PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] You've got a friend in me

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: [P] You've got a friend in me   Ti Syys 26, 2017 11:54 am

Larissa ja Hatsiubatin Amanda vaihtavat kuulumisia kiireisen lounaan ääressä.
-----
Torstai 28. syyskuuta - iltapäivä

Amanda oli viihtynyt kentällä hämmentävän kauan Huzzlen kanssa, joten nälkä oli valtava kun hän vihdoin sai punarautiaan amerikkalaisorin käsistään. Hän huomasi miltein juoksevansa Loungelle johtavat portaat ylös, hilliten vauhtinsa kävelyksi, kun kaivoi lasit silmälasikotelosta. Yleensä hän käytti piimolinssejä, mutta tänään oli pelkkiä sileäharjoituksia, joten miksi turhaan? Hän maksoi itselleen noutopöytälounaan, ladaten lautaselleen riisiä, kanaa, kastiketta ja salaattia. Kun hän oli valmis, Amanda jäi katselemaan täyttä salia. Hän ei nopeasti erottanut tuttuja kasvoja, ennen kuin huomasi Larissan, jonka kanssa oli käynyt maastossa muutaman kerran.
"Voiko tähän istua?"

Larissa oli kasannut lautaselleen valtavan annoksen noutopöydästä uhraamatta ajatustakaan sille, miten ei varmasti ehtisi syödä lautasta tyhjäksi ennenkö Caetano saapuisi vaatimaan jotakin täysin turhaa, mikä nyt vain olisi saatava tehtyä saman tien. Tyttö oli uppoutunut lapioimaan ruokaa suuhunsa vauhdilla, joka hirvitti heikompaa, ja vilkuili jatkuvasti portaikon suuntaan valmiina piiloutumaan, jos tarve vaatisi. Mukavaa tyttöä ei tosin tarvinnut piiloutua, joten Larissa hymyili leveästi Amandalle ja nyökkäsi pirteästi.
”Istu vaan”, hän lisäsi sanallisestikin ja sulloi jälleen haarukallisen riisiä suuhunsa. Nielaistuaan tummahipiäinen tyttö vilkaisi uudestaan pöytäseuraansa. ”Kiireinen päivä takana? Tai vielä edessäkin?” Hänen elämäänsä ei muuta kuin kiirettä mahtunutkaan, mutta kenties joku toinen ehti välillä hengähtääkin.

Amanda oli vastuussa omasta aikataulustaan, ainakin toistaiseksi, joten hänellä ei ollut niin kova kiire. Ainakaan useimmiten. Hän istui alas, hymyillen hieman.
"Ei oikeastaan. Tylsä. Sileätyöskentelyä kaikkien kanssa. Kuolen tylsyyteen."

”Voi ei”, tyttö huokaisi myötätuntoisena. Hän oli kenties kouluratsastajan hevosenhoitajana, mutta se ei tarkoittanut, etteikö hän olisi ymmärtänyt muiden valittelua sileätyöskentelystä. Hänkin oli aina ollut paljon innokkaammin lähdössä esteille ratsastuskoulussa. ”Tsemppiä. Ainakin se on sitten ohitse tältä päivältä.” Kummasti kouluratsastuksen tarpeelle ei koskaan tullut loppua.

"Mmm. Tältä päivältä. Enkö voisi vähän luistaa? Parin esteen verran?" Amanda kuolisi tylsyyteen kolmannen hevosen kohdalla.
"Mitä sinun päivääsi?" Kysyttyään hän otti haarukallisen ruokaa, kohdistaen suurien silmälasien takana silmiensä katseen Larissaan.

”Hmm”, tyttö pohti, ”voitko sisällyttää edes puomeja koulutyöskentelyysi? Pari puomisarjaa hevosen tasapainoa treenaamaan, tai jotakin?” Sopivan selityksen keksisi aina, kunhan vain riittämiin käyttäisi mielikuvitustaan. Tai kuulostaisi tarpeeksi tietäväiseltä, sekin kävisi.
”Klippasin Casimiron, siinähän se aamupäivä menikin”, Larissa pyöräytti silmiään. Herttainen sydäntenmurskaaja oli melkoinen operaatio klipata, sillä ruunivoikko lusitano-ori tahtoi olla kaikessa mukana. ”Caetano on Florencion kanssa valmennuksessa, joten sain mahdollisuuden istahtaa alas ja syödä.” Hän ei tosin luottanut siihen, että Caetano pysyisi valmennuksessa loppuun saakka, ja sen tähden oli päätynyt vilkuilemaan portaikkoa. Tosin ehkä van der Veen ei heittäisi ratsastajaa ulos. Tämän kerran. Hänen mielikseen.

"... Ehkä kavaletteja." Kyllä hän jotain keksisi, kun enonsa silmä välttäisi. Onneksi tuolla oli kädet täynnä valmennuksia.
"Voi ei." Hän irvisti myötätuntoisesti.
"Ehkä se siitä? Ainakin päivä on jo lounaassa."

”Kuulostaa suunnitelmalta”, hän virnisti niin että hammasraudat näkyivät, ja hörppäsi vesilasistaan. ”Jep. Ja enää ei pitäisi tarvita klipata ketään hetkeen, joten loput päivät menevät taas rutiinilla.” Tosin Caetanon kanssa ne rutiinit olivat välillä aivan pimeitä. Kuka muka oikeasti laittoi hevosenhoitajansa juoksemaan hevosten kanssa kolme varttia päivittäin, kun tallilla oli toimiva kävelykonekin?
”Keitä sinulla on vielä ratsastettavana?”

"Olet siis voiton puolella." Amanda vastasi hymyillen. Larissan työpäivistä kuullessaan hän oli onnellinen siitä että oli ratsastaja eikä hoitaja.
"Mentos ja Foxy. Aloitin myöhään tänään."

”Ehdottomasti”, hän nyökkäsi. Aina seuraavaan kuuhun saakka, kun Caetano tahtoisi taas hevosensa klipatuiksi. Hän ei nähnyt siinäkään mitään järkeä, mutta mitäpä hän tiesi. Ehkä kaikki kilparatsastajat klippasivat - tai siis laittoivat hoitajansa klippaamaan - hevosensa kerran kuussa.
”Olen kateellinen”, tyttö naurahti. ”Minun päiväni alkoi kuudelta.” Vaikka tallilla oli omat työntekijät, jotka ruokkivat hevoset, ei Caetano luottanut moiseen, vaan vaati hoitajansa paikalle. Joka aamu. Ja päivä. Ja ilta.
”Mutta Mentos on ainakin mukava, eikö?”

Amanda irvisti uudelleen. Hyi. Kuudelta.
"On Foxykin. Sileä ei ole. Haluan vauhtia ja vaaratilanteita." Niitä riitti kyllä Huzzlen kanssa usein,mutta punarautias amerikkalainenkin alkoi olla jo kesy sileällä.

”Kavaletteja siis kouluharjoitusten lomaan”, Larissa nyökkäsi ponnekkaasti kiharapehko heiluen. Kyllä Amandalle vielä saataisiin mieluista puuhaa sileätyöskentelyn lomaankin. Ehkä.
”Mene kauemmalle kentälle, jonka ohi kukaan muu ei kulje, niin kukaan ei ehdi kommentoimaan treeniohjelmaasi”, tyttö lisäsi naurahtaen. Mistä ei jäänyt kiinni, sitä ei tapahtunut, eikö vain?

"Totta, totta. Loistava suunnitelma." Ei eno (joka ratsujen treeniohjelmissa vaikutti), tulisi syrjässä olevalle kentälle. Hieno suunnitelma.
"Mitä muuta kuuluu kuin mahdoton pomosi?"

”Ole hyvä”, tyttö naurahti. Hän oli oppinut jotakin kiertäessään kilparatsastajien mukana ympäri Eurooppaa. Ei kenties niitä taitoja, joita hän CVseen listaisi, mutta taitoja kumminkin.
”Kiirettä lähinnä. En ole ehtinyt vielä käymään kunnolla kaupoillakaan, vaikka tarvitsen lämpimämpiä vaatteita”, Larissa mutristi huuliaan. ”En tajua, mihin nämä viikot ovat kadonneet.” Vastahan hän oli muuttanut hevosten kanssa kuun alussa paikalle, ja nyt vietettiin jo syyskuun viimeisiä päiviä!

Amanda pyöräytti silmiään.
"Sinuna menisin, äkkiä. Tänne jäätyy ja hukkuu ensi kuussa." Ei hän liioitellut. Ei ollenkaan.
"Itse aion ainakin ahtautua Micheliniksi asti."

Larissa irvisti. Se ei kuulostanut lupaavalta. Hänestä täällä oli jo nyt käsittämättömän kylmä, kun lämpötilat olivat aamuisin viiden asteen tuntumassa.
”Minun on siis todellakin päästävä kaupoille, olen jo nyt joutunut kiskomaan päälle lämpimimpiä vaatteita, mitä omistan.”

"Pahene vain. Toukokuuhun asti." Amanda mutristi huulikiillolla meikattuja huuliaan. Ranskassa oli ollut puolensa tässä sääasiassa.
"Minunkin pitäisi jaksaa mennä ostoksille. En vain pidä shoppailusta enää."

”Olet masentava”, Larissa moitti hymy huulillaan. Ei kai sää oikeasti voisi niin huonoksi mennä?
”Käydään joku päivä kärsimässä yhdessä, jos vain saadaan aikataulut sopimaan?” Tyttö ehdotti pirteästi. Amanda tietäisi varmasti alueen kaupat paljon paremmin kuin miten hän onnistuisi niitä kiertämään Google Mapsin opastamana. ”Saa tosin nähdä, millä ihmeellä saan Caetanolta edes puolikkaan vapaapäivän”, Larissa pyöräytti silmiään.

"Sanot että sairastut jos et saa lämpimiä vaatteita. Sitten hänellä ei ole hoitajaa kun olet keuhkokuumeessa sairaalassa." Niin se vain menisi ja Caetano tuskin hyväksyisi sitä.
"Ja tehtäväni on olla masentava. Olen sentään minä."

”Tuo voisi jopa toimia”, Larissa pohti ääneen. Caetano varmasti arvostaisi hänen kykyään työskennellä sen verran, että antaisi mahdollisuuden käydä ostamassa vaatteita. Tai sitten hän vain alkaisi pukeutua miten sattuu sekalaisiin vaatteisiin ja katsoisi, kauanko pinnallisella kouluratsastajalla menisi, ennenkö Caetano itse lähettäisi hänet hakemaan kelvollista puettavaa kaupoilta.
”Voisit edes koettaa maalata tästä sateisesta saaresta kauniimpaa kuvaa tänne päätyneelle brasilialaisraukalle”, tyttö virnisti.

"Miksi koettaisin? Brasilialaisraukka oli hölmö vaihtaessaan lämmön tähän. Täällä ei ole mitään." Silti hän oli itsekin palannut. Tosin, nykyään hän harkitsi aina välillä Alankomaihin muuttoa.

”Brasilian lämmössä ei ole kilparatsastajia”, Larissa vastasi, ”ei ainakaan montaa kovaa nimeä. Kaikki siirtyvät joko Pohjois-Amerikkaan tai Eurooppaan. Ei auttanut kuin tulla perässä.”

"Hekin ovat siis idiootteja." Amands totesi hurmaavasti hymyillen. Kuka hullu luopuisi ihanasta lämmöstä... Tämän takia?

”Kenties”, Larissa naurahti. Hän ei tosin ihmetellyt sitä lainkaan. Brasilia ei ollut maa, jonne tahtoi jäädä asumaan, jos tilaisuus muuttaa pois vain tarjoutui. ”Mutta he ovat idiootteja, joilla on hevosia, ja hevoset tarvitsevat aina hoitajia.” Varsinkin Caetanon alaisuudessa olevat hevoset. Hän ei lainkaan ihmetellyt, miksi aiempi hoitaja oli ottanut hatkat.

"Mmm. Idiootteja nimenomaan." Ainakin Larissan työnantaja kuulosti täysin idiootilta. Ja vaikutti siltä, mitä tuota oli nähnyt.
"En ymmärrä miten jaksat."

”Hevoset ovat mukavia”, Larissa vastasi harteitaan kohauttaen. Caetano ei, mutta sen Amanda jo tiesikin. ”Ja tarvitsen töitä tai lennän ulos maasta. Kaikilla ei ole sitä luksusta, että passin kannessa lukee Euroopan Unioni.”

"Hae Rosings Parkiin?" Amanda ehdotti. Varmasti tuo olisi palkattu ja eikö täällä aina tuntunut olevan tarve?
"En aina luonnehtisi sitä luksukseksi." Ainakaan Amandan vanhemmilla.

”Viihdyn hevosenhoitajana”, tyttö vastasi. Hän ei ollut uhrannut ajatustakaan Rosings Parkista työn hakemiselle, sillä suuri kilpatalli tuntui olevan ympäristö, johon häntä ei palkattaisi. Ehkä.
”No joo, mutta ainakin voit matkustaa miten tahdot ympäri Eurooppaa, eikä kukaan kysele jos päätätkin jäädä asumaan jonnekin”, Larissa totesi. Paljoapa kilparatsastajakaan matkustelisi, muutoin kuin kisamatkoilla.

Amanda kohautti olkiaan. Niin, hän voisi. Jos olisi ollut paikka, missä hän olisi oikeasti tuntenut olonsa kodikkaaksi. Newcastle oli lähinnä kotia ja sekin aika kaukana siitä. Nyt hieman lähempänä kun armas eno asui täällä.
"Onhan se niin." Se veti hänet vähän vaikeaksi, kun tyttö upposi ajatuksiinsa.

Larissa söi hyvällä ruokahalulla kasaamaansa annosta, mutta hiljaisuuden venyessä hän laski haarukan kädestään ja katseli Amandaa avoimin, joskin huolestunein silmin.
"Kaikki okei?" Hän varmisti hapuillen vesilasia otteeseensa.

Amanda pyöritteli hieman ruokaansa hieman vaisuna.
"Hmm? On. Tai siis... On. Mietin vain muuttoa kun ei tämäkään tunnu kodilta."

Larissan tummat kulmat painuivat. Ei tuntunut kodilta? Hän oli opetellut tekemään kotinsa minne tahansa, mihin asettui. Kai se oli taito, joka täytyi opetella. Tai jonka sai lahjaksi alusta asti, miten vain.
"Mikä tekee paikasta kodin?" Tyttö päätti sen sijaan kysyä. Hänelle se oli lähinnä katto pään päällä ja tunne siitä, että hän kuului paikkaan, jossa työskenteli - ja tietenkin se, että hän sai olla hevosten keskellä.

Amanda kohautti olkiaan. Ehkä sen kodin olisi tehneet ystävät, sukulaiset.. Hyvä on, täällä oli Julian mutta hän ei voisi mitenkään häiritä enoaan niin usein kuin kaipasi seuraa.
"En tiedä. Ehkä kokisin kuuluvani porukkaan jossain muualla."

"Oletko koettanut kuulua porukkaan täällä?" Tyttö kysyi pieni hymy punertavilla huulillaan. Täytyisi muistaa lisätä huulipunaa, kun hän nousisi pöydästä. Caetano vaati täydellisyyttä. Myös hevosenhoitajansa ulkonäön suhteen. "Tai miksi sinusta tuntuu, ettet viihdy täällä? Onhan enosikin lähellä."

"Minusta ei pidetä täällä." Maybe oli ainoa jonka seuraan saattoi tuppautua ja Larissakaan ei tuntunut laittavansa pahakseen.
"Niin, totta. Ehkä se on vain tunne. Antaa olla."

"Höh", Larissa huokaisi. "Täällä on siis typerääkin väkeä." Mikseivät muut muka pitäisi Amandasta? Tyttö oli aina ollut oikein mukava hänelle.
"Ei se ole mitään, minkä voi ohittaa olankohautuksella", tyttö lisäsi, kun Amanda alkoi kuulostaa siltä, että väheksyi koko asiaa. "Ikävää, että sinusta tuntuu siltä. Minusta on ainakin kiva, jos saan sinusta lounas- tai maastoseuraa."

"Pikemminkin heillä on pitkä muisti." Amanda mutisi. Hän heilautti kevyesti kättään.
"Tätä varten käyn psykologilla, ei sinun tarvitse tätä kuunnella."

”Typerää väkeäpäs”, Larissa toisti. Mitä väliä sillä on, mitä joskus oli tapahtunut? Nyt oli nyt. Amanda oli nyt mukava kaikille, tai ainakin hänelle, joten muiden kiukuttelu jostakin menneestä oli aivan turhaa.
”Hyvä on. Mutta toivon silti, että tulet aina minun pöytääni syömään”, tyttö totesi. Hän oli tehokkaasti pyrkinyt ystävystymään niin tallin työntekijöiden kuin asiakkaidenkin kanssa, mutta Caetanon vaatimusten aiheuttama kiire ei tarjonnut kovin montaa mahdollisuutta muiden varjostamiseen. Joten hän hankki ystäviä nostellessaan puomeja tai syödessään lounastaan tai käydessään maastossa. Sääli, etteivät kaikki englantilaiset suhtautuneet lämmöllä suulaaseen brasilialaiseen, kun he pesivät hevosia vierekkäin pesupaikalla.
”Onko sinulla paljon kisoja edessä talvikaudella?”

Amanda tyytyi nauramaan brasilialaisen määrätietoisuudelle. Ehkä hän ei inttäisi vastaan.
"Jonkin verran. Englannissa muutamat ja mantereella muutamat."

”Mahtavaa”, tyttö naurahti, ”toivottavasti kaikki esiintyvät edukseen.” Välillä ikävä iski, kun hän näki kisoihin lähteviä tai niistä palaavia esteratsuja. Voisipa hänkin kiertää estekisoja, joiden piireissä oli aivan oma tunnelmansa.
”Minulle seuraava kisamatka taitaa olla edessä vasta ensivuoden puolella”, Larissa huokaisi pettyneenä. Caetano oli ilmoittautunut muutamaan luokkaan marras- ja joulukuussa, mutta tämän hetkinen mielentila tuntui olevan se, että ilmoitukset peruttaisiin ja hevosia treenattaisiin vain kotona.

"Voi ei. Tylsää." Amanda itse tylsistyi jos ei päässyt matkoille.
"En minäkään Saksaa ja Ranskaa kauemmas pääse"

”Niinpä”, Larissa naurahti. Hän tahtoi kiertää ympäri Eurooppaa kisoissa, sen takia hän hevosenhoitajana työskenteli. Mitä enemmän kisoja, sen parempi. Hän tahtoi matkustaa, ja vaikka kisamatkat eivät tarjonneetkaan mahdollisuutta tutustua kohdemaahan, ne olivat kuitenkin matkoja jonnekin uuteen ja tuntemattomaan. Seikkailu, josta hän ei halunnut jäädä paitsi.
”Se on jo kauemmas kuin minun retkeni seuraavan parin kuukauden aikana”, tyttö virnisti. ”Pisin matka minkä taidan tehdä on Newcastleen ostamaan niitä säähän sopivia vaatteita.”

"no.. No." Amanda mietti hetken.
"Julkisilla siitä saa jonkinlaisen elämyksen."

”Epäilemättä”, Larissa hymähti, ”Slaleystä kulkee bussi ehkä kerran tunnissa, jos hyvä tuuri käy. Yleensä ei.” Ja bussia joutuisi vaihtamaan ainakin kerran, todennäköisesti kahdesti. Matkaan saisi kulumaan helposti pari tuntia.
”Seikkailu kai sekin”, hän naurahti.

"Kai voisit tulla kyydissä?" Amanda ehdotti. Hän oli saanut Julianilta syntymäpäivälahjaksi suloinen, pienen ja turvallisen käytetyn Hondan.

”Jos tarjoudut kuskiksi”, Larissa hymyili leveästi. Hänellä oli ajokortti, mutta ei autoa. Palkka tuskin riittäisi muuhun kuin leluautoon.

"Voin kyllä. Pääset nopeammin. Dorkalla ei ole siis syytä olla päästämättä sinua shoppailemaan kanssani." Amanda virnisti leveästi.

”Mahtavaa”, Larissa vastasi virneeseen, joskin antoi katseensa kiertää kiireisessä lounasravintolassa. Lautasten ja aterimien kolinan ja muissa pöydissä käytävän keskustelun yli kukaan tuskin kuuli, mitä hän oli sanonut Caetanosta. Niin paljon kuin tyttö pyrkikin välttelemään pomonsa haukkumista julkisilla paikoilla, oli se vaikeaa silloin kun istui alas kavereiden kanssa. Hän ei koskaan ollut muualla kuin tallilla, joten missä hän valittaisi pomostaan, jos ei täällä?
”Siitähän tulee vielä oikein hauska reissu.”

Tuskin ketään kiinnostaisi. Kaikki olivat syventyneet haukkumaan omia pomoja tai valmentajiaan.
"Varmasti."

Larissa hymyili tyytyväisenä.
”Onpa kiva, kun ei tarvitse tehdä kaikkea yksin”, hän totesi. Kyllähän sitä selvisi itsekseenkin, mutta elämä oli paljon hauskempaa, kun ympärillä oli ihmisiä, joiden kanssa jakaa ilot ja surut, joita seikkailut toivat tullessaan. Aiemmalla työpaikalla he olivat olleet tiivis porukka, joka tunsi toisensa läpikotaisin. Näin suurella tallilla siitä ei ollut toivoakaan, mutta hän aikoi silti tehdä parhaansa löytääkseen niin monta ystävää kuin vain mahdollista.
”Pääsetkö huomenna hyppäämään hevosilla, kun tänään raadatte vaan sileällä?”

"Pääsen. Onneksi." Huomenna olisikin sitten oikein urakalla hyppypäivä.
"Huomenna saa hypätä kunnolla. Mentoksella ratatreenivalmennus."

”Kuulostaa tosi kivalta”, Larissa vastasi hymyillen, ”pääsisinpä katsomaan edes vilaukselta, mitä teette.” Jos Caetano lähtisi ajoissa kotiin tai pitäisi itsensä kiireisenä muutoin, hän voisikin ehtiä seuraamaan valmennusta yhden kymmenminuuttisen, ennenkö hektinen työaikataulu vaatisi häntä jälleen laittamaan tossua toisen eteen, jos hän mielisi saada kaiken tehdyksi.

"Etköhän sinä ehdi." Amanda vastasi hymyillen. Hän vilkaisi kelloa, huokaisten.
"Pian alkaa Broadbentin valmennus Foxyn kanssa. Plaah.."

”Toivotaan”, hän hymyili. Olisi kiva nähdä Amanda elementissään esteillä, eikä vain ohimennen kentällä tai maastoseurana.
”Eikä, onko kello jo niin paljon?” Larissa vilkaisi silmät suurina rannekelloaan. ”Tässähän saa juosta”, hän valitti ja koetti parhaansa mukaan kalastella viimeiset haarukalliset ruokaa lautaseltaan nopeasti. Caetano tahtoisi kuitenkin hänet maneesin laidalle ottamaan hevosta vastaan, kun nainen suvaitsisi laskeutua alas valmennuksensa päätteeksi, eikä mikään selitys olisi riittävän hyvä oikeuttamaan sitä, että hän olisi minuutin tai kaksi myöhässä.
”Kiitos lounasseurasta! Laitan vaikka viestiä kun näen vapaapäiväni, jos niistä joku vaikka sopisi sinunkin aikatauluihisi, niin voidaan käydä shoppailemassa?” Hän ehdotti kasaten jo astioitaan, jotta pääsisi säntäämään pää kolmantena jalkana Caetanon apukädeksi.

Amanda hätkähti hieman toisen kiirehdintää. Vaikka oliko se ihme...
"Joo, tehdään niin." Sinne Larissa olikin sitten jo mennyt.
Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] You've got a friend in me
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Rosings Park: Talliympäristö :: Oleskelutila-
Siirry: