PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] If There Only Were Doors

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Lilya
Poniratsastaja
Poniratsastaja
avatar

Viestien lukumäärä : 44
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: [P] If There Only Were Doors   Su Loka 01, 2017 5:27 pm

Pelejä Kirken Aida Fitzgeraldin ja Lilyan Eli Callagherin välillä.

Syksy 2017, Aida ja Eli työskentelevät yhdessä West Endilla ja yrittävät samalla setviä suhdettaan.



Tiistai 26.9.2017, myöhäinen ilta, Lontoo

Esityksen jälkeen olo oli aina huumaava. Kuin maratonin jälkeen. Sydän hakkasi, veri kohisi korvissa, laulun viimeiset nuotit viipyivät vielä kaikuina rintakehässä.
Ei sillä, että Eli olisi milloinkaan juossut maratonia. Virallisesti.
Yleisö hakkasi käsiään yhteen. Eli tarttui Cosetten käteen ja virnisti tälle ennen kuin veti naisen mukanaan takaisin lavalle. Aplodit yltyivät, joku vihelsi.
Pimeä katsomo muutti yleisön kasvottomaksi massaksi, vastakkain iskeytyvät kämmenet olivat todellisempia. Kuin suuri kaskaslauma valmiina pyrähtämään lentoon.
Eli nosti Cosetten kevyesti käsivarsilleen ja pyöräytti tämän ympäri, ennen kuin he kumarsivat. Yhdessä, niin kuin tarinaan kuului.
Viimeisten aplodien jälkeen valot syttyivät saliin ja yleisö alkoi valua kohti ovia. Lavan taakse melua tuskin erotti.
Cosette unohtui, kun Eli etsi katseellaan omaa Èponineaan.

Éponine kohtasi Mariuksensa katseen, ja esityksen jäljiltä edelleen euforiset, jäänsiniset silmät siristyivät hetkeksi vain Elille varattuun hymyyn, ennen kuin hänen huomiotaan kaivattiin jäähyväisissä. Fiona, yleisön sydämet särkevä Fantine, kiersi kätensä Aidan ympärille, ennen kuin kiirehti hameenhelmat käsissään juosten teatterin kapeita, sokkeloisia käytäviä kohti heidän pukuhuonettaan kai toivoen, että ehtisi sanoa hyvää yötä lapsilleen.
Hänenkin olisi kai pitänyt kiirehtiä. Simon odotti häntä iltoina, joina miehen lapset olivat äitinsä luona. Mies oli kuitenkin yleensä ehtinyt nukahtaa hänen ehtiessään kotiin eikä ymmärtänyt nukahtamisen mahdottomaksi tekevää adrenaliinia hänen suonissaan.
Enroljas kaappasi hänet imartelevaa, illan esityksestä kehuksi tarkoitettua käsisuudelmaa varten, ja Aida kosketti miehen poskea nauraen, ennen kuin pujotteli käytävän ihmisvirrassa kohti sitä ihmistä, jolle puhumista kaipasi iltaisin yrittäessään olla herättämättä aviomiestään. Elin sydän hakkaisi samalla, kiihkeällä rytmillä kuin hänenkin.

Virnistys kohosi Elin huulille, kun hän löysi tutut silmät kaikkien niiden kasvojen joukosta.
Hän vetäytyi lähelle seinustaa, tehdäkseen tilaa, risti käsivartensa ja sujautti levotonta rytmiä tapailevat sormensa tiukasti kylkiään vasten.
Liike siirtyi säärtä pitkin jalkaterään, joka alkoi naputtaa säveltä lattiaa vasten.
And I know it's only in my mind
That I'm talking to myself and not to him
And although I know that he is blind
Still I say, there's a way for us

Mies pyöräytti hartioitaan ja kurkotti kaulaansa Aidaa etsien. Hymy levisi hänen kasvoilleen, kun hän viimein tavoitti tutun hahmon lähestymässä itseään.
"Siinähän sinä olet."
Eli tarttui hellästi naisen ranteeseen ja veti tämän lähelleen, kietoen käsivartensa tiukkaan halaukseen.
"Olit uskomaton tänään! Tai no, ainahan sinä olet."
Hän painoi kasvonsa hetkeksi kastanjanpunaisia hiuksia vasten ja hengitti tuttua tuoksua. Heidän viimeisen yhteisen kohtauksensa jättämä levottomuus haihtui vasta, kun hän sai sulkea Aidan tällä tavalla syliinsä. Elossa.

Hetkeksi Aida antoi itsensä kiertää kätensä Elin ympärille, kuten ennenkin, painaa kasvonsa vasten Mariuksen rooliasua ja hengittää sen läpi miehen tuttua, lohdullista tuoksua. Mutta vain hetkeksi.
Sitten hänen oli pakotettava itsensä vetäytymään tarpeeksi kauas nähdäkseen miehen hyväntuuliset kasvot. Hän sysäsi syrjään epätietoisen, onnettoman vihlaisun sydämessään, ja nauroi aurinkoisesti kehulle.
”Katso kuka puhuu!” Aida tuuppasi toverillisesti Elin olkavartta.
”Voisin arvata, että muutama katsoja odottaa sinua jo ohjelmat valmiina.” Show’n innokkaimmat katsojat jäivät melkein joka kerta odottamaan näyttelijöitä teatterin takaovelle saadakseen allekirjoituksia ohjelmaan tai kuviin, saadakseen kehua esitystä kasvotusten tai vaihtaakseen kuulumisia.
Hulluimmat tekivät sitä millaisessa säässä tahansa.

Elin käsivarret liikahtivat, kuin ne olisivat tahtoneet vetää Aidan takaisin lähemmäs. Hän pyyhkäisi vaivihkaa punertavan suortuvan naisen korvan taakse, yhtä luontevalla liikkeellä, kuin se olisi ollut osa viimeiseen asti hiottua koreografiaa.
"Auts! Ei saa muksia, tulee mustelmia."
Hän hieraisi olkavarttaan, mutta virne pyrki väkisin takaisin kasvoille. Sitä oli aina yhtä mahdoton pyyhkiä pois esityksen jälkeen. Eli oli täynnä levotonta energiaa, joka saisi hänet tanssahtelemaan sateessa tai kieppumaan ympäri lyhtypylväitä, ellei hänen onnistuisi kanavoida sitä johonkin hyödyllisempään.
"Ei pidä antaa heidän odottaa. He ovat mahtavia. Tunnistin parit kasvot yleisöstä... Muistatko Sarahin? Hän lupasi viimeksi, että näyttäisi kuvan koiranpennustaan. Vieläköhän hän muistaa sen?"
Mies juoksutti sormet läpi hiuksistaan, loi Aidaan katseen pää kallellaan.
"Mentäisiinkö jonnekin? Tanssimaan? Tai voisit tulla käymään."

”Muistan”, Aida nauroi silmiään hellästi pyöräyttäen. Eli Callagher ja koiranpennut - jokainen miehen innokas fani oli varmasti tietoinen varmasta keinosta miehen sydämeen. Hän kallisti päätään vaistomaisesti miehen kosketuksesta, osana heidän välilleen rakentunutta koreografiaa.
Aida ei osannut selittää, miksi Elin kanssa oleminen oli niin luonnollista, että hänestä tuntui kuin hän ei olisi varsinaisesti tiedostanut omia liikkeitään - ennen kuin jotain, mikä särkisi Simonin sydämen, oli tapahtua.
”Se on ihana ajatus. Eikö Edith odota sinua?” hän kysyi hymyillen ja näpäytti miehen nenänpäätä sormellaan.

"Se on kuulemma corgi. Luoja, rakastan niitä. Olen Winstonin suurin fani... Kai sinäkin seuraat sitä? Ulkoministerin koira, aivan uskomaton mediapersoona. Sillä on pieni rusetti ja kaikkea. Olisin täysin valmis yhteiskuvaan, jos minulle annettaisiin mahdollisuus! Voisimme pukeutua samanlaisiin asuihin."
Elin ajatukset olivat kieppuneet jo niin kauas, että Aidan kysymys sai hänet räpäyttämään silmiään ikään kuin hänen olisi ollut vaikea muistaa, kenestä nainen puhui.
"Ai, ei, ei odota. Hän lähti käymään vanhempiensa luona, on siellä viikonlopun yli."
Miehen hartiat jännittyivät hänen muistellessaan riitaa, jonka he olivat asiasta käyneet. Edith ei voinut ymmärtää, miksei hän ollut voinut järjestää itselleen vapaata täksi viikonlopuksi. He olivat seurustelleet - enemmän tai vähemmän - viimeisen vuoden ajan, mutta vielä kertaakaan hän ei ollut käynyt tapaamassa naisystävänsä perhettä.
Eli pudisti päätään ja karisti epämiellyttävän tunteen liikkeen mukana pois.
"Täytyy mennä vaihtamaan vaatteet. Mutta lähdetään yhtä matkaa?"

Kuvaus - niin mistä? - ulkoministerin rusettikaulaisesta corgista sai Aidan nauramaan epäuskoisena. Hän kosketti Elin poskea ja kurottui varpailleen painaakseen suudelman toiselle. Miehellä oli hämmästyttävä keino löytää mitä kummallisimpia asioita internetin syövereistä.
Hänen olisi pitänyt huomauttaa, että Simon odotti häntä - mutta tuskin mies oikeasti välittäisi mihin aikaan hän tulisi kotiin. Simon nousisi kuuden jälkeen valmistautumaan seuraavaan päivään klinikalla ja oli varmasti jo sikeässä unessa. Aida ei ollut varma, mitä Edith olisi mieltä heidän yhteisistä illanvietoistaan, mutta eiväthän he tehneet mitään sopimatonta. He olivat vain ystäviä. Erittäin hyvin yhdessä viihtyviä ystäviä.
”Lähdetään. Ole nopea”, hän ehdotti suoden miehelle kurittoman hymyn ja karkasi sitten kohti pukuhuonettaan Époninen vaaleanruskean takin helmat liehuen. Hän oli mestari vaatteidenvaihdossa, kenties käytännön pakosta ollessaan niin usein myöhässä tai unohtuessaan tekemään jotain aivan muuta. Aida oli puoliksi ulkona rooliasustaan astuessaan jo muista esiintyjistä tyhjentyneeseen pukuhuoneeseen, ripusti vaatteet huolellisesti henkariin ja hyppeli itsensä sitten pitkin pukuhuonetta kiireessä nakeltuihin kellohelmaiseen, rohkeasti kirjailtuun hameeseen, valkoiseen kauluspaitaan ja pariin korkeakorkoisia avokkaita. Nainen huuhtoi pisamaiset kasvonsa teatterimeikistä, pyyhkäisi ripsiinsä väriä peilin ohi kulkiessaan ja juoksutti harjan muutaman kerran läpi kesyttömistä, kastanjanpunaisista hiuksistaan ravatessaan alas kapeita portaita kohti teatterin takaovea pohtien, olisiko Eli päihittänyt hänet tällä kertaa vauhdissa.

Eli odotti. Kuten niin monet kerrat aikaisemmin.
Mutta kuinka kauan?
Mariuksen tummansävyiset housut olivat vaihtuneet murrettuun keltaiseen, tummansinisen, avonaisen takin alta näkyi raidallinen paita.
Eli naputteli kantapäällään tahtia lattiaan, mutta kohotti katseensa kuullessaan Aidan korkojen korostamat askeleet. Kuten joka ikinen kerta, kasvot syttyivät hymyyn. Hän ei voinut sille mitään, jokin yliluonnollinen voima tuntui nykivän suupieliä ylöspäin.
"Olit tänään miltei liian hidas, prinsessa!" mies naurahti ja kiiruhti ystäväänsä vastaan. Hän kietoi kätensä naisen vyötärölle viimeisen portaan kohdalla, kiepautti tämän kevyesti ympäri ja laski sitten turvallisesti maahan vierelleen.
"Kurpitsavaunut ehtivät miltei lähteä."
Mies painoi kämmenensä kevyesti Aidan lapaluiden väliin suunnatessaan kohti takaovea.
"Tiedätkö, olen miettinyt. Empty Chairs at Empty Tables. Olisiko lopputulos ollut toinen, jos Marius olisi noudattanut ohjeita ja kantanut nekin barrikadelle?"

Aida kiersi käsivartensa miehen niskalle ja nauroi kehräten, kun kiepahti ilmassa tuntien olonsa kevyeksi ja euforiseksi. Tältä illan esityksen päätteeksi kuului tuntua - tanssimiselta ja naurulta, kuin olisi juuri tyhjentänyt kokonaisen pullon shampanjaa.
”Vilpittömät anteeksipyyntöni, prinssini”, hän vastasi ja katsahti Eliä hymyillen.
”Olisivatko muutamat tuolit pysäyttäneet aseistetut sotilaat?” hän kysyi, vaikka toivoikin vastauksen olevan myöntävä - kuka tiesi, vaikka Éponine olisi silloin voinut saada hetken kauemmin Mariuksen kanssa.
Viileä, kostea myöhäsillan ilma tulvahti heitä vastaan teatterin takaoven avautuessa. Kaiteen takana odotti vielä uskollinen joukko melkein nuupahtaneita show’n faneja, jotka ryhdistäytyivät toiveikkaina heidät nähdessään. Aida tunnisti monet tutut kasvot - useampi seurasi säännöllisesti hänen, tai heidän, vlogiaan ja lähetteli mitä naurettavampia toiveita ja kysymyksiä.
Hän soi Elille hymyn, ennen kuin astui lähemmäs ojennettuja ohjelmia ja tusseja. Hän halasi illan näytöstä vuolaasti kehuvia odottajia ja hymyili valovoimaisesti puhelinkameroille asettuessaan vuorotellen toiveikkaiden viereen.
Muutama tutuista show’n faneista kyseenalaisti hänen vauhtinsa vaihtaa vaatteita. Neljäs kysyi seuraavan videon julkaisusta.
Aida nauroi.
”Onko Eli mukana seuraavassa? Mitä aiotte tehdä?” parikymppinen, innosta hypähtelevä Wendy kysyi nojautuen kaidetta vasten.

"En tiedä. Mutta entä jos yksi tuoli olisikin voinut muuttaa kaiken? Tiedäthän. Kohtalokkaan laukauksen ampunut sotilas olisi voinut kompastua juuri siihen yhteen tuoliin. Lopputulos olisi ollut erilainen. Vain, koska se tuoli sattui olemaan siinä."
Eli juoksutti levottomasti sormiaan hiustensa lomitse ja vilkaisi Aidaa. Hetken näytti siltä, kuin hän olisi halunnut sanoa vielä jotakin, mutta silloin he astuivat ulos Lontoon yöhön, ja mies oli taas oma hurmaava itsensä, hymyillen hämmästyneenä uskollisille faneille, jotka olivat seisseet odottamassa heitä.
Hän tunsi joka kerta itsensä riittämättömäksi. Jos keskusteli liian pitkään yhden kanssa, joku toinen saattoi jäädä vähemmälle huomiolle. Eli hoki jatkuvasti, kuinka mahtavia nämä ihmiset olivat - hän toisti sitä myös Aidan vlogeissa, pysykää mahtavina - ja todella tarkoitti sitä. Hän ojensi kätensä napatakseen ensimmäisen tussin.
Sarah oli muistanut luvanneensa kuvan koiranpennusta.
Eli olisi voinut jatkaa tätä tunteja. Hän havahtui kuullessaan nimensä mainittavan ja harppasi parilla ilmavalla, pitkällä askeleella Aidan luo ja kietaisi käsivartensa rennosti tämän harteille.
"Olenko minä, Aida? Hei Wendy! Tietenkin minä olen, vai mitä? Voisimme tehdä jonkin haasteen. Se olisi hienoa."

Aida nojautui vaistomaisesti tuttuun koloon Elin kyljessä, miehen lämpimän käsivarren alle. Hän oli jälleen unohtanut syksyn tulon ja varustautunut vain ohuella neuleella, jonka läpi Shaftesbury Avenuella puhaltava, kylmänkostea tuuli tunkeutui. Esityksen adrenaliini viipyi hänen veressään, mutta ei estänyt häntä värisemästä yössä.
Hän katsahti miestä hymyillen ja näki silmäkulmastaan salamoiden räpsähtelevän. Ilmeisesti maailma näki heidän välillää jotain enemmän, kuin mitä siinä oikeasti oli - he olivat vain ystäviä! Uskolliset fanit eivät kuitenkaan luopuneet ilonpidostaan.
”Totta kai olet”, hän nauroi myöntyen ja käänsi katseensa takaisin heitä odottaneen joukkion puoleen.
”Onko teillä toiveita haasteesta?”

Eli pikemminkin rekisteröi kuin todella tiedosti Aidan hytinän. Hän riisui tummansinisen, lyhyen villakangastakkinsa ja kietoi sen luontevasti lämmikkeeksi naisen sirojen hartioiden ympärille.
Ele tuntui riemastuttavan heidän fanejaan, hän huomioi, samalla kun veti Aidan takaisin kylkeensä.
"If you sing, you lose!" hihkaisi tummahiuksinen tyttö hieman kauempaa - Meredith, Eli oli melko varma, että tytön nimi oli Meredith - saaden miehen pudistamaan kauhistuneena kulmakarvojaan.
"Voi ei, olisin surkea siinä! Aida voi todistaa. Häviän melkein joka kerta..."
"Finish the Lyrics!" kuului puolestaan toiselta puolelta riviä.
"Kyllä! Siinä minullakin olisi mahdollisuus!" Eli riemastui.

Aida hautautui Elin tuoksuun ja lämpöön kiitollisena, vaikka moittikin itseään ajattelemattomuudesta. Säähän varautuminen ei kuulunut hänen vahvuuksiinsa. Hän kuunteli hymyillen fanien ehdotuksia ja kohotti kättään.
”Hyvä on - Finish the Lyrics”, hän lupasi nauraen. Luoja tiesi, minne ehdotukset vielä karkaisivat. Jostain syystä heidän faninsa tuntuivat unohtavan, että he olivat molemmat varattuja.
”Ensi viikolla. Pitäkää Elille peukkuja. Hän tulee tarvitsemaan sitä”, Aida lisäsi valoisan hymyn väläyttäen, tarttui miehen käteen ja veti tämän mukaansa. Heidän odottajansa olivat varmasti norkoilleet Lontoon yössä tarpeeksi myöhään.
”Joten, minne olemme matkalla?” hän kysyi kohottaen katseensa miehen kasvoihin.

Lontoo näytti jälleen parastaan, kun yön kosteus alkoi tiivistyä vihmovaksi sateeksi.
"Minne vain haluat", hän vastasi hymyillen. Sen sijaan, että olisi päästänyt Aidaa irrottamaan otteensa kädestään, Eli asetteli heidän sormensa ristikkäin ja puristi naisen kättä hellästi.
"Tanssimaan? Tai karaokeen?"
Hän katsahti ympärilleen kuin ideoita etsien. Hän olisi tahtonut British Museumiin, mutta sen valtavat salit eivät olleet avoinna enää tähän aikaan.
"Tai sitten voisit tulla meille. Laitetaan jokin hölmö elokuva pyörimään."

Hän ei koskaan kieltäytyisi tanssimisesta tai karaokesta, mutta mitä hän todella kaipasi sillä hetkellä, oli mahdollisuus käpertyä Elin kainaloon pehmeässä, hämärässä lämmössä.
”En voi viedä takkiasi”, hän vetosi ja tarjosi sitä takaisin vapaalla kädellään, haluamatta rikkoa heidän yhteenpunottuja käsiään.
”Pärjään kyllä!” Liike pitäisi hänet lämpimänä.
Hän tiesi mitä halusi, mutta pieni ääni - kenties osa-aikaisesti töissä oleva omatunto - muistutti, että idea oli kamalan huono.
”Hölmö elokuva kuulostaa täydelliseltä.”

"Täällä sataa", Eli huomautti ja taivutti kättään kietoakseen takin takaisin Aidan ympärille, pyyhkäisten samalla ohimennen punertavia hiuksia.
"Anna minun kerrankin olla kunnon herrasmies, jooko?"
Hän virnisti, mutta virne suli nopeasti ilahtuneeksi hymyksi, kun Aida suostui hänen ehdotukseensa.
Oli niin uskomattoman helppoa unohtaa, ettei heistä kummankaan elämä ollut samanlaista, kuin New Yorkin päivinä.
"Loistava valinta!" hän vakuutti nauraen ja suuntasi kohti metroasemaa.
Hän ei halunnut muistaa, että Aidaa odottaisi kotona joku.

Aida ei halunnut muistuttaa itseään, että häntä odotti kotona joku - rakas, loputtoman lempeä ja rakastava aviomies, joka jaksoi hemmotella häntä loputtomasti arjessa ja rakasti häntä niin totisesti, että se hämmensi häntä. Ei, kun jokainen vaisto hänessä käski pitelemään kiinni Elin kädestä ja seuraamaan miestä metroon.
Hän vain varmistaisi, että mies olisi hyvällä tuulella ja tasapainossa. Kuten kuka tahansa hyvä ystävä. Ja kuten kuka tahansa hyvä ystävä, hän kiersi käsivartensa miehen vyötärölle ja painautui tämän kylkeä vasten hiljentyneessä metrossa - olihan se vähintä, mitä hän saattoi tehdä vietyään miehen takin.
”Oliko sinulla hölmö elokuva jo mielessäsi?” nainen kysyi nauraen ja kallisti päätään taakse voidakseen nähdä miehen kasvot.

Ja aivan kuten ystävät tekivät, Eli veti Aidan kainaloonsa ja antoi sormiensa kietoutua tämän sateen kostuttamien hiusten sekaan.
"Hm, Bastilla on melkoinen kokoelma elokuvia, häntä ei haittaa, vaikka lainaisimme jotakin", Eli vakuutti, kun metro nytkähti liikkeelle. Tuttu, huriseva ääni tuntui rauhoittavalta.
Mies naputti kantaansa lattiaa vasten ajatustensa tahdissa.
"Jokin klassikko? Singing in the Rain?"
Aidan pieni keho tuntui lämpimältä hänen kylkeään vasten.

”Se olisi ainakin osuva”, Aida nauroi ja nojasi päänsä miehen tuttua, vakaata rintaa vasten. Hänen varpaansa tuntuivat jäältä satesta kostuneissa avokkaissa. Hän ei halunnut pysähtyä ajattelemaan, kuinka sopivaa tämä oli - Eliä vasten painautuminen kuin magneetin vetämänä. Se tuntui luonnolliselta. Kuin hänen kuuluisi olla siinä.
Pahastuisikohan Edith, jos näkisi heidät? Kärsisikö nainen samoin kuin Simon? Huono omatunto vihlaisi häntä kipeästi, mutta Aida ei halunnut vetäytyä kauemmas, sekavien ajatusten yöhön.
”Meiltä toivottiin myös duettoa vlogiin”, hän sanoi ja sulki silmänsä Elin läsnäolon tuudittaessa häntä.

Eli silitteli hajamielisesti Aidan hiuksia. Hän oli aina rakastanut niitä, tapaa, jolla valo loihti niihin punaisen eri sävyjä.
"Oh, meidän täytyy ehdottomasti nauhoittaa duetto!" Eli riemastui, ja riemu sai hänen koko kehonsa terästäytymään, ryhdin suoritustumaan ja leuan kohoamaan. Kuin esittelyyn näyttelykehässä valmistautuva koira.
"Meidän äänemme sopivat loistavasti yhteen. Onko toivottu jotain tiettyä?"
Edith oli hermostunut nähdessään heidän haastatteluvideonsa, sen jossa hän oli esittänyt hölmön workboy-tanssinsa. Nainen oli nähnyt sen vahingossa, jotkut hänen ystävistään seurasivat Aidaa innokkaasti.
He olivat riidelleet. Ja sopineet. Ja Edith oli lakannut katsomasta kanavalle ladattuja videoita.

Elin innostus sai Aidankin suoristautumaan miehen kyljeltä ja vastaamaan hymyllä. Kyllä, heidän ehdottomasti täytyisi.
”He toivoivat yllätystä”, hän vastasi nauraen - Eli ei varmasti pettäisi sillä sektorilla. Miehen kanssa esiintyminen oli yhtä luontevaa kuin heidän ystävyytensä, kuin he olisivat olleet samalla radiotaajuudella ja vain… Loksahtaneet yhteen. Aida ei muistanut nauraneensa koskaan yhtä paljon kuin heidän improvisoidessaan jotain yön pikkutunteina.
”Sinä saat valita”, nainen lupasi hymyillen. Eikö ollut vain reilua antaa vierailevalle tähdelle vapauksia?

"Yllätystä?"
Eli virnisti, vihreähippuiset silmät haasteesta loistamaan syttyneinä.
"Ehkä minä yllätän sinutkin. Mitä sanot? Ei vihjeitä etukäteen, ei valmistautumista. Improvisointi on muotia tällä hetkellä."
Oli onni, että Eli sattui vilkaisemaan näyttötaulua juuri sillä hetkellä, muutoin he olisivat saattaneet jäädä istumaan ja ajaa ohi Bow Roadin asemasta. Mies ponkaisi pystyyn ja vei Aidan mukanaan laiturille, pyöräyttäen tämän juhlallisesti ympäri käsivartensa alta.
"Tervetuloa valtakuntaani, prinsessa. Jaksatko vielä kävellä, vai tahdotko reppuselkään?"

_________________
"Oh come on. Be brilliant."




Viimeinen muokkaaja, Lilya pvm Su Loka 01, 2017 11:18 pm, muokattu 3 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Linjoilla
Lilya
Poniratsastaja
Poniratsastaja
avatar

Viestien lukumäärä : 44
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   Su Loka 01, 2017 5:31 pm

Eli oli pähkähullu. Aida nauroi ilahtuneena ja pyörähti miehen kannustuksesta ympäri piruetilla, joka sai hameen helman villiintymään.
”Hyvä on - haaste vastaanotettu. Mutta! Teemme sen livenauhoituksena”, hän haastoi takaisin silmät kurittomasti tuikahtaen ja juoksutti sormet läpi kesyttömistä, sateen entisestään kannustamista hiuksistaan.
”Ehkä selviän”, hän hymyili olkansa yli ja lähti uloskäyntiä kohti katsahtaen miestä olkansa yli.
”Tuletko?”

"Livenä! Kyllä!" Eli riemastui haasteesta ja osoitti Aidaa dramaattisesti tavalla, joka olisi ollut täydellinen teatterin lavalle. Sääli, että heidän ainoa yleisönsä tähän aikaan oli laiturille eksynyt pulu ja pari uneliasta matkatoveria, joilta ei herunut paheksuvaa mulkaisua suureellisempaa suosionosoitusta.
Mies kiirehti Aidan perään pitkin askelin ja kietaisi käsivartensa takaisin tämän harteiden yli heidän astuessaan yhä viileämmältä tuntuvaan yöilmaan. Sade rummutti jo kunnolla katukivetystä vasten ja pidensi katulamppujen valot luonnottoman kapeiksi viiruiksi.
"Varo pyörätietä. Olen meinannut jäädä yliajetuksi pari kertaa", Eli muistutti. Hän vilkaisi naista vierellään ja jäi katselemaan tätä mietteliäänä.

Varovaisuus ei ollut Aidan vahvuuksia. Nainen kohotti pisamaiset kasvonsa hymyillen kohti voimistunutta, kylmää sadetta ja hillitsi halunsa vetää mies tanssimaan pitkin katulamppujen kiillottamaa katua. Hän rakasti öitä ja sadetta, mutta soveliaampaa olisi varmaankin ollut kaivata oman sängyn lämpöön.
Epäilys nosti päätään, kun hän ajatteli Elin viereen käpertymistä hölmöä elokuvaa varten. Oliko se väärin? Mutta miten jokin niin viaton, jokin mikä tuntui niin oikealta voisi olla väärin? Ei kai Simon voisi tosissaan olla loukkaantunut heidän ystävyydestään?
”Mitä?” hän kysyi nauraen, kun näki miehen mietteliään katseen ja pyyhkäisi märkiä hiussuortuvia korvansa taakse.

Eli oli yhtäkkiä hyvin vakava, katseli Aidaa alta kulmiensa. Sillä lähes ujolla tavalla, joka oli hänelle niin ominainen lavan ulkopuolella.
"Minulla on ollut ikävä tätä. Yhteisiä kotimatkoja."
Vakavuus murtui hymyn tieltä, joka ensin kohotti toista suupieltä, sitten toista, ja paljasti lopulta hampaat hölmön poikamaiseen virneeseen. Hän nojautui lähemmäs painaakseen suukon Aidan hiusten joukkoon.
"Sinä olet mahtava."

Elin vakavoituminen sai aina Aidankin hymyn katoamaan. Se ei koskaan luvannut mitään hyvää - joko kyse saattoi olla miehen mielessä vaanivan masennuksen palaamisesta yllättäen, mikä kylmäsi hänen sydäntään perinpohjaisesti tai sitten tästä, mikä ei tehnyt hänen oloaan paljoa paremmaksi.
Hän tunsi sydämensä hakkaavan levottomana kohdatessaan miehen vihreähippuiset silmät ja puraisi alahuultaan. Älä tee tätä, hän vetosi kiivaasti mielessään. Hän oli astumassa askeleen kauemmas, paetakseen miehen käsivarren alta, ennen kuin he tekisivät molemmat jotain typerää, joko toisilleen tai toisille puoliskoilleen, mutta saattoi hengittää jälleen nähdessään poikamaisen virneen.
Aida sysäsi häntä repivät sanat pois mielestään. Ystävät ikävöivät toisiaan se oli aivan normaalia, ja ystävillä saattoi olla myös yhteisiä kotimatkoja - olivathan he asuneet useamman vuoden yhdessä Manhattanilla, omassa vaatekomerossaan.
”Niin sinäkin”, hän vastasi pakottaen itsensä hymyilemään, ”vie minut nyt katsomaan elokuvaa.”

"Tahtonne on lakini, m'lady."
Eli joudutti heidän askeleitaan sateen muuttuessa yhä hyisemmäksi, ja ainoastaan huoli Aidan vilustumisesta esti häntä loikkaamasta tanssahtelemaan lähimmän lyhtypylvään ympärillä. Sen sijaan hän tahditti heidän kulkuaan hyräilemällä tunnettua musikaalikappaletta ja ottamalla pari tanssivaa askelta risteysten kohdalla.
Siitä huolimatta vesi oli imeytynyt vaatteisiin siinä vaiheessa, kun Eli pysähtyi kaivamaan avainta taskustaan talon seitsemännessä kerroksessa sijaitsevan asunnon ovella. Hän veti oven auki ja viittasi Aidaa astumaan sisään asuntoon, jonka eteisessä paloi pöydällä lempeä, punavarjostiminen antiikkivalaisin.
Bast jätti sen aina palamaan tietäessään, että Eli kömpisi kotiin myöhään. Ettei hän suotta kompastelisi.

Lempeä valaistus loi asuntoon uneliaan, epätodellisen tunnelman. Aida pyyhkäisi märällä hihalla märkiä, pisamaisia kasvojaan ja pujottautui sitten ulos miehen takista.
”Kastelin takkisi”, hän sanoi anteeksipyytävästi hymyillen ja ojensi vaatteen takaisin miehelle, joka oli luultavasti palelluttanut itsensä yrittäessään pitää hänet lämpimänä. Sade ei ollut säästänyt siitä huolimatta kumpaakaan, ja purppuraiset avokkaat loiskahtelivat sadevedestä. Valkoisen puseron rinnus liimautui märkänä ihoon, ja hiuksista valuva vesi raidoitti sen vielä kuivia osia. Aida tukahdutti kikatuksen painellessaan hiuksiaan neuletakkinsa hihalla. Olivat hekin näky.
Pienen asunnon seinät tuntuivat työntävän häntä miestä kohti, ja nainen sysäsi ajatuksen päättäväisesti pois mielestään. Epäilys nosti jälleen päätään. Hyvänen aika! Kyllä hän sai katsoa elokuvaa ystävänsä kanssa.
”Näytä vain tietä, m’lord. Tosin, taidan kastella kaiken muunkin.”

Eli ahtautui Aidan perässä kapeaan eteiseen ja veti oven kiinni. Oli melkein kotoisaa, mieleen nousi muistoja heidän pienestä komerostaan Manhattanilla, jossa oli ollut aina vaarana juuttua keskelle kulkuväylää, mikäli yritti tehdä lähtöä yhtä aikaa.
Onneksi läheisyys ei ollut koskaan erityisesti haitannut heitä.
Hän kääntyi Aidaa kohti ja kurtisti tyytymättömänä kulmiaan.
"Sinähän olet aivan litimärkä. Olen pahoillani, en tajunnut tuoda sateenvarjoa."
Hän ojensi kättään ja pyyhkäisi märän suortuvan pois naisen otsalta.
"Kuule, jos kävisit lämpimässä suihkussa. Minä voin laittaa sillä välin teetä, ja etsiä sinulle kuivan paidan, jota lainata."
Aida oli lainaillut hänen vaatteitaan yhtenään silloin kun he olivat vielä asuneet yhdessä. Hieman kuluneet t-paidat olivat olleet täydellisiä yöpaitoja.

Ehdotus oli täysin looginen. Täysin viaton. Mutta se sai Aidan sydämen hakkaamaan levottomana.
Se olisi niin helppoa. Ihana, kuuma suihku. Eliltä tuoksuva, mukava paita. Miehen kainaloon käpertyminen hölmöä elokuvaa varten, yön lohdullisessa hämärässä. Tuttu sydämensyke samassa rytmissä hänen kanssaan.
Nainen nojautui kapean eteisen seinää vasten. Hän ei halunnut lähteä, vaikka hän tiesi, että hänen pitäisi. Hänen pitäisi mennä kotiin, käpertyä oman aviomiehensä kainaloon. Hän tiesi, että tunsi Eliä kohtaan aivan liikaa, kaipasi miehen läheisyyttä aivan liikaa ja satutti sillä Simonia.
Aida pyyhkäisi epätietoisena kasvojaan ja ravisti sitten päätään.
”Kiitos ihanasta tarjouksesta, mutta vaatteeni kuivavat kyllä pian”, hän vakuutti hymyillen ja kiepautti kosteat hiuksensa nutturalle, jonka kiinnitti laukustaan poimimallaan, turkoosilla värikynällä.
”Laita sinä elokuva pyörimään. Minä voin keittää teetä.”

Pienen hetken Elin kasvoilla häivähti varjo, hartiat jännittyivät ja katse siirtyi pois Aidan kasvoilta. Aivan yhtä nopeasti hymy kuitenkin palasi hänen kasvoilleen ja hän pyyhkäisi märkiä hiuksiaan taaksepäin.
"Selvä. Teet ovat siinä oikeanpuoleisessa kaapissa. Ja mitkä tahansa mukit käyvät, Bast ei ole mustasukkainen omistaan."
Eli liikahti levottomasti, kuin olisi tahtonut sanoa vielä jotakin, mutta pakeni sitten kapeaa käytävää olohuoneeseen. Sisustuksesta näki selvästi, että se oli koottu pikemminkin niistä paloista, joita oli ollut saatavilla sen sijaan, että jokainen huonekalu olisi valittu sopimaan toisiinsa. Virheä, upottava sohva ei aivan tullut toimeen valkoisen, siron sohvapöydän kanssa, eivätkä toista seinustaa peittävät kirjahyllyt olleet keskenään samaa sarjaa, mutta huone oli kaikesta huolimatta kodikas.
Ja kotiteatterisysteemi oli upouusi.
Kapea keittiö oli kulunut mutta siisti. Jääkaapin oveen oli kiinnitetty koiranpennun kuvalla varustetulla magneetilla A4-kokoinen paperilappu, täytettynä Bastin säntillisellä käsialalla. Otsikkona oli yksinkertaisesti kolmeen kertaan alleviivattu ELI!, ja sen alle kirjoitettuna jokaisen päivän aikataulu kodinhoidolle ja ruokailuille. Kapalle tasolle tiskipöydän ääreen oli asetettu kirkuvanoranssi lääkedosetti, valmiiksi annosteltuna, ja sen päälle seinään liimattu muistilappu "LÄÄKKEET!".
Bast käyttäytyi toisinaan kuin yksinhuoltajaisä, joka joutui jättämään lapsensa silloin tällöin yksin.

Miehen kasvoilla häivähtävä varjo sai Aidan puremaan alahuultaan. Hän vihasi sitä, että jokin oli vinossa heidän ystävyydessään. Hän ei osannut tarkalleen sanoa, mistä se johtui - Elin kanssa oleminen oli yhtä luontevaa kuin aina ennenkin. Mutta silloin tällöin mies vakavoitui, kuin sanoakseen jotain, mitä heidän ystävyytensä ei kestäisi kuulla. Eikä Aida voinut luottaa omaan arvostelukykyynsä.
Hän soi miehelle levottoman hymyn, nykäisi märän paidan irti ihostaan ja suunnisti pieneen keittiöön. Bastin jättämät laput ja tasolla odottava lääkepakkaus muistuttivat häntä heidän yhteisistä vuosistaan - siitä, että ehkä hänen ei olisi pitänyt luottaa Elin huolehtivan itse itsestään. He olivat samanlaisia mielipuolia, hulluja, jotka tanssivat pitkin öisiä katuja kaatosateessa.
Ehkä Eli tarvitsi jonkun, joka muistaisi miehen lääkityksen, kun mies ei sitä itse muistanut. Ei ihmistä, joka ei osannut pitää edes omia avaimiaan tallessa. Onneksi Elillä oli nyt Edith, Aida muistutti itseään. Ja hänellä oli Simon. He voisivat olla vain ystäviä ja onnellisia niin. Eikä Eli enää lipsahtaisi umpikujaan, jonka ajatteleminen sai pahoinvoinnin vellomaan edelleen hänen vatsassaan.
Aida täytti kupit hajamielisesti kylmällä vedellä ja kiepahti sitten ympäri napsauttaen vedenkeittimen päälle. Hyvänen aika. Ei ihme, kun Simon piti häntä toivottomana tapauksena eikä antanut hänen enää laittaa ruokaa lapsilleen. Nainen yritti uudelleen ja saattoi vienoa ylpeyttä säteillen siirtyä olohuoneeseen kaksi kuppia höyryävän kuumaa teetä käsissään.

Eli istui lattialla, televisiotasona toimivan kirjahyllynpätkän edessä, ja oli juuri onnistunut käynnistämään blueray-soittimen ja etsimään oikean kanavan. Bast suhtautui samanlaisella intohimolla teatterijärjestelmään kuin muuhunkin omaisuuteensa, ja oli suoranainen ihme, ettei tämä ollut vaatinut Eliä allekirjoittamaan kymmensivuista huoltajuussopimusta ennen, kuin oli antanut kuvan laitteiston käyttämiseen poissaollessaan.
Mies ponkaisi pystyyn yhdellä keveällä liikkeellä ja tuli vastaanottamaan toisen kupin itselleen.
"Hienoa, juuri sopivasti!" hän ilahtui, autuaan tietämättömänä synkistä ajatuksista, jotka olivat häivähtäneet Aidan mielessä. Hän johdatteli naisen sohvalle ja ojensi tälle tummanliilaa fleecevilttiä, jonka oli käynyt hakemassa huoneestaan.
"Ettet vilustu", hän huomautti huolestuneesti upotessaan hieman kuoppaan painuneelle sohvalle. Olohuoneessa ei ollut kunnon kattovalaisinta, joten kirjahyllyn päälle viritetty väritön valonauha loi yöhön hämyistä, lähes sadunomaista tunnelmaa.

Aida otti viltin vastaan kiitollisena hymyillen, laski mukinsa valkoiselle sohvapöydälle ja heilautti viltin hartioidensa ympäri. Kotiteatteri näytti kauhistuttavalta, mutta selvästi Eli oli päihittänyt sen. Nainen istahti sohvalle, säädyllisen välimatkan päähän miehestä ja veti paljaat jalat viereensä lämmitellen kohmettuneita varpaita käsillään.
Olohuoneen valaistuksen luoma tunnelma oli ihastuttava, melkein unettava, kuin se olisi leikannut heidät irti muusta maailmasta. Aida painautui vasten sohvan selkänojaa, kallisti päänsä sitä vasten ja antoi itsensä katsella Elin tuttua sivuprofiilia hetken yön hämyssä. Miehen läsnäolo sai hänen sydämensä läikähtämään lämmöstä edelleen, vuosien tuttavuuden jälkeen.
”Joten, Singing in the Rain?”

Eli ojensi säärensä pitkiksi eteensä, tasapainotti teekuppinsa sohvan käsinojaa vasten ja painoi elokuvan käyntiin.
"Mmm, se on täydellinen tähän iltaan, kuten sanoit?"
Mies vilkaisi Aidaa ja hymyili. Ei elokuvalla ollut väliä, he olisivat hänen puolestaan voineet katsella vaikka keskiyön uutisvirtaa. Hän kaipasi Aidan läheisyyttä, ei sitä, mikä television ruudulla sattui pyörimään.
Oliko se väärin?
Hän malttoi pysytellä omalla puolellaan sohvaa juuri ja juuri siihen saakka, että auto liukui pysähdyksiin punaisen maton eteen. Silloin Eli laski mukin kädestään ja kääntyi kohti Aidaa, avaten käsivartensa kutsuvasti.
"Tule tänne? Jos on kylmä."
Hänen katseensa oli lähes aneleva, silityksiä odottavan koiranpennun pohjattoman surulliset silmät.

Naisen hartiat jännittyivät asteen, kun hänen omantuntonsa ääni, se joka tiesi hänen satuttavan jatkuvasti Simonia ajattelemattomalla käytöksellään, varoitti edes katsomasta mieheen päin. Hänen kuului vastata ’ei kiitos, tässä on ihan hyvä’ ja pitää yllä sopivia, platonisen ystävyyden rajoja.
Mutta Aida katsoi Eliä, miehen vihreähippuisia, pyytäviä silmiä eikä voinut olla hymyilemättä. Hänen itsekurinsa oli olematon. Se olisi pettänyt pelkästään hänen oman läheisyydenkaipuunsa tähden. Hän kiepahti sohvalla ketterästi lähemmäs, kiersi käsivartensa miehen rintakehän ympärille ja painautui tuttua kylkeä vasten. Siinä tuntui olevan sopiva kolo häntä varten. Ei, ei häntä - Edithiä, Aida muistutti itseään. Hän vain lainasi sitä hetken.
Hän sulki silmänsä, rentoutuen miehen lämpöön, tuttuun, vanhaa kaipausta herättävään tuoksuun ja korvaansa vasten lyövään sykkeeseen. Aida nykäisi vilttiä ympäriltään kiertymään myös miehen ympärille ja raotti silmiään keskittyäkseen elokuvaan, mutta se oli turha toivo. Hänen ajatuksensa lennähtelivät levollisella kaaoksella, ja rauhaisa hämy sai uneliaisuuden nostamaan päätään.
Hän katsoisi elokuvan loppuun ja lähtisi sitten kotiin. Hän olisi kotona varmastikin viimeistään kahdelta ja hiipisi sänkyyn herättämättä Simonia. Miehen ei tarvinnut edes tietää, ettei hän ollut tullut suoraan teatterilta kotiin.
Täydellistä.

Eli kietoi käsivartensa Aidan ympärille ja veti tämän aivan kiinni itseensä. Naisen lämpö hänen kylkeään vasten oli tuttu ja lohdullinen, muistuma heidän yhteisiltä ajoiltaan. Ja samalla se oli melkein liikaa kestää, Eli joutui tekemään kaikkensa, jottei olisi kääntänyt päätään ja hamunnut suudelmaa.
New Yorkissa mikään ei olisi estänyt häntä. Silloin ei ollut ollut sääntöjä, joilla piirrettiin raja ystävyyden ja kumppanuuden välille.
Ehkä he olivat hitsautuneet kiinni toisiinsa siksi, että tilaa ei ollut ollut kylliksi, kahdesta oli ollut pakko tulla yksi.
Tai ehkä se oli tapahtunut jo aikaisemmin. Silloin kun Aida oli ollut pieni, suloinen Cosette, ja Eli itsekin vasta hölmö lapsi.
Elokuva pyöri hiljaisena taustahälynä, kun Eli antoi silmiensä painua kiinni. Hän lähtisi saattamaan Aidan kotiin, kunhan elokuva olisi ohi. Ja muistaisi tällä kertaa ottaa sateenvarjon mukaan. Aida voisi lainata jotakin hänen paksummista neuleistaan, jottei paleltuisi Lontoon yöhön.
Eli ei tajunnut nukahtaneensa ennen kuin puhelimen vaativa värinä havahdutti hänet. Oli vielä varhaista, aamu ei ollut kunnolla valjennut. Yhä puolittain unessa hän suoristi vartaloaan ja vilkaisi Aidaa, joka nukkui puoliksi hänen sylissään, vihreällä, kuoppaisella sohvalla. Silmät unen jäljiltä sameina Eli kumartui tavoittelemaan lattialle valahtanutta puhelinta ja vastasi ennen kuin tajusi, ettei se välttämättä edes ollut hänen omansa.
"Haloo?"

Simon oli soittanut vaimolleen 29 kertaa myöhäisillan, yön ja aamuyön aikana saamatta vastausta. Hän oli melkein toivonut, että saisi soiton sairaalasta tai poliisilta ja syöksyisi hädissään pitelemään onnettomuuteen joutuneen naisen kättä. Sekin olisi ollut mieluisampi mielikuva kuin se, mitä mies oli pyörittänyt mielessään koko pitkän yön. Hänen ajattelematon, häpeilemättä keimaileva, halauksia, suudelmia ja kutsuvia kosketuksia harkitsematta ympärilleen jakava vaimonsa niin sanotun parhaan ystävänsä kanssa. Tekemässä luoja ties mitä. Kietoutuneena yhteen yön intiimissä pimeydessä. Vaatekappaleita lattialla.
Mutta mies halusi uskoa, ettei niin ollut. Aida oli vain - jälleen kerran - niin ajattelematon, ettei ilmoittanut hänelle lähtevänsä ulos ystäviensä kanssa. Jonkun muun kuin Callagherin.
Vihdoin puhelimeen vastattiin, ja raskasrakenteinen mies oli viiltää itseään partahöylällä leukaan yllätyksestä. Puhelimeen ei kuitenkaan vastannut Aida. Simon toivoi vain kuvittelevansa, että ääni kuului Callagherille.
”…Tavoittelen vaimoani. Aida Fitzgeraldia. Onko hän siellä?”

Eli räpäytti yllättyneesti silmiään, kun hänen unen jäljiltä hitaasti käynnistyvät aivonsa yrittivät yhdistää ääntä ja nimeä toisiinsa.
"Kuka? Oh."
Hän vilkaisi nopeasti pitelemäänsä puhelinta ja totesi, ettei se ollut hänen omansa ensinnäkään. Nyt kysymys alkoi käydä enemmän järkeen. Hän palautti puhelimen takaisin korvaansa vasten. Ääni oli yön puhumattomuuden jäljiltä karhea, uninen.
"Hei, Simon, anteeksi. On hän täällä. Odota hetki, hän on vielä unessa."
Eli suoristautui parempaan asentoon, siirsi puhelinta kauemmas ja pyyhkäisi hellästi Aidan punaisia hiuksia vapaalla kädellään.
"Aida? Herätys... Miehesi soittaa."

Merkittävä pala logiikkaa uupui. Aida tuijotti Eliä unesta samein silmin ja kallisti päätään kulmat kurtistuen kuin yrittäen epätoivoisesti ymmärtää, mikä oli pielessä.
Miehesi soittaa? Naisen silmät suurenivat asteen ja pisamaiset kasvot kalpenivat, kun hän otti puhelimen vastaan ja painoi sen korvalleen. Huone tulvi aikaisen aamun ujoa päivänvaloa. Hän oli nukahtanut.
Hän oli viettänyt koko yön Elin sohvalla.
”Simon-”, hän aloitti, mutta tuli keskeytyksi. Aida veti polvet onnettomana koukkuun eteensä ja puraisi peukalonsa syrjää näyttäen eksyneeltä.
”Simon, minä nukahdin. Olen pahoillani! En tehnyt sitä tahallani. Simon- Simon! Olen pahoillani”, hän vetosi raastaen sormet läpi villeistä hiuksistaan, mutta puhelin oli jo kuollut. Nainen painoi kasvot vasten polviaan, puhelin poissaoleviin sormiin puristettuna, kun päässä pyöri. Hän oli nukahtanut Elin syliin, ja Simon oli yrittänyt soittaa hänelle koko yön, miettinyt miksei hän tullut kotiin. Miehellä oli täysi oikeus olla vihainen.
Aida ryhdistäytyi ja nousi kevyesti jaloilleen, sukaisten hiuksiaan ja keräten laukkunsa sisällön sohvan viereltä. Hän soi Elille hätääntyneen, onnettoman hymyn.
”Olen pahoillani. Minun ei pitänyt jäädä koko yöksi”, hän sanoi katse harhaillen, nykäisi neuletakkinsa sohvan selkänojalta ja perääntyi askeleen eteistä kohti.
”Minun pitää lähteä kotiin. Nähdään töissä.”

Aidan vetäytyessä kauemmas Eli nousi seisomaan, irvistäen kun jumiutunut lihas lähetti kipuaallon pitkin hänen selkäänsä. Päivä pitäisi alkaa venyttelemällä, mikäli hän ei haluaisi kulkea eteenpäin kuin raihnainen vanhus.
Hän loi huolestuneen katseen Aidaan ennen kuin suuntasi askeleensa keittiöön, antaakseen ystävälleen - ystävälleen! - rauhan puhua puhelimessa. Miehensä kanssa.
Voi helvetti.
Eli juoksutti sormet läpi hiuksistaan ja napsautti teenkeittimen päälle. Hänen olisi pitänyt tajuta pitää huolta, että Aida pääsisi lähtemään kotiin. Mutta naisen läheisyys oli vienyt hänestä voiton, tuudittanut hänet uneen lämmintä kehoa vasten.
Elin palatessa takaisin huoneeseen Aida oli jo tekemässä lähtöä.
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi huolissaan ja otti vuorostaan askeleen lähemmäs.
"Voin tulla saattamaan."

Elin astuessa lähemmäs Aida astui nopeasti taaksepäin ja kohotti kätensä pysäyttävään eleeseen. Hän hymyili anteeksipyytävästi, vaikka kalpeiden silmien katse oli edelleen vauhko ja levoton.
”Ei, sinun ei tarvitse”, hän vetosi, kiskoi neuletakin puolittain päälleen ja nosti laukkua paremmin olalleen. Miestä ohittaessaan hän kuitenkin pysähtyi ja hipaisi Elin poskea sormillaan silmät pehmeten. Hän oli yksi toivoton idiootti, mutta Elin ei tarvitsisi syyttää itseään siitä.
”Nähdään töissä!” Aida yritti loihtia ääneensä innokasta normaaliuden tuntua, kun hyppelehti eteiseen unohtuneet korkokengät jalkoihinsa ja pyrähti sitten ulos ovesta. Mitenköhän hän saisi Simonin leppymään? Mies ei ollut koskaan kuulostanut yhtä vihaiselta.

Eli räpäytti hämmentyneesti silmiään Aidan perääntyessä hänen luotaan. Hän pyyhkäisi hermostuneesti poskeaan ja leukaansa ja vilkaisi naista alta kulmiensa.
Ulkona ei ollut enää pimeää, eikä Aida selvästi tahtonut häntä mukaansa.
He olivat nukahtaneet sohvalle. Eihän siinä voinut olla mitään väärää! Hän oli nukkunut milloin kenenkin sohvilla, Davidin ja Emilyn ja Nolanin, eikä kukaan ollut koskaan hermostunut siitäkään.
Miksi ihmeessä syyllisyys sitten kalvoi hänen mieltään?
Eli hillitsi halunsa tarttua Aidan käsivarteen ja vetää tämän vielä halaukseen, lohduttaakseen, vakuuttaakseen, että kaikki sujuisi varmasti hyvin.
Hän ei tehnyt niin, seurasi vain naista eteiseen ja jäi katselemaan tätä muutaman askeleen päähän, lähelle keittiön ovea.
"Nähdään."
Elin ei onnistunut tuoda ääneensä tarvittavaa pirteyttä. Hän hieraisi tuskastuneesti niskaansa ja seisoi paikoillaan vielä pitkään sen jälkeen, kun ovi oli sulkeutunut Aidan jäljestä. Teenkeitin napsahti pois päältä omia aikojaan ja vesi jäi jäähtymään käyttämättömänä.


_________________
"Oh come on. Be brilliant."


Takaisin alkuun Siirry alas
Linjoilla
Lilya
Poniratsastaja
Poniratsastaja
avatar

Viestien lukumäärä : 44
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   Ma Loka 02, 2017 9:19 pm

Torstai 28.9.2017, iltapäivä, Lontoo

Sen jälkeen, kun Aida oli viettänyt yön hänen sohvallaan, Eli oli yrittänyt tietoisesti pitää välimatkaa hieman pidempänä. Jo ensimmäisenä iltana hän oli lähettänyt viestin varmistaakseen, että kaikki oli varmasti hyvin, mutta sen jälkeen hän oli pysytellyt niin kaukana, kuin samassa työpaikassa työskentelevän oli mahdollista.
Keskiviikkoiltaan mennessä hänen päättäväisyytensä oli alkanut murentua.
Torstaiaamuna hän oli jo poiminut puhelimen kolmesti käteensä, laskeakseen sen takaisin pöydälle, tai sängylleen, tai sohvalle, missä nyt sattui olemaankaan.
Lounasaikaan mennessä hän ei enää kyennyt hillitsemään itseään, vaan valikoi Aidan numeron ja nosti puhelimen korvalleen.
Valintaääni tuntui tunkeutuvan suoraan korvan kautta rintakehään ja kiihdyttävän sydämen rytmiä.

”Aida - voi paska.” Vastaus keskeytyi epämääräiseen kolinaan ja rappukäytävän vaimeaan kaikuun. Nainen nojasi päänsä hetkeksi kotioveaan vasten, tietämättä kumpaan keskittyä ensin, puheluun vain pitkin portaita sännänneisiin ostoksiin, joiden oli tarkoitus ruokkia miehen lapset loppuviikon.
Aida huokasi, suoristautui ja katsahti puhelinta tuntien sydämensä jättävän lyönnin välistä nähdessään soittajan nimen. Eli ei ollut pitänyt häneen yhteyttä vahingossa vietetyn, yhteisen yön jälkeen, eikä Aida ollut varma oliko ollut kiitollinen vai kauhuissaan. Etäisyys oli helpottanut Simonin lepyttelyä, vaikka mies olikin edelleen vihainen ja vähäsanainen. Ja silti hän tunsi helpotuksen leviävän lohduttavana ja lämpimänä sisällään, kun näki Elin soittavan.
”Eli, hei. Mitä kuuluu?” hän kysyi, nojasi selkänsä kotioveaan vasten ja hymyili tyynesti häntä ja portailla lepäävää kaaosta paheksuvasti tuijottavalle naapurille.

Vastaaminen tuntui kestävän ikuisuuden. Miksi?
Eli kurtisti kulmiaan pohtien, olisiko hänen vain pitänyt odottaa, että Aida ottaa yhteyttä. Miksi? Olihan hänellä oikeus keskustella ystävänsä kanssa! Se ei ollut rikos.
Hänen teki mieli huokaista helpotuksesta, kun tuttu ääni vastasi viimein.
"Aida! Hei, sinulla kesti."
Virne kohosi väkisin Elin kasvoille, sen saattoi kuulla myös äänestä. Hän oli ravannut hermostunutta ympyrää olohuoneen paksulla matolla, mutta lysähti nyt istumaan koloon tyynyjen välissä. Jalka vispasi hermostunutta tahtia.
"Hyvää, Bast on edelleen poissa, mutta minä en ole vielä tuhonnut mitään. Tuota, onko sinulla kaikki hyvin?"

Aida valui istumaan ovea vasten ja tunsi sulavansa hymyyn, joka pyyhki pois onnettoman väsymyksen, kuullessaan miehen tutun äänen.
”On, on. Olen vain jälleen kerran kotitaloudellinen katastrofi”, hän huokasi pyöräyttäen silmiään ja vilkaisi turhautuneena salaattikerää, joka kyykötti vielä samalla tasanteella, hilliten halun potkaista sekin alas portaita.
”Mitä sinulla oli mielessäsi?”

Eli yritti kuulostaa tilanteeseen sopivan vakavalta. Hän ei malttanut istua pitkään, vaan tempaisi itsensä pystyyn ja kiersi sohvan. Hän seisahtui ikkunan ääreen ja kurkisti parvekkeelle, jossa yksinäinen pulu kyyhötti kaiteella.
"Ilmavoimat ovat piirittäneet minut", mies huomautti puhelimeen ja naputti sormiaan lasia vasten karkottaakseen eläimen. Ei liikkunut minnekään, paransi vain asentoaan.
"Ethän polttanut itseäsi? Tai leikannut veitsellä sormeen?"
Hän käännähti ympäri ja nojasi selkänsä ikkunalasiin.
"Onko sinulla kiire? Olen ajatellut sitä duettoa."

Käheä, kehräävä nauru nousi naisen rinnasta, ennen kuin hän huomasi nauravansa. Ja päivä oli jälleen paljon parempi.
”Se kuulostaa huolestuttavalta”, hän hymyili kiertäen käsivarren ympärilleen ja nojasi puhelimen olkaansa vasten.
”En, älä huoli. Ostoskassit vain kävivät kapinaan.” Hänen vastuunsa oli ollut käydä päivällä kaupassa, ja Simon huolehtisi terveellisen, turvallisen aterian lapsilleen illalla hänen ollessaan teatterilla. Mies lähtisi töistä ajoissa ja ajaisi Hexhamiin hakemaan tyttöjä.
”Niinkö?” Aida kysyi innostuen ja painoi puhelinta paremmin korvaansa vasten kuin se voisi tuoda Elin lähemmäs.

Eli naurahti.
"Ei voi olla sattumaa! Sinun ostoskassisi, ja minun ikkunani takana istuva pulu. Tämän täytyy olla vuosisadan salaliitto. Luuletko, että ulkoministerin pitäisi saada tietää?"
Mies valui hitaasti lattialle istumaan ja veti polvet rintaansa vasten. Seinän ja lattian rajaan oli alkanut kerääntyä pölyä, hän oli unohtanut eilen imuroinnin.
"Niin. Katselin Moulin Rougea, se tuli viime yönä televisiosta. Love Medley on mahtava."
Hän oikaisi jalkansa suoriksi, napautti jalkateriä toisiaan vasten.
"Ehkä voisimme tehdä jotakin samantyylistä?"

Aida sulki silmänsä hymyillen ja tunsi lämmön läikkyvän sisällään. Simonin viha kuohahti yleensä nopeasti, aivan kuten hänenkin, ja hetken huudettuaan he sukelsivat toistensa käsivarsille, vajosivat kyltymättömiin suudelmiin unohtaen täysin, että voisivat olla toisilleen vihaisia. Mutta nyt miehen viha oli kylmää ja hiljaista. Simon oli loukkaantunut. Hän oli työntänyt miehen liian pitkälle eikä ollut varma, miten korjata tilanne.
Eli teki ongelmista aina mitättömiä, oli aina tehnyt.
”Ehkä”, hän hymyili alahuultaan puraisten, ”haluatko nähdä teatterilla aikaisemmin?”

Eli kiskaisi itsensä pystyyn ja vaelsi keittiöön, jossa likaisten teekuppien armeija oli valloittanut tiskialtaan, ja nyt myös tason sen vierellä. Tiskatakin pitäisi, ennen kuin Bast tulisi kotiin.
"Haluan", hän vastasi suoraan, epäröi ja korjasi sanojaan:
"Tai siis, ehditkö sinä? Onko teillä, uhm, jotain suunnitelmia?"
Mies juoksutti sormiaan hiustensa lomasta ja kääntyi tarkastelemaan jääkaapin oveen kiinnitettyä listaa.
"Koska jos on, niin se on ihan okei. Katsotaan sitä jokin toinen kerta. Onko tuota... Ei kai Simon ole enää vihainen?"
Hän tyrkkäsi jääkaappia jalallaan.
"Olen pahoillani siitä, että menin nukahtamaan."

Huomattavasti miellyttävämmän iltapäivän levittäytyessä eteen Aida nousi ylös ja laskeutui portaita pussinriekaleen kanssa heittelemään ruokatarvikkeita lähemmäs oveaan. Yksi jogurteista oli hajonnut. Hitto. Ehkä hän voisi päästää Clooneyn rappukäytävään välipalalle.
”Totta kai ehdin!” Aida vakuutti vilpittömästi.
”Simon on hakemassa tyttöjä.” Hän puraisi huultaan Elin kysyessä Simonista eikä tiennyt mitä vastata - valehdellako? Vai jättää vaivihkaa vastaamatta?
”Mitä? Ei sinun tarvitse siitä pahoillasi olla”, nainen nauroi epäuskoisella myötätunnolla, ”minä olen se hölmö, jonka olisi pitänyt ymmärtää lähteä kotiinkin. Nähdäänkö teatterilla, ehm, puolen tunnin päästä?”

Eli tönäisi jääkaappia uudelleen, ja perääntyi hätkähtäen taaksepäin, kun jokin romahti ovea vasten.
Myöhemmin. Hän tutkisi tilanteen myöhemmin.
Hänen ilmeensä kirkastui, kun Aida myöntyi tapaamiseen. Ehkä heidän välinsä eivät siis olleet auttamattomasti pilalla.
"Hienoa! Seuraavalla kerralla pistetään herätyskello soimaan. Varmuuden vuoksi."
Eli kiepautti itsensä ympäri ja harppoi ulos keittiöstä.
"Puolen tunnin päästä? Hyvä, nähdään silloin! Älä puhu vieraille ostoksille matkalla, okei?"

Aida päätti puhelun epäuskoisena nauraa kehräten, työnsi sen vaaleiden jegginssien takataskuun ja kasasi karkuun lähteneet ostokset kasaan huomattavasti innokkaammalla otteella kuin aamupäivällä. Hän oli vaeltanut ajatuksissaan ruokakaupan kolmesti ympäri ja joutunut palaamaan vielä takaisin unohdettuaan katsoa Simonin laatiman kauppalistan toista puolta, jonne oli kirjattu tyttöjen toivomia herkkuja.
Nainen väisteli jaloissaan innokkaana pyöriviä koiria pakatessaan vain hieman kolhitut ainekset kaappeihin.
”Ei tänään”, hän lohdutti eläimiä, jotka luulivat pääsevänsä lenkille ja tanssi hetken vasten hyppäävän, kookkaan valkoisenpaimenkoiran kanssa, ennen kuin tajusi olevansa jälleen myöhässä ja syöksyi vaihtamaan vaatteita. Jegginssit vaihtuivat mustiin legginsseihin, tummanviolettiin, reisimittaiseen mekkoon ja valkoiseen nahkatakkiin, ja toinen pallokuvioisista ballerinoista oli jäädä rappukäytävään naisen lennokkaista askelista. Hän sujautti alakerran naapurin postiluukusta vara-avaimen ja kahdenkymmenen punnan setelin ja muisti sitten unohtaneensa omat avaimensa sisälle. No, Simon olisi kotona illan näytöksen jälkeen. Ja toivottavasti avaisi hänelle oven.
Aida lensi South Kensingtonin metroasemalle ja hyppi sitten ylös Piccadilly Circuksen pitkät liukuportaat saapuen teatterille kevyesti hengästyneenä, mutta toiveikkaana, että Eli olisi itsekin myöhässä.

Turha toivo. Eli oli se, joka odotti.
Kuten aina.
Hän nojaili seinään kapealla käytävällä portaiden yläpäässä. Tummansininen, kastumisen jälkeen kuivahtanut takki oli auki, mutta viininpunainen huivi pysyi visusti kaulan ympärillä. Avonaisen takin alta saattoi erottaa harmaan neuleen, jonka purkautumaan lähteneen taskun Edith oli korjannut ennen matkaansa.
Elin kasvoille kohosi hymy, kun hän erotti Aidan askeleet, ja hän avasi kätensä pysäyttääkseen naisen liikkeen.
"Aida!"

Kutsuttu sukelsi miehen syliin tuulentuivertamien, punaisten hiusten pyörteenä ja kiersi käsivartensa hetkeksi Elin ympärille.
”Olen pahoillani! En tiedä mikä minussa on vikana”, Aida huokasi epätoivoisena ja sukaisi tavallistakin kesyttömämpiä hiuksiaan tuohtuneena.
”Vannon, että olin aivan aikataulussa, ennen kuin en ollutkaan.” Hän tarttui miehen käteen ja veti Elin teatterin takaovelle. Muut tulisivat paikalle vasta tuntia tai paria ennen illan näytöstä, ja he saisivat hänen pukuhuoneensa omaan käyttöönsä.
”Kuinka kauan jouduit odottamaan?” hän kysyi pyörähtäen portaissa ympäri ja nousi muutaman askeleen takaperin.

Eli oli vannonut käyttäytyvänsä siivosti. Vain ystävällinen halaus, ja siinä se, niin platoninen, ettei innokkainkaan juorulehti voisi tulkita sitä toisin.
Mutta sitten Aida pyyhkäisi hänen syliinsä, ja oli vain niin täysin luonnollista painaa kevyt suukko punaisten, villinä liehuvien hiusten joukkoon.
"Oletko varma, ettet törmännyt mieheen sinisessä poliisiboxissa?" hän esitti epäilyksensä ja puristi naisen kättä hellästi.
"Sellaista sattuu. Näin televisiosta, joten sen on oltava totta."
Bast oli täysi Doctor Who -fani, ja oli onnistunut tartuttamaan innostuksensa Eliinkin.
"Tavattoman kauan! Aloin jo menettää toivoni! Olin valmis lähtemään kenen tahansa minulle seuraavaksi puhuvan matkaan! Kiinnittää kaulaani adoptoi minut, ole kiltti -lapun."
Hän pudisti teatraalisesti päätään.
"Viisi minuuttia. Korkeintaan. Ei huolta."

Aida tuuppasi jakamansa pukuhuoneen auki ja napsautti valot tottuneesti päälle.
”Olen silti pahoillani”, hän vetosi hymyillen, poimi kannettavan tietokoneen laukustaan tehokkaasti valaistulle pukeutumispöydälle ja heitti olkalaukun sitten huolettomasti pienen huoneen laidalla olevalle, tummansiniselle sohvalle. Nainen pyörähti takaisin mieheen päin kiemurrellen ulos nahkatakista ja istahtaen kevyesti pukeutumispöydän laidalle.
”Joten”, hän hymyili jäänsiniset lämpimästi siristyen ja pohti, olisiko hänen pitänyt tuntea olonsa syylliseksi siitä, ettei osannut vaivaantua miehen seurassa.
”Sinulla oli ajatus yllättävään liveduettoomme.”

Eli seurasi Aidaa pukuhuoneeseen ja sulki oven perässään. Hän riisui takkinsa ja huivinsa samaiselle tummansiniselle sohvalle, ja pudotti harmaan, kuluneen olkalaukun lattialle sen viereen. Hän pyyhkäisi hiuksiaan ja käännähti ympäri, hymyillen Aidalle innokkaasti.
Ystävät saivat kuvata videoita yhdessä, siinä ei ollut mitään väärää.
"Niin. En tiedä, toimiiko se, mutta voisimme kokeilla."
Hän naputti rytmiä reitensä ulkosyrjää vasten.
"Medley-tyylisesti. Minä aloitan pätkällä jostakin kappaleesta, ja sinun on vastattava siihen sopivasti pätkällä jostakin toisesta. Ja niin edelleen. Laulun on jatkettava keskeytymättä tiettyyn aikarajaan saakka, muuten häviää."
Eli virnisti.
"Vai haluatko luovuttaa heti?"

Mielipuolinen idea sai Aidan nauramaan samaan aikaan kauhistuneena ja ihastuneena.
”Olet hullu!” hän lisäsi päätään pudistaen ja venytti ristityt säärensä hetkeksi suoraksi eteensä.
”Ja haluat toteuttaa tämän improvisaationa livelähetyksessä? Acapellana?” nainen kysyi mietteliäänä. Pienen pukuhuoneen tunnelma tuntui aina Elin kanssa… Intiimiltä, mutta se oli vain luonnollista näin pienessä tilassa. Hän osasi käyttäytyä. Hän ei flirttailisi miehelle.

"Tiedän. Minulla on siitä mustaa valkoisella."
Eli virnisti ja kallisti päätään, katsellen Aidaa haastavasti ruskeanvihreillä silmillään. Hän oli varma, ettei nainen voisi kieltäytyä.
"Onnistuessaan se olisi upeaa", hän jatkoi, otti askeleen lähemmäs kuin olisi ollut aikeissa napata naisen syliinsä, mutta vetäytyikin sitten taas lähelle sohvaa. Hän siirsi Aidan laukun syrjään ja istahti alas, taputtaen rytmiä nyt kumpaakin reittään vasten.
"Et voi väittää, etteikö olisi!"

”Se olisi upeaa”, Aida myönsi nauraa kehräten ja nosti jalkansa pukeutumispöydän tuolille, tukien kyynärpäät polviinsa ja leuan kuperrettuihin kämmeniin, katsellen miestä silmät innosta tuikkien.
”Mutta toimiiko se harjoittelemattomana acapellana? Tunnemmeko tarpeeksi melodioiltaan yhteensopivia kappaleita, jotta se kuulostaa upealta?” nainen kysyi ja puraisi alahuultaan.

Eli nauroi ja hypähti pystyyn, epäonnistuen surkeasti yrityksessään käyttäytyä asiallisesti. Hän taittoi välimatkan heidän välillään muutamalla pitkällä askeleella ja tarttui Aidan käteen, vetäen tämän varovasti kanssaan lattialle.
Ystävät saivat tanssia ystävien kanssa.
"Oh, come on, baby, let's be brilliant", hän vetosi, painoi toisen kätensä naisen selälle, pidellen toista omassaan, ja alkoi tanssittaa Aidaa pienin, keinuvin liikkein.
"Sinä kuulostat aina upealta, ja minä lupaan tehdä parhaani räpiköidäkseni mukana. Voimme aina valita etukäteen joukon sopivia kappaleita."

Aida nauroi ja punoi sormensa miehen käteen. Hän ei voinut vastustaa kutsua tanssia - tai ehkei hän voinut vastustaa Eliä. Heillä tuntui olevan aivan oma musiikkinsa. Nainen katseli vihreänruskeita silmiä hymyillen ja vastusti halua painaa päänsä miehen rintaa vasten. Pieni huone oli kömpelö ja tuntui painavan häntä miehen syliin, mikä toki oli vain olosuhteiden pakkoa.
”Tiedätkö mitä?” Aida sanoi yhtäkkisen inspiraation vallassa, pisamaiset kasvot kirkastuen.
”Lava on tyhjänä”, hän sanoi kurittomasti hymyillen, luikahti miehen otteesta ovelle ja katosi käytävään kevein juoksuaskelin. He eivät vahingottaisi tai sotkisi illan esitykseen valmista lavaa, nukkuvan, pimeän salin edessä - mutta voisivat nauttia sen majesteettisuudesta ja tilasta.

Juuri tämän vuoksi he olivat samaan aikaan uskomattoman luova ja uskomattoman vaarallinen parivaljakko.
Sen sijaan, että Eli olisi huomauttanut, että nyt heidän pitäisi käyttäytyä järkevästi - niin kuin Edith olisi tehnyt hänelle, ja Simon varmasti Aidalle - hän oli valmis syöksymään suoraan seikkailuun, vihreähippuiset silmät innosta loistaen.
Hän tavoitti pakenevaa Aidaa ojennetuilla käsivarsillaan, mutta kun ei onnistunut siinä, pinkaisi juosten tämän perään pitkin, lennokkain askelin.

Pimeä, loputtoman tuntuinen, heidän äänensä kantava sali levittäytyi lavan takana. Vain lavan reunan pehmeät valot paloivat merkkinä siitä, missä vanhaa, kivettyä katua muistuttava lava päättyi. Aida potkaisi kengät jalastaan syöksyessään lavalle, nousi varpailleen ja ylitti lavan sarjalla lentäviä piruetteja, jotka täyttivät hänet huumaavalla adrenaliinilla. Nainen päätti sisääntulonsa legendaarisilta joutsenilta lainattuun loppukumarrukseen ja suoristautui kuulleessaan miehen takanaan.
”Tätä inspiroivampaa ympäristöä saa hakea”, hän hymyili ja levitti kätensä ottaen muutaman askeleen takaperin, ennen kuin pyörähti ympäri lähtien vaeltamaan ympäri rakastamaansa lavaa. Ensimmäisen kohtauksen lavasteet odottaisivat valmiina hämärillä seinustoilla.

Eli tavoitti alavan vain muutaman askeleen Aidan jäljessä. Hän seisahtui hetkeksi ja palkitsi naisen piruettien sarjan taputtamatta hurmioituneena käsiään yhteen. Sitten riemu sai taas hänestäkin otteen, pakotti liikkeelle ja toistamaan legendaarisen sarjan fouettés en tournantejaan. Yhteensä kaksikymmentäviisi kappaletta, kuin hurjana kapinana alkuperäistä koreografiaa kohtaan.
Mies päätti hurjien pyörähdysten sarjansa kumarrukseen näkymättömälle yleisölle ennen kuin ampaisi tavoittamaan Aidaa.
Hän ojensi kätensä ja kietoi ne naisen vyötäisille ja veti lähelleen.
"Mmm, tunnetko, kuinka muusat kiirehtivät luoksemme?"
Hän kiepautti Aidan ympäri ja nosti tämän keveästi ilmaan, pyörähtäen ympäri.

Hurmioitunut naurun hyrinä nousi naisen rinnasta, kun tanssija asettui partnerinsa käsivarsille täydellä luottamuksella, lentäen painovoimaa tuntematta hämärän poikki. Hänen varpaansa koskettivat kevyesti lavaa, ja Aida kiepahti miestä kohti hymyillen pehmeässä valaistuksessa.
Totta kai hän tunsi muusat. Ne tuntuivat kiirehtivät paikalle aina, kun hän kohtasi miehen katseen.
”Kuuletko musiikin?” hän kuiskasi ja haki kehonsa pehmeisiin, kissamaisiin keinahduksiin sisältään nousevan rytmin, siirtäen sen kevein kosketuksin myös mieheen. Aida punoi sormensa Elin käteen ja kiersi miehen ympäri hiljaa hyräillen, kutsuen parasta ystäväänsä, sielunsa toista puoliskoa tanssimaan kanssaan.

Eli rakasti Aidan naurua. Sen pehmeää, kehräävää rytmiä, tapaa jolla se siristi jäänsiniset silmät.
"Aina", hän vastasi matalalla, käheällä äänellä, vihreähippuiset silmät tuikkien.
Oli niin hirvittävän helppo muistaa hyvät hetket. Ja unohtaa kaikki muut. Ne kerrat, jolloin hän oli itkenyt peläten kuolemaa kuin fyysistä olentoa, käpertynyt pimeään kuin haavoittunut eläin. Oli pettävän helppo unohtaa, kuinka Aidan lähtö oli rikkonut jotain hänen sisällään pysyvästi.
Elin keho vastasi Aidan liikkeisiin, rytmi yhdisti heidät musiikkiin, jota kukaan muu ei voinut kuulla. Hän kiepahti ympäri, painoi vapaan kätensä naisen vyötäröä vasten. Hän veti Aidan lähemmäs, hyräili nyt itsekin hiljaa, katse jäänsinisiin silmiin lukkiutuneena.

Hänen olisi pitänyt varoa näitä hetkiä. Estää itseään houkuttelemasta heitä hulluuksiin, piiloutumasta pimeyteen, jossa kukaan ei voisi nähdä - kukaan ei tietäisi.
Mutta kuka muu kuulisi hänen musiikkinsa? Kuka muu löytäisi välittömästi saman rytmin ja lähtisi epäröimättä tanssimaan hänen kanssaan?
Aida ei voinut irrottaa katsettaan miehen silmistä. Vastustamaton voima veti häntä Eliä vasten, kunnes nainen ymmärsi heidän päätyneen tanssimaan Kaunottaren ja Hirviön valssia, ja hän nojautui nauraen miehen käsivarsille lentävää askelsarjaa varten. Kuinka erilaisia heidän elämänsä saattaisivat olla, jos hän ei olisi lähtenyt kiertueelle - tai Eli olisi lähtenyt hänen kanssaan? Ajatus vakavoitti suoristautuvan, miehen käsivarren mitan päähän pyörähtävän naisen hetkeksi.

Myös Eli havahtui jossain vaiheessa siihen, mikä kappale tahditti heidän askeleitaan.
Oli ollut aika, jolloin hän ei ollut kestänyt kuunnella sitä. Ja aika, jolloin hän oli kuunnellut säveltä uudelleen ja uudelleen, toivoen sen tuovan hänen ystävänsä, toisen puolikkaansa, sielunkumppaninsa edes hetkeksi takaisin hänen luokseen.
Hän kiepautti Aidan ympäri, huomasi tämän ilmeen vakavoituvan.
Eli veti naisen takaisin luokseen, selkä häntä vasten, ja kietoi käsivartensa tämän harteiden ympärille keinahdellen hitaasti viimeisten nuottien tahtiin.
Hiljaisuus tuntui laskeutuvan peitteeksi heidän ympärilleen. Se vaimensi äänet, kuin vastasatanut lumi askeleet.
Eli taivutti päätään, hipaisten huulillaan Aidan ohimoa.

Ele oli sumentaa hänen järkensä. Aida vajosi Elin rintaa vasten, koko keho kaipauksesta sykkien, iho palaen, missä miehen huulet olivat koskettaneet hänen ohimoaan. Jokainen vaisto vaati häntä kääntymään ympäri, kiertämään käsivartensa miehen niskalle ja jatkamaan siitä, mihin he olivat kerran jääneet.
He olivat aivan omassa maailmassaan. Majesteettisen teatterin pimeydessä, inspiraation ja musiikin maailmassa. Kukaan ei tietäisi.
Aida pyörähti ympäri miehen sylissä, nosti kätensä Elin niskalle ja kurottui varpailleen ehtien tuntea miehen hengityksen huulillaan, ennen kuin tiedosti mitä teki ja loikkasi hätkähtäen taaksepäin, rintakehä rajusti kohoillen, Eliä silmät järkytyksestä suurina tuijottaen.

Voi luoja, hän halusi viedä Aidan takaisin pieneen pukuhuoneeseen, sysätä syrjään heidän tavaransa pieneltä siniseltä sohvalta ja-
Ja yhtäkkiä hetki oli poissa, nainen vetäytyi pois hänen luotaan.
Se oli miltei pahempaa kuin kämmen, joka oli iskeytynyt hänen poskilleen aikaisemmin. Eli hätkähti rajusti, räpäytti silmiään ja vetäytyi itsekin kauemmas.
Hän oli hengästynyt, sydän jyskytti ja veri kuohui korvissa.
Mies kohtasi Aidan järkyttyneen katseen, painoi käden kasvoilleen ja suoristautui.
"Anteeksi, anteeksi!"

Aida painoi käden suulleen. Hän ei voinut uskoa, että oli ollut tehdä tämän taas.
Millainen tyhjäpää hän oli?! Miten hän saattoi unohtaa niin helposti oman aviomiehensä? Ja Edithin, joka ansaitsi vain hyviä asioita?
Hän räpäytti jäänsinisiä silmiään hämmästyneenä, kun Eli pyysi anteeksi.
”Minä olen pahoillani!” hän protestoi. Hänhän se oli, joka oli - taas kerran - vienyt tilanteen aivan liian pitkälle. Aida pudisti kiivaasti päätään.
”Anteeksi! Minun ei pitänyt…” hän sanoi ja yritti estää suupieliään nykimästä. Hän nosti käden uudelleen suulleen, kun epäuskoinen, epätoivoinen nauru pyrki vastustamattomana ulos.
”Olen pahoillani! Tämä ei ole hauskaa”, hän sanoi tuimasti itselleen ja läpsäisi omaa poskeaan vaatien itsehillintäänsä takaisin.
”Tämä ei ole hauskaa!”

Oli Elin vuoro tuijottaa hämmästyneenä takaisin, kun Aida alkoi hihittää.
"Aida, mitä..?"
Oliko nainen mennyt rikki? Oliko hänen typerä käytöksensä ollut yksinkertaisesti liikaa? Hän oli ollut liian painostava, kaikkein paras olisi nyt ollut vain...
Nauru uhkasi tarttua.
Mies painoi nyrkin tiukemmin suutaan vasten estääkseen epätoivoisia tyrskähdyksiä pyrkimästä ilmoille.
"Me olemme yksiä helvetin idiootteja", hän huomautti ja ojensi vapaata käsivarttaan Aidaa kohti, kutsuen tätä halaukseen. Tällä kertaa täysin viattomaan, sellaiseen, jonka ystävät saattoivat todella vaihtaa. Sähköisyys oli poissa, ainoastaan muisto viipyili hänen lihaksissaan.
"Hulluja molemmat!"


Viimeinen muokkaaja, Lilya pvm Ma Loka 02, 2017 9:24 pm, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Linjoilla
Lilya
Poniratsastaja
Poniratsastaja
avatar

Viestien lukumäärä : 44
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   Ma Loka 02, 2017 9:23 pm

Aida pudisteli päätään yrittäen lakata nauramasta, epäröi hetken ja astui sitten lähemmäs painautuen ystävänsä turvalliseen syliin. Tämä oli niin kaukana hauskasta, että tilanne kävi absurdiksi. Kuinka montaa kertaa hän voisi tehdä saman virheen? Miksi miehen kosketus tyhjensi hänen päänsä täysin?
”Niin olemme”, hän myöntyi poski miehen paitaa vasten ja kiersi käsivartensa Elin vyötärön ympärille.
”Mikä meitä vaivaa?”

Eli kietoi kiitollisena kätensä Aidan ympärille ja keinutti tätä hiljaa edestakaisin.
"En tiedä. Ehkä me olemme syntyjään toivottomia."
Hän tavoitteli ääneensä kevyttä sävyä, vaikka sydän jyskytti edelleen kipeästi kylkiluita vasten.
Hänen oli ajateltava Edithiä. Kilttiä. suloista Edithiä, joka piti huolta siitä, että hän muisti syödä ja nukkua. Jonka hän rutisti syliinsä iltaisin.
Miksi hänen oli niin vaikea muistaa Edithin kasvoja?
Eli vetäytyi kauemmas, kädet yhä Aidan harteilla.
"Pitäisikö meidän, tuota, pohtia vielä sitä videota..?"
Kuinka kauan esitykseen alkuun oli aikaa? Kai tänne pian joku saapuisi, herranen aika!

Elin keinuva halaus oli niin tuttu ja lohdullinen, että pulssin hetkessä nollasta kahteensataan kiihdyttänyt hetki tuntui unenomaiselta. Oliko se niin vakavaa? Eiväthän he oikeasti mitään tekisi. He olivat vain tottuneet olemaan toistensa lähellä. Aida painoi poskensa miehen rintaa vasten ja kuunteli sen alla sykkivää sydäntä käsivarret kevyesti miehen ympärillä.
Kysymys palautti hänet todellisuuteen, ja Aida vetäytyi kauemmas.
”Kyllä!” hän nauroi nolostuneena keskittymiskyvyttömyydestään.
”Ehkä meidän pitäisi jatkaa pukuhuoneessa.” Ehkä hämärä, majesteettinen lava ei ollut paras tila. Valaistussa, vaikkakin pienessä pukuhuoneessa he pysyisivät tunnollisesti asiassa eivätkä tekisi mitään, mistä Simonilla tai Edithillä olisi halua hermostua. Aida kiepahti miehen käsivarsien otteesta, poimi kenkänsä lavasteiden seasta ja lähti lentävin, kärsimättömin askelin ylös portaita.

Eli puhalsi ilman hitaasti ulos keuhkoistaan ja pyöräytti kertaalleen harteitaan, ennen kuin suuntasi askeleensa Aidan perässä kohti pukuhuonetta.
Keskity, Callagher, keskity. Edith palaisi Lontooseen sunnuntaina, ja hänellä olisi vapaa aamupäivä maanantaina. Hän voisi viedä naisen syömään. Tai teatteriin. Tai kutsua ihan vain käymään. Sitä ennen pitäisi tosin siivota. Tiskata pois kaikki teekupit.
Mies hieraisi niskaansa pujahtaessaan takaisin pukuhuoneeseen. Miksi hitossa hänen ajatuksensa pyrkivät palaamaan heidän Aidan kanssa sohvalla sylikkäin (nukkuen!) viettämäänsä iltaan, kun hänen olisi pitänyt yrittää kehitellä yllätystä naisystävälleen?
Hän puuskahti uudelleen ja pörrötti hiuksiaan.
"Ah, oletko muuten tulossa tupaantuliaisiin sunnuntaina?" hän tiedusteli, yrittäen etsiä turvallista puheenaihetta.
Kaikki oli hyvin, he olivat ystäviä. Ystävät kävivät yhteisten ystäviensä juhlissa.

Aida pyörähti ympäri kävellessään ottaen muutaman askeleen takaperin pohtiessaan vastausta. Ohjelma kuulosti kyllä etäisesti tutulta, mutta miksi… Naisen pisamaiset kasvot kirkastuivat, ja hän pudisteli päätään itselleen tuupatessaan pukuhuoneen oven auki uudemman kerran.
”Totta kai! En jättäisi väliin mistään hinnasta”, hän nauroi ja hypähti istumaan pukeutumispöydälleen, jolle tietokonekin oli unohtunut, meikkisiveltimien ja purkkien sekaan. Nainen keinutteli jalkojaan hyväntuulisesti pöydän laidan yli.
”En voi uskoa, että David on palannut Lontooseen.” Toki mies oli vieraillut kaupungissa säännöllisesti Saksassa asuessaankin, mutta tunnin junamatkan päässä asuminen tuntui silti lohduttavalta.
”Kai sinäkin tulet? Tuleeko Edithkin?”

Eli seisahtui hetkeksi ovensuuhun ja liikahti levottomasti, kun yritti löytää tilaa itselleen. Hänen olisi tehnyt mieli hypähtää istumaan Aidan vierelle, kietaista käsivartensa kevyesti tämän ympäri ja-
Keskity.
"Tiedän! King on palannut."
Hän lähti uudelleen liikkeelle, harppasi pukeutumispöydän luo ja nykäisi jakkaran esiin. Se oli hyvä, ei liian lähellä, ei liian kaukana. Luontevaa.
Keskity.
Eli istahti alas ja nojasi kyynärpäät reisiään vasten.
"Tietenkin tulen! On sitä paitsi kulunut hirvittävän pitkä aika siitä, kun olen viimeksi nähnyt Caitlinin."
Mies harmitteli edelleen sitä, ettei ollut päässyt paikalle häihin. Ei ollut ollut sama käydä onnittelemassa paria jälkikäteen.
Hänen katseensa muuttui hetkeksi levottomaksi, kun Aida mainitsi Edithin nimen.
"Tuota, ei. Hän lähti käymään vanhempiensa luona, ja palaa vasta sunnuntai-iltana takaisin."

”Aivan! Niin taisit sanoakin”, Aida sanoi ja kopautti ohimoaan. Olisi sääli, ettei Edith pääsisi paikalle, mutta Elin läsnäolo tekisi tupaantulijaisista varmasti moninkertaisesti energisemmät.
Nainen tuuppasi hopeisen Macbookin kannen auki ja hymyili miehelle päätään viekkaasti kallistaen.
”Pitäisikö meidän palata pohtimaan videota?” hän kysyi ja katseli mietteliäänä taustakuvaa heidän teatteriystävistään. Pitkä, harteikas David keskellä läksiäisissään, käsivarret ystävien ympäri kierrettynä. Hän Elin sylissä, kuten niin monessa kuvassa, varmastikin aivan liian äänekkäästi nauraen.
”Ehkä meidän pitäisi kokeilla jotain?”

"Niin. Olisin mennyt mukaan, mutta työt tulivat tielle."
Elin keskittyminen oli menetetty viimeistään siinä kohtaa, kun Aida avasi läppärinsä kannen ja otti videon uudelleen puheeksi. Miehen kanta naputti ilahtunutta rytmiä lattiaa vasten, ja pian hän jo tempaisi itsensä takaisin seisomaan ja sysäsi jakkaran huolimattomasti takaisin paikoilleen.
Virne oli palannut kasvoille, vihreähippuiset silmät tuikkivat.
"Voisimme tehdä koenauhoituksen! Tässä on vielä aikaa, eikö olekin?"
Hän vilkaisi ympärilleen, etsien kelloa. Kellot olivat aina kateissa.
"Sinä, minä ja meidän äänemme."

”Totta kai meillä on aikaa!” Aida nauroi, vaikkei tiennyt kelloa sen paremmin kuin mieskään. Heillä olisi aikaa siihen saakka, että huone täyttyisi naisesiintyjistä, jotka eivät suhtautuisi hyvin ylimääräiseen ohjelmaan, vaikka silloin tällöin hyvällä tuulella ollessaan saattoivat intoutua mukaankin ilonpitoon.
Hänkin hypähti jaloilleen, nojautui käynnistämään koneen kameran ja kiepahti sitten takaisin miehen puoleen.
”Mitä haluat tehdä?” hän kysyi ja kohotti kulmiaan leikkimielisenä haasteena.

Olisi pitänyt olla varovaisempi. Ajatella kerrankin asiat loppuun.
Sääli, ettei se ollut heistä kummankaan vahvuus.
"Kokeillaan, kuinka toimimme acappellana", hän ehdotti. Hän hypähti pienen, nyrkkeilijämäisen hypyn, pyöräytti niskansa ja hartiansa ja suoristi sitten selkänsä. Kädet alkoivat taputtaa rytmiä, jalka liittyi mukaan, ja pian Eli jo hyräili Waitressin Bad Idean ensimmäisiä nuotteja luoden Aidaan ilkikurisen, haastavan katseen.

Hän tunnisti kappaleen ensimmäisten tahtien jälkeen - Waitress oli ollut julkaisunsa jälkeen hänen soittolistallaan melkein tauottomalla loopilla, ja Aida oli videoinut musikaalista rakastamiaan kappaleita vlogiinsa - mutta hän ei ollut varma, mitä vastata. Bad Idea oli ehdottomasti huono idea, varsinkin jos sen aikoi esittää edes osittain siten, kuin ajattelemattomaan, intohimoiseen salasuhteeseen syöksyminen lavalla esitettiin.
He eivät mitenkään voisi tehdä sitä. Mutta varmasti Elikin tiesi sen. Mies ei ollut tyhmä.
Hetken Aida tuijotti vihreähippuisia silmiä epätietoisella hälytyksellä, mutta alkoi sitten taputtaa rytmiä miehen mukana säteilevään hymyyn sulaen. Melodia kumpusi hänen mielestään eikä naisen tarvinnut ajatella sanoja.
Pukuhuone oli liian pieni dramaattiseen koreografiaan ja työnsi häntä miestä kohti jo valmiiksi, mutta nainen lähti kiertämään Eliä, katse tiukasti vihreähippuisissa silmissä, taputusten kiihkeä rytmi koko kehossa sykkien.
”It’s a bad idea, me and you - it’s a bad idea, me and you.”

Kun synkkyys oli alkanut vaivata Elin mieltä Aidan lähdön jälkeen, hän oli lopulta syöksynyt sitä kohti vapaaehtoisesti. Ei siksi, että todella olisi halunnut kuolla, vaan koska oli halunnut lakata ajattelemasta kuolemaa. Hoitaa sen pois alta, voidakseen keskittyä jälleen kaikkeen muuhun.
Ehkä kyse oli nyt samasta, myrskyn lailla vyöryvästä hulluudesta. Hän halusi pakottaa itsensä katsomaan sitä suoraan silmiin, kohdata sen - ja sitten unohtaa. Jatkaa elämäänsä, palata Edithin luo ja olla vain ystäviä.
Vain ystäviä.
Miehen keho kiepahti Aidaa kohti, vetäytyi kauemmas. Hän käänsi selkänsä, vilkaisi varovasti hartiansa yli. Vetovoima heidän välillään oli vastustamaton, pienen huoneen seinät työntyivät lähemmäs.
"I've never known anything so true.
It's a terrible idea, me and you."

”Let’s just keep kissing til we come to.”
Huone tuntui liian pieneltä heille. Musiikki tuntui samalta kuin veteen sukeltaminen. Se ympäröi hänet täysin ja sulki pois koko muun maailman. Heidän äänensä täyttivät koko tilan, korostivat toistensa parhaita puolia ja sulautuivat yhdeksi melodiaksi.
Aida painautui Elin selkää vasten, kädet pakahtuvalla sydämellään ja antoi äänensä kantaa kaiken sen kaipauksen, jota tunsi miestä kohtaan.
”Heart, stop racing,
Let’s face it, making mistakes like this will make worse what was already pretty bad,
Mind, stop running, it’s time we just let this thing go - it was a pretty good bad idea, wasn’t it though?” hän kiepahti takaisin miestä kohti ja tarttui Elin käsiin tuntien eksyvänsä miehen silmiin, jotka saivat hänet hymyilemään euforisesta onnesta. Miehen kanssa esiintyminen - vaikka ilman yleisöä - oli kuin annos adrenaliinia suoraan sydämeen.
”Hold me close while I think this through”, Aida painoi kätensä miehen poskelle ja nousi hetkeksi varpailleen, kuullen musiikin järjen sumentavan jyskytyksen mielessään, ja kiepahti sitten tanssiaskeleella kauemmas suoden Elille silmät kissamaisesti siristävän hymyn.
”Yeah, it’s a very poor idea, me and you”, hän hengitti ulos teatraalisesti ja katsoi miestä kahden askeleen päästä kuin harkiten arvostelukykyään.

Pienessä tilassa heidän liikkeensä kuroutuivat yhdeksi yhteiseksi koreografiaksi.
Aidan perääntyessä myös Eli astahti taaksepäin, rintakehä kohoillen, hartiat jäykkinä, käsivarret jännitettyinä. Hän katsoi Aidaan, katse tuskaisena - ja syöksyi taas lähelle, veti naisen lähemmäs itseään.
"Heart, stop racing - Let's face it, making mistakes like this will make worse what was already pretty bad - Mind, stop running - It's time we just let this thing go - It was a pretty good bad idea, wasn't it though?"
Hän kiepautti Aidan ympäri, puristi tämän hetkeksi rintaansa vasten - ja perääntyi sitten taas askeleen päähän, katse tiukasti naisen jäänsinisiin silmiin suuntautuneena. Sitten katse oli yhtäkkiä liikaa, Eli kääntyi terävällä liikkeellä poispäin, kohti pukeutumispöytää. Sulki silmänsä.
"I know it's right for me - It's the only thing I've ever done - What if I never see myself ever be anything more -Than what I've already become?"

Aidan oli estettävä itseään nauramasta ääneen tilanteen ihanalle ja kauhistuttavalle euforialle, kun Eli yllätti hänet kosketuksin, jotka tekivät hengittämisestä vaikeaa. Hän kääntyi toiseen suuntaan kuin mies ja sulki silmänsä sydäntäsärkevän kauniille melodialle, ojentaen kätensä hitaasti punoutumaan miehen käteen.
Aida nykäisi Elin lähemmäs, kasvotusten, viimeistä säkeistöä varten, tunsi sydämensä hakkaavan liian lujaa ja päänsä pyörivän musiikista ja tarinasta, johon eläytyi niin paljon luontevammin kuin hänen kuului.
”Heart, keep racing,
Let’s make mistakes,
Let us say ’so what?’ and make worse what was already pretty bad”, hän vetosi nostaen kätensä miehen poskille ja painautuen lähemmäs, heijastaen kehonsa jännittyneillä kaarilla hädintuskin hallittua kaipausta.
”This secret is safe - no reason to throw it away when there’s love to be had,
Hold me tight as I tell myself that you might make sense and make good what has been just so bad,
Let’s see this through-”

Oli niin helppoa unohtua.
Eli nytkähti lähemmäs Aidaa, painoi kätensä hänen alaselälleen, toisen niskaan, upottaen sormensa punaisten hiussuortuvien joukkoon.
"It's a pretty good bad idea
Me and you."
Viimeisten nuottien venyessä kohti loppuaan hän nojasi päätään hitaasti lähemmäs, painoi kättään naisen selkää vasten kaipaavammin. Laulu haipui hiljaisuudeksi. Heidän huulensa painautuivat melkein vastakkain, riittävän lähelle hipaisemaan toisiaan...
Liikaa.
Eli avasi silmänsä irrotti otteensa ja nytkähti nopeasti kauemmas. Hän räpäytti silmiään, pudisti päätään - ja purskahti hämmästyneeseen nauruun, juoksuttaen sormia hiuksissaan.
"Oho!"

Aida kiepahti kauemmas ja vastasi nauruun, vaikka tunsikin sydämensä lepattavan hallitsemattomana ja näkökenttänsä keinuvan. Hän kääntyi pysäyttämään nauhoittavan videon ja nautti hetkestä kasata itseään, vaikka peilein vuoratussa pukuhuoneessa olikin vaikeaa tuntea todellista yksityisyyttä.
Nainen painoi tietokoneen kannen kiinni ja hypähti istumaan sen vierelle pukeutumispöydälleen, estääkseen jalkojaan tekemästä tyhmyyksiä.
”Sanoisin, että se oli aika hyvä duetto. Improvisaatioksi”, hän hymyili hämillinen katse silmissään.
”Ehkä meidän pitäisi tehdä siitä versio julkaisuun.”
Ehkä sellainen, jossa he seisoisivat turvallisen välimatkan päässä toisistaan, eikä Simonilla tai Edithillä olisi syytä pahoittaa mieltään.

Tuntui hyvältä nauraa, vaikka sydän hakkasikin vimmatusti.
Eli puisteli päätään ja tanssahteli muutaman levottoman askeleen hartioitaan pyöräyttäen ennen kuin kääntyi takaisin Aidan puoleen.
"Me olemme loistavia!" hän myönsi virnistäen ja pyyhkäisi hiuksia kasvoiltaan.
"Ehdottomasti. Se olisi upeaa."
Kenties he voisivat liimata jalkansa lattiaan. Tai rakentaa jonkinlaisen barrikadin välilleen.
Barrikadi.
Eli vilkaisi kelloa ja hätkähti huomatessaan, kuinka nopeasti se oli kirinyt eteenpäin. He tuskin olisivat kahdestaan enää kovinkaan pitkään.
"Oh, minun täytyy lähteä valmistautumaan. Viimeksi olin melkein myöhässä, joten..."
Hän pyrähti Aidan luo lennokkain askelin ja painoi nopean suukon tämän poskelle. Täysin viattoman. Ystävien välisen.
"Nähdään pian!"
Eli perääntyi ovelle ja heilautti virnistäen kättään.

Miehen poistuttua Aida vajosi peiliään vasten ja painoi käden hakkaavalle sydämelleen. Kiihkeä, rytmikäs, vangitseva rytmi rummutti edelleen hänen kehossaan. Jenna ja Dr. Pomatter. Jenna ja Dr. Pomatter - he olivat vain lahjakkaita, työstään nauttivia näyttelijöitä. He osasivat sukeltaa rooleihin improvisoiden ja herättää tarinan henkiin. He olivat ystäviä, jotka osasivat lukea toisiaan.
Éponine, muistatko? Éponine.
Aida kiepahti istumaan jakkaralleen ja tuijotti levottomia silmiään peilistä tunnistamatta itseään.
Fionan saapuminen palautti hänet vihdoin todellisuuteen ja puhuminen tutuista, kouluikäisistä lapsista, joiden kuvat oli kiinnitetty peilin laitaan, sai teatterin tuntumaan jälleen arkiselta. Simon ei lähettänyt hänelle onnea toivottavaa viestiä, mutta varmasti hän saisi miehen leppymään iltaan mennessä.
Hän olisi Éponine esityksen ajan, ja sitten hän palaisi kotiin Aida Fitzgeraldina, Simon Wolfen vaimona, kenties yllättäisi miehen pelaamasta myöhäiseksi venähtäneitä lautapelejä lastensa kanssa.

_________________
"Oh come on. Be brilliant."


Takaisin alkuun Siirry alas
Linjoilla
Lilya
Poniratsastaja
Poniratsastaja
avatar

Viestien lukumäärä : 44
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   Ke Loka 04, 2017 7:02 pm

Maanantai 2. lokakuuta 2017, aamuyö, tupaantulijaisten jälkeen

Elin suureksi riemuksi he olivat kulkeneet toistamiseen sen saman puiston läpi, josta hän oli soittanut Davidille, ja hän saattoi esitellä seurueelleen palmuksi olettamansa puun.
He olivat jo nousseet junaan siinä vaiheessa, kun Eli tajusi jättäneensä oman takkinsa Kingien eteiseen. No, mitä yhdestä takista. Siinä olisi vain hyvä syy käydä uudelleen vierailulla.
Junassa hän istahti luontevasti Aidan viereen ja veti naisen kainaloonsa, tarjotakseen lämpöä hurjana puhaltavaa ilmastointia vastaan.
Victoria Stationin lasisen katon alla viimeinenkin saattue hajaantui, kun jokainen kiiruhti omaan suuntaansa, millä nyt pikimmiten kotiin pääsi.
Eli käänsi katseensa Aidaa kohti.
"Saanko saattaa sinut kotiin?" hän kysyi, kulmiaan hieman kurtistaen. Hän oli aina ollut huolehtivainen tässä asiassa, ei olisi halunnut antaa Aidan kulkea yksin kaupungin yössä.

Aida ei ollut varma, oliko hän vain innoissaan ihanasta illasta vai juonut hieman liikaa, sillä hän tunsi olonsa hyvin kevyeksi kuin olisi puhdasta euforiaa. Hän ei voinut olla lisäämättä tanssiaskelia heidän matkalleen, pyörähdellen helmat hulmuten katuvalojen kalpeassa valossa ja ottaen liitäviä askelia ballerinojensa kärjillä, kallistaen päätään voidakseen katsella herkullisen tummaa yötaivasta. Seurueen yhteinen matka sai hänet nauramaan niin, että vatsalihaksia särki, kun hän makasi puolittain hiljaisen junan penkeillä, Elin kainaloon asettuneena, ja kuunteli Luken ja Perryn leikinlaskua. Miesten vieressä istuva Fiona oli nukahtanut jo alkumatkasta, pää junan ikkunaa vasten.
”Kuka saattaa sinut kotiin?” hän kysyi Eliltä hymyillen, kääntyen takaisin miehen puoleen hyvästeltyään viimeisenkin jäsenen heidän seurueestaan. Miehen huoli oli aina ollut hellyyttävää, vaikka Aida ei sitä täysin ymmärtänytkään - hän näki maailman kauniina ja taianomaisena eikä säikkynyt turvallisuutensa puolesta öisillä kaduilla. Tänä yönä ne tuntuivat vain hämyisältä lavasteelta.
”Jos välttämättä vaadit”, Aida nauroi ja tarttui tottuneesti miehen käteen lähtiessään kevein askelin kohti Circle Linen laituria.

Eli ei voinut hillitä haluaan laskea kätensä hetkeksi Aidan ilosta hehkuvia poskia vasten ja painaa kevyttä suudelmaa tämän otsalle.
"Voin aina soittaa Bastin tulemaan vastaan. Hän varmasti arvostaa, varsinkin, kun huomenna aamusta taisi olla jokin tentti."
Bast ei ollut koskaan ilmaissut erityistä riemua, kun hänen kämppäkaverinsa oli pyrähtänyt keskellä yötä huoneeseen halutessaan keskustella jostakin maailmaa mullistavasta päähänpistostaan - jollaisia hän sai, rehellisyyden nimissä, vähintään viisi kertaa viikossa.
"Sitä paitsi luulen, että olet hieman humalassa, prinsessa", hän jatkoi vielä ilkikurisesti virnistäen ennen kuin lähti kohti metrolaituria käsi Aidan kädessä.
Koska ystävät pitivät huolta ystävistään silloin, kun näiden ajatukset olivat liian keveitä ilon ja humalan vuoksi.
"Caitlin ja David ovat uskomaton pari", Eli huomautti, kun he seisahtuivat laiturille odottamaan seuraavaa metroa.

Syytös humalasta sai naisen nauramaan katumattomattomalla syyllisyydellä. Hän harkitsi kiistävänsä väitteen, mutta hymyili sen sijaan kuriton pilke silmäkulmissaan ja näytti peukalonsa ja etusormensa välimitalla, että vain vähän.
”Varmasti arvostaa”, Aida mukaili nauraa kehräten ja nojasi päänsä miehen olkapäätä vasten melkein autiolla laiturilla. Joku onki pulloja roskakoreista, ennen kuin kai raahautuisi nukkumaan Apollo Victorian suojaisille portaille laukkunsa kanssa.
”Niin ovat!” nainen vastasi suoristautuen innosta ja painoi vapaan kätensä sydämelleen.
”Voi taivas, he näyttävät niin onnellisilta yhdessä. Olen aivan sietämättömän onnellinen Davidin puolesta.” Elizabeth Hamiltonin kuolema oli sysännyt miehen niin pimeään paikkaan, että Aida oli pelännyt sydän kylmäten miehen tekevän juuri sen, minkä Eli oli tehnyt seuraavana keväänä.
”Toivottavasti he suostuvat kutsumaan meidät useamminkin kylään.”

"Tiedän. Niin minäkin. Caitlin on mahtava. He molemmat ovat."
Raiteet alkoivat pitää matalaa hyrinäänsä sen merkiksi, että metrojuna lähestyi. Aivan varmuuden vuoksi Eli kietaisi toisen kätensä Aidan vyötärölle ja veti tämän lähemmäs itseään.
Hän oli vesiselvä, jollei sitten tunnelman humalluttama. Vahvojen lääkkeiden kanssa ei alkoholia nautittu, sen Bast oli sentään saanut taottua hänen kalloonsa.
Juna liukui pysähdyksiin ja Eli vetäisi Aidan kevyesti mukaansa kohti ovia.
"Jos eivät, sitten meidän täytyy vain mennä kutsumatta. Eihän sinun ole kylmä?"

Aida nojautui luottavaisesti miehen kylkeä vasten ja tunsi jalkansa kevyiksi noustessaan metron kyytiin. Hän tarttui yhteen tangoista metron nytkäthtäessä liikkeelle ja silmäili sitä selvästi harkiten miltä tankotanssiharrastuksen aloittaminen tuntuisi maanantaiyönä Circle Linen metrossa.
Ehkä hän oli humalassa.
”Ei tietenkään”, hän nauroi ja kurottui näpäyttämään miehen nenänpäätä sormellaan, ”mutta mitä sinä teit takillesi? Voit ottaa minun. En tunne kylmää.” Ehkä S-kokoinen trenssitakki, niin kauniisti leikattu kuin olikin, ei aivan mahtuisi miehelle. Tarjous oli silti voimassa.
Musiikki sykki edelleen hänen veressään, vai oliko se viimeisin, sitruksella kirpeytetty drinkki?
”Tämä oli aivan ihana ilta”, Aida huokasi haaveikkaana ja nousi varpailleen painamaan suukon miehen poskelle.

Hymy sai Elin suupielet nykimään ylöspäin. Vaikka hän ei erityisesti arvostanutkaan humalajuomista, ei hän voinut kieltää, etteikö Aida olisi ollut uskomattoman suloinen pienessä hiprakassa. Tavallistakin kuplivampi.
"Jätin sen Davidille. Hän varmasti arvostaa lahjaani aamulla", mies vastasi. Hän pudisteli naurahtaen päätään Aidan tarjoukselle.
"Pelkäänpä, ettei se mahdu uskomattoman miehekkäiden hartioideni ylitse."
Jotka olivat silti kapeammat kuin Davidillä. Paskat. Pitikö Kingin olla Kingi aivan kaikessa?
Ajatus sai hänet virnistelemään hölmösti.
"Tule, mennään istumaan, ennen kuin kellahdat kumoon."
Eli kiepautti kätensä jälleen Aidan lanteille ja lähti johdattamaan tätä kohti penkkejä, joita tähän aikaan maanantain vastaisena yönä oli kiitettävästi tarjolla.

”Varmasti!” Aida nauroi ja loi valoisan hymyn heitä kummeksuen katselevalle kanssamatkustajalle, ennen kuin istahti mutkattomasti Elin syliin kiertäen käsivartensa miehen niskalle. Hänen oli humalassa ollessaan hyvin vaikeaa muistaa, miksi se ei olisi täysin looginen ja sopiva ratkaisu.
”Epäiletkö tasapainoani?” hän hykersi nojaten päänsä miehen olkaan ja hengitti mietteliäästi Elin kaulaa vasten. Hänellä oli epämääräinen muistikuva, että hänen pysäkilleen oli vain kaksi välietappia matkaa ja että hän ajeli pysäkkinsä ohi usein selvinkinpäin.
”Sinulla on hyvin miehekkäät hartiat”, nainen totesi piirtäen toisen mitan asiantuntevalla sormella.

Eli kietaisi kätensä Aidan vyötärölle ja veti tämän lähemmäs itseään. Varmistaakseen, ettei nainen putoaisi, mikäli vaunu nytkähtäisi yllättäen.
Hän oli hyvin tietoinen siitä, että Aida oli humalassa, ja hän itse ei. Se pakotti tiettyyn vastuuseen, joka toisessa tilanteessa olisi vierähtänyt penkin alle sillä hetkellä, kun he olivat astuneet metrovaunuun.
"Ei, en missään tapauksessa. Sinun tasapainosi on aina- Äh, Aida."
Lämmin hengitys hänen paljasta kaulaansa vasten - pahus, huivikin oli jäänyt takin kanssa Kingeille! - sai Elin hartiat jännittymään kevyen paitakankaan alla.
"Tiedät, että pidän tuosta", hän moitti ja pudisti hieman päätään.

Hän oli aina kokenut sopivansa Elin syliin kuin palapelin palanen, ja humalassa ollessaan asettui paikalleen vailla pienimpiäkään tunnontuskia. Simon taisi syyttää häntä aina arvostelukyvyn puutteesta ja sopimattomasta käytöksestä. Mutta kuka sen todella määritti? Hän sopi tähän niin hyvin.
Jännittyivätkö miehen hartiat?
”Mistä sinä pidät?” hän nauroi nostaen päänsä ja tutki hymyillen miehen vihreähippuisia silmiä.

Eli vastasi Aidan jäänsiniseen katseeseen ja henkäisi syvään.
"Sinusta, senkin hölmö", mies naurahti ja kumarsi päätään painamaan nopean suukon Aidan otsalle. He eivät olleet menossa kotiin. Hän oli vain saattamassa Aidaa, jättäisi tämän kotiovelle ja jatkaisi sitten matkaa yksin.
Hän voisi mennä Edithin luo.
"Kuinka paljon oikein joit?"

Aida nauroi vastaukselle iloisesti yllättyneellä kehräyksellä, ääni illan kähentämänä. Époninen understudy saattaisi päätyä lavalle huomenna - siis tänään - mutta se olisi myöhemmän ajan murhe. Nyt hänen kehonsa oli euforiaa.
”Niin minäkin sinusta”, Aida vakuutti ja sukaisi miehen vaaleanruskeita hiuksia niskan taakse kierretyllä kädellä.
”En kovin paljoa!” hän puolustautui hyväntuulisesti ja siristi silmiään mietteliäänä.
”Muutaman drinkin vain, kai - hei! Tämä on pysäkkini”, nainen huomasi yllättyen, kun South Kensingtonin kyltti ilmestyi avautuvien oven taakse. Aida pyrähti pystyyn, jalat tuskin maanpinnalla pysyen ja veti Elin kädestä peräänsä. Yöilma ei ollut vielä niin kirpeä kuin hän toivoi - hän rakasti poskiaan nipistelevää, kirkasta ja kuulasta talvi-ilmaa - mutta se pyyhkäisi pois pienimmäkin ajatuksen unesta.
Hän pyörähti metron portaiden päässä ympäri takanaan tulevaa miestä kohti, kiersi käsivartensa Elin niskalle ja yritti painaa spontaanin, nopean suudelman miehen huulille, ennen kuin suunnitteli tanssivansa katua pitkin kohti kotia.

Kai? Aida..."
Eli ei ehtinyt naurunsekaisissa moitteissaan pidemmälle, kun Aidan huomautus havahdutti hänet siihen, että he olivat saapuneet oikealle asemalle. Se siitä pelastavan prinssin roolista, hän olisi ajellut onnellisesti koko Linen ympäri.
Ajatus samaan aikaan kiukutti ja hymyilytti miestä, kun hän seurasi ystäväänsä ulos laiturille.
"Jestas, olet tainnut kasvattaa sii-"
Eli vaikeni, kun Aida pyörähti yhtäkkiä ympäri, ja naisen käsivarret kiertyivät hänen niskansa taakse. Hän ei ehtinyt edes ajatella, kun jo vastasi suudelmaan, kietoen vuorostaan kätensä ystävänsä - ystävänsä! - vyötärölle.
Hän lopetti suudelman ja veti päätään kauemmas, virnisti ja hipaisi sormenpäällään Aidan nenää.
"Minun piti viedä sinut kotiin."

Aida hymyili takaisin alahuultaan purren, kun hänen teki mieli suudella miestä uudelleen. Jokin pieni, rasittava ääni hänen päässään kuitenkin toisteli, ettei niin kannattanut tehdä.
”Joten, vie minut kotiin”, hän kehräsi ja nojautui hetkeksi miehen rintaa vasten, ennen kuin kiepahti ympäri ja lähti kevein askelin pitkin tuttua katua, joka kulkisi Thurloe Square Gardenin poikki.

"Tahtonne on lakini", Eli hymähti takaisin. Ja seurasi Aidaa, vaikka painava tunne oli käpertynyt hänen rintakehäänsä, eikä olisi halunnut kadota.
Ennen koti oli tarkoittanut heidän pienenpientä asuntoaan Manhattanilla. Entä, jos he olisivatkin jääneet silloin sinne?
Ei, Aida oli saanut uskomattoman tilaisuuden. Hän oli onnellinen ystävänsä puolesta.
Hymy palasi Elin kasvoille ja hän otti muutaman hypähtelevän askeleen saavuttaakseen Aidan, kietaisten käsivartensa tämän hartioiden ympärille.
"Olet mahtava, Aida."

Aida kiersi käsivartensa miehen vyötärölle ja painautui tuttua kylkeä vasten.
”Sinäkin olet, Eli”, nainen nauroi hyväntuulisesti ja lähti rytmittämään heidän askeliaan lennokkaammiksi musiikin sykkiessä edelleen hänen veressään. Katuvalojen hehku oli valkea ja unenomainen, valot loivat pehmeitä raitoja tummalle kadulle, ja pienen puiston vanhat lehtipuut keskellä Lontoota muodostivat suojaisan katon heidän ylleen.
Hänen kotikatunsa oli hiljainen ja unelias, vanhojen, kauniiden punatiilisten talojen ikkunat olivat pimeinä eikä Aida voinut vastustaa tanssiaskelien ottamista valkeiden lyhtyjen hehkussa.
Kadulla oli joku muukin, hänen talonsa oviaukon edustalla, pöyheäturkkinen collie hihnan päässä. Simon. Simon! Tuttu, leveäharteinen ja kookas hahmo sai Aidan muistamaan aviomiehensä olemassaolon. Mieskin oli kohottanut katseensa lyhtypylvästä kiireettömäästi nuuskivasta koirasta ja kurtisti paksuja kulmiaan tulijat nähdessään. Normaalisti lempeät, tummanruskeat silmät näyttivät synkiltä kulmien heittämässä varjossa, ja yö teki miehen kasvoista dramaattisen kulmikkaat varjoillaan. Näky ei tehnyt häntä onnelliseksi.
”Simon!” Aida henkäisi, pujahti Elin käsivarren alta, hyppäsi suikkaamaan suukon miehen poskelle ja juoksi jäljelle jääneet askeleet aviomiehensä luo. Simon otti yllättyneen askeleen taakse, kun Aida heittäytyi kissamaisella ketteryydellä hajareisin miehensä syliin, kiersi jalkansa tämän ympärille ja painoi jokseenkin tulisen suudelman häkeltyneen eläinlääkärin huulille. Holiday tökki naisen säärtä kuonollaan loukkaantuneena ohitetuksi tulemisesta.
”Oletko sinä humalassa?” mies kysyi epäuskoisena Aidan vetäytyessä hieman kauemmas, mutta jäädessä miehen syliin Simonin kierrettyä vahva käsivarsi hänen selkänsä ympäri.
”Ihan vähän”, Aida hymyili ja nojautui näykkäämään kutsuvasti miehen korvanlehteä. Simon katsoi Eliä naisen olkapään ohi kulmat epäluuloisessa kurtussa. Mies ei voinut sanoa arvostavansa entistä miesystävää, joka roikkui niin sinnikkäästi osana heidän avioliittoaan, kykenemättä pitämään käsiään erossa - vaikkei Simon epäillyt, etteikö Aida ollut aivan yhtä syyllinen. Ja siksi häntä kylmäsikin. Mies tiesi, millainen nainen oli vapaamielisten hellyydenosoitustensa kanssa, varsinkin humalassa.

Todennäköisesti kuka tahansa kausatiiviseen ajatteluun kykenevä olisi jättänyt pikaiset hyvästinsä siinä kohtaa, kun havaitsi Simonin hahmon talon edustalla, kääntynyt ympäri ja lähtenyt palaamaan takaisin kohti metroasemaa. Aidallahan ei ollut enää mitään hätää, nainen ei ollut niin humalassa, että olisi kellahtanut kumoon sillä samaisella hetkellä, kun käsivarren ote hänen ympäriltään irtoaisi.
Mutta eihän Elilla ollut mitään syytä vältellä Simonia. He eivät olleet tehneet mitään väärä, hän oli vain halunnut varmistaa, että Aida pääsisi turvallisesti kotiin.
Miehensä luo.
Eli seisahtui muutaman askeleen päähän, sille kohdalle, jossa Aida riistäytyi hänen otteestaan, ja kohotti kättään tervehdykseksi voimakasrakenteiselle miehelle.
"Hei, Simon. Toin Aidan kotiin, hän on... Niin."
Kyllähän sen näki.
"Kannattaa varmaan viedä hänet nukkumaan. Työpäivä huomenna. Onko koiralla kaikki hyvin? Olette myöhään ulkona."

Simon ei irrottanut yön varjoissa synkkää ja äänetöntä katsettaan Elistä. Kyllä, hän näki että hänen vaimonsa entinen miesystävä oli tuonut hänen vaimonsa kotiin. Kävelleet pitkin öisiä katuja kuin rakastavaiset. Tehneet luoja ties mitä sitä ennen. Simon ei halunnut ajatella asiaa, sillä tunsi vastustamatonta halua rikkoa huonekaluja niin tehdessään.
Mutta hänen oli niin kovin helppo nähdä kaksikko mielessään.
”Näen sen”, mies sanoi jäykästi, kylmä, vihamielinen vire äänensä alla.
”Kiitos vain.”
Aida vilkaisi Eliä olkansa yli ja kosketti Simonin leukaa houkutellen miehen katsomaan itseään. Ei ollut mitään syytä olla vihainen. Hän painoi suudelman miehen huulille ja Simonin lähtiessä kantamaan häntä sisälle, hymyili Elille miehen olan yli silmät siristyen ja vilkutti vienosti miehen niskan ympärille kierretyllä kädellä, ennen kuin kuiski pehmein sanoin, jotka saivat Simonin kiihdyttämään askeliaan niin, että perässä sipsuttava collie mulkaisi omistajiaan närkästyneenä meinatessaan jäädä oven väliin.

Eli hätkähti ja hieraisi äänensävystä hämmentyneenä käsivarttaan.
"Mm, no, hyvät yöt sitten..."
Eteisestä loistanut kapea valokiila katosi, kun ovi sulkeutui pariskunnan jäljessä, ja ilmeisesti koirakin oli ehtinyt väliin, sillä vinkaisua ei kuulunut.
Alkoi sataa. Ensin yksittäisiä, kylmiä pisaroita, joiden tahti kiihtyi nopeasti, kunnes ne rummuttivat katua kuin laukkaava ratsujoukko. Pilvet olivat peittäneet taivaan yhtäkkiä, tai ehkä Eli ei vain ollut kiinnittänyt niihin huomiota, katsellessaan Aidaa.
Sadevesi iskeytyi hartioihin ja valui paidankauluksesta sisään.
Eli veti hartiansa lähemmäs korvia, käännähti ympäri ja lähti harppomaan pitkin askelin takaisin metroasemaa kohti. Hän ei kuitenkaan pysähtynyt punatiilisen asemarakennuksen kohdalla, vaan jatkoi marssiaan Harrington Roadia pitkin.
Jossain vaiheessa sade taukosi.
Takaisin alkuun Siirry alas
Linjoilla
Lilya
Poniratsastaja
Poniratsastaja
avatar

Viestien lukumäärä : 44
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   La Loka 07, 2017 7:45 pm

Sunnuntai 8.10.2017, alkuilta, Elin koti, Lontoo

"Ei se ole niin hirvittävän tärkeää", tummahiuksinen mies vakuutti ja laski silmälasit otsalta takaisin nenälleen. Hän oli jo kiskonut niskaansa mustan villakangastakin, mutta pyörähtänyt takaisin eteisessä ja palannut olohuoneen ovensuuhun.
Eli tuijotti televisioruutua sohvannurkkaan käpertyneenä, eikä kääntänyt katsettaan, kun vastasi:
"Mene, mene nyt. Olen iso poika jo, isä, pärjään kyllä yhden illan. Mene ja elä, hyvä mies!"
Hänen äänensä oli edelleen hieman karhea sairaslomalle pakottaneen flunssan jäljiltä, vaikka pahin olikin jo ohi.
"Jääkaapissa on ruokaa. Lämmitä kun tulee nälkä."
"Tiedän."
"Tai vaikkei tulisikaan. Puoli kahdeksalta viimeistään."
"Tiedän."
"Minulla on puhelin mukana, jos tulee jotakin. Lääkkeet-"
"Heippa, Bast, pidä hauskaa! Jos tuot kotiin jonkun niin varoita etukäteen, tiedän mennä pois jaloista."
Sebastien viivytteli vielä hetken ovensuussa, mutta suuntasi lopulta itsekseen puhisten ovelle ja kohti portaita - hän käytti hissiä harvoin, porrasnousut ja -laskut olivat hyvää hyötyliikuntaa.
Mies jaksoi hillitä itsensä ala-aulaan saakka, ennen kuin kaivoi puhelimen taskustaan ja valitsi Aidan numeron.

Sohva oli käynyt ahtaaksi. Olohuoneessa kävi pimeäksi ilman valoja, mutta se tuntui sopivan uneliaisiin sunnuntaisiin iltapäiviin ja iltoihin. Huoneeseen laskeutuva, viimeinen valo oli vihertävää siivilöityessään puiston läpi, ja televisiossa pyörivä perhe-elokuva oli menettänyt katsojiensa huomion jo kauan sitten.
Simon makasi sohvalla levollisena hengittäen ja silitti hajamielisesti vaimonsa punaisia hiuksia Aidan nukahdettua hänen leveälle rinnalleen käpertyneenä. Sohvan jalkopäätyyn itsensä ähertänyt Holiday tuijotti isäntäänsä syyttävästi kai kokiessaan jäävänsä paitsi. Mies rakasti sunnuntaita. Ei siksi, että se olisi päivänä erityisen miellyttävä, vaan siksi, että silloin hänen vaimonsa oli vain hänen. Simon rakasti kiireettömiä hetkiä, jolloin he saattoivat vain olla mutkattomasti lähekkäin ja kuunnella toistensa sydämensykettä.
Mutta sitten naisen puhelin soi. Ja ennen kuin hän ehti hiljentää sen, Aida oli hereillä, istui hajareisin hänen vatsallaan ja nosti puhelimen korvalleen.
”Hei Bast, mitä kuuluu?” hän kysyi hymyillen Simonille silmät kissamaisesti siristyen samalla, kun piirteli sormenpäillään miehen tummansinisen neulepaidan verhoamaan rintakehään.

Ehkä ei kuitenkaan olisi pitänyt soittaa.
Mies oli juuri sulkemassa puhelun, kun Aida kuitenkin vastasi. Tehty, mikä tehty.
"Hei, Aida. Enhän soittanut huonoon aikaan?"
Sebastien kiskaisi kauluksia pystyyn tuulta vastaan lähtiessään harppomaan kohti metroasemaa. Hänen tapansa puhua toi mieleen virallisen tilaisuuden, riippumatta siitä, oliko kyseessä lääkärin vastaanotto vai rento peli-ilta kotona.
Mies epäröi hetken.
"Oliko sinulla jotakin tärkeää kesken?"

Aida hymyili rauhoittavasti Simonille, joka tuijotti häntä epäluuloisena, kuin peläten hänen särkevän heidän koti-iltansa hetkenä minä hyvänsä.
”Et tietenkään! Anna palaa vain”, hän sanoi puhelimeen ja keinautti jalkansa lattian puolelle, irrottaen katseensa miehensä kasvoista. Simon silitti hänen reittään ujuttaen sormensa poissaolevasti mekon helman alle.
”Onko kaikki kunnossa? Onko… Onko hänellä paha päivä?” Aida kysyi pohtien, miksi Bast soitti - yleensä aiheena oli Eli, mutta hän ei raaskinut sanoa miehen nimeä ääneen edellistä viikkoa värittäneiden riitojen jälkeen.

Sebastien keskittyi puheluun ja onnistui astelemaan matalan vesilätäkön poikki. Hän puri hampaitaan yhteen ollakseen kiroamatta ääneen. Niinpä tietenkin.
"Mmm, en tiedä", mies myönsi ja työnsi vapaan kätensä takintaskuun. Olisi pitänyt laittaa hanskat käteen jo lähtiessä.
"Hän on ollut hieman alakuloinen, kun ei ole päässyt töihin. Minun on pakko käydä yliopistolla, mutta..."
Hän epäröi, tiesi, että pyyntö oli kammottavan epäreilu. Mutta Sebastien ei ollut vieläkään täysin toipunut siitä kammottavasta yöstä, jolloin oli löytänyt Elin, Aidan soiton jälkeen. Huoli painoi hänen hartioitaan kasaan.
"Pystyisitkö pitämään hänelle hetken seuraa? Olen varma, että se piristäisi. Ymmärrän kyllä, jos sinulla on kiire. Ainoa kunnon vapaapäivä ja kaikkea."

”Totta kai pystyn. Älä murehdi! Lähden sinne heti”, Aida lupasi, päätti puhelun ja hypähti lattialle. Kuuliaisesti sohvan vierelle makuulle käyneet koirat sinkosivat jaloilleen kynnet touhukkaasti puulattialla rapisten.
Simon tarttui hänen ranteeseensa, ja sai Aidan katsahtamaan istumaan kohonnutta miestä hämmentyneenä. Hän nykäisi kättään, mutta mies ei irrottanut otettaan.
”Simon”, hän vetosi hymyillen ja kumartui painamaan suukon miehen otsalle, ”tulen pian takaisin.”
”Ja miksi hänen tyttöystävänsä ei voi hoitaa sitä, mikä ikinä onkaan ongelmana? Hmm?”
”Älä viitsi”, Aida vastasi nykien kärsimättömänä kättään, jonka ympärille ote kiristyi turhautuneena.
”En halua, että menet.”
”Simon, lopeta. Tulen pian takaisin”, nainen vetosi, painoi suukon miehen ruskeisiin hiuksiin ja karkasi sitten ovelle koirat perässään, rannettaan hieroen. Hän nykäisi trenssitakin naulakosta ja rapsutti eteiseen toiveikkaasti rynnistäneitä koiria myötätuntoisesti, ennen kuin pujahti ovenraosta ja hölkkäsi takinhelmat liehuen metroasemalle.
Elin oven taakse saapuessaan nainen oli varustautunut tuplapakkauksella cocacolaa, pussilla thaimaalaista noutoruokaa, suklaalevyllä ja sipsipussilla, joten koputti potkimalla nilkkurinsa kärjellä ovea.

Huoneistoon oli laskeutunut hiljaisuus sen jälkeen, kun Bast oli lähtenyt. Televisioruutu pyöritti jotakin elokuvaa lähes äänettömänä, kuvat vaihtuivat sarjana, jonka juonesta oli mahdotonta saada enää kiinni.
Oven sulkeuduttua Eli oli kuulostellut hetken, ennen kuin oli valahtanut sohvannurkkaan ja painanut poskensa käsinojaa vasten. Flunssa oli vain vienyt voimat, siinä kaikki. Hän tuntisi olonsa jälleen paremmaksi, kunhan pääsisi taas töihin.
Melkein viikko oli kulunut siitä, kun he olivat puhuneet Aidan kanssa viimeksi. Ehkä niin oli parempikin. Simon oli näyttänyt niin synkältä.
Ovelta kuuluva koputus - jos sitä saattoi sellaiseksi kutsua - havahdutti hänet hereille. Oliko Bast unohtanut avaimensa? Pitäisi laittaa rasti ruutuun.
Eli ponnisti itsensä pystyyn, hiukset toiselta puolelta päätä vasten painuneina, toiselta pörhistyneinä, päällään yksi niistä hölmöistä t-paidoista, joita hän oli Aidalta pyytänyt.
Mies nykäisi oven auki ja pysähtyi hämmästyneenä kesken liikkeen.
"Aida!"
Ääni kuulosti oudolta omaankin korvaan.

Hän ei ollut varma, mistä radiohiljaisuus edellisen viikon aikana oli johtunut - oliko Eli ollut liian kipeä puhuakseen vai oliko hän itse vältellyt soittamista pitääkseen Simonin tyytyväisenä sen jälkeen, kun oli tullut kotiin humaltuneena.
Eli kuulosti oudolta, mutta se saattoi johtua vain flunssasta. Aida soi miehelle valoisan hymyn ja ojensi päättäväisesti kantamuksiaan miehen syliin, ennen kuin pujahti tämän ohi sisään tutuksi käyneeseen, pieneen asuntoon.
”Hei hurmuri”, hän tervehti, polkaisi kengät jalastaan ja riisui takkinsa naulaan yhdellä pyörähdyksellä.
”Toivottavasti et ole vielä syönyt.”

Eli teki tilaa eteisessä ennen kuin ehti edes harkita asiaa paremmin.
"Kävitkö ryöstämässä kaupan?" hän hymähti silmäillen ruokakasseja epäluuloisesti, mutta pieni hymy sentään käväisi suupielessä. Jokin tumma ja raskas tuntui liikahtaneen kauemmas heti, kun hän oli nähnyt tutut jäänsiniset silmät. Yhtäkkiä asunto ei ollut enää kammottavan tyhjä ja hiljainen, pelkkä Aidan läsnäolo tuntui täyttävän sen energialla.
"Eikö sinulla ole vapaapäivä? Onhan tänään sunnuntai?" hän jatkoi kiikuttaessaan ruokakassit pikkuiseen keittiöön, joka kiilsi moitteettoman puhtaana Bastin jäljiltä. Ei hylättyjä teekuppeja siellä täällä.
Elin kulmat kurtistuivat.
"Soittiko Bast sinut tänne?"

Aida nojasi olkapäänsä kevyesti keittiön ovenpieleen ja katseli miestä tutkivasti, kuitenkin hymyillen heti vihreähippuisten silmien katseen kohdatessaan.
”Tänään on sunnuntai, ja kyllä, nyt on vapaapäivä”, hän nauroi, ”kuinka kauan olet ollut neljän seinän sisällä?”
Nainen seurasi, kuinka hänen tuomansa herkkuvuori levisi pienen keittiön tasoille.
”Ehkä”, - mutta sehän oli parhaiden ystävien tehtävä -, ”siinä on tarpeeksi Edithillekin. Onko hän täällä?”

Elin liikkeistä puuttui niiden tavanomainen äkkinäisyys ja kepeys, tavalliseen verrattuna hän liikkui kuin hieman hidastetulla nauhalla. Mutta sellaista sairastaminen teetti, vaikka hän olikin jo käytännössä terve.
Aidan nauru sai hänet hymähtämään. Se oli mukava ääni.
"En tiedä. Bast piti minua vankina, kunnes kuume laski. Ei kuulemma olisi tehnyt hyvää lähteä riekkumaan pitkin katuja."
Kysymys Edithistä sai Elin jähmettymään hetkeksi, hartiat kiristyneinä.
"Ei, ei ole."
Hän alkoi etsiä kulhoja ja laseja, sotki samalla Bastin hienoa järjestystä.
"Onko Simonilla tänään töitä?"

Elin olemuksen kireys ei jäänyt Aidalta huomaamatta. Toivottavasti mies ei ollut riidellyt Edithin kanssa.
”Ei ole, Simon on kotona koirien kanssa”, hän vastasi hymyillen, ”tosin ne ajavat hänet varmaan pian ulos lenkille.” Koirat kävisivät kierroksilla, kuten aina hänen lähdettyään, mutta ehkä pitkä, reipas kävely raikkaassa syysillassa saisi Simoninkin paremmalle tuulelle. Mies oli ollut kammottavan pahantuulinen edellisen viikon.
Eli ei vaikuttanut myöskään omalta itseltään. Aida toivoi, että miehen vaisuus johtui flunssasta eikä mistään muusta.
”Haluaisitko katson hölmön elokuvan tai tehdä jotain muuta?” hän ehdotti kevyesti ja astui lähemmäs auttamaan ruoan kanssa.

"Olisi mukava tulla joskus katsomaan niitä. Koiria."
Eli tajusi itsekin ehdotuksensa typeryyden ja kurtisti kulmiaan harvinaisen ärsyyntyneesti. Siitähän Simon vasta riemastuisi, että hän olisi tunkemassa heidän kotiinsa.
Aida liikahti lähemmäs, eikä Eli voinut vastustaa haluaan hipaista punaisia suortuvia. Hän piti tietoisesti pientä etäisyyttä heidän välillään, ihan vain siltä varalta, ettei flunssa kuitenkin pääsisi tarttumaan.
Ja muutenkin.
"Hölmö elokuva kuulostaa hyvältä. Mutta eikö sinua kaivata kotona? Sitten kun Simon ja koirat tulevat takaisin lenkiltä?"
Tiistain vastainen yö toistui filminauhana hänen mielessään.

”Niinkö? Vie ne joku päivä kanssani lenkille Hyde Parkiin”, Aida ehdotti pisamaiset kasvot innosta kirkastuen. Kolmen vahvan koiran kanssa kulkeminen oli haaste, varsinkin silloin, kun ne päättivät unohtaa hänen auktoriteettinsa ja rynnistää uimaan vuodenajasta riippumatta Serpentinen vesiin, piittaamatta ’koirat kielletty’ -kylteistä.
Ja seura teki kaikesta mukavampaa.
”Ei”, nainen nauroi ja poimi tarjoiltavia syliinsä, ennen kuin soi Elille silmät siristävän hymyn ja perääntyi kohti olohuonetta, ”Simon on vain onnellinen, kun saa katsoa luontodokumentteja ilman häiriöitä.”
Aida laski colapullon, suklaalevyn ja ruokakulhon valkoiselle sohvapöydälle, suoristautui ja kiepautti punaiset hiuksensa paremmin kahden värikynän pitelemälle nutturalle.
”Eli, onhan sinulla ja Edithillä kaikki ihan hyvin?”

Ajatus sai Elin silmät siristymään hymystä. Hän rakasti koiria, ja viettäisi enemmän kuin mielellään aikaa Aidan kanssa Hyde Parkissa.
"Se olisi hienoa! Koirat ovat mahtavia!"
Samalla hän ei kuitenkaan voinut olla miettimättä, tekisikö taas väärin lähtemällä mukaan. Ajatus ei ollut jättänyt häntä rauhaan sen jälkeen, kun heidän tiensä olivat eronneet öisellä kadulla. Aida oli vaikuttanut vilpittömän onnettomalta.
Asetelmaan ei mahtunut rikkinäistä, entistä poikaystävää.
Mies seurasi Aidaa olohuoneeseen, ja hänen syyllisyytensä helpotti hieman, kun tämä vakuutti, ettei Simon pahastuisi saadessaan viettää pari tuntia itsekseen.
Vain pari tuntia, sen aikaa, kuin elokuva kestäisi. Sitten Aida voisi lähteä kotiin, Eli voisi saattaa hänet vain kotikadun päähän ja lähteä, ennen kuin Simon joutuisi näkemään hänen naamaansa.
Ajatuksen piristämänä mies laski loput tarjoiltavat pöydälle ja lysähti istumaan omaan nurkkaansa.
Edithin nimen mainitseminen aiheutti jälleen saman reaktion, hartiat jännittyivät hetkeksi.
"On, on. Hänellä on ollut kiire, heiltä on tulossa jouluksi uusi kiertue, ja Eddie on tehnyt jonkin verran opetustyötä. Emme ole ehtineet näkemään."
Sen jälkeen, kun he olivat riidelleet viikonlopusta.

Jokin Elin käytöksessä vaikutti erilaiselta - ei flunssaiselta tai edes masentuneelta, vain oudolta. Kuin jokin olisi vialla heidän välillään. Aida tunsi levottoman läikähdyksen sisällään istuessaan sohvan toiseen nurkkaan.
Ehkä miestä vain masensi enemmän kuin Eli yritti myöntää? Nainen katseli miestä vaivihkaa sivusilmällä ja pureskeli alahuultaan yrittäessään tavoittaa heidän välillään olevaa, outoa virettä.
”Minkä elokuvan haluaisit katsoa?” hän kysyi ja kumartui täyttämään heidän lasinsa kuohuvalla colalla. Aidaa ei ollut koskaan tunnettu kärsivällisyydestään, joten hän huokasi ojentaessaan lasin miehelle.
”Eli, onko kaikki hyvin?”

Eli istui hämmentävän paikoillaan, jalka ei vispannut eikä käsi taputtanut rytmiä reittä vasten.
"Valitse sinä", hän ehdotti ja vilkaisi Aidaa virnistystä kasvoilleen tavoitellen.
"Minä voin katsoa näitä koska tahansa, kunhan kestän sen, että Bast kyttää vieressä, etten hajota mitään."
Mies oli ojentamassa kättään kohti täytettyä lasia, mutta jähmettyi kesken liikkeen.
"On", hän totesi ensin, mutta suoristi sitten selkänsä ja vilkaisi Aidaa varovasti.
"Oliko... oliko Simon kovin vihainen? Silloin yöllä?"

Aida kääntyi miestä kohtien ristien jalat eteensä sohvalle. Hän ei tiennyt kovin paljoa elokuvista, sillä usein keskittyi enemmän ystäväänsä kuin niihin, eikä malttanut yrittää teeskennellä setvivänsä Bastin elokuvakokoelmaa.
Hän katseli Eliä hetken vakavana odottaessaan, mutta suli sitten lämpimään hymyyn ja kurottui eteenpäin puristamaan Elin kättä.
”Ei tietenkään! Sitäkö olet murehtinut? Älä huoli, rakas”, Aida nauroi helpottuneena.
”Minä olen vain tuntenut oloni kurjaksi, koska vilustuit saatettuasi minua ilman takkia.”

Katsoessaan Aidaa alta kulmiensa Eli muistutti erehdyttävästi Holidayta, joka tiesi tehneensä jotakin hölmöä, mutta yritti silti sulattaa sydämen.
"Varmasti? En halunnut, että alatte riidellä. Minä vain olisin huolissani."
Eli tutki Aidan kasvoja ja kurkotti kätensä pyyhkäisemään tämän poskea.
"Bastin mukaan flunssa ei johdu kylmettymisestä, vaan todennäköisesti sain tartunnan joltakulta vieraalta. Onneksi sinä selvisit terveenä."
Hän katsoi Aidaa, virne pyrki takaisin kasvoille.
"Hän sanoi myös, etten minä enää tartuta, jollen vietä jonkun kanssa samassa tilassa aikaa vähintään kolmeakymmentä kuutta tuntia."
Mies ojensi kokeilevasti käsivarsiaan.
"Älä huoli. Kävin vasta tänään suihkussa, en ole kömpinyt pystyyn suoraan sairasvuoteelta."

”Älä huolehdi minusta ja Simonista”, Aida vetosi nauraen ja nojautui eteenpäin painamaan lämpimän suudelman Elin poskelle. Naisen ei tarvinnut miettiä kahdesti, kun hän sukelsi Elin syliin ja kiersi kätensä miehen ympärille. Hän ei ollut edes huomannut, kuinka paljon oli todella kaivannut ystäväänsä viikon aikana, ennen kuin painoi poskensa vasten tuttua rintaa, kuuli tutun sykkeen ja täytti keuhkonsa tutulla tuoksulla.
Hän huomasi hakevansa teatterin kulisseissa odottaessaan Elin tuttua, alati liikkuvaa hahmoa ja jonkun sanoessa jotain hauskaa, hän katsoi vaistomaisesti ympärilleen nähdäkseen, nauroiko mieskin. Mariuksen understudy oli vaikuttava, mutta Eliä oli huomattavasti helpompi rakastaa.
”Olethan sinä kunnossa? Onko sinulla ollut huonompia päiviä?” hän kysyi pehmeästi ja nosti päätään voidakseen nähdä miehen kasvot.

Tuntui siltä, kuin Eli olisi saanut vedettyä ensimmäistä kertaa kunnolla henkeä moneen päivään, kun Aida käpertyi hänen syliinsä. Hän kietoi käsivartensa naisen ympärille ja veti tämän lähemmäs, painoi nopean suukon hiusten joukkoon.
Suukottelu oli okei. Suurin osa bakteereista oli kuitenkin nenän limakalvoilla, Bast oli avuliaasti kertonut jossakin vaiheessa hänen sairastamistaan. Mutta ehkä sitä ei kannattanut sanoa ääneen juuri nyt, olisi saattanut pilata tunnelman.
Hänellä oli ikävä töihin.
Aidan kysymys sai hänet räpäyttämään silmiään.
"Minä olen ollut kuolla ikävästä, kun olen vain maannut kotona. Täällä ei ole mitään muuta tekemistä, kuin katsoa, kuinka tapetti rapisee alas seiniltä."
Hän virnisti ja painoi suukon Aidan otsalle.
"Minulla on kaikki hyvin. Anteeksi, jos huolestuit. Bast liioittelee aina."

Huulten kosketus hänen kasvoillaan sai Aidan painamaan silmänsä kiinni. Kylmä vihlaisi hänen sisällään, sillä Bast ei koskaan liioitellut Elistä - hän ei ainakaan aikonut ottaa sitä riskiä. Ei sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Ehkä Eli ei vain halunnut huolestuttaa häntä kertomalla, vaikka olisikin oikeasti ollut pahasti masentunut.
Aida suoristautui asettuen paremmin miehen syliin ja kiersi toisen kätensä Elin niskalle, setvien toisella hellävaroin vaaleanruskeita laineita.
”Minulla oli vain ikävä sinua”, hän korjasi hymyillen ja hillitsi halunsa suukottaa miehen poskea. Ehkä hänen olisi yritettävä pitää jonkinlainen raja ystävyytensä osoituksissa, kuten Simon oli vedonnut.
”Enkä ole edes voinut kertoa sinulle jännittäviä uutisia, ja koska olet ensimmäinen ihminen, jolle haluan kertoa, en ole voinut kertoa kenellekään - ja sinä tiedät, kuinka huono olen pitämään salaisuuksia.”

Eli virnisti, vihreänruskeat silmät täynnä lämpöä.
"Minullakin sinua. Silloin, kun en hourinut kuumeessa. Bast-parka..."
Hän vei kätensä Aidan poskelle ja silitti sitä hellästi, mutta naisen seuraavat sanat saivat hänet jähmettymään kesken liikkeen.
Ensin katseessa välkähti huoli, mutta Aida ei vaikuttanut siltä, että uutiset olisivat olleet jännittäviä huonolla tavalla.
Eli tunsi sydämensä alkavan jälleen tempoilla kylkiluita vasten.
"Mitä uutisia?"

Eli vaikutti hermostuneelta, ja Aida nauroi silittäen miehen poskea rauhoittavasti.
”Hyviä uutisia!” hän vakuutti.
”Sinähän tiedät, mikä minun lempielokuvani on ollut, no, aina - ja olet ehkä kuullutkin, että Anastasiasta kuvataan live-action-versio”, Aida aloitti hädintuskin hallittua intoa äänessään.
”Mikä jo sellaisenaan on uskomattoman hienoa, koska rakastan sitä elokuvaa - mutta! Tunnen yhden musiikkipuolen ihmisistä, ja sain kuulla toissapäivänä, että minusta tulee Anastasian lauluääni.” Ajatus sai hänen sydämensä hakkaamaan euforisesta riemusta ja epäuskosta, sillä hän pääsisi osaksi suosikkitarinaansa - hän saisi antaa sielun Anastasian musiikille - ja se teki hänet käsittämättömän onnelliseksi. Eikä hänen välttämättä tarvitsisi edes jättää väliin kovin montaa esitystä teatterilla.

Totta kai hän oli kuullut siitä. Se oli Aidan lempielokuva.
Mitä pidemmälle nainen eteni, sitä kovemmalta sydämenlyönnit kuulostivat Elin korvissa. Sydän halusi kiriä edelle, uutisten loppuun.
Tyrmistynyt hiljaisuus kesti silmänräpäyksen ajan.
"Aida, se on upeaa!"
Vilpittömän onnen vallassa Eli nappasi Aidan syliinsä, loikkasi alas sohvalta ja kiepautti tämän ympäri, kerran, toisen, kolmannen, niin että värit huone näytti sulautuvan pelkäksi värien sekamelskaksi.
"Uskomatonta!" mies henkäisi, pysähtyi, muttei päästänyt Aidaa vielä sylistään.
"Tai ei, ei se ole, sinä olet mahtava, Aida, tietenkin sinusta tulee Anastasian lauluääni! Meidän täytyy lähteä juhlimaan! Pietariin! Tai ei, se on hieman liian kaukana, mutta..."
Hän pudisti nauraen päätään.
"Jonnekin!"

Aida kiersi kätensä tiukasti Elin ympärille ja nauroi miehen olkaa vasten huoneen kieppuessa. Sydän lepatti edelleen villisti, ja olo tuntui melkein hengästyneeltä. Hän oli tiennyt, että Eli olisi onnellinen hänen puolestaan - mies oli aina. Nainen suukotti miehen poskea kiitollisena, ja tunsi sitten syyllisyyden piston. Hän oli tullut pitämään seuraa potilaalle, ei kiihdyttämään tätä.
”Kyllä! Heti, kun voit paremmin”, hän vakuutti.
”Ehkä sinun olisi parempi käydä vielä lepäämään. Voimme juhlia istuen.”

"Minä voin jo paremmin!" Eli vakuutti, vaikka tunsikin todellisuudessa olonsa hieman hengästyneeksi. Mutta ehkä se johtui vain ilosta, joka puski keuhkoja vasten, liian suurena mahtumaan rintakehään.
Hän laski Aidan varovasti maahan ja suukotti vielä tämän poskea.
"Tiedä, vaikka sinusta tulisi vielä Anastasian kasvotkin. Sinulla on punaiset hiuksetkin", hän nauroi hellästi ja juoksutti sormensa punaisten hiusten lomitse.
"Selvä, ei Pietariin tänään. Mutta sen sijaan me voimme katsoa Anastasian. Bastilla on hirvittävä kasa piirrettyjä, kyllä senkin pitäisi löytyä."

Hän ei voinut olla hymyilemättä kaikella sillä onnella, mitä oli pidätellyt vaivalloisesti edelliset päivät. Ja nyt, kun hän sai kertoa Elille, ei sillä oikeastaan ollut väliä, milloin kukaan muu saisi tietää. Miehen absurdi ennustus elokuvan pääroolista sai hänet nauramaan ääneen ja puristamaan Elin kättä kiitollisena. Eli oli aina tukenut häntä, silloinkin, kun hänen olisi pitänyt ymmärtää jäädä.
”Se kuulostaa täydelliseltä - mutta vain sillä ehdolla, että käyt pitkäksesi”, Aida vastasi ja osoitti merkitsevästi sohvaa kohti, ennen kuin kumartui tutkimaan Bastin elokuvakokoelmaa suosikkielokuvansa toivossa.

"Minä olen jo ihan kunnossa!" Eli protestoi, mutta pudottautui teatraalisesti huokaisten pitkälleen sohvalle. Hän kierähti kyljelleen ja litisti itsensä selkänojaa vasten, katsellen Aidan selkää tämän tutkiessa elokuvien rivistöjä.
"Olen melko varma, että hänellä on sekin. Piirretyt ovat siinä... niin."
Eli hihkaisi voitonriemuisesti kun oikea elokuva löytyi ja neuvoi Aidaa, kuinka se asetettiin soittimeen varmasti oikein.
Sitten hän kohotti toista käsivarttaan.
"Tuletko viereen..?"

DVD lähti pyörimään, ja vaikka Aida oli katsonut elokuvaa sen julkaisusta saakka, hän tunsi edelleen saman, innokkaan nipistyksen vatsanpohjassaan. Tosirakkaus kesti ikuisesti - niinhän sitä sanottiin.
Miehen pyyntö sai hänet vilkaisemaan olkansa yli hymyillen ja epäröimään. Asetelma muistutti vahvasti sitä, jossa hän nukahti miehen syliin elokuvan laulaessa sateessa taustalla, ja heräsi aamulla 29 huolestunutta soittoa puhelimessaan. Simon ei ollut koskaan ollut niin vihainen.
Eikä mies varmaan haluaisi hänen viettävän aivan näin paljon aikaa Elin sylissä - ehkei Edithkään.
Mutta he eivät tehneet mitään luvatonta. Mikä muka oli niin väärin heidän ystävyydessään?
Aida istui miehen viereen ja kiepahti kyljelleen, selkä Elin rintaa vasten.
”Toivottavasti pääset pian takaisin töihin. Ikävöin sinua”, hän vetosi ja puraisi alahuultaan, kun soittorasia ja epäinhimillisen julman menetyksen kohdannut leskikeisarinna aloitti tarinan.

Eli kietoi kätensä Aidan ympärille ja veti tämän lähelleen. Sohva oli juuri sopiva heille.
"Minäkin toivon samaa. Kotona oleminen on kammottavan ikävystyttävää", hän nauroi kehräten, mutta vaikeni, kun tarina alkoi.
Hän oli nähnyt elokuvan monesti, siitä lähtien, kun Aida oli kertonut sen olevan suosikkinsa.
Eli hapuili Aidan käden omaansa ja kietoi heidän sormensa lomittain.
Tuntui melkein siltä, kuin he olisivat palanneet takaisin pieneen asuntoonsa Manhattanilla, ennen kuin kumpikaan oli saanut uraansa alkamaan.
Ajatella, kuinka pitkälle Aida oli jo päässyt. Hänen Aidansa.
Eli katseli elokuvaa hiljaa, tai pikemminkin seurasi Aidan reaktioita siihen. Kunnes Once Upon A December alkoi soida. Siinä vaiheessa hän ei enää malttanut maata aloillaan vaan nousi, veti naisen mukanaan kapeaan tilaan sohvan takana ja kumarsi hymyillen ennen kuin veti tämän mukanaan tanssiin. Hyllyjä kiertävät valot yhdistettynä television himmeään hohteeseen saivat huoneen tuntumaan lähes unenomaiselta.

Oli vaikeaa muistaa, etteivät he olleet asunnossaan Manhattanilla, pariskuntana, joiden oli täysin luonnollista punoa kätensä yhteen ja nukahtaa sylikkäin. Aida eläytyi niin rakastamaansa tarinaan, ettei ollut edes huomata painautuvansa miestä vasten ja puristavansa tämän kättä.
Elin nouseminen jaloilleen havahdutti hänet, ja ajatuksesta onnellisena nainen tarttui jo miehen käteen, ennen kuin muisti vastuullisen hoitajan roolin ja kohotti toisen kätensä etusormen varoittavasti, vetoavasti pystyyn.
”Yksi tanssi”, hän pyysi, ja sitten Eli palaisi kiltisti makuulle, eikä Bast antaisi hänelle porttikieltoa. Mutta mies tiesi, ettei hän voisi vastustaa ja niin Aida laski toisen kätensä miehen olkapäälle ja antautui tanssiin, joka oli sytyttänyt hänen rakkautensa lajia kohtaan, heidän pienessä, hetkellisessä, unenomaisessa valtakunnassaan.

"Yksi tanssi!" Eli lupasi naurahtaen.
Yksi tanssi ei satuttaisi ketään, ei häntä, eikä ketään muutakaan. Yksi viaton tanssi piirretyn elokuvan pyöriessä taustalla. Ystävät harrastivat sellaista, hölmöilyä.
Miksi sitten oli niin helppo unohtaa ympäröivä maailma?
Aidan hiusten punainen väri näytti vain korostuvan hämärässä valossa. Oli helppo kuvitella nainen keskelle elokuvan massiivisia lavasteita (vai tietokoneellako ne nykyään tehtäisiin?), kullan hohtaessa ympärillä.
Aidan ääni tulisi olemaan uskomaton.
Kun kappale loppui, Eli veti Aidan lähelleen. Hän kumartui lähemmäs, pyyhkäisi punaisia suortuvia syrjään.
Sillä hetkellä maailma päätti, että sen oli aika muistuttaa olemassaolostaan.
"Eli?"
Eli hätkähti ja kääntyi katsomaan olohuoneen ovea. Edith seisoi ovensuussa, siro, ballerinamainen nainen, jonka sydänkasvoja kehystivät paksut, tummat laineet. Hän ei ollut riisunut roosanväristä takkiaan, vaan oli ilmeisesti astellut suoraan eteisen läpi. Tummanruskeat silmät olivat laajentuneet järkytyksestä, käsi puristi olkalaukun kahvaa.

Vaikka tilaa oli niukasti, Aidasta tuntui kuin hän olisi kieppunut mahtavassa, menneisyyden haamuja heijastavassa tanssiaissalissa. Musiikki tuntui poistavan huoneesta painovoiman, kun hän kieppui Elin käsivarsilla ja sulki silmänsä eläytyen tarinaan.
Dimitrin huuto palautti Anastasian todellisuuteen, mutta Aida tunsi olevansa edelleen unessa tanssin loppuessa, sillä kun hän avasi silmänsä, Eli oli siinä. Kuten niin monta kertaa aikaisemminkin. Mies työnsi hänen hiuksiaan taakse, veti häntä lähemmäs, kumartui lähemmäs ja sai hänen vatsanpohjansa nipistämään kaipaavasta odotuksesta, kuten niin monta kertaa aikaisemminkin.
Miehen hätkähdys sai hänetkin hyppäämään, palaamaan yhdellä rysäyksellä takaisin Elin ja Bastin olohuoneeseen.
”Edith”, Aida hymyili painaen käden sydämelleen ja tuuppasi Elin olkapäätä.
”Sinun pitäisi levätä”, hän vetosi miehelle ja kääntyi sitten naista kohti tuntien kylmän muljahduksen nähdessään järkytyksen tämän kasvoilla. Hän oli aikeissa tarjota naiselle unohdettua thairuokaa, mutta sanat hiipuivat.

Kesti hetken, ennen kuin Eli muisti, missä hän oli. Niin kävi usein Aidan kanssa, ympäristö menetti merkityksensä.
Vasta naisen töytäisy hänen olkapäällään havahdutti hänet, sai astumaan hölmistyneen askeleen taaksepäin.
"Eddie? Mitä sinä täällä?" hän kysyi hämmentyneenä ja juoksutti sormiaan hiustensa lomitse.
Edith ei vastannut mitään, katsoi heitä vain hiljaa. Toisessa kädessään naisella oli kestokassi, todennäköisesti terveellistä ruokaa. Appelsiineja.
Eli havahtui typertyneisyyden tilastaan, harppoi lattian poikki pitkin, lennokkain askelin (joissa kuitenkin oli jotain merkillisen kulmikasta) ja veti naisystävänsä halaukseen.

Eli palasi naisystävänsä luo, ja Aida kiepahti takaisin television puoleen sydän lepattaen. Hän halusi antaa pariskunnalle hetken yksityisyyttä.
Tai ehkä olla näkemättä, mikä halausta seurasi.
Nainen sukaisi ahdistuneena hiuksiaan, yrittäen ymmärtää miten ajautui aina Elin kanssa samaan pisteeseen - siinä ei ollut mitään väärää, eihän? Mutta jostain syystä Simon muuttui synkäksi ja onnettomaksi, ja Edith näytti perinpohjin järkyttyneeltä. Aida puraisi onnettomana alahuultaan, poimi kaukosäätimen käteensä ja sammutti television.
Hänen oli varmastikin aika lähteä. Elillä oli nyt Edith pitämässä seuraa, ja nainen huolehtisi miehestä niin paljon paremmin kuin hän oli koskaan tehnyt. Ei antaisi potilaan rasittaa itseään tai toisi tullessaan cocacolaa ja suklaata, vaan appelsiineja.
Nainen kumartui poimimaan olkalaukkunsa sohvan viereltä ja katsahti pariskuntaa epätietoisena.

Tietenkin Edithillä oli vara-avain.
Bastin mukaan siksi, että mikäli hän, tai vielä suuremmalla todennäköisyydellä Eli, sattuisi unohtamaan avaimen, se olisi helppo käydä hakemassa Edithin luota. Edithin, joka oli ollut heidän yhteinen ystävänsä ennen, kuin oli alkanut seurustella Elin kanssa.
Todellisuudessa syy oli pikemminkin se, että jonkun hentoisen turvaverkon jäsenistä oli päästävä sisään, mikäli Eli lakkaisi vastaamasta puhelimeen.
Ajatus oli niin kammottavan synkkä, ettei sitä tahtonut ajatella.
Eli painoi Edithin rintakehäänsä vasten, mutta nainen ei vastannut halaukseen, vaan vetäytyi kauemmas, jättäen Elin seisomaan hämmentyneenä paikoilleen.
"Anteeksi, en halunnut häiritä elokuvailtaanne", nainen totesi hiljaa, ja yritti selvästi kamppailla pitääkseen äänensä tasaisena. Hän käänsi katseensa Aidaan, tuntui puhuvan suoraan tälle.
"Ajattelin tuoda ruokaa. Mutta ei sitä selvästikään tarvita."

Aida tunsi huonon omantunnon piston. Mitä hän oli ajatellut?
Nainen pakotti itsensä hymyilemään, heittämään laukun olalleen ja astumaan lähemmäs.
”Totta kai tarvitaan”, hän vetosi niin lämpimästi kuin järkytykseltään pystyi, ”luoja tietää, ettei Eli toivu koskaan minun ruoanlaittotaidoillani.” Eihän hän saanut kokata Simonin lapsillekaan.
”Et häiritse mitään. Kävin vain kertomassa Elille hyviä uutisia, ja nyt minun pitäisikin jo palata kotiin. Tulit juuri sopivasti.”
Ehkä olisi ollut parempi, jos nainen olisi tullut kymmenen minuuttia aikaisemmin.

Eli tunsi olonsa täysin typertyneeksi katseensa siirtyessä Edithistä Aidaan.
He eivät olleet tehneet mitään väärää. Mutta heidän tanssinsa oli täytynyt näyttää... Kauanko Edith oli mahtanut seistä ovensuussa?
Mies vilkaisi Aidaa, mutta liikahti sitten lähemmäs naisystäväänsä, kietoi toisen käsivartensa kapeiden hartioiden ympärille ja veti naisen olohuoneen puolelle, painaen suukon tämän hiuksille.
"Hei, olen iloinen, että tulit", hän vakuutti ja hymyili. He eivät olleet puhuneet riidan jälkeen lainkaan, Edith ei ollut vastannut soittoihin. Tai ehkä hän ei ollut edes yrittänyt soittaa. Eli ei ollut varma.
Hän käänsi katseensa Aidaan, vihreähippuisissa silmissä häivähti ahdistusta, mutta hän pakotti itsensä sanomaan:
"Selviätkö kotiin?"

Hän näki silmäkulmastaan, miten Eli tarjosi Edithille naisystävälle kuuluvan paikan kainalostaan ja toivotti naisen tervetulleeksi, niin kuin miehen oli tarkoituskin. Aida tunsi olevansa tunkeilija, ylittäneensä oman tervetulonsa sillä sekunnilla, kun Edith oli tehnyt läsnäolonsa tiettäväksi. Ahdistus ajoi häntä toimimaan nopeammin.
”Kyllä, totta kai”, hän sanoi voimatta katsoa Eliä silmiin, vaan hymyili seinälle, ”toivu pian! Sarah ja Wendy ikävöivät sinua jo stage doorilla.”
Sitten Aida pyrähti eteiseen, pujotti nilkkurit jalkaansa, sieppasi takkinsa naulasta pukematta sitä päälleen ja pujahti ulos ovesta. Hän pakeni alas portaita sellaista vauhtia, että liukastui ja joutui takertumaan kaiteeseen ollakseen kaatumatta. Sydän hurjasti hakaten hän suoristautui, poimi laukkunsa portaikosta ja käveli ulos.
Eli oli nyt sen ihmisen kanssa, jolle Bastin olisi pitänyt soittaa alunperinkin. Ja hän menisi kotiin Simonin luo, minne hän kuului. Se oli yksinkertaista. Miksi häntä siis itketti näin?

_________________
"Oh come on. Be brilliant."


Takaisin alkuun Siirry alas
Linjoilla
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] If There Only Were Doors
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Muu maailma-
Siirry: