[Y] All alone in this crowded mind of mine

Jälkeen kiihtyneen keskustelunsa Aidenin kanssa Josephine juoksi tallin sivuovesta ulos ja löi nyrkkinsä tallin kiviseen seinään. Se sattui mutta niin sattui kaikki muukin. Aiden, hänen uusi naisystävänsä, hänen oma onnettomuutensa ja yksinäisyytensä... Aiden oli puhunut omasta yksinäisyydestään ja nyt roolit olivat vaihtuneet. Josephine tunsi olonsa kolkoksi ja yksinäiseksi kun antoi turhautuneiden kyynelien valua poskilleen. Ja hän oli vieläpä mennyt ja lopulta huudattanut sen kaiken tallin käytävällä, kaikkien edessä. Hän tunsi katseet vieläkin selässään, vaikka vierellä oli vain puolityhjiä tarhoja.

Hänen ja Antoinen erosta oli nyt hieman päälle vuosi. Hän oli lähes samassa tilanteessa kuin vuosi sitten. Yhtä surkeana, yhtä jätettynä ja yhtä typeränä. Antoinen kanssa kaikki oli ollut tosin kolminkertaisesti vaikeampaa, sillä Josephine oli todella rakastanut häntä. Enemmän kuin ketään koskaan ja enemmän kuin hän varmastikaan tulisi rakastamaan ketään. Ei hän ollut uskaltanut avautua Aidenillekaan ja siksi he olivat luultavasti nyt tässä missä olivat.

Se teki tilanteesta entistä surkeamman. Josephine tiesi, ettei ollut ollut tarpeeksi. Hän tiesi mitä Aiden oli joutunut kokemaan viimeisen puolen vuoden aikana ja hän tiesi, ettei hän ollut osannut olla avuksi. Mutta hän ei antanut itsensä ajatella sitä, se tuntui liian pahalta. Hän ei vain osannut. Mikä hänen elämässään oli valmistellut häntä auttamaan poikaystäväänsä sellaisissa ongelmissa, joita hän joutui kokemaan? Varsinkin kun hän ei tuntunut hallitsevan mitään muutakaan omassa elämässään. Hänen työntekijänsä nikottelivat niskojaan hänelle ja hänen hevosensa rymysivät läpi radoistaan. Ei menisi kauaa kun Apache vetäisi voltin talutettavana tai Blue hyppäisi niin päin honkia, että koko este lentäisi heidän mukanaan. Josephine vain tunsi, etteivät asiat nyt naksahtaneet kohdilleen sitten mitenkään.

Nopea ajatus kyynelien läpi oli, että hän voisi jälleen muuttaa. Hänhän oli muuttanut vuosi sitten ja 2016 kevät- ja kesäkausi olivat menneet upeasti. Hänen hevosensa olivat olleet aivan fantastisia ja ura lähtenyt todella nousuun ennenkuin hän nolasi itsensä täysin Riossa. Jos hän muuttaisi jälleen, hän voisi aloittaa tyhjältä pohjalta.

Mutta toisaalta hän ei halunnut sitä. Hän oli vihdoinkin saanut muutamia ystäviä Englannissa ja hänen elämänsä oli vakiintunut. Mikä prosessi se olisikaan muuttaa kaikki hevoset ja mitä vielä, selittää se kaikki ensin hänen vanhemmilleen, sitten Francikselle ja Michelille ja kaikille muille. Muutto kuulosti lopulta kamalalta idealta. Eikä ollut paikkaa minne hän halusi. Paitsi Ranskaan, mutta hän tiesi ettei hän voinut lähteä sinne.

Nojauduttuaan muutaman minuutin tallin kylmään seinään, Josephine pyyhki kasvonsa ja käveli tallin takakautta takaisin talliin. Hän palasi vihdoinkin Maryn karsinalle ja hänen teki mieli purskahtaa uudestaan itkuun, kun tamma tuli silkinpehmeän turpansa kera hänen syliinsä niin herttaisesti. Hän kuitenkin nieli olonsa ja silitti tamman leveää, isoa päätä. Mary oli ollut aina hänen viimeinen lohtunsa, ja nyt myös Rose. Hänen rakkaat tammansa osasivat aina olla avuksi, kun hän tunsi olonsa avuttomaksi, vaikkeivät ne koskaan sanoneet mitään. Promethea ja Rousseau olivat hänelle myös erityisiä, mutta ne tuntuivat enemmän työkavereilta, kun taas Mary ja Rose olivat osa hänen perhettään. Hän ei olisi tullut toimeen ilman heitä.

Rauhoituttuaan Maryn takana karsinan varjoissa, Josephine uskaltautui mennä ihmisten ilmoille ja pyyhki kaiken epävarmuuden kasvoiltaan, kun nappasi käteensä Rosen vaaleanpunaisen riimunnarun ja lähti kävelemään kohti nuoren neidin tarhaa. Tämä hänen väliaikansa Maryn ratsastamiseen ja Rosen hoitamiseen ei kuluisi yhtään enempää säätäessä.
Rose ravasi piskuinen shetlanninponi perässään leikkisästi pitkin suurta tarhaa ja Josephine oli opetellut olemaan nyrpistämättä nenäänsä seuralle missä hänen tammansa olivat tottuneet tarhaamaan. Sen sijaan hän hymähti varsalle ja vihelsi voimakkaasti, saaden lähes kaikkien pullaponien päät kääntymään ja täten myös Rosen ravaamaan pieni häntä korkealla aidalle. Valitettavasti Rose ei ollut ainoa, joka saapui ja Josephine joutui luovimaan tupsujalkojen ja piskuisten ponien läpi päästäkseen napauttamaan narun kymmenkuukautisen varsan vaaleanharmaaseen pieneen riimuun.

Rosen täytyi olla jo 140cm korkea, se oli lähtenyt kasvamaan korkeutta huvittavalla nopeudella. Välillä Josephinen täytyi viettää enemmän aikaa ulkomailla ja hän joutui jättämään varsan hoidon Adrianalle. Kuten harrasteponien kohdalla, myös Adrianan kohdalla Jo oli opetellut olla nyrpistämättä nenäänsä. Adrianan työskentelyssä ei ollut mitään vikaa, ainakaan enää kun hän oli oppinut tuntemaan hevoset. Viat löytyivät naisen mentaliteetista ja työn ulkopuolisista motiiveista. Toisin kuin Michelin kanssa, Adrianan kanssa Josephine ei ikinä kykenisi viettämään aikaa töiden ulkopuolella, vaikka hän oli joutunutkin siihen tilanteeseen valitettavan useita kertoja, sillä Michel ja Adriana tuntuivat nyt olevan kivenkova pari. Josephine ei tiennyt olisiko hänen pitänyt sabotoida tilanne, mutta hän oli ollut omissa kiireissään tiedoton heidän tekemisistään. Nyt tuntui olevan jo liian myöhäistä, vaikka pariskunta saikin kuulla hänen kipakoita kommenttejaan enemmän kuin tarpeeksi.

Rose kulki omistajansa vierellä yleensä rennosti, mutta tänään sillä oli kova kiire ja energiaa töniä taluttajaansa. Koska Josephine ei saattanut kouluttaa ja totuttaa varsaa arkielämään niin paljon kuin haluaisi, hän otti kaikki tilaisuudet opettelun kannalta, ja nytkin pysäytteli varsaa aina välillä pitääkseen sen keskittymisen hänessä eikä vaikkapa jännittävissä autoissa tai kentän ratsukoissa. Tamma lähti enemmän kuin mielissään liikkeelle pienestä nykäisystä. Se seurasi Josephinea jo oikein hyvin ja hän oli muutenkin todella tyytyväinen upeaan varsaan. Se oli kaunis, upealiikkeinen, virtaisa ja miellyttävä. Se tuntui olevan täydellinen sekoitus upeaa emäänsä ja komeaa isäänsä. Rockefeller oli ollut todella täydellinen valinta ja Merrylegsistähän ei ollut kysymystäkään. Jo oli jo hetken miettinyt, josko lähtisi etsimään Marylle uutta siitosoria, jotta hän saisi tammasta vielä toisen varsan. Toisaalta niin inhimillisesti kuin hän Marysta ajattelikin, tuntui mukavammalta antaa tamman olla nyt hetki ennenkuin se olisi jälleen tiinenä. Valitettavasti hänen oli vaikea löytää aikaa rakkaan tamman treenaamiselle kaikkien muiden velvollisuuksiensa välissä. Hitto, pitäisikö tässä nyt jo sitten miettiä vuokraamista?

Josephine vei Rosen karsinaansa ja kiinnitti sen seinään. Valitettavasti hän oli kuluttanut tähän kaikkeen liikaa aikaa. Adriana saisi hoitaa päivän treenituokiot kunhan hän oli nyt edes hetkisen viettänyt aikaa tamman kanssa. Hän nappasi karsinan edestä muutamat harjat ja kävi katseellaan läpi pitkäsääristä tammaa, joka oli naurettavan takakorkea ja sen lyhyt tumma harja törrötti joka suuntaan. ”Näytät siltä kuin olisit asunut keskellä metsää kolme kuukautta”, Josephine sanoi tammalle ja käveli viemään kättään läpi sen melko tasaisen karvan. Se oli selvästi merkki Roselle punkea ja punkea, jotta ylettyisi riimunpäästä nyhväämään Josephinen kevyen takin peittämää kättä. Jo työnsi tamman suun syrjään kärsivällisesti ja joutui toistamaan tätä sataan ja kymmeneen otteeseen, kun innokas varsa jatkoi omistajansa mutustamista harjauksen ajan. Josephine saattoi olla täydellisyydenhakuinen ja kärsimätön muutoin, mutta Rosen seurassa hän joutui laskeutumaan paljon kärsivällisemmälle tasolle kuten vanhempiensa varsojen kanssa myös. Hän ei saattanut menettää hermojaan rakkaiden varsojen seurassa, vaikka ne jaksoivat koetella hänen jaksamistaan usein.

Kun Rose oli jo fiksumman näköinen, melkein puhdas ja harja kunnossa, Jo huokaisi ja käveli varsan vierelle ja rapsutti sen tähtipäätä riehakkaasti saaden varsan venkoamaan narussaan. Sen vaaleat takajalat eivät todellakaan olleet valkoiset, mutta eihän tässä oltu onneksi näyttelyihin nyt menossa. Se olisi rapainen kuitenkin jo huomenna, kun rymysi niin ympäri ja ämpäri isoa tarhaa. Sillä oli maaginen taito olla todella epäsiisti ja Josephine saattoi vain toivoa sormet ristissä, että tammasta kuitenkin kasvaisi siivo hevonen, eikä sellainen, jota täytyi puunata joka sekunti, jotta se näyttäisi edustavalta.

Hetki Rosen kanssa oli kuitenkin ohi nopeasti ja Jo joutui sulkemaan tamman karsinan oven ja karkaamaan paikalta.
Promethean karsinalla harjoja siivoava Adriana hyräili jonkin trendikkään biisin tahdissa kun Josephine asteli paikalle ja jäi seisomaan kädet takkinsa taskuissa naisen taakse. ”AD”, hän sanoi. Nainen ei reagoinut, sillä hänen kuulokkeensa olivat varmaankin korviatuhoavan kovalla. ”Adriana”, Jo sanoi kovempaan ääneen ja tiukempaan sävyyn ja sai kuin saikin omaksi yllätyksekseen Adrianan kääntymään nopeasti ympäri ja nappaamaan toisen kuulokkeistaan korvastaan. Hän katsoi työnantajaansa hyvin tutulla ylimielisellä mukamas palvelualttiilla ilmeellä kadehdittavan siististi nypityt tummat kulmansa koholla.
”Toin Rosen sisälle nyt, se on siis valmiina treenituokiotaan varten”, Jo sanoi ihastuttavalle työntekijälleen ja puristi suunsa suoraan viivaan pitääkseen ikävät kommenttinsa mahassaan. Hän oli saanut tarpeeksi negatiivisuutta tänään.
”Ok”, Adriana kohautti olkiaan ja kääntyi takaisin harjakassin ääreen, laittaen kuulokkeen takaisin korvaansa. Hän ei todellakaan ollut small talk-ihmisiä, tai miellyttävä ihminen sitäkään suuremmin. Josephine saattoi vain olettaa, että Adriana todellakin ryhtyisi puuhiin Rosen kanssa, jotta se pääsisi takaisin ulos pikimmiten, mutta hän ei voinut jäädä hengittämään niskaan, sillä Michel toisi Donnabellan aivan kohta hänen ratsastettavakseen.

Josephine lähti Adrianan luota ja käveli hyvin nopeasti yläkertaan ja pukuhuoneeseen, josta haki kypäränsä, hanskansa ja raippansa. Hänen ja Michelin yhteistyö ja vuosien aikana yhteen hioutuneet aikataulut toimivat tänäänkin, sillä kun Josephine käveli Donnan karsinalle, oli se aivan valmiina lähtöön. Nuori tamma oli todellakin uusi Josephinen suosikki. Hän oli seurannut tamman ensimmäisiä ratsuvuosia etäältä ja nähnyt miten se kiisi kuudennelle sijalle Francisin kanssa viisivuotiaiden mestaruuskisoissa. Hän tunsi olonsa hyvin etuoikeutetuksi, kun Francis antoi hänen vastuulleen jälleen yhden hänen upeista sijoituksistaan ja se näkyi siinä, millä hartaudella Jo keskittyi viemään tammaa eteenpäin.

”Thanks”, Jo vastasi Michelille ohimennen ja nappasi Donnan ohjat miehen käsistä. Tamma lähti kävelemään karsinasta hyvin rauhallisin askelin ja katseli tavanomaisen varovaisesti ympärilleen. Jo halusi aina kävellä nopeammin kuin tamma, mutta tällä kertaa hän ei jaksanut hoputtaa. Michel hieraisi kulmiaan ja lähti kävelemään Donnan vierellä. Hän katsoi Josephinea kurtistaen kulmiaan. ”Olet hiljainen”, hän kommentoi ranskaksi. Hän ei ollut vieläkään ottanut tavakseen puhua pelkästään englantia, vaikka Adriana olikin saanut hänen englantinsa parantumaan paljolti. Yksi naisen harvoista hyvistä puolista.
Jo kohautti olkiaan. ”Voin olla joskus”, hän vastasi. Tietenkin Michel huomaisi heti jos hän olisi erilainen. Hän huomasi joka kerta.
”Mutta et ole”, mies kiusasi, kun he kävelivät maneesiin.
Josephine mutristi Michelin suuntaan. ”Anna olla, kiltti”, hän vaati.
”Voit kertoa minulle mitä vain”, mies muistutti ystävälleen. Josephine hymähti vastaukseksi ja mietti uskaltaisiko jutella Michelille kesken työpäivänsä. Ehkä myöhemmin.
”Myöhemmin, lupaan”, hän lupasi hetken päästä ja pysäytti pikkutamman maneesin keskelle.
Michel luovutti helpolla ja nyökkäsi. Hän harppoi Donnan toiselle puolelle ja nappasi sen punaisen jalustimen alas. Hän tiesi jo etukäteen, ettei Donna pysyisi paikallaan vaan harppoisi eestaas muutamat hartaat askeleet, joten hän otti kevyesti kiinni tamman kumiohjista kun Josephine hypähti sen selkään. Koulusatula näytti vedenkestävän estehevosen selässä huvittavalta, mutta Michel arvosti sitä miten Josephine jaksoi vääntää hieman vihreän tamman kanssa oikeasti sileääkin. Hän oli ratsastanut kerran Donnalla ja muutaman kerran muilla hänen hevosillaan ja niiden taidoissa oli eroja, vaikka Michel olikin ratsastajana Ö-tasoa verrattain Josephineen.

”Valmis?” Michel kysäisi hetken päästä ja Josephinen nyökätessä hän taputti tammaa kevyesti lavalle ja päästi ratsukon kävelemään kentälle. Sitten hän palasi talliin ja ennen muita velvollisuuksiaan hän käveli Rosen ja Maryn karsinalle vain huomatakseen kuinka Adriana ja varsa kävelivät juuri ulos tallista.
”Odota!” hän huudahti ja otti puolijuoksulla kaksikon kiinni. Tullessaan Adrianan vierelle mies vetäisi naisen kainaloonsa eikä päästänyt irti. ”Varsa-hommissa?” hän kysyi Adrianan mielestä erinomaisen kuumalla ranskalaisaksentillaan ja virnisti tempovan Rosen suuntaan.
”Yeah”, Adriana virnisti takaisin. ”Mitä muuta tekisinkään ajallani kuin valvoisin tätä kakaraa?”
”Mutta hän on niin söpö kakara”, Michel naurahti ja vei kätensä naisen vyötäröltä tämän toiselle saparolle. Ne olivat Michelin mielestä hulvattomat ja hän kiusasi Anaa niistä usein.
”Niin hän kyllä on”, nainen myönsi, vaikkei kuitenkaan nauttinut sen kouluttamisesta. Se tuntui paljon enemmän Josephinen kuin hänen työltään, mutta hän sai tästä palkkaa joten mikäs siinä.
”Aiot juoksuttaa sitä?” Michel kysyi hieman ontuen. Adriana vastasi nyökkäämällä.

Michel käveli tyttöystävänsä vierellä pikkukentälle asti. Sitten hän käänsi naisen käsivarresta eteensä ja suuteli tätä. Adriana vetäytyi vastahakoisesti Michelin edestä, kun hän tunsi Rosen pienen turvan nappaamassa kiinni hänen paidastaa. Michel antoi kaksikon kävellä kentälle ja jäi sitten aidalle, jonka päälle istumaan hän hypähti kevyesti. Se oli tuskin sallittua, mutta juuri nyt kukaan ei ollut näkemässä. Rose vaikutti kärsimättömältä ja innokkaalta mutta se purkautuisi nopeasti. Hän ei kuitenkaan saattanut jäädä pidemmäksi aikaa katselemaan ja jätti Adrianan väsyttämään varsaa dramaattisin lentosuukoin.

Josephine oli saanut ratsastettua kaikki hevoset ja kaipasi rauhaa. Hänen hermonsa olivat loppuneet virallisesti, kun Avalon oli turtunut hänen avuilleen ja päättänyt, että pystyy suorittamaan estevalmennuksen ilman hänen panostaan. Avalon oli upea hevonen, mutta Josephine ei voinut sietää sen itsenäistä tyyliä porhaltaa läpi elämästä ilman hetken mietintää ja harkintaa. Se oli täysin erilainen kuin mikään hevonen, mitä hän oli koskaan ratsastanut. Rauhaa Jo ei kuitenkaan saanut istuessaan iltaa Rosings Parkin sohvalla teekuppi kädessään, sillä Michel oli liittynyt hänen seuraansa. Luojan kiitos AD:n oli täytynyt lähteä kotiin.
”Olet vieläkin kamalan hiljainen, oikeasti, mitä ihmettä on tapahtunut?”
Josephine mulkaisi Micheliä väsyneesti ja hörppäsi täydellisen kuumaa teetään. ”Toivoin, että olisit jo unohtanut.”
”Älä nyt”, Michel virnisti ja nojautui naisen suuntaan.
”No”, Jo aloitti mutta ei saanut sanottua sanoja ulos. Onneksi oleskeluhuoneessa oli jo hiljaisempaa, normaalit ihmiset olivat varmastikin jo syömässä illallista kodeissaan. ”Aiden ja minä erosimme viikko sitten”, hän kohautti kulmiaan ja hallitsi äänensä, joka tahtoi rikkoontua teekupin takana.
”Ja tänään olin idiootti ja menin huutamaan hänelle ja hänen uudelle naisystävälleen”, hän vei kätensä otsalleen.
”Voi ei”, Michel vastasi. ”Hänellä on uusi tyttöystävä jo?”
”No on”, Josephine korotti hieman ääntään. Michel tuntui ymmärtävän hänen näkökulmansa. ”Meidän erostamme on kaksi sekuntia ja hän kulki tämän Daphnen kanssa kuin he olisivat jokin rakastavainen aviopari. Minulle tuli niin paha olo.”
”Hyi”, Michel irvisti. ”Tuo on vain ilkeää. Mutta arvaa mitä sinun pitää nyt tehdä?” hän kevensi.
”No?”
”Hankkia itsellesi vielä upeampi uusi poikaystävä tietenkin”, Michel selvensi sotasuunnitelmaansa.
”Oh my god Michel”, Jo vastasi kauhuissaan.
”Olen tosissani!” mies naurahti.
Josephine ei kuin puhahtanut vastaukseksi ja hiljentyi juomaan teetään. Michel oli aivan älytön. Uusi suhde kuulosti hurjan huonolta vaihtoehdolta, olkoon sitten vain hauskanpitoa tai jotain vakavampaa. Josephine kaipasi taukoa, vaikka kaikesta kiitos. Loma jollakin lämpimällä, tyhjällä saarella ilman miehiä ja ilman kaikkea ärsyttävää ja stressaavaa kuulosti juuri siltä mitä hän kaipasi.

Laura Graesserin yhteydenotto oli tullut yllätyksenä Cannesin kisamatkaan valmistautuneelle Josephinelle. Hänen keväänsä oli ollut sotkuinen, työn ja hänen henkilökohtaisen elämänsä osalta. Kaikki tuntui vaivalloiselta niin lähtövalmisteluista matkaamiseen ja paikanpäälläoloon. Hänen keskittymisenpuutteensa näkyi myös hänen kisamenestyksessään. Apache ja Avalon olivat samaan aikaan ottaneet roolia tällä kaudella, mutta samaan aikaan molemmista oli kasvanut itsepäisiä ja aivan liian itsevarmoja. Ne puskivat läpi hänestä ja tekivät monilla radoilla varsin omavaltaisia päätöksiä. Sellaisia mitä hän ei olisi ikinä sallinut Rousseaulta. Laura Graesserin soiton sävyssä hänen kisakautensa vaihteleva menestys ei kuitenkaan tuntunut painavan, mikä oli lohduttavaa ja helpottavaa. Sen sijaan vanha tuttu tuntui olevan mitä innokkaampi näkemään häntä ja näyttämään hänelle heidän uutta hevostaan. Siitä taisi olla jo viisi vuotta kun hän oli viimeksi nähnyt Lauraa ja Bastienia Sveitsissä silloin vieraillessaan. Hänellä oli sidoksia Sveitsin esteratsastusmaailmaan Ranskan ajoilta, mutta hänellä ei tuntunut koskaan olevan aikaa lähteä sinne. Nyt kun hänelle tarjoutui mahdollisuus, oli aika samalla paras mahdollinen ja huonoin mahdollinen. Uusi kisahevonen tuntui väkinäiseltä ja turhauttavalta ajatukselta eikä hän tiennyt miten pystyisi keskittymään jälleen uuteen projektiin. Toisaalta Laura oli kehunut tamman maasta taivaisiin ja olihan hän kohta Cannesissa, aivan lähellä. Olisi törkeää olla menemättä.

Longines Global Champions Tourin Cannesin osakilpailut olivat Apachen kanssa sitä yhtä ja samaa rytinällä menoa kuin aina. Josephine rakasti Cannesia ja rakasti ison kisan huumaa, mutta Apachen loputon into koetella hänen hermojaan ties millä tempauksilla alkoi vähitellen kuluttaa ratsastajaa. Heidän taipaleensa alussa Jo oli ollut lähes optimistinen, hämääntynyt Apachen mahtavan hyppyvoiman häikäisystä ja halusta miellyttää orin omistajia ja hänen entisiä työnantajiaan Gérouxeja. Nyt hänen tavanomainen pessimistytensä oli palannut – ori oli toivoton. Hänen täytyisi keskustella Gérouxien kanssa asiasta, mutta orin käytösongelmista puhuminen tuntui kauhistuttavalta ajatukselta, sillä hänhän oli antanut niiden kehittyä sen sijaan, että olisi todella tehnyt asialle mitään. 'Antaa orien olla oreja'-toimintatyyli kun ei tuntunut tehoavan riehakkaaseen Apacheen, joka äskeiselläkin radalla oli poukkoillut hänen allaan kuin aropupu ja pukittanut viimeisen esteen jälkeen niin, että hioutuneen tasapainon omistava Josephinekin oli horjahtanut satulassa. Virhepisteetön rata ehkäpä, mutta muuten aivan järkyttävää ratsastusta, Josephine moitti itseään mielessään ja lähti puhisten pois jäähdyttelyalueelta jättäen kovaa kuolaintaan lutkuttavan orin Michelin poishoidettavaksi. Hän ei ollut juttutuulella.

Cannes oli kaunis paikka. Josephinesta oli valloittavaa olla Ranskassa, vaikka vain vierailulla. Hänestä oli ihanaa asioida ihmisten kanssa ranskaksi ja tuntea olonsa kotoisaksi. Hän istui läpsyt jalassa ja pilottilasit päässä hotellihuoneensa parvekkeella 8. kerroksessa ja katseli merimaisemaa. Lyhyen hetken hän saattoi jopa rentoutua siihen, vain kuuntelemaan alapuolen kadun ja rannan reunustaman kävelytien ääniä. Oli ilta, mutta vielä lämmin, eikä lomakansa jättänyt ulkoilmoja edes yöksikään. Hän ei kuitenkaan ollut lähdössä ulos kisarupeaman viimeisen illan kunniaksi. Hän lähtisi Sveitsiin aamulennolla, eikä häntä huvittanut sosialisoida itseään ammattimaisempien ratsastajien kanssa. Vaikka Cannesin kilpailut olivat päättyneet hänen osaltaan sopiviin sijoituksiin, olivat ne paremmat kuin hän olisi itselleen suonut ja Jo tunsi itsensä typeräksi häntä parempien seurassa. Onneksi hän sai lähteä Sveitsiin aivan yksin kun Michel otti orit ja lähti takaisin Englantiin. Hän saisi hieman aikaa itselleen, vaikka kyseessä olikin työreissu.

Lento laskeutui Geneven lentokentälle yhdeksältä sunnuntaiaamuna. Josephine heilautti itselleen taksin ja otti suunnakseen Lausannen ja sen liepeillä hevosiaan pitävän Lauran ja Bastienin kotitallin. Genevenjärvi avautui lähes koko matkan heidän oikealle puolelleen ja Jo saattoi vain ihastella maisemia. Sveitsi oli kuvankaunis maa ja sen rauhaisuudessa oli jotain erityisen rauhoittavaa. Sveitsi oli yksi niistä kolkista maailmassa, missä hän toivoi viettävänsä enemmän aikaa muttei ikinä tullut viettäneeksi. Lausanne oli upea paikka aivan järven rannalla ja aurinkoinen ja erityisen lämmin päivä teki paikalle oikeutta. Josephinea kuumuus ei haitannut, se oli täydellistä vaihtelua Englannin lamaannuttavasta sateisuudesta.

Graesserien ison omakotitalon takana avautui heidän viihtyisä pieni tallinsa. Heillä oli neljä hevosta, kaksi lupaavaa nuorta kouluhevosta ja kaksi estehevosta. Estehevoset olivat ne, joista Josephine oli kiinnostunut ja toinen niistä se, mitä Laura oli hänelle puhelimessa lupaillut.

”Olette selvästi remontoineet täällä”, Josephine kehui ranskaksi katsellessaan paikkoja. Hän tiesi, että Graesserit pitivät paikat erinomaisen puhtaana, mutta viidessä vuodessa paikka oli tuntunut muuttuneen muutoinkin.
”Kyllä”, Laura vastasi kävellen Jon vierellä. ”Maalasimme kauhtuneet seinät tummanruskeiksi ja valkoiset karmit uusiksi samalla päälle vuosi sitten. Olemme myös uudistaneet kiveystä tuolla”, hän osoitti kentän suuntaan. ”Ja korjanneet katon muutama vuosi sitten myös. Se kärsi ikävästi eräässä myrskyssä.” Laura oli kolmekymppinen kouluratsastaja ja hänen pitkä vaalea poninhäntänsä keinui kävelyn tahdissa. Hän oli todellinen aurinko ja vastakohta pidättyväisemmälle Josephinelle. He tulivat kuitenkin toimeen hyvin ja Jo arvosti niin Lauran kuin Bastienin tietotaitoa hevosmaailmasta. He olivat ongelmattomia hevosenomistajia, ja hän voisi nähdä itsensä kisaamassa heidän hevostaan, vaikkei hänellä ollutkaan paljoa ennakkotietoja tästä tammasta.

”Hei”, Bastien tervehti rempseästi ja käveli vaimonsa vierelle ratsastusvaatteissa. ”Kuvittelinkin kuulevani tutun äänen, tervetuloa Sveitsiin pitkästä aikaa”, pitkä mies hymyili ja halasi Josephinea pikaisesti.
”Hei, mukava nähdä”, Jo vastasi hymyillen. ”Olit ratsastamassa?” hän kysyi Bastienilta kun he astuivat kolmistaan talliin.
”Kyllä, Rohania”, Bastien viittasi toiseen heidän estehevosistaan, joka oli tällä hetkellä Bastienin itsensä kisakäytössä. Ruunikko ruuna rentoutui karsinassaan, pesusta vielä märkänä, ja nosti katseensa kun he astelivat talliin. Katseensa nosti myös tämän vieressä asuva tamma.
”Ja tämä on Paloma”, Laura käveli tamman vierelle ja laski kätensä puoliseinän korkuisen karsinanportin yli kurottavan tamman kaulalle. Se oli pieni ja tumma ja varsin sievä mitä tuli ulkonäköön.
”Kuten jo kerroinkin, syntynyt vuonna 2009, kisannut kolme vuotta Romain Altermattin kanssa 150cm ja 160cm luokkia. Se tuli meidän omistukseemme maaliskuussa ja siitähän se kaikki sitten lähtikin.” Romain Altermattin, pitkänlinjan esteratsastajan, nimi tuli yleensä niin iloisen naisen suusta happamaan sävyyn, ja siihen oli syynsä. Heidän yhteistyönsä miehen kanssa ei ollut sujunut kuten oppikirjoissa lupailtiin.
Josephine nyökytteli ja antoi tamman haistella kättään. ”Oikein miellyttävän näköinen hevonen, ja näin ne videot. Hyvää menoa.”
”161cm korkea ja tämmöinen ruipelo, mutta se ei ole tuntunut pidättelevän sitä”, Laura naurahti. ”Tulit mieleemme ja uskoisimme, että sopisitte hyvin yhteen. Olisit varmasti hyvää vaihtelua sille.”
Josephine nyökkäsi jälleen, mietteissään. Hän tiesi, ettei tulisi kohtelemaan Palomaa kuten törkeä Altermatt, mutta hyvästä vaihtelusta hän oli silti hieman eri mieltä sitä ääneen kuitenkaan sanomatta.
”Se on pippurinen neiti”, Bastien avasi suunsa. ”Sopivan säpäkkä radalle kuin radalle mutta aivan mahdottoman leppoisa muuten. Todellinen unelma.” Leppoisuus oli Jolle pieni varoitusmerkki, sillä sillä ominaisuudella ei päästy pitkälle, mutta hän antoi asian olla.

Josephine ja Laura juttelivat samalla kun laittoivat tamman kuntoon. Se seisoi paikallaan käytävällä kuin tappi. Siinä ei ollut pienintäkään häivähdystä orimaisesta kärsimättömyydestä ja kiusanteosta, mitä Josephine oli joutunut sietämään viimeiset neljä päivää. Se kääntyi hänen puoleensa, kun hän istutti ruskean estesatulan sen tummalle selälle ja suoristi kauniin vihreän huovan. Jo sipaisi sen kuonopilkkuista silkkiturpaa hajamielisesti ja kiristi sitten sen vyön. Välillä se hamusi huomiota, mutta oli kovin kohtelias eikä tunkenut hänen tilaansa joka hetki kuten Donna, joka kaipasi henkistä ja fyysistä tukea koko ajan ratsastajaltaan. Varustettuna Paloma näytti varsin fiksulta vihreissä ja ruskeissa sävyissään. Se oli sympaattisen oloinen, mutta vielä hieman mitäänsanomaton. Josephine toivoi tamman todella yllättävän hänet sitten kehässä, jotta hän ei joutuisi pettymään tai olemaan pettymys ystävilleen. Sitä hän kaipasi vähiten tässä hetkessä elämäänsä.

Laura ja Bastien kertoivat vuorotellen muiden hevostensa kuulumisia ja Paloman viime kauden tapahtumia kun Jo nousi tallin edustalla sen selkään ja lähti kävelemään sen kanssa tallin valkoisin aidoin rajatulle kentälle. Tamma tuntui aivan naurettavan pieneltä hänen allaan, vaikka se olikin yhtä korkea kuin Promethea. Theassa oli kuitenkin massaa, Paloma oli kapea kuin heinänkorsi. Se ei kuitenkaan ollut hutera, sen askeleessa oli varmuutta. Se käveli korvat hörössä kentän portista sisään ja Jo pysäytti sen aidalle Lauran ja Bastienin eteen.
”Katsotaan mihin tästä tammasta on”, Jo sanoi heille hyväntahtoisesti ja pyysi sitten tamman takaisin liikkeelle.

Ensimmäiset 10 minuuttia menivät lähinnä kuullostellessa. Hän kävi läpi perusasiat ja kaikki askellajit. Tamma liikkui päällipuolin oikein kauniisti mutta selkään se tuntui todelliselta lötköpötköltä. Rento oli todellakin erinomainen sana kuvailemaan tammaa, sillä siinä ei tuntunut juurikaan olevan jäntevyyttä. Jo ei kuitenkaan sanonut mitään vaan jatkoi tamman kanssa työskentelyä ravissa keskittyneenä. Se parani, hitaasti. Ehkä siinä olikin toivoa.

Ensimmäisillä puomeilla tamma jo terästäytyi. Se ravasi korein askelin korotettujen puomien yli kolauttamatta niitä lainkaan. Se pärskähti kun Jo pyysi sen laukkaan ja laukkasi muutaman kerran samojen puomien yli todella mielellään. Laukka-askeeleessa tuntui olevan jo rytmiä ja moottoria.

Kun Bastien pyörähti kentälle nostamaan esteitä, tamma ei hätkähtänyt yhtään. Hyppääminen kiristi sen laukan tahtia, mutta se liikkui hyvin tasaisesti ja hyppäsi konkarin elkein. Kun esteet lähtivät nousemaan reilusti yli metrin, tamma ei alkanut epäröimään vaan hyppäsi rohkeasti ja innokkaasti. Sen raja ei tuntunut tulevan vastaan, vaikka Josephine epäröikin hieman sen hyppyvoimaa. Oli ihastuttavaa, miten paljon voimaa niin pienestä kehosta löytyi.

Nopean koeajon lopuksi Josephine hyppäsi sillä kokonaisen viiden esteen 150cm radan. Lauran sanoin Paloma todella loisti parhaiten radalla. Se tuntui selvästi kaipaavan vain hieman aikaa lämmitäkseen ja sitten se kiihtyi komeasti ja ylitti lähes itsensä kokoisia esteitä kevyesti. Muutaman ikävän kolautuksen se teki viimeisillä esteillä ja se puhisi hyvän matkaa viimeisen esteen jälkeen haluamatta laskea laukasta raviin. Sen loppumaton innokkuus ja heidän varsin kätevä yhteistyönsä oli miellyttävää vaihtelua hänen vaikeampiin hevosiinsa. Hän oli jo ehtinyt Cannesissa kyllästyä loputtomaan kädenvääntöön ja Paloma oli aivan toista maata. Näyttihän se kuin ylikasvaneelta varsalta mutta sen taidot eivät todellakaan olleet kuin keskenkasvuisen. Se oli oikeastaan toiminut varsin vakuuttavasti. Josephine yllättyi siitä, miten olikin vastoin kaikkia oletuksiaan tykästynyt tähän tammaan. Siinä ei ollut samanlaista vankkaa voitontahtoa kuin Theassa, mutta tammassa oli loputonta puhdasta intoa, mitä Altermattkaan ei ollut voinut siltä rikkoa.

Helteessä tehty nopea estetreeni oli saanut tamman mustan karvan kiiltämään hiestä. Se ei ollut huonokuntoinen, mutta se tarvitsisi ehdottomasti lisää lihasta kevyeen runkoonsa.
”Olen vakuuttunut”, Jo hölläsi ohjia ja antoi tamman kävellä Lauran luo aidalle.
”Ihanaa! Hienoa”, Laura hymyili iloisesti. ”Näytitte hyvältä. Erinomaiselta. Eikö se olekin sujuva ratsu?”
”On, yllättävän sujuva”, Jo hymähti.

Ja niin siinä kävi, että Paloman tavarat pakattiin, kuljetus varattiin ja sopimukset allekirjoitettiin. Josephine ei voinut uskoa kotimatkalla, että hän toi mukanaan uutta hevosta. Toisaalta hän oli helpottunut. Paloman ratsastaminen ja Lauran ja Bastienin näkeminen olivat hellittäneet hänen ahdistunutta oloaan. Ainakaan hänen uusi ratsunsa ei ollut mielipuoli ja hänen omistajansa mukavia ihmisiä. Vaikka pessimismi ja uhkakuvat kolkuttelivat mielessä, Jo yritti pysyä positiivisena. Hän ei selviäisi, jos hänen ja Paloman yhteistyö epäonnistuisikin.