PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [Y] Don't try to change me babe

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Sarpa
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1154
Join date : 28.12.2014
Ikä : 21

ViestiAihe: [Y] Don't try to change me babe   Pe Heinä 28, 2017 5:16 pm

Yksinpeli hahmojen Abigail Murphyn ja Niamh Byrnen välillä
Rosings Park, Leazes Park, Dublin, Clarehall

27.7.2017 torstai iltapäivä

Niamh tunsi viileän tuulen kasvoillaan ja hiuksissaan, kun astui lentokentän sisätiloista ulos. Se oli rannikkoisen englantilaisen Newcastlen tuuli ja se sai naisen jännittymään, sillä se tarkoitti sitä, että hän oli nyt samassa kaupungissa kuin siskonsa. Hän ei ollut varma oliko hän enemmän, yhtä paljon vai vähemmän peloissaan ja jännittynyt Abigailin kuin Teaganin tapaamisesta. Abigail oli kuitenkin hänen täyssiskonsa, ja lähes saman ikäinen kun taas Teagan ei ollut. Kai hän maalaili ruusuisia kuvia siitä kuinka heistä tulisi oikeita siskoja sen lisäksi, että he olivat sitä paperilla. Hän käveli taksitolpalle ja istahti vapaaseen taksiin, joka otti matkakseen Newcastlen keskustan.

Abigailia oli ahdistanut jo heräämisestä lähtien. Hän oli sählännyt aamuvuorossaan ja kaatanut ties mitä kippoja ja kuppeja. Tuntui siltä kuin jokainen hänen työkavereistaan katsoi häntä pahasti, juuri kun hän oli alkanut sopia joukkoon tai ennemminkin soluttautua joukkoon niin ettei paistanut alkeellisuudellaan heidän joukossaan. Häntä ahdisti tavata hänen siskonsa. Se sana ei maistunut oikealta. Hänellä ei ollut siskoa. Tai siis siskoja, monikossa. Yksi sisko oli tarpeeksi, kaksi vasta liikaa olikin. Onneksi hän joutui tapaamaan vain toisen tällä kertaa. Nyt Abigail istui bussissa kohti Newcastlea. Hän oli tuntenut olonsa hyvin itsetietoiseksi lähtiessään Fairwayn mökiltä. Hän oli nähnyt kuvan siskostaan, Niamhista. Hän oli kaunis ja niin tavallisen näköinen. Kun Abigail oli katsonut itseään eteisen peilistä, hän oli nähnyt kalpean ja luotaantyöntävän ihmisen, joka tuskin kelpaisi Niamhin kaltaiselle ihmiselle. Vielä muutama vuosi takaperin hän ei olisi koskaan edes puhunut Niamhin kaltaisille ihmisille. Hän oli kaikkea muuta kuin hyvää siskomateriaalia, se oli todistettu jo hänen ja veljensä Anthonyn väkinäisellä sisarussuhteella.

Niamh kiitti taksikuskia, joka jätti hänet aivan keskustaan, lähelle puistoa, jossa he olivat Abigailin kanssa sopineet tavata. Niamh tunsi sydämensä hakkaavan rinnassaan. Hän halusi olla paras versio itsestään Abigailille. Hän ei lainkaan tiennyt mitä häneltä odottaa. Teagan oli ollut erilainen kuin hän oli kuvitellut. Huolimatta jännityksestään, Niamh katseli ympärilleen kiinnostuneena, sillä oli Newcastlessa ensimmäistä kertaa elämässään ja ensimmäistä kertaa Englannissa kahteen vuoteen. Kumma miten aika kului. Hän sipaisi kiharat polkkahiuksensa toisen korvansa taa käveli tien yli kohti vehreää puistoa. Hän oli pukeutunut mustiin farkkuihin, vaaleankelta-valkoiseen t-paitaan ja siniseen farkkutakkiin. Kun aurinko rupesi paistamaan, hän kuitenkin laski farkkutakkinsa pois laukkunsa päälle ja nosti isot aurinkolasit silmilleen. Jos hän ei olisi ollut niin sydän kurkussa, hän olisi istunut kauniin puiston penkille istumaan, ottanut valokuvia ja vain rentoutunut. Nyt hän ei kuitenkaan voinut kuin tampata paikalla, jossa he olivat sopineet tavata 5 minuutin kuluttua.

Bussi oli jälleen kerran myöhässä aikataulustaan, ja se mateli siitä huolimatta maastoteitä raivostuttavan hitaasti. Abigail tempoi jalallaan bussin lattiaa ja näpersi kynsiään hermostuneena. Tämä oli huono idea. Hän ei pitänyt tästä. Mistä hän edes tiesi, oliko Niamh todella hänen siskonsa. Mistä hän saattoi tietää, että hän oli luotettava? Tai järjissään? Huono fiilis heidän tapaamisestaan vain vahvistui vahvistumistaan mitä pidemmälle bussi pääsi ja hän käveli Newcastlen katuja niille päästyään. Abigail kävi hyvin harvoin täällä päin Newcastlea, joten tunsi olonsa yhtä hukaksiolevassa kuin turisti. Hän löysi kuitenkin Leazes Parkia sivuavalle tielle ja käveli vehreiden puiden lomaan.
Niamh katsahti kelloaan joka toinen sekunti. Kello oli jo hieman päälle kaksi eikä Abigailia näkynyt missään. Ei kai hän jättäisi tulematta? Niamh pelästyi, että oli lentänyt Englantiin turhaan. Ei sisko varmaan tahtonut tutustua häneen.  Sitten kuvan näköinen häntä hieman pidempi nainen käveli puistokatua häntä kohti. Tilanteen epätodellisuus sai kyyneleet kihoamaan Niamhin silmiin ja käden kohoamaan suulle, joka nyki onnesta hymyyn. Niamh käveli naista vastaan eikä voinut peitellä iloaan, vaan hypähti halaamaan tätä tiukasti ja nauroi. ”Hei, ihana tavata, sisko”, hän tervehti ja astui sitten askeleen taaksepäin.

Abigail ei itkenyt. Hän seisoi paikallaan mykkänä. Mikään ei ollut valmistellut häntä tähän. Hän oli pysynyt pois biologisen perheensä elämästä syystä. Pakokauhu oli päällimäinen tunne, kun Niamh oli kurottanut halaamaan häntä. Pakoon hän ei kuitenkaan päässyt, eivätkä jalatkaan oikein liikkuneet. Hän katseli siskoaan. Hän oli kauniimpi kuin kuvassa. Hänessä oli jotakin hyvin tuttua ja silti jotakin niin kaukaista. Sitten Abigail kurtisti kulmiaan ja tajusi, ettei voinut pysyä mykkänä ikuisesti. ”Hei”, hän vastasi, eikä tiennyt miten olla.

Voi, Abigail oli niin laiha. Sen Niamh huomasi ensimmäisenä kun kokosi tunteensa ja pyyhkäisi kyyneleensä pisamaisilta poskiltaan. Hänessä ei ollut mitään ylimääräistä. Ja hän vaikutti hyvin rajulta. Toisin kuin hän ja hänen hempeä tyylinsä, Abigail oli kokomustissa, hänellä oli harmaat hiukset ja tatuointeja ja lävistyksiä. Ne hämmensivät Niamhia ja muistuttivat siitä, että he olivat luultavasti eläneet aivan erilaiset elämät ja kasvaneet aivan erilaisiksi ihmisiksi. Hieman luotaantyöntävät piirteet siskossa eivät kuitenkaan tarkoittaneet, että hän olisi huono ihminen.
”Joten”, hän totesi. Sata ja tuhat kysymystä pyörivät hänen päässään eikä hän tiennyt mistä aloittaa. ”Kävelläänkö?”

Abigail nyökkäsi ja lähti kävelemään vastahakoisesti Niamhin vierellä. Hän ei tiennyt mitä sanoa, joten pysyi mieluummin vaiti. Hän ei varmasti ollut, mitä Niamh toivoi tai oli ajatellut. Hänhän oli vain outo, surkea entinen alkoholisti, joka ei osannut pysyä poissa ongelmista, vaikka yritti. Niamh vaikutti täydelliseltä naapurintytöltä.

”Tämä on kaunis kaupunki”, Niamh aloitti. ”Viihdytkö täällä?” hän kysyi, sillä tiesi, että Abigail oli  yhtälailla Irlannista.
”En asu tai ole oikeastaan Newcastlessa, vaan maaseudulla”, Abigail totesi. ”Mutta kai tämä on ihan mukava kaupunki.” Hän yritti vältellä kaupunkia ja isoja ihmisjoukkoja joutuen usein lähes mökkihulluuden partaalle, mutta se oli sen arvoista.
”Teetkö töitäkin kaupungin ulkopuolella?” Niamh uteli. Hän ei voinut olla kyselemättä Abigailin elämästä, vaikka toinen vaikutti haluttomalta kertoa ja keskustelu oli enemmänkin kuulustelua. He olivat vaihtaneet vain muutaman sanan ennen tätä päivää, eikä Abigailista ollut juurikaan tietoja sosiaalisessa mediassa tai internetissä. Niamh halusi oppia tuntemaan siskonsa.
”Teen”, Abigail nyökkäsi ja risti kätensä rinnoilleen. ”Hevostallilla, Rosings Parkissa. Minulla on myös oma hevonen siellä.” Se sai hänet kuulostamaan vastuulliselta ja järkevältä, mitä hän ei kokenut olevansa. Bellen olemassaolo oli tuonut hänen elämäänsä rytmiä ja liikuntaa, mutta hän tunsi silti olevansa huono hevosenomistaja ja täysin sopimaton ratsastamaan sitä. He eivät vieläkään olleet käyneet maastoesteillä kertaakaan, vaikka Abigail oli uskaltautunut hyppäämään Bellellä muutamaan otteeseen kesän aikana. Siitäkin hän tunsi huonoa omatuntoa, sillä esteillä hän oli tuntenut tamman palon hyppäämään.
”Oi miten hienoa!” Niamh vastasi ja hymyili. Hän ei olisi uskonut tätä ensivaikutelman perusteella, mutta oli vakuuttunut kaikesta huolimatta. ”Millainen hevosesi on?”
”Sellainen irlannintyöhevostamma vain. Pieni ja lihava”, hän kuvaili. ”Mitä sinä teet työksesi?” Abigail vastasi kankeasti, haluten siirtää keskustelun pois hänestä. Kyllä hän halusi tietää Niamhista mutta pelkäsi sen olevan turhaa vaivaa, sillä he olivat niin erilaiset.
”Opetan eskarissa alle kouluikäisiä”, nainen vastasi pirteästi ja rupesi höpöttämään. ”Rakastan lapsia. Oppilaani ovat ihania, niin innokkaita oppimaan ja niin välittömiä.”
Abigail yritti olla katsomatta Niamhia kuin hullua. Lasten kanssa työskenteleminen oli tosin juuri sitä jotakin, mitä hän oli kuvitellutkin noin pirtsakan naisen tekevän työkseen. Hän ei olisi kirveelläkään mennyt lapsilauman sekaan.
”Minulla on koira”, Niamh päätti lisätä. ”5-vuotias valkoinenpaimenkoira nimeltä Banjo. Se on todellinen hassuttelija”, hän naurahti hieman.
”Kiva”, Abigail vastasi.
”Harmi, etten voinut ottaa sitä tänne mukaani, se olisi nauttinut täällä. Ja tavannut sinutkin mieluusti. Onko sinulla lemmikkejä?”
”Ei”, Abigail vastasi. Jos hän luottaisi yhtään itseensä, hän hankkisi kissan. Hän ei tosin uskonut, että Cameron arvostaisi sellaista heräteostosta.

He kävelivät hetken hiljaa ja Niamh katseli ympärilleen. Abigailin asenne ei saanut häntä kuitenkaan lannistumaan, ja hän avasi suunsa taas hetken päästä.
”Millaiset vanhemmat sinulla on?” hän uteli.
”Paremmat kuin oikeat vanhempamme, kai”, Abbie vastasi nyreästi. ”Vartuin Kilkennyssä”, hän aloitti. Hänen ei tehnyt mieli kertoa perheestään Niamhille. ”Äitini on hevosihmisiä, hän omistaa Bellen ja toisen poninsa Tristanin. Äitini on terveydenhoitaja ja isäni on historianopettaja.”
Niamh nyökytteli ja hymyili. Hän kuuli Abigailin perheestä mielellään.
”Olen käynyt Kilkennyssä kerran”, hän kertoi.
Abigailia tällainen ei juurikaan hetkauttanut. Hän myhähti ja piti katseensa edessäpäin ja kätensä taskuissa.
”Istutaanko?” Niamh ehdotti kun edessä näkyi penkki, joka vaikutti kuivalta ja puhtaalta. Kun he olivat istuutuneet, hän vakavoitui hieman. ”Kuinka paljon tiedät oikeasta perheestäsi?”
Abigailista asettelu 'oikea perhe' oli typerä, sillä niin paljon kuin hän oli perhettään rasittanut ja pettänyt, olivat he hänen oikea perheensä eikä jokin häntäkin sekavampi täti ja kaksi siskoa. ”En paljon mitään.” Hän oli pysynyt poissa niistä asioista tarkoituksella.
”Jos haluat, voin kertoa”, Niamh ehdotti varovasti. Abigail nyökkäsi varovasti.

”Me molemmat synnyimme Limerickissä, minä vuonna 1992 ja sinä kaksi vuotta myöhemmin”, Niamh aloitti. ”Meillä on täysin samat vanhemmat, mutta isosiskollamme Teaganilla eri isä. Hän syntyi seitsemän vuotta ennen minua jossakin Galwayn lähistöllä jos oikein muistan. Kun Teagan syntyi, äitimme oli ymmärtääkseni vielä… järjissään. Teagan oli vain vahinko, jonka seurauksia hän tai hänen isänsä ei kyennyt hoitamaan. Sen jälkeen hänen elämänsä lähti kiitolaskuun. Hän päätyi väärien ihmisten seuraan, rakastui isäämme ja niin edespäin. En tiedä mitään tarkempia yksityiskohtia, enkä ehkä haluakaan tietää.”

Abigail kuunteli Niamhia tarkasti. Hän tiesi, ettei menneisyyden kaivelussa ollut mitään ideaa. Niamhin kuvailut hänen vanhemmistaan vain ahdistivat. Hän oli tiennyt heidän olevan sekaisin, mutta totuus iski silti päin kasvoja ikävän kovaa.

”... Kun isämme kuuli, että hän oli jälleen raskaana, luultavasti tahallaan, hän lähti. Toinen raskaus ja lapsi olivat liikaa. Ja se rasitti tietysti äitimme mielenterveyttä... ja juomisongelmia”, Niamh selitti ja katseli tarkasti ilmeettömän Abigailin reaktioita. ”Kun olit syntynyt ja otettu hoitoon, hän katosi. En ole itse yrittänyt koskaan ottaa kumpaankaan yhteyttä, enkä usko, että heidän tämänhetkiset yhteystiedot edes toimivat... Teagan kai koitti etsiä heitä joskus nuorempana, muttei onnistunut tai luovutti. En tiedä missä tilassa kumpikaan on tänään.” Niamh toivoi, että hyvässä. Varsinkin hänen isänsä osalta Niamhilla oli toivoa, sillä ehkäpä hän oli heidän äitinsä jälkeen paennut oikeutetusti ja löytänyt paremman elämän itselleen. Toisaalta jos näin oli, häntä suretti syvästi, ettei isä ollut ottanut kumpaankaan heistä yhteyttä.
”He eivät ole ottaneet sinuunkaan koskaan yhteyttä...?” Niamh kysyi varovasti Abigaililta.
”Eivät”, hän sai sanotuksi. Jos Abigail oli kokenut pakokauhua aikaisemmin, teki hänen juuri nyt mieli karata maailman toiseen ääreen. Tämä kaikki oli aivan liikaa, kamalat tiedot ja mielikuvat polttivat hänen tajuntaansa.

”...Onko sinulla kysymyksiä? Onko tämä vaikeaa kuultavaa?” Niamh kysyi huolestuneena hiljaa istuvalta Abigaililta ja kurotti sitten koskettamaan tämän käsivartta. Abigail kavahti kätensä kanssa kauemmas.
”Tottakai tämä on! Mitä oikein kuvittelet?” Abigail vastasi kiihtyneesti ja nousi penkiltä. Hän pidätteli ja pakotti itsensä pysymään paikallaan, ettei olisi lähtenyt kävelemään pois.
”Ajattelin, että sinun on hyvä tietää, mistä tulet...” Niamh vastasi hiljaa.
”Et sinä tiedä mikä minulle on hyväksi”, Abigail ärjähti ja lähti kävelemään rivakasti poispäin pientä lammikkoa kiertävää puistotietä pitkin siihen suuntaan mistä oli tullutkin. Niamh oli ahdistanut ja ärsyttänyt häntä alusta lähtien kaikella tuttavallisuudellaan ja siskoudellaan. Eivät he olleet rakkaita siskoksia, he eivät tienneet toisistaan mitään. Ja Abigail oli huomannut, että tämä niinsanottu sisko oli todella raivostuttava tapaus. Mikäkin ihana girl next door, hymytyttö, altruistinen maailmanpelastaja. Abigail ei ollut koskaan pärjännyt hyvin hyväosaisten, pirteiden ja todella positiivisten ihmisten kanssa.

Niamh hätkähti Abigailin sanoja. Teaganin kanssa kaikki oli ollut normaalia, rauhallista. Abigail oli kuin aikapommi, joka oli nyt laskenut lähtölaskentansa Niamhin huomaamatta. Kun tuo lähti kävelemään pois, Niamh nousi seisomaan ja käveli hänen peräänsä. ”Älä lähde”, hän pyysi. ”En tarkoittanut pahalla.” Abigail ei ottanut toisen sanoja kuuleviin korviinsa. Kaikki ahdisti liikaa. ”Abigail. Jutellaan vielä. Tulin tänne vuoksesi”, Niamh aneli ja kiristi kävelyvauhtiaan saadakseen otteen naisen käsivarresta. Niin heppoiseksi ihmiseksi Abigail käveli kuitenkin kovaa vauhtia, eikä Niamh uskaltanut koskea häneen niin kiihtyneenä. ”Abigail”, hän yritti vielä muutaman kerran ja hidasti sitten, kun hopeatukkainen lähti juoksuun.

Abigail ei jaksanut juosta kauaa mutta juoksi kuitenkin ulos puiston porteista. Hän puristi kädet puuskaan ja pidätti järkytyksen kyyneleitä, sillä hänhän ei julkisesti nyyhkisi. Hän käveli rivakasti bussipysäkille, nousi ajatuksissaan bussiin ja käveli sitten suoraan kotiin, ja Fairwayn mökin ovelta omaan huoneeseensa, jonka lukitsi. Kun ovi oli lukossa, tuntui se ensimmäiseltä hetkeltä tuntiin kun hän hengitti. Ja päästi hiljaiset kyyneleet laskeutumaan poskiaan pitkin. Niamh oli avannut menneisyyden haavat ja saanut Abigailin tuntemaan kammottavan haavoittuvaksi. Hän ei pitänyt siitä, että Niamh halusi tutustua häneen. Se tuntui liian hyvältä ollakseen totta. Ja aivan varmasti olikin. Ongelmia tulisi viimeistään silloin, kun hän päästäisi Niamhin elämäänsä ja hän saisi tietää kuka Abigail oikeasti oli ja mikä parasta, varmasti vielä pettäisi hänet jotenkin sitten.

Niamh jäi seisomaan puiston hiekkatielle ja katsoi siskonsa perään sanattomana. Ensimmäinen ajatus oli, että hän oli suunnitellut koko päivän Abigailin ympärille. Hän oli nyt poissa, joten mitä hän nyt enää tekisi Englannissa. Hetken rauhoittumisen ja puistosta pois kävelyn jälkeen Niamh muisti, että Bree oli toivonut muutamaa asiaa ja käytyään kaupoilla ja istuttuaan mukavassa pienessä kulmakahvilassa, hän lähti takaisin lentokentälle. Oli onni, että hän oli varannut mukaansa kirjan, sillä sitä lukiessa aika liikkui lentokentällä kuin siivillä ja pian hän oli jo lentokoneessa ja sitten takaisin Irlannissa. Kun avaimet kilahtivat Clarehallin asunnon oven lukkoon, Banjo tuli muutaman kerran haukahtaen ovelle ja nähdessään rakkaan omistajansa, sukelsi tämän jalkoihin puuhkea häntä vipattaen jälleennäkemisen ilosta. Niamh kyykistyi ja antautui Banjon lempeille, kuolaisille pusuille ja noustessaan moikkasi Breetä, joka istui olohuoneen vaalealla sohvalla katsomassa televisiota.
”Miten se meni?” hän kysyi ja kääntyi katsomaan kämppistään sohvan selkänojan yli.
”Ei pahemmin kehuttavaa...” Niamh sanoi, huokaisi syvään ja laski olkalaukkunsa keittiön pienelle vaaleapuiselle pöydälle. ”Hän lähti puolen tunnin juttelun jälkeen...”
”Oho, mitä?” Bree vastasi yllättyneenä ja laski kätensä Banjon päälle, kun koira kierähti takaisin sohvalle makaamaan. Niamh rojahti koiran toiselle puolelle ja sukaisi hiuksensa korviensa taa.
”En tiedä, hän säikähti tai jotakin. Juttelimme vanhemmistamme. Onhan se vaativa aihe, hän taisi kuulla sen kaiken ensimmäistä kertaa.”
”Wow, hän lähti kesken kaikenko?”
”Joo”, Niamh vastasi ja näpräsi Banjon vaaleaa korvaa. ”En voi vieläkään uskoa, että hän lähti. Minulla oli niin paljon sanottavaa. En tiedä mitä minun nyt pitäisi tehdä, haluaisin ottaa häneen yhteyttä mutta eihän hän varmaan edes vastaa soittoihini tämän jälkeen?”
”Paranisi vastata, jos ei niin hänhän käyttäytyy todella törkeästi”, Bree ihmetteli. Hän ei toki voinut tietää miltä sellaisen tiedon kuuleminen saattoi tuntua, mutta Abigailin reaktio tuntui silti oudolta. ”Millainen hän sitten oli noin yleisesti?”
”En tiedä, erikoinen”, Niamh yritti kuvailla. ”Hänellä oli hopeiset hiukset, nenä ja korvalävistyksiä ja tatuointeja... ja hän oli hiljainen ja laiha, siis todella laiha”, hän selitti.
”Ongelmainen anorektikko?”
Niamh ei vastannut mitään. Hänestä tuntui toisaalta pahalta puhua näin hänen siskostaan, vaikka toinen olikin tuntunut kieltävän koko asian. ”Toivoisin nyt vain, että voisimme tavata uudestaan ja selvittää tämän kaiken...”

_________________
- Our hoofbeats were many, but our hearts beat as one.
Didi & Miranda & Bailey & Liam & Dakota & Elis & Josephine & Abigail & Matthew & Maryam & Daphne & Niamh | (aikajanat)
Takaisin alkuun Siirry alas
Sarpa
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1154
Join date : 28.12.2014
Ikä : 21

ViestiAihe: Vs: [Y] Don't try to change me babe   To Elo 10, 2017 8:02 pm

Clarehall, Dublin

8.8.2017 tiistai ilta

Niamh sulki kolmion vaaleansinisen jääkaapin ja laski mehupurkin viereiselle vaalealle tasolle. Hän kaatoi appelsiinimehua lasiinsa ja lysähti sitten lasinsa kanssa avoimen keittiön vieressä olevalle sohvalle. Bree vaihtoi kanavia lähes raivokkaalla tahdilla, kun hän yritti etsiä heille sopivan kevyttä katsottavaa. Banjo lepäsi valkoisen pienen sohvapöydän vieressä punakirjavalla matolla ja röhisi unissaan. Niamh katseli levollista koiraa hieman hymyillen ennenkuin nosti katseensa televisioon ja hörppäsi mehuaan. ”Koita jo valita”, hän naurahti Breelle, jolle mikään uutisista sinkkuillallisiin ei kelvannut.
”Täältä tulee vaan roskaa”, Bree valitti ja kohensi asentoaan. ”Mihin ovatkaan kadonneet kaikki laadukkaat sarjat, elokuvat ja dokumentit?”
”Netflixiin”, Niamh virnisti nyt pirteämmin. ”Pitäisikö meidän tehdä vihdoinkin sijoitus laatuviihteeseen?”
”Tai sitten vain soitan Johnnylle”, Bree vastasi ja päätyikin soittamaan ystävälleen, jonka tunnuksia he olivat lainanneet vaatimattomasti jo varmaankin 100 kertaa. Ja vaikka he aina totesivat lainaavansa niitä vain hetkeksi, tulivat he katsoneeksi eri sarjoja koko illan tälläkin kertaa. Mitä muutakaan kumpikaan jaksaisi töiden jälkeen arki-iltana.
Puolivälissä Crownin jaksoa Niamh katsahti puhelintaan, jo kolmatta kertaa illan aikana ja tuhannetta kertaa viimeisten viikkojen aikana. Bree oli lopettanut laskemisen.
”Ei soittoa tai viestiä?”
”Ei...” Niamh sanoi hiljaisen syvän huokauksen läpi. Häntä turhautti mutta juuri nyt hän oli vain väsynyt eikä vain kellonajan takia. Hänen siskonsa radiohiljaisuus väsytti häntä.

Sen jälkeen kun hän ja Abigail olivat tavanneet ensimmäisen kerran lähes 2 viikkoa sitten Niamh oli yrittänyt ottaa hänen uudestaan yhteyttä. Tapaaminen oli loppunut todella ikävään sävyyn ja Niamh halusi tavata hänen kanssaan uudestaan ahdistavan paljon. Häntä inhotti minkälaisen ensivaikutelman hän oli jättänyt itsestään mutta nyt useamman viikon turhien yhteydenottojen jälkeen hän oli ennemminkin vihastunut Abigailille. Kuinka hän saattoi vältellä häntä näin? Hän ei tahtonut lainkaan pahaa.

”Ehkä minun pitäisi vain lähteä takaisin Englantiin ilmoittamatta”, Niamh totesi ohimennen.
”Se olisi aikamoinen veto”, Bree kommentoi vaikkei siirtänytkään katsettaan ruudusta.
”Koska… minähän tiedän missäpäin hän asuu ja tekee töitä, Rosings Park’kohan se oli...”
”Suunnitteletko sitä nyt ihan oikeasti?”
”On se käynyt mielessä...”
”No jos todella uskot, että se on sen arvoista ja luulet että hän suostuu sittenkään näkemään sinua niin tee se. Sinullahan on ensi viikonloppu vapaa eikö niin?”
”Niin olisi”, Niamh nyökähti ja yritti pysyä kiinni jaksossa, vaikka se oli vaikeaa kun hänen ajatuksensa lähtivät ailahtelemaan Englannin suuntaan. Mitäköhän kävisi jos hän todella yllättäisi Abigailin? Jos hän edes löytäisi perille tai löytäisi Abigailin. Olihan mahdollista, että nainen oli valehdellut. Niin oudosti hän oli käyttäytynyt. Tietyssä mielessä Niamhin teki melkein mieli mennä vain läksyttämään Abigailia. Ettei omaa perhettä voinut vain sivuuttaa oli se miten vaikeaa tahansa.
Samana iltana Niamh varasi itselleen lipun Newcastleen, äkillisen puuskan rohkaisemana.
Syteen tai saveen.

_________________
- Our hoofbeats were many, but our hearts beat as one.
Didi & Miranda & Bailey & Liam & Dakota & Elis & Josephine & Abigail & Matthew & Maryam & Daphne & Niamh | (aikajanat)
Takaisin alkuun Siirry alas
Sarpa
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1154
Join date : 28.12.2014
Ikä : 21

ViestiAihe: Vs: [Y] Don't try to change me babe   To Elo 17, 2017 2:39 pm

Slaley, Rosings Park

12.8.2017, lauantai iltapäivä


Niamh nousi taksista keskellä Englannin maaseutua ja tunsi olevansa hyvin hukassa. Hänen suuntavaistonsa oli turtunut kun taksi oli hurjastellut kapeilla kaartelevilla teillä. Kaikkialla näytti aivan samalta, laajalta ja avoimelta pellolta ja metsältä. Taksi oli mennyt usean pienen kylän ohi ja jokainen oli toinen toistaan uinuvampi. Hän oli ajatellut, että Clarehallissa oli rauhallista. Maaseutu antoi sille sanalle aivan toisenlaisen merkityksen. Kun hän oli maksanut taksille ja jäänyt seisomaan reppu selässä valtavan tallin eteen, Niamh tunsi olonsa myös hyvin ulkopuoliseksi. Loputtomat aitaukset täynnä isoja hevosia, talli, josta kuului kaikenlaista melua ja kenttä, jolla ratsasti useampi ratsukko, tuntuivat oudoilta ja tuntemattomilta. Hän oli tainnut elämänsä aikana koskea hevoseen kaksi kertaa. Jos hän edes tuntisi täältä jonkun, olisi kaikki paljon helpompaa, mutta nyt Niamh oli hieman ahdistunut. Tai, tunsihan hän jonkun, Abigailin. Vaan hänen olisi varmasti parempi etsiä ensin joku aivan muu ja selvittää, missä hän edes oli ja hieman tutustua talliin. Abigail oli tuskin tyytyväinen nähdessään hänet, joten hänen täytyi olla varovainen. Ja hänen täytyi olla varovainen hevosten kanssa. Kun Niamh lopulta uskaltautui kävelemään tienvierustalta kohti tallirakennusta, hän tuli ovella lähes törmänneeksi ulostulevaan hevoseen ja tämän taluttajaan, ja hän kavahti taaksepäin. Taluttaja tuntui mulkaisevan häntä ikävästi.

Niamh puristi nahkaisen ruskean reppunsa olkahihnoja käsillään ja katseli varovasti ympärilleen. Monet karsinoista olivat tyhjiä ja se tuntui helpottavalta. Hänen koiransa Banjo oli verrattain iso koira, mutta pienimmätkin hevosista tuntuivat valtavilta ja niiden täytyi olla niin voimakkaita, että ne rusentaisivat hänet yhdelläkin liikkeellä. Jostakin syystä tallissa tuntui olevan nimenomaan hyvin suuria hevosia, jotka kaikki katsoivat häntä kun hän asteli varoen ohitse.
Niamh löysi lopulta kohtuullisen helpostilähestyttävän, työntekijämäisen ihmisen, joka ei ollut aivan työntouhussa tai pitänyt käsipuolessaan hevosta. ”Hei, anteeksi”, hän aloitti vahvalla aksentillaan. Häntä hieman vanhempi vaalea nainen nousi puolikyykystä ja katsoi Niamhia kysyvästi pudistellessaan nahkahanskoihin peitettyjä käsiään mustiin farkkuihinsa. ”Satutko tietämään onko Abigail Murphy töissä tänään?”
Ashley katsoi ympärilleen nopeasti, huomaamatta Abigailia ainakaan sillä käytävällä. ”On hän täällä jossakin”, hän vastasi. ”Joko hän on tauolla tai sitten hän on siivoamassa tarhoja”, Ashley arvioi vaikka saattoi olla väärässä kummassakin väitöksessä. Hän nosti käteensä likaista vettä täynnä olevan ämpärin ja heitti sinne tiskiharjan ja sienen. Niamh seurasi Ashleyn liikettä ämpäriin ja koitti parhaansa olla nyrpistämättä nenäänsä sen sisällölle. ”… Ja mistä voisin löytää tämän taukotilan?”
”Minä … voin näyttää”, vaaleahiuksinen nainen vastasi ja sulki kolahtavan karsinanoven ennenkuin lähti kävelemään verkkaisin askelein edeltä kohti oleskelutilaan vieviä portaita. ”Siellä”, hän osoitti, ja katosi sitten paikalta ennenkuin Niamh ehti edes kiittää. Hän saattoi kuvitella millainen kiire tällaisessa paikassa oli.
Niamh katsoi ylös porraskäytävään. Noh, hän oli luvannut Breelle, että kohtaisi Abigailin jälleen ja hän yrittäisi ainakin. Tämän päivän eteneminen oli jälleen kerran oikeastaan hänestä kiinni. Jos jotakin, ainakin Niamh oli todistanut olevansa vaikea päästä eroon. Mutta toisaalta, hän oli antanut Abigailille aika paljon armonaikaa.

Hän asteli taukohuoneeseen ja… Abigail ei ollut siellä. Hopeista pehkoa ei näkynyt missään, vain tuntemattomia ihmisiä kahvi- tai teekupit käsissään joko sohvalla tai pöydän ääressä juttelemassa. Muutama vilkaisi häntä hieman ikävästi, hän ei tainnut aivan kuulua joukkoon vaaleissa farkuissaan, harmaa-kukallisessa collegepaidassaan, reppu selässään ja punervat lyhyet hiuksensa puoliksi ylös nostettuna. Hän kääntyi takaisin portaisiin ja tuli taas yllätetyksi kulman takaa ylös tulevan ihmisen toimesta niin, että hän melkein väisti päin seinää. Hevoset, tilanteen epävarmuus ja Abigailin jälleennäkemisen jännitys saivat hänet näköjään astetta säikymmäksi.

Niamh löysi jotenkin ulos tallista raikkaaseen ulkoilmaan. Vasta ulkona hän tajusi miten inhottavalta tallissa oikeastaan haisi. Kun Niamh katseli ulkona ympärilleen, hän näki hevosten aitauksia siellä ja täällä. Tallialue tuntui jatkuvan joka suuntaan, eikä hän tiennyt minne mennä, mutta hänen ensimmäinen suuntavalintansa osoittautui onnistuneeksi, kun kulman takaa Niamh tunnisti vaalean siskonsa yhdessä aitauksista talikko kädessä. Nielaisten, hän lähti kävelemään tätä kohti. Missään ei ollut mitään suojaa, minkä varjoissa luikkia lähemmäs häntä. Abigail vaikutti olevan ajatuksissaan ja kun Niamh käveli lähemmäs, paljastui, että hänellä oli nupit korvillaan. Hopeahiuksisen naisen katse nousi vasta kun Niamh oli kävellyt aitaustenviertä vain muutaman metrin päähän ja hänen ilmeensä oli sekoitus yllätystä, hämmennystä ja vihaa.
”Niamh. Mitä sinä teet täällä?” hän kysyi vihaisesti ja Niamh tunsi naisesta huokuvan luotaantyöntävän energian. Abigail pysähtyi työnteostaan ja laski talikon tarhanpohjaan kovakouraisesti. Niamh huomioi, ettei hänen siskonsa näyttänyt juuri erilaiselta töissä kuin arjessa. Hän oli pukeutunut ja meikannut yhtä mustanpuhuvasti ja näytti siltä, että lantaa täynnä oleva kottikärry oli kolme kertaa liian painava työnnettävä hänen hennolle varrelleen. Niamh pohti miten Abigail jaksoi tehdä näin fyysistä työtä. Hän oli usein aivan poikki jo pelkästään pienten lasten perässä juoksemisesta.
”Et vastannut viesteihini tai soittoihini”, Niamh vastasi syyttävästi.
”Ai, sinäkö se olit”, Abigail vastasi pilkallisesti. ”En tajunnut.”
Niamh oli jättänyt varsin monta tekstiviestiä ja vastaajaviestiä, ja yrittänyt ottaa yhteyttä sähköpostillakin. Se oli saattanut mennä hieman yli, mutta se ei siltikään oikeuttanut Abigailin käytöstä. ”Mikä sinua riivaa?” Niamh vastasi tulisemmin. ”Mitä minä olen muka tehnyt sinulle, että voit olla tuollainen minua kohtaan? Sanoinko jotain viime kerralla?”
Huolimatta Niamhin epäilyksistä, Abigail jaksoi työntää lantakärryä. Hän oli hyvin vihastuneen näköinen tampatessaan Niamhin ohi kärryn ja talikon kanssa eikä pysähtynyt vastaamaan tai edes katsomaan häntä. Niamh lähti hänen peräänsä. Hän ei ollut tullut turhaan tänne.
”Aiotko olla puhumatta minulle kasvotustenkin? Tiedätkö, olen käyttänyt aika paljon rahaa matkustukseen sinun vuoksesi! En tullut tänne vain juoksemaan perässäsi.”
Abigail ei vieläkään vastannut mitään, vaikka hän purikin huuleensa ettei olisi sanonut jotain kärkästä kommenttia niin-sanotulle siskolleen. Hän taisteli kärryn kaatumista vastaan kiihdyttäessään kävelyaskeltaan. Ehkä puhtoinen, ihastuttava Niamh ei suostuisi tulemaan sisään talliin vaan lähtisi parkuen takaisin Irlantiin ja luovuttaisi hänen suhteen.
”Abigail, oikeasti!” Niamh jatkoi, vaikka heidän tilanteensa käänsikin nyt tallipihan puolella muutamia katseita.
”Turpa kiinni”, Abigail sihisi huuliensa välistä niin ettei kukaan muu kuulisi ja jatkoi matkaansa lantalaa kohti. Hitto kun sen pitikin olla toisella puolella tallialuetta.
Ikävät sanat iskivät Niamhia kasvoille, mutta hän jatkoi silti kävelyään metrin verran Abigailin perässä. Tämä yllätyskäynti ei tosiaan ollut alkanut kuten Niamh oli ajatellut, mutta hän oli osannut myös odottaa hieman kylmää vastaanottoa. Lopulta Abigail pysähtyi rakennuksen eteen, jonka Niamh oletti olevan lantala. Hän kaatoi kärryn sisällön isompaan kasaan ja Niamh seisoi kauempana kädet ristissä rinnuksillaan. Kun Abigail kääntyi tyhjän kärryn kanssa Niamhin puoleen lähteäkseen takaisin tarhoille, Niamh jäi hänen eteensä.
”Nyt kuuntelet minua”, hän otti painavan äänensävyn ja laski kätensä kärryn päälle sen likaisuudesta välittämättä. Hän katsoi Abigailia, mutta Abigail vältteli hänen katsettaan.
”Olenko loukannut sinua jotenkin?” hän kysyi aavistuksen pehmeämmin. ”Kerro niin tiedän, että voin tehdä asialle jotain.”

Abigail pysyi hiljaa pitkään ja puristi käsiään hermostuneena. Hän vihasi sitä, ettei Niamh ollut jättänyt häntä rauhaan. Hänen anelevat, loputtomat viestinsä, joista jokaisen hän oli lukenut, olivat saaneet hänet todella huonolle tuulelle ja potemaan huonoa omatuntoa. Ja Abigail vihasi tuntea huonoa omatuntoa niin typerästä asiasta kuin hänen mukamas-siskonsa ja hänen ongelmansa. Hän ei ollut myöskään tottunut tällaiseen huomioon ja käsittelemään tällaisia asioita. Hän ei ollut ikinä kuvitellut, että se päivä tulisi kun hänen biologinen perheensä haluaisi tutustua häneen. Hän ei ollut ollut henkisesti valmis eikä ollut vieläkään. Kaikesta teki kahta pahempaa se, että Niamh oli kaunis, tavallinen, menestynyt ja fiksu. Hän oli kaikkea mitä Abigail ei ollut ja oli luultavasti saanut elämässään kaiken mitä hän ei ollut saanut. Hän oli hänelle kateellinen ja vihainen, vaikkei Niamh henkilökohtaisesti voinutkaan heidän eroilleen mitään. Eikä Abigail edes osannut purkaa näitä tunteitaan tai halunnut räjähtää Niamhille, sillä hän oli niin viattoman oloinen.

Hiljaisuus alkoi ahdistamaan Abigailia eikä hän osannut kuitenkaan rikkoa sitä mitenkään, joten hän kolautti talikon tyhjään kärryyn ja nykäisi sen Niamhin otteesta. Hän käveli siskonsa ohitse ja laski katseensa kärryjen kahvoja rystyset valkoisena puristaviin käsiinsä, jottei hänen tarvitsisi nähdä syyllistävää Niamhia.

”Anteeksi!” Niamh sanoi Abigailille ennenkuin hän ehti kadota heinäladon taa. ”Anteeksi, jos sanoin tai tein jotain. Halusin vain tutustua sinuun, olla sinun siskosi.”
Abigail pysähtyi. Häneltä pyydettiin hyvin harvoin anteeksi. Hän oli aina se, joka pahoitteli olemassaoloaan ja sitä, että oli muiden tiellä. ”Lopeta...”
”Voin lähteä pois, voit ottaa yhteyttä minuun sitten kun olet valmis”, Niamh ehdotti, vaikka sanat sattuivat. Se ei ollut mitä hän itse halusi.
”Lopeta!”
”Mikä?”
”… En tiedä”, Abigail kääntyi Niamhin puoleen. ”Olemassaolosi! En kestä sinua!” hän hieraisi ohimoitaan ahdistuneesti. ”Mikä sinua vaivaa? Olet niin puhtoinen kaunokainen, mitä teet täällä? Miksi ihmeessä etsit minut käsiisi? Ei minusta ole sinulle seuraksi!” Abigail ei olut koskaan puhunut kenellekään näin suoraan.
”Mitä oikein selität? Tietenkin etsin sinut käsiisi, olen sinun siskosi”, Niamh vastasi rauhallisemmin kuin Abigail.
”Etkä ole”, Abigail vaati. ”En tunne sinua lainkaan.”
”Enkä minä sinua”, Niamh vastasi. ”Mutta voisimme opetella tuntemaan toisemme”, hän ehdotti ja hänen teki mieli kävellä lähemmäs Abigailia, mutta hän pysyi paikallaan siinä pelossa, että mikä vain saisi Abigailin karkaamaan.
Abigail katseli hetken Niamhia, nyt kohdaten hänen katseensa. Abigail tiesi, että hän oli oikeassa. Hänellä oli sisko. Kaksi itseasiassa, mutta yksi heistä seisoi hänen edessään juuri nyt. Ja hän oli tullut Irlannista asti hänen luokseen, vaikkei hän edes sitä halunnut. Joko Niamh oli itsepäinen idiootti tai sitten hän aidosti välittä hänestä. Abigail ei ollut varma kummasta oli kyse, mutta hän heltyi aavistuksen.
”Ja miten ehdotat, että muka tekisimme sen? Asumme eri maissa, elämme täysin eri elämiä.”
”No olen täällä nyt”, Niamh vastasi ja levitti käsiään. ”Voin odottaa, että sinulta loppuu työt ja voimme jutella.”

Ja illalla he istuutuivat Fairwayn mökin ulkopuolella penkille pöydän ääreen ja juttelivat monta tuntia. Abigail oli suurimman osan ajasta hiljaa, sulkeutuneena takaisin omaan kuoreensa, mutta hän kuunteli ja hän vastasi, jos Niamh uskaltautui häneltä jotakin kysymään. Illan päätteeksi Niamh uskalsi halata Abigailia ennenkuin astui taksiin ja tällä kertaa hän lähti paljon paremmilla mielin takaisin Irlantiin. Abigail taas käveli takaisin huoneeseensa ymmällään ja lysähti vielä työvaatteissaan sängylleen harmaan torkkupeiton päälle. Mitä hänen elämälleen oli oikein tapahtumassa.

_________________
- Our hoofbeats were many, but our hearts beat as one.
Didi & Miranda & Bailey & Liam & Dakota & Elis & Josephine & Abigail & Matthew & Maryam & Daphne & Niamh | (aikajanat)
Takaisin alkuun Siirry alas
Sarpa
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1154
Join date : 28.12.2014
Ikä : 21

ViestiAihe: Vs: [Y] Don't try to change me babe   Ti Syys 26, 2017 12:54 pm

21.9.2017 lauantai

Niamh ei tiennyt olisiko hänen pitänyt räjähtää onnesta vai kauhusta. Tänään hän oli todellakin muuttamassa Irlannista Englantiin. Oliko hän hullu, mikä häntä vaivasi? Alunperin aikoinaan hän oli kuvitellut, että maisemanvaihdos olisi tarkoittanut vaikkapa Galwayhyn tai jollekin muulle paikkakunnalle muuttamista. Ei sentään Newcastleen asti. Silti nyt hän oli matkalla uuteen asuntoonsa, joka sijaitsi Whickhamissa, aivan hänen uuden työpaikkansa lähellä. Ainoa, mikä ei ollut tuntunut muuttuneen oli se, että Banjo oli hänen vieressään ja torkkui pää hänen reidellään auton takapenkillä.
Yleensä Niamh ei ollut läheskään näin spontaani. Yleensä villeintä mitä hän normaalisti teki tai ehti kiireisessä arjessaan tekemään, oli erilaisen lounaan syöminen kuin edellisenä päivänä. Yleensä lounastakaan ei töissä ehtinyt syömään rauhassa.

Avautuva kaupunki muuttoauton ulkopuolella oli kaikkea paitsi tutun näköistä. Hän oli käynyt Newcastlessa kerran ja se oli ollut aivan toisella puolen kaupunkia ja lähinnä läpikulkumatka. Dublin oli ollut tuttu ja turvallinen – siellä hän oli tiennyt aina täysin missä kulkea, miten ja milloin. Hän ei tiennyt Newcastlesta mitään, tuskin muisti enää missä se puisto oli, missä hän oli tavannut Abigailin ensimmäistä kertaa ja vielä huonommin hän osaisi navigoida uudelta asunnoltaan keskustaan. Onneksi navigaattorit oli keksitty, ja pian Niamhin isä kurvasi harmaan pienkerrostalon pihaan. He astuivat ulos autosta, ja Niamh siirsi katseensa taloon. Se, kuten viisi muuta vierellä olevaa samanlaista taloa, oli varsin ankean ja kulahtanut ulkoapäin. Edustan nurmikko ja pensasaidat olivat laiska yritys saada teollisen oloinen naapurusto näyttämään elävämmältä, mutta Niamh ei halunnut luovuttaa toivoaan itse asunnon suhteen. Hän oli saattanut vuokrata sen sokkona, vain kuvien perusteella, mutta se oli näyttänyt ihanalta ja valoisalta kuvissa.

Muuttoauto oli aivan liian täynnä ja hissi aivan liian kapea kuljettamaan suurinta osaa hänen isommista huonekaluistaan. Onneksi hänen asuntonsa oli vain toisessa kerroksessa. Niamh käveli asunnon etuovelle laatikko sylissään. Avain meni lukkoon ja ovi loksahti auki. Oven takaa avautui käytävä sisälle pieneen kaksioon. Laminaattilattia oli hieman surullinen ja eteisen vaaleat seinät olivat likaiset, ne kiinnittivät ensimmäisenä Niamhin huomion, kun hän käveli sisemmäs asuntoon. Neliön mallinen keittiön ja olohuoneen yhdistelmä avautui eteiskäytävän jälkeen. Keittiö oli toimiva, joskin vanhanaikainen – Niamh kaipasi hänen ja Breen asunnon upeaa, modernia keittiötä, jossa oli ollut ihana laittaa kahdestaan ruokaa. Pienellä siivouksella, ehkäpä täälläkin olisi ihana laittaa ruokaa… yksistään. Yksinäisyyden tunteet kaikkosivat nopeasti, kun Niamhin vanhemmat kävelivät asuntoon kantamuksineen ja Banjo hölkkäsi heidän ohitseen läähättäen sisälle asuntoon. Koira lähti kiinnostuneena nuuskimaan jokaisen tyhjän talon nurkan. Sillä täytyi olla tuhottomasti energiaa pitkän automatkan jälkeen.

Asunto alkoi näyttämään jo hieman kotoisammalta, kun isot huonekalut oli tuotu sisään. Niamh levitti vaaleansini-valkoraidallisen ison maton sohvan ja tv-tason väliin ja kantoi puisen sohvapöydän siihen päälle. Sitten hän rojahti sohvalle ja Banjo hypähti hänen viereensä sohvalle istumaan. ”Tämähän alkaa näyttää hyvältä”, Niamh totesi äidilleen, joka asetteli viereisessä keittiössä tavaroita hyllyihin, ja risti jalkansa. Muutto oli alunperin tuntunut maailman hulluimmalta idealta ja yksinasuminen kahta kauheammalta, mutta nyt kun hänellä oli Banjo mukanaan ja muut suunnitelmat lähestulkoon selvillä vaikutti kaikki hieman selvemmältä. Ainut villi kortti oli Abigail, ja siskon ajattelu aiheuttikin pelkkää päänsärkyä. Hän ei vieläkään ottanut selvää Abbiesta. Niamh ymmärsi vain, että hänellä oli vaikeaa ja että hän haluaisi olla avuksi, vaikkei toinen hänen apuaan ollut vielä ottanutkaan vastaan.

Iltaan mennessä laatikoita oli vielä pitkin poikin asuntoa aivan liiaksi, mutta asunto tuntui jo asumiskelpoiselta. Niamh halasi hyvästit vanhemmilleen ja katsoi ikkunasta kuinka muuttoauto kurvasi talon edestä pois ja hän jäi kahden Banjon kanssa. Vaikka hän oli käynyt Englannissa muutamaan otteeseen, eivätkä Irlannin ja Englannin kulttuurit eronneet niin paljoa toisistaan, tuntui siltä kuin hän olisi muuttanut aivan toiseen maailmaan. Hänellä oli tasan kaksi tuttua täällä, eikä toinen heistä halunnut varmaankaan edes nähdä häntä. Huoahtaen, Niamh nousi ikkunalta ja lähti tutkimaan Banjon iltalenkin merkeissä heidän uutta naapurustoaan. Hänellä olisi nyt maanantaihin asti aikaa opetella lähialuetta, ennenkuin hänen pitäisi osata kulkea uuteen työpaikkaansa, läheiseen lastentarhaan.

_________________
- Our hoofbeats were many, but our hearts beat as one.
Didi & Miranda & Bailey & Liam & Dakota & Elis & Josephine & Abigail & Matthew & Maryam & Daphne & Niamh | (aikajanat)
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: [Y] Don't try to change me babe   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
[Y] Don't try to change me babe
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Newcastle-
Siirry: