri ja harppoi ulos, ovi levottomasti perässä paukahtaen.
Hiljaisuus soi korvissa, ja Aida upotti sormet hiuksiinsa, työntäen niitä pois kasvoiltaan. Ajatukset kieppuivat kaoottisina.

Kireys ei kadonnut minnekään Elin hartioista, kun hän jäi hetkeksi katselemaan kiinni paukahtanutta ovea.
Näky, joka oli kohdannut häntä sisälle astuessa, vainoaisi häntä vielä pitkään.
Hän yritti häivyttää pahimman vihan katseestaan kääntyessään Aidan puoleen ja kyykistyessään uudelleen naisen eteen, katse huolta täynnä.
"Aida?" hän kutsui ja kohotti kättään pyyhkäisemään kastanjanpunaisia hiuksia.
"Sattuuko sinuun?"

Aida ei usein tuntenut näin. Olevansa niin hämillään, niin tolaltaan ja eksynyt, että jäi sanattomaksi. Hän käänsi poissaolevan katseen Eliin ja räpäytti, kasvot shokista ilmeettöminä.
"Ei", hän vastasi hieraisten kasvojaan.
"Olen kunnossa."

Eli oli melko varma, ettei Aida ollut kunnossa. Hän ei vain ollut varma, kuinka tällaisessa tilanteessa olisi kuulunut toimia. Kuinka pysyä rauhallisena, kun omakin sydän hakkasi hermostuneena tuhatta ja sataa.
Hän kohotti kätensä silittämään naisen poskea.
"Pitääkö mennä käymään sairaalassa?"
Eikö niin tehty, jos oli... Hän tunsi olonsa hirvittävän avuttomaksi.

Aida halusi nojata pään takaisin polviinsa. Koko huone tuntui kieppuvan ajatusten mukana ja hän vain halusi sen pysähtyvän. Katse osui alushousuihin ja hän tunsi voivansa pahoin.
"Mitä?" hän kysyi hämmentyneenä Eliltä ja pudisti sitten päätään.
"Ei. Olen kunnossa. Hän ei... Ehtinyt niin pitkälle."

Ehtinyt niin pitkälle.
Ajatus iskeytyi Elin tajuntaan melkein fyysisenä kipuna, saaden vapaan käden puristumaan hetkeksi tiukkaan nyrkkiin.
Mitään sanomatta hän seurasi Aidan katsetta alushousuihin ja tunsi, kuinka vatsalta katosi pohja.
Hän nousi ja asteli huoneen poikki, kävi hakemassa puhtaat alushousut ja ojensi niitä melkein onnettomana naista kohti.

Aida tuijotti puhtaita alushousuja hetken tyhjästi, ennen kuin poimi ne käteensä, nousi ylös ja pujotti ne jalkaansa. Suuren käden lämpö viipyi lantiolla.
"Taidan voida huonosti", Aida totesi kulmat kurtistuen. Huone keinahti, hän painoi käden suulleen ja pyrähti pikkuruiseen, vinokattoiseen kylpyhuoneeseen, yökkien rajusti pöntön yllä.

Elin kulmat painuivat huolestuneesti alas, kun hän seurasi Aidaa asunnon poikki pieneen kylpyhuoneeseen.
Jos hän ei olisi ollut myöhässä, mitään ei olisi tapahtunut. Jos hän olisi tullut suoraan kotiin, mitään ei olisi tapahtunut. Jos hän ei olisi unohtunut rapsuttamaan naapurin herttaista corgia, mitään ei olisi tapahtunut.
Eikö hän ollut pelännyt jotakin tällaista?
Mitään sanomatta Eli keräsi kastanjanpunaiset hiukset turvaan toiseen käteensä, silittäen toisella Aidan selkää.
"Kaikki hyvin."

Kaikki ei ollut hyvin. Aida ei saanut ajatuksiaan kasaan, mutta sen hän tiesi, että kaikki ei ollut hyvin.
Edellisenä yönä, kun hän oli lentänyt Pariisista kotiin, kaikki oli ollut täydellistä.
Kun mitään ei ollut enää yökättäväksi, Aida pudotti kannen kiinni, veti vessan ja valui lattialle, nojaten päänsä pöntön reunaan. Kylmä tärisytti häntä. Tai ehkä shokki.
"Tuo ei ollut Simon. Hän ei ikinä..."

Eli katsoi onnettomana ympärilleen pienessä kylpyhuoneessa ja kurkotti naulasta kylpytakin, jonka saattoi kietoa Aidan tärisevien hartioiden ympärille. Vasta sen jälkeen hän valui itsekin istumaan, veti pitkät jalkansa vartaloaan vasten ja laski kätensä naisen selälle.
"Ei mitään hätää", hän sanoi, kun ei muutakaan osannut.
"Minä olen tässä."

Aida puristi silmänsä kiinni, mutta se ei estänyt huonetta ja maailmaa kieppumasta hänen ympärillään. Ei ollut epäilystäkään, mitä olisi tapahtunut, ellei Eli olisi tullut paikalle.
Ajatus ei aivan sopinut hänen mieleensä. Hän oli vannonut, ettei niin voisi käydä. Eikä hän vieläkään aivan uskonut, että niin oli melkein käynyt.
Mutta häntä ei kylmännyt niinkään se, mitä olisi tapahtunut ilman Eliä, vaan syy sen takana. Se kiertyi hänen sydämensä ympärille ja rutisti sitä kasaan jäisin sormin.
"Minä tuhosin hänen elämänsä, enkö tuhonnutkin?"

Eli tutki Aidan profiilia onnettomana. Hän kietoi käsivartensa paremmin naisen hartioiden ympärille ja veti tätä lähemmäs kylkeään, kun ei muutakaan juuri sillä hetkellä osannut.
Näin ei olisi pitänyt päästä käymään. Hänen mielessään risteili valtavasti kysymyksiä, mutta mikään niistä ei tuntunut sopivalta esitettäväksi juuri nyt.
"Hei", hän vetosi, pyyhkäisten vapaalla kädellään Aidan hiuksia.
"Ei se ole sinun syytäsi."

Aida nojasi empien Elin kylkeen, harkiten pitikö hänen kumartua uudelleen pöntön ylle. Ajatus levitti kuvottavan, hyytävän kylmyyden hänen sisälleen ja sai sykkeen levottomaksi.
"Tuo ei ole Simon", hän vastasi ja tuijotti kylpyhuoneen kattoa.
"Ei se Simon, jonka kanssa menin naimisiin." Totta kai se oli hänen syytään.
"Hän oli lempeä, kiltti, vastustamattoman itsevarma omana itsenään... Ja sitten hän meni naimisiin kanssani ja minä rikoin hänet." Niin kuin hän tuntui tekevän ihmisille. Pyyhkäisi sisään ja jatkoi matkaa, jättäen säröjä jälkeensä.

"Aida...."
Elin kulmat painuivat alemmas, kun hän yritti etsiä oikeita sanoja. Mutta hän tunsi olevansa hyvin riittämätön käymään tätä keskustelua.
Mutta muitakaan ei juuri nyt ollut.
"Olen varma, että häneen sattuu tällä hetkellä hyvin paljon", hän myönsi epätietoisena.
"Mutta se ei ole sinun syytäsi, Aida, et sinä riko ihmisiä."

Aida oli melko varma, että teki juuri niin. Kuvotus viipyi hänen nielussaan, ja hän veti polvensa koukkuun, painaen päänsä niitä vasten. Se ei kuitenkaan tuonut helpotusta myllerrykseen.
"Ainoa asia, joka muuttui hänen elämässään, olin minä", hän vastasi. Ero lempeän, itsevarman miehen ja epätoivoisen ihmisraunion välillä oli hän.
"Hän... Hän muutti elämänsä, hän rakensi meille yhteisen, hän maalasi yhteistä tulevaisuutta. Ja minä... Minä menin naimisiin hänen kanssaan hetken mielijohteesta, yrityksestä jatkaa eteenpäin joutumatta kohtaamaan menneisyyttä."

Eli oli melko varma, että hänessä oli aivan yhtä paljon syyllistä. Olisi pitänyt pysyä poissa, antaa Aidan jatkaa uutta elämäänsä. Olla onnellinen Simonin kanssa, vaikka kyse olisi sitten ollut vain keinosta jatkaa elämää. Simon ja Aidahan olivat olleet onnellisia, eikö niin?
"Se ei silti oikeuta sitä, mitä hän teki sinulle", hän muistutti, tuntien vihan vihlaisevan vatsaansa.
"Mikään ei oikeuta."

Aida oli aikeissa sanoa, ettei Simon tehnyt mitään, mutta ehkä se kuulosti typerältä. Alushousut ja revityt sukkahousut olivat edelleen olohuoneen matolla. Hän tunsi hennon sängen kosketuksen kaulallaan, Simonin suudelmien jäljet tuntuivat viipyvän iholla. Samoin kuin käsien lämpö hänen mekkonsa alla.
Avautuvan vyön ja vetoketjun ääni viipyisi hänen muistoissaan.
Hän nojasi päänsä Elin rintaan ja tunsi olonsa pahoinvoivaksi.
"En uskonut, että niin voisi tapahtua."

Eli kietoi kätensä Aidan ympärille ja suoristi jalkojaan, niin että saattoi sulkea tämän paremmin sylinsä suojaan.
Minä pelkäsin, että jotakin tällaista tapahtuisi, hän ajatteli, muttei sanonut sitä ääneen. Siitä ei olisi yksinkertaisesti mitään hyötyä, ei nyt, kun Aida oli jo muutenkin shokissa.
Hän taisi olla itsekin.
"Simon ei ole oma itsensä", hän joutui myöntämään, ja tunsi pulssinsa jyskyttävän levottomana kylkiluiden alla.
"Olen huolissani sinusta."

Aida kiersi kylpytakkia paremmin ympärilleen ja katseli kapeita, paljaita sääriään. Toiseen näytti kehittyvän mustelma. Ehkä hän oli lyönyt sen jonnekin.
Hän puristi silmänsä kiinni ja käpertyi Elin syliin. Tapahtunut tuntui epätodelliselta ja unenomaiselta. Ei Simon ollut sellainen ollut sellainen.
"Miksi olet huolissasi?" hän kysyi hajamielisesti.

Eli kurtisti kulmiaan.
"Totta kai olen", hän vetosi melkein avuttomana.
"Tuollaisen jälkeen..."
Mitä? Eli ei voinut sanoa, että osasi edes aavistaa, millaista oli joutua sellaisen väkivallan kohteeksi. Aidan oli täytynyt tuntea itsensä hirvittävän, hirvittävän avuttomaksi.
Hänkin tunsi voivansa pahoin.
"Päästitkö sinä hänet asuntoon?"

Tuollaisen jälkeen. Aida työnsi ajatuksen mielestään. Mitään ei ollut kuitenkaan oikeasti ehtinyt tapahtua. Ja oli toki hullua ahdistua asioista, joita voisi tapahtua tai olisi voinut tapahtua?
"Ei hän murtautunut sisään", hän vastasi hieraisten kalpeaa, pisamaista poskeaan.
"Hän pyysi mahdollisuutta puhua. Koin olevani sen velkaa... Kaiken tekemäni jälkeen."

Ei Eli ollut sitä olettanutkaan - luultavasti. Mutta hän ei voinut olla näkemässä mielessään kuvaa, jossa Aida avasi oven, ehkä ajatellen hänen unohtaneen avaimet kotiin, ja Simon käytti raakaa voimaa päästäkseen sisään...
Hän pudisti huomaamattomasti päätään, karistaakseen ajatuksen mielestään. Ei.
Eikä hän voinut olla ajattelematta, miksi Aidan täytyi olla niin uskomattoman hyväsydäminen. Simon oli jo kerran huitaissut naisen suutuspäissään tajuttomaksi, miksei tämä ollut ollut varovaisempi?
"Aida, sinä et ole mitään velkaa", Eli vetosi onnettomana.

Aida nojasi päätään Elin rintaa ja silitti poissaolevasti neuleessa olevaa dinosaurusta, tietämättä ketä tarkalleen yritti lohduttaa.
"Minä menin hänen kanssaan naimisiin impulssista", hän vetosi ahdistuneena, "hetken spontaanista mielijohteesta, koska hän oli mielenkiintoinen ja erilainen ja niin suloinen kaikessa innokkuudessaan." Kuinka mies oli ollut tuupertua polvilleen kosketuksesta ja janosi hänen läheisyyttään.
"Vaikka tiesin, että rakastin edelleen sinua."

Elin kulmat olivat painuneet samaan aikaan huolestuneeseen ja mietteliääseen kurttuun.
Hän ei ollut erityisen hyvä esimerkki suhdeasioista itsekään, satutettuaan Edithiä pahasti.
"Mutta sinä rakastit häntäkin, etkö rakastanutkin?" hän vetosi, silittäen Aidan käsivartta samaan tahtiin kuin tämä silitti hänen paitansa dinosaurusta.
Onneksi huomenna oli sunnuntai, hän saisi olla kotona.
"Minä en ollut kovin helppo ihminen silloin."

"Luulen niin", Aida vastasi inhoten itseään siitä, ettei voinut täysin rehellisesti väittää niin epäröimättä.
"Välitän hänestä enkä halua satuttaa häntä." Simonin tuskan ja epätoivon näkeminen repi häntä rikki.
"Mutta en ole koskaan rakastanut ketään niin kuin rakastan sinua. Minun olisi pitänyt nähdä se paljon aikaisemmin. Olen tehnyt typeriä päätöksiä toisensa perään, mutta Simon oli virhe, jota en tiedä kuinka korjata."

"Olen melko varma, että kaikki tekevät virheitä jossain vaiheessa elämäänsä", Eli totesi, ja toivoi todella, että olisi juuri tässä hetkessä muistanut jonkin niistä hienonkuuloisista lainauksista, joita ihmiset liittivät maisemakuviin. Jotain siitä, että elämässä tehtiin virheitä, ja jotakin muuta?
Mutta hän ei muistanut, ei yhden ainutta sopivaa lainausta.
"Aida, minä pelkään, että tämä on jotakin sellaista, mitä et voi korjata. Et Simonin osalta. Mutta mietin... Kuule, pitäisikö sinun käydä puhumassa ammattilaisen kanssa?"

Aida kohotti päänsä miehen rinnalta ja kurtisti hämmentyneenä punertavia kulmiaan.
"Ammattilaisen kanssa? Miksi?" hän kysyi ja sukaisi hiuksia korvansa taakse. Kuvotus tuntui viipyvän hänen nielussaan, vatsaan sattui.
Avautuvan vyön kilahdus ja vetoketjun ääni palasivat hänen mieleensä.
Mutta se oli ohi, eikä mitään ollut tapahtunut.

Eli vastasi kulmien kurtistukseen kurtistamalla omiaan hieman lisää.
"Se voisi olla hyväksi", hän huomautti hiljaa, tutkien Aidan kalpeita kasvojaan huolissaan.
Muisto häntä kohdanneesta näystä palasi taas mieleen, sai vatsan kadottamaan jälleen pohjansa.
Mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi saapunut kotiin viisi minuuttia myöhemmin?
"Puhut itsestäsi aika rumasti."

Aida tutki Elin vihreähippuisia silmiä levottomana, vierastaen ajatusta. Hän ei tarvinnut lääkäriä eikä psykologia. Eihän mitään ollut edes tapahtunut.
"Ansaitusti", hän protestoi ahdistus silmissä välkähtäen. Hän oli harvoin pysähtynyt miettimään tekojensa seurauksia. Hän oli jatkanut suhteesta eteenpäin, kun siltä tuntui eikä katsonut taakse. Pakeni, kun näki, miten ihminen meni rikki.
Nyt hän ei ollut päässyt pakoon.
"En usko olevani kovin hyvä ihminen."

"Aida..." Eli vetosi ahdistuneena.
Hän oli käynyt keskustelemassa asioista ammattilaisen kanssa siitä lähtien, kun oli ollut kuudentoista. Ja siitä oli varmasti ollut apua, vaikka sitä olikin välillä vaikea nähdä.
Ja teki uskomattoman kipeää kuulla Aidan puhuvan itsestään sillä tavalla, eikä hän luottanut siihen, että osaisi valita sanat, jotka voisivat viedä kipua pois.
Ehkei sellaisia ollutkaan.
"Sinä et ole satuttanut ketään tahallasi."

Ei, ei tietenkään ollut. Hän ei ollut kuitenkaan ajatellut, satuttaisiko jotakuta, ennen kuin toimi. Ennen kuin heittäytyi johonkin, mikä tuntui hyvältä ja hauskalta ja ihanalta.
Kuvotus myllersi hänen vatsassaan, ja Aida painoi katseensa, nojautuen takaisin Elin syliin.
"Ehkä niin", hän myönsi silittäen dinosaurusta hajamielisesti.
"On vain- En ymmärrä, miksi Simon..."

Ehkä pitäisi alkaa kuljettaa mukana pientä dinosaurusta silloinkin, kun sellainen ei kuvittanut hänen paitaansa, Eli mietti katsellessaan, kuinka Aidan sormi vaelsi hänen neuleellaan. Ehkä siinä oli jotakin lohduttavaa?
Simoniin täytyi sattua tällä hetkellä hyvin paljon. Mutta edes se ei oikeuttanut miehen kammottavaa käytöstä, jonka ajatteleminenkin sai Elin voimaan huonosti.
"Ei sitä varmasti voikaan ymmärtää."

Aida olisi halunnut sanoa, ettei Simon tekisi mitään sellaista. Ettei mies ollut tehnyt varsinaisesti mitään pahaa, sen ohella, että painoi hänet alleen, suuteli häntä vasten hänen tahtoaan, repi hänen housunsa ja avasi omansa.
Mutta hän tiesi, että ellei Eli olisi tullut, Simon ei olisi lopettanut. Ajatus ei tuntunut sopivan hänen maailmaansa.
"Ehkä... Meidän pitäisi vain mennä nukkumaan."

Nukkumaan.
Ehkä uni auttaisi antamaan etäisyyttä tapahtumiin. Tarjoaisi jonkin maagisen ratkaisun siihen, mitä tällaisessa tilanteessa kuului tehdä.
Eli ei uskonut siihen itsekään, mutta oli pakko yrittää uskoa.
"Se voisi olla hyvä ajatus", hän vakuutti, painaen suukon Aidan hiusten joukkoon.
"Oksettaako vielä?"

"Vähän", Aida vastasi ja työnsi itsensä ylös. Jalat tuntuivat tunnottomilta. Hän poimi hammasharjansa telineestä haluten maun pois suustaan.
"Olin... Minulla oli erilaiset suunnitelmat tälle illalle", hän totesi kumartuessaan huuhtomaan suutaan lavuaarin ylle. He eivät olleet nähneet toisiaan pitkään aikaan. He eivät olleet ehtineet olla yhdessä. Hän oli ollut häkellyttävän onnellinen lentäessään Pariisista kotiin.
Illan ei kuulunut mennä näin.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   La Maalis 24, 2018 11:06 am

Ehkä sellainen oli aivan normaali reaktio tällaisessa tilanteessa?
Eli tunsi silti huolen kalvavan, ja osoitti sen hipaisemalla Aidan selkää onnettoman avuttomana.
Jos hän olisi ollut kotona ajoissa. Jos hän ei olisi viivytellyt.
"Niin minullakin", hän myönsi hiljaa ja siirsi kastanjanpunaisia hiuksia pois tieltä.
Mutta kyllä kaikki vielä järjestyisi, eikö niin?
"Toivon, että olisin tullut kotiin jo aiemmin. Ennen kuin..."

"Ei se ole sinun syytäsi", Aida vetosi ja katsoi miestä peilin kautta huuhtoessaan kasvojaan, joille pahoinvointi tuntui jättäneen kylmän nihkeyden.
"Hän halusi vain puhua, kuten ennenkin. Halasi minua, kuten ennenkin, yritti suudella. Sitten hän ei vain... Lopettanut."

Hyvin lyhyen hetken Eli tunsi, ettei halunnut tietää - ja halusi samantien potkaista itseään. Aida oli joutunut elämään ne hetket, vähintä, mitä hän saattoi tehdä, oli kuunnella. Jakaa edes jälkikäteen pienen osan siitä kauhusta, jota naisen oli täytynyt tuntea.
"Olen hirveän pahoillani", hän totesi, kohdaten jäänsinisen katseen peilin kautta.
"Sinun ei olisi pitänyt joutua kokemaan sellaista."

Aida pudisti päätään poissaolevana, pyyhkäisi kasvojaan turkoosilla käsipyyhkeellä ja pujottautui Elin ohi ulos kylpyhuoneesta.
"Kyllä minä selviän", hän vakuutti haluten uskoa, että aamulla hän ei tuntisi näin.
"Olen niin tottunut halauksiin ja enemmän tai vähemmän hienovaraisiin yrityksiin suudella, ehkä en ymmärtänyt tarpeeksi nopeasti."

Eli seurasi Aidaa katseellaan ennen kuin poimi oman hammasharjansa hieman epäröiden.
Se tuntui naurettavan arkiselta askareelta, hampaiden peseminen. Kun samaan aikaan tuntui siltä, että maailma oli juuri pirstaloitunut.
Aidalle olisi voinut käydä hyvin huonosti, jos hän ei tullut kotiin.
"Hei, se ei ole millään tavalla sinun syytäsi", hän muistutti.

Aida tiesi sen. Mutta hän pelkäsi, että Simonin suistuminen lempeästä, itsevarmasta miehestä ensin vainoharhaiseen mustasukkaisuuteen ja sitten tällaiseen, järjettömään epätoivoon saattoi hyvinkin olla hänen syytään.
Ehkä Simon ei ollut ollut vainoharhainen mustasukkaisuudessaan, asiaa tarkemmin pohtiessa.
Aida tuijotti hetken housuja olohuoneen matolla ja siivosi ne sitten roskiin. Hän poimi Pariisiin matkanneen matkalaukkunsa ja kantoi sen ylös valkopuisia portaita, ennen kuin vajosi sängylle ja tuijotti vinoa kattoa ajatukset edelleen kuvottavaa vauhtia pyörien.

Vei hetken, ennen kuin Eli tajusi unohtuneensa seisomaan peilin eteen hammasharja kädessään. Kun hän katsoi omaa kuvajaistaan, peilistä katsoivat takaisin levottoman vauhkot silmät.
Hän pesi mekaanisesti hampaansa aivan liialla hammastahnalla, niin että kielensyrjiä poltteli jälkikäteen. Vaelsi eteiseen ja heitti pois ruuan, jonka oli tuonut, norsukuvioisine muovikasseineen.
Vasta sitten hän vaelsi parvelle ja istahti sängyn laidalle.
"Tahtoisitko yöpaidan?" hän kysyi, hetken Aidaa katseltuaan.

Aida havahtui kääntäen katseensa Eliin ja ponnisti istumaan, koskettaen sinisen mekkonsa helmaa. Hän oli ostanut sen Pariisista ollessaan onnellinen.
”Niin. Ehkä”, hän vastasi kurtistaen kulmiaan, pyyhkäisi kesyttömiä hiuksiaan ja nousi ylös, pujottaen mekon pois päältään.
Käsivarsiin, vyötärölle ja lantiolle oli jäänyt sinipunertavia kädenjälkiä, joita hän tutki mietteliäänä, piirtäen niitä sormillaan. Simon oli aina pelännyt, että satuttaisi häntä vahingossa, että innostuisi ja unohtaisi oman voimansa.
”Miten sinun päiväsi meni?” Aida kysyi hajamielisesti ja etsi tyynyn alta yhden Elin vanhoista t-paidoista, joita käytti öisin.

Mustelmat Aidan vartalolla saivat Elin hätkähtämään.
Kun teki fyysistä työtä vartalollaan, sai väkisinkin mustelmia. Hänenkin reidessään oli tällä hetkellä yksi, jonka vastanäyttelijän kantapää oli aiheuttanut.
Mutta se oli täysin eri asia kuin jäljet, jotka nyt olivat piirtyneet Aidan vaaleaan ihoon.
Vain hieman aikaisemmin. Yksi viivytys vähemmän kotimatkaan.
Hän puristi kätensä nyrkkiin.
"Hyvin. Pukua piti taas vähän säätää..."
Vaaleat kulmat painuivat alemmas.
"Sattuuko kovin?"

Aida katsahti alas ja kohautti olkiaan, vetäen reisiinsä laskeutuvan t-paidan päänsä yli, kätkien suurimman osan Simonin kädenjäljistä sen alle.
”Ne ovat vain mustelmia”, hän vastasi ja soi Elille puolittaisen hymyn, kiiveten sänkyyn. Kuvotus tuntui viipyvän nielussa.
”En malta odottaa Jekyllin ja Hyden ensi-iltaa”, hän vetosi yrittäen sysätä illan pois mielestään.

Tumman teepaidan rintamuksessa oli kirkkaanvihreä t-rex, joka oli kellahtanut nenälleen. Teksti sen yläpuolella julisti 'T-rex hates push-ups".
Mustelmia, jotka olivat syntyneet, kun Aidalle oli tehty hirvittävällä tavalla väkivaltaa. Ei ollut kyse siitä, kuinka pitkälle Simon oli ehtinyt, pelkkä ajatus siitä, mitä olisi voinut tapahtua, riitti.
"Siihen ei mene enää hirvittävän kauaa", Eli totesi hieman ontosti, samalla kun nykäisi peitettä Aidan vartalon suojaksi.

Jäänsinisten silmien katse viipyi dinosauruksessa. Ne tuntuivat melkein lemmikeiltä, ja Clooneyn ikävöinti vihloi hänen sydäntään. Mutta hän ei voisi pitää sitä, eihän? Ei täällä, ei elämäntyylillään, ei vastuullisuudellaan.
”Onko sinulla mukavia vastanäyttelijöitä?” Aida kysyi vetäen tyynyä paremmin päänsä alle, asettui kyljelleen ja katseli Eliä parven hämärässä. Kädenjäljet vihloivat, mutta ne olivat vain mustelmia. Mitään ei ollut lopulta tapahtunut.

Olisi varmasti pitänyt itsekin riisua päivävaatteet pois, mutta Eli huomasi olevansa kykenemätön nousemaan sängyn laidalta, aivan kuin kaikki voima olisi paennut jäsenistä.
Hän hieraisi kasvojaan ja palautti katseensa Aidaan, sipaisten kastanjanpunaisia hiuksia.
Olisi voinut käydä pahasti.
"Mahtavia. Nellyn sinä tunnetkin, ja pari muutakin tuttua on mukana. Nyt taitaa olla meneillään kilpailu lipuista preview-esitykseen."

”Olen onnellinen puolestasi”, Aida vetosi, hymy kalpeita silmiä koskettaen ja ojensi kätensä silittämään Elin poskea ja laineikkaita hiuksia.
Kylmä kuvotus viipyi hänen vatsassaan. Simonin hengitys, kaipaavat suudelmat tuntuivat edelleen hänen kaulallaan. Epätoivoiset, anelevat sanat kummittelivat mielessä.
”Ehkä minunkin pitäisi osallistua kilpailuun.”

Eli tutki levottomana Aidan kasvoja.
"Ehkä. Tai sitten voisin yrittää saada sinut järjestettyä muuten sisään, jos vain olet silloin täällä", hän totesi ja kumartui painamaan suukon naisen otsalle ennen kuin suoristautui ja alkoi riisua dinosauruksilla koristeltua neulettaan.
"Milloin sinulla on taas kuvauksia?"

”Lennän maanantaiaamuna takaisin Pariisiin”, Aida vastasi käpertyen kerälle peiton alla. Heidän oli pitänyt saada ihana viikonloppu yhdessä. Pari päivää, joina olla yhdessä ennen seuraavaa eroa.
Ja nyt hän vain tunsi olonsa pahoinvoivaksi.
”Melkein kaikki on kuvattuna.” Dimitrin ja Anastasian hetki öisellä sillalla puuttui. Koko elokuva tuntui unenomaiselta, kun elämä Simonin kanssa palasi rymisten takaisin.

Maanantaina.
Eli potki housut jalastaan ja hylkäsi ne samaan myttyyn sukkien kanssa ennen kuin pujahti peiton alle. Hän epäröi hetken ennen kuin kohotti kättään, kutsuna Aidalle tulla kylkeen kiinni.
Ehkä naiseen sattui, tai ehkä tämä ei halunnut kosketusta juuri nyt. Miten jostain niin luontevasta oli tullut niin hankalaa?
"Kuule, oletko varma, että olet sellaisessa kunnossa, että voit matkustaa?"

Aida kierähti lähemmäs ja asettui Elin kylkeen, nojaten päänsä miehen rintaa vasten. Hän oli odottanut miehen kotiintuloa vielä muutamia tunteja sitten, suunnitellen kuinka yllättää Eli. Nyt hänen ajatuksensa vain kieppuivat kaoottista kehää ja saivat hänet painamaan silmänsä kiinni.
”Totta kai olen”, hän vastasi kulmiaan kurtistaen, ”minulla on vain pari mustelmaa. Nestor löi minut vahingossa tajuttomaksi tiistaina, kun kuvasimme Anastasian ja Rasputinin kohtaamista. Selviän kyllä.”

Eli ei ollut tarkoittanut mustelmia.
Mutta kuvauksissa sattuneesta välikohtauksesta kertominen sai hänet kohottautumaan toisen kyynärpäänsä varaan.
"Nestor mitä? Löi sinut tajuttomaksi?"
Vatsassa muljahti kipeästi. Niin kuin silloin, kun Simon oli paiskannut Aidan huoneen poikki niin, että tämä oli menettänyt tajuntansa...

”Vahingossa”, Aida vetosi Elin kohottautuessa kyynärpäänsä varaan.
”Anastasia hyökkäsi Rasputinin päälle, mutta teimme virhearvion ja hän oli hieman rajumpi kuin suunnitteli, heitti minut vahingossa kuperkeikalla nurin.” Mutta kuvaukset saattoivat jatkua normaalisti, vakuutusten vaatiman, pikaisen lääkärintarkastuksen jälkeen, sillä luojan kiitos hän ei ollut saanut ulkoisia vammoja.
”Minä olen ihan kunnossa.”

Elin kiivaana hakkaava sydän ei suostunut rauhoittumaan.
"Mutta sinä menit tajuttomaksi? Sait aivotärähdyksen?"
Hän oli tavannut Nestorin vieraillessaan Pariisissa, eikä miehellä ollut mitään tekemistä Simonin kanssa. Silti tilanne muuttui hänen mielessään, mies sai uudet kasvot, ja yhtäkkiä se olikin Aidan entinen mies, joka oli paiskannut tämän ilman halki.

”En saanut aivotärähdystä”, Aida protestoi ja kosketti Elin poskea, yrittäen houkutella miestä palaamaan patjaa vasten ja rauhoittumaan.
”Päässä vain pimeni pieneksi hetkeksi, kaikki on hyvin”, hän vetosi sukien vaaleanruskeita laineita.
”Nestor oli kovin pahoillaan. Hän vain todella eläytyy hahmoihinsa eikä aivan osannut arvioida voimaa, jolla otti minut vastaan.”

Eli epäili, ettei pystyisi asettumaan aloilleen, kun levottomuus täytti kehon liike-energialla, joka olisi pitänyt saada suunnattua... jonnekin. Liikkua ahdistus tiehensä.
Mutta hän ei voinut vain lähteä lenkille, hylätä Aidaa yksin tapahtuneen jälkeen.
"Onneksi", hän vastasi, sipaisten kastanjanpunaisia hiuksia.
Olihan ovi varmasti kiinni? Ja lääkkeetkin taisivat vielä olla ottamatta, odottivat omassa lokerossaan.
"Tuliko otoksesta lopulta hyvä?"

”Ohjaaja oli tyytyväinen”, Aida vastasi vetäen tyynyä poskensa alle.
”On jännittävää ja samalla melkein haikeaa, että Anastasian tarina on kohta ohi. Ja lopputuloksen näkee vasta ensi keväänä”, hän huokasi koukistaen polviaan. Olisipa Clooneyn rakastava, lämmin hahmo ollut niiden päällä. Koiralla oli taianomainen lahja tehdä kaikesta hieman valoisampaa.

Anastasia oli ollut Aidalle aivan upea tilaisuus.
Ja silti Eli ei tuntenut samaa innon nipistystä vatsassaan kuin yleensä, kun he keskustelivat aiheesta.
Vastenmieliset kuvat vaanivat mielen perukoilla, kun hän paneutui takaisin makuulle Aidan vierelle.
"Luuletko, että meidän pitäisi ilmoittaa jollekulle tapahtuneesta..?"

Aida silitti Elin rintaa ja upotti sormet sitten vaaleanruskeisiin laineisiin, yrittäen rauhoittaa miestä kosketuksellaan. Hän ei ollut varma miksi. Ehkä levottomuus oli vain hänen omaansa.
”Mistä?” hän kysyi kulmiaan kurtistaen ja nojasi päänsä miestä vasten.
”Simonista? Mutta eihän mitään varsinaisesti tapahtunut.”

Eli kurtisti kulmiaan.
Hän oli melko varma, että yritys laskettiin... joksikin. Oliko ketään, jolta olisi voinut kysyä? Vai pitäisikö hänen etsiä vastaus googlesta? Se ei taitanut olla koskaan kovinkaan luotettavaa.
Levottomuus velloi pahoinvointina vatsassa.
"Hän oli pakottamassa sinua."

Aida oli hetken hiljaa, kasvot Elin rintaa vasten painettuina.
Simon oli ollut pakottamassa häntä. Hän tiesi myös mitä olisi tapahtunut ilman Eliä.
"Hän oli tolaltaan", Aida sanoi empien.
"Eikä hän ehtinyt niin pitkälle."

Eli tunsi suuttumuksen nostavan päätään.
Miksi Aida kieltäytyi näkemästä, että Simon oli toiminut väärin? Ettei tässä ollut enää kyse ainoastaan vahingosta, ei vahingossa käytetyistä liian kovista otteista niin kuin Nestorin kanssa.
Jotakin hyvin pahaa olisi voinut käydä.
"Mutta olisi voinut. Aida, miksi hitossa sinun täytyy kieltää se?"

Aida nosti päätään ja kohottautui kyynärpäänsä varaan.
"Kieltää se?" hän toisti epäuskoisena.
"Simon oli sekaisin ja hän olisi voinut tehdä jotain, mutta ei tehnyt." Pakotettuja suudelmia ja riisumista lukuun ottamatta.
"Ei ole asian kieltämistä, ettei ole tolaltaan jostain, mitä ei tapahtunut."

"Olisi tapahtunut, jos en olisi tullut kotiin!"
Eli nousi istumaan ja käänsi katseensa Aidaan, juoksuttaen sormet epätoivoisena läpi hiuksistaan.
"Mitä, jos hän tulee tänne uudelleen? Jos minä en ole kotona, tai olen harjoituksissa myöhään? Aida, se ei vain..."
He eivät voisi vain leikkiä, ettei mitään ollut tapahtunut.

"Mutta ei tapahtunut!" Aida vetosi takaisin turhautuneena. Kuvotus viipyi nielussa.
"Ei hän tekisi niin uudelleen. Hän ei ole sellainen mies. Häneen täytyi sattua todella paljon, että hän yritti..."

"Muistaakseni sanoit viimeksi hänen olevan mies, joka ei ikinä satuttaisi sinua tahallaan", Eli muistutti, eikä enää kestänyt istua paikoillaan vaan tempaisi itsensä pystyyn parvelle jäävässä tilassa.
Jos hän ei olisi palannut ajoissa.
Oli varmasti epäreilua tuntea niin, kun kyse oli Aidasta, ei hänestä, mutta huoli oli käpertynyt tiukasti hänen keuhkojensa ympärille, puristaen niitä kasaan.
Jos hän ei olisi ehtinyt kotiin ajoissa?

Aida painoi hetkeksi katseensa. Hän oli sanonut niin.
Hän kiersi käsivarret ahdistuneena polviensa ympärille ja katsahti olkavarteen jäänyttä, tummuvaa jälkeä, josta käden muoto erottui selvästi.
"Ehkä hän on menettänyt järkensä, okei? Mutta hän ei ollut sellainen mies. Ennen kuin minä satutin häntä, hän ei ollut mustasukkainen, hermostunut, epävarma ja vihainen. Tai epätoivoinen."

Eli yritti nykäistä itsensä liikkeelle, mutta parvelta loppui tila kesken. Lyhyen hetken ajan hän harkitsi pudottautuvansa suoraan kaiteen yli alas, mutta siitä tuskin olisi ollut apua juuri nyt.
"Minä uskon, että hän ei ollut sellainen ennen", hän vetosi ja tukisti hiuksiaan sormiensa lomaan, nykäisten tuskastuneena.
"Mitä sinä tahdot tehdä? Leikkiä, ettei mitään tapahtunut?"

Aida halasi polviaan tiukemmin ja tuijotti Eliä levoton, uhmakas hehku silmissään.
"Mitä sinä sitten haluat tehdä?" hän haastoi ahdistuneena.
"Tiedän, että hän meni liian pitkälle – ja olen varma, että hänkin tietää sen. Mutta hän ei kuitenkaan tehnyt sitä", Aida muistutti.

"Olisi helvetti tehnyt jos en olisi tullut ajoissa kotiin!"
Ja ajoissakin oli kyseenalainen käsite. Ei tarpeeksi ajoissa, estääkseen Simonia pääsemästä ylipäätään sisään asuntoon.
Eli käännähti tuskastuneena ympäri ja ehti ottaa vain askeleen, ennen kuin kompuroi matkalaukkuun, kiroten kiukkuisesti kun otti tukea parven kaiteesta, ettei olisi rämähtänyt nenälleen.

"Eli", Aida vetosi ahdistuneena, katsellessaan miehen levottomuutta. Hän käpertyi tiukemmalle kerälle, tunsi kylmän viipyvän sisällään.
"Kyllä minä tiedän, että olisi – tunsin sen varsin hyvin", hän vastasi turhautunut terä äänessään.
"Mutta niin ei kuitenkaan tapahtunut!"

"Siitä ei ole nyt kyse!"
Eli ehti estää itseään juuri ja juuri ennen kuin olisi potkaissut matkalaukkua, joka ei ollut hänen. Tällainen ei ollut hänen tapaistaan, hän ei menettänyt malttiaan niin, että halusi rikkoa jotakin.
Hän kääntyi ympäri ja jäi tuijottamaan sängyssä makaavaa hahmoa epätoivoisena.
"Miten sinä et ymmärrä?"

Aida tuijotti Eliä levottomana. Mies oli todella tolaltaan, mutta hän ei ollut varma, kuinka rauhoittaa tätä – ehkä hän oli ahdistuksen takana.
"Mitä minun pitäisi ymmärtää?" hän vaati uhmakas, onneton hehku kalpeansinisissä silmissään.

Elin hartiat kiristyivät, sormet sukivat hiuksia niin, että suortuvat jäivät villeinä pystyyn.
"Mitä sinä haluat tehdä?" hän vastasi tuskastuneella kysymyksellä.
"Olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ja odottaa, että Simon tulee uudelleen käymään?"

Hengitys tuntui terävältä, sai rintakehän kohoilemaan hermostuneena. Aida kiersi käsivarsia tiukemmin polviensa ympärille ja vajosi sitten selälleen, painaen kädet kasvoilleen.
"En halua tehdä hänen elämästään enää yhtään pahempaa", hän vetosi tuskastuneena.
"Olen tehnyt paljon typeriä, ajattelemattomia asioita, mutta en ole koskaan satuttanut ketään näin. En halua satuttaa häntä enempää. Mitään ei lopulta tapahtunut, enkä päästä häntä enää sisään."

Eli pudisti epäuskoisena päätään.
"Sanoit itsekin, ettei hän ole oma itsensä", hän vetosi, yrittäen estää tuskastuneisuutta vuotamasta liian selvästi ääneen, vaikka se olikin juuri tällä hetkellä hyvin hankalaa.
"Mistä sen tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu? Jos tulee seuraava kerta, eikä silloin ole ketään, joka ehtisi avuksesi? Mitä sitten?"

Aida upotti sormet kesyttömiin hiuksiinsa ja tuijotti parven vinoa kattoa, johon kadun öiset valot heittivät raitoja.
Simon ei ollut oma itsensä. Mutta silti Aida ei uskonut, että mies voisi tehdä mitään tällaista uudelleen – Simon ei ollut sellainen mies. Hän toisteli sitä itselleen, mutta ei Simon ollut voinut muuttua täysin eri ihmiseksi kuin oli?
Hän katsahti Eliä turhautuneena.
"No sitten hän varmaan vie minut sänkyyn."

Eli räpäytti epäuskoisena silmiään.
"Ja sinäkö aiot vain odottaa, että niin tapahtuu? Voi helvetti..."
Hän pudisti ahdistuneena päätään ja suuntasi portaita kohti. Sydän hakkasi liian nopeasti, lähetti pulssin korviin melkein kuurouttavana.

Aida ponnisti istumaan ja katsoi ahdistuneena Elin selkää.
"Miksi sinä olet varma, että niin tapahtuisi?" hän huusi. Ei Simon tekisi näin uudelleen. Ei vain tekisi.
"Minä en päästä häntä sisään. Kaikki tässä maailmassa ei ole kurjaa ja pelottavaa, tiesitkö?"

"Sinä et uskonut, että tätä ensimmäistäkään kertaa tapahtuisi!" Eli ärähti takaisin suunnatessaan alas portaita.
"Joten anteeksi, jos en aivan usko arvioosi siitä, mitä tulevaisuudessa voi tapahtua!"
Jokin Simonissa oli tuntunut menneen pahemman kerran rikki, eikä sellaisen ihmisen logiikkaan yksinkertaisesti voinut luottaa.

Elin lähtö tuntui päästävän kylmyyden sisään.
Aida potkaisi peiton syrjään ja pyrähti jaloilleen, nojaten parven valkopuiseen kaiteeseen. Syke tuntui kaoottiselta ja kuvotus nousi jälleen nieluun.
"No mitä sinä sitten tekisit? Sano se! Mitä sinä sitten tekisit?" hän vaati ahdistuneena.

Eli kohotti katseensa kohti parvea.
"No kun en hitto tiedä!"
Hän kumartui nappaamaan dosetin laukustaan, joka kulki enemmän tai vähemmän tietoisesti mukana Aidan luo, ja harppoi keittiötason luo laskemaan itselleen lasillisen vettä.
"En leikkiä, että kaikki on hyvin!"

Aida puristi kaidetta lattia allaan keinahdellen. Hän painoi hetkeksi kämmenselän vasten suutaan, kun kuvotus tuntui pyrkivän nielua ylemmäs.
"Minä en leiki, että kaikki on hyvin!" hän karjahti turhautuneena.
"Mutta mitä helvettiä minun on tarkoitus tehdä? Mitään ei tapahtunut, mistä pitäisi kertoa poliisille. Joten mitä sinä haluat minun tekevän? Itkevän?"

"Mutta väität kivenkovaa, ettei mitään voi enää tapahtua!"
Eli laski vesilasin kädestään keittiötasolle hieman liian voimakkaasti, niin että vettä läikkyi ympäriinsä, ja kippasi ilta-annoksensa kämmenelleen ennen kuin alkoi järjestää tabletteja siistiin riviin lähes naurettavan huolellisesti.
"Minä haluaisin vain, että otat tämän vakavasti!"

Aidan oli vaikeaa hengittää. Hän ravasi portaat alas äänettömin askelin, ikkunoista tunkeutuva kylmyys paljaita reisiä nipistellen.
Hän seisahtui olohuoneen puolelle, punaiset hiukset kesyttömänä ryöppynä laskeutuen ja tuijotti Eliä.
"Minä sanoin, etten päästä häntä enää sisään! Miten minä sinusta otan tämän vakavasti? Takertumalla sinuun ja itkemällä heikkouttani ja pelkoani?"

Eli ei kääntynyt katsomaan Aidaa, vaan puristi kätensä tiukasti tiskin reunan ympärille.
"En ole puhunut mitään itkemisestä!" hän ärähti tuskastuneena, tuijottaen kasvojensa edessä olevaa kaapinovea kuin toivoen löytävänsä sen maalipinnasta vastauksen siihen, kuinka toimia.
"Enkä tosiaankaan tiedä! En minäkään kuvitellut, että Simon voisi..."

"Et ole puhunut mitään mistään", Aida haastoi ääni turhautuneena kohoten.
"Sinusta vain minä suhtaudun tähän väärin, muttet osaa kertoa mikä olisi oikea tapa. Sinusta haluan leikkiä, ettei mitään tapahtunut, mutta et keksi mitä muutakaan tehdä asian suhteen. Joten mitä helvettiä sinä oikein haluat minusta?"

"Minä en hitto tiedä!"
Eli tunsi voiman pakenevan kiukun mukana kehostaan ja vajosi kyykkyyn keittiönurkkauksen lattialle, painaen otsansa vasten alakaapin ovea.
"Tiedän vain, että jos en olisi tällainen idiootti, joka unohtuu kotimatkalle, olisin ehtinyt ajoissa! Ennen kuin..."
Hänen äänensä särkyi.

Särkyvä ääni sammutti myös Aidan raivon ja sai hänet siirtymään lähemmäs, sydän onnettomana hakaten.
"Eli", hän vetosi neuvottomana ja kyykistyi miehen viereen, halaten Elin selkää.
"Se ei ollut sinun syytäsi." Eihän mies todella niin ajattelisi?
"Minä olen kunnossa. Mitään ei ehtinyt tapahtua, ei oikeasti, ja eikö se ole tällä hetkellä tärkeintä?"

Olihan se.
Silti Eli ei voinut estää itseään käymästä läpi tilannetta yhä uudelleen ja uudelleen. Jos hän ei olisi myöhästynyt ensimmäisestä metrosta. Jos hän ei olisi pysähtynyt vaihtamaan sanaa tutun vanhan rouvan kanssa. Jos hän olisi tullut suoraan kotiin.
"Minun olisi pitänyt olla täällä. Jos en olisi viivytellyt, olisin..."
Vei hetken ennen kuin hän ymmärsi itkevänsä. Hitto, Aida oli se, jolla olisi ollut oikeus kyyneliin.

"Eli", Aida vetosi uudelleen onnettomana ja kiersi käsiään päättäväisemmin miehen ympärille, vetäen tätä syliinsä.
"Se ei ollut sinun syytäsi. Sinä et tehnyt mitään väärää, ja minä olen kunnossa", hän muistutti silittäen Elin selkää.
"Se oli ihan helvetin kamalaa, mutta minä olen kunnossa eikä mitään oikeasti pahaa ehtinyt tapahtua. Ei ole sinun velvollisuutesi suojella minua."

"Yksi ainoa päätös, ja olisin ollut kotona..."
Elin oli vaikea muodostaa sanoja itkun läpi. Hän vajosi keräksi lattialle, painaen päätään Aidan syliin posket kyynelistä märkinä.
"Olen pahoillani, tiedän, ettei tämän pitäisi vaikuttaa minuun, sinä olit se, joka..."
Hän kohotti käsivarren kasvojensa peitoksi.

"Eli", Aida vetosi ja käpertyi suojaten miehen ympärille, silittäen hellästi laineikkaita hiuksia ja kyyneleisiä poskia.
"Eli, tämä ei ole sinun syytäsi", hän muistutti ja toivoi, että olisi jotenkin voinut viedä pois Elin tuskan.
"Mitään pahaa ei lopulta tapahtunut. Sinun ei tarvitse suojella minua."

Eli olisi halunnut kietoa käsivartensa Aidan vyötärön ympärille, ja tajutessaan, ettei varmastikaan voisi tehdä niin, veti nyyhkäisten henkeä.
"Olen pahoillani, että huusin sinulle", hän vetosi hiljaa:
"En tarkoittanut, olin vain..."
Oliko hänellä oikeutta olla tolaltaan?

"Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi", Aida sanoi ja kumartui painamaan suudelman miehen ohimolle, halaten niin paljon Elistä syliinsä kuin siihen mahtui.
"Sinä olit se, joka näki, että jotain tällaista voisi tapahtua. Minä en", hän muistutti upottaen sormensa vaaleanruskeisiin hiuksiin.
"Mutta se on ohi, ja olen kunnossa."

"Minä pikemminkin pelkäsin kuin todella näin", Eli vastasi hiljaa, laskien käsivarren hitaasti kasvoiltaan.
Valitettavasti hänen pelkonsa oli osoittautunut todeksi. Mitään todella pahaa ei kenties ollut päässyt tapahtumaan, mutta silti jo pelkkä uhka roikkui raskaana muistona hänen yllään.
"Enkä tiedä, kuinka tällaisessa tilanteessa kuuluisi toimia..."

Aida silitti Elin kasvoja käsivarren laskeutuessa ja toivoi, että olisi voinut halata koko miehen syliinsä.
"En usko, että me voimme tehdä mitään", hän vastasi.
"Mitään ei oikeasti tapahtunut, joten ehkä voimme vain yrittää unohtaa sen ja jatkaa eteenpäin?"

Eli ei ollut varma siitä, oliko se kovinkaan hyvä ajatus.
Tuntui, että tällaisilla asioilla oli tapana palata kummittelemaan, Ne hiersivät aikansa, ensin pienen jäljen, ja sitten aina vain isomman, kunnes sitä ei voinut enää olla huomaamatta.
Mutta ehkä niin ei kävisi nyt?
"Voisimme ainakin yrittää tehdä niin tänään."

He voisivat. Aida ei ollut varma, mitä muuta hän voisi tehdä kuin yrittää unohtaa. Epäilys nakersi hänen mieltään.
Oliko hän todella tuhonnut Simonin elämän? Oliko hän rikkonut miehen niin pahasti, että epätoivo saisi sellaiset mitat?
"Mennäänkö nukkumaan?" hän kysyi pehmeästi, silittäen miehen kyyneleisiä poskia.

Ehkä he voisivat jäädä tähän nukkumaan?
Tai ehkä eivät. Siitäkään huolimatta, että nouseminen tuntui ajatuksena täysin mahdottomalta. Eikö tulipalossa kehotettu aina pysymään matalana, niin ettei savu myrkkyineen pääsisi henkeen?
Ehkä lattialla pysytteleminen pitäisi myös synkät ajatukset poissa.
Tai sitten ei.
Eli kohottautui istumaan ja pyyhkäisi peukalollaan Aidan poskea.
"Mennään nukkumaan."

Aida kiipesi jaloilleen ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan. Hän tunsi olonsa edelleen pahoinvoivaksi, sekä tapahtuneen muistosta että ajatusten kaoottisesta vauhdista ja todellisuudesta, jossa hän oli todella saattanut repiä jonkun elämän kappaleiksi.
Hän ojensi kätensä Elille ja lähti kohti parven portaita.
Tämä ei ollut lainkaan se tapa, jolla hän oli suunnitellut viettävänsä yhteiset päivät Elin kanssa. Mutta kuvottava kylmyys hänen sisällään ei väistynyt.

Eli nousi jaloilleen ja seurasi Aidaa parvelle.
Hän ei halunnut katsoa kohti sohvaa, mutta sentään sänky tuntui vielä turvalliselta. Muuta huonetta korkeammalle nostettu parvi oli turva.
Ehkä kaikki olisi jotenkin maagisesti ratkennut aamuun mennessä? Ehkä.
Hän oli toivonut, että heidän yhteinen aikansa olisi voinut olla toisenlainen.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   La Kesä 30, 2018 11:39 am

Sunnuntai 8. huhtikuuta 2018, aamuyö, Aidan asunto, Rupert Street, Lontoo

Avaimet rapisivat lukossa, ja hetken kuluttua Eli nykäisi yksiön oven lähes voitonriemuisesti auki. Se, että he olivat molemmat muistaneet avaimensa, tuntui pieneltä voitolta.
Hän kääntyi Aidan puoleen, kumarsi ja viittasi avointa oviaukkoa kohti.
"Prinsessa on hyvä ja astuu sisään."
Edellisellä viikolla kipeänä vaivannut yksinäisyys Aidan ollessa Pariisissa, Bastin viettäessä aikaa tyttöystävänsä kanssa ja loppujen ystävien eläessä omia elämiään tuntui haihtuneen illanistujaisten myötä. Eikä enää olisi niin hirvittävän montaa tuntia jännitettäväksi ennen kuin selviäisi, saisiko David viimein palkinnon arvoisen tunnustuksen pitkästä urastaan.
Kaikki oli lyhyesti sanottuna äärimmäisen hyvin.

Eteiseen heitetty, pieni lentolaukku oli laskeutunut vinottain kylpyhuoneen oven eteen, ja aikaisemmin päivällä jalassa olleet kengät olivat hujanhajan lattialla. Spontaani retki Lontooseen oli täyttynyt aikataulultaan niin, ettei Aida ollut ehtinyt kuin heittää matkatavaransa ovesta sisään ja kiitää koe-esiintymiseen sekä tapaamisiin ja lopulta Elin kanssa yhtä matkaa Albertin luo.
Jäänsiniset silmät siristyivät hymystä, ja Aida sipaisi kumartavan miehen hiuksia, ennen kuin astui peremmälle ja jätti takin harteiltaan eteisen naulakkoon.
”Mitä sinulle kuuluu?” hän kysyi katsahtaen miestä olkansa yli. Tämä oli ensimmäinen hetki… Pitkään aikaan, kun heillä oli mahdollisuus olla kaksin.

Eli oli hyvin tietoinen siitä, että heidän edellisestä yhteisestä hetkestään oli kulunut hyvä tovi.
Hän seurasi Aidaa sisälle ja vilkaisi olkansa yli käytävään ennen kuin sulki oven perässään. Jokin tiedostamaton osa hänestä pelkäsi näkevänsä karhumaisen hahmon seisomassa keskellä oleskelutilaa.
Muisto viime kerrasta, jolloin hän oli astunut hämärään asuntoon, kummitteli kipeänä. Niin kipeänä, että vei hetken, ennen kuin hän ymmärsi Aidan sanoneen jotakin.
"Hm?"
Eli räpäytti silmiään ja hieraisi niskaansa.
"Hyvää. Hyvää vain. Mitä Pariisiin kuuluu?

Aida astui ulos korkokengistään ja vajosi välittömästi kymmenen senttiä alemmas. Hän hypähti istumaan keittiötason laidalle ja nosti jalan notkeasti toisen päälle, jotta saattoi hieroa jalkapohjaansa. Oli sääli, ettei asunnossa ollut kylpyammetta.
"Ihanaa", hän vastasi hyväntuulisesti kehräten, "rakastan sen kaupungin tunnelmaa. Ainoa miinus on se, ettet sinä ole siellä."
Pariisin kevät oli aivan erilainen kuin Lontoon. Hän oli ihastunut sen pieniin, romanttisiin katuihin, katukahviloihin ja soljuvaan kieleen. Sen jakaminen Edisonin kanssa ei vain ollut lainkaan sama asia kuin Eli, ei edes Anastasiana.

Eli vaelsi lattian poikki ja seisahtui Aidan vierelle. Hyvin hellästi hän otti naisen jalan omaansa ja alkoi hieroa korkokengissä kovia kokenutta päkiää.
"Toivoisin, että voisin olla", hän myönsi ja kumartui hipaisemaan Aidan otsaa huulillaan.
"Tiedätkö vieläkään, kuinka pitkään kuvaukset vielä kestävät?"
Oli kai itsekästä toivoa, että Aida palaisi pian takaisin kotiin. Niin että he voisivat mennä yhdessä nukkumaan. Koska se tarkoittaisi myös yhden unelman lähestymistä loppuaan.

"Luulen, että ne jatkuvat vielä ainakin kaksi viikkoa", Aida vastasi silmät hellään hymyyn sulaen ja ojensi kätensä silittämään Elin hiuksia, kun mies otti hänen jalkansa hierontaan. Vauhdikas päivä kauniissa kengissä jätti jalat varsin kipeiksi, mutta ikänsä balettia harrastanut nainen oli kokenut pahempaakin.
"Mutta sitten palaan kotiin. Joko ensi-iltanne on julkistettu? En jätä sitä väliin, tapahtui mitä tahansa." Hän näkisi Elin ensimmäisen esityksen yhdessä miehen unelmarooleista.

Kaksi viikkoa.
Se ei olisi ikuisesti. Miksi se siis tuntui niin pitkältä ajalta?
Hän kumartui hipaisemaan tällä kertaa Aidan huulia omillaan.
"Se olisi kai tarkoitus julkistaa pian", hän vastasi, samalla kun antoi sormiensa hieroa jalkaa hieman reippaammin.
"Ainakin lippuarvonnat ovat jo käynnissä."

Aida hymyili suudelmaa vasten, kalpeat silmät kissamaisesti siristyen.
"Olen niin hurjan onnellinen puolestasi", hän vetosi upottaen sormensa vaaleanruskeisiin laineisin ja veti Elin uuteen suudelmaan.
"Olen ikävöinyt sinua." Erossa oleminen oli kipeää. Päivät saattoi täyttää, mutta aina kuullessaan jotain hauskaa, hän haki Elin katsetta nähdäkseen nauroiko mieskin. Kun hän jäi yksin hotelliinsa, hän tunsi Elin poissaolon kuin puuttuvan raajan.

"Ja minä olen hurjan onnellinen sinun puolestasi, prinsessa", Eli naurahti pehmeästi.
Silloin tällöin synkkyys uhkasi hiipiä kimppuun ja nakertaa hänen itsetuntoaan, esittää epäilyksensä, olisiko hänestä kannattelemaan koko tarinaa harteillaan.
Vihreähippuinen katse tutki Aidan kasvoja.
"Minäkin olen ikävöinyt sinua."

Aida vastasi katseeseen lämmin tuike silmissään ja haroi laineita sormiensa lomasta, ennen kuin laski kätensä miehen niskalle ja siveli sitä sormenpäillään.
"Onneksi palaan pian kotiin", hän sanoi vetäen Eliä lähemmäs, jotta saattoi koskettaa miehen kaulaa huulillaan.
"Meillä on valtavasti aikaa kirittävänä kiinni."

Kosketus niskalla lähetti kipeän kaipauksen alas Elin selkää.
"Onneksi", hän myönsi nojautuessaan lähemmäs. Hän irrotti otteensa jalasta viedäkseen kätensä Aidan vyötärölle.
"Minulla on ollut ikävä."

"Niin minullakin", Aida sanoi ja kiersi jalkansa kevyesti Elin ympärille, vetäen miestä lähemmäs.
"Hurja ikävä." Hän silitti miehen niskaa ja houkutteli tätä uuteen suudelmaan. Kaksi viikkoa ei olisi pitkä aika, mutta taivas miten hän ikävöi Eliä.

Kaikki oli hyvin suhteellista. Kun he tuntuivat vasta löytäneen toisensa, kaksi viikkoa oli hyvinkin pitkä aika. Varsinkin, kun Eli oli huomannut ensimmäistä kertaa todella huolehtivansa siitä, kuinka Aida pärjäsi. Voisiko Edisonkin pakottaa tämän tekemään jotakin hotellihuoneessaan? Eihän?
Hän nojautui lähemmäs ja vastasi suudelmaan kaipaavasti.
"Onko sinun pakko matkustaa takaisin jo maanantaina?"
Oli, tietenkin oli.

Aida hamusi Elin huulilta toisenkin suudelman, ennen kuin vastasi.
”Ehkä”, hän vastasi ja näykkäsi miehen alahuulta. Hän työnsi päättäväisesti mielestään edellisen viikonlopun, jona he olivat olleet yhdessä pienessä asunnossa Rupert Streetillä, ja kuuman hengityksen kaulallaan, painon, joka lukitsi hänet sohvaa vasten.
”Luultavasti. Ellen katoa mystisesti.”

Totta kai Aida matkustaisi takaisin maanantaina, jatkaisi unelmansa elämistä taianomaisessa Pariisissa, josta Eli oli ehtinyt nähdä vain silmäyksen vieraillessaan kuvauksissa.
"Voisit kadota pieneksi hetkeksi", hän ehdotti, vastaten suudelmaan ennen kuin antoi huultensa valua hitain suudelmin alas naisen kaulalle.
Hänellä oli tosiaan ollut ikävä.

Hänen varmasti pitäisi matkustaa takaisin heti maanantaiaamuna. Ehkä hänen ei olisi teknisesti edes pitänyt lähteä viikonlopuksi, mutta Pariisi kävi yksinäiseksi.
"Pieneksi hetkeksi", Aida myönsi kallistaen päätään huulten kosketuksesta ja laski kätensä Elin niskalta kyljille, ujuttaen sormensa paidan alle. Hän ravisti oudon tunteen mielestään ja yritti keskittyä miehen kosketukseen.

Edes pieneksi, viikonlopun mittaiseksi hetkeksi. Tai teknisesti ottaen kai sunnuntain mittaiseksi hetkeksi, sillä vuorokausi oli ehtinyt jo vaihtua.
Kosketus paidan alla sai Elin melkein murahtamaan ääneen, olon tuntumaan hirvittävän levottomalta.
Hän hamusi Aidan huulilta uutta suudelmaa ja antoi samalla käsiensä valua Aidan reisille, pujahtaa Helman alle.

Murahdus sai Aidan nauramaan pehmeästi kehräten. Hän vastasi suudelmiin sivellen paljasta ihoa paidan alla ja näykkäsi Elin alahuulta.
Hänen kuului tuntea olonsa malttamattomaksi. Melkein huimaava, ihastuttava kutkutus ja syke vatsassaan, jumalainen odotuksen tunne.
Mutta nyt hänen sisällään tuntui vellovan vain kylmä levottomuus. Miksi? Aida yritti ravistaa sen pois vetämällä miestä lähemmäs, mutta tunne ei jättänyt häntä rauhaan.
Hän kallisti päätään ja hamusi Elin kaulaa, näykäten sen syrjää.

Kehräävä nauru sai ikävän tuntumaan vieläkin kipeämmältä. Yksi päivä, ja sitten Aida palaisi taas Pariisiin. Palaisi parin viikon kuluttua, elleivät kuvausaikataulut menisi taas uusiksi, viivästyisi niin, että kuvaukset venyisivät aina vain pidemmiksi.
Eli oli odottanut naisen paluuta malttamattomana, mutta nyt jokin ei tuntunut olevan kunnossa.
"Väsyttääkö sinua..?" hän kysyi käheästi, kääntäen päätään kun yritti tavoittaa Aidan katseen.

Aida yritti ravistaa tunteen pois. Mutta Eli tunsi hänet liian hyvin.
Hän kohtasi vastahakoisesti miehen katseen ja tutki vihreähippuisia silmiä levottomana, ennen kuin laski katseensa ja pyyhkäisi levottomana hiuksiaan.
"En tiedä", hän vastasi empien ja kosketti Elin rintaa.
"Olen pahoillani. Tunnen vain oloni... Oudoksi", Aida sanoi ahdistuneena ja soi miehelle hämillisen hymyn, ennen kuin kiemurteli pois keittiötasolta ja vaelsi peremmälle asuntoon, hiuksiaan sukien.
Hän ei muistanut koskaan elämässään tunteneensa näin.

Eli oli aivan yhtä hämillään tilanteesta.
Hän vetäytyi nopeasti kauemmas ja pyyhkäisi sormet levottomana läpi hiuksistaan, seurasi katseellaan, kuinka Aida vaeltsi kauemmas.
"Millä tavalla oudoksi?" hän kysyi melkein onnettomana, ja hieraisi epätietoisena käsivarttaan.
"Teinkö minä jotakin?"

Kylmä levottomuus kaihersi häntä, tuntui jäältä hänen vatsassaan. Aida tunsi olonsa melkein pahoinvoivaksi ja halasi paljaat käsivarret ympärilleen.
"Mitä?" hän kysyi ja katsahti olkansa yli. Elin olemus oli särkeä hänen sydämensä ja sai hänet palaamaan lähemmäs.
"Et tietenkään – et tietenkään! En tiedä, miksi... Ehkä olen vain... Tulossa kipeäksi. Tai jotain."

Vihreähippuiset silmät tutkivat Aidaa levottomina. Käsivarret liikahtivat, halusivat kietoutua naisen ympärille, mutta jokin tavassa, jolla tämä oli perääntynyt hänen luotaan, sai Elin kietomaan ne sen sijaan oman vartalonsa ympärille, sujauttamaan sormet käsivarsien alle niin, etteivät ne vahingossakaan tekisi mitään väärää.
Juuri tällä hetkellä hän tunsi itsensä hirvittävän tyhmäksi.
"Kipeäksi?"

Sykkeessä oli levoton rytmi. Eli näytti onnettomalta.
"Eli", Aida vetosi ja astui lähemmäs, ojentaen kätensä koskettamaan miehen käsivartta. Mikä hitto häntä vaivasi? Hän ja Eli olivat aina vain loksahtaneet yhteen. He jäivät kaksin ja heidän välillään tuntui olevan sähköä, vastustamatonta vetovoimaa.
"En tiedä. Tunnen vain oloni oudoksi. En tiedä miksi", hän sanoi ahdistuneena.

Eli liikahti levottomana ja räpäytti silmiään.
Hän oli melko varma siitä, ettei hänellä ollut oikeutta tuntea oloaan näin levottomaksi, eikä hän silti voinut mitään sille, että pulssi hakkasi levottomana.
Hän kohotti toisen kätensä sipaisemaan Aidan kastanjanpunaisia hiuksia.
Jokin tuntui olevan rikki, eikä hän ollut varma, kuinka olisi korjannut sen.
"Mitä... mitä voisin tehdä?"

Aida astui neuvottomana lähemmäs ja houkutteli Eliä halaukseen.
"Olen pahoillani", hän vetosi uudelleen. Mikä häntä oikein vaivasi?
"Ehkä meidän pitäisi vain... Käydä nukkumaan?" hän ehdotti ja tunsi kuvotuksen vaanivan vatsassaan. Mutta häntä ei kummitellut kammottava hetki sohvalla, vaan kaikki, mikä sitä edelsi.
Simon polvillaan, Simon anelemassa. Simon kiipeämässä hänen sänkyynsä ja pyytämässä, murtuneena miehenä.

Eli räpäytti silmiään.
"Hei, ei sinun tarvitse pyytää anteeksi", hän totesi melkein pelästyneenä, ja kietoi käsivartensa varovasti Aidan ympärille vetääkseen tämän halaukseen.
Nukkumaan.
Ajatus tuntui melkein mahdottomalta, kun veri poltti edelleen suonissa. Ja samaan aikaan huoli kaihersi vatsassa.
"Ehkä se olisi... parasta. Pitkä päivä takana."

"Mutta haluan", Aida protestoi, ääni Elin paidan vaimentamana. Hän kiersi kätensä miehen vyötärölle ja halasi itsensä tiukasti tätä vasten.
"Minä ikävöin sinua ja halusin – en tiedä, mikä helvetti minua vaivaa." Turhaumus antoi hänen äänelleen tulisen terän. Hän olisi halunnut ravistella itsensä takaisin normaaliksi.
"Mennään nukkumaan." Kuumat, kipeät kyyneleet tuntuivat polttelevan silmien takana.

Mutta ei sinun tarvitse, Eli intti mielessään, muttei halunnut sanoa sitä enää ääneen. Ei aiheuttaa minkäänlaista riitaa.
Hänen sydämensä hakkasi jo valmiiksi riittävän kipeästi.
"Ehkä olet vain väsynyt? Sinulla on ollut rankkaa kuvauksissa, ja nytkin olet ollut koko päivän liikkeellä..."
Siitä sen täytyi johtua, eikö niin?
"Mennään nukkumaan."

"Ehkä", Aida tarjosi levottoman hymyn ja työnsi hiuksiaan taakse. Se olisi ollut järkevämpi selitys.
"Pesen vain hampaat", hän sanoi ja pujottautui pikkuruiseen, vinokattoiseen kylpyhuoneeseen. Jäänsiniset silmät näyttivät tummemmilta ja eksyneiltä tuijottaessaan takaisin peilistä.
Hän oli tehnyt katastrofisen, itsekkään virheen mennessään naimisiin Simonin kanssa. Hän oli ottanut hyvän, lempeän miehen hetken mielijohteesta ja murskannut tämän. Särkenyt itsevarman miehen mielen niin, että tämän piti vajota polvilleen, maanitella ja anella ja lopulta...
Millainen ihminen toimi niin? Anteeksiantamattoman ajattelematon. Tai vain paha.
Aida huuhtoi kalpeat, pisamaiset kasvonsa, pesi hampaansa ja kantoi sitten lentolaukkunsa olohuoneen puolelle, etsien sieltä yhden Elin dinosaurus-teemaisista t-paidoista.

"Aamulla kaikki on varmasti hyvin", Eli vakuutti ja painoi kevyen suudelman Aidan otsalle ennen kuin tämä katosi hänen luotaan.
Hän saattoi käyttää hetken vaeltamalla ympäri hämärää asuntoa, yrittäen purkaa kehoon kerääntynyttä levotonta energiaa, joka vaati häntä liikkeelle. Juoksemaan.
Mutta hän ei aikonut hylätä Aidaa nyt.
Naisen palatessa pienestä kylpyhuoneesta hän asteli tämän luo ja sipaisi kastanjanpunaisia hiuksia.
"Minäkin käyn pesemässä hampaat."

Aida soi miehelle poissaolevan hymyn, kosketti Elin vatsaa ja kiipesi sitten äänettömin askelin valkopuiset portaat ylös parvelle. Siitä tuntui olevan elinikä, kun hän oli ollut viimeksi oikeasti kotona.
Hän vaihtoi t-paitaan jättäen mekkonsa ja legginsit huolimattomasti lattialle ja käpertyi sänkyyn. Lakanoissa viipyi lohdullisena Elin tuttu tuoksu, ja hän painoi kasvonsa tyynyyn. Sydän läpätti kipeällä terällä.
Millainen ihminen tuhosi toisen ihmisen elämän hetken mielijohteen takia? Ajatus oli saada hänet voimaan pahoin.

Eli vetäytyi kylpyhuoneeseen ja jäi hetkeksi tuijottamaan kuvaansa peilistä lavuaarin yllä.
Mitä ihmettä hänen pitäisi tehdä? Näin ei ollut käynyt ennen. Kaikki oli sujunut aina omalla painollaan, niin kuin heidät olisi todella luotu toisilleen.
Mutta nyt...
Hän pesi hampaansa ja jäi tuijottamaan vielä hetkeksi kasvojaan ennen kuin pakottautui palaamaan takaisin huoneen puolelle ja kipuamaan parvelle, paitaansa riisuen.

Kylmä, levoton kuvotus oli kiertynyt solmuksi hänen sisälleen.
Aida makasi kyljellään, jalat koukussa vatsaa vasten, kesyttömät hiukset tyynylle viuhkottuneena, ja tuijotti tyhjästi öistä ikkunaa. Elin askeleet havahduttivat hänet ja saivat hänet kohottautumaan istumaan, sormia hiuksista läpi juoksuttaen.
Hän soi miehelle hämillisen, haikean hymyn, ja avasi suunsa, muttei tiennyt, mitä sanoa.

Eli tipautti paitansa huolimattomasti lattialle ja alkoi sitten availla tummien housujensa vyötä, katse huolestuneesti sänkyä kohti suunnattuna.
"Olisitko halunnut jotakin juotavaa? Vettä?" hän kysyi, tuntien olonsa hyvin avuttomaksi 'oudon olon' kanssa.
"Jos kuitenkin olet tulossa kipeäksi."
Ei kai Simonin epämiellyttävä vierailu ollut aiheuttanut jonkinlaisia traumoja?

"Ei, olen ihan kunnossa", Aida vastasi ja katseli Eliä kiertäen käsivarren jalkojensa ympärille. Hän kaipasi miestä palavasti – miksi hän tunsi olonsa niin oudoksi, kun he olivat aikeissa helpottaa toistensa kaipausta?
"Käydään vain nukkumaan", hän vetosi ja soi miehelle puolittaisen hymyn. Hän avasi peittoa Elin puolelta.

Eli tipautti housunsa parin askeleen päähän paidastaan ja harmittelisi sitten aamulla, mikäli ne olisivat menneet ryppyyn. Hänellä oli nykyään vaihtovaatteita täällä, kaappiin melkein orvosti nosteltuina.
"Käydään nukkumaan", hän toisti hieman ontosti istahtaessaan sängyn laidalle. Katseltuaan hetken yön hämärää asunnossa hän kääntyi Aidan puoleen ja pyyhkäisi mietteliäästi tämän hiuksia korvan taakse.
"Eihän... Eihän Simon ole enää..?"

Aida tutki vihreähippuisia silmiä parven sinisessä hämärässä ja ojensi kätensä silittämään Elin reittä.
"Mitä?" hän kysyi silmät hämmentyneesti siristyen ja pudisti sitten päätään.
"Ei, ei tietenkään. En ole kuullut hänestä mitään sen jälkeen." Hän vajosi selälleen ja houkutteli Eliäkin käymään makuulle.
"Hänkin on varmasti järkyttynyt."

Mitä niin?
Eli ei ollut itsekään varma, mitä pelkäsi tapahtuneen uudelleen. Aida oli vakuuttanut, että kaikki oli johtunut vain Simonin järkytyksestä, että kaikki oli hyvin, ei tarvinnut ilmoittaa minnekään.
Silti hänen olonsa oli levoton.
Hän kumartui nykimään dinosauruskuvioiset sukat jaloistaan ja viskasi ne jonnekin sängyn viereen ennen kuin kävi makuulle, kasvot kohti Aidaa käännettyinä.
"Onko Pariisissa... mennyt kaikki hyvin?"

"On, kuvauksissa on ollut ihanaa", Aida vastasi katsellen Elin kasvoja ja laski kätensä miehen poskelle, upottaen sormensa vaaleanruskeisiin laineisiin ja sukien niitä hellästi.
"Melkein haikeaa, että olemme melkein täysin valmiita." Sitten hän palaisi kotiin vailla tietoa siitä, mitä seuraavaksi tekisi.
"Ovatko harjoitukset menneet hyvin? Mustaa silmää lukuun ottamatta?"

Varovainen hymy häivähti Elin kasvoilla, pää liikahti kevyesti kosketusta vasten liikahtaen.
"Mutta se myös tarkoittaa, että voit alkaa katsoa kohti uutta, upeaa projektia", hän muistutti, yrittäen häivyttää huolen olemuksestaan.
Muistutus mustasta silmästä sai hänet naurahtamaan.
"Se on ihan oma vikani. Mutta ovat, pian saamme oikeat puitteet kokonaisuudessaan käyttöömme. Täytyy vain toivoa, että esitys herättää mielenkiinnon."

"Totta kai se herättää", Aida vetosi. Eli tulisi olemaan upea.
Hän siirtyi lähemmäs, asettui Elin rintaa vasten ja kiersi kätensä miehen ympärille, haudaten kasvonsa tuttuun kaulataipeeseen. Hän hengitti ihon tuoksua ja hieraisi nenänpäätään kaulansyrjää vasten.
"Sinut on kuin luotu sitä roolia vasten."

Eli kietoi käsivartensa Aidan ympärille ja hipaisi huulillaan kastanjanpunaisia hiuksia.
Lämmin hengitys kaulaa vasten lähetti väristyksiä alas selkää pitkin, mutta hän teki parhaansa jättääkseen ne huomiotta. Aida ei selvästikään halunnut sellaista läheisyyttä tänään.
Sen ei olisi pitänyt olla niin hämmentävää. Silti jokin heidän välillään tuntui olevan... väärin.
"Aika näyttää", hän totesi, halaten naisen paremmin rintakehäänsä vasten.
"Ja sinäkin tulet löytämään upean uuden roolin."

Melkein kuin vuosia sitten, kun hän oli kiivennyt ikkunasta sisään ja käpertynyt Elin kylkeen nukkumaan. Aida haki lohtua tutusta tuoksusta ja toisen kehon lämmöstä. Jokin hänessä vain tuntui olevan rikki.
Avioero ei ollut vain yksi ero muiden joukossa. Hän vajosi hetkeksi ajatuksiinsa.
Miksi hän teki sellaisia asioita? Lensi impulssien mukana ajattelematta, mitä sai aikaan. Simon ei ollut vain pahoilla mielin erosta.
"Olenko minä paha ihminen?" hän kysyi tuskin kuuluvasti ja nojasi otsansa miehen kaulansyrjään.

Eli keskittyi kuuntelemaan Aidan hengityksen rytmiä, tuntemaan pienen kehon omaansa vasten. Hänenkin ajatuksensa hakeutuivat vuosien taakse, aikaan, jolloin hänen oli ollut huomattavasti hankalampi ylläpitää itsehillintäänsä, vastaheränneiden tuntemusten jyllätessä kehossa.
Ikävä ei tehnyt tilanteesta paljoa helpompaa, mutta onneksi, ehkä, kylmänä kalvava huoli auttoi pitämään hänet ruodussa.
Vei hetken, ennen kuin hän ymmärsi Aidan kysymyksen.
"Paha ihminen? Et tietenkään ole."

Aida hengitti Elin kaulaa vasten ja painoi sille poissaolevan suudelman.
"Minusta tuntuu siltä", hän sanoi onnettomana ja halasi Eliä tiukemmin.
"Enkä tiedä mitä tehdä." Hänen vanavedessään tuntui seuraavan vain tuhoa. Millainen ihminen teki niin?
Miten hän oli saattanut satuttaa Simonia niin?
"Olen pahoillani."

Eli oli melko varma siitä, että oli nyt isompien asioiden kanssa tekemisissä, kuin mitä kykeni järkevästi käsittelemään. Tai pikemminkin käsittelemään sellaisella tavalla, joka jollakin tavalla muuttaisi asiat paremmiksi. Saisi Aidan uskomaan, ettei tämä ollut paha ihminen.
"Et sinä ole", hän vakuutti, ja halasi naisen tiukemmin rintaansa vasten.
"Eikä sinun tarvitse... Mistä sinä olet pahoillasi?"

"Kaikesta", Aida vastasi sukien vaaleanruskeita laineita.
Hän ei ollut tainnut kohdella Eliäkään koskaan niin kuin mies olisi ansainnut tulla kohdelluksi. Oli pitänyt ystäväänsä itsestäänselvyytenä aivan liian pitkään. Oli paennut maailmalle, kun elämä tuntui liian vaikealta. Ei ollut Elin tukena, kun mies olisi sitä eniten kaivannut. Ja ollakseen kohtaamatta sitä kaikkea, oli mennyt naimisiin toisen miehen kanssa.
"En taida olla edes kovin hauskaa seuraa."

Eli tutki Aidan kasvoja melkein hätääntyneenä ikkunasta siilautuvassa valossa.
"Ei sinulla ole mitään, mitä pyytää anteeksi", hän huomautti, kohottaen toisen kätensä pyyhkäistäkseen naisen poskea sormenpäillään.
"Totta kai sinä olet hauskaa seuraa. Minä en..."
Hän ei tiennyt, kuinka olisi voinut lohduttaa onnetonta Aidaa, kun pelkäsi kosketuksensa herättävän ikäviä muistoja.

Kylmä, levoton paha olo kiertyi solmuksi hänen sisälleen, ja Aida laski katseensa.
"Olen pahoillani", hän kuiskasi ja hautasi kasvonsa tyynyyn, käpertyen kerälle. Sydän löi terävänä ja hän tunsi kipeän itkun pyrkivän ulos.
Simonin ajatteleminen oli repiä hänet rikki.
"Käydään vain nukkumaan", hän jatkoi vaimeasti ja veti peittoa päälleen.

Eli räpäytti onnettomana silmiään ja nykäisi peittoa paremmin Aidan päälle, silittäen hellästi naisen selkää, kun ei kokenut osaavansa tehdä muutakaan.
"Ei sinun tarvitse olla", hän vetosi uudelleen.
Ikävä painoi kipeänä, ja ajatus siitä, että Aida lentäisi taas pian takaisin Pariisiin, tuntui nyt entistäkin tuskallisemmalta.
"Ehkä voit aamulla paremmin."

Aida käpertyi piiloon maailmalta ja yritti hengittää kivun läpi.
Hän ei ollut tiennyt, että avioero sattui näin. Jonkun olisi pitänyt kirjoittaa avioliittoon varoitus siitä, miten kamalaa oli, kun se päättyi.
Hän ei voinut ravistaa mielestään muistoa Simonista pyytämässä häntä jäämään. Miehestä kiipeämässä hänen sänkyynsä, kuiskimassa hänen korvaansa, koskettamassa häntä, anelemassa häntä. Lukitsemassa hänet sohvaa vasten, repimässä pois hänen housujaan, kuuma hengitys hänen kaulallaan.
Levottomat ajatukset kantoivat hänet uneen, kun tyyny oli äänettömistä kyynelistä märkä.

Pahinta oli, kun tiesi toisen itkevän, eikä voinut tehdä asialle mitään.
Niinpä Eli vain makasi hiljaa Aidan vierellä, silitteli kylkeä ja hiuksia niin kauan, että nainen viimein nukahti. Ja vielä senkin jälkeen, kuunnellen asunnon ääniä.
Jossakin kohtaa ovi kolahti rappukäytävässä ja sai hänet hätkähtämään, mutta kyseessä oli varmastikin vain naapuri. Jääkaappi hurisi hiljaa, hiljeni, ja aloitti taas uudelleen.
Jossain vaiheessa aamu alkoi sarastaa ikkunasta harmaana valona.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   La Kesä 30, 2018 11:39 am

Levoton uni hellitti otteensa aamun tullen, kun hämärä vaihtui harmaaseen kalpeuteen.
Aida raotti silmiään tokkuraisena, pää itkusta jomottaen. Huomenna hän palaisi Pariisiin ja voisi työntää mielestään avioeron ja kaiken, mikä siihen liittyi.
Mutta Eli ei olisi siellä.
Aida käänsi päätään ja tunsi helpotuksen leviävän lämpönä sisälleen, kun näki miehen vierellään. Hän pyyhkäisi pisamaista poskeaan ja siirtyi lähemmäs, kiertäen käsivartensa halaukseen Elin ympärille.

Elin silmät olivat kiinni, mutta hän ainoastaan torkkui levottomasti, yhä tietoisena ympäristöstään.
Vuoteen kevyt liike sai hänet havahtumaan ja räpyttelemään silmänsä auki, varjot niiden alla viipyen.
"Huomenta."
Äänikin kuulosti käheältä valvotun yön jäljiltä.
"Voisit hyvin nukkua vielä, uskoisin, ettei kello ole kovinkaan paljon."
Hän nykäisi peitettä paremmin heidän päälleen ja halasi Aidan rintakehäänsä vasten.

Aida silitti jalkaterällään miehen säärtä ja hautasi kasvonsa kaulataipeeseen. Elin lämpö tuntui leviävän häneen ja helpottavan kylmää solmua hänen vatsassaan.
"Anteeksi, kun herätin", hän kuiskasi ja painoi suudelman miehen kaulalle silittäen kylkeä hellin sormin.
"En tiedä, milloin minusta piti tulla aikuinen."

Eli pudisti kevyesti päätään.
"En... Olin jo hereillä", hän vakuutti, haluamatta pahoittaa Aidan mieltä huomauttamalla, ettei ollut itse asiassa nukkunut ensinnäkään.
Sen sijaan hän silitti hellästi naisen selkää.
"Aikuisuus on yliarvostettua. Saitko nukuttua?"

Aida toivoi, että olisi voinut pysyä 18-vuotiaana, joksi tunsi itsensä. Ehkä 21-vuotiaana.
Avioero tuntui vaativan aivan toisenlaista kypsyyttä, ja hän tunsi olevansa perinpohjaisen eksyksissä.
"Sain", hän vastasi hieraisten nenänpäätään miehen kaulaan.
"Saithan sinäkin?"

"Hyvä", Eli vastasi ja hautasi hetkeksi kasvonsa vasten kastanjanpunaisia hiuksia.
"Aivan riittävästi."
Hän yritti olla ajattelematta, että jos kaikki olisi ollut hyvin, he olisivat todennäköisesti menneet nukkumaan tähän aikaan.
"Millainen olo sinulla on?"

"Minä...", Aida vastasi pohtien, voisiko sanoa olevansa kunnossa. Selvästikään hän ei ollut. Hän silitti mietteliäänä Elin kylkeä ja hengitti kaulataipeen tuttua tuoksua. Miten hän toivoi, että he olisivat voineet heittäytyä toistensa syliin, kuten normaalisti – jatkaa toisistaan humaltuneina aamun tunneille.
"Luulen, että tilanne Simonin kanssa vaikuttaa minuun enemmän kuin halusin myöntää."

Selvästikään Aida ei ollut kunnossa.
Eli tunsi itsensä typeräksi. Hänen olisi pitänyt... tehdä jotakin toisella tavalla sen jälkeen, kun oli yllättänyt Simonin asunnolta. Vaatia edes Aidaa käymään... lääkärissä?
Turhautuminen sai hänen olonsa levottomaksi.
"Mitä minä voisin tehdä?" hän kysyi hiljaa, halaten naisen varovasti lähemmäs.

"Ei sinun tarvitse tehdä mitään", Aida vetosi kietoen itsensä Elin ympärille. Miten hän toivoi, että olisi voinut ravistaa levottoman, vieraan tunteen sisältään. Huomenaamuna hän lähtisi jälleen kahdeksi viikoksi Pariisiin, ja he olisivat erossa.
Siitä tuntui olevan ikuisuus, kun Eli oli vieraillut hänen luonaan kuvauksissa.
"Luulen, että minun täytyy tavata Simon ja puhua hänen kanssaan, yrittää saada asiat selviksi."

Eli ei voinut mitään sille, että ajatus sai hartiat kiristymään. Hän vetäytyi kauemmas ja kohottautui istumaan, jääden katselemaan Aidaa levottomana.
"Hän on paiskannut sinut päin kaappia niin, että sait aivotärähdyksen", hän huomautti kulmat kurtistuen.
"Ja viimeksi..."
Hän pudisti päätään.
Viimeksi olisi voinut käydä hyvin, hyvin huonosti.

Eli vetäytyi pois hänen luotaan, ja Aidan sydän vihlaisi kipeästi. Hän tutki miestä levottomana ja kohottautui itsekin istumaan.
"Tiedän", hän vastasi empien ja upotti sormet hiuksiinsa.
"Hän ei ole paha mies. En usko, että hän satuttaisi minua. Enää." Simon oli varmasti vain ollut perinpohjin tolaltaan, kun käyttäytyi niin.
"En voi jatkaa näin."

Aida ei ollut uskonut, että Simon satuttaisi edes sitä ensimmäistä kertaa, ja juuri se sai Elin olon niin hirvittävän huolestuneeksi.
"Minä tiedän sen", hän vakuutti ja katsahti naista, kulmat alas painuneina.
"Mutta mitä jos... Jos jotakin kuitenkin tapahtuu? Aida, hän yritti..."
Hän vaikeni kesken lauseen ja pudisti päätään.

"Eli", Aida vetosi ja ojensi kätensä koskettamaan miehen käsivartta.
"Minä tiedän, mutta en vain usko, että hän voisi tehdä niin uudelleen. Simonkin on varmasti todella tolaltaan." Hän tunsi miehen. Vaikka Simon tuntui menettäneen järkensä, hän tiesi, ettei tämä ollut paha mies.
"Hän oli minun aviomieheni. En voi jättää asioita näin, ja minun on joka tapauksessa saatava ero."

Eli juoksutti sormet läpi hiuksistaan, jotka eivät ennestään olleet lainkaan niin pörröiset, kuin olisivat yön jäljiltä voineet olla.
"Minä tiedän, ettet voi. Se vain..."
Hän katsahti levottomasti ympärilleen, etsien paitaansa, mutta se oli liian kaukana kurkotettavaksi käteen ilman, että olisi joutunut nousemaan sängystä.
"Olen vain hiton huolissani."

"Eli", Aida vetosi uudelleen ja siirtyi pehmeästi lähemmäs, yrittäen kiertää kätensä miehen ympärille vetääkseen tämän halaukseen.
"Ei sinun tarvitse olla." Ei mitään pahaa tapahtuisi enää uudelleen. Simon oli varmasti aivan äärettömän pahoillaan tapahtuneesta.
"Minun pitää vain puhua asiat selviksi hänen kanssaan."

Eli ei vastustellut, vaan kietoi kätensä Aidan ympärille ja hautasi kasvonsa hetkeksi tämän hartiaa vasten. Muutama tunti, ja Aida olisi taas poissa. Ja huoli, joka oli saanut alkunsa illasta, jolloin hän oli saapunut asunnolle vain löytääkseen Simonin, seuraisi häntä taas tulevat viikot.
Jos jotakin tapahtuisi. Eikä hän olisi paikalla.
"Jos se ei auta?"

Aida silitti miehen selkää ja punoi sormensa vaaleanruskeisiin laineisiin, painaen suudelman miehen kaulansyrjälle.
Jos se ei auttaisi, hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä tehdä.
"Sen täytyy", hän vastasi ja halasi Eliä lujemmin.
"Kaikki tulee olemaan hyvin."

Mutta entä jos ei auttaisi?
Eli nielaisi ja sulki hetkeksi silmänsä, keskittyi hengittämään tuttua tuoksua, jota hän oli kaivannut niin kipeästi.
Jos se ei auttaisi, ja Aida olisi tuskainen vielä keskustelun jälkeenkin?
Hän nielaisi uudelleen, melkein kivuliaasti.
"Tekeekö minun kosketukseni pahaa?"

Meni hetki, että Aida ymmärsi kysymyksen.
"Mitä?" hän kysyi melkein säikähtäneenä ja vetäytyi halauksesta niin, että saattoi nähdä Elin kasvot.
"Ei tietenkään! Eli, ei tietenkään!" Aida vastasi hälyttyneenä, tarttui miehen poskiin ja painoi suudelman poskelle, sitten toisen, painaen kasvonsa miehen kaulataipeeseen.
"Ei tietenkään. Olen niin pahoillani, että jouduit edes kuvittelemaan niin."

Eli painoi katseensa.
Jotakin oli tapahtunut eilen, kun he olivat palanneet kotiin. Jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, ja se oli saanut hänen olonsa epävarmaksi.
"Minua ei haittaa, jos et halua", hän vakuutti melkein hämmentyneenä.
"En vain tahdo, että tunnet olosi epämukavaksi kanssani."

"Eli", Aida vetosi halaten miestä tiukemmin ja kiipesi hajareisin tämän syliin.
"En koskaan voisi tuntea oloani epämukavaksi kanssasi. Ja minä haluan! En tiedä, miksi minusta tuntuu tältä", hän sanoi onnettomana ja hieraisi nenänpäätään miehen kaulansyrjään.
"Simon vain tunkeutui ajatuksiini. Kaikki mitä on tapahtunut. Kaikki, mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin. Miten... Sekaisin hän meni."

Eli epäröi lyhyen hetken ennen kuin kietoi kätensä Aidan ympärille.
Nainen vakuutti, ettei hänen kosketuksensa tuntunut pahalta, ja hänen olisi pitänyt ehdottomasti uskoa tämän sanoja. Ja silti hänestä tuntui, että jopa halauksessa oli jotakin väärää.
Niin kuin he olisivat yrittäneet kiistää tosiasiat tähän saakka.
Hän kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Luuletko, että se olisi jotakin, josta sinun olisi hyvä puhua, tuota, jonkun ammattilaisen kanssa?"

"Varmaankin", Aida vastasi vastahakoisesti ja suki laineikkaita hiuksia neuvottomana.
"Olen pahoillani. En tiedä, mikä minua vaivaa. En halua tuntea näin." Hän inhosi levotonta kylmyyttä sisällään eikä olisi halunnut tuhlata heidän yhteistä aikaansa näin.
Mutta hän ei voinut karistaa ahdistusta, jonka muistot murtuneen miehen anelusta herättivät.
"Varmasti tämä on vain outo päivä."

"Hei, ei sinun tarvitse olla pahoillasi, et ole tehnyt mitään", Eli vetosi melkein ahdistuneena.
Ei Aidan tarvinnut pahoitella hänelle yhtään mitään.
Hän silitti naisen selkää kevyesti ja painoi suukon tämän hiusten joukkoon, yrittäen pakottaa muistot pois mielestään.
Jos hän olisi tullut kotiin hieman aikaisemmin.
"Voinko tehdä mitään, että sinulla olisi parempi olo?"

Mutta Aida oli pahoillaan.
"Ei, ei sinun tarvitse tehdä mitään", hän vastasi ja suoristautui miehen sylissä. Elin ei olisi pitänyt joutua olemaan onneton, koska jokin oli rikki hänessä.
"Ehkä minun pitäisi vain lähteä puhumaan Simonille." Se olisi varmastikin parempi kuin istua täällä ja tuntea olonsa kamalaksi.

Eli katsahti Aidaa epäuskoisena.
"Nyt?"
Ajatus sai hänen sydämensä lepattamaan levottomana ja käsivarsien otteen naisen ympäriltä tiukentumaan.
Simon oli jo kerran paiskannut naisen luotaan niin, että tämä oli mennyt tajuttomaksi. Sen jälkeen käynyt päälle.
"Onkohan se ihan hyvä ajatus? Jos jotakin sattuu?"

"Mitään ei satu", Aida vastasi punertavat kulmat asteen painuen. Ehkä Simon olisi pohjoisessa lastensa luona eikä vartonut asunnossaan.
Mutta hän ei halunnut vain kyhjöttää täällä ja tuntea oloaan kamalaksi.
"Mitä sinä sitten haluaisit tehdä tänään?"

Levottomuus olisi halunnut tempaista Elin seisomaan, mutta hän ei halunnut vetäytyä uudelleen pois Aidan läheltä. Vaikka pieni ääni edelleen yritti vakuuttaa, että hänen kosketuksensa oli aiheuttanut eilisen reaktion.
Hän pudisti neuvottomana päätään.
"Haluatko oikeasti lähteä puhumaan Simonille?"

"En tiedä", Aida sanoi ja juoksutti levottomat sormet läpi hiuksistaan. Hän kiipesi ylös Elin sylistä ja vaelsi vinokattoisella, valkealla parvella.
"Luulen niin. Mutta ehkä hän onkin lastensa luona, kun on viikonloppu. En tiedä", hän jatkoi turhautuneena ja kiersi käsivarret ympärilleen. Ajatus sai pahoinvoinnin kouristamaan hänen vatsaansa.
"Ehkä meidän pitäisi vain tehdä jotain."

Tavallisesti Eli olisi vain noussut ja vetänyt Aidan takaisin syliinsä, mutta nyt hän jäi istumaan sängyn laidalle, seuraten naisen liikettä levottomin silmin.
Hän ei halunnut, että tämä lähtisi puhumaan Simonin kanssa. Vaikka ehkä se todella tekisi hyvää. Hänen terapeuttinsa liputti aina puhumisen puolesta.
"Jos..."
Hän vilkaisi ympärilleen ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
"Mennään museoon?"

Aida pysähtyi ja katsahti Eliä hämmentyneenä olkansa yli.
"Museoon?" hän toisti pyyhkäisten sormet läpi hiuksistaan ja soi sitten miehelle hymyn.
"Mennään vain."
Hän katsahti ympärilleen epätietoisena ja avasi sitten valkopuisen vaatekaapin. Ehkä olisi hyvä ajatus vain lähteä liikkeelle, ulos asunnosta.

Eli virnisti itsekin hämmentyneenä.
"Se vain tuli ensimmäisenä mieleen", hän myönsi, nykäisten itsensä seisomaan. Hän juoksutti sormet läpi hiuksistaan ja katsahti uudelleen ympärilleen.
"Ja täytyy muistaa pitää sormet ristissä. Davidille."
Ehkei siitä olisi mitään hyötyä, mutta se ei estänyt Eliä yrittämästä.
"Mihin museoon tahtoisit mennä?"

Hänellä ei ollut aavistustakaan.
"Hmm", Aida vastasi sukaisten hiuksiaan ja etsi vaatekaapistaan tummanpurppuraisen, reisimittaisen mekon ja parin mustia legginssejä.
"National Gallery?" Se olisi vain pienen kävelymatkan päässä, ja varmaan he saisivat aikaa kulumaan vaeltaessaan taulujen joukossa. Hän voisi haastaa Elin näyttelemään maalauksia uudelleen pantomiimina.

Eli nyökäytti päätään.
"National Gallery. Kuulostaa hyvältä."
Hän kumartui noukkimaan paitansa lattialta, mutta päätyi tipauttamaan sen lopulta sängylle.
"Voisin käydä nopeasti suihkussa."
Tavallisesti hän olisi ehdottanut, että Aida liittyisi seuraan. Nyt se vain... Tuntui väärältä.

"Käy vain", Aida vastasi suoden miehelle puolittaisen hymyn ja veti legginssit jalkaansa. Hänen elämänsä oli alakertaan hylätyssä matkalaukussa, joten hän laskeutui äänettömin askelin alas valkopuisia portaita ja kyykistyi laukulleen etsimään hiusharjansa ja meikkipussinsa.
"Milloin olet viimeksi käynyt siellä?

Osa Elistä oli tainnut toivoa, että Aida tarjoutuisi itse liityymään seuraan. Kai se olisi todistanut, että kaikki oli hyvin.
Hän seurasi naista alas, ajatuksiinsa vaipuneena, ja kurtisti kulmiaan kysymykselle.
"Mitä? Suihkussa?"
Ajatukset kulkivat hieman hitaina valvomisen jäljiltä.

Aida nauroi hyväntuulisesti kehräten ja katsahti Eliä olkansa yli.
"Ei, vaan National Galleryssä", hän vastasi ja juoksutti harjan läpi kesyttömistä, kastanjanpunaisista hiuksistaan.
"Tuoksut oikein hyvältä." Levoton ikävä vihlaisi, ja Aida kääntyi takaisin laukkunsa puoleen kiepauttaen hiuksensa huolettomalle nutturalle.

Kehräävä nauru sai Elinkin virnistämään.
Ainakin nauru oli samanlainen kuin ennen, aivan kaikki ei ollut pielessä vaikka siltä oli hetken tuntunutkin.
"Suihkussa eilen, mutta National Gallerystä on pidemmän aikaa. Kävimme siellä kai Bastin kanssa viimeksi..."
Hän epäröi hetken ja palasi Aidan luo, painaen suukon tämän niskalle. Pienen, onnellisen suukon, ei sellaista, joka olisi vaatinut mitään enempää.
"Joten korkea aika käydä uudelleen."

Niskalle painettu suudelma sai Aidan hymyilemään, vaikka sydän löi levottomana. Hän ei voinut ymmärtää, mikä hänessä oli vikana. Hän ei ollut koskaan tuntenut näin, ei varsinkaan Elin kanssa.
Olisiko kaikki ollut paremmin, jos hän olisi vain teeskennellyt kaiken olevan kunnossa? Mutta Eli tunsi hänet melkein paremmin kuin hän tunsi itse itsensä.
"Käydäänkö lounaalla samalla? Her Majestyn lähellä on Pret. Tekisi mieli heidän salaattejaan."

"Mmm, käydään vain."
Eli painoi uudelleen suukon Aidan niskalle ja vetäytyi sitten kauemmas, ennen kuin kaipaus äityisi liian kipeäksi. Tällä kertaa he tosiaan lähtisivät ulos asunnosta, museolle, eivät jäisi asuntoon unohtumaan toistensa seuraan.
"Nyt sinne suihkuun."
Hän hipaisi kastanjanpunaista hiussuortuvaa ja suuntasi sitten askeleensa pieneen kylpyhuoneeseen.

Aida katsahti hymyillen Elin perään, työnsi nutturalta jo karanneen hiussuortuvan korvansa taakse ja istahti jalat ristissä upottavalle villamatolle antamaan silmilleen vienoja, kissamaisia rajauksia.
Hänen vatsanpohjaansa asettunut kylmä levottomuus turhautti häntä, samoin helpotus, jota hän tunsi Pariisiin palaamisesta. Ehkä Eli oli oikeassa ja hänen pitäisi käydä puhumassa jollekulle.
Hän pesi hampaansa keittiön tiskialtaan yllä ja joi hajamielisen lasillisen vettä odottaessaan Eliä keittiötason laidalla istuen.

Suihkussa Eli saattoi sulkea hetkeksi silmänsä ja nojata otsansa vasten viileää kaakeliseinää samalla, kun lämmin vesi hyväili jännittyneitä hartioita.
Oli typerää toivoa, että Aidan paluu Pariisiin ratkaisisi kaiken. Että palatessaan tämä olisi taas oma itsensä, kaikki olisi hyvin, ja tilanne Simonin kanssa jollakin tavalla ratkennut.
Tietenkään niin ei kävisi.
Hän sammutti suihkun, kuivasi itsensä ja pesi hampaansa ennen kuin palasi takaisin huoneen puolelle. Näky Aidasta istumassa keittiötasolla sai hänen sydämensä vihlaisemaan kipeästi.
Hän pakotti hymyn kasvoilleen.
"Olen pahoillani, että joudut odottamaan, prinsessa."

Kun Eli ilmestyi, Aida nosti poissaolevan katseensa ja suli hymyyn.
"Se on vain reilua", hän vastasi ja ojensi kätensä kutsuen miestä lähemmäs.
"Sinä joudut odottamaan minua niin kovin, kovin usein." Se oli mystistä. Vaikka hän yritti olla kuin pyörremyrsky, silti Eli odotti häntä uskollisesti.

Elin silmät siristyivät hymystä, ja hän joutui todella pakottamaan itsensä suuntaamaan parvelle vieviin portaisiin sen sijaan, että olisi astellut Aidan luo ja varastanut suudelman tämän huulilta.
"Minä odottaisin sinua vaikka maailman ääriin", hän lupasi, ennen kuin kipusi ylös etsimään itselleen puhtaita vaatteita. Pitäisi varmastikin pyykätä jossakin vaiheessa.

Aida hypähti takaisin jaloilleen miehen lähdettyä pukemaan, kiepautti kesyttömät hiuksensa uudestaan nutturalle ja pujotti ballerinat jalkoihinsa luottaen kevään saapuvan Lontooseenkin.
Kävelymatka ei olisi pitkä, ja hän luotti selviytyvänsä neuletakilla.
"Tuletko, sankarini?"

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   La Kesä 30, 2018 11:40 am

Eli loikki portaat kiireesti alas, nyt vihreään neulepaitaan pukeutuneena.
Virne kohosi hänen kasvoilleen, kun hän nappasi naisen syliinsä ja kiepautti ympäri, pienen tilan vuoksi varovaisemmin kuin olisi ehkä tahtonut.
"Kutsuit", hän totesi, kun laski Aidan takasin jaloilleen ja painoi kevyen suudelman tämän otsalle.

"Taide odottaa", Aida vastasi nauraen ja kiersi käsivartensa hetkeksi miehen niskalle, kun asunto sumeni värien pyörteeksi.
Kun jalat koskettivat maata, hän poimi laukun olalleen ja tarkasti avaimien olevan siellä. Hän oli ylpeä siitä, ettei ollut vielä lukinnut itseään ulos.
"Muistatko kengät?"

Eli poimi ruudullisen, vihreäsävyisen huivin, jonka kietoi rennosti kaulansa ympärille, sekä takin, jonka oli vasta vähän aikaa sitten saanut takaisin kyläreissun jäljiltä.
"Kengät!" hän muistutti itseään ja työnsi jalkansa vihreisiin, hieman kuluneisiin tennistossuihin. Myös avaimet ja puhelin olivat mukana.
"Meistähän on tulossa aikuisia."

"Ihmeitä tapahtuu", Aida vastasi vetäen neuletta paremmin ylleen ja pyyhälsi sitten ulos ovesta, muutama kuriton suortuva lisää nutturalta karaten.
"Milloin olet viimeksi käynyt museossa?" hän kysyi ravatessaan alas portaita äänettömin askelin ja vilkaisi Eliä olkansa yli.

Eli tökkäsi oven kiinni heidän jäljessään ja suuntasi sitten portaisiin, harppoen ne alas kaksi askelmaa kerrallaan Aidan jäljessä.
"Siitä on jo... Ei, kävimme tammikuussa Bastin kanssa British Museumissa!" hän julisti ylpeänä. Niin siinä tuntui käyvän, kotikaupungissa ei koskaan tullut katseltua nähtävyyksiä.
Alassa hän epäröi hetken ja ojensi sitten käsivarttaan, kutsuen Aidaa kainaloonsa. Nainen oli vakuuttanut, ettei hänen kosketuksensa tuntunut epämiellyttävältä.

"Olen ylpeä sinusta", Aida vakuutti siniset silmät hymystä siristyen. Hän kiersi käsivartensa Elin vyötärölle heidän astuessaan ulos ja kurottui painamaan suudelman miehen leukaperälle.
"En muista olenko käynyt museossa kouluaikojen jälkeen", hän sanoi kulmat kurtistuen, kun he lähtivät kävelemään kohti National Galleryä.
"Paitsi Simonin ja tyttöjen kanssa. En vain muista lainkaan missä..."

Eli kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Sinulla ei kyllä ole ollut paljon vapaa-aikaa", hän myönsi, halaten naisen kiinni kylkeensä. Enemmän kuin kerran hän oli ollut huolissaan siitä, kuinka Aida jaksaisi kaiken kiireen keskellä.
"Joten ehkä saat sen anteeksi."
Simonin mainitseminen sai ikävän tunteen laskeutumaan vatsaan, vaikka hän kuinka yritti karistaa sen pois.
"Aikataulusi olivat aivan hulluja silloin."

Aida silitti Elin kylkeä ja katseli miestä hymyillen heidän vaeltaessaan alas keväistä katua. Shaftsbury Avenue kuhisi elämää, kiireisiä lontoolaisia haahuavien turistien joukossa, mutta heidän ei tarvinnut katsoa eteensä osatakseen pujotella väkijoukon lomassa.
"Veikkaan, että löydän sinut useammasta taulusta", hän pohti.
"Oletko koskaan harkinnut muhkeaa partaa?"

Tuntui melkein oudolta, ettei tarvinnut olla juoksemassa mihinkään. Kukaan ei odottanut heitä missään, ei haittaisi, vaikka he poikkeaisivat kahville tai unohtuisivat muuten vain matkalle.
Eli virnisti ja hieraisi mietteliäänä leukaansa.
"Pitäisitkö siitä?"
Hän ei tosin tainnut valitettavasti olla sitä mieslajia, joka kasvatti varteenotettavan parran, vaan pikemminkin säälittävää untuvaa, joka sai hänet näyttämään omituiselta.

Aida nauroi hyväntuulisesti kehräten ja kurottui painamaan suudelman Elin poskelle.
"Sinä olet jumalainen juuri sellaisena kuin olet", hän vakuutti silmät lämpimästä hymystä siristyen.
National Gallery ilmestyi, ja Aida kohotti kasvonsa taivasta kohti heidän valuessaan jonon mukana sisään. Hän soi valovoimaisen hymyn laukkunsa tarkastavalle vartijalle ja palasi sitten Elin kylkeen.

Eli painoi käden helpottuneena sydämelleen.
"En ole varma, kuinka stylistitiimimme suhtautuisi, jos päättäisin kasvattaa parran. Se ei taida kuulua heidän luomaansa visioon edes Hyden tapauksessa..."
Hän tutki katseellaan pylväitä, joiden tyylisuuntaa ei kuollakseenkaan pystyisi palauttamaan mieleensä, ja kohotti katseensa hetkeksi kohti kattoa heidän päästessään sinisenvihreään aulaan.
"Miksi emme käy täällä useammin?"

Aida hyrisi hyväntuulisesta naurusta ja silitti miehen selkää.
"En tiedä. Miksi emme?" Ehkä he yleensä unohtuivat harvoina vapaahetkinään toistensa syliin. Silloin kun hän ei yhtäkkiä seonnut.
Hän pujotti pari viiden punnan seteliä lahjoituslaatikkoon.
"Mistä aloitamme?"

Eli kurtisti hieman kulmiaan.
"Ehkä me olemme sivistymättömiä moukkia", hän totesi lopulta melkein pahoillaan. Sivistymättömiä moukkia, jotka eivät tienneet muusta kuin teatterista.
Hän kaivoi taskujaan ja lisäsi lahjoituskassaa parilla setelillä ennen kuin katsahti mietteliäänä ympärilleen.
"Tuntuuko sinusta enemmän 1200 vai 1700-luvulta?" hän kysyi, vetäen Aidan kainaloonsa.

"1700-luvulta", Aida vastasi kohottaen katseensa miehen kasvoihin ja kiersi kätensä Elin vyötärölle.
"Kerrotko minulle maalauksista?" hän kysyi jäänsiniset silmät hymystä siristyen. Elin kuvailemana mikä tahansa heräisi henkiin, varsinkin jos sepustus oli täyttä fantasiaa.

Eli nyökäytti päätään ja lähti johdattamaan naista ylös jylhiä kiviportaita. Hän pysähtyi ensimmäiselle tasanteelle, jonka poikki värikäs mosaiikki levittäytyi. Keskellä kuvaa oli jonkinlainen... valtaistuin, jonka ympärillä istui ja loikoi ihmishahmoja toogamaisiin vaatteisiin kietoutuneina. Pari hahmoa näytti roikkuvan pää alaspäin.
Elin kulmat kurtistuivat.
"... Mitä luulet, keitä he ovat?"

"Kerro sinä minulle", Aida vetosi nauraa kehräten ja silitti Elin selkää.
"Sinulla on enemmän kokemusta taiteesta kuin minulla." Haikea vihlaus pisti vatsaa. He olisivat voineet viettää aivan erilaisen päivän, jos hän olisi vain voinut ravistautua irti oudosta tunteesta.

Elin kulmat pysyivät kurtussa, kun hän tutki mosaiikkia.
"Tässä on ilmiselvästi ollut kyse juhlista. Tai pikemminkin niitä seuraavasta aamusta.", hän totesi, ja osoitti kuvan keskellä olevassa valtaistuimessa istuvaa kaksikkoa.
"Siinä on selvästi illan isäntäpari. Ja tällä kaverilla-"
Hän siirtyi osoittamaan hahmoa, joka roikkui ylösalaisin kuvan ylälaidassa.
"- on selvästi ollut hieman villi ilta. Tämä taas..."
Hän ei ehtinyt pidemmälle, kun innokas turistijoukko kietoutui heidän ympärilleen.

Aida hyrisi onnellisesta, hyväntuulisesta naurusta ja kurottui painamaan suudelman Elin leukaperälle.
"Olen varma, että taiteilijalla on ollut täsmälleen sama mielessä", hän nyökkäsi vakavana, silmäkulmat tuikkien ja puristui lähemmäs miehen kylkeä, kun turistit parveilivat lähemmäs.
"Tämä taas mitä?"

Olisikohan pitänyt ladata puhelimeen jokin sovellus, josta olisi nähnyt maalausten ja veistosten todelliset tarinat?
Ei kai sillä ollut niin väliä.
Eli odotti, että turistilauma oli päässyt kulkemaan heidän ohitseen ennen kuin jatkoi:
"Tämä kaksikko tässä-"
Hän osoitti vasemmassa reunassa, hieman valtaistuimen takana maassa rennosti istuskelevaa kaksikkoa.
"- on selvä pariskunta. Luulen, että he ovat saattaneet unohtua toistensa-"
Uusi, tällä kertaa päättäväisempi turistijoukko lähti kipuamaan ylös portaita.
"Pitäisikö jatkaa matkaa?"

"Kyllä, jatketaan", Aida kannusti silittäen Elin kylkeä takin alta. Oli melkein turhauttavaa, miten luontevaa yhdessäolo oli nyt. Miten Eli veti häntä puoleensa.
Miksi hän tunsi kylmän levottomuuden halvaannuttavan itsensä, jos he olisivat voineet olla oikeasti yhdessä?
"En tiennytkään, että sinussa piileksii tällainen taiteen asiantuntija", hän sanoi kiivetessään ylös portaita seuraavaan kerrokseen.

Silitys lähetti miellyttäviä väristyksiä pitkin kylkeä ja sai Elin hymyilemään.
Hän johdatti Aidan turistiryhmien perässä seuraavaan kerrokseen ja punasävyiseen keskushalliin, jota hallitsi suuri kattoikkuna - tai ainakin hän oletti sen olevan kattoikkuna.
"Minulla on monia hämmästyttäviä kykyjä", mies virnisti ja katsahti ympärilleen. Ryhmät näyttivät pysähtyneen tähän saliin, joten hän ohjasi Aidan oikealla olevasta tummapuisesta ovesta seuraavaan huoneeseen. He olivat tainneet päätyä... Välimerelle?

"Niinkö?" Aida kysyi silmät kissamaisesti siristyen. Hänen katseensa viipyi huomattavasti kauemmin Elissä kuin yhdessäkään seinällä olevista maalauksista. Ehkä hänen olisi pitänyt tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että välitti niin vähän suuresta ja tärkeästä taiteesta, mutta siitä oli aikaa, kun hän oli nähnyt Elin kasvotusten – ja huomenaamuna hän lähtisi takaisin Pariisiin.
"Sinun pitää ehdottomasti näyttää minulle joskus", hän kehräsi kuiskaten, kun kurottui varpailleen ja hipaisi huulillaan miehen korvaa.

Se kuulosti melkein...
Tavallisesti Eli olisi nauranut ja varastanut suudelman Aidan huulilta, mutta nyt hän huomasi epäröivänsä. Entä, jos se kuitenkin ahdistaisi Aidaa? Saisi naisen pakenemaan hänen luotaan?
Hän päätyi painamaan suukon tämän otsalle.
"Ehkä minun pitää tehdä niin joskus", hän myönsi, ja antoi katseensa harhailla maalausten rivissä.
"Katso. Sitruunoita!"

Kylmä levottomuus kosketti hänen vatsaansa. Normaalisti Eli olisi nauranut, flirttaillut takaisin, ehkä suudellut häntä – kunnolla.
Oliko hän rikkonut jotain pysyvästi? Ajatus kylmäsi häntä lisää.
"Vau", Aida vastasi ja katsahti hajamielisesti jälkipolville ikuistettua röykkiötä sitrushedelmiä.
"Jos sinä maalaisit taulun jälkipolville, mitä se esittäisi?"

Eli unohtui katselemaan sitruunoita melkein epäuskoisena.
"Luuletko, että ne ovat olleet jotenkin erityisen ainutlaatuisia sitrushedelmiä?" hän naurahti, pudistaen hieman päätään ennen kuin painoi kätensä Aidan selälle johdattaakseen tämän huoneen läpi. Seuraava huone näytti olevan omistettu maisemille.
Vihreähippuiset silmät siristyivät hieman.
"Sinua, tietenkin, prinsessa."

"Sinä imartelija", Aida vastasi takaisin, silmät kissamaisesta hymystä siristyen, vaikka levoton kylmyys viipyi nyt hänen vatsassaan.
Olisiko kaikki paremmin, jos hän olisi teeskennellyt kaiken olevan hyvin? Mitä jos kaikki olisikin ollut hyvin? Jos outo, kuristava tunne olisi kadonnut, kuten kaikki muukin paha olo.
"Mutta sinut olisi kieltämättä ihana ikuistaa. Voin teettää sinusta öljymaalauksen, kun täytät neljäkymmentä. Vai haluaisitko patsaan?"

Tuntui hyvältä nähdä Aidan hymyilevän.
Kysymys sai Elin hyrisemään naurusta. Hän kurtisti mietteliäänä kulmiaan, antaen katseensa vaeltaa maisematauluissa.
"Öljymaalauksen nelikymppisenä, patsaan viisikymppisenä?" hän ehdotti hyväntuulisesti, rutistaen Aidan kylkeensä.
"Vaikka sinusta tulisi kyllä huomattavasti viehättävämpi maalaus."

Aida nauroi kehräten, ravistellen kylmän tunteen kauemmas, ja kiersi kätensä Elin vyötärölle.
"Öljymaalaus nelikymppisenä, patsas viisikymppisenä – minä muistan tämän", hän lupasi ja kiipesi varpailleen painamaan suudelman miehen poskelle. Hän painoi nenänsä mietteliäänä vasten Elin kaulaa.
"Saisimmekohan pystyttää patsaan Trafalgar Squarelle?"

Eli kurtisti mietteliäänä kulmiaan.
"Luulisi sen onnistuvan. Ehkä, jos olen siihen mennessä tehnyt jotakin suurta."
Hän ei ollut aivan varma, kuinka suuria tekoja olisi tehtävä, jotta pääsisi Trafalgar Squarelle, mutta pakkohan sen oli olla mahdollista.
"Oh, Aida, voitko maalauttaa minulle sellaisen valkoisen, pyöreän kauluksen? Ne näyttävät aika arvovaltaisilta."
Seuraava huone sai hänet vaikenemaan hetkeksi. Mustat marmoripylväät kannattelivat lasista kupolia korkealla heidän päidensä yläpuolella.

"Eikö öljymaalauksissa istuta mallina?" Aida kysyi kohottaen katseensa ylös korkeuksiin, jossa keväinen taivas hehkui kupolin yllä.
"Voit pukeutua juuri niin arvovaltaisesti kuin haluat", hän lupasi ja soi valoisan hymyn heitä katsovalle ryhmälle.
"Haluaisitko viitankin?"

"Kyllä varmastikin", Eli epäili.
Se voisi tietenkin osoittautua pieneksi ongelmaksi, sillä paikoillaan istuminen ei ollut hänen vahvimpia puoliaan. Mutta ehkä siitä selvittäisiin...
Myös hän kohotti katseensa kupoliin, kiinnittämättä huomiota heitä hämmästeleviin ihmisiin.
"Totta kai... Aida, luuletko, että voisin saada samanlaiset vaatteet kuin King Georgella Hamiltonissa?"

"Tietenkin", Aida vastasi.
"Jos muutat mielesi ja haluaisit öljymaalauksen myöhäisenä kolmekymmentävuotislahjana, voit lainata varmastikin Davidin rooliasua", hän pohti silittäen Elin selkää. Turistit parveilivat heidän ympärillään, ja Aida loi hajamielisen katseen seinille ripustettuihin maalauksiin.
"Vaikka taidattekin olla melko eri kokoisia."

"Voin aina juhlistaa sitä, että olen ollut vuoden kolmekymmentä", Eli huomautti ja pyörähti ympäri lasikuvun alla, vetäen Aidaa mukaansa.
Hän laski katseensa naiseen ja kohotti toista kulmaansa.
"Tiedän, että David on kovin hentoinen minuun verrattuna, mutta ehkä asua voisi jotenkin muokata..."
Hänen katseensa osui tummahiuksiseen naiseen, mutta siirtyi nopeasti seinällä roikkuvaan maalaukseen.

"Se on ehdottomasti juhlistamisen arvoista, sinä salskea aikamies", Aida nauroi hyväntuulisesti kehräten ja pyörähti Elin mukana, kiepahtaen miehen käsivarren alta kesyttömät, kastanjanpunaiset hiukset nutturalta lopullisesti karaten.
"Tiedäthän, että sinä todella tulet saamaan öljymaalauksen itsestäsi-", hän aloitti, mutta kurtisti hämmentyneenä kulmiaan.
"Onko kaikki hyvin?"

"Hm?"
Elin katse palasi takaisin tummahiuksiseen naiseen, joka tällä hetkellä seisoi selin heihin päin. Tässä oli jotain äärimmäisen tuttua, ja hetken hän kuvitteli... Mutta ei, ei se tietenkään ollut Edith. Edithillä oli pitkät hiukset, ja ryhtikin oli aivan erilainen, Edith seisoi aina selkä ballerinamaisen suorana.
"On, totta kai. Luulin hetken-"
Tummahiuksinen nainen kääntyi ympäri ja Eli tunsi sydämensä jähmettyvän.
Se oli Edith.

"Mitä?" Aida kysyi työntäen kastanjanpunaisen, kesyttömän suortuvan korvansa taakse. Hän tutki vihreähippuisia silmiä, ennen kuin seurasi niiden katsetta olkansa yli.
Edith.
Kylmä, kuvottava syyllisyys sai salin keinahtamaan. Kaikki ne kerrat, kun hän vakuutti, ettei ollut viemässä Eliä, että Edith oli vainoharhainen hullu kuvitellessaan suhteensa olevan vaarassa. Ja tässä hän oli.

Eli räpäytti silmiään.
Edith ei näyttänyt omalta itseltään. Olemus oli jotenkin... lannistuneempi. Jo alkujaan pieni nainen näytti menettäneen painoa, ilme näytti melkein levottomalta.
Tavallisesti ihmisten kanssa niin luonteva mies jähmettyi täysin.
"Minä en..."
Voisiko hän mennä juttelemaan? Kysymään vointia? Edith ei näyttänyt olevan liikkeellä yksin, vaan kämppäkaverinsa seurassa.

Aida tuijotti hetken paikoilleen jähmettyneenä kuin ajovaloihin jäänyt villieläin. Sydän tuntui hakkaavan korvissa saakka. Hitaasti hän irrotti katseensa Edithistä ja käänsi sen Eliin.
"Oletko kunnossa?" hän kysyi hiljaa laskien kätensä miehen rinnalle.
"Haluatko mennä puhumaan hänelle? Vai kadota sivuovesta?"

Edith ei ollut vielä huomannut heitä. Vaaleanpunaiseen takkiin pukeutunut ystävä kosketti naisen käsivartta ja sai tämän siirtymään seuraavan taulun luo.
Elin sydäntä kylmäsi kipeästi, ja hän pudisti epätietoisena päätään.
"Minä..."
Hän pudisti uudestaan päätään ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan.
"Minä en... pitäisikö minun mennä? Puhumaan?"

Aida katsahti uudelleen Edithin suuntaan. Kuvotus tuntui saavan tilan keinumaan. Simon oli muuttunut aivan eri mieheksi, joka oli ollut. Eikä Edith näyttänyt samalta kuin ennen.
"Eli, minä en tiedä", hän vastasi neuvottomana.
"Haluatko?"

Eli räpäytti silmiään.
"Tietenkin haluan."
Totta kai hän halusi mennä puhumaan Edithille. Selvittää, kuinka tämä voi. Ja jos olisi mitään, mitä hän voisi tehdä auttaakseen.
Silti jalat tuntuivat lattiaan liimautuneilta.
"Mitä jos pahennan asioita?"

Sykkeessä tuntui kylmä, kipeä terä. Millainen ihminen tuhosi kaksi suhdetta?
"En tiedä", Aida vetosi ja pyyhkäisi sormet läpi kesyttömistä hiuksistaan.
"Sinä tunnet hänet paremmin kuin minä." Hän oli vain yrittänyt vakuuttaa murtunutta olentoa siitä, ettei ollut viemässä rakkautta pois tai valtaamassa paikkaa. Ennen kuin teki juuri niin.

Simon oli muuttunut eri ihmiseksi, mitä jos Edithille oli käynyt samoin? Jos hänen läsnäolonsa saisi ainoastaan pahaa aikaan?
Eli nielaisi ja katsahti taulun eteen pysähtynyttä naista uudelleen, mutta ohi vaeltava turistijoukko tuli hetkeksi tielle. Ja kun viimeinenkin turisti oli päässyt vaeltamaan ryhmänsä mukana seuraavaan saliin, Edith ystävineen oli siirtynyt lähemmäs, vain muutaman askeleen päähän.
Heidän katseensa kohtasivat, ja sekä Eli että Edith jähmettyivät hetkeksi.

Aida seurasi vierestä, kuinka Elin ja Edithin katseet kohtasivat ja tunsi levottoman viillon vatsassaan.
Kuinkakohan suhde oli päättynyt? Hän väisti askeleen taaksepäin ja kiersi toisen käsivarren ympärilleen neuvottomana. Olisiko hänen pitänyt astua väliin sovittelijaksi? Mutta tuntui väärältä rikkoa hetkeä Elin ja Edithin välillä.

Edith liikahti ensimmäisenä, räpäyttäen tummia silmiään.
"Oh", hän äännähti yllättyneenä, samalla kun vaaleahiuksinen ystävä siirtyi hänen vierelleen.
Edith räpäytti silmiään uudelleen ja yritti selvästi ryhdistäytyä, vaikka silmissä viipyikin onneton katse.
"Eli ja Aida. Hei. En odottanut tapaavani teitä täällä."
Eli vaihtoi painoa jalalta toiselle.
"Edith. Hei."

Aidan katse kiersi epätietoisena Elin kasvoista Edithiin.
"Hei Edith", hän vastasi ja juoksutti sormet läpi punaisista hiuksistaan, tietämättä mitä muuta tehdä niillä. Olisikohan hänen pitänyt jättää kaksikko rauhaan? Siirtyä hienotunteisesti sivummalle ja antaa näiden vaihtaa kuulumisia yksityisesti? Olisiko Eli onnettomampi, jos hän lähtisi?
"Mitä sinulle kuuluu?" Aida kysyi nostaen kasvoilleen valoisan hymyn.

Eli siirsi katseensa epätietoisena vaaleaan naiseen - Connieen - ja hätkähti tapaa, jolla lemmikinsinisen silmät siristyivät.
Connie oli hänelle vihainen.
Hän tyytyi nyökkäämään naiselle ennen kuin palautti katseensa takaisin Edithiin, joka oli vuorostaan painanut omansa lattiaan.
"Voi, hyvää vain", tämä vakuutti, ei kovinkaan uskottavasti.
"Meneehän teilläkin?"
Elistä tuntui, että sanat olivat kadonneet hänen ulottumattomiinsa.

Edith vaikutti musertuneen lopullisesti, ja Aida tunsi syyllisyyden polttelevan ihonsa alla. Millainen ihminen käyttäytyi näin?
Hänen katseensa vaelsi uudelleen entisen pariskunnan välillä. Hiljaisuus kysymyksen jälkeen tuntui venyvän luonnottoman pitkäksi.
"Totta kai", Aida vastasi loihtien ääneensä lämpöä ja pakottaen äänensävynsä rennoksi.
"Eli on saanut ihanan pääroolin uudessa tuotannossa."

Elin sydän oli särkyä kun hän joutui seuraamaan, kuinka Edith pakotti kasvoilleen hymyn, joka ei yltänyt silmiin saakka.
"Niinkö? Eli, olen hyvin onnellinen puolestasi."
Edith piti pienen tauon ja nielaisi, aivan kuin olisi yrittänyt koota itseään.
"Ja sinä esiinnyt nyt elokuvassa?"
Eli tunsi pakottavaa halua paeta paikalta, ja häpesi itseään syvästi sen vuoksi.

Aida katsahti Eliä silmäkulmastaan ja tunsi kipeän myötätunnon vihlaisun. Hän tarttui vaivihkaa miehen käteen ja puristi sitä hellästi, toivoen hänen lämpönsä voivan valua Eliin ja suojella miestä Edithin näkemisen tuskalta.
"Niin, kuvaan Anastasiaa Pariisissa", hän vastasi pitäen valoisan hymyn huulillaan.
"Toivon, että sinullakin menee hyvin, Edith?"

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   La Kesä 30, 2018 11:40 am

Eli vastasi puristukseen puristamalla vuorostaan Aidan kättä.
Edith räpäytti silmiään ja teki selvästi kaikkensa pitääkseen hymyn kasvoillaan.
"Olen varma, että siitä tulee aivan ihastuttava elokuva", hän vakuutti ja nyhersi samalla vaaleansinisen neulepaitansa hihaa.
Aidan kysymys sai naisen räpäyttämään silmiään uudelleen.
"Totta kai. Olen... olen pitänyt vähän lomaa."
Se sai Elin sydämen jättämään uuden kipeän lyönnin välistä.
"Ehdit siis vihdoin toteuttaa kaiken sen, mitä työkiireiltä et ehtinyt", hän huomautti, vaikka sanat tuntuivatkin tyhjiltä.

Aida vastasi Edithille hymyllä, joka antoi aidon lämmön viipyä kalpeissa, kissamaisesti siristyneissä silmissä. Sen sävyssä oli vain häivähdys haikeutta.
"Onneksi nyt on ihana aika lomailla", hän sanoi ja katsahti kohti lasikupolia, jonka yllä taivas sinertyi. Kesäiset lämpötilat lämmittäisivät Lontoota.
"Pariisissa on todella kaunista nyt. Täydellinen paikka spontaanille viikonloppulomalle."

Edith räpäytti taas silmiään.
"N-niin", hän myönsi, ja Eli näki selvästi, kuinka nainen yritti pitää itsensä koossa. Hän liikautti käsivarsiaan, toivoen hetken, että olisi voinut kietoa ne Edithin ympärille.
Mutta ehkei se olisi sopivaa.
Edith veti syvään, vaikkakin värisevästi henkeä.
"Olen pahoillani, olisi mukava vaihtaa paremmin kuulumisia, mutta täällä... täällä on vielä paljon nähtävää", hän vetosi ja käännähti ympäri, ystävä kannoillaan.
Eli räpäytti silmiään ja katsahti Aidaa melkein eksyneenä.

Aida soi Edithille viimeisen, lämpimän hymyn, tuntien sydämensä takovan kipeästi. Edith ei näyttänyt hyvältä.
Mitä jos hän olisi pysynyt poissa, niin kuin nainen oli pyytänyt? Olisiko Eli voinut olla onnellisempi Edithin kanssa?
Hän katsoi hetken levottoman naisten perään ja puristi Elin kättä.
"Mennään", hän kannusti pehmeästi suoden miehelle haikean hymyn ja veti tämän mukaansa kohti uloskäyntiä.

Eli vilkaisi vielä kerran Edithin suuntaan, mutta ystävätär oli jo luotsaamassa tätä seuraavaan saliin. Tai niin hän ainakin oletti, suuntavaisto tuntui kadonneen lopullisesti.
Onneksi Aidalla tuntui olevan käsitys siitä, minne he olivat menossa. Edelleen itsensä eksyneeksi tuntien hän lähti seuraamaan naista ihmisjoukkojen ohitse.
Tämä oli varmastikin hänen syytään.

Aida puristi Elin kättä laskeutuessaan varmoin askelin takaisin aulaan ja ulos päivänvalossa kylpeville kiviportaille. Trafalgar Squaren yli puhalsi keväisen kirpeä tuuli, joka teki hengittämisestä helpompaa.
"Oletko kunnossa?" Aida kysyi kääntyen miehen puoleen.

Eli melkein hätkähti yhtäkkistä kirkkautta, joka heitä ulkona tervehti - pitkän talven jälkeen oli joskus hämmästyttävää kohdata lämmöllään hyväilevä aurinko.
Hän veti syvään henkeä ja käänsi katseensa Aidaan.
"Totta kai olen", hän vakuutti, vilkaisten levottomana taidemuseon ovia kohti.
"En vain... ole varma, voiko Edithistä sanoa samaa."

"Tiedän", Aida vastasi vilpittömällä myötätunnolla ja silitti miehen käsivartta. Edithin näkeminen viipyi kuvottavana syyllisyytenä hänenkin vatsassaan. Sama tunne vainosi häntä aina kun hän ajatteli Simonia. Miestä, joka oli ollut lempeä, onnellinen ja täysin tyytyväinen itseensä ja elämäänsä.
"Haluatko puhua siitä?"

Eli vilkaisi ovea uudelleen ennen kuin puristi Aidan kättä ja lähti astelemaan... hän ei ollut oikeastaan täysin varma, mihin suuntaan. Pois.
"Onko se minun syytäni?"
Vihreähippuisissa silmissä viipyi melkein vauhko katse, kun hän katsahti Aidaa. Totta kai se oli hänen syytään. Että Edith oli niin rikki.

Aida punoi sormensa lohdullisina Elin käteen ja lähti johdattamaan miestä kiireettä kohti Haymarketin Pret A Mangeria. Trafalgar Square oli täynnä elämää, ja Aida pujotteli tottuneesti hitaasti vaeltavien turistien joukossa.
"Onko se minun syytäni, että Simon on millainen on?" hän kysyi takaisin. Totta kai se oli, mutta Eli oli vakuuttanut, ettei hän ollut paha ihminen. Eikö sama pätisi mieheen itseensä?
Mutta ehkä Edithin onnettomuus oli hänen syytään, ei Elin. Ehkä jos hän olisi vain pysynyt poissa, Eli ja Edith olisivat onnellisia – ja niin olisi Simonkin.

Hetkeksi Elin mieleen palasivat puheet patsaasta, jonka voisi pystyttää Trafalgar Squarelle. Yhtäkkiä siitä tuntui olevan kokonainen ihmisikä. Pienestä hetkestä, jonka aikana he olivat, tai ainakin hän oli, unohtaneet Simonin eivätkä vielä tietäneet Edithistä.
Hän käänsi katseensa Aidaan ja räpäytti vihreähippuisia silmiään.
"Ei, ei tietenkään ole", hän vakuutti ja pudisti päätään.
Mutta jollakin tavalla he olivat onnistuneet rikkomaan kaksi ihmistä vain, koska halusivat olla yhdessä.

Aida puristi Elin kättä.
"Joten miksi Edith olisi sinun syytäsi?" hän vetosi tutkien vihreähippuisia, kovin rakkaita silmiä. Hänen sydämensä löi kipeästi.
"Eli, sinä et ole tehnyt mitään väärää." Luoja tiesi, että Eli oli aina ollut perinpohjaisen hyvä olento, joka ei varmasti satuttaisi ketään tarkoituksella. Edith ei ollut miehen syytä.

Eli vilkaisi kenkiään ja kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Minun ei olisi ehkä pitänyt koskaan alkaa seurustella hänen kanssaan."
Jälkikäteen ajatellen se oli ollut hirvittävän epäreilua Edithin kannalta. Hän ei ollut koskaan lakannut rakastamasta Aidaa. Oli Edithkin ollut rakas, mutta eri tavalla.
"Olen rakastanut aina sinua."

Aida kiersi käsivartensa Elin vyötärölle ja halasi miestä heidän kävellessään.
"Niin minäkin sinua", hän vetosi. Eli oli kuin toinen puolisko hänen sielustaan.
"Eikä minunkaan olisi pitänyt koskaan mennä naimisiin Simonin kanssa, mutta emme voi muuttaa mennyttä." Elin tuska oli sietämätöntä todistaa, eikä Aida voinut kuin toivoa, että olisi jotenkin voinut lievittää sitä.
"Edith ei ole sinun syytäsi. Erot sattuvat aina."

Eli kietoi käsivartensa Aidan hartioiden ympärille.
Hän olisi halunnut muistuttaa, että tilanne oli ollut eri. Hän oli ollut heistä se, joka oli tehnyt jotakin hyvin typerää, ja aiheuttanut sillä huolta. Ei olisi ollut mikään ihme, vaikkei Aida olisi halunnut milloinkaan palata hänen kanssaan yhteen sellaisen jälkeen.
"Haluaisin käydä tapaamassa häntä", hän totesi hiljaa.
"Mutta en ole varma, pahentaisiko se vain tilannetta."

"Käy tapaamassa häntä", Aida kannusti silittäen Elin kylkeä. Hän ei nähnyt, että Elin tapaaminen voisi mitenkään pahentaa tilannetta. Miksi se tekisi niin? Varmasti Edith olisi onnellinen, että Elillä meni hyvin, ja miehen läsnäololla oli taipumusta tehdä mistä tahansa hetkestä hieman parempi.
Hän nojasi päänsä miestä vasten heidän pysähtyessään liikennevaloihin ja katsahti sitten Her Majestyn mahtipontista julkisivua kaihoten. Pitäisi hyödyntää aika, jona ei ollut itse esiintymässä, ja käydä katsomassa upeita esityksiä.
"Luuletko, että olisitte voineet olla onnellisia?" hän kysyi haikealla mietteliäisyydellä. Jos hän olisi pysynyt poissa.

Eli oli kuvitellut, että he olivat eronneet niin hyvässä yhteisymmärryksessä, kuin ylipäätään oli ollut mahdollista.
Selvästikin hän oli ollut väärässä.
Hänen olisi pitänyt tajuta varmistaa jo paljon aikaisemmin, että Edith todella oli kunnossa. Sen sijaan hän oli keskittynyt omaan elämäänsä, lentänyt Pariisiin ja ravannut harjoituksissa.
Juuri tällä hetkellä Eli oli hyvin pettynyt itseensä.
Aidan kysymys sai hänet hätkähtämään.
"Minä en tiedä", hän myönsi, pudistaen päätään.
"Luulen, että se olisi ollut Edithin kannalta hirvittävän epäreilua."

Aida loi Eliin myötätuntoisen katseen ja halasi miestä, ennen kuin seisahtui ruokaketjun punaisella kirjotun ikkunan taakse.
"Sinä et ole tehnyt mitään väärää", hän muistutti ja sipaisi hellästi Elin poskea.
"Erot ovat aina rumia ja kipeitä, mutta sinä et olisi voinut toimia paremmin. Olet hyvä mies."

Eli jäi tuijottamaan ikkunaa hämmentyneenä, niin kuin ei olisi aivan ymmärtänyt, kuinka se oli yhtäkkiä ilmestynyt heidän eteensä.
Oli varmastikin ollut kammottavan huono ajatus mennä museoon. Se ei ollut ainakaan parantanut heidän mielialaansa, niin kuin hän oli toivonut tapahtuvan.
"Haluaisin hänen vain olevan onnellinen."

"Minä tiedän, niin minäkin", Aida vastasi pehmeästi ja veti Elin halaukseen, kiertäen kätensä miehen vyötärölle ja halaten itsensä tämän rintaa vasten. Olisipa hän voinut toimia kilpenä Elin ja tuskan välissä, niin kuin joskus, kun synkkyys sai vallan miehestä.
"Sekä Edithin että Simonin. Mutta haluan uskoa, että he tulevat olemaan onnellisia."

Eli halasi Aidan hetkeksi tiukasti itseään vasten, haudaten kasvonsa kastanjanpunaisten hiusten joukkoon.
"Niin."
Olihan hänkin oppinut olemaan taas onnellinen sen jälkeen, kun Aida oli lähtenyt. Edith löytäisi vielä jonkun, jolle todella olisi tärkein asia maailmassa. Ja ehkä he voisivat olla vielä ystäviä.
Se taisi olla itsekkäästi toivottu.
Eli veti syvään henkeä ja suoristautui.
"Taisit puhua lounaasta?"

Aida hengitti syvään Elin tuttua tuoksua ja yritti ajaa musertavan syyllisyyden pois mielestään. Hän lähtisi aamulla Pariisiin. He voisivat viettää yhteisen päivänsä tekemällä jotain muuta kuin tuntemalla olonsa toivottoman kurjaksi.
Ei kai voinut olla väärin, että he olivat löytäneet toisensa jälleen? Miten rakkaus voisi olla väärin?
"Niin puhuin", Aida vastasi loihtien pisamaisille kasvoilleen hymyn ja talutti Elin sitten liikkeen kulman ympäri avaten miehelle oven. Hän viittasi kohti hyllyjä täynnä salaatteja, täytettyjä patonkeja, kolmioleipiä ja hedelmäsalaatteja.

Eli vaelsi sisään avatusta ovesta ja unohtui hetkeksi katselemaan hyllyjen sisältöä poissaolevana.
Hän epäili ymmärtävänsä, miltä Aidasta oli tuntunut, kun tämä oli pelännyt olevansa paha ihminen. Sillä sellaiseksi hän tunsi itsensä juuri nyt.
Hän räpäytti silmiään ja havahtui ajatuksistaan.
"Oh, mitä haluaisit syödä?"
Hymy oli palannut kasvoille, kun mies katsahti Aidaan.
"Minä tarjoan."

"Ei sinun tarvitse", Aida vastasi naurahtaen ja silitti Elin selkää, ennen kuin laski katseensa salaattivalikoimaan. Somiin pahvirasioihin pakatut, tuoreet ruoat tarjoilivat rikkaita makuyhdistelmiä, ja hän poimi lopulta värikkään välimerellisen kasvissalaatin käsiinsä.
"Mitä sinun tekee mieli?" hän kysyi luoden kysyvän katseen Eliin. Pieniin kuppeihin pakatut hedelmäsalaatit ja marjat olivat houkuttelevan näköisiä, mutta hän veikkasi tulevansa täyteen jo salaatista.

"Haluaisin", Eli vetosi, ja yritti keskittyä salaattien, leipien ja patonkien valikoimaan mielessään vellovien synkkien ajatusten sijaan.
"Sunnuntain kunniaksi."
Ja yhteisen päivän. Ennen kuin Aida taas lentäisi Pariisiin. Toistuisiko sama taas tämän palatessa?
Hän valikoi itselleen mozzarella, tomaatilla ja rucolalla täytetyn leivän ja katsahti Aidaa.
"Hedelmäsalaattia jälkiruuaksi? Voimme syödä puoliksi. Lupaan jättää sinulle parhaat hedelmät."

”Ota sinä vain itsellesi”, Aida lupasi haikeuden kätkevää hymyä silmissään ja otti askeleen kassaa kohti, mutta viittasi Eliä ottamaan jonkin hedelmäsalaateista hyllyltä.
”Antaisit minun tarjota”, hän vetosi sipaisten miehen käsivartta. Elin rahatilanne tuntui olevan aina kyseenalainen rahankäyttötottumusten ja näyttelijöiden epävakaiden tulojen tähden, ja Aida tarjosi mielellään missä saattoi nyt, kun hänen tilanteensa näytti häkellyttävän hyvältä elokuvan myötä.

Eli oli aikeissa väittää vastaan, mutta pudisti lopulta päätään naurahtaen.
"Jos se tekee sinut onnelliseksi, prinsessa", hän lupasi, ja valikoi itselleen hedelmäsalaatin - sellaisen, jossa oli varmuuden vuoksi myös Aidan lempihedelmiä, ihan vain siltä varalta, että tämä haluaisi joka tapauksessa vierailla kulholla.
Ehkä hän voisi suunnitella jotakin mukavaa Aidan paluuseen. Olisikohan silloin jo riittävän lämmin käydä piknikillä?

Aida osti heidän lounaansa ja ujuttautui sitten kahden liikemiehen valtaamaan pöytään, jossa kaksi tuoleista oli vapaana. Hän soi miehille valovoimaisen hymyn ja puristi sitten Elin kättä, ennen kuin avasi salaattinsa ja näykki sitä hajamielisenä.
"Millaisia suunnitelmia sinulla on ensi viikolle?" hän kysyi katsellen vihreähippuisia silmiä ja tunsi ikävän haikean vihlaisun vatsassaan. Mutta ehkä kaikki olisi kuten ennenkin, kun hän palaisi Lontooseen.

Eli hymyili yhtä leveästi siisteihin pukuihin pukeutuneille miehille ennen kuin kiinnitti huomionsa takaisin Aidaan. Taisi olla pelkästään sunnuntain ansiota, että heille ylipäätään riitti istumatilaa.
"Harjoituksia, lähinnä", Eli kääriessään leipäänsä esille pakkauksesta.
"Ensi sunnuntaina käymme Bastin vanhempien luona syömässä."
Ainakaan hän ei joutuisi viettämään sunnuntaitaan yksin.

Bast oli ollut todellinen siunaus Elin elämässä. Ajatus päivällisestä sai Aidan kalpeat silmät siristymään kissamaiseen hymyyn ja hän hipaisi miehen poskea, ennen kuin nosti poissaolevan haarukallisen ilmaan.
"Jos kuvauksiin tulee taukoja, Edison haluaa viedä minut Monacoon päivän tai kahden lomalle", hän sanoi antaen katseensa vaeltaa ikkunaan, jonka takana kiireiset lontoolaiset harppoivat eteenpäin.
"En ole käynyt siellä aikaisemmin."

Myös Elin katse hakeutui hetkeksi ikkunaan, mutta palasi sitten takaisin Aidaan.
"Monacoon?" hän toisi, loihtien kasvoilleen hymyn.
"Se olisi varmasti mahtavaa!"
Olisipa hän ollut tilanteessa, jossa viedä Aidaa lomille hetken mielijohteesta. Niin kuin oli vienyt Edithin ennen joulua.
Ilme yritti synketä väkisin.
"En taida tietää Monacosta paljoakaan."

”En minäkään”, Aida vastasi ja kohautti olkiaan pakottaen huolettoman hymyn viipymään huulillaan. Pikkuruinen valtio taisi olla rikkaiden ja etuoikeutettujen paratiisi Välimeren rannalla. Ainakin se näytti hyvin viehättävältä kuvissa.
”Toivottavasti seuraavat kaksi viikkoa ovat ihanat sinulle”, hän toivoi laskien haarukkansa alas.
”Ei enempää mustelmia, murtuneita luita tai katkenneita hampaita.”

Eli katsahti nolona pöydänpintaa.
"Minulta on kielletty kaikki vaaralliset lajit, niin kuin bumerangin heittely. Ja nyt, kun koreografia alkaa olla hallussa, ei ole varmaan vaaraa siitäkään, että saisin jonkun käden tai jalan naamaani."
Vaikka onnettomuuksia tietenkin sattui, sille ei mahtanut mitään.
"Luuletko, että Monacosta saa turistipaitoja?"

"Toivon niin", Aida vastasi ja ojensi kätensä pöydän yli sipaisemaan Elin hiuksia.
"Tuon sinulle sellaisen", hän lupasi ja siemaisi kivennäisvettä. Hänen pitäisi tuoda Elille enemmän tuliaisia. Mutta jotain vähemmän vaarallista kuin bumerangi, jonka oli todettu muuttuvan aseeksi miehen käsissä.
"Ehkä voimme mennä yhdessä jonnekin, kun saat lomasi."

Elin kasvoille kohosi ilahtunut hymy.
"Mahtavaa! Minulla alkaa olla aika hyvä kokoelma niitä. Vaikka vanhimmat ovatkin kai jo hieman liian kuluneita..."
Ne hän voisi aina lahjoittaa Aidalle yöpaidaksi, mikäli tämä halusi. Edith oli aina nukkunut mieluummin omassa yöpaidassaan, kuin vanhassa t-paidassa.
Hän kurotti vuorostaan sipaisemaan hiussuortuvan Aidan korvan taakse.
"Minne vain tahdot, prinsessa."

Aida suli hymyyn, joka siristi kalpeansiniset silmät kissamaisiksi viiruiksi, ja tunsi haikean vihlaisun ajatellessaan aamun lähtöä. Mikä häntä vaivasi?
Hän poimi vielä yhden haarukallisen salaatistaan, ennen kuin tuuppasi sen läheiseen roskakoriin.
"Montakohan päivää saisit vapaaksi", hän pohti juoksuttaen sormet läpi kesyttömistä hiuksistaan, "mutta olisi varmaan ihana käydä jossain, missä on lämmintä, aurinkoa ja mahdollisuus uida ja loikoilla rannalla ja vähän muutakin."

Eli kurtisti mietteliäänä.
"En ole varma, kuinka paljon minusta pidettäisiin, jos alkaisin kysellä heti lomaa", hän totesi, hyväntuulisen hymyn palatessa kasvoille.
"Mutta ehkä sitten, jos minusta tulee Tärkeä ja Menestynyt Tähti."
Ajatus sai hänet virnistämään huvittuneena. Kunhan show nyt joskus saataisiin todella edes pyörimään.
"Australia olisi upea kokea. Tiesitkö, että Elijah on jo surffannut Evien kanssa?"

"Sinä olet Tärkeä ja Menestynyt Tähti", Aida korjasi nauraen ja nousi jaloilleen käsivarsiaan kevyesti venyttäen.
"En tiennyt. Mutta Australia olisi varmasti hieno kokemus", hän sanoi suoristaen takkiaan. Kello ei ollut vielä paljoa. Oli naurettavaa, että ajatus kaksin pieneen asuntoon palaamisesta vihloi nyt levottomuudella. He eivät olleet koskaan vailla tekemistä jäädessään kaksin – ennen kuin hän oli rikkonut heidät edes ymmärtämättä miksi.
"Mitä jos menemme elokuviin?"

"Mmm, Elijah on mahtava. Evie epäili, että seuraavalla kerralla poika haluaa jo oman surffilautansa."
Eli tipautti tyhjät pakkauskääreet roskiin ja nousi itsekin seisomaan.
Aivan kuin he olisivat vältelleet kotiin palaamista, vaikka tavallisesti he eivät olisi malttaneet pysyä sieltä poissa.
Elokuviin.
"Mennään elokuviin", hän myöntyi ja löysi jälleen hymyn kasvoilleen painaessaan kätensä kevyesti Aidan selälle.
"Eletäänkö reunalla ja valitaan ensimmäinen alkava näytös?"

"Ehdottomasti", Aida vastasi hymyillen ja kurottui painamaan suudelman Elin poskelle, kun he astuivat ulos ja lähtivät kohti läheistä elokuvateatteria.
"Haluatko veikata mikä se tulee olemaan?" hän kysyi ja kiersi kätensä Elin vyötärölle heidän kävellessään. Sillä ei olisi väliä. He voisivat silti hivuttautua näkymättömiin salin takaosaan, kuten ennenkin, eivätkö? Jos elokuva olisi tylsä, unohtua suudelmiin ja lähettää sähköisiä väreitä pimeydessä, eikö?

Heidän astuessaan kadulle Eli kietoi käsivartensa paremmin Aidan vyötäisille ja veti tämän turvallisesti kylkeensä, painaen suukon kastanjanpunaisten hiusten joukkoon.
"Tähän aikaan sunnuntaina... Jotakin lapsiystävällistä, ehkä?" hän ehdotti, samalla kun yritti työntää pois ajatuksen siitä, että koko heidän päivänsä oli ollut täysin erilainen, kuin hän olisi kuvitellut.
Ehkei sillä ollut väliä. Vaihtelu oli hyvästä, eikö ollutkin?

"Ehkä", Aida myönsi ja silitti hajamielisesti miehen kylkeä. Huomenna hän lähtisi takaisin Pariisiin, ja kun hän palaisi takaisin kuun lopussa, kaikki olisi jälleen hyvin.
Outo, kamala, kylmä levottomuus olisi poissa ja he voisivat unohtaa tämän omituisen viikonlopun. Aida ravisti Simonin pois mielestään, kun astui sisään elokuvateatterin aulaan.
He valitsisivat ensimmäisen näytöksen ja kaikki olisi kuten ennenkin, kun he asettuisivat salin pimeyteen.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   La Kesä 30, 2018 11:41 am

Maanantai 7. toukokuuta 2018, ilta, Lontoo, Carlisle Place, St. James's Theatre

"Kolme minuuttia!"
Käytävältä kuuluva muistutus sai Elin käännähtämään ympäri sellaisella vauhdilla, että hän oli kävellä suoraan värikkäistä papereista koostuvaan kimppuun - joskin tarkempi vilkaisu paljasti, ettei kyse suinkaan ollut vain papereista, vaan niiden väliin oli sommiteltu suklaata ja makeisia riittämään kokonaiselle näyttelijöiden armeijalle.
Mitä ilmeisimmin se oli kuitenkin tarkoitettu hänelle. Tuntui edelleen hämmästyttävältä, että hänellä oli oma pukuhuone, olkoonkin, että pieni sellainen. Lattialle mahtui kyllä makaamaan pitkin pituuttaan, kädet pään taakse ojennettuna. Hän oli yrittänyt.
"Eli, kolme minuuttia!" kuului muistutus karamellikimpun takaa, kun mies nappasi kortin itselleen tarkastaakseen lähettäjän.
Aida. Tietenkin.
Epäuskoinen nauru pakeni Elin huulilta, ennen kuin hän sysäsi kortin paikoilleen ja vilkaisi vielä kerran kasvojaan peilistä. Tumma, taaksepäin kammattu peruukki ja siisti, valkoinen kauluspaita tummaan liiviin yhdistettynä tuntuivat muuttavan koko olemuksen, vaikka vihreähippuiset silmät tuikkivatkin tuttuina.
Oli aika häivyttää Eli ja astua Jekyllin ja Hyden kenkiin, tehdä tilaa kahdelle hyvin erilaiselle persoonallisuudelle. Astellessaan kapeaa käytävää kohti lavaa hän pyöräytti hartioitaan ja puhalsi ilmaa ulos keuhkoistaan. Kerran, toisen. Asettuessaan paikoilleen vanhanaikaisen sairaalasängyn vierelle - yrittäen olla tällä kertaa olla menettämättä pokkaansa nähdessään vuoteessa makaavan ensemblen jäsenen kasvot, ei ollut sopivaa virnistellä omalle sairaalle isälleen - hän oli jo siirtynyt viktoriaaniseen aikaan, savuiseen, synkkään Lontooseen.
Paksun esiripun toisella puolella valot himmenivät ja yleisön äänten tasainen pauhu hiipui. Verhon noustessa lava näytti hetken pimeältä, ennen kuin valokeila syttyi valaisemaan ensimmäistä tummiin pukeutunutta hahmoa. John Utterson, tohtori Jekyllin asianajaja ja ystävä, aloitti kertomuksen miehestä, joka halusi tehdä hyvää, mutta jonka hyvät aikeet syöksivät pimeyteen. Toinen, leveämpi valokeila syttyi valaisemaan lavan takaosaa, jossa tohtori Jekyll - ei enää Eli - hoivasi koomaan vajonnutta isäänsä.

Kun valot sammuivat, Aida tunsi heräävänsä eloon. Malttamaton sähkö väreili hänen ihollaan. Miten hän ikävöi teatteria, niin jännittäviä kuin elokuvan kuvaukset olivatkin. Neljäs harjoituspäivä Moulin Rougen tuotantoa varten oli jättänyt hurjan, onnellisen euforian virtaamaan hänen suoniinsa.
Hän oli odottanut Elin ensi-iltaa vähintään yhtä kuumeisesti kuin mies itse ja puristi nyt penkkinsä laitaa odottaen esiripun nousevan. Miten hän toivoi, että esitys olisi jymymenestys – hän tiesi, että se tulisi olemaan. Eli oli uskomaton. Aida veti terävästi henkeä ja puri alahuultaan, kun hän saattoi vihdoin nähdä Elin. Ei, tohtori Jekyllin.
David silitti Aidan selkää lämmin tuikahdus silmissään, ennen kuin käänsi huomionsa lavalle.

Ensimmäisessä näytöksessä läsnä oli vain kutsuvieraita, pääasiassa perhettä ja ystäviä, sekä sosiaalisessa mediassa pyörineiden kilpailujen voittajia. Ei siis periaatteessa minkäänlaisia paineita - tai ehkä juuri sen vuoksi kaikki halusivat, että ensi-ilta onnistuisi yli odotusten. Vielä takahuoneessa jännitys oli väreillyt Elin kehossa, mutta heti lavalla kaikki se unohtui.
Käsikirjoitustiimi oli ottanut rohkean linjan, tarinan mustavalkoisuutta oli taitettu hieman. Kamppailussa Jekyllin ja Hyden välillä ei ollut enää kyse niinkään hyvästä ja pahasta, vaan siitä, tuliko ihmisen toimia vain omien halujensa vai yhteisen hyvän ohjaamana. Reniew-version Hyde ei ollut pelkkä raaka eläin, vaan kuva miehestä, joka toimi täysin oman koodinsa mukaan, seurauksista välittämättä. Koko tarinakaareen oli tehty pieniä muokkauksia, mukaan oli tuotu harmaan eri sävyjä.
Ensimmäisen näytöksen viimeisessä kohtauksessa Hyde oli ottanut oikeuden omiin käsiinsä. Kävelykeppiin piilotettu terä upposi alaikäisiin sekaantuneen pastorin kylkeen ja lava katosi pimeyteen väliajan merkiksi.

Turvaesirippu laskeutui paikalleen ja valot syttyivät jälleen teatterisaliin. Teatterin siististi pukeutuneet työntekijät valvoivat ovilla, etteivät edes kutsuvieraat rikkoneet sääntöjä ja valokuvanneet kiellettyjä osia tuotannosta. Yksi työntekijöistä vaelsi käytävillä tarjottimen kanssa myymässä pieniä jäätelökippoja makeannälkäisille katsojille.
"Eli on uskomaton, eikö olekin?" Aida vetosi Davidille jäänsiniset silmät hehkuen ja juoksutti sormet läpi kesyttömistä, kastanjanpunaisista hiuksistaan. Hänen sydämensä ei lakannut hakkaamasta, sormet naputtivat kärsimättöminä penkin laitaa. Väliajat olivat tarpeen esiripun toisella puolen, mutta miten pitkältä se saattoi tuntua katsomossa.
"Kyllä on", David vastasi kumeasti naurahtaen ja veti Aidan kainaloonsa, painaen suudelman päälaelle. Eli todella oli uskomaton. Ehkä tämä voisi olla rooli, joka nostaisi Elin esiin.

Tarinan rakenteen kannalta väliaika taisi olla tärkeä, samoin kuin niiden katsojaparkojen, joiden oli syystä tai toisesta mahdoton istua paikoillaan koko shown ajan.
Näyttelijöille se tarjosi kuitenkin paitsi mahdollisuuden hetken hengähtämiseen, myös haasteen. Oli pidettävä energia yllä, sillä mikään ei pilannut tunnelmaa niin kuin lässähtäneesti aloitettu toinen näytös - varsinkin, kun tarinan kliimaksi lähestyi.
Päästessään pukuhuoneeseensa Eli tarkisti tottuneesti asunsa, varmisti, ettei kurittomia, vaaleita suortuvia ollut paennut peruukin alta ja että kaikki oli niin kuin piti. Hän vilkaisi karamellikimppua ja tunsi vastustamatonta halua pujahtaa hetkeksi yleisön puolelle, mutta stage manager olisi varmasti tappanut hänet.
Oli helpotus, kun käsky palata paikoilleen kävi.
Toinen näytös kuvasi tohtorin hidasta syöksykierrettä kohti väistämätöntä tuhoa. Se sai huipentumansa Confrontationissa, jossa Jekyll ja Hyde kamppailivat kehon hallinnasta - mikä tarkoitti sitä, että Eli esitti dueton itsensä kanssa. Kaksi eri hahmoa samaan aikaan lavalla.
Lopulta Jekyll ymmärsi, että Hyden oli kuoltava, ja syöksyi vapaaehtoisesti tuhoonsa pelastaakseen rakastamansa naisen.
Orkesterin viimeiset, mahtipontiset soinnut.
Lava vaipui pimeyteen.

Yleisö puhkesi aplodeihin. Aida oli pyrähtänyt jaloilleen ensimmäisten joukossa ja taputti hengitys takellellen, silmät kyynelistä sumeina. Sydän hakkasi hurjalla voimalla.
Eli oli upea. Hän oli niin ylpeä miehestä, että tunsi halkeavansa – Eli oli upea! Niin upea, että hänen oli vaikeaa hengittää. Eikä hän voinut pyyhkiä kyyneliä poskiltaan, sillä ei halunnut lakata taputtamasta.
David oli jaloillaan hänen vieressään, sai massiivisista käsistään kadehdittavan voiman. Aida kuitenkin tuijotti lavaa odottaen näyttelijöitä kumartamaan, odottaen näkevänsä Elin.

Ensimmäinen esitys oli ohi.
Ensimmäinen, kuukausien ajan valmisteltu esitys oli ohi. Kaikkien lykkäysten ja vastoinkäymisten jälkeen.
Kaikki oli sujunut hyvin, enemmän kuin hyvin, vaikka Lucyn näyttelijä olikin ollut päätyä lavalle limenvihreissä Crocs-kengissä vaihdettuaan korkeat koronsa tauon ajaksi mukavampiin jalkineisiin.
Yleisö taputti.
Eli tunsi sähköisen jännityksen väreilevän kehossaan odottaessaan vuoroaan palata viimeisenä lavalle vastaanottamaan aplodeja. Tuntui häkellyttävältä hölkätä rivistön keskelle kumartamaan, sydän hakkasi euforisesta onnesta melkein epätahtiin.

Aida tiesi sydämensä hakkaavan epätahtiin. Hän syttyi valovoimaiseen hymyyn Elin saapuessa lavalle ja hurrasi taputtaen villisti. Esitys oli uskomattoman hieno – ja Eli oli juuri niin upea kuin hän oli uskonut. Miten hän rakasti miestä.
David vislasi hänen vierellään kuuluvasti ja soi Aidalle tietävän hymyn, ennen kuin jatkoi aplodeja. Eli saisi todella olla ylpeä suorituksestaan.

Pienen hetken ajan Eli kuvitteli löytävänsä tutut jäänsiniset silmät yleisön joukosta. Jo pelkkä ajatus oli riittävä kohottamaan tutun virneen pisamaisille kasvoille.
Hitto, he olivat onnistuneet upeasti.
Viimeisten aplodien jälkeen Eli kiiruhti kohti pukuhuonettaan, vastaten häkeltyneenä halauksiin ja selkääntaputuksiin. Hän halusi riisua rooliasunsa nopeasti etsiäkseen ystävänsä käsiinsä.

David nauroi kumeasti katsellessaan Aidaa teatterin takaovella, Lontooseen laskeutuneessa yössä. He olivat asettuneet sivummalle, antaakseen ovelle kerääntyneen joukon onnitella näyttelijöitä ensiksi: David nojasi selkäänsä rennosti seinään, peukalot farkkujen taskuihin tuettuina ja Aida tanssahteli paikoillaan hänen vierellään, malttamatta pysyä paikallaan. Tanssijan tausta paistoi kauas hienovaraisistakin liikkeistä. Nainen ei tuntenut kylmää, vaikka oli vetänyt vain kevyen, mustan neuleen sähkönsinisen, liehuvahelmaisen mekkonsa päälle.
"Olen niin onnellinen hänen puolestaan", hän huokasi ja kiepahti ympäri tasapohjaisen ballerinan varassa. David vastasi hymyllä ja vilkaisi jalkansa viereen laskettua paperikassia, johon hän oli varannut pullon shampanjaa, onnittelukortin ja herttaisen viherkasvin pukuhuonetta varten.

Eli melkein häkeltyi astuessaan ulos takaovista muiden näyttelijöiden seurassa, omat vaaleanruskeat kiharat perukin jäljiltä villiintyneiksi pöyhittyinä. Hän ei ollut odottanut, että onnistelijoita olisi ollut niin valtavan paljon, puhumattakaan oikeista faneista, jotka olivat osallistuneet kilpailuihin päästäkseen näkemään uutuusmusikaalin ensimmäisten joukossa.
Hymy pysyi kasvoilla, kun hän signeerasi käsiohjelmia ja poseerasi kuvissa, ja sekosi hetkeksi täydellisesti sanoissaan tunnistaessaan muutaman fanin Les Misérablesin ajoilta. Jotka olivat tulleet katsomaan musikaalia ihan vain nähdäkseen hänet lavalla.
Silmät kiiltelivät liikutuksesta vielä silloinkin, kun hän viimein saattoi pujahtaa väkijoukon läpi ja etsiä katseellaan ystäviään.

Aida painoi käden sydämelleen katsellessaan Eliä ansaitun ihailun kohteena. Saattoiko todella olla niin onnellinen että se melkein sattui? Sydän lepatti kylkiluita vasten, ja hän suli valovoimaiseen hymyyn kohdatessaan Elin katseen.
David suoristautui seinän viereltä poimien lahjakassin mukaansa, kun Aida pyrähti liikkeelle. Väistäen väkijoukon laidalla norkoilevia ihailijoita Aida taittoi välimatkan heidän välillään ja heittäytyi ketterästi hajareisin Elin syliin, kiertäen kätensä miehen niskalle ja halaten tätä tiukasti, ennen kuin punoi sormensa vaaleanruskeisiin laineisiin ja painoi palavan, intohimoisen suudelman tämän huulille.

Välähdys kastanjanpunaista silmäkulmassa.
Eli kääntyi ja ehti kohdata jäänsinisten silmien katseen, käsivarret ojentuivat Aidaa kohti jo ennen kuin hän edes täysin tiedosti, että he liikkuivat toisiaan kohti. Hän kiepautti naisen ympäri ja vastasi suudelmaan täysin ympäröivän maailman unohtaneena.
Hymy säilyi kasvoilla, kun hän irrottautui suudelmasta.
"Me teimme sen!"

"Sinä olit uskomaton, aivan uskomaton!" Aida vetosi vilpittömänä tarttuen Elin kasvoihin ja painoi suudelmia pitkin miehen poskia ja otsaa.
"Aivan uskomaton!" Silmät olivat kyynelistä kosteat, kun hän kohtasi vihreähippuisten silmien katseen ja suki Elin hiuksia taakse, edelleen miehen sylissä viipyen. Puhelimien kamerat naksahtelivat heidän vierellään.
"Olen niin valtavan ylpeä sinusta ja niin onnellinen puolestasi. Niin hurjan onnellinen!"

Eli oli melko varma, ettei löytäisi oikeita sanoja kuvailemaan tunnetta, joka juuri nyt jylläsi hänen kehossaan. Hän oli niin uskomattoman ylpeä heistä kaikista. Kuukausien työ oli kantanut tänään hedelmää, niin hän ainakin vilpittömästi toivoi.
"En voi uskoa, että ensimmäinen esitys on nyt ohi. Se oli..."
Mahtavaa. Uskomatonta. Mihin sanaan sen kaiken olisi voinut tiivistää?
Hän painoi suudelman Aidan otsalle.

Aida nauroi hyväntuulisesti kehräten, ääni itkun kähentämänä ja halasi Eliä tiukasti, sydän kylkiluita vasten jyskyttäen.
"Olen niin valtavan ylpeä", hän vetosi painaen kasvonsa miehen kaulataipeeseen.
"Niin minäkin", Davidin syvä ääni liittyi keskusteluun ja mies laski kookkaan käden Elin selälle.
"Todella hieno suoritus", mies sanoi ojentaen Elille lahjuskassia meripihkaiset silmät lämpimästä hymystä siristyneinä.

Eli halasi Aidan tiukasti syliinsä. Juuri nyt hänkin oli aivan valtavan ylpeä. Itsestään. Heistä kaikista. Siitä, että ensimmäinen esitys oli onnistunut.
Hän käänsi katseensa Davidiin, hymyn muuttuessa häkeltyneeksi virnistykseksi.
"David, näitkö? Lauloin Confrontationissa molemmat rooli."
Tietenkin David oli nähnyt, ellei sitten ollut jostain syystä poistunut yleisöstä juuri sillä hetkellä. Hän oli vain niin pahuksen onnellinen.

"Kyllä näin", David nauroi kumeasti ja sulki sekä Elin että Aidan hetkeksi karhumaiseen, tiukkaan rutistukseen.
"Aivan mieletön veto sinulta", mies kehui vilpittömästi. Aida laski jalkansa maahan, vaikka ei irrottanutkaan halauksesta.
"Olet uskomaton", hän sanoi Elin paidan uumenista ja rutisti miestä tiukemmin.
"Se oli niin käsittämättömän hieno, etten voinut hengittää."

Vihreä dinosauruskin hymyili ylpeänä Elin paidan rintamuksesta, mustan, avoimen kauluspaidan alta.
Hän jätti toisen käsivartensa Aidan ympärille, halaten naisen tiukasti kiinni kylkeensä.
"Se oli ihan hiton upeaa", hän totesi, eikä tarkoittanut omaa esitystään vaan sitä tunnetta, joka hänet oli vallannut lavalla. Hiton upeaa ja hiton raskasta, kannatella ensi kertaa isompaa tuotantoa harteillaan.
Väsymys iskisi varmasti lekalla päähän sillä hetkellä, kun adrenaliini kuluisi pois.
"Olemme menossa juhlistamaan ensi-iltaa... Ehditkö mukaan, David?"

"Lasilliselle tai kahdelle", David lupasi taputtaen Elin selkää. Aida kurottui painamaan suudelman Elin poskelle ja kiersi käsivarren miehen vyötärölle.
"Teillä on todella syytä juhlia", mies sanoi. Cast varmasti haluaisikin juhlia keskenään, mutta hän voisi liittyä seuraan hetkeksi. Teatteriväki tuntui usein olevan yhtä, suurta perhettä, ainakin kun oli juhlista kyse.
"Minne päin suuntaamme?"

Eli ei ollut liian huolissaan siitä, että joku pahoittaisi mielensä ylimääräisistä vieraista. Kun otti huomioon, että yleisö koostui suurimmaksi osaksi perheestä ja ystävistä, saattoi vain olettaa, että jokainen toi mukanaan useamman avecin, eikö totta?
Elin kasvoilla häivähti hämmennys, ja hän kiepahti ympäri juuri sopivasti napatakseen kiinni Lucya esittävän Portian hihasta.
"Minne me olimmekaan menossa?"
Nainen pudisti naurahtaen päätään ja pyyhkäisi tummia kiharoitaan pois kauluksen alta.
"Piccadillyyn, Eli, siitä oli puhetta jo aiemmin... Lähtekää asemalla samaa matkaa, niin ette eksy?"

Aida nauroi hyväntuulisella käheydellä kehräten ja lähti Elin käsivarren alla kohti metroasemaa. Hän pyyhkäisi poskea hihaansa, sillä sanoinkuvaamaton onni Elin puolesta ja musikaalin puhutteleva tarina olivat liikuttaneet häntä niin perinpohjin, ettei hän ollut voida lakata itkemästä.
”Todella vaikuttava esitys”, David kehui vilpittömästi myös Portialle lähtiessään seuraamaan Elin ja Aidan rinnalla. Jos hän myöhästyisi viimeisestä junasta, hän löytäisi kyllä yösijan ystäviensä luota. Yksi lasillinen muuttui niin helposti keskusteluiksi, joissa ajantaju katosi tyystin.

Eli vei käden taskuunsa etsiäkseen turhaan nenäliinaa Aidalle tarjottavaksi, mutta Portia ehti hänen edelleen ja ojensi puhdasta paperia naiselle ennen kuin sujautti kätensä Elin toiseen käsipieleen.
"Eikö ollutkin?" nainen totesi, katsahtaessaan Davidia säteilevä hymy kasvoillaan.
"En olisi uskaltanut edes kuvitella, että onnistuisimme näin hyvin."
Tämä oli ollut hänellekin ensimmäinen kunnon lead-rooli, ilmeisesti roolituksessa oli päätetty ottaa harkittu riski. Tai sitten säästää palkkauksessa, kuka siitä meni takuuseen.

David myöntyi auliisti vastakysymykseen. Esitys oli ollut upea, ja mies toivoi, että musikaali nousisi hurjaan suosioon. Aivan liian moni upea tuotanto ei saanut ansaitsemaansa arvostusta ja huomiota.
Aida otti nenäliinan vastaan kiittäen käheällä naurulla ja pyyhki silmänalusiaan. Sydän lepatti edelleen kiivaana kylkiluita vasten.
"Missä ajattelitte viettää iltaa?" David kysyi.

Portia hymyili ja sujautti toisen käsivartensa Davidin käsivarren alle. Eivät he pitkään pystyisi kulkemaan yhtenä rintamana, mutta ensi-illan kunniaksi oli otettava hetkestäkin ilo irti. Tai jotakin sellaista.
"Piccadilly Instituteen. Nellyn ystävä on siellä töissä, paikka on aivan mahtava. Jos Lewis Carroll olisi suunnitellut yökerhon..."
Hän pudisti naurahtaen tummia kiharoitaan.
"Se on mahtava paikka", Elikin myönsi, halaten Aidan tiukemmin kylkeensä.
"Fredin syntymäpäivät taidettiin pitää siellä."

David laski kätensä käsikynkkäänsä pujottautuneelle kädelle ja soi naiselle lämpimän, meripihkaiset silmät siristävän hymyn. Lontoon syke ja pulssi tekivät hänen olonsa aina kotoisaksi.
"Kuulostaa siis ehdottomasti näkemisen arvoiselta", mies vastasi laskeutuessaan portaita metroon. Aida soi Elille hymyn ja työnsi nenäliinan käsilaukkuunsa heidän astuessaan metron kyytiin.

"Ehdottomasti. Pohdimme myös sitä paikkaa, jossa on valtava pallomeri, mutta matkaan olisi mennyt liian kauan", Portia hymisi.
"Pallomeri olisi ollut mahtava", Eli huomautti melkein pettyneenä. Mutta ehkä he voisivat mennä sinne seuraavalla kerralla? Tai jos joutuisivat myös sulkemaan Jekyllin ja Hyden, ei sitä koskaan tiennyt. Silloin ainakin voitaisiin kaivata pallomeren tuomaa rentoutusta.
Metrossa hän tarttui tottuneesti tankoon, pitäen toisen kätensä Aidan ympärille kietoutuneena.

Aida nojasi päänsä kevyesti Elin rintaa vasten ja soi kissamaisen hymyn heitä katselevalle seurueelle. Hän kallisti päätään taakse ja katsahti miehen kasvoja ylösalaisin.
"Mikä oli lempikohtauksesi?" hän kysyi kiertäen sormiaan metrotangon ympärille. Illan tuoma energia ja euforia sykkivät hänen suonissaan ja tekivät jaloista kevyet. Ehkä iltaan mahtuisi tanssi tai kaksi.

Eli naputti toista jalkaansa mietteliäänä metron lattiaa vasten.
"En ole varma, osaanko valita", hän myönsi, kulmat kevyesti kurtistuen. Koko show oli tuntunut aivan uskomattoman upealta. Tanssin osuutta oli lisätty, mikä sopi hänelle enemmän kuin hyvin.
"Confrontation oli aika hiton mahtava", hän vastasi hetken mietittyään.
"Jotakin sellaista, mitä en ole ennen tehnyt."

"Sinä olit siinä uskomaton", Aida vastasi nauraen ja kiepautti itsensä metrotangon ympäri vaunun ollessa väljempi illan käännyttyä yöksi.
"Aivan uskomaton." Muisto sai hänen sydämensä hakkaamaan kovempaa. Ehkä jotenkin hän löytäisi kadonneen osan itsestään, kun he palaisivat kotiin, ja kaikki voisi olla kuten ennenkin.
"Koko esitys oli upea. Onnea näin ikimuistoisesta ensi-illasta", hän vetosi kääntäen lämpimän katseensa Portiaan.

Hetkeksi Elin valtasi tunne, jota joku toinen olisi kai kuvaillut nostalgiaksi. Katsoessaan Aidan tanssahtelua metrovaunussa hän palasi ajatuksissaan Les Misérablesiin ja kotimatkoihin, jotka eivät kai olleet olleet tarkalleen ottaen yhteisiä, mutta jotka he olivat silti saaneet usein viettää yhdessä hänen saattaessaan naisen kotiin.
Hetket, joina he olivat unohtuneet tanssahtelemaan sateeseen.
Ajatus sai hänet kumartumaan painamaan suudelman Aidan huulille.
Portia nauroi ja pudisteli päätään.
"Menihän se mielettömän hyvin, vaikkei nyt mikään Hamilton olekaan - King, onnea Olivierista!"

David nauroi kumeasti ja kosketti Portian käsivartta.
"Kiitos – mutta tämä ilta on teille. Jekyll ja Hyde on mestariteos", mies vakuutti ja katsahti hymyillen nuorempia ystäviään. Aida oli punonut sormensa vaaleanruskeisiin laineisiin ja hymyili Elin huulia vasten, ennen kuin hamusi uuden suudelman ja näykkäsi miehen alahuulta.
"Tämä taitaa olla pysäkkimme", David keskeytti lempeällä huvittuneisuudella.

Eli oli unohtunut täysin hetkeen. Kiinnittämättä minkäänlaista huomiota siihen, mikä pysäkki oli juuri suhahtanut ohi hän kietoi toista käsivarttaan paremmin Aidan vyötärölle ja vastasi uuteen suudelmaan. Hetken ajan oli helppo olla muistamatta, ettei kaikki heidän välillään ollutkaan aivan niin kuin ennen.
Davidin ääni sai hänet havahtumaan ajatuksistaan ja suoristautumaan, häkeltynyt, virneensekainen hymy kasvoillaan.
"Sehän meni nopeasti."
Portia pyöräytti hyväntahtoisesti silmiään ja nykäisi Davidin mukanaan kohti ovia.

David seurasi Portiaa lämpimästi naurahtaen. Aida soi Elille kissamaisen hymyn ja näpäytti hellästi miehen nenänpäätä, ennen kuin pyrähti Davidin ja Portian perään. Kengät tuntuivat keveiltä ja huolettomilta. Hän toivoi, että olisi tuntenut itse samoin.
Pariisissa hän oli odottanut paluuta Elin luo, ikävöinyt miestä kipeästi. Mutta sen jälkeen, kun Simon... Hän ei tuntenut olevansa oma itsensä. Kuin jokin osa häntä olisi kadonnut ja ajatus ahdisti häntä sietämättömästi. Ja nyt jokin oli rikki heidän välillään. Heillä ei ollut koskaan ennen ollut vaikeuksia keksiä tekemistä jäädessään kaksin.

Tuntematta minkäänlaista häpeää Eli haki Aidan käden omaansa, risti heidän sormensa lomittain ja veti tämän mukaansa laiturille. Pian tuttu merkkiääni jo kaikuikin heidän selkiensä takaa ja metro jatkoi matkaansa.
Piccadilly Circuksen tutun monumentin näkeminen sai hänen silmänsä siristymään hymystä.
"Hoi, David, Aida lupasi minulle kruunupäisen patsaan Piccadillylle... Oliko se nelikymmenvuotislahjaksi?"
Hän kurtisti kevyesti kulmiaan ja vilkaisi Aidaa.
"Luuletko, että voisit lainata joskus kuningas Georgen rooliasua?"

David katsahti Eliä olkansa yli ja nauroi hyväntuulisella kumeudella.
"Kruunupäisen patsaan?" hän toisti ja katsahti Aidaa, joka vastasi valovoimaisella hymyllä.
"Se olisi kieltämättä aika mahtava nelikymmenvuotislahja. Hyvin sopiva sinulle – ja olet tervetullut lainaamaan rooliasuani. Ei kerrota puvustajille", mies lupasi. Kuka tiesi. Kun Aidasta ja Elistä oli kyse, kymmenen vuoden kuluttua Piccadillyllä voisi olla patsas Elistä.
"Portia, näytätkö tietä?"

"Kruunupäisen patsaan", Eli vakuutti ja vilkaisi Aidaa, vihreähippuiset silmät siristyen.
"Ja taisit luvata minulle myös maalauksen seinälle ripustettavaksi."
Hän käänsi katseensa takaisin Davidiin.
"Mahtavaa! Ehkä pitää vain ottaa tarpeeksi kuvia, kai niiden pohjalta voi tehdä patsaan..?"
Portia nauroi ja lähti johdattamaan heitä pitkin Shaftesbury Avenueta.
"Ovatko he aina tällaisia?" hän halusi tietää.

"Niin lupasin", Aida vastasi ja kurottui sulavasti varpailleen heidän kävellessään, jotta saattoi painaa suudelman Elin poskelle. Sen hän toteuttaisi varmasti – oikein komean öljyväriteoksen mahtipontisessa asussa ja kullatuissa kehyksissä. Kruunupäinen patsas Piccadillyllä tai Trafalgar Squarella voisi olla haastavampi toteuttaa, mutta hän ei ollut koskaan kaihtanut haasteita.
David katsahti olkansa yli.
"Luulen, että he ovat väsyneitä tänään", mies vastasi hymyä silmissään.

Portia katsahti kaksikkoa, joka asteli pari askelta heidän jäljessään.
"Sitä minäkin. Tämä on kovin kesyä."
Eli painoi katseensa kuin olisi ollut pahoillaan, muttei onnistunut pyyhkimään hymyä kasvoiltaan edes siksi hetkeksi, että olisi onnistunut esittämään uskottavasti katuvaa. Ehkä hän oli käyttänyt kaikki näyttelijänlahjansa loppuun antamalla kaikkensa ensi-illan kunniaksi lavalla.
Rakennus, jossa Piccadilly Institute sijaitsi, oli valaistu vihreän ja sinisen sävyisillä valoilla, jotka jo itsessään loivat lähes unenomaista tunnelmaa öiselle kadulle.

Aida luovi itsensä sisään monta erilaista huonetta sisäänsä kätkevään yökerhoon ja puristi Elin kättä. Leveäharteinen, kookas David tunsi itsensä liian suureksi pujottautuessaan ihmisten lomasta lähemmäs.
"Olemmeko menossa Liisan Ihmemaata muistuttavaan huoneeseen?" Aida kysyi kurottuen Elin korvanjuureen.

"Ei aavistustakaan", Eli kumartui vastaamaan, ja yritti tavoittaa katseellaan Portian. Nainen tuntui kuitenkin tietävän häntä paremmin, mihin he olivat menossa, joten hän nyökäytti päätään tätä kohti ilmaistakseen Aidalle, että oli parempi vain seurata. Portia oli sitä paitsi napannut Davidin taas käsipuoleensa, ja pitkä mies toimi erinomaisena maamerkkinä.
Kun lattia muuttui mustavalkoruudulliseksi ja seinille ilmestyi vinoon ripustettuja peilejä, Eli uskalsi veikata melko vahvasti, että juuri kyseiseen huoneeseen he olivat matkalla.

Lontoon yöllä oli aina ollut syke, joka veti Aidaa puoleensa. Hän toki rakasti myös aamuja ja toivoi joskus, ettei olisi tarvinnut unta laisinkaan.
"Onko koko cast paikalla?" hän kysyi Eliltä ja katseli Davidin selkää miehen seuratessa luottavaisesti Portian käsipuolessa. Aida oli melko varma, että mies unohtaisi ajatuksensa yhdestä lasillisesta pian.

Peileillä koristeltu käytävä leveni pian pitkänmalliseksi huoneeksi, joka toisti Liisa Ihmemaassa -kirjasta tuttua teemaa. Eli hipaisi ajatuksissaan suureksi pelikortiksi naamioitua hinnastoa baaritiskin vierellä ja riemastui suunnattomasti huomatessaan, että pöytien ääreen asetellut tuolit olivat kaikki eri mittasuhteissa. Hän bongasi ainakin yhden pikkuruisen tuolin, jolla korkeintaan pieni koira olisi voinut istua mukavasti, ja toisen, jonne olisi joutunut todella kipuamaan.
"Mmm, ainakaan kukaan ei ilmoittanut, ettei pääsisi paikalle", Eli vastasi hyvillään. Jopa Nelly, jota odotti kotona aviomies ja lapsi.
"Tahdotko juotavaa?"

"Totta kai!" Aida vastasi nauraen kehräten ja kosketti Elin käsivartta.
"Minä voin tarjota. Mitä haluaisit?" hän kysyi nojautuen tiskiä vasten katsellessaan samaa hinnastoa. Hän valitsi listalta kiehtovimman, mielikuvituksellisimman nimen siinä, missä David valitsi turvallisen viskin ja tarjoutui maksamaan koko seurueelle juomat samalla.
Aida katseli saamaansa, hehkuvan turkoosinvihreää juomaa uteliaisuudella ja siemaisi sitten uteliaana pillistä.
"Pitäisikö meidän istua?"

Eli tutki listaa hetken ja valitsi sitten 'Drink Me' -nimisen juoman. Hän riemastui vilpittömästi, kun hänen eteensä asetettiin siro, kuin suoraan kirjan maailmasta repäisty pullo, joka oli täynnä limenvihreää juomaa. Pullon kaulaan oli kiinnitetty narulla lappu, josta drinkki selvästikin oli saanut nimensä.
"Käyköhän minulle jotakin, jos juon tämän?" hän kysyi hyväntuulisesti ja kietoi toisen kätensä Aidan hartioille, lähtien johdattamaan tätä kohti yhteen työnnettyjen pöytien rykelmää, jonka ääressä suurin osa castista aveceineen jo istui. Portia teki samoin Davidille.

"Mielettömän hieno esitys", Aida kehui vilpittömästi ottaessaan paikan erikoisesti rakennetulta jakkaralta. Hänen sydämensä tuntui hakkaavan pelkälle muistolle ja herättävän euforiaa.
Miten upea Eli oli ollut. Hän katsahti miestä hymyillen lämpöä kalpeissa silmissään ja poimi mustan pillin huuliensa väliin.
"Kyllä, hatunnosto teille – mikä ikimuistoinen ensi-ilta", David liittyi puheeseen istuen alas ja viittasi tarjoilijaa tuomaan tarjottimellisen värikkäitä drinkkejä heidän pöytäänsä.
"Mukava tavata, olen David."

Eli istahti omalle tuolilleen Aidan viereen ja nauroi hyväntuulisesti tajutessaan, että pöytä ylsi häntä melkein kainaloihin. Tuolinjalat oli sahattu naurettavan lyhyiksi pöydän korkeuteen verrattuna.
"Ensi-illalle!" hän hihkaisi matalalta tuoliltaan ja kohotti pulloaan maljaksi. Kirpeänmakea juoma muistutti häntä mojitosta, yhdistettynä johonkin kiivimäiseen.
"Ja tässä on Aida", hän esitteli naisen, jonka ympärille käsivarren kietominen ei onnistunut aivan yhtä helposti näin matalalla istuen.

Aida soi seurueelle lasinsa yli silmät kissamaisesti siristävän hymyn ja sipaisi sormenpäillään Elin niskaa.
Se oli ollut yksi uskomaton ensi-ilta. Castin oli syytäkin juhlistaa onnistumista. Hän toivoi, että Moulin Rougen ensi-ilta sujuisi edes puoliksi yhtä hyvin, eikä hän esimerkiksi tippuisi keinusta päälleen.
"Emme ole tainneet tavata aikaisemmin", David totesi kysyvästi ja antoi katseensa kiertää seuruetta.

"Tuskin, mutta kuka nyt ei Kingiä tuntisi!" Portia naurahti pöydän toiselta puolelta kohottaen lasiaan.
"Ja Aida... Teit sitten siirtymän elokuvien puolelle?" nainen jatkoi, kääntäen tummalla rajatun katseensa Aidaan. Se, että West Endiltä noussut näyttelijä oli löytänyt tiensä Hollywoodiin, ei ollut jäänyt ainakaan häneltä huomaamatta.
Eli otti toisen siemauksen kirpeästi juomastaan samalla kun vei kätensä silittelemään Aidan niskaa. Hän ei ollut varma, olisiko pitänyt olla onnellinen siitä, että kuvaukset alkoivat olla ohi, vai pahoillaan siitä, että yksi unelma oli loppusuoralla.

David vastasi Portialle hymyllä ja painoi katseensa hetkeksi kullanväriseen viskiinsä. Oli totta, että moni West Endin tekijä tunsi hänen nimensä, mutta mies ei koskaan halunnut pitää sitä itsestäänselvyytenä ja mieluummin esitteli itsensä.
"Siltä näyttää", Aida vastasi kehräävällä naurahduksella.
"Tosin luulen, etten voi uskoa sitä itsekään, ennen kuin elokuva on teattereissa saakka. Olenko voinut nähdä sinut jossain aikaisemmin?"

"Anastasia on kyllä mielettömän ihana, kulutin oman videokasettini puhki silloin joskus yhdeksänkymmentäluvulla"; Portia nauroi hyväntuulisesti, pudistaen päätään niin että pehmeät kiharat keinahtivat puolelta toiselle.
"Olet ihan mielettömän onnekas!"
Eli otti kulauksen juomastaan, se tuntui muuttuvan kirpeämmäksi sitä mukaa, kun hän lähestyi pohjaa.
"Portia oli vuoden 2013 Rentissä Miminä", hän puuttui puheeseen, koska arvasi, että nainen itse kuittaisi kysymyksen vain toteamalla, ettei ollut tehnyt mitään merkittävää.
"Ja Catsissa Rumpleteazerina."

"Oh", Aida vastasi ja katsahti Portiaa kiinnostuneena. Hän oli toivonut hartaasti, että olisi ehtinyt näkemään Elin Catsissa, roolissa, jossa mies varmasti säkenöi aivan yhtä kirkkaasti kuin rooliasunsa. Kiireinen maailmankiertue oli kuitenkin pitänyt hänet poissa.
Aida ei mielellään muistellut, miten oli halunnut paeta sitä, kuinka paljon rakasti Eliä.
"Anastasia oli minunkin lempielokuvani." Oli suorastaan absurdia, että hän oli juuri viettänyt useamman kuukauden muuttuakseen Anastasiaksi valkokankaalle. Edisonin ystävyys teki siitä hieman todellisempaa.
"Luulen, että minun on aika lähteä. Kiitos kutsusta liittyä seuraanne ja uskomattomasta esityksestä", David sanoi suoristautuen tuoliltaan. Hän voisi ainakin yrittää ehtiä junaansa ja selviytyä kotiin yöksi.

Ilme, joka Elin kasvoille nousi, muistutti erehtymättömästi sellaista, jonka olisi voinut kuvitella kultaisen noutajan kasvoille, kun sen lempi-ihminen oli lähdössä käymään kaupassa.
"Nyt jo?" hän vetosi, mutta nousi itsekin matalasta tuolistaan kiertääkseen pöydän toiselle puolelle halaamaan Davidia.
"Oli mahtavaa, että pääsit katsomaan."
Ehkä avioliitossa eläminen velvoitti sellaiseen, ei voinut vain unohtua jonkun sohvalle nukkumaan illan venyttyä pitkäksi. Varsinkin, kun kotona odotti myös kaksi kissaa.

”Totta kai tulin katsomaan”, David nauroi kumeasti ja sulki Elin karhumaiseen halaukseen. Hän ei olisi halunnut jättää iltaa väliin mistään hyvästä. Vaikka hänen uransa alkutaipaleesta oli jo yli kaksikymmentä vuotta aikaa eikä hän ollut usein osallistunut täyden uuden shown tuotantoon, hän muisti jännityksen ja toivon, että yleisössä olisi edes yhdet rakkaat, hyväntahtoiset kasvot.
”Upea ensi-ilta, Eli.” Mies tarkasti, että puhelin ja avaimet olivat edelleen farkkujen taskuissa.
”Oli mukava tavata teidät”, hän sanoi vielä keinauttaen kättään, painoi suudelman hymyyn sulavan Aidan hiuksiin ja lähti sitten takaisin kohti Victorian asemaa.

Jos kaikki menisi niin kuin piti, Jekyll ja Hyde jatkaisi West Endillä ainakin syksyyn. Mutta sitä, saataisiinko yleisöä riittävästi liikkeelle, olisi turha surra juuri nyt, kun he vasta juhlistivat ensimmäistä näytöstään.
"Sano Caitlinille rakkaita terveisiä", Eli vetosi rutistaessaan Davidia tiukasti ennen kuin päästi miehen aloittamaan kotimatkan. Olisiko ollut outoa tarjota yöpaikkaa käytännössä tämän omalta sohvalta?
Palatessaan paikalleen Aidan vierelle hän varmisti, että paperikassi kasveineen oli turvallisesti paikoillaan tuolin vieressä. Ainakaan hän ei ollut unohtanut sitä metroon.
"Kiireinen mies", hän huokaisi.

Aida sipaisi hellästi Elin niskaa ja tyhjensi vihreänä hohtelevan juomansa ajatuksissaan. Hän työnsi ahdistuksen päättäväisesti mielestään ja halusi uskoa, että tyhjä, kylmä levottomuus olisi poissa, kun he pääsisivät kotiinsa Sohon sydämessä.
”Toivottavasti huominen esityksenne sujuu yhtä hienosti kuin ensimmäinen”, hän sanoi suoden seurueelle hymyn ja poimi Davidin tilaamalta tarjottimelta värikkään, korkeajalkaiseen lasiin kaadetun drinkin.
”Oletteko te työskennelleet yhdessä aikaisemmin?”

Eli joi loput hyvin kirpeäksi muuttuneesta juomastaan ja harkitsi hetken valikoivansa toisen värikkään drinkin tarjottimelta. Lopulta hän kuitenkin tyytyi vain veteen, seuraavana päivänä olisi kuitenkin työpäivä, vaikkakin teatterille tarvitsisikin valua vasta illasta.
"Suurin osa", hän vastasi Aidan kysymykseen, ja katsahti Portiaa, joka taisi tuntea suurimman osan castista. Seurasi kaaosta lähentelevä keskustelu siitä, kuka tunsi kenet ja mitä kautta - aivan yhtä kaoottinen kuin viikkoja sitten, kun he olivat vasta aloittelemassa uudella porukalla työskentelyä.
"Lyhyesti sanottuna, kyllä", Portia päätti keskustelun virnistäen.
"Joten, Aida, millaista on ollut päästä työskentelemään kameroiden edessä?"

Aida seurasi keskustelua hymyillen jäänsiniset silmät lämpiminä ja harkitsi hetken, olisiko ollut parasta poistua Davidin vanavedessä ja antaa Elille mahdollisuus juhlia yhdessä muun castin kanssa.
”Oh”, hän naurahti keskustelun kääntyessä häneen ja juoksutti sormet läpi kesyttömistä, punaisista hiuksista rannerenkaat helähtäen.
”Hyvin erilaista kuin teatterin lavalla. Mielenkiintoista, mutta en vaihtaisi teatteria. Oletteko te olleet töissä kameran edessä?”

Eli hipaisi hellästi Aidan niskaa sormenpäillään. Hän ei ollut ainoa, joka oli tuonut mukanaan avecin, eikä vielä ollut syytä jakaa pahimpia traumoja ainoastaan castin kesken.
"Portialla on takanaan yksi televisiorooli. Foylen sodassa", hän huomautti virnistäen, ja sai naisen huiskaisemaan kättään.
"Esitin ruumista! Sillä ei paljon kehuskella... Tarpeeksi istumista!"
Portia ponkaisi päättäväisesti seisomaan.
"Tuolla on mahtava jättituoli, josta tahdon valokuvia. Kuka tulee mukaan?"
Eli vilkaisi Aidaa, kysyvästi kulmaansa kohottaen.

Roolin kuvailu sai Aidan nauramaan onnellisena kehräten. Hänen oli pitänyt olla vain laulun ääni, sitten tanssitupla ja yhtäkkiä Anastasialla olivat myös hänen kasvonsa.
Mutta hän uskoisi sen vasta, kun elokuva tulisi teattereihin.
"Mennään vain", hän naurahti Elin ilmeelle, pöyhäisi miehen hiuksia ja lähti sitten sujuvasti tuoliltaan kiepahtaen Portian perään.
"Eli, ole hyvä", hän kannusti miestä heittäytymään valokuvamalliksi.

Eli pöyhäisi itsekin sormet läpi hiuksistaan ennen kuin seurasi naisia kohti valtavaa tuolia. Punaisella verhoiltu ja kullalla silattu nojatuoli toi hänen mieleensä valtaistuimen, ja ehkä niin oli tarkoituskin. Kokokin taisi olla sopivaa luokkaa erityisen kuninkaallisia takamuksia ajatellen.
"Kyytiin vain, Eli", Portiakin kannusti kaivaessaan puhelintaan esiin.
Virnistys kasvoillaan häivähtäen Eli ponkaisi vauhtia tuolin valtavien jalkojen väliin asetetusta poikkipuusta ja kiepautti itsensä ketterästi istumaan.
"Tämä olisi ollut kyllä sopivampi valtaistuin Davidille..."

Valtaistuin oli oikea sana. Aida jäi Portian taakse ja katseli Eliä silmät kissamaisesta hymystä siristyen.
”Pitäähän sinun harjoitella – tämä on erinomaista harjoitusta Trafalgar Squaren patsastasi varten.” Hän kallisti päätään ja tutkaili Eliä hetken miettien, kun ikuisti itsekin kuvan puhelimeensa. Hän ei ollut unohtanut puhelinta tai avaimia viikkoihin ja tunsi olonsa varsin ylpeäksi.
”Sinun olisi myös syytä miettiä, millaisen sommitelman haluaisit öljymaalaukseesi.”

"Totta."
Eli haki sopivan ylevän poseerauksen tuolilla, heitti jalkansa rennosti käsinojan yli ja ojentautui niin pitkäksi kuin saattoi yltääkseen nojaamaan kyynärpäätään toista käsinojaa vasten - mikä ei ollut kovinkaan helppoa niin leveällä istuimella.
Portia hyrisi naurusta ja nappasi muutaman kuvan.
"Aida mukaan", hän vetosi, ja Eli kiepahti takaisin istumaan, ojentaen käsiään auttaakseen Aidan vierelleen.

"Eikö valtaistuimilla yleensä istu yksi hallitsija?" Aida kysyi nauraen ja katseli miestä hetken, ennen kuin luovutti, tarttui Elin käsiin ja ponnisti ketterästi ylös tämän vierelle.
"Pitäisikö meidän hankkia sinulle tällainen?" hän ehdotti ja painoi suudelman Elin poskelle.
"Se olisi komea pukuhuoneessasi."

Eli kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Ehkä, yleensä. Mutta kyllä näin suuresta valtaistuimesta riittää kahdelle", hän vakuutti, kasvot uudelleen hymyyn sulaen. Hän veti Aidan seurakseen tuolille ja vetäytyi selkänojaa vasten, niin että naiselle jäi sopivasti tilaa hänen eteensä.
"Luulen, että se ei välttämättä mahtuisi. Ellen pyydä isompaa pukuhuonetta sitten, kun julkisuus nousee päähäni?"
Portia kohotti jälleen puhelintaan.
"Hymyä!"

"Sinun pitää tehdä niin", Aida kehräsi hyväntuulisena ja soi kameralle valoisan hymyn. Hän silitti Elin reittä ja pudottautui sitten takaisin jaloilleen antaen miehen pitää tuolin. Aikainen herätys harjoituksiin myöhäksi venyneen illan jälkeen hiipi lihaksiin väsymyksenä, mutta Aida hautasi sen päättäväisesti adrenaliinin alle.
"Taisin unohtaa juomani", hän sanoi ja pujotteli ihmisten lomasta takaisin heidän pöytäänsä kohti, minne hän oli jättänyt myös maallisen omaisuutensa.

Eli seurasi Aidan esimerkkiä ja pudottautui alas tuolista, päästääkseen Portian vuorostaan kipuamaan valtaistuimelle. Pian myös Nelly liittyi seuraan, ja kaksikon kannustamana myös Eli kipusi takaisin valtaistuimelle, jotta Jekyllin ja Hyden lead-kolmikosta saatiin ikuistettua muutama kuva, myös sosiaaliseen mediaan lähetettäväksi.
Tajutessaan Aidan joutuneen odottamaan Eli tunsi syyllisyyden vihlaisevan kipeänä, liukui alas valtaistuimelta tehdäkseen tilaa seuraavalle, ja suuntasi kohti puoliksi autioitunutta teatteriväen pöytää.

Hetken hän oli harkinnut tyhjentäisikö kesken jääneen juoman, mutta kallistui kerrankin vastuulliseen ajatteluun ja jätti vahtimatta olleen lasin koskematta. Sen sijaan hän vain poimi neuleen harteilleen ja laukun olalleen ja seurasi sivummalta hymyillen Elin ilonpitoa valtaistuimella.
Nähdessään miehen tulevan, Aida lähetti vielä viimeisen viestin Edisonille ja työnsi puhelimen huolettomasti laukkuunsa.
"Hei, saitko tarpeeksesi?" hän kysyi lämpöä silmissään ja vilkaisi tuolin suuntaan.

Elin vihreähippuiset silmät siristyivät hymystä, kun hän tavoitti Aidan katseen.
"Mmm, oli aika tehdä tilaa uudelle aikakaudelle", hän vastasi ja viittasi kohti valtaistuinta, joka oli jo uudelleenvalloitettu hänen jäljiltään.
"Joko haluaisit alkaa lähteä kotiin?"
Aidalla oli tainnut olla pitkä päivä. Niin tosin hänelläkin, varsinkin, kun edellisenä yönä uni oli jäänyt jännitykseltä vähäiseksi.

Aida hymyili ja hipaisi Elin nenänpäätä.
"Tämä on sinun iltasi", hän muistutti.
"Sinun kuuluu juhlistaa ensi-iltaasi ja juhlia muun castin kanssa." Näin upea ensi-ilta ansaitsikin juhlistusta, vaikka aamun pikkutunneille, jos siltä tuntui. Muisto sai hänen sykkeensä lepattamaan onnesta.

Eli vilkaisi kohti valtaistuinta, jonka ympärillä castin jäseniä vielä pyöri, ja sitten uudelleen Aidaa.
"Voimme hyvin lähteä, jos sinua väsyttää", hän huomautti, pyyhkäisten kastanjanpunaisen suortuvan naisen korvan taakse. Ilta ei näyttänyt olevan vielä loppumassa, siitäkään huolimatta, että huomenna olisi taas työpäivä.
"Johan tässä on ehditty juhlistaa."

"On", Aida nauroi kehräten ja kurottui painamaan suudelman miehen huulille.
"Mutta ansaitset juhlat! Annatko minulle anteeksi, jos lähden edeltä? Edison lähtee aamulla Yhdysvaltoihin ja minun pitää käydä hakemassa lahjani." Mies oli kertonut ostaneensa hänelle läksiäislahjan, ja Aida oli utelias.
"Pidä hauskaa ystäviesi kanssa ja nähdään kotona?" hän ehdotti, hipaisi vielä Elin nenänpäätä ja pyrähti sitten matkaan.

Aida puhui nykyään paljon Edisonista.
Häkellyttävän hetken ajan Eli tunsi olonsa... epämukavaksi. Melkein kuin olisi tehnyt mieli pyytää, ettei Aida lähtisi aivan vielä. Mutta ei niin sopinut tehdä. Oikeastaan hänen olisi pitänyt tarjoutua saattamaan nainen perille, ja palata ehkä sitten takaisin jatkamaan illanviettoa.
Ehkä Aida haluaisi viipyä Edisonin luona pidempäänkin.
"Nähdään", hän vastasi, katsoi hetken naisen perään ja palasi sitten muiden luo.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   La Kesä 30, 2018 11:42 am

Lontoo ei nukkunut täysin koskaan, mutta tähän aikaan yöstä tunnelma oli seesteinen. Metro oli hiljainen, kun Aida nojasi Piccadilly Linen tummansiniseen tolppaan, ja hän soi valoisan, silmät kissamaisesti siristävän hymyn vähille matkaseuralaisilleen. Yksi nukkui pää takakenossa ikkunaa vasten ja kuorsasi antaumuksella.
Aida havahtui siihen, että sama, tummanpuhuva hahmo kulki samaa reittiä kuin hän vasta hänen noustessaan High Street Kensingtonin portaita. Hetkeksi kylmä huoli kosketti hänen sydäntään, sillä vaikkei hän osannut selittää miksi, hänen seuralaisensa tuntui katselevan häntä. Täällä katu oli melkein autio lamppujen kellertävässä kajossa.
Hän halusi nauraa itselleen, kun seuraavan kerran olan yli katsoessaan hahmo oli kadonnut. Viimeistään Edisonin tuttu, lämmin halaus haihdutti alkukantaiselta tuntuvan pelon hänen mielestään, ja Aida olisi voinut unohtua viipymään kauemminkin, ellei kello olisi valunut lähemmäs aamua kuin iltaa. Edison vannotti, ettei hän avaisi muhkeaa, paperiin käärittyä, pehmeää pakettiaan, ennen kuin kotona, ja Aida kamppaili itsehillinnän kanssa palatessaan vilpoiselta tuntuvaan yöhön ja lähtiessään takaisin metroa kohti.
Tumma hahmo häivähti hänen silmäkulmassaan.
Mutta kun hän katsoi olkansa yli, se oli poissa. Katu oli tyhjä. Silti hän olisi voinut vannoa kuulevansa askelia takaansa, vaikka ei voinut nähdä ketään. Hän yritti syyttää itseään hölmöksi, mutta jäiset väreet kulkivat alas hänen niskaansa ja saivat sydämen hakkaamaan. Kuin joku olisi katsellut häntä varjoista.
Hän kiiruhti alas metron portaita, toisten askelten kaiku perässään ja tunsi hetkeksi sydämensä pysähtyvän nähdessään metrolaiturin olevan autio. Kukaan ei kuitenkaan liittynyt hänen seuraansa. Ja Aida ehti melkein vakuuttaa kuvitelleensa kaiken, ennen kuin näki tumman, tutun hahmon vilaukselta silmäkulmastaan vaihtaessaan metroa South Kensingtonin hiljaisella asemalla.
Seurasiko joku häntä?
Kun hän nousi Piccadilly Circuksen portaita takaisin kaupungin sydämeen, Aida oli varma, ettei vain kuvitellut samaa, kasvonsa lippalakin varjoon kätkenyttä miestä. Hän yritti työntää huolen mielestään, mutta nähdessään silmäkulmastaan miehen lähtevän perässään pitkin Shaftesbury Avenueta, Aida rutisti paketin syliinsä ja kiihdytti askeliaan.

Eli oli tuntenut huonon omantunnon pistoksen heti, kun oli päästänyt Aidan matkaan yksin. Hän oli jo harkinnut lähtevänsä sittenkin samaa matkaa, mutta oli lopulta kuitenkin jäänyt muun castin seuraan. Aidalla oli puhelin, kaikki menisi varmasti hyvin.
Silti huoli viipyi hänen seuranaan vielä silloinkin, kun hän halasi Portiaa ja Nellyä Piccadilly Instituten ovella päästääkseen naiset jatkamaan matkaa samaan suuntaan. Hän itse käännähti ympäri ja lähti harppomaan päättäväisesti kohti kotia.
Ei mennyt pitkään, kun hän jo erotti tutun hahmon edellään. Aida.
Illasta väsynyt ääni ei olisi ehkä kantanut niin pitkälle, joten nimen kutsumisen sijaan Eli pinkaisi juoksuun saavuttaakseen naisen.

Sinä vain kuvittelet, Aida syytti itseään. Silti hän tunsi sydämensä hakkaavan, kun hän erotti juoksuaskeleet takaansa. Tietenkään kukaan ei oikeasti seurannut häntä, tietenkään ei.
Hän pidensi askeliaan puristaen pakettia tiukemmin sylissään ja kääntyi terävästi autiolle, kapealle Rupert Streetille. Älä juokse, älä ole typerä, hän sätti itseään, mutta kun juoksuaskeleet kääntyivät hänen peräänsä, Aida oli pyrähtää juoksuun itsekin. Sen sijaan hän kuitenkin tarttui lujemmin käsilaukkunsa hihnaan ja kiepahti ympäri, kasvot kalpeina ja silmät palaen.
Hän oli törmätä takaansa tulevaan Eliin ja loikkasi säikähdyksestä, pudottaen pakettinsa.

Aivan kuin Aida olisi kiihdyttänyt askeleitaan.
Eli avasi suunsa huikatakseen naisen nimen, mutta hänen kurkustaan ei tosiaan kuulunut kummoistakaan ääntä. Olisi pitänyt muistaa varoa, kurkkua ei saanut rasittaa nyt liikaa.
Niinpä hän pidensi omia askeleitaan, saavutti Aidan jo melkein - ja sitten tämä yhtäkkiä käännähti ympäri.
Eli joutui ottamaan yllättyneen sivuaskeleen, ettei olisi jyrännyt naista alleen.
"Aida!"

Se todella oli Eli. Hetken Aida tuijotti miestä ja katsoi sitten ympärilleen, punaiset, tuulentuivertamat hiukset hulmahtaen, kalpeansiniset silmät vauhkoina. Mutta tummanpuhuvaa hahmoa ei näkynyt.
Tietenkään. Miksi kukaan olisi seurannut häntä?
"Hei", hän henkäisi kumartuen poimimaan pakettinsa, "anteeksi, en tajunnut, että se olit sinä." Aida lähti kohti heidän kotioveaan sydän edelleen lepattaen ja vilkaisi levottomana olkansa yli.
"Oliko teillä hauska ilta?"

Aida näytti hirvittävän säikähtäneeltä.
Eli räpäytti hämmentyneenä silmiään ja liikautti kättään koskettaakseen naisen käsivartta, mutta muutti viime hetkellä mieltään ja päätyi vain heilauttamaan sitä hämillään. Ehkä Aida ei halunnut tulla kosketetuksi juuri nyt.
Hitto.
"Anteeksi, anteeksi, en tarkoittanut säikäyttää", hän vetosi, ääni hieman käheänä. Hän oli kumartumassa poimimaan paketin, mutta Aida ehti edelle. Niinpä hän tyytyi vain sovittamaan askeleensa samaan tahtiin.
"Olen pahoillani."

Aida naurahti ja vilkaisi vielä olkansa yli, ennen kuin haki Elin käden omaansa. Ei tummanpuhuvaa hahmoa, ei lippalakkiin kätkettyjä kasvoja. Hyvänen aika, hänen mielikuvituksensa oli aivan liian levoton.
"Ei sinun tarvitse pahoitella mitään", hän vetosi ja rutisti paketin kainaloonsa, kun avasi heidän alaovensa. Hän tunsi voivansa hengittää hieman helpommin sen naksahtaessa lukkoon heidän takanaan.
"Onko kaikki hyvin?"

Elin olemus muistutti hieman koiranpentua, joka tajusi tehneensä jotakin väärää. Totta kai Aida oli säikähtänyt, kun hän oli mennyt ryntäilemään sillä tavalla, sen jälkeen, mitä Simonin kanssa oli tapahtunut...
Muisto kylmäsi niin, että teki melkein kipeää.
Oven sulkeuduttua Eli ojensi käsiään kohti naista, kutsuen tätä halaukseen.
"Onko sinulla?"

Aida soi miehelle hymyn ja kiersi käsivartensa hetkeksi Elin vyötärölle, hengittäen miehen tuttua tuoksua sisäänsä, ennen kuin lähti portaita kohti heidän asuntoaan.
"On, on", hän vakuutti ja halasi pakettia sylissään.
"Olen vain hölmö", hän nauroi itselleen ja pudisti päätään kesyttömät hiukset hulmahtaen, "joku kulki samaa reittiä kuin minä ja selvästi kuvittelin olevani jonkinlaisessa jännitysromaanissa."

Eli halasi Aidan hetkeksi tiukasti syliinsä ja painoi pehmeän suudelman kastanjanpunaisten hiusten joukkoon. Hän oli niin hirvittävän pahoillaan siitä, että oli aiheuttanut säikähdyksen. Portaissa hän sipaisi kevyesti naisen selkää sormenpäillään, kulmat kurtistuen.
"Seurasiko joku sinua?"
Eivätkö Aidan sanat tarkoittaneet sitä?

"Ei", Aida vastasi varmasti ja ravasi kevein askelin ylös ylimpään kerrokseen, missä saattoi päästää heidät sisään Davidin suloiseen, valoisaan yksiöön. Miksi kukaan seuraisi häntä?
"Se olisi hullua. Joku sattui vain kulkemaan samaa reittiä", hän sanoi, potkaisi kengät jalastaan pieneen eteiseen ja laski sitten paketin keittiötasolle vaeltaen peremmälle hämärään asuntoon, johon keittiötason valo loi pehmeän kajon.

Oliko?
Saatuaan roolin Anastasiasta Aida oli ollut enemmän esillä. Olisiko kyseessä voinut olla ujo fani, joka ei ollut uskaltanut pyytää nimikirjoitusta? Tai jotakin vielä pahempaa?
Ehkä Aida oli oikeassa, ehkä kyse oli ollut vain villiintyneestä mielikuvituksesta. Hänen olisi pitänyt lähteä saattamaan.
Eli nielaisi ja katsahti ympärilleen, katse osui pakettiin.
"Mitä Edison oli hankkinut sinulle?"

Aida oli kiertänyt käsivarret ympärilleen ja katseli yöhön avautuvia ikkunoita harmaan kulmasohvan takana. Vain villi mielikuvitus, ei mitään sen enempää.
"Oh", hän pyörähti ympäri, "en tiedä. Ehdin avata sen myöhemminkin." Hän astui lähemmäs ja hipaisi Elin nenänpäätä, jäänsiniset silmät kissamaiseen hymyyn siristyen.
"Ehtisimme juhlia vielä hetken sinua, tohtori."

Huoli oli pesiytynyt jonnekin vatsan seudulle, väänsi sitä kylmälle solmulle. Oliko kyse tosiaan siitä, että Aida oli vain kuvitellut kaiken? Mitä jos jotakin tapahtuisi? Heidän aikataulunsa olivat erilaiset, mutta voisiko hän saattaa naisen aamulla harjoituksiin?
Eli havahtui, kun Aida astui lähemmäs, ja kietoi käsivartensa kevyesti tämän ympärille.
"Niinkö ajattelet..?"

Ensi-ilta palasi elävänä hänen mieleensä. Pakahduttava ylpeys ja onni, joita hän tunsi miehen puolesta.
"Mm'hh", Aida kehräsi pehmeästi, sipaisi vaaleanruskeita laineita ja ponnisti sitten ketterästi hajareisin Elin syliin. Ehkä kaikki olisi jälleen, kuten ennenkin. He voisivat juhlistaa uskomatonta tohtoria ja unohtaa kaiken muun.
"Meidän pitäisi ehdottomasti juhlia."

Eli pujotti kätensä naisen reisien taakse tämän hypähtäessä hänen syliinsä.
"Mmm", hän äännähti myöntävästi, ja laski Aidan nojaamaan keittiötasoa vasten niin että saattoi vapauttaa toisen kätensä pyyhkäisemään kastanjanpunaisia hiuksia pois tieltä.
"Meillä on vielä shampanjaa..." hän mutisi, hipaistessaan nenänpäällään siroa kaulaa ennen kuin painoi huulensa sitä vasten. Hän oli melko varma, että oli laskenut paperisen kassin sohvapöydälle.

Huulten kosketus kaulalla sai Aidan sulkemaan silmänsä. Kaipaus vihlaisi melkein kipeästi. Hän punoi sormensa laineikkaisiin hiuksiin, juoksutti suortuvia niiden lomassa ja kiersi jalkansa Elin ympärille, vetäen miestä lähemmäs.
Kaikki olisi kuten ennenkin.
"Minä humallun sinusta", Aida kuiskasi takaisin ja hipaisi huulillaan Elin korvaa, antaen käsiensä sitten valua alas kyljille ja pujottautua paidan helman alle.

Luoja miten hän oli ikävöinyt Aidaa.
Eli melkein inhosi itseään joutuessaan myöntämään, kuinka luonnottomalta fyysinen ero oli tuntunut. Ei vain kehossa, vaan myös mielessä, joka oli aistinut, että jokin oli rikki heidän välillään. Ehkä kaikki voisi olla taas niin kuin ennen, ehkä Aida voisi hitaasti unohtaa sen, mitä Simonin kanssa oli tapahtunut?
Hän näykkäsi kaulan ihoa hellästi, samalla kun antoi käsiensä laskeutua sivelemään naisen lantiota.

Aida halusi tuntea näin – hän halusi ikävöidä Eliä, tuntea sähkön ihollaan, janota miehen ihon kosketusta. Näykkäisy oli saada hänet huokaamaan ääneen, ja hän tarttui miehen paidan helmaan, kiskoen sen malttamattomana pään yli. Sormet vaelsivat lämpimällä, paljastuneella iholla.
Hän ei halunnut myöntää itselleen, että kiirehti, koska pelkäsi kylmän, levottoman, kuvottaman tyhjyyden valtaavan hänet jälleen.

Hiukset, jotka olivat jo hetkeksi talttuneet, villiintyivät uudelleen paidan sähköisestä kosketuksesta. Enää Elin kehossa ei näkynyt mustelmia, koreografia oli hiottu niin lähelle täydellisyyttä, kuin se ylipäätään oli mahdollista. Ainakin ensi-illasta oli selvitty ilman onnettomuuksia.
Kun paita oli päätynyt lattialle, hän painautui jälleen lähemmäs ja tarttui vuorostaan Aidan mekon helmaan, alkaen hivuttaa sitä ylemmäs.

Yö tuntui viileältä iholla. Sähkönsininen mekko päätyi keittiönurkkauksen lattialle, valui puulla kuin elohopea. Hänellä oli ollut sama mekko yllään silloin, kun Les Miserables oli ollut ohi heidän osaltaan, hän oli vetänyt Elin suudelmaan ja Simon oli lyönyt Elin leuan sijoiltaan.
Aida kuljetti sormiaan Elin iholla, hyväili rintakehän lihaksia ja piirsi selkärangan kaarta vetäen miestä lähemmäs. Kaikki olisi kuten ennenkin, hän vannotti itseään. Juuri niin kuin ennenkin.

Eli hengitti syvään Aidan ihon tuoksua ennen kuin kohotti päänsä hamutakseen suudelmaa naisen huulilta.
"Minulla on ollut ikävä", hän vetosi huulia vasten, käheästi. Ikävä jo niin pitkään, ettei hän tuntunut edes muistavan, milloin se oli alkanut. Kun Aida oli lähtenyt Pariisiin? Kun kuvaukset olivat vieneet tämän mukanaan?
Muuta hän ei suostunut ajattelemaan.
Hän ujutti kätensä naisen selälle, riisumaan liivejä.

"Niin minullakin sinua", Aida vetosi takaisin. Se oli tuskallisen totta. Siitä tuntui olevan kokonainen elinikä, kun he olivat viimeksi vain olleet... He. Hän punoi sormensa laineikkaisiin hiuksiin ja vastasi suudelmaan sitä kiihkeämmin mitä selvemmin tunsi kuvottavan tyhjyyden hiipivän sisällään.
Se sai hänet kiirehtimään. Ehkä se vain katoaisi, jos he... Hän laski kätensä hiuksista alas miehen kylkiä ja ryhtyi avaamaan housuja levottomin sormin.

Jokin tuntui olevan vialla.
Jos he eivät olisi tunteneet toisiaan niin hyvin, jos Eli ei olisi oppinut lukemaan Aidaa niin taidokkaasti, hän olisi saattanut laittaa sen kaiken ikävän piikkiin.
Mutta Aida vaikutti levottomalta. Ehkä se johtui vain aiemmasta säikähdyksestä?
Eli irrottautui varovasti suudelmasta.
"Kaikki... hyvin?"

Ei, kaikki ei ollut hyvin. Ei tämän pitänyt mennä näin. Heidän piti vain riuhtoa vaatteet nälkäisinä pois toistensa päältä, lukkiutua sylikkäin ja unohtaa kaikki muu kuin se, miten jumalaiselta kosketus saattoi tuntua.
Miksi nyt ajatus siitä, että mies riisuisi hänen alushousunsa, sai hänet voimaan melkein pahoin? Mikä häntä oikein vaivasi? Aidan olisi tehnyt mieli karjua turhaumustaan. Kapeat hartiat painuivat lannistuneina ja hän nojasi otsansa Elin rintakehää vasten.
"Olen pahoillani."

Eli nielaisi ja katsahti onnettomana ympärilleen. Hän kurotti tarttumaan paitaansa, ja ojensi sitä Aidaa kohti, tiedostamatta täysin itsekään, miksi teki niin. Ehkä hän halusi suojella naista omalta katseeltaan, epämukavuudelta, jonka paljas iho saattoi herättää.
Ei sen olisi kuulunut mennä niin, ei heidän välillään.
"Rakas, ei se mitään", hän vetosi hiljaa.
"Ei mitään hätää."

Aida katsoi paitaa hetken hämillään, ennen kuin otti sen vastaan ja pujotti päänsä yli, kadoten sen sisään. Kamala, levoton tyhjyys velloi hänen vatsassaan, ja hän tunsi onnettomien, turhautuneiden kyynelien vaanivan silmissään. Miksi kaikki ei vain voinut olla, kuten ennenkin?
Hän tuijotti paidan helmaan painettuja käsiään, nostamatta raskaana miehen rintaa vasten nojaavaa päätään.
"Ehkä meidän pitäisi vain mennä nukkumaan."

Aida näytti niin pieneltä hänen paitansa sisässä.
Eli painoi nenänsä vasten kastanjanpunaisia hiuksia ja hengitti syvään tuttua tuoksua.
"Pitää varmaan käydä suihkussa", hän mutisi hiljaa. Kylmässä suihkussa. Jäisen kylmässä.
Huoli vihloi kipeänä ja sai hänen olonsa tuntumaan avuttomalta.
"Kyllä kaikki järjestyy. Mene vain edeltä nukkumaan."

Lohduttomuus tuntui mustalta aukolta, joka söi kaiken sisäänsä. Aida värisi kylmästä ja nosti päänsä, katsahtaen rakkaita, vihreähippuisia silmiä onnettomana. Mikä häntä vaivasi? Miksi hän kuuli vyön kilahduksen, avautuvan vetoketjun ja voi pahoin?
Hän hipaisi Elin poskea ja sitten nenänpäätä melkein haikeana.
"Etkö tulisi kanssani?" hän vetosi, haluamatta jäädä yksin yöhön.

Eli harkitsi asiaa hetken, keskittyen hengittämään rauhallisesti. Sitten hän painoi suukon Aidan otsalle. Lempeän, pehmeän, sellaisen suukon, joka ei vaatinut.
"Mennään nukkumaan."
Aiemmin hän oli voinut toivoa, että uni olisi ratkaissut kaiken. Nyt oli kulunut jo monta, monta yötä, ja jokin heidän välillään oli silti rikki. Ei, ei vain heidän välillään. Jokin Aidassa oli rikki.
Hän otti askeleen taaksepäin, päästääkseen naisen alas keittiötasolta.

Aida soi Elille puolittaisen, haikean hymyn ja pudottautui jaloilleen. Lattia tuntui kylmältä paljaiden varpaiden alla. Hän tarttui miehen käteen ja veti tämän perässään pimeän olohuoneen poikki ja ylös parven valkopuisia portaita.
"Olen niin pahoillani", hän kuiskasi, vaikka Eli kuinka sanoi, ettei hänen tarvinnut olla. Hän oli silti.
"En tiedä, mikä minussa on vikana."

Eli seurasi Aidaa portaikkoon. Parvelle, suojaisaan pesään, joka oli vain heidän. Vääryydet eivät olleet yltäneet sinne saakka.
"Älä pyydä anteeksi", hän vetosi onnettomana. Ei ollut mitään syytä. Ei yhtään mitään.
"Ei se ole sinun syysi."

Mutta Aida oli niin kovin pahoillaan. Hän istahti kaupungin himmeässä hämyssä kylpevälle sängylle ja katsahti Eliä onnettomana, kutsuen miestä viereensä.
"Minä haluan sinua. Minä haluan sinua niin valtavan paljon", hän vetosi ahdistuneena ja juoksutti sormet läpi kesyttömistä hiuksistaan.
"En ymmärrä, miksi en voi vain..."

Eli istahti Aidan vierelle ja etsi tämän käden omaansa, punoi heidän sormensa lomittain ja puristi hellästi. Hän tutki naisen profiilia lähestyvän aamun hämyisässä valossa.
"Minäkin haluan sinua", hän myönsi hiljaa.
"Mutta ei se ole sinun vikasi. Sinussa ei ole mitään vikaa."

Aida katseli yhteenliitettyjä käsiä hartiat lysyssä ja tunsi olonsa neuvottomaksi. Mitä hän voisi tehdä? Voisivatko he vain tehdä sen ja ehkä kaikki palautuisi ennalleen?
"Mutta on", Aida vetosi.
"Tuntuu kuin... Osa minua olisi kadonnut enkä tiedä, mitä tehdä."

Eli laski katseensa heidän käsiinsä.
"Mutta se ei ole jotakin, mitä sinun on pyydettävä anteeksi", hän vetosi, silittäen Aidan kämmenselkää peukalollaan. Ainakin hän saattoi vielä koskettaa naista ilman, että tämä kavahti pois hänen luotaan.
"Onko se... Vieläkö se, mitä Simonin kanssa tapahtui..."
Hän kurtisti kulmiaan, yrittäen muotoilla selkeää kysymystä.

Aida nojasi päänsä Elin olkapäätä vasten ja inhosi kylmää tyhjyyttä sisällään.
"En tiedä", hän sanoi punertavat kulmat kurtistuen. Hän oli aina ollut parempi pakenemaan ja unohtamaan tunteensa kuin kohtaamaan ne.
"Ehkä? Mutta ei... Ei se, mitä hän teki. Jokin vain... En tiedä, miten pukea se sanoiksi. Niin kuin olisin ollut näkymätön, tiedätkö?" Hänellä ei ollut ollut väliä ja jokin ajatuksessa tuntui vaivaavan häntä, muuttavan hänen sisuksensa jääksi.

Eli jatkoi Aidan kämmenselän silittelyä, kun ei muutakaan osannut.
Hän ei voinut väittää tietävänsä, mitä nainen tarkoitti, mutta nyökäytti silti päätään. Pikemminkin ilmaistakseen, että kuunteli kyllä. Halusi ymmärtää.
"Oletko ajatellut, että voisit käydä puhumassa siitä jollekulle?" hän ehdotti varovasti.

Aida katseli heidän käsiään ja kohautti onnettomana olkaansa, suoristautuen.
"Kai minun täytyy", hän sanoi hartiat painuen. Hän ei ollut koskaan elämässään joutunut terapeutin puheille, ei vaikka sitä oli suositeltu useampaan kertaan vuosien varrella.
"Ehkä meidän pitäisi vain käydä nukkumaan?" Aida ehdotti juoksuttaen sormet läpi hiuksistaan ja siirtyi sängylle, nykien huolettomasti pedattua peittoa pois altaan.

Eli vilkaisi Aidan kasvoja.
"Ei se ole ollenkaan ikävää", hän vakuutti, ja puristi naisen kättä lohduttavasti. Ehkä asioiden puiminen auttaisi avaamaan tapahtumasta syntyneen solmun. Niin kuin se oli auttanut häntä pääsemään yli synkästä vuodestaan.
Hän painoi suukon Aidan hiusten joukkoon.
"Käydään nukkumaan."

Ajantaju tuntui katoavan. Aida makasi kyljelleen käpertyneenä ja tuijotti mitään näkemättä parven kaidetta ja sen takana aukeavaa, pimeää, hiljaista olohuonetta. Uni kartti häntä sinnikkäästi ja levottomat ajatukset velloivat hänen sisällään, mikä teki paikallaan makaamisesta melkein sietämätöntä.
Aida ei ollut varma, paljonko kello oli, kun nousi ääneti ylös ja tassutti paljain varpain alakertaan, missä saattoi seisahtua katselemaan ikkunasta öistä Lontoota, tai ainakin sitä hiljaista kadunpätkää, joka ikkunasta näkyi, käsivarret ympärilleen kierrettynä. Hän vaelsi ympyrän olohuoneessa ja huomasi silmäkulmastaan keittiötasolle unohtamansa paketin.
Se sai lapsenomaisen innon tuikahduksen heräämään ahdistuksen alta, ja Aida hiipi keittiöön yrittäen avata rapisevan paketin niin hiljaa kuin mahdollista. Yönsininen, kaunis ja lohdullisen tuttu kangas oli saada kyynelet tulvahtamaan hänen silmiinsä.
Anastasian mekko.

Eli oli kuvitellut, ettei varmasti saisi unta adrenaliinin vielä jyllätessä suonissaan, mutta toisin oli käynyt. Hän oli nukahtanut lähes heti, kun oli painanut päänsä tyynyyn ja kietonut käsivartensa Aidan ympärille.
Herätessään hän oli yksin.
Kylmä levottomuus sydämen paikalla jyskyttäen hän nousi ylös ja asteli parven reunalle.
Aida.
Eli siirtyi portaisiin ja laskeutui varovasti alas.

Yönsininen kangas aaltoili hänen jalkojensa yli ja kimalsi tuskin nähtävästi keittiön yksinäisen, pehmeän lampun valossa. Paperi oli pudonnut huolimattomasti lattialle. Aida oli hypähtänyt istumaan keittiötasolle Elin t-paidassa ja halasi Anastasian oopperan portailla käyttämää mekkoa tiukasti rintaansa vasten, nenä kankaaseen painettuna. Hän oli melkein varma, että erotti oman hajuvetensä tuoksun siinä.
Ikävä vihloi syvältä, mutta Aida ei voinut olla hymyilemättä, sillä muistot Pariisista olivat kuin puhdasta onnea suoraan suoneen.

Hetkessä oli jotakin niin intiimiä, että hetken ajan Eli harkitsi palaavansa takaisin parvelle ja jatkavansa unia - tai ainakin teeskentelevänsä nukkuvaa, antaakseen Aidalle oman rauhan.
Hän seisahtui portaiden alapäähän ja tutki hetken naista melkein huolestunut ilme kasvoillaan. Juuri nyt tämä näytti onnellisemmalta, ei ahdistuneelta niin kuin heidän käydessään nukkumaan.
"... Onko se Anastasian puku?"
Se sama sininen, jossa hän oli saanut katsella Aidaa kuvauksissa.

Elin ääni havahdutti Aidan takaisin nykyhetkeen ja sai naisen kohottamaan päänsä hätkähtäen. Hän suli haikeaan hymyyn ja rutisti mekkoa rintaansa vasten.
"On", hän sanoi naurahtaen käheästi ja pyyhkäisi silmäkulmaansa. Puvun piteleminen tuntui tekevän hänen toteutuneesta unelmastaan todellista. Useamman kuukauden hän oli saanut olla Anastasia.
"En voi uskoa, että Edison on antanut sen minulle."

Se oli uskomattoman hieno lahja.
Ja Elin olisi pitänyt olla iloinen Aidan puolesta. Hän olikin. Mutta pieni, vastenmielinen ääni muistutti, että hän ei ollut onnistunut saamaan hymyä palaamaan naisen kasvoille, ei ollut onnistunut haihduttamaan ahdistusta.
Hän pakotti tunteen tiehensä ja asteli lähemmäs, hymyillen.
"Aika hiton hieno lahja."

Aida painoi katseensa takaisin yönsiniseen kankaaseen ja silitti sitä hellästi sormillaan.
"Niin on", hän myönsi. Se oli hänen unelmansa hänen käsissään. Hän oli seissyt Pariisin oopperan portailla ja elänyt hetken, jota oli rakastanut pikkutytöstä ja jonka oli melkein kuluttanut puhki videonauhastaan.
Aida keräsi puvun varovasti syliinsä ja soi Elille hymyn. Hän ojensi kätensä kutsuen miestä lähemmäs.
"Herätinkö sinut? Tohtorin pitäisi saada riittävästi unta."

Olisikohan Edison osannut valita paremmin sanat, joilla lohduttaa tuskaista Aidaa? Sanat, jotka eivät olisi johtaneet siihen, että he menivät nukkumaan ja saattoivat vain toivoa, että aamulla kaikki olisi paremmin.
Oli varmasti väärin tuntea näin.
Eli pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan ja haki leveämpää hymyä kasvoilleen.
"Ei, heräsin muuten vain... Tahtoisitko nukkua vielä hetken?"

"Paljonko kello on?" Aida kysyi havahtuen ajan olemassaoloon ja vilkaisi ikkunoiden suuntaan. Hän pudottautui jaloilleen keittiötasolta, viikkasi mekon käsivarrelleen ja astui lähemmäs.
"Sinä ainakin tarvitset vielä unta", hän vetosi ojentaen Elille vapaan kätensä ja taluttaakseen miehen takaisin parvelle. Hän pujotti iltapuvun huolellisesti henkariin ja asetti sen vaatteidensa sekaan valkopuiseen vaatekaappiin. Se näytti kuuluvan aivan toiseen maailmaan.

"Um..."
Eli katsahti avuttomana ympärilleen yrittäessään muistella, mihin oli jättänyt puhelimensa, tai mistä hän vaihtoehtoisesti voisi tarkistaa ajan.
"Aikaista?" hän ehdotti lopulta, kääntäen katseensa takaisin Aidaan. Hän seurasi naista ja unohtui katselemaan hetkeksi puvun sinistä kangasta.
"Sinun pitäisi päästä käyttämään tuota vielä."

"Ehkä pääsen", Aida vastasi hipaisten vielä pukua hellästi ennen kuin sulki kaapin oven ja kiipesi takaisin sängylle.
"Edison ilmoitti ottavansa minut mukaan, kun on ehdolla Oscariin." Ajatus sai hänen suupielensä nykimään. Se oli varmastikin leikinlaskua, mutta ei hän toki kieltäytyisi kunniasta nähdä legendaarinen Oscar-gaala paikanpäältä.
"Tuletko vielä nukkumaan?" hän kysyi ojentaen kättään miehelle.

"Oh?"
Eli oli aina ollut, synkkiä hetkiään lukuun ottamatta, varsin tyytyväinen elämäänsä. Jopa silloin, kun työttömyys roolien välillä oli ollut ajaa hänet hulluksi.
Nyt hän kuitenkin tunsi olonsa jollakin selittämättömällä tavalla... merkityksettömäksi. Edison voisi viedä Aidan Oscar-gaalaan, tai lennättää Monacoon tai minne tahansa lomalle.
Tuoda hymyn kasvoille jopa silloin, kun ei ollut paikan päällä.
"Se olisi varmasti mielettömän upeaa."
Hän kömpi takaisin sängylle.

Aida veti Elin viereensä ja käpertyi miehen kylkeen, haudaten kasvonsa tuttua kaulataivetta vasten. Mitä tahansa tulevaisuus toisi tullessaan, hän oli saanut olla Anastasia. Ajatus lämmitti hänen vatsanpohjassaan.
Unelmat todella kävivät toteen.
Hän piirsi nenänpäällään miehen kaulaan ja painoi sen pehmeälle iholle suudelman. Jotenkin kaikki korjaantuisi heidänkin välillään. Ehkä Eli oli oikeassa ja psykologi voisi olla avain siihen.

Eli nykäisi peittoa takaisin heidän päälleen ja kietoi käsivartensa Aidan ympärille. Jokin tilanteessa muistutti häntä niistä öistä, jotka Aida oli viettänyt hänen vierellään, ennen kuin he olivat olleet edes pari. Kaukaisessa teini-iässä, kun keho oli ryöstäytynyt hänen hallinnastaan. Eikä silti ollut ollut sopivaa mennä pidemmälle.
Hän painoi suukon kastanjanpunaisten hiusten joukkoon.
"Kauniita unia, prinsessa."

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   Su Elo 05, 2018 3:26 pm

Lauantai 23. kesäkuuta 2018, ilta, Royal Strand Theatre, Lontoo

Olisi ehkä pitänyt olla pahoillaan siitä, että taas yksi näytös peruttiin, mutta Eli ei osannut olla muuta kuin iloinen siitä, että se myös tarkoitti mahdollisuutta nähdä Aida ensi-illassa - ensi-illassa, johon nainen hänet päästi. Hän olisi enemmän kuin mielellään istunut yleisössä jo silloin, kun tekniikka saattoi pettää ja sanat unohtua, mutta se ei ollut hänen päätettävissään.
Viimeiset kaksi viikkoa hän oli pyörinyt paikoillaan, ja nyt, odottaessaan teatterin edessä Davidia sekä Tiarnania ja Emmietä saapuvaksi, hän loikki miltei paikoillaan. Hän ei ollut osannut päättää, millaisen kimpun kukkia tilaisi, joten Aidan pukuhuoneeseen oli toimitettu kolme erilaista kimppua värikkäistä kukista koottuina.

David tervehti Eliä toverillisella läimäyksellä selkään saapuessaan yhtä matkaa Tiarnanin ja norsunluunvalkeaan, pitsiverhoiltuun kotelomekkoon pukeutuneen Tempestin kanssa.
”Mitä kuuluu?” mies kysyi hapuillen tummien farkkujen taskusta lipun ja odotti Royal Strand Theatren portailla, kun turvamies kurkisti tunnollisesti Tempestin pieneen käsilaukkuun, ennen kuin viittasi heidät sisään teatterin loisteliaaseen aulaan.
Täyteen myydyn ensi-illan katsojat valuivat kohti teatterisalin sisäänkäyntejä.

"Hei!" Eli tervehti jännittyneenä ja halasi ystävänsä läpi ennen kuin alkoi etsiä lippuaan.
"Mahtavaa! Olen odottanut tätä ensi-iltaa, Aida ei vain halunnut päästää minua katsomaan aivan ensimmäistä esitystä..."
Hän vaikeni hetkeksi, keskittyessään näyttämään lippunsa, ja käänteli sitten uteliaasti katsettaan puolelta toiselle heidän päästessään peremmälle teatteriin. Oli pakko myöntää, että tunnelma sopi täydellisesti yhteen sen mielikuvan kanssa, joka hänellä musikaalista oli.
"Moulin Rouge on saanut mielettömän hyvät arvostelut!"

”Niin olen kuullut”, David naurahti ja seurasi Elin innostusta lämpöä silmissään. Hän arveli päätyvänsä vielä työnantajansa huonolle puolelle neuvotellessaan vapaailtoja niin usein, mutta hän ei halunnut jättää välistä mahdollisuutta nähdä ystäviensä esiintyvän.
Mies asettui Elin viereen teatterin premium-paikoille, jotka muuan näyttelijä musikaalissa oli varannut heille. Tempest istui Elin toiselle puolelle ja soi miehelle ujon hymyn, samaa innostusta silmissään.
”Jännittääköhän Aidaa?” David pohti vilkaisten puoli kahdeksaa lähestyvää kelloa.

Tuntui melkein mahdottomalta tehtävältä istua vain paikoillaan.
"Varmasti", Eli vastasi ja kurotti kaulaansa nähdäkseen, kuinka sali täyttyi hiljalleen. Loppuunmyyty ensi-ilta! Hölmö, onnellinen virne viipyi hänen kasvoillaan.
Totta kai musikaali olisi upea.
"Mutta hän unohtaa jännityksen heti, kun pääsee lavalle."
Tiarnan oli nostanut toisen kätensä silittelemään Tempestin niskaa. Valokuvaajat jaksoivat edelleen päivystää, toivoen nappaavansa kuvan, joka päätyisi etusivulle.

Aidaa jännitti.
Hän saattoi kuulla yleisön humun ylös pimeisiin kulisseihin, tuntea oman sykkeensä sormenpäissään saakka. Tältä tuntui todella olla elossa. Turvaköysi kiinnitettiin säihkyvän korsetin alle kätkettyihin valjaisiin.
Alhaalla teatterisalissa tarinansa aloittanut Christian ja hullut, villit boheemit olivat löytäneet tiensä loisteliaaseen Moulin Rougeen, Harold Zidlerin tyttöjen lumoihin. Laskeutuva hiljaisuus tuntui melkein kuurouttavalta, kuin teatteri olisi pidättänyt henkeään. Yksinäinen valokeila kohdistui keinuun, joka laskeutui säteilevästä kattokruunusta yhdessä tähtipölyltä näyttävän, kimmeltävän hopeasilpun kanssa, joka leijaili yleisön etummaisten rivien ylle.
Satine oli saapunut.
Ensimmäiset, pehmeästi kehräävät, kiireettömät nuotit olivat melkein aavemaisia hiljaisuudessa. Musiikki kiihtyi ja keinu kaarsi eturivien yllä, kieppui lavalla odottavan, nälkäisen, mylvivän yleisön syliin, kun tarina syöksyi käyntiin tyrmäävällä energialla ja loistolla, joka tuntui saavan koko teatterin tutisemaan. Pennitön kirjailija ja Moulin Rougen suosituin, salaa toisenlaisesta elämästä unelmoiva kurtisaani löysivät toisensa hurjan tanssin pyörteissä. Alkuperäisen sävellyksen musiikki yhdistyi uuteen.
Satinen ääni täytti teatterin, kun keinu kohosi takaisin korkeuksiin. Joku yleisöstä yhtyi kauhistuneeseen karjaisuun, kun Moulin Rougen timantti menetti tajuntansa ja putosi, tietämättä lopun alkaneen.

Kun pimeys laskeutui saliin, Elikin jähmettyi aloilleen.
Hän ei voisi jälkikäteen väittää muistavansa paljoakaan esityksen ensimmäisistä minuuteista, sillä hän odotti vain Aidan saapumista. Ei, ei Aidan. Sillä lavalla nähtäisiin tänään Satine.
Kun keinu viimein laskeutui kattokruunusta, hän unohti hengittää.
Taisi unohtaa sen siihen saakka, että ensimmäisen näytöksen lopetus sai hänet vetämään terävästi henkeä. Sydän hakkasi kipeästi huolesta, vaikka hän tiesi, että kaikki oli varmasti hyvin.
Hän ponkaisi seisomaan yhtyäkseen taputuksiin. Ja toinen näytös oli vasta tulossa.

Lava muuttui tuikkivaksi, utuisaksi saduksi, kun Christian ja Satine tapasivat uudelleen. Satu päättyi, kun Satinelle selvisi, ettei kyseessä suinkaan ollut Moulin Rougen pelastava herttua, vaan yksi Toulousen pennittömistä, boheemeista, toivottoman lahjakkaista kirjailijoista.
Yleisö hytkyi naurusta, kun uusi, hyvin boheemi ja täysin improvisoitu musikaali esiteltiin Herttualle. Muiden juhliessa Satine etsiytyi yksinäisyyteen Moulin Rougen katolle, Pariisin kattojen ylle, haaveillen mahdollisuudesta lentää vapauteen. Teatteri todella tuntui tutisevan liitoksissaan, kun Christian vetosi Satineen rakkauden tähden, tuttujen rakkauslaulujen kollaasilla, joka sai lavalla kipinöimään, kun pennitön kirjailija kohtasi kurtisaanin katseen.
Aidan nauru soi salissa, kun hän hipaisi Christianinsa nenänpäätä ja vannoi, ettei antaisi periksi – vain todetakseen, että oli peruuttamattomasti väärässä. Valojen myrsky häikäisi yleisön, kun pennitön kirjailija suuteli kurtisaania ja kaappasi tämän sitten syliinsä, kadoten rikkaasti kirjaillun samettiverhon taakse.
Maailma oli kaunis ja huoleton rakastavaisille, jotka olivat tiedottomia uhkaavasta vaarasta. Herttuan kärsivällisyys oli kuitenkin lopussa, ja mustasukkaisuus hiipi salakavalana ja mustana myös Christianin mieleen. Mutta Satinea vaani voima, joka oli mustempi kuin mustasukkaisuus ja voimakkaampi kuin rakkaus.
Ensimmäisen näytöksen viimeisteli yleisön odottama Come What May, joka pyyhki pois mustuuden ja täytti Satinen toivolla. Lavalta vyöryvä tunne ja voima saivat teatterisalin aplodeihin jo ennen kuin lava pimeni ja väliajan turvaverho laskeutui paikalleen. David ja Tempest seisoivat Elin vierellä.
"Mitä pidät?" David kysyi koskettaen ystävänsä selkää.

Olisi kaikkien mahdollisten sääntöjen vastaista yrittää pujahtaa takahuoneeseen kesken esityksen, mutta siitä huolimatta Elin olisi tehnyt mieli tehdä niin.
Hänen pitäisi malttaa odottaa backdoorille niin kuin kaikkien muidenkin.
"Hän on upea", Eli myönsi häkeltyneesti hymyillen. Aivan uskomattoman upea. Vaikka ei hän muuta ollut odottanutkaan.
Tiarnan naurahti ja halasi Tempestin hellästi kylkeensä.
"Aivan varma menestys", hän myönsi.

David nauroi kumealla hyväntuulisuudella ja taputti Elin selkää.
"Arvelin sinun sanovan niin", hän vastasi ja katsahti lavaa, voimatta olla eri mieltä.
"Miten toivoisin, että loppu voisi olla onnellinen", Tempest huokasi haikeasti ja kiersi käsivarren Tiarnanin seläle, nojaten päänsä miehen rintaan.

"Musikaali myös", Eli nauroi ja sukaisi sormet läpi hiuksistaan.
"Vieläkö on pitkälti ennen kuin toinen näytös alkaa?"
Ehkä Aida oli jo saanut kukat, joiden hän toivoi ehtineen jo perille. Tai sitten Satinelle varattu pukuhuone - aivan varmasti sellainen täytyi olla - oli jo täynnä kukkia.
Tiarnan painoi suudelman Tempestin hiusten joukkoon. Onnellinen loppu taisi olla valitettavan tuhoon tuomittu toive, kun otti huomioon, kuinka keskeisessä osassa Satinen traaginen kohtalo oli.

"Ei, ei pitkälti", David vastasi vilkaisten kelloaan ja haki paremman asennon, kun sali vihdoin pimeni uudelleen yleisön palattua paikoilleen.
Loppu lähestyi toisen näytöksen alkaessa. Herttua ei sietänyt nöyryytetyksi tulemista, mutta Christian tunsi tulevansa hulluksi mustasukkaisuudesta. Herttua vaati sen mikä oli luvattu, kun vainoava El Tango del Roxanne muistutti pennitöntä kirjailijaa siitä, miksi itseään myyvään naiseen rakastuminen olisi tuhoontuomittua.
Herttua vietteli Satinea lupauksilla loisteliaasta tulevaisuudesta, kiinnitti häkellyttävän timanttipannan naisen kaulalle. Ilta kääntyi pimeyteen, kun Satine torjui Herttuan. Pahaenteinen musiikki säesti naisen epätoivoista, toivotonta pakoa ympäri loisteliasta huoneistoa. Kangas repesi ritisten, kun mies riuhtoi säkenöivän, sinisen iltapuvun itkevän kurtisaanin yltä.
Moulin Rouge oli tuomittu, kun Satine pakeni Herttuan käsistä. He lähtisivät pois Christianin kanssa, jättäisivät tämän paikan.
Mutta niin ei koskaan tapahtuisi.
Harold Zidler oli odottamassa. Herttua tapattaisi Christianin, ellei saisi tahtoaan läpi. Satine ei pysähtynyt. Koko hänen elämänsä ajan Zidler oli uskotellut, että hän oli vain sen arvoinen, mitä joku maksaisi hänestä. Christian rakasti häntä, ja hän rakasti Christiania.
Käsi ovenkahvalla pysähtyi, kun Zidler kertoi totuuden. Satine oli kuolemassa.
Shown täytyi jatkua.
Christianin valheen varjolla pois lähettänyt kurtisaani vaelsi teatterin hiljaisissa, hämärissä kulisseissa, kun ensi-iltaa valmisteltiin. Toivo oli lopussa. Satine istui keinuun ja lauloi sanoiksi rakkauden menettäneen epätoivon, särkyneen sydämen tuskan ja liian lyhyeksi jäävän elämän pelon. Ääni täytti teatterisalin, säröili hallitusti raa'asta, hurjasta tunteesta ja sai Tempestin kullanväriset silmät täyttymään kyynelistä sekä yleisön pyrkimään jaloilleen kesken näytöksen.
Mutta shown täytyi jatkua. Moulin Rouge voitaisiin pelastaa. Suurenmoinen spektaakkeli, Spectacular Spectacular, oli nimensä mukainen. Sen hurja energia oli tiedoton särkyneistä sydämistä tai säteilevän tähtensä loppuun aivan liian nopeasti juoksevasta ajasta. Kulisseissa Christian murtautui sisään maksamaan laskunsa ja päätyi sekasorrossa lavalle.
Come What May pysäytti pois harppovan, pennittömän kirjailijan ja hetken maailma oli taianomainen, teatteri täynnä onnea ja rakkautta. Kohtalo oli kuitenkin julma eikä tarina päättynyt esirippuun. Satinen aika oli loppu. Itkevä, epätoivoinen Christian rutisti naista sylissään vielä kauan sen jälkeen, kun sydän oli lakannut lyömästä.
Lava pimeni, kun vanhempi Christian viimeisteli heidän tarinansa haikeasti naksuvalla kirjoituskoneella, pakkasi salkkunsa ja käveli ulos. Esirippu liukui paikalleen.

Saliin laskeutui hetkeksi täydellinen hiljaisuus.
Tuntui melkein väärältä alkaa taputtaa, kun oli joutunut todistamaan niin hirvittävää tragediaa, joka oli täyttänyt yleisön silmät kyynelillä.
Mutta kun ensimmäiset kädet iskeytyivät yhteen, loppu salista yhtyi niihin yhtenä myrskynä ja kohosi seisomaan. Eli vislasi ja hakkasi käsiään yhteen.
Satinen - Aidan - ilmestyminen lavalle taisi räjäyttää salin lopullisesti.

Satine oli pukeutunut jälleen yönsiniseen iltapukuun, joka yllään oli toivonut voivansa lentää vapauteen. Aida saapui lavalle käsikädessä Christianin kanssa ja nauroi epäuskoisesta ihastuksesta kohdatessaan yleisöstä vyöryvän rakkauden.
Hän katsoi hämärään, tietäen missä vihreähippuiset silmät olisivat, ja hymyili valovoimaisesti suoristautuessaan kumarruksesta. Näyttelijöiden rivi tarttui toisiaan käsistä ja kumarsi yhdessä, kumarsi vielä toisenkin kerran, kun aplodit eivät päättyneet esiripun laskeutumiseen. Milo kieputti Aidaa sylissään, ja kaksikko tanssi orkesterin säestämänä lavalla kyykistyen lattiaa kohti, vilkuttaen vielä lattianraosta, kun esirippu vihdoin laskeutui pysyvästi.

Eli oli melko vakuuttunut siitä, että tämä oli paras ensi-ilta, jossa hän oli milloinkaan ollut. Ja niin tuntui olevan myös moni muu.
Moulin Rouge tulisi saamaan upeat arvostelut.
"Saa nähdä, riittääkö Limited Run", Tiarnan huomautti, kun he suuntasivat muun yleisön mukana ulos salista.
Eli oli liian kiireinen ottaakseen asiaan kantaa. Hän halusi ehtiä backdoorille mahdollisimman pian.

"Saa nähdä", David myönsi luoviessaan kärsivällisesti ihmismassan lomassa kohti ovia, jotka päästäisivät heidät lähimmäs teatterin takaovia. Moulin Rouge oli spektaakkeli, joka tuskin jättäisi katsojaa kylmäksi.
Tempest yritti lakata itkemästä, mutta kyyneleet puskivat silmiin itsepäisesti ja polvet tärisivät. Hän paineli pisamaisia poskiaan nenäliinalla ja toivoi turhaan raikkaan myöhäisillan ulkoilman pyyhkivän pois tunnemyrskyn, jonka lavalla nähty tarina oli nostattanut.
Stage doorille oli rajattu metallisin aidoin käytävä, jota pitkin näyttelijät pääsisivät syöksymään metrolle ja bussiin. Sen varteen oli kerääntynyt kunnioitettava määrä katsojia, jotka halusivat osoittaa arvostustaan näyttelijöille. Tusseja avattiin valmiiksi ja ohjelmista etsittiin oikeiden näyttelijöiden kuvat tarjolle. Puhelimia viritettiin selfieitä varten.
"Millaisen tuomion annat?" David kysyi Eliltä heidän pysähtyessään kujan häntäpäähän, jotta he voisivat jatkaa matkaa yhdessä Aidan kanssa.

Tiarnan naurahti hellästi ja pyyhkäisi vaalean hiussuortuvan Tempestin korvan taakse. Hän oli varautunut siihen, että traaginen tarina saisi herkän naisen kyyneliin, ja tummien farkkujen taskusta löytyi paketillinen puhtaita nenäliinoja ihan vain siltä varalta, että pieneen käsilaukkuun ei olisi mahtunut riittävästi.
Eli seisahtui Davidin vierelle. Hän kannatteli sylissään pientä, värikästä kukkakimppua, jonka voisi ojentaa Aidalle kun nainen viimein pääsisi heidän kohdalleen.
Siihen voisi tosin mennä hetki aikaa.
"Hm?"
Hän katsahti Davidia melkein hämillään.
"Anteeksi, en kuunnellut. Mitä kysyit?"

David nauroi kumeasti ja taputti Elin selkää.
"En mitään tärkeää", hän lohdutti ja antoi miehen keskittyä seuraamaan stage dooria, josta pelmahti ihmisiä tasaiseen tahtiin. Suurin osa tosin työskenteli teatterissa tai soitti orkesterissa ja ne, jotka tunnistettiin ensemblestä, olivat ehtineet kadota siinä vaiheessa, kun oikeat kasvot löytyivät ohjelmasta.
Tempest nojasi Tiarnanin kylkeen heidän odottaessaan ja pyöritteli itselleen silmiään, kun kyyneleet eivät ottaneet loppuakseen. Voi hyvänen aika nyt.
Vihdoin Aida ja Milo astuivat ulos ovesta ja aidan taakse pakkautunut väki kohisi. Matka kohti kujan päätä kävi hitaasti, sillä nimi haluttiin jokaiseen ohjelmaan ja selfieitä toivottiin sekä kuvaajan kanssa että yhdessä että kaikki kolme vierekkäin. Aida kiitti häkeltyneenä ylitsevuotavista kohteliaisuuksista ja soi Elille onnellisen hymyn huomatessaan vihreähippuiset silmät väkijoukon hännillä.

Eli hymyili Davidille pahoittelevasti. Oli vain kulunut hyvä tovi siitä, kun hän oli voinut olla stage doorilla Aidaa vastassa. Ehkä he voisivat alkaa kulkea kotiin yhtä matkaa. Mikäli Moulin Rougen suosio pysyisi yhtä hurjana, hän ehtisi kyllä pinkoa odottamaan.
Hänhän oli luvannut odottavansa.
Kohdatessaan jäänsinisen katseen hän kohotti kättään tervehdykseen ja virnisti hyväntuulisesti.
'Olit upea!' hän muotoili äänettömästi huulillaan ja kohotti peukkua.

Aida nauroi nähdessään Elin äänettömän viestin ja käänsi sitten katseensa takaisin Unkarista matkustaneeseen, kyyneliin liikuttuneeseen katsojaan, joka takelteli sanoissaan kertoessaan, miten oli pitänyt esityksestä. Hänen päänsä oli pyörällä valokuvista, nimikirjoituksista ja halauksista, kun hän vihdoin selvisi ystäviensä luo.
"Hei", hän tervehti käheästi, silmät onnellisesta euforiasta tuikkien, ennen kuin kiersi käsivartensa Elin niskalle ja kurottui painamaan suudelman miehen huulille.

Tuntui melkein väärältä varastaa Aida kaikilta niiltä ihmisiltä, jotka olisivat halunneet päästä vaihtamaan sanan tai pari illan kiistattoman tähden kanssa.
"Hei", hän tervehti ja vastasi suudelmaan, kietoen vapaan kätensä naisen ympärille.
"Tämä on sinulle."
Hän kohotti pientä, mutta sitäkin värikkäämpää kukkakimppua.

"Oh, kiitos", Aida nauroi hyväntuulisesti kehräten ja antoi toisen kätensä viipyä hetken Elin niskalla. Hän otti kukkakimpun vastaan ja painoi hetkeksi nenänsä niiden joukkoon.
"Huikea suoritus, kullannuppu", David sanoi, poimi naisen käden omaansa ja painoi sen kämmenselälle suudelman.
"Voi Em!" Aida vetosi nähdessään liikuttuneen ystävänsä ja veti tämän tiukkaan halaukseen.
"Hei", hän tervehti Tiarnania naisen olan yli, kissamaiset silmät hymystä siristyneinä, "olen todella kiitollinen siitä, että tulitte."

Eli teki tilaa, niin että muutkin pääsisivät onnittelemaan Aidaa upeasta ensi-illasta.
Tiarnan ei voinut estää pientä tuikahdusta silmissään, kun hän nyökäytti päätään Emmietä kohti.
"Emme olisi jättäneet ensi-iltaa väliin mistään hinnasta", hän vakuutti, ja veti puolestaan punahiuksisen naisen halaukseen.
"Aivan uskomattoman upea ilta."
Eli astui lähemmäs ja kosketti Aidan selkää.
"Oletteko menossa juhlistamaan ensi-iltaa?"

"Kiitos", Aida vastasi säteillen.
"Laulusi kattokruunun kanssa oli uskomaton", Tempest nyyhkäisi ja pyyhki nenäliinalla silmänalusiaan.
"Järjettömän hieno veto. Sinä et lakkaa yllättämästä", David nyökkäsi ja kosketti Aidan olkapäätä. Nainen vastasi häkeltyneellä hymyllä ja katsahti Eliä olkansa yli.
"Luulen niin. Tuletko mukaan?" hän kysyi poimien Elin käden omaansa. Milo viittoili hänelle kadunkulmassa muutaman muun näyttelijän kanssa, suklaanruskeat hiukset huolettomasti pörhittyinä.

"Keinu oli kyllä uskomattoman hienosti toteutettu", Tiarnan totesi vetäessään Tempestin takaisin kainaloonsa.
"Meidän täytyy ehdottomasti tulla katsomaan show uudelleen, vai mitä?"
Hän vilkaisi Tempestiä ja pyyhkäisi vaivihkaa kyyneleet tämän poskelta peukalonsa päähän.
Eli vilkaisi kohti teatterilaisten joukkoa.
"Ehkä teidän pitäisi saada juhlia aivan rauhassa oman porukan kesken?"

Tempest nyökkäsi ja katsahti Tiarnania melkein epätoivoisena. Miksi hän oli tällainen eikä voinut lakata itkemästä, niin kuin normaalit ihmiset?
Aida soi kaksikolle onnellisen hymyn ja puristi Davidin kättä, ennen kuin kiersi käsivartensa Elin vyötärölle.
"Sinä olet minun porukkani. Tule vain mukaan."

Tiarnan hymyili hellästi ja veti Tempestin syliinsä.
Ei se mitään rakas, itke vain. Hänelläkin oli ollut roska tai pari silmässä siinä vaiheessa, kun Satine oli kuollut Christianin käsivarsille.
Eli kurtisti kevyesti kulmiaan ja kumartui painamaan uuden suudelman Aidan huulille.
"Jos olet varma."

"Totta kai olen varma", Aida nauroi ja silitti Elin selkää. Hän loi kysyvän katseen Davidiin ja lehdistön lemmikiksi syöksyneeseen pariskuntaan, joiden häät lähestyivät.
"Kiitos, mutta minun on aika kokeilla onneani junien kanssa. Vanha mies", David vastasi, poikamainen tuikahdus meripihkaisissa silmissään. Tempestkin toivotti Aidalle ja Elille ihanaa iltaa.
"Hyvä on. Kiitos vielä, kun tulitte", Aida vetosi ja halasi ystävänsä euforisesti läpi, ennen kuin tarttui Elin käteen ja veti tämän mukanaan odottavaa seuruetta kohti.

Olisi ollut vain reilua antaa Aidan viettää iltaa rauhassa muun seurueen kanssa, mutta Eli ei ollut ollut koskaan erityisen hyvä harkitsemaan asioita kovinkaan pitkään.
"Hyvä on", hän vastastasi nauraen ja lähetti itsekin heidän ystävänsä halauksen kera kotimatkalle.
"Olit aivan uskomaton", hän vetosi, puristaen Aidan kättä.

Aida vastasi hymyllä ja punoi sormensa Elin sormien lomaan. He saavuttivat seurueen, joka suuntasi kohti viihtyisää, trendikästä baaria Covent Gardenin sydämessä.
"Eli, tässä on Milo – Milo, Eli", hän esitteli miehet toisilleen. Christianin tummat silmät siristyivät hymystä ja mies ojensi kätensä.
"Milo ja minä työskentelimme yhdessä Beauty and the Beastin maailmankiertueella." Entisestä miesystävästä oli tullut vuosien varrella tärkeä ystävä.
"Onko Charlotte tulossa?" Aida kysyi vastanäyttelijältään, joka pudisti päätään.
"Ei, hän on flunssassa." Jo ennakkonäytösten aikaan oli selvinnyt, ettei Milon naisystävä kokenut oloaan erityisen mukavaksi katsellessaan lavalla toteutuvaa, varsin intiimiä rakkaustarinaa.
"Haluaisitko juotavaa?" Aida kääntyi takaisin Elin puoleen heidän astuessaan sisään naurua ja puheensorinaa humisevaan, pehmeästi valaistuun baariin.

"Hei, hauska tavata", Eli tervehti ja tarttui ojennettuun käteen.
"Teillä oli mieletön kemia näyttämöllä."
Heidän suunnatessaan kohti baaria hän irrotti kätensä Aidan kädestä ja veti naisen kiinni kylkeensä, painaen suudelman tämän kastanjanpunaisten hiusten joukkoon.
"Jos yhden", hän vastasi, hipaisten Aidan korvaa huulillaan samalla kun kumartui lähemmäs, jotta hänen äänensä kantaisi melun yli.
"Vaikka minun pitäisi kyllä vihdoin tarjota."

”Niinkö? Kiitos”, Milo nauroi käheä hyrähdys äänessään. Charlotte sanoi samaa, mutta syytöksenä.
”Ei pitäisi”, Aida kuiskasi takaisin ja kiersi kätensä Elin vyötärölle, kun kurottui painamaan suudelman tämän leukaperälle.
”Mitä haluaisit?” hän kysyi silittäen miehen kylkeä ja vilkaisi kohti baaritiskiä, jossa Milo ja muutama muu castin jäsen olivat tilaamassa.

Ehkä sitten seuraavalla kerralla, Eli lupasi itselleen ja käänsi itsekin katseensa kohti tiskiä.
"Yllätä minut?" hän ehdotti, hipaisten Aidan korvaa uudelleen. Niin mukavaa kuin olisikin ollut livistää etuajassa kotiin jatkamaan juhlimista kahden, hän ei halunnut riistää Aidalta kunnon ensi-iltajuhlien iloa.
Sitä paitsi, hetket kahden kotona eivät olleet viime aikoina olleet erityisen juhlatunnelmalla täytettyjä.
Hän silitti haikeana naisen kylkeä.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   Su Elo 05, 2018 3:26 pm

Aida soi Elille jäänsiniset, dramaattisesti rajatut silmät kissamaisesti siristävän hymyn ja nojautui tiskille tutkimaan drinkkien valikoimaa. ’Red Haired Slut’ sai hänen suupielensä nykimään hymyyn. Hän päätyi valikoimaan Elille hedelmäiseksi luvatun ’Bahama Mama’n ja itselleen mansikkaisen cosmopolitanin.
Hän ojensi korkeaan lasiin pakatun, oranssinhehkuisen juoman miehelle ja siemaisi omaansa kiertäen käden kevyesti Elin vyötärölle.
”Luultavasti maistun vahvasti valkosipulilta maanantaina, sori”, Milo sanoi poikamaisesti virnistäen heidän etsiytyessään suojaisaan nurkkapöytään.
”Voi kiitos”, Aida nauroi ja tuuppasi miestä jalallaan pöydän alla asettuessaan tummalle sohvalle Elin viereen.

Eli antoi katseensa kiertää baaria, mutta tuttuja kasvoja ei ainakaan ensisilmäyksellä näkynyt. Hän otti väritykseltään kirkasta auringonlaskua muistuttavan juomansa ja maistoi sitä heidän astellessaan pöytää kohti. Hedelmäistä, ripaus kookosta ja jotakin kirpeää.
Hän voisi juoda drinkkinsä ja hipsiä sitten omille teilleen, jättää castin viettämään iltaa omassa porukassaan. Ja tulla sitten Aidaa vastaan.
"Se keinu oli aika mieletön", hän huomautti etsiytyessään sohvannurkkaan Aida kainalossaan.

”Se on”, Aida vastasi ja hipaisi Elin kaulaa nenänpäällään. Se oli luultavasti näyttävin sisääntulo, joka hänellä oli koskaan ollut ja luultavasti tulisi olemaan. Hänen sisääntuloaan edeltävä hopeinen tähtipölyn ja säihkeen myrsky oli varmasti siivoajien painajainen.
”Luulen, että minulla on kimalletta mitä kummallisimmassa paikoissa”, hän sanoi siemaisten juomaansa ja poimi sen laitaan ujutetun mansikan suuhunsa.
”Olen onnellinen, että pääsit tulemaan.”

Eli kohotti toista kulmaansa.
Se kuulosti melkein haasteelta, ja ennen hän olisi myös huomauttanut asiasta. Mutta jokin oli muuttunut heidän välillään, eikä hän ollut varma, kuinka olisi siihen suhtautunut. Kuinka pitkälle hän saattoi mennä, ennen kuin aiheutti Aidassa ahdistusreaktion?
Hän ei ollut kuvitellut heidän joutuvan koskaan tällaiseen tilanteeseen.
"Totta kai pääsin. Olen kärttänyt mahdollisuutta päästä näkemään show", hän nauroi ja vei kätensä hieromaan Aidan niskaa.
"Aida kielsi tulemasta preview-näytöksiin."

”Niissä olisi toki ollut tahattomia, koomisia elementtejä”, Aida vastasi nauraen ja nojautui Elin kosketusta vasten siemaillen cosmopolitaniaan.
”Keinuni jumittui puolimatkaan kolmessa showssa, saapumiseni säihkekanuuna räjähti kerran kesken shown ja muut erikoistehosteet kiukuttelivat jokusen kerran, ja puhdas teknologia kävi vain lakkoon kerran aiheuttaen puolen tunnin tauon keskelle toista näytöstä”, hän huokasi hieraisten silmiään. Hän oli halunnut ystäviensä näkevän shown sellaisena kuin sen piti olla.

Eli hieraisi nenänpäätään Aidan hiuksia vasten.
"Tiedät, että minusta olisit ollut upea joka tapauksessa", hän muistutti. Vaikka kaikki olisi mennyt pieleen, Aida olisi loistanut tähden lailla.
"Meilläkin on ollut ongelmia teatterin kanssa, tekniikka ei vain tahdo pelittää, eikä kukaan ole vielä onnistunut keksimään, mikä tarkalleen ottaen on vialla."
Mutta sellaista sattui, ei mahtanut mitään. Shown oli jatkuttava.

Aida nauroi ja nojasi Elin kylkeen, silittäen miehen reittä. Ensimmäinen cosmopolitan loppui ja hetken hän harkitsi, ottaako toista – mutta tiskille suuntaava Toulouse tai arjessa Tommy oli hyvin vakuuttava ja tarjoutui hakemaan Elillekin toisen.
”Mmhh, onko sinulla suunnitelmia huomenna?” hän kysyi mieheltä hamuten samalla hellästi tämän korvaa. Heidän yhteinen vapaapäivänsä.

Tavallisesti Eli olisi vain voinut todeta, että totta kai hänellä oli suunnitelma. Loikoa kiireettömästi sängyssä Aidan kanssa. Mutta nyt hän ei ollut varma, viime aikoina nainen tuntui täyttävän heidän vapaapäiviään tietoisesti kaikenlaisella. Etteivät he joutuisi olemaan kotona.
"Vapaapäivä", hän nauroi, silittäen siroa vyötäröä.
"Mitä ikinä haluatkaan tehdä, prinsessa."

Aida hymyili ja hipaisi nenänpäällään miehen kaulaa, nojaten päänsä tämän rintaa vasten, hakien vanhasta muistista dinosaurusta silitettäväksi. Voisipa kaikki vain palata normaaliksi. He voisivat vain lojua sylikkäin vailla vierasta, outoa levottomuutta.
Tommy palasi pöytään tasapainotellen taidokkaasti viittä lasia käsissään. Hän laski toisen cosmopolitanin Aidan eteen ja ojensi värikkään juoman Elille. Aida siemaisi lasistaan ja haukkasi makeaa mansikkaa, painaen sitten suudelman Elin huulille, ennen kuin tarjosi toista puolikasta miehelle.
”Vapaudelle, kauneudelle, totuudelle ja rakkaudelle”, Tommy julisti boheemissa hengessä kohottaen lasiaan.

Tällä kertaa sormille ei ollut dinosaurusta siliteltäväksi, ainoastaan kauluspaidan tummanvihreä kangas. Ehkä pitäisi seuraavana päivänä pukea dinosauruspaita ihan vain Aidan iloksi.
Eli antoi sormiensa unohtua sukimaan kastanjanpunaisia hiuksia samalla kun ojensi toisen kätensä tarttuakseen lasiin ja kohottaakseen sen muiden mukana boheemeille aatteille.
"Kauankohan menee, että ensimmäiset arvostelut tulevat ulos?" hän pohti, siemaistuaan lasistaan.

Lasit kilahtelivat iloisesti yhteen.
”Veikkaisin ensi viikkoa”, Milo vastasi tyhjentäen kiireettä tuoppia irlantilaista olutta. Tommy oli tilannut ensi-illan hengessä koko seurueelle shotit absinttia ja maanitteli epäileviä kokeilemaan. Aida kohotti kulmaansa ja poimi pienen, vihreän lasin käteensä, haistaen sitä epäluuloisena.
”Eli”, hänelle tuli mieleen pienestä, värikkäästä kukkakimpusta pöydällä, ”sanoiko David lähettäneensä minulle jotain? Sain hassun lahjan, jossa oli ruusu mustalla silkkinauhalla, niin kuin Oopperan kummituksessa.”

"En ole varma, jaksavatko he odottaa niinkään pitkään", Eli naurahti ja tutki vihreitä laseja katseellaan. Hän oli jo aikeissa tarttua yhteen, mutta ehkä hänen oli oltava järkevä tänään. Tehdä hyviä valintoja, ei sellaisia, joita hän yleensä teki.
Aikuinen.
Aidan kysymys sai hänet kurtistamaan kevyesti kulmiaan.
"Hm? Ei, en muista, että hän olisi sanonut... Mutta en kyllä tainnut kuunnella hänen jokaista sanaansa, odotin liian innokkaasti, että pääsisin näkemään shown."

Aida nauroi ja kurottui painamaan suudelman Elin poskelle. Tommyn tarmokkaasta kannustuksesta sekä Milo että Aida kippasivat shotin suuhunsa. Aida puristi silmänsä kiinni ja painoi hetkeksi käden sydämelleen, kun juoman potku tutisutti.
Milo ei näyttänyt paljoa paremmalta.
”Tai sitten minulla vain on ’salainen ihailija’”, hän kohautti huvittuneena olkiaan ja antoi kätensä viipyä Elin reidellä.

Eli tutki Aidan kasvoja hieman huolissaan ja pyyhkäisi punertavan hiussuortuvan pois naisen kasvoilta. Mutta ainakaan vielä absintti ei näyttänyt tehneen tälle mitään kammottavaa.
"Et muuttunut Elphabaksi", hän hymähti ja kumartui painamaan suukon Aidan poskelle. Se olisikin ollut varmasti helppoa, muuttua väliaikaisesti vihreäksi kulauttamalla pieni lasillinen juomaa alas. Ainakin päätellen siitä, kuinka Evie vihersi vielä hyvän aikaa esityksensä jälkeenkin, Elbhabaksi muuntautuminen taisi olla melkoisen työn takana.
Aidan huomautus sai hänet jostain syystä hieman hermostuneeksi.
"Eikö mukana tullut korttia tai mitään sellaista?"

Ehkä kaksi cosmopolitania ja hyvin vavisuttava shotti absinttia riittivät yhdelle illalle. Aida tunsi olonsa hyvin kevyeksi ja onnelliseksi, sillä ensi-illan ja yleisön energia viipyivät puhtaana euforiana hänen suonissaan.
”Kirje”, hän vastasi naurua äänessään ja nojasi päänsä Elin olkaan, piirrellen hajamielisenä miehen housujen kankaaseen.
”Se oli kummallinen runo. Hurjan kaunis käsiala. ’Salaiselta ihaijaltasi’.”

Se ei varmasti ollut mitään. Tarkemmin ajateltuna hermostuneisuus saattoi johtua vain siitä, että Eli tunsi silloin tällöin olonsa ulkopuoliseksi Aidan uudesta elämästä - jotakin, mitä hän häpesi syvästi, eikä olisi halunnut myöntää edes itselleen.
Aidalla oli täysi oikeus omaan elämään.
"Millä tavalla kummallinen runo?" hän kysyi, hipaisten Aidan otsaa hajamielisesti huulillaan.

Ehkä hän tunsi olonsa hieman turhan kevyeksi. Muistoista oli hankalaa saada kunnolla kiinni ja ajatukset harhailivat ärsykkeiden mukana katkoen ajatusketjuja alkutekijöihinsä.
”Satinelle”, hän sanoi painaen nenänsä hetkeksi miehen kaulataipeeseen, ”jotain suudelmista ja ruusun terälehdistä ja yhdessä katoamisesta.” Muisto sai hänet nauramaan.
”Niiden mukana tuli myös varsin mahtipontinen kaulakoru.”

Elin kulmat kurtistuivat kevyesti.
"Ehkä joku todella pitää Satinen hahmosta?" hän ehdotti, hymy toista suupieltä ylöspäin nykien. Ei se olisi ensimmäinen kerta, kun joku olisi ihastunut näytelmän hahmoon. Tiarnankin oli tainnut joskus puhua siitä, kuinka tuli toisinaan helposti sekoitetuksi roolihahmoihinsa.
Lämmin hengitys kaulalla lähetti kylmiä väreitä alas selkään.
"Millainen kaulakoru?"

”Ehkä”, Aida hymisi ja hamusi mietteliäänä Elin kaulaa. Hänen tiensä oli sisältänyt kolme prinsessaa, katutytön ja nyt Moulin Rougen kurtisaanin. Olisi mielenkiintoista nähdä, minne hän kulkisi tämän jälkeen.
”Timanttipisaraisen. Ei oikeita, toivottavasti”, hän vastasi ja silitti miehen rintakehää.
”Ehkä meidän pitäisi lähteä kotiin?”

"Vähän niin kuin se Satinen asuun kuuluva?"
Yhteen asuista. Satinella oli ollut Moulin Rougessa hyvin monta asunvaihtoa, eikä Eli voinut muuta kuin nostaa hattua pukusuunnittelijoille, jotka olivat muokanneet kokonaisuudesta samaan aikaan taianomaisen ja toimivan.
Hän painoi nenänpäänsä hetkeksi Aidan hiusten joukkoon.
"Haluaisitko jäädä vielä? Voin lähteä edeltä."

"Mmhh, melko samanlainen kuin se, jonka Herttua antaa Satinelle", Aida vastasi ja hipaisi kaulaansa. Joskus herttua riehaantui repiessään sen hänen kaulastaan. Kerran hän oli lentänyt nurin, kun mies oli riuhtaissut iltapukua osumatta kohtaan, joka oli rakennettu repeämään näyttävästi.
"Ei, lähdetään vain", hän vetosi ja painoi suudelman miehen poskelle, ennen kuin nousi ylös ja halasi castin jäseniä vielä euforisesti, ennen kuin lähti ovelle tarttuen Elin käteen.

Eli kurtisti kulmiaan. Herttua ei kuulunut hänen suosikkihahmoihinsa Moulin Rougessa. Mutta ehkä joku oli vain pitänyt korua kauniina, ja ostanut sen vuoksi sellaisen Aidalle?
Epämiellyttävä tunne johtui vain siitä, että hän oli mustasukkainen. Vaikka hän ei voinutkaan väittää, että tunne olisi ollut kovinkaan tuttu hänen elämänsä varrelta.
"Jos olet varma", Eli vastasi, ja heilautti vielä kättään hyvästiksi ennen kuin suuntasi Aidan kanssa ovelle. Varmuuden vuoksi hän veti naisen kiinni kylkeensä heidän astuessaan ulos.

"Olen varma", Aida vastasi kiertäen toisen käsivarren Elin vyötärölle. Yllättävä porras sai hänet horjahtamaan vienosti ja kehräämään huolettomasta naurusta.
Oli luultavasti parasta ottaa metro kotiin. Covent Gardenin asema oli korttelin kulman takana, ja Aida nojautui Elin rintaa vasten, painaen suudelman miehen leukaperälle, kun he laskeutuivat tunneleihin ja seisahtuivat laiturille odottamaan Piccadilly Linea.
Kengät tuntuivat keveiltä ja Aida kiepahti ympäri vaivattomalla piruetilla, käsi Elin kädessä. Laiturilla näytti olevan vain pari uneliasta työmatkalaista, heitä katseleva, juhlista palaava seurue ja huomaamaton, päänsä painanut mies.
"Olen ikävöinyt sinua", hän hymyili Elille, kun astui melkein tyhjään metrovaunuun ja pyörähti sinisen tangon ympäri kerran, sitten toisen.

Aidalla ei ollut hätää, Eli pitäisi kyllä naisen pystyssä. Nostaisi syliinsä, mikäli korot, väsymys ja euforia osoittautuisivat liian voimakkaaksi vastustajaksi.
Melkein kuin he olisivat palanneet ajassa taaksepäin. Siihen, kun kaikki oli vielä paljon yksinkertaisempaa. Kun he palasivat yhdessä töiden jälkeen kotiin.
"Minäkin olen ikävöinyt sinua, prinsessa", Eli nauroi, valmiina sieppaamaan naisen kiinni, jos tämä olisi vaarassa kaatua.

Aida irrotti otteensa tangosta ja kiersi kätensä sen sijaan Elin niskalle. Hän kurottui varpailleen ja painoi intohimoisen, kaipaavan suudelman miehen huulille, punoen sormensa hetkeksi vaaleanruskeiden kiharoiden sekaan.
Koko muu maailma suli jonnekin kauas pois, eikä Aida tuntenut kiinteää katsetta lippalakin varjosta.
"Mmhh", hän hymisi vetäytyessään suudelmasta ja hipaisi Elin nenänpäätä silmät tuikkien, "maistut hyvältä."

Melkein kuin ennen.
Eli vastasi suudelmaan aivan yhtä kaipaavasti, toivoen, että olisi voinut kotona nostaa Aidan syliinsä niin kuin ennen. Ilman, että tyhjyys pyyhkäisisi naisen mukanaan.
Hänkään ei huomannut hahmoa, joka tarkkaili Aidaa.
"Kookosta. Tai ehkä limeä, en ole varma", Eli nauroi ja kumartui hipaisemaan Aidan huulia uudelleen.
"Mitä luulet, kumpaa?"

Aida hamusi miehen huulia ja näykkäsi alahuulta onnellisesta naurusta kehräten.
"Limeä, ehdottomasti limeä", hän kuiskasi ja veti Elin uuteen suudelmaan. Piccadilly Circuksen pysäkki oli mennä ohi kuin huomaamatta.
"Oh!" Aida havahtui, tarttui Elin käteen ja nykäisi miehen peräänsä juuri, ennen kuin ovet suhahtivat kiinni. Hän punoi heidän sormensa lomittain, kun he vaelsivat ylös vielä elämää sykkivälle kadulle, huomaamatta äänettömiä askelia ja tummaa hahmoa heidän takanaan.

Nyt ei satanut.
Se taisi erottaa iltaa niistä monista muista, joina he olivat kävelleet näin, käsi kädessä. Ja se, että he olivat menossa yhteiseen kotiin. Hän ei joutuisi jättämään Aidaa ja palaamaan omia jälkiään yksin.
Eli kietoi heidän sormensa paremmin yhteen ja kohotti kättä painaakseen kämmenselälle suudelma.
"Muistinko sanoa, että olit tänään uskomaton, prinsessa?"

Aida nauroi ja hipaisi Elin poskea vapaalla kädellään.
"Ehkä", hän vastasi heidän vaeltaessaan Shaftesbury Avenueta ja kääntyessä Rupert Streetille, kohti kotia.
Tumma hahmo jäi risteykseen, katselemaan heidän kulkuaan.
"Onko sinulla avaimet?" Aida kysyi ja nojautui hamuamaan Elin kaulaa heidän pysähtyessään ulko-ovelle.

Avaimet.
Elin kulmat kurtistuivat, ja hetkeksi hänet valtasi epäilys. Nyt, kun ei tarvinnut kuljettaa enää mukana toppatakkia, oli niin paljon helpompi unohtaa omaisuuttaan ystävien kotien sijaan jo kotoa lähtiessään.
"Ha!" hän ilmoitti voitonriemuisesti löydettyään avaimensa taskusta.
"On!"

”Olen ylpeä”, Aida kehräsi naurusta ja oli liukastua astuessaan rappukäytävään, mutta säilytti tasapainonsa vaikuttavilla koroilla vaivatta. Ehkä absinttishotti oli ollut liikaa, mutta kerrankos sitä tällaisen ensi-illan jälkeen.
Hän poimi Elin käden omaansa heidän kiivetessään ylös rappuja, ja kun asunnon ovi naksahti kiinni heidän takanaan, kiersi hyristen kätensä miehen niskalle ja loikkasi ketterästi hajareisin tämän syliin.

Eli painoi toisen käsivartensa Aidan selälle varmistaakseen, ettei nainen kaatuisi. Ehkä oli ollut hyvä ajatus lähteä kotiin. Ei sillä, että hän olisi pelännyt Aidan juovan itsensä huonoon kuntoon, mutta esityksen jälkeen suonissa virtaava adrenaliini ei aina edistänyt viisaita päätöksiä.
"Pitäisikö-" hän aloitti, kun he olivat päässeet sisään pieneen asuntoonsa, mutta pidemmälle hän ei ehtinyt, kun Aida loikkasi syliin.
Kädet kietoutuivat automaattisesti tämän reisien taakse.
"No hei..."

”Hei”, Aida vastasi silmät onnellisina ja vienosta humalasta huolettomina tuikkien, painaen nenänpäänsä hetkeksi Elin nenää vasten. Hän silitti sormenpäillään miehen niskaa ja hamusi sitten tietään poskelta leukaperälle ja alas kaulalle, näykkien sen ihoa kehräten.

Kuinkahan humalassa Aida oli?
Eli ähkäisi hiljaa ja peruutti sisemmälle asuntoon valahtaakseen istumaan sohvalle, nainen yhä sylissään.
"Tahtoisitko, mh, käydä suihkussa?" hän ehdotti, vaikka kädet lähtivätkin vaeltamaan kuin itsekseen sirolla selällä.

Aida painautui lähemmäs Elin sylissä ja antoi sormiensa sukeltaa haromaan laineikkaita hiuksia.
”En”, hän kikatti hyristen ja näykkäsi miehen kaulaa lujemmin. Sormet valuivat hiuksista rinnalle, avaamaan tummanvihreää kauluspaitaa.
”Haluan sinut.”

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   Su Elo 05, 2018 3:26 pm

Rauhassa nyt.
Eli antoi käsiensä jäädä lepäämään Aidan vyötärölle, ruskeahippuiset silmät tutkivat naisen kasvoja.
"Oletko varma, ettet mieluummin tahtoisi suihkuun..?"
Hän halusi olla varma, ettei Aida tuntisi oloaan huonoksi myöhemmin. Vaikka hyvä luoja, miten hän oli ikävöinyt. He olivat olleet pitkään erossa.

”Mmhh”, Aida hymisi miehen kaulaa vasten, hapuili hetken pienten nappien kanssa ja lähti sitten työntämään paitaa pois Elin yltä.
”Minä haluan sinut”, hän kehräsi pehmeästi ja siirtyi hamuamaan Elin korvaa, kun painautui miestä vasten ja antoi käsiensä liukua alas paljaita kylkiä, siirtyi vatsalle ja tarttui vyöhön.

"Aida..."
Hän oli aivan liian heikko mies. Vahvempi olisi muistuttanut, että Aida oli humalassa, ja että he voisivat saada toisensa seuraavana päivänä, mikäli nainen olisi vielä samaa mieltä.
Mutta seuraavaan päivään tuntui olevan ikuisuus. Ja huomaisihan hän, mikäli Aida ei todella haluaisi, eikö niin?
Hänen kätensä vaelsivat avaamaan mekon vetoketjua.

Aida näykkäsi korvanlehteä ja painoi sitten intohimoisen suudelman miehen huulille, kun nyki kömpelöiksi käynein sormin vyön auki ja avasi housut.
”Eli…”, hän vastasi käheää naurua äänessään ja kaarsi selkäänsä auttaakseen vetoketjun kanssa. Hän hymisi pehmeästi valuessaan takaisin miehen kaulalle ja siveli sormenpäillään tämän vatsaa.

Eli oli ylpeä siitä, ettei vetoketju jumiutunut puoliväliin, vaan liukui kauniisti alas asti. Hän tarttui keveään helmaan ja riisui mekon, hylkäsi sen julmasti sohvan käsinojalle tai ehkä lattialle, mikäli se jatkoi siitä matkaansa - hän ei rehellisyyden nimissä kiinnittänyt siihen paljoakaan huomiota.
"Olen kaivannut sinua..." hän mutisi ja taivutti päätään hamutakseen suudelmaa Aidan huulilta.

”Niin minäkin sinua”, Aida kehräsi hyväntuulisesti ja vastasi suudelmaan kaivaten, nostaen toisen kätensä Elin poskelle ja laineikkaisiin hiuksiin. Hän todella oli kaivannut Eliä. Siitä hän oli ehdottoman varma, vaikka ajatukset tuntuivat lipsahtelevan hänen ulottuviltaan ja jättävän jälkeensä vain onnellisen keveyden tunteen.
Toinen käsi valui suoraan miehen housuihin.

Eli ynähti hiljaa.
Aida ei tosiaan aikaillut. Eikä hänen kehonsa pahastunut siitä lainkaan.
Hän painoi suudelman ensin naisen suupielelle, sitten poskelle, ja valui hitaasti kohti kaulaa. Kädet vaelsivat riisumaan liivejä, kaikki turha kangas pois heidän väliltään.

Aida auttoi riisumisessa parhaansa mukaan, vaikka ei voinut väittääkään olevansa erityisen sorminäppärä sillä hetkellä.
Hän nyki Elin housuja alas ja otti tukea miehen olkapäästä, kun kiemurteli ulos alushousuistaan, yrittäen olla muksahtamatta kuperkeikalla alas sohvalta.
”Haluan sinut”, hän kuiskasi käheästi hamuten miehen korvaa.

Elin kädet pitivät Aidan kyllä pystyssä, kannattelivat tätä kevyesti.
Oli kulunut aivan liian pitkään siitä, kun he olivat viimeksi olleet kahden. Aivan liian pitkään. Hän potki jalkansa kärsimättömästi vapaaksi lahkeista ennen kuin laski kätensä Aidan vyötäisille ja houkutteli tätä laskeutumaan syliinsä, samalla kun hamusi huulilta suudelmaa.

Kaipaus jylläsi hänen sisällään huolettomana ja kuumana, sykki läpi kehon ja sai ihon palamaan ihon kosketuksesta. Aida painautui Elin syliin, punoen sormensa laineikkaisiin hiuksiin ja näykkien miehen alahuulta suudelmien lomassa. Hänen sumea, onnellinen mielensä ei voinut ymmärtää, miksi he eivät olleet tehneet tätä niin pitkään aikaan, kun se tuntui niin jumalaisen hyvältä.

Olisi varmasti ollut helpompaa, jos hänen mielensä olisi ollut yhtä sumea, kuin Aidan varmasti oli. Epäilykset ja huolet pyyhkäisty pois.
Mutta olisihan nainen sanonut, jos ei halunnut?
Eli ynähti matalasti ja antoi käsiensä valua alemmas, jäädä lepäämään lantiolle, kannustaen sitä liikkeelle.
Paha mies.

Jälkeenpäin hänen sydämensä hakkasi rajuna kylkiluita vasten. Hengitys kulki takellellen. Intohimo oli saanut ihon hohkaamaan kuumuutta ja kesyttömät, kastanjanpunaiset hiukset takertuivat kiinni niskaan. Mielihyvä jylläsi edelleen vahvana hänen sisällään ja teki olosta raukean, ajatuksista utuisat.
Aida antoi päänsä vajota raskaana Elin olkaa vasten, silitellen haparoivin sormenpäin miehen niskaa. Silmissä viipyi onnellinen häive huoletonta hymyä.

Eli kietoi käsivartensa Aidan ympärille ja painoi melkein häkeltyneen suudelman tämän hiusten joukkoon.
Melkein kuin he olisivat palanneet taaksepäin ajassa. Siihen hetkeen, kun he olivat ymmärtäneet, ettei heidän tarvinnut enää pysytellä väkisin erossa toisistaan.
Että he saisivat olla yhdessä.
Hän kieltäytyi ajattelemasta, kuinka asiat olivat kehittyneet sen jälkeen.
"Rakastan sinua", hän mutisi hengästyneenä hiusten joukkoon.

Aida hymyili ja painoi suudelman Elin kaulalle.
"Minäkin rakastan sinua", hän hymisi antaen silmiensä painua kiinni. Mikä jumalainen raukeus. Ajatuksista oli vaikeaa pidellä kiinni.
Miksi he eivät olleet tehneet tätä niin pitkään aikaan? Humaltuneet toisistaan näin.
Raajatkaan eivät tuntuneet täysin olevan hänen hallinnassaan, ehkä hän oli vain lipsumassa kohti unta vasten tahtoaan.

Aida vaikutti omalta itseltään. Ei siltä onnettomalta olennolta, jonka hirvittävä tyhjyys oli vallannut.
Saattoiko sellaisesta kokemuksesta vain toipua?
Hän ei ollut varma. Hän ei tiennyt psykologiasta läheskään tarpeeksi, vaikka olisi kuvitellut toisin, kun lukuisat alan ammattilaiset olivat tonkineet hänen omaa päätään.
Hän hipaisi naisen hiuksia uudelleen huulillaan.
"Kannanko sinut sänkyyn?"

Aida hyrisi käheästä naurusta.
"Kyllä", hän vastasi ja hieraisi nenäänsä miehen kaulataipeeseen. Se oli luultavasti hyvä ajatus, hän arveli. Oli hyvin mahdollista, että hän ei pysyisi jaloillaan, eikä se johtunut vain alkoholista.
"Vie minut sänkyyn", hän kuiskasi ja hamusi Elin korvaa.

Se kuulosti toiveelta, joka oli saada hänen kehonsa innostumaan turhan paljon.
Nukkumaan. Hän voisi peitellä Aidan nukkumaan.
"Toiveesi on lakini, prinsessa", Eli vakuutti ja ujutti kätensä naisen polvien taakse, tuki toisella selkää ja nosti tämän kevyesti käsivarsilleen. Hän hamusi huulilta suudelmaa samalla kun suuntasi parvelle johtaviin portaisiin. Vaatteet saivat unohtua sohvan ympäristöön, kertoa tarinaa siitä, kuinka he olivat jälleen löytäneet toisensa.

Maailma keinui ja aaltoili ihastuttavasti. Vei pienen hetken ymmärtää, että se todella teki niin, koska Eli kantoi häntä. Aida kiersi käsivarren miehen niskalle ja vastasi suudelmaan, hymyillen miehen huulia vasten.
"Maistut ihanalta", hän kehräsi käheästi naurahtaen, kun antoi päänsä vajota takaisin miehen olalle ja hamusi tämän kaulaa.

Eli naurahti pehmeästi.
"Taida olla hieman humalassa", hän huomautti, lähtien nousemaan varovasti portaita parvelle.
Tai ehkä kaikki oli vain palaamassa ennalleen. Niin, että he saattoivat humaltua ihastuttavalla tavalla toistensa seurasta.
Päätään varoen hän istahti sängylle, pidellen edelleen Aidaa sylissään.
"Olit tänään aivan mielettömän upea."

Aida näytti etusormella ja peukalolla pientä väliä vastauksena Elin toteamukseen, tuiketta jäänsinisissä silmissään. Ehkä hän oli hieman humalassa.
"Niin sinäkin", hän hymisi ja hieraisi nenänpäätään Elin kaulaa vasten. Hänen olisi tehnyt mieli painaa heidän nenänsä vastakkain, mutta hänen päänsä tuntui vajoavan lattiaa kohti liian raskaana kannateltavaksi.

"Juuri niin", Eli nauroi ja kumarsi päätään painaakseen suudelman sormille, jotka esittelivät humalan astetta. Hän ei vieläkään mennyt takuuseen siitä, johtuiko naisen hilpeä estottomuus varsinaisesti alkoholista vai vain ensi-illan onnistumisen herättämästä euforiasta.
Hän halasi naisen hetkeksi rintaansa vasten ja laski tämän sitten hellästi vuoteelle, nykien peitettä alastoman vartalon suojaksi.
"Tarvitsetko jotakin? Juotavaa?"

Aida katseli Eliä siristynein, uneliain silmin, venytteli kissamaisella notkeudella ja ojensi käsiään miestä kohti.
"Sinut", hän vetosi hymyillen. Viileät lakanat tuntuivat ihastuttavilta ihoa vasten. Heidän pitäisi ehdottomasti nukkua alasti useammin.

Siinä vaiheessa, kun ulkona riehuisi tuuli ja räntää viuhtoisi vasten kasvoja, alasti nukkuminen ei ehkä tuntuisi aivan yhtä hyvältä idealta. Toisaalta heillä oli ollut aina erinomainen kyky pitää toisensa lämpiminä.
Eli virnisti ja kumartui Aidan ylle painamaan suudelman tämän huulille, ennen kuin kiepahti ketterästi tämän ylitse sängyn toiselle laidalle. Hän ojensi kätensä ja veti naisen aivan kiinni itseensä, haudaten nenänpäänsä tämän hiusten joukkoon.
"Tuoksut hyvältä."

Aida hyrisi naurusta ja hamusi miehen ihoa huulillaan käpertyessään Eliä vasten.
"Niin sinäkin", hän hymisi ja kiersi käsivartensa miehen vyötärölle, kun kurottui painamaan suudelman tämän huulille ja sitten kaulalle.
Liikkeet kuitenkin hidastuivat ja muuttuivat haparoivemmiksi, pää painui tyynyyn. Lavalla kaikkensa antanut ja mahdollisesti lasin liikaa nauttinut nainen vaipui syvään, rauhalliseen uneen.

Eli kuunteli Aidan tasaista hengitystä naisen vaivuttua uneen. Hän itse sai valvoa vielä jonkin aikaa, oliko kyse kehoon pesiytyneestä levottomuudesta vai liiallisista ajatuksista, siitä hän ei ollut varma.
Aida tuntui olevan oma itsensä. Se oli tietenkin hyvä asia, mutta pieni osa hänestä pelkäsi, että kyse oli ainoastaan tästä illasta. Entä, jos outous palaisi heidän välilleen taas aamun koittaessa?
Ehkä sitä oli turha murehtia.
Lopulta hän kääntyi kyljelleen, halasi Aidan syliinsä ja nukahti.

Juhlimisen loisto tuntui aina hiipuvan seuraavana aamuna. Päätä jomotti kuvottava, sykkivä särky ja päivänvalo vihlaisi silmiä. Aida painoi ähkäisten käden silmilleen ja hieraisi otsaansa, ennen kuin saattoi räpytellä ja yrittää koota hajanaisia ajatuksiaan.
Nyt oli sunnuntai, vapaapäivä. Eilen oli Moulin Rougen ensi-ilta. Ajatus sai tutun euforian leimahtamaan hänen suonissaan – huomenna hän olisi jälleen Satine.
Ja sen jälkeen... Eli.
Aida haki miestä katseellaan.

"Huomenta, prinsessa", Eli toivotti pehmeällä äänellä kivutessaan parvelle. Hän laski yöpöydälle lasillisen vettä ja toisen tuoremehua, sekä särkylääkettä ja poretabletin.
"Onko huono olo?" hän kysyi huolissaan kyykistyessään sängyn vierelle, niin että saattoi katsella naisen kasvoja samalta tasolta. Hän ojensi toista kättään pyyhkäistäkseen tämän hiuksia kevyesti sormillaan.

Aida katseli Elin tuomisia sulaen epäuskoiseen, silmät helläksi pehmentävään hymyyn.
"Sankarini", hän sanoi ääni unesta painuksissa ja venytteli raukeasti.
"Ei, ei. Olen ihan kunnossa. Päätä vain särkee vähän", Aida jatkoi hieraisten pisamaisia kasvojaan ja kohottautui kyynärpäänsä varaan, poimien kiitollisena särkylääkkeen suuhunsa ja huuhtoi sen alas vedellä.
"Paljonko kello on?"

"Lähestyy yhtätoista", Eli vastasi noustessaan istumaan sängyn laidalle. Hän tutki Aidan kasvoja hetken ja kumartui sitten painamaan suukon tämän otsalle.
Ainakin vielä kaikki tuntui olevan hyvin.
"Kuinka sinä muuten voit? Päänsärkyä lukuun ottamatta?" hän kysyi, pyyhkäisten punaisen suortuvan naisen korvan taakse.

"Mmmh, hyvin", Aida naurahti ja venytti jalkojaan sängyn päätyä kohti. Hän ei malttanut odottaa huomista esitystä, vaikka nauttikin vapaapäivistä. Hän ojensi kätensä silittämään Elin hiuksia.
"Kuinka sinä voit?"

Eli antoi periksi kiusaukselle ja kiepautti itsensä varovasti toiselle puolelle sänkyä, käyden makaamaan kyljelleen niin että saattoi katsella Aidaa. Hän taivutti toisen käsivarren päänsä alle ja ojensi toisen silittelemään naisen poskea.
Sunnuntai. He voisivat loikoa koko päivän, jos haluaisivat.
"Oikein hyvin", hän vakuutti hymyillen.
"Haluatko tehdä tänään jotakin erityistä?"

Aida kääntyi peiton alla Eliä kohti, kalpeat silmät hymystä siristyneinä.
"Ei, luulen, että mielelläni vain unohtuisin tähän", hän vastasi ja kierähti lähemmäs voidakseen painaa nenänsä miehen rintaa vasten. Särkylääke vaikuttaisi pian ja leikkaisi terän pois päänsäryltä.
"Tuoksut hyvältä."

Elin silmät siristyivät mietteliäästi.
"Oletko varma?" hän varmisti, kietoen käsivartensa halaukseen naisen ympärille. Hän antoi nenänsä upota hetkeksi kastanjanpunaisten hiusten joukkoon.
"Niin sinäkin."
Hän silitti Aidan selkää hellästi.
"Eihän sinua ahdista?"

"Totta kai olen varma", Aida naurahti ja antoi kätensä vaeltaa miehen kyljellä. Hän oli ikävöinyt päiviä, jona he saattoivat vain lojua yhdessä vailla kiirettä minnekään, vailla muistutuksia maailmasta sängyn laitojen ulkopuolella.
Kysymys sai hänet empimään hetken. Tietenkään häntä ei ahdistanut. Ainakaan nyt.
Miten hän vihasi levotonta, kylmää tyhjyyttä, joka oli vallannut hänet niin usein.
"Miksi minua ahdistaisi?" hän kysyi kevyesti ja painoi suudelman Elin suupieleen.

Eli epäröi hetken. Ehkä oli typerä tuoda asiaa esille nyt, kun Aida selvästikin oli hyvällä tuulella. Kun he saivat vain unohtua laiskaksi sunnuntaiksi sänkyyn pitkästä aikaa.
"Minä vain... mietin", hän totesi, kurtistaen kevyesti kulmiaan.
"Minusta tuntuu, että et ole välttämättä viihtynyt viime aikoina kovin hyvin kanssani kahdestaan."

Sanat saivat hänen sydämensä lyömään kipeällä terällä. Hän ei halunnut Elin joutuvan tuntemaan niin.
Aida hieraisi nenänpäätään Elin rintaa vasten ja kiersi käsivartensa tiukempaan halaukseen miehen ympärille.
"Eli, minä... Ei se johdu sinusta", hän sanoi. Oli turha yrittää kiistää sitä, mikä oli itsestäänselvää, mutta hän halusi korjata Elin käsityksen.
"Minä en ole viihtynyt itseni kanssa. En ole tuntenut olevani aivan... Oma itseni, ymmärrätkö mitä tarkoitan?"

Eli halasi Aidan hieman tiukemmin syliinsä.
"Minä tiedän", hän vakuutti pehmeästi. Ainakin suurimman osan ajasta hän tiedosti, ettei kyse varsinaisesti ollut hänestä. Silti oli vaikeaa nähdä, kuinka nainen pakeni hänen luotaan. Kuinka he yrittivät keksiä tekemistä, jotta eivät olisi joutuneet olemaan kahden.
"Senkö vuoksi... mitä tapahtui?"

Aida nojasi otsansa Elin rintaa vasten ja hengitti miehen tuoksua, joka todella oli huumaava.
"En tiedä", hän vastasi neuvottomana.
"Psykologi arveli, että se aiheutti jonkinlaisen kriisin siinä, miten näen itseni, että koko ero teki minäkuvastani negatiivisen ja se vaikuttaa muuhun tai miten hän sen laittoi", Aida jatkoi vaivaantuneena.
"Ja Edison arvelee samaa. Hänestä olen liian ankara itselleni."

Elin kulmat painuivat surullisesti alemmas.
Hän toivoi, että olisi jollakin tavalla voinut korjata kaiken. Parantaa haavan, jonka hirvittävä kohtaaminen oli aiheuttanut. Tai ehkä jo aiemmat tapahtumat, se, kuinka Aida koki särkevänsä ihmisiä.
Hän oli aikeissa kysyä, oliko psykologilla ollut ehdotuksia siihen, kuinka hän voisi auttaa naista tuntemaan olonsa paremmaksi.
Kulmat kurtistuivat hieman.
"Edison?"

"Mmm", Aida vastasi silittäen Elin selkää, nojaten poskeaan miestä vasten.
"Hänestä minun pitäisi olla myötätuntoisempi itseäni kohtaan", hän sanoi tuntien kipeän terän sykkeessään. Muistot saivat kipeän raivon ja puhtaan itseinhon heräämään.
"Mutta revin Simonin elämän riekaleiksi ajattelematta lainkaan mitä tein. Hän oli hyvä mies."

Sen olisi pitänyt olla vain hyvä asia, eikö niin? Aidalla oli joku, jolle puhua.
Eli tunsi hartioidensa kiristyvän.
"Edison on varmasti oikeassa", hän huomautti ja sulki kätensä nyrkkeihin, avatakseen ne taas. Kehoon levisi levottomuus, joka oli pakottaa hänet pystyyn.
"Oletko... puhunut asiasta Edisonin kanssa paljonkin?"

Aida veti päänsä kauemmas, kun tunsi muutoksen Elissä. Hän tutki miehen kasvoja punertavat kulmat hämmentyneen asteen painuen. Oliko jokin vinossa?
"Melko paljon", hän vastasi olkaansa kevyesti kohauttaen.
"Hän on hyvä ystävä ja väittää kaipaavansa seuraa ollessaan kuvauksissa odottamassa. Hän harrastaa hassuja eläinmemejä syvällisten neuvojen ja olkapään ohella."

"Oh."
Eli vetäytyi hieman kauemmas ja nousi istumaan. Typerä mies. Hän juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
Typerä, typerä mies.
"Hyvä, että sinulla on joku, joka on kuunnellut", hän totesi, ja yritti jättää asian siihen.
Hartioita kiristi.
"Etkö ole voinut puhua minulle?"

Eli vetäytyi hänen luotaan ja Aida tunsi sydämensä jättävän levottoman hypyn välistä. Mitä oli tapahtunut?
Hänkin kohottautui istumaan, kiertäen peittoa ympärilleen Englannin alkavassa kesässä ja yritti koskettaa miehen selkää.
"Eli...", Aida vetosi.
"Totta kai voin puhua sinulle. Enkö minä ole?"

Elin paidanrintamukseen kuvattu dinosaurus näytti onnettomalta. Aidan nukkuessa hän oli käynyt suihkussa ja vaihtanut päälleen puhtaan paidan. Eiliset vaatteet olivat edelleen niillä sijoillaan.
Hän yritti hymyillä, vaikkei hymy aivan yltänytkään silmiin.
Typerä mies.
"Et."

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   Su Elo 05, 2018 3:27 pm

"Eli", Aida vetosi uudelleen ja silitti miehen selkää. Kesyttömät, unesta riehaantuneet hiukset ryöppysivät alas paljasta selkää.
"Minä... Olen pahoillani. Kävin psykologilla, niin kuin kannustit", hän sanoi tutkien vihreähippuisia silmiä levottomana.
"En tiennyt, että tunsit niin."

Eli kurtisti kulmiaan ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
"Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi", hän vetosi hermostuneesti. Ei Aidalla ollut mitään pahoiteltavaa, oli vain hyvä asia, että nainen oli pystynyt puhumaan kokemuksistaan.
Ennen he olivat puhuneet toisilleen kaikesta.
Hän nielaisi ja vilkaisi naista sivusilmällä.
"Etkö... etkö voinut puhua siitä minulle?"

Aida silitti miehen käsivartta ja yritti houkutella tätä takaisin lähemmäs. Edelliset kuukaudet olivat olleet outoja. Heidän välillään oli ollut jotain rikkinäistä. Hän oli rikkonut heidät.
Nyt hän halusi vain korjata sen, mikä oli rikki.
"Minä", hän aloitti kurtistaen kulmiaan.
"Kai minä ajattelin, että ehkä toivoit minun puhuvan mieluummin ammattilaiselle. Ehkä et olisi kokenut olevasi oikea ihminen sitä varten?"

Eli olisi halunnut laskeutua makuulle, mutta levoton keho ei ollut samaa mieltä. Hän pyyhkäisi sormet hiustensa läpi ja vilkaisi Aidaa uudelleen.
Miksi tuntui niin pahalta, ettei nainen ollut puhunut hänelle vaan Edisonille? Oli aivan normaalia, että pariskunnalla oli omia ystäviä. Joille puhua asioista.
Hän nielaisi ja yritti hymyillä siinä onnistumatta.
"Luulin, että pystyt puhumaan minulle kaikesta."

"Eli", Aida vetosi onnettomana ja siirtyi lähemmäs, koskettaen miehen selkää ja painaen anteeksipyytävän suudelman tämän olkapäälle.
"Minä voin, totta kai minä voin", hän vastasi.
"Minä haluan puhua sinulle kaikesta. Mistä tunnet, etten puhu sinulle?"

Lihakset jännittyivät kosketuksen alla.
Eli ei todellakaan pitänyt itsestään juuri nyt. Aida voi paremmin, ja he olisivat voineet loikoilla sängyssä niin kuin ennenkin.
Eikö se ollut tärkeintä? Että kaikki olisi taas hyvin.
Hän katsahti naista silmäkulmastaan.
"Siitä, mitä olet puhunut Edisonin kanssa. Miltä sinusta... on tuntunut."

Aida silitti neuvottomana miehen selkää ja toivoi, että olisi voinut saada lihakset rentoutumaan kosketuksellaan. Niin kuin oli tehnyt vielä joskus.
"Minä... Luulin puhuneeni sinulle", hän sanoi empien ja hivuttautui lähemmäs voidakseen painaa toisenkin suudelman miehen olkapäälle.
"Minä vain... Minä olen aina ollut parempi karkaamaan ongelmiani kuin käsittelemään niitä. En ole tiennyt, kuinka pukea sanoiksi, mitä tunnen."

Eli nielaisi.
Lopeta, tämä on täysin typerää. Aidalla sai olla ystäviä. Elämää, johon hän ei kuulunut.
Oli vain hyvä, että nainen puhui ongelmistaan.
Miksi hän ei vain voinut olla onnellinen siitä, että tämä voi nyt paremmin?
"Pystyit puhumaan Edisonille."

Aida siirtyi lähemmäs ja laski kätensä Elin hartialle, hipaisten huulillaan miehen niskaa.
"Minä luulin, että toivoit minun puhuvan ennemmin jollekulle muulle", hän vetosi ja pyyhkäisi nenänpäällään laineikkaita hiuksia.
"En koskaan haluaisi tehdä oloasi kurjaksi." Mitä hän voisi sanoa?
"Minä puhun sinulle, totta kai puhun sinulle."

Se sai Elin hartiat jännittymään lisää.
"Miksi sinä sellaista luulit?" hän kysyi hämmentyneenä, pystymättä kääntymään katsomaan naista.
Syyllisyys vihlaisi kipeänä.
Oliko hän antanut naisen ymmärtää, ettei halunnut kuunnella tämän murheita? Vai oliko hän ollut liian kiireinen harjoitusten ja esitysten kanssa, ettei ollut ymmärtänyt pysähtyä kuuntelemaan?
Hän upotti sormet tuskastuneesti hiustensa joukkoon.

"Eli", Aida vetosi silittäen miehen hartiaa ja selkää. Miten hän oli saattanut rikkoa heidät? Eli oli aina ollut hänen paras ystävänsä, toinen puolikas hänen sielustaan.
"En halunnut kaataa niskaasi kaikkea sitä rumaa, en varsinkaan, kun se kiersi mielessäni kehää ja toisti itseään." Hän yritti houkutella miestä katsomaan itseään.
"Ja ajattelin vain, että ehkä et kokenut olevasi oikea ihminen kuuntelemaan sitä. Kävin psykologilla niin kuin kannustit, ja olen onnellinen siitä, sillä se auttoi minua ymmärtämään itseäni."

Elin oli vaikea kääntää päätään Aidaa kohti.
"Olisin halunnut olla avuksi", hän vetosi hiljaa. Mutta ilmeisesti Edison oli ollut jollakin tavalla parempi kuuntelemaan. Ehkä se johtui siitä, että he asuivat yhdessä. Tai jostakin muusta.
Ehkä hän oli sanonut jotakin väärää.
"Sinä olen minulle kaikkein rakkain."

Sydän hakkasi melkein kauhistuneena kylkiluita vasten.
"Sinä olet minulle kaikkein rakkain", Aida vastasi ja kiersi varovasti käsivartensa takaapäin Elin ympärille, halaten miehen selkää.
"Ja sinä olet minulle avuksi – olet ollut ja olet edelleen", hän sanoi.
"Minä... Ne tunteet eivät ole kadonneet, vaikka ne ovat vähemmän ylivoimaisia nyt. En olisi luultavasti ymmärtänyt etsiytyä psykologin luo, ellet sinä olisi pyytänyt."

Eli nielaisi. Kurkussa tuntui kipeä pala, jota hän ei saanut kadotettua.
"Sain sinut tuntemaan, etten haluaisi kuunnella murheitasi."
Ajatus tuntui lähes sietämättömältä. Ja vaikka kyse ei olisi ollut hänen sanoistaan tai teoistaan, Aida oli silti kokenut paremmaksi olla puhumatta hänelle.
Ajatus oli... hämmentävä. He olivat voineet puhua aina kaikesta toisilleen.

”Eli, ei!” Aida vetosi halaten miestä lujemmin.
”Totta kai minä puhun sinulle – en minä ajattele, ettetkö haluaisi kuunnella minua”, hän sanoi. Ehkä hän oli pienen hetken ajatellut, että Eli saattoi tuntea olonsa neuvottomaksi tai vaivaantuneeksi hänen olkapäänään. Mutta totta kai hän voisi puhua miehelle mistä tahansa, kuten ennenkin. Eikö niin?
”Katsoisit minua. Puhuisit minulle.”

Hitto, ei Aidan tarvinnut jakaa elämänsä okaista yksityiskohtaa hänen kanssaan. Vain, koska niin oli ollut ennen, ei tarkoittanut sitä, että niin olisi tarvinnut olla nyt. Molemmille omat elämät, sehän oli hyvä asia, eikö ollutkin?
Vaikka Eli pelkäsikin, ettei hänellä olisi sijaa Aidan uudessa, hohdokkaassa elämässä.
Lopeta.
Hän kohautti toista hartiaansa.
"Ei se mitään. Olen hölmö, totta kai sinulla on oikeus puhua kenelle tahdot."

”Eli”, Aida sanoi turhautuneena ja kosketti laineikkaita hiuksia.
”Mikä sinun on?” hän kysyi ja yritti kurkistaa miehen kasvoja tämän olan takaa. Lopulta hän luovutti, siirsi miehen käsivartta ja kiipesi hajareisin tämän syliin, kiertäen paljaat jalkansa tiukasti vyötärölle ja laski kätensä niskalle.
”Katso minuun”, hän käski tehden käskyn ohittamisesta haastavaa tuotuaan kasvonsa kymmenen sentin päähän miehen kasvoista.
”Sinä olet minulle rakkainta. Minä haluan puhua sinulle kaikesta.”

Se ei tarkoittanut, etteikö Eli olisi yrittänyt olla katsomatta. Tai ehkä yrittäminen oli väärä sana, sillä hän ei vältellyt Aidan katsetta tietoisesti, vihreähippuiset silmät vain tuntuivat toimivan oman tahtonsa mukaan. Hän häpesi itseään liikaa kohdatakseen jäänsinisten silmien katseen.
Lopulta silmät eivät kuitenkaan voineet taistella vastaan, katse tarkentui Aidan kasvoihin. Elin kulmat painuivat alemmas ja hän laski katseensa.
"En tiedä, mikä minua vaivaa. Olen pahoillani."

Aida tuijotti vihreähippuisia silmiä jääräpäisesti, kunnes sai ne katsomaan itseään.
”Eli”, hän sanoi pehmeämmin ja silitti miehen poskea.
”Sinä olet minulle rakkainta. Haluan, että sinäkin puhut minulle, muistathan?” hän muistutti ja upotti sormensa laineikkaisiin hiuksiin.
”Tiedän, että olen ollut… Outo viime aikoina, mutta sinä olet paras ystäväni.”

Eli tunsi itsensä typeräksi. Totta kai oli hetkiä, joina hän ei tuntenut oloaan hyväksi oman itsensä kanssa, mutta ne liittyivät yleensä voimakkaasti tasapainon heittelyyn. Nyt hän tunsi nimenomaan toimivansa kuin typerys. Eikä se tuntunut hyvältä.
Hän kohotti katseensa Aidan silmiin.
"Olen iloinen, että sinulla on ystäviä, joille puhua. Minä vain... pelkään, etten ole osannut auttaa sinua."

Aida tarttui miehen kasvoihin ja painoi poskelle suudelman.
”Sinä olet paras ystäväni. Rakastan sinua. Totta kai sinä autat minua”, hän vastasi tutkien vihreitä silmiä.
”En tiedä, mitä tekisin ilman sinua.” Se oli pelottavan totta. Elämä ilman Eliä edes hetkellisesti Edithin pyynnöstä oli ollut puolittaista, kuin osa häntä olisi vain kadonnut.

Eli ei ollut siitä niin varma. Auttamisesta. Hän tiesi, ettei aina ollut niin kypsä kuin olisi voinut olla, ja tilanne, johon he olivat joutuneet, oli ylittänyt hänen ymmärryksensä. Tilanne, jossa hänen kosketuksensa saattoi aiheuttaa ahdistusta, tai jossa hän ainakin pelkäsi, että niin voisi olla.
Hän painoi otsansa Aidan otsaa vasten.
"Minäkään en tiedä, mitä tekisin ilman sinua."

Aida antoi sormiensa vaeltaa vaaleanruskeiden kiharoiden lomassa ja hengitti syvään Elin tuoksua. Kaikki kääntyisi vielä parhain päin.
Jotenkin kamala, kylmä tyhjyys hänen sisällään katoaisi ja olisivat, kuten ennenkin. Niin kuin olivat tainneet olla edellisenä iltana, vaikka se oli saattanut olla untakin.
”En tiedä, onko reilua, että minä olen alasti ja sinä pukeissa”, hän huomautti hymyä suupielessään.

Eli hieraisi nenänpäällään Aidan poskea.
Ehkä kaikki järjestyisi. Ehkä hänkin lakkaisi tuntemasta oloaan niin... oudoksi. Lakkaisi olemasta synkkä vain siksi, että Aidalla oli nyt upea, upea elämä, johon hän ei aina kokenut mahtuvansa.
Koska sellainen oli typerää.
Suupieli nykäisi.
"Taitaa olla kaksi vaihtoehtoa, kuinka korjata se."

Aida hymyili ja tukisti hellästi villejä kiharoita. Miten hän toivoi, että olisi vain voinut tarttua vaihtoehtoon, jota oletti molempien suosivan, tuntematta hermostunutta pistoa vatsassaan.
Mitä jos kylmä, kamala tyhjyys palaisi jälleen viime hetkellä?
Mutta ehkä se olisi poissa.
Hän silitti dinosaurusta miehen rinnassa ja tarttui sitten paidan helmaan, vetäen sen miehen pään yli.

Dinosaurusparka, se oli saanut olla hänen yllään vasta hetken ja joutui jo hylätyksi lattialle. Vastahan se oli selvinnyt pyykistä kutistumatta tai katoamatta. Mutta ehkä se pääsisi vielä pidetyksi.
Ehkä Elikin todella voisi lakata ajattelemasta typeriä ajatuksia, jotka yrittivät synkistää hänen mieltään.
Hän kumartui suutelemaan Aidan huulia.
"Parempi..?"

”Mmhh”, Aida hymisi myöntävästi Elin huulia vasten ja punoi sormiaan miehen hiuksiin. Ennen hän olisi voinut vain valua alas ja avata miehen housut. Nyt hän tunsi olonsa eksyneeksi, peläten tyhjyyden palaavan hetkenä minä hyvänsä ja rikkovan toiveikkaan kipinän heidän välillään.
”Unohdutaanko lojumaan sänkyyn päiväksi?”

Niin kuin ennen.
"Mmm, unohdutaan", Eli myöntyi, vaikka pieni osa hänestä pelkäsikin, että Aida olisi mieluummin lähtenyt jonnekin. Jonnekin, missä ei ollut vaaraa joutua olemaan kahden.
Mutta ehkä hänen olisi lakattava yrittää päättää naisen puolesta. Hän ei ollut tehnyt niin ennen.
Eli valui hitaasti selälleen vuoteelle ja veti Aidan mukaansa, halaten naisen syliinsä.
"Pidän siitä, että elämme taas samaa rytmiä."

"Niin minäkin", Aida vastasi sulaen hymyyn. Hän laski leukansa Elin rinnalle ja katseli miehen kasvoja lähietäisyydeltä, kädet leuan alle kevyesti taitettuna.
"Meillä taisi olla mukava ilta eilen."

Elin kulmat kurtistuivat hieman.
"Etkö muista varmasti?" hän kysyi, hipaisten kastanjanpunaisia hiuksia hellästi.
Joku toinen olisi voinut loukkaantua sellaisesta.
"Meillä oli oikein mukava ilta."

Aida nauroi ja nojautui eteenpäin, painaen suudelman miehen suupielelle.
"En ollut täysin varma, näinkö unta", hän vetosi ja kiepahti Elin päältä sängyn keskelle, kääriytyen peittoon ja houkutellen miestä seurakseen.
"Mutta jos olisin nähnyt, se olisi ollut mitä humalluttavin uni."

Se oli varmasti oikein hyvä asia.
"Voi olla, että näit untakin, mutta meidän iltamme oli kyllä mahtava", Eli vakuutti ja kellahti kyljelleen, niin että saattoi katsella Aidan kasvoja. Hän kohotti kättään sipaisemaan pisamaista poskea.
"Olen hyvin onnellinen siitä."

Aida hymyili ja silitti Elin rintakehää peiton alle vallitsevassa lämmössä. Se tuntui ihastuttavalta paljaalla iholla.
"Niin minäkin", hän vastasi ja nojautui lähemmäs, painaen suudelman nyt huulille. Miten hän toivoi, että olisi voinut tavoittaa jotain, mitä oli löytänyt jälleen edellisenä iltana. Jatkuva humala tuskin olisi ratkaisu.

Eli kietoi toisen kätensä kevyesti Aidan vyötäisille. Ehkä näin oli aivan hyvä, loikoillen sängyssä. Ei tarvinnut tehdä mitään sen kummallisempaa, tai surra sitä, että ennen olisi ollut luontevaa jatkaa pidemmälle.
Hän vastasi kiireettömään suudelmaan silittäen naisen selkää hellästi sormenpäillään.
"Millaisista asioista olet puhunut psykologin kanssa?" hän kysyi hiljaa suudelman loputtua.
Saiko sellaista kysyä?

Aida hamusi Elin huulia ja punoi jalkansa miehen jalkojen lomaan, painautuen lähemmäs. Miehen iho tuntui edelleen samalta hänen ihoaan vasten, sai lämmön leviämään hänen sisälleen.
"Melko paljon siitä, että tunnen oloni oudoksi, kun... Ja Simonista. Erosta. Ja siitä, miten se kummittelee minua. Ei niinkään mitä meinasi tapahtua, vaan-", Aida empi hetken pohtien, kuinka pukea se sanoiksi.
"Mitä hän pyysi. Kun asuin vielä hänen kanssaan, miten hän tuli viereeni yöllä ja yritti saada minut suostumaan. En voi ymmärtää sitä."

Eli halasi Aidan tiukasti lähelleen. Ainakin se tuntui yhtä luonnolliselta kuin aikaisemmin, läheisyys, joka ei odottanut mitään muuta. Hän ei aikonut antaa valtaa kaipaukselle, joka tuntui vain entistä kipeämmältä heidän vietettyään yhden yön yhdessä.
"Onko hän... osannut auttaa sinua avaamaan sitä?" hän kysyi huolissaan, kurtistaen hieman kulmiaan. Yrittäen pitää itsensä rauhallisena.

Aida kiersi kätensä Elin ympärille ja painoi päänsä miehen kaulataipeeseen, hengittäen ihon tuoksua hetken syvään. Hän painoi mietteliään suudelman Elin kaulalle.
"Luulen niin", hän sanoi piirtäen sattumanvaraisia kirjaimia ja kuvioita miehen selkään sormillaan.
"Minä... Minä olin niin peloissani. Hän oli niin epätoivoinen, niin rikki, niin lohduton, etten ollut kestää sitä. Ja pelkäsin niin valtavasti, että jotenkin, jos hän jatkaisi kysymistä tarpeeksi kauan, jossain vaiheessa en vain pystyisi enää sanomaan ei."

Hetken Eli yritti keskittyä selkäänsä piirtyvään kirjainten sarjaan, mutta ehkä ne eivät tarkoittaneet mitään, niin kuin eivät niiden joukkoon eksyneet kuviotkaan. Mutta kosketus tuntui hyvältä.
Hänen kulmansa painuivat alemmas, käsi kiertyi paremmin Aidan ympärille kuin suojaksi. Vaikka se taisi olla nyt myöhäistä. Aivan liian myöhäistä.
"Olen pahoillani. En tiennyt, että... että jouduit kokemaan sellaista."

Aida hieraisi nenänpäätään Elin kaulaa vasten. Hän vihasi tunnetta, joka oli saanut hänet pelkäämään, ettei voisi enää kieltää epätoivoisen miehen sydäntäriipivää, lohdutonta pyyntöä. Jollekulle vahvemmalle se olisi varmaan ollut helppoa.
"Ja nyt en voi olla ajattelematta häntä, vaikka kuinka toivon, etten tekisi niin. Muistamatta miten rikki hän oli. Muistamatta mitä hän päätyi tekemään", hän sanoi piirtäen jotain ruusua muistuttavaa miehen selkään.
"Enkä voi olla pohtimatta, miten paljon pahaa olen aiheuttanut. Miten montaa ihmistä olen satuttanut."

Toisinaan Elin mielessä kävi, kuinka mahtavaa olisi ollut hankkia tatuointi. Onneksi hän ei ollut vielä kertaakaan päätynyt tekemään niin, vaan kaikki oli jäänyt ainoastaan ajatuksen tasolle. Ei sitä koskaan tiennyt, mikä osa kehosta päätyi olemaan lavalla paljaana, ja maskeerauspuolella olisi tuskin innostuttu suurikokoisesta ruususta selässä.
"Aida, et sinä ole aiheuttanut mitään pahaa", hän vetosi huolissaan.

"Minä olen ollut ajattelematon ja niin kovin itsekäs koko elämäni", Aida vastasi ahdistuneena.
"Olen lähtenyt suhteisiin hetken mielijohteesta, olen tehnyt typeriä asioita juodessani, olen käsitellyt ahdistustani hyppäämällä seuraavaan suhteeseen. Joskus ennen kuin edellinen on päättynyt. Millainen ihminen tekee niin?" Hän oli melko varma, että oli universaalisti myönnettyä, että pettäminen oli kamala, kamala asia. Ja hän oli melko varma, että jonkun toisen syliin antautuminen ennen kuin edellinen suhde oli siististi päättynyt oli pettämistä.

Eli oli hetken hiljaa.
Kun Aida esitti asian noin, sitä oli hirvittävän vaikea kiistää - ja hän inhosi itseään sen vuoksi. Mutta silti hän tiesi, ettei Aida ollut itsekäs ja ajattelematon.
"Ei ole väärin haluta tuntea olonsa rakastetuksi", hän vetosi, kulmat edelleen kurtistuneina.
"Sinä et ole itsekäs."

Aida toivoi, että olisi edes osannut selittää, miksi oli toiminut niin kuin oli. Miksi hän oli tuntenut tukehtuvansa, kun huomasi olevansa rakastettu, kun hänelle maalattiin kuvaa yhteisestä tulevaisuudesta.
Ja sitten hän teki jotain typerää. Rimpuili irti, juoksi pakoon ahdistustaan, antautui seuraavaan suhteeseen. Kaikki muut olivat olleet kamalia virheitä. Kukaan muu ei ollut Eli.
"Ja minä menin naimisiin Simonin kanssa hetken mielijohteesta. Hän rakensi koko elämänsä uusiksi minun takiani. Hän halusi kasvaa vanhaksi kanssani, hän halusi minun olevan äiti lapsilleen." Sydän hakkasi pahoinvoivalla nopeudella kylkiluita vasten.
"Hän oli hyvä mies. Lempeä, kunniallinen hyvä mies, joka oli onnellinen omana itsenään. Sitten minä astuin hänen elämäänsä, ja hän muuttui mustasukkaiseksi, ahdistuneeksi, epäluuloiseksi ja vihaiseksi. Hänestä tuli mies, joka..."

Eli nielaisi.
Muisto siitä illasta viipyi edelleen kipeänä hänen mielessään. Eikä vain siitä. Simon oli käyttäytynyt uhkaavasti jo aiemmin. Hän ei tunnistanut Aidan kuvailemaa lempeää miestä niistä kerroista, joina oli kohdannut miehen.
Ehkä se oli osittain hänen syytään. Olisi pitänyt pysyä poissa, eikö niin?
"Mutta se ei ollut, mitä sinä halusit", Eli totesi hiljaa, haudaten kasvonsa hetkeksi naisen kaulaa vasten.

"Ei", Aida vastasi ja katseli kattoa ahdistunein silmin, piirtäen Elin selkään kissan hahmoa.
"En halunnut sitä. Minun ei olisi koskaan pitänyt suostua hänen kosintaansa." Hänen olisi pitänyt tietää kauan sitten, ettei hän voisi muuttua siksi, mitä Simon kaipasi. Hänen olisi pitänyt ymmärtää se jo ensimmäisistä riidoista, joissa mies ei tuntunut ymmärtävän lainkaan kuka hän oli ja mitä hän halusi elämältään.
"Minun olisi pitänyt ymmärtää kauan sitten, etten voisi koskaan rakastaa ketään niin kuin sinua."

Oliko väärin sanoa, että Elikin toivoi sitä?
Etteivät he olisi koskaan eronneet. Että kaikki olisi voinut mennä toisin. Hän olisi odottanut Aidaa takaisin kotiin.
Mutta ehkei siitä olisi ollut mitään hyötyä. Asiat olivat menneet niin kuin menivät, ja he olivat yhdessä nyt.
Toivottavasti Aida ei ollut liian rikki.
"Sinun ei pitäisi joutua kantamaan syyllisyyttä."

"Kuinka voisin olla kantamatta syyllisyyttä?" Aida kysyi ja halasi Eliä tiukemmin. Hän oli tehnyt niin paljon ajattelemattomia asioita, satuttanut niin monia. Millainen ihminen voisi katsoa tekemäänsä ja päättää, ettei tuntisi huonoa omaatuntoa?
Hän painoi kasvonsa kiharaisiin hiuksiin.
"En halua satuttaa sinua."

"Sinä et satuttanut ketään tahallasi", Eli muistutti.
Ehkä Aida oli ollut toisinaan ajattelematon, eikä ollut ymmärtänyt omaa viehätysvoimaansa, mutta hän tiesi, ettei nainen ollut tehnyt niin ilkeyttään.
Eikä sellaisesta voinut syyttää ketään, eikö niin?
"Et sinä satuta minua."

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   Su Elo 05, 2018 3:28 pm

Hän teki niin painajaisissaan. Satutti Eliäkin, rikkoi miehen niin kuin niin monta muuta tätä ennen, pakeni jotain, mitä ei itsekään ymmärtänyt. Päätyi jonkun muun syliin ja menettäisi sielunsa toisen puolikkaan ikuisiksi ajoiksi.
"Haluan olla parempi ihminen", hän huokasi ja nojasi päätään Elin päätä vasten.
"En vain ole varma miten."

"Minulle sinä olet täydellinen", Eli vetosi.
Jopa kaikkine piirteineen, joita joku olisi voinut pitää vikoina, Aida oli hänen silmissään täydellinen juuri sellaisena kuin oli. Naisen ei tarvitsisi muuttua hänen vuokseen. He olivat kasvaneet yhdessä, oppineet tuntemaan toisensa läpikotaisin, eikö niin?
Hänkin oli tehnyt asioita, joita katui.
"Kertoisithan, jos tuntisit olosi vangituksi minun kanssani?"

Aida kohotti päänsä ja nousi toisen käsivartensa varaan, laskien kätensä Elin poskelle.
"En voisi koskaan tuntea niin", hän vetosi tutkien vihreähippuisia silmiä.
"Rakastan sinua. Olen rakastanut koko elämäni." Hän oli vain ollut liian typerä nähdäkseen sitä tai hyväksyäkseen sitä.
"Tuntisitko sinä olosi vangituksi minun kanssani?"

Eli todella toivoi, että Aida oli oikeassa. Hän ei vain pitänyt siitä, millaisen synkän pistoksen oli tuntenut kuullessaan, että nainen oli puhunut murheistaan Edisonille.
Hän ei pitänyt itsestään, kun tunsi niin.
Kysymys sai hänet kurtistamaan kevyesti kulmiaan.
"En tietenkään. Aida, minä olen rakastanut sinua siitä saakka, kun olimme vasta ihan kakaroita..."

Aida suli valoisaan, onnelliseen hymyyn, vaikka silmissä viipyi häivähdys haikeutta. Hän kumartui suutelemaan miestä, punoi sormensa kiharaisiin hiuksiin ja nojautui Eliä vasten. Ehkä kaikki muu oli toissijaista. He rakastivat toisiaan ja kaikkien typerien virheiden jälkeen he olivat myös saaneet toisensa.
Hän painoi uuden suudelman Elin huulille.

Vielä jonakin päivänä hän keksisi tavan, jolla haikeuden saisi kadotettua Aidan jäänsinisistä silmistä. Vaikka se ei ehkä olisikaan Elin käsissä, mikään ei estäisi häntä yrittämästä.
Aida ansaitsi olla onnellinen ilman syyllisyyttä.
Hän kietoi kätensä paremmin naisen ympärille ja vastasi suudelmaan.

Aida hamusi miehen huulia. Hän ei tuntenut oloaan levottomaksi, kylmä tyhjyys ei vellonut hänen vatsassaan. Ehkä Eli valoi häneen lämpöä.
Kauniit sanat viipyivät hänen mielessään.
Hän painautui lähemmäs, antoi toisen kätensä valua hiuksista silittämään niskan kaarta. Toinen valui miehen rinnalle, sitten vatsalle ja liukui avaamaan housuja.

Eli ynähti hiljaa.
Ei ollenkaan huono tapa viettää sunnuntaita, eikö niin? Hän antoi omien käsiensä valua Aidan vyötärölle, silittää sen siroa kaarta.
Olen kaivannut sinua.
Mutta hän oli sanonut sen jo monesti, eikä sanoja ehkä kaivattu. Nälkäinen suudelma ajoi varmasti saman asian.
Ehkä nainen ei ahdistuisi tälläkään kertaa. Ehkä asiat olivat korjaantumassa.

Aida hymyili miehen huulia vasten kuullessaan ynähdyksen ja nyki housuja vaativasti alas, pois jalasta.
Älä kiirehdi. Heillä oli koko päivä aikaa olla tässä, lojua kiireettä sylikkäin. Aina kun hän yritti ehtiä ahdistuksensa edelle, se tuntui löytävän hänet hetkessä.
Hän antoi käsiensä vaeltaa Elin keholla, palauttaa mieleensä sen mieleensä, vaikka hän arveli tuntevansa sen kuin omansa. Käsi valui alas hellimään miestä.

Oli tavallistakin vaikeampaa välttää kiirehtimistä. Eli ei voinut väittää olleensa koskaan erityisen kärsivällinen, ja nytkin jalat potkivat itsensä levottomina vapaaksi housuista. Ehkä oli ollut turha pukeutua lainkaan, oliko sen niin väliä, jos vietti sunnuntain ilkosillaan? Ainakaan silloin, kun seura oli hyvää.
Keholla vaeltava käsi sai hänet ynähtämään matalasti.
"Olenko koskaan sanonut, että rakastan sinua..?"

"Silloin tällöin", Aida nauroi kehräten.
Kylmä tyhjyys ei ollut palannut. Hän hamusi miehen huulia ja valui sitten kaulalle, piirtäen sen syrjän kiireettömällä lipaisulla.
"Mmmh, sinä todella maistut hyvältä", hän kuiskasi ja keinautti itsensä hajareisin Elin ylle. Hän kumartui näykkäämään miehen kaulaa, kun laskeutui alas ja saattoi todeta, että unenomaiset muistot edellisestä illasta eivät tehneet mielihyvälle oikeutta.

"Täytyisi ehdottomasti sanoa niin... useammin..."
Sunnuntait saattaisivat vielä palata Elin lempipäiviksi, mikäli ne voisivat täyttyä samalla tavalla kiireettömistä hetkistä. Tai kiireettömistä ja kiireettömistä, miten sen ikinä ottikaan. Hänen kehonsa oli ehdottomasti sitä mieltä, ettei pieni kiire ollut lainkaan pahasta.
Hän kaipasi Aidaa lähelleen niin, että oli menettää järkensä.
"Limeä vai... kookosta..." hän ähkäisi, antaen käsiensä valua naisen lanteille.
Hän ei muistanut vastausta, mikäli Aida sellaisen antoikin.

He voisivat olla kuin ennenkin. Nyt Aida oli siitä varma.
Hän antoi päänsä vajota vasten miehen olkapäätä, jääden hajareisin tämän syliin senkin jälkeen, kun keho kävi raukeaksi, koko keho sykki. Hän oli saanut itsensä hengästymään. He todella voisivat olla kuin ennenkin.
Ahdistus vapauttaisi hänet vielä otteestaan, ja he saisivat elämänsä takaisin. Ehkä kaikki heidän sunnuntainsa voisivat olla tällaisia.
Aida painoi suudelman Elin kaulalle.

Eli hautasi kasvonsa hetkeksi kastanjanpunaisia hiuksia vasten ja hengitti syvään niiden tuoksua. Hänen pulssinsa hakkasi vielä kuurouttavana, se oli vallannut kehon omakseen eikä halunnut luovuttaa otettaan aivan vielä.
Ehkä he eivät pääsisi vuoteesta koko päivänä. Eikä sillä ollut väliä. Ehkä se ei tarkoittaisi Aidalle tyhjää ahdistusta.
Hän kietoi käsivartensa naisen ympärille ja painoi suudelman tämän hiusten joukkoon.
"Olet uskomaton..."

Aida hymyili ja kohotti päätään niin, että saattoi painaa suudelman Elin poskelle ja lipaista sitäkin hellästi.
"Niin olet sinäkin", hän hymisi silmät kissamaisesti siristyen. Hän ei tiennyt kookoksesta tai limestä, mutta rakasti Eliä. Rakasti niin, että oli pakahtua.
"Voimme unohtua tähän." Onnellisina, vapaina ja alastomina.

Eli nauroi käheästi ja painoi toisen suudelman Aidan hiusten joukkoon.
"Voimme unohtua tähän", hän vahvisti, ja kurotti nykäisemään peitettä heidän suojakseen. Iholla viipyvä hiki muuttuisi pian viileydeksi, vaikka kaksi lämpöä hohkaavaa kehoa huolehtisikin siitä, ettei heidän tarvitsisi todella palella.
"Mikä Moulin Rougen tunnuslause olikaan? Vapaus, kauneus..?"

"Olen hyvin epäboheemi, kun joudun miettimään", Aida naurahti ja kierähti Elin kainaloon, tehden siitä itselleen mukavan pesän. Hän tunsi olonsa melkein epätodellisen onnelliseksi, lojuessaan tässä, alastomina sylikkäin. Siitä tuntui olevan elinikä, kun he olivat tehneet niin viimeksi.
"Mutta luulen, että totuus ja rakkaus. Miksi?"

Eli naurahti ja halasi Aidan kainaloonsa.
"Tuli vain mieleen. Minusta se sopii tähän hetkeen."
Kuinkakohan pahasti häntä katsottaisiin kieroon, jos hän yrittäisi livauttaa itselleen pian uuden vapaapäivän? Päästäkseen näkemään Aidan Satinena taas uudelleen.
Hän kurtisti kevyesti kulmiaan ja poimi jotakin Aidan hiusten joukosta. Yksittäinen hopeinen paperisilpunpalanen.

"Se sopii", Aida myönsi ja katsahti hiuksissaan käyvää kättä, nauraen epäuskoisena kehräten.
"Pitäisiköhän minun käydä suihkussa?" hän pohti koskettaen kesyttömiä hiuksiaan. Mitäköhän muutakin ne kätkivät joukkoonsa. Nyt ne tuntuivat villiintyneen täysin.

Eli mietti asiaa hetken.
"Ei", hän vastasi sitten, tipautti hopeahileen huolettomasti peitteelle ja hautasi kasvonsa Aidan hiusten joukkoon.
"Ei vielä."
Hän voisi liittyä naisen seuraan suihkuun hieman myöhemmin, kunhan keho olisi saanut ensin hetken aikaa tointua mielihyvästä, joka yhä mylläsi ihon alla.

Aida hieraisi nenänpäätään miehen kaulataipeeseen ja hymyili, hakien päällään tutun, mukavan paikan. Hän hengitti ihoa vasten ja kiersi toisen käsivarren kevyesti miehen rinnan yli. Kuten niin monet kerrat menneisyydessä, siitä saakka kun he olivat olleet vasta lapsia.
"Ehkä voimme tilata ruokaa kotiin", hän ehdotti. Sen hakeminen olisi luultavasti nopeampaa ja helpompaa – mutta näin heidän ei tarvitsisi pukeutua tai noustakaan kuin hetkeksi.
"Voisinkohan avata oven näin?"

"Ehdottomasti voisit", Eli vakuutti. Aida oli mitä hurmaavin ilman vaatteita, ja piristäisi varmasti ruuantoimittajan päivää.
Se toki tarkoitti, että naisen olisi noustava hänen sylistään siksi aikaa, että kävisi hakemassa ruuan ovelta. Melkoinen ongelma, jonka pohtiminen sai Elin kulmat painumaan kevyeen kurtistukseen.
"Ehkä voisimme vain virittää... korin ikkunasta. Niin kuin siinä Bastin näyttämässä elokuvassa, jossa mummo laski koiran korissa ulkoilemaan... Ei tarvitsisi kävellä ovelle saakka."

"Se kuulostaa nerokkaalta", hän nauroi ja hetken pohti mahdollisuutta avata ovi näin. Mutta ehkä se olisi sopimatonta. Hänen pitäisi pukea edes alusvaatteet päälleen tai kääriytyä huopaan.
"Mitä sinun tekee mieli?" Aida kysyi ja hamusi Elin kaulaa, piirtäen sen ihoon samalla nenänpäällään.

Eli ei kuollakseenkaan muistanut, mikä elokuvan nimi oli ollut. Ehkä hän voisi laittaa Bastille myöhemmin viestiä ja kysyä siitä. Bast muistaisi aivan varmasti.
Hän hautasi nenänpäänsä Aidan hiusten joukkoon.
"Sinua", hän vastasi virnistäen, vaikka se ei tainnut olla vastaus, jota nainen oli kaivannut.

Aida suli silmät siristävään hymyyn ja kohottautui kyynärpäidensä varaan, laskien kätensä Elin poskelle ja painaen suudelman tämän huulille.
"Olet vastustamaton", hän kuiskasi ja näykkäsi miehen alahuulta. Hän tunsi olonsa fantastisen kevyeksi. He voisivat olla sitä, mitä olivat olleet.

"Sinäkin", Eli vakuutti, upottaen sormensa kastanjanpunaisten hiusten joukkoon. Tällä kertaa ne eivät enää tavoittaneet hopeisia hippuja, jotka juhlistivat Satinen saapumista.
"Ja se voi kehittyä ongelmaksi siinä vaiheessa, kun meidän pitäisi mennä suihkuun tai tilata ruokaa."
Hän oli melko varma, että ainakin hänen oma puhelimensa oli jossakin alakerrassa.

Ehkä kylmä, kamala ahdistus oli kadonnut iäksi. Ehkä he voisivat olla näin aina, juopua toisistaan onnellisina ja huolettomina. Aida nauroi ja suuteli Elin kaulaa. Olikohan hän purrut sitä liikaa?
Tällä kertaa tosin kenenkään sydän ei särkyisi jäljistä.
"Ehkä meidän ei tarvitse nousta", hän vastasi kohottaen päätään niin, että saattoi hamuta miehen korvaa. Ainakaan aivan vielä.

Kaulalle painetut suudelmat lähettivät kylmiä väreitä alas selkään. Mitä sitten, jos siinä olisi mustelma tai pari? Ne jäisivät kyllä huivin alle, ja eikö Hydelle vain sopinut, että kaulalla olisi mustelma tai pari?
Hän ei tosin ollut varma, olisiko Moulin Rougen tiimi samaa mieltä siitä, että mustelma tai pari ei haitannut mitään.
"Ei varmasti tarvitse", Eli vakuutti Aidan selkää silittäen.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   Su Elo 05, 2018 3:28 pm

Ehkä heidän ei tarvitsisi. Siitä todella oli elinikä, kun he olivat olleet näin.
Eivätkö he todella Pariisin vierailun jälkeen? Ajatus oli pysäyttävä. Heillä oli paljon kiinniotettavaa.
Aida hamusi miehen kaulaa ja antoi kätensä valua alas tämän vatsaa, kadota peiton alle.
"Sinä todella olet vastustamaton", hän huokasi ihoa vasten ja valui suutelemaan paljasta rintakehää. Eli ansaitsi tulla hemmotelluksi.

Eli ynähti.
Hän oli suunnitellut, että he voisivat siirtyä hitaasti kohti suihkua ja ruuan tilaamista. Niin kuin, no, melkein vastuulliset aikuiset.
Mutta ei se taitaisi onnistua nyt. Ei kai häntä voinut syyttääkään, niin pitkän tauon jälkeen?
"Aida..."

Aida hamusi huulillaan miehen ihoa valuen hitaasti, kiireettä alaspäin. Hän siirsi peittoa samalla pois tieltä.
"Mmhh?" hän kysyi ja katsahti Eliä silmät kissamaiseen hymyyn siristyneinä. Siitäkin oli pitkä aika, kun hän oli huomioinut miestä näin. Aida siveli sormillaan Elin reittä, kun valui alas.

No sitä vain, että...
Ei, Eli ei voinut väittää muistavansa, mitä oli ollut aikeissa sanoa. Hän voisi häpeillä itseään sitten myöhemmin, mutta Pariisista oli kulunut pitkä aika. Varsinkin pariskunnalle, jolla oli tavallisesti viikossa enemmän yhteisiä päiviä kuin päiviä ilman.
Ei häntä voinut syyttää.
Käsi hakeutui hellänä kastanjanpunaisten hiusten joukkoon.

Muriel oli ollut oikeassa. Oikean miehen kanssa se oli varsin miellyttävää, ja Aidasta oli ihanaa voida saada Eli todella nauttimaan olostaan.
Hänestä oli ihanaa voida tehdä näin ja olla tuntematta tyhjyyttä sisällään, omistautua tehtävälleen ja tuntea olevansa oma itsensä. Voida katsahtaa välillä Elin kasvoja hymyä jäänsinisissä silmissään.

Jos näin olisi tapahtunut hieman aikaisemmin, Eli ei olisi voinut kovinkaan ylpeästi väittää kestäneensä hienosti - monta kuukautta oli pitkä aika. Nyt hänenkin ylikierroksilla käyvä kehonsa jaksoi pitää edes hetken puoliaan.
Olo oli hengästynyt ja raukea, hän oli tainnut tukistaa omatkin hiuksensa villeiksi.
"... Tule tänne..." hän kuiskasi käheästi, houkutellen Aidaa takaisin syliinsä.
Hyvä luoja hän oli kaivannut tätä.

Aida kohottautui ja nojautui Elin ylle, sukaisten kesyttömiä hiuksia korviensa taakse.
"Olet ihana", hän kuiskasi, kehräävää naurua äänessään ja painoi suudelman miehen poskelle.
"Nyt menen suihkuun", Aida lisäsi näpäyttäen miehen nenänpäätä ja lennähti sitten keveästi jaloilleen.

Eli ynähti ja ojensi käsiään Aidaa kohti.
Oli epäreilua pyrähtää suihkuun tällaisen jälkeen. Mutta kunhan hän kokoaisi itseään pienen hetken, hän voisi luottaa itseensä ja jalkoihinsa sen verran, ettei suistuisi alas parven portaita.
Hän oli sentään tanssija, hitto soikoon.

Aida katsahti miestä olkansa yli, jäänsiniset silmät hymystä siristyen ja laski polvensa sängyn laidalle, kumartuen painamaan vielä toisen suudelman Elin poskelle.
”Voin myös tilata meille ruokaa samalla”, hän lupasi sipaisten sormenpäillään miehen niskan kaarta. Sitten hän suoristautui, poimi parven kaiteelta Thaimaasta tuodun, silkkisen aamutakin ja laskeutui äänettömin askelin alakertaan.

Eli jäi vuoteeseen vielä toviksi, katselemaan kattoa todella edes näkemättä sitä.
Kaikki tuntui olevan hyvin. Ehkä se ei kestäisi loputtomiin, ehkä Aida tuntisi vielä olonsa hankalaksi, mutta hän voisi tehdä parhaansa auttaakseen tätä pääsemään eroon syyllisyydestä. Ja nyt he molemmat tiesivät, että he selviäisivät kyllä, pystyisivät palaamaan siihen, mitä heillä oli ollut. Leppoisaan mutkattomuuteen.
Hän keräsi itseään hetken, ennen kuin ponnisti pystyyn ja suuntasi alas portaita häpeilemättömän alastomana.

Aida oli hypähtänyt istumaan keittiötasolle hohtavan purppuraiseen aamutakkiin verhoutuneena ja selasi puhelimeltaan lähistön kotiinkuljetuspalveluita. Voi olla, että pitäisi nöyrtyä ja kävellä parin korttelin matka vaikka Five Guysiin hakemaan ruokaa.
Hän nosti katseensa kuullessaan miehen ja katseli tätä häpeilemättä, silmät kissamaisiksi, hyväntuulisiksi viiruiksi siristyneinä.
"Mitä sinun tekisi mieli?" hän kysyi ja ojensi toista, baletin muovaamaa jalkaansa Eliä kohti, kutsuen miestä lähemmäs.

Eli vaelsi kuuliaisesti lähemmäs.
"Oletko sinä listalla?" hän kysyi, nojautuessaan varastamaan suudelman Aidan huulilta.
Mutta ehkei sama vastaus kelvannut enää toistamiseen.
"Mmmh, jotakin hyvää", hän jatkoi, samalla kun valui suudelmin alas Aidan kaulalle.

Aida nauroi hyväntuulisesti kehräten ja kiersi käden Elin niskalle, sukien pehmeitä niskahiuksia. Hän kallisti päätään kosketukselle.
"Mmhh", hän myönsi hymisten ja selasi puhelimen listaa vapaalla kädellä.
"Mikä olisi hyvää? Minun lisäkseni. Intialainen? Tai jotain Pretiltä?"

Kaula kuului varmastikin niihin kehonosiin, joita ei sopinut jättää mustelmille.
Kiusaus oli silti melkoinen, ja lopulta Eli antoi sille periksi, näykäten herkkää ihoa kevyesti.
"Intialainen kuulostaa hyvältä", hän myönsi, kietoen käsiään paremmin Aidan vyötärön ympärille.

Aida hymyili ja kallisti päätään avuliaasti. Hän avasi jalkojaan niin, että Eli mahtui niiden väliin ja setvi kiharaisia hiuksia.
"Luulen, että meillä oli puhetta suihkusta", hän totesi naurua äänessään.

"Hmmm?"
Eli hamusi kaulaa hetken ja painoi sitten nenänpäänsä kevyesti sitä vasten.
"Mmm, saatat olla oikeassa..."
Hän kietoi käsivarret Aidan jalkojen taakse ja nosti tämän syliinsä.

Aida kiersi käsivartensa kevyesti Elin niskalle ja jalat tämän vyötärölle.
Oliko Eli pelännyt koskettaa häntä? Oliko hän todella saanut Elin uskomaan, että miehen läheisyys ahdistaisi häntä? Miten hän oli kaivannut sitä.
"Suihku on melkein isompi kuin Manhattanin vaatekomerossamme. Löysimme inspiroivan monipuolista käyttöä sille." Vaatekomero oli antanut nimenä ränsistyneelle, järkyttävän pienelle asunnolle melkein taianomaisen sävyn.

"Melkein", Eli myönsi ja hipaisi huulillaan Aidan huulia.
"Luulen, että olemme jääneet hieman jälkeen siinä, montako käyttötarkoitusta olemme tällä ehtineet kehittää."
Hän virnisti viattomasti ja hamusi toisen suudelman Aidan huulilta ennen kuin suuntasi kohti kompaktiin kokoon rakennettua kylpyhuonetta.
"Tässä on toki se ongelma, että sinä olet yhä osittain pukeissa."
Aamutakissa ainakin.

He taisivat ottaa kiinni menetettyä aikaa myös suihkun ulkopuolella. Aidakin pelkäsi, että ahdistus voisi palata vielä. Pyyhkäistä uudelleen pois sen osan hänestä, joka nyt oli palannut.
"Olet tervetullut korjaamaan ongelman", Aida vastasi nauraen ja setvi Elin villiintyneitä hiuksia, nojautuen painamaan suudelman miehen huulille.

Kylpyhuoneen ovella Eli laski Aidan takaisin jaloilleen liu'uttaakseen aamutakin pois tämän yltä, hylätäkseen sen melkein julman huolettomasti lattialle. Kaunis aamutakki olisi ansainnut tulla viikatuksi kauniisti sohvan käsinojalle - mutta ehkä sitten seuraavalla kerralla.
Saatuaan aamutakin pois välistä hän painoi Aidan kylpyhuoneen oven ja vartalonsa väliin ja hamusi suudelmaa tämän huulilta.

Aida kurottui varpailleen ja vastasi suudelmaan. Miehen ihon kosketus sai lämmön leviämään hänessä kuin aallon. Hän antoi käsiensä laskeutua Elin vyötärölle ja siveli sitä sormenpäillään.
Kylpyhuone oli ehkä pikkuinen ja suihku sitäkin pienempi. Mutta heiltä ei ollut puuttunut koskaan mielikuvitusta.

Eli upotti sormensa hetkeksi kastanjanpunaisten hiusten joukkoon ja alkoi valua suudelmien kanssa alemmas. Ensin suupielelle, siitä leualle ja hitaasti kaulalta solisluulle.
"Olet hyvin viehättävä noin", hän vetosi paljasta ihoa vasten, ennen kuin laskeutui polvilleen naisen eteen.

Aida nojasi selkänsä kylpyhuoneen suljettuun oveen ja katseli Eliä hymyillen, lämpöä silmissään.
"Väsynyt matkamies", hän vetosi myötätuntoisesti ja silitti kiharaisia hiuksia taakse Elin vajottua polvilleen.
He eivät olleet tainneet ristiä pientä eteistään.

Eli virnisti ja painoi sitten kiireettömän suudelman Aidan kummallekin kyljelle.
Teknisesti ottaen tätä ei kai laskettu kuuluvaksi kylpyhuoneeseen, vaikka ovi painuikin selkää vasten, joten heillä olisi vielä kirittävää sen suhteen.
Mutta minkäs sille mahtoi.
Hän silitti Aidan lantiota ja valui suudelmineen vatsalle ja hitaasti alemmas.

Tällä menolla he eivät selviäisi suihkuun ennen iltaa ja söisivät lounasta keskiyöllä - mutta he eivät koskaan olleet piitanneet perinteisistä normeista. Aida nojasi päänsä kylpyhuoneen ovea vasten ja laski kätensä Elin hartioille.
Hän voihkaisi pehmeästi ja haki parempaa otetta hartiasta pysyäkseen tasapainossa.
Eli sai hänet kovin levottomaksi.

Oliko sillä niin väliä, jos lounaan söi keskiyöllä tai sitä myöhemmin?
Vapaus, kauneus, rakkaus, neljättä hän ei tälläkään kertaa muistanut. Ehkä hän pääsisi näkemään Moulin Rougen niin monta kertaa, että lopulta muistaisi.
Kunhan muisti rakkauden, se oli tärkeintä, eikö?
Hänen kätensä kannattelivat Aidan vartaloa hellinä mutta päättäväisinä siltä varalta, että tämän jalat päättäisivät antaa myöten.

Aida naurahti käheästi, kun tunsi ihonsa polttelevan ja tarttui Elin hiuksiin, vetäen miehen päätä kauemmas niin, että voisi kohottaa kasvoja leuasta puoleensa. Hän tutki vihreähippuisia silmiä hetken ja tönäisi miestä sitten jalallaan, yrittäen kaataa tämän istumaan pienen eteisen lattialle, kenkien keskelle.

Eli kohotti katseensa vihreähippuiset silmät ilkikurisesti tuikkien.
"Prinsessa..?"
Tönäisy sai hänet räpäyttämään yllättyneenä silmiään, mutta kuuliaisena poikana hän kellahti istumaan, tönäisten sähkönsinisen korkokengän vaivihkaa kauemmas.

Aida astui lähemmäs, punoi sormensa kiharaisiin hiuksiin ja laskeutui sitten Elin syliin, pyyhkäisten kenkiä pois polviensa alta. Hän tukisti kiharoita hellästi, kallisti tämän kasvoja ylös ja painoi intohimoisen, nälkäisen suudelman miehen huulille, ennen kuin painui alas.
Ehkä naapurit kuulisivat.
Mutta Eli sai hänet varsin levottomaksi ja hän aikoi maksaa palveluksen takaisin. Oli aikakin, että ristivät eteisenkin.

Eli oli kerran töihin lähtiessään hämmentynyt siitä, kun yksi naapureista oli kysynyt, olivatko he hankkineet kissan, ja mahtoiko se riehua ikäväänsä.
Hän alkoi nyt hiljalleen ymmärtää, mistä kysymys oli johtunut. Mutta ajatus katosi hänen mielestään aivan yhtä nopeasti kuin hän oli valaistumisen kokenutkin.
Hänellä oli nyt olennaisempaa tekemistä.
Nojatessaan selkänsä hengästyneesti eteisen seinää vasten hän veti Aidan hellästi rintaansa vasten ja painoi suudelman tämän punaisiin hiuksiin.

Aida hautasi hetkeksi kasvonsa Elin kuumaan kaulansyrjään. Hänen ihonsa tuntui hohkaavan kuumuutta, hiukset takertuivat niskaan.
Hän hamusi miehen kaulaa huulillaan. Kylmän tyhjyyden vallattua hänet hän oli melkein ehtinyt unohtaa, miten jumalaiselta ja humalluttavalta Elin läheisyys tuntui.
"Mennäänkö suihkuun?" hän kysyi käheästi naurahtaen, vaikka ei ollut täysin varma, kuinka tukevat hänen jalkansa olivat.

"Meillä taisi olla kova yritys mennä sinne", Eli myönsi, upottaen nenänpäänsä hetkeksi Aidan hiusten joukkoon. He taisivat olla yrityksessään tavallistakin onnettomampia, vietettyään niin pitkän ajan erossa toisistaan.
Aida tuntui edelleen omalta itseltään, ja hän halusi todella uskoa, että osaisi lukea, milloin nainen tuntisi olonsa epämiellyttäväksi.
"Hop!"
Hän kietoi käsivartensa naisen ympärille ja nousi seisomaan tätä sylissään kannatellen. Vaatekomeron kokoisessa asunnossa asuminen oli ollut hyvää harjoitusta ahtaissa tiloissa toimimisesta.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   Su Elo 05, 2018 3:29 pm

Aida näykkäsi Elin kaulaa, kun ojensi käden taakseen ja avasi kylpyhuoneen oven heidän takanaan. Pieni, vinokattoinen kylpyhuone ja sitäkin pienempi, vinokattoinen suihku olivat olleet Davidille haaste, miehen leveiden hartioiden melkein ottaessa kiinni suihkukopin seiniin.
Mutta he olivat pienten tilojen asiantuntijoita ja viihtyneet aina erittäin hyvin sylikkäin. Aida avasi myös suihkukopin oven, sulki sen heidän takanaan ja antoi kuuman, kopin lämpimällä höyryllä täyttävän veden ryöpytä heidän ylleen.

Joku olisi voinut väittää tilaa klaustrofobiseksi.
Elin mielestä se oli vain kotoisa, ja täynnä mahdollisuuksia. Ja kylpyhuone heidän vaatekomeroasunnossaan oli ollut vielä pienempi, siellä jopa hän oli kolautellut päätään milloin mihinkin.
Sekin oli ollut sen arvoista.
Hän painautui pieneen tilaan, jossa saattoi seistä suorana ja kurotti shampoon käteensä, voidakseen levittää sitä Aidan hiuksiin.
"Loputkin hopeahiput pois, voit alkaa kerätä niitä taas huomenna."

Aida nauroi ja nojautui Elin kosketusta vasten. Hän oli kaivannut tällaisia sunnuntaipäiviä.
Hän ei ollut varma, montako museota olisi vielä voinut kiertää.
Hän avusti puolestaan saippuoimalla miehen ihoa ja huuhtoi hiuksensa. Kuuma vesi tuntui ihanalta iholla, samoin mitä ihanimmalla tavalla kipeä raukeus.
"Ehkä meidän pitäisi vain tilata pizzaa", Aida ehdotti hymyillen, kun astui suihkusta ja kiersi pörröisen pyyhkeen ympärilleen, ojentaen toisen Elille. Pukeutuminen tuntui kovalta vaivalta.

Enää kyljillä ei viipynyt mustelmia, koreografia oli alkanut upota selkärankaan niin, ettei Eli enää kolautellut itseään lavasteisiin, kuten jykevään tutkimuspöytään, joka oli onnistunut vahingoittamaan hänen kumpaakin polveaan - eri kerroilla tosin, se oli sanottava.
"Pizza kuulostaa hyvältä", Eli myönsi, kun nappasi pyyhkeen ja kuivasi hiuksensa huolimattomasti ennen kuin kietaisi sen vyötäisilleen.

Aida hipaisi Elin vatsaa, ennen kuin tassutti ulos lämpimäksi käyneestä kylpyhuoneesta ja hypähti istumaan keittiötasolle raidalliseen pyyhkeeseen kääriytyneenä, kosteat hiukset olkapäidensä yli ryöpyten.
"Mitä tilaisimme? Tomaattia ja mozzarellaa?" hän kysyi hakiessaan puhelimestaan läheisen, tutun pizzerian numeroa.

Eli pyyhki kosteita hiuksia kasvoiltaan seuratessaan Aidaa ulos kylpyhuoneesta. Hän tönäisi oven kiinni, ettei vesihöyry lähtisi leviämään pieneen asuntoon, ja asteli sitten keittiöön.
Hänen itsehillintänsä riitti kolme ja puoli sekuntia, ennen kuin hän harppasi keittiötason vierelle ja kietoi käsivartensa Aidan ympärille.
Vain viattomaan halaukseen.
"Mmm, ja pestoa", hän vastasi, nenänpää naisen kaulaa vasten painettuna.

Aida kallisti päätään hymyillen ja upotti toisen kätensä kosteisiin kiharoihin, sukien suortuvia sormiensa lomassa.
"Ja pestoa", Aida lupasi, kun nosti puhelimen toiselle korvalleen ja yritti olla nauramatta, kun pizzeria vastasi. Hän kiersi toisen jalkansa Elin ympärille.
"Mm'hh. Tomaattia, mozzarellaa ja pestoa. Juuri se, Rupert Streetillä. Kiitos", hän antoi puhelimen jäädä keittiötasolle ja kiersi toisenkin jalkansa miehen ympärille.
"Ehkä voimme teeskennellä katsovamme elokuvaa."

Elin oli myönnettävä, ettei hän tehnyt pizzan tilaamista Aidalle helpoksi. Vaikka hän yrittikin käyttäytyä kauniisti. Hetken.
Sen jälkeen hän puhalsi ensin lämmintä ilmaa kaulan herkälle iholle, ja sen jälkeen hamusi sitä huulillaan. Ja harkittuaan lyhyen hetken hän hipaisi sitä kevyesti hampaillaan.
Ei mustelmia.
Puhelun loputtua hän jätti kasvonsa vielä Aidan kaulataivetta vasten.
"Mmmh, kuulostaa suunnitelmalta."

Aida tuuppasi Elin olkapäätä hellästi. Mies ajaisi hänet hulluksi. Luojan kiitos kukaan ei odottanut heitä. Hän sukaisi Elin hiuksia ja avasi sitten jalkojensa otteen.
"Mitä haluaisit teeskennellä katsovasi?" hän kysyi sivellen Elin niskaa ja pudottautui jaloilleen, poimien purppuranhehkuisen aamutakkinsa lattialta, kääriytyen siihen pyyhkeen sijasta.

Eli nauroi hykertäen Aidan kaulaa vasten, mutta siirtyi sen verran syrjään, että Aida pääsi laskeutumaan pöytätasolta.
Hän jäi katselemaan purppuraista aamutakkia mietteliäänä ja sipaisi sen kangasta.
"Pitäisiköhän minunkin hankkia aamutakki?"
Jekyllin ja Hyden yhdessä kohtauksessa hänellä oli varsin tyylikäs. herrasmiehelle sopiva kotitakki, sinistä samettia.
"Mitä me olemme mahtaneet katsoa viimeksi..?"

"Ei", Aida vastasi ja kurottui varpailleen painamaan suudelman miehen suupielelle. Sitten hän nykäisi miehen pyyhettä.
"Olet harvinaisen komea juuri noin."
Aida katsahti kulmasohvan ja sohvapöydälle hylätyn kannettavan tietokoneen suuntaan.
"Ehkä voimme katsoa Kaunottaren ja Hirviön pitkästä aikaa?" hän tarjosi yhtä lempielokuvistaan ja istahti sohvalle virittämään tietokonetta.

Eli naurahti käheästi.
"Minusta Jekyllin kotitakki on aika tyylikäs", hän huomautti, mutta ei käynyt inttämään vastaan. Ehkä pitäisi etsiä jostakin puhtaat bokserit, jossain vaiheessa.
Kun jaksaisi kivuta ylös parvelle, jossa hänenkin vaatteensa olivat alkaneet hiljalleen löytää omaa paikkaansa. Jonkin verran tavaraa oli yhä Bastin luona, vaikka tyttöystävä olikin jo korvannut hänet kämppäkaverina.
Eli vaelsi sohvan luo ja pujottautui eilen vain nopeasti päällä käyneisiin, vihrein dinosauruksin koristettuihin alushousuihin.
"Ehdottomasti. Ennen kuin Anastasia tulee levitykseen."

Aida nauroi ja katsahti Elin housuja melkein pettyneenä. Hän leväytti sohvan käsinojalta useamman Primarkista mukaan tarttuneen, jumalaisen pehmoisen huovan pesäksi sohvalle ja taputti Elille paikkaa vieressään, kun hänen rakastamansa piirretyn ensisoinnut aloittivat tarinan.
Aida rakensi itselleen pesän Elin syliin, kääriytyen huopiin ja nojaten miehen rintaan.

Sääli, että Kaunottaresta ja Hirviöstä oli jo olemassa elokuvaversio, sillä Aida olisi sopinut täydellisesti myös valkokankaan Belleksi. Vaikka ehkä sama henkilö ei voinut esittää prinsessaa kahta kertaa?
Typerä sääntö.
Eli kietoi käsivartensa naisen ympärille ja halasi tämän tiukasti rintakehäänsä vasten, painaen suudelman kastanjanpunaisten hiusten joukkoon.
Summerin soiminen keskeytti ikävästi mukavan käpertymishetken.
"Menenkö minä..?"

"Minä voin mennä", Aida vastasi, sysäsi peitot päältään ja tassutti pienen asunnon poikki purppuraiset helmat jaloissaan hulmuten.
"Kiitos", hän kiitti lähettiä säteilevällä hymyllä, tuuppasi oven kiinni jalallaan ja vaelsi takaisin sohvan luo rulla talouspaperia kainalossaan. Aida istahti takaisin pesäänsä Elin jalkojen välissä ja ojensi miehelle vielä kuumaa siivua rapeapohjaista pizzaa.

Jostain syystä Eli tunnisti levottoman huolen vihlaisevan vatsaansa, kun Aida lupautui avaamaan oven.
Jos minä kuitenkin menisin, hän oli aikeissa ehdottaa, mutta ei ehtinyt niin pitkälle, kun nainen oli jo noussut.
Mitä, jos se olisi joku, joka yrittäisi tunkeutua sisään? Simon?
Hölmö ajatus, totta kai se oli pizzalähetti.
Silti Eli tunsi olonsa paremmaksi, kun Aida oli palannut turvallisesti hänen syliinsä.
"Mmm, ruokaa..." hän hyrisi tyytyväisenä ja haukkasi palan pizzaa, kun nainen vielä piteli sitä kädessään.

Aida hymyili silmät kissamaisesti siristyen ja piteli pizzaa, painaen suudelman Elin poskelle miehen pureskellessa.
"Olet herkullinen", hän huomautti ja haukkasi pizzan toisesta laidasta, ennen kuin ojensi sen miehen käteen ja painoi päänsä takaisin tämän paljaalle vatsalle.
"On kai huolestuttavaa, miten viehättävä Hirviö on", hän pohti silitellen miehen paljasta reittä sormenpäillään.
"Samoin Oopperan kummitus."

Juusto pizzan päällä oli hieman liian kuumaa, mutta sillä ei ollut väliä - parempi niin, kuin että pizza olisi päässyt jäähtymään kuljetuksessa täysin.
Vaikka ei Eli ollut varma, olisiko huomannut, hän oli keskittynyt siihen, miltä Aida tuntui hänen sylissään, naisen pieni ja lämmin keho hänen omaansa vasten.
Yhtä rennosti kuin ennen.
Oli typerää pelätä ovisummerin ääntä.
Nielaistuaan hän nauroi ja pudisti hieman päätään.
"Kai se on jotakin pimeän puolen karismaa..?"

"Kai", Aida vastasi hymyillen ja valui mukavampaan asentoon. Elin tuttu tuoksu täytti hänen keuhkonsa ja sai hänet painamaan suudelman miehen vatsalle.
"Kuka oli sinun ihastuksesi fiktiivisissä hahmoissa?" hän kysyi ja veti pehmoista paremmin heidän päälleen.

Väristys kulki miellyttävänä Elin kehon lävitse, kun suudelma hipaisi hänen vatsaansa.
Kysymys sai hänet kurtistamaan kevyesti kulmiaan.
"Minusta Leijonakuninkaan Nala oli hyvin hurmaava", hän totesi hetken mietittyään.
"Ja todella hyvä laulamaan. Entä sinun kaksiulotteinen ihastuksesi?"

Aida nauroi hyväntuulisesti kehräten ja katsahti Eliä silmäkulmastaan. Vai Nala. Hän painoi uuden suudelman miehen vatsalle ja hipaisi sitä hampaillaan.
"Hirviö oli ensi-ihastuksiani", hän vastasi ja puhalsi kevyesti vatsan ihoa vasten.
"Robin Hood oli myös varsin hurmaava, kettuversio."

Tällä kertaa Eli värähti näkyvästi.
"Kutittaa", hän vetosi, ja sipaisi Aidan hiuksia vapaalla kädellään.
"Mikä hirviössä vetosi sinuun?" hän kysyi, tutkien jäänsinisiä silmiä.
"Marian-neito oli myös hyvin miellyttävä."

Aida nauroi ja hieraisi nenänpäätään miehen vatsaan. Sormenpäät vaelsivat reidellä ajatuksissaan.
"Sama kuin Oopperan kummituksessa. Niin kuin kaiken tuskan, vihan ja raivon alla olisi sielu, joka kaipaa epätoivoisesti rakkautta." Niin kuin Simon.
Ei.
"Miksi Nala, Eli?" hän kysyi silmät tuikahtaen.

Kuin Simon.
Synkkä ajatus yllätti Elin niin täysin, että vei hetken, ennen kuin hän tajusi Aidan kysyneen jotakin.
Sielu tuskan, vihan ja raivon alla. Eikö kyse ollut melkein siitä, millaiseksi Simon oli muuttunut? Epätoivoisesti rakkautta kaipaava mies.
"Kuten sanoin, hänellä oli kaunis lauluääni", Eli naurahti, yrittäen havahduttaa itsensä takaisin tähän hetkeen.
"Ja hän oli Simban lapsuudenystävä."

Aidan silmät siristyivät hymystä ja hän painoi jälleen suudelman miehen vatsalle. Siniruutuinen, untuvainen huopa tuntui ihanalta jalkoja vasten.
"Hyvä vastaus", Aida vastasi ja kurotti laatikosta toisen siivun, josta haukkasi ajatuksissaan.
"Onko sinulla ollut ihastusta musikaalien hahmoissa?"

Tällä menolla he eivät saisi edes pizzaansa viimeisteltyä, saati pystyisi keskittymään elokuvaan niin kauan, että olisivat voineet väittää teeskennelleensä sen katsomista.
Eli virnisti Aidan sanoille ja kurkotti nappaamaan itselleenkin toisen palan pizzaa.
"Lasketaanko Phantom?"

Aida nauroi häivähdys käheyttä äänessään. Hänen pitäisi juoda ilta Davidin suosittelemaa teetä hunajalla huomista varten.
"Lasketaan toki. Millaisia fantasioita sinulla oli Oopperan kummituksesta?" hän kysyi kulmiaan kohottaen.

Elikin kiinnitti huomiota Aidan äänen käheyteen. Ehkä hän saisi kerättyä riittävästi itsekuria ja voisi nousta keittämään naiselle teetä.
Aivan pian. Kunhan he olisivat olleet tässä vielä hetken.
"Taitaa olla hieman kyseenalaista vastata tuohon kun ottaa huomioon, että minulle Phantom on aina ollut David..."

Aida nauroi kehräten ja kohottautui painamaan suudelman Elin suupielelle. Hän jylkäsi pizzapalan takaisin laatikkoon ja valui kiireettömin suudelmin alas, nojaten päänsä uudelleen vatsaa vasten.
"Kerro nyt", hän maanitteli ja puhalsi hellästi ihoa vasten.

Synkät ajatukset saivat palata takaisin sinne, mistä olivat tulleetkaan.
Tietenkään Aida ei ollut ajatellut Simonia kuvaillessaan Phantomin ja Hirviön viehätystä. Tietenkään nainen ei oikeassa elämässä olisi viehtynyt miehiin, jotka keinuivat hurmaavan ja vaarallisen välimaastossa.
Eli pudisti nauraen päätään.
"Tiedätkö, kuka todellinen musikaali-ihastukseni oli? Hän oli Mamma Mian ensemblessä, ja Into The Woodsin Cinderellana…"

Aida nauroi onnellisena ja suuteli miehen vatsaa, näykäten sitä hampaillaan.
"Sinä toivoton imartelija", hän kehräsi silmät tuikkien ja painoi nenänsä ihoa vasten.
"Kenestä lie puhut."

Eli virnisti viattomasti.
"En ole varma, muistanko nimeä", hän myönsi.
"Mutta hän on se sama, joka oli myös Beauty and the Beastin Bellenä, ja nyt hän taisi tehdä debyyttinsä elokuvamaailmassa... Et sattuisi tietämään, kenestä puhun?"

"Ei aavistustakaan", Aida vastasi tavoittaen saman sävyn kuin Eli ja katsahti tietokoneen näyttöä, jossa Belle hiipi parhaillaan länsisiipeen ja katsoi kauniita, sinisiä silmiä revityssä maalauksessa.
"Ilmeisesti Davidistä ei olekaan kyse."

Eli kurtisti kulmiaan.
"Olen melko varma, että en puhu Davidista, vaikka hän olisikin aivan varmasti tehnyt hurmaavan roolisuorituksen Bellenä", hän pohti, yrittäen pitää pokkansa. Hän kumartui lähemmäs Aidan kasvoja ja hipaisi naisen otsaa huulillaan.
"Tämä on joku, jolla on uskomattomat, kastanjanpunaiset hiukset. Sellaiset, joista on mahdoton pitää sormiaan erossa."

Aida nauroi ja hieraisi nenänpäätään Elin vatsaan, kun haki mukavampaa asentoa.
"Jopas", hän hymyili ja silitti miehen reittä peiton alla.
"Kuulostaa etäisesti tutulta."

Elikin haki paremman asennon ja pyyhkäisi uudelleen Aidan hiuksia.
"Sitä minäkin", hän totesi, kulmat mietteliäässä kurtistuksessa säilyen.
"Hän on ehdottomasti lahjakkain musikaalitähti, jonka olen koskaan tuntenut. Ja olen uskomattoman onnekas, sillä luulen vahvasti, että hänkin saattaa olla hulluna minuun."

Aida kohottautui toisen käsivartensa varaan ja katseli hetken Eliä lämmintä hymyä jäänsinisissä silmissään.
Miten hän rakasti miestä.
"Hän on", Aida vastasi ja nojautui suutelemaan miestä, punoen sormensa kiharoihin.

Jäänsinisissä silmissä viipyvä hymy sai myös Elin silmät siristymään hymystä.
"Siinä tapauksessa minä olen uskomattoman onnekas mies", hän huomautti, ja kumartui vastaamaan suudelmaan.
He tekivät hyvää työtä teeskennellessään katsovansa elokuvaa. Todella hyvää työtä.

"Imartelija", Aida kuiskasi huvittuneena vetäytyessään vihdoin intohimoiseksi käyvästä suudelmasta. Hän vajosi venytellen takaisin pesäänsä miehen jalkojen lomassa ja silitti reittä hellästi.
"Sinä teet minut hyvin onnelliseksi."

Elin olisi tehnyt mieli venyttää suudelmaa vielä hieman pidemmäksi.
"Minä puhun aina vain totta", hän vakuutti, hieraisten nenänpäätään Aidan hiuksia vasten ennen kuin suoristautui istumaan.
"Ilo kuulla tuo."

Aida katsahti ylös Elin suoristautuessa. Oliko mies nousemassa ylös? Hän ei tehnyt elettäkään luopuakseen tyynystään.
Valkokankaalla Belle ja Hirviö valmistautuivat tanssiaisiin.
"Olet minulle kaikkein rakkain", hän muistutti.

Eli vastasi Aidan katseeseen ja hymyili. Hänellä ei ollut kiire minnekään, vaikka tuttu musiikki saikin hänen jalkansa levottomiksi. Olisi melkein tehnyt mieli temmata Aida syliin ja tanssin pyörteisiin, antaa pienen asunnon muuttua heidän silmissään kullankimalteiseksi tanssiaissaliksi.
"Ja sinä minulle, prinsessa", hän vastasi, pyyhkäisten naisen hiuksia.

Aida oli aina tuntenut sydämensä särkyvän Hirviön puolesta, kun se tunnusti rakkauttaan, kun se päästi Bellen vapaaksi - kun se karjui tuskaansa yöhön ja siivitti hevosen neliä. Kohtaus sai kylmät väreet kulkemaan alas hänen selkäänsä.
"Ei enää kauaa Tempestin ja Tiarnanin häihin. Ei kai ole hyvien tapojen mukaista pyytää kahta showta vapaaksi esityksen vasta alettua pyöriä, mutta en voisi jättää niitä välistä."

Eli halasi Aidan paremmin rintaansa vasten.
"Mutta ajattele, annat muille upean mahdollisuuden päästä lavalle. Muistatko, miten hienolta se tuntui?" hän muistutti, haudaten nenänpäänsä kastanjanpunaisten hiusten joukkoon. Shampoon tuoksu viipyi niissä vielä voimakkaana.
"Ei. Olen ihan hiton onnellinen heidän puolestaan. Toivon, että..."
Hän vaikeni hetkeksi, mietteliäänä.
"Toivon, että Tempest voi voida paremmin."

”Muistan”, Aida vastasi hymyillen ja kiersi toisen käsivartensa Elin ympärille, painaen poskensa vasten miehen rintakehää ja punoi heidän jalkojaan lomittain. Ehkä hän voisi vedota siihen, kuinka tärkeää myös sijaisille oli saada mahdollisuuksia esiintyä.
”Minäkin toivon niin. Ainakaan hän ei ole enää yksin”, hän sanoi silittäen miehen kylkeä.
Tietokoneen näytöll’ Gaston tunkeutui sisään Hirviön lumottuun linnaan.

"Se on ehdottomasti hyvä syy olla poissa kaksi perättäistä esitystä - vaikka häät ovat kyllä silti vielä parempi syy. Ja Aida, ne pidetään linnassa!"
Elin silmissä välkähti puhdas innostus, kun hän ajatteli häiden tulevia puitteita.
"Tiarnan pitää varmasti huolta Emmiestä, olen varma, että kaikki on hyvin. Tai ainakin tulee olemaan hyvin... Me muuten viemme Tiarnanin pallomereen."

"Haluaisitko sinäkin oman linnan?" Aida kysyi ja kehräsi hyväntuulisesta naurusta hieraisten nenänpäätään miehen rintaan.
"Te mitä?" hän jatkoi kohottaen päätään ja nauroi epäuskoisesti.
"Mistä te olette keksineet pallomeren? Minä en tiedä, mitä Em aikoo tehdä. Hän väittää, ettei ole suunnitellut mitään, mutta en tiedä, onko hänen sisarensa eri mieltä."

"Ehkä sitten, kun saan myös muotokuvani. Ja sen patsaan. Luuletko, että linna olisi liioiteltu kuusikymppislahja, vai pitäisikö säästää se satavuotissyntymäpäiville?"
Eli kurtisti mietteliäänä kulmiaan, mutta ilme vaihtui nopeasti melkein ovelaan hymyyn.
"Pallomereen!" hän vakuutti virnistäen.
"Mutta se on vielä salaisuus. Albert oli löytänyt baarin, jossa on valtava pallomeri... Ja et usko, mutta ulkoministeri saattaa osallistua myös!"

"Ansaitset ehdottomasti oman linnan satavuotissyntymäpäivälahjaksi", Aida lupasi hymyä silmissään. Olikohan mahtipontinen patsas ollut viisikymmentävuotislahja? Vai öljymaalaus jo reilusti ennen neljääkymmentä?
Jos ei, hänen pitäisi maalauttaa sellainen. Hänellä ei ollut kärsivällisyyttä odottaa kymmentä vuotta.
"Huuleni ovat sinetöidyt", Aida lupasi.
"Ehkä hän tuo Winstonin seuraksesi."

Eli nyökäytti vakavana päätään.
"Sen on tarkoitus olla yllätys. Pallomeren, ei ulkoministerin. He ovat kuulemma ystäviä, joten luulen, että Tiarnan osaa odottaa häntä..."
Hänen silmänsä välkähtivät innostuneesti.
"Luuletko, että Winston voisi tosiaan liittyä seuraan?"

"Voisin kuvitella", Aida vastasi ja sipaisi Elin nenänpäätä sormellaan. Elin rakkaus ylhäiseen corgiin oli tunnettua, ja hän oli varma, että Tempest oli välittänyt tiedon eteenpäin Tiarnanille. Kenties ulkoministerilläkin oli lämmin sydän viileän kuorensa alla, ja corgi saapuisi mukaan polttareihin.
"Oletko valmistautunut jo tapaamiseen?"

Winston olisi varmasti oikein hyvä polttarivieras, Tiarnankin taisi rakastaa koiria.
Vaikka se saattaisikin kadota pallomereen, mikä oli ehdottomasti huono juttu.
"Totta kai! Olen jo miettinyt tarkkaan, mitä sanon sille. Olen myös ostanut valmiiksi narulelun, Instragramin perusteella Winston on hyvin mieltynyt niihin."
Hän halasi Aidan tiukasti syliinsä ja suukotti tämän päälakea.
"Olisi kyllä mahtava juhlia myös Emmietä, jos hän suostuu."

Aida nauroi ja painoi suudelman Elin suupielelle. Ehkä mies tapaisi sosiaalisen median valloittaman corgin joku päivä.
"Totta kai me juhlimme häntä", hän vastasi. Em ei ollut koskaan ollut erityisen innokas juhlimaan tai vetämään huomiota itseensä, mutta ei nainen voisi mennä naimisiin etukäteen juhlistamatta.
"Viemme vaikka hänelle sorbettia, smoothien ja valikoiman mahtavia elokuvia, jos hän kieltäytyy lähtemästä ulos."

Eli nyökäytti päätään.
"Emmie on ehdottomasti ansainnut juhlat", hän vakuutti. Totta kai jotakin niin upeaa kuin naimisiinmeno piti juhlistaa kunnolla, vaikka sitten vain kotoa käsin.
"Pitäisikö meidän tehdä myös kasvonaamiot? Se sopisi koti-iltaan."

"Ehkä", Aida vastasi hyristen ja katsahti tietokoneen suuntaan, missä hänen vatsanpohjaansa nipisti onni tutusta musiikista, joka kertoi Hirviön lumouksen olevan purkautumassa.
"Tiedäthän, että sinä saat kasvonaamion niin usein kuin ikinä haluat?" hän kysyi jäänsiniset silmät tuikkien.

Eli hyrisi naurusta ja painoi suudelman Aidan hiusten joukkoon.
"Onko meillä kasvonaamioita nyt?" hän kysyi, hengittäen syvään hiusten tuoksua ennen kuin siirsi kasvonsa kauemmas.
"Luulen, että kasvoni voisivat kaivata hieman... mikä se sana on? Kuulautta?"

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   Su Elo 05, 2018 3:29 pm

Aidan suupielet nykivät.
"Mahdollisesti", hän vastasi ja katsahti kylpyhuoneen suuntaan, "luulen, että peilikaapissa voi olla jäljellä jokunen. En ole tarkastanut hetkeen." Toivottavasti niissä oli päiväys edelleen voimassa, jos kasvonaamioissa oli päiväys voimassa. Hän ei voinut väittää olevansa erityisen perehtynyt tuotteeseen.

Kylpyhuoneeseen oli pitkä matka, Eli totesi, ja valui hieman mukavampaan asentoon sohvalle, vetäen Aidaa paremmin syliinsä.
"Ehkä meidän täytyy käydä ostamassa lisää... mistä niitä sitten ikinä ostetaankaan."
Hän ei voinut väittää olevansa kovinkaan perehtynyt asiaan. Ehkä olisi pitänyt, olihan hän kuitenkin jo aikamies, eikä hänen sopinut vanheta ennen aikojaan.
Sellainen ei tekisi uralle hyvää, hän pohti huvittuneena.

Aida nauroi ja asettui rennosti miehen jalkojen väliin, painaen suudelman vatsalle.
"Ehkä minun pitää tuoda sinulle pakkaus", hän lupasi ja suli hymyyn katsellessaan Belleä prinssinsä kanssa, tanssimassa lentäen palatsin lattian poikki.
"Pitäisikö meidän teeskennellä katsovamme toinenkin elokuva?"

Elikin malttoi keskittyä hetken elokuvaan, jonka hän oli katsonut niin monta kertaa aikaisemmin. Aluksi hän oli tehnyt niin Aidan mieliksi, mutta hän oli alkanut todella pitää elokuvasta.
Vaikka se juuri nyt muistuttikin ikävällä tavalla aiemmin tapahtuneesta, siitä, kuinka Simon tuntui menneen surusta sekaisin.
Hän halasi Aidaa hieman tiukemmin.
"Ehdottomasti. Meillä on koko loppu sunnuntai aikaa teeskennellä katsovamme elokuvia."

Aida pysäytti haikeasti elokuvan, kun Celine Dionin tulkinta elokuvan tunnuskappaleesta päättyi ja katsahti Eliä nostamatta päätään miehen vatsalta.
"Sinä saat valita seuraavan", hän lupasi ja veti peittoa paremmin heidän ylleen, ihan vain untuvaisen pehmoisen huovan onnesta.
"Mitä katsomme?"

Eli huomasi valuvansa aina vain alemmas, pian hän voisi vain suoraan nostaa Aidan päälleen ja kellahtaa kokonaan selälleen sohvalle.
"Miten olisi jokin, mitä emme vielä ole katsoneet?" hän ehdotti, ja kurotti toisen kätensä avaamaan elokuvien valikon.
"Voisimme teeskennellä tehneemme jotakin aikaansaavaa, kun olemme sivistäneet itseämme elokuvamaailmasta."

”Erinomainen ajatus”, Aida yhtyi silmät hymystä kissamaisina siristyen ja katseli elokuvien listaa. Hänellä ei totta puhuen ollut aavistustakaan, mitä hän oli nähnyt. Niin usein elokuva hujahti ohi kuin huomaamatta, kun hän oli Elin kanssa.
”Miten olisi tämä, Rogue One?” hän ehdotti klikaten satunnaisesti yhtä kuvaketta, kun kyllästyi selaamaan. Hän ei luultavasti keskittyisi siihen kuitenkaan.

"Oh, Star Wars! Bast olisi minusta ylpeä!" Eli totesi valintaan tyytyväisenä. Bast oli häntä huomattavasti innokkaampi mitä elokuviin tuli, ja oli yleensä kuljettanut häntä mukanaan elokuvateatteriin silloin, kun heille oli sattunut vapaapäivä samaan aikaan.
Ehkä pitäisi pyytää Bastia elokuviin joku päivä. He eivät olleet puhuneet hetkeen.
Hän halasi Aidan takaisin syliinsä.

Aida nauroi ja jaksoi keskittyä tunnelmaltaan melankoliseen avaruusseikkailuun siihen saakka, että sankarittaren isä ammuttiin alas. Sen jälkeen hän haki paremman asennon miehen sylissä ja keskittyi näytön sijasta hamuamaan Elin vatsaa huulillaan ja silittämään sormenpäillään paljaita kylkiä.
Sohvalle unohtuminen kuului vapaapäivien onneen.

Tällä kertaa Eli yritti todella keskittyä. Bastin vuoksi, niin että hän voisi seuraavalla kerralla heidän tavatessaan ylpeillä katsoneensa Rogue Onen.
Aida ei tehnyt siitä helppoa.
Lopulta hän luovutti ja kumartui naisen yläpuolelle.
"Sinä et ole kovin hyvä teeskentelemään katsovasi elokuvaa", hän nauroi.

”Mm’hh”, Aida nauroi ja näykkäsi ihoa, ennen kuin nosti päätään niin, että saattoi kohdata miehen katseen.
”Haluatko minun lopettavan?” hän kysyi tuiketta silmäkulmassaan ja hieraisi nenäänsä Elin rintakehään, antaen sormiensa valua leikittelemään alushousujen reunalla.

Eli murahti hiljaa.
"En tainnut sanoa niin", hän huomautti ja painoi päätään hamutakseen suudelmaa Aidan huulilta. Elokuva taisi joka tapauksessa olla hirvittävän masentava ja surullinen, joten oliko niin väliä, jos katsoisi ainoastaan alun?
Voisi kuvitella, että jollekulle kävi hyvin.

Aida hyrähti naurusta ja näykkäsi Elin alahuulta, ennen kuin painoi päänsä takaisin tämän vatsalle. Sormet vaelsivat reisille ja nousivat jälleen ylemmäs, nykivät vaivihkaa alushousuja pois miehen jalasta.
”Olisi toki sääli, jos sinulta jäisi tämä inspiroiva mestariteos näkemättä”, hän sanoi ja siveli sormenpäillään miehen alavatsaa.

Eli värähti.
"Ehkä meidän pitäisi sitten teeskennellä katsovamme se uudelleen", hän huomautti samalla kun antoi toisen kätensä ujuttautua purppuraisen aamutakin alle hivelemään Aidan paljasta ihoa.
Aamutakit olivat ehdottomasti hyvä keksintö, helppoja riisua.

Aida oli melko varma, että ei pystyisi kävelemään huomenna, jos jatkaisi tähän malliin – mutta kuinka hän olisi voinut pysyä erossa Elistä, kun vihdoin saattoi olla miehen lähellä vailla kylmää ahdistusta vatsassaan?
”Mm’hh”, Aida nauroi ja lipaisi miehen vatsaa kuin kokeillen, ennen kuin antoi kätensä valua alemmas.
”Voimme myös katsoa trailerin. Ehkä se kertoo tarpeeksi."

"Mmm, ehkä..."
Olisi varmastikin pitänyt toimia järkevämmin. Nousta keittämään Aidalle teetä, jotta tämän ääni olisi kunnossa seuraavana päivänä. Ja ehdottomasti olla harrastamatta mitään, mikä vaikuttaisi siihen, kuinka hyvin Satine jaksaisi esiintyä lavalla.
Eli ei ollut koskaan väittänyt olevansa järkevä.
Hän murahti uudelleen matalasti ja houkutteli Aidaa nousemaan syliinsä.

Hetken Aida harkitsi, että olisi vain valunut alas suudelmineen. Hemmotellut miestä kiireettömällä huomiolla.
Mutta hän ei ollut koskaan ollut hyvä sanomaan Elille ei. Hän näykkäsi miehen vatsaa ja kohottautui sitten ylös, painaen suudelman tämän huulille. Pieni, levoton ääni hänen sisällään pelkäsi, että tyhjyys palaisi.
Heidän täytyisi ottaa ilo irti näistä hetkistä.

Eli hymyili Aidalle vallattomasti avatessaan aamutakin vyön, jotta saattoi antaa käsiensä vaeltaa sen alle kiireettöminä - tai niin kiireettöminä, mihin hän juuri nyt pystyi.
Pitkät tauot eivät todellakaan olleet häntä varten.
"Me emme taida toimia nyt kovinkaan järkevästi", hän huomautti kun kumarsi päätään hamuamaan suudelmaa Aidan huulilta.

”Mikä olisi järkevää toimintaa?” Aida kysyi suudelmien lomassa ja punoi sormensa Elin kiharaisiin hiuksiin.
Hän oli melko varma, että ’järkevä’ ei ollut sana, joka oli koskaan kuvannut kumpaakaan heistä.
”Ja mitä sinä oikeasti haluat?” hän jatkoi kallistaen päätään ja hamuten miehen kaulaa.

Eli oli miettivinään asiaa, vaikka pulssi hakkasikin levottomana koko kehossa ja veri halusi päättäväisesti valua kohti vyötärön alapuolista seutua.
"Luulen, että järkevät aikuiset keräisivät voimia. Käpertyisivät peiton alle ja keittäisivät itselleen teetä hunajalla", hän ehdotti.
"Mutta jos ihan rehellisiä ollaan..."
Hän houkutteli Aidaa painumaan syliinsä kunnolla.

He eivät huijaisi ketään, jos teeskentelisivät olevansa järkeviä aikuisia. He luultavasti käpertyisivät peiton alle vaatteitta, jumalaisen, hengästyneen uupumuksen vallassa.
Ja se kuulosti hänen mielestään paljon paremmalta ajatukselta.
Aida näykkäsi Elin kaulaa, heitti aamutakkinsa hehkuvat helmat kauemmas itsestään ja kiipesi hajareisin miehen syliin, painuen lähelle.

Ehkä he olisivat voineet huijata itseään teeskentelemällä järkeviä aikuisia. He olivat varsin hyviä huijaamaan itseään, kuten oli jouduttu näkemään.
Ehkä sillä ei ollut väliä.
Eli alkoi harkita, voisiko pihistää itselleen vapaaksi maanantain, vedota siihen, että antaisi stanbylle mahdollisuuden päästä lavalle.
Se kuulosti hyvältä suunnitelmalta varsinkin siinä vaiheessa, kun hän halasi Aidan syliinsä raukeana, vailla aavistustakaan siitä, mitä elokuvassa oli mahtanut tapahtua.

Raukeus painoi myös Aidan raajoissa. Hän antoi päänsä levätä miehen hartialla ja katseli hajamielisesti elokuvan dramaattisia ja varsin murheellisia taisteluita. Liekö oli vakavaa, jos hän ei koskaan saisikaan tietää, mistä tarinassa oli kyse.
Pörheä, pehmoinen huopa tuntui ihanalta paljaalla iholla. Se oli kiertynyt hänen selälleen ja peitti myös Elin jalat.
”Haluaisitko teetä?” hän kysyi hetken uneliaan hiljaisuuden jälkeen ja painoi suudelman miehen kaulalle.

"Hm?"
Eli havahtui ajatuksistaan ja katsahti Aidaa, painaen suudelman naisen hiusten joukkoon.
"Kyllä, mielelläni. Mutta luulen, että siinä tapauksessa toisen meistä pitäisi nousta, enkä ole lainkaan varma, saisinko itseäni motivoitua siihen..."
Sohvalla oli oikein mukavaa, huovan alle käpertyneenä. Hän liikautti kokeeksi toista jalkaansa. Laiskalta tuntui. Ehdottoman laiskalta.

Aida hymyili ja painoi toisen suudelman miehen korvalle.
”Ole rauhassa”, hän lupasi, venytteli raukealla notkeudella käsivarsia päänsä yläpuolelle ja nousi Elin sylistä antaen huovan pudota takaisin miehen päälle. Hän poimi purppuraisen aamutakkinsa lattialta ja kääri sen värähtäen ympärilleen, kun siirtyi pienen asunnon poikki keittiöön ja naksautti vedenkeittimen päälle.
”Luuletko, että meidän pitäisi teeskennellä katsovamme kolmaskin elokuva?"

Eli hymyili Aidalle kiitollisena ja oikaisi itsensä paremmin sohvalle, suoristaen hieman pehmoista huopaa.
Pienessä asunnossa oli se hyvä puoli, että toista oli helppo seurata katseellaan. Toisin kuin Bastin sokkeloisessa asunnossa, joka oli täynnä nurkkia ja mutkia, joiden taakse kadota.
"Mmm, se voisi olla hyvä ajatus", hän myönsi.
"Voisimme myös teeskennellä katsovamme jotakin sarjaa."

”Pidän siitä, miten ajattelet”, Aida nauroi hyväntuulisesti kehräten, kun nosti kaapista kaksi musikaalien lahjakaupoista ostettua mukia ja täytti ne teellä, tuoden toisen Elille.
Hän istahti miehen vatsan viereen ja nojasi kevyesti tämän kylkeen.
”En muista, milloin olen viimeksi katsellut sarjoja. Onko sinulla mielessäsi jotain mielenkiintoista?”

Eli oli aikeissa ottaa kulauksen kupistaan, mutta tuli viime hetkellä toisiin ajatuksiin. EI sopinut polttaa suutaan nyt, se kuului varmasti niihin asioihin, joita ei katsottaisi hyvällä teatterilla.
Olisit odottanut, ettei tee ole niin kuuma. Hölmö.
Hän pohti asiaa hetken ja kietoi toisen käsivartensa Aidan vyötärölle.
"Oh, pitäisikö katsoa Young Nikolai?"

”Kyllä!” Aidan silmät kirkastuivat ja hän jätti teemukinsa sohvapöydän laidalle, kun kävi etsimään Tiarnanin kuuluisimpia sarjatuotantoja. Tempest jumaloi sitä edelleen. Hänkin oli katsonut jokusen jakson, kun oli viettänyt iltaa ystävänsä kanssa Tiarnanin ollessa matkoilla.
”Häkellyttävää, että olen työskennellyt Tiarnanin kanssa.”

"En ole koskaan katsonut sitä kokonaan", Eli myönsi nöyränä, silittäen Aidan vatsaa.
Hänen kulmansa painuivat kevyesti kurttuun, kun hän katseli esiin avautuvaa valikkoa.
"Minusta on hassua ajatella, että tuo on meidän Tiarnanimme", hän totesi katsellessaan hieman yli parikymppistä miestä sarjan promokuvassa.
"En oikein osaa kuvitella sitäkään, miltä tuntuu nähdä sinut valkokankaalla."

Aida nauroi ja nojautui rennosti taakse, nauttien miehen läheisyydestä ja kosketuksesta.
”Minusta on uskomattoman suloista, että Tempest ihastui häneen tämän sarjan kautta ollessaan vasta lapsi.” Koko pariskunta oli suurimman osan ajasta uskomattoman suloinen.
”Et ole yksin. Minäkään en osaa kuvitella, miltä tuntuu nähdä itseni. Moni maineikas elokuvanäyttelijä ei kai ole koskaan katsonut omia elokuviaan.”

Eli halasi käsivartensa paremmin Aidan ympärille samalla kun sarjan alkumusiikki lähti pyörimään ruudulla.
"Niin on", hän myönsi, haudaten nenänpäänsä kastanjanpunaisten hiusten joukkoon.
"Minusta olisi sääli jättää mahdollisuus käyttämättä. Siihen, että näkee itsensä ruudulta... Vaikka kyllä se varmaan samaan aikaan olisi ihan hiton outoa."

"Odotan sitä uteliaisuudella", Aida vastasi ja vajosi alemmas, painaen päänsä miehen rinnalle. Hän toivoi, ettei tuntisi häpeää nähdessään itsensä Anastasiana. Olisi kamalaa tuottaa pettymys sekä itselleen että muille roolissa, josta hän oli haaveillut pikkutytöstä.
"Tulethan kanssani ensi-iltaan?" hän kysyi katsahtaen miestä silmäkulmastaan.

Eli katsahti Aidaa ja kohotti toista kulmaansa ennen kuin virnisti.
"Muistaakseni varasin sen kunnian itselleni jo silloin, kun kerroit saaneesi roolin", hän naurahti, ja painoi suudelman naisen hiusten joukkoon.
"Vaikka sitten salakuljetettuna, jos ei muuten."

"Saatoit hyvinkin tehdä niin", Aida naurahti ja painoi suudelman miehen rintakehälle, kiepahtaen takaisin tämän jalkojen väliin ja veti pehmoista huopaa paremmin heidän päälleen.
"Odotan myös uteliaisuudella, missä ensimmäinen ensi-ilta järjestetään", hän sanoi ja suli hymyyn katsoessaan näyttöä.
"En ihmettele, miksi Tempest menetti sydämensä Tiarnanille katsoessaan tätä."

Eli tutki hetken nuorta kruununperijää, jolla oli hyvin tutut myrskysilmät, ja keskitti sitten huomionsa takaisin Aidaan.
"Luuletko, että se järjestetään Los Angelesissa tai jossakin? Olisi mahtavaa päästä käymään taas Yhdysvalloissa."
Oli kulunut hyvä tovi siitä, kun hän oli viimeksi ollut valtameren toisella puolella.
"Vai haluavatko he pitää sen Lontoossa?"
Hän käänsi katseensa takaisin ruutuun.
"Pitäisikö minunkin kasvattaa viikset ja parta?"

"Arvelen, että ensi-ilta järjestetään Lontoossa tai Pariisissa", Aida vastasi nojaten päänsä Eliä vasten ja silitti miehen vatsaa hajamielisesti.
"Mutta matka Los Angelesiin tai New Yorkiin tai molempiin on edessä joka tapauksessa, sillä sopimukseeni kuuluu elokuvan promoamiseen liittyviä töitä." Hän kääntyi katsomaan Elin kasvoja suupielet nykien.
"Haluatko sinä kasvattaa viikset ja parran?"

"Olisi mahtava lähteä joskus mukaan", Eli totesi, ja alkoi jo tehdä matkajärjestelyjä mielessään. Olkoon, ettei hänen rahatilanteensa ehkä olisi sellainen, että hän voisi noin vain keksiä lähteä matkalle, mutta oliko sen niin väliä? Asioilla oli tavalla järjestyä.
Hän haki kasvoilleen mietteliään ilmeen.
"Niitä olisi mahtava sivellä pahaenteisesti", hän myönsi.
"Mutta yritin kerran... eikä se oikein onnistunut."

"Totta kai sinä lähdet mukaan!" Aida vastasi ja kierähti vatsalleen niin, että saattoi painaa suudelman miehen suupielelle. Hän halusi jakaa elämänsä Elin kanssa. Hän halusi kokea uudet, jännittävät vaiheet elämässään yhdessä miehen kanssa.
"Voi sinua", hän nauroi ja siveli miehen leukaa.
"Olet hyvin komea näin."

Eli virnisti ja painoi suudelman Aidan huulille.
Olkoonkin, että hän oli sinä ajanjaksona ollut liian masentunut keskittyäkseen siihen, kasvoiko hänen kasvoissaan karvoitusta vai ei - mutta säälittävää se oli ollut, haivenia siellä ja haivenia täällä. Ei kunnollista viikinkipartaa, tai edes pahikselle sopivia viiksiä.
Pisamia sen sijaan riitti, kesä oli saanut ne villiintymään entisestään.
"Se on mukava kuulla. Vaikka sinun vuoksesi kasvattaisin kyllä parran ja viikset, prinsessa."

Aida nauroi ja hautasi kasvonsa Elin kaulataipeeseen, hengittäen sitä vasten. Hänen vatsalihaksiaan särki. He eivät varmasti koskaan joutuisi murehtimaan kuntoilusta, jos voisivat olla yhdessä.
"Onneksi minä jumaloin sinua juuri näin", hän vakuutti ja näykkäsi miehen kaulaa.

Eli nauroi pehmeästi.
"Olen siitä iloinen", hän vakuutti.
"Olisin joutunut kokeilemaan kaikenlaisia temppuja, jos olisit halunnut minut mieluummin parrakkaana..."
Hän nykäisi peittoa paremmin heidän ympärilleen ja halasi Aidan syliinsä.
"Tuoksut hyvältä."

Aida hyrisi ja lipaisi hellästi Elin kaulaa.
"Sinä maistut hyvältä", hän vastasi ja muisti sohvapöydälle hylkäämänsä teen, joka oli ehtinyt jäähtyä juuri sopivasti. Hän kurotti sen käteensä, nuuhkaisi hunajalla höystettyä inkivääriteetä ja joi sen melkein yhdeltä istumalta.

"Hyvä tiimi", Eli nauroi hyristen ja hellitti otettaan sen verran, että Aida saisi kurotettua teekupin käteensä. Ehkä hän voisi tarjoutua laittamaan seuraavan kupillisen, huolehtimaan siitä, että Satinen ääni olisi kunnossa seuraavana päivänä.
Pitäisi huolehtia omastakin äänestä.
"Olet kaikkein rakkain, prinsessa", hän muistutti kurottaessaan oman mukinsa pöydältä.
Ehkä tyhjyys ei saisi heitä enää kiinni. Ehkä Simonin varjo voisi hitaasti poistua.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] If There Only Were Doors
Takaisin alkuun 
Sivu 2 / 3Siirry sivulle : Edellinen  1, 2, 3  Seuraava

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Muu maailma-
Siirry: