PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] If There Only Were Doors

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 106
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: [P] If There Only Were Doors   Su Loka 01, 2017 5:27 pm

Pelejä Kirken Aida Fitzgeraldin ja Lilyan Eli Callagherin välillä.

Syksy 2017, Aida ja Eli työskentelevät yhdessä West Endilla ja yrittävät samalla setviä suhdettaan.



Tiistai 26.9.2017, myöhäinen ilta, Lontoo

Esityksen jälkeen olo oli aina huumaava. Kuin maratonin jälkeen. Sydän hakkasi, veri kohisi korvissa, laulun viimeiset nuotit viipyivät vielä kaikuina rintakehässä.
Ei sillä, että Eli olisi milloinkaan juossut maratonia. Virallisesti.
Yleisö hakkasi käsiään yhteen. Eli tarttui Cosetten käteen ja virnisti tälle ennen kuin veti naisen mukanaan takaisin lavalle. Aplodit yltyivät, joku vihelsi.
Pimeä katsomo muutti yleisön kasvottomaksi massaksi, vastakkain iskeytyvät kämmenet olivat todellisempia. Kuin suuri kaskaslauma valmiina pyrähtämään lentoon.
Eli nosti Cosetten kevyesti käsivarsilleen ja pyöräytti tämän ympäri, ennen kuin he kumarsivat. Yhdessä, niin kuin tarinaan kuului.
Viimeisten aplodien jälkeen valot syttyivät saliin ja yleisö alkoi valua kohti ovia. Lavan taakse melua tuskin erotti.
Cosette unohtui, kun Eli etsi katseellaan omaa Èponineaan.

Éponine kohtasi Mariuksensa katseen, ja esityksen jäljiltä edelleen euforiset, jäänsiniset silmät siristyivät hetkeksi vain Elille varattuun hymyyn, ennen kuin hänen huomiotaan kaivattiin jäähyväisissä. Fiona, yleisön sydämet särkevä Fantine, kiersi kätensä Aidan ympärille, ennen kuin kiirehti hameenhelmat käsissään juosten teatterin kapeita, sokkeloisia käytäviä kohti heidän pukuhuonettaan kai toivoen, että ehtisi sanoa hyvää yötä lapsilleen.
Hänenkin olisi kai pitänyt kiirehtiä. Simon odotti häntä iltoina, joina miehen lapset olivat äitinsä luona. Mies oli kuitenkin yleensä ehtinyt nukahtaa hänen ehtiessään kotiin eikä ymmärtänyt nukahtamisen mahdottomaksi tekevää adrenaliinia hänen suonissaan.
Enroljas kaappasi hänet imartelevaa, illan esityksestä kehuksi tarkoitettua käsisuudelmaa varten, ja Aida kosketti miehen poskea nauraen, ennen kuin pujotteli käytävän ihmisvirrassa kohti sitä ihmistä, jolle puhumista kaipasi iltaisin yrittäessään olla herättämättä aviomiestään. Elin sydän hakkaisi samalla, kiihkeällä rytmillä kuin hänenkin.

Virnistys kohosi Elin huulille, kun hän löysi tutut silmät kaikkien niiden kasvojen joukosta.
Hän vetäytyi lähelle seinustaa, tehdäkseen tilaa, risti käsivartensa ja sujautti levotonta rytmiä tapailevat sormensa tiukasti kylkiään vasten.
Liike siirtyi säärtä pitkin jalkaterään, joka alkoi naputtaa säveltä lattiaa vasten.
And I know it's only in my mind
That I'm talking to myself and not to him
And although I know that he is blind
Still I say, there's a way for us

Mies pyöräytti hartioitaan ja kurkotti kaulaansa Aidaa etsien. Hymy levisi hänen kasvoilleen, kun hän viimein tavoitti tutun hahmon lähestymässä itseään.
"Siinähän sinä olet."
Eli tarttui hellästi naisen ranteeseen ja veti tämän lähelleen, kietoen käsivartensa tiukkaan halaukseen.
"Olit uskomaton tänään! Tai no, ainahan sinä olet."
Hän painoi kasvonsa hetkeksi kastanjanpunaisia hiuksia vasten ja hengitti tuttua tuoksua. Heidän viimeisen yhteisen kohtauksensa jättämä levottomuus haihtui vasta, kun hän sai sulkea Aidan tällä tavalla syliinsä. Elossa.

Hetkeksi Aida antoi itsensä kiertää kätensä Elin ympärille, kuten ennenkin, painaa kasvonsa vasten Mariuksen rooliasua ja hengittää sen läpi miehen tuttua, lohdullista tuoksua. Mutta vain hetkeksi.
Sitten hänen oli pakotettava itsensä vetäytymään tarpeeksi kauas nähdäkseen miehen hyväntuuliset kasvot. Hän sysäsi syrjään epätietoisen, onnettoman vihlaisun sydämessään, ja nauroi aurinkoisesti kehulle.
”Katso kuka puhuu!” Aida tuuppasi toverillisesti Elin olkavartta.
”Voisin arvata, että muutama katsoja odottaa sinua jo ohjelmat valmiina.” Show’n innokkaimmat katsojat jäivät melkein joka kerta odottamaan näyttelijöitä teatterin takaovelle saadakseen allekirjoituksia ohjelmaan tai kuviin, saadakseen kehua esitystä kasvotusten tai vaihtaakseen kuulumisia.
Hulluimmat tekivät sitä millaisessa säässä tahansa.

Elin käsivarret liikahtivat, kuin ne olisivat tahtoneet vetää Aidan takaisin lähemmäs. Hän pyyhkäisi vaivihkaa punertavan suortuvan naisen korvan taakse, yhtä luontevalla liikkeellä, kuin se olisi ollut osa viimeiseen asti hiottua koreografiaa.
"Auts! Ei saa muksia, tulee mustelmia."
Hän hieraisi olkavarttaan, mutta virne pyrki väkisin takaisin kasvoille. Sitä oli aina yhtä mahdoton pyyhkiä pois esityksen jälkeen. Eli oli täynnä levotonta energiaa, joka saisi hänet tanssahtelemaan sateessa tai kieppumaan ympäri lyhtypylväitä, ellei hänen onnistuisi kanavoida sitä johonkin hyödyllisempään.
"Ei pidä antaa heidän odottaa. He ovat mahtavia. Tunnistin parit kasvot yleisöstä... Muistatko Sarahin? Hän lupasi viimeksi, että näyttäisi kuvan koiranpennustaan. Vieläköhän hän muistaa sen?"
Mies juoksutti sormet läpi hiuksistaan, loi Aidaan katseen pää kallellaan.
"Mentäisiinkö jonnekin? Tanssimaan? Tai voisit tulla käymään."

”Muistan”, Aida nauroi silmiään hellästi pyöräyttäen. Eli Callagher ja koiranpennut - jokainen miehen innokas fani oli varmasti tietoinen varmasta keinosta miehen sydämeen. Hän kallisti päätään vaistomaisesti miehen kosketuksesta, osana heidän välilleen rakentunutta koreografiaa.
Aida ei osannut selittää, miksi Elin kanssa oleminen oli niin luonnollista, että hänestä tuntui kuin hän ei olisi varsinaisesti tiedostanut omia liikkeitään - ennen kuin jotain, mikä särkisi Simonin sydämen, oli tapahtua.
”Se on ihana ajatus. Eikö Edith odota sinua?” hän kysyi hymyillen ja näpäytti miehen nenänpäätä sormellaan.

"Se on kuulemma corgi. Luoja, rakastan niitä. Olen Winstonin suurin fani... Kai sinäkin seuraat sitä? Ulkoministerin koira, aivan uskomaton mediapersoona. Sillä on pieni rusetti ja kaikkea. Olisin täysin valmis yhteiskuvaan, jos minulle annettaisiin mahdollisuus! Voisimme pukeutua samanlaisiin asuihin."
Elin ajatukset olivat kieppuneet jo niin kauas, että Aidan kysymys sai hänet räpäyttämään silmiään ikään kuin hänen olisi ollut vaikea muistaa, kenestä nainen puhui.
"Ai, ei, ei odota. Hän lähti käymään vanhempiensa luona, on siellä viikonlopun yli."
Miehen hartiat jännittyivät hänen muistellessaan riitaa, jonka he olivat asiasta käyneet. Edith ei voinut ymmärtää, miksei hän ollut voinut järjestää itselleen vapaata täksi viikonlopuksi. He olivat seurustelleet - enemmän tai vähemmän - viimeisen vuoden ajan, mutta vielä kertaakaan hän ei ollut käynyt tapaamassa naisystävänsä perhettä.
Eli pudisti päätään ja karisti epämiellyttävän tunteen liikkeen mukana pois.
"Täytyy mennä vaihtamaan vaatteet. Mutta lähdetään yhtä matkaa?"

Kuvaus - niin mistä? - ulkoministerin rusettikaulaisesta corgista sai Aidan nauramaan epäuskoisena. Hän kosketti Elin poskea ja kurottui varpailleen painaakseen suudelman toiselle. Miehellä oli hämmästyttävä keino löytää mitä kummallisimpia asioita internetin syövereistä.
Hänen olisi pitänyt huomauttaa, että Simon odotti häntä - mutta tuskin mies oikeasti välittäisi mihin aikaan hän tulisi kotiin. Simon nousisi kuuden jälkeen valmistautumaan seuraavaan päivään klinikalla ja oli varmasti jo sikeässä unessa. Aida ei ollut varma, mitä Edith olisi mieltä heidän yhteisistä illanvietoistaan, mutta eiväthän he tehneet mitään sopimatonta. He olivat vain ystäviä. Erittäin hyvin yhdessä viihtyviä ystäviä.
”Lähdetään. Ole nopea”, hän ehdotti suoden miehelle kurittoman hymyn ja karkasi sitten kohti pukuhuonettaan Époninen vaaleanruskean takin helmat liehuen. Hän oli mestari vaatteidenvaihdossa, kenties käytännön pakosta ollessaan niin usein myöhässä tai unohtuessaan tekemään jotain aivan muuta. Aida oli puoliksi ulkona rooliasustaan astuessaan jo muista esiintyjistä tyhjentyneeseen pukuhuoneeseen, ripusti vaatteet huolellisesti henkariin ja hyppeli itsensä sitten pitkin pukuhuonetta kiireessä nakeltuihin kellohelmaiseen, rohkeasti kirjailtuun hameeseen, valkoiseen kauluspaitaan ja pariin korkeakorkoisia avokkaita. Nainen huuhtoi pisamaiset kasvonsa teatterimeikistä, pyyhkäisi ripsiinsä väriä peilin ohi kulkiessaan ja juoksutti harjan muutaman kerran läpi kesyttömistä, kastanjanpunaisista hiuksistaan ravatessaan alas kapeita portaita kohti teatterin takaovea pohtien, olisiko Eli päihittänyt hänet tällä kertaa vauhdissa.

Eli odotti. Kuten niin monet kerrat aikaisemmin.
Mutta kuinka kauan?
Mariuksen tummansävyiset housut olivat vaihtuneet murrettuun keltaiseen, tummansinisen, avonaisen takin alta näkyi raidallinen paita.
Eli naputteli kantapäällään tahtia lattiaan, mutta kohotti katseensa kuullessaan Aidan korkojen korostamat askeleet. Kuten joka ikinen kerta, kasvot syttyivät hymyyn. Hän ei voinut sille mitään, jokin yliluonnollinen voima tuntui nykivän suupieliä ylöspäin.
"Olit tänään miltei liian hidas, prinsessa!" mies naurahti ja kiiruhti ystäväänsä vastaan. Hän kietoi kätensä naisen vyötärölle viimeisen portaan kohdalla, kiepautti tämän kevyesti ympäri ja laski sitten turvallisesti maahan vierelleen.
"Kurpitsavaunut ehtivät miltei lähteä."
Mies painoi kämmenensä kevyesti Aidan lapaluiden väliin suunnatessaan kohti takaovea.
"Tiedätkö, olen miettinyt. Empty Chairs at Empty Tables. Olisiko lopputulos ollut toinen, jos Marius olisi noudattanut ohjeita ja kantanut nekin barrikadelle?"

Aida kiersi käsivartensa miehen niskalle ja nauroi kehräten, kun kiepahti ilmassa tuntien olonsa kevyeksi ja euforiseksi. Tältä illan esityksen päätteeksi kuului tuntua - tanssimiselta ja naurulta, kuin olisi juuri tyhjentänyt kokonaisen pullon shampanjaa.
”Vilpittömät anteeksipyyntöni, prinssini”, hän vastasi ja katsahti Eliä hymyillen.
”Olisivatko muutamat tuolit pysäyttäneet aseistetut sotilaat?” hän kysyi, vaikka toivoikin vastauksen olevan myöntävä - kuka tiesi, vaikka Éponine olisi silloin voinut saada hetken kauemmin Mariuksen kanssa.
Viileä, kostea myöhäsillan ilma tulvahti heitä vastaan teatterin takaoven avautuessa. Kaiteen takana odotti vielä uskollinen joukko melkein nuupahtaneita show’n faneja, jotka ryhdistäytyivät toiveikkaina heidät nähdessään. Aida tunnisti monet tutut kasvot - useampi seurasi säännöllisesti hänen, tai heidän, vlogiaan ja lähetteli mitä naurettavampia toiveita ja kysymyksiä.
Hän soi Elille hymyn, ennen kuin astui lähemmäs ojennettuja ohjelmia ja tusseja. Hän halasi illan näytöstä vuolaasti kehuvia odottajia ja hymyili valovoimaisesti puhelinkameroille asettuessaan vuorotellen toiveikkaiden viereen.
Muutama tutuista show’n faneista kyseenalaisti hänen vauhtinsa vaihtaa vaatteita. Neljäs kysyi seuraavan videon julkaisusta.
Aida nauroi.
”Onko Eli mukana seuraavassa? Mitä aiotte tehdä?” parikymppinen, innosta hypähtelevä Wendy kysyi nojautuen kaidetta vasten.

"En tiedä. Mutta entä jos yksi tuoli olisikin voinut muuttaa kaiken? Tiedäthän. Kohtalokkaan laukauksen ampunut sotilas olisi voinut kompastua juuri siihen yhteen tuoliin. Lopputulos olisi ollut erilainen. Vain, koska se tuoli sattui olemaan siinä."
Eli juoksutti levottomasti sormiaan hiustensa lomitse ja vilkaisi Aidaa. Hetken näytti siltä, kuin hän olisi halunnut sanoa vielä jotakin, mutta silloin he astuivat ulos Lontoon yöhön, ja mies oli taas oma hurmaava itsensä, hymyillen hämmästyneenä uskollisille faneille, jotka olivat seisseet odottamassa heitä.
Hän tunsi joka kerta itsensä riittämättömäksi. Jos keskusteli liian pitkään yhden kanssa, joku toinen saattoi jäädä vähemmälle huomiolle. Eli hoki jatkuvasti, kuinka mahtavia nämä ihmiset olivat - hän toisti sitä myös Aidan vlogeissa, pysykää mahtavina - ja todella tarkoitti sitä. Hän ojensi kätensä napatakseen ensimmäisen tussin.
Sarah oli muistanut luvanneensa kuvan koiranpennusta.
Eli olisi voinut jatkaa tätä tunteja. Hän havahtui kuullessaan nimensä mainittavan ja harppasi parilla ilmavalla, pitkällä askeleella Aidan luo ja kietaisi käsivartensa rennosti tämän harteille.
"Olenko minä, Aida? Hei Wendy! Tietenkin minä olen, vai mitä? Voisimme tehdä jonkin haasteen. Se olisi hienoa."

Aida nojautui vaistomaisesti tuttuun koloon Elin kyljessä, miehen lämpimän käsivarren alle. Hän oli jälleen unohtanut syksyn tulon ja varustautunut vain ohuella neuleella, jonka läpi Shaftesbury Avenuella puhaltava, kylmänkostea tuuli tunkeutui. Esityksen adrenaliini viipyi hänen veressään, mutta ei estänyt häntä värisemästä yössä.
Hän katsahti miestä hymyillen ja näki silmäkulmastaan salamoiden räpsähtelevän. Ilmeisesti maailma näki heidän välillää jotain enemmän, kuin mitä siinä oikeasti oli - he olivat vain ystäviä! Uskolliset fanit eivät kuitenkaan luopuneet ilonpidostaan.
”Totta kai olet”, hän nauroi myöntyen ja käänsi katseensa takaisin heitä odottaneen joukkion puoleen.
”Onko teillä toiveita haasteesta?”

Eli pikemminkin rekisteröi kuin todella tiedosti Aidan hytinän. Hän riisui tummansinisen, lyhyen villakangastakkinsa ja kietoi sen luontevasti lämmikkeeksi naisen sirojen hartioiden ympärille.
Ele tuntui riemastuttavan heidän fanejaan, hän huomioi, samalla kun veti Aidan takaisin kylkeensä.
"If you sing, you lose!" hihkaisi tummahiuksinen tyttö hieman kauempaa - Meredith, Eli oli melko varma, että tytön nimi oli Meredith - saaden miehen pudistamaan kauhistuneena kulmakarvojaan.
"Voi ei, olisin surkea siinä! Aida voi todistaa. Häviän melkein joka kerta..."
"Finish the Lyrics!" kuului puolestaan toiselta puolelta riviä.
"Kyllä! Siinä minullakin olisi mahdollisuus!" Eli riemastui.

Aida hautautui Elin tuoksuun ja lämpöön kiitollisena, vaikka moittikin itseään ajattelemattomuudesta. Säähän varautuminen ei kuulunut hänen vahvuuksiinsa. Hän kuunteli hymyillen fanien ehdotuksia ja kohotti kättään.
”Hyvä on - Finish the Lyrics”, hän lupasi nauraen. Luoja tiesi, minne ehdotukset vielä karkaisivat. Jostain syystä heidän faninsa tuntuivat unohtavan, että he olivat molemmat varattuja.
”Ensi viikolla. Pitäkää Elille peukkuja. Hän tulee tarvitsemaan sitä”, Aida lisäsi valoisan hymyn väläyttäen, tarttui miehen käteen ja veti tämän mukaansa. Heidän odottajansa olivat varmasti norkoilleet Lontoon yössä tarpeeksi myöhään.
”Joten, minne olemme matkalla?” hän kysyi kohottaen katseensa miehen kasvoihin.

Lontoo näytti jälleen parastaan, kun yön kosteus alkoi tiivistyä vihmovaksi sateeksi.
"Minne vain haluat", hän vastasi hymyillen. Sen sijaan, että olisi päästänyt Aidaa irrottamaan otteensa kädestään, Eli asetteli heidän sormensa ristikkäin ja puristi naisen kättä hellästi.
"Tanssimaan? Tai karaokeen?"
Hän katsahti ympärilleen kuin ideoita etsien. Hän olisi tahtonut British Museumiin, mutta sen valtavat salit eivät olleet avoinna enää tähän aikaan.
"Tai sitten voisit tulla meille. Laitetaan jokin hölmö elokuva pyörimään."

Hän ei koskaan kieltäytyisi tanssimisesta tai karaokesta, mutta mitä hän todella kaipasi sillä hetkellä, oli mahdollisuus käpertyä Elin kainaloon pehmeässä, hämärässä lämmössä.
”En voi viedä takkiasi”, hän vetosi ja tarjosi sitä takaisin vapaalla kädellään, haluamatta rikkoa heidän yhteenpunottuja käsiään.
”Pärjään kyllä!” Liike pitäisi hänet lämpimänä.
Hän tiesi mitä halusi, mutta pieni ääni - kenties osa-aikaisesti töissä oleva omatunto - muistutti, että idea oli kamalan huono.
”Hölmö elokuva kuulostaa täydelliseltä.”

"Täällä sataa", Eli huomautti ja taivutti kättään kietoakseen takin takaisin Aidan ympärille, pyyhkäisten samalla ohimennen punertavia hiuksia.
"Anna minun kerrankin olla kunnon herrasmies, jooko?"
Hän virnisti, mutta virne suli nopeasti ilahtuneeksi hymyksi, kun Aida suostui hänen ehdotukseensa.
Oli niin uskomattoman helppoa unohtaa, ettei heistä kummankaan elämä ollut samanlaista, kuin New Yorkin päivinä.
"Loistava valinta!" hän vakuutti nauraen ja suuntasi kohti metroasemaa.
Hän ei halunnut muistaa, että Aidaa odottaisi kotona joku.

Aida ei halunnut muistuttaa itseään, että häntä odotti kotona joku - rakas, loputtoman lempeä ja rakastava aviomies, joka jaksoi hemmotella häntä loputtomasti arjessa ja rakasti häntä niin totisesti, että se hämmensi häntä. Ei, kun jokainen vaisto hänessä käski pitelemään kiinni Elin kädestä ja seuraamaan miestä metroon.
Hän vain varmistaisi, että mies olisi hyvällä tuulella ja tasapainossa. Kuten kuka tahansa hyvä ystävä. Ja kuten kuka tahansa hyvä ystävä, hän kiersi käsivartensa miehen vyötärölle ja painautui tämän kylkeä vasten hiljentyneessä metrossa - olihan se vähintä, mitä hän saattoi tehdä vietyään miehen takin.
”Oliko sinulla hölmö elokuva jo mielessäsi?” nainen kysyi nauraen ja kallisti päätään taakse voidakseen nähdä miehen kasvot.

Ja aivan kuten ystävät tekivät, Eli veti Aidan kainaloonsa ja antoi sormiensa kietoutua tämän sateen kostuttamien hiusten sekaan.
"Hm, Bastilla on melkoinen kokoelma elokuvia, häntä ei haittaa, vaikka lainaisimme jotakin", Eli vakuutti, kun metro nytkähti liikkeelle. Tuttu, huriseva ääni tuntui rauhoittavalta.
Mies naputti kantaansa lattiaa vasten ajatustensa tahdissa.
"Jokin klassikko? Singing in the Rain?"
Aidan pieni keho tuntui lämpimältä hänen kylkeään vasten.

”Se olisi ainakin osuva”, Aida nauroi ja nojasi päänsä miehen tuttua, vakaata rintaa vasten. Hänen varpaansa tuntuivat jäältä satesta kostuneissa avokkaissa. Hän ei halunnut pysähtyä ajattelemaan, kuinka sopivaa tämä oli - Eliä vasten painautuminen kuin magneetin vetämänä. Se tuntui luonnolliselta. Kuin hänen kuuluisi olla siinä.
Pahastuisikohan Edith, jos näkisi heidät? Kärsisikö nainen samoin kuin Simon? Huono omatunto vihlaisi häntä kipeästi, mutta Aida ei halunnut vetäytyä kauemmas, sekavien ajatusten yöhön.
”Meiltä toivottiin myös duettoa vlogiin”, hän sanoi ja sulki silmänsä Elin läsnäolon tuudittaessa häntä.

Eli silitteli hajamielisesti Aidan hiuksia. Hän oli aina rakastanut niitä, tapaa, jolla valo loihti niihin punaisen eri sävyjä.
"Oh, meidän täytyy ehdottomasti nauhoittaa duetto!" Eli riemastui, ja riemu sai hänen koko kehonsa terästäytymään, ryhdin suoritustumaan ja leuan kohoamaan. Kuin esittelyyn näyttelykehässä valmistautuva koira.
"Meidän äänemme sopivat loistavasti yhteen. Onko toivottu jotain tiettyä?"
Edith oli hermostunut nähdessään heidän haastatteluvideonsa, sen jossa hän oli esittänyt hölmön workboy-tanssinsa. Nainen oli nähnyt sen vahingossa, jotkut hänen ystävistään seurasivat Aidaa innokkaasti.
He olivat riidelleet. Ja sopineet. Ja Edith oli lakannut katsomasta kanavalle ladattuja videoita.

Elin innostus sai Aidankin suoristautumaan miehen kyljeltä ja vastaamaan hymyllä. Kyllä, heidän ehdottomasti täytyisi.
”He toivoivat yllätystä”, hän vastasi nauraen - Eli ei varmasti pettäisi sillä sektorilla. Miehen kanssa esiintyminen oli yhtä luontevaa kuin heidän ystävyytensä, kuin he olisivat olleet samalla radiotaajuudella ja vain… Loksahtaneet yhteen. Aida ei muistanut nauraneensa koskaan yhtä paljon kuin heidän improvisoidessaan jotain yön pikkutunteina.
”Sinä saat valita”, nainen lupasi hymyillen. Eikö ollut vain reilua antaa vierailevalle tähdelle vapauksia?

"Yllätystä?"
Eli virnisti, vihreähippuiset silmät haasteesta loistamaan syttyneinä.
"Ehkä minä yllätän sinutkin. Mitä sanot? Ei vihjeitä etukäteen, ei valmistautumista. Improvisointi on muotia tällä hetkellä."
Oli onni, että Eli sattui vilkaisemaan näyttötaulua juuri sillä hetkellä, muutoin he olisivat saattaneet jäädä istumaan ja ajaa ohi Bow Roadin asemasta. Mies ponkaisi pystyyn ja vei Aidan mukanaan laiturille, pyöräyttäen tämän juhlallisesti ympäri käsivartensa alta.
"Tervetuloa valtakuntaani, prinsessa. Jaksatko vielä kävellä, vai tahdotko reppuselkään?"

_________________
"Oh come on. Be brilliant."





Viimeinen muokkaaja, Lilya pvm Su Loka 01, 2017 11:18 pm, muokattu 3 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Linjoilla
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 106
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   Su Loka 01, 2017 5:31 pm

Eli oli pähkähullu. Aida nauroi ilahtuneena ja pyörähti miehen kannustuksesta ympäri piruetilla, joka sai hameen helman villiintymään.
”Hyvä on - haaste vastaanotettu. Mutta! Teemme sen livenauhoituksena”, hän haastoi takaisin silmät kurittomasti tuikahtaen ja juoksutti sormet läpi kesyttömistä, sateen entisestään kannustamista hiuksistaan.
”Ehkä selviän”, hän hymyili olkansa yli ja lähti uloskäyntiä kohti katsahtaen miestä olkansa yli.
”Tuletko?”

"Livenä! Kyllä!" Eli riemastui haasteesta ja osoitti Aidaa dramaattisesti tavalla, joka olisi ollut täydellinen teatterin lavalle. Sääli, että heidän ainoa yleisönsä tähän aikaan oli laiturille eksynyt pulu ja pari uneliasta matkatoveria, joilta ei herunut paheksuvaa mulkaisua suureellisempaa suosionosoitusta.
Mies kiirehti Aidan perään pitkin askelin ja kietaisi käsivartensa takaisin tämän harteiden yli heidän astuessaan yhä viileämmältä tuntuvaan yöilmaan. Sade rummutti jo kunnolla katukivetystä vasten ja pidensi katulamppujen valot luonnottoman kapeiksi viiruiksi.
"Varo pyörätietä. Olen meinannut jäädä yliajetuksi pari kertaa", Eli muistutti. Hän vilkaisi naista vierellään ja jäi katselemaan tätä mietteliäänä.

Varovaisuus ei ollut Aidan vahvuuksia. Nainen kohotti pisamaiset kasvonsa hymyillen kohti voimistunutta, kylmää sadetta ja hillitsi halunsa vetää mies tanssimaan pitkin katulamppujen kiillottamaa katua. Hän rakasti öitä ja sadetta, mutta soveliaampaa olisi varmaankin ollut kaivata oman sängyn lämpöön.
Epäilys nosti päätään, kun hän ajatteli Elin viereen käpertymistä hölmöä elokuvaa varten. Oliko se väärin? Mutta miten jokin niin viaton, jokin mikä tuntui niin oikealta voisi olla väärin? Ei kai Simon voisi tosissaan olla loukkaantunut heidän ystävyydestään?
”Mitä?” hän kysyi nauraen, kun näki miehen mietteliään katseen ja pyyhkäisi märkiä hiussuortuvia korvansa taakse.

Eli oli yhtäkkiä hyvin vakava, katseli Aidaa alta kulmiensa. Sillä lähes ujolla tavalla, joka oli hänelle niin ominainen lavan ulkopuolella.
"Minulla on ollut ikävä tätä. Yhteisiä kotimatkoja."
Vakavuus murtui hymyn tieltä, joka ensin kohotti toista suupieltä, sitten toista, ja paljasti lopulta hampaat hölmön poikamaiseen virneeseen. Hän nojautui lähemmäs painaakseen suukon Aidan hiusten joukkoon.
"Sinä olet mahtava."

Elin vakavoituminen sai aina Aidankin hymyn katoamaan. Se ei koskaan luvannut mitään hyvää - joko kyse saattoi olla miehen mielessä vaanivan masennuksen palaamisesta yllättäen, mikä kylmäsi hänen sydäntään perinpohjaisesti tai sitten tästä, mikä ei tehnyt hänen oloaan paljoa paremmaksi.
Hän tunsi sydämensä hakkaavan levottomana kohdatessaan miehen vihreähippuiset silmät ja puraisi alahuultaan. Älä tee tätä, hän vetosi kiivaasti mielessään. Hän oli astumassa askeleen kauemmas, paetakseen miehen käsivarren alta, ennen kuin he tekisivät molemmat jotain typerää, joko toisilleen tai toisille puoliskoilleen, mutta saattoi hengittää jälleen nähdessään poikamaisen virneen.
Aida sysäsi häntä repivät sanat pois mielestään. Ystävät ikävöivät toisiaan se oli aivan normaalia, ja ystävillä saattoi olla myös yhteisiä kotimatkoja - olivathan he asuneet useamman vuoden yhdessä Manhattanilla, omassa vaatekomerossaan.
”Niin sinäkin”, hän vastasi pakottaen itsensä hymyilemään, ”vie minut nyt katsomaan elokuvaa.”

"Tahtonne on lakini, m'lady."
Eli joudutti heidän askeleitaan sateen muuttuessa yhä hyisemmäksi, ja ainoastaan huoli Aidan vilustumisesta esti häntä loikkaamasta tanssahtelemaan lähimmän lyhtypylvään ympärillä. Sen sijaan hän tahditti heidän kulkuaan hyräilemällä tunnettua musikaalikappaletta ja ottamalla pari tanssivaa askelta risteysten kohdalla.
Siitä huolimatta vesi oli imeytynyt vaatteisiin siinä vaiheessa, kun Eli pysähtyi kaivamaan avainta taskustaan talon seitsemännessä kerroksessa sijaitsevan asunnon ovella. Hän veti oven auki ja viittasi Aidaa astumaan sisään asuntoon, jonka eteisessä paloi pöydällä lempeä, punavarjostiminen antiikkivalaisin.
Bast jätti sen aina palamaan tietäessään, että Eli kömpisi kotiin myöhään. Ettei hän suotta kompastelisi.

Lempeä valaistus loi asuntoon uneliaan, epätodellisen tunnelman. Aida pyyhkäisi märällä hihalla märkiä, pisamaisia kasvojaan ja pujottautui sitten ulos miehen takista.
”Kastelin takkisi”, hän sanoi anteeksipyytävästi hymyillen ja ojensi vaatteen takaisin miehelle, joka oli luultavasti palelluttanut itsensä yrittäessään pitää hänet lämpimänä. Sade ei ollut säästänyt siitä huolimatta kumpaakaan, ja purppuraiset avokkaat loiskahtelivat sadevedestä. Valkoisen puseron rinnus liimautui märkänä ihoon, ja hiuksista valuva vesi raidoitti sen vielä kuivia osia. Aida tukahdutti kikatuksen painellessaan hiuksiaan neuletakkinsa hihalla. Olivat hekin näky.
Pienen asunnon seinät tuntuivat työntävän häntä miestä kohti, ja nainen sysäsi ajatuksen päättäväisesti pois mielestään. Epäilys nosti jälleen päätään. Hyvänen aika! Kyllä hän sai katsoa elokuvaa ystävänsä kanssa.
”Näytä vain tietä, m’lord. Tosin, taidan kastella kaiken muunkin.”

Eli ahtautui Aidan perässä kapeaan eteiseen ja veti oven kiinni. Oli melkein kotoisaa, mieleen nousi muistoja heidän pienestä komerostaan Manhattanilla, jossa oli ollut aina vaarana juuttua keskelle kulkuväylää, mikäli yritti tehdä lähtöä yhtä aikaa.
Onneksi läheisyys ei ollut koskaan erityisesti haitannut heitä.
Hän kääntyi Aidaa kohti ja kurtisti tyytymättömänä kulmiaan.
"Sinähän olet aivan litimärkä. Olen pahoillani, en tajunnut tuoda sateenvarjoa."
Hän ojensi kättään ja pyyhkäisi märän suortuvan pois naisen otsalta.
"Kuule, jos kävisit lämpimässä suihkussa. Minä voin laittaa sillä välin teetä, ja etsiä sinulle kuivan paidan, jota lainata."
Aida oli lainaillut hänen vaatteitaan yhtenään silloin kun he olivat vielä asuneet yhdessä. Hieman kuluneet t-paidat olivat olleet täydellisiä yöpaitoja.

Ehdotus oli täysin looginen. Täysin viaton. Mutta se sai Aidan sydämen hakkaamaan levottomana.
Se olisi niin helppoa. Ihana, kuuma suihku. Eliltä tuoksuva, mukava paita. Miehen kainaloon käpertyminen hölmöä elokuvaa varten, yön lohdullisessa hämärässä. Tuttu sydämensyke samassa rytmissä hänen kanssaan.
Nainen nojautui kapean eteisen seinää vasten. Hän ei halunnut lähteä, vaikka hän tiesi, että hänen pitäisi. Hänen pitäisi mennä kotiin, käpertyä oman aviomiehensä kainaloon. Hän tiesi, että tunsi Eliä kohtaan aivan liikaa, kaipasi miehen läheisyyttä aivan liikaa ja satutti sillä Simonia.
Aida pyyhkäisi epätietoisena kasvojaan ja ravisti sitten päätään.
”Kiitos ihanasta tarjouksesta, mutta vaatteeni kuivavat kyllä pian”, hän vakuutti hymyillen ja kiepautti kosteat hiuksensa nutturalle, jonka kiinnitti laukustaan poimimallaan, turkoosilla värikynällä.
”Laita sinä elokuva pyörimään. Minä voin keittää teetä.”

Pienen hetken Elin kasvoilla häivähti varjo, hartiat jännittyivät ja katse siirtyi pois Aidan kasvoilta. Aivan yhtä nopeasti hymy kuitenkin palasi hänen kasvoilleen ja hän pyyhkäisi märkiä hiuksiaan taaksepäin.
"Selvä. Teet ovat siinä oikeanpuoleisessa kaapissa. Ja mitkä tahansa mukit käyvät, Bast ei ole mustasukkainen omistaan."
Eli liikahti levottomasti, kuin olisi tahtonut sanoa vielä jotakin, mutta pakeni sitten kapeaa käytävää olohuoneeseen. Sisustuksesta näki selvästi, että se oli koottu pikemminkin niistä paloista, joita oli ollut saatavilla sen sijaan, että jokainen huonekalu olisi valittu sopimaan toisiinsa. Virheä, upottava sohva ei aivan tullut toimeen valkoisen, siron sohvapöydän kanssa, eivätkä toista seinustaa peittävät kirjahyllyt olleet keskenään samaa sarjaa, mutta huone oli kaikesta huolimatta kodikas.
Ja kotiteatterisysteemi oli upouusi.
Kapea keittiö oli kulunut mutta siisti. Jääkaapin oveen oli kiinnitetty koiranpennun kuvalla varustetulla magneetilla A4-kokoinen paperilappu, täytettynä Bastin säntillisellä käsialalla. Otsikkona oli yksinkertaisesti kolmeen kertaan alleviivattu ELI!, ja sen alle kirjoitettuna jokaisen päivän aikataulu kodinhoidolle ja ruokailuille. Kapalle tasolle tiskipöydän ääreen oli asetettu kirkuvanoranssi lääkedosetti, valmiiksi annosteltuna, ja sen päälle seinään liimattu muistilappu "LÄÄKKEET!".
Bast käyttäytyi toisinaan kuin yksinhuoltajaisä, joka joutui jättämään lapsensa silloin tällöin yksin.

Miehen kasvoilla häivähtävä varjo sai Aidan puremaan alahuultaan. Hän vihasi sitä, että jokin oli vinossa heidän ystävyydessään. Hän ei osannut tarkalleen sanoa, mistä se johtui - Elin kanssa oleminen oli yhtä luontevaa kuin aina ennenkin. Mutta silloin tällöin mies vakavoitui, kuin sanoakseen jotain, mitä heidän ystävyytensä ei kestäisi kuulla. Eikä Aida voinut luottaa omaan arvostelukykyynsä.
Hän soi miehelle levottoman hymyn, nykäisi märän paidan irti ihostaan ja suunnisti pieneen keittiöön. Bastin jättämät laput ja tasolla odottava lääkepakkaus muistuttivat häntä heidän yhteisistä vuosistaan - siitä, että ehkä hänen ei olisi pitänyt luottaa Elin huolehtivan itse itsestään. He olivat samanlaisia mielipuolia, hulluja, jotka tanssivat pitkin öisiä katuja kaatosateessa.
Ehkä Eli tarvitsi jonkun, joka muistaisi miehen lääkityksen, kun mies ei sitä itse muistanut. Ei ihmistä, joka ei osannut pitää edes omia avaimiaan tallessa. Onneksi Elillä oli nyt Edith, Aida muistutti itseään. Ja hänellä oli Simon. He voisivat olla vain ystäviä ja onnellisia niin. Eikä Eli enää lipsahtaisi umpikujaan, jonka ajatteleminen sai pahoinvoinnin vellomaan edelleen hänen vatsassaan.
Aida täytti kupit hajamielisesti kylmällä vedellä ja kiepahti sitten ympäri napsauttaen vedenkeittimen päälle. Hyvänen aika. Ei ihme, kun Simon piti häntä toivottomana tapauksena eikä antanut hänen enää laittaa ruokaa lapsilleen. Nainen yritti uudelleen ja saattoi vienoa ylpeyttä säteillen siirtyä olohuoneeseen kaksi kuppia höyryävän kuumaa teetä käsissään.

Eli istui lattialla, televisiotasona toimivan kirjahyllynpätkän edessä, ja oli juuri onnistunut käynnistämään blueray-soittimen ja etsimään oikean kanavan. Bast suhtautui samanlaisella intohimolla teatterijärjestelmään kuin muuhunkin omaisuuteensa, ja oli suoranainen ihme, ettei tämä ollut vaatinut Eliä allekirjoittamaan kymmensivuista huoltajuussopimusta ennen, kuin oli antanut kuvan laitteiston käyttämiseen poissaollessaan.
Mies ponkaisi pystyyn yhdellä keveällä liikkeellä ja tuli vastaanottamaan toisen kupin itselleen.
"Hienoa, juuri sopivasti!" hän ilahtui, autuaan tietämättömänä synkistä ajatuksista, jotka olivat häivähtäneet Aidan mielessä. Hän johdatteli naisen sohvalle ja ojensi tälle tummanliilaa fleecevilttiä, jonka oli käynyt hakemassa huoneestaan.
"Ettet vilustu", hän huomautti huolestuneesti upotessaan hieman kuoppaan painuneelle sohvalle. Olohuoneessa ei ollut kunnon kattovalaisinta, joten kirjahyllyn päälle viritetty väritön valonauha loi yöhön hämyistä, lähes sadunomaista tunnelmaa.

Aida otti viltin vastaan kiitollisena hymyillen, laski mukinsa valkoiselle sohvapöydälle ja heilautti viltin hartioidensa ympäri. Kotiteatteri näytti kauhistuttavalta, mutta selvästi Eli oli päihittänyt sen. Nainen istahti sohvalle, säädyllisen välimatkan päähän miehestä ja veti paljaat jalat viereensä lämmitellen kohmettuneita varpaita käsillään.
Olohuoneen valaistuksen luoma tunnelma oli ihastuttava, melkein unettava, kuin se olisi leikannut heidät irti muusta maailmasta. Aida painautui vasten sohvan selkänojaa, kallisti päänsä sitä vasten ja antoi itsensä katsella Elin tuttua sivuprofiilia hetken yön hämyssä. Miehen läsnäolo sai hänen sydämensä läikähtämään lämmöstä edelleen, vuosien tuttavuuden jälkeen.
”Joten, Singing in the Rain?”

Eli ojensi säärensä pitkiksi eteensä, tasapainotti teekuppinsa sohvan käsinojaa vasten ja painoi elokuvan käyntiin.
"Mmm, se on täydellinen tähän iltaan, kuten sanoit?"
Mies vilkaisi Aidaa ja hymyili. Ei elokuvalla ollut väliä, he olisivat hänen puolestaan voineet katsella vaikka keskiyön uutisvirtaa. Hän kaipasi Aidan läheisyyttä, ei sitä, mikä television ruudulla sattui pyörimään.
Oliko se väärin?
Hän malttoi pysytellä omalla puolellaan sohvaa juuri ja juuri siihen saakka, että auto liukui pysähdyksiin punaisen maton eteen. Silloin Eli laski mukin kädestään ja kääntyi kohti Aidaa, avaten käsivartensa kutsuvasti.
"Tule tänne? Jos on kylmä."
Hänen katseensa oli lähes aneleva, silityksiä odottavan koiranpennun pohjattoman surulliset silmät.

Naisen hartiat jännittyivät asteen, kun hänen omantuntonsa ääni, se joka tiesi hänen satuttavan jatkuvasti Simonia ajattelemattomalla käytöksellään, varoitti edes katsomasta mieheen päin. Hänen kuului vastata ’ei kiitos, tässä on ihan hyvä’ ja pitää yllä sopivia, platonisen ystävyyden rajoja.
Mutta Aida katsoi Eliä, miehen vihreähippuisia, pyytäviä silmiä eikä voinut olla hymyilemättä. Hänen itsekurinsa oli olematon. Se olisi pettänyt pelkästään hänen oman läheisyydenkaipuunsa tähden. Hän kiepahti sohvalla ketterästi lähemmäs, kiersi käsivartensa miehen rintakehän ympärille ja painautui tuttua kylkeä vasten. Siinä tuntui olevan sopiva kolo häntä varten. Ei, ei häntä - Edithiä, Aida muistutti itseään. Hän vain lainasi sitä hetken.
Hän sulki silmänsä, rentoutuen miehen lämpöön, tuttuun, vanhaa kaipausta herättävään tuoksuun ja korvaansa vasten lyövään sykkeeseen. Aida nykäisi vilttiä ympäriltään kiertymään myös miehen ympärille ja raotti silmiään keskittyäkseen elokuvaan, mutta se oli turha toivo. Hänen ajatuksensa lennähtelivät levollisella kaaoksella, ja rauhaisa hämy sai uneliaisuuden nostamaan päätään.
Hän katsoisi elokuvan loppuun ja lähtisi sitten kotiin. Hän olisi kotona varmastikin viimeistään kahdelta ja hiipisi sänkyyn herättämättä Simonia. Miehen ei tarvinnut edes tietää, ettei hän ollut tullut suoraan teatterilta kotiin.
Täydellistä.

Eli kietoi käsivartensa Aidan ympärille ja veti tämän aivan kiinni itseensä. Naisen lämpö hänen kylkeään vasten oli tuttu ja lohdullinen, muistuma heidän yhteisiltä ajoiltaan. Ja samalla se oli melkein liikaa kestää, Eli joutui tekemään kaikkensa, jottei olisi kääntänyt päätään ja hamunnut suudelmaa.
New Yorkissa mikään ei olisi estänyt häntä. Silloin ei ollut ollut sääntöjä, joilla piirrettiin raja ystävyyden ja kumppanuuden välille.
Ehkä he olivat hitsautuneet kiinni toisiinsa siksi, että tilaa ei ollut ollut kylliksi, kahdesta oli ollut pakko tulla yksi.
Tai ehkä se oli tapahtunut jo aikaisemmin. Silloin kun Aida oli ollut pieni, suloinen Cosette, ja Eli itsekin vasta hölmö lapsi.
Elokuva pyöri hiljaisena taustahälynä, kun Eli antoi silmiensä painua kiinni. Hän lähtisi saattamaan Aidan kotiin, kunhan elokuva olisi ohi. Ja muistaisi tällä kertaa ottaa sateenvarjon mukaan. Aida voisi lainata jotakin hänen paksummista neuleistaan, jottei paleltuisi Lontoon yöhön.
Eli ei tajunnut nukahtaneensa ennen kuin puhelimen vaativa värinä havahdutti hänet. Oli vielä varhaista, aamu ei ollut kunnolla valjennut. Yhä puolittain unessa hän suoristi vartaloaan ja vilkaisi Aidaa, joka nukkui puoliksi hänen sylissään, vihreällä, kuoppaisella sohvalla. Silmät unen jäljiltä sameina Eli kumartui tavoittelemaan lattialle valahtanutta puhelinta ja vastasi ennen kuin tajusi, ettei se välttämättä edes ollut hänen omansa.
"Haloo?"

Simon oli soittanut vaimolleen 29 kertaa myöhäisillan, yön ja aamuyön aikana saamatta vastausta. Hän oli melkein toivonut, että saisi soiton sairaalasta tai poliisilta ja syöksyisi hädissään pitelemään onnettomuuteen joutuneen naisen kättä. Sekin olisi ollut mieluisampi mielikuva kuin se, mitä mies oli pyörittänyt mielessään koko pitkän yön. Hänen ajattelematon, häpeilemättä keimaileva, halauksia, suudelmia ja kutsuvia kosketuksia harkitsematta ympärilleen jakava vaimonsa niin sanotun parhaan ystävänsä kanssa. Tekemässä luoja ties mitä. Kietoutuneena yhteen yön intiimissä pimeydessä. Vaatekappaleita lattialla.
Mutta mies halusi uskoa, ettei niin ollut. Aida oli vain - jälleen kerran - niin ajattelematon, ettei ilmoittanut hänelle lähtevänsä ulos ystäviensä kanssa. Jonkun muun kuin Callagherin.
Vihdoin puhelimeen vastattiin, ja raskasrakenteinen mies oli viiltää itseään partahöylällä leukaan yllätyksestä. Puhelimeen ei kuitenkaan vastannut Aida. Simon toivoi vain kuvittelevansa, että ääni kuului Callagherille.
”…Tavoittelen vaimoani. Aida Fitzgeraldia. Onko hän siellä?”

Eli räpäytti yllättyneesti silmiään, kun hänen unen jäljiltä hitaasti käynnistyvät aivonsa yrittivät yhdistää ääntä ja nimeä toisiinsa.
"Kuka? Oh."
Hän vilkaisi nopeasti pitelemäänsä puhelinta ja totesi, ettei se ollut hänen omansa ensinnäkään. Nyt kysymys alkoi käydä enemmän järkeen. Hän palautti puhelimen takaisin korvaansa vasten. Ääni oli yön puhumattomuuden jäljiltä karhea, uninen.
"Hei, Simon, anteeksi. On hän täällä. Odota hetki, hän on vielä unessa."
Eli suoristautui parempaan asentoon, siirsi puhelinta kauemmas ja pyyhkäisi hellästi Aidan punaisia hiuksia vapaalla kädellään.
"Aida? Herätys... Miehesi soittaa."

Merkittävä pala logiikkaa uupui. Aida tuijotti Eliä unesta samein silmin ja kallisti päätään kulmat kurtistuen kuin yrittäen epätoivoisesti ymmärtää, mikä oli pielessä.
Miehesi soittaa? Naisen silmät suurenivat asteen ja pisamaiset kasvot kalpenivat, kun hän otti puhelimen vastaan ja painoi sen korvalleen. Huone tulvi aikaisen aamun ujoa päivänvaloa. Hän oli nukahtanut.
Hän oli viettänyt koko yön Elin sohvalla.
”Simon-”, hän aloitti, mutta tuli keskeytyksi. Aida veti polvet onnettomana koukkuun eteensä ja puraisi peukalonsa syrjää näyttäen eksyneeltä.
”Simon, minä nukahdin. Olen pahoillani! En tehnyt sitä tahallani. Simon- Simon! Olen pahoillani”, hän vetosi raastaen sormet läpi villeistä hiuksistaan, mutta puhelin oli jo kuollut. Nainen painoi kasvot vasten polviaan, puhelin poissaoleviin sormiin puristettuna, kun päässä pyöri. Hän oli nukahtanut Elin syliin, ja Simon oli yrittänyt soittaa hänelle koko yön, miettinyt miksei hän tullut kotiin. Miehellä oli täysi oikeus olla vihainen.
Aida ryhdistäytyi ja nousi kevyesti jaloilleen, sukaisten hiuksiaan ja keräten laukkunsa sisällön sohvan viereltä. Hän soi Elille hätääntyneen, onnettoman hymyn.
”Olen pahoillani. Minun ei pitänyt jäädä koko yöksi”, hän sanoi katse harhaillen, nykäisi neuletakkinsa sohvan selkänojalta ja perääntyi askeleen eteistä kohti.
”Minun pitää lähteä kotiin. Nähdään töissä.”

Aidan vetäytyessä kauemmas Eli nousi seisomaan, irvistäen kun jumiutunut lihas lähetti kipuaallon pitkin hänen selkäänsä. Päivä pitäisi alkaa venyttelemällä, mikäli hän ei haluaisi kulkea eteenpäin kuin raihnainen vanhus.
Hän loi huolestuneen katseen Aidaan ennen kuin suuntasi askeleensa keittiöön, antaakseen ystävälleen - ystävälleen! - rauhan puhua puhelimessa. Miehensä kanssa.
Voi helvetti.
Eli juoksutti sormet läpi hiuksistaan ja napsautti teenkeittimen päälle. Hänen olisi pitänyt tajuta pitää huolta, että Aida pääsisi lähtemään kotiin. Mutta naisen läheisyys oli vienyt hänestä voiton, tuudittanut hänet uneen lämmintä kehoa vasten.
Elin palatessa takaisin huoneeseen Aida oli jo tekemässä lähtöä.
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi huolissaan ja otti vuorostaan askeleen lähemmäs.
"Voin tulla saattamaan."

Elin astuessa lähemmäs Aida astui nopeasti taaksepäin ja kohotti kätensä pysäyttävään eleeseen. Hän hymyili anteeksipyytävästi, vaikka kalpeiden silmien katse oli edelleen vauhko ja levoton.
”Ei, sinun ei tarvitse”, hän vetosi, kiskoi neuletakin puolittain päälleen ja nosti laukkua paremmin olalleen. Miestä ohittaessaan hän kuitenkin pysähtyi ja hipaisi Elin poskea sormillaan silmät pehmeten. Hän oli yksi toivoton idiootti, mutta Elin ei tarvitsisi syyttää itseään siitä.
”Nähdään töissä!” Aida yritti loihtia ääneensä innokasta normaaliuden tuntua, kun hyppelehti eteiseen unohtuneet korkokengät jalkoihinsa ja pyrähti sitten ulos ovesta. Mitenköhän hän saisi Simonin leppymään? Mies ei ollut koskaan kuulostanut yhtä vihaiselta.

Eli räpäytti hämmentyneesti silmiään Aidan perääntyessä hänen luotaan. Hän pyyhkäisi hermostuneesti poskeaan ja leukaansa ja vilkaisi naista alta kulmiensa.
Ulkona ei ollut enää pimeää, eikä Aida selvästi tahtonut häntä mukaansa.
He olivat nukahtaneet sohvalle. Eihän siinä voinut olla mitään väärää! Hän oli nukkunut milloin kenenkin sohvilla, Davidin ja Emilyn ja Nolanin, eikä kukaan ollut koskaan hermostunut siitäkään.
Miksi ihmeessä syyllisyys sitten kalvoi hänen mieltään?
Eli hillitsi halunsa tarttua Aidan käsivarteen ja vetää tämän vielä halaukseen, lohduttaakseen, vakuuttaakseen, että kaikki sujuisi varmasti hyvin.
Hän ei tehnyt niin, seurasi vain naista eteiseen ja jäi katselemaan tätä muutaman askeleen päähän, lähelle keittiön ovea.
"Nähdään."
Elin ei onnistunut tuoda ääneensä tarvittavaa pirteyttä. Hän hieraisi tuskastuneesti niskaansa ja seisoi paikoillaan vielä pitkään sen jälkeen, kun ovi oli sulkeutunut Aidan jäljestä. Teenkeitin napsahti pois päältä omia aikojaan ja vesi jäi jäähtymään käyttämättömänä.


_________________
"Oh come on. Be brilliant."



Takaisin alkuun Siirry alas
Linjoilla
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 106
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   Ma Loka 02, 2017 9:19 pm

Torstai 28.9.2017, iltapäivä, Lontoo

Sen jälkeen, kun Aida oli viettänyt yön hänen sohvallaan, Eli oli yrittänyt tietoisesti pitää välimatkaa hieman pidempänä. Jo ensimmäisenä iltana hän oli lähettänyt viestin varmistaakseen, että kaikki oli varmasti hyvin, mutta sen jälkeen hän oli pysytellyt niin kaukana, kuin samassa työpaikassa työskentelevän oli mahdollista.
Keskiviikkoiltaan mennessä hänen päättäväisyytensä oli alkanut murentua.
Torstaiaamuna hän oli jo poiminut puhelimen kolmesti käteensä, laskeakseen sen takaisin pöydälle, tai sängylleen, tai sohvalle, missä nyt sattui olemaankaan.
Lounasaikaan mennessä hän ei enää kyennyt hillitsemään itseään, vaan valikoi Aidan numeron ja nosti puhelimen korvalleen.
Valintaääni tuntui tunkeutuvan suoraan korvan kautta rintakehään ja kiihdyttävän sydämen rytmiä.

”Aida - voi paska.” Vastaus keskeytyi epämääräiseen kolinaan ja rappukäytävän vaimeaan kaikuun. Nainen nojasi päänsä hetkeksi kotioveaan vasten, tietämättä kumpaan keskittyä ensin, puheluun vain pitkin portaita sännänneisiin ostoksiin, joiden oli tarkoitus ruokkia miehen lapset loppuviikon.
Aida huokasi, suoristautui ja katsahti puhelinta tuntien sydämensä jättävän lyönnin välistä nähdessään soittajan nimen. Eli ei ollut pitänyt häneen yhteyttä vahingossa vietetyn, yhteisen yön jälkeen, eikä Aida ollut varma oliko ollut kiitollinen vai kauhuissaan. Etäisyys oli helpottanut Simonin lepyttelyä, vaikka mies olikin edelleen vihainen ja vähäsanainen. Ja silti hän tunsi helpotuksen leviävän lohduttavana ja lämpimänä sisällään, kun näki Elin soittavan.
”Eli, hei. Mitä kuuluu?” hän kysyi, nojasi selkänsä kotioveaan vasten ja hymyili tyynesti häntä ja portailla lepäävää kaaosta paheksuvasti tuijottavalle naapurille.

Vastaaminen tuntui kestävän ikuisuuden. Miksi?
Eli kurtisti kulmiaan pohtien, olisiko hänen vain pitänyt odottaa, että Aida ottaa yhteyttä. Miksi? Olihan hänellä oikeus keskustella ystävänsä kanssa! Se ei ollut rikos.
Hänen teki mieli huokaista helpotuksesta, kun tuttu ääni vastasi viimein.
"Aida! Hei, sinulla kesti."
Virne kohosi väkisin Elin kasvoille, sen saattoi kuulla myös äänestä. Hän oli ravannut hermostunutta ympyrää olohuoneen paksulla matolla, mutta lysähti nyt istumaan koloon tyynyjen välissä. Jalka vispasi hermostunutta tahtia.
"Hyvää, Bast on edelleen poissa, mutta minä en ole vielä tuhonnut mitään. Tuota, onko sinulla kaikki hyvin?"

Aida valui istumaan ovea vasten ja tunsi sulavansa hymyyn, joka pyyhki pois onnettoman väsymyksen, kuullessaan miehen tutun äänen.
”On, on. Olen vain jälleen kerran kotitaloudellinen katastrofi”, hän huokasi pyöräyttäen silmiään ja vilkaisi turhautuneena salaattikerää, joka kyykötti vielä samalla tasanteella, hilliten halun potkaista sekin alas portaita.
”Mitä sinulla oli mielessäsi?”

Eli yritti kuulostaa tilanteeseen sopivan vakavalta. Hän ei malttanut istua pitkään, vaan tempaisi itsensä pystyyn ja kiersi sohvan. Hän seisahtui ikkunan ääreen ja kurkisti parvekkeelle, jossa yksinäinen pulu kyyhötti kaiteella.
"Ilmavoimat ovat piirittäneet minut", mies huomautti puhelimeen ja naputti sormiaan lasia vasten karkottaakseen eläimen. Ei liikkunut minnekään, paransi vain asentoaan.
"Ethän polttanut itseäsi? Tai leikannut veitsellä sormeen?"
Hän käännähti ympäri ja nojasi selkänsä ikkunalasiin.
"Onko sinulla kiire? Olen ajatellut sitä duettoa."

Käheä, kehräävä nauru nousi naisen rinnasta, ennen kuin hän huomasi nauravansa. Ja päivä oli jälleen paljon parempi.
”Se kuulostaa huolestuttavalta”, hän hymyili kiertäen käsivarren ympärilleen ja nojasi puhelimen olkaansa vasten.
”En, älä huoli. Ostoskassit vain kävivät kapinaan.” Hänen vastuunsa oli ollut käydä päivällä kaupassa, ja Simon huolehtisi terveellisen, turvallisen aterian lapsilleen illalla hänen ollessaan teatterilla. Mies lähtisi töistä ajoissa ja ajaisi Hexhamiin hakemaan tyttöjä.
”Niinkö?” Aida kysyi innostuen ja painoi puhelinta paremmin korvaansa vasten kuin se voisi tuoda Elin lähemmäs.

Eli naurahti.
"Ei voi olla sattumaa! Sinun ostoskassisi, ja minun ikkunani takana istuva pulu. Tämän täytyy olla vuosisadan salaliitto. Luuletko, että ulkoministerin pitäisi saada tietää?"
Mies valui hitaasti lattialle istumaan ja veti polvet rintaansa vasten. Seinän ja lattian rajaan oli alkanut kerääntyä pölyä, hän oli unohtanut eilen imuroinnin.
"Niin. Katselin Moulin Rougea, se tuli viime yönä televisiosta. Love Medley on mahtava."
Hän oikaisi jalkansa suoriksi, napautti jalkateriä toisiaan vasten.
"Ehkä voisimme tehdä jotakin samantyylistä?"

Aida sulki silmänsä hymyillen ja tunsi lämmön läikkyvän sisällään. Simonin viha kuohahti yleensä nopeasti, aivan kuten hänenkin, ja hetken huudettuaan he sukelsivat toistensa käsivarsille, vajosivat kyltymättömiin suudelmiin unohtaen täysin, että voisivat olla toisilleen vihaisia. Mutta nyt miehen viha oli kylmää ja hiljaista. Simon oli loukkaantunut. Hän oli työntänyt miehen liian pitkälle eikä ollut varma, miten korjata tilanne.
Eli teki ongelmista aina mitättömiä, oli aina tehnyt.
”Ehkä”, hän hymyili alahuultaan puraisten, ”haluatko nähdä teatterilla aikaisemmin?”

Eli kiskaisi itsensä pystyyn ja vaelsi keittiöön, jossa likaisten teekuppien armeija oli valloittanut tiskialtaan, ja nyt myös tason sen vierellä. Tiskatakin pitäisi, ennen kuin Bast tulisi kotiin.
"Haluan", hän vastasi suoraan, epäröi ja korjasi sanojaan:
"Tai siis, ehditkö sinä? Onko teillä, uhm, jotain suunnitelmia?"
Mies juoksutti sormiaan hiustensa lomasta ja kääntyi tarkastelemaan jääkaapin oveen kiinnitettyä listaa.
"Koska jos on, niin se on ihan okei. Katsotaan sitä jokin toinen kerta. Onko tuota... Ei kai Simon ole enää vihainen?"
Hän tyrkkäsi jääkaappia jalallaan.
"Olen pahoillani siitä, että menin nukahtamaan."

Huomattavasti miellyttävämmän iltapäivän levittäytyessä eteen Aida nousi ylös ja laskeutui portaita pussinriekaleen kanssa heittelemään ruokatarvikkeita lähemmäs oveaan. Yksi jogurteista oli hajonnut. Hitto. Ehkä hän voisi päästää Clooneyn rappukäytävään välipalalle.
”Totta kai ehdin!” Aida vakuutti vilpittömästi.
”Simon on hakemassa tyttöjä.” Hän puraisi huultaan Elin kysyessä Simonista eikä tiennyt mitä vastata - valehdellako? Vai jättää vaivihkaa vastaamatta?
”Mitä? Ei sinun tarvitse siitä pahoillasi olla”, nainen nauroi epäuskoisella myötätunnolla, ”minä olen se hölmö, jonka olisi pitänyt ymmärtää lähteä kotiinkin. Nähdäänkö teatterilla, ehm, puolen tunnin päästä?”

Eli tönäisi jääkaappia uudelleen, ja perääntyi hätkähtäen taaksepäin, kun jokin romahti ovea vasten.
Myöhemmin. Hän tutkisi tilanteen myöhemmin.
Hänen ilmeensä kirkastui, kun Aida myöntyi tapaamiseen. Ehkä heidän välinsä eivät siis olleet auttamattomasti pilalla.
"Hienoa! Seuraavalla kerralla pistetään herätyskello soimaan. Varmuuden vuoksi."
Eli kiepautti itsensä ympäri ja harppoi ulos keittiöstä.
"Puolen tunnin päästä? Hyvä, nähdään silloin! Älä puhu vieraille ostoksille matkalla, okei?"

Aida päätti puhelun epäuskoisena nauraa kehräten, työnsi sen vaaleiden jegginssien takataskuun ja kasasi karkuun lähteneet ostokset kasaan huomattavasti innokkaammalla otteella kuin aamupäivällä. Hän oli vaeltanut ajatuksissaan ruokakaupan kolmesti ympäri ja joutunut palaamaan vielä takaisin unohdettuaan katsoa Simonin laatiman kauppalistan toista puolta, jonne oli kirjattu tyttöjen toivomia herkkuja.
Nainen väisteli jaloissaan innokkaana pyöriviä koiria pakatessaan vain hieman kolhitut ainekset kaappeihin.
”Ei tänään”, hän lohdutti eläimiä, jotka luulivat pääsevänsä lenkille ja tanssi hetken vasten hyppäävän, kookkaan valkoisenpaimenkoiran kanssa, ennen kuin tajusi olevansa jälleen myöhässä ja syöksyi vaihtamaan vaatteita. Jegginssit vaihtuivat mustiin legginsseihin, tummanviolettiin, reisimittaiseen mekkoon ja valkoiseen nahkatakkiin, ja toinen pallokuvioisista ballerinoista oli jäädä rappukäytävään naisen lennokkaista askelista. Hän sujautti alakerran naapurin postiluukusta vara-avaimen ja kahdenkymmenen punnan setelin ja muisti sitten unohtaneensa omat avaimensa sisälle. No, Simon olisi kotona illan näytöksen jälkeen. Ja toivottavasti avaisi hänelle oven.
Aida lensi South Kensingtonin metroasemalle ja hyppi sitten ylös Piccadilly Circuksen pitkät liukuportaat saapuen teatterille kevyesti hengästyneenä, mutta toiveikkaana, että Eli olisi itsekin myöhässä.

Turha toivo. Eli oli se, joka odotti.
Kuten aina.
Hän nojaili seinään kapealla käytävällä portaiden yläpäässä. Tummansininen, kastumisen jälkeen kuivahtanut takki oli auki, mutta viininpunainen huivi pysyi visusti kaulan ympärillä. Avonaisen takin alta saattoi erottaa harmaan neuleen, jonka purkautumaan lähteneen taskun Edith oli korjannut ennen matkaansa.
Elin kasvoille kohosi hymy, kun hän erotti Aidan askeleet, ja hän avasi kätensä pysäyttääkseen naisen liikkeen.
"Aida!"

Kutsuttu sukelsi miehen syliin tuulentuivertamien, punaisten hiusten pyörteenä ja kiersi käsivartensa hetkeksi Elin ympärille.
”Olen pahoillani! En tiedä mikä minussa on vikana”, Aida huokasi epätoivoisena ja sukaisi tavallistakin kesyttömämpiä hiuksiaan tuohtuneena.
”Vannon, että olin aivan aikataulussa, ennen kuin en ollutkaan.” Hän tarttui miehen käteen ja veti Elin teatterin takaovelle. Muut tulisivat paikalle vasta tuntia tai paria ennen illan näytöstä, ja he saisivat hänen pukuhuoneensa omaan käyttöönsä.
”Kuinka kauan jouduit odottamaan?” hän kysyi pyörähtäen portaissa ympäri ja nousi muutaman askeleen takaperin.

Eli oli vannonut käyttäytyvänsä siivosti. Vain ystävällinen halaus, ja siinä se, niin platoninen, ettei innokkainkaan juorulehti voisi tulkita sitä toisin.
Mutta sitten Aida pyyhkäisi hänen syliinsä, ja oli vain niin täysin luonnollista painaa kevyt suukko punaisten, villinä liehuvien hiusten joukkoon.
"Oletko varma, ettet törmännyt mieheen sinisessä poliisiboxissa?" hän esitti epäilyksensä ja puristi naisen kättä hellästi.
"Sellaista sattuu. Näin televisiosta, joten sen on oltava totta."
Bast oli täysi Doctor Who -fani, ja oli onnistunut tartuttamaan innostuksensa Eliinkin.
"Tavattoman kauan! Aloin jo menettää toivoni! Olin valmis lähtemään kenen tahansa minulle seuraavaksi puhuvan matkaan! Kiinnittää kaulaani adoptoi minut, ole kiltti -lapun."
Hän pudisti teatraalisesti päätään.
"Viisi minuuttia. Korkeintaan. Ei huolta."

Aida tuuppasi jakamansa pukuhuoneen auki ja napsautti valot tottuneesti päälle.
”Olen silti pahoillani”, hän vetosi hymyillen, poimi kannettavan tietokoneen laukustaan tehokkaasti valaistulle pukeutumispöydälle ja heitti olkalaukun sitten huolettomasti pienen huoneen laidalla olevalle, tummansiniselle sohvalle. Nainen pyörähti takaisin mieheen päin kiemurrellen ulos nahkatakista ja istahtaen kevyesti pukeutumispöydän laidalle.
”Joten”, hän hymyili jäänsiniset lämpimästi siristyen ja pohti, olisiko hänen pitänyt tuntea olonsa syylliseksi siitä, ettei osannut vaivaantua miehen seurassa.
”Sinulla oli ajatus yllättävään liveduettoomme.”

Eli seurasi Aidaa pukuhuoneeseen ja sulki oven perässään. Hän riisui takkinsa ja huivinsa samaiselle tummansiniselle sohvalle, ja pudotti harmaan, kuluneen olkalaukun lattialle sen viereen. Hän pyyhkäisi hiuksiaan ja käännähti ympäri, hymyillen Aidalle innokkaasti.
Ystävät saivat kuvata videoita yhdessä, siinä ei ollut mitään väärää.
"Niin. En tiedä, toimiiko se, mutta voisimme kokeilla."
Hän naputti rytmiä reitensä ulkosyrjää vasten.
"Medley-tyylisesti. Minä aloitan pätkällä jostakin kappaleesta, ja sinun on vastattava siihen sopivasti pätkällä jostakin toisesta. Ja niin edelleen. Laulun on jatkettava keskeytymättä tiettyyn aikarajaan saakka, muuten häviää."
Eli virnisti.
"Vai haluatko luovuttaa heti?"

Mielipuolinen idea sai Aidan nauramaan samaan aikaan kauhistuneena ja ihastuneena.
”Olet hullu!” hän lisäsi päätään pudistaen ja venytti ristityt säärensä hetkeksi suoraksi eteensä.
”Ja haluat toteuttaa tämän improvisaationa livelähetyksessä? Acapellana?” nainen kysyi mietteliäänä. Pienen pukuhuoneen tunnelma tuntui aina Elin kanssa… Intiimiltä, mutta se oli vain luonnollista näin pienessä tilassa. Hän osasi käyttäytyä. Hän ei flirttailisi miehelle.

"Tiedän. Minulla on siitä mustaa valkoisella."
Eli virnisti ja kallisti päätään, katsellen Aidaa haastavasti ruskeanvihreillä silmillään. Hän oli varma, ettei nainen voisi kieltäytyä.
"Onnistuessaan se olisi upeaa", hän jatkoi, otti askeleen lähemmäs kuin olisi ollut aikeissa napata naisen syliinsä, mutta vetäytyikin sitten taas lähelle sohvaa. Hän siirsi Aidan laukun syrjään ja istahti alas, taputtaen rytmiä nyt kumpaakin reittään vasten.
"Et voi väittää, etteikö olisi!"

”Se olisi upeaa”, Aida myönsi nauraa kehräten ja nosti jalkansa pukeutumispöydän tuolille, tukien kyynärpäät polviinsa ja leuan kuperrettuihin kämmeniin, katsellen miestä silmät innosta tuikkien.
”Mutta toimiiko se harjoittelemattomana acapellana? Tunnemmeko tarpeeksi melodioiltaan yhteensopivia kappaleita, jotta se kuulostaa upealta?” nainen kysyi ja puraisi alahuultaan.

Eli nauroi ja hypähti pystyyn, epäonnistuen surkeasti yrityksessään käyttäytyä asiallisesti. Hän taittoi välimatkan heidän välillään muutamalla pitkällä askeleella ja tarttui Aidan käteen, vetäen tämän varovasti kanssaan lattialle.
Ystävät saivat tanssia ystävien kanssa.
"Oh, come on, baby, let's be brilliant", hän vetosi, painoi toisen kätensä naisen selälle, pidellen toista omassaan, ja alkoi tanssittaa Aidaa pienin, keinuvin liikkein.
"Sinä kuulostat aina upealta, ja minä lupaan tehdä parhaani räpiköidäkseni mukana. Voimme aina valita etukäteen joukon sopivia kappaleita."

Aida nauroi ja punoi sormensa miehen käteen. Hän ei voinut vastustaa kutsua tanssia - tai ehkei hän voinut vastustaa Eliä. Heillä tuntui olevan aivan oma musiikkinsa. Nainen katseli vihreänruskeita silmiä hymyillen ja vastusti halua painaa päänsä miehen rintaa vasten. Pieni huone oli kömpelö ja tuntui painavan häntä miehen syliin, mikä toki oli vain olosuhteiden pakkoa.
”Tiedätkö mitä?” Aida sanoi yhtäkkisen inspiraation vallassa, pisamaiset kasvot kirkastuen.
”Lava on tyhjänä”, hän sanoi kurittomasti hymyillen, luikahti miehen otteesta ovelle ja katosi käytävään kevein juoksuaskelin. He eivät vahingottaisi tai sotkisi illan esitykseen valmista lavaa, nukkuvan, pimeän salin edessä - mutta voisivat nauttia sen majesteettisuudesta ja tilasta.

Juuri tämän vuoksi he olivat samaan aikaan uskomattoman luova ja uskomattoman vaarallinen parivaljakko.
Sen sijaan, että Eli olisi huomauttanut, että nyt heidän pitäisi käyttäytyä järkevästi - niin kuin Edith olisi tehnyt hänelle, ja Simon varmasti Aidalle - hän oli valmis syöksymään suoraan seikkailuun, vihreähippuiset silmät innosta loistaen.
Hän tavoitti pakenevaa Aidaa ojennetuilla käsivarsillaan, mutta kun ei onnistunut siinä, pinkaisi juosten tämän perään pitkin, lennokkain askelin.

Pimeä, loputtoman tuntuinen, heidän äänensä kantava sali levittäytyi lavan takana. Vain lavan reunan pehmeät valot paloivat merkkinä siitä, missä vanhaa, kivettyä katua muistuttava lava päättyi. Aida potkaisi kengät jalastaan syöksyessään lavalle, nousi varpailleen ja ylitti lavan sarjalla lentäviä piruetteja, jotka täyttivät hänet huumaavalla adrenaliinilla. Nainen päätti sisääntulonsa legendaarisilta joutsenilta lainattuun loppukumarrukseen ja suoristautui kuulleessaan miehen takanaan.
”Tätä inspiroivampaa ympäristöä saa hakea”, hän hymyili ja levitti kätensä ottaen muutaman askeleen takaperin, ennen kuin pyörähti ympäri lähtien vaeltamaan ympäri rakastamaansa lavaa. Ensimmäisen kohtauksen lavasteet odottaisivat valmiina hämärillä seinustoilla.

Eli tavoitti alavan vain muutaman askeleen Aidan jäljessä. Hän seisahtui hetkeksi ja palkitsi naisen piruettien sarjan taputtamatta hurmioituneena käsiään yhteen. Sitten riemu sai taas hänestäkin otteen, pakotti liikkeelle ja toistamaan legendaarisen sarjan fouettés en tournantejaan. Yhteensä kaksikymmentäviisi kappaletta, kuin hurjana kapinana alkuperäistä koreografiaa kohtaan.
Mies päätti hurjien pyörähdysten sarjansa kumarrukseen näkymättömälle yleisölle ennen kuin ampaisi tavoittamaan Aidaa.
Hän ojensi kätensä ja kietoi ne naisen vyötäisille ja veti lähelleen.
"Mmm, tunnetko, kuinka muusat kiirehtivät luoksemme?"
Hän kiepautti Aidan ympäri ja nosti tämän keveästi ilmaan, pyörähtäen ympäri.

Hurmioitunut naurun hyrinä nousi naisen rinnasta, kun tanssija asettui partnerinsa käsivarsille täydellä luottamuksella, lentäen painovoimaa tuntematta hämärän poikki. Hänen varpaansa koskettivat kevyesti lavaa, ja Aida kiepahti miestä kohti hymyillen pehmeässä valaistuksessa.
Totta kai hän tunsi muusat. Ne tuntuivat kiirehtivät paikalle aina, kun hän kohtasi miehen katseen.
”Kuuletko musiikin?” hän kuiskasi ja haki kehonsa pehmeisiin, kissamaisiin keinahduksiin sisältään nousevan rytmin, siirtäen sen kevein kosketuksin myös mieheen. Aida punoi sormensa Elin käteen ja kiersi miehen ympäri hiljaa hyräillen, kutsuen parasta ystäväänsä, sielunsa toista puoliskoa tanssimaan kanssaan.

Eli rakasti Aidan naurua. Sen pehmeää, kehräävää rytmiä, tapaa jolla se siristi jäänsiniset silmät.
"Aina", hän vastasi matalalla, käheällä äänellä, vihreähippuiset silmät tuikkien.
Oli niin hirvittävän helppo muistaa hyvät hetket. Ja unohtaa kaikki muut. Ne kerrat, jolloin hän oli itkenyt peläten kuolemaa kuin fyysistä olentoa, käpertynyt pimeään kuin haavoittunut eläin. Oli pettävän helppo unohtaa, kuinka Aidan lähtö oli rikkonut jotain hänen sisällään pysyvästi.
Elin keho vastasi Aidan liikkeisiin, rytmi yhdisti heidät musiikkiin, jota kukaan muu ei voinut kuulla. Hän kiepahti ympäri, painoi vapaan kätensä naisen vyötäröä vasten. Hän veti Aidan lähemmäs, hyräili nyt itsekin hiljaa, katse jäänsinisiin silmiin lukkiutuneena.

Hänen olisi pitänyt varoa näitä hetkiä. Estää itseään houkuttelemasta heitä hulluuksiin, piiloutumasta pimeyteen, jossa kukaan ei voisi nähdä - kukaan ei tietäisi.
Mutta kuka muu kuulisi hänen musiikkinsa? Kuka muu löytäisi välittömästi saman rytmin ja lähtisi epäröimättä tanssimaan hänen kanssaan?
Aida ei voinut irrottaa katsettaan miehen silmistä. Vastustamaton voima veti häntä Eliä vasten, kunnes nainen ymmärsi heidän päätyneen tanssimaan Kaunottaren ja Hirviön valssia, ja hän nojautui nauraen miehen käsivarsille lentävää askelsarjaa varten. Kuinka erilaisia heidän elämänsä saattaisivat olla, jos hän ei olisi lähtenyt kiertueelle - tai Eli olisi lähtenyt hänen kanssaan? Ajatus vakavoitti suoristautuvan, miehen käsivarren mitan päähän pyörähtävän naisen hetkeksi.

Myös Eli havahtui jossain vaiheessa siihen, mikä kappale tahditti heidän askeleitaan.
Oli ollut aika, jolloin hän ei ollut kestänyt kuunnella sitä. Ja aika, jolloin hän oli kuunnellut säveltä uudelleen ja uudelleen, toivoen sen tuovan hänen ystävänsä, toisen puolikkaansa, sielunkumppaninsa edes hetkeksi takaisin hänen luokseen.
Hän kiepautti Aidan ympäri, huomasi tämän ilmeen vakavoituvan.
Eli veti naisen takaisin luokseen, selkä häntä vasten, ja kietoi käsivartensa tämän harteiden ympärille keinahdellen hitaasti viimeisten nuottien tahtiin.
Hiljaisuus tuntui laskeutuvan peitteeksi heidän ympärilleen. Se vaimensi äänet, kuin vastasatanut lumi askeleet.
Eli taivutti päätään, hipaisten huulillaan Aidan ohimoa.

Ele oli sumentaa hänen järkensä. Aida vajosi Elin rintaa vasten, koko keho kaipauksesta sykkien, iho palaen, missä miehen huulet olivat koskettaneet hänen ohimoaan. Jokainen vaisto vaati häntä kääntymään ympäri, kiertämään käsivartensa miehen niskalle ja jatkamaan siitä, mihin he olivat kerran jääneet.
He olivat aivan omassa maailmassaan. Majesteettisen teatterin pimeydessä, inspiraation ja musiikin maailmassa. Kukaan ei tietäisi.
Aida pyörähti ympäri miehen sylissä, nosti kätensä Elin niskalle ja kurottui varpailleen ehtien tuntea miehen hengityksen huulillaan, ennen kuin tiedosti mitä teki ja loikkasi hätkähtäen taaksepäin, rintakehä rajusti kohoillen, Eliä silmät järkytyksestä suurina tuijottaen.

Voi luoja, hän halusi viedä Aidan takaisin pieneen pukuhuoneeseen, sysätä syrjään heidän tavaransa pieneltä siniseltä sohvalta ja-
Ja yhtäkkiä hetki oli poissa, nainen vetäytyi pois hänen luotaan.
Se oli miltei pahempaa kuin kämmen, joka oli iskeytynyt hänen poskilleen aikaisemmin. Eli hätkähti rajusti, räpäytti silmiään ja vetäytyi itsekin kauemmas.
Hän oli hengästynyt, sydän jyskytti ja veri kuohui korvissa.
Mies kohtasi Aidan järkyttyneen katseen, painoi käden kasvoilleen ja suoristautui.
"Anteeksi, anteeksi!"

Aida painoi käden suulleen. Hän ei voinut uskoa, että oli ollut tehdä tämän taas.
Millainen tyhjäpää hän oli?! Miten hän saattoi unohtaa niin helposti oman aviomiehensä? Ja Edithin, joka ansaitsi vain hyviä asioita?
Hän räpäytti jäänsinisiä silmiään hämmästyneenä, kun Eli pyysi anteeksi.
”Minä olen pahoillani!” hän protestoi. Hänhän se oli, joka oli - taas kerran - vienyt tilanteen aivan liian pitkälle. Aida pudisti kiivaasti päätään.
”Anteeksi! Minun ei pitänyt…” hän sanoi ja yritti estää suupieliään nykimästä. Hän nosti käden uudelleen suulleen, kun epäuskoinen, epätoivoinen nauru pyrki vastustamattomana ulos.
”Olen pahoillani! Tämä ei ole hauskaa”, hän sanoi tuimasti itselleen ja läpsäisi omaa poskeaan vaatien itsehillintäänsä takaisin.
”Tämä ei ole hauskaa!”

Oli Elin vuoro tuijottaa hämmästyneenä takaisin, kun Aida alkoi hihittää.
"Aida, mitä..?"
Oliko nainen mennyt rikki? Oliko hänen typerä käytöksensä ollut yksinkertaisesti liikaa? Hän oli ollut liian painostava, kaikkein paras olisi nyt ollut vain...
Nauru uhkasi tarttua.
Mies painoi nyrkin tiukemmin suutaan vasten estääkseen epätoivoisia tyrskähdyksiä pyrkimästä ilmoille.
"Me olemme yksiä helvetin idiootteja", hän huomautti ja ojensi vapaata käsivarttaan Aidaa kohti, kutsuen tätä halaukseen. Tällä kertaa täysin viattomaan, sellaiseen, jonka ystävät saattoivat todella vaihtaa. Sähköisyys oli poissa, ainoastaan muisto viipyili hänen lihaksissaan.
"Hulluja molemmat!"


Viimeinen muokkaaja, Lilya pvm Ma Loka 02, 2017 9:24 pm, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Linjoilla
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 106
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   Ma Loka 02, 2017 9:23 pm

Aida pudisteli päätään yrittäen lakata nauramasta, epäröi hetken ja astui sitten lähemmäs painautuen ystävänsä turvalliseen syliin. Tämä oli niin kaukana hauskasta, että tilanne kävi absurdiksi. Kuinka montaa kertaa hän voisi tehdä saman virheen? Miksi miehen kosketus tyhjensi hänen päänsä täysin?
”Niin olemme”, hän myöntyi poski miehen paitaa vasten ja kiersi käsivartensa Elin vyötärön ympärille.
”Mikä meitä vaivaa?”

Eli kietoi kiitollisena kätensä Aidan ympärille ja keinutti tätä hiljaa edestakaisin.
"En tiedä. Ehkä me olemme syntyjään toivottomia."
Hän tavoitteli ääneensä kevyttä sävyä, vaikka sydän jyskytti edelleen kipeästi kylkiluita vasten.
Hänen oli ajateltava Edithiä. Kilttiä. suloista Edithiä, joka piti huolta siitä, että hän muisti syödä ja nukkua. Jonka hän rutisti syliinsä iltaisin.
Miksi hänen oli niin vaikea muistaa Edithin kasvoja?
Eli vetäytyi kauemmas, kädet yhä Aidan harteilla.
"Pitäisikö meidän, tuota, pohtia vielä sitä videota..?"
Kuinka kauan esitykseen alkuun oli aikaa? Kai tänne pian joku saapuisi, herranen aika!

Elin keinuva halaus oli niin tuttu ja lohdullinen, että pulssin hetkessä nollasta kahteensataan kiihdyttänyt hetki tuntui unenomaiselta. Oliko se niin vakavaa? Eiväthän he oikeasti mitään tekisi. He olivat vain tottuneet olemaan toistensa lähellä. Aida painoi poskensa miehen rintaa vasten ja kuunteli sen alla sykkivää sydäntä käsivarret kevyesti miehen ympärillä.
Kysymys palautti hänet todellisuuteen, ja Aida vetäytyi kauemmas.
”Kyllä!” hän nauroi nolostuneena keskittymiskyvyttömyydestään.
”Ehkä meidän pitäisi jatkaa pukuhuoneessa.” Ehkä hämärä, majesteettinen lava ei ollut paras tila. Valaistussa, vaikkakin pienessä pukuhuoneessa he pysyisivät tunnollisesti asiassa eivätkä tekisi mitään, mistä Simonilla tai Edithillä olisi halua hermostua. Aida kiepahti miehen käsivarsien otteesta, poimi kenkänsä lavasteiden seasta ja lähti lentävin, kärsimättömin askelin ylös portaita.

Eli puhalsi ilman hitaasti ulos keuhkoistaan ja pyöräytti kertaalleen harteitaan, ennen kuin suuntasi askeleensa Aidan perässä kohti pukuhuonetta.
Keskity, Callagher, keskity. Edith palaisi Lontooseen sunnuntaina, ja hänellä olisi vapaa aamupäivä maanantaina. Hän voisi viedä naisen syömään. Tai teatteriin. Tai kutsua ihan vain käymään. Sitä ennen pitäisi tosin siivota. Tiskata pois kaikki teekupit.
Mies hieraisi niskaansa pujahtaessaan takaisin pukuhuoneeseen. Miksi hitossa hänen ajatuksensa pyrkivät palaamaan heidän Aidan kanssa sohvalla sylikkäin (nukkuen!) viettämäänsä iltaan, kun hänen olisi pitänyt yrittää kehitellä yllätystä naisystävälleen?
Hän puuskahti uudelleen ja pörrötti hiuksiaan.
"Ah, oletko muuten tulossa tupaantuliaisiin sunnuntaina?" hän tiedusteli, yrittäen etsiä turvallista puheenaihetta.
Kaikki oli hyvin, he olivat ystäviä. Ystävät kävivät yhteisten ystäviensä juhlissa.

Aida pyörähti ympäri kävellessään ottaen muutaman askeleen takaperin pohtiessaan vastausta. Ohjelma kuulosti kyllä etäisesti tutulta, mutta miksi… Naisen pisamaiset kasvot kirkastuivat, ja hän pudisteli päätään itselleen tuupatessaan pukuhuoneen oven auki uudemman kerran.
”Totta kai! En jättäisi väliin mistään hinnasta”, hän nauroi ja hypähti istumaan pukeutumispöydälleen, jolle tietokonekin oli unohtunut, meikkisiveltimien ja purkkien sekaan. Nainen keinutteli jalkojaan hyväntuulisesti pöydän laidan yli.
”En voi uskoa, että David on palannut Lontooseen.” Toki mies oli vieraillut kaupungissa säännöllisesti Saksassa asuessaankin, mutta tunnin junamatkan päässä asuminen tuntui silti lohduttavalta.
”Kai sinäkin tulet? Tuleeko Edithkin?”

Eli seisahtui hetkeksi ovensuuhun ja liikahti levottomasti, kun yritti löytää tilaa itselleen. Hänen olisi tehnyt mieli hypähtää istumaan Aidan vierelle, kietaista käsivartensa kevyesti tämän ympäri ja-
Keskity.
"Tiedän! King on palannut."
Hän lähti uudelleen liikkeelle, harppasi pukeutumispöydän luo ja nykäisi jakkaran esiin. Se oli hyvä, ei liian lähellä, ei liian kaukana. Luontevaa.
Keskity.
Eli istahti alas ja nojasi kyynärpäät reisiään vasten.
"Tietenkin tulen! On sitä paitsi kulunut hirvittävän pitkä aika siitä, kun olen viimeksi nähnyt Caitlinin."
Mies harmitteli edelleen sitä, ettei ollut päässyt paikalle häihin. Ei ollut ollut sama käydä onnittelemassa paria jälkikäteen.
Hänen katseensa muuttui hetkeksi levottomaksi, kun Aida mainitsi Edithin nimen.
"Tuota, ei. Hän lähti käymään vanhempiensa luona, ja palaa vasta sunnuntai-iltana takaisin."

”Aivan! Niin taisit sanoakin”, Aida sanoi ja kopautti ohimoaan. Olisi sääli, ettei Edith pääsisi paikalle, mutta Elin läsnäolo tekisi tupaantulijaisista varmasti moninkertaisesti energisemmät.
Nainen tuuppasi hopeisen Macbookin kannen auki ja hymyili miehelle päätään viekkaasti kallistaen.
”Pitäisikö meidän palata pohtimaan videota?” hän kysyi ja katseli mietteliäänä taustakuvaa heidän teatteriystävistään. Pitkä, harteikas David keskellä läksiäisissään, käsivarret ystävien ympäri kierrettynä. Hän Elin sylissä, kuten niin monessa kuvassa, varmastikin aivan liian äänekkäästi nauraen.
”Ehkä meidän pitäisi kokeilla jotain?”

"Niin. Olisin mennyt mukaan, mutta työt tulivat tielle."
Elin keskittyminen oli menetetty viimeistään siinä kohtaa, kun Aida avasi läppärinsä kannen ja otti videon uudelleen puheeksi. Miehen kanta naputti ilahtunutta rytmiä lattiaa vasten, ja pian hän jo tempaisi itsensä takaisin seisomaan ja sysäsi jakkaran huolimattomasti takaisin paikoilleen.
Virne oli palannut kasvoille, vihreähippuiset silmät tuikkivat.
"Voisimme tehdä koenauhoituksen! Tässä on vielä aikaa, eikö olekin?"
Hän vilkaisi ympärilleen, etsien kelloa. Kellot olivat aina kateissa.
"Sinä, minä ja meidän äänemme."

”Totta kai meillä on aikaa!” Aida nauroi, vaikkei tiennyt kelloa sen paremmin kuin mieskään. Heillä olisi aikaa siihen saakka, että huone täyttyisi naisesiintyjistä, jotka eivät suhtautuisi hyvin ylimääräiseen ohjelmaan, vaikka silloin tällöin hyvällä tuulella ollessaan saattoivat intoutua mukaankin ilonpitoon.
Hänkin hypähti jaloilleen, nojautui käynnistämään koneen kameran ja kiepahti sitten takaisin miehen puoleen.
”Mitä haluat tehdä?” hän kysyi ja kohotti kulmiaan leikkimielisenä haasteena.

Olisi pitänyt olla varovaisempi. Ajatella kerrankin asiat loppuun.
Sääli, ettei se ollut heistä kummankaan vahvuus.
"Kokeillaan, kuinka toimimme acappellana", hän ehdotti. Hän hypähti pienen, nyrkkeilijämäisen hypyn, pyöräytti niskansa ja hartiansa ja suoristi sitten selkänsä. Kädet alkoivat taputtaa rytmiä, jalka liittyi mukaan, ja pian Eli jo hyräili Waitressin Bad Idean ensimmäisiä nuotteja luoden Aidaan ilkikurisen, haastavan katseen.

Hän tunnisti kappaleen ensimmäisten tahtien jälkeen - Waitress oli ollut julkaisunsa jälkeen hänen soittolistallaan melkein tauottomalla loopilla, ja Aida oli videoinut musikaalista rakastamiaan kappaleita vlogiinsa - mutta hän ei ollut varma, mitä vastata. Bad Idea oli ehdottomasti huono idea, varsinkin jos sen aikoi esittää edes osittain siten, kuin ajattelemattomaan, intohimoiseen salasuhteeseen syöksyminen lavalla esitettiin.
He eivät mitenkään voisi tehdä sitä. Mutta varmasti Elikin tiesi sen. Mies ei ollut tyhmä.
Hetken Aida tuijotti vihreähippuisia silmiä epätietoisella hälytyksellä, mutta alkoi sitten taputtaa rytmiä miehen mukana säteilevään hymyyn sulaen. Melodia kumpusi hänen mielestään eikä naisen tarvinnut ajatella sanoja.
Pukuhuone oli liian pieni dramaattiseen koreografiaan ja työnsi häntä miestä kohti jo valmiiksi, mutta nainen lähti kiertämään Eliä, katse tiukasti vihreähippuisissa silmissä, taputusten kiihkeä rytmi koko kehossa sykkien.
”It’s a bad idea, me and you - it’s a bad idea, me and you.”

Kun synkkyys oli alkanut vaivata Elin mieltä Aidan lähdön jälkeen, hän oli lopulta syöksynyt sitä kohti vapaaehtoisesti. Ei siksi, että todella olisi halunnut kuolla, vaan koska oli halunnut lakata ajattelemasta kuolemaa. Hoitaa sen pois alta, voidakseen keskittyä jälleen kaikkeen muuhun.
Ehkä kyse oli nyt samasta, myrskyn lailla vyöryvästä hulluudesta. Hän halusi pakottaa itsensä katsomaan sitä suoraan silmiin, kohdata sen - ja sitten unohtaa. Jatkaa elämäänsä, palata Edithin luo ja olla vain ystäviä.
Vain ystäviä.
Miehen keho kiepahti Aidaa kohti, vetäytyi kauemmas. Hän käänsi selkänsä, vilkaisi varovasti hartiansa yli. Vetovoima heidän välillään oli vastustamaton, pienen huoneen seinät työntyivät lähemmäs.
"I've never known anything so true.
It's a terrible idea, me and you."

”Let’s just keep kissing til we come to.”
Huone tuntui liian pieneltä heille. Musiikki tuntui samalta kuin veteen sukeltaminen. Se ympäröi hänet täysin ja sulki pois koko muun maailman. Heidän äänensä täyttivät koko tilan, korostivat toistensa parhaita puolia ja sulautuivat yhdeksi melodiaksi.
Aida painautui Elin selkää vasten, kädet pakahtuvalla sydämellään ja antoi äänensä kantaa kaiken sen kaipauksen, jota tunsi miestä kohtaan.
”Heart, stop racing,
Let’s face it, making mistakes like this will make worse what was already pretty bad,
Mind, stop running, it’s time we just let this thing go - it was a pretty good bad idea, wasn’t it though?” hän kiepahti takaisin miestä kohti ja tarttui Elin käsiin tuntien eksyvänsä miehen silmiin, jotka saivat hänet hymyilemään euforisesta onnesta. Miehen kanssa esiintyminen - vaikka ilman yleisöä - oli kuin annos adrenaliinia suoraan sydämeen.
”Hold me close while I think this through”, Aida painoi kätensä miehen poskelle ja nousi hetkeksi varpailleen, kuullen musiikin järjen sumentavan jyskytyksen mielessään, ja kiepahti sitten tanssiaskeleella kauemmas suoden Elille silmät kissamaisesti siristävän hymyn.
”Yeah, it’s a very poor idea, me and you”, hän hengitti ulos teatraalisesti ja katsoi miestä kahden askeleen päästä kuin harkiten arvostelukykyään.

Pienessä tilassa heidän liikkeensä kuroutuivat yhdeksi yhteiseksi koreografiaksi.
Aidan perääntyessä myös Eli astahti taaksepäin, rintakehä kohoillen, hartiat jäykkinä, käsivarret jännitettyinä. Hän katsoi Aidaan, katse tuskaisena - ja syöksyi taas lähelle, veti naisen lähemmäs itseään.
"Heart, stop racing - Let's face it, making mistakes like this will make worse what was already pretty bad - Mind, stop running - It's time we just let this thing go - It was a pretty good bad idea, wasn't it though?"
Hän kiepautti Aidan ympäri, puristi tämän hetkeksi rintaansa vasten - ja perääntyi sitten taas askeleen päähän, katse tiukasti naisen jäänsinisiin silmiin suuntautuneena. Sitten katse oli yhtäkkiä liikaa, Eli kääntyi terävällä liikkeellä poispäin, kohti pukeutumispöytää. Sulki silmänsä.
"I know it's right for me - It's the only thing I've ever done - What if I never see myself ever be anything more -Than what I've already become?"

Aidan oli estettävä itseään nauramasta ääneen tilanteen ihanalle ja kauhistuttavalle euforialle, kun Eli yllätti hänet kosketuksin, jotka tekivät hengittämisestä vaikeaa. Hän kääntyi toiseen suuntaan kuin mies ja sulki silmänsä sydäntäsärkevän kauniille melodialle, ojentaen kätensä hitaasti punoutumaan miehen käteen.
Aida nykäisi Elin lähemmäs, kasvotusten, viimeistä säkeistöä varten, tunsi sydämensä hakkaavan liian lujaa ja päänsä pyörivän musiikista ja tarinasta, johon eläytyi niin paljon luontevammin kuin hänen kuului.
”Heart, keep racing,
Let’s make mistakes,
Let us say ’so what?’ and make worse what was already pretty bad”, hän vetosi nostaen kätensä miehen poskille ja painautuen lähemmäs, heijastaen kehonsa jännittyneillä kaarilla hädintuskin hallittua kaipausta.
”This secret is safe - no reason to throw it away when there’s love to be had,
Hold me tight as I tell myself that you might make sense and make good what has been just so bad,
Let’s see this through-”

Oli niin helppoa unohtua.
Eli nytkähti lähemmäs Aidaa, painoi kätensä hänen alaselälleen, toisen niskaan, upottaen sormensa punaisten hiussuortuvien joukkoon.
"It's a pretty good bad idea
Me and you."
Viimeisten nuottien venyessä kohti loppuaan hän nojasi päätään hitaasti lähemmäs, painoi kättään naisen selkää vasten kaipaavammin. Laulu haipui hiljaisuudeksi. Heidän huulensa painautuivat melkein vastakkain, riittävän lähelle hipaisemaan toisiaan...
Liikaa.
Eli avasi silmänsä irrotti otteensa ja nytkähti nopeasti kauemmas. Hän räpäytti silmiään, pudisti päätään - ja purskahti hämmästyneeseen nauruun, juoksuttaen sormia hiuksissaan.
"Oho!"

Aida kiepahti kauemmas ja vastasi nauruun, vaikka tunsikin sydämensä lepattavan hallitsemattomana ja näkökenttänsä keinuvan. Hän kääntyi pysäyttämään nauhoittavan videon ja nautti hetkestä kasata itseään, vaikka peilein vuoratussa pukuhuoneessa olikin vaikeaa tuntea todellista yksityisyyttä.
Nainen painoi tietokoneen kannen kiinni ja hypähti istumaan sen vierelle pukeutumispöydälleen, estääkseen jalkojaan tekemästä tyhmyyksiä.
”Sanoisin, että se oli aika hyvä duetto. Improvisaatioksi”, hän hymyili hämillinen katse silmissään.
”Ehkä meidän pitäisi tehdä siitä versio julkaisuun.”
Ehkä sellainen, jossa he seisoisivat turvallisen välimatkan päässä toisistaan, eikä Simonilla tai Edithillä olisi syytä pahoittaa mieltään.

Tuntui hyvältä nauraa, vaikka sydän hakkasikin vimmatusti.
Eli puisteli päätään ja tanssahteli muutaman levottoman askeleen hartioitaan pyöräyttäen ennen kuin kääntyi takaisin Aidan puoleen.
"Me olemme loistavia!" hän myönsi virnistäen ja pyyhkäisi hiuksia kasvoiltaan.
"Ehdottomasti. Se olisi upeaa."
Kenties he voisivat liimata jalkansa lattiaan. Tai rakentaa jonkinlaisen barrikadin välilleen.
Barrikadi.
Eli vilkaisi kelloa ja hätkähti huomatessaan, kuinka nopeasti se oli kirinyt eteenpäin. He tuskin olisivat kahdestaan enää kovinkaan pitkään.
"Oh, minun täytyy lähteä valmistautumaan. Viimeksi olin melkein myöhässä, joten..."
Hän pyrähti Aidan luo lennokkain askelin ja painoi nopean suukon tämän poskelle. Täysin viattoman. Ystävien välisen.
"Nähdään pian!"
Eli perääntyi ovelle ja heilautti virnistäen kättään.

Miehen poistuttua Aida vajosi peiliään vasten ja painoi käden hakkaavalle sydämelleen. Kiihkeä, rytmikäs, vangitseva rytmi rummutti edelleen hänen kehossaan. Jenna ja Dr. Pomatter. Jenna ja Dr. Pomatter - he olivat vain lahjakkaita, työstään nauttivia näyttelijöitä. He osasivat sukeltaa rooleihin improvisoiden ja herättää tarinan henkiin. He olivat ystäviä, jotka osasivat lukea toisiaan.
Éponine, muistatko? Éponine.
Aida kiepahti istumaan jakkaralleen ja tuijotti levottomia silmiään peilistä tunnistamatta itseään.
Fionan saapuminen palautti hänet vihdoin todellisuuteen ja puhuminen tutuista, kouluikäisistä lapsista, joiden kuvat oli kiinnitetty peilin laitaan, sai teatterin tuntumaan jälleen arkiselta. Simon ei lähettänyt hänelle onnea toivottavaa viestiä, mutta varmasti hän saisi miehen leppymään iltaan mennessä.
Hän olisi Éponine esityksen ajan, ja sitten hän palaisi kotiin Aida Fitzgeraldina, Simon Wolfen vaimona, kenties yllättäisi miehen pelaamasta myöhäiseksi venähtäneitä lautapelejä lastensa kanssa.

_________________
"Oh come on. Be brilliant."



Takaisin alkuun Siirry alas
Linjoilla
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 106
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   Ke Loka 04, 2017 7:02 pm

Maanantai 2. lokakuuta 2017, aamuyö, tupaantulijaisten jälkeen

Elin suureksi riemuksi he olivat kulkeneet toistamiseen sen saman puiston läpi, josta hän oli soittanut Davidille, ja hän saattoi esitellä seurueelleen palmuksi olettamansa puun.
He olivat jo nousseet junaan siinä vaiheessa, kun Eli tajusi jättäneensä oman takkinsa Kingien eteiseen. No, mitä yhdestä takista. Siinä olisi vain hyvä syy käydä uudelleen vierailulla.
Junassa hän istahti luontevasti Aidan viereen ja veti naisen kainaloonsa, tarjotakseen lämpöä hurjana puhaltavaa ilmastointia vastaan.
Victoria Stationin lasisen katon alla viimeinenkin saattue hajaantui, kun jokainen kiiruhti omaan suuntaansa, millä nyt pikimmiten kotiin pääsi.
Eli käänsi katseensa Aidaa kohti.
"Saanko saattaa sinut kotiin?" hän kysyi, kulmiaan hieman kurtistaen. Hän oli aina ollut huolehtivainen tässä asiassa, ei olisi halunnut antaa Aidan kulkea yksin kaupungin yössä.

Aida ei ollut varma, oliko hän vain innoissaan ihanasta illasta vai juonut hieman liikaa, sillä hän tunsi olonsa hyvin kevyeksi kuin olisi puhdasta euforiaa. Hän ei voinut olla lisäämättä tanssiaskelia heidän matkalleen, pyörähdellen helmat hulmuten katuvalojen kalpeassa valossa ja ottaen liitäviä askelia ballerinojensa kärjillä, kallistaen päätään voidakseen katsella herkullisen tummaa yötaivasta. Seurueen yhteinen matka sai hänet nauramaan niin, että vatsalihaksia särki, kun hän makasi puolittain hiljaisen junan penkeillä, Elin kainaloon asettuneena, ja kuunteli Luken ja Perryn leikinlaskua. Miesten vieressä istuva Fiona oli nukahtanut jo alkumatkasta, pää junan ikkunaa vasten.
”Kuka saattaa sinut kotiin?” hän kysyi Eliltä hymyillen, kääntyen takaisin miehen puoleen hyvästeltyään viimeisenkin jäsenen heidän seurueestaan. Miehen huoli oli aina ollut hellyyttävää, vaikka Aida ei sitä täysin ymmärtänytkään - hän näki maailman kauniina ja taianomaisena eikä säikkynyt turvallisuutensa puolesta öisillä kaduilla. Tänä yönä ne tuntuivat vain hämyisältä lavasteelta.
”Jos välttämättä vaadit”, Aida nauroi ja tarttui tottuneesti miehen käteen lähtiessään kevein askelin kohti Circle Linen laituria.

Eli ei voinut hillitä haluaan laskea kätensä hetkeksi Aidan ilosta hehkuvia poskia vasten ja painaa kevyttä suudelmaa tämän otsalle.
"Voin aina soittaa Bastin tulemaan vastaan. Hän varmasti arvostaa, varsinkin, kun huomenna aamusta taisi olla jokin tentti."
Bast ei ollut koskaan ilmaissut erityistä riemua, kun hänen kämppäkaverinsa oli pyrähtänyt keskellä yötä huoneeseen halutessaan keskustella jostakin maailmaa mullistavasta päähänpistostaan - jollaisia hän sai, rehellisyyden nimissä, vähintään viisi kertaa viikossa.
"Sitä paitsi luulen, että olet hieman humalassa, prinsessa", hän jatkoi vielä ilkikurisesti virnistäen ennen kuin lähti kohti metrolaituria käsi Aidan kädessä.
Koska ystävät pitivät huolta ystävistään silloin, kun näiden ajatukset olivat liian keveitä ilon ja humalan vuoksi.
"Caitlin ja David ovat uskomaton pari", Eli huomautti, kun he seisahtuivat laiturille odottamaan seuraavaa metroa.

Syytös humalasta sai naisen nauramaan katumattomattomalla syyllisyydellä. Hän harkitsi kiistävänsä väitteen, mutta hymyili sen sijaan kuriton pilke silmäkulmissaan ja näytti peukalonsa ja etusormensa välimitalla, että vain vähän.
”Varmasti arvostaa”, Aida mukaili nauraa kehräten ja nojasi päänsä miehen olkapäätä vasten melkein autiolla laiturilla. Joku onki pulloja roskakoreista, ennen kuin kai raahautuisi nukkumaan Apollo Victorian suojaisille portaille laukkunsa kanssa.
”Niin ovat!” nainen vastasi suoristautuen innosta ja painoi vapaan kätensä sydämelleen.
”Voi taivas, he näyttävät niin onnellisilta yhdessä. Olen aivan sietämättömän onnellinen Davidin puolesta.” Elizabeth Hamiltonin kuolema oli sysännyt miehen niin pimeään paikkaan, että Aida oli pelännyt sydän kylmäten miehen tekevän juuri sen, minkä Eli oli tehnyt seuraavana keväänä.
”Toivottavasti he suostuvat kutsumaan meidät useamminkin kylään.”

"Tiedän. Niin minäkin. Caitlin on mahtava. He molemmat ovat."
Raiteet alkoivat pitää matalaa hyrinäänsä sen merkiksi, että metrojuna lähestyi. Aivan varmuuden vuoksi Eli kietaisi toisen kätensä Aidan vyötärölle ja veti tämän lähemmäs itseään.
Hän oli vesiselvä, jollei sitten tunnelman humalluttama. Vahvojen lääkkeiden kanssa ei alkoholia nautittu, sen Bast oli sentään saanut taottua hänen kalloonsa.
Juna liukui pysähdyksiin ja Eli vetäisi Aidan kevyesti mukaansa kohti ovia.
"Jos eivät, sitten meidän täytyy vain mennä kutsumatta. Eihän sinun ole kylmä?"

Aida nojautui luottavaisesti miehen kylkeä vasten ja tunsi jalkansa kevyiksi noustessaan metron kyytiin. Hän tarttui yhteen tangoista metron nytkäthtäessä liikkeelle ja silmäili sitä selvästi harkiten miltä tankotanssiharrastuksen aloittaminen tuntuisi maanantaiyönä Circle Linen metrossa.
Ehkä hän oli humalassa.
”Ei tietenkään”, hän nauroi ja kurottui näpäyttämään miehen nenänpäätä sormellaan, ”mutta mitä sinä teit takillesi? Voit ottaa minun. En tunne kylmää.” Ehkä S-kokoinen trenssitakki, niin kauniisti leikattu kuin olikin, ei aivan mahtuisi miehelle. Tarjous oli silti voimassa.
Musiikki sykki edelleen hänen veressään, vai oliko se viimeisin, sitruksella kirpeytetty drinkki?
”Tämä oli aivan ihana ilta”, Aida huokasi haaveikkaana ja nousi varpailleen painamaan suukon miehen poskelle.

Hymy sai Elin suupielet nykimään ylöspäin. Vaikka hän ei erityisesti arvostanutkaan humalajuomista, ei hän voinut kieltää, etteikö Aida olisi ollut uskomattoman suloinen pienessä hiprakassa. Tavallistakin kuplivampi.
"Jätin sen Davidille. Hän varmasti arvostaa lahjaani aamulla", mies vastasi. Hän pudisteli naurahtaen päätään Aidan tarjoukselle.
"Pelkäänpä, ettei se mahdu uskomattoman miehekkäiden hartioideni ylitse."
Jotka olivat silti kapeammat kuin Davidillä. Paskat. Pitikö Kingin olla Kingi aivan kaikessa?
Ajatus sai hänet virnistelemään hölmösti.
"Tule, mennään istumaan, ennen kuin kellahdat kumoon."
Eli kiepautti kätensä jälleen Aidan lanteille ja lähti johdattamaan tätä kohti penkkejä, joita tähän aikaan maanantain vastaisena yönä oli kiitettävästi tarjolla.

”Varmasti!” Aida nauroi ja loi valoisan hymyn heitä kummeksuen katselevalle kanssamatkustajalle, ennen kuin istahti mutkattomasti Elin syliin kiertäen käsivartensa miehen niskalle. Hänen oli humalassa ollessaan hyvin vaikeaa muistaa, miksi se ei olisi täysin looginen ja sopiva ratkaisu.
”Epäiletkö tasapainoani?” hän hykersi nojaten päänsä miehen olkaan ja hengitti mietteliäästi Elin kaulaa vasten. Hänellä oli epämääräinen muistikuva, että hänen pysäkilleen oli vain kaksi välietappia matkaa ja että hän ajeli pysäkkinsä ohi usein selvinkinpäin.
”Sinulla on hyvin miehekkäät hartiat”, nainen totesi piirtäen toisen mitan asiantuntevalla sormella.

Eli kietaisi kätensä Aidan vyötärölle ja veti tämän lähemmäs itseään. Varmistaakseen, ettei nainen putoaisi, mikäli vaunu nytkähtäisi yllättäen.
Hän oli hyvin tietoinen siitä, että Aida oli humalassa, ja hän itse ei. Se pakotti tiettyyn vastuuseen, joka toisessa tilanteessa olisi vierähtänyt penkin alle sillä hetkellä, kun he olivat astuneet metrovaunuun.
"Ei, en missään tapauksessa. Sinun tasapainosi on aina- Äh, Aida."
Lämmin hengitys hänen paljasta kaulaansa vasten - pahus, huivikin oli jäänyt takin kanssa Kingeille! - sai Elin hartiat jännittymään kevyen paitakankaan alla.
"Tiedät, että pidän tuosta", hän moitti ja pudisti hieman päätään.

Hän oli aina kokenut sopivansa Elin syliin kuin palapelin palanen, ja humalassa ollessaan asettui paikalleen vailla pienimpiäkään tunnontuskia. Simon taisi syyttää häntä aina arvostelukyvyn puutteesta ja sopimattomasta käytöksestä. Mutta kuka sen todella määritti? Hän sopi tähän niin hyvin.
Jännittyivätkö miehen hartiat?
”Mistä sinä pidät?” hän nauroi nostaen päänsä ja tutki hymyillen miehen vihreähippuisia silmiä.

Eli vastasi Aidan jäänsiniseen katseeseen ja henkäisi syvään.
"Sinusta, senkin hölmö", mies naurahti ja kumarsi päätään painamaan nopean suukon Aidan otsalle. He eivät olleet menossa kotiin. Hän oli vain saattamassa Aidaa, jättäisi tämän kotiovelle ja jatkaisi sitten matkaa yksin.
Hän voisi mennä Edithin luo.
"Kuinka paljon oikein joit?"

Aida nauroi vastaukselle iloisesti yllättyneellä kehräyksellä, ääni illan kähentämänä. Époninen understudy saattaisi päätyä lavalle huomenna - siis tänään - mutta se olisi myöhemmän ajan murhe. Nyt hänen kehonsa oli euforiaa.
”Niin minäkin sinusta”, Aida vakuutti ja sukaisi miehen vaaleanruskeita hiuksia niskan taakse kierretyllä kädellä.
”En kovin paljoa!” hän puolustautui hyväntuulisesti ja siristi silmiään mietteliäänä.
”Muutaman drinkin vain, kai - hei! Tämä on pysäkkini”, nainen huomasi yllättyen, kun South Kensingtonin kyltti ilmestyi avautuvien oven taakse. Aida pyrähti pystyyn, jalat tuskin maanpinnalla pysyen ja veti Elin kädestä peräänsä. Yöilma ei ollut vielä niin kirpeä kuin hän toivoi - hän rakasti poskiaan nipistelevää, kirkasta ja kuulasta talvi-ilmaa - mutta se pyyhkäisi pois pienimmäkin ajatuksen unesta.
Hän pyörähti metron portaiden päässä ympäri takanaan tulevaa miestä kohti, kiersi käsivartensa Elin niskalle ja yritti painaa spontaanin, nopean suudelman miehen huulille, ennen kuin suunnitteli tanssivansa katua pitkin kohti kotia.

Kai? Aida..."
Eli ei ehtinyt naurunsekaisissa moitteissaan pidemmälle, kun Aidan huomautus havahdutti hänet siihen, että he olivat saapuneet oikealle asemalle. Se siitä pelastavan prinssin roolista, hän olisi ajellut onnellisesti koko Linen ympäri.
Ajatus samaan aikaan kiukutti ja hymyilytti miestä, kun hän seurasi ystäväänsä ulos laiturille.
"Jestas, olet tainnut kasvattaa sii-"
Eli vaikeni, kun Aida pyörähti yhtäkkiä ympäri, ja naisen käsivarret kiertyivät hänen niskansa taakse. Hän ei ehtinyt edes ajatella, kun jo vastasi suudelmaan, kietoen vuorostaan kätensä ystävänsä - ystävänsä! - vyötärölle.
Hän lopetti suudelman ja veti päätään kauemmas, virnisti ja hipaisi sormenpäällään Aidan nenää.
"Minun piti viedä sinut kotiin."

Aida hymyili takaisin alahuultaan purren, kun hänen teki mieli suudella miestä uudelleen. Jokin pieni, rasittava ääni hänen päässään kuitenkin toisteli, ettei niin kannattanut tehdä.
”Joten, vie minut kotiin”, hän kehräsi ja nojautui hetkeksi miehen rintaa vasten, ennen kuin kiepahti ympäri ja lähti kevein askelin pitkin tuttua katua, joka kulkisi Thurloe Square Gardenin poikki.

"Tahtonne on lakini", Eli hymähti takaisin. Ja seurasi Aidaa, vaikka painava tunne oli käpertynyt hänen rintakehäänsä, eikä olisi halunnut kadota.
Ennen koti oli tarkoittanut heidän pienenpientä asuntoaan Manhattanilla. Entä, jos he olisivatkin jääneet silloin sinne?
Ei, Aida oli saanut uskomattoman tilaisuuden. Hän oli onnellinen ystävänsä puolesta.
Hymy palasi Elin kasvoille ja hän otti muutaman hypähtelevän askeleen saavuttaakseen Aidan, kietaisten käsivartensa tämän hartioiden ympärille.
"Olet mahtava, Aida."

Aida kiersi käsivartensa miehen vyötärölle ja painautui tuttua kylkeä vasten.
”Sinäkin olet, Eli”, nainen nauroi hyväntuulisesti ja lähti rytmittämään heidän askeliaan lennokkaammiksi musiikin sykkiessä edelleen hänen veressään. Katuvalojen hehku oli valkea ja unenomainen, valot loivat pehmeitä raitoja tummalle kadulle, ja pienen puiston vanhat lehtipuut keskellä Lontoota muodostivat suojaisan katon heidän ylleen.
Hänen kotikatunsa oli hiljainen ja unelias, vanhojen, kauniiden punatiilisten talojen ikkunat olivat pimeinä eikä Aida voinut vastustaa tanssiaskelien ottamista valkeiden lyhtyjen hehkussa.
Kadulla oli joku muukin, hänen talonsa oviaukon edustalla, pöyheäturkkinen collie hihnan päässä. Simon. Simon! Tuttu, leveäharteinen ja kookas hahmo sai Aidan muistamaan aviomiehensä olemassaolon. Mieskin oli kohottanut katseensa lyhtypylvästä kiireettömäästi nuuskivasta koirasta ja kurtisti paksuja kulmiaan tulijat nähdessään. Normaalisti lempeät, tummanruskeat silmät näyttivät synkiltä kulmien heittämässä varjossa, ja yö teki miehen kasvoista dramaattisen kulmikkaat varjoillaan. Näky ei tehnyt häntä onnelliseksi.
”Simon!” Aida henkäisi, pujahti Elin käsivarren alta, hyppäsi suikkaamaan suukon miehen poskelle ja juoksi jäljelle jääneet askeleet aviomiehensä luo. Simon otti yllättyneen askeleen taakse, kun Aida heittäytyi kissamaisella ketteryydellä hajareisin miehensä syliin, kiersi jalkansa tämän ympärille ja painoi jokseenkin tulisen suudelman häkeltyneen eläinlääkärin huulille. Holiday tökki naisen säärtä kuonollaan loukkaantuneena ohitetuksi tulemisesta.
”Oletko sinä humalassa?” mies kysyi epäuskoisena Aidan vetäytyessä hieman kauemmas, mutta jäädessä miehen syliin Simonin kierrettyä vahva käsivarsi hänen selkänsä ympäri.
”Ihan vähän”, Aida hymyili ja nojautui näykkäämään kutsuvasti miehen korvanlehteä. Simon katsoi Eliä naisen olkapään ohi kulmat epäluuloisessa kurtussa. Mies ei voinut sanoa arvostavansa entistä miesystävää, joka roikkui niin sinnikkäästi osana heidän avioliittoaan, kykenemättä pitämään käsiään erossa - vaikkei Simon epäillyt, etteikö Aida ollut aivan yhtä syyllinen. Ja siksi häntä kylmäsikin. Mies tiesi, millainen nainen oli vapaamielisten hellyydenosoitustensa kanssa, varsinkin humalassa.

Todennäköisesti kuka tahansa kausatiiviseen ajatteluun kykenevä olisi jättänyt pikaiset hyvästinsä siinä kohtaa, kun havaitsi Simonin hahmon talon edustalla, kääntynyt ympäri ja lähtenyt palaamaan takaisin kohti metroasemaa. Aidallahan ei ollut enää mitään hätää, nainen ei ollut niin humalassa, että olisi kellahtanut kumoon sillä samaisella hetkellä, kun käsivarren ote hänen ympäriltään irtoaisi.
Mutta eihän Elilla ollut mitään syytä vältellä Simonia. He eivät olleet tehneet mitään väärä, hän oli vain halunnut varmistaa, että Aida pääsisi turvallisesti kotiin.
Miehensä luo.
Eli seisahtui muutaman askeleen päähän, sille kohdalle, jossa Aida riistäytyi hänen otteestaan, ja kohotti kättään tervehdykseksi voimakasrakenteiselle miehelle.
"Hei, Simon. Toin Aidan kotiin, hän on... Niin."
Kyllähän sen näki.
"Kannattaa varmaan viedä hänet nukkumaan. Työpäivä huomenna. Onko koiralla kaikki hyvin? Olette myöhään ulkona."

Simon ei irrottanut yön varjoissa synkkää ja äänetöntä katsettaan Elistä. Kyllä, hän näki että hänen vaimonsa entinen miesystävä oli tuonut hänen vaimonsa kotiin. Kävelleet pitkin öisiä katuja kuin rakastavaiset. Tehneet luoja ties mitä sitä ennen. Simon ei halunnut ajatella asiaa, sillä tunsi vastustamatonta halua rikkoa huonekaluja niin tehdessään.
Mutta hänen oli niin kovin helppo nähdä kaksikko mielessään.
”Näen sen”, mies sanoi jäykästi, kylmä, vihamielinen vire äänensä alla.
”Kiitos vain.”
Aida vilkaisi Eliä olkansa yli ja kosketti Simonin leukaa houkutellen miehen katsomaan itseään. Ei ollut mitään syytä olla vihainen. Hän painoi suudelman miehen huulille ja Simonin lähtiessä kantamaan häntä sisälle, hymyili Elille miehen olan yli silmät siristyen ja vilkutti vienosti miehen niskan ympärille kierretyllä kädellä, ennen kuin kuiski pehmein sanoin, jotka saivat Simonin kiihdyttämään askeliaan niin, että perässä sipsuttava collie mulkaisi omistajiaan närkästyneenä meinatessaan jäädä oven väliin.

Eli hätkähti ja hieraisi äänensävystä hämmentyneenä käsivarttaan.
"Mm, no, hyvät yöt sitten..."
Eteisestä loistanut kapea valokiila katosi, kun ovi sulkeutui pariskunnan jäljessä, ja ilmeisesti koirakin oli ehtinyt väliin, sillä vinkaisua ei kuulunut.
Alkoi sataa. Ensin yksittäisiä, kylmiä pisaroita, joiden tahti kiihtyi nopeasti, kunnes ne rummuttivat katua kuin laukkaava ratsujoukko. Pilvet olivat peittäneet taivaan yhtäkkiä, tai ehkä Eli ei vain ollut kiinnittänyt niihin huomiota, katsellessaan Aidaa.
Sadevesi iskeytyi hartioihin ja valui paidankauluksesta sisään.
Eli veti hartiansa lähemmäs korvia, käännähti ympäri ja lähti harppomaan pitkin askelin takaisin metroasemaa kohti. Hän ei kuitenkaan pysähtynyt punatiilisen asemarakennuksen kohdalla, vaan jatkoi marssiaan Harrington Roadia pitkin.
Jossain vaiheessa sade taukosi.
Takaisin alkuun Siirry alas
Linjoilla
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 106
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   La Loka 07, 2017 7:45 pm

Sunnuntai 8.10.2017, alkuilta, Elin koti, Lontoo

"Ei se ole niin hirvittävän tärkeää", tummahiuksinen mies vakuutti ja laski silmälasit otsalta takaisin nenälleen. Hän oli jo kiskonut niskaansa mustan villakangastakin, mutta pyörähtänyt takaisin eteisessä ja palannut olohuoneen ovensuuhun.
Eli tuijotti televisioruutua sohvannurkkaan käpertyneenä, eikä kääntänyt katsettaan, kun vastasi:
"Mene, mene nyt. Olen iso poika jo, isä, pärjään kyllä yhden illan. Mene ja elä, hyvä mies!"
Hänen äänensä oli edelleen hieman karhea sairaslomalle pakottaneen flunssan jäljiltä, vaikka pahin olikin jo ohi.
"Jääkaapissa on ruokaa. Lämmitä kun tulee nälkä."
"Tiedän."
"Tai vaikkei tulisikaan. Puoli kahdeksalta viimeistään."
"Tiedän."
"Minulla on puhelin mukana, jos tulee jotakin. Lääkkeet-"
"Heippa, Bast, pidä hauskaa! Jos tuot kotiin jonkun niin varoita etukäteen, tiedän mennä pois jaloista."
Sebastien viivytteli vielä hetken ovensuussa, mutta suuntasi lopulta itsekseen puhisten ovelle ja kohti portaita - hän käytti hissiä harvoin, porrasnousut ja -laskut olivat hyvää hyötyliikuntaa.
Mies jaksoi hillitä itsensä ala-aulaan saakka, ennen kuin kaivoi puhelimen taskustaan ja valitsi Aidan numeron.

Sohva oli käynyt ahtaaksi. Olohuoneessa kävi pimeäksi ilman valoja, mutta se tuntui sopivan uneliaisiin sunnuntaisiin iltapäiviin ja iltoihin. Huoneeseen laskeutuva, viimeinen valo oli vihertävää siivilöityessään puiston läpi, ja televisiossa pyörivä perhe-elokuva oli menettänyt katsojiensa huomion jo kauan sitten.
Simon makasi sohvalla levollisena hengittäen ja silitti hajamielisesti vaimonsa punaisia hiuksia Aidan nukahdettua hänen leveälle rinnalleen käpertyneenä. Sohvan jalkopäätyyn itsensä ähertänyt Holiday tuijotti isäntäänsä syyttävästi kai kokiessaan jäävänsä paitsi. Mies rakasti sunnuntaita. Ei siksi, että se olisi päivänä erityisen miellyttävä, vaan siksi, että silloin hänen vaimonsa oli vain hänen. Simon rakasti kiireettömiä hetkiä, jolloin he saattoivat vain olla mutkattomasti lähekkäin ja kuunnella toistensa sydämensykettä.
Mutta sitten naisen puhelin soi. Ja ennen kuin hän ehti hiljentää sen, Aida oli hereillä, istui hajareisin hänen vatsallaan ja nosti puhelimen korvalleen.
”Hei Bast, mitä kuuluu?” hän kysyi hymyillen Simonille silmät kissamaisesti siristyen samalla, kun piirteli sormenpäillään miehen tummansinisen neulepaidan verhoamaan rintakehään.

Ehkä ei kuitenkaan olisi pitänyt soittaa.
Mies oli juuri sulkemassa puhelun, kun Aida kuitenkin vastasi. Tehty, mikä tehty.
"Hei, Aida. Enhän soittanut huonoon aikaan?"
Sebastien kiskaisi kauluksia pystyyn tuulta vastaan lähtiessään harppomaan kohti metroasemaa. Hänen tapansa puhua toi mieleen virallisen tilaisuuden, riippumatta siitä, oliko kyseessä lääkärin vastaanotto vai rento peli-ilta kotona.
Mies epäröi hetken.
"Oliko sinulla jotakin tärkeää kesken?"

Aida hymyili rauhoittavasti Simonille, joka tuijotti häntä epäluuloisena, kuin peläten hänen särkevän heidän koti-iltansa hetkenä minä hyvänsä.
”Et tietenkään! Anna palaa vain”, hän sanoi puhelimeen ja keinautti jalkansa lattian puolelle, irrottaen katseensa miehensä kasvoista. Simon silitti hänen reittään ujuttaen sormensa poissaolevasti mekon helman alle.
”Onko kaikki kunnossa? Onko… Onko hänellä paha päivä?” Aida kysyi pohtien, miksi Bast soitti - yleensä aiheena oli Eli, mutta hän ei raaskinut sanoa miehen nimeä ääneen edellistä viikkoa värittäneiden riitojen jälkeen.

Sebastien keskittyi puheluun ja onnistui astelemaan matalan vesilätäkön poikki. Hän puri hampaitaan yhteen ollakseen kiroamatta ääneen. Niinpä tietenkin.
"Mmm, en tiedä", mies myönsi ja työnsi vapaan kätensä takintaskuun. Olisi pitänyt laittaa hanskat käteen jo lähtiessä.
"Hän on ollut hieman alakuloinen, kun ei ole päässyt töihin. Minun on pakko käydä yliopistolla, mutta..."
Hän epäröi, tiesi, että pyyntö oli kammottavan epäreilu. Mutta Sebastien ei ollut vieläkään täysin toipunut siitä kammottavasta yöstä, jolloin oli löytänyt Elin, Aidan soiton jälkeen. Huoli painoi hänen hartioitaan kasaan.
"Pystyisitkö pitämään hänelle hetken seuraa? Olen varma, että se piristäisi. Ymmärrän kyllä, jos sinulla on kiire. Ainoa kunnon vapaapäivä ja kaikkea."

”Totta kai pystyn. Älä murehdi! Lähden sinne heti”, Aida lupasi, päätti puhelun ja hypähti lattialle. Kuuliaisesti sohvan vierelle makuulle käyneet koirat sinkosivat jaloilleen kynnet touhukkaasti puulattialla rapisten.
Simon tarttui hänen ranteeseensa, ja sai Aidan katsahtamaan istumaan kohonnutta miestä hämmentyneenä. Hän nykäisi kättään, mutta mies ei irrottanut otettaan.
”Simon”, hän vetosi hymyillen ja kumartui painamaan suukon miehen otsalle, ”tulen pian takaisin.”
”Ja miksi hänen tyttöystävänsä ei voi hoitaa sitä, mikä ikinä onkaan ongelmana? Hmm?”
”Älä viitsi”, Aida vastasi nykien kärsimättömänä kättään, jonka ympärille ote kiristyi turhautuneena.
”En halua, että menet.”
”Simon, lopeta. Tulen pian takaisin”, nainen vetosi, painoi suukon miehen ruskeisiin hiuksiin ja karkasi sitten ovelle koirat perässään, rannettaan hieroen. Hän nykäisi trenssitakin naulakosta ja rapsutti eteiseen toiveikkaasti rynnistäneitä koiria myötätuntoisesti, ennen kuin pujahti ovenraosta ja hölkkäsi takinhelmat liehuen metroasemalle.
Elin oven taakse saapuessaan nainen oli varustautunut tuplapakkauksella cocacolaa, pussilla thaimaalaista noutoruokaa, suklaalevyllä ja sipsipussilla, joten koputti potkimalla nilkkurinsa kärjellä ovea.

Huoneistoon oli laskeutunut hiljaisuus sen jälkeen, kun Bast oli lähtenyt. Televisioruutu pyöritti jotakin elokuvaa lähes äänettömänä, kuvat vaihtuivat sarjana, jonka juonesta oli mahdotonta saada enää kiinni.
Oven sulkeuduttua Eli oli kuulostellut hetken, ennen kuin oli valahtanut sohvannurkkaan ja painanut poskensa käsinojaa vasten. Flunssa oli vain vienyt voimat, siinä kaikki. Hän tuntisi olonsa jälleen paremmaksi, kunhan pääsisi taas töihin.
Melkein viikko oli kulunut siitä, kun he olivat puhuneet Aidan kanssa viimeksi. Ehkä niin oli parempikin. Simon oli näyttänyt niin synkältä.
Ovelta kuuluva koputus - jos sitä saattoi sellaiseksi kutsua - havahdutti hänet hereille. Oliko Bast unohtanut avaimensa? Pitäisi laittaa rasti ruutuun.
Eli ponnisti itsensä pystyyn, hiukset toiselta puolelta päätä vasten painuneina, toiselta pörhistyneinä, päällään yksi niistä hölmöistä t-paidoista, joita hän oli Aidalta pyytänyt.
Mies nykäisi oven auki ja pysähtyi hämmästyneenä kesken liikkeen.
"Aida!"
Ääni kuulosti oudolta omaankin korvaan.

Hän ei ollut varma, mistä radiohiljaisuus edellisen viikon aikana oli johtunut - oliko Eli ollut liian kipeä puhuakseen vai oliko hän itse vältellyt soittamista pitääkseen Simonin tyytyväisenä sen jälkeen, kun oli tullut kotiin humaltuneena.
Eli kuulosti oudolta, mutta se saattoi johtua vain flunssasta. Aida soi miehelle valoisan hymyn ja ojensi päättäväisesti kantamuksiaan miehen syliin, ennen kuin pujahti tämän ohi sisään tutuksi käyneeseen, pieneen asuntoon.
”Hei hurmuri”, hän tervehti, polkaisi kengät jalastaan ja riisui takkinsa naulaan yhdellä pyörähdyksellä.
”Toivottavasti et ole vielä syönyt.”

Eli teki tilaa eteisessä ennen kuin ehti edes harkita asiaa paremmin.
"Kävitkö ryöstämässä kaupan?" hän hymähti silmäillen ruokakasseja epäluuloisesti, mutta pieni hymy sentään käväisi suupielessä. Jokin tumma ja raskas tuntui liikahtaneen kauemmas heti, kun hän oli nähnyt tutut jäänsiniset silmät. Yhtäkkiä asunto ei ollut enää kammottavan tyhjä ja hiljainen, pelkkä Aidan läsnäolo tuntui täyttävän sen energialla.
"Eikö sinulla ole vapaapäivä? Onhan tänään sunnuntai?" hän jatkoi kiikuttaessaan ruokakassit pikkuiseen keittiöön, joka kiilsi moitteettoman puhtaana Bastin jäljiltä. Ei hylättyjä teekuppeja siellä täällä.
Elin kulmat kurtistuivat.
"Soittiko Bast sinut tänne?"

Aida nojasi olkapäänsä kevyesti keittiön ovenpieleen ja katseli miestä tutkivasti, kuitenkin hymyillen heti vihreähippuisten silmien katseen kohdatessaan.
”Tänään on sunnuntai, ja kyllä, nyt on vapaapäivä”, hän nauroi, ”kuinka kauan olet ollut neljän seinän sisällä?”
Nainen seurasi, kuinka hänen tuomansa herkkuvuori levisi pienen keittiön tasoille.
”Ehkä”, - mutta sehän oli parhaiden ystävien tehtävä -, ”siinä on tarpeeksi Edithillekin. Onko hän täällä?”

Elin liikkeistä puuttui niiden tavanomainen äkkinäisyys ja kepeys, tavalliseen verrattuna hän liikkui kuin hieman hidastetulla nauhalla. Mutta sellaista sairastaminen teetti, vaikka hän olikin jo käytännössä terve.
Aidan nauru sai hänet hymähtämään. Se oli mukava ääni.
"En tiedä. Bast piti minua vankina, kunnes kuume laski. Ei kuulemma olisi tehnyt hyvää lähteä riekkumaan pitkin katuja."
Kysymys Edithistä sai Elin jähmettymään hetkeksi, hartiat kiristyneinä.
"Ei, ei ole."
Hän alkoi etsiä kulhoja ja laseja, sotki samalla Bastin hienoa järjestystä.
"Onko Simonilla tänään töitä?"

Elin olemuksen kireys ei jäänyt Aidalta huomaamatta. Toivottavasti mies ei ollut riidellyt Edithin kanssa.
”Ei ole, Simon on kotona koirien kanssa”, hän vastasi hymyillen, ”tosin ne ajavat hänet varmaan pian ulos lenkille.” Koirat kävisivät kierroksilla, kuten aina hänen lähdettyään, mutta ehkä pitkä, reipas kävely raikkaassa syysillassa saisi Simoninkin paremmalle tuulelle. Mies oli ollut kammottavan pahantuulinen edellisen viikon.
Eli ei vaikuttanut myöskään omalta itseltään. Aida toivoi, että miehen vaisuus johtui flunssasta eikä mistään muusta.
”Haluaisitko katson hölmön elokuvan tai tehdä jotain muuta?” hän ehdotti kevyesti ja astui lähemmäs auttamaan ruoan kanssa.

"Olisi mukava tulla joskus katsomaan niitä. Koiria."
Eli tajusi itsekin ehdotuksensa typeryyden ja kurtisti kulmiaan harvinaisen ärsyyntyneesti. Siitähän Simon vasta riemastuisi, että hän olisi tunkemassa heidän kotiinsa.
Aida liikahti lähemmäs, eikä Eli voinut vastustaa haluaan hipaista punaisia suortuvia. Hän piti tietoisesti pientä etäisyyttä heidän välillään, ihan vain siltä varalta, ettei flunssa kuitenkin pääsisi tarttumaan.
Ja muutenkin.
"Hölmö elokuva kuulostaa hyvältä. Mutta eikö sinua kaivata kotona? Sitten kun Simon ja koirat tulevat takaisin lenkiltä?"
Tiistain vastainen yö toistui filminauhana hänen mielessään.

”Niinkö? Vie ne joku päivä kanssani lenkille Hyde Parkiin”, Aida ehdotti pisamaiset kasvot innosta kirkastuen. Kolmen vahvan koiran kanssa kulkeminen oli haaste, varsinkin silloin, kun ne päättivät unohtaa hänen auktoriteettinsa ja rynnistää uimaan vuodenajasta riippumatta Serpentinen vesiin, piittaamatta ’koirat kielletty’ -kylteistä.
Ja seura teki kaikesta mukavampaa.
”Ei”, nainen nauroi ja poimi tarjoiltavia syliinsä, ennen kuin soi Elille silmät siristävän hymyn ja perääntyi kohti olohuonetta, ”Simon on vain onnellinen, kun saa katsoa luontodokumentteja ilman häiriöitä.”
Aida laski colapullon, suklaalevyn ja ruokakulhon valkoiselle sohvapöydälle, suoristautui ja kiepautti punaiset hiuksensa paremmin kahden värikynän pitelemälle nutturalle.
”Eli, onhan sinulla ja Edithillä kaikki ihan hyvin?”

Ajatus sai Elin silmät siristymään hymystä. Hän rakasti koiria, ja viettäisi enemmän kuin mielellään aikaa Aidan kanssa Hyde Parkissa.
"Se olisi hienoa! Koirat ovat mahtavia!"
Samalla hän ei kuitenkaan voinut olla miettimättä, tekisikö taas väärin lähtemällä mukaan. Ajatus ei ollut jättänyt häntä rauhaan sen jälkeen, kun heidän tiensä olivat eronneet öisellä kadulla. Aida oli vaikuttanut vilpittömän onnettomalta.
Asetelmaan ei mahtunut rikkinäistä, entistä poikaystävää.
Mies seurasi Aidaa olohuoneeseen, ja hänen syyllisyytensä helpotti hieman, kun tämä vakuutti, ettei Simon pahastuisi saadessaan viettää pari tuntia itsekseen.
Vain pari tuntia, sen aikaa, kuin elokuva kestäisi. Sitten Aida voisi lähteä kotiin, Eli voisi saattaa hänet vain kotikadun päähän ja lähteä, ennen kuin Simon joutuisi näkemään hänen naamaansa.
Ajatuksen piristämänä mies laski loput tarjoiltavat pöydälle ja lysähti istumaan omaan nurkkaansa.
Edithin nimen mainitseminen aiheutti jälleen saman reaktion, hartiat jännittyivät hetkeksi.
"On, on. Hänellä on ollut kiire, heiltä on tulossa jouluksi uusi kiertue, ja Eddie on tehnyt jonkin verran opetustyötä. Emme ole ehtineet näkemään."
Sen jälkeen, kun he olivat riidelleet viikonlopusta.

Jokin Elin käytöksessä vaikutti erilaiselta - ei flunssaiselta tai edes masentuneelta, vain oudolta. Kuin jokin olisi vialla heidän välillään. Aida tunsi levottoman läikähdyksen sisällään istuessaan sohvan toiseen nurkkaan.
Ehkä miestä vain masensi enemmän kuin Eli yritti myöntää? Nainen katseli miestä vaivihkaa sivusilmällä ja pureskeli alahuultaan yrittäessään tavoittaa heidän välillään olevaa, outoa virettä.
”Minkä elokuvan haluaisit katsoa?” hän kysyi ja kumartui täyttämään heidän lasinsa kuohuvalla colalla. Aidaa ei ollut koskaan tunnettu kärsivällisyydestään, joten hän huokasi ojentaessaan lasin miehelle.
”Eli, onko kaikki hyvin?”

Eli istui hämmentävän paikoillaan, jalka ei vispannut eikä käsi taputtanut rytmiä reittä vasten.
"Valitse sinä", hän ehdotti ja vilkaisi Aidaa virnistystä kasvoilleen tavoitellen.
"Minä voin katsoa näitä koska tahansa, kunhan kestän sen, että Bast kyttää vieressä, etten hajota mitään."
Mies oli ojentamassa kättään kohti täytettyä lasia, mutta jähmettyi kesken liikkeen.
"On", hän totesi ensin, mutta suoristi sitten selkänsä ja vilkaisi Aidaa varovasti.
"Oliko... oliko Simon kovin vihainen? Silloin yöllä?"

Aida kääntyi miestä kohtien ristien jalat eteensä sohvalle. Hän ei tiennyt kovin paljoa elokuvista, sillä usein keskittyi enemmän ystäväänsä kuin niihin, eikä malttanut yrittää teeskennellä setvivänsä Bastin elokuvakokoelmaa.
Hän katseli Eliä hetken vakavana odottaessaan, mutta suli sitten lämpimään hymyyn ja kurottui eteenpäin puristamaan Elin kättä.
”Ei tietenkään! Sitäkö olet murehtinut? Älä huoli, rakas”, Aida nauroi helpottuneena.
”Minä olen vain tuntenut oloni kurjaksi, koska vilustuit saatettuasi minua ilman takkia.”

Katsoessaan Aidaa alta kulmiensa Eli muistutti erehdyttävästi Holidayta, joka tiesi tehneensä jotakin hölmöä, mutta yritti silti sulattaa sydämen.
"Varmasti? En halunnut, että alatte riidellä. Minä vain olisin huolissani."
Eli tutki Aidan kasvoja ja kurkotti kätensä pyyhkäisemään tämän poskea.
"Bastin mukaan flunssa ei johdu kylmettymisestä, vaan todennäköisesti sain tartunnan joltakulta vieraalta. Onneksi sinä selvisit terveenä."
Hän katsoi Aidaa, virne pyrki takaisin kasvoille.
"Hän sanoi myös, etten minä enää tartuta, jollen vietä jonkun kanssa samassa tilassa aikaa vähintään kolmeakymmentä kuutta tuntia."
Mies ojensi kokeilevasti käsivarsiaan.
"Älä huoli. Kävin vasta tänään suihkussa, en ole kömpinyt pystyyn suoraan sairasvuoteelta."

”Älä huolehdi minusta ja Simonista”, Aida vetosi nauraen ja nojautui eteenpäin painamaan lämpimän suudelman Elin poskelle. Naisen ei tarvinnut miettiä kahdesti, kun hän sukelsi Elin syliin ja kiersi kätensä miehen ympärille. Hän ei ollut edes huomannut, kuinka paljon oli todella kaivannut ystäväänsä viikon aikana, ennen kuin painoi poskensa vasten tuttua rintaa, kuuli tutun sykkeen ja täytti keuhkonsa tutulla tuoksulla.
Hän huomasi hakevansa teatterin kulisseissa odottaessaan Elin tuttua, alati liikkuvaa hahmoa ja jonkun sanoessa jotain hauskaa, hän katsoi vaistomaisesti ympärilleen nähdäkseen, nauroiko mieskin. Mariuksen understudy oli vaikuttava, mutta Eliä oli huomattavasti helpompi rakastaa.
”Olethan sinä kunnossa? Onko sinulla ollut huonompia päiviä?” hän kysyi pehmeästi ja nosti päätään voidakseen nähdä miehen kasvot.

Tuntui siltä, kuin Eli olisi saanut vedettyä ensimmäistä kertaa kunnolla henkeä moneen päivään, kun Aida käpertyi hänen syliinsä. Hän kietoi käsivartensa naisen ympärille ja veti tämän lähemmäs, painoi nopean suukon hiusten joukkoon.
Suukottelu oli okei. Suurin osa bakteereista oli kuitenkin nenän limakalvoilla, Bast oli avuliaasti kertonut jossakin vaiheessa hänen sairastamistaan. Mutta ehkä sitä ei kannattanut sanoa ääneen juuri nyt, olisi saattanut pilata tunnelman.
Hänellä oli ikävä töihin.
Aidan kysymys sai hänet räpäyttämään silmiään.
"Minä olen ollut kuolla ikävästä, kun olen vain maannut kotona. Täällä ei ole mitään muuta tekemistä, kuin katsoa, kuinka tapetti rapisee alas seiniltä."
Hän virnisti ja painoi suukon Aidan otsalle.
"Minulla on kaikki hyvin. Anteeksi, jos huolestuit. Bast liioittelee aina."

Huulten kosketus hänen kasvoillaan sai Aidan painamaan silmänsä kiinni. Kylmä vihlaisi hänen sisällään, sillä Bast ei koskaan liioitellut Elistä - hän ei ainakaan aikonut ottaa sitä riskiä. Ei sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Ehkä Eli ei vain halunnut huolestuttaa häntä kertomalla, vaikka olisikin oikeasti ollut pahasti masentunut.
Aida suoristautui asettuen paremmin miehen syliin ja kiersi toisen kätensä Elin niskalle, setvien toisella hellävaroin vaaleanruskeita laineita.
”Minulla oli vain ikävä sinua”, hän korjasi hymyillen ja hillitsi halunsa suukottaa miehen poskea. Ehkä hänen olisi yritettävä pitää jonkinlainen raja ystävyytensä osoituksissa, kuten Simon oli vedonnut.
”Enkä ole edes voinut kertoa sinulle jännittäviä uutisia, ja koska olet ensimmäinen ihminen, jolle haluan kertoa, en ole voinut kertoa kenellekään - ja sinä tiedät, kuinka huono olen pitämään salaisuuksia.”

Eli virnisti, vihreänruskeat silmät täynnä lämpöä.
"Minullakin sinua. Silloin, kun en hourinut kuumeessa. Bast-parka..."
Hän vei kätensä Aidan poskelle ja silitti sitä hellästi, mutta naisen seuraavat sanat saivat hänet jähmettymään kesken liikkeen.
Ensin katseessa välkähti huoli, mutta Aida ei vaikuttanut siltä, että uutiset olisivat olleet jännittäviä huonolla tavalla.
Eli tunsi sydämensä alkavan jälleen tempoilla kylkiluita vasten.
"Mitä uutisia?"

Eli vaikutti hermostuneelta, ja Aida nauroi silittäen miehen poskea rauhoittavasti.
”Hyviä uutisia!” hän vakuutti.
”Sinähän tiedät, mikä minun lempielokuvani on ollut, no, aina - ja olet ehkä kuullutkin, että Anastasiasta kuvataan live-action-versio”, Aida aloitti hädintuskin hallittua intoa äänessään.
”Mikä jo sellaisenaan on uskomattoman hienoa, koska rakastan sitä elokuvaa - mutta! Tunnen yhden musiikkipuolen ihmisistä, ja sain kuulla toissapäivänä, että minusta tulee Anastasian lauluääni.” Ajatus sai hänen sydämensä hakkaamaan euforisesta riemusta ja epäuskosta, sillä hän pääsisi osaksi suosikkitarinaansa - hän saisi antaa sielun Anastasian musiikille - ja se teki hänet käsittämättömän onnelliseksi. Eikä hänen välttämättä tarvitsisi edes jättää väliin kovin montaa esitystä teatterilla.

Totta kai hän oli kuullut siitä. Se oli Aidan lempielokuva.
Mitä pidemmälle nainen eteni, sitä kovemmalta sydämenlyönnit kuulostivat Elin korvissa. Sydän halusi kiriä edelle, uutisten loppuun.
Tyrmistynyt hiljaisuus kesti silmänräpäyksen ajan.
"Aida, se on upeaa!"
Vilpittömän onnen vallassa Eli nappasi Aidan syliinsä, loikkasi alas sohvalta ja kiepautti tämän ympäri, kerran, toisen, kolmannen, niin että värit huone näytti sulautuvan pelkäksi värien sekamelskaksi.
"Uskomatonta!" mies henkäisi, pysähtyi, muttei päästänyt Aidaa vielä sylistään.
"Tai ei, ei se ole, sinä olet mahtava, Aida, tietenkin sinusta tulee Anastasian lauluääni! Meidän täytyy lähteä juhlimaan! Pietariin! Tai ei, se on hieman liian kaukana, mutta..."
Hän pudisti nauraen päätään.
"Jonnekin!"

Aida kiersi kätensä tiukasti Elin ympärille ja nauroi miehen olkaa vasten huoneen kieppuessa. Sydän lepatti edelleen villisti, ja olo tuntui melkein hengästyneeltä. Hän oli tiennyt, että Eli olisi onnellinen hänen puolestaan - mies oli aina. Nainen suukotti miehen poskea kiitollisena, ja tunsi sitten syyllisyyden piston. Hän oli tullut pitämään seuraa potilaalle, ei kiihdyttämään tätä.
”Kyllä! Heti, kun voit paremmin”, hän vakuutti.
”Ehkä sinun olisi parempi käydä vielä lepäämään. Voimme juhlia istuen.”

"Minä voin jo paremmin!" Eli vakuutti, vaikka tunsikin todellisuudessa olonsa hieman hengästyneeksi. Mutta ehkä se johtui vain ilosta, joka puski keuhkoja vasten, liian suurena mahtumaan rintakehään.
Hän laski Aidan varovasti maahan ja suukotti vielä tämän poskea.
"Tiedä, vaikka sinusta tulisi vielä Anastasian kasvotkin. Sinulla on punaiset hiuksetkin", hän nauroi hellästi ja juoksutti sormensa punaisten hiusten lomitse.
"Selvä, ei Pietariin tänään. Mutta sen sijaan me voimme katsoa Anastasian. Bastilla on hirvittävä kasa piirrettyjä, kyllä senkin pitäisi löytyä."

Hän ei voinut olla hymyilemättä kaikella sillä onnella, mitä oli pidätellyt vaivalloisesti edelliset päivät. Ja nyt, kun hän sai kertoa Elille, ei sillä oikeastaan ollut väliä, milloin kukaan muu saisi tietää. Miehen absurdi ennustus elokuvan pääroolista sai hänet nauramaan ääneen ja puristamaan Elin kättä kiitollisena. Eli oli aina tukenut häntä, silloinkin, kun hänen olisi pitänyt ymmärtää jäädä.
”Se kuulostaa täydelliseltä - mutta vain sillä ehdolla, että käyt pitkäksesi”, Aida vastasi ja osoitti merkitsevästi sohvaa kohti, ennen kuin kumartui tutkimaan Bastin elokuvakokoelmaa suosikkielokuvansa toivossa.

"Minä olen jo ihan kunnossa!" Eli protestoi, mutta pudottautui teatraalisesti huokaisten pitkälleen sohvalle. Hän kierähti kyljelleen ja litisti itsensä selkänojaa vasten, katsellen Aidan selkää tämän tutkiessa elokuvien rivistöjä.
"Olen melko varma, että hänellä on sekin. Piirretyt ovat siinä... niin."
Eli hihkaisi voitonriemuisesti kun oikea elokuva löytyi ja neuvoi Aidaa, kuinka se asetettiin soittimeen varmasti oikein.
Sitten hän kohotti toista käsivarttaan.
"Tuletko viereen..?"

DVD lähti pyörimään, ja vaikka Aida oli katsonut elokuvaa sen julkaisusta saakka, hän tunsi edelleen saman, innokkaan nipistyksen vatsanpohjassaan. Tosirakkaus kesti ikuisesti - niinhän sitä sanottiin.
Miehen pyyntö sai hänet vilkaisemaan olkansa yli hymyillen ja epäröimään. Asetelma muistutti vahvasti sitä, jossa hän nukahti miehen syliin elokuvan laulaessa sateessa taustalla, ja heräsi aamulla 29 huolestunutta soittoa puhelimessaan. Simon ei ollut koskaan ollut niin vihainen.
Eikä mies varmaan haluaisi hänen viettävän aivan näin paljon aikaa Elin sylissä - ehkei Edithkään.
Mutta he eivät tehneet mitään luvatonta. Mikä muka oli niin väärin heidän ystävyydessään?
Aida istui miehen viereen ja kiepahti kyljelleen, selkä Elin rintaa vasten.
”Toivottavasti pääset pian takaisin töihin. Ikävöin sinua”, hän vetosi ja puraisi alahuultaan, kun soittorasia ja epäinhimillisen julman menetyksen kohdannut leskikeisarinna aloitti tarinan.

Eli kietoi kätensä Aidan ympärille ja veti tämän lähelleen. Sohva oli juuri sopiva heille.
"Minäkin toivon samaa. Kotona oleminen on kammottavan ikävystyttävää", hän nauroi kehräten, mutta vaikeni, kun tarina alkoi.
Hän oli nähnyt elokuvan monesti, siitä lähtien, kun Aida oli kertonut sen olevan suosikkinsa.
Eli hapuili Aidan käden omaansa ja kietoi heidän sormensa lomittain.
Tuntui melkein siltä, kuin he olisivat palanneet takaisin pieneen asuntoonsa Manhattanilla, ennen kuin kumpikaan oli saanut uraansa alkamaan.
Ajatella, kuinka pitkälle Aida oli jo päässyt. Hänen Aidansa.
Eli katseli elokuvaa hiljaa, tai pikemminkin seurasi Aidan reaktioita siihen. Kunnes Once Upon A December alkoi soida. Siinä vaiheessa hän ei enää malttanut maata aloillaan vaan nousi, veti naisen mukanaan kapeaan tilaan sohvan takana ja kumarsi hymyillen ennen kuin veti tämän mukanaan tanssiin. Hyllyjä kiertävät valot yhdistettynä television himmeään hohteeseen saivat huoneen tuntumaan lähes unenomaiselta.

Oli vaikeaa muistaa, etteivät he olleet asunnossaan Manhattanilla, pariskuntana, joiden oli täysin luonnollista punoa kätensä yhteen ja nukahtaa sylikkäin. Aida eläytyi niin rakastamaansa tarinaan, ettei ollut edes huomata painautuvansa miestä vasten ja puristavansa tämän kättä.
Elin nouseminen jaloilleen havahdutti hänet, ja ajatuksesta onnellisena nainen tarttui jo miehen käteen, ennen kuin muisti vastuullisen hoitajan roolin ja kohotti toisen kätensä etusormen varoittavasti, vetoavasti pystyyn.
”Yksi tanssi”, hän pyysi, ja sitten Eli palaisi kiltisti makuulle, eikä Bast antaisi hänelle porttikieltoa. Mutta mies tiesi, ettei hän voisi vastustaa ja niin Aida laski toisen kätensä miehen olkapäälle ja antautui tanssiin, joka oli sytyttänyt hänen rakkautensa lajia kohtaan, heidän pienessä, hetkellisessä, unenomaisessa valtakunnassaan.

"Yksi tanssi!" Eli lupasi naurahtaen.
Yksi tanssi ei satuttaisi ketään, ei häntä, eikä ketään muutakaan. Yksi viaton tanssi piirretyn elokuvan pyöriessä taustalla. Ystävät harrastivat sellaista, hölmöilyä.
Miksi sitten oli niin helppo unohtaa ympäröivä maailma?
Aidan hiusten punainen väri näytti vain korostuvan hämärässä valossa. Oli helppo kuvitella nainen keskelle elokuvan massiivisia lavasteita (vai tietokoneellako ne nykyään tehtäisiin?), kullan hohtaessa ympärillä.
Aidan ääni tulisi olemaan uskomaton.
Kun kappale loppui, Eli veti Aidan lähelleen. Hän kumartui lähemmäs, pyyhkäisi punaisia suortuvia syrjään.
Sillä hetkellä maailma päätti, että sen oli aika muistuttaa olemassaolostaan.
"Eli?"
Eli hätkähti ja kääntyi katsomaan olohuoneen ovea. Edith seisoi ovensuussa, siro, ballerinamainen nainen, jonka sydänkasvoja kehystivät paksut, tummat laineet. Hän ei ollut riisunut roosanväristä takkiaan, vaan oli ilmeisesti astellut suoraan eteisen läpi. Tummanruskeat silmät olivat laajentuneet järkytyksestä, käsi puristi olkalaukun kahvaa.

Vaikka tilaa oli niukasti, Aidasta tuntui kuin hän olisi kieppunut mahtavassa, menneisyyden haamuja heijastavassa tanssiaissalissa. Musiikki tuntui poistavan huoneesta painovoiman, kun hän kieppui Elin käsivarsilla ja sulki silmänsä eläytyen tarinaan.
Dimitrin huuto palautti Anastasian todellisuuteen, mutta Aida tunsi olevansa edelleen unessa tanssin loppuessa, sillä kun hän avasi silmänsä, Eli oli siinä. Kuten niin monta kertaa aikaisemminkin. Mies työnsi hänen hiuksiaan taakse, veti häntä lähemmäs, kumartui lähemmäs ja sai hänen vatsanpohjansa nipistämään kaipaavasta odotuksesta, kuten niin monta kertaa aikaisemminkin.
Miehen hätkähdys sai hänetkin hyppäämään, palaamaan yhdellä rysäyksellä takaisin Elin ja Bastin olohuoneeseen.
”Edith”, Aida hymyili painaen käden sydämelleen ja tuuppasi Elin olkapäätä.
”Sinun pitäisi levätä”, hän vetosi miehelle ja kääntyi sitten naista kohti tuntien kylmän muljahduksen nähdessään järkytyksen tämän kasvoilla. Hän oli aikeissa tarjota naiselle unohdettua thairuokaa, mutta sanat hiipuivat.

Kesti hetken, ennen kuin Eli muisti, missä hän oli. Niin kävi usein Aidan kanssa, ympäristö menetti merkityksensä.
Vasta naisen töytäisy hänen olkapäällään havahdutti hänet, sai astumaan hölmistyneen askeleen taaksepäin.
"Eddie? Mitä sinä täällä?" hän kysyi hämmentyneenä ja juoksutti sormiaan hiustensa lomitse.
Edith ei vastannut mitään, katsoi heitä vain hiljaa. Toisessa kädessään naisella oli kestokassi, todennäköisesti terveellistä ruokaa. Appelsiineja.
Eli havahtui typertyneisyyden tilastaan, harppoi lattian poikki pitkin, lennokkain askelin (joissa kuitenkin oli jotain merkillisen kulmikasta) ja veti naisystävänsä halaukseen.

Eli palasi naisystävänsä luo, ja Aida kiepahti takaisin television puoleen sydän lepattaen. Hän halusi antaa pariskunnalle hetken yksityisyyttä.
Tai ehkä olla näkemättä, mikä halausta seurasi.
Nainen sukaisi ahdistuneena hiuksiaan, yrittäen ymmärtää miten ajautui aina Elin kanssa samaan pisteeseen - siinä ei ollut mitään väärää, eihän? Mutta jostain syystä Simon muuttui synkäksi ja onnettomaksi, ja Edith näytti perinpohjin järkyttyneeltä. Aida puraisi onnettomana alahuultaan, poimi kaukosäätimen käteensä ja sammutti television.
Hänen oli varmastikin aika lähteä. Elillä oli nyt Edith pitämässä seuraa, ja nainen huolehtisi miehestä niin paljon paremmin kuin hän oli koskaan tehnyt. Ei antaisi potilaan rasittaa itseään tai toisi tullessaan cocacolaa ja suklaata, vaan appelsiineja.
Nainen kumartui poimimaan olkalaukkunsa sohvan viereltä ja katsahti pariskuntaa epätietoisena.

Tietenkin Edithillä oli vara-avain.
Bastin mukaan siksi, että mikäli hän, tai vielä suuremmalla todennäköisyydellä Eli, sattuisi unohtamaan avaimen, se olisi helppo käydä hakemassa Edithin luota. Edithin, joka oli ollut heidän yhteinen ystävänsä ennen, kuin oli alkanut seurustella Elin kanssa.
Todellisuudessa syy oli pikemminkin se, että jonkun hentoisen turvaverkon jäsenistä oli päästävä sisään, mikäli Eli lakkaisi vastaamasta puhelimeen.
Ajatus oli niin kammottavan synkkä, ettei sitä tahtonut ajatella.
Eli painoi Edithin rintakehäänsä vasten, mutta nainen ei vastannut halaukseen, vaan vetäytyi kauemmas, jättäen Elin seisomaan hämmentyneenä paikoilleen.
"Anteeksi, en halunnut häiritä elokuvailtaanne", nainen totesi hiljaa, ja yritti selvästi kamppailla pitääkseen äänensä tasaisena. Hän käänsi katseensa Aidaan, tuntui puhuvan suoraan tälle.
"Ajattelin tuoda ruokaa. Mutta ei sitä selvästikään tarvita."

Aida tunsi huonon omantunnon piston. Mitä hän oli ajatellut?
Nainen pakotti itsensä hymyilemään, heittämään laukun olalleen ja astumaan lähemmäs.
”Totta kai tarvitaan”, hän vetosi niin lämpimästi kuin järkytykseltään pystyi, ”luoja tietää, ettei Eli toivu koskaan minun ruoanlaittotaidoillani.” Eihän hän saanut kokata Simonin lapsillekaan.
”Et häiritse mitään. Kävin vain kertomassa Elille hyviä uutisia, ja nyt minun pitäisikin jo palata kotiin. Tulit juuri sopivasti.”
Ehkä olisi ollut parempi, jos nainen olisi tullut kymmenen minuuttia aikaisemmin.

Eli tunsi olonsa täysin typertyneeksi katseensa siirtyessä Edithistä Aidaan.
He eivät olleet tehneet mitään väärää. Mutta heidän tanssinsa oli täytynyt näyttää... Kauanko Edith oli mahtanut seistä ovensuussa?
Mies vilkaisi Aidaa, mutta liikahti sitten lähemmäs naisystäväänsä, kietoi toisen käsivartensa kapeiden hartioiden ympärille ja veti naisen olohuoneen puolelle, painaen suukon tämän hiuksille.
"Hei, olen iloinen, että tulit", hän vakuutti ja hymyili. He eivät olleet puhuneet riidan jälkeen lainkaan, Edith ei ollut vastannut soittoihin. Tai ehkä hän ei ollut edes yrittänyt soittaa. Eli ei ollut varma.
Hän käänsi katseensa Aidaan, vihreähippuisissa silmissä häivähti ahdistusta, mutta hän pakotti itsensä sanomaan:
"Selviätkö kotiin?"

Hän näki silmäkulmastaan, miten Eli tarjosi Edithille naisystävälle kuuluvan paikan kainalostaan ja toivotti naisen tervetulleeksi, niin kuin miehen oli tarkoituskin. Aida tunsi olevansa tunkeilija, ylittäneensä oman tervetulonsa sillä sekunnilla, kun Edith oli tehnyt läsnäolonsa tiettäväksi. Ahdistus ajoi häntä toimimaan nopeammin.
”Kyllä, totta kai”, hän sanoi voimatta katsoa Eliä silmiin, vaan hymyili seinälle, ”toivu pian! Sarah ja Wendy ikävöivät sinua jo stage doorilla.”
Sitten Aida pyrähti eteiseen, pujotti nilkkurit jalkaansa, sieppasi takkinsa naulasta pukematta sitä päälleen ja pujahti ulos ovesta. Hän pakeni alas portaita sellaista vauhtia, että liukastui ja joutui takertumaan kaiteeseen ollakseen kaatumatta. Sydän hurjasti hakaten hän suoristautui, poimi laukkunsa portaikosta ja käveli ulos.
Eli oli nyt sen ihmisen kanssa, jolle Bastin olisi pitänyt soittaa alunperinkin. Ja hän menisi kotiin Simonin luo, minne hän kuului. Se oli yksinkertaista. Miksi häntä siis itketti näin?

_________________
"Oh come on. Be brilliant."



Takaisin alkuun Siirry alas
Linjoilla
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 106
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   La Loka 21, 2017 1:29 pm

Lauantai 14.10.2017, alkuilta, ensimmäisen ja toisen näytöksen välissä



"Oho, anteeksi, anteeksi!"
Eli puikkelehti pitkin backstagen pukuhuonekäytävää. Esityksen alkuun ei ollut enää aikaa turhan pitkään, ja hän oli jo vetänyt ylleen Mariuksen rooliasun, tumman takin helmat lepattivat hänen takanaan kiireisten askeleiden tahtiin.
"Anteeksi!"
Eli väisti ketterästi seinustalle ja liukui näyttävästi pysähdyksiin Aidan jaetun pukuhuoneen oven taakse. Hän naputti kiireisen rytmin ovea vasten - nainen kyllä tunnistaisi hänet siitä - ja painoi nyrkin suutaan vasten odotellessaan oven aukeamista. Sen verran järkeä hänelläkin oli päässään, ettei hän noin vain pamahtanut sisälle.
He eivät olleet puhuneet siitä, mitä viikko takaperin oli tapahtunut. Eli oli rikkonut tämän radiohiljaisuuden lähettämälle Aidalle linkin hölmöön videoon, jossa Benedict Cumberbatchia verrattiin saukkoihin, joten ehkä kaikki oli hyvin? Eikö?
Miehen jalka naputti levottomasti lattiaa vasten.

Aida tempaisi oven auki hengästyneenä, arvellen olevansa jälleen kerran myöhässä aikataulusta muiden jo kadottua huoneesta. Hän oli pukeutumassa ensimmäiseen rooliasuunsa, nokea jo sotkettuna poskilleen ja repaleinen hame kiinnitettynä vyöllä lantiolleen, mutta paita vasta käsissään. Modernit rintaliivit eivät täysin istuneet musikaalin historialliseen henkeen, mutta kukapa niitä näkisi.
”Oh”, hän suli helpottuneeseen hymyyn nähdessään Elin ja väisti ovelta päästääkseen miehen sisään, ”pelkäsin jo saavani jälleen yhden tiukan luennon kellosta.”
Nainen veti paidan päänsä yli, sulloi sen hameen reunan alle ja pöyhi harjalla punaisia hiuksiaan sopimaan paremmin kurjan köyhälistön elämään osana ensembleä näyteltäviin kohtauksiin.
”Mitä kuuluu?” hän kysyi hyväntuulisesti ja katsahti miestä olkansa yli silmät hymyyn siristyen. Mitä sitten, jos he eivät olleet varsinaisesti puhuneet viikkoon - sen jälkeen, kun Eli oli melkein suudellut häntä ja Edith oli yllättänyt heidät ja näyttänyt niin perinpohjin järkyttyneeltä, että Aida tunsi olonsa edelleen huonovointiseksi ajatellessaan naisen ilmettä?

"Aida! ... Hei."
Eli pujahti sisään pukuhuoneeseen ja tanssahteli sohvan vierelle. Hän juoksutti sormet läpi hiuksistaan (onneksi luonnollinen kihara sopi täydellisesti Mariukselle) ja vilkaisi vaivihkaa Aidan vielä paidatonta yläosaa.
Hän perääntyi taaksepäin ja pudottautui sohvalle istumaan, vain vaivoin välttäen rusentamasta alleen käsilaukkua, joka sille oli huolimattomasti heitetty.
"Ei, minä se vain. Anteeksi, piti kysyä jo aikaisemmin, mutta ennen esitystä oli niin kiire, ja sen jälkeen piti hoitaa pari juttua, joten..."
Eli sysäsi käsilaukun varovasti syrjään ja nojautui selkänojaa vasten. Hän nykäisi kaulansa ympärille kiedottua huivia ja naputti kenkänsä kannalla rytmiä lattiaan.
"Hyvää, hyvää vain. Ääni on palannut, vaikka senhän sinä jo tiesitkin. Niin."
Mies hymyili lähes hämmentyneesti Aidan selälle.
"Mitä teet tänään esityksen jälkeen?"

Nainen seurasi ystäväänsä vaivihkaa pukeutumispöydän yllä olevasta peilistä, kun korjasi meikkiään alun kohtauksiin paremmin sopivaksi ja nappasi selkänojalta huivin, jonka käärisi päänsä ympärille.
”Täällä ei ole samanlaista ilman sinua”, hän vakuutti hymyillen peilin kautta ja hypähti istumaan pöytänsä laidalle, resuisiin saappaisiin tuupatut jalat keinuen.
”Minun varmaan pitäisi kiiruhtaa kotiin - mutta tytöt puhuivat lasillisesta - vai oliko sinulla jotain mielessäsi?” Aida kysyi silmät kissamaisesti siristyen eikä voinut mitään kaipauksen vihlaukselle. Hän ei voinut sille mitään, että ikävöi Eliä aina tuskaisasti kuin miehen poissaolo olisi ollut fyysinen kipu hänen kehossaan - oli se kuinka väärin tahansa.
Mutta miksi heidän ystävyytensä oli väärin?

Eli virnisti ja nyhersi huivinsa kulmaa tavalla, joka olisi saanut puvustajat kirskuttamaan kiukkuisesti hampaitaan. Oli mukava kuulla se Aidan sanomana.
"Mmm, olisin varmasti alkanut hyppiä seinille, jos olisi pitänyt pysyä kotona vielä toinen kokonainen viikko."
Eikä vähiten siksi, että kotona oli liikaa aikaa ajatella asioita.
Kotiin kiiruhtamisen mainitseminen sai Elin jalan rytmin hetkeksi pysähtymään ja sitten jatkumaan, entistä levottomampana.
"Me emme ole vielä ehtineet juhlistaa sinun äänirooliasi. Ja kun huomenna on kuitenkin vapaata, niin ajattelin, että ehkä tänään? Jos sinulle sopii?"

Ajatus sai lämpimän onnen läikähtelemään hänen sisällään ja nosti valoisan hymyn naisen huulille.
”Totta kai sopii!” hän vastasi nauraen ja muistutti itseään, että tänään laittaisi viestiä Simonille ja kertoisi jäävänsä ulos ystäviensä kanssa. Silloin miehellä ei voisi olla syytä huolestua tai suuttua.
Hän vilkaisi huoneen seinällä nakuttavaa kelloa varmistaakseen, että heillä oli vielä aikaa.
”Olet aivan liian kultainen. Oliko sinulla jotain erityistä mielessäsi?”
Ehkä hänen olisi pitänyt kysyä, eikö miehen pitänyt kiiruhtaa kotiin Edithin luo. Mutta hän ei kysynyt.

Aidan hymyllä oli maaginen vaikutus, se sai myös Elin suupielet nykimään väkisin ylös, siihen hölmöön, poikamaiseen virnistykseen, joka oli täydellinen promokuvissa.
"Hienoa! Mahtavaa!"
Mies läimäytti kämmenensä vastakkain ja kiskaisi itsensä pystyyn sohvalta. Sen tarkemmin asiaa harkitsematta hän harppasi Aidan luo ja hipaisi ajatuksissaan tämän pörröön kammattuja hiuksia. Hän joutuisi jälleen tänä iltana todistamaan, kuinka Éponine kuolisi hänen käsivarsilleen, ja pöydät ja tuolit jäisivät tyhjiksi.
Eli ajatteli pientä pakettia, joka odotti tavaroiden joukossa pukuhuoneessa, ja pudisti nopeasti päätään.
"Olisin halunnut viedä sinut Pietariin, mutta se ei oikein onnistu yhdessä illassa. Mutta Victorian Bath Housessa sattuu olemaan tänään erikoisilta, joten jos jaksat tanssia vielä esityksen jälkeen, niin..."

Aida nauroi ja kohotti pisamaiset kasvonsa lähemmäs tullutta miestä kohti.
”Pietariin?” hän toisti epäuskoisena ja painoi käden suulleen kätkeäkseen ihastuneen naurun. Hän laski kätensä miehen käsivarrelle.
”Arvostan ajatusta, joka tapauksessa - ja tanssiminenhan kuulostaa aivan ihanalta!”
Aida hypähti jaloilleen ja kiersi käsivartensa miehen ympärille, vain hetkeksi.
”Olet vastustamattoman ihana”, hän sanoi, hyppäsi suikkaamaan täysin viattoman suukon miehen poskelle ja pyrähti sitten ovea kohti.
”Valmiina valloittamaan muutama sata sydäntä lisää?”

"Niin. Peterhofin palatsi sijaitsee siellä, olisin halunnut... Mutta ei sen niin väliä, tähän aikaan vuodesta sää on joka tapauksessa inhottava, katsoin googlesta. Ja joulukuussahan sinne pitäisi sitä paitsi matkustaa, niin että..."
Eli katkaisi lauseensa, virnisti ja kohautti toista hartiaansa.
"Täytyy siis tyytyä johonkin vähän vähemmän hohdokkaaseen."
Mies ei voinut vastustaa kiusausta kietaista käsivartensa Aidan vyötärölle ja rutistaa tämän hetkeksi lähelleen. Suukko tuntui jättävän poskelle lämpimän hehkun, joka oli pakko hipaista sormenpäillä talteen heti, kun he erkanivat toisistaan.
Ystäviä.
Ja kuten ystävä vain saattoi, Eli virnisti ja vastasi Aidan kysymykseen:
"Tietty. Vaikka tässä maailmassa onkin vain yksi sydän, joka on todella valloittamisen arvoinen."

Eli sai perhoset lepattamaan hänen vatsanpohjassaan, ja Aidan oli muistutettava itseään, että mies puhui Edithistä - tietenkin. Ja ellei, miehen pitäisi. Hän soi miehelle viekkaan, silmät nauruun siristävän hymyn, ennen kuin kiepautti huivin päähänsä ja kiiruhti repalaiset hameenhelmat liehuen ja sydän lepattaen alas takatilojen kapeita portaita kohti lavaa, ennen kuin saisi jälleen nuhtelut myöhästelystä.
Eikä hän tiennyt, kuinka saada itsensä vakavoitumaan katsoessaan Eliä massivisten, kivisten pylväiden varjon pimeydessä - jo miehen katseen kohtaaminen sai naurun kuplimaan hänen vatsassaan, siitä huolimatta, että Cosette ja Jean Valjean säestivät melankolista melodiaa täyden salin edessä vain muutaman metrin päässä.
Sama melankolia kuitenkin valtasi hänetkin, kun hän seurasi aidan rautaisten kalterien takaa, kuinka Marius julisti rakkauttaan Cosetelle, jonka tummat, suklaanruskeat kiharat toivat hänen mieleensä Edithin.
Vapaapäivän alla Époninen ei tarvinnut pidätellä itseään antaessaan sydänsurunsa purkautua ulos. Hänen tarvitsi muistaa vain järkytys Edithin kasvoilla tunteakseen repivän tuskan täyttävän itsensä ja purkautuvan ulos voimalla, joka täytti pimeän teatterisalin - ajatus toivoon takertumisesta oli sietämätön, kun heidän elämänsä sulautuivat roolihahmoihin.”Pois se meistä!” Aida vastasi, pyyhkäisi villit, punaiset hiukset toisen olkansa yli, ennen kuin astui lokakuun kylmänkosteaan yöhön. Lauantai-iltaisin show oli niin kiireinen, että teatterin hiljaiselle pikkukadulle avautuvan takaoven vierelle oli asetettu metalliset kaiteet takaamaan näyttelijöille vapaa pääsy kotiin.
Mutta eihän heillä niin kiire olisi ollut, etteivätkö he olisi voineet kirjoittaa nimiään ojennettuihin ohjelmiin ja kiittää kohteliaisuuksista. Aida tunsi naurun kuplivan vatsassaan asettuessaan valokuviin kärsivällisesti näyttelijöitä kylmässä odottavien fanien kanssa ja halatessaan aidan yli kurkottavia.
Wendy ja Sarahkin olivat paikalla ystäväpiirinsä kanssa, ja Aida tunsi huolen piston ajatellessaan show’n lippujen hintaa, jopa silloin, kun seisoi melkein kolmetuntisen show’n ajan takaseinustalla.
”Milloin julkaisette duettonne?” Wendy vetosi nojautuen aidan yli.
”Saammeko yhteiskuvan kanssanne?” Sarah lisäsi ottaen puhelimensa esiin.

Kerta toisensa jälkeen Eli jaksoi hämmästyä siitä, kuinka ihmiset jaksoivat jonottaa kujalla vain saadakseen vaihtaa muutaman sanan esiintyjien kanssa. Toiset palasivat yhä uudelleen ja uudelleen, ja vaikuttivat niin uskomattoman ilahtuneilta siitä, että heidät muisti.
Hän yritti parhaansa mukaan jakaa huomiotaan kaikille, niin ettei kenenkään olisi tarvinnut odottaa turhaan.
"Voi jestas, miten te olette taas täällä?"
"Tulit mistä saakka? Sehän on ihan hirvittävän pitkä matka!"
"Vieläkö koira ulvoo Empty Chairsin tahtiin?"
"Täällä on ihan kammottavan kylmä ilma, ette kai te ole palelluttaneet itseänne odotellessa? Huh!"
Vaikka Eli ei ollut koskaan lähtenyt alalle kuuluisuuden vuoksi, tuntui uskomattomalta nähdä kaikki ne innostuneet kasvot.
"Oh, Sarah, Wendy, heei!" hän tervehti tunnistaessaan kaksikon muiden joukosta. Hän naurahti ja tarttui Aidan käteen, vetäen tämän lähemmäs.
"Yhteiskuva, prinsessa."

Ehkä hänen olisi pitänyt huolestua siitä, että he näyttivät ainakin faniensa mukaan pariskunnalta aina kuvissaan - ja Aida arveli, ettei tämä päivä olisi lainkaan erilainen. He kiersivät aidan ympäri ja asettuivat leveästi hymyilevien seuraajiensa sekaan, kädet edelleen yhteen liitettyinä, kuin huomaamatta.
”Hyvä on, hyvä on! Ensi viikolla viimeistään”, Aida lupasi seuraavalle vlogille deadlinen nostaen kätensä antautumisen merkiksi ja halasi innokkaimpia seuraajia vielä viimeisen kerran, ennen kuin heilautti kättään hyvästiksi ja lähti kohti Piccadilly Circuksen metroasemaa. Puhelin makasi käsilaukun pohjalla autuaasti unohtuneena.

Eli kietaisi kätensä Aidan hartioille heidän suunnatessaan kohti Piccadillya ja veti naisen kiinni kylkeensä. Eleessä ei ollut mitään väärää, hän halusi yksinkertaisesti suojata tätä lokakuiselta viimalta, joka yritti löytää tiensä sisään takin alle.
"He ovat aivan uskomattomia", hän huomautti päätään pudistellen.
"Kunhan eivät vilustuta itseään tässä kelissä."
Hän katsahti Aidan profiilia ja hymyili.
"Anastasian ääni. Vau."

Aida ei voinut olla säteilemättä muistaessaan asian itsekin ja kiersi käsivartensa tottuneesti miehen vyötärölle heidän kävellessään alas Shaftesbury Avenueta.
”Se on kieltämättä aika… En oikein voi sisäistää sitä itsekään. Olen rakastanut sitä tarinaa koko elämäni”, hän huokasi nojaten päänsä hetkeksi vasten miestä, ennen kuin vetäytyi kauemmas heidän laskeutuessaan metroon ja hakeutuessaan Central Linen punasävytteiselle pysäkille, joka veisi heidät lähemmäs Bath Housea.
Ehkä hänen pitäisi muistuttaa itseäänkin asiasta.
”Mitä Edithille kuuluu?”

Eli nauroi ja liikahti, kuin olisi halunnut kumartua painamaan suukon Aidan hiusten joukkoon, mutta tuli viime hetkellä toisiin ajatuksiin.
"Minä en osaisi kuvitella siihen ketään sopivampaa", hän vakuutti. Jos häneltä kysyttiin, Aida olisi ollut täydellinen valinta itse rooliin, ei vain ääneksi. Mutta jo se oli aivan uskomattoman hieno tilaisuus.
Edithin nimen mainitseminen sai miehen räpäyttämään hämmentyneesti silmiään. Aivan kuin hän ei olisi heti osannut yhdistää, kenestä oikein puhuttiin.
"Oh, Edith on..."
Hän sai hetken lisäaikaa vastaukselleen, kun metrojuna liukui pysähdyksiin laiturin vierelle. Pujottaen sormensa Aidan sormien lomaan - jotta he eivät joutuisi eroon toisistaan - hän veti tämän mukanaan lähimpään vaunuun.
"Eddie voi varmasti ihan hyvin", mies jatkoi ottaessaan toisella kädellään tukea pylväästä, toinen käsi suojelevasti Aidan ympärille kietoutuen.

Hän oli aikeissa nojata päänsä tottuneesti miestä vasten metron nytkähtäessä liikkeelle teatterista purkautuneista matkalaisista vielä melkein ruuhkaisana.
Mutta mies sai hänet kohottamaan hämmentyneen katseen Elin kasvoihin.
”Varmasti ihan hyvin? Etkö tiedä?” hän kysyi tuntien kylmän levottomuuden kasvavan sisällään.

Eli katsoi vuorostaan Aidaa, yhtä hämmentynyt ilme kasvoillaan.
"Mitä? Ei, ei, totta kai minä tiedän, miten Edithillä menee."
Vastahan he olivat puhuneet. Sen jälkeen, kun olivat ensin riidelleet, Edithin saavuttua yllättäen heidän asunnolleen.
"Hyvää. Hänelle kuuluu oikein hyvää."

Aida katsoi miestä hetken sydän levottomasti lepattaen kuin yrittäen päättää uskoako vai ei, mutta painoi sitten päänsä vasten miehen rintaa ja kiersi käsivartensa kevyesti ystävänsä vyötärölle metron jyristessä eteenpäin.
”Mikä sai sinut ajattelemaan Bath Housea?” hän kysyi tuntien kuplivan innostuksen palaavan ajatellessaan mahdollisuutta päästä tanssimaan ja purkamaan esityksestä jäänyttä energiaa.

Eli ei ollut varma, olisiko hänen pitänyt tuntea syyllisyyttä siitä, kuinka jännitys tuntui katoavan hartioilta heti kun he lakkasivat puhumasta Edithistä.
Hänhän välitti naisesta aivan valtavasti. Tämä oli auttanut hänet synkkien aikojen läpi. Oli kammottavan epäreilua tuntea näin.
Ja silti hän unohti Edithin samalla hetkellä, kun näki Aidan innosta hehkuvat kasvot.
"En voinut viedä sinua Pietariin niin kuin halusin", hän aloitti virnistäen.
"Ja Bath Housessa sattuu tänään olemaan venäläinen ilta. Tavallisestihan se on kai enemmän ihan vain ravintola, mutta nyt sinne on järjestetty jopa tanssilattia."
Metro nytkähti uudelleen liikkeelle pysähdyttyään hetkeksi asemalla, ja Eli paransi otettaan Aidan ympärillä, jottei tämä olisi kaatunut.
"Ja ei se nyt mikään palatsi ole, mutta muistutti minua vähän siitä, miltä Anastasian perheen koti elokuvassa näytti. Kunhan käyttää vähän mielikuvitusta."
Hän virnisti poikamaisesti.

Metron tasainen jyskytys keinutti häntä Elin kainalossa, ja Aida kiersi kätensä tiukemmin miehen ympärille.
”Olet aivan liian huomaavainen”, hän vastasi haudaten kasvonsa lohdullisen tutulta tuoksuvaan takkiin.
”Kiitos ei tunnu tarpeeksi isolta sanalta.”
Aida nosti kasvonsa hymyillen, kurottui varpailleen ballerinoissa, jotka alkoivat kenties käydä sopimattomiksi säähän nähden, ja painoi suukon miehen poskelle.
”Olen hirvittävän onnellinen, että palasit töihin.”

Eli nauroi ja pudisteli päätään.
"Ei sitä joka päivä tule valituksi ääninäyttelijäksi lempielokuvansa live action -versioon, vai mitä? Kyllähän sitä pitää juhlistaa kunnolla. Lupaan, että vien sinut vielä katsomaan sitä oikeaa palatsia."
Hänenkin puhelimensa oli unohtunut äänettömälle laukun pohjalle. Jo kolme vastaamatonta puhelua oli ehtinyt kertyä siinä ajassa, joka oli kulunut teatterilta metroasemalle kävelyyn.
Hän olisi halunnut vetää Aidan kunnon suudelmaan. Sen sijaan hän virnisti.
"Minustakin on mahtavaa olla taas töissä. En osaisi vain olla kotona."

Aida olisi halunnut jättää kätensä miehen poskelle, juoksuttaa sormensa läpi pehmeistä, vaaleanruskeista kiharista, mutta veti sen takaisin ja kiersi oman vyötärönsä ympärille. Hän tunsi autuaan, häikäistyneen ylpeyden nostavan päätään aina asian tullessa puheeksi: ehkä jos hän toistaisi sitä tarpeeksi itselleen, se lakkaisi tuntumasta unelta.
”Ymmärrän hyvin”, nainen vastasi nauraa kehräten - hän tunsi seinien kaatuvan päälleen jo parin päivän jälkeen.
”Tämä taitaa olla pysäkkimme”, hän havahtui yhtäkkiä tutun nimen näkyessä avoimien ovien takana ja nykäisi Elin mukanaan ulos juuri, ennen kuin metron ovet suhahtivat uudelleen kiinni.
”Näytä tietä, prinssini”, Aida viittasi hymyillen.

Eli rakasti Aidan kehräävää naurua.
"Aida, meidän täytyy todellakin lakata tekemästä näin", hän huomautti, kun he ehtivät hypähtää juuri ja juuri ulos laiturille, ennen kuin äänimerkki ilmoitti ovien sulkeutuvan heidän takanaan.
"Tahtonne on lakini, oi suuriruhtinatar", hän vakuutti ja pysähtyi hetkeksi, jotta saattoi napata Aidan käden omaansa ja painaa kevyen suudelman kämmenselälle.
"Kaupunki on teille vieras, mutta vakuutan, etten anna teidän eksyä."
Käsi kevyesti naisen harteiden ympärille kiedottuna hän lähti johdattamaan tätä pitkin Old Broad Streetiä, ohi Lord Aberconwayn ja kenkäkauppojen.
"Kai järjestät minut elokuvan ensi-iltaan?"

Aida kehräsi hymyillen, kun sai suudelman kämmenselälleen ja kiersi kätensä vaistomaisesti Elin vyötärölle miehen johdattaessa heitä kohti Bath Housea - tai kiertäessä eksyneenä ympyrää, sillä ei ollut suurta merkitystä. Yön kirpeys ja eteenpäin kiitävä kello eivät merkinneet paljoa, kun määränpää oli niin mieluisa.
”Totta kai järjestän - vaikka en pääsisi sinne itse”, hän lupasi hyväntuulisesti. Pelkkä ääninäyttelijä tuskin olisi kovin korkealla kutsulistalla, mutta ei sillä ollut merkitystä. Hän näkisi elokuvan vähintään silloin, kun se avautuisi teatterissa.
”Ensimmäinen tapaaminen on tiistaina. Olen aivan naurettavan hermostunut. Tämä on erinomainen harhautus, kiitos siitä.”

Eli kurtisti kulmiaan.
"Eihän se käy! Minä voin aina salakuljettaa sinut paikalle takin sisällä, olet niin pikkuinen, ettei kukaan huomaa mitään."
Hän veti Aidaa hellästi lähemmäs kylkeään kuin todistaakseen sanansa. Old Broad Streetista erkani kapea kuja, joka johti laatikkomaisen talon alitse kolmen kerrostalon muodostamaan laaksoon. Väkeä oli liikkeellä enemmän kuin tavallisesti, kenties erikoisillan ansiosta.
"Tiistaina? Tahdotko, että tulen mukaan? Henkiseksi tueksi. Tai voisin ainakin saattaa sinut."
Mies vilkaisi Aidaa hymyillen.
"Vaikka tiedän, ettei sinun tarvitse hermoilla. Tulet olemaan mahtava!"

Aida tuuppasi miehen kylkeä hyväntahtoisesti.
”Olet aivan liian kultainen. Mitä minun on tarkoitus tehdä, jos heittäydyt näin vastustamattomaksi?” hän kysyi silmät siristyen, muka toruen ja pudisti sitten lempeästi päätään.
”Ehkä minä selviän. Sinun ei pidä rehkiä liikaa heti töihin päästyäsi.”
Hän kiitti ovimiestä hymyllä, ennen kuin pujottautui sisään eleganttiin, kieltämättä Anastasian maailmaan sopivaan Victorian Bath Houseen.
”Tämähän on häikäisevä. Miksen ole käynyt täällä aikaisemmin?”

Pieni osa Elista olisi halunnut ehdottaa: voisit lähteä mukaani. Hän kuitenkin tyytyi vain hymyilemään ja pudistamaan päätään.
"Minä olen elämäni kunnossa! Ja pidän silti puhelimeni äänellisellä tiistaina. Jos tarvitset ystävää, olen yhden puhelinsoiton päässä."
Jonakin toisena iltana paikka olisi saattanut olla lähes liian hieno, vaikka se ei kuulunutkaan pukukoodein lukittuihin paikkoihin. Runsaat kuviot, kristalliset kruunut ja voimakkaat värit loivat vaikutelman siitä, että astuessaan ovista he olivat tulleet samalla harpanneeksi toiseen maailmaan.
Jos seinillä olisi ollut maalauksia, ne olisi melkein voinut kuvitella heräämään eloon.
"Eikö olekin? Ja ehkä siksi, että paikalla on outo nimi baariksi, ja se sijaitsee kummallisesti kerrostalojen takapihalla..."
Eli pysähtyi ja ojensi käsiään auttaakseen takin Aidan päältä.
"Minäkään en olisi tiennyt, mutta Bastilla oli täällä kerran illanvietto ystäviensä kanssa."
Ja koska Bast ei ollut halunnut jättää Elia yksin kotiin, oli tämä lähtenyt mukaan kuin kaupanpäällisenä.

Hän katsahti Eliä yllättyneenä olkansa yli.
”Bast taitaa viettää varsin jännittävää salaista elämää”, Aida nauroi ja soi miehelle kiitollisen hymyn pujottautuessaan ulos takistaan. Tummansininen mekko jätti yläselän avoimeksi, ja valoissa kimalteleva, hento ketju laskeutui niskalta pitkälle lapaluiden väliin.
”Miten sait viikkosi kulumaan?” hän kysyi katsahtaen miestä kuin vaivihkaa tutkivasti silmäkulmastaan. Eli ainakin vaikutti täysin omalta itseltään.

"Kyllä vain. Arvon edelleen herrasmiesvarkaan ja yksityisetsivän välimaastossa. Hän on vain niin nopea liikkeissään, etten koskaan ehdi seurata häntä."
Hän laskosti Aidan takin käsivarrelleen ja kohotti kättään seuratakseen hopeisen ketjun muotoa sormenpäillään. Naisen kysymys sai hänet havahtumaan ja kääntymään narikkatiskin puoleen. Hän ojensi molemmat takit säilytykseen ja maksoi heidän kummankin puolesta, ja kääntyi sitten hymyillen takaisin naisen puoleen.
"En todellakaan tiedä. Tiistaihin mennessä kuvittelin tulevani hitaasti hulluksi."
Kun pahin flunssa oli mennyt ohi, mutta äänen täytyi vielä antaa toipua, Eli oli hyppinyt seinille. Pari kertaa kirjaimellisesti, kunnes Bast oli rauhallisesti huomauttanut, että taulut tipahtaisivat pian seinältä.
"Bast yritti saada minut täyttämään Telegraphin ristikoita", hän nauroi ja veti Aidan kainaloonsa.

Aida nauroi vapautuneesti ja hipaisi nenällään miehen rintaa solahtaessaan kuin huomaamatta tuttuun kainaloon. Ajatus Elistä keskittymässä sanaristikoihin oli samaan aikaan hellyyttävä ja absurdi.
”Ikävöin Bastia”, hän sanoi, jottei olisi kysynyt, miksei mies ollut soittanut häntä seurakseen. Edithin ilme kummitteli häntä ja sai naisen laskemaan käsivartensa miehen ympäriltä. Hän viittasi kohti koristeellista baaritiskiä.
”Anna minä tarjoan sinulle juoman terveytesi kunniaksi”, nainen vetosi.

"Bastia?" Eli toisti yllättyneesti ja vilkaisi Aidaa silmäkulmastaan.
"No, sitten sinun täytyy vain tulla katsomaan meitä joku päivä. Ei hän koko ajan ole yliopistollakaan, joten etteköhän te toisiinne ehdi törmätä."
Hän lausui sanat kevyesti, niin kuin niihin ei olisi liittynyt muistoa siitä, mitä viimeksi Aidan vieraillessa oli tapahtunut. Niin kuin nainen tosiaan olisi ollut vain ystävä.
Hän katsahti naista, kun tämä siirsi kättään ja naurahti ehdotukselle.
"Olkoon. Vaikka sinä kyllä pilaat minun upean herrasmiesesitykseni."

”Älä huoli, olet minun silmissäni aina herrasmies”, Aida vakuutti nauraen ja yritti olla ajattelematta kaikkia niitä kutkuttavia kertoja, jolloin he olivat olleet kaikkea paitsi herrasväkeä.
”Mitä haluaisit?” Hän nojautui tiskille, houkutteli sen takana olevan työntekijän huomion itseensä ja katsahti sitten Eliä kysyvästi antaakseen miehen tilata ensin. Cocktail-lista näytti siltä, että siitä voisi olla mielenkiintoista kokeilla jokaista - mutta se tuskin oli hyvä ajatus. Hän ei kuitenkaan tekisi mitään tyhmää, jos ottaisi yhden drinkin tai ehkä kaksi.

"Hm."
Eli kumartui lähemmäs silmäilemään drinkkilistaa, johon oli ilmeisesti illan kunniaksi valittu venäläiseen teemaan sopivia juomia. Ajatuksissaan hän laski kämmenensä vasten Aidan paljasta selkää, peukalon hipaistessa hopeista ketjua.
Mies ei voinut sanoa juovansa kovinkaan usein, ja oli nytkin kuulevinaan, kuinka Bast kääntyi syyttävästi kuvitteellisessa haudassaan, kun hän valitsi summanmutikassa, lähinnä nimen perusteella The Moscow Mulen.
"Taitavat olla kaikki käytännössä vodkaa", hän kumartui hymähtämään lähelle Aidan korvaa.

Aida nauraa kehräsi miehen valinnalle, harkitsi samaa, mutta pyysi lopulta baarimikkoa yllättämään itsensä. Elin käsi tuntui lämpimältä hänen selällään, ja yllättävä henkäys hänen korvallaan sai naisen värähtämään hymyillen, kunnes hän muistutti itseään, ettei hänen kuulunut enää reagoida Elin kosketukseen.
Hänen juomansa oli herkullista, punaista sävyä, ja nainen siemaisi sitä uteliaana. Ehkä mies oli oikeassa vodkan määrästä. Hän katsahti kaipaavasti elävää, hämyisää tanssilattiaa, mutta tiesi tyhmäksi ideaksi sekä tyhjätä lasin yhdeltä istumalta että tanssilattialle lähtemisen sen kanssa - hän läikytti juomansa paikallaan istuessaankin, kun päätyi elehtimään käsillään.
”Oletko harkinnut, mitä teet kun sopimuksesi päättyy?” hän kysyi lasistaan uudelleen siemaisten ja tunsi haikeuden piston - mitä hän tekisi, kun he eivät enää työskentelisi yhdessä?
Myös Elin illan esityksen levottomaksi jättämä mieli haikaili tanssilattialle, mutta heille jäisi vielä aivan riittävästi aikaa, vaikka he malttaisivatkin istahtaa hetkeksi alas juomaan drinkkejään. Niin kuin normaalit, sivistyneet aikuiset.
Ajatus sai hänen suupielensä nykimään ylöspäin.
Käsi yhä hellästi Aidan selkää vasten painuneena mies ohjasi tämän tumman, kuusikulmaisen pöydän ääreen ja istahti alas värikkäällä puukehikkoiselle sohvalle, jonka selkänojana toimiva tyyny oli kummallisen pyöreä.
Ajatus sopimuksen vääjäämättömästä päätöksestä sai miehen kurtistamaan kevyesti kulmiaan.
"En ole ehtinyt edes ajatella", hän naurahti ja pudisti päätään. Todellisuudessa hän ei ollut halunnut ajatella sitä liian tarkkaan, vaikka niin vastuullinen aikuinen olisi varmasti tehnyt.
Kantapää naputti rytmiä lattiaa vasten.
"Entä sinä? Ääninäyttelyn lisäksi."

Eli istui alas ja vain hetken epäröityään Aida istui miehen viereen, mutta säädyllisen etäisyyden päähän. Hän kohotti lasin huulilleen ja katseli eloisaa, elegantissa tilassa elävää ihmismassaa, joista osa näytti pukeutuneen teeman mukaan - vai oliko venäläisillä tunnistettavaa tyyliä?
”En tiedä. Lähteminen on kamala ajatus - meillä on niin ihana joukko ystäviä nyt, ja Les Mis on uskomattoman hieno show olla mukana. Toivon vain, että löydän jotain mielekästä”, hän sanoi hymyillen lasinsa yli. Jotain, mikä veisi häntä eteenpäin eikä saisi Simonia toteamaan lempeästi, että hänen unelmansa olivat epärealistisia ja hänen kannattaisi keskittyä tavoitettaviin haaveisiin. Ryhtyä vaikka opettamaan ja tulla ajoissa kotiin illoiksi.
Aida huokasi päättäväisesti ja kohotti lasinsa.
”Mutta varmasti me molemmat löydämme jotain ihanampaa kuin osaamme toivoa - tulevaisuudelle!”

Eli jäi hetkeksi kuuntelemaan musiikkia, laulua, jonka hän oletti olevan venäjää. Välillä selvästi elektronisen musiikin katkaisi kummallisen soittimen ääni. Balalaika?
Hän käänsi katseensa takaisin Aidaan ja hymyili, vaikkakin hieman haikeasti. Jalan rytmi muuttui levottomammaksi.
"Tiedän. Tämä on ollut upeaa... Mutta vierivä kivi ei sammaloidu!"
Eikä Eli suoraan sanoen ollut varma, montako kertaa kestäisi seurata vieressä, kuinka hänen - Mariuksen - ystävänsä kuolisivat yksi toisensa jälkeen. Ja Éponine.
Hän otti nopean kulauksen juomastaan, kirpeässä maussa oli jotakin tuttua. Sitrusta ja... inkivääriä?
"Totta kai jotain mielekästä löytyy! Sinä olet upea, Aida, ja sinulla on edessäsi upea tulevaisuus."
Hän virnisti ja kohotti lasiaan, ottaen toisen kulauksen, ennen kuin ojensi lasiaan Aidaa kohti.
"Tahdotko maistaa?"

Aida tarttui miehen lasia pitelevään käteen ja siemaisi uteliaana The Moscow Mulea. Sillä oli ainakin varsin raikas maku. Nainen ei ollut varma, kuinka paljon juomissa oli alkoholia, mutta arveli jalkojensa keveyden johtuvan jo puhtaasti euforiasta.
”Maista sinäkin tätä”, hän ojensi punaista, nimetöntä juomaansa miestä kohti. Siinä oli häivähdys karpaloa - ja siinä kaikki, mitä hän oli osannut päätellä.
”Meidän pitäisi mennä tanssimaan.” Se tuntui päivänselvältä. Sitä varten he olivat tulleet. Aida kippasi loput juomastaan suuhunsa ja räpäytti silmiään polttelevasta, pään hetkeksi pyörimään saavasta tunteesta, ennen kuin ojensi kätensä miehelle.
”Tule!”

Eli otti kuuliaisen hörpyn punaisesta juomasta. Hän ei päässyt tunnistamisessa edes niin pitkälle kuin Aida, vaan onnistui poimimaan ainoastaan jonkin marjaisen maun muiden joukosta.
"Aida, sinun ei ehkä pit-"
Mutta oli jo liian myöhäistä, pikkuinen nainen oli jo kulauttanut loput juomasta kurkkuunsa. Eli pudisti virnistellen päätään ja tyhjensi itsekin lasinsa. Hänenkään ei todellakaan olisi pitänyt, mutta kerrankos sitä elettiin.
Musiikki vaihtui juuri sopivasti, kun hän tarttui Aidan käteen ja nousi notkeasti sohvalta, seuraten tätä tanssilattialle, jota vaaleansävyiset värivalot halkoivat, luoden lähes talvista tunnelmaa. Tämä ei ehkä ollut Pietari joulukuussa, mutta hei, siihen oli tyydyttävä, mitä oli.
Hymyillen hän kietaisi kevyesti kätensä Aidan vyötärölle.

Ajatus Anastasian juhlimisesta Pietarista oli niin ihana, ettei Aida tarvinnut mielikuvitusta kuvitellessaan heidät keskelle talvipalatsia. Esityksestä jäänyt euforia ja kenties iso annos alkoholia saivat hänet levottomaksi ja vetämään miehen yhä vauhdikkaampaan kiepuntaan, kunnes valot sumenivat ympärillä ja muut tanssijat kokivat parhaaksi antaa heille tilaa.
Venäjästä henkivä musiikki inspiroi lyömään lattiaa kannoilla lujempaa, ponnistamaan korkeammalle, liikkumaan nopeammin - ja nauramaan ihastuksesta aina miehen vihreähippuiset silmät kohdatessa. Hän ei ollut varma tuliko rytmi musiikista vai löivätkö heitä seuraamaan jääneet kädet heille tahtia, mutta kieppui ympäri tanssilattiaa kiihtyvällä vauhdilla ja tunsi lentävänsä.
Maailma ei lakannut pyörimästä pitkän aikaa senkään jälkeen, kun hän pysähtyi avuliaille käsivarsille.

Olkoon. Eli ei ollut aivan varma, johtuiko päässä tuntuva humina yksinkertaisesti riemusta vai siitä, että hän oli juonut lasinsa tyhjäksi aivan liian nopeasti. Mutta musiikin villi rytmi tempaisi hänet mukaansa, ja Aidan innostuksesta hehkuvat kasvot.
Hän muisti, kuinka Albert oli väittänyt, ettei hän voisi oppia kasakkatanssin hurjia kiepahduksia ja voimakkaita hyppyjä niin lyhyessä ajassa. Seuraavan illan Eli oli viettänyt tuijottamalla videoita kannettavan tietokoneen ruudulta ja kieppumalla, kunnes Bast oli ajanut hänet ulos asunnosta sen jälkeen, kun yksi huonekasveista oli ollut vaarassa.
Mutta hän oli oppinut. Ja tienannut vedosta kymmenen puntaa. Rappion alku.
Kierrokset muuttuivat yhä nopeammiksi, hän kieppui Aidan ympärillä vastakkaiseen suuntaan, potkaisi ilmaa, koukisti mahtailevasti käsivarttaan. Kuin he olisivat harjoitelleet koreografiaa vain tätä iltaa varten, vaikka se todellisuudessa kumpusi yhteisestä harmoniasta.
Kun musiikin viimeinen nuotti helähti ilmoille, Eli kiepsahti viimeisen kerran ympäri ja ojensi käsivartensa. Hän veti Aidan lähelleen, halaten tätä tiukkaan. Pidellen pystyssä.
"Sain sinut."

Eli oli vakaa - kuin mies olisi ollut hänen maailmansa vakauttava magneetti. Aida nojautui miehen rintaa vasten, kiersi toisen käsivartensa miehen niskalle ja kurottui painamaan kiitollisen suudelman lämpimälle poskelle.
”Sankarini”, hän nauroi ja sulki hetkeksi silmänsä haudaten kasvonsa vasten miehen paitaa.
”Pitäisikö meidän hakea toiset drinkit? Ehkei se ole hyvä ajatus. Ehkä humallutan itseni ja teen kuulemma typeriä asioita, kun juon”, Aida pohti itselleen nauraen ja kiersi käsivartensa miehen vyötärölle keinuen pehmeästi rauhoittuneen musiikin rytmissä. Muutkin parit uskalsivat palata nyt tanssilattialle.

Aidan pieni keho tuntui hohkaavan lämpöä tanssin jäljiltä, ja Eli halusi rutistaa hänet lähemmäs, suojaan ympäröivältä maailmalta. Kohtaa, jota huulet olivat hipaisseet, tuntui kihelmöivän hetken.
"Mmm, rakas, me olemme kaikki tehneet saman virheen", hän hymisi ja kumartui painamaan nopean suukon naisen punaisten hiusten joukkoon.
"Ei, ei enää drinkkejä. Nyt vain tanssitaan."
Ja sitten hän veisi Aidan kotiin. Niin kuin vastuulliset ystävät tekivät.
Antaisi tälle paketin.

Se oli varmasti järkevintä. Vähäiseksi jäänyt ruoka, kahden shown päivä ja villi tanssi eivät kaivanneet tavallista huonompaa arvostelukykyä päivän päätökseen. Tanssi synnytti aivan tarpeeksi kevyen, huumaantuneen tunteen. Sai hänet unohtumaan vihreähippuisiin silmiin.
”Milloin sinusta tuli fiksu ja vastuullinen?” Aida kysyi hymyillen, kun nosti kätensä miehen niskalle ja nojautui kevyesti tämän rintaa vasten musiikin viettelemänä.
”Olen vaikuttunut.”

Aidan kosketus lähetti värähdyksen pitkin niskaa.
"Sen täytyy johtua niistä ristikoista", Eli naurahti pehmeästi ja kumartui painamaan nopean suukon Aidan hiusten joukkoon.
"Vietin melkein viikon yksin Bastin seurassa. Luulen, että vastuullisuus saattaa olla tarttuvaa."
Jos hän olisi ollut todella vastuullinen, hän ei olisi edes pyytänyt Aidaa mukaansa tänään tänne, vaan päästänyt naisen miehensä luo.
Mutta Aidan keho vasten hänen omaansa, hajuveden tuttu tuoksu ja musiikin hidas, keinuva rytmi estivät häntä ajattelemasta sitä juuri nyt.
"Eihän sinua väsytä liikaa? On ollut pitkä päivä."

”Kuinka minua voisi väsyttää?” Aida nauroi kuplivalla euforialla ja nojautui hetkeksi miehen käsivarsia vasten, levittäen kätensä Bath Housen tanssilattian hämyyn, joka olisi yhtä hyvin voinut olla talvisen Pietarin yö. Ajatus sai hänen jalkansa tuntumaan tavallista kevyemmiltä ja sydämen hypähtämään ilosta.
”Mutta annan sinulle luvan vetäytyä kotiin nukkumaan, toipilas”, hän lisäsi kiertäen kätensä takaisin miehen niskalle ja hipaisi Elin nenänpäätä silmät pehmeten. Ehkä hänenkin pitäisi yrittää imeä itseensä ripaus Bastin vastuullisuutta ja saattaa tällä kertaa Eli kotiin, jotta mies ei harhailisi itselleen toista vilustumista.
”Tarvitsen sinua töissä. Sinua on niin paljon helpompi rakastaa kuin Tomia”, hän vetosi kissamaisesti hymyillen viitaten Mariuksen understudyyn.

Eli virnisti Aidan naurulle.
"Koska kello on jo paljon, ja sinulla on pitkä päivä takanasi, Aida", hän huomautti, eikä voinut olla ajattelematta, kuinka mukavaa olisi ollut lähteä yhtä matkaa, yhteiseen kotiin, nukkumaan samaan sänkyyn.
Mutta se ovi oli jo sulkeutunut. Hänen oli pakko muistaa se.
Silti hän ei voinut olla painamatta suukkoa Aidan otsalle.
Hän halusi viedä naisen kotiin.
"No, täytyyhän Tomillekin antaa mahdollisuus", hän huomautti virnistäen uudelleen.
"Minäkin olin Mariuksen understudy silloin joskus, muistatko? David joutui raahaamaan minua ympäri lavaa. Olin tosin paljon hintelämpi silloin."

”Niin on sinullakin”, nainen vastasi huvittuneena nauraen ja näpäytti miehen nenänpäätä uudelleen. Understudyt tarvitsivat mahdollisuuksia - hän tiesi sen omasta kokemuksesta - mutta Époninen sydän todella särkyi, kun Eli oli hänen Mariuksensa.
”Mutta voimme lähteä kohti kotia, jos olet väsynyt”, Aida tarjosi ja katsahti miestä tutkivasti kasvojaan kohottaen - näyttikö Eli olevan terve ja voimissaan sairastamisen jälkeen? Ehkei olisi hyvä ajatus viivyttää miestä ulkona yömyöhään.
”Tule - voin saattaa sinut kotiin”, hän ehdotti hymyillen ja tarttui miehen käteen.

Eli nauroi ja pudisteli päätään. Hän tunsi olonsa itse asiassa hieman väsyneeksi, mutta pisti sen vain kahden esityksen piikkiin. Hänhän oli vasta noussut sairasvuoteelta, oli ihan ymmärrettävää olla väsynyt, eikö ollutkin?
Mies veti Aidan kainaloonsa ja pyyhkäisi ohimennen hiussuortuvan tämän kasvoilta.
"Ei missään tapauksessa. Anna minulle mahdollisuus toteuttaa herrasmiehen viimeinen teko ja saattaa sinut kotiin."

Aida kiersi kätensä Elin vyötärölle ja katsahti miestä hymyillen. Näyttikö mies väsyneeltä vai oliko kyse vain Bath Housen hämyisästä valaistuksesta?
”Löydätkö sinä kotiin?” hän härnäsi hellästi, kun otti takkinsa vastaan narikasta.
”Saat saattaa minut kotiin, jos sinä lupaat puolestasi ottaa taksin kotiin”, nainen vetosi astuessaan kosteaan syysyöhön.

"Ei hätää! Bast teki minulle hienon, laminoidun osoitelapun, jonka voin ripustaa kaulaani kun lähden kotiin. Siltä varalta, että eksyn taas", Eli nauroi auttaessaan takin Aidan ylle. Edellisen kerran jälkeen Bast oli tosiaan uhannut häntä sellaisella, tai mahdollisella mikrosirutuksella.
Eikä ollut vieläkään suostunut hänen kosintaansa.
Kadulla Eli veti Aidan takaisin kainaloonsa, suojaan hyistä, vettä vihmovaa keliä vastaan.
"Eihän sinulla ole kylmä?"

”Ei tietenkään”, Aida vakuutti hymyillen - hänen verensähän hohkasi adrenaliinista - ja katsahti miestä uudelleen kiertäen käsivartensa paremmin tämän vyötärölle. Hänen teki mieli kysyä oliko kaikki varmasti kunnossa - Elillä itsellään, Edithin kanssa - mutta empi.
Hän käännähti miestä kohti metron rullaportaissa ja sulki Elin käden omiensa väliin.
”Onhan sinulla kaikki hyvin? Tiedäthän, että voit aina soittaa minulle, jos sinusta tuntuu yhtään kurjalta.”

"Sanot vain, jos alkaa viluttaa. Saat lainata takkiani, lupaan, etten unohda sitäkin..."
Hänen pitäisi tosiaan käydä hakemassa takkinsa Davidin ja Caitlinin luota. Elleivät nämä olleet jo lahjoittaneet sitä jollekulle takkia enemmän kaipaavalle.
Aidan sanat saivat Elin naurahtamaan ja kohottamaan käsiään, niin että hän sai hipaistua naisen kämmenselkää kevyesti huulillaan.
"Minulla on kaikki hyvin. Nyt, kun pääsin takaisin töihin, eikä tarvitse enää täytellä vain ristikoita."

Eli vaikutti tavallistakin huolehtivammalta tänään, ja Aida nauroi epäuskoisena hypähtäessään metron kyytiin.
”Älä huoli - minullakin on kaikki hyvin”, hän vakuutti ja kiepahti kevyesti punaisen tangon ympäri yöhön hiljentyneessä metrossa, sateen tavallista pahemmin villitsemät hiukset trenssitakin kaulusten yli ryöpyten.
”Tämä oli aivan ihana yllätys, Eli - kiitos! En tiedä, mitä tekisinkään ilman sinua.”
Hänen pitäisi löytää tilaisuus yllättää Eli - ainakin viimeistään miehen syntymäpäivien aikaan. Vai oliko se tyttöystävän oikeus? Ehkä hän voisi tehdä yhteistyötä Edithin kanssa.
”Tuntuu, että voisin tanssia koko yön. Onneksi huomenna on vapaapäivä”, hän lisäsi nauraa kehräten ja kiepautti itselleen uudelleen tangon ympäri.

Aidan sanat tuntuivat samaan aikaan hyviltä että kirpaisevilta. Eli piilotti tunteen virnistämällä ja kiepauttamalla itsensä toisen tangon ympäri naisen esimerkkiä seuraten.
"Enkä minä, mitä tekisin ilman sinua. Olet paras ystäväni, Aida."
Ja enemmänkin, mutta sen sanominen ääneen nyt tuntui väärältä. Synkkyys yritti tunkeutua jonnekin näkökentän rajoille, mutta Eli pakotti sen syrjään kiepahtaessaan toistamiseen tangon ympäri. Se siitä vastuullisesta aikuisuudesta.
Paketti odotti yhä oikeaa hetkeä.
"Minun täytyy viedä sinut joku kerta tanssimaan koko yöksi", mies huomautti ja kietoi kätensä saman tangon ympärille, josta nainen jo piteli kiinni. Hän sipaisi kevyesti tämän punaisia, kosteita hiuksia.
"Ja sinne Pietariin."
”Ehdottomasti!” Aida nauroi kuplien - matka Pietariin olisi uskomaton! Samoin kuin läpi yön Elin kanssa tanssiminen.
Hän kiepahti ketterästi tangon ympäriltä miehen käsivarsien väliin ja kiersi kätensä Elin ympärille.
”Sinä olet minun paras ystäväni”, hän muistutti painaen poskensa vasten miehen rintaa. Sitä he saivat olla - toistensa parhaita ystäviä. Hän ei halunnut vetäytyä kauemmas, vaan kiersi kätensä tiukemmin miehen vyötärölle ja kuunteli sydämensykettä korvaansa vasten.
”Mariukseni.”

Eli irrotti toisen kätensä kiertääkseen sen Aidan ympärille, käsi tämän selkää vasten painautuneena.
Jos hän ei olisi päätynyt typerään ratkaisuun silloin, kevään alkaessa, olisivatko he voineet olla muutakin? Aida olisi palannut takaisin. Ehkä he olisivat voineet olla matkalla yhteiseen kotiin nyt?
Ei saanut ajatella liian tarkkaan.
Hän kumartui lähemmäs, melkein hipaisi huulillaan punaisia hiuksia.
"En tahdo, että sinä olet minun Éponineni", hän kuiskasi hiljaa ja rutisti naista tiukemmin itseään vasten.
Cosette. Mieluummin Cosette. Mutta oliko väärin sanoa se ääneen?

Aida painautui miehen rintaan. Hengittäminen teki kipeää.
Miksi hän teki näin uudelleen ja uudelleen? Saattoi itsensä tilanteeseen, jossa tiesi käyttäytyvänsä ja puhuvansa sopimattomasti ystäväksi. Miksei hän ymmärtänyt, että he saivat olla vain ystäviä - ja mikä tahansa muu satuttaisi sekä Simonia että Edithiä?
Nainen huokasi haikeasti, pakotti hymyn huulilleen ja vetäytyi kauemmas.
”Tiedäthän, ettei sinun tarvitse saattaa minua kotiin saakka?” hän kysyi tavoitellen kevyttä äänensävyä.

Heidän väliinsä ilmestyvä tyhjä tila tuntui liian julmalta.
"Tiedän. Haluan vain varmistaa, että pääse turvallisesti kotiin. Ja liikkua ylimääräisen energian kadulle, niin ettei Bastin tarvitse menettää hermojaan. Oh, Aida, sinun pysäkkisi!"
Eli tavoitteli ääneensä kevyttä äänensävyä ja kasvoilleen virnettä, vaikka hänen sydämensä hakkasikin kipeästi, kun hän veti Aidan mukanaan metrolaiturille. Tällä kertaa he ehtivät jopa ottaa muutamaan askeleen ennen kuin ovet huusivat äänimerkkiään.

”Hyvä on, hyvä on”, nainen naurahti, vaikkei se tuntunut kuplivan enää yhtä kevyesti kuin vielä hetki sitten. Typerys. Miksi, miksi hän ei koskaan oppinut välttämään hetkiä, jotka rikkoivat heidän hyvän tuulensa?
”En halua pidätellä sinua koko yötä. Edithkin varmasti odottaa sinua jo kotiin?” hän kysyi varovasti noustessaan metron portaita South Kensingtonin metroasemalla. Ehkä hänelle tekisi hyvää muistuttaa itseään säännöllisemmin naisen olemassaolosta.

Taas Edith. Miksi Aida jankutti naisesta?
Eli tunsi hetken ärtymystä, ja hätkähti itsekin. Hän ei ollut koskaan ärtynyt, ei koskaan.
"Edith on kotonaan, joten en usko, että hän välittää siitä, missä kuljen", hän huomautti ja virnisti hieman pehmentääkseen sanojaan.
"Vaikka ehkä voisin viedä hänet huomenna brunssille tai jotain. Eivätkö sivistyneet ja vastuulliset aikuiset harrasta sellaista?"
Sade ei näyttänyt hellittäneen, kun he saapuivat aseman oville. Eli vilkaisi keliä ja tarttui kevyesti Aidan käsivarteen.
"Aida, odota hetki."

Aida vilkaisi miestä sivusilmällä.
Hän oli varma siitä, että Edith välitti syvästi siitä, missä Eli kulki. Elleivät he olleet riidelleet? Kiltti, hyväsydäminen nainen tuskin lakkaisi välittämästä, vaikka pariskunta eroaisi. Hyvä luoja, toivottavasti he eivät eroaisi.
Edith oli hyvä Elille - parempi kuin hän oli koskaan ollut.
”Mitä?” hän kysyi taistellen hymyn huulilleen ja katsahti kättä käsivarrellaan.

Eli hymyili ja sukaisi nopeasti niskahiuksiaan, samalla hermostuneella tavalla kuin aina, kun oli aikeissa antaa lahjan ja toivoi vastaanottajan pitävän siitä.
"Okei, tiedän, että sateinen yö Lontoon metroasemalla ei ole ihan sama juttu, kuin joulukuu Pietarissa - sataisi edes lunta - mutta minä olen niin pahuksen ylpeä sinusta. Ja ajattelin..."
Hän kaivoi esiin neliönmallisen, ruskeaan lahjapaperiin käärityn paketin, jonka sivuilla oli pituutta viitisentoista senttiä.
"Halusin silti antaa tämän sinulle. Onnittelulahjaksi ääniroolista."
Hän ojensi pakettia, hymy suupieliään nykien.

Ja Aidan jäänsiniset silmät kirkastuivat innostuneina samalla tavalla kuin aina, kun Eli yllätti hänet jollain ihanalla. Hän hymyili miehelle silmät kissamaisesti siristyen ja alahuultaan puraisten, kun otti paketin vastaan ja ryhtyi avaamaan sen ruskeaa paperia varovaisin sormin.
”Eli! Olet aivan liian ihana. Sinun ei olisi tarvinnut - veit minut jo tanssimaan, rakas”, nainen vastasi päätään pudistellen ja hiljeni sitten saadessaan paketin auki.

Eli virnisti ja nytkäytti harteitaan, yrittäen näyttää rennolta, vaikka hänen jalkansa naputtikin tavallista levottomampaa tahtia maata vasten.
"Minä halusin. Koska... No, näet pian."
Vapaan viikkonsa aikana hän oli ehtinyt tehdä muutakin, kuin täyttää ristikoita. Esimerkiksi selata läpi verkkokaupan toisensa jälkeen ja sitten jännittää, milloin paketti saapuisi, trackingiä viiden minuutin välein päivittäen.
Paperista paljastui yksinkertainen, turkoosi laatikko, jonka kanteen oli kullalla kirjoitettu sanat: Together in Paris. Laatikon kannen alta paljastui kultainen turkoosikoristeinen soittorasia, tarkka kopio siitä, jonka Anastasia sai elokuvassa isoäidiltään.
Eli katsahti jännittyneesti Aidan kasvoja.

Oli lähellä, ettei Aida pudottanut aarretta käsistään tyrmistyksestä. Hän otti askeleen taaksepäin käsi suulle painettuna ja kohotti sitten kyyneltyneen katseensa Eliin. Kun hän räpäytti silmiään, muutama karkasi poskille.
Aida hipaisi soittorasiaa epäuskoisena hellästi sormenpäillään, sulki sitten varovasti rasian ja laski sen rauhallisesti katukiveukselle vieressään, jotta sille ei tapahtuisi mitään pahaa, ennen kuin hyppäsi miestä vasten, kiertäen kätensä tämän niskalle ja jalkansa miehen lantion ympärille.
”Kiitos”, hän nyyhkäisi painaen suukon Elin poskelle, sitten toisen ja kolmannen ja kahdeksannen; nainen tarttui miestä poskista ja painoi sarjan kiitollisia suukkoja miehen poskille, otsalle, ohimoille, leukaperille ja korvanlehdelle.
”En tiedä mitä sanoa”, Aida vetosi haudaten kasvonsa miehen kaulataipeeseen ja rutistaen tätä epätoivoisen tiukasti, sydän hakaten.

Eli tajusi pidättäneensä hengitystään vasta, kun huokaisi syvään Aidan nostettua rasian kannen syrjään. Poskille karkaavat kyyneleet saivat hänet liikahtamaan levottomasti lähemmäs.
"Hei..."
Ennen kuin hän oli ehtinyt tehdä sen enempää, Aida oli loikannut hänen syliinsä. Eli ei voinut kuin nauraa, kietoessaan kätensä naisen reisien alle tueksi ja pyöräyttäessään tämän kertaalleen ympäri. Sillä hetkellä he olisivat yhtä hyvin voineet seistä Pietarissa, hennon lumisateen alla.
"Ei sinun tarvitse sanoa mitään! Tuo hymy on ihan riittämiin..."
Se oli saanut hänen sydämensä hakkaamaan nopeampaa. Tai ehkä sen teki Aidan vartalon lämpö hänen omaansa vasten, ympäri kasvoja painetut suukot.
Hänen kasvonsa sulivat hölmöön virnistykseen.
"On ollut aivan kamalaa pitää se salassa koko tämän viikon! Tiedät, etten osaa valehdella..."

Aida hengitti hetken miehen lämmintä kaulaa vasten, lohduttautui rakastamallaan tuoksulla ja yritti lakata itkemästä. Lahja oli niin huomaavainen, niin kaunis, ettei liikutus mahtunut hänen sydämeensä. Miten Eli saattoi olla niin ihana?
Miksi Eli antoi hänelle kauneimman lahjan, jonka hän oli koskaan saanut? Miksi Simon oli se, joka vajosi turhautuneeseen hiljaisuuteen ja epäili, ettei saisi nähdä häntä sitäkään vähään kuin nyt?
Nainen vetäytyi sen verran kauemmas, että saattoi nähdä Elin kasvot, pyyhkäisi kosteaa, pisamaista poskeaan ja sukaisi sitten hellästi miehen hiuksia. Vastusti halua suudella hellyyttävään virneeseen kaartuneita huulia.
”Se on uskomattoman ihana. En tiedä olenko nähnyt koskaan mitään yhtä kaunista”, hän vastasi niiskaisten nenäänsä ja hymyili hämillisesti.

Eli ei voinut lakata hymyilemästä.
"Tarjoaisin sinulle nenäliinaa, mutta minulla ei taida olla yhtään mukana. Anteeksi."
Hän painoi kevyen suukon Aidan otsalle - viattoman, sellaisen, jonka ystävät saattoivat vaihtaa keskenään - eikä olisi halunnut laskea tätä sylistään.
"Se on valmistettu ihan oikeasti Venäjällä", hän ei malttanut olla mainitsematta. Ei siksi, että olisi halunnut mahtailla lahjallaan, vaan yksinkertaisesta, vilpittömästä innosta, jolla hän suhtautui asioihin.
Hän oli selannut verkkokauppoja lähes loputtomasti, mutta mikään ei ollut näyttänyt oikealta. Hän ei ollut halunnut ostaa rihkamaa tai mitään, mikä olisi vähän sinnepäin. Hän halusi soittorasian näyttävän niin aidolta kuin mahdollista.
Viimein hän oli löytänyt venäläisen artesaanin, joka valmisti soittorasioita käsin, perinteisillä menetelmillä. Kaikeksi onneksi tällä oli ollut valmiina juuri se, jonka Eli oli halunnut ostaa. Hintakin oli ollut sen mukainen, mutta sillä ei ollut pienintäkään väliä.
"Täytyyhän Anastasialla olla soittorasiansa."

Aida tunsi olonsa haikeaksi laskiessaan jalkansa säädyllisesti takaisin kadulle ja vetäytyessään kauemmas miehestä. Hän poimi rasian metrotunnelin katoksen sateensuojasta takaisin syliinsä ja painoi sen hellästi rintaansa vasten.
”Olet aivan uskomaton”, hän toisti päätään pudistellen eikä voinut olla vastaamatta miehen hymyyn kasvot säteillen. Hän ei uskaltanut edes ajatella, paljonko lahja oli maksanut miehelle.
Hän varmisti, että rasia oli turvallisesti toisen käsivarren otteessa, ennen kuin kurotti toisen hipaisemaan miehen poskea.
”En tiedä, mitä tekisin ilman sinua.”

Eli säteili. Ei kehuista, vaan siitä ilosta, jonka hänen lahjansa oli tuottanut. Hän rakasti lahjojen ostamista, varsinkin spontaanisti, silloin kun jokin muistutti häntä lahjan saajasta.
"En minä ole menossa minnekään", hän vakuutti nauraen ja pyyhkäisi vuorostaan sormenpäillään Aidan hiuksia, joilla yhä viipyi sateen kosteus.
Hänen pitäisi todellakin alkaa kuljettaa mukanaan sateenvarjoa.
"No niin, arvon suuriruhtinatar, sallikaa minun saattaa teidän palatsillenne."
Mies ojensi käsivarttaan, kutsuen Aidaa kainaloonsa.

Hänen olisi pitänyt lähettää Eli kotiin - käännyttää mies marssimaan alas metron portaita, ja kävellä kotiin itse, mutta kuinka hän olisi voinut? Aida puristi rasian turvallisesti syliinsä ja astui miehen käsivarren alle.
Toivottavasti Eli ei vilustuisi uudelleen.
”Muistathan, että lupasit ottaa taksin kotiin?” hän vetosi heidän kävellessään tutun poikki.
”Minä tarjoan sen.”

"Muistan, muistan", Eli naurahti ja puristi Aidan hetkeksi tiukemmin lähelleen. Hän oli yleensä liian levoton kulkemaan taksilla yhtään minnekään, liikkui mieluummin jalan silloin kun se oli mahdollista, ja metrolla silloin, kun ei - silloin sai sentään juosta portaita - mutta mikäli se tekisi Aidan tyytyväiseksi, ei hän voisi muutakaan.
Olisi ehkä ollut viisaampi erota viimeisessä risteyksessä ennen Aidan kotikatua. Mutta Eli ei ollut koskaan ollut erityisen tunnettu viisaudestaan.
"Soitathan sitten tiistaina heti, kun olet päässyt äänityksestä? Tahdon kuulla kaiken! En usko, että maltan odottaa iltaan."

Aida kehräsi nauraen ja ujutti kallisarvoisen rasian trenssitakkinsa alle, jottei se vain kärsisi öisestä sateesta.
”Totta kai soitan”, hän lupasi ja tunsi ravisuttavan lämmön leviävän sisällään Elin innostuksesta. Mies oli aina jaksanut iloita hänen onnistumisistaan ja kannustaa häntä urallaan eteenpäin jopa hetkinä, kun hän ei uskonut enää itsekään itseensä.
Pieni onneton ääni hänen sisällään kysyi, miksei Simon tehnyt niin, mutta Aida vaiensi sen pian. Simon rakasti häntä, ja hän rakasti Simonia.
”Kiitos lahjastani. Olet rakas”, hän sanoi kääntyen miehen puoleen heidän saavuttaessaan hänen kotitalonsa ja kurottui varpailleen painamaan suukon miehen poskelle. Hän kaivoi taskustaan nipun seteleitä ja yritti painaa ne miehen käteen.
”Pidä itsestäsi huolta ja ota taksi, eikö?”

Jos et enää jaksa uskoa itseesi, usko minuun, joka uskoo sinuun, Eli oli aina hokenut Aidalle. Silloin, kun he olivat aloitelleet töitä opiskelujen jälkeen. Kun he olivat muuttaneet takaisin Lontooseen.
Ehkä hän pääsisi sanomaan niin taas, jonain päivänä. Tai ehkä Aidan siivet olivat jo niin vahvat, että ne kantoivat naista ilman hänen apuaan.
"Sinäkin olet", hän vastasi ja hipaisi punaisia hiuksia.
"Ja voisin minä sen taksin maksaa itsekin, Aida", hän protestoi, mutta puristi kuitenkin setelit käteensä. Aidan päätä ei käännettäisi noin vain. Ja hän voisi maksaa takaisin myöhemmin.
"Hyvää yötä. Nauti vapaapäivästä."

_________________
"Oh come on. Be brilliant."



Takaisin alkuun Siirry alas
Linjoilla
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 106
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   La Marras 04, 2017 7:51 pm

Lauantai 4.11.2017, Lontoo, ilta



Eli oli mieluummin ajattelematta sitä tosiasiaa, että tämä olisi todennäköisesti viimeinen kerta, jolloin he esiintyisivät Les Misérablesissa yhdessä. Ei sillä, hän oli jo suoraan sanoen valmis siirtymään eteenpäin. Mariuksen oli aika jäädä menneisyyteen, oli jonkun toisen vuoro laulaa tyhjistä tuoleista tyhjien pöytien ympärillä.
Jonkun toisen vuoro katsella, kuinka Époninen kuolisi tämän käsivarsille.
Mutta hän tulisi kaipaamaan työskentelyä Aidan kanssa. Les Misérables oli ollut heidän ensimmäinen yhteinen shownsa sen jälkeen, kun nainen oli palannut kiertueeltaan. Hetket ennen näytöksen alkua olivat palauttaneet mieleen ajan, jonka he olivat viettäneet pikkuruisessa asunnossaan. Sillä erotuksella, että silloin oli ollut sallittua vetää nainen halaukseen, painaa kasvot hetkeksi tämän hiuksiin, varastaa suudelma tai pari.
Aidaa odotti upea tulevaisuus, mitä ikinä tämä päätyisikään tekemään. Ja Eli halusi olla osa sitä niin kipeästi, että se pelotti.
Hän ei kuitenkaan suostunut antamaan pelolle valtaa, vaan veti Aidan kainaloonsa heidän astellessaan kohti teatteria. Taivaalta vihmoi vettä, ja kerrankin Eli oli muistanut ottaa mukaansa sateenvarjon, Bastilta lainatun, joka esitti Lontoon metrokarttaa. Bast oli tainnut ostaa sen jostakin turistikaupasta sadekuuron yllättäessä, ehkä se oli sateenvarjoista se, joka kaikkein todennäköisimmin sopisi myös hukattavaksi.
Miehen luotto hajamieliseen kämppäkaveriinsa oli pettämätön.
”Aida! Sinun piti kertoa, mitä kuvauksiin kuuluu”, Eli huomautti, kun he kääntyivät tutusta risteyksestä. Naisen oli ollut tarkoitus kertoa jo siinä vaiheessa, kun he olivat kiitäneet hakemaan ruokaa tauolla, mutta kuten aina, keskustelu oli lähtenyt poukkoilemaan.

Viimeinen show oli saada Aidan itkemään ajatuksenakin, ja nyt se oli totta. Les Misérables jäisi menneisyyteen. Castin yhteiset illanvietot, spontaanit joukkolämmittelyt, ruuhkaiset pukuhuoneet ja Lontoon pitkäikäisimmän show’n legendaarisuus jäisivät menneisyyteen. Se ei kuitenkaan tuntunut merkittävältä sen rinnalla, ettei hän enää työskentelisi Elin kanssa. Hänellä ei olisi enää mahdollisuutta tai oikeutta nähdä miestä kuutena päivänä viikossa, ja kuka tiesi, minne käsittämättömän lahjakkaan ja karismaattisen miehen tie veisi. Ehkä Eli olisi nyt se, joka lähtisi kahden vuoden maailmankiertueelle.
Aida kohotti katseensa harmaata taivasta ja heitä suojaavaa sateenvarjoa kohti kieltäen itseään itkemästä. Ei! Lopeta! Tietenkin he olisivat edelleen ystäviä. Tietenkin hänellä olisi edelleen mahdollisuus käydä hakemassa ruokaa yhdessä, ystävänsä kainaloon vedettynä.
”Sitä on vaikeaa pukea sanoiksi”, hän hymyili niellen surunsa, ”minä toki vain käyn studiolla äänittämässä, kun he tarvitsevat minua. Mutta tunnen nyt useamman elokuvan henkilökunnasta, ja olen päässyt kiertelemään lavasteita - joista tulee upeat, kuin astuisi suoraan tarinaan - ja puvustamoa ja tapaamaan näyttelijöitä. Musiikkituottaja lupasi, että saisin kokeilla esittää pari kappaletta kuvauspaikalla ja antaa heillekin ideoita siitä, miten Anastasia voisi esittää laulunsa. Siitä olen aivan naurettavan innoissani.”
Hänen suosikkitarinansa muuttaminen elokuvaksi oli jo itsessään upeaa, mutta osaksi sitä pääseminen, oli osa kuinka huomaamaton tahansa, oli ainoa syy, miksi hän ei istunut pukuhuoneessaan itkemässä juuri nyt. Nyt tuli keskittyä vain positiivisiin asioihin ja tulevaisuuden mahdollisuuksiin! Käydä koe-esiintymisissä ja herkutella haavekuvilla, vaikka hänen erosivatkin hyvin dramaattisesti siitä, mitä Simon halusi.
”Oletko sinä saanut jännittäviä tarjouksia?” Aida kysyi nostaen katseensa Elin kasvoihin ja kiersi käsivartensa paremmin miehen vyötärölle.

Eli hymyili ylpeästi, niin kuin joka ikinen kerta, kun Aida oli kertonut seikkailuistaan elokuvan kulisseissa. Jopa pelkkä äänityskerta, josta puolet oli mennyt ainoastaan odotteluun, riitti muistuttamaan hänelle, kuinka uskomattoman lahjakas nainen oli. Hänen Aidansa, Satakielensä.
"Se oli viisas lupaus musiikkituottajalta", hän huomautti hyväksyvästi ja siirsi samalla sateenvarjoa paremmaksi suojaksi Aidan ylle.
"Sinä käytännössä elät ja hengität sitä tarinaa, en osaa kuvitella ketään, joka voisi paremmin tulkita Anastasian laulut."
Aidan kysymys sai pienen virnistyksen käymään Elin kasvoilla.
"Ei, en vielä. En voi tosin sanoa, että olisin tehnyt edes riittävästi töitä asian eteen."
Hänen ajatuksensa olivat olleet liikaa kaikessa muussa. Riidoissa Edithin kanssa.
"Mutta hei, tämä on ihan niin kuin silloin ennen, kun olimme nuoria ja hölmöjä. Kaikki ovet ja vielä ikkunatkin auki!"

Aida hautasi kasvonsa hetkeksi Elin takkiin. Älä itke. Teet sitä tarpeeksi viimeisen shown jälkeen. Tapa, jolla Eli jaksoi aina kannustaa ja kehua häntä, olivat kehut sitten oikeasti ansaittuja tai eivät, oli särkeä hänen sydämensä.
Se sai myös pienen äänen hänen mielessään kysymään, miksi Simon vain ahdistui ja he riitelivät tavallista enemmän.
”Kaikki ovet ja ikkunat ovat auki”, hän vastasi nostaen kasvonsa, kun saattoi jälleen hymyillä ja tuuppasi miehen kylkeä, ”teet mistä tahansa roolista omasi. Valloitat vielä West Endin, hurmuri.”
Nainen nykäisi auki teatterin takaoven ja piteli sitä, jotta Eli saisi suljettua sateenvarjon ja astuttua sisään.
”Mikä olisi unelmiesi rooli?” hän kysyi tarttuen miehen käteen ja seuraten Mariuksen ja Enroljasin pukuhuoneeseen, joka oli tähän aikaan tyhjempi kuin hänen omansa.

Eli nauroi Aidan sanoille ja ravisteli sateenvarjoa kuivemmaksi ennen kuin sulki sen kokonaan. Lontoon metrokartta kutistui kasaan, linjat kietoutuivat toisiinsa. Joskus Elistakin tuntu siltä, kuin kaupunki olisi hitaasti käynyt pienemmäksi.
He nousivat ylös ne samat portaat, joiden alapäässä Eli oli ottanut tavaksi odottaa Aidaa. Ottaisikohan joku toinen hänen paikkansa, samalla tavalla kuin Mariuksen? Joku toinen Aida juoksisi portaat alas, joku toinen Eli olisi ottamassa naisen vastaan.
Hölmö ajatus.
"Hmm, Kummitus? Ei, ei todellakaan, se rooli on Davidin, en voisi kuvitella siihen ketään muuta."
Hän seisahtui sateenvarjo kädessään, vilkaisi ympärilleen pukuhuoneessa ja sysäsi märän varjon lopulta nurkkaan, missä se ei olisi tiellä eikä kastelisi mitään. Ja minne se todennäköisesti myös unohtuisi.
"Joskus tuntuu siltä, että haluaisin tehdä jotain aivan uutta. Jotain, mitä täällä ei ole tehty ennen... Mutta entä sinä? Sinulle mikään ei ole mahdotonta!"
Mies kiepsahti ympäri ja avasi käsivartensa kutsuvasti.

Ja vaikka Aida tiesi, ettei hänen olisi pitänyt, hän kiersi käsivartensa Elin vyötärön ympärille ja painautui miehen syliin, haudaten nenänsä tämän paitaan. He olisivat edelleen ystäviä. He voisivat edelleen nähdä toisiaan, hän yritti muistuttaa itseään, ennen kuin sortuisi itkemään.
”Mikä voisi olla aivan uutta?” hän kysyi vapauttamatta miestä kysymyksestä niin helposti. Aida nosti päänsä ja kohotti kasvonsa tutkien Elin kasvoja, sommitellen niille legendaaristen roolien leimoja.
”Millaisella roolilla voisit ravistella West Endiä?”

Eli pudisti nauraen päätään.
"Minä jätän ravistelun ilomielin muille!" hän vakuutti hyväntuulisesti. Niin kauan, kun hän sai vain tehdä sitä, mitä rakasti, muulla ei ollut väliä. Hän oli ollut aivan yhtä onnellinen temppuillessaan Chisterynä ympäri lavaa kuin tulkitessaan Mariusta parrasvaloissa. Ehkä onnellisempikin.
"Ehkä voisin opetella odotellessani jotain uutta. Lisää kasakkatanssia? En tiedä."
Viimeiset kuukaudet olivat toistaneet samaa kaavaa, kuusi päivää viikossa hän oli saanut suunnata teatterille, viettää illan yhdessä Aidan kanssa.
Ei pitänyt ajatella liian pitkälle. Oli parempi keskittyä siihen, kuinka upeita mahdollisuuksia naisen eteen vielä avautuisi. Aidasta olisi mihin tahansa!
Hän veti ystävänsä paremmin lähelleen ja painoi pehmeän suukon tämän hiusten joukkoon.
"On tämä kyllä ollut hiton upeaa."

”Sinullahan on kasakkatanssi jo verissä”, Aida protestoi haikeasti hymyillen, ”haasta vähän itseäsi.”
Eli halasi häntä tiukemmin, ja nainen hautasi kasvonsa uudelleen miehen rintaan, yrittäen epätoivoisesti pitää itsensä kasassa. Miksi tämä tuntui siltä kuin hän joutuisi eroamaan Elistä uudelleen, vaikka he olisivat edelleen ystäviä, kuten ennenkin? Aida kiersi kätensä lujemmin miehen ympärille ja veti pitkän, vavahtavan henkäyksen.
”Niin. Niin on. Ole kiltti, äläkä itketä minua tai en selviä illan showsta läpi”, Aida vetosi ja yritti nauraa.

Eli virnisti, mutta hänenkin katseessaan häivähti kyynelten aavistus.
"Anteeksi, en itketä. Minunkin täytyy säästää kyyneleitä lavalle."
Hän tarttui toisella kädellään Aidan käteen, siirsi naisen toisen käden hartialleen ja kiersi omansa tämän vyötärölle. Hän alkoi pyörittää Aidaa ympäri pienessä tilassa, aluksi hyräillen, lopulta tuttuja sanoja tapaillen:
"When the beating of your heart echoes the beating of the drums, there is a life about to start when tomorrow comes..."
Olkoon, ettei mahtipontinen laulu kenties ollut tahdiltaan paras tanssille, mutta oliko sillä lopulta väliä? Ei heille, heidän askeleensa löysivät aina yhteisen rytmin.

Aida tuuppasi miehen rintaa nähdessään kosteat silmät ja joutui räpyttelemään omiaan kiivaasti, katsellen pukuhuoneen vanhaa, matalahkoa kattoa. Tämä ei ollut ero. He näkisivät toisiaan edelleen - vaikka päivittäin! Hän ei vain kertoisi Simonille, joka tuntui kehittäneen pahalaatuisen kompleksin Elin mainitsemisestakin.
Spontaani, yhteinen tanssi olisi normaalisti naurattanut häntä, mutta tänään se sai aikaan haikean hymyn hänen antautuessaan miehen käsivarsille. Älä itke! Hyvänen aika. Hän ehtisi itkeä tarpeeksi illan shown jälkeen.
”Kerrothan minulle, missä koe-esiintymisissä käyt ja minkä upean osan sieppaat itsellesi?”
Tanssiaskelia ei tarvinnut ajatella, ja melodian pehmetessä Aida painautui jälleen miehen rintaa vasten, käsi tämän niskalle unohtuneena. Sormet punoutuivat hajamielisesti pehmeisiin niskahiuksiin ja silittivät hellästi niskan kaarta.
"Tietenkin kerron. Saat reaaliaikaisen päivityksen jokaisesta koe-esiintymisestä. Erityisesti niistä, jotka menevät karmivalla tavalla pieleen."
Eli yritti keventää tunnelmaa, joka oli käymässä pelottavan haikeaksi. Seinällä tikittävän kellon ääni tuntui moninkertaistuvan, kun viisarit mittasivat väistämättä aikaa lähestyvään viimeiseen esitykseen.
Joku toinen Eli astuisi tämän jälkeen lavalle jonkun toisen Aidan kanssa. Vaikka ei se olisi sama asia.
"Sinäkin olet luvannut pitää minut ajan tasalla kaikesta siitä upeasta, mitä äänityksissä ja kuvauksissa tapahtuu. Haluan ehdottomasti tietää, jos pääset vierailemaan juhlasalissa tai..."
Aidan sormet hänen niskallaan saivat lauseen katkeamaan, väristyksen juoksemaan pitkin selkää.
Ennen hän olisi voinut kumartua suutelemaan naista, nostaa tämän syliinsä. Täälläkin oli sohva, ei tosin sininen, vihertävä.
"Mh, Aida..."

Ajatus karmivalla tavalla pieleen menneistä koe-esiintymisistä oli traagisuudessaan ihana, ja sai Aidan kehräämään käheästi nauraen. Hän painoi kasvonsa miehen paitaa vasten ja yritti imeä itseensä tarpeeksi Eliä, jotta selviäisi muutaman päivän, vaikkeivat he ehtisi nähdä toisiaan. Simon oli ollut tavattoman riemuissaan koittavista vapaista. Suunnitellut perheretkiä luonnonpuistoon tai huvipuistoon, Aida ei ollut varma kumpaan.
”Totta kai pidän sinut ajan tasalla”, hän lupasi haikeasti ja kohotti katseensa lauseen katketessa.
”Mitä?”

Eli katsoi naista hiljaa, vihreähippuisten silmien katse näytti tummuvan.
Läheisyys oli ollut heille niin luontevaa. Oli edelleen. Tuntui suorastaan tuskaiselta, että sitä piti rajoittaa sanoin ja kielloin, muistutuksin.
"Niska", hän yskähti ja ravisti hieman päätään. Aida oli aina ollut ovela löytämään juuri ne paikat, joiden koskettaminen sai hänet menettämään itsehillintänsä, vaikka hän toivoi antaneensa naiselle edes puoliksi yhtä hyvän vastuksen.
Mutta se oli ollut silloin, kun he olivat vielä saaneet olla yhdessä ilman, että siitä aiheutui pahaa mieltä muille.

Aida tuijotti miestä hetken ymmärtämättä, laski katseensa anteeksipyytävästi hymyillen ja veti kätensä pois. Olisihan hänen pitänyt se muistaa. Pieni, onneton ääni hänessä huusi, että Éponine olisi ansainnut Mariuksen - edes kerran. Edes tässä viimeisessä, yhteisessä hetkessä.
Mutta Éponine ei ollut naimisissa riutuvan onnettomaan Simoniin, eikä Mariuksella odottanut kotona Edithiä, joka osasi muistuttaa miestä syömään, nukkumaan ja ottamaan lääkkeensä ja toi kotiin appelsiineja ja terveellistä ruokaa, kun mies oli sairaana.
Nainen astui kauemmas miehen syleilystä ja pyyhkäisi silmiään, jotka kostuivat itsepäisesti yhä uudelleen.
”Ehkä minun pitäisi valmistautua illan näytökseen.”

Eli päästi Aidan pakenemaan otteestaan ja hieraisi vaivihkaa niskaansa, jolla Aidan sormien kosketus vielä viipyili. Ystäviä, hän muistutti itselleen, ja vilkaisi naista sivusilmällä. Nähdessään tämän kostuneet silmät, joiden sineä hän rakasti, Eli ei voinut olla harppaamatta lähemmäs ja vetämättä Aidaa vielä kerran halaukseen. Viattomaan rutistukseen, sellaiseen, jolla kuka tahansa saattaisi tarjota voimaa selvitä viimeisestä näytöksestä.
"En sano: älkää itkekö, sillä kaikki kyyneleet eivät ole pahasta", hän kuiskasi naurahtaen ja painoi suukon naisen otsalle. Hänellä itsellään ei olisi ehkä koskaan riittänyt kärsivällisyyttä lukea Tarua sormusten herrasta, mutta Bast oli lukenut sen ääneen hänen kanssaan vuosia sitten. Hän oli myöhemmin yrittänyt kuunnella äänikirjaa, mutta se ei ollut ollut sama asia.
"Tiedät, mistä minut löytää, kun näytös on ohi."

Hetkeksi Aida antoi itsensä haudata kasvonsa Elin paitaan ja hengittää syvään miehen tuttua, lohdullista tuoksua, ennen kuin suoristautui ja kurottui laskemaan kätensä miehen kasvoille ja painamaan kevyen suudelman tämän poskelle.
”Mitä tekisinkään ilman sinua”, hän hymyili haikeasti, ennen kuin yritti kasata itsensä ja lähti valmistautumaan viimeiseen näytökseensä Époninena. Tänään hänen ei tarvitsisi näytellä kuvatessaan särkynyttä sydäntä.

”Onneksi sinun ei tarvitse ottaa siitä selvää”, Eli vastasi, kuten aina. Mutta jostain syystä tällä nimenomaisella kerralla hän tunsi itsensä melkein valehtelijaksi. Miksi? Kaikki oli hyvin, kaikki oli äärimmäisen hyvin. Tämä olisi jälleen uusi alku, niin kuin jokaisen pitkän projektin loppu. Yksi ovi sulkeutuu, uusi ikkuna avautuu toisaalla.
Mutta ei tässä ollut kyse Les Misérablesista. Marius pärjäisi kyllä.
Jossain vaiheessa Enroljas saapui huoneeseen. Oli aika valmistautua viimeiseen esitykseen.
Katsomo tuntui olevan täynnä, Eli tunnisti tuttuja kasvoja eturivistä.
Kun oli aika piiloutua jälleen pylvään taa, varastaa hetki, jolloin Eli yleensä teki parhaansa saadakseen Aidan nauramaan, hän vetikin naisen hetkeksi tiukkaan halaukseen.
Eponinen oli vaikeaa irrottautua Mariuksen otteesta, kun heidän salainen, varastettu hetkensä loppui ja Eponine katosi yöhön Mariuksen valitessa jälleen Coseten. Viimeisen näytöksen tuska väritti Eponinen äänen, ja antoi sen täyttää teatterin, ennen kuin Aida vajosi viimeistä kertaa Elin syliin, tavoitteli suudelmaa, jota ei koskaan saisi ja sulki silmänsä antaen voiman kadota kehostaan. Loppukumarruksiin mennessä hän oli onnistunut kasaamaan itsensä, ja puristi säteillen Jean Valjeanin kättä heidän kumartaessaan seisovan yleisön edessä. Tämä oli vain uusi alku - kaikki ovet ja ikkunat olivat auki, kuten Eli aina muistutti häntä. He saisivat juhlia yöhön ystäviensä kanssa, toivottaa toisilleen vilpitöntä onnea tulevaisuuteen ja viettää ansaittuja vapaapäiviä.
Silti hän tunsi tarttuvansa Elin käteen sydän särkymäisillään.

Eli joutui viimeisen kerran katselemaan, kuinka Eponine kuoli hänen käsivarsilleen, ja kuinka tämä kannettiin pois hänen luotaan. Tuska jäi rintakehään mustaksi varjoksi, jonka hän lauloi ulos Empty Chairs at Empty Tablesin koittaessa.
Ensimmäiset harjoitukset olivat olleet ajaa valaistuksen hulluksi. Eli muisti, kuinka ohjaaja oli ensin yrittänyt painottaa hänelle, että Mariuksen tehtävänä oli pysytellä lähes liikkumatta, joko istua pöydän ääressä tai nojata rampana keppiinsä, toinen käsi kantositeessä.
Siitä ei ollut yksinkertaisesti tullut mitään. Lopulta Elin Mariukselle oli kehittynyt oma rutiininsa, jonka innokkaimmat katsojat olivat oppineet tunnistamaan. Hän liikkui tuskaisena pöydän ympärillä, tukeutui siihen, vajosi välillä kokonaan maahan vain riuhtaistakseen itsensä taas ylös. Siirsi tuolia, istui alas, pakottautui jälleen pystyyn. Katsoi tuolia kuin olisi odottanut näkevänsä jonkun istumassa siinä, kääntyi poispäin. Lopulta hän jäi nojaamaan pöytään, pää painuksissa, tuska hartioita jännittäen. Siitä Cosette hänet löysi, muistutti, kuinka joka päivä hän käveli aina hieman pidemmälle.
Tänä iltana hän vajosi pöydän ääreen viimeisen nuotin jälkeen. Olisi voinut vannoa, että katsomossa vallitsi silmänräpäyksen ajan täydellinen hiljaisuus, ennen kuin yleisö räjähti suosionosoituksiin, joiden tahdittamana Cosette saapui viimeisen kerran rohkaisemaan Mariustaan.
Viimeinen show oli ohi, verhot sulkeutuivat viimeisen kerran. Eli huomasi Aidan, tunsi tämän käden omassaan. Hän kohotti sen hetkeksi huulilleen, muotoili ääneti sanat ”odotan sinua” ja suuntasi sitten vaihtamaan vaatteitaan. Hän ripusti Mariuksen takin viimeisen kerran paikoilleen, kietoi huivin pois kaulansa ympäriltä viimeistä kertaa.
Kaikki ovet ja ikkuna avoinna, hän muistutti itseään, kun Enroljas taputti häntä selkään tasapainosta suistavalla voimalla.
Olisiko Aida viimeisenä iltana ollut häntä nopeampi?

Viimeinen show, vaikka vain osa näyttelijöistä lähti, aiheutti takatiloihin jotain joukkohysteriaa muistuttavaa. Kukaan ei tuntunut voivan lähteä kohti seurueen illanvietolle valitsemaa kotia kohti halaamatta jokaista teatterin henkilökunnan ja castin jäsentä ainakin kahdesti – ei varsinkaan Aida.
Hän hyvästeli Eponinen rooliasun, pitkän, beigen takin ja samettilakin, joka jäi Mariuksen käsiin Eponinen kuollessa, ja vaihtoi sähkönsiniseen suosikkimekkoonsa, jonka liehuva, polvimittainen helma oli luotu tanssimista varten. Nainen halasi Fionaa pitkään vedettyään mustan, puolipitkän villakangastakin päälleen ja tunsi olonsa haikeaksi. Hän vaihtoi poskisuudelmia Enroljasin kanssa ja nauroi miehen sopimattomalle vitsille, ja hän saattoi ajatella jopa teatterin jättämistä pysyvästi kaihoisalla surumielisyydellä.
Miksi Elin näkeminen portaiden juurella sai hänen silmänsä kostumaan, koska jotain hänen sisällään revittiin rikki? Älä ole typerä - te näette edelleen toisianne. Aida heitti kastanjanpunaiset hiukset toisen olkansa yli, tanssahteli alas portaita korollisissa avokkaissaan ja kurottui painamaan suudelman miehen poskelle, ennen kuin laski kätensä takaoven kahvalle.
”Mennäänkö?” hän kysyi katsahtaen miestä olkansa yli, kalpeansiniset silmät siristyessään tuikahtaen.

Elin kasvoilla kävi pieni hymy kun hän rekisteröi portaikon alapään yhä tyhjäksi. Tutut askeleet kuullessaan hän käännähti ja veti Aidan hetkeksi tiukkaan halaukseen.
"Pahoittelut, prinsessa, et päässyt odottamaan minua tälläkään kertaa", hän mutisi naiselle, ennen kuin pääsi tämän otteestaan.
Miksi olkapään yli luotu katse sai hänet tänään melkein sävähtämään? Siksi, ettei hän voinut enää varastaa samanlaista katsetta pukuhuoneessa, kun Aida valmistautui illan näytökseen, ja kun hänenkin olisi pitänyt valmistautua, mutta sen sijaan hän viivytteli sinisellä sohvalla. Niin että oli pakko syöksyä käytävän poikki omalle pukuhuoneelle hirvittävällä kiireellä.
Eli loihti kasvoilleen hymyn. Koska niin kuului tehdä.
"Valmis, kun sinäkin olet", hän vakuutti, ja painoi kätensä kevyesti Aidan ristiselälle.

Sarah, Wendy ja viimeisen show’n myötä lisääntynyt joukkio odottajia viipyi kosteassa, tihkuttavassa alkuyössä odottamassa lähteviä näyttelijöitä, eivätkä he olleet poikkeus. Aida suli valovoimaiseen hymyyn, kun Sarah ojensi hänelle punaisen ruusun ja toisen Elille.
”Teettehän te edelleen vlogeja yhdessä?” Wendy kysyi levottomana nojautuen metallista kaidetta vasten, kun Aida kirjoitti nimensä illan lippuun ja hymyili kahden ystävän välissä toisen nostaessa iPhonen ottamaan kuvan.
”Miten on, Eli - teemmekö?” hän kysyi mieheltä hymyillen ja halasi tiukasti Sarahia, jonka silmät näyttivät uhkaavan kosteilta. Toivottavasti kukaan ei alkaisi itkeä, sillä hänen oli tarpeeksi vaikea hallita itsensä nytkin. Kuulemma heidän Mariuksensa ja Eponinensa olivat pari, jota jäätäisiin ikävöimään. Jonka veroista kemiaa ei ollut nähty hetkeen lavalla. Aida ei ollut varma, oliko se hyvä asia.
”Mitä te teette nyt? Onko teillä jo osa jossain toisessa show’ssa?” hontelo, parikymppinen mies kysyi Wendyn pään yli.
”Teettehän te toisen dueton viimeisen shown kunniaksi?” Sarah kysyi pyyhkäisten silmäkulmaansa.

Eli hämmentyi joka kerta saadessaan kehuja esiintymisestään. Tänään erityisesti niistä, joiden mukaan hän oli jonkun suosikki-Marius, kuinka hänen Mariustaan tulisi ikävä, kuinka ihanaa olisi, jos hän ja Aida palaisivat vielä Les Misérablesiin, mieluiten Mariuksena ja Cosettena...
Ja sitten hänen syliinsä työnnettiin pehmocorgi.
"Oikea kuninkaallinen corgi Palatsin lahjatavarakaupasta", selitti siro, tummahiuksinen nainen, jonka nimen Eli muisteli olevan Sophie.
"Näin sen videon sieltä tupaantuliaisista. Se oli mahtava. Ei se nyt ihan Winston ole, mutta melkein yhtä hyvä, virallisesti kuninkaallinen."
Oli sanomattakin selvää, että Eli riemastui. Ja halusi heti esitellä uutta perheenjäsentään Aidalle.
"Aida! Corgi!" mies hihkaisi ja käännähti ympäri, pehmokoiran muovisen kirsun Aidan poskea vasten ennen kuin kääntyi katsomaan Sarahia seurueineen.
"Totta kai!" hän vakuutti vastaukseksi vlogikysymykseen ja kurkotti halaamaan Sarahia tämän silmien täyttyessä kyyneleistä. Eli olisi voinut viipyä siinä ovella vaikka koko kuluvan yön - siitäkin huolimatta, että oli lopulta unohtanut sateenvarjon pukuhuoneen nurkkaan - mutta kun muu seurue alkoi valua kohti juhlapaikkaa, mies veti Aidan hellästi kainaloonsa.
"Aika mennä, prinsessa."

”Voi Eli!” Aida nauroi nähdessään, mitä mies oli saanut ja kiersi käsivartensa puolittain ystävänsä ympärille, silittäen tämän selkää. Hän nojautui vielä muutamaan kuvaan, lupasi päivittää edelleen vlogiaan ja seurasi sitten Elin käsivarren alla kohti Piccadilly Circuksen metroasemaa. Enroljas - tai Fred, kuten miestä pitäisi kai nyt kutsua - oli lupautunut pitämään läksiäiset castille kotonaan.
Aida hengitti syvään kylmänkosteaa yöilmaa ja pakotti itsensä innostumaan koittavasta illanvietosta, ei suremaan mennyttä.
”Oletko nyt onnellinen mies?” hän kysyi ja silitti miehen uutta lemmikkiä.

Eli ei voinut olla virnistelemättä katsellessaan corgipehmolelua.
"Olen. Minulla on oma corgi. Edes Bast ei voi käskeä viemään tätä takaisin."
Bast toimi järjen äänenä niinä kertoina, jolloin Eli unohtui selailemaan corginpentujen kuvia, tai alkoi melkein tosissaan pohtia muuttoa paritalonpätkään, jotta koiralla olisi tilaa temmeltää takapihalla.
"Unohdin tosin hänen sateenvarjonsa teatterille, pitää ostaa uusi. Vaikka ehkä se tarkoittaa, että olen vielä palaamassa sinne? Eikö se parisuhteessakin toimi niin, unohdetaan jotain pientä toisen luo, jotta olisi syy palata takaisin?"
Tosin sillä perusteella Eli oli rakentamassa hitaasti yhteistä kotia suunnilleen puolen ystäväpiirinsä kanssa. David ja Caitlin tuskin arvostaisivat, jos hän alkaisi muuttaa majaa heidän uuteen kotiinsa. Taisi hänellä olla huivi Fredinkin luona.
Eli hymyili ja veti Aidaa paremmin kylkeensä, haluten suojata tätä kylmyydeltä.
"Oletko sinä onnellinen, Aida?"

Hän painautui hymyillen Elin kylkeen, kuunnellen ystävänsä ehtymättömän hyväntuulista tarinointia corgeista, sateenvarjoista ja freudilaisista, enemmän tai vähemmän tarkoituksellisista lipsahduksista.
Aida nosti kasvonsa miestä kohti ja näytti hetken levottomalta pohtiessaan onnellisuuttaan: totta kai hän oli oikean miehen kanssa, ja Edith oli Elille kaikin puolin parempi kuin hän, hän vastasi ärhäkästi pienelle äänelle mielensä perukoilla.
”Kun sinä olet niin vastustamattoman ihana, kuinka voisin olla mitään muuta?” hän kysyi silmät kissamaisesti siristyen ja kurottui painamaan suukon miehen poskelle, kun laskeutuivat metrolaiturille, jonne useamman teatterin katsojat olivat valuneet kotimatkaa varten.
”Päätitkö jo nimen koirallesi?”

Aidan epäröidessä hetken Eli käänsi kasvonsa huolestuneesti naista kohti. Kepeäksi tarkoitettu kysymys sai aivan uuden merkityksen, kun hänen ajatuksensa hakeutuivat Simoniin ja Aidan kotielämään. Entä, jos hänen läsnäolonsa oli aiheuttanut riitoja? Hän muisti Simonin katseen silloin, kun hän oli saattanut humaltuneen Aidan kotiin.
Mutta sitten kissamainen hymy palasi Aidan kasvoille, ja Eli tunsi voivansa hengittää taas hieman helpommin.
"Hei, saat minut punastumaan", hän nauroi päätään pudistellen ja kumartui vuorostaan painamaan suukon naisen hiusten joukkoon. Hän vilkaisi koiraa ja kurtisti kulmiaan, samalla kun he pysähtyivät odottelemaan seuraavaa junaa.
"Mikä sopisi yhteen Winstonin kanssa? Churchill?"

”Hyvä”, Aida vastasi hipaisten miehen nenänpäätä, ”olisi ikävää, jos menettäisin kosketukseni.”
Hän veti Elin perässään metroon ja nojautui tankoa vasten vaunun täyttyessä.
”Churchill on täydellinen”, nainen vakuutti nauraa kehräten, ”ehkä voit kirjoittaa ulkoministeriöön ja pyytää kaverikuvaa Winstonista ja Churchillistä?”

Tavallisesti Aidan huomautus olisi saanut Elin nauramaan. Mutta nyt hän ei enää voinut kumartua suutelemaan naista niin kuin silloin, kun he olivat vielä asuneet New Yorkissa.
Metrossa hän tarttui toisella kädellä tankoon ja kietoi toisen kätensä Aidan ympärille. Niin kuin niin monta kertaa ennenkin.
Viimeksi Aida oli tanssahdellut tankojen ympäri ja nauranut niin hyväntuulisesti, että Elin sydän oli ollut pakahtua.
Naisen ehdotus nosti virnistyksen hänen kasvoilleen.
"Ehkä pitäisi! 'Rakas ulkoministeri' - vai voiko niin aloittaa? Olisiko 'arvon' parempi? Tai ehkä minun pitäisi vain kirjoittaa suoraan Winstonille. 'Rakas Winston, olen ihaillut sinua jo pitkään.'"

Eli kiertyi hänen ympärilleen, kuten niin monta kertaa ennenkin, ja Aida antoi itsensä nojautua miehen rintaa vasten.
”Kirjoita suoraan Winstonille, ehdottomasti”, nainen nauroi, ”uskon sen arvostavan fanejaan enemmän kuin ulkoministerimme.”
Matka ei olisi pitkä, ja täydehkön vaunun nouseva lämpötila sai naisen posket punehtumaan ja silmät kirkastumaan.
”Luuletko, että Fred on suunnitellut jotain erityistä ohjelmaa?” hän kysyi heidän pujottautuessaan ulos vaunusta ja lähtiessään takaisin kohti kylmänkosteaa yötä. Aida painoi Oysterinsa tottuneesti lukijaan ja pujahti portista läpi, jääden odottamaan Eliä kostealle kadulle.

Eli hiljeni hetkeksi miettimään nykyistä ulkoministeriä. Hän ei voinut sanoa olevansa erityisen valveutunut politiikan saralla - hävettävää myöntää, näin Winstonin suurena fanina - mutta ne mielikuvat, joita hän oli Charles Edgerlystä luonut, eivät kieltämättä olleet erityisen lämpimiä.
"Niin no, ulkoministereillä on varmaan tärkeämpiä tehtäviä kuin fanipostiin vastaaminen. Maailman pelastaminen, ja sitä rataa", hän huokaisi, vain puoliksi piloillaan.
Mies vilkaisi Aidaa ja hymyili nähdessään tämän punehtuneet posket.
"Me puhumme Fredistä. Eikö hän aina?" hän nauroi ja kurkotti kaulaansa erottaakseen, missä heidän illan isäntänsä mahtoi mennä. Tämä oli jo näemmä ehtinyt porttien toiselle puolelle, ja hetken korttiaan etsittyään myös Eli pääsi liittymään seuraan. Hän veti Aidan taas lähelleen, hipaisten tämän punaisia, ulkoilman jäljiltä hieman kosteita hiuksia.
Aida kiersi kätensä Elin vyötärölle heidän kävellessään ja piti ajatuksensa tiukasti yhteisessä illanvietossa, ei siinä, ettei tulisi maanantaina teatterille Elin kanssa. He näkisivät kyllä toisiaan, älä ole typerä.
Fred asui kolmen, myöskin teatterissa työskentelevän kämppäkaverin kanssa Lontoon keskustan ulkopuolella, ja viittoi seurueen dramaattisesti kumartaen sisään kaksikerroksisen rivitalon alakertaan, jonka avoimeksi moukaroitu pohjaratkaisu oli vielä avoimempi, kun vähäiset, miehekkäät huonekalut oli raahattu seinustoille tätä iltaa kai ajatellen. Keittiön tasoille oli varastoitu alkoholia, sipsiä ja dippiä, ja illan isäntä suunnisti välittömästi virittelemään musiikkia ja sopivaa tunnelmavalaistusta, kun vieraat riisuivat takkejaan.
”Täyttäkäämme jokainen lasimme helvetin upean keikan kunniaksi”, Fred julisti ja viittoili vieraita keittiöön.

Eli auttoi Aidaa riisumaan takin päältään ja riisui vasta sitten oman takkinsa. Hän loi huolestuneen katseen Churchilliin, muistellen metrosateenvarjon kohtaloa. Sateenvarjo oli korvattavissa, mutta mies oli melko varma, että hänen sydämensä särkyisi, mikäli Churchill joituisi MIA:ksi.
"Aida, laitan Churchillin sinun takkisi hihaan, ehkä muistan sen sitten paremmin", hän huikkasi lopulta, sujautti pehmolelun hellästi paikoilleen ja vakuutti sille kuiskaten, että isi palaisi kyllä aivan pian takaisin, ennen kuin seurasi Aidaa peremmälle. Käsi kietoutui kuin itsestään tämän vyötärölle, rentona ja luonnollisena. Mutta täällä muutkin halailivat toisiaan, joten oliko se niin vakavaa?
"Mitä tahtoisit juoda?" Eli tiedusteli Aidalta, pyyhkäisten punaista hiussuortuvaa korvan taakse.

”Yllätä minut”, Aida vastasi hymyillen ja halasi miestä toisella käsivarrella, ennen kuin vapautti tämän pujottelemaan tiensä lähemmäs ruuhkautuvaa juomapöytää. Reilun kymmenen ihmisen seurue purkautui keittiöstä vähitellen olohuoneen puolelle, lasit käsissään ja kohottivat ne sitten maljaa varten.
Fred tyhjensi omansa yhdellä, pitkällä kulauksella ja meinasi paiskata lasin miehekkäästi lattiaan, mutta korjasi liikkeen viime hetkellä ja laskikin sen kolauttaen ikkunalaudalle.
”Nyt juhlitaan!”

Eli nappasi heille juomat ja ojensi toisen Aidalle, ennen kuin vetäytyi tämän kanssa peremmälle. Jos niin saattoi sanoa tilassa, joka oli yhtä suurta avointa huonetta. Olisi ollut kätevää, jos heidänkin asuntonsa olisi ollut tilavampi, olisi tullut ehkä potkittua vähemmän tavaroita alas kesken spontaanien tanssiharjoitusten.
Eli melkein odotti, että lasi olisi paiskautunut lattiaa vasten, vaikka se olisikin todennäköisesti aiheuttanut vain hirvittävän sotkun. Ehkä oli parempi jättää kokeilematta omalla lasilla, varsinkin kun se oli vielä täynnä juomaa.
Mies vilkaisi Aidaa ja virnisti pienesti.

Aida vastasi Elin hymyyn säteillen lasinsa yli, siemaisi sitä ja tutki makua hetken kulmat kurtistuen ja silmät siristyen. Hän katsahti Eliä huvittuneena, kalpeansiniset silmät pehmeten. Oliko mies valinnut sattumalta drinkin, jota hän oli rakastanut heidän asuessaan yhdessä Manhattanin vaatekomerossa vai muistanut?
Hän otti toisen pitkän kulauksen ja lopulta tyhjensi lasinsa, kun Fredin kirjoissa juhliminen tarkoitti auratun tilan muuttamista tanssilattiaksi - eikä hän halunnut tuhlata iltaansa seisoskeluun. Nainen tarttui Elin käteen ja veti tämän lähemmäs, musiikin rytmiin sukeltaen, mekon sähkönsininen, aaltoileva helma ympärillään pyörteillen.

Nähdessään Aidan huvittuneen ilmeen Eli kohotti toista kulmaansa viattomasti.
Totta kai hän muisti. Hän saattoi olla kohelo, joka unohti takkinsa ystäviensä luo, sateenvarjonsa teatterin nurkkaan ja toisen kenkänsä naisystävänsä luo (niin oli käynyt kerran), mutta hän ei koskaan unohtanut asioita, joista hänen rakkaansa pitivät.
Kai Aida sai olla yhä rakas? Niin kuin ystävät olivat?
Eli oli ehtinyt juoda vasta puolet omasta lasistaan, kun musiikki alkoi. Juoma unohtui saman tien, hän hylkäsi lasin ikkunalaudalle Fredin lasin viereen ja seurasi Aidaa tanssilattialle.
Teatteriväen juhlissa tanssilattian tunnelma oli erilainen, tavallistakin sähköisempi.
Eli veti Aidan lähelleen, kietoi kätensä tämän vyötärölle, kiepautti ympäri. Kun Too Darn Hot alkoi pauhata kaiuttimista (naapurit olivat varmasti onnellisia tällä hetkellä) hän lukitsi silmänsä Aidan jäänsinisiin silmiin.

Elin katse sai Aidan nauramaan, tuttu, tavattoman kutkuttava nipistys vatsanpohjassaan. Hän kiepahti kauemmas miehestä, helma lennokkaasti pyörivän liikkeen mukana hulmuten ja vangitsi keskilattian valokeilan tarttumalla siihen terävin, musiikin rytmissä sykähtävin liikkein, jotka saivat kastanjanpunaiset hiukset elämään. Muu seurue, yhteisistä lämmittelyistä viisastuneena, vajosi pimeille seinustoille tietäen, että nämä kaksi eivät näkisi tai kuulisi ketään muuta katsoessaan toisiaan näin.
Aida ojensi kätensä kohti Eliä.

Pieni hymy viipyi Elin suupielessä, kun hän vetäytyi kauemmas, jättäen keskilattian hetkeksi Aidan haltuun. Hän odotti ensimmäisiä rumpuja, ennen kuin syöksähti lähemmäs, pudottautuen polvilleen. Musiikin sykähtelevä tahti tarjosi rytmin liikkeille: hän ojensi jalkansa terävästi, suoristi ryhtinsä ja vilkaisi Aidaa, ennen kuin pyörähti vauhdikkaaseen piruettiin. Kun kerrankin tanssilattialla oli tilaa, siitä oli otettava ilo irti, eikö?
Ensimmäisen säkeen aikana hän vajosi uudelleen polvilleen, katse tiukasti Aidaa kohti kääntyneenä. Hänen ei tarvinnut edes teeskennellä: naisen sulavat liikkeet vangitsivat hänen huomionsa, vaativat häntä lähemmäs.
Jälleen kerran ympäröivä maailma menetti merkityksensä.

Aida kutsui miestä lähemmäs. Nainen pyörähti kenkänsä kärjen varassa kuin ballerina, mekon helma villiintyen ja halusi kehrätä naurusta tuntiessaan, kuinka musiikki rytmitti heidän liikkeensä täydelliseen symmetriaan kuin harjoitellussa koreografiassa. Vauhdikkaat, dramaattisen terävät liikkeet vangitsivat heidän katsojiensa huomion, ja muutama väisti kohahtaen, kun seinustalle sijoitettu tuoli ansaitsi roolin tanssissa - kumpikin ehti istua sille vuorostaan, kunnes Aida suoristi toisen jalkansa vietellen kohti kattoa ja nauroi ääneen noustessaan kevyesti Elin syliin. Hän sysäsi tuolin samassa pyörityksessä takaisin syrjään ja kiersi molemmat kätensä miehen niskalle tullessaan kieputetuksi vauhdilla, joka muutti huoneen valaistuksen unenomaiseksi ja eläväksi.
Hän tuskin koskaan tottuisi siihen, kuinka vaivattomasti Eli sieppasi hänet syliinsä, nosti hänet ilmaan tanssissa, ja hänen kehonsa vastasi vaistomaisesti, kiertyen miehen ympärille, ojentaen nilkkansa, laskeutuen kissamaisella ketteryydellä takaisin jaloilleen.

Musiikin aiemmin sykähtelevä tahti nopeutui, muuttui keveämmäksi. Eli loi Aidaan nopean katseen, hymy viipyili suupielissä. Nyt myös tanssiin tarvittiin vauhtia. Piruetteja. Ensimmäinen, toinen, kolmas tuplana ympäri. Hän ei malttanut olla vilkuilematta Aidaa, kun musiikki vei jälleen mukanaan, sai ensin potkaisemaan jalan korkealle ilmaan, hypähtämään pari kertaa ja iskemään kämmenet toisiaan vasten. Uusi piruetti ja dramaattinen käsien ojentaminen eteen, nyt hymy oli jo muuttunut onnelliseksi virnistykseksi.
Uusi potku, taivutus taaksepäin, Elin katse osui taas Aidaan, tämän selkään, jonka mekkoon suunniteltu halkio osittain paljasti.
Too darn hot...

Musiikki tuntui sulaneen hänen vereensä. Pyörähdysten, potkujen ja piruettien tahti kiihtyi, ja Aida tunsi heidän spontaanin yleisönsä katseet, muttei kaivannut muita kuin Elin. Hän katsahti takanaan olevaa miestä olkansa yli, sulaen viekkaaseen, silmät kissamaisesti siristävään hymyyn ja juoksutti kädet pehmeästi läpi kastanjanpunaisten hiuksien, antaen niiden ryöpytä alas selkäänsä, ennen kuin pyörähti takaisin parinsa syliin, antautuen tämän käsivarsille viimeistä nostoa varten.

Aida oli aivan uskomaton jo muutenkin, ja viekas katse oli sillä hetkellä todella tehdä Elin hulluksi. Hän ojensi käsivartensa ja otti Aidan vastaan, antaen tämän taipua käsivartensa varaan, pyörähtää ympäri ja valua lopulta hänen kätensä varassa vasten lattiaa.
Musiikki loppui, vaihtui sulavasti toiseen. Eli kuuli vain etäisesti vislaukset ja suosionosoitukset, hänen huomionsa oli lukkiutunut täysin Aidaan. Hymy löysi tiensä kasvoille, kun hän veti naisen pystyyn, nauroi ja painoi suukon tämän poskelle.

Aida tiedosti vasta jaloilleen noustessaan, että huoneessa tosiaan oli muitakin. Hän painoi käden vasten kiivaasti kohoilevaa rintakehäänsä ja vastasi miehen hymyyn, vaikka hänen sydämensä lepattikin rytmistään villiintyneenä. Hän ei muistanut, milloin olisi viimeksi tanssinut näin - täysin pariinsa uppoutuen, täysin musiikin ja sen sykkeen lumoissa.
”Minun vuoroni hakea meille juotavaa”, nainen vetosi ja pujotteli vieraiden lomasta hämäräksi jääneeseen keittiöön täyttämään heille uudet lasilliset. Ehkä hän oli juonut ensimmäisen lasillisen niin nopeasti, että tunsi siksi olonsa niin… Kevyeksi. Aida kaatoi miehelle vastapalveluksena saman lasillisen, josta tämä oli pitänyt Manhattanilla, ja liittyi uudelleen Elin seuraan.
”Tiesitkö, että olet aika häikäisevä tanssilattialla?” hän kysyi hymyillen lasinsa reunan yli.

Eli oli aikeissa vedota siihen, että hänellä oli vielä puolikas lasillinen juotavaa jäljellä, mutta katsahtaessaan ympärilleen hän ei enää muistanut, minne oli sen jättänyt. Tai ehkä joku oli jo ehtinyt napata lasin mukaansa kuvitellessaan sitä omakseen?
Aidan ollessa hakemassa juotavaa hän vetäytyi seinustalle asetetun sohvan luo ja istahti alas, vaikka toinen jalka jäikin naputtamaan rytmiä lattiaa vasten. Olisi vain reilua antaa muillekin mahdollisuus tanssia, ennen kuin he unohtaisivat taas muun maailman olemassaolon.
Aidan palatessa Eli tarttui tämän käteen ja veti naisen vierelleen istumaan. Se oli turvallisempaa, muuten juoma saattaisi päätyä lattialle tai jonkun rinnuksille.
Naisen sanat saivat hänet virnistämään niin, että silmät siristyivät.
"Kunhan vain heijastan sinun hehkuasi", mies huomautti ja otti kulauksen juomastaan. Inkiväärin tuttu maku sai hänet hymyilemään.
"En näemmä ollut ainoa, joka muisti!"

Aida vajosi miehen viereen ja nosti lasinsa huulilleen. Tällä kertaa hitaasti, hän muistutti itseään tiukasti. Teet tavattoman typeriä asioita, kun juot. Hän nauroi Elin sanoille ja pohti, flirttailiko miehelle tavallista enemmän. Hänen oli estettävä kättään tarttumasta miehen vapaaseen käteen tai laskeutumasta punomaan niskahiuksia.
"Tulen ikävöimään tätä castia", hän hyrisi katsellessaan, kuinka kaksi ensemblen miestä haastoivat Frediä tanssilattialla.
"Sinun pitäisi esitellä kasakkatanssisi. Olet lyömätön."

Eli laski vapaan kätensä lepäämään sohvan selkänojalle, naputteli sormiaan musiikin tahtiin sitä vasten. Samalla Aida jäi kuin vahingossa hänen kainaloonsa, mutta liike oli niin luonteva, ettei mies edes tajunnut sen saattavan näyttää ulkopuolisen silmiin tarkoitetulta. Vai oliko kyse edes vahingosta?
Tänään hän ei ollut varma mistään.
"Mmm, mutta eivät ystävät minnekään katoa", Eli vakuutti varmana.
"Eikä sitä tiedä, kenen kanssa päätyy vielä samaan showhun."
Aidan ehdotus sai hänet nauramaan, samalla kun Fred pisti yllytettynä parastaan tanssilattialla.
"Se voisi olla vaarallista näin pienessä tilassa, en tahdo potkaista ketään naamaan."
Ei hän potkaisisi. Eli saattoi unohtaa sateenvarjoja pitkin Lontoota, mutta hän ei ikinä potkaisisi ketään tanssiessaan. Ehkä hänet oli tarkoitettu liikkumaan niin, ei kävellen.
Sirokasvoinen Cosette - Dottie - väisti riehakkaaseen tanssiin innostuneita miehiä ja suuntasi kohti sohvaa.
"Eli! Tulee ikävä sinun Mariustasi!" nainen nauroi valahtaessaan istumaan sohvalle, ja Eli teki automaattisesti tilaa siirtymällä lähemmäs Aidaa ja vetämällä tämän kainaloonsa. Dottien posket punoittivat jo hieman, kun hän kumartui kurkistamaan naista Elin yli.
"Ja sinä, Aida! Olen kamalan pahoillani Eponinen puolesta, mutta nythän Eli on sitten kokonaan sinun..."

Elin kainaloon nojautuminen oli niin luonnollista, ettei Aida kiinnittänyt siihen huomiota. Hän tarttui paremmin lasiinsa nauraessaan vapautuneena ääneen ajatukselle Elistä potkaisemassa jotakuta – niin kuin liikkeiltään uskomattoman hallittu ja vangitseva mies niin tekisi – mutta kasakoiden tanssi oli varsin vaikuttavaa villein hypyin ja potkuin.
Aida siemaisi lasistaan Dottien ilmestyessä ja hymyili Elin rinnan yli kurkistavalle naiselle, kurtistaen tosin sitten punertavia kulmiaan hämmentyneenä.
”Mitä tarkoitat?” hänen oli kysyttävä selvennystä. Miten niin Eli olisi kokonaan hänen?

"Minusta tuntuu, että minut on sivuutettu tästä keskustelusta", Eli nurisi naurahtaen, kun naiset keskustelivat hänen rintakehänsä ylitse.
Dottie katsoi Aidaa, ja vilpittömän hämmentynyt ilme kohosi naisen kasvoille. Hän räpäytti suuria, merenvihreitä silmiään ja hieraisi poskeaan.
"Ettekö te olekaan palanneet yhteen?" nainen kysyi lopulta varovasti.
"Olen pahoillani, voi olla, että olen ymmärtänyt väärin..."

Aida nauroi ja painoi kätensä lohduttavasti Elin rinnalle. Dottien sanat kylmäsivät häntä, ja saivat naisen hymyn haparoimaan. Palanneet yhteen. Simonin vihaiset, katkerat kommentit heidän ystävyydestään kummittelivat hetken hänen mielessään, mutta Aida ravisti ne syrjään. Hölynpölyä.
"Olemme vain ystäviä, Dottie, kuten ennenkin. Minä olen naimisissa, ja Eli seurustelee, vai mitä?" Aida sanoi lämpimästi hymyillen eikä voinut olla pohtimatta, oliko Dottie elätellyt toiveita Mariuksensa suhteen. Eli tuskin voisi työskennellä yhdelläkään teatterilla ansaitsematta ainakin paria viatonta ihastusta.
"Ja mitä sinulle kuuluu?" hän kysyi Cosetelta.

Onneksi Dottie ei ollut sitä sorttia, joka hämmentyisi kovin helposti, tai ehkä jo nautittu alkoholi teki hänestä rennomman. Nainen nauroi ja huiskautti kättään, poskien puna hieman syvempänä.
"Äh, anteeksi! Totta kai, se on vain taas jokin teatterijuoru", hän vakuutti ja pyyhkäisi vaaleaa hiussuortuvaa korvan taakse.
"Hyvää, oikein hyvää vain, vaikka onkin aina ihan kamalaa, kun väki taas vaihtuu. Minä jatkan vielä ensi vuoteen, ja sen jälkeen, kuka tietää..." hän vastasi, selvästi jo unohtaneena koko aikaisemman aiheen.
"Dottie? Mitä haudot? Tule tänne tanssimaan!" Fred huikkasi, saaden naisen ponkaisemaan naurahtaen pystyyn. Hän hylkäsi lasinsa sille samalle ikkunalaudalle, jolle näytti jo kerääntyneen melkoinen rivistö laseja, ja tanssahteli lattian poikki miesten luo.
Eli katsoi hetken Dottieta, sitten Aidaa, ja pieni virne kohosi hänen kasvoilleen.
"Vai sellainen juoru."

Vai sellainen juoru. Aida piti hymyn huulillaan, mutta se ei aivan tavoittanut hänen silmiään. Yleensä hän saattoi nauraa juoruille vapautuneena – mitä hullumpia, sen parempi! Nyt pieni, sinnikäs epäilys nakersi hänen sydäntään. Simon oli niin vihainen koko ajan, ei suostunut hyväksymään heidän ystävyyttään ja muuttui sitä katkerammaksi mitä enemmän aikaa hän vietti Elin kanssa. Edithin järkytys palasi edelleen usein hänen mieleensä.
Mutta teattereilla huhuttiin aina hassuja juttuja. He olivat vain läheisiä ystäviä.
”Mitäköhän muuta hullua meistä huhutaan?” Aida kysyi hymyillen ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan katsellessaan nyt tanssilattian vallanneita esiintyjiä.
Hymy nyki Elin suupielissä kun hän kumartui lähemmäs Aidaa, kuin kuiskatakseen salaisuuden tämän korvaan.
"Arvaa mitä, minulle ei sittenkään tule yhtään ikävä tätä porukkaa", hän hyrisi, ja erotti yhtäkkiä naisen hajuveden tuoksun todella selvänä.
Hän nykäisi päänsä pystympään ja hörppäsi lasistaan. Ei pitäisi juoda liikaa. Ei olisi pitänyt juoda ollenkaan.
"Heille tulee ikävää, kun eivät voi keksiä enää enempää juoruja meistä. Vaikka eivätköhän he pian löydä uutta juoruilemisen aihetta vaikka... Fredistä."

Aida laski katseensa hymyillen Elin kuiskatessa hänen korvaansa - tuntui melkein rikolliselta olla suomatta miehen äänelle koko huomiotaan. Varsinkin silloin, kun lämmin hengitys kutitti hänen kaulallaan ja sai koko kehon sähköistymään tavalla, joka nipisti hänen vatsanpohjaansa.
”Fred on erinomainen juorujen aihe, ja luulen, että hän nauttisi parrasvaloista”, nainen mukaili, melkein pettyneenä Elin vetäytyessä kauemmas. Hänen ei pitäisi juoda enempää, Aida pohti siemaistessaan lasistaan.
”Pitäisikö meidän tanssia lisää?” hän kysyi kallistaen mietteliäänä päätään ja tutki miehen kasvoja pilkettä silmäkulmassaan.

"Väitän, että hän on aloittanut suurimman osan itseään koskevista juoruista aivan itse", Eli myönsi nauraen ja joi lasinsa tyhjäksi. Hieman liian nopeasti, inkivääri poltteli ja alkoholi tuntui nousevan kuumotukseksi kasvoille.
"Kyllä, ehdottomasti pitäisi", hän vastasi Aidalle, kurkotti laskemaan lasinsa muiden joukkoon (Fredillä olisi aamulla helppo homma kerätä ne kasaan) ja veti Aidan hellästi mukaansa suunnatessaan tanssilattialle.
Jossain vaiheessa iltaa, tai pikemminkin yötä, myös teatterilaisten virta alkoi loppua, ja väki vetäytyä seinustalle. Siinä kohtaa oli vain luonnollista alkaa kerrata menneitä tapahtumia, parhaita sattumuksia kuluneiden kuukausien aikana. Niin kuin sitä kertaa, jolloin värikkäät M&M-rakeet olivat ryöpynneet ulos rikkoutuneesta pussista ja ryöpynneet sateenkaarena barrikadilla retkottavien ruumiiden joukkoon.
Sitten Dottie istahti jälleen Elin viereen ja kuiskasi jotain tämän korvaan. Eli katsahti ensin Cosetten näyttelijää ja sitten Aidaa, joka istui jälleen hänen vierellään sohvalla.
Hymy kohosi Elin huulille ja hän nyökäytti päätään. Hymy tarttui myös Dottieen, joka tempaisi itsensä pystyyn ja ojentautui ketterästi sohvan käsinojalle.
"Hoi! Minusta on korkea aika korjata suurin vääryys, joka Les Misérablesiin on käsikirjoitettu! Kaikkien niiden kuolemien lisäksi! Mariuksen sydän olisi todellisuudessa kuulunut Eponinelle..."
Nainen loi silmiä siristävän hymyn Eliin ja Aidaan ja pudottautui takaisin sohvalle istumaan, samalla kun seinustoilta kuului myöntävää hurrausta ja taputuksia, joku innostui vislaamaan.
Eli nousi seisomaan ja asteli hitaasti keskilattialle, jolle yksittäinen palamaan unohtunut spottivalo loi täydellisen estradin. Vaikka hän oli vannonut jättävänsä Mariuksen taakseen, tämän oli aika astua esiin vielä kerran.
Hän otti epäröivän askeleen, niin kuin lavalla, kun Mariuksen oli tarkoitus pujahtaa puutarhaan tapaamaan Cosettea. Tällä kertaa Marius kuitenkin epäröi, kääntyi lopulta ympäri ja katsoi sohvalla istuvaa Aidaa - Eponinea - syvälle silmiin. Hän lausui tutun säkeen, puhuen:
"In my life. There is someone who touches my life. Waiting near. Waiting there. Eponine."
Hän ojensi kättään kutsuvasti naista kohti, houkutellen tätä luokseen, samalla kun alkoi laulaa:
"A heart full of love
A heart full of song
I'm doing everything all wrong
Oh God, for shame
As if I wouldn't know your name
Dear Mad'moiselle
Won't you say?
Will you tell?"
Eponine oli ollut Mariuksen rinnalla kaiken aikaa. Toisin kuin lavalla, tällä kertaa Marius sai huomata Eponinensa, tämän palavan rakkauden. Tajuta oman virheensä, aloittaa alusta.

Viimeisen näytöksen suru haihtui illan myötä, Elin käsivarsille unohtuessa ja teatteritarinoille voimattomana nauraessa. Aida hautasi kasvonsa Elin olkaan, kun sattumukset sekä lavalla että sen takana kävivät liian uskomattomiksi, ja sateenkaarenkirjavien karkkirakeiden sataminen barrikadilla sai hänet hyrisemään naurusta itsekseen silloinkin, kun Dottie otti puheenvuoron. Vähitellen hänen naurunsa kuoli, kun jokin kiertyi tiukkana ja tukalana hänen rintakehänsä ympärille. Pulssi kohosi hallitsemattomana.
Mariuksen sydän olisi kuulunut Eponinelle.
Hän yritti muistuttaa itseään, että he puhuivat hahmoista - eivät heistä kahdesta. He puhuivat hahmoista. Hetkeksi varoittamatta ilmestyvät kyyneleet sumensivat hänen silmänsä, sillä ajatus oli niin kaunis, niin lohdullinen - mutta Aida räpytti ne pois, suli häikäistyneeseen, valovoimaiseen hymyyn ja nousi jaloilleen.
Eponine saisi Mariuksen kerran.
Aida tarttui Elin ojennettuun käteen ja kohtasi miehen katseen epäuskoisena, sydän särkyen.
”A heart full of love, no fear, no regret”, hän vastasi kaipaamatta säestystä, muistamatta heidän yleisöään.
”A heart full of love, a heart full of you.”

Eli tunsi sydämensä, Mariuksen sydämen takovan lujaa. Hän irrotti hetkeksi otteensa Aidan, Eponinen, kädestä, kuin olisi katunut omaa aiempaa typeryyttään.
Anna minun aloittaa alusta, lupaan olla tällä kertaa parempi mies.
Hän ojensi kätensä uudelleen, tarttui Eponinen käteen.
”My name is Marius Pontmercy.”
Kuullessaan Eponinen esittelevän itsensä hän hymyili. Marius ja Eponine olivat saaneet uuden alun, Marius ei koskaan kiipeäisi portin yli, vaan lähtisi Eponinen mukaan. Yksi tuoli tai pöytä ei tehnyt eroa, mutta entä kokonainen rakkaustarina? Voisiko kaikki päättyä tällä kertaa toisin?
”And you must never go away! Eponine, Eponine!”
Tällä kertaa Eponine ei joutuisi laulamaan yksin muurin ulkopuolella, hän ja Marius kuuluivat toisilleen. Mitä tapahtuisi Cosettelle? Cosettekin löytäisi itselleen jonkun toisen, kenties jonkun paremman. Todennäköisesti paremman, sillä olisi ollut valhetta rakastaa, kun sydän kuului jo toiselle.
Marius veti Eponinen lähelleen, katse tämän kasvoissa.
”A single look and then I knew.”

Aida nosti kätensä Elin - siis Mariuksen. Mariuksen - poskelle, vihreähippuisiin silmiin unohtuneena. Hän tunsi sydämensä liian täydeksi, päänsä liian kevyeksi.
Eponine ja Marius voisivat saada toisensa. Kuuluisivat toisilleen.
”I knew it too”, hän vastasi sulaen hymyyn ja nosti toisenkin kätensä miehen kasvoille.
”From today, every day - for it isn’t a dream, not a dream after all.”
Viime hetkellä Aida esti Eponinea suutelemasta Mariusta suoraan suulle, vaan kurottui painamaan huulensa vasten tämän poskea ja kiersi kätensä miehen niskalle. Hänen sydämensä hakkasi, ja ajatukset pyörivät kehää epäuskosta.
Eponine ja Marius olivat saaneet toisensa ja muuttaneet tarinansa. Ajatus oli musertavan kaunis.

”-not a dream after all.”
Marius – vai Eli itse – kumartui lähemmäs, kietoi käsivartensa Eponinen ympärille ja veti tämän lähelleen. Ei hätää, tällä kertaa Eponine ei kuolisi laukaukseen, kuolisi hänen käsivarsilleen. Maailma saisi herätä uuteen, ihmeelliseen huomiseen, mutta he kuuluisivat vain toisilleen.
Marius ja Eponine. Eivät Eli ja Aida.
Mies havahtui ajatuksistaan vasta, kun kun hän kuuli taputukset. Hään kohotti katseensa ja vilkaisi sohvalle, jolla Dottie pyyhki silmiään. Katse palautui Aidaan, pieni virnistys hiipi huulille, kun hän tarttui naista hellästi vyötäröltä ja pyöräytti tämän korkealla ilmassa ympäri.
Karistaakseen Mariuksen ja Eponinen viimeistä kertaa pois.

Nosto ravisteli surun pois ja sai Aidan nauramaan vapautuneena, pyörähtämään ilman halki ja halaamaan miestä hetken melkein epätoivoisen tiukasti. Melodia, joka oli aina särkenyt hänen sydämensä, viipyi hänen mielessään kauniina ja lohdullisena. Viimeinen show ei ollut koskaan päättynyt näin - muuttamalla lohduttoman tarinan saduksi, joka oli täynnä uusien alkujen ja avoimien ikkunoiden toivoa.
Villisti hurrannut seurue oli vihdoin valmiina eroamaan ja halattuaan jokaista vähintään 12 kertaa, myös Aida saattoi pujottautua takkiinsa, vetää syvään henkeä ja astua kylmänkosteaan yöhön. Yrittäen unohtaa, että ainoa halaus, jota hän kaipasi, oli Elin.
”Kiitos”, hän sanoi miehelle heidän kävellessään kohti hiljentynyttä metroasemaa ja kurottui painamaan suukon tämän poskelle.

Churchill ei unohtunut Fredin asunnolle. Ja hyvä niin, sillä Eli olisi todella pelännyt uuden perheenjäsenensä puolesta. Fredin tuntien Elin puhelimeen olisi viimeistään seuraavana aamuna ilmestynyt kuva sidotusta pehmocorgista ja lunnasvaatimus sen vapauttamiseksi.
Ulkona hän veti Aidaa taas kainaloonsa, silittäen naisen käsivartta hajamielisesti sormenpäillään.
"Dottien ajatus oli aivan mahtava", hän totesi hiljaa, hymyn nykiessä suupieliä ylemmäs.
"Les Misérables on aina ollut niin hirvittävän synkkä, mutta nyt... Luuletko, että Marius ja Eponine saivat elää elämänsä onnellisesti? Vanheta yhdessä ja katsoa, kuinka maailma muuttui?"
Ajatuksen kiisivät liian nopeina ja keveinä. Marius ja Eponine olivat viimein saaneet toisensa.

”Totta kai”, Aida vastasi hymyillen ja otti muutaman tanssiaskeleen miehen käsivarren alla, tasapainoillen luottavaisesti korkeakorkoisilla avokkaillaan.
”Se oli täydellinen lopetus ajalleni Les Misissä”, hän huokasi haaveikkaana ja halasi miestä yhdellä käsivarrella heidän suunnatessaan alas metroaseman portaita.
”En tiennyt, että voisin olla näin onnellinen-” Aida astui harhaan yllättyneenä vingahtaen, takertui kaiteeseen ja laskeutui turvallisesti istumaan muutaman portaan alempana tukahduttavan lämpimässä metrotunnelissa. Päivän jännitys purkautui vapautuneena, hervottomana nauruna, joka sai käytävän kaikumaan.
Elin sydän jätti lyönnin välistä Aidan vingahtaessa, ja hänen kätensä yritti tarvoittaa turhaan otteen tämän käsivarresta. Churchil kierähti portaiden juurelle, jääden surkeasti pystyyn kirsu maata vasten painuneena.
”Aida!” mies henkäisi, laskeutui portaat alas ja kyykistyi naisen eteen.
”Sattuiko? Miten kävi?”
Hän vei kätensä varovasti kokeilemaan Aidan nilkkaa, kulmat huolestuneesti kurtistuneina.
”Tekeekö kipeää?”

”Voi rakas, älä huolehdi!” nainen nauroi sydämellisesti ja hipaisi lähemmäs kyykistyneen Elin nenänpäätä lohdullisesti. Ehkä hän oli juonut vain ihan hippusen liikaa. Taas. Milloin hän oppisi?
”Olen ihan kunnossa. Astuin vain harhaan”, Aida vakuutti, poimi Churchillin kainaloonsa ja nousi jaloilleen kaiteen tukemana. Hän hymyili miehelle kutsuvasti ja ojensi kätensä.
”Prinssini, menisimmekö? Taidan kuulla metron.”

Eli silmäili Aidaa huolestuneesti, ja ainoastaan huoli esti häntä hipaisemasta tämän siroa säärtä sormenpäillään. Ehkä niin oli parempi, oli helpompi pitää itsensä kasassa, alkoholista huolimatta.
Hän saattaisi Aidan kotiin, tämän aviomiehen luo.
Marius ja Eponine olivat saaneet toisensa.
Hymy palasi miehen kasvoille, kun hän tarttui ojennettuun käteen ja veti Aidan kylkeään vasten.
"Ota minusta tukea, prinsessa. En tahdo, että kaadut uudelleen."

”Kuinka voisin mahdollisesti kaatua, kun tuntuu, että voisin lentää?” Aida kuiskasi kehräten nojautuessaan Eliä vasten. Se oli totta. Hänen jalkansa tuntuivat hyvin keveiltä, samoin kuin hänen ajatuksensa. Hän vilkutti miehen ohi heitä katselevalle joukolle nuoria laiturilla ja veti Elin sitten perässään sisään nyt jo melkein autioon metrovaunuun tarttuen tottuneesti tankoon, joka houkutteli häntä kieppumaan. Aida napautti sormensa sitä vasten rytmikkäästi, kiepahti sen ympäri ja nojautui sitten uudelleen Elin rintaa vasten, corgipehmo turvallisesti sylissään.
”Miten suloista, että sait oman lemmikin”, hän huokasi ja suukotti lelun nenänpäätä.

"Aida, juuri tuo minua tässä huolestuttaakin", Eli huomautti, mutta naisen hyvä tuuli tarttui häneenkin. Oli aina tarttunut, pelkkä Aidan läsnäolo sai päivän muuttumaan paremmaksi.
"Kunhan varoitat, ennen kun meinaat pyrähtää lentoon, okei? Jotta voin tällä kertaa ottaa kiinni."
Autio metrovaunu oli melkoinen kontrasti aiempaan vuoroon, jolloin heillä oli ollut tuskin tilaa ahtautua ulos oikealla pysäkillä.
Eli veti Aidan kainaloonsa ja painoi nopean suukon naisen hiusten joukkoon. Hän tunnisti shampoon tuoksun, se jäi kiusoittelemaan hänen aisteihinsa vielä pitkäksi aikaa sen jälkeen, kun hän oli suoristanut ryhtinsä.
"Tiedän, Churchill on mahtava. Olen melko varma, että Bast haluaa olla kummisetä - hänen mielestään olisi varmaan kummallista, jos Churchillilla olisi kaksi isää - mutta sinä saat ehdottomasti olla kummitäti, jos tahdot."

Aida nauroi vapautuneesti kehräten, ääni sielun antaneen viimeisen esityksen myötä käheytyneenä ja tanssitti sormiaan rytmissä vasten tankoa, josta piteli toisella kädellä kiinni.
”Syleilen rooliani antaumuksella”, hän vakuutti ja vetäytyi taaksepäin niin, että saattoi katsoa miehen kasvoja paremmin. Vihreähippuisia silmiä. Hän kurottui sukaisemaan pehmeitä, vaaleanruskeita hiuksia hymyillen ja ojensi koiran takaisin omistajalleen, kun otti paremman otteen metallisesta tangosta, karkasi Elin kainalosta ja kiepahti sen ympäri mekon helma avoimen takin alta hulmuten.
”Mikä ihana ilta”, nainen huokasi ja nojautui taakse tangon varassa antaen hiusten valahtaa kauluksen alta alas selkäänsä. Hän kurtisti kulmiaan pysäkkien juostessa ohi.
”Millä pysäkillä sinä olet jäämässä?”

"Se on mukava kuulla", Eli vakuutti ja sujautti Churchillin turvallisesti kainaloonsa. Pitäisiköhän koiralle hankkia sadetakki? Talvitakki? Kokonainen asuvarastollinen pienenpieniä vaatteita?
Aidan kiepunta tangon ympäri sai hänet unohtamaan ajatuksensa, sähkönsiniset helmat ja erityisesti hoikat jalat niiden alla vaativat huomiota itseensä.
Valitettavasti myös muilta kuin Eliltä itseltään.
"Aida", mies nauroi ja kiepautti itsensä tangon ympäri, painautui naisen selkää vasten ja sulki tämän suojelevasti käsivarsiensa väliin, tankoa vasten. Teki mieli painaa suudelma punaisten hiusten joukkoon.
"Saatan sinut kotiin. Niin kuin aina."
Paitsi ettei enää tämän illan jälkeen. Kuka huolehtisi nyt siitä, että Aida pääsisi turvallisesti kotiin?

Elin tuttu hahmo hänen takanaan sai Aidan hyrisemään pehmeästi nojautuessaan käsivarsien muodostamassa, tervetulleessa vankilassa miehen rintaa vasten. Hän käänsi päätään, painaen poskensa miehen takkiin ja nosti kätensä hipaisemaan Elin kasvoja.
”Olet aina niin kultainen, prinssini”, hän huokasi hymyillen ja tunsi oudon levottomuuden kasvavan vatsassaan. Ehkä hänen teki vain mieli tanssia.
”Eikä sinulla ole edes sateenvarjoasi. Kuka saattaa sinut kotiin?”
Elin olisi tehnyt mieli nojautua kosketusta vasten.
"Koska tahansa sinun vuoksesi, prinsessa", hän vastasi matalasti, antoi viimein periksi ja painoi suukon Aidan hiusten joukkoon. Teki kipeää ajatella, että tämä saattaisi olla heidän viimeinen yhteinen työmatkansa.
Tulisiko Simon Aidaa vastaan iltanäytösten jälkeen?
Ei, sitä ei pitänyt ajatella nyt. Aidan kehon lämpö tuntui hohkaavan häntä vasten, takki oli jäänyt avonaiseksi.
"Churchill. Churchill saattaa minut kotiin."

Aida sulki hetkeksi silmänsä.
”En ole varma, onko sen suuntavaisto yhtään parempi kuin sinun”, hän hymyili ja pyörähti ympäri miehen käsivarsien suojassa, kiertäen käsivartensa Elin niskalle.
”Olet ihana”, hän huokasi painaen poskensa miehen rintaa vasten ja sulki uudelleen silmänsä, ”toivottavasti muistin avaimeni. Simon on viemässä tyttöjä pohjoiseen.” Elin lämpöön oli aina helppo unohtua, sylikkäin seisominen oli kuin tanssimista. Varmasti he tekisivät näin tulevaisuudessakin, Aida pohti piirrellen höyhenkeveitä kuvioita sormensyrjällään miehen niskan ihoon, kun punoi sormiaan rakastamiinsa, pehmeisiin niskahiuksiin.

"Älä sano noin, isänä minun tehtäväni on uskoa Churchillin lahjoihin täysin kyseenalaistamatta."
Ei sillä, että hän olisi mitään isyydestä tiennyt, oma isä kun oli huidellut ties missä poikansa elämän ajan. Mutta jos hän ikinä, ikinä saisi lapsia, hän oli päättänyt olla se, joka uskoisi näihin, silloinkin kun lasten oma usko pettäisi.
Luoja, hän ei osannut huolehtia edes itsestään. Ei siitä ikinä tulisi mitään.
"Hm? Simon ei ole kotona?" mies rekisteröi Aidan sanat. Hän tunsi huolen nostavan päätään. Mitä jos jotain sattuisi? Aida oli ihana, mutta naisen kyky huolehtia itsestään humalassa huolestutti häntä...
"Ei kai... ei kai sinua pelota yksin?" Eli mutisi, vaikka hänen olikin vaikea keskittyä kysymykseen sormien hivellessä niskaansa.

”Ei, hän päätti viedä tytöt jo tänään”, Aida vastasi ajatuksissaan keinahdellen kuin he olisivat tanssineet hitaan, kiireettömän melodian tahdissa. Hän nauroi käheästi ja avasi silmänsä, kohottaen miehen kasvoihin huvittuneen, kissamaisesti siristyneen katseen.
”Ei tietenkään pelota. Onhan minulla kolme urheaa koiraa tukenani. Oh, ehkä sinun pitäisi tulla vihdoin taas sanomaan hei niille.”

_________________
"Oh come on. Be brilliant."





Viimeinen muokkaaja, Lilya pvm La Marras 04, 2017 7:53 pm, muokattu 2 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Linjoilla
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 106
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   La Marras 04, 2017 7:52 pm

Ajatuksissaan Eli mukautui Aidan rytmiin, saman kuulumattoman kappaleen tahtiin. Ajatus Aidasta yksinään asunnossa oli saanut hänen kulmansa painumaan kurttuun, mutta maininta koirista sai ilmeen nopeasti kirkastumaan.
"Ehkä minun tosiaan pitäisi. Vaikka niitä ehkä kiukuttaa, kun tulen keskellä yötä ja ilmoittamatta tervehtimään?"
Hän voisi samalla varmistaa, että Aida varmasti pärjäisi. Mistä puheen ollen Eli kohotti katseensa, kun metro liukui jälleen pysähdyksiin.
"Oh, Aida, pysäkki!" hän huikkasi ja veti naisen pehmeästi mukaansa laiturille. Olkoon, raikas ilma tekisi hänelle hyvää. Selvittäisi päätä. Metrossa oli alkanut tulla lämmin.

”Ne rakastavat vieraita - varsinkin sinua, koirakuiskaaja”, Aida nauroi seuraten Eliä kevein jaloin, tiedostaen poissaolevasti olevansa kotipysäkillään.  
”Istuvat murheissaan yksin pimeässä odottamassa jotakuta hieman silittämään ja heittämään palloa”, nainen huokasi ja tunsi huonon omantunnon piston. Mitä jos ne tekivät juuri niin? Ei, Kafka olisi kiivennyt keittiön pöydälle - mikä pysyisi salaisuutena Simonilta - ja Holiday karvaisi autuaana jokaista talon tekstiiliä. Mutta Clooney, hänen sydänkäpynsä, luultavasti vartoisi ovella.
Raikas yöilma pyyhkäisi pois melkein raajoihin hiipineen väsymyksen, ja sai Aidan ottamaan muutaman tanssiaskeleen kostealla kadulla, miehen käsivarren alla pyörähtäen.
”Mitä aiot tehdä vapaapäivilläsi?”

"Kyllä koira koiran tuntee", Eli huomautti naurahtaen. Ehkä koirat aistivat, kuinka vilpittömästi hän niistä piti. Joskus lenkit Hyde Parkissa venyivät loputtoman pitkiksi, koska oli aivan pakko pysähtyä tervehtimään jokaista koiraa, jonka omistaja ei näyttänyt liian kiireiseltä. Hän oli ystävystynyt erään bichon frisén kanssa niin syvästi, että oli saanut kutsun koiran syntymäpäiville. Ja totta kai mennyt, ne olivat sattuneet sopivasti aamupäivään.
Eli ei voinut vastustaa Aidan esimerkkiä, vaan otti itsekin muutaman tanssahtelevan askeleen, pyöräytti Aidan ympäri ja taivutti tämän lopulta dramaattiseen tangotaivutukseen käsivartensa varaan. Churchill turvallisesti kainalossaan.
"En ole uskaltanut ajatella", hän myönsi, muistellen sairaslomaviikkoaan.
"Bast lupasi viedä minut eläintarhaan. Sinä?"

Taivutus sai hänet nojautumaan luottavaisesti miehen käsivarsille ja kehräämään naurusta noustessaan ylös. Öinen, pieni puisto tuntui unenomaiselta kalpeissa valoissa, ja hänen kotikatunsa kiilteli katulamppujen hämyssä.
”Simonilla on kai vuoden edestä suunnitelmia”, Aida kohautti hymyillen olkiaan. Kaikenlaista yhteistä tehtävää nyt, kun hänen uransa ei olisi jatkuvasti tiellä.
Hän otti muutaman lennokkaan tanssiaskeleen tasapainoillen tottuneesti koroillaan, kun tutki taskujaan ja sitten käsilaukkuaan avaimien toivossa.
”Minulla on avaimet”, hän henkäisi ihastuneena, kun veti lapsia varten kuvioituun, kuminauhalliseen klipsiin kiinnitetyn avainnipun esiin ja seisahtui alaovelle hakemaan oikeaa. Miltä heidän kotiavaimensa tarkalleen näytti?
”Milloin tapasit koirat viimeksi?”

Niin, Simon.
Eli tunsi mielialansa laskevan hetkeksi, mutta ei voinut estää hymyä kohoamasta huulilleen Aidan vilpittömästä riemusta tämän löytäessä avaimet käsilaukustaan.
"Upeaa, rakas!" hän hengähti sen tarkemmin ajattelematta - alkoholi sai puhumaan mitä sattui - ja kumartui painamaan ylpeän suukon naisen otsalle. Hän oli vilpittömästi sitä mieltä, että avainten muistaminen oli hieno suoritus. Manhattanilla he olivat unohtaneet avaimiaan sellaiseen tahtiin, että lopulta ovimies oli ollut heidän kanssaan riittävän hyvissä väleissä tullakseen kutsutuksi läksiäisiin.
Toivottavasti Bobilla oli nykyään kaikki hyvin. Pitäisi taas muistaa laittaa joulukortti menemään.
Odotellessaan, että Aida löytäisi oikean avaimen, Eli pyyhkäisi ajatuksissaan naisen hiuksia pois kasvoilta.
"Se taisi olla... No, näin Holidayn silloin kun..."
Ei, hän ei halunnut muistella sitä kertaa, kun he olivat törmänneet Simoniin kadulla.
"On siitä aikaa. Niiden täytyy olla minulle katkeria."

Aida säteili kannustukselle, avasi oven ylpeänä ja viittoi Elin sisään. Hän tunsi olonsa hyvin aikuiseksi päästessään itse sisään ja tarttui miehen käteen kiivetessään hämärässä porraskäytävässä kolmanteen kerrokseen. Kotiovikin aukesi samalla avaimella, ja Aida pudotti laukun tottuneesi eteisen pimeään nurkkaan. Kynsien rapina puulattiaa vasten tervehti heitä hämärästä, kun nainen potkaisi oven kiinni jalallaan, napsautti eteisen lipastolla olevaan, pehmeästi valaisevaan lamppuun valon ja pudottautui polvilleen tervehtimään kolmea ylitsetulvivaa rakkautta pursuavaa koiraa käheästi nauraen.
”Hei pienet!” hän hyrisi ja hautautui kookkaan, valkoisen paimenkoiran alle sen tunkiessa hänen syliinsä. Muhkeaan turkkiin hautautunut Holiday ja vieterin lailla hyppäävä Kafka käänsivät huomionsa pian vieraaseen.

Tämä viesti on poistettu.
Eli siirsi Churchillin lipaston päälle turvaan ennen kuin kumartui tervehtimään koiria.
"No hei, hei Holiday, hei Kafka, vieläkö muistatte?" hän jutteli eläimille lempeästi ja rapsutti syliin tunkevaa päätä. Sivusilmällä hän loi silmäyksen Aidaan, joka näytti aivan uskomattoman suloiselta puoliksi Clooneyn alle hautautuneena.
"Melko selvää, kenen suosikki-ihminen sinä olet", Eli nauroi hellästi samalla kun upotti sormensa kunnolla Holidayn paksuun turkkiin. Koira olisi ollut mahtava, jos olisi vain ollut mahdollisuus huolehtia sellaisesta.
"Ei sillä, kyllä minäkin tervehtisin sinua aivan yhtä innokkaasti."
Aida puraisi alahuultaan, kun tunsi Elin tarttuvan ranteeseensa. Eli sulki hänet syliinsä, ja nainen painoi silmänsä kiinni yrittäen hengittää syvään, vaikka tunsikin rintakehänsä kohoilevan kiihtyneen pulssin tahdissa.
Hän oli vastaamassa - huolettomalla toruvuudella - hassuun kysymykseen takaisin palaamisen sallimisesta, sillä olihan mies hänen paras ystävänsä, hänen toinen puoliskonsa. Eihän hän selviäisi ilman Eliä. Mutta vetoamus ikävästä sai hänen sydämensä särkymään, ja Aida kiersi kätensä tiukemmin miehen ympärille puhekykynsä menettäneenä.
Voi hyvä luoja hänellä oli ikävä. Se oli kuin fyysinen tuska hänen sisällään, eikä Aida voinut teeskennellä, ettei sillä ollut väliä. Pienellä äänellä, joka kysyi miksi hän oli väärän miehen kanssa.
Ja nyt hän ei näkisi Eliä enää päivittäin. Ajatus teki hengittämisestäkin vaikeaa.
Aida kohotti kasvonsa ja kosketti miehen poskea, punoen sormensa vaaleanruskeisiin, pehmeisiin hiuksiin, tutkien vihreähippuisia silmiä lohduttomana. Alkoholin tuoma, kupliva hyväntuulisuus hukkui raa’an tunteen alle. Hän kurottui varpailleen, kengät laukun viereen hylänneenä ja hengitti hetken miehen huulia vasten, ennen kuin antoi itsensä painaa omansa niille.
Kaipaus kasvoi hallitsemattomana ja rajuna hänen sisällään, kuin hän ei voisi hengittää ilman miestä.
[1:02:17] Lilja L: Tämä oli todennäköisesti se kohta, jossa järkevämpi mies olisi vetäytynyt. Toivottanut hyvää yötä, napannut pehmocorginsa pöydältä (olisiko järkevämmällä miehellä ollut sellaista?) ja painunut yön selkään viilentämään ajatuksiaan. Sateinen sää olisi ollut mitä täydellisin sellaiseen.
Mutta ikävä poltti häntä liian kipeästi. Ikävä ja jokin muu, joka sai vanhan tulen syttymään sillä samalla hetkellä, kun hän tunsi Aidan huulet omillaan.
Toinen käsi kietoutui kuin itsestään naisen punaisiin hiuksiin, toinen painautui tiukasti tämän ristiselälle, vetäen lähemmäs, eikä siltikään tarpeeksi lähelle. Hän vastasi suudelmaan janolla, jota ei voinut pitää enää vain kahden ystävän välisenä hölmöilynä.
Sydän jyskytti pakahtumaisillaan.
Se tuntui oikealta. Kuin hengittäminen pitkän, keuhkoja polttavan sukelluksen jälkeen. Aida kiersi kätensä miehen niskalle ja antoi toisen askarrella kaivaten alas Elin rintaa ja kylkeä. Hän oli ikävöinyt kaikkea miehessä. Sillä hetkellä oli hyvin vaikeaa muistaa, miksi hän teeskenteli, että he olivat vain ystäviä.
Elin tapa painaa hänet tiukasti lähelle sai hänen sydämensä kiihdyttämään tahtia, ja Aida lähti perääntymään varjoihin, vetäen miestä mukanaan. Hän tukisti hellästi vaaleanruskeita hiuksia eikä voinut olla hymyilemättä vasten miehen huulia.
Hän halusi Elin. Ajatus jyskytti vahvempana jokaisen sydämenlyönnin myötä. Hän halusi Elin nyt heti. Katulamppujen hämy loi olohuoneeseen sinisen hämärän, ja Aida hyppäsi hajareisin miehen syliin, kiertäen kätensä tämän kaulalle ja nostaen miehen kasvot uuteen, nälkäisempään suudelmaan.

Kuinka kertaa heidän iltansa Manhattanilla oli päättynyt tällä tavalla? Vuoteeseen tai sohvalle, joskus liian malttamattomina ehtiäkseen edes niin pitkälle. Ei ollut lainkaan haitannut, että pikkuruisessa asunnossa oli ollut tuskin tilaa kääntyä, jos sattui eteiseen vahingossa samaan aikaan.
Kaksi notkeaa ihmistä pärjäsi yllättävän vähällä tilalla.
Eli takertui ajatukseen Manhattanista, yhteisestä kodista, kun veri jyskytti koko kehossa ja sai hänet näykkimään Aidan huulia nälkäisesti.
Sinisenkuulaassa olohuoneessa hän kietoi kätensä Aidan reisien taakse naisen hypätessä hänen syliinsä, kannatteli tämän painoa yhtä helposti kuin tanssin nostossa. Hitaasti hän vajosi polvilleen sohvan eteen, jätti naisen istumaan ja kohotti toisen kätensä upottaakseen sen tämän punaisiin hiuksiin, jotka hän niin monta kertaa oli vapauttanut kampaukselta.

Aida tuskin huomasi sohvaa allaan, sillä Eli oli vallannut hänen ajatuksensa. Miehen tuttu tuoksu, kosketus, joka oli ajaa hänet hulluksi. Hän nojasi päänsä vaistomaisesti vasten hiuksiinsa sukeltavaa kättä, tarttui Elin kauluksiin ja veti miehen lähemmäs voidakseen painaa sarjan malttamattomia, paikoin hellästi puraisevia suudelmia leukaperältä solisluulle. Nainen sysäsi miehen takin pois hartioilta ja alas lattialle, auttaen sen riisumista Elin ympärille kiedotulla jalalla. Tehokkaat sormet napittivat auki kauluspaidan nappeja, ja Aida nauroi kehräten vasten seuraavaa, melkein huumaantuneen nälkäistä suudelmaa.

Eli antoi takin tipahtaa lattialle ja taivutti käsivarttaan taaksepäin, niin että sai napattua otteen Aidan nilkasta. Hänen sormensa hyväilivät sitä hetken, ennen kuin toinen avokas löysi tiensä hänen käteensä ja tipahti pian takin seuraksi lattialle. Sormenpäät juoksivat pitkin säärtä ja reittä, pujahtaen hameen sähkönsinisen helman alle, jota hän oli jo valmiiksi työntänyt malttamattomasti ylemmäs.
Aidan kehräävä nauru sai kylmät väreet juoksemaan pitkin Elin selkää ja hän taivutti kättään riisumaan myös naisen toisen kengän ennen kuin liu'utti myös toisen kätensä tämän vyötärölle.
Manhattanilla. Yhteisessä kodissa Manhattanilla.

Eli todella ajoi hänet hulluksi. Samaan aikaan hän halusi viipyä jokaisessa kosketuksessa, jokaisessa hipaisussa, joka sai hänen aistinsa sekaisin, mutta kaipaus jyskytti hänen sisällään. Aida veti kauluspaidan Elin hartioiden yli ja nyki sen kärsimättömänä alas hänen vyötärölleen asettuneita käsivarsia, nakaten käsistään pimeyteen. Hän ujutti kätensä printtipaidan alle ja tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä tuntiessaan taas tutun, lämpimän, paljaan ihon käsiään vasten. Nainen veti paidan miehen pään yli ja nojautui painamaan huulensa vasten miehen solisluuta ja rintaa, janoten muistaa sinisessä hämärässä vaalean ihon maun.
Hän kohtasi miehen katseen hämärässä, liu’utti kätensä Elin niskalle niskahiuksia pehmeästi sukaisten, ennen kuin siristi silmiään kissamaiseen hymyyn sulaen ja veti miehen mukanaan vajotessaan sohvalle.

Tällä kertaa Elin ei tarvinnut pyytää Aidaa siirtämään kättään pois niskaltaan.
Hän olisi voinut huomauttaa, kuinka epäoikeudenmukaista oli, että hän oli jo ilman paitaa, hiukset pörrössä, eikä hän itse ollut saanut riisua Aidalta vielä muuta kuin vaivaiset kengät.
Alitajuisesti hän pelkäsi, että puhuminen rikkoisi jotakin heidän väliltään.
Puhumisen sijaan hän sujautti kätensä Aidan selän alle, etsi sormiinsa puvun vetoketjun - tietenkin siinä piti olla merkillinen kaksiosainen selkäkappale, josta Eli tavallisesti piti mutta joka teki hänet juuri nyt äärettömän kärsimättömäksi - ja alkoi hivuttaa sitä alemmas, samalla kun hän painoi huulensa vasten naisen kaulan vaaleaa ihoa.

Naisen hengitys vavahti, kun Elin kosketus tuntui pimentävän hänen silmänsä hetkeksi. Hän auttoi miestä kiemurtelemalla ulos sähkönsinisestä mekostaan, huumaantuneesta, euforisesta naurusta hyristen ja veti Elin malttamattomana uuteen, nälkäiseen suudelmaan sukaisten sormensa läpi vaaleanruskeista hiuksista, ennen kuin valui miehen alla alemmas voidakseen näykätä tämän kaulaa ja juoksuttaa kätensä alas tämän paljasta vatsaa.
Aida avasi miehen housut ja oli työntämäisillään ne alas, kun hänen katseensa osui miehen olan yli kirjahyllyssä olevaan valokuvaan Poppystä ja Primrosesta. Poppylla oli vielä vaaleat, pähkinänruskeat hiukset ja lapsen viaton, säteilevä hymy. Hänen sydämensä jätti lyönnin välistä, ja hän käänsi katseensa huoneen puolelle. Kafka oli käpertynyt nojatuoliin. Holiday istui ovensuussa ja tuijotti heitä häpeilemättä. Simonin villapaita oli unohtunut yhden tuolin selkänojalla.
Hyvä luoja. Mitä hän oli tekemässä? Aidan oli puristettava silmänsä kiinni, kun fyysinen tuska repi häntä kahtia. Hän ikävöi ja kaipasi Eliä niin, että sattui, mutta ei hän voisi tehdä tätä - he eivät voisi tehdä tätä. Edithin järkyttyneet kasvot välähtivät jälleen hänen mieleensä.
”Eli”, Aida vetosi hätääntyneenä ja töni miehen hartiaa, ”lopeta! Lopeta!”
Hän tarttui molemmin käsin miehen kasvoihin ja tuijotti tätä kauhistunein silmin.
”Mitä me teemme?”

Eli hätkähti kuullessaan Aidan hätääntyneen äänen, lopetti heti ja nykäisi päätään kauemmas silmiään hämmentyneenä räpytellen.
Mitä he olivat... voi luoja.
Hän tuijotti hetken lähes vauhkona Aidan silmiin ja vetäytyi sitten järkyttyneenä kauemmas. Niin nopealla liikkeellä, että sohvan reuna loppui kesken ja hän valahti takaperin lattialle. Takaraivo saattoi osua maahan tai olla osumatta, hän ei ollut aivan varma kömpiessään takaisin istumaan, toinen käsivarsi silmien päälle kohotettuna.
"Anteeksi, anteeksi..." mies toisteli järkyttyneenä. Hän tunsi jonkin kylmän painautuvan niskaansa vasten, koiran kirsun, todennäköisesti. Se tuntui melkein syytökseltä.
"Olen pahoillani, en olisi saanut..."

Aida makasi hetken voimattomana sohvalla, yrittäen saada henkeään kulkemaan. Tuska kouristi hänen vatsaansa, kun pieni osa hänestä toivoi, ettei olisi koskaan huomannut valokuvaa. Nainen käänsi päänsä lattialle pudonnutta miestä kohti, nykäisi tummansininen push-up-rintaliivien olkaimen takaisin ylös ja kiepahti sitten itse lattialle, yrittäen kiertää käsivartensa ystävän lohduttavana eleenä miehen paljaiden hartioiden ympäri.
”Eli, tämä on minun syytäni. Olen kovin pahoillani”, hän vetosi, ”älä syytä itseäsi.”

Eli nytkähti terävästi kauemmas tuntiessaan Aidan käsivarsien yrittävän kietoutua ympärilleen.
"Aida, ei, anteeksi, en pysty nyt..."
Hän ei kestäisi naisen kosketusta, kun äskeinen hetki vielä poltteli kehossa. Hän nykäisi itsensä pystyyn, laski hitaasti käden kasvoiltaan ja tunsi itsensä yhtäkkiä hirvittävän roistoksi katseensa hakeutuessa hetkeksi tummansinisiin liiveihin. Sininen oli Aidan väri.
Nyt. Mies!
Eli nytkähti liikkeelle ja kumartui poimimaan sähkönsinisen mekon lattialta, ojensi sitä avuttomana Aidalle suostumatta katsomaan tätä kohti uudelleen. Vaikka he olivat voineet aiemmin vaihtaa vaatteensa täysin luontevasti toistensa läsnäollessa. Mutta täällä, Aidan ja Simonin - Simonin! - kodissa pelkkä katse tuntui väärältä.
"Ei, ei, Aida, ei se ole sinun syytäsi. Minun olisi pitänyt... Mutta halusin vain varmistaa, että kaikki oli hyvin. Ettei... Niin."
Hienosti varmistettu, Eli. Helvetti. Simon, ei kai haittaa, että varmistin vaimosi olevan kunnossa? Teidän sohvallanne? Koirienne katseen alla?
Voi helvetin helvetti.

Eli karkasi hänen otteestaan, ja Aida tunsi silmiensä kostuvan. Hän painoi kätensä vasten olohuoneen upottavaa villamattoa ja laski katseensa, kun onneton kyynel karkasi silmäkulmasta poskelle. Mitä hän oli ajatellut rikkomalla heidän ystävyytensä näin?
Eli ei voinut edes katsoa häntä. Nainen otti mekon vastaan, mutta ei halunnut pukea sitä päälleen, vaan tunnusteli sen kangasta sormillaan.
”Älä syytä itseäsi”, hän kuiskasi ja pyyhkäisi närkästyneenä silmiään, ennen kuin nousi jaloilleen, poimi Simonin villapaidan nojatuolin selkänojalta ja pujottautui sen sisään. Sinne olisi mahtunut häntä kai neljä. Paita laskeutui melkein hänen polviinsa ja tuoksui tutulta, mutta jotenkin… Väärältä.
Hän todella oli niin ajattelematon, typerä, vastuuton nainen, jollaiseksi Simon häntä syytti.
”Minun ei olisi pitänyt suudella sinua.”

Aidan ääni oli särkeä Elin sydämen. Hän oli varma, että naisen silmissä oli kyyneleitä, ja tuntui hirvittävältä yrittää vastustaa halua kääntyä ja pyyhkiä ne pois.
Hän ei kuitenkaan luottanut itseensä tarpeeksi, vaan kumartui sen sijaan poimimaan t-paitansa lattialta ja kiskaisi sen terävästi  päälleen. Hän joutui nykimään kaulusta hetken, ennen kuin ymmärsi paidan olevan nurinpäin.
"Oli se yhtä lailla minun syyni. Aida, minä en todellakaan... Tämän takia minun ei pitäisi juoda. Olen pahoillani."
Hän etsi katseellaan kauluspaitaansa, erotti valkean hahmon ja sen alla jotakin mustaa. Clooney oli käpertynyt paidan päälle ja katseli häntä selvästi syyttävästi. Tai ehkä sininen hämärä vain sai koiran katseen näyttämään siltä.
"Clooney..."

Aida kiersi käsivarret ympärilleen ja puri lohduttomana alahuultaan katsellessaan, kuinka terävin liikkein Eli pukeutui ja yksinkertaisesti kieltäytyi katsomasta häntä. Mitä hän oli oikein ajatellut? Ei yhtään mitään, kai, taaskaan.
Hän pyyhkäisi uudelleen silmiään.
”Olen pahoillani. Ajatus siitä, etten näkisi sinua enää päivittäin- kun kaipaan sinua niin kamalasti- en ajatellut”, nainen niiskaisi onnettomana ja halasi itseään.
”Etkö todella voi edes katsoa minua enää?”

Eli silmäili paitaa onnettomana. Ehkä hän voisi vain jättää sen siihen? Ei, sehän olisi vain vielä pahempi, antaisi aivan väärän (oikean?) kuvan siitä, mitä täällä oli tapahtunut. Hei Simon, koirasi repi paidan päältäni, mutta ei haittaa mitään, pitäköön sen itsellään.
Hän kyykistyi Clooneyn viereen ja siirsi varovasti kättään lähemmäs.
"Hei, minä tosiaan tarvitsisin tuon takaisin. Niin. Sen juuri..."
Hän vaikeni, selkä Aidaa kohti käännettynä.
"Voin. En vain juuri nyt. En ole varma, pystyisinkö hillitsemään itseni. Minä olen... olen kuitenkin vain... Ja sinä olet..."
Aidan kosketus viipyi yhä sähköisenä kihelmöintinä hänen ihollaan. Olisi pitänyt ajatella Edithiä, mutta silti jäänsiniset silmät palasivat aina hänen mieleensä. Aida...

Kaipaus vihlaisi tuskana hänen vatsassaan. Lopeta. Sinulla on Simonin villapaita päälläsi, ja varmasti Edith odottaa Eliä kotiin. Mitä oikein ajattelet? Aida pyyhki kasvojaan hihaan, joka riippui hyvän matkaa hänen sormiensa alapuolella, astui lähemmäs ja tuuppasi koiran ylös paidan päältä paljailla varpaillaan.
”Sinä olet mitä? Minä olen mitä?” hän kysyi silmäillen miehen hahmoa ahdistuneena.

Clooneyn loukkaantunut katse tuntui lävistävän Elin rintakehän.
En minä koskenut isäntäsi omaisuuteen, luojan kiitos en ehtinyt, hän vakuutti mielessään samalla kun nappasi valkoisen karvan koristaman paitansa ja suoristautui.
"Minä olen kuitenkin vain mies", hän vetosi hiljaa puistaessaan paitaa pari kertaa ennen kuin pujotti kätensä sen hihoihin.
Kun olisikin ollut kyse vain siitä. Totta kai Eli ymmärsi naiskauneutta, kun sellainen sattui kohdalle, mutta Aidan kanssa oli... erilaista. Aida oli niin uskomattoman lumoava, ja joskus, joskus Elistä tuntui, ettei kukaan muu voinut nähdä samaa kuin hän. Aida lumosi kaikki, mutta vain hän todella tunsi naisen läpikotaisin.
Tällä hetkellä ajatus sai hänet pyyhkäisemään kiukkuisesti kasvojaan.
"Huomenna olen taas kunnossa. Nukun humalan pois, sitten... Milloin Simon palaa, tiedätkö? Pärjäätkö itseksesi?"
He eivät vain näkisi huomenna. Lumoavan kauniiksi muuttunut viimeinen show ja jäähyväiset yhteiselle ajalle Les Misérablesissa särkyisi yhden, typerän päätöksen tähden, ja mitä hänelle jäisi, olisi kuva Elin jännittyneestä selästä ja kätketyistä kasvoista.
Aida halasi itseään tiukemmin, kun tunsi itkun vaanivan pinnan alla paljon lohduttomampana.
”Minä pärjään aina”, hän vastasi laskien katseensa. ’Vain mies’ kuulosti surulliselta tekosyyltä.
”Eli, ole kiltti äläkä lähde näin.”

Jännitys säilyi Elin hartioissa, mutta kuullessaan uhkaavan itkun Aidan äänessä hän ei voinut muuta kuin kääntyä. Olemus pehmeni, kireä ilme katosi ja sydänalaa vihlaisi.
"Anteeksi."
Hän avasi käsiään kutsuvasti. Halaukseen, tavalliseen turvalliseen halaukseen, joka ei jättäisi ihoa kihelmöimään. Ehkä se riittäisi pyyhkimään äskeisen pois.
"Ei ole mitään hätää. Mitään väärää ei tapahtunut."
Ei ollut ehtinyt tapahtumaan. Ja hirveintä, kaikkein hirveintä oli, ettei Eli ollut varma, oliko hän siitä iloinen vai ei.
Helvetti...

Ehkei hänen olisi pitänyt. Eli ei halunnut jäädä eikä katsoa häntä, mutta Aida ei kestänyt ajatusta ystävänsä katoamisesta yöhön näin. Hän astui lähemmäs miehen kasvoja tutkien, mutta ei painautunut tämän syliin, niin kuin yleensä teki. Sen sijaan Aida jäi seisomaan Elin lämpöön, kädet ympärilleen kierrettynä ja tutki miehen kasvoja katseellaan.
”Minä olen pahoillani, Eli. Olen ajattelematon ja itsekäs”, hän sanoi, Simonin antama adjektiivi kipeästi kirvellen, ”minun ei olisi koskaan pitänyt suudella sinua ja hankaloittaa suhdettasi. En koskaan haluaisi satuttaa sinua tai Edithiä.”

Elin kulmat kurtistuivat ja hän siirsi kätensä Aidan poskille, yrittäen tavoittaa jäänsinisten silmien katseen.
"Aida, älä puhu itsestäsi noin", hän vetosi, ja onnistui vain vaivoin olemaan painamatta kevyttä suudelmaa tämän otsalle. Hän ei kestänyt nähdä ahdistusta ja surua katseessa, ei kestänyt tämän sanoja.
"Minä tiedän, sinä et koskaan satuttaisi ketään. En minäkään... Haluan, että olet onnellinen Simonin kanssa. Hän on varmasti hyvä mies. Ja tekee sinut onnelliseksi."
Jos sanoja toisti riittävän kauan, muuttuisivatko ne todeksi?
"Tämä johtui vain siitä, että oli viimeinen ilta. Me emme... Ne olivat Marius ja Eponine, meidän olisi pitänyt päästää ajoissa irti rooleista."
Eli oli hirvittävän huono valehtelija, mutta teki mitä tahansa piristääkseen Aidaa. Hän hipaisi naisen poskea hellästi peukalollaan ennen kuin antoi käsiensä laskeutua kyljilleen.

Aida yritti toistella itselleen samaa. Simon teki hänet onnelliseksi. Mies rakasti häntä aivan valtavasti ja teki parhaansa ymmärtääkseen ja tukeakseen häntä, vaikka hän tekikin miehen onnettomaksi.
”Marius ja Eponine”, hän myönsi, vaikka tiesi valehtelevansa. Tavalla, jolla hän kaipasi Eliä, ei ollut mitään tekemistä vanhan musikaalin kanssa. Nainen pakotti itsensä hymyilemään, mutta ei koskettanut miestä. Hän oli tehnyt niin tarpeeksi loppuiäkseen. Hänen pitäisi päästää mies lähtemään. Olemaan onnellinen Edithin kanssa.
”Edith varmaan odottaa sinua jo? Kai selviydyt kotiin eksymättä? Churchill oppaanasi”, hän hymyili, vaikka tunsi teeskentelevänsä.

Tämän täytyi olla heidän elämänsä suurin näytelmä.
Myös Eli loihti hymyn huulilleen ja pyyhkäisi sormet läpi vaaleanruskeista hiuksistaan.
"Churchill löytää kyllä kotiin, vaikka minä en löytäisikään. Ja onhan minulla aina se Bastin tekemä osoitelappu, muistathan?"
Hän jäi hetkeksi epäröimään neuvottomana. Tässä kohtaa hänen olisi kuulunut halata Aidaa, painaa tämä lähelleen ja suukottaa hiuksia. Mutta koska niin ei voinut nyt tehdä, käsivarret ainoastaan liikahtivat levottomasti.
"Hyvää yötä, Aida, koita saada nukuttua. Uskoisin löytäväni kyllä itse ulos, mutta huhuilen jos jään jumiin vaikka vaatekaappiin..."
Mielikuva oli aivan väärä tilanteeseen nähden, se sai Elin naurahtamaan levottomana ja käännähtämään ympäri. Hän hipaisi ohimennessään Holidayn karvaista päätä ja pujahti sitten eteiseen. Kylmää, raikasta ulkoilmaa. Ehdottomasti.

”Hyvää yötä”, Aida vastasi laskien katseensa mietteliäin, surumielisin silmin ja kääntyi ympäri kadoten asunnon pimeyteen kolme koiraa perässään rapisevin kynsin seuraten. Simon olisi poissa, joten tänä yönä ne saisivat tulla sänkyyn ja lohduttaa häntä.
Simon oli kuitenkin paljon lähempänä kuin makuuhuoneeseen kadonnut Aida oletti. Avaimet kääntyivät ääneti lukossa, ja kookas, harteikas mies astui sisään pitkän ajon väsymys kasvoillaan. Hän sulki oven perässään ja pudotti sitten puhelimen, avaimet ja jäätelöpurkin järkytyksestä lattialle, kun tajusi Elin seisovan eteisessään. Neljältä aamuyöllä.
Mies veti terävästi henkeä, tummat silmät mustuen.
”Mitäköhän sinä mahdat tehdä täällä?” hän kysyi petollisen pehmeästi, tukkien oviaukon.
Kerrankin Eli keskittyi huolellisesti siihen, että kaikki tavarat tulivat mukaan. Hän sujautti kengät jalkoihinsa, mutta nappasi takin ja huivin käsivarrelleen. Hän jäädyttäisi itsensä puolikuoliaaksi, jos se vaikka saisi ajatukset taas oikeille raiteilleen. Raitista ilmaa.
Viimeisenä mies nappasi Churchillin kainaloonsa ja otti askeleen ovea kohti. Paitsi että oven sijaan hän kohtasikin kookkaan miehen tumman katseen.
Eli jähmettyi hetkeksi täysin, hiukset edelleen pörrössä, paita pimeässä ja kiireessä juoponnappiin napitettuna, kaulus vinossa.
"Oh, huomenta Simon... Yötä? Saatoin Aidan kotiin asti, kun olit kuulemma yötä poissa."
Sanat ryöppysivät ulos nopeammin kuin aivot ehtivät niitä muotoilla.
"Tulitkin aikaisin. Aida on makuuhuoneessa."

Simonin näytti olevan vaikeaa hengittää. Leveä rintakehä kohoili kiivaiden hengenvetojen tahdissa. Tumma, kurtistuneiden kulmien pimentämä katse rekisteröi epäuskoisena näkemäänsä: Eliä hiipimässä ulos, sen näköisenä kuin olisi pukeutunut kiireessä, hiukset intohimon sotkemina.
Mies kohotti kytevän, leukaperät kiveksi jännittävän katseen takaisin Elin kasvoihin.
”Makuuhuoneessa?” hän toisti.
”Sinnekö hänet jätit? Kuultuasi tilausuutesi tulleen.”

Eli räpäytti hämmentyneenä silmiään ja hieraisi kaulaansa. Ajatukset poukkoilivat vielä äskeisen jäljiltä, eikä nautittu alkoholi tehnyt niistä sen järkevämpiä.
"Niin, makuuhuoneessa. Hän... mitä? Saatoin hänet kotiin."
Mies heilautti vapaata kättään hämmentyneessä kaaressa. Hän oli halunnut varmistaa, että Aidalla olisi kaikki hyvin. Ettei tämä pelkäisi palata yksin pimeään asuntoon. Vaikka koirat olisivatkin vastassa.
"Sinun täytyy olla väsynyt, melkoinen ajomatka takana? Mahtavia koiria, muuten."
Eli yritti niellä syyllisyydentunteen, joka pyrki välähtämään katseessa. Hän käänsi katseensa lattiaan ja huomasi jalkoihinsa pyörähtäneen jäätelöpurkin, kumartui nostamaan sen ja ojensi kohti Simonia.
"Tämä taisi pudota."

”Niin varmasti saatoit”, Simon toisti melkein verenhimoisesti, ajatukset tulvien pysäyttämättömiä kuvia Aidasta kietoutuneena Elin syliin, sormet tämän hiuksiin punoutuneena, pehmeästi kehräten ja miehen kaulaa suudellen.
Mies löi jäätelöpurkin Elin kädestä kiivaalla liikkeellä ja astui lähemmäs, lapiomaiset kädet nyrkkiin jännittyneinä.
”Onko röyhkeydelläsi mitään rajaa? Sinun piti tulla ihan makuuhuoneeseeni asti?”

Eli kiskaisi kätensä kauemmas kun jäätelöpurkki lennähti kauniissa kaaressa seinää vasten. Hän räpäytti hölmistyneenä silmiään, tuijotti hetken jäätelöä ja sitten Simonia, joka oli astunut yhtäkkiä lähemmäs. Eli tunsi vaistomaista tarvetta perääntyä, mutta se oli mahdotonta, hän huomasi jääneensä ikävästi Simonin ja lipaston väliin.
"Mitä? Ei, en, en! Olohuoneeseen! Simon, hän oli yksin kotona, en minä voinut..."

”Aikuinen nainen oli yksin kotona. Sinä et voinut mitä? Vastustaa kiusausta?” Simon murisi, tummat silmät kulmien varjosta välkähtäen ja astui toisenkin askeleen lähemmäs, rintakehä kiivaasti kohoillen.
”Sinä et voinut vastustaa kiusausta, kun minä en ollut kotona keskeyttämässä, niinkö?”

Eli räpäytti silmiään ja pyyhkäisi käden läpi hiuksistaan. Keskeyttämässä? Voi helvetti, luuliko Simon, että hän oli livahtanut tänne, koska halusi...
Se, mitä sohvalla olisi voinut tapahtua, sai hänet epäilemään, oliko mies oikeassa. Kuinka typerä miehen täytyi olla, että tämä päätyi saattamaan toisen miehen vaimon kotiin asti, kun aviomies oli poissa? Mutta hän oli Aidan ystävä, ystävänä hän oli ollut huolissaan...
"Minun pitäisi päästää teidät nukkumaan."

”Mitä minun pitää tehdä, jotta sinä pidät kätesi irti minun vaimostani? Minun helvetin vaimostani!” Simonin ääni nousi karjaisuksi ja turhautunut, itsensä avuttomaksi tunteva mies nosti nyrkkinsä iskuun, ennen kuin edes harkitsi mitä teki. Hän tunsi olonsa avuttomaksi katsellessaan, miten Aida oli Elin kanssa. Miten nainen karkasi yhä uudelleen ’ystävänsä’ luo ja unohti hänet. Miten Eli veti Aidan niin röykeästi syliinsä, ja miten hänen vaimonsa ei tuntunut mitään muuta toivovankaan.
Eikä kukaan kuullut häntä tai sitä, miten epätoivoiseksi se sai hänet olonsa tuntemaan.

Eli tuijotti Simonia avuttomana.
"Hän on-"
Sanat "minun ystäväni" jäivät lausumatta, kun Simon tempaisi kätensä pystyyn. Eli oli luonnostaan ketterä, yleensä hänen kehonsa toimi ennen ajatusta. Mutta ei tällä kertaa, valitettavasti ei tällä kertaa.
Nyrkki iskeytyi kasvoihin voimalla, kuvottava rusahdus lähetti tähdet tanssahtelemaan Elin silmissä. Hänen hartiansa osui liikkeen voimasta seinää vasten, olkapää vihlaisi, mutta mies tuskin huomasi kipua valahtaessaan lattialle. Ainoastaan seinän tuki piti hänet osittain pystyssä, veren maku tulvahti suuhun eikä Eli ollut varma, oliko veri peräisin suusta vai nenästä vai molemmista.
Korvissa vihelsi tasainen, korkea ääni.

”Simon!” Aidan leijonamaiseksi noussut karjaisu täytti eteisen voimallaan, ja miehen nyrkki pysähtyi ennen seuraavaa iskua. Simon käänsi katseensa eteiseen ääneti ilmaantuneeseen naiseen, jolla oli hänen vanha, reisille laskeutuva t-paitansa yöpaitana. Kesyttömät, kastanjanpunaiset hiukset ryöppysivät olkapäiden yli, ja pisamaiset kasvot olivat valahtaneet kalpeaksi, mutta jäänsiniset silmät hehkuivat raivosta.
”Tule tänne”, nainen vaati ja osoitti lattiaa vieressään. Mies totteli nöyränä, järkyttyneenä omasta toiminnastaan ja tunteidensa vahvuudesta. Aida löi miehensä poskea avokämmenellä, vaikka joutuikin melkein hyppäämään ilmaan ulottuakseen.
”Häpeäisit”, nainen sähähti raivoissaan, ja Simon putosi polvilleen, hartiat lannistuneesti painuen. Hän kiersi käsivartensa vaimonsa vyötärön ympärille ja hautasi kasvonsa tämän vatsaa vasten, puristaen niin tiukasti, että hengittäminen kävi tukalaksi.
”Eli?” Aida kutsui kauhistuneena, laskien kätensä rauhoittavasti Simonin hiuksiin.

Eli olisi halunnut pyytää anteeksi. Hän ei ollut aivan varma, mitä, mutta jotakin. Simonin katse ei ollut ollut vain vihainen, siinä oli ollut mukana tuskaa.
Hän painoi toisen kämmenensä kasvoilleen estääkseen verta valumasta lattialle ja värähti kivusta. Toisen käden hän hapuili lipastonreunaan, kiskoi itsensä vaikeasti pystyyn.
Pyörrytti, pienet tähdet tanssivat silmäkulmissa. Hän yritti etsiä katseellaan takkiaan, mutta näkökenttä huojahteli ja miehestä tuntui, kuin hän olisi ollut jälleen Les Misérablesin pyörivällä lavalla.
Myös Churchill oli tipahtanut jonnekin. Hölmö pehmocorgi, joka oli tehnyt hänet vilpittömän onnelliseksi.

”Päästä irti minusta”, Aida käski, kun Simonin ote kiristyi hänen ympärillään. Nainen töni miehen käsiä kärsimättömänä ja karkasi tämän otteesta syöksähtäen Elin luo. Simon vajosi istumaan eteisen lattialle.
”Voi hyvä luoja”, nainen parahti painaen kädet suulleen. Hän tarttui miehen käsivarteen. Eli näytti siltä, että pyörtyisi hetkenä minä hyvänsä.
”Eli, istu alas. Istu alas!” Hän tarvitsi jotain kylmää.

Sameassa mielessä koko tilanne tuntui naurettavalta. Pikkuinen Aida, käskemässä heitä, isoja miehiä istumaan alas, niin kuin he olisivat olleet osa koiralaumaa.
Mutta Eli ei kyennyt nauramaan juuri nyt, yskähti vain onnettomana verta kämmeneensä ja valui istumaan lattialle, selkä seinää vasten nojaten.
Hänen olisi pitänyt lähteä kotiin. Edes pihalle. Pihalta voisi soittaa Bastin hakemaan, sillä mies epäili pahasti kykyään selvitä nyt metroon ja metrolla kotiin. Taksikin oli siinä ja siinä, ja ottaisivatkohan ne edes vertavuotavaa asiakasta kyytiinsä?
Hän veti polvia lähemmäs kehoaan ja painoi kasvojaan alas silläkin uhalla, että veri valuisi vaatteille.

Aidasta tuntui, että häntäkin pyörrytti, kun hän näki veren.
”Voi hyvä luoja. Olen niin pahoillani, olen niin pahoillani Eli”, hän vetosi ja ojensi kätensä, muttei tiennyt minne koskettaa miestä. Pitäisikö hänen soittaa ambulanssi?
Hänen näkökenttäänsä työntyi pyyhkeeseen kääritty pussi pakastevihanneksia ja kostutettu pyyhe. Aida loi katseensa lattiaan katuvana painaneeseen Simoniin raivosta kytevän katseen, tempaisi tuomiset tämän käsistä ja kyykistyi Elin viereen. Nainen painoi kätensä miehen polvelle ja houkutteli tätä nostamaan päätään niin, että voisi pyyhkiä pahimpia veriä pyyhkeeseen ja painaa kylmän kovimman iskun ottanutta kohtaa vasten.
”Olen niin kovin pahoillani.”

Eli kohotti kiltisti päänsä ja laski hitaasti käden suultaan. Täydellinen Halloweenmeikki olisi ollut valmiina, loistavaa. Hän pudisti varovasti päätään, tajusi sen olleen huono idea ja sulki hetkeksi silmänsä.
Simonilla oli kyllä melkoinen oikea suora, tai miksi iskua nyt olisikaan pitänyt kutsua. Ehkä pitäisi kysyä, sitten kun taas pystyisi.
"Oho eä uoa?" hän tiedusteli huolissaan nenänsä kohtalosta ja tunnusteli varovasti kielellä hammasrivistönsä läpi. Mitään ei tuntunut puuttuvan, mutta leuka oli jämähtänyt puolittain aukinaiseen asentoon, niin että jostain - kielestä? - tirskuva veri alkoi valua uhkaavasti raottuneiden huulten välistä ulos.
Nauratti, mutta nauru muuttui yskähdykseksi. Voi helvetti...

Aida painoi pyyhkeen Elin suulle ja loi kytevän, syyllistävän katseen Simoniin, joka oli vetäytynyt sivummalle ja tuijotti lattiaa.
”Sinä olet yksi helvetinmoinen idiootti”, hän sähähti miehelle, silmäsi pikaisesti ympärilleen ja tempaisi auton avaimet lattialta. Aida hyppäsi jaloilleen, nykäisi takin päälleen ja työnsi eteisessä olleet avokkaat paljaisiin jalkoihinsa.
”Eli, tule”, hän vaati ojentaen kätensä auttaakseen miehen jaloilleen.
”Minä vien sinut sairaalaan.” Hän oli aivan tarpeeksi kunnossa ajaakseen, ja Simon sai ymmärtää oman parhaansa olemalla hiljaa.

Eli kömpi pystyyn, tällä kertaa paremmalla menestyksellä. Edelleen lattia keinui, hieman, mutta tähdet olivat kadonneet.
"Oih?" hän äännähti ja haravoi lattiaa katseellaan, yrittäen etsiä koiraansa. Loistavaa, he olisivat varmasti upea näky ensiavussa. Taas olisi tehnyt mieli nauraa. Olikohan hän valumassa hitaasti kohti jonkinlaista shokkitilaa?
Hän käänsi katseensa Simoniin, ja siitä huolimatta, että mies oli huitaissut häntä leukaan, tunsi sympatiaa tätä kohtaan. Olihan heillä jotakin yhteistä: kumpikin rakasti Aidaa.
"Ei e iää", hän yritti ja huitaisi kädellään kohti kasvojaan osoittaakseen, ettei kantanut miehelle kaunaa. Leukaa vihloi niin, että kyyneleet olisivat halunneet nousta silmiin. Tavallaan hän oli ansainnut nyrkin naamaansa, vaikka väkivalta ei ollutkaan koskaan ratkaisu.
"Oio a-aa?" hän ynähti epäluuloisesti Aidalle. Paljonko nainen oli juonut?
"A oi aea."
Bast riemastuisi, kun hänet jälleen kerran revittäisiin ylös sängystä keskellä yötä.

”Eli, rakas, et pysty puhumaan”, Aida sanoi taputtaen miehen käsivartta, mutta ymmärsi etsivästä katseesta Churchillin olevan hukassa. Nainen löysi sen kenkien seasta, pudisti siitä olemattomat tomut ja työnsi sen kainaloonsa tarttuen päättäväisesti miehen käteen.
”Tule. Kohta helpottaa. Pidä pyyhe suullasi”, hän opasti puristaen Elin vapaan käden kostean pyyhkeen ympärille ja ohjasi sen tyrehdyttämään edes ulkoista verenvuotoa, kun veti miehen perässään rappukäytävään. Kylmänkostea, marraskuinen yöilma löi vastaan ja puri paljaita jalkoja, mutta Aida haki perheelliselle miehelle sopivan katumaasturin parkkeerattujen auton rivistä ja työnsi miehen sitä kohti.

Eli huokaisi surullisena ja vilkaisi vielä kerran Simonia anteeksipyytävästi ennen kuin seurasi Aidaa ulos.  Viileä ilma teki hyvää, selvitti hieman iskun jäljiltä tokkuraista päätä.
Mies malttoi pysytellä hiljaa siihen saakka, että pääsi kömpimään katumaasturin pelkääjänpaikalle, mutta käänsi katseensa Aidaan kun tämä istahti ratin taakse.
"Aeei", hän pahoitteli hiljaa, suuta vasten painettu pyyhe puhetta entisestään paksuntaen.
"Ää oe iaie ioie..."
Hän ei halunnut Aidan olevan vihainen Simonille. Hitto, ihan hänen oma vikansahan tämä oli, mitäs oli hiippaillut pimeässä eteisessä.
"Ä oi ääeöä."
Mies oli tuonut jäätelöäkin.

”Eli”, Aida vetosi peruuttaessaan auton ulos kolosta kadunvarressa. Se saattoi kolhaista takana olevaa, mutta oliko sillä väliä?
”Yritä vain levätä. En voi ymmärtää sinua. Leukasi on varmaan sijoiltaan”, nainen sanoi, naputteli puhelimensa karttasovellukseen sairaalan, tutki reittiä hetken ja ajoi sitten auto risteyksissä nytkähdellen Lontoon yöhön.
”Olen niin pahoillani, että näin kävi.” Hänen olisi pitänyt vain lähettää mies suoraan kotiin Fredin illanvietosta. Aida epäröi hiljaisessa risteyksessä, konsultoi karttaa ja kääntyi vasemmalle. Hän toimi väärin, mutta pitikö Simonin käyttäytyä kuin luolamies? Mikä oikeus Simonilla oli satuttaa Eliä hänen virheestään?
Katumaasturi pysähtyi töksähtäen ensiavun parkkiruutuun, aavistuksen vinoon, mutta aivan tarpeeksi ruudun sisällä.
”Tule, kohta helpottaa”, hän vakuutti hypäten autosta ja jättäen Churchillin odottamaan turvallisesti penkilleen.

Eli olisi halunnut puolustaa Simonia huomauttamalla, että hän se oli ylittänyt rajan tunkeutumalla tämän ja Aidan yhteiseen kotiin, keskellä yötä. Huomauttaa, että kyllä hänkin olisi varmasti humauttanut nyrkillä vastaavassa tilanteessa, vaikka se ei ollutkaan aivan totta.
Oli tuskastuttavaa, ettei suusta tullut kuin toisiinsa sulautuvien vokaalien sarjoja, niillä ei voinut kommunikoida kovinkaan hienostuneesti.
Ensiavun pihalla hän kömpi ulos autosta ja loi mietteliään katseen parkkiruutuun. Mutta eiköhän se ollut ihan riittävän hyvä.

Aida tarttui miehen käteen ja talutti tämän päättäväisesti perässään sisään ensiavun kalpeisiin valoihin, kliiniseen hajuun ja kiireiseen tunnelmaan.
”Istu siinä. Käyn ilmoittamassa sinut”, nainen sanoi ja painoi Elin alas odotushuoneen mintunvihreälle, muoviselkäiselle tuolille, ennen kuin pujotteli tiensä vastaanottotiskille, täytti lomakkeet vanhasta muistista ja vetosi hoitohenkilökuntaa kiirehtimään, koska hänen ystävänsä oli tuskissaan.
”Pääset lääkärille ihan kohta, ja leukasi saadaan kuntoon”, hän vakuutti istuessaan Elin viereen ja tarttuessaan miehen käteen.

Eli inhosi sairaalan hajua.
Hänellä oli vain hyvin vähän muistikuvia siitä epäonnisesta huhtikuun päivästä, jota hän katui edelleen enemmän kuin mitään muuta - yhtä asiaa lukuun ottamatta - mutta puhdistusaineen haju sai yhä edelleen pahoinvoinnin nostamaan päätään.
Silti hän odotti kiltisti tuolissaan, jalka laattalattiaa vasten rytmiä naputtaen, ja puristi Aidan kättä tämän tullessa istumaan viereensä.
Älä ole vihainen Simonille, sinun pitäisi olla kotona. Ja olen hernemaissipaprikapussin ja pyyhkeen teille velkaa.
Liekö Aidan vetoomus auttanut, sillä varsin nopeasti polkkatukkainen sairaanhoitaja tuli noutamaan Eliä tutkittavaksi.
"Eli, hei! Seinäänkö juoksit?" nainen kysyi myötätuntoisesti virnistäen, ja Eli tunnisti tämän yhdeksi Bastin tuttavista. Rhonda? He olivat tavanneet aivan vasta, Halloweenina. Silloin Rhonda oli tosin ollut pukeutunut Supergirliksi.
"Ei hätää, kyllä sinut täällä kuntoon saadaan. Oletko Elin tyttöystävä?" nainen jatkoi ja käänsi katseensa Aidaan.
"Odotatko häntä toimenpiteen ajan?"

Ilmeisesti Eli oli vanha tuttu. Tuskin olisi yllättävää, vaikka säännöllinen vieras, vaikka kämppäkaverina olikin lääketieteen asiantuntija. Aida puristi Elin kättä ja tunsi ikävän vihlaisun tullessaan oletetuksi miehen tyttöystäväksi.
Ehkä ne eivät olleet vain hassuja juoruja. Ehkä hänen oli vaikea väittää kirkkain silmin, että he olivat vain ystäviä muistellessaan miltä miehen iho maistui, miltä miehen huulet tuntuivat hänen kaulallaan, miten huumaavaa Elin läheisyys oli.
”Ystävä”, Aida vastasi yrittäen hymyillä ja nyki takkia paremmin paljaiden reisiensä päälle.
”Voinko pitää hänelle seuraa toimenpiteen aikana?” hän kysyi vilkaisten miestä kiitollisena siitä, ettei tämä voinut puhua. Hän ei halunnut jättää Eliä yksin. Ei, kun Eli oli täällä hänen takiaan.

Eli ei ollut leukojensa jumiutuneesta tilasta aivan yhtä kiitollinen, vaikka suoraan sanoen toimenpidehuoneeseen joutuminen kammotti häntä.
Rhonda vilkaisi häntä kohti, mutta kun vastalausetta - tai vastustavaa elettä - ei ilmaantunut, nyökäytti päätään.
"En usko, että lääkärillä on mitään sitä vastaan. Tämä on aika rutiinijuttu, joten siihen ei pitäisi mennä kauaa."
Rhonda taputti Elin käsivartta lohduttavasti ja väläytti tälle hymyn, joka paljasti pienen raon hampaiden välissä.
"Tulkaas sitten, saadaan leukasi kuntoon."

Aida nousi Elin mukana ja seurasi miehen vierellä. Miten kovissa tuskissa Elin täytyi olla. Mikä Simonia vaivasi? Hyvä on, hän saattoi ymmärtää - mutta miksi mies löi Eliä? Hän kosketti miehen käsivartta avuttomasta myötätunnosta, tervehti lääkäriä kiertäen takkia paremmin päälleen ja pysytteli niin lähellä ystäväänsä, kun saattoi.
”Ei kai hänelle jää pysyvää vahinkoa? Kuinka kauan toipuminen vie?” hän kyseli levottomana lääkäreiltä.

Elin elämä muuttui huomattavasti mukavammaksi siinä vaiheessa, kun lääkäri totesi hänen lihastensa jämähtäneen jumiin jo siinä määrin, että kipulääke olisi paikallaan. Jos leuat eivät olisi olleet kummalliseen asentoon jämähtäneet, hänen kasvoillaan olisi varmasti viipynyt hyväntuulinen, hölmö virnistys. Ja oli ehkä hyvä, ettei hän kyennyt lausumaan kaikkia ajatuksiaan ääneen, sen verran sumuisiksi hänen ajatuksensa olivat käyneet.
Jossain vaiheessa hänen olisi tehnyt mieli tiedustella Churchillin olinpaikkaa.
Leuka röntgenkuvattiin mahdollisten murtumien varalta, mutta kaikeksi onneksi huoneen tietokoneelle skannautuvista kuvista kävi ilmi, että kaikki oli ehjää, vain hieman väärään paikkaan joutunutta. Myös nenä ja hampaat olivat säilyneet paikoillaan, ainoastaan kieli oli ottanut hieman osumaa.
"Ei mitään pysyvää. Hän on kipeä muutaman päivän, mutta kunhan herra Callagher muistaa lepuuttaa leukojaan, kaiken pitäisi sujua hyvin", ystävällinen lääkäri, jonka puheesta kuulsi vahva skottikorostus, vakuutti Aidalle.
"Meidän puolestamme hän on valmis lähtemään, mikäli kotona on joku, joka voi katsoa hieman hänen peräänsä. Oletko sinä hänen saattajansa?"

Luojan kiitos. Aida painoi käden lepattavalle sydämelleen ja puristi Elin kättä helpottuneena. Muutama päivä särkylääkkeitä ja lepoa, ja kaikki olisi jälleen kunnossa. Oli onni onnettomuudessa, että heidän työsopimuksensa oli päättynyt juuri ja mies oli vapaalla.
”Kyllä, minä huolehdin hänestä”, nainen lupasi. Jos Bast ei olisi kotona, hän jäisi- siis soittaisi Edithille ja antaisi miehen tyttöystävän pitää tästä huolta. Edith olisi siinä moninkertaisesti parempi kuin hän.
”Tulehan sitten, potilas”, Aida vetosi hellästi.
Elin kasvoilla viipyi onnellinen hymy, kun hän seurasi Aidaa ulos ensiavusta, vilkuttaen vielä Rhondalle ennen kuin nainen katosi hakemaan seuraavaa potilasta.
"En kuollut", mies totesi ylpeänä, puhe edelleen hieman sammaltaen leukojen vuoksi. Poskeen oli alkanut kehkeytyä silmäkulmaan asti yltävä mustelma, ja huuli oli turvoksissa toiselta puolelta.
"Näkisit sen toisen kaverin", Eli oli hihittänyt siinä vaiheessa, kun oli nähnyt kasvojensa heijastuksen lasiovien pinnasta.
"Sinä olet Aida ihana", mies totesi heidän astellessaan kohti autoa.
"Älä ole Simonille vihainen."

Aida tunsi olevansa kaikkea paitsi ihana. Alkoholi oli haihtunut jo lähes täysin hänen verestään, ja hän tunsi vain kylmää kauhua muistellessaan iltaa. Mitä hän oli ajatellut? Eli oli onnellinen Edithin kanssa. Edith oli hyvä miehelle - Edith osasi huolehtia Elistä, aivan toisin kuin hän. Ja Simon rakasti häntä niin kamalasti.
Mitä hän oli ajatellut?! Ja sitten Simon oli lyönyt Elin leuan sijoiltaan. Miehen runnellut kasvot olivat saada hänet itkemään.
Aida ojensi Churchillin Elin syliin vaitonaisena istuessaan ratin taakse.
”Totta kai olen Simonille vihainen. Millainen luolamies turvautuu nyrkkeihinsä?” nainen puuskahti turhautuneena, peruutti ruudusta suurpiirteisesti, keula viistäen parin sentin päästä viereisen auton kulmasta ja otti suunnan Lontoon poikki viedäkseen Elin kotiin.

Eli otti Churchillin vastaan ja silitti pehmokoiran päätä niin kuin se olisi ollut oikea. Hänen päänsä nojasi raskaana vasten selkänojaa, katse hakeutui ohi kiitäviin valotolppiin.
”Ei se haittaa”, hän vakuutti hiljaa, ymmärtämättä itsekään, miksi halusi niin kovin vakuuttaa Aidan siitä, ettei Simon ollut toiminut tahallaan.
Ehkä se johtui miehen silmissä häivähtäneestä tuskasta.
”Aida… Minun takkini jäi taas sinne. Sinulla on nyt kolme takkia”, hän vaihtoi puheenaihetta, antaen silmiensä painua kiinni.
”Davidilla on yksi. Minulla ei ole pian yhtään. Ja pyyhe jäi sairaalalle. Pakastevihanneksetkin, vaikka tuskin niistä olisi ollut enää iloa.”

Surkuhupaisa tilanne sai Aidan nauramaan onnettomana, vaikka Elin ruhjottujen kasvojen näkeminen särkikin hänen sydämensä.
”Ehkä tarvitset samanlaisia klipsejä, kuin minä sain avaimilleni”, hän sanoi ja tiedosti, että oli jättänyt kotiavaimet kotiin. No, se ei ollut ensimmäinen kerta.
”Tuon takkisi joku päivä”, nainen lupasi. Ehkä hänen pitäisi käydä laatikkonsa läpi ja kerätä samalla kaikki muu, mitä mies oli unohtanut hänen luokseen.
”Kuinka pahasti sattuu?”

"Se voisi olla hyvä", Eli myönsi, ja jatkoi heti perään lähes lohduttomana:
"Minulla on ikävä Davidia."
Hän avasi silmänsä ja kohdisti katseensa tiehen heidän edessään. Olo oli epätodellinen, niin kuin tie olisi voinut jatkua eteenpäin loputtomiin.
Aidan kysymys sai hänet naurahtamaan ja hipaisemaan turvoksissa olevaa poskeaan.
"Ei ollenkaan. Oikeastaan. He antoivat jotakin, joten nyt ei satu. Tuntuu hieman oudolta, mutta ei satu."
Kielikin taisi olla hieman turvoksissa, teki puheesta paksua.

Aida katsahti Eliä sivusilmällä ja yritti kasata itseään. Mitä hän oli ajatellut suutelemalla miestä? Miksi hän oli niin ajattelematon?
”Mikset soittaisi hänelle ja kysyisi, milloin hän on keskustassa ja ehtisi nähdä?” nainen kysyi ja pysähtyi hiljaiseen risteykseen tarkastamaan kartasta, kuinka pahasti harhaan oli ajanut. Hän käänsi auton nykivällä U-käännöksellä ympäri ja kuunteli hieman tunnollisemmin navigaattorin huoliteltua puhetta.
”Onko Bast kotona tänä yönä? Vai haluaisitko, että soitan Edithille?” hän tiedusteli.

"Niin. Voisin."
Elistä ei ollut juuri apua reittien kanssa, ei, vaikka kyse olikin kotimatkasta. Hän osasi liikkua metrolla ja löysi suurimman osan ajasta sinne, minne oli aikonutkin, mutta automatkojen suhteen hänestä ei ollut neuvojaksi.
Elin ilme synkkeni hetkeksi, kun Aida mainitsi Edithin, ja hän hieraisi poskeaan, joka vieläkään ei särkenyt niin kuin sen olisi pitänyt.
"Ei Edithille. Hän vain huolestuisi turhaan", hän huomautti. Sitä paitsi nyt oli yö, Edith oli varmasti jo nukkumassa.
"Kyllä Bastin pitäisi olla kotona. Yksin. Luulisin."

Miksi Eli tuntui aina hermostuvan, kun hän nosti Edithin puheeksi? Eikö miehen naisystävällä ollut oikeuskin huolehtia? Hän haluaisi tietää, jos hänen rakkaansa olisi satuttanut itsensä, oli kello mitä tahansa. Mutta Aida ei jatkanut aiheesta. Hän oli aiheuttanut Elille tarpeeksi pahaa yhdelle illalle.
Hänen olisi pitänyt huolehtia miehestä itse, ei sysätä tätä Bastin vastuulle puoli kuudelta aamulla, mutta Aida arveli läsnäolonsa muuttavan jo ennestään kamalan tilanteen vielä katastrofaaliseksi.
”Pahastuuko hän aikaista herätystä?” Aida kysyi, vaihtoi kulmat kurtistuen kirskuvaa vaihdetta ja näytti tyytyväiseltä tunnistaessaan miehen kotikadun. Auto hypähti toisen etupyörän noustessa jalkakäytävän puolelle ja vanne vinkaisi raapaistessaan kiveä, kun auto putosi takaisin kadulle. Eiköhän se ollut hyvä siinä. Nainen sammutti moottorin ja hyppäsi ulos saattaakseen Elin sisään.

"Äh, Bast on aamuihmisiä. Kai."
Eli kipusi ulos autosta ja sujautti Churchillin turvallisesti kainaloonsa. Tähän aikaan aamusta piha oli vielä hiljainen, mutta jostakin kauempaa teollisuusrakennusten keskeltä kuului jo jonkin laitteen tasainen pauke.
"Avaimet minä muistin", Eli totesi hyvillään ja nosti esiin avaimensa, jotka roikkuivat Oopperan Kummituksen maskin muotoisessa avaimenperässä. Hän sovitti avaimen alaoven lukkoon ja asteli suosiolla hissille, vaikka yleensä portaita suosikin. Olo oli hieman hutera, hieman huono, mutta elossa hän oli, yhtä kaikki.
He olivat ehtineet juuri asunnon oven taakse kun se avautui itsekseen, ja kalpea Edith jähmettyi kesken liikkeen astuessaan kynnyksen yli.
"Eli!" nainen henkäisi, syöksähti lähemmäs ja oli halaamassa miesystäväänsä, kun näki tämän kasvot ja paidan rintamukselle tummaksi tahraksi kuivettuneen veren.
"Voi Luoja! Eli, mitä on tapahtunut? Rakas..."

Aida piteli Eliä käsivarresta, koska miehen kainaloon, vaikkakin vain kävelytueksi, sujahtaminen tuntui väärältä. Syyllisyys nakersi häntä, eikä lainkaan helpottanut, kun huolestunut tyttöystävä pelmahti ulos ovesta.
Miksei Eli ollut halunnut soittaa Edithille?
”Se oli pieni… Väärinkäsitys”, Aida vastasi onnettomana Elin takaa ja nyki avoimen takin lomasta pilkistävää t-paitaa alemmas paljaiden reisiensä peitoksi. Korkeakorkoiset avokkaat eivät aivan istuneet yhteen vanhan, kuluneen miesten t-paidan kanssa.
”Hänen pitäisi toipua muutaman päivän levolla.”

Eli hymyili Edithille lempeästi, kun nainen ojensi kättään ja sipaisi varovasti hänen runneltua poskeaan.
"Hei, Eddie", hän tervehti pehmeästi, hämmentyen, kun kyyneleet tulvahtivat naisen suuriin, tummiin silmiin ja valuivat kalpeille poskille.
"Eli! Minä olin hirveän huolissani! Voi kultarakas..." nainen itki ja painautui sitten Elin rintaa vasten.
Bast astui käytävään, silmät väsymyksestä sameina ja katsoi ensin Eliin ja itkevään Edithiin ja sitten Aidaan, jonka paljaat sääret saivat hänetkin tuntemaan olonsa viluiseksi.
"Aida? Mitä on tapahtunut?" mies kysyi, harpaten naisen luo ja laskien kätensä tämän käsivarrelle.
"Onko kaikki hyvin?"

Edith sukelsi Elin syliin, minne kuuluikin, ja Aida laski katseensa tuntien olonsa likaiseksi, kutsumattomaksi kodinrikkojaksi. Hän harkitsi hiipivänsä takaisin aamuyöhön, mutta Bast laski kätensä hänen käsivarrelleen ja Aida kohotti onnettomasti hymyillen katseensa.
”Se oli ikävä väärinkäsitys. Elin leuka meni sijoiltaan, mutta sairaala lähetti hänet kotiin ja sanoi, että hänen pitäisi toipua pian”, Aida vastasi ja juoksutti kädet läpi kesyttömien, kastanjanpunaisten hiuksien. Les Misérablesin viimeinen show ja sitä seurannut, taitanomainen ilta, jona Marius ja Eponine saivat vihdoin toisensa, tuntui kaukaiselta.

Bast kuunteli rauhallisena ja nyökäytti sitten päätään.
"Epäiltiinkö aivotärähdystä?" hän tiedusteli ja vilkaisi ystäväänsä, jonka käsivarsien suojassa Edith edelleen itki.
"Edith oli huolissaan, kun ei saanut Eliä kiinni. Olimme juuri lähdössä etsimään."
Molemmat tosiaan olivat täysissä pukeissa siitä huolimatta, että kello oli vasta puoli kuusi.
"Kuule, onko sinulla kylmä? Tule hetkeksi sisään, voin laittaa teetä kiehumaan. Millä te tulitte tänne?"

”En usko”, Aida sanoi epäröiden. Ei hän ainakaan muistanut kenenkään maininneen sanaa, eihän? Nainen pudisti päätään myös tarjoukselle tulla teelle ja perääntyi askeleen. Hän oli selvästi tehnyt tarpeeksi.
”Minä ajoin hänet kotiin”, nainen vastasi, ”olen pahoillani. Hän ei varmaankaan kuullut puhelintaan pitkäksi venähtäneessä illanvietossa. Siellä oli hyvin… Äänekästä.”

"Äh, sellaista sattuu. Pääasia, että olette suurin piirtein kunnossa", Bast totesi lohduttavasti. Suurin piirtein tarkoitti tässä tapauksessa sitä, että toisella oli naama auki ja toinen oli pukeutunut keliin nähden aivan liian kepeästi.
Mutta Bast ei kysynyt. Eli kyllä kertoisi myöhemmin, jos siltä tuntuisi.
"Oletko varma, ettet tahdo tulla sisään? Tai minä voisin lähteä heittämään sinut kotiin, pääsen kätevästi takaisin metrolla. Näytät väsyneeltä."
Eli käännähti ympäri, Edith kainalossaan (todennäköisesti pitämässä miestä pystyssä) ja ojensi ylpeänä corgia ystäväänsä kohden.
"Bast, katso, sinusta tuli isä", Eli totesi sammaltavalla äänellään ja painoi pehmokoiran muovista nenänpäätä miehen poskea vasten. Tämä räpäytti silmiään.
"Sehän... hienoa. Aida? Siitä ei tosiaan olisi vaivaa."

”Kiitos, Bast, mutta minä selviän kyllä”, Aida sanoi ja pakotti itsensä hymyilemään, samalla kun perääntyi porraskäytävää kohti. Eli olisi nyt ihmisten kanssa, joiden seuraan kuului. Huolehtiva tyttöystävä, joka huolehtisi, että mies söisi lääkkeensä ja saisi vitamiineja. Tai jotakin.
”Olen pahoillani”, hän kuiskasi tutuksi käyneelle kämppäkaverille, luoden Elin selkään lohduttoman katseen, ennen kuin pakeni takinliepeet lepattaen portaisiin. Hänen pitäisi vastata teostaan vielä Simonille.

Bast jäi katsomaan hetkeksi huolestuneena Aidan perään, mutta kääntyi sitten ystävänsä puoleen. Tämän hämmentynyt katse oli edelleen suunnattu portaikkoon.
"Minne Aida lähti?" hän kysyi hiljaa, samalla kun Edith lähti lempeästi ohjaamaan miesystäväänsä sisään asuntoon.
"Kotiin", Bast vastasi sulkiessaan asunnon oven ja kaivaessaan puhelimensa esille. Edith talutti Elin pesulle, ja Bast näppäili vielä Aidalle viestin ('Laitathan viestiä, kun pääset kotiin?') ennen kuin suuntasi keittiöön napsauttamaan vedenkeittimen päälle.

_________________
"Oh come on. Be brilliant."





Viimeinen muokkaaja, Lilya pvm Pe Joulu 01, 2017 8:07 am, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Linjoilla
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 106
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   Su Marras 05, 2017 1:57 pm

Tiistai 7.marraskuuta 2017, The Orangery Café, Lontoo, aamupäivä

Suuret lasi-ikkunat antoivat ulos pihalle, mutta tähän aikaan näky The Orangery Cafén ulkopuolella ei ollut erityisen lohdullinen. Sade rummutti vasten ikkunoita, ja pahin lounasruuhka oli vasta tulossa.
’Aida. Tahtoisin puhua kanssasi. Sopiiko tiistaina The Orangeryssa?’
Edith oli jo istahtanut valkealla liinalla peitetyn pöydän ääreen ja katseli siroa, pastelliväristä teekuppiaan hermostuneena. Ehkä tämä oli ollut virhe, hän toisti itselleen ties monettako kertaa, ja suoristi roosanvärisen leninkinsä helmaa saadakseen käsilleen jotain tekemistä. Valkoinen villakangastakki oli asetettu siististi tuolin selkänojalle.
Mutta hänen oli pakko saada sanoa se, mikä oli alkanut kerääntyä sydämen ympärille mustaksi, kipeäksi möykyksi. Olisi kenties ollut parempi puhua asiasta jomman kumman kotona, mutta pelkkä ajatuskin oli saanut Edithin voimaan pahoin. Julkinen paikka tarjosi edes jonkinlaista suojaa, niin hän toivoi.

Aida pyörähti sisään, tapansa mukaan pyörremyrskynä väriä, energiaa ja kehräävää naurua, kun hän oli törmätä salskeaan tarjoilijaan, mutta maksoi vahingon säteilevällä hymyllä. Rohkeasti vihreällä ja purppuralla kirjottu kellohame ryöppysi esiin avoimen villakangastakin alta, ja nainen oli suojannut kaulansa untuvaisen pehmeällä, sinivihreällä villahuivilla, jonka yli kastanjanpunaiset, tuulentuivertamat ja sateen villitsemät hiukset ryöppysivät.
Edithin näkeminen sai hänen hymynsä haparoimaan asteen, kun kylmä rengas kiertyi hänen sydämensä ympärille ja ikävä ennakkoaavistus hiipi hänen mieleensä. Aida yritti olla muistelematta lauantaiyötä ja kaikkea, mikä sitä oli seurannut. Ehkä Edith halusi vain vaihtaa kuulumisia. Tai suunnitella Elille syntymäpäiväjuhlia.
”Hei Edith”, hän tervehti pakottaen itsensä hymyilemään aurinkoisesti ja istahti naista vastapäätä, rannerenkaiden rypäs melodisesti helähtäen, kun hän pujottautui ulos takistaan ja pyyhkäisi hiuksia pois pisamaisilta kasvoiltaan ja viileän sään punaisiksi nipistämiltä poskilta.
”Mitä kuuluu?”

Aidan saapumista kahvilaan ei voinut olla huomaamatta. Nainen oli liikettä ja väriä ja hymyä, punaisia hiuksia jotka näyttivät sateen jäljiltä vain entistä upeammilta.
Naisessa oli yksinkertaisesti jotakin sellaista, uskomatonta karismaa, joka keräsi ihmisten huomiota itseensä.
Elin huomion.
Edith alkoi katua samantien paikan valintaa, tuntiessaan kyynelten jo pyrkivän esiin. Kuinka hänen kaltaisensa pieni varpunen voisi ikinä kilpailla upean satakielen kanssa? Tai ei edes satakielen, vaan uskomattoman, eksoottisen paratiisilinnun, jonka pelkkä läsnäolo hurmasi kaikki?
Silti hän loihti huulilleen hymyn, kun Aida saapui pöytään.
”Aida. Hyvää. Olen pahoillani, että tilasin jo”, hän pahoitteli, viitaten kohti teekuppia.
”Mitä sinulle itsellesi kuuluu?”

Rannerenkaat helähtivät uudelleen, kun Aida keinautti rauhoittelevasti kättään Edithin pahoitellessa tilaustaan. Hän ei kaivannut teetä tai leivoksia. Totta puhuen, hän tunsi olonsa hermostuneeksi eikä ollut varma, saisiko mitään alas.
”Ihan hyvää. Kiitos”, hän vastasi ja pohti, kuulostiko keskustelu toisen naisen korviin yhtä väkinäiseltä ja oudolta kuin hänen omiinsa.
”Tietenkin sopimuksen loppuminen on aina outoa, ja vie aikansa tottunsa siihen, ettei enää olekaan mukana rakkaaksi käyneessä show’ssa kuutena päivänä viikossa.”

Elin kanssa kuutena päivänä viikossa, Edith korjasi mielessään, mutta pysyi hiljaa ja suoristi ajatuksissaan kankaista lautasliinaa.
"Niin, kahden shown välissä on aina omituista olla", hän myönsi, ja mietti hetken, olisivatko he voineet jossakin toisessa tilanteessa olla ystäviä. Rannerenkaiden kilahdus muistutti kipeästi siitä, ettei pienillä harmaavarpusilla ollut asiaa kauniiden lintujen joukkoon.
Kankainen lautasliina puristui nyrkin sisälle.
"Aida, mitä lauantaina oikeasti tapahtui? Eli ei suostu puhumaan minulle siitä."

Voi paska.
Aida näytti hetken rekan ajovaloihin jääneeltä villieläimeltä, ennen kuin käänsi katseensa ikkunaan ja juoksutti sormet läpi sateen villitsemistä, punaisista hiuksista. Mitä hänen oli tarkoitus sanoa? Voisiko hän vain vaihtaa aihetta?
’Anteeksi Edith, en muista mitään’. Ehkä se kuulosti vielä pahemmalta kuin todellisuus.
”Miksei Eli suostu puhumaan lauantaista?” hän kysyi pelaten epätoivoisesti aikaa muotoilla jotain järkevää, mikä ei rikkoisi hänen parhaan ystävänsä parisuhdetta.

Aidan ilme sai palan nousemaan Edithin kurkkuun. Jotain oli tapahtunut. Jotain, josta Eli ei halunnut puhua, ja joka sai myös Aidan, aina niin puheliaan ja hyväntuulisen Aidan vaikenemaan.
”Hän välttelee”, Edith vastasi, yrittäen pitää äänensä tasaisena.
”Hän ei suostu puhumaan asiasta lainkaan, ja nyt sinä… Aida, mitä tapahtui? Ole kiltti ja kerro minulle!”
Vaikka Edithin ääni oli julkisella paikalla hiljainen, siitä kuulsi läpi epätoivo. Hänen oli saatava tietää, sillä muuten asia kaihertaisi kuin kivi kengässä.

Voi paska. Voi paska. Voi paska.
Naisen äänestä kuultava epätoivoi sai Aidan sydämen vihlaisemaan, ja hän katsahti Elin tyttöystävää levottomana, mutta yritti hymyillä kuin mikään ei olisi vialla. Kuin hän ei olisi…
”No, lauantaina oli Les Misin viimeinen show, ja yksi kanssamme lähtevistä näyttelijöistä piti kotonaan läksiäisjuhlat isommalle porukalle. Niissä meni myöhään, ja siksi Eli ei varmaankaan vastannut puhelimeensakaan”, hän sanoi ja toivoi, että voisi jättää tarinan siihen. Mutta ehkä se ei varsinaisesti kertoisi, miksi hän oli tuonut miehen kotiin aikaisin aamulla, kasvot ruhjottuina ja leuka takaisin paikalleen loksautettuna.
”Ja sinä tunnet Elin. Hän on täydellinen herrasmies, joka halusi saattaa minut turvallisesti kotiin. Tapahtui pienenpieni väärinkäsitys, mutta Eli tulee varmastikin kuntoon. Voihan hän jo paremmin? Onko hänen leukansa vielä kipeä?”

Edith oli siirtänyt kätensä syliinsä, väännellen niissä olevaa lautasliinaa onnettomana.
Hän oli kyllä tiennyt siitä, että Elillä oli ollut viimeinen show Les Misérablesissa. Ja hän oli tiennyt juhlista, jotka pidettäisiin niiden jälkeen.
Mutta ei siitä ollut kyse.
Nainen kamppaili kyyneleitä vastaan, yritti säilyttää jäljellä olevan arvokkuutensa.
”Eli onnistui saamaan leukansa uudelleen sijoiltaan, mutta kyllä hän kuntoon tulee”, hän vastasi hitaasti, jokaista sanaansa harkiten. Pala kurkussa paheni, kunnes hän ei enää voinut olla hiljaa:
”Aida, makasitteko te Elin kanssa?”

Aida painoi käden suulleen kuullessaan Elin saaneen leukansa uudelleen sijoiltaan. Miksi Simon oli löynyt miestä? Miksi hän oli kutsunut Elin ylös? Miksi hän oli…
Nainen räpäytti kalpeansinisiä silmiään yllättyneenä, kun rekisteröi mitä Edith kysyi. Järkytys vaihtui helpotukseksi eikä Aida voinut olla nauramatta ääneen vapautuneisuudella, joka sai muutaman muun asiakkaan katsahtamaan uteliaana heidän suuntaansa.
Luojan kiitos - tähän hän voisi vastata täysin rehellisesti.
”Voi Edith, ei! Emme tietenkään”, hän vakuutti hymyillen lohduttavasti, mutta ei voinut lisätä perinteistä ’olemme vain ystäviä.’
”Luolamieheksi taantunut aviomieheni vain käsitti asiat hieman väärin ja löi Eliä. Se idiootti”, Aida huokasi pyöräyttäen silmiään onnettomana.

Edith räpytteli suuria, ruskeita silmiään ja näytti pohjattoman onnettomalta.
Pieni osa hänestä halusi uskoa Aidaa. Naurahtaa itsekin omalle hölmöydelleen, palata takaisin kotiin ja lämmittää Elille keittoa lounaaksi, raukka kun ei vielä pystynyt pureskelemaan kipeältä leualtaan.
Mutta hän muisti, kuinka oli auttanut riisumaan verisen paidan kipulääkkeistä tokkuraisen miehen päältä. Kuinka tämän kaulan iholla oli ollut jälkiä, jotka eivät voineet olla nyrkiniskun aiheuttamia.
Eikä Eli olisi kenenkään muun kanssa mennyt…
”Hänen kaulallaan oli mustelmia.”
Edithin onnistui vain vaivoin hillitä äänensä.

Mustelmia? Aida siristi silmiään hämmentyneenä ja puraisi huultaan, kun naisen sanojen merkitys valkeni hänelle. Oliko hän jättänyt jälkiä Elin kaulaan? Eivätkö ne voineet olla peräisin jostain muusta? Hankaavasta kauluksesta tai oudosta tanssiliikkeestä? Huonoista päiväunista? Edithiltä itseltään?
Aida sukaisi hiuksiaan hymyillen ja liikahti tuolillaan levottomana kuin kaivaten tekosyytä paeta ulos ovesta.
”Niinkö? Eivätkö ne ole, tuota, sinulta peräisin?” hän kysyi tavoitellen kevyttä äänensävyä.

Edith tuijotti Aidaa hetken yrittäen päättää, pilkkasiko nainen häntä.
”Emme me...” hän voihkaisi, räpäytti silmiään ja puristi lautasliinaa, kuin se olisi ollut viimeinen korsi, joka estäisi häntä hukkumasta.
Kyyneleet nousivat silmiin, vaikka Edith yritti parhaansa mukaan olla itkemättä.
”Sinulla on jo aviomies”, hän henkäisi hiljaa, ääni itkusta väristen.
”Etkö voisi antaa meille harmaavarpusille mahdollisuutta? Aida! Miksi minä en saisi olla onnellinen Elin kanssa?”

Aida tuijotti Edithiä järkyttyneenä nähdessään naisen itkevän. Epätoivoinen, onneton vetoamus sai hänet kiertämään kädet ympärilleen. Mitä hän voisi sanoa? Edith puki sanoiksi sen, mistä hän itse syytti itseään ollessaan onneton. Kuten viime viikonloppuna. Aida pureskeli alahuultaan ahdistuneena.
”Edith”, hän vetosi. Oliko nainen juuri viitannut itseensä harmaavarpusena? Miksi ihmeessä?
”Minä haluan sinun olevan onnellinen Elin kanssa. Olette upeita yhdessä. Ja olet hyväksi hänelle.”

Edith räpytteli silmiään, aivoi pienestä, vaaleanpunaisesta käsilaukusta nenäliinan ja pyyhkäisi kyyneleitä pois kasvoiltaan ennen kuin joku huomaisi hänen itkevän. Pöytä oli syrjäisellä paikalla, mutta ihmisillä oli merkillinen tapa haistaa draama ympärillään.
”Minä tiedän, etten ole hänen sielunkumppaninsa. Olen harmaa ja tavallinen. Mutta minä rakastan häntä”, hän vetosi Aidaan.
”Sinä olet upea Aida, saisit kenet tahansa… Minulla ei ole mitään mahdollisuutta sinua vastaan.”

Mitä ihmettä Edith puhui? Aida nojautui pöydän yli koskettaakseen naisen käsivartta lohduttavasti.
”Edith! Mistä sinä olet saanut tuollaista päähäsi?” hän vetosi.
”Kyllä minä tiedän, että sinä rakastat Eliä ja hän rakastaa sinua. Te olette täydellinen pariskunta. Sinä olet juuri sitä, mitä Eli tarvitsee. Me olemme vain ystäviä. Ei sinun tarvitse olla huolissasi”, Aida yritti lohduttaa. Hän ei enää koskaan käyttäytyisi yhtä typerästi kuin viikonloppuna.

Edith melkein hätkähti Aidan kosketusta, ne ihanat, kilahtelevat rannerenkaat tuntuivat iskulta vasten kasvoja.
Totta kai Eli valitsisi ihanan, ainutlaatuisen Aidan, jos miehelle annettaisiin mahdollisuus. Edith oli tuntenut itsensä hirveän onnekkaaksi, kun mies, johon hän oli ollut niin pitkään salaa ihastunut, oli vastannut hänen tunteisiinsa.
Kunnes Aida oli palannut.
”Etkö muka näe, miten hän katsoo sinua?” nainen henkäisi hiljaa, yrittäen pitää itseään kasassa.
”Mutta minäkin voisin tehdä hänet onnelliseksi. Jos saisin mahdollisuuden.”

Aida nielaisi hermostuneena. Ei, hän ei ollut nähnyt. Vai oliko? Eikö Eli katsonut samalla tavalla Edithiä? Tavalla, joka sai vatsanpohjan nipistämään ja naurun kuplimaan ulos vastustamattomana?
”Edith, hän rakastaa sinua. Ja sinä teet hänet varmasti onnelliseksi”, nainen vetosi onnettomana, peläten, minne keskusteli oli menossa. Oliko hän este Elin onnellisuudelle?
”Me olemme vain ystäviä. Minä haluan hänen olevan onnellinen kanssasi.”

Vain ystäviä. Sitä Elikin aina hoki. Vain ystäviä, joilla oli takanaan pitkä yhteinen menneisyys. Jotka unohtivat kaiken muun, kun vain katsoivat toisiaan.
Edith odotti kotona, kun Eli oli ulkona Aidan kanssa. Palattuaan mies tuskin vilkaisikaan häntä, hymyili vain sitä hölmön onnellista hymyään. Hän olisi tehnyt mitä tahansa, jos se hymy olisi ollut hänen aikaansaamansa.
Kyyneleet valuivat poskille, liian vuolaina pyyhittäviksi pois.
”Aida, etkö sinä voisi jättää meitä rauhaan?” hän pyysi, suorastaan anoi.
”Minä olin hänen luonaan silloin, kun hän ei halunnut enää elää. Minä huolehdin hänestä silloin. Eikö minulla olisi oikeutta olla onnellinen nyt?”

Muisto kryptisestä, hänen verensä jääksi muuttaneesta tekstiviestistä palasi varoittamatta kuin isku suoraan palleaan. Epätoivosta, jota hän tunsi yrittäessään päästä Indonesiasta Lontooseen silmänräpäyksessä ja tavoittaa kenet tahansa saattoi keskellä yötä hälyttääkseen nämä paikalle.
Aida juoksutti sormet läpi hiuksistaan ahdistuneena. Mitä Edith oikein pyysi? Että hän lähtisi pois? Menettäisi Elin kokonaan elämästään? Ajatus oli saada hänet hyperventiloimaan. Hän oli hajota ajatuksesta, ettei näkisi miestä joka päivä.
”Tietenkin sinulla on”, hän sanoi menettäen itsevarmuutensa ja oli vuorostaan se, joka katsoi Elin tyttöystävää pyytäen.
”Mitä sinä tarkoitat jättää teidät rauhaan? Mitä sinä haluat minun tekevän?”

Syvällä sisimmässään Edith tiesi olevansa epäreilu. Ei toista ihmistä voinut omistaa, ei hänellä olisi ollut oikeutta pyytää tällaista.
Mutta hän välitti Elistä niin että sattui. Välitti tästä silloinkin, kun oli vaikeaa, silloin kun arki ei meinannut sujua, kun mies oli valvonut neljä vuorokautta putkeen ennen romahdustaan. Edith oli pysytnyt tämän vierellä, Edith oli ymmärtänyt, Edith oli lohduttanut.
Ollut onnellinen pieni harmaavarpunen.
Lisää kyyneleitä vierähti hänen poskilleen, eikä hän enää edes yrittänyt estää niitä.
”Palaa miehesi luo ja anna meidän olla. Minä huolehdin Elistä.”

Aida liikahti levottomana. Anna meidän olla? Mitä se tarkoitti? Jäänsiniset silmät muuttuivat kauhistuneiksi, ja nainen raastoi hiuksiaan.
”Edith, hän on minun paras ystäväni”, hän vetosi ja tunsi epätoivon nostavan päätään. Miten hän voisi mitenkään selvitä ilman Eliä edes paria viikkoa?
”Mitä sinä haluat minun tekevän? Katkaisevan välini häneen?” hän kysyi keksien naurettavimman version, minkä saattoi, ”mitä minun olisi tarkoitus sanoa hänelle?”

”Niin.”
Edithin ääni oli tuskin kuiskausta kuuluvampi. Hän tunsi itsensä hirveäksi, mutta hän pelkäsi seuraavaa kertaa, kun Eli katoaisi Aidan kanssa. Ehkä tämä ei enää palaisikaan. Aidalla oli jo aviomies (joka tosin oli iskenyt Elin leuan sijoiltaan), miksei nainen voinut vain tyytyä valintaansa?
Tämä oli niin hirvittävän epäreilua kaikille.
”Ole kiltti...”

Mitä hän voisi sanoa? Paniikki uhkasi nostaa päätään. Ei Edith voinut olla tosissaan! Halusiko nainen hänen katoavan Elin elämästä kokonaan? Ei hän selviytyisi ilman Eliä.
Mutta Eli voisi olla onnellinen ilman häntä, pieni, kurja ääni muistutti. Edith voisi huolehtia Elistä, rakastaa miestä ja tehdä tämän onnelliseksi. Hän ei olisi enää rikkomassa mitään.
Aida tunsi suunsa kuivaksi, kun hän tuijotti Edithiä suurin, säikähtänein silmin.
”Mitä sinä haluat minun sanovan Elille? Anteeksi, mutta tyttöystäväsi haluaa minut pois elämästäsi?”

Edith nielaisi, kyynelten suola maistui kielellä.
”Ei sinun tarvitse sanoa mitään. Tai sano, ettei miehesi halua sinun näkevän häntä”, hän aneli, yrittäen pyyhkäistä silmänsä kuiviksi.
”Anna vain meidän olla. Aida-kiltti, minä pyydän...”
Nyt, kun he eivät esiintyneet enää samalla teatterilla. Kun heidän ei tarvitsisi nähdä kuutena päivänä viikossa. Palata samaa matkaa kotiin.
Ehkä nyt olisi viimein hänen vuoronsa. Harmaavarpusen.

Aidan oli vaikeaa hengittää. Mitä hän voisi sanoa? Mitä oikeutta hänellä olisi pysytellä Elin elämässä? Eihän hän tuonut siihen mitään muuta kuin komplikaatiota ja sijoiltaan menneitä leukoja. Nainen painoi kädet suulleen, pelosta lamaantuneena.
Menettäisikö hän Elin? Miksi hän oli niin helvetin ajattelematon ja itsekäs? Jos hän ei olisi suudellut miestä - jos hän ei olisi kutsunut tätä sisään, vaan lähettänyt kotiin.
”Hänkö hyväksyy sen? Ettemme vain enää ole toistemme elämässä?” hän kysyi, mutta tunsi jo hävinneensä. Mitä oikeutta hänellä oli estää Eliä olemasta onnellinen?

Edithiin sattui nähdä Aidan tuska, ja hän melkein toivoi, että olisi voinut perua sanansa.
Mutta hän oli ollut syrjässä niin pitkään.
”Hyväksyy, jos on hyväksyäkseen”, hän kuiskasi, haluten epätoivoisesti uskoa siihen, että Eli jäisi. Jos miehelle vain annettaisiin mahdollisuus. Jos Aida ei olisi jatkuvasti muistuttamassa siitä, mitä noilla kahdella oli kerran ollut.
Aida oli naimisissa. Siitä ei enää tulisi mitään.
”Antaisit minulle mahdollisuuden edes yrittää.”

Mitä hän voisi sanoa? Aida tunsi olevansa voimaton tilanteen edessä. Hänellä ei ollut yhtäkään argumenttia puolellaan. Hän ei voisi mitenkään oikeuttaa läsnäoloaan Elin elämässä. Nainen hautasi kasvot hetkeksi käsiinsä. Hän ei selviytyisi ilman Eliä. Hänellä olisi Simon, mutta mies ei ollut hänen paras ystävänsä, hänen siel- ei, se oli typerä sana. Ei sellaisia ollut oikeasti olemassa.
”Hyvä on”, hän vastasi luovuttaneena, tuskin kuiskaten ja nosti kalpeaksi valahtaneet kasvonsa, jäänsiniset silmät suurina ja järkytyksestä lamaantuneina.
”Hyvä on. Minä pysyn poissa. Jos se tekee Elistä onnellisen.”

Edith värähti nähdessään Aidan tuskan, melkein perääntyi ja halusi ottaa sanansa takaisin.
Mutta oliko niin väärin pyytää mahdollisuutta? Kun hän tiesi, että voisi tehdä Elin onnelliseksi! Toivoi, että voisi…
Hän huomasi pidättäneensä hengitystään vasta, kun ilma pakeni syvänä huokauksena keuhkoista Aidan myöntyessä hänen pyyntöönsä. Ruskeahiuksinen nainen nousi seisomaan ja kiersi pöydän toiselle puolelle, välittämättä ihmisten katseista, ja kietoi käsivartensa hetkeksi Aidan ympärille halaukseen.
”Aida, kiitos! Kiitos...”

Aida tuijotti pöytää. Hän hädintuskin tiedosti Edithin halauksen ja kiitoksen, joka tuntui jotenkin irvokkaalta tilanteessa. Hänet leikattaisiin irti parhaasta ystävästään. Ainoasta ihmisestä maailmassa, jonka mielipiteistä hän todella välitti. Ainoasta ihmisestä, jolle hän halusi kertoa hyvät uutisensa.
Aida huokasi terävästi ja pyyhkäisi silmiään, kun tunsi vaanivan, epätoivoisen itkun kostuttavan uhkaavasti silmät. Ehkä se siirtyisi Edithistä häneen. Hän nousi ylös nykäisten takin niskaansa.
”Älä kiitä minua. Vaan tee Eli aivan helvetin onnelliseksi”, hän sanoi ja loi Edithiin tuskaisen, epäuskoisen katseen. Mitä hän oli juuri lupautunut tekemään?

Edith vetäytyi kauemmas ja kietoi käsivarret ympärilleen. Hän ei uskaltanut katsoa Aidaa liian tarkkaan, sillä pelkäsi alkavansa katua päätöstään. Jos hän näkisi naisen katseessa sen saman tuskan, se saattaisi olla liikaa.
Siksi hän piti katseensa maassa, perääntyi takaisin tuolinsa luo ja puristi sormensa sen selkänojalle, valkoisen takkikankaan läpi. Hartiat kyyristyivät, mutta alas luodussa katseessa paloi päättäväinen tuli.
”Minä teen.”

Aida poimi laukkunsa tuolinsa selkänojalta rannerenkaat takin hihan suojissa helähtäen ja pyyhälsi sitten ulos kahvilasta epätoivosta sokeutuneena pyörremyrskynä. Mitä hän oli lupautunut tekemään? Kauhu lupauksesta sai hänet voimaan pahoin.
Mutta hän ei voisi olla niin itsekäs, että estäisi Eliä olemasta onnellinen vain sen tähden, että saisi pitää ystävänsä. Koska tiesihänhän, ettei Eli ollut hänelle vain ystävä. Muisto miehen kosketuksesta viipyi hänen mielessään. Ja Edith oli sellainen nainen, joka tekisi Elin onnelliseksi, eikö ollutkin? Edith olisi paikalla, jos Elin tila romahtaisi uudelleen ja tietäisi täsmälleen mitä tehdä. Kukaan ei saisi enää samanlaista viestiä kuin hän oli saanut.
Aida löysi aivan uuden alueen Lontoosta hukkuessaan onnettomiin ajatuksiin. Mutta Eli olisi onnellinen Edithin kanssa. Ja Simonkin voisi olla taas onnellinen, palata omaksi, lempeäksi itsekseen. Kaikki olisivat onnellisia.
Ehkä hänkin voisi edes teeskennellä tunnetta jälleen joku päivä.

_________________
"Oh come on. Be brilliant."



Takaisin alkuun Siirry alas
Linjoilla
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1141
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   Ke Joulu 06, 2017 10:36 pm

Maanantai 4.joulukuuta 2017, ilta, Lontoo, Elin ja Bastin asunto

Edith tunsi epäonnistuneensa perustavanlaatuisella tavalla istuessaan olohuoneen kuluneella sohvalla. Ikkunoiden takana oli jo pimeää, ja huoneeseen loivat tunnelmavalaistusta värittömät jouluvalot, jotka taisivat olla paikallaan vuoden ympäri. Niiden seuraksi oli kuitenkin ripustettu toinen ketju, alkaneen joulukuun kunniaksi, jossa siniset, punaiset ja vihreät valot loistivat sopusoinnussa keskenään.
Robotti-imuri hurisi hiljaa pitkin sohvantaustaa ja imi itseensä olemattomia pölyhiukkasia.
Edith pyyhkäisi silmänsä kuiviksi kämmenselkäänsä, valitsi Aidan numeron ja nosti puhelimen korvaansa vasten.

Kun Simon lähti vihdoin tanssimaan, kädet ilmaan kohoten ja lantio hieman kulmikkaasti keinuen, Aida kehräsi naurusta ja pujottautui miehen käsivarsien lomaan. Lämpimästi valaistussa keittiössä tuoksui pähkinäiset browniet, jotka naisen lantiolle pyytävinä laskeutuvat kädet olivat hetki sitten loihtineet, ja koirat hyörivät pariskunnan jaloissa hännät touhukkaasti heiluen ja kynnet vaalealla puulattialla rapisten. Kafka hyppi haukahdellen vasten Simonin reittä kuin yrityksenä kiskoa miehen farkut nilkkoihin.
Clooney tökki Aidan mustaan legginssiin verhottua, hoikkaa säärtä kylmällä nenällä, kun Simon nosti vaimonsa istumaan punertavapuiselle keittiötasolle ja nojautui hamuamaan tämän kaulansyrjää sormiaan tummansinisen, reisimittaisen mekon helman alle ujuttaen.
Puhelin värisi keittiötasoa vasten, ja Simon voihkaisi Aidan katseen harhautuessa sitä kohti.
”Älä vastaa”, mies vetosi ääni käheänä, ja Aida nauroi sukaisten lohduttaen miehen ruskeita hiuksia. Hänen naurunsa kuoli, kun hän näki vilahduksen soittajan nimestä. Edith.
Hän oli sulkenut Elin pois elämästään, koska Edith niin pyysi. Hän saattoi pakottaa itsensä olemaan vastaamatta miehen viesteihin, vaikka jokainen sai hänet itkemään, ja hän saattoi olla yrittää olla ajattelematta Eliä, vaikka miehen poissaolo oli kuin häneltä olisi leikattu yhtäkkiä raaja – mutta joka kerran, kun mies eksyi hänen ajatuksiinsa, hänen oli vaikeaa hengittää.
Miksi Edith soitti hänelle? Mitä jos Elille oli tapahtunut jotain?
Muisto vuosien takaa palasi hänen mieleensä, yhden, lyhyen viestin aiheuttama kauhu, sai hänet vavahtamaan niin, että Simonkin nosti päänsä. Aida nojautui taakse poimien puhelimen vapiseviin sormiinsa, pisamaiset kasvot kalpeiksi valahtaneina ja nosti sen korvalleen.
”Aida”, hän sanoi tavoitellen ääntään, sydän kuurouttavana hakaten ja rukoili, ettei kuulisi sitä, mikä hänen painajaisissaan kummitteli.

Edith sai itsensä pidettyä kasassa tasan siihen asti, että Aida vastasi puhelimeen. Sillä hetkellä kyyneleet valahtivat poskille ja alahuuli alkoi vapista niin, että puhuminen oli melkein vaikeaa.
Hän muisti heidän keskustelunsa kuukautta aikaisemmin. Edith oli todella toivonut, että olisi voinut olla tarpeeksi, että hän olisi voinut tehdä Elin onnelliseksi.
"... Aida, minä tässä", Edith nyyhkytti, painaen kättä kasvoilleen yrittäessään tukahduttaa itkuaan.
"Luulen, ettei Elillä ole kaikki hyvin."

Voima katosi hänen raajoistaan, ja hän tajusi etäisesti Simonin kietovan kätensä hänen ympärilleen ja yrittävän kysyä, mitä tapahtui. Aida puristi puhelinta korvaansa vasten rystyset valkoisiksi muuttuen. Edith itki.
Hyvä luoja. Hyvä luoja - älä anna sen olla totta!
Nainen räpäytti silmiään ja veti terävästi henkeä.
”Hän on elossa?”

"On!" Edith vinkaisi, eikä halunnut edes ajatella muuta vaihtoehtoa. Ei sitä, mitä oli tapahtunut edellisellä kerralla. Ja silti hän oli kaiken aikaa valppaana, kuulosteli pienintäkin ääntä, ahdistui valtavasti, jos Eli katosi suljetun oven taakse.
"Mutta hän... Hän ei suostu puhumaan minulle, ei reagoi ollenkaan..."

Sen ei olisi pitänyt tuntua tällaiselta helpotukselta – mutta Eli oli elossa! Se oli tarpeeksi. Aida vajosi Simonin rintaa vasten, sulki silmänsä ja painoi käden suulleen, kun helpotuksen kyyneleet tulvahtivat hänen silmiinsä. Miehen lapiomaiset kätensä silittelivät hänen selkäänsä, mutta leveät hartiat jännittyivät. Simonin ei selvästi tarvinnut miettiä, kuka keskustelun ’hän’ oli.
Juuri, kun kaikki oli vihdoin jälleen hyvin. Niin kuin ennenkin.
”Miksi sinä soitat minulle? Missä Bast on?” Aida kysyi poski miehen tummanpunaisen, poroilla kirjaillun villapaidan kangasta vasten.

"En tiedä, mitä muuta olisin tehnyt", Edith myönsi onnettomana ja haroi sormet läpi tummista, kiharaisista hiuksistaan.
"Bast on Edinburghissa, siellä on jokin seminaari. Soitin hänelle, mutta ei hän ehdi tänne niin nopeasti, enkä minä enää tiedä, mitä... Aida, minä pelkään niin hirveästi, että Eli... Että hän..."
Nainen ei kyennyt sanomaan sitä ääneen.

Aida suoristautui ja kiemurteli Simonin käsivarsien otteesta. Tällä kertaa hän ei ollut toisella puolella maailmaa. Tällä kertaa hän ei joutuisi huutamaan Jakartan lentokentän henkilökunnalle tai soittamaan läpi jokaista, jonka tunsi Lontoosta, saadakseen jonkun paikalle ajoissa.
”Minä tulen”, hän lupasi, ”olen siellä - Simon, päästä irti! - aivan kohta.”
Hän sujahti Simonin otteesta ja katosi eteiseen koirat riehakkaina kintereillään, iltalenkin toivossa.
”Eli tarvitsee apua”, hän sanoi kiskaistessaan kermanvaalean villakangastakin päälleen, mutta pysähtyi Simonin astuessa oven eteen kasvot ilmeettömiksi jähmettyneinä ja silmät synkkinä paksujen kulmien varjossa.
”Hän ei tarvitse sinua.”
”Simon, lopeta! Minä menen nyt.”
”En halua, että menet”, Simon sanoi tukkien oven eikä järkähtänyt, kun Aida yritti puskea massiivista miestä syrjään.
”Minun täytyy”, Aida vetosi ja kohtasi miehen joskus niin lempeät, ruskeat silmät anellen. Huokaisten Simon kurottui ottamaan oman takkinsa ja auton avaimet.
”Hyvä on sitten. Minä tulen mukaan.” Hän ei ollut luovuttamassa vaimoaan takaisin Elille nyt, kun oli vihdoin saanut avioliittonsa takaisin sen helvetin Callagherin otteesta. Aida hyppäsi painamaan suukon miehen poskelle ja liehui sitten alas portaita, Clooney vanavedessään.
Simon seurasi raskain askelin perässä.

Edith laski puhelimen kädestään sohvapöydälle ja pyyhkäisi uudelleen kasvojaan.
Nyt ei ollut aika itkeä. Kaikki järjestyisi vielä, Eli palaisi omaksi itsekseen, ja he voisivat jatkaa elämäänsä. Sellaisena, kuin se oli ollut kuluneet pari viikkoa.
Hän oli ollut hirvittävän onnellinen.
Edith nousi seisomaan, veti syvään henkeä rauhoittaakseen itsensä, ja asteli sitten Elin huoneeseen, jonka oven oli jättänyt auki. Koska ei uskaltanut jättää miestä yksi.
Tämä makasi edelleen kippurassa sängyllä, peitto myttynä jalkopäässä ja kasvot käsivarsien taakse piilotettuna. Koko olemus oli jännittynyt, aivan kuin Eli olisi ollut peloissaan. Paidan rintamuksessa oleva t-rex ja teksti "clap your hands if you are happy... oh" oli tilanteeseen nähden niin ironinen, että se itketti vain lisää.
"Eli, rakas, Aida tulee käymään", Edith totesi pehmeästi ja istahti vuoteen laidalle, silittäen vaaleanruskeita hiuksia.
"Etkö haluaisi nousta ylös ennen sitä?"
Hän ei saanut vastausta, aivan kuin Eli ei olisi edes havainnut hänen läsnäoloaan.
Edith puri huultaan ja oli helpottunut, kun ovisummeri viimein soi. Hän nousi ylös ja kiiruhti eteiseen, painoi ovipuhelimen nappia.
"Tulkaa vain ylös", hän kehotti, ja avasi asunnon oven jo valmiiksi, kietoen roosanväristä neuletakkia tiukemmin ympärilleen.

Ja niin kolmikko tuli. Aida pyörremyrskynä väriä ja kesytöntä energiaa, massiivinen valkoinenpaimenkoira remmissä tempoillen ja Edithiä vasten loikaten, Simon kärsivällisenä huokaisten, kun kiskoi koiran pannasta alas ja pelasti Edithin sen rakkaudelta.
”Missä Eli on?” Aida kysyi levottomana pujottaen paljaat käsivartensa takistaan ja nakaten sen huolettomasti naulaan.
”Hei Edith”, Simon tervehti ja otti tottuneesti koiran hihnan vaimoltaan. Clooney istahti kuuliaisesti miehen jalkojen juureen.

Pieni nainen oli kellahtaa kumoon koiran tervehdyksestä, ja häneltä vei hetken tajuta, miksi ovesta ilmestyi sisään joku muukin kuin Aida.
"Eli on huoneessaan", hän vastasi, ja olisi halunnut itkeä vähän lisää ihan vain siitä syystä, ettei hänen tarvinnut kertoa Aidalle, missä päin asuntoa huone tarkalleen ottaen sijaitsi.
Kyllä nainen tiesi.
Sen sijaan hän käänsi tummat silmänsä Simoniin.
"Hei, Simon. Tule sisään, minä voin keittää teetä..."
Se kuulosti niin naurettavan typerältä.

Simon seurasi Aidan selkää onnettomin silmin ja muistutti Clooneytä vakaalla otteella, ettei sen sopinut juosta naisen perään. Ei, vaikka hänen itsensäkin olisi tehnyt mieli tehdä niin – ja varmasti kenen tahansa normaalin aviomiehen, kun vaimo syöksyi toisen miehen makuuhuoneeseen?
”Kiitos, Edith”, mies vastasi hartiat painuen.
Aida pysähtyi tutun makuuhuoneen ovelle, punaiset hiukset tuulen kesyttömiksi tuivertamina, ja painoi käden suulleen nähdessään Elin. Ainakin mies oli elossa. Se oli tärkeintä.
Hänen sydämensä tulvahti täyteen lämpöä, kun hän hiipi lähemmäs äänettömin kissanaskelin ja kiipesi sitten epäröimättä sänkyyn. Hän laskeutui polvilleen Elin selän vierelle ja laski kätensä miehen hartialle, kumartuen painamaan suukon käsien osin suojaamalle poskelle.
”Hei hurmuri”, hän kuiskasi pehmeästi ja nauraa hyrähti, kun näki t-paidan tekstin. Toisen käden sormet siirtyivät sukimaan pehmein liikkein vaaleanruskeita laineita, kun Aida hengitti syvään miehen tuoksua ja hautasi kasvonsa hetkeksi tämän kaulataipeeseen.

Elin muisti katkesi marraskuun viimeiseen päivään.
Niin kävi usein siinä vaiheessa, kun mania pyyhkäisi mukanaan. Hän oli pysynyt tasaisena siitä lähtien, kun oli kokenut edellisen romahduksen. Syönyt kiltisti lääkkeensä, yrittänyt huolehtia siitä, ettei unirytmi ollut loksahtanut liikaa paikaltaan.
Ensimmäinen merkki oli tainnut olla se robotti-imuri, joka nyt huristi keittiöön samalla, kun Edith meni keittämään teetä, kaataakseen sitä kahteen kuppiin. Samalla hän laski koiraa varten vettä syvään keittokulhoon, kun ei sen parempaa juomakippoakaan ollut.
Seuraavat muistikuvat alkoivat siitä hirvittävästä pimeydestä, joka tuntui vyöryvän nytkin kohti, joka sai hänet käpertymään kerälle ja melkein lopettamaan hengittämisen.
Jolta hän oli suojellut äitiään, rakentanut pehmoleluista puolustusrintaman sängyn ja maailman väliin, istunut itse vahdissa pehmomiekka käteen puristettuna. Hän ei ollut ollut varma, mikä heitä uhkasi, mutta mikään ei pääsisi livahtamaan hänen joukkojensa ohitse.
Oli päässyt. Ja nyt äiti oli kuollut.

Aida nojasi päänsä Elin päätä vasten ja käpertyi miehen selkää vasten, suojaten miehen hartiat syliinsä. Hän sulki silmänsä makuuhuoneen hämärässä ja yritti unohtaa sen, että Edith oli soittanut hänen itkien ja ettei Eli reagoinut ympäristöönsä – Eli oli tässä, hänen otteessaan, hengittäen ja sydän lyöden.
”Taivas, miten olen ikävöinyt sinua”, hän kuiskasi turvallisesti Simonin kuulumattomissa ja silitti miehen käsivarsia ja olkapäitä kuin houkutellakseen jännittynyttä kyyryä pehmenemään ja paljastamaan hänen rakastamansa, pisamaiset kasvot ja vihreähippuiset silmät.
”Arvaa mitä? Minä toin mukanani vieraan”, Aida sanoi hetken kuluttua ja suoristautui, vislaten kuuluvasti. Keittiöstä kuului älähdys, kun Clooney syöksyi matkaan vauhdilla, joka oli kipata remmikädessä olleen teen suoraan Simonin syliin. Kynnet rapisivat lattialla, kun touhukkaasti pähkivä ja tuhiseva paimenkoira pelmahti makuuhuoneeseen.
Aida taputti sänkyä käsillään.
”Tule, poika! Hyvä Clooney, tule, tule!” hän houkutteli ääni käheästi hyristen ja suli sitten vapautuneeseen nauruun, kun hänen kokoisensa koira loikkasi sängylle ja hautasi naisen alleen, saaden koko sängyn tärisemään. Valkoinen häntä läimi Elin jalkoja ja kylkeä.
”Ei! Höpsö koira! Ei, ei!” Aida kikatti Clooneyn jakaessa suudelmia ja talloessa naisen kutisevien kylkien päälle. Nainen puski sen pois päältään, kellisti sen syliinsä ja kumartui suukottelemaan sen valkoista, pitkää kuonoa.
”Katso, poika, katso! Toisiksi paras ihminen maailmassa! Kyllä sinä muistat Elin, sano hei! Sano hei!” hän houkutteli ja taputti Elin olkavartta samoin kuin patjaa aikaisemmin, usuttaen puhdasta rakkautta ruumiillistavan paimenkoiran tonkimaan kylmällä nenällään Elin kainaloa ja korvaa, nuolemaan antaumuksella miehen poskea ja käsivarsia ja kiipeilemään miehen päällä.

Churchill tuijotti melkein mustasukkaisena työpöydän päältä, kuinka valkoinen paimenkoira loikkasi sen reviirille.
Tai ehkä syyllistävä katse johtui vain sen lasisista silmistä, jotka heijastivat eteisen kautta kuultavaa valoa.
Aluksi Eli makasi täysin liikkumatta, edes suoraan niskaan painautuva kuono ei saanut häntä hätkähtämää, vaikka normaalisti hän olisi jo purskahtanut nauruun. Mutta kun koira jollakin ilveellä sai itsensä tungettua miehen ja seinän väliin, hän viimein liikahti, nostaen toista kättään sen valkoiselle selälle. Hitaasti, kuin liike olisi vaatinut kaiken kehossa jäljellä olevan voiman.

Liike sai Aidan hengähtämään helpotuksesta.
”Hyvä poika! Sano hei, sano hei”, hän kannusti nauraa kehräten ja ujutti itsensä niin, että saattoi työntää jalkansa Elin molemmin puolin ja kiskoa miehen pään ja hartiat syliinsä, kiertää käsivartensa tämän ympärille kuin suojaksi makuuhuoneen ulkopuoliselta maailmalta. Clooney kuopi sänkyä ja miehen rintaa tarmokkain tassuin, vingahdellen ja häntä vispaten voimalla, joka keinutti koko takapuolta. Se tökki miestä kuonollaan, pöykki päällään ja nuoli märäksi kaiken, mihin ulottui. Käsi sen selällä sai sen heittäytymään selälleen, tassut villisti ilmassa viuhtoen ja seinän ja miehen välissä kiehnäten. Pää kallistui niin, että kuono saattoi yrittää löytää tietään suukottelemaan miehen kasvoja.

Tavallisesti Eli olisi jo vetänyt koiran syliinsä tai kellahtanut painimaan sen kanssa lattialle, riehunut yhtä päättömästä kuin valkoinen, sekopäinen nelijalkainenkin.
Nyt hän jaksoi vain upottaa sormensa sen vatsan pehmeään turkkiin, rapsuttamaan nahkaa sen alla. Koiran keho hohkasi lämpöä.
"... Minä en jaksa hengittää", Eli kuiskasi tukahtuneesti. Ei kyse ollut siitä, etteikö hän olisi voinut, mutta sekin tuntui niin uskomattoman raskaalta.
"Aida..."

Eli puhui, kutsui häntä, ja Aida sulki silmänsä sydän samaan aikaan surusta ja onnesta särkyen. Kaikki tulisi olemaan kunnossa.
”Clooney, Clooney, rauha”, nainen vetosi ja kosketti koiran nenänpäätä. Se tuntui olevan maaginen katkaisija, ja eläimen riehakas viuhtominen tyyntyi. Se jä köllöttämään selälleen Elin kainaloon, häntä heiluen ja paljasta ihoa kielellään hellyydenkipeästi lipoen.
Aida kiersi käsivartensa tiukemmin miehen ympärille ja kiskoi tämän paremmin syliinsä, kumartuen sulkemaan Elin halaukseen. Hän painoi suudelman miehen otsalle ja sipaisi vaaleanruskeita laineita pois kasvoilta, juoksuttaen sormiaan niiden lomassa pehmein liikkein.
”Minä hengitän puolestasi”, hän vastasi pehmeästi.

Eli huokaisi hiljaa, ja pitkään tyhjää seinää levottomina katselleen silmät sulkeutuivat. Kireys ei täysin kadonnut kehosta, mutta hän suoristi hieman jalkojaan, painoi päätään paremmin Aidan syliin.
Tuttu tuoksu oli lohdullinen. Jos hän olisi jaksanut nousta halaamaan naista, sulkemaan tämän syliinsä. Hänellä oli ollut hirvittävä ikävä, olisi pitänyt nostaa Aida käsivarsille ja kiepauttaa ympäri, vaikka jalat olisivatkin saattaneet huitaista jotakin alas pöydältä.
Mutta kun ei jaksanut edes hengittää.
"Miksi pitää olla tällainen?" mies kysyi hetken kuluttua ääni särkyen.
"Aida, minä en jaksa."

Aida kumartui alas, painoi kasvonsa vasten Elin niskataivetta ja hengitti syvään miehen tuoksua.
”Kyllä sinä jaksat”, hän vakuutti pehmeästi ja halasi miestä tiukemmin, ”voit kohta paremmin – näin on käynyt ennenkin, muistatko?”
Clooney kierähti kyljelleen, häntä läpsyen ja töni miestä päällään, ymmärtämättä, ettei väsynyt mies ehkä jaksanut rapsuttaa sitä jatkuvasti.
”Minä olen tässä, enkä mene minnekään. Ja minä jaksan sinun puolestasi.”

Eli nielaisi ja ujutti sormensa takaisin koiran turkkiin, vaikka ei avannutkaan silmiään.
"Täällä on niin hirvittävän pimeää", hän kuiskasi hiljaa. Eikä pimeydellä ollut mitään tekemistä sen kanssa, oliko huoneessa valot vai ei, se oli raskas, musta pilvi, joka roikkui koko kehon yllä ja painoi sitä alaspäin, niin että jos olisi noussut ylös, olisi vain vajonnut lattian läpi syvälle maan sisään. Missä pimeys oli ikuista.
"... Lupaatko?" hän jatkoi, ääni epätoivoisena. Näin oli käynyt ennenkin. Ensimmäisen kerran Manhattanilla, kun hän oli ensin valvonut monta vuorokautta ilman unta. Se kerta oli ollut kenties pahin, kun ei vielä voinut tietää, että pimeys menisi kyllä ohi.
Sitten oli aika Aidan lähdön jälkeen, josta hän ei muistanut paljoakaan.
Ja nyt taas.

Aida suki hellästi miehen laineikkaita hiuksia ja ympäröi Elin läheisyydellään. Hän painoi suukon miehen poskelle ja siveli sitten kasvonpiirteitä sormenpäillään, jäljitteli niiden piirteitä kuin vahvistaakseen niitä muistissaan. Tuntui epätodelliselta, että he olivat olleet erossa vain kuukauden – se tuntui vuosien vankeusrangaistukselta.
”Lupaan”, hän vakuutti ja tunsi onnettoman vihlaisun sydämessään. Miksi hän oli suostunut Edithin pyyntöön? Paljon hyvää se näytti tehneen.
”Pimeys menee ohi, niin kuin ennenkin. Ja sitten voit kertoa minulle kaiken siitä, mitä sinulle kuuluu – miksi sinulla on robotti-imuri, vaikka sinulla on Bast henkilökohtaisena hovimestarina ja millaisia seikkailuja Churchillilla on ollut.”

Aidan läheisyys tuntui niin lohdulliselta, että jos olisi jaksanut, Eli olisi kietonut kätensä naisen vyötärön ympärille. Nyt hän keskitti voimansa hengittämiseen. Ja koiran rapsuttamiseen.
Täytyisi vain jaksaa vielä hetki. Tunti kerrallaan, kunnes lopulta olo alkaisi helpottaa. Ensin jaksaisi taas liikkua, sitten nousta ylös. Hengittämistä ei tarvitsisi enää ajatella, vaan se sujuisi kuin itsestään.
"Minulla on ollut ikävä", Eli kuiskasi tuskin kuuluvasti.
"Ja sen nimi on K-9. Sen imurin."

”Niin minullakin sinua”, Aida kuiskasi takaisin, ääni värähtäen ja nojautui alas painamaan huulensa vasten miehen otsaa. Elämä ilman Eliä oli sietämätöntä, mutta se, että Elin elämä oli luiskahtanut tähän hänen poissaolessaan, teki siitä moninkertaisesti pahempaa. Miksi hän oli satuttanut itseään niin verisesti ja vielä täysin turhaan?
”K-9? Kuulostaa sopivalta”, hän sanoi ja ojensi toisen kätensä silittämään hellyydenkipeän Clooneyn suippoa kuonoa ja kauniita kasvoja, kun se kiehnäsi lähemmäs heitä, lysähti puoliksi Elin päälle makaamaan. Se ei ehkä helpottaisi hengittämistä, mutta ainakaan miehen ei tarvitsisi tuntea olevansa yksin.
”Kertoiko se sen sinulle itse?”

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1141
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   Ke Joulu 06, 2017 10:36 pm

Clooneyn läsnäolo ei häirinnyt, vaikka sen olisi luullut olevan tiellä, kun hengittäminen oli jo muutenkin raskasta. Mutta hölmö koira oli kilpenä Elin ja mustuuden välillä, aivan niin kuin Aidakin.
Aida oli tullut hänen luokseen.
"Bast nimesi", mies vastasi hiljaa äänellä, joka ei aivan kuulostanut hänen omaltaan. Sanoihin tavallisesti kätkeytyvä hymy oli poissa, sen tilalla luonnoton tasaisuus, kuin kaikki sävyt olisi yhtäkkiä pyyhkäisty pois.
Mutta se menisi ohi.
"Hän myös huolehtii. Että se muistaa mennä latautumaan."

”Huolehtiiko hän myös sinusta?” Aida kysyi pehmeästi, silittäen Elin hiuksia ja kumartuen painamaan suudelmia puoliksi sylissään makaavan miehen kasvoille. Ehkä huolehtija oli nykyään Edith.
Clooney vinkaisi, lätkäisi hännällään patjaa ja tunki kuononsa Elin käteen.
Aida ei kiinnittänyt humiota varjoon makuuhuoneen ovella. Simon pysähtyi hetkeksi katselemaan ovensuuhun, kuinka hänen vaimonsa syleili toista miestä eikä näyttänyt näkevän mitään muuta maailmassa. Mies palasi jäykin askelin keittiöön, vajosi tuoliinsa ja tuijotti mitään näkemättä eteensä. Hän oli melkein saanut avioliittonsa takaisin. Melkein.
Ajatus oli saada hänet itkemään.
”Onko teillä mitään teetä vahvempaa?”

Myös Eli oli autuaan tietämätön hahmosta, joka viipyi ovensuussa. Hän ei muistanut koko miehen olemassaoloa, tällä hetkellä maailmassa olivat vain he ja koira. Niin kuin Manhattanilla, vaikka silloin ei ollut ollut koiraakaan.
Koko maailma avoinna.
"Tietenkin. Bast huolehtii aina."
Elin ääni särkyi, kun hän alkoi itkeä hiljaa.
"Millainen mies ei pärjää ilman, että joku on katsomassa perään? Aida? Miksi minä en osaa?"
Keittiön pöydän ääressä Edith kohotti katseensa Simoniin, tummat silmät synkkinä lampina. Hän nousi ylös sanomatta sanaakaan ja asteli olohuoneen kirjahyllyn luo. Sen alimpaan kaappiin Bast oli asetellut huolellisesti pienen kokoelmansa, osa pulloista oli ruuanlaittoviinejä, osa tarkoitettu erityistilaisuuksiin.
Edith valikoi sinietiketillisen pullon Glendronach 18 -viskiä ja palasi takaisin keittiöön. Hän etsi kaksi paksupohjaista lastia, avasi pullon ja kaatoi kumpaankin syvänpunertavaa, voimakkaantuoksuista juomaa.
Hän ojensi toisen lasin Simonia kohti.

Aidan sydän tuntui särkyvän, kun Eli alkoi itkeä. Hän valui alemmas, kierähti Elin kainaloon, kiersi jalkansa miehen vyötärön ympärille ja käsivartensa tämän niskalle, haudaten kasvonsa toiseen niskataipeeseen. Se oli heikko suoja, hän toisella ja Clooney toisella puolella, mutta Aida ei tiennyt kuinka paremmin muuttua kilveksi Elin ja miestä vaanivan pimeyden väliin.
”Ei sillä ole tekemistä osaamisen kanssa”, Aida kuiskasi pehmeästi ja upotti sormensa vaaleanruskeisiin hiuksiin.
”Sinulla on sairaus, jossa ei ole mitään hävettävää – ja mitä yleiseen elämänhallintaan tulee. Luulen, että olen siinä jopa toivottomampi kuin sinä. Mutta kyllä me pärjäämme.”
Sillä välin keittiössä Simon tyhjensi lasinsa yhdellä kulauksella ja ojensi sitä pyytäen uudelleen Edithiä kohti.

Joskus Eli erehtyi miettimään, olisiko elämä ollut helpompaa jonkin näkyvän sairauden kanssa. Sellaisen, joka jäyti ruumista, mutta jätti mielen vapaaksi.
Ei tietenkään, kuului vastaus, mutta joskus hän olisi toivonut voivansa olla kuten kuka tahansa. Sellainen ihminen, joka ei päädy ostamaan heräteostoksena robotti-imuria vain siksi, että se näytti niin suloiselta kaupan ikkunassa.
Hän kietoi väsyneesti toisen käsivartensa Aidan vyötärön ympärille.
"Minä yritin jättää sinut rauhaan."
Edith täytti Simonin lasin toistamiseen, hän ostaisi Bastille uuden pullon. Nainen joi kulauksen omasta lasistaan, yskähti ja irvisti.
"Minä en yleensä edes juo."
Hänen olisi tehnyt mieli nauraa, ellei olisi itkettänyt niin paljon.

”Minä lupasin jättää sinut rauhaan”, Aida kuiskasi onnettomana, halaten Eliä tiukemmin.
”Se oli typerä virhe. Ikävöin sinua aivan kamalasti.”
Nainen sulki silmänsä ja silitti Elin hiuksia.
”Olen niin pahoillani, etten vastannut viesteihisi. Luulin, että tein oikein.”
Simon tyhjensi lasinsa toistamiseen ja tuijotti keittiön läpi, kun vahva alkoholi poltteli hänen vatsaansa kuin happo ja sai hänet melkein voimaan pahoin. Mutta ehkä se turruttaisi hänet niin, että kipu katoaisi hetkeksi.
”Tiedätkö? En minäkään.”

Jättää rauhaan kuulosti melkein siltä, kuin Aida olisi tehnyt lupauksen jollekulle muulle.
Mutta Eli oli liian väsynyt ajattelemaan sitä nyt. Hän ajattelisi asiaa huomenna, kun olisi viimein saanut nukuttua. Kun pimeys alkaisi hiljalleen hiipiä takaisin nurkkia kohti.
Hän kysyisi asiasta myöhemmin.
"Kuinka kuvauksissa on mennyt?" hän kysyi sen sijaan. Kuvaukset, jotka olivat saaneet Aidan loistamaan onnesta.
"Sinä olet hurmannut kaikki. Etkö olekin?"
Sanoissa ei ollut hymyä, mutta hieman tutumpi sävy. Hieman.
Edith katsoi Simonia myötätuntoa tummissa silmissään ja kurkotti koskettamaan miehen lasia pitelevää kättä pöydän yli.
"Olen pahoillani."

Clooney urahti protestoiden ja ähersi kuononsa paremmin miehen käteen, kun sormet eivät heränneet repsuttamaan sen korvantaustoja. Johan nyt oli kumma. Seuraavaksi kookas käpälä nousi ja lätkäisi Eliä rintaan, kun koira tuijotti miestä vaativin, tummin silmin.
Aida nauraa hyrähti ja kurotti kätensä rapsuttamaan koiran kaulaa, jotta se ei pahoinpitelisi miestä.
”Oikein hyvin”, hän vastasi kuunnellen Elin sydämensykettä, ”elokuvan tekeminen on kiehtovaa, vaikkei siinä ole teatterin taikaa. He päästivät minut ulos studiosta, tulkitsemaan kappaleita lavasteissa, osana kohtausta – melkein kuin olisin oikeasti Anastasia. Muu henkilökunta on hyvin ystävällistä, jopa näyttelijät, jotka ovat luoneet uraansa Hollywoodissa.”
Keittiössä Simon tuijotti Bastin siistejä kaapinovia tuskin huomaamatta Elin tyttöystävän kosketusta kädellään. Miehen teki mieli kolmatta lasillista, vaikka alkoholi tuntui leviävän jo kuumana ja turtana hänen suonissaan.
”Mitä helkkaria Callagherissä oikein on, kun kaikki naiset vajoavat hänen jalkoihinsa?”

Elin käsi siirtyi hieromaan toista pystyä, samettisenpehmeää korvaa.
Olisipa voinut ottaa koiran. Oikean, ei vain pehmolelua, vaikka ihanahan sekin oli.
Oli ihana kuunnella Aidan ääntä. Kun piti silmiä kiinni, oli helppo kuvitella, että he lojuivat sängyssä Manhattanin pienessä asunnossa, jossa se oli jouduttu ahtamaan niin pieneen väliin, että sänkyyn oli ollut pakko ryömiä päädyn kautta.
"Se oli varmasti upeaa. Olisinpa saanut olla näkemässä."
Hän silitti Aidan selkää sormenpäillään.
"Voitko esittää sen minulle kuivaharjoituksena? Sitten kun jaksan nousta?"
Olihan se eri asia ilman lavasteita. Mutta silti. Hän rakasti katsella, kuinka Aida lauloi ja tanssi.
Edith katsoi Simonia onnettomana. Eli oli kiltti ja huomaavainen. Hän oli ollut ihastunut mieheen siitä lähtien, kun tämä oli ollut huomaavainen yhteisessä illanvietossa. Huomannut, ettei hän ollut uskaltanut liittyä joukkoon, vetänyt tuolin esiin ja pyytänyt istumaan alas.
"Minä en lainkaan ihmettele, mitä Eli näkee Aidassa. Hän on upea."

Aida halasi Eliä tiukemmin ja punoi sormiaan miehen hiuksiin, sukaisten hellästi niskan pehmeitä haituvia. Luojan kiitos, pimeys näytti jo hellittävän sormiaan miehestä, joka hänen tullessaan oli ollut sulkeutunut niin kauas sisälleen, ettei edes kookkaan paimenkoiran kasakkatanssi kyljen päällä ollut herättänyt tätä.
”Sinulle? Mitä tahansa”, hän lupasi nauraen ja tunsi jälleen onnen tuikahduksen muistaessaan mahdollisuutensa osallistua Anastasian kuvauksiin. Hän oli oppinut hautaamaan sen ja olemaan puhumatta asiasta, kun näki miten Simon ahdistui.
Ja yritti saada hänet hakemaan paikkaa musiikinopettajana. Vakituinen työ, kuukausipalkka ja työterveyslääkärikin vielä.
”Kun voit paremmin, haluan kuulla kaiken siitä, mitä sinulle kuuluu.”
Keittiössä Simon hankasi kasvojaan ja muistutti itseään, etteivät isot miehet itkeneet. Ei, vaikka avioliitto olisi näyttänyt tuhoontuomitulta. Muistutus siitä, ettei kyse ollut vain hänen vaimostaan haihattelemassa toista miestä – vaan jostain molemminpuolisesta, ei lainkaan helpottanut hänen oloaan.
”Sinä siis… Uskotko, että Callagher tuntee vaimoani kohtaan jotain muuta kuin kaveruutta?”

"Minä kerron. Nyt en jaksa."
Eli painoi Aidaa tiukemmin kylkeensä, naisen kehosta hohkaava lämpö tuntui lohdulliselta.
"Oletko tavannut näyttelijöitä?"
Hän oli edelleen sitä mieltä, että Aida olisi ollut täydellinen Anastasia, eikä kukaan muu voisi vetää vertoja tämän suoritukselle. Mutta jo ääneksi pääseminen oli uskomattoman upea tilaisuus, ja tekisi koko elokuvasta uskomattoman upean.
Siihen ajatukseen oli hyvä takertua.
Edith tuijotti Simonia tietämättä, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa.
"Kysytkö tuota tosissasi?" hän kysyi hiljaa ja otti uuden kulauksen lasistaan, vaikka se saikin hänet irvistämään.
"Mutta te olette naimisissa, joten Eli joutuu tyytymään kakkosvaihtoehtoon."

Pian Eli jaksaisi, Aida lohdutti itseään. Jännittynyt möykky sängyllä oli jo palaamassa omaksi itsekseen, vapautumassa vainoavasta pimeydestä. Kaikki olisi jälleen hyvin. Eli olisi onnellinen jälleen.
Se, että mies halasi häntä, sai Aidan hautaamaan hymyn vasten häntä edelleen naurattavaa t-paitaa.
”Olen”, hän vastasi ja tönäisi Clooneyn röyhkeän tassun pois miehen rinnalta, ”Edison – Dimitrin näyttelijä – on erityisesti huikaisevan hauska. Mutta niin ovat toki Cillian ja Nestorkin, Vladimir ja Rasputin.” Vaikka miesten kasvot esiintyivät useissa suurissa elokuvissa ja sarjoissa, he olivat tavattoman mukavia ja maanläheisiä. Rasputinia näyttelevä, vanhempi Nestor oli toki aikamoinen persoona.
”Tietenkin kysyn”, Simon sanoi paksuja kulmiaan kurtistaen ja tunsi kylmyyden pyyhkäisevän ylitseen siitä huolimatta, että vatsa oli edelleen tulessa viskistä, joka tuntui nyt sumentavan hänen ajatuksiaan.
”Mitä Callagherin ja vaimoni välillä oikein on?”

"Sinä sopisit hyvin joukkoon Anastasiaksi."
Aidan hengitys kutitti paidan kankaan läpi. Joskus muulloin se olisi ollut ajaa Elin hulluksi, hän ei olisi voinut muuta kuin kääntyä varastamaan suudelman, mistä kylmä kuono olisi todennäköisesti rankaissut häntä painautumalla niskaa vasten. Huomiota tännekin, kiitos, se olisi vaatinut.
Nyt hän ei aivan jaksanut hymyillä, mutta hengitys kulki helpommin.
"Minulle sinä tulet aina olemaan se todellinen prinsessa."
Robotti-imuri oli saanut huristeltua läpi eteisen, ja vieritti itsensä nyt päättäväisesti keittiöön, jossa sen telakkakin sijaitsi.
Edith katseli Simonia hiljaisena.
"He ovat toistensa sielunkumppaneita. Sitähän he itsekin hokevat. Mutta ei Aida sinua petä."

Aida kohottautui toisen kyynärpäänsä varaan ja sipaisi Elin poskea sormenpäillään toivoen näkevänsä tutut, vihreähippuiset silmät.
”Sinä mokoma imartelija”, hän moitti lämpimästi hymyillen ja kikatti, kun Clooney ponkaisi jaloilleen liikkeestä innostuneena ja työnsi kielensä naisen korvaan. Aida nosti olkapäätään suojaksi, ja Clooney ohjasi suukkonsa Elin kasvoihin, ennen kuin haki uudelleen makuupaikkaa, talloen miehen päällä, ennen kuin lysähti takaisin Elin toiseen kainaloon.
”Tiedätkö, rakastan paitaasi”, nainen lisäsi.
Simon ei rakastanut tilannetta yhtään. Se oli kuin hänen lähes jokaöinen painajaisensa todeksi tulleena. Mies kohosi jaloilleen, raastoi sormet läpi hiuksistaan ja hautasi kasvot käsiinsä.
”Se ei siis ole vain minun päässäni”, hän huokasi, ”ihan helvetin hienoa.”
Mies laski kätensä ja katsoi Edithiä tummanruskein, epätoivoisin silmin.
”Tämä on ehkä tyhmä kysymys. Mutta kun sinä olet hänen tyttöystävänsä, miksi sinä et ole se, joka on hänen sängyssään halailemassa ja suukottelemassa häntä?”

Aidan kikatus oli mukava ääni. Jos voimia olisi ollut yhtään enempää, hän olisi nauranut, edes hymyillyt, mutta nyt hän keskittyi vain kuuntelemaan helisevää naurua.
Vatsasta vauhtia ottava tassu sai hänet ähkäisemään ja avaamaan silmiä. Katse oli tavallista ontompi, sameampi, mutta ainakin hän kykeni jälleen liikkumaan.
"Tiedän, että pitäisit siitä", hän totesi ja silitti Aidan kylkeä.
Huoli kouraisi vatsaa.
"Ethän lähde vielä pois?"
Oli itsekästä vaatia Aidaa jäämään, mutta pimeys vaani vielä huoneen nurkissa.
Edith katseli Simonia huolissaan. Silti hän ei voinut olla miettimättä, kuinka lohdullista oli, ettei ollut aivan yksin asian kanssa. Että oli joku muukin, joka kävi läpi samaa kuviota, uudelleen ja uudelleen.
Nainen hymähti ilottomasti.
"Usko pois, sitä minäkin mietin kaiken aikaa. Mutta kun minä en ole Aida."

”En tietenkään”, Aida vetosi ja laski kätensä hetkeksi miehen poskelle, tuntien lämmön läikähdyksen sisällään, kun mies avasi silmänsä. Se sai hänen silmänsä siristymään pehmeinä.
”Siinähän sinä olet.”
Clooneyn tassut vispasivat kuin se olisi ottanut vauhtia seinästä ähertäessään Elin kyljessä, kiehnäten kiemurrellen ja pähkien ja urnuttaen.
”Olen tässä niin kauan kuin haluat.”
Keittiössä Simon tuijotti makuuhuoneen suuntaan, leukaperät kireinä ja painoa jalalta toiselle vaihtaen. Tämä oli sietämätöntä. Ei voinut olla kohtuullista, että hänen oli istuttava tässä odottamassa, kun Aida syleili Eliä miehen sängyssä. Ei jumalauta ollut.
”Tämä on sairasta”, mies sanoi.
”Ihan helvetin sairasta.”

Eli katsahti ensin Aidaa ja sitten koiraa, joka kiehnäsi kainalossa ja urnutti tyytyväisenä.
"Voisipa ottaa koiran", mies totesi hiljaa ja siirsi kättään niin, että saattoi hieroa Clooneyn niskassa olevaa ylimääräistä nahkaa. Sitten hän käänsi katseensa takaisin Aidaan.
"Olen niin iloinen, että olet siinä. On helpompi hengittää."
Aivan kuin pimeys olisi pelännyt Aidaa, väistynyt naisen loisteen tieltä.
Tai paennut keittiöön, ainakin tunnelmasta päätellen. Ainoastaan robotti-imuri vaikutti elämäänsä tyytyväiseltä imiessään leivänmuruja pöydän alta.
"Minä tiedän", Edith myönsi hiljaa ja katseli lasiaan.
"Minun terapeuttini sanoo samaa."

”Se on aikamoinen päivänpaiste, eikö olekin?” Aida hyrisi rakastaen, kun kurotti miehen rintakehän yli rapsuttamaan koiran pörheää, pehmeää, valkoista turkkia. Clooney oli hänen uskollisin ihailijansa, joka ei koskaan ollut vihainen tai pettynyt, niin kuin melkein jokainen muu tuntui olevan.
”Minä olen iloinen, että voit hieman paremmin”, hän vastasi ja sukaisi Elin hiuksia. Mikä miehen oli ajanut pimeyteen? Oliko Eli jättänyt lääkkeensä ottamatta?
Keittiössä Simon tuijotti kuin riivattuna pimeän makuuhuoneen oviaukon suuntaan.
”Miksi sinä katsot vierestä? Mikset sinä mene tuonne ja vaadi paikkaa miesystäväsi kainalossa?” hän kysyi Edithiltä ja rutisti käsiään rystyset valkoisina. Hän ei voinut jatkaa näin, istua viereisessä huoneessa avuttomana, kun hänen painajaisensa kävivät toteen.

"On", Eli myönsi, sormet niskan paksuun harjakseen uponneina. Koira vaikutti hyväntuuliselta, sitä ei haitannut, vaikka se oli tempaistu kotoaan ensin autoon ja sitten vieraaseen asuntoon. Se sai maata sängyllä lempi-ihmisensä kanssa ja nauttia rapsutuksista, joten mitä valittamista koiralla olisi voinut olla?
"Tuntuu vieläkin siltä, kuin koko keho olisi tehty lyijystä. Että voisi koska tahansa pudota patjan läpi. Lattiaan ja maahan asti."
Edithin katse kääntyi kohti ovea.
"Mitä muutakaan minä voin? Miksi sinä annoit vaimosi tulla tänne?"

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1141
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   Ke Joulu 06, 2017 10:37 pm

”Se helpottaa pian”, Aida lupasi silitellen miehen hiuksia ja nojasi leukansa tämän rintaan. T-paidan teksti nauratti häntä edelleen.
”Mikä sinut yleensä saa paremmalle mielelle?” hän kysyi hipaisten miehen nenänpäätä sormellaan. Saihan lempiasioiden ajatteleminen (ja niistä laulaminen) Fräulein Mariankin paremmalle tuulelle.
Kuinka kauan mies oli voinut näin huonosti? Oliko hänelle soittaminen ollut Edithin viimeinen oljenkorsi? Ajatus kylmäsi häntä.
Simon tuijotti edelleen ovensuun suuntaan kuin yrittäen päättää syöksyäkö sitä kohti pillastuneen härän raivolla.
”Koska en olisi voinut estää häntä”, Simon vastasi kääntämättä katsettaan. Aida lipsui hänen käsistään muutenkin kuin hieno hiekka.
”Miksi sinä et mene ja ota hänen paikkaansa miehesi kainalossa?”

"Niin."
Viimeksi hänellä ei ollut ollut Aidaa muistuttamassa asiasta. Pelkkä ajatuskin kylmäsi, se, kuinka hän oli antanut periksi pimeydelle. Aiheuttanut niin hirvittävästi huolta kaikille niille, joita rakasti.
Aidalle. Joka oli elänyt unelmaansa maailmalla.
"Sinä", hän vastasi hiljaa, silittäen naisen selkää.
Edith katseli Simonia onnettomana.
"Koska ei hän näkisi minua kuitenkaan."

Aida nauroi kehräten ja hipaisi uudelleen miehen nenänpäätä, lämpö sisällä läikähtäen. Miten hän oli kaivannut Eliä – niin kuin mies olisi osa hänen sieluaan. Oli varmasti itsekästä kaivata miehen ystävyyttä ja läsnäoloa näin, kun tiesi miten se satutti Edithiä ja Simonia, mutta entä jos erossa oleminen satuttaisi hänen lisäkseen myös Eliä? Voisiko se olla silloin oikein?
”Sinulla on minut, pöhkö”, hän huomautti.
”Koirakin – ja robotti-imuri”, nainen luetteli hymyillen ja rapsutti Clooneyn selkää, mikä sai valkoisen hännän viuhtomaan kiitollisena patjaa vasten.
”Ja Edith.”
Simon kiersi käsivarret ympärilleen ja otti askeleen makuuhuonetta kohti. Mitä hän voisi tehdä? Raahata Aidan väkisin mukaansa?
”Oletko yrittänyt?” mies vetosi miehen tyttöystävälle. Eikö Aida muka väistäisi, jos Edith vaatisi paikkaansa? Lähtisi hänen mukanaan kotiin?


Mutta pelkäsin, ettei ole, Eli ajatteli mielessään. Kun Aida oli lakannut vastaamasta viesteihin.
Hän oli ajatellut, että ehkä nainen halusi viettää aikaa Simonin kanssa nyt, kun siihen oli töiden loppumisen ansiosta mahdollisuus.
Silti vastausta vaille jääneet viestit olivat sattuneet. Mutta ei ollut Aidan syytä, että hän oli vaipunut jälleen synkkyyteen, vaikka nainen olikin pelastanut hänet sieltä jälleen kerran.
"Ja koira", hän myönsi hiljaa, mutta Edithin nimen kuuleminen sai hänen kasvonsa synkistymään hieman. Niin, Edith.
Keittiössä robotti-imuri oli siirtynyt seinänvierustalle nujuamaan lattialistojen vierustoja.
Edith katsoi Simonia tummat silmät ahdistuneina.
"Minä pyysin, että Aida antaisi minulle mahdollisuuden. Mutta ei siitä tullut mitään."

Keittiössä Simon kääntyi Edithin puoleen vauhko, epäuskoinen kiilu silmissään. Ei kai nainen sanonut..?
"Sano, että olen ymmärtänyt väärin. Että minulla ei ole ollut jälleen avioliittoa edellistä kuukautta, koska sinä pyysit minun vaimoani pysymään poissa. Vaan koska vaimoni kuuli, että minuun sattui ja kunnioitti minun toivettani, valitsi kerrankin minut ensin."
Simon tuijotti Edithiä hetken, mutta lähti sitten epätoivoisin, äänekkäin askelin makuuhuoneen ovelle. Clooney havahtui niihin, kierähti ylös ja hyppäsi lattialle häntä jalkojen välissä. Simonin leveäharteinen, kookas hahmo tukki makuuhuoneen ovensuun.

Edith tuijotti Simonia ja harkitsi, pienen hetken, että olisi voinut valehdella. Olisiko se voinut säästää heistä edes toisen siltä tuskalta, jota aina toiseksi jääminen aiheutti?
"Olen pahoillani"; hän vastasi lopulta, kun mies oli jo lähtenyt liikkeelle. Ja nousi sitten itsekin, muisti, millaisessa kunnossa Eli oli ollut viimeksi palatessaan Aidan saattamana kotiin.
Ovensuuhun ilmestyvä hahmo sai Elin kehon jännittymään, se oli kuin todellinen, fyysinen ilmentymä siitä mustuudesta, joka yritti syödä häntä hengiltä.
Ei hän tunnistanut Simonia, muistanut edes tämän olemassaoloa. Mutta pelkäsi silti.

Eli jännittyi uudelleen, ja kun varjo ei kadonnut ovensuusta, Aida nousi istumaan ja katsoi ovelle olkansa yli, edelleen kilpenä Elin ja muun maailman välissä.
”Me lähdemme nyt kotiin”, Simon sanoi ääni kireänä, kasvot näkymättömissä varjoissa.
”En ole lähdössä vielä”, Aida vastasi ja laski kätensä rauhoittavasti Elin rintakehälle.
”Minulle riittää!” mies jyrähti ja harppoi lähemmäs, ”minulle riittää aivan tasan nyt. Me lähdemme kotiin!”
Lapiomainen käsi kurottui tarttuakseen naisen käsivarteen.
”Kehtaakin koskea minuun”, Aida sähähti jäänsiniset silmät siristyen ja vetäytyi pois miehen ulottuvilta.
Simon pysähtyi puuskuttamaan sängyn vierelle, leveät hartiat kiveksi muuttuneena ja epätoivo keuhkoissa pistäen.
”Jos sinä et tule mukaani juuri tällä sekunnilla, minä… Minä… Minä otan avioeron!” mies karjahti, ja Aida hätkähti kuin olisi tullut lyödyksi. Elin rintakehällä lepäävä käsi jännittyi.
”Haluatko sinä todella minun valitsevan?” hän kysyi hiljaa, raivokas tuli silmissään. Simonin polvet notkahtivat, ja mies horjahti taaksepäin, tuuli purjeista karaten. Aida oli jo kääntynyt takaisin Elin puoleen, huolta silmissään.
Hänet unohtaneena.
Simon kääntyi ympäri, käveli ulos makuuhuonesta ja asunnosta oven paukahduksen säestämänä.

Eli räpytteli silmiään, yrittäen saada sumuisen hitaina vellovat ajatukset palaamaan tähän päivään.
He eivät olleet Manhattanilla, tämä oli hänen huoneensa, ei heidän yhteinen kotinsa. Eihän heillä ollut ollut koiraakaan silloin, ei pieneen asuntoon olisi mahtunut.
Simon.
Voi ei.
Eli nousi istumaan ja painoi selkänsä seinää vasten, veti jalat aivan kiinni vartaloonsa ja hautasi kasvot polvia vasten. Teki itsensä mahdollisimman pieneksi ja hätkähti rajusti, kun ovi paukahti kiinni toisella puolella asuntoa.
"Aida... minä olen niin pahoillani..."

Aida siirtyi lähemmäs, sydän onnettomana läpättäen ja kiersi käsivartensa Elin ympärille, nojaten otsansa vasten miehen polvia painunutta päätä.
”Eli, ei sinulla ole mitään, mistä olla pahoillasi”, hän vetosi ja kosketti miehen hiuksia.
”Kaikki on hyvin. Voit jo hieman paremmin – kuka tietää, vaikka huomenna olisit jo jaloillasi ja voisit esitellä minut virallisesti K-9:lle.”
Hän taputti sänkyä, ja arasti Clooney loikkasi takaisin heidän seuraansa. Se ähersi itsensä osittain Aidan syliin ja nainen upotti sormensa sen turkkiin, haluamatta ajatella, mitä oli juuri tapahtunut.
Hetken he voisivat vain olla kaksin hämärässä makuuhuoneessa ja keskittyä torjumaan maailman pimeyttä.

Oli hänellä.
Simon - Aidan aviomies! - oli juuri syöksynyt ulos asunnosta ja ilmoittanut ottavansa avioeron. Koska Aida oli jäänyt hänen luokseen, koska hän oli liian avuton huolehtimaan itsestään silloin, kun pimeys vaani paksuna ja uhkaavana.
Jossain vaiheessa hän valui takaisin makuulle sängylle ja veti sekä Aidan että Clooneyn kainaloonsa. Aida oli niin pieni, ja Clooney koiraksi iso, mutta molemmat mahtuivat silti siihen enemmän kuin hyvin. Maailma oli juuri sopivan kokoinen heille kolmelle.
Keittiössä Edith kaatoi itselleen toisen lasillisen paksua, tummaa viskiä.
Eikä hän edes yleensä juonut.

Aida kiersi itsensä Elin ympärille lämpimänä ja lohdullisena. Hän halusi olla ankkuri, joka piti miehen tässä maailmassa, esti katoamasta pimeyteen ja vajoamasta sängyn läpi. Hän rapsutti Clooneyn turkkia Elin rinnan yli pitkälle yöhön ja sysäsi syrjään halunsa itkeä. Sille olisi aikaa myöhemminkin.
Sen sijaan hän keskittyi kuuntelemaan miehen sykettä ja hengityksen rytmiä toivoen, että Eli löytäisi unesta rauhaa.

Jossain vaiheessa yötä Edith ei enää kestänyt vaan nousi ylös, niska jäykkänä pöydän ääressä kyhjöttämisestä. Viski jyskytti ohimoilla ja sai olon tuntumaan epätodelliselta, kun hän tassutti lattian poikki kurkistamaan Elin makuuhuoneeseen.
Jossa hänen olisi pitänyt olla.
Heillä oli ollut niin ihanaa Helsingissä.
Hän yritti olla itkemättä nähdessään toisiinsa kietoutuneet hahmot. Eli oli sikeässä unessa, rintakehä kohoili viimeinkin rauhallisesti.

Kun nukkui vuosia yhdelle tarkoitetussa sängyssä toisen ihmisen kanssa, kehitti symbioosin. Heidän jalkansa sotkeentuivat luontevasti toisiinsa, ja Aidasta tuntui kuin hän olisi loksahtanut kiinni Elin kylkeen kuin palapelin pala. Se oli tuttua ja yhtä vaivatonta kuin hengittäminen. Miehen käsivarsi hänen ympärillään, hänen päänsä Elin rintaan tuettuna. Lohdullinen unen rytmi, mutta Aida ei voinut nukahtaa. 'Avioero' yritti luikerrella hänen mieleensä.
Ovelle pysähtyvä varjo ei ollut Simon. Aida käänsi päätään niin, että saattoi nähdä Edithin ja katseli naista hetken.
Hän nousi hiljaa istumaan, pujottautui pois Elin kainalosta ja rauhoitti havahtuvan Clooneyn suudelmalla nukahtamaan uudelleen, jalat unesta nytkien. Aida pujotti sormet läpi villien, punaisten hiuksien, venytteli kissamaisella nautinnolla ja pysähtyi ovelle Edithin viereen. Hän kohotti kulmaansa, kalpeansiniset silmät kytien ja viittasi miestä kohti kuin lupana ottaa tyttöystävän paikka.

Jopa suoraan sängystä kömpineenä Aida oli upea, ja Edith tunsi itseksi rumaksi ja harmaaksi tämän rinnalla.
Hän pudisti päätään, kun Aida viittasi kohti makuuhuonetta.
"Tahdotko teetä?" hän kysyi hiljaa, vaikka tiesikin, että kun Eli viimein nukahti tällaisen jakson jälkeen, mies ei heräisi helposti. Hän olisi melko varmasti voinut esittää kasakkatanssin eteisessä, ja korkeintaan suuri, valkoinen koira olisi havahtunut.

Aida pudisti päätään, vilkaisi nukkuvaa miestä ja viittasi Edithiä kulkemaan edellään keittiöön.
"En, mutta haluan tietää, mitä Elille tapahtui", hän vastasi vain häivähdys pinnan alla vaanivaa tulta äänessään. Nainen istui tuolille, jolla Simon oli vartonut ja nosti toisen jalan koukkuun eteensä.

Edith laittoi siitä huolimatta vedenkeittimen päälle. Perienglantilainen tapa istui hänessä niin syvällä. Kun kriisi iski, oli aika keittää teetä.
"Minä en vain ollut tarpeeksi hyvä hänelle", nainen sanoi hiljaa, siirtäen tyhjenneet lasit ja viskipullon syrjään.
"Kuvittelin, että olisin voinut olla. Mutta ei minusta ole kilpailemaan sinun kanssasi."

Aida puhahti kärsimättömästi ja sukaisi villejä hiuksiaan, jotka villiintyivät vain entisestään.
"Älä ole naurettava", hän käski inhoten sitä, että tuntui rikkovan Elin suhteen omansa lisäksi.
"Lakkasiko hän ottamasta lääkkeitä? Mikä muuttui?"

"En minä tiedä!" Edith parahti hiljaa ja hieraisi ahdistuneena otsaansa.
"Luultavasti. Yritin kyllä huolehtia, että hän ottaisi ne, mutta... En tiedä, luulen että hän kävi ensin maaniseksi, enkä minä osannut puuttua siihen ajoissa..."
Ja sitten oli tapahtunut romahdus, eikä hän ollut osannut auttaa siinäkään. Vaan oli joutunut soittamaan Aidan apuun. Myöntämään tappionsa.

Naisen sormet naputtivat pöytää malttamattomina.
"Kauanko hän on ollut tällainen?" Aida kysyi ja yritti kieputtaa hiuksensa boheemille nutturalle, mutta luovutti tajutessaan, ettei hänellä ollut millä sitoa sitä.
"Missä Bast on ollut?"

"En minä tiedä", Edith toisti ja hipelöi hopeista rannekorua, joka jäljitteli kieloa: kaksi lehteä ja niiden risteyksessä pienenpieni kukka.
Eli oli ostanut sen hänelle. Koska tiesi hänen rakastavan kieloja.
"Se tapahtui vain niin... Äkkiä. Hän katosi eilen ja kun tuli takaisin, hän oli..."
Edith katsahti kohti makuuhuonetta.
"Bast lupasi palata kotiin. Hänellä oli jokin seminaari."

Aida nosti toisenkin jalkansa tuolille ja kiersi käsivarret polviensa ympärille, nojaten leukansa niihin. Hän pureskeli alahuultaan mietteliäänä. Mitä Elille oli tapahtunut? Kuinka helposti mies voisi lipsahtaa tällaiseen tilaan? Oliko se tapahtunut lääkkeistä huolimatta? Ahdistus nakersi häntä, eikä sillä ollut mitään tekemistä avioeron kanssa. Vaikka ajatus olikin nostaa kyyneleet hänen silmiinsä.
Nainen ravisti ne ärhäkästi pois.
”Mikset mene hänen viereensä?”

Edith katsoi Aidaa melkein hämmentyneenä.
"Eihän hän minua sinne halua", hän totesi, ääni loppua kohden särkyen, ja kääntyi kaatamaan kiehuvaa vettä koiranpennun kuvalla varustettuun mukiin.
Olihan hän yrittänyt, mutta Eli oli kuin ei olisi ollut tietoinen hänen läsnäolostaan. Ja se sattui.

”Oletko sinä tosissasi?” Aida kysyi silmät raivosta leimahtaen.
”Sinä käsket minut pois, erotat minut parhaasta ystävästäni, koska sinä voit tehdä Elin silloin onnelliseksi – onneksi olkoon, hänhän näyttää suorastaan euforiselta!” nainen karjahti petomaisesti.
”Sinä jaksat nostaa esille, kuinka minä olen ongelma teidän suhteessanne. Ja minä yritän parhaani, minä väistän ja minä annan sinulle paikkasi hänen vieressään. Ja sinä et tartu siihen? Vaan itket ja piileskelet keittiössä?!”

Edith toivoi, että olisi ollut sellainen nainen, joka tulistuisi ja huutaisi takaisin.
Sen sijaan hän köyristi jo ennestään kapeita hartioitaan ja käpertyi teemukinsa ylle.
"Minä tiedän, että epäonnistuin", hän vastasi, itkua äänessään.
"Mutta kaikki oli aluksi niin hyvin. Me kävimme Helsingissä, ja hän vaikutti voivan hyvin."

Aida pudotti jalkansa lattialle, lennähti jaloilleen ja tuijotti naista epäuskoisena, kalpeansiniset silmät palaen.
”Et voi olla tosissasi”, hän vetosi.
”Mitä itkemistä sinulla on?! Kaikki on hyvin! Eli toipuu, hän on hengissä ja voitte olla taas onnellisia – tai mistä minä tiedän, voitteko, jos olet näin toivoton.”
Hänen oli vaikeaa hengittää.
”Minun avioliittoni on ilmeisesti ohi, koska en aio jättää Eliä kun hän tarvitsee apua – mutta anna kun taputtelen sinun päätäsi.” Aida pyörähti selin ja painoi käden suulleen, kun itku meinasi yllättää. Hänhän ei itkisi! Jos Simon ei ymmärtäisi, hän… Sitten mies ei ymmärtänyt. Hän ei aikonut olla syy, miksi Eli uhkaisi kadota tästä maailmasta toistamiseen.

Edith tunsi itsensä kauheaksi, mutta Aida oli oikeassa. Eli tulisi kuntoon, ja he voisivat taas olla onnellisia yhdessä. Niin kuin kuluneina parina viikkona.
Hän oli huono valehtelemaan itselleen.
Aidan sanat avioliitosta saivat naisen räpäyttämään silmiään. Olihan hän kuullut Simonin sanat, ennen kuin mies oli rynnännyt ulos asunnosta.
Hän otti varovaisen askeleen lähemmäs.
"Aida, minä olen pahoillani."

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1141
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   Ke Joulu 06, 2017 10:37 pm

Aidan hartiat olivat jännittyneet, kun nainen painoi kättä suutaan vasten ja taisteli itsehillinnästään. Hänellä olisi aika itkeä myöhemminkin. Hän puhalsi ulos, pyyhkäisi pisamaisia kasvojaan ja pyörähti takaisin Edithiä kohti hiukset hulmahtaen.
”Minä en ole sinun vihollisesi”, hän huomautti ääni tukahdetuista tunteista vavahtaen.
”Niin kuin sanoin sinulle, kun pyysit minua häipymään elämästänne, minä haluan teidän olevan onnellisia. Sinä olet täydellinen Elille. Olet hyväksi hänelle – tuot hänelle appelsiineja ja… Ja muita terveellisiä asioita!” Aida viittasi turhautuneella kädellä kohti keittiötasoa.
”En minä ole viemässä paikkaasi.”

"Minä tein virheen!" Edith parahti ja piilotti kasvot käsiensä taakse.
"Kuvittelin, että minä tosiaan voisin tehdä hänet onnelliseksi!"
Että jos Aida ei olisi koko ajan muistuttamassa siitä, mitä elämä oli joskus ollut... Hänelläkin olisi mahdollisuus. Että vaikka hän ei osannut puhjeta spontaanisti laulamaan ja tanssimaan keskellä katua, sateessa, hän voisi silti tarjota... jotakin.
"Ei Eli tahdo appelsiineja", nainen tyrskähti itkunsekaisesti.
"Hän tahtoo sinut."

Jokin liikahti kivuliaasti Aidan sisällä, eikä hän ollut varma, mitä se oli. Nainen sukaisi sormet levottomina läpi hiuksistaan.
”Höpö höpö”, hän torjui kärsimättömänä, ”hän rakastaa sinua – minä tiedän, että rakastaa.”
Rakastihan?
”Me olemme vain ystäviä – olemme tottuneet olemaan toistemme seurassa, mutta se ei tarkoita, että meidän ystävyydessämme olisi mitään outoa tai väärää.”

"Tietenkin rakastaa", Edith puhahti ja kietoi roosaa neuletta paremmin luonnonvalkoisen pitsikauluspuseron ympärille.
Ja sehän tästä teki kaikkein surullisinta.
"Mutta hän ei vain rakasta minua niin kuin rakastaa sinua. Luulen, että te kaksi olette ainoat ihmiset tässä maailmassa, jotka eivät vain näe sitä."
Kuinka Aida ja Eli katsoivat toisiaan, niin kuin maailma olisi ollut vain heidän, eikä sinne olisi mahtunut ketään muuta.

Ei se ollut niin. Ei ollut! Aida pudisti ahdistuneena päätään, kastanjanpunaiset hiukset keinahtaen. He olivat ystäviä – toistensa parhaita ystäviä. Miksi se aiheutti niin paljon surua?
”Hän haluaa olla kanssasi”, Aida vetosi levottomana. Elikin oli varmasti onnellinen ystävinä. Hehän olisivat katastrofi yhdessä, toisin kuin Edith ja Eli, jotka täydensivät toisiaan täydellisesti. Hän oli vain lahjakas hukkaamaan avaimensa ja aiheuttamaan tahtomattaan mielipahaa ympärilleen.

"Tietenkin haluaa, mutta jos olisi mahdollisuus, hän valitsisi sinut", Edith huomautti hiljaa, jopa epätoivon äänestään kadottaneena. Sanat olivat enää karu totuus, niiden ääneen lausuminen ei muuttaisi mitään.
"Ei hän tajua sitä itsekään, mutta kyllä minä tiedän."
Ulko-ovi kolahti ja askeleet pysähtyivät keittiön ovensuuhun. Bast, kasvot kalpeina ja lasit yhä ulkoilman jäljiltä huurussa, kurkisti sisään.
"Missä Eli on?" hän kysyi kireästi, nykäisi lasit pois silmiltään ja tuntui huomaavan Aidan vasta nyt.
"Aida, hei."

Ei! Aida pudisti ärhäkästi päätään ja toivoi voivansa pyyhkiä Edithin sanat pois. Se ei ollut totta. Se ei ollut totta! Eli halusi olla Edithin kanssa, ja hän oli onnellinen Simonin kanssa, ja he olivat vain hyviä ystäviä. Ja kaikki tulisi olemaan jälleen hyvin.
Eikä hän tuntenut pientä, levotonta, toivoa muistuttavaa kipinää syvällä sisällään.
Bast tuli sisään, ja Aida astui sivuun, katkaisten katsekontaktin Edithiin. Hän juoksutti stressaantuneet sormet läpi villeistä hiuksistaan ja soi tutulle miehelle puolittaisen hymyn.
”Hei Bast”, hän vastasi väsyneenä, ”Eli on nukkumassa. Luulen, että hän voi jo paremmin.”

Bastin villakangastakin peittämät hartiat rentoutuivat silminnähden. Hän kuivasi tummasankaiset lasit hihaansa ennen kuin palautti ne kasvoilleen - ja kurtisti kulmiaan.
"Näytät väsyneeltä", hän totesi Aidalle, ja katsahti sitten Edithiä.
"Te molemmat näytätte. Eli on siis kunnossa?"
"Niin Aida sanoo", Edith totesi hiljaa.

Aida katsahti Edithiä silmäkulmastaan ja tunsi närkästyneen piston.
”Hän oli täysin reagoimaton, kun saavuin, ja ennen nukahtamistaan hän vaikutti jo melkein omalta itseltään, mitä nyt hyvin väsyneeltä”, hän sanoi kääntäen huomionsa Bastiin.
”Hän nukkuu nyt, Clooney kainalossaan.”

"No helvetti", Bast puuskahti ja juoksutti sormet läpi tummista hiuksistaan. Mies ei kuulostanut vihaiselta, vaan pikemminkin järkyttyneeltä, ja ehkä hieman helpottuneeltakin.
Ei ollut ollut helppoa olla se, joka oli rynnännyt asuntoon silloin viimeksi. Vaikka ei hän siitä koskaan puhunutkaan.
"Teidänkin pitäisi varmasti yrittää nukkua", Bast jatkoi, samalla kun harppoi keittiöön. Hän nappasi lääkedosetin vedenkeittimen vierestä ja tarkasteli sen sisältöä kulmat kurtussa.

Kylmä, levoton pahoinvointi jylläsi hänen vatsassaan, ja Aidalla oli vahva tunne, ettei hän tulisi nukkumaan hetkeen. Aikoiko Simon todella hakea avioeroa? Oliko hän työntänyt miehen liian pitkälle?
Olihan Eli onnellinen Edithin kanssa?
”Menetkö Elin viereen?” hän kysyi Edithiltä ja kääntyi sitten Bastin puoleen.
”Onko hän jättänyt lääkkeensä ottamatta?”

"Näköjään", Bast totesi väsyneesti ja napsautti dosetin kannen kiinni, hieraisten vaivihkaa toista ohimoaan.
Edith räpäytti ahdistuneesti silmiään muttei sanonut mitään, vaan pujahti ulos keittiöstä, oletettavasti kohti Elin huonetta.
Bast kääntyi katsomaan Aidaa ja kurtisti hieman kulmiaan.
"Onko sinulla kaikki hyvin?"

Aida katsahti Edithin perään ja työnsi sormet hiuksiinsa stressaantuneena.
”Totta kai”, hän vastasi väläyttäen Bastille levottoman hymyn, ”totta kai on.”
Kynsien rapina lähestyi, ja Clooney tassutti keittiöön, häntä unisesti heinuen ja korvat lerpattaen. Koira työnsi kuononsa Aidan käteen, ja nainen vajosi kyykkyyn, kiertäen käsivartensa kookkaan paimenkoiran ympärille ja painaen kasvonsa sen valkoiseen turkkiin.
”Bast”, hän vetosi tukahtuneesti, nostamatta päätään.
”Teenkö minä Elin onnettomaksi? Tai sairaaksi?”

Bast katseli Aidaa hetken huolestuneena, mutta riisui sitten takkinsa juuri ja juuri kahdelle riittävän ruokapöydän ääressä olevan tuolin selkänojalle. Hän kaatoi Edithiltä jäähtymään jääneen teen pois ja napsautti vedenkeittimen uudestaan päälle.
Koiran kynsien rapina sai miehen hätkähtämään. Vaikka Aida olikin maininnut koiran olevan paikalla, hän oli lyhyen hetken kuvitellut, että Churchill oli jollakin tapaa herännyt henkiin.
Naisen kysymys sai hänet kurtistamaan kulmiaan.
"Sinäkö? Kuinka niin?"

Clooney ei pistänyt olkapään roolia pahakseen. Valkoinen häntä läpsyi pehmein tömäyksin lattiaa vasten, ja kookas pää kallistui yrittäen ylettyä nuolemaan koiran lapaa vasten painuneita kasvoja.
”Minulla tuntuu olevan taianomainen lahja rikkoa kaikki, mihin kosken”, Aida huokasi tavoitellen ironista sävyä ja nosti kasvonsa.
”Edith pyysi minua jättämään teidät rauhaan, jotta hän ja Eli voisivat vihdoin olla onnellisia. Mutta nyt Eli on romahtanut, Edith puhuu järjettömiä eikä lakkaa itkemästä ja koska en suostunut jättämään Eliä, Simon haluaa avioeron!” hän naurahti ontosti ja heilautti kättään avuttomassa kaaressa, yrittäen pitää keskustelun kevyenä.
Tuska kuitenkin murtautui läpi ja Aidan hartiat jännittymään, kun hän painoi kasvonsa takaisin Clooneyn turkkiin ja itki lohduttomana.

Bast kuunteli Aidan sanoja hiljaisena, mutta huomatessaan tämän alkavan itkeä hän laskeutui kyykkyyn naisen ja koiran vierelle.
"Aida", mies sanoi pehmeästi ja laski kätensä varovasti tämän selälle.
"Olen varma, ettet ole rikkonut mitään", hän aloitti.
"Kaikki ovat nyt vain väsyneitä."

Tietenkin kaikki olivat väsyneitä.
Aida hengitti syvään koiran valkoista turkkia vasten ja yritti hillitä itsensä. Eikö tässä keittiössä ollut itketty jo tarpeeksi yhdelle päivälle? Mitä sitten, jos hänen avioliittonsa olisi ohi?
”En tiedä, mitä tehdä.”

"Ihan ensimmäiseksi ehdottaisin, että yrittäisit nukkua vähän. Tämä on ollut hirvittävän rankkaa sinullekin."
Viimeksi Aida oli joutunut kiitämään toiselta puolelta maailmaa ja toivomaan, että ehtisi ajoissa.
"Mutta et tainnut nyt tarkoittaa sitä, ethän?"
Hän vei varovasti toisen kätensä rapsuttamaan koiran turkkia.

Clooneyn häntä paukutti lattiaa tarmokkaammin, ja koira loi Bastiin kiitollisen katseen. Ystävällinen kieli yritti lipoa miehen kättä.
Aida hengitti syvään ja pakotti itkun alas. Hän kohotti päänsä, hieraisi kalpeita, pisamaisia poskiaan ja kääntyi katsomaan viereensä laskeutunutta Bastia.
”Kuuluuko minun lähteä Elin elämästä pysyvästi? Onko hän onneton tai sairas minun takiani?”

Bast piti koirista, joten koiran vilpitön ilo sai hänet hymyilemään, kaikesta huolimatta. Olisi ollut hienoa, jos elämä olisi ollut sellaisessa tilanteessa, että siihen olisi sopinut lemmikki.
Hän käänsi katseensa Aidaan ja kurtisti kulmiaan.
"Mitä? Aida, ei, ei tietenkään ole", mies vakuutti päätään pudistaen.
"Elillä sattui käymään huono tuuri. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön syntymekanismi ei ole täysin selvä, mutta geeneillä ja perinnöllisyydellä uskotaan olevan merkitystä. Eli sattui valitettavasti perimään äidiltään ne huonot kortit."

Aida ei tarkoittanut sitä, mutta miehen sanat lohduttivat siitä huolimatta. Hän pyyhkäisi kosteaa poskeaan uudelleen, laski kätensä Bastin vastakkaiselle poskelle ja painoi suudelman toiselle.
”Kiitos, Bast. Olet kultainen”, hän sanoi ja taputti Clooneyn kylkeä. Koira nousi jaloilleen ja ähersi itseään lähemmäs Bastin syliä.
”Ehkä minun pitäisi lähteä.”

Vaikka Bast ei koskaan ollut ajatellut Aidaa muuta kuin ystävän ystävänä ja sitä kautta myös omanaan, hän punastui silti kevyesti ja työnsi laseja paremmin nenälleen.
Olihan Aida upea, ei sitä voinut kieltää.
Mies ojensi käsiään ja veti koiran hetkeksi lähelleen, upottaen sormensa syvälle sen valkoiseen turkkiin.
"Oletko varma, ettet halua jäädä yöksi? On jo myöhä. Voin vaihtaa sinulle puhtaat lakanat omaan sänkyyni."

”En minä voisi viedä sinulta sänkyäsi!” Aida protestoi pudistaen päätään. Hän sipaisi Bastin hartiaa, kun nousi jaloilleen ja suoristi tummansinisen mekkonsa reisimittaista helmaa.
Miesparkakin oli varmasti uupunut pitkän päivän jäljiltä.
”Minun pitäisi varmasti mennä kot-”, hän sanoi, mutta painoi sormet suulleen ja laski katseensa lattianrajaan. Ehkä Simon ei edes päästäisi häntä sisään. Hän oli tietenkin unohtanut avaimensa.
Eikä hän ollut varma, uskaltaisiko kohdata miestä ja uhkausta avioerosta. Mitä jos hänen avioliittonsa todella oli ohi?
”Ehkä voin jäädä sohvallenne. Älä turhaan huolehdi, vaan mene vain nukkumaan.” Hän ei tulisi nukkumaan kuitenkaan.

Bast nuhjuutti koiraa antaumuksella samalla kun kohotti katseensa Aidan kasvoihin, kulmat huolestuneesti kurtussa.
"Tuntuisi kovin väärältä antaa sinun nukkua sohvalla", hän huomautti, vanhanaikaisen kotikasvatuksen saaneena.
"Mutta jos olet aivan varma. Haetaan sinulle edes tyyny ja peitto, minulla on ylimääräisiä kaapissa."
Koska Elillä oli tapana tarjota yöpaikkaa ystäville, jotka sellaista kaipasivat. Joskus vähän tuntemattomammillekin.

”Voi Bast”, Aida vetosi ja hipaisi rauhoittavasti miehen poskea.
”En tule nukkumaan enää tänä yönä. En todella tarvitse mitään. Mutta sinulla on pitkä päivä takanasi. Älä anna minun valvottaa sinua kauempaa”, hän sanoi ja pohti, paljonko kello oli. Ja minne hän oli jättänyt puhelimensa. Ehkä se oli Simonin autossa. Hienoa.

"Lääketieteen opiskelijana koen velvollisuudekseni huomauttaa, että uni tekisi sinulle äärettömän hyvää. Mutta ymmärrän", Bast totesi, samalla kun rapsutti selälleen kellahtaneen koiran vatsaa molemmilla käsillään.
"Oletko varma, ettet tahdo minun pitävän sinulle seuraa? Olethan varmasti kunnossa?"

Aida suli valoisaan hymyyn, jota itkettyneet silmät ja tummat silmänaluset hieman himmensivät.
”Olen varma. Tuntisin vain oloni kurjaksi valvottaessani sinua, koska kuten sanoit - uni tekee hyvää, myös sinulle”, hän vetosi ja pyyhkäisi hiukset olkansa yli.
”Saat kyllä ottaa Clooneyn viereesi, jos haluat. Se näyttää rakastuneen”, hän lisäsi ja nojasi olkapäänsä keittiön ovenpieleen.

"Voit kuitenkin tulla herättämään ihan mihin aikaan tahansa", Bast vannotti, vaikka epäili, saisiko itsekään unenpäästä kiinni, vaikka kuinka sen puolesta puhuikin.
Hän käänsi katseensa koiraan, joka paukutti häntäänsä onnellisena lattiaa vasten. Tarjous oli houkutteleva, oli mennyt liian pitkään siitä, kun hänen kanssaan samassa taloudessa oli ollut koira.
"En voisi ryöstää sitä sinulta."

”En tiedä, onko sinulla vaihtoehtoja”, Aida huomautti ja nyökkäsi kohti valkoista paimenkoiraa, joka napitti Bastia toiveikkain, tummin silmin, vingahti ja rätkäisi miestä pitkällä, kookkaalla tassulla, kun käsi lakkasi liikkumasta tarpeeksi pitkäksi aikaa.
”Kyllä minä selviän. On jo tarpeeksi kilttiä, että saan jäädä tänne.”

Bast hymähti ja rapsutti koiraa vielä kerran kunnolla vatsasta ennen kuin suoristautui.
"Kunhan muistat, että voit ihan tosissaan tulla herättämään, jos siltä tuntuu", mies totesi ja juoksutti sormet läpi tummista hiuksistaan.
Hän vilkaisi Clooneyta.
"Jahas, kaveri, lähdetään nukkumaan."

”Muistan”, Aida vakuutti. Clooneykin sinkosi jaloilleen miehen mukana, kynnet lattialla rapisten ja haki miehen etusormen hellävaroin hampaidensa väliin, kuin varmistaakseen, ettei eksyisi matkalla.
Aida sulki Bastin hetkeksi halaukseen ja painoi hyvänyön suudelman miehen poskelle.
”Kiitos, Bast”, hän vetosi vilpittömästi, ennen kuin katosi tutun olohuoneen puolelle. Sen jouluvalojen hämyssä hän oli unohtunut Elin käsivarsille ja kuvitellut olevansa unohdetussa palatsissa. Oliko näky särkenyt Edithin itseluottamuksen? Oliko se vain yksi monista?
Oliko hän syy siihen, miksi loputtoman lempeä ja kärsivällinen Simon oli alkanut muuttua vihaiseksi ja levottomaksi?
Ahdistavat ajatukset saivat Aidan kiertämään huonetta pitkälle venähtäneen yön loput tunnit.

Taisi olla aamu, kun Eli havahtui hereille.
Hän räpäytti hämmentyneenä silmiään ja käänsi katseensa vieressään tuntuvaan lämpöön.
Hetken hän oli kuvitellut sen olevan Aida. Mutta tietenkin se oli Edith. Totta kai.
Nainen nukkui pienellä kerällä melkein sängyn laidalla.
Eli kohottautui varovasti istumaan ja siirsi peitonkulmaa tämän päälle ennen kuin liukui ääneti pystyyn.
Hän sulki oven, ettei olisi herättänyt Edithiä aivan vielä.
Raajat tuntuivat vieläkin lyijystä tehdyiltä, ja pää oli imenyt itsensä täyteen pumpulia. Kuin olisi ollut karhu, joka kömpii talviunilta.
Olohuoneen ovensuussa hän pysähtyi.
"... Aida?"

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1141
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   Ke Joulu 06, 2017 10:38 pm

Ikkunanpieleen nojautunut ja hiljaa heräilevää Lontoota ajatuksissaan katsellut nainen käännähti olohuoneen ovensuuta kohti ja suli lämpimään hymyyn nähdessään Elin. Mies oli jaloillaan – luojan kiitos! Eikö se tarkoittanut, että kaikki palaisi pian normaaliksi?
”Kuinka sinä voit?” hän kysyi suoristautuen, pyyhkäisi kesyttömiä hiuksiaan pois kasvoilta ja siirtyi lähemmäs, voidakseen hipaista miehen poskea kuin varmistaakseen, ettei vain kuvitellut. Luoja tiesi, että hänen ajatuksensa olivat olleet levottomia yön aikana.

Eli kurtisti kulmiaan, yrittäessään koota sirpaleisten muistojen palapeliä takaisin kasaan.
Aida oli täällä.
Hän hipaisi vaivihkaa rannettaan, mutta se ei tuntunut kipeältä. Ehkä kaikki oli hyvin.
"Väsyttää", mies totesi hiljaa, tutkien lähelle tulleen Aidan kasvoja.
Sitten hän kietoi käsivartensa tämän ympärille ja veti naisen halaukseen.

Aida kiersi käsivartensa Elin vyötärölle ja halasi itsensä tiukasti miehen rintaa vasten, sydän kipeästi kaipauksesta hakaten. Edellinen kuukausi oli ollut sietämätön, mutta oliko itsekästä toivoa mahdollisuutta palata miehen elämään?
”Ehkä sinun pitäisi mennä vielä nukkumaan”, hän sanoi eikä voinut estää itseään hymyilemästä nähdessään t-paidan tekstin poskeaan vasten, ”nyt on vielä hyvin aikaista.”

Eli pudisteli päätään.
"Luulen, että olen nukkunut tarpeeksi. Mikä päivä tänään on?"
Hän painoi Aidan tiukemmin itseään vasten, nojasi leukaansa tämän villiintyneisiin, kastanjanpunaisiin hiuksiin ja hengitti syvään tuttua tuoksua.
"Minä en... en taida muistaa aivan kaikkea."

”Maa- tiistai”, Aida vastasi ja kiersi vastavuoroisesti omat kätensä lujemmin Elin ympärille. Mies tulisi voimaan jälleen paremmin, eikö niin? 2015 ei toistuisi enää koskaan, eihän? Vaikka Eli kohtaisi edellisen illan kaltaisia synkkyyde hetkiä, se ei tapahtuisi uudelleen.
”Sinulla oli paha olla eilen. Edith soitti minut paikalle. Bast… Bast arveli, että jätit lääkkeesi syömättä.”

Eli ei kysynyt, mikä tiistai. Se selviäisi kyllä, eikä hän ollut aivan varma, halusiko tietää.
Ajatus kiristi hartioita ja sai vatsan vihlaisemaan.
"Olen pahoillani", hän totesi hiljaa ja painoi kasvojaan paremmin Aidan hiuksia vasten.
"Minusta oli taas huolta."
Hän oli pitänyt itsensä kunnossa. Töiden vuoksi. Ja ystäviensä. Mutta kun työt olivat loppuneet ja Aida oli kadonnut...
Se oli kuin hän olisi elänyt elämänsä pahimman kevään sitten äidin kuoleman uudelleen.

”Mitä?” Aida kysyi ja kurtisti punertavia kulmiaan.
”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi – olet paras ystäväni, minulla on oikeus huolehtia sinusta”, nainen vetosi.
”Vaikka toki toivoisin sinun ottavan lääkkeesi. On kamalaa nähdä sinun voivan niin huonosti ja voida tehdä niin vähän asian suhteen.”

"Minä tiedän", Eli sanoi samaan aikaan anteeksipyytävänä ja nolona.
Ei hän yleensä jättänyt lääkkeitään ottamatta, hän halusi voida hyvin. Mutta siinä vaiheessa, kun maaninen jakso otti vallan, hän ei ollut enää oma itsensä.
Eli hengitti vielä kerran Aidan hiusten lohdullisen tuttua tuoksua ja astui sitten kauemmas, antaen käsiensä jäädä lepäämään naisen kapeille hartioille.
Huoli sai kulmat kurtistumaan.
"Oletko sinä kunnossa? Tietääkö Simon, että olet täällä?"

Kysymys tuntui ironiselta ja sai Aidan naurahtamaan ontosti.
”Kyllä, Simon tietää, että olen täällä”, hän sanoi ja hymyili Elille, hilliten halunsa koskettaa miehen kasvoja tai upottaa sormensa miehen hiuksiin. Ehkä hän teki tarpeeksi ilman jatkuvaa fyysistä kosketustakin.
”Minä olen ihan kunnossa. Olen kiinnostuneempi siitä, miten sinä voit. Voinko tehdä jotain?”

Eli ei silti saanut huolta karistettua mielestään täysin. Hän pyyhkäisi punaisen suortuvan Aidan korvan taakse, ennen kuin antoi käsivarsiensa valahtaa kylkiään vasten.
"Minä voin ihan... hyvin", hän vakuutti, ja pieni hymy kävi kasvoilla. Se ei vielä yltänyt silmiin asti aivan niin kuin tavallisesti, ei saanut vihreitä hippuja syttymään eloon, mutta oli se sentään jotakin.
"Luulen, että olen nälkäinen, ja sinunkin pitäisi-"
Hän ei ehtinyt pidemmälle, kun Bastin ovi paiskautui auki, ja valkoinen koirapyörremyrsky syöksyi ulos, ilmeisesti riemuissaan kuultuaan emäntänsä äänen.

”Clooney, ei! Ei!” Aida vetosi, mutta käsky kuului kuuroille korville. Melkein naisen kokoinen paimenkoira loikkasi vasten emäntäänsä ja taklasi tämän nurin olohuoneen vihreälle sohvalle. Aida suojasi pään käsivarsiinsa, kun koira loikkasi hänen päälleen ja yritti työntää rakastavan kielensä käsivarsien lomasta naisen kasvoille.
Sitten se huomasi Elin. Koko keho vavahti innosta. Häntä vispasi voimalla, joka keinutti karvaista takapuolta ja etujalat steppasivat innosta Aidan selällä, ennen kuin Clooney pärskäytti päätään keinauttaen ja hyppäsi lattialle ja siitä takajaloillaan Eliä päin, loikkien miehen ympärillä innosta vingahdellen ja kolmiomaiset korvat niskaan velttoina valuen, pitkä kuono hymyyn venyen.

Eli ei ehtinyt tehdä mitään, kun koiramyrsky oli jo pyyhkäissyt Aidan mukaansa.
"Aida, oletko kunnossa?" hän kysyi huolissaan, mutta siinä vaiheessa, kun koira kääntyi hänen puoleensa, mies oli jo menetetty tapaus.
Hän ehti kyyristyä ja ojentaa kätensä, kun koira paiskautui häntä vasten. Eli kellahti istumaan lattialle ja sylikoiraksi itseään luuleva koira päätyi steppaamaan puoliksi hänen jalkojensa päälle. Pitkä kieli lipoi kasvoja, pyörähti korvalla ja oli hyvin lähellä työntyä myös suuhun, mutta Eli ehti viime hetkessä kääntää päänsä poispäin.
"No hei, hei, Clooney, mitä kaveri", hän jutteli koiralle onnessaan, upottaen sormiaan paksuun, valkoiseen turkkiin.
Hieman koiran jäljessä olohuoneen ovensuuhun ilmestyi Bast, tummansinisessä aamutakissa, hiuksiaan ojennukseen sukien.
"Huomenta."

Aida painoi kädet suulleen ja nauroi, helpotus sisällä kuplien, kun näki jo tutumman Elin riehakkaan, rakastavan koiran syleilyssä. Kaikki tulisi olemaan hyvin. Hän oli tiennyt, että Clooneyn ottaminen mukaan oli hyvä ajatus – kuka ei voisi paremmin koiran läsnäollessa?
”Huomenta”, hän vastasi Bastille ja suoristautui sohvalta takaisin jaloilleen, taputtaen jalkojensa ympäri pyörähtävän koiran valkoista selkää, ennen kuin lähetti sen syöksymään takaisin Eliä päin.

Tällä kertaa Clooneyn syöksähdys sai Elin kopsahtamaan selälleen lattialle, mutta se sai miehen vain nauramaan pehmeästi ja villitsemään koiraa riehumaan entistä enemmän.
Bast hymyili itsekseen, selvästi helpottuneena hänkin.
"Joko te olette syöneet?" mies kysyi, aivan kuin riehuva koira hänen olohuoneessaan olisi ollut täysin normaali asia.
"Eei!" kuului Elin vastaus jostakin Clooneyn karvaisen naaman takaa.
"No hyvä, laitan aamiaista. Eli, käy suihkussa."
"Joo!"

Aida vajosi istumaan vihreän sohvan käsinojalle ja katseli koiran ja miehen ylitsevuotavaa rakkautta hetken, ennen kuin kutsui Clooneyn luokseen, jotta Eli pääsisi jaloilleen.
Valkoinenpaimenkoira hyöri naisen jalkoihin, kunnes Aida kosketti sormenpäällään sen vaaleanpunertavaa nenää, ja Clooney laski takamuksensa lattiaan jääden tuijottamaan emäntäänsä häntä heiluen. Nainen kumartui hymyillen, laski kätensä koiran poskille ja suukotti sen kuonoa.
”Ehkä sinun on parasta mennä suihkuun, ettei Bast hermostu”, hän ehdotti.

Eli jäi hetkeksi maahan makaamaan, kädet levällään, dinosauruspaidan helma melkein rintakehälle saakka nousseena.
Sitten hän ponnistautui istumaan, tarvitsematta liikkeeseen lainkaan käsiään, ja hypähti jalat alleen ennen kuin suoristautui ja nykäisi paidanhelman suoraan.
"Joo", hän myönsi ja pyyhkäisi käden läpi hiuksistaan. Suihku ja puhtaat vaatteet. Sitten ruokaa. Ensimmäiset askeleet ihmisyyden tiellä.
Hän katsahti Aidaa vihreähippuisilla silmillään.
"Jäätkö sinä aamiaiselle? Ja Clooney?"

Hänen olisi pitänyt lähteä. Eli voi jo paremmin ja selviäisi ilman häntäkin.
Mutta Aida ei ollut varma, uskaltaisiko mennä kotiin ja kohdata viime yön seurauksia. Hän kiersi käsivartensa Clooneyn ympäri ja kumartui notkeasti alas halaamaan sitä.
”Clooney ei koskaan kieltäydy aamiaisesta”, hän vastasi ja upotti sormensa sen valkoiseen turkkiin. Hän harvemmin söi aamiaista, ja nyt epäili voivansa pitää alhaalla palaakaan.

"Clooney on hieno kaveri", Eli totesi hyväntuulisesti, hillitsi halunsa kumartua ja kutsua koira vielä kerran paijattavaksi, ja suuntasi sen sijaan hakemaan huoneestaan puhtaita vaatteita. Samalla kertaa voisi tarkistaa, vieläkö Edith nukkui.
Siinä vaiheessa, kun suihku humisi jo tasaisesti, Bast palasi olohuoneeseen teemukin kanssa ja laski sen Aidan eteen pöydälle.
"Onhan kaikki hyvin?" mies varmisti, kääntäen tummat silmänsä naiseen.

Aida soi Bastille lämpimän hymyn ja pyyhkäisi hiuksia pois kasvoiltaan. Clooney lepuutti kookasta päätään mustan legginssin peittämällä polvella, joka keräsi itseensä halukkaasti valkoista koirankarvaa. Koiran häntä läpsähteli lattiaan, ja se tuijotti emäntäänsä pyytävin, tummin silmin.
”Kyllä, kiitos Bast. Olet kultainen.”
Hän katsahti suihkun kohinan suuntaan.
”Luuletko, että Eli tulee olemaan nyt kunnossa?”

Bast otti kulauksen omasta teemukistaan.
"Eiköhän. Hän vaikutti jo nyt varsin pirteältä."
Ja siitä huolimatta Bast huomasi kuulostelevansa suihkun ääntä tavallista tarkemmin. Missä vaiheessa olisi sallittua käydä koputtamassa oveen ja varmistamassa, että kaikki oli hyvin?
Mies katseli hetken suurta, valkoista koiraa.
"Sanoit eilen, että Edith pyysi sinua lähtemään."

”Niin”, Aida vastasi ja tunsi onnettoman, kipeän vihlaisun muistellessaan tapaamista kahvilassa. Kyyneliä naisen ruskeissa silmissä, hänen kutistuvaa polkuaan, joka päättyi vääjäämättä myöntymisen umpikujaan. Epätoivoa, kun hän ymmärsi, ettei voisi sanoa ei.
”Hän kutsui minut tapaamaan itseään marraskuun alussa ja pyysi, että jättäisin Elin ja teidät rauhaan. Antaisin Edithin ja Elin olla onnellisia yhdessä.”

Bast huokaisi ja nipisti nenänvarttaan.
Voi Edith.
"Olen pahoillani, toivon, että olisin tiennyt asiasta. Kuvittelin, että tässä oli kyse siitä, mitä tapahtui silloin teidän esityksenne jälkeisenä iltana."
Kun Eli oli tullut kotiin leuka sijoiltaan lyötynä.
"En usko, että Edith tarkoitti pahaa, mutta hän on silti anteeksipyynnön sinulle velkaa."

Aida pudisti päätään.
”Ei hän ole minulle mitään velkaa.” Pieni osa hänestä pelkäsi edelleen, että Edith oli ollut oikeassa. Ehkä Eli ja Edith eivät voisi olla onnellisia, kun hän tunkeutui pariskunnan väliin. Eikä välttämättä edes hänen tai Elin takia vaan siksi, että Edith tuntui lyhistyvän hänen läsnäollessaan, todella uskovan kaikki ne typeryydet, joita suustaan päästi.
Nainen hautasi pisamaiset kasvot käsiinsä, ja Clooney tökki lohduttaen hänen kyynärpäätään.
”Luulen, että sillä mitä tapahtui esityksemme jälkeisenä iltana, oli hyvin suuri vaikutus.”

Bast tyrkkäsi laseja paremmin nenälleen ja kurtisti huolissaan kulmiaan. Hän kiersi sohvapöydän ja istahti toiselle puolelle vihreää sohvaa, laskien teemukin kädestään pöydälle.
"Aida, ei mikään tästä ole sinun syytäsi", mies huomautti, ja laski kätensä lohduttavasti naisen selälle, vieden toisen kätensä rapsuttamaan paimenkoiran turkkia.
"Kyse on valitettavasta väärinkäsityksestä."

”Mikä tässä on väärinkäsitystä?” Aida kysyi laskien kätensä ja kohottaen kasvonsa Bastia kohti. Eikö hän ollut melkein kiskonut Elin kanssaan siihen mennessä typerimpään päätökseen, ja sen jälkeen hänen aviomiehensä oli lyönyt miehen leuan sijoiltaan? Eikö Edithillä ollut täysi oikeus käskeä häntä pysymään poissa, kun arvasi, mitä heidän välillään oli tapahtunut? Tai melkein tapahtunut.
Mitä hän melkein toivoi tapahtuneen.

Bast kuulosteli taas suihkun ääntä.
"No, ehkei väärinkäsitys ole aivan oikea sana. Mutta Edithin ei olisi pitänyt pyytää sinulta sellaista."
Vaikka rehellisyyden nimissä olikin sanottava, ettei tilanne ollut yksinkertainen. Eli oli tuskin päässyt koskaan yli tunteista, joita hänellä oli ollut Aidaa kohtaan, mutta Bast oli, kenties typerästi, lohduttautunut siihen ajatukseen, että Aida oli naimisissa.
Hän tunsi hartioidensa rentoutuvan hieman, kun suihkun ääni lakkasi.

Aida puraisi peukalonsyrjäänsä levottomana ja käänsi katseensa Bastin kasvoista kohti suihkun lakannutta kohinaa. Huono omatunto nakersi häntä. Hän oli vain sysännyt syrjään ajatuksen Edithistä ja Simonista, kaivannut Eliä niin, ettei välittänyt. Millainen ihminen teki niin? Saattoiko hän todella syyttää Edithiä ja teeskennellä, ettei ymmärtänyt, jos nainen oli vihainen?
Hän toivoi, että Edith olisi ollut vihainen. Naisen lannistunut itku ja surkea ryhti karmivat häntä. Niin kuin hän olisi rikkonut jotain pysyvästi.
”Onneksi Elillä on sinut”, hän totesi puolittain hymyillen.

"Onneksi Elillä on minut. Ja muut ystävänsä", Bast myönsi ja nosti hetkeksi lasit otsalleen hieraistakseen silmiään, jotka unenpuute sai särkemään.
Edellisellä kerralla apu oli tullut melkein liian myöhään.
Kylpyhuoneen ovi avautui ja hetken päästä Eli ilmestyi ovensuuhun, hiukset yhä suihkun jäljiltä märkinä ja päällään vaaleansininen t-paita, jonka rintamuksessa luki teksti "I tried to be normal once. Worst two minutes of my life."
Nyt hän jaksoi jo hymyillä, vaikka näyttikin edelleen kalpealta ja väsyneeltä.
"Täällähän te piileksitte."

Tämäkin t-paita sai Aidan nauramaan.
”Sano hei”, hän tuuppasi Clooneyn liikkeelle, ja valkoinenpaimenkoira sinkosi tervehtimään suihkusta palannutta ja siis aivan uuden tuoksuista miestä.
”Bast taisi ehtiä jo loihtia sinulle aamupalaa.”

"Clooney!" Eli riemastui ja kellahti taas maahan, kietoen kätensä paimenkoiran ympärille. Bast kurtisti hieman kulmiaan ja nousi seisomaan, napaten teemukin käteensä.
"Eli, aamulääkkeet", hän muistutti astellessaan koiran lattialle kaataman miehen ohi ja tökkäsi tätä ohimennen tummansinisen sukan peittämällä jalallaan.
"Joo... Clooney, kuka on hieno, niin, sinä olet, olet hieno..."

Aida nosti jalat koukkuun eteensä, kiersi käsivarret polviensa ympärille ja tasapainotti itsensä vaivattomasti vihreän sohvan käsinojalle. Ehkä hänen olisi pitänyt lähteä, mutta olisi ollut sääli ryöstää Clooney Eliltä. Naisella oli tunne, ettei hänen pitäisi olla täällä enää, kun Edith nousisi. Kuin kutsumaton vieras, jonka palveluksia ei enää kaivattu.
Kodinrikkoja.
Eipä hänellä tainnut olla tällä hetkellä kotiakaan, jonne mennä.
”Olen onnellinen, että vaikutat voivan paremmin.”

Elin oli vaikea vastata, kun samaan aikaan koiran taipuisa kieli yritti tunkea korvaan.
"Minäkin... Olen pahoillani, että... äh, Clooney..."
Mies tarttui koiran pörröisiin poskiin ja nuhjuutti niitä, mikä tuntui saavan paimenkoiran vain riehaantumaan lisää, takapää tanssi iloisen koiran tanssia samaan aikaan kun kuono kääntyi hölmöön virneeseen.
Eli ei huomannut Edithiä, joka pysähtyi ovensuuhun.

Edithin ilmestyminen sai jonkin kylmän kouraisemaan Aidan sisällä. Hänen olisi pitänyt lähteä. Nainen laski jalkansa lattialle ja kutsui sitten koiraa.
”Tule tänne, höperö. Anna Elin hakea aamulääkkeet”, hän vetosi ja tarttui koiran kaulassa olevaan nahkapantaan estääkseen sitä syöksymästä uudelleen Elin tai Edithin kimppuun. Hän ei ollut varma, että jälkimmäinen näkisi tilanteen huumorin.
”Huomenta, Edith”, Aida tervehti loihtien huulilleen hymyn, joka sopi yhteen kevyen äänensävyn kanssa.

Clooneyn luikahdettua Aidan luo Eli kömpi ylös lattialta ja pyyhkäisi huolimattomasti valkeita koirankarvoja paidaltaan ennen kuin käännähti Edithin puoleen.
"Eddie, huomenta, nukuitko hyvin?"
Hän asteli naisen luo ja kumartui painamaan suukon tämän unen jälkeen villiintyneiden kiharoiden joukkoon.
Edith kuitenkin väisti kosketusta, pitäen katseensa Aidassa.
"Aida, minä olen pahoillani."

Aida räpäytti hämmentyneenä.
”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi”, hän vastasi ja kosketti hiuksiaan pohtien, mihin Edith viittasi – tuskin sillä oli väliäkään. Hän ei voisi syyttää Edithiä mistään, mitä heidän välillään oli sanottu. Huono omatunto nakersi hänen vatsaansa.
”Ymmärrän kyllä.”

Edith pudisti päätään.
"En olisi saanut pyytää sinulta sellaista, se oli minulta hirvittävän häijyä ja ajattelematonta", nainen totesi onnettomana.
Eli räpäytti hämmentyneenä silmiään, katsoi ensin Edithiä ja sitten Aidaa.
"Mistä tässä on kyse?"

Viittasiko Edith pyyntöönsä tulla jätetyksi rauhaan miesystävänsä kanssa? Muisto naisen kasvoista, kun tämä kertoi Elin kaulalla olleista mustelmista, sai Aidan vatsan kouristamaan. Ei kai kukaan voisi syyttää Edithiä?
”Ymmärrän silti”, Aida vetosi kalpeansiniset silmät anteeksipyytävinä ja katsahti sitten epätietoisesti Elistä Edithiin. Oliko hänellä oikeutta sanoa?
”Kai siitä, miksi olen ollut poissa edelliset viikot.”

Hämmennys säilyi edelleen Elin kasvoilla.
"Pyytää... Edith, mitä sinä pyysit Aidalta?"
Edith hätkähti Elin äänen kovaa sävyä, jollaista siinä ei kuulunut usein.
"Minä pyysin, että Aida antaisi meidän olla rauhassa... Antaisi minulle mahdollisuuden..."
Nainen melkein itki. Eli otti askeleen taaksepäin, perääntyi ovensuusta takaisin olohuoneen puolelle.
"Sinä mitä?" hän älähti epäuskoisena ja katsahti sitten Aidaa. Ei kai se ollut totta? Että Aida oli kadonnut hänen elämästään sen vuoksi?

Aida puraisi alahuultaan. Eli kuulosti järkyttyneeltä, jopa vihaiselta – eikä mies ollut sitä usein.
”Eli, minä ymmärrän häntä”, hän vetosi ja puristi Clooneyn kaulapantaa sormissaan.
”Ehkä hänen pyynnölleen oli syytä. En varsinaisesti ole kaikista rakentavin, terveellisin vaikutus elämässäsi.”

Eli juoksutti sormet läpi kosteista hiuksistaan, yrittäen muodostaa kuvaa tapahtuneesta.
Yrittäen ymmärtää. Kaikki johtui vain siitä, että Aida ja Edith olivat olleet hänestä huolissaan. Ei sellaisesta pitänyt suuttua.
Ja silti jokin nakersi häntä, sai keuhkot pusertumaan tiukemmin kylkiluita vasten.
"Joten te menitte sopimaan tällaisesta järjestelystä minun selkäni takana?"

Syytös sai Aidan puraisemaan huultaan lujemmin. Tietenkin se kuulosti pahalta niin sanottuna. Eikä hän voisi jättää Edithiä Elin raivon armoille – eikö jokainen täysijärkinen tyttöystävä olisi toiminut samoin? Viimeöinen muisto lannistuneesta, nyyhkyttävästä hahmosta keittiössä kummitteli häntä.
”Se oli minun päätökseni. Yritin toimia oikein, edes kerran elämässäni.”

Edith pudisti päätään.
"Ei se ollut Aidan syytä, minä käyttäydyin typerästi. Mutta halusin vain... Eli, minä olen kamalan..."
Nainen vaikeni nähdessään miehen kiristyvät hartiat.
"Voisitteko te lakata kohtelemasta minua kuin jotakin helvetin lasta?" hän ärähti, kovemmin, kuin oli tarkoitus.
Edith hätkähti ja painoi käden pelästyneenä rintakehälleen.

Siinä, missä Edith näytti säikähtävän, Aida vapautti sivuun hiipivän Clooneyn pannan ja hypähti jaloilleen. Hän harppasi lähemmäs Eliä, vaatien miehen huomiota itseään.
”Lakkaa käyttäytymästä kuin lapsi, niin sinua voi kohdella kuin aikuista! Millainen aikuinen unohtaa ottaa lääkkeensä, kun tietää, mitä siitä seuraa?!” hän haukahti takaisin, silmät tulta välähtäen.

Eli käännähti Aidan puoleen.
"Luuletko, että olen ylpeä siitä, mitä?" hän rähisi takaisin, saaden aran Edithin perääntymään pari askelta.
"Että ihan huvikseni olen tällainen? Ihan vain, koska minusta on mukava katsoa, kuinka helvetin säälivästi ihmiset minua katsovat?"
Hän upotti sormet ahdistuneena hiustensa sekaan. Lääkkeet, lääkkeet olisivat tasanneet mielialaa, joka yhä heitteli varoittamatta.

”Luuletko sinä, että minusta oli helppoa päättää olla ilman parasta ystävääni?!” Aida vastasi ja melkein unohti, että he olivat aivan eri elämässä. Eivät enää Manhattanin vaatekomerossaan, jossa riitelykin oli pitänyt tehdä melkein nenät kiinni toisissaan. Huutaa siitä huolimatta, ja sitten kietoutua toisiinsa vielä kiihkeämpää sovintoa varten.
”Yritin vain tehdä, minkä toivoin olevan oikein – en minäkään halua olla toivoton kodinrikkoja ja kävelevä katastrofi yhtään sen enempää kuin sinä haluat tulla katsotuksi säälien! Mutta sinun tarvitsisi vain ottaa lääkkeesi korjataksesi sen ongelman.”

Myös Eli oli jo ehtinyt unohtaa, etteivät he olleet kahden. Jopa riidellessään he muodostivat oman maailmansa, johon muun eivät mahtuneet.
He eivät olleet tainneet riidellä kunnolla sen jälkeen, kun olivat lakanneet olemasta pari. Kun he olivat enää olleet vain Eli ja Aida, joilla kummallakin oli oma elämänsä.
Teki kipeää kuulla naisen puhuvan itsestään niin.
"Ai niinkö helppoa se on? Pilleri vain suuhun ja kaikki on taas helppoa? No anteeksi, etten ole tajunnut sitä aikaisemmi, miltä kaikelta sitten olisikaan vältytty!"

”Kyllä, Eli!” Aida vastasi ja hillitsi halunsa läpsäistä miehen takaraivoa kuin ravistelevana muistutuksena. Sen sijaan hän tuijotti miestä niska kenossa seisten melkein kiinni tämän rintakehässä, kiivaasti hengittäen ja silmät palaen.
”Se on niin helppoa! Kun otat lääkkeesi niin kuin järkevä aikuinen, et päädy makaamaan sängyssäsi kuin elävä ruumis ja säikyttämään kaikkia, jotka rakastavat sinua!”

"Ja järkevä aikuinen vain lakkaa eräänä kauniina päivänä vastaamasta viesteihin?" Eli huusi takaisin, silmien vihreät hiput kipinöiksi muuttuneina.
"Pistää kaiken kerrasta poikki, niin että toinen jää vain arvailemaan, mitä on tehnyt väärin? Kävikö mielessäsi hetkeäkään, kuinka helvetin huolissani minä olin sinusta?"
Bast oli ilmaantunut ovensuuhun ja vetänyt Edithin kainaloonsa, mutta ei sanonut mitään.

Aida puraisi alahuultaan silmät satutettuna välkähtäen.
”Miksi luulet, että tein niin?” hän haukahti.
”Yritin vain tehdä, mikä sinulle olisi parasta – mutta luuletko, että minulla olisi ollut toivoakaan voida pitää itseni poissa, jos antaisin itseni vastata kertaakaan viestiisi? Luuletko, että olisin uskaltanut keskustella asiasta kanssasi? ’Oh, mitä olet mieltä, jos emme enää koskaan näe toisiamme?’ Jos olisit sanonut ei typerälle suunnitelmalle, se olisi kaatunut siihen. Ja osa minusta pelkää, että sanoisit kyllä ja särkisit sydämeni. Mitä sinä olisit sitten tehnyt?!”

"No kun kyse kerran oli minun parhaastani, niin ehkä olisi ollut kohteliasta kysyä? Sen sijaan menit juonimaan selkäni takana, tajuatko, miltä sellainen tuntuu?"
Eli raastoi sormet läpi hiuksistaan ja jäi tuijottamaan Aidaa epäuskoinen katse silmissään.
"... Sinäkö aivan tosissasi uskoit, että minä olisin vain hyväksynyt sellaisen suunnitelman?"
Hänen sydämensä tuntui jättävän lyöntejä välistä.
"Jos tässä on kyse Simonista, niin riittää, kun sanot, niin minä en enää häiritse teitä. Mutta älä hitto anna ymmärtää, että minä en enää välittäisi sinusta!"

”En! Mutta pelkäsin niin – et voi väittää, että meidän ystävyytemme olisi vain täysin normaalia ja koko muulla maailmalla on omituinen ongelma meidän kanssamme! Pelkäsin, että ehkä sinäkin näkisit sen”, hän vetosi.
”Mutta kysy sinä itseltäsi mitä olisit itse tehnyt. Mitä jos Edithin sijasta kysyjä olisikin ollut Simon. Mitä jos hän olisi pyytänyt sinua – anellut sinua itkien – jättämään minut rauhaan, jotta minulla olisi vihdoin mahdollisuus olla onnellinen? Ja jos rakastaisit minua ja haluaisit epätoivoisesti minun olevan onnellinen – mitä sinä olisit vastannut? Mitä sinä olisi tehnyt?”

Eli räpäytti silmiään, yrittäen saada kiinni kaikista niistä merkityksistä, joita Aidan sanat kantoivat mukanaan.
"Mitä hittoa sinä puhut?" hän ähkäisi, voittaakseen itselleen aikaa.
Aidan sanat antoivat ymmärtää, että heidän ystävyytensä olisi naisen itsensäkin mielestä ollut jotakin muuta, niin kuin kaikki muut tuntuivat olettavan.
Ja Aida sanoi rakastavansa häntä, eikö sanonutkin? Mutta enemmän kuin ystävänä, sitäkö nainen tarkoitti?
Vai oliko se vain hänen oman mielensä luoma tulkinta, typerä haavekuva, jota hän ei olisi edes saanut ajatella, kun Edith oli täällä, keittiössä, tai minne Bast sitten naisen olikaan äsken johdattanut.
"En minä voisi vain hylätä sinua! Ei se sinua onnelliseksi tekisi!"

Aidan oli vaikeaa hengittää, ja hän tunsi itkun vaanivan huteraksi käyvän vihansa takana. Ei, hän ei aikonut tehdä sitä. Luoja tiesi, että tässä asunnossa itkettiin jo aivan tarpeeksi.
Hän heilautti avuttomana käsiään.
”Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Yritin tehdä oikein, mutta epäonnistuin siinä taas”, hän vetosi.
”Edith oli niin varma, että jos vain menisin pois, te olisitte onnellisia yhdessä. Ja Simonkin olisi onnellinen. Ehkä palaisi taas omaksi itsekseen. Joten silloin ainoa, jonka täytyi olla musertavan onneton olin minä. Ja eikö kolme ole parempi kuin yksi?”

Eli raastoi hiuksiaan.
"No ei ainakaan ruveta helvetin marttyyriksi!" hän parahti ja tajusi sanojensa kuulostavan täysin vääriltä.
"Aida, minä en todellakaan voisi olla onnellinen, kun sinä olet onneton! Eikä hitto vie Simonkaan, vaikka sinä miten kuvittelisit muuta. Miksi sinun on niin hiton vaikea ymmärtää sitä?"
Hän pudisti ahdistuneesti päätään.
"Sinun onnesi on minulle kaikkein tärkeintä!"

Aida otti askeleen taaksepäin. Hän todella oli toivottoman huono toimimaan oikein. Hän tuntui olevan elämänsä kanssa aivan yhtä toivoton kuin keittiössä.
Simon ei todellakaan ollut onnellinen hänen ollessaan onnellinen. Hänen ystävyytensä Eliin teki miehen niin perinpohjaisen onnettomaksi, ettei hän ollut tunnistaa aviomiestään. Ja jos Simon halusi hänen olevan onnellinen, miksi mies yritti pakottaa häntä hakemaan töitä, joissa oli vakituiset työsuhteet, vuosilomat ja työterveyslääkärit?
”No, sinun onnesi on minulle kaikkein tärkeintä!” hän haastoi takaisin.

Eli avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta siinä vaiheessa kun sanojen olisi pitänyt tulla ulos, hän ei enää keksinytkään mitään.
Jännittyneet hartiat valahtivat rennoiksi, kädet jäivät roikkumaan voimattomina kyljille.
Entisessä elämässä tämä olisi ollut se kohta, jossa hän kietoisi kätensä Aidan ympärille, nostaisi tämän syliinsä, ja he hävittäisivät loput riidan nostattamasta energiasta kaatumalla vuoteeseen.
Mutta nyt se ei ollut mahdollista.
"... Minä luulen, että meillä on ongelma..." mies totesi, hämmentyneenä.

Aida painoi katseensa ja kiersi käsivarret ympärilleen. ’Helvetin marttyyri’ kirveli edelleen ihon alla. Sitäkö hän oli?
Rumat tittelit kiertelivät hänen mieltään, ja tällä kertaa niitä oli vaikeaa torjua ja sen sijaan keskittyä vain puskemaan eteenpäin ja ajattelemaan parempia asioita.
”Niin, meillä varmaankin on”, hän vastasi ja hieraisi pisamaisia kasvojaan, yrittäen pyyhkiä ylitse uhkaavan tuneen pois.
”Olitko sinä onnellinen aikaisemmin? Ennen kuin yritin hyvin epäonnekkaasti leikkiä, että voisin katkaista välini sinuun?”

Eli kiersi katseensa lattiaan ja naputti levottomasti sukan peittämällä jalkaterällään.
Pienessä asunnossa Manhattanilla oli ollut tilaa paljon vähemmän, ja silti hän tunsi olonsa vangitummaksi kuin milloinkaan ennen.
"Minä ajattelin, että sinä olit", hän vastasi vaisusti ja hieraisi kasvojaan.
"Simonin kanssa."

Tämä ei varmasti ollut sopiva hetki nauraa. Ja silti Aida tunsi epäuskoisen naurun kuplivan ulos, mikä sai hänet painamaan käden hämmästyneenä suulleen ja katsahtamaan Eliä hälyttyneenä, melkein anteeksipyytäen.
Tämä oli absurdia. Hänen koko elämänsä tuntui olevan absurdia.
”Etkö sinä sitten ole? Edithin kanssa?” hän kysyi hiljaa ja vilkaisi suuntaan, johon arveli Bastin ja Edithin kadonneen ovensuusta.

Aida ei ollut ainoa, jota nauratti. Myös Elin suupielet nykivät, ja hän hieraisi suutaan estäkseen täysin epäsopivaa naurua pulppuamasta ulos.
"Olen. Tietenkin minä olen."
Eikä se ollut valhe. Hän oli onnellinen Edithin kanssa. Eikä pitänyt alkaa miettiä liian tarkkaan, olisiko hän voinut olla onnellisempi jonkun toisen kanssa.
Mies pudisti päätään ja avasi sitten käsivarsiaan, kutsuen Aidaa halaukseen. Turvalliseen, tavalliseen halaukseen, joka ei johtaisi mihinkään sen kummempaan.
"Me olemme kaksi idioottia, Aida."

”Niin minä ajattelinkin”, hän huomautti hymyillen, vaikka pienenpieni epäilys nakersikin hänen sydäntään. Mutta sysäsi sen syrjään. Eli oli onnellinen Edithin kanssa, ja hän… Uskaltautuisi jossain vaiheessa kotiin katsomaan, oliko hänellä vielä avioliitto.
Eli avasi käsivartensa, ja Aida astui miehen halaukseen, kuten niin monta kertaa aikaisemminkin. Hän kiersi kätensä miehen ympärille, painoi poskensa häntä jälleen naurattavaa t-paitaa vasten ja hätkähti, kun rauhoittuneesta tunnelmasta rohkaistunut Clooney tökkäsi kuonollaan hänen takapuoltaan.
”Me olemme kaksi idioottia”, hän myönsi.

Eli painoi Aidan hetkeksi lähelleen, suukottaen pehmeästi tämän päälakea.
"Olen pahoillani siitä, mitä sanoin", hän totesi hiljaa.
"Se marttyyri... Ja kaikki muu. Huolestuin vain todella, kun en kuullut sinusta mitään. Anna anteeksi, joohan?"
Hän vetäytyi kauemmas, kädet Aidan hartioilla, vihreähippuisissa silmissään koiranpennun anova katse.

Aida suli hymyyn, mikä tuntui olevan vuosien ehdollistama vastaus Elin anovaan katseeseen, ja näpäytti miehen nenänpäätä sormellaan. Sitten hän kurottui varpailleen, laski kätensä miehen poskelle ja painoi suudelman toiselle.
”Jos sinä annat anteeksi, että olin hölmö”, hän vastasi ja tunsi vihlaisun sydämessään. Se sai jäänsiniset silmät hämillisiksi.
”En kai oikein tiedä, mitä minun pitäisi tehdä kanssasi.”
Aida soi miehelle lämpimän hymyn ja tuuppasi Clooneyn sitten jalallaan kauemmas takapuolestaan.

"Kyllä toinen hölmö nyt anteeksi kaltaiselleen antaa", Eli lupasi ja uskalsi jo hymyillä, niin että hymy ylettyi melkein silmiin saakka.
"Enkä minäkään tiedä, mitä tekisin sinun kanssasi."
Hän huokaisi hiljaa, juoksutti sormet läpi hiuksistaan ja katsoi sitten Aidaa hiljaa.
"Jos aloitetaan teellä", hän ehdotti ja ojensi kättään.
"Ja katsotaan sitten.”

Eli ojensi kätensä ja Aida puristi sitä tuntien levottoman, samalla kauhistuneen ja toiveikkaan lepatuksen sydämessään. Niin kuin heidän välillään olisi sanottu jotain paljon merkittävämpää kuin kumpikaan ääneen nyt totesi.
”Auh”, hän vinkaisi ja tuuppasi Clooneyn pois, kun koira kirputti hänen pakaraansa.
”Kiitos tarjouksesta, mutta ehkä minun on parempi viedä tämä kaveri aamulenkille ja kotiin”, Aida vastasi, työnsi Clooneyn pannasta eteistä kohti ja lisäsi vielä Elille, ”olen todella onnellinen, että voit jo paremmin.”
Sitten hän seurasi kynsien riehakasta rapinaa, soi Bastille ja Edithille kohteliaan hymyn ja käden heilautuksen, ennen kuin kytki remmin koiran pantaan, tempaisi takkinsa naulasta ja katosi tuulahduksena punaisia hiuksia, liehuvia helmoja ja vienosti erottuvaa hajuvettä.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Lilya
Melkein julkkis
Melkein julkkis
avatar

Viestien lukumäärä : 106
Join date : 25.09.2017

ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   La Joulu 09, 2017 10:20 am

Lauantai 9.joulukuuta 2017, iltapäivä, Lontoo, Cinnamon Corner

Vaikka kalpea aurinko kurkistelikin taivaalta eikä taivaalta puskenut räntää tai edes vettä, Lontoon neljän asteen lämpötila tunkeutui koleana takin alle. Eli kietoi vihreäruudullista huivia paremmin kaulansa ympärille ja hieroi hansikaattomia kämmeniään yhteen.
Tuntui oudolta olla liikkeellä tähän aikaan, seistä Derman Streetin kulmassa Picture House Centralia vastapäätä odottamassa Aidaa, jotta he voisivat jatkaa matkaansa kahvilaan. Koko ajan olisi tehnyt mieli lähteä liikkeelle, kiiruhtaa kohti teatteria valmistautumaan päivän ensimmäiseen näytökseen. Sehän oli tässä aivan kulman takana, nyt kun pinkaisisi juoksuun, ehtisi vielä hyvin.
Paitsi ettei oikeasti ollut kiire minnekään.
Aida oli halunnut puhua vlogin tulevaisuudesta, ja vaikka Eli ei ollutkaan kirjoittanut sitä viestiin, hänelläkin oli jotakin sanottavaa. Mies oli yrittänyt kerrankin olla kaukaa viisas ja ehdottanut tapaamispaikaksi kahvilaa, neutraalia maaperää, jossa yksi asia ei voisi johtaa toiseen.
Hän ei enää luottanut itseensä.

Aida oli myöhässä, mutta vain neljä minuuttia. Se sai puhelimensa kelloa juoksusta punaposkisena ja tuulentuivertamana katsovan naisen säteilemään hiljaista, vaatimatonta ylpeyttä. Melkein ajoissa, kerrankin! Molemmat kengätkin mukana, vaikka toinen musta, sirosti korollinen nilkkuri oli meinannut jäädä metron portaisiin.
”Anteeksi, anteeksi”, hän tervehti ja pysäytti itsensä, ennen kuin heittäytyi Elin syliin – vaikka he olivat saaneet luvan olla jälleen ystäviä (mitä Simon ei tiennyt, se ei miestä nykytilannetta enempää satuttaisi) – oli ehkä syytä pohtia, miten lähelle hänen sopi tulla.
Les Misérablesin viimeistä näytöstä seurannut yö kummitteli varoittavana, kipeänä esimerkkinä.
”Miten voit?” nainen kysyi nykien auki liehuvaa, kermanvalkeaa villakangastakkia paremmin tummansinisen neuletunikan päälle.

Hymy kohosi väkisinkin Elin huulille, kun hän näki tutun, punahiuksisen hahmon kiitävän kohti.
"Aida! Hei! Sinähän olet ajoissa!" mies tervehti, eikä sanoja ollut edes tarkoitettu pilkaksi, niin kuin ne jonkun toisen sanomana olisi voinut tulkita.
Olisi tehnyt mieli napata Aida syliin ja pyöräyttää ympäri, mutta sen sijaan Eli työnsi käden hetkeksi lämpiämään takkinsa taskuihin.
Ja tuli yhtä nopeasti toisiin ajatuksiin, avaten käsivartensa kutsuakseen naisen halaukseen. Tavalliseen, turvalliseen halaukseen, jossa ei olisi mitään kiellettyä.
"Hyvin, tietenkin. Entä sinä? Ja Clooney?"

Eli avasi käsivartensa, ja Aida vastasi halaukseen. Asiallisesti ja hillitysti niin kuin ystävät.
"Hyvin, hyvin", hän vakuutti ja pyöräytti nutturalta karanneet hiuksensa uudelleen kiinni. Ne eivät tosin edes harkinneet kampaukselle asettumista, joten Aida luovutti jättäen ne villille, taiteelliselle kiepille.
"Clooney varmaan ikävöi sinua."
Aida hieraisi paljaita käsiään ja nyökkäsi kahvilaa kohti.
"Tuonneko me menemme?"

Eli rutisti Aidan hetkeksi itseään vasten, ei liian pitkäksi aikaa, ei niin, että siihen olisi helppo tutustua.
Sen sijaan, että hän olisi kietaissut toisen käsivartensa Aidan harteille ja vetänyt tämän kylkeensä, hän työnsi kädet syvälle vihreän karvakaulustakkinsa taskuihin.
Nyt kun oli vihdoin saanut sen takaisin.
"Minullakin on ikävä Clooneyta. Ja Bastilla myös, vaikka ei hän sitä myönnäkään."
Mies virnisti, unohtuen hetkeksi katselemaan Aidan profiilia. Mutta tällä kertaa oli toimittava järkevästi.
"Jep", hän vastasi ja avasi kahden pikaruokapaikan väliin ahtautuneen pikkukahvilan oven niin, että oven päälle kiinnitetty kello kilahti, ja viittasi naista astumaan sisään.

Tämä saattoi olla ensimmäinen kerta, kun he sopivat tapaamisesta kahvilassa. Ei suunnitelmia tempaista kuppia mukaan töihin tai kaverin keikalle eikä aikomuksia unohtua loppuillaksi toistensa seuraan, kuten ennen. Vain asiallinen kuppi kahvia (tai hohtavan vihreä kiivilimesmoothie hänen tapauksessaan) ja kuulumisten vaihtoa pöytä turvallisesti heidän välissään. Todistajia ympärillä.
Ajatus sai hänet sanoinkuvaamattoman surulliseksi.
Aida istui ikkunan ääressä olevaan pöytään smoothie käsissään ja pujottautui ulos takistaan. Neule putosi dramaattisesti alas toiselta olkapäältä, mutta Aida oli harvoin kylmissään.
"Joten, ajattelin, että voisimme puhua vlogista. Sinähän olet vakituinen vieras, ja hyvin pidetty sellainen." Seuraajat olivat keksineet heille jopa lempinimen 'Elida'.
"Ja pohdin, että ehkä haluaisit vieraan sijasta olla osaomistaja. Ammatillisessa yhteistyössä ei olisi mitään pahaa, eihän?" Ehkä mielekäs tekeminen ja vlogin sisällön tuotto ja editointi tarjoaisi töiden välissä olevalle miehelle elämänhallintaa tukevaa rutiinia.

Eli antoi katseensa kiertää kahvilassa, jonka tuolit ja pöydät olivat kaikki kodikkaasti eri paria, eri värisiä ja eri aikakausilta. Edessä höyrysi kirkkaanpunainen mukillinen teetä, odottaen oikeaan lämpötilaan jäähtymistä. Tai unohtumista mukiin, niin kuin hänelle usein kävi. Täällä mukia itseään ei sentään voinut unohtaa minnekään, pöydänkulmalle tai kirjahyllyyn.
Katse oli pidettävä kiireisenä, jottei se olisi unohtunut liian pitkäksi aikaa Aidan jäänsinisiin silmiin.
Siinä vaiheessa, kun vlogi tuli puheeksi, pää kääntyi kuitenkin automaattisesti naisen puoleen.
"Se olisi mahtavaa!" hän vakuutti, tutun virneen ilmestyessä kasvoille.

Aida suli silmät kissamaisesti siristävään hymyyn ja otti smoothieen työnnetyn, paksun pillin hampaidensa väliin. Raikkaus tuntui melkein keväältä, vaikka sinne olisi vielä matkaa.
”Niin olisi. Sinulla on aina mahtavia ajatuksia videoihin, ja ehkä sinulla olisi nyt aikaa myös työstää videoita. Minun vauhtini videoiden tuottamisessa haparoi”, hän hymyili pyöräyttäen ironisesti silmiään ja sipaisi kastanjanpunaisen suortuvan korvansa taakse. Korvista riippui siroon, hopeiseen ketjuun rakennetut, keveillä sulilla koristellut korvakorut.
”Duetot taitavat myös olla katsotuinta sisältöä.”

Eli nauroi pehmeästi, päätään pudistellen.
"No, en nyt tiedä mahtavista, mutta onhan se hemmetin hauskaa puuhaa."
Varsinkin nyt, kun hänellä ei ollut vielä tietoa siitä, mihin suuntaan jatkaa. Oli ollut petollisen helppo tuudittautua ajatukseen siitä, että kuusipäiväinen työviikko jatkuisi loputtomiin. Nyt se kostautui, kun oli yhtäkkiä taas tyhjän päällä.
"Eikä mikään ihme, sinä olet kuitenkin nyt filmitähti, sinullahan pitäisi olla avustaja sellaiseen, eikö?"
Vihreähippuisista silmistä paistoi ylpeys. Ehkä valkokankaalla kuultaisiin ainoastaan Aidan ääni, mutta tämä olisi silti aina todellinen tähti hänen silmissään.
Ajatus duetoista sai samaan aikaan hymyn levenemään ja hartiat kiristymään.
"Niinkö?"

Videointi Elin kanssa oli hemmetin hauskaa puuhaa. Miehen seuraan oli niin helppo unohtua ja vain heittäytyä hetkeen pitämään hauskaa, että oli vaikeaa muistaa videon nauhoittavan.
”Ha ha”, Aida sanoi huvittuneena päätään pudistaen, sillä äänirooli oli hänelle unelmien täyttymys, mahdollisuus antaa sielunsa rakastamalleen tarinalle, vaikka kukaan ei koskaan huomaisi hänen läsnäoloaan elokuvassa.
”Totta kai, etkö ole huomannut? Meillä on lempinimi ja kaikki. Bad Idea on suosituimpia videoitani.”
"Minä olen tosissani", Eli puolustautui. Okei, ei ehkä sen avustajan suhteen, mutta sen, että Aida oli nyt filmitähti.
Hän juoksutti sormet läpi vaaleanruskeista hiuksistaan ja virnisti hieman nolona muistaessaan kappaleen, joka oli vienyt heidät mukanaan niin, että kaikki muu oli unohtunut.
Ja ilmeisesti sen huomasi.
Piti olla järkevä.
Mies pyyhkäisi uudelleen hiuksiaan ja kietoi sormensa teemukin ympärille, naputtaen sen kylkeä sormenpäällään.
"Lempinimi?"

Aida nauroi niin, että korvakorujen sulat hipoivat hänen kaulansyrjiään ja otti pitkän siemauksen kylmää, vihreää juomaansa.
”Olen imarreltu siitä, miten seuraat vlogiani”, hän huomautti ja hillitsi halunsa kurottua pöydän yli. Oli omituista olla näin kaukana, kuin hänet olisi eristetty miehestä lasilla, jonka läpi näki, mutta osa aisteista oli leikattu pois.
”Meidän videoidemme kommenteissa meistä puhutaan ’Elidana’, mikä on jonkun nokkela ajatus työntää nimemme yhteen.”

Eli kietoi sormensa tiukemmin mukin ympärille, vastustaakseen haluaan ojentaa kätensä hipaisemaan hopeisia höyheniä, ja Aidan kaulaa sillä samalla liikkeellä.
Hän oli toivoton.
Siitä huolimatta kommenteista poimittu nimi sai miehen naurahtamaan ja hieraisemaan niskaansa, jota suojannut huivi roikkui nyt huolettomasti takin alla tuolin selkämyksellä.
"Minä katson kaikki sinun videosi!" hän puolustautui.
"Mutta tiedät, että en ole hyvä kirjoittamaan... Elida? Eikö nimien yhdistäminen ole jokin juttu internetissä?"

Aida kohautti kevyesti olkiaan. Hän ei voinut sanoa tuntevansa internetin ilmiöitä niin hyvin kuin ehkä nykypäivänä olisi pitänyt. Oli niin paljon kutkuttavampaa olla läsnä oikeassa maailmassa.
”Olen onnellinen. Edellinen kuukausi oli ajaa minut hulluksi.”
Ehkei se ollut sopiva asia sanoa, mutta miksei olisi? He olivat ystäviä. Saihan ystäviään kaivata, eikö?
”Lupasit kertoa, mitä sinulle kuuluu, kun voit paremmin.”

Elin ilme vakavoitui hieman.
"Minutkin. Sinä sentään arvostat vitsejäni. On kurja nauraa yksin."
Vaikka hän lausuikin sanat kepeästi, niihin kätkeytyi kipeä totuus. Hän kaipasi sitä, miten helppoa Aidan kanssa oli olla, miten heidän ei aina tarvinnut edes päättää lauseitaan, ennen kuin toinen jo ymmärsi.
Mies pyyhkäisi niskaansa uudelleen.
"Ihan hyvää, luulisin. Ei mitään niin mielenkiintoista kuin sinulle. Pitäisi ihan oikeasti alkaa tehdä jotakin töiden eteen."
Sen sijaan hän käytti päivänsä leikkien robotti-imurin kanssa.
Sormet naputtivat levottomasti teemukin pintaa.
"Kuule Aida... olen miettinyt sitä, mitä sanoin riidellessämme."

Aida nauroi, vaikka tunsikin vihlaisun sisällään. Hän ei tiennyt, oliko se onnellinen vai kivulias. Hän oli joutunut pysäyttämään itsensä kymmeniä kertoja päivässä ollakseen laittamatta Elille viestiä – hän oli niin tottunut siihen, että saattoi jakaa kaiken miehen kanssa. Kun jokin nauratti häntä, eikä kukaan muu ymmärtänyt, hänen ei tarvinnut lähettää kuin kuva ja hän tiesi, että Eli nauraisi hänen kanssaan.
Eli oli ensimmäinen ihminen, jolle hän halusi kertoa uutisensa, ja välillä tuntui, että myös ainoa. Koska kun hän sai kertoa Elille, ei ollut väliä, tiesikö kukaan muu.
”Sinä olet uskomaton esiintyjä. Oikea osa odottaa sinua jossain”, Aida vetosi ja kurottui pöydän yli koskettamaan miehen kättä, koska olihan tämä jo naurettavaa.
”Mutta olet kyllä ansainnut hetken hengähtääkin.”
Hän veti kätensä takaisin, kun mies nosti riidan esille.
”Oh?” nainen kysyi levottomana ja sukaisi hiussuortuvan korvansa taakse.

"Niin, en minä sitä. Varmasti löytyy", Eli totesi ja virnisti, vaikka ilme ei enää yltänytkään aivan silmiin asti. Ei hän osannut olla liian huolissaan huomisesta, valitettavasti.
Kantapää liittyi mukaan levottomaan liikkeeseen, naputti vasten kahvilan lattiaa.
"Niin. Minä vain..."
Hän juoksutti sormet läpi hiuksistaan ja jätti ne sitten niskalle, hieraisi sitä hermostuneena.
"Kun sanoin, että sinun onnesi on minulle tärkeintä. Se ei johtunut vain siitä, että olin vihainen. Vaan tarkoitin sitä."
Hän katsahti Aidaa, mutta käänsi sitten katseensa teekuppiin.
"Ja tiedän, että sinulla on Simon. Ja minulla Edith. Mutta halusin vain... Tuntuu epäreilulta, jos en sano mitään."

Aida sukaisi levottomana hiuksiaan, vapauttaen ne jo valmiiksi kaoottiselta kiepiltä hartioilleen. Hän ei voinut aivan väittää ymmärtävänsä, mitä Eli tarkoitti tai miksi mies vaikutti niin hermostuneelta.
”Minä tiedän, ja minä tarkoitin sitä, kun sanoin, että sinun onnesi on minulle tärkeintä”, hän vastasi hämmentyneenä – eikö se ollut itsestäänselvää?
”Niin, minulla on Simon” - nyt kun mies oli muuttanut mielensä avioerosta, ainakin hetkeksi - ”ja sinulla on Edith… En ymmärrä, mitä tarkoitat. Mikä on epäreilua?”

Eli katsahti Aidaa kulmiensa alta. Ilmeisesti tämä oli niitä harvoja hetkiä, kun heidän lähes maaginen yhteytensä ei auttanut.
Ei sillä, eiväthän he olleet tainneet joutua käymään tällaista keskustelua varsinaisesti koskaan ennen. Manhattanilla asiat olivat vain jotenkin loksahtaneet paikoilleen, ja ennen kiertuetta se oli ollut Aida, joka tehnyt päätöksen suhteen lopettamisesta.
Hän oli silloin joutunut vain myöntymään.
Eli huokaisi.
"Olen yrittänyt pitkään uskotella, että se, mitä tunnen sinua kohtaan, on enää ystävyyttä. Siitä huolimatta, mitä kaikki muut tuntuvat ajattelevan."
Hän antoi katseensa harhailla taas teekuppiin ja tuolien eriparisiin selkiin.
"Mutta se ei oikeastaan pidä täysin paikkansa. Koska minun tunteeni eivät ole muuttuneet lainkaan siitä, mitä ne olivat silloin, kun asuimme yhdessä Manhattanilla."
Hän vaikeni hetkeksi, mutta jatkoi sitten kiireesti:
"Sinulla on Simon, joten en oleta saavani vastausta. Mutta minä vain... halusin, että tiedät. En aio yrittää mitään, mutta ymmärrän kyllä, jos se... jos se saa sinut perumaan ehdotuksesi. Vlogista. Halusin vain, että tiedät."

Aida tuijotti Eliä.
Tuijotus tuntui venyvän kiusallisen pitkäksi, mutta hän ei ollut varma mitä sanoa. Syke koputti hänen korvissaan ja sai ajatukset leviämään kuin biljardipallot.
Niin. Joskus hänellä oli ollut tunne, että mies tuntisi edelleen niin – mutta Elihän oli onnellinen Edithin kanssa, ja pariskunta sopi niin hyvin toisilleen. Eikö se ollut järjestely, johon he olivat päätyneet? Ettei heidän kannattanut haaveilla paluusta yhteen, vaan valita paremmin sopivat kumppanit?
Luuliko Eli, ettei hän tuntenut niin?
Mitä?
Aida irrotti katseensa pudistaessaan päätään.
”Mutta… Etkö sinä valinnut Edithin?” hän kysyi hämmentyneenä, pujottaen sormet hiuksiinsa, nojasi kyynärpäänsä pöytään ja tuijotti Eliä epätietoisena.
”Mitä sinä sanot?”

Eli hieraisi niskaansa ja vilkaisi Aidaa, kulmakarvat surullisesti alas painuen.
"Kyllä minä Edithiä rakastan", hän vakuutti, ehkä vähän myös itselleen. Mutta se oli erilaista, hän tunsi Edithiä kohtaan syvää kiintymystä, eikä olisi koskaan halunnut satuttaa tätä.
Ja silti hän satutti. Kerta toisensa jälkeen. Tanssiessaan Aidan kanssa heidän olohuoneessaan, vakuuttaessaan välittävänsä vain tämän onnesta.
"Minä halusin vain, että sinä olisit onnellinen. Sen jälkeen kun..."
Hän vaikeni, siirsi käden niskalta hieraisemaan toista rannetta. Olisi ollut epäreilua pyytää Aidaa jäämään sen jälkeen, mitä hän oli tehnyt itselleen. Oli epäreilua pyytää sitä Edithiltäkään, mutta nainen vakuutti, ettei se haitannut.
Aidan piti saada lentää vapaana.
"Minä rakastan sinua edelleen. Ihan niin kuin olen rakastanut varmaan siitä lähtien, kun me tapasimme ensimmäisen kerran. Mutta ymmärrän, ettet voi vastata tunteisiini, enkä vaadi sinulta mitään. Jos haluat vielä pysyä ystävinä. lupaan olla yrittämättä mitään."

Hänen päässään kohisi.
Mitä?
Mitä tapahtui?
Mitä Eli sanoi?
Aida tuijotti miestä hämmentyneenä, pulssi levottomana lepattaen. Miksi Eli kertoi tämän hänelle?
”Ja minä rakastan sinua edelleen, niin kuin olen rakastanut luultavasti paljon kauemmin kuin olen tiennyt”, hän vastasi punertavat kulmat kysyvinä painuen. Eikö se ollut ilmiselvää? Simonille ja hänen ystävilleen tuntui olevan.
”Totta kai haluan pysyä ystävinä. Mitä tarkoitat yrittämättä mitään? Mitä… Mitä sinä sitten haluat?”

Nyt oli Elin vuoro hämmentyä.
Hän oli odottanut, että Aida nauraisi, puistelisi päätään ja huomauttaisi, millainen hölmö hän oli. Rakas hölmö ehkä, mutta hölmö silti.
Hän juoksutti sormet läpi hiuksistaan, jättäen kihartuvat suortuvat hetkeksi pystyyn, naputti jalalla rytmiä lattiaan.
"Tarkoitan, että minä hyväksyn statukseni ainoastaan ystävänä."
Hän ei halunnut sitä teatterissa niin suosittua roolia itselleen, kilpakosijaa, joka ryöstää neidon itselleen. Hän halusi Aidan olevan onnellinen.
Kulmat kurtistuivat kevyesti.
"Sinä olet yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä. Totta kai haluan pysyä ystävinä, jos se kaiken sanomani jälkeen on mahdollista."

Aida juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
"Mutta mehän olemme ystäviä - totta kai me olemme."
Miksi hän ei ymmärtänyt Eliä?
"Miksi kerrot minulle tämän?" Jos mies hyväksyi statuksensa vain ystävänä - halusi olla vain ystävä - miksi Eli kertoi hänelle?

Eli räpäytti silmiään ja katsoi Aidaa lähes koiranpentumainen ilme silmissään.
"Koska halusin olla rehellinen", hän selitti, vaikka alkoikin epäillä, oliko sittenkin mennyt toimimaan naurettavasti. Mutta kun kerran tunteitaan oli selvästikin mahdotonta kuolettaa, eikö ollut parempi tunnustaa ne ääneen? Jotta he olisivat molemmat tietäisivät, missä mennään.
Aidalla oli Simon, joten hänen tunteillaan ei ollut väliä.
"Minusta tuntui, että olisi epäreilua, jos et tietäisi."

Miksi hän ei ymmärtänyt? Aida kurotti uudelleen pöydän yli ja puristi miehen kättä.
"Arvostan sitä. Mutta... Onko jokin muuttunut?" hän kysyi pyyhkäisten epätietoisena hiuksiaan.
"Miksi luulet, että emme olisi ystäviä nyt?"

Eli ei ollut enää itsekään aivan varma.
Hän käänsi katseensa heidän käsiinsä ja käänsi kämmenensä ylöspäin, niin että saattoi kietoa sormensa kevyesti Aidan käden ympärille.
"Minä halusin niin kiivaasti uskoa siihen, ettei meidän välillämme muuta ollutkaan", hän selitti hiljaa.
"Mutta se, mitä... Kuten sanoin, se ei minun kohdallani pidä aivan paikkansa. Tunteitaan ei kai vain voi muokata tahtonsa mukaan."

"Oh", Aida sanoi ja nauraa hyrähti.
"Olet sinäkin kyllä joskus höperö. Miksi luulet, ettemme voisi olla ystäviä? Minä rakastan sinua edelleen, mutta varmastikin me opimme joskus olemaan ystäviä, normaaleja ystäviä, joita maailma ei paheksu."
Aida puristi Elin kättä.
"Sinä rakastat Edithiä, ja hän sopii sinulle paremmin kuin minä koskaan. Ja minä olen naimisissa. Kyllä me opimme, eikö?"

"Minä tiedän sen", Eli myönsi, hymyillen varovasti.
"Se on osa sitä, mikä tekee minusta niin hurmaavan."
Vaikka ei hän tuntenutkaan oloaan erityisen hurmaavaksi esimerkiksi silloin, kun hukkasi avaimensa, tai huolestutti Edithin unohtumalla koko yöksi jonnekin.
Pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni. Tarkistuttaa lääkitys, niin kuin Bast oli ehdottanut. Hankkia töitä ja pitää rytmi säännöllisenä.
Hän puristi vastaukseksi Aidan kättä.
"Meidän on pakko. Jos ei muuten, niin siksi, että sinä olet ainoa, joka ymmärtää huumorintajuani."

"En vain ymmärrä, miksi kerroit minulle - varsinkin, jos luulit, ettemme voisi olla ystäviä."
Aida sukaisi hiuksiaan. Hän inhosi sitä, ettei ymmärtänyt miestä, jota normaalisti ymmärsi kuin itseään.
"Me olimme ystäviä ennenkin. Miksi se muuttuisi nyt?"

Elin olisi tehnyt mieli lähteä liikkeelle. Hänen ajatuksensa toimivat paremmin silloin, kun hän sai liikkua, paikallaan istuessa ne tuntuivat jähmettyvän yhtä lailla.
"Simon ei... taida olla kovin iloinen meidän ystävyydestämme", hän totesi vaisusti ja hieraisi ajatuksissaan leukaansa, joka oli jo onneksi parantunut ennalleen.
"Ajattelin... Halusin vain antaa sinulle mahdollisuuden kertoa, jollet tahdo minua enää sotkemaan elämääsi. Hullua eksääsi, jolla on vielä tunteita sinua kohtaan."

Simon ei ollut iloinen, mutta mies ei tainnut nykyään muuta ollakaan kuin vihainen.
Aida kohautti olkiaan välttäen. Ainakin avioero oli unohdettu hetkeksi.
"Ehkä minunkin pitäisi antaa sinulle mahdollisuus samaan. Kertoa, jos et halua hullua eksääsi, jolla on vielä tunteita sinua kohtaan, sotkemaan elämääsi enempää. Olen todella koetellut Edithiä. Miten... Miten teillä on mennyt sen jälkeen, kun kävimme yökylässä Clooneyn kanssa?"

Eli jätti huomauttamatta, että Aidan hulluus oli erilaista kuin hänen. Inspiroivaa, elämää rakastavaa hulluutta.
Hänen hulluutensa oli sitä laatua, joka oli saanut tekemään typeryyksiä. Mutta oli parempi olla ajattelematta sitä juuri nyt.
"Aida, kai tiedät, että juuri hulluutesi tekee sinusta niin uskomattoman rakastettavan?"
Eikö se ollut saanut Simoninkin rakastumaan?
Mies vakavoitui hieman, kun Aida otti Edithin puheeksi.
"Minä taisin säikäyttää hänet todella. Hän vaikuttaa... hän ei taida olla kovinkaan onnellinen juuri nyt."

Kehu sai vastaukseksi huvittuneen, vienoa hulluutta säteilevän hymyn. Se hiipui, kun Eli puhui Edithistä.
"Hän puhuu aivan käsittämätöntä hölynpölyä", Aida myönsi. Hän painoi katseensa syyllisenä. Hän tuntui musertaneen Edithin itsetunnon.
"Kuinka hän on toinen vaihtoehtosi ja jos voisit, valitsisit minut ja niin edelleen. Ehkä sinun pitäisi korjata hänen käsityksensä oikeaksi."

"Olen yrittänyt puhua hänelle siitä", Eli myönsi, kantapää levottomasti lattiaa naputtaen.
Mutta Edith tuntui saaneen päähänpinttymän siitä, että oli vain kakkosvaihtoehto.
Ja pahinta oli, ettei Eli ollut varma, pystyisikö valehtelematta väittämään muuta. Hän rakasti Edithiä, mutta jos hänellä olisi vaihtoehto palata yhteen Aidan kanssa...
Oli hirveää tuntea itsensä sellaiseksi roistoksi.
"Enkä aio lopettaa yrittämistä."
Aida oli naimisissa, joten ei sillä ollut edes väliä.

”Hyvä!” Aida vetosi. Huono omatunto nakersi häntä, kun hän muisteli surkeaa, lannistunutta hahmoa öisessä keittiössä, joka kieltäytyi menemästä rakastamansa miehen viereen, koska kuvitteli tämän haluavan hänet.
Totta kai heillä oli tunteita toisiaan kohtaan – he olivat he – mutta he olivat jatkaneet eteenpäin. Hän oli mennyt naimisiin, ja Eli rakasti herttaista olentoa, joka huolehti miehestä, kantoi tälle appelsiineja ja huolehtisi toivottavasti, että Eli söisi lääkkeensä.
”Ja tietenkin haluan tehdä vlogia kanssasi, mitä oikein kuvittelet?”

"Minä yritin vain kerrankin toimia niin kuin järkevä aikuinen!" Eli vetosi, pudisti päätään ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
"En vain ole kovinkaan hyvä siinä..."
Hän tuli ajatelleeksi t-paidan tekstiä siitä, kuinka normaalius oli ollut elämän pahin kokemus, ja virnistys palasi kasvoille.
Aida oli ymmärtänyt sen, nauranutkin. Eri tavalla kuin Edith, joka hymyili hillitysti, naurahti ihan vain saadakseen toisen olon tuntumaan hyvältä.
"En tiedä. En varmasti mitään. Siitä tulee mahtavaa! Joko sinulla on materiaalia kuvattuna seuraavaan videoon?"
Hän muisti viimeinkin hörpätä teetään.

”En tiedä, onko järkevä aikuisuus meidän kummankaan vahvuuksia”, Aida myönsi, vaikkei ollutkaan varma, mihin Eli viittasi järkevän aikuisen toiminnalla.
”Ei ole. Aika ja inspiraatio ovat olleet melko vähissä viime aikoina”, nainen kohautti olkiaan. Vlog ei ollut ollut kovin korkealla hänen ajatustensa tärkeysjärjestyksessä edellisinä viikkoina, joita oli värittänyt ahdistus ja levottomuus, ajan jakaminen äänityksen, koe-esiintymisiin valmistautuminen ja Simon.
”Onko sinulla ajatuksia?”

Eli pudisti hieman päätään.
"Mutta enköhän minä pian jotakin keksi. Kun on aikaa miettiä... Liikaakin."
Niin paljon, että sitä saattoi käyttää kuvaamalla hölmöjä videoita Churchillista robotti-imurin päällä.
Tai murehtimalla. Silloin tiesi, että aikaa oli aivan liikaa.
"Oletko ehtinyt löytää kiinnostavia rooleja? Teatterin puolelta, sitten kun äänitykset ovat valmiit."
Tuntui edelleen kummalliselta, että he eivät enää esiintyisi samassa musikaalissa.

Aida kohautti olkapäitään.
”En mitään kertomisen arvoista”, hän vastasi siemaisten smoothietaan ja yritti estää ajatuksiaan palaamasta aikaisempaan. He olivat vain ystäviä, kuten ennenkin.
”Entä sinä? Oletko käynyt mielenkiintoisissa koe-esiintymisissä?”

"No, sinullahan on nyt elokuvaprojekti meneillään, kukaan ei syytä sinua siitä, ettet ole ryntäämässä seuraavaan rooliin", Eli huomautti pehmeästi. Vaikka olikin myönnettävä, että elämä tuntui tällä hetkellä tyhjältä. Marius oli jäänyt taakse, nyt se rooli kuului jollekulle toiselle. Ei hän varsinaisesti kaivannut takaisin Les Misérablesin pariin, vaan teatteriin ylipäänsä. Kiireisiin hetkiin pukuhuoneilla juuri ennen esityksen alkua, siihen tunteeseen, joka hänet valtasi joka kerran, kun hän nousi lavalle.
Mies pudisti päätään.
"Rehellisesti sanottuna minulla ei ole aavistustakaan, mitä haluaisin seuraavaksi tehdä. Kai sitä silti pitäisi, ei olisi hullumpaa päästä taas vaikka Wickedin ensembleen. Siinä sentään pääsee tekemään muutakin kuin vain seisomaan paikoillaan."

”Kunhan tiedät, että minulle olet aina pääosan esittäjä”, Aida vetosi hymyillen ja kosketti miehen kättä. Vaikka ehkä Eli oli halunnut tavata paikassa, jossa ei tulisi jatkuvasti hullun eksänsä käpälöimäksi. Edith-parka. Nainen veti kätensä kiltisti takaisin.
Hän oli yrittänyt niin kovasti itsekin uskoa, että tietenkin he olisivat vain ystäviä eikä sillä ollut merkitystä, että hän rakasti Eliä, koska varmasti hän tekisi niin aina, mutta he voisivat oppia olemaan vain ystäviä toisilleen. Viimeisen show’n jälkeinen yö oli kuitenkin ravistellut häntä. Eteisessä tapahtunut, harkitsematon suudelma ja kaikki sitä seurannut muistuttivat häntä siitä, että hän saattoi keksiä mitä tahansa tekosyitä esityksen haikeudesta, rooliin unohtumisesta humalaan, mutta todellisuudessa hän oli vain halunnut Elin.
Ja Edith ansaitsisi enemmän. Ei hän yrittänyt viedä naisen paikkaa! Eli ja Edith olivat hyviä toisilleen.
Ja hän oli naimisissa.

Eli nauroi pehmeästi ja pudisti päätään.
"Olen onnellinen niin kauan kuin vain pääsen lavalle."
Vaikka olihan ollut tietenkin upeaa saada päärooli, varsinkin niin pian valmistumisen jälkeen. Mies saattoi olla taivaanrannanmaalari, mutta ei hän elätellyt toiveita siitä, että yhtä hyvä tuuri toistuisi aivan heti.
Hän otti kulauksen jo jäähtyneestä teestään.
"Tiedätkö, olin ajatellut, että nyt voisi kerrankin kierrellä esityksiä ihan katsojana, kun olisi aikaa. Käydä katsomassa Evietä Wickedissä... Ja Davidhan on nyt jo tainnut ehtiä tekemään ensimmäiset esityksensä Hamiltonissa?"

”Niin on”, Aida nyökkäsi, ”nyt kun se on vihdoin päässyt pyörimään.”
Hän kieputti hiuksensa huolettomalle nutturalle ja hymyili.
”Simon vei minut katsomaan ennakkonäytöksen torstaina. Se oli upea! Ehdottomasti näkemisen arvoinen, vaikka lippujen saaminen taitaa ollakin aikamoista arpapeliä”, hän sanoi. Esitys oli ollut upea siitä huolimatta, että hänen aviomiehensä oli murjottanut mustaa vihaa väreillen ja jatkanut sitten riitelyä heidän päästyään kotiin.
”Nyt on ehdottomasti hyvä hetki käydä katsomassa kaikki mahdolliset West Endin showt! En tiedä, miten minä en ymmärtänyt sitä heti Les Misin loppuessa.”

"Oh? Upeaa! Olisi hienoa päästä näkemään se, mutta en edes tiedä, kuinka pitkälle se mahtaa olla loppuunmyyty..."
No, hän voisi aina pyytää Davidia esittämään King Georgen ihastuttavan naurun, kun he seuraavan kerran ehtisivät nähdä. Ja eiköhän You'll be back onnistuisi joissakin illanistujaisissa.
Tietenkin niitä tulisi vielä.
Eli karisti synkät ajatukset ravistamalla kevyesti päätään.
"Tykkäsikö Simon esityksestä?"

”Toivon niin”, Aida vastasi hymyillen ja kohautti olkiaan. Hän ei ollut varma, kuinka hyvin mies oli keskittynyt näytökseen. Mutta kuka Lin-Manuel Mirandan mestariteoksesta voisi olla syttymättä?
”Oletko sinä käynyt teatterissa hiljattain? Nyt kun siihen on vihdoin mahdollisuus”, hän kysyi ja otti pitkän kulauksen smoothiestaan.

"Kävimme Edithin kanssa baletissa Helsingissä, mutta täällä West Endillä en kertaakaan. Kai se on vähän sama juttu, kuin ettei kotikaupungin nähtävyyksissä tule vierailtua..."
Ja yllättävä ulkomaanmatka ei ollut tehnyt kovinkaan hyvää budjetille, varsinkin, kun rahat piti saada riittämään vielä vuokraan ja muuhun elämiseen.
Ei ihme, että Bast oli repimässä hiuksiaan hänen kanssaan.
"Ehkä sinun pitäisi tulla mukaan, kun käyn katsomassa Wickedin?"

Aida räpäytti hämmentyneenä.
”…Suomessa?” hän varmisti ja nauroi päätään pudistaen, ”mikäs siinä! Olen varma, että teillä oli hauskaa.” Se ei tainnut kuulua yleisimpiin turistikohteisiin, mutta kieltämättä sopi Elille – mies ei tainnut olla tyyppiä, joka valikoisi kohteeksi Kanarian saaret tai Pariisin.
”Ehkä! Wicked on aina näkemisen arvoinen”, Aida nyökkäsi ja vilkaisi puhelimensa kelloa. Ehkä hänen ei pitäisi unohtua Elin seuraan, vaan olla kerrankin kotona, kun Simon tulisi tyttöjen kanssa elokuvista. Hän ei ollut turhan pahoillaan, että Poppy oli hienovaraiseen tapaansa toivonut, ettei äitipuoli tunkisi mukaan.
”Haaveilen, että pääsisin pyörähtämään Broadwayllä, vaikka se olisikin harvinaisen hintava teatterimatka.”

Eli virnisti ja hieraisi niskaansa melkein nolona.
"Suomessa. Siellä esiintyi Edithin lempibalettiryhmä - Venäjähän on ihan siinä naapurissa - joten vein hänet sinne viikonlopuksi. Luulen, että hän nautti matkasta, vaikka haukkuikin minun harkintakykyni, mitä rahankäyttöön tulee..."
Muisto sai miehen vain naurahtamaan. Tottahan se oli, hän oli kamala.
Aidan huomio hakeutui hetkeksi puhelimeen.
"Joko sinun täytyy olla jatkamassa matkaa? Ja olisihan se upeaa, käydä Broadwayllä pitkästä aikaa."

”Broadwayn hinnoittelu on päätähuimaava”, nainen naurahti päätään pudistaen, ”mutta kenties vanhat ystävät voisivat ujuttaa jopa takatiloihin.” Noel, hänen amerikkalainen ystävänsä ja Eliä Broadwayllä edeltänyt miesystävä, osallistui parhaillaan useamman musikaalin tuottamiseen ja kenties järjestäisi hänelle lipun tai kaksi, jos hän pyytäisi kauniisti. Ja useampi opiskeluajan ystävä esiintyi parhaillaan Broadwayllä.
”Ehkä minun pitäisi. Leikin ehkä tarpeeksi Simonin kärsivällisyydellä”, Aida vastasi naurahtaen ja veti selkänojalle sysäämänsä villakangastakin päälleen.
Eli tunsi pienen syyllisyydenpistoksen kun Aida mainitsi Simonin kärsivällisyyden, mutta hän karisti sen nopeasti mielestään. He olivat sopineet olevansa ystäviä, joten miehellä ei ollut mitään syytä olla vihainen ainakaan hänen vuokseen.
He olivat käyneet kahvilassa. Julkisella paikalla, jossa ei voinut tapahtua mitään, mikä ei olisi ystävien välillä sopivaa.
Mies nykäisi itsensä pystyyn, kietoi huivin kaulaansa ja kiskaisi takin päälleen.
"Minäkin olen jatkamassa tästä Edithin luo."
Hän ei saattaisi Aidaa tällä kertaa kotiin.

Aida nousi ylös, suoristi takkinsa kaulukset ja pyyhkäisi kurittomalta nutturalta karanneet suortuvat pois kasvoiltaan korvakorujen sulat liikkeestä tanssien.
”Hienoa!” hän vastasi, puristi Elin kättä, mutta kielsi itseään kurottumasta poskisuudelmaan.
”Nähdään taas.”
Nainen pyyhkäisi ulos kahvilasta, soi säteilevän hymyn miehelle, johon oli törmätä astueessaan kadulle ja lähti sitten pitkin, matkaavoittavin askelin kohti Piccadilly Circuksen metroasemaa. Ne muuttuivat juoksuksi, kun hän katsahti uudelleen kelloaan ja huomasi olevansa jälleen myöhässä.

_________________
"Oh come on. Be brilliant."



Takaisin alkuun Siirry alas
Linjoilla
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: [P] If There Only Were Doors   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] If There Only Were Doors
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Muu maailma-
Siirry: