PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [Y] The ones that got away

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Sarpa
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1151
Join date : 28.12.2014
Ikä : 20

ViestiAihe: [Y] The ones that got away   Ke Toukokuu 31, 2017 11:48 am

Maryam Broadbentin elämän merkittäviä käänteitä vuosina 1992-1995

18.06.1992, Alabama, Montgomery

Klo 8:00

Kärkkäästi pirisevä herätyskello herätti ensin Alexiksen, joka loisti aina aamuvirkkuudellaan. Hän pyörähti aviomiehensä päälle herättääkseen myös tämän. Sillä ei ollut niin väliä, että Carlisle nukkui todella sikeästi ja ihanan rentoutuneena vieden kaksi kolmasosaa sängystä – Alexis antoi pitkien ja pörheiden vaaleanruskeiden hiustensa valahtaa Carlislen kasvoille ja pyöritteli niitä siinä, kunnes mies häiriintyi ja heräsi mutisten unestaan. ”Sinä senkin”, hän mutisi unisena ja tarttui leikkisästi isoilla kourillaan häntä pienemmän Alexiksen vartalosta ja pyöräytti naisen takaisin omalle puolelle sänkyään. Hän hihitti mutta hyssytti sitten miestä, joka kääntyi kyljelleen.

He olivat Alabaman osavaltiossa, Montgomeryn keskustassa sijaitsevassa hotellissa. Tämä oli heidän toinen ja viimeinen yönsä tässä hotellihuoneessa ennenkuin he jatkaisivat retkeään Atlantaan ja lopulta saapuisivat New Yorkiin määrittelemättömän ajan kuluttua. 10-vuotias Maryam nukkui hänelle sijatussa pikkupedissä parisängyn vieressä hyvin hiljaa. Alexis kääntyi katsomaan tytärtään ja hymyili sille, miten tehokkaasti pikkutyttö osasi aina nukkua herätyskellon läpi. Tytön vaaleat kiharat levittyivät pienelle pedille ja olivat liimautuneet sympaattisesti hänen otsaansa yön helteiden jäljiltä.
Alexis ei halunnut herättää häntä vielä, vaikka aamupala oli jo valmiina hotellin alakerrassa ja heillä oli tapahtumantäyteinen päivä edessä. Sen sijaan hän kääntyi aviomiehensä puoleen ja suuteli tätä hartaasti.
”Mistä hyvästä tuo oli?” Carlisle kiusasi kuiskaten ja pyöritti Alexiksen hiussuortuvaa sormensa ympärille.
”Siitä hyvästä, että olet suloinen aina aamuvarhain”, Alexis hymyili ja katseli Carlislen haaleansinisiä silmiä. Mies oli kuin ilmetty tyttärensä. Heillä kahdella oli samanlaiset ihanat vaaleat hiukset, pitkä vartalo ja topakka asenne elämään. Niin isä kuin tytär jakoivat saman ihanan loputtoman innostuksen lähes kaikkeen maan päällä liikkuvaan. Maryamin silmät olivat kuitenkin hänen äitinsä silmät. Ne hehkuivat auringossa kirkkaanvihreänä.

”Pitäisikö meidän lähteä aamupalalle?” Carlisle kysyi, kun pari oli hetken maannut sängyllä katselleen toisiaan päät painuneina halvan hotellin kulahtaneisiin tyynyihin.
”Ehkä”, Alexis naurahti, kääntyi kohta ylös sängystä ja kyykähti Maryamin sängyn ylle, herättämään tyttärensä sikeästä unestaan.

Klo 10:00

Aamupalan jälkeen perhe astui täyteen pakattuun Ford Exploreriinsa ja he ajoivat Alabamajoen rannalle Montgomeryn keskustan ulkopuolelle. Oli kaunis ja lämmin kesäkuinen päivä. Oli aamupäivä mutta aurinko paahti jo kunnolla.
”Arvaa mitä me teemme tänään?” Alexis kysyi takapenkillä istuvalta Maryamilta kun Carlisle ajoi hiekkatietä, etsien sopivaa kohtaa parkkeerata. ”Tiedätkö missä olemme?”
Maryam nyökytti päätään innostuneena, sillä hän näki joen siintävän edessäpäin ja hän oli seurannut sen kiemurtelua matkalla. ”Alabamajoen rannalla”, hän vastasi ja halusi jo ulos autosta rantaan.
”Kyllä”, Alexis naurahti. ”Ja tänään ajattelimme, että piirtäisimme vähän maisemia”, hän kertoi, olihan Maryam heidän vastuullaan kotiopetuksessa näin matkan päällä. Mikäs sen upeampi opetustuokio kuin biologia- ja kuvaamataidehetki luonnon ääressä. Aluksi Alexis ja Carlisle olivat olleet hieman hukassa kotiopetuksen kanssa, mutta nyt tätä samaa rutiinia oli takana jo useampi vuosi ja järjestelmä tuntui sopivan niin vanhemmille kuin tyttärellekin. He olivat kaikki seikkailunhaluisia ihmisiä ja pelkkä koulunpenkillä istuminen tuntui turhauttavalta vanhemmistakin.

Maryam avasi auton oven ja turvavyönsä heti kun Fordin moottori sammui. Vanhemmat nauroivat, kun isoon vaaleankeltaiseen t-paitaan ja maastoshortseihin pukeutunut tyttö kiiti rantaan, potki sandaalit jalastaan ja kastoi varpaansa veteen.

Alexis seurasi tyttärensä perästä kunhan oli ottanut takapakista piirrustusvälineet kaikille kolmelle ja napannut aviomiestään kädestä. He asettivat viltin hiekalle ja päättivät kukin mitä piirsivät. Auringonvalo kimmelsi Alabamajoen vaaleansinisessä ja vihertävässä vedessä ja pienet kalat pyörivät hieman rannasta pidemmällä. Pientä rantaa varjostivat erikokoiset puut molemmin puolin mutta muuten seutu oli kovin paljasta ja kuivaa. Alexis piirsi lyijykynällä maisemaa, Carlisle hahmotti kaunista vaimoaan ja tytärtään viltillä ja Maryam keskittyi piirtämään kaloja, jotka pulpahtelivat syvemmäsä vedessä aina välillä ottamaan happea.

Klo 11:30

Ei mennyt kauaa, kun kaikilla kolmella oli jo nälkä ja vanhemmista alkoi tuntumaan siltä kuin Maryam olisi kuullut jo tarpeeksi vuorotellen Alexiksen ja Carlislen infopaketteja puista, joesta, vesialueen eläimistä, Alabamasta... He saattoivat välillä innostua hieman liikaa ja unohtaa, että heidän älykäs tyttärensä oli vasta 10-vuotias.

Luonto ja sen historia olivat Alexiksen intohimo siinä missä Carlisle välitti valtavasti luonnon eläimistä ja niiden biologiasta. Tyttären kotiopetuksen he olivat kuitenkin oppineet kantapään kautta, sillä lapsi ei ymmärtänyt aikuisten tieteellistä puhetta tai jaksanut kuunnella vaikkakin kiinnostavia, mutta pitkäveteisiä luentoja. Alexis ja Carlisle eivät kuitenkaan olisi ikinä muuttaneet mitään, sillä he rakastivat elämäänsä tien päällä ja sitä, että saattoivat opettaa maailmanmenoa tyttärelleen itse. He olivat kummatkin tehneet pitkään uraa erikseen ja yhdessä ennenkuin he olivat tajunneet kaipaavansa tapahtumarikkaaseen elämäänsä jotain lisää, ja nyt kun Maryam oli ollut osa heidän perhettään 10 vuotta, pariskunta mietti mikseivät olleet menneet naimisiin ja hankkineet lapsia kaksi kertaa aikaisemmin.

Ford Explorer kääntyi Montgomeryn keskustan yleiselle parkkipaikalle, mistä he kävelivät ravintolaan, jonka he olivat nähneet kun olivat pari päivää takaperin ajaneet ensimmäistä kertaa Montgomeryyn. Se oli toisella puolen kaupunkia, mutta pieni ajelu ja kävely ympäriinsä ei ollut haitannut heitä ennenkään.

Ravintola osoittautui todella mukavaksi ja lämminhenkiseksi paikaksi. He olivat retkiensä mukana nähneet hyvin monenlaista hotellia, hostellia, ravintolaa ja ruokalaa. Osa ei ollut jättänyt aivan niin hyvää vaikutelmaa kuin tämä. Menusta löytyi kullekin mieluista, varsin periamerikkalaista ruokaa. Alexis ja Carlisle olivat vuosien varrella huomanneet harmikseen, että kasvisruoan löytäminen oli paikoitellen vaikeaa ja he joutuivat aina välillä antamaan valinnoistaan periksi saadakseen syödäkseen. Tämä ravintola ei kuitenkaan pettänyt odotuksiaan, sillä sen menulta löytyi useampi erinomaisen näköinen kasvisruoka-annos.

Klo 12:30

Koska Alexiksen oli vaikea olla hemmottelematta tytärtään kun heillä oli välillä hieman ylimääräistä rahaa oli hän luvannut lähteä kaupoille tämän kanssa lounaan jälkeen. He löysivät pienestä kartasta mukavannäköisen ostarin ja kävelivät sinne ravintolalta. Kun Maryamia alkoi turruttaa kuumalla asfaltilla käveleminen, Carlisle nappasi kevyen tytön reppuselkäänsä. 182 cm pitkän miehen leveiltä hartioilta oli hyvät näkymät pitkälle eteenpäin katua. Maryam huojui tämän hitaassa askeleessa mukana ja katseli maisemia.
”Onko täällä aina näin hiljaista?” Maryam kysyi vanhemmiltaan.
Alexis katseli ympärilleen. Kaupunki tuntui uinuvan tällä hetkellä, vaikka vastaan tulikin aina välillä paikallisia. ”En tiedä”, hän vastasi. ”Ehkä paikalliset eivät halua olla ulkona keskipäivän aikaan, sillä tähän aikaan on kaikkein kuuminta. Eikö olekin?” hän ehdotti ja Maryam nyökkäsi takaisin lippalakkinsa alta.
”Niin on”, hän vastasi. ”Tosi kuuma.”

Maryam virkeni nopeasti, kun he tulivat ostoskeskukselle ja sisältä löytyi niin lelu- kuin vaatekauppaa sun muuta tilpehööriä, mitä tyttö juoksi näpräämään päästyään alas isänsä selästä.
”Muista! Saat valita kolme asiaa”, Alexis huudahti tytön perään, vaikka tuo ei luultavasti kuullut mitään. Niin he olivat sopineet aamupalalla. ”Joojoo!” Maryam huusi perästä ja sukelsi värikkään sisustustavarakaupan sisään.
Alexis katsoi leveästi hymyillen tyttärensä perään ja kiersi kätensä Carlislen käden ympärille. ”Tarvitsemmeko jotakin itse?” hän mietti.
”En usko”, mies pohti. ”Ellemme halua ostaa koiranpentua tai kala-akvaariota”, hän ehdotti huvittuneena osoittaen eläinkauppaa. ”Tai koristeita autoon”, hän kohautti olkiaan heidän kävellessään Maryamin perässä sisustuskauppaan.
”Äiti saanko tämän?” Maryam nousi ylös kaupan yhdeltä alahyllyltä kädessään kaunis puinen kalaveistos.
”Jos todella haluat sen, niin kyllä”, Alexis nyökkäsi. ”Mutta katsele nyt muistakin kaupoista, jos löydät jotain vielä parempaa.”

Lopulta Maryam päätyi kolmeen asiaan: kalaveistokseen, todella suloiseen vaaleansiniseen kukkapaitaan ja valtavan kirjan täynnä eläintarinoita. Siitä olisi lukemista seuraavaksi vuosikymmeneksi, Carlisle arveli, ja odotti innolla, että pääsisi yhtälailla näkemään ison kirjan suuria kauniita kuvituskuvia mitä eksoottisimmista eläimistä. Heidän autoonsa ja asuntovaunuunsa ei mahtunut paljoa, mutta aina välillä he ostivat niin matkamuistoja kuin esimerkiksi uusia kirjoja matkalla luettavaksi.

He kävelivät ostarilta takaisin autolleen ja ajoivat sen takaisin hotellille, jossa he kirjautuivat vihdoin hotellista ulos. Loppupäivä menisi ratissa, ajaessa Atlantaan, ja sitten majoittuessa asuntovaunualueelle kaupungin laitamille. Nämä kaupungit olivat heille tällä matkalla vain pysähdyksiä. He viipyisivät Atlantassa vain yhden yön ja jatkaisivat sitten jo ajoa. Toisaalta, he kaikki viihtyivät auton kyydissä ja vaihtuvissa maisemissa, joten ajamisessa ei ollut valittamista. Se oli tullut itse kullekin tutuksi liikkumismuodoksi vuosien varrella, vaikka pidemmillä pysähdyksillä he yleensä liikkuivat asuntovaunun päähän kiinnitetyillä pyörillään tai yksinkertaisesti kävellen.

Perhe asettui autoon, Carlisle ensimmäisenä ajovuorossa rattiin, Alexis pelkääjän paikalle ja Maryam Fordin takapenkille isänsä taakse. Hän oli jo valmiina muutaman kirjan ja piirrustusvihkonsa kanssa, sillä matka kestäisi useamman tunnin. Maisemat olivat kiinnostavia aina välillä, mutta Maryam ei malttanut haaveilla koko matkaa.

”Turvavyöt kiinni, matka jatkukoon!” Carlisle ilmoitti.
Ford lähti käyntiin ja Alexis käänsi auton radion soimaan. He kuuntelivat lähes poikkeuksetta samaa kanavaa, joka soitti 60 ja 70-luvun hittejä päivästä toiseen. Maryam osasi tutuimpien sanat aivan ulkoa.

He ajoivat ulos kaupungista ja rampille moottoritietä kohti.
”Onko se tästä?” Alexis pohti ääneen ja Carlisle nyökkäsi, pysäyttäen auton valoihin. ”Tästä, tästä”, hän vahvisti vilkaistuaan ohjeistuksia. Pohjois-Amerikassa navigoiminen oli yleensä melko helppoa, sillä kyltit olivat englantia jonkun tuntemattomamman kielen sijaan ja Carlisle oli asunut aikoinaan muutaman vuoden North Carolinan osavaltiossa. Hänestä oli mukavaa olla takaisin tutussa maassa, vaikka hänen täytyikin myöntää, että hän viihtyi Aasiassa ja Afrikassa paljon paremmin.

Valot vaihtuivat vihreiksi ja Carlisle käänsi auton moottoritien suuntaan. Sitten kuului valtava rysähdys ja Maryamin silmissä sumeni.

Maryamin silmät rakoilivat kun ambulanssin valot ja äänet pysähtyivät heidän viereensä. Kuulon palautuessa hän myös alkoi nähdä ympärilleen. Verta. Roskaa. Lasinsiruja. Hänen ja isänsä puolen auto pelottavasti kaarella ja murskana. Hän yritti itkeä vanhempiensa perään mutta vastausta ei kuulunut. Kova kipu jalassa. Maryam pyörtyi jälleen.

19.06.1992, Montgomery, Jackson Hospital

Seuraavan kerran Maryam heräsi sairaalassa. Häntä sattui ja särki... ja pelotti. Hän oli ollut vain kerran sairaalassa, kun oli sairastanut kovan kuumeen. Siitä oli monta vuotta eikä häntä ollut pelottanut olla sairaalassa, sillä kaikki olivat olleet todella ystävällisiä ja hänen vanhempansa olivat olleet hänen vierellään. Nyt hänen ympärillään ei ollut ihmisiä, lasiovesta hän näki vain etäisiä sairaanhoitajia ja lääkäreitä. Kun tyttö liikahti sängyssään, valvova sairaanhoitaja käveli nopeasti tämän luo oven ulkopuolelta.

”Hei, Maryam. Huomenta”, nuori nainen vaaleissa vaatteissa sanoi lempeästi, vaikka oli jo iltapäivä.
”Missä vanhempani ovat? Mitä tapahtui?” tyttö kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. Hän ei kyennyt liikkumaan ja hän näki vasemman jalkansa tiukassa paketissa. Häntä särki päähän, käteen, ja oikeastaan kaikkialle. Hiljaiset kyyneleet alkoivat valumaan tytön poskia pitkin.
”He”, sairaanhoitaja aloitti ja nielaisi. Miten kymmenvuotiaalle tytölle kerrottiin, että hänen vanhempansa olivat kuolleet? Miten häntä lohdutettiin? Sairaanhoitaja oli nähnyt kuolemaa, mutta tätä hän ei ollut joutunut tekemään koskaan. ”Sinä ja vanhempasi olitte onnettomuudessa. Auto-onnettomuudessa”, sairaanhoitaja aloitti. ”Toinen mies ajoi päällenne ja teihin sattui pahasti. Sinulla murtui jalka”, hän viittasi paketoidun jalan suuntaan. ”Ja sait aika ikävän aivotärähdyksen ja muutamat naarmut”, hän lisäsi. ”Sinä pärjäät kyllä... Mutta vanhempiasi sattui hieman pahemmin. Maryam, he eivät selvinneet. He kuolivat onnettomuudessa.”

Maryam katsoi tyhjästi sairaanhoitajaa. Hänen mielensä oli aivan sekaisin. Kuolleet? Miten niin? Vasta hetki sitten he olivat hyräilleet Fleetwood Macin tahtiin ja he olivat olleet matkalla Atlantaan.

26.06.1992, Atlanta, Hartsfield-Jacksonin lentokenttä

Sairaanhoitaja pysyi Maryamin vierellä koko päivän ja lohdutti häntä. Kyyneleet valuivat vuolaasti tytön silmiltä kuitenkin vielä viikonkin päästä, kun hänen oli määrä lähteä Englantiin Alabamasta. Sairaalan henkilökunta ja lastensuojeluviranomaiset olivat olleet Maryamin tukena koko tämän ajan, mutta tytön olo oli tyhjä ja kolkko ja tökerö kipsattu jalka teki liikkumisesta inhottavan hidasta ja epämukavaa. Hän ei muistanut yhtään, mitä kaikki aikuiset olivat hänelle sanoneet tai kuinka he olivat yrittäneet lohduttaa häntä – kertoneet mitä nyt käy. Maryam muisti vain nyökytelleensä ymmärtämättä sanaakaan.

Humalainen mies oli ajanut punaisia päin ja kääntyvän Ford Explorerin kylkeen risteyksessä. Hän oli tullut kovaa ja murtanut koko Fordin sivun, jättäen pahaa jälkeä niin omaan kuin Broadbentienkin autoon. Oli ollut ihme, että Maryam selvisi törmäyksestä ja niin pienillä vaurioilla. Ambulanssi oli saapunut paikalle nopeasti ja vienyt kaikki törmäyksen osapuolet sairaalaan, mutta Maryamin vanhemmat eivät olleet selvinneet. Kuski sen sijaan selvisi vain pienillä naarmuilla mutta pitkällä tuomiolla.

Maryam tajusi ajatella jatkoa vasta kun viranomaiset saattoivat hänet lentokentälle ja lentoemäntä vei hänet oikeaan koneeseen. Hän kuunteli kuinka lento kuulutettiin lähtemään Lontooseen ja kuinka lentoemäntä selitti hänen kysyessään, että viranomaiset olivat kertoneet hänen muuttavan setänsä luokse Englantiin. Maryam ei edes muistanut miltä hänen setänsä näytti. Lentoemäntä ei valitettavasti tiennyt paljoa ja Maryam joutui odottamaan koko pitkän lennon sitä tietoa minne hän joutuisi ja kenen kanssa. Lento oli todella epämukava katkenneen jalan kanssa mutta häntä saattava lentoemäntä oli todella mukava ja antoi hänelle särkylääkettä ohjeiden mukaisesti ja he juttelivat hänen aikaisemmista matkoistaan.

27.06.1992 Lontoo, Heathrow'n lentokenttä

Heathrow'n lentokentällä häntä oli vastassa hyvin siististi pukeutunut perhe. Amos oli isäänsä hieman lyhyempi ja tanakampi, mutta muuten samanlainen vaaleahiuksinen ja silmäinen ryhdikäs mies. Hän hymyili leveästi, silmät kostuen, kun Maryam käveli lentoemännän vierellä heitä kohti keppiensä avulla. Hän oli pukeutunut rentoon mustaan pukuun ja piti kättään vieressään seisovan naisen selän takana. Aurora oli aviomiestään lyhyempi mutta pitkäjalkainen ja moitteettomassa ryhdissä ja asiallisena seisova nainen. Hän oli pukeutunut kynähameeseen ja kirjavaan jakkuun mutta ei hymyillyt aivan niin leveästi kuin miehensä. Heidän sivullaan seisoivat kolme lasta, joiden nimiä Maryam ei edes muistanut saatika nähnyt nuorempia lapsia kertaakaan. Blanchen hän tunnisti, sillä he olivat tavanneet ja leikkineet eräässä sukujuhlassa viisi vuotta sitten. Sen jälkeen Broadbentit eivät olleet käyneet kotona Englannissa kertaakaan.

Maryam pysähtyi perheen eteen ja häntä inhotti katsoa ketään heistä. Lentoemäntä varmisti kyseessä olevan oikeat ihmiset ja sitten hän silitti lempeästi Maryamin vaaleakutrista päätä, heitti hyvästit ja katosi ihmisjoukkoon.

”Hei Maryam”, Amos sanoi sitten ja laskeutui tytön tasolle. ”Muistatko minua, tai meitä ollenkaan? Olen isäsi veli, Amos”, hän kertoi. Maryam pudisti päätään äänettömästi.
”Tässä on vaimoni Aurora ja meidän lapsemme Blanche, Breanne ja Braden”, hän esitteli. Braden oli vasta viiden vuoden ikäinen ja piilotteli äitinsä takana, mutta Blanche hymyili Maryamille. Hän oli Maryamia vain 2 vuotta vanhempi.
”Blanchen varmaan muistatkin”, Amos jatkoi eikä Maryam tunnistanut miehen äänestä, kuinka se rakoili hänen pidätellessään kyyneliä. Veljen ja tämän vaimon menettäminen oli ollut suuri kolhu heidänkin perheelleen ja erityisesti heidän vanhemmilleen. Se oli tullut niin yllättäen ja Maryamin selviäminen oli ollut entistä suurempi yllätys. Amos ja Aurora olivat kuitenkin heti päättäneet, että Maryam tulisi heille. Siitä ei ollut kysymystäkään.
”Asumme muutaman tunnin matkan päässä, ihanassa isossa talossa. Siellä on sinulle oma makuuhuone, iso takapiha ja meillä on kaksi koiraakin”, Amos kuvaili. ”Mennäänkö hakemaan sinun matkatavarasi?” hän ehdotti. Siihen Maryam nyökkäsi päätään ja uskalsi sitten katsoa isänsä veljeä tarkemmin. Hän näytti aivan Carlislelta ja Maryam pyyhki nopeasti kyyneleet silmistään pois ja yritti pyyhkiä surkean ilmeen kasvoiltaan pois. Tämä oli nyt hänen uusi perheensä. Maryam ei pitänyt heistä.

Saapuessaan Yorkiin Maryam oli ollut koko matkan aivan hiljaa. Hänelle Englanti ja sen vehreät kesäiset maisemat olivat yhtä eksoottisia kuin Afrikka oli jollekin toiselle, sillä hän oli käynyt Englannissa vain muutaman kerran ja niin kauan aikaa sitten, ettei muistanut niistä kerroista juuri mitään. Vanhat kivitalot, kiviaidat ja vehreät kummut olivat kauniita, mutta Maryamia pelotti olla täällä. Hän ei tuntenut ketään, ei tiennyt mistään mitään. Hän tiesi uuden perheensä nimet ja tiesi, että heillä oli iso talo ja koiria, mutta hän ei tiennyt mitään muuta.

Talo oli todellakin valtava. Maryam oli tottunut joko asuntovaunuun, pieneen vuokrataloon tai halpaan hotellihuoneeseen, joten valtava, aukea ja modernin klassisesti sisustettu kartano oli hurja kokemus. Aurora ja Amos veivät Maryamia ison aulan läpi yläkertaan. Portaatkin olivat leveät ja kiiltävää tummaa puuta. Yläkerran makuuhuoneista vierashuone oli muutettu Maryamin uudeksi huoneeksi. Se ei kuitenkaan tuntunut vierashuoneelta, sillä oli juuri yhtä koristeellinen ja tilava kuin kaikki muutkin neljä muuta makuuhuonetta.
”Sano vain niin maalaamme tai tapetoimme seinät, ostamme sinulle uudet lakanat tai vaatteita, tai muuta mitä vain haluat”, Aurora puhui vihdoinkin, kun he availivat Maryamin matkalaukkuja hänen uudessa huoneessaan. Hän halutti miellyttää raasua tyttöä. Hän saisi aivan mitä haluaisi, hän ja Amos hemmottelisivat hänet kuntoon.

Maryam oli tyytyväinen jo omassa huoneessaan. Toisaalta hän ei halunnut omaa rauhaa ja yksinäisyyttä, mutta toisaalta kun Aurora sitten lopulta lähti vastahakoisesti huoneesta alakerran keittiöön tekemään illallista, Maryam oli todella tyytyväinen vain maatessaan omalla uudella sängyllään yksin. Talon katto oli vaaleita puukaistaleita ja Maryamia kiehtoi miten siististi suorissa linjoissa ne olivat ja miten kauniit taivaansiniset tapetit seinissä olivat ja miten suuri ja pehmeä hänen sänkynsä oli. Lakanat eivät olleet ummehtuneet, vaan vastavaihdetut, toisin kuin esimerkiksi Montgomeryn pikkuhotellissa. Hänellä oli todella vähän tavaroita verrattuna tilaan mitä niille oli huoneessa varattuna. Toisaalta kaikki hänen vanhempiensakin tavarat saapuivat viikkoa myöhemmin ja ne tuotiin hänen huoneensa kaappeihin ja kirjastoon. Amos oli itkenyt kun he olivat purkaneet niitä.

7/1992, York

Kaksi viikkoa myöhemmin pidettiin hautajaiset. Maryamin vanhemmat haudattiin Länsi-Yorkissa sijaitsevalle hautausmaalle vierekkäin, ja Maryam jätti heille vihdoin hyvästit ja laski heidän haudoilleen suuret kukkakimput hänelle vastaostetussa mustassa pikkumekossa. Hän ei ollut osannut sanoa Auroralle, ettei pitänyt mekoista - Blanche ja Breanne eivät muita pitäneetkään, joten Maryam ei ollut osannut kieltäytyä kun Aurora oli ehdottanut kyseistä mekkoa hänelle sovitettavaksi kaupassa. Myös kengät, tai yksi kenkä terveessä jalassa, olivat uudet – mustat ballerinat. Samalla reissulla he olivat ostaneet hänelle enemmän tavaraa ja vaatteita kuin kahden vuoden aikana hänen vanhempiensa kanssa. Oli ilmiselvää, että he olivat rahallisesti varakkaampia kuin askeettisemmin eläneet Carlisle ja Alexis. Maryamia se ei haitannut mutta hän ei ollut välittänyt materiasta ja rahasta koskaan. Se ei kuitenkaan myöskään saanut häntä paheksumaan uutta perhettään ennenkuin vasta monta vuotta myöhemmin ja silloinkin varsin ääneti.

Ensimmäisenä iltana Aurora oli laittanut perheelle ison ja näyttävän illallisen Maryamin saapumisen kunniaksi. Maryam ei ollut tajunnut sanoa ennen pöytään istuutumista, ettei syönyt lihaa, joten joutui syömään Auroran tekemää lihapataa. Meni viikko ennenkuin Maryam rohkeni sanoa, ettei syönyt lihaa, ja Aurora otti asian hyvin toisin kuin Maryam oli pelännyt. Sen jälkeen jääkaapin yksi osa ja yksi kaappi täytettiin joka viikko mitä hienoimmilla kasviksilla ja kasvisruoan aineksilla ja Aurora alkoi opettelemaan Maryamin kanssa mitä hienoimpia kasvisruokia kotona.

Meni kauan ennenkuin Maryam viihtyi Yorkissa ja kipsin poistamisenkin jälkeen yleensä seikkailunhaluinen ja aktiivinen tyttö lähinnä oli paikallaan. Hän ei osallistunut kuin aivan pakollisiin asioihin, vaikka kesä kukoisti Englannissa ja perheellä oli paljon tekemistä ja aktiviteetteja. Ne eivät tuntuneet Maryamista omilta. He eivät tehneet asioita kuten hänen vanhempansa. Maryam kaipasi Ford Explorerin takapenkille ja hän kaipasi motellin pieniä petejä ja hänen vanhempiensa kanssa metsissä ja muualla samoilua. Hän kaipasi matkailun tuomaa vapautta eikä osannut noudattaa Auroran ja Amoksen sääntöjä. Isossa talossa ei saanut naarmuttaa parketteja, ei saanut lähteä pihaa pidemmälle itsekseen ja ruoka-ajat olivat tietyt eikä niistä joustettu. Perheen koirat toivat kuitenkin lohtua tytön elämään. Siihen aikaan perheellä olivat heidän ensimmäiset kaksi englanninsetteriään, 12-vuotias viimeisiä eläkepäiviään viettävä ja hyvin rauhallinen Graham ja virkeämpi 4-vuotias Poppy. Ne olivat ottaneet uuden perheenjäsenen vastaan hyvin iloisina ja saivat lopulta setterimäisellä innollaan Maryamin liikkeelle. Poppysta paljastui erinomainen metsäsamoaja ja sen kanssa Maryam pyysi lähteä joka päivä tutkimaan alueen peltoja ja metsiä.

9/1992, York

Syyskuu saapui ja koulut alkoivat. Maryamia oli alkanut ahdistaa kouluun lähteminen jo hyvissä ajoin heinäkuussa, kun se oli tullut ruokapöydässä puheeksi. Perheen lapset kävivät kaikki samaa ala-astetta, joten Maryamilla olisi ystäviä koulussa, mutta hän tunsi olonsa hyvin ulkopuoliseksi astuessaan Auroran kaupunkimaasturista koulun pihalle hyvin siistissä tummansinisessä koulupuvussa hänen kurittomat kiharansa käännettynä napakalle letille. Blanche ja Breanne taas näyttivät täydellisiltä tummansinisessä villapaidassa ja vekkihameessa. He näkivät heti ystäviään koulun isolla pihalla ja lähtivät heidän suuntaansa. Maryam jäi seisomaan auton ja Auroran vierelle. Aurora käänsi tytön puoleensa. ”Tulet pärjäämään upeasti”, hän sanoi tytölle ja silitti tämän olkapäätä. ”Mennäänkö?”
Maryam oli eri luokka-asteella kuin serkkunsa, joten joutui hetkeä myöhemmin astelemaan aivan tuntemattomien lasten eteen ja kertomaan kuka oli. Opettaja oli nuori mies, joka vaikutti päällipuolin mukavalta. Aurora oli vakuutellut, että tämä koulu oli mahtava ja hänen luokkakaverinsa tulisivat olemaan yhtä mahtavia. Maryam ei ollut siitä niinkään varma istuutuessaan alas omaan pöytäryhmäänsä.

Ensimmäinen koulupäivä oli Maryamille täyttä tuskaa. Opettaja tiesi, että Maryamia oli kotiopetettu ja että hänen kuuluisi olla samalla tasolla kuin ikäisensä oppilaat, mutta hän ei pysynyt opetuksen perässä mitenkään. Hänen vanhempansa olivat tehneet asiat niin eri tavalla. Maryam tiesi paljon biologiaa ja historiaa ja osasi kirjoittaa hyvin, mutta hän tiesi hyvin spesifejä asioita, eikä lainkaan niitä aihealueita mitä alettiin käsitellä. Kaiken lisäksi hänen oli hyvin vaikea keskittyä kokonaiseen päivään istumista, kuuntelemista ja alas kirjoittamista. Hänen oppituokionsa vanhempiensa kanssa kun olivat olleet aina liikkeessä, ulkona ja yleensä ilman kirjoja tai vihkoja. Maryam oli onnellinen päästessään välitunnille ulos mutta pettynyt huomatessaan kuinka lyhyitä välitunnit olivat. Kun päivä oli ohi Maryam oli kiitollinen päästessään kotiin pakoon kamalaa koulua. Hän aneli päästä takaisin kotiopetukseen.

6/1993, York

Amos oli innoissaan, kun hän ja Aurora olivat vihdoin ja viimein saaneet Maryamin suostumaan kokeilemaan ratsastusta. Hän oli käynyt kerran tallilla, silittämässä ja harjaamassa hevosia muutama viikko takaperin, mutta nyt hänet asetettaisiin Amoksen ruunan Spencerin selkään. Amos oli joutunut töihin, mutta Maryam lähti Yorkin ulkopuolella sijaitsevalle tallille Auroran ja Blanchen kanssa. Blanche oli jo useamman vuoden ratsastanut äitinsä toista hevosta.

Maryam oli asunut Yorkissa nyt lähes vuoden. Amos ja Aurora olivat todella tyytyväisiä, että tyttö oli vihdoinkin tottunut perheen rutiineihin ja tullut osaksi heidän perhettään. Ei kaikki todellakaan vielä sujunut, kuten esimerkiksi koulu, jonka kanssa Maryam vaikeroi, mutta kaikki oli kääntynyt parhain päin ja tyttö tuntui kuukausi kuukaudelta pirteämmältä. Tärkeämpää tuntui kuitenkin olevan, että Maryam oli löytänyt ystäviä ja harrastanut hetken jalkapalloakin. Nyt Amos ja Aurora halusivat kuitenkin löytää tytölle jotakin hieman pitkäkestoisempaa harrastettavaa kuin muutaman kuukauden jalkapalloinnostuksen.

Siksi oli aivan mahtavaa, että tyttö oli suostunut tallille ratsaille. Mikä olisi sen upeampaa kuin saada Maryam innostumaan perheen perinteisestä harrastuksesta – hevosista. Amos ja Aurora olivat jo monta vuotta sitten ostaneet ensimmäisen hevosensa ja se oli asunut tällä samalla Elvingtonin tallilla siitä lähtien. Vuosien varrella perheen rahallisuus oli kasvanut, jolloin perheeseen oli liittynyt toinen hevonen, Auroran Velma, ja vuotta myöhemmin he ostaisivat Maryamille oman ensimmäisen hevosensa Gingerin. Blanche lähti laittamaan omatoimisesti Velmaa, jolla sai tänään mennä ratsastustunnille, sillä aikaa kun Aurora vei Maryamia pitkin tallia esitellen paikkoja, omistajien Amyn ja Christianin omia hevosia ja hänen ystäviensä hevosia. Ne olivat suurin osa valtavia ja katselivat Maryamia isoilla silmillään kiinnostuneina. Joukossa oli muutama poni, jotka tuntuivat Maryamista kiinnostavammilta, sillä ne olivat pienempiä ja suloisempia ja siten ne eivät olleet niin pelottavia.
He kävivät yhdessä hakemassa Spencerin varusteet, jotka painoivat kamalasti, ja veivät ne ruunan karsinan eteen. Spencer ei ollut hevoseksi iso, vain 160cm korkea. Se oli kuitenkin Maryamia reippaasti isompi ja sillä oli suuret kaviot, joita Maryam ei jaksanut nostaa putsatakseen. Luonne sillä oli kuitenkin ehdotonta kultaa ja Maryam uskalsi hoitaa sitä tätinsä kanssa toisin kuin Velmaa, joka oli säkäkorkeudeltaan matalampi mutta luonteeltaan eloisampi ja siten jotenkin jännittävämpi.

Spencer oli musta 15-vuotias hannover. Se käveli Maryamin vierellä rennosti toiselle tallin kentistä ja pysähtyi heti kun Maryamkin pysähtyi. Maryamista oli hyvin outoa, että niin valtava eläin kuunteli häntä niin hyvin. Viimeksi hän oli vain paijannut ja harjannut sitä, joten kaikki tämä oli kammottavan uutta mutta jännittävää. Maryam oli ollut hevosten kanssa tekemisissä vain kerran – Etelä-Afrikassa, missä hänen vanhempansa olivat vieneet tytön talutettavaksi tuttunsa ponilla 4-vuotiaana. Hän ei muistanut siitä mitään, mutta siitä oli muutama kuva muistona.

Spencerin selkään pääsy oli kamalan vaikeaa, vaikka hän sai korkean pallin jalkojensa alle. Kun hän oli selässä, hän tarrasi kiinni ruunan isoon satulaan peläten, että horjahtaisi heti alas ja satuttaisi itsensä. Niin ei kuitenkaan käynyt.
”Hienoa”, Aurora vastasi niin onnellisena hymyillen, että Maryam ei ollut nähnyt naista siinä tilassa montaa kertaa. ”Miltä tuntuu?”
”Olen korkealla, mutta ihan hyvältä tuntuu”, hän sanoi epävarmasti.
Kun Spencer oli valmis ja Aurora oli nopeasti selittänyt, miten ohjista pidettiin ja mitä hänen piti tehdä, Maryamia jännitti lähteä liikkeelle. Hän oli varma, että jotakin kamalaa kävisi. Mitään kamalaa ei kuitenkaan tapahtunut, vaan rento ruuna vain lähti kävelemään Auroran taluttamana uralle ja meni siinä samaa hiljaista vauhtiaan koko puolituntisen kun Maryam sillä ratsasti. Mitä useamman kierroksen he kävelivät, sitä rennommin Maryam uskalsi istua hevosen selässä ja sitä hauskempaa se oli. Mitä useammin he harjoittelivat pysäyttämistä, sitä useammin Maryam odotti innolla jo liikkeellelähtöä. Samaan aikaan hän vilkuili Blanchea ja Velmaa toisella kentällä, missä Blanche ravasi ja laukkasi tamman kanssa ja he näyttivät todella hienolta yhdessä. Maryam oli kateellinen ja halusi tehdä samaa kuin ottosiskonsa.

”Ei se ollut niin pahaa eikö niin?” Aurora naurahti kun Maryam laskeutui horjuen alas ruunan selästä.
”Ei, se oli tosi kivaa”, Maryam vastasi varovaisesti hymyillen ja paijasi Spencerin kaulaa.
”Haluatko tulla kokeilemaan uudestaan... vaikka ylihuomenna jo?”
Siihen kysymykseen Maryam nyökkäsi innokkaana. ”Tottakai, joo!”

Tästä eteenpäin Maryam ratsasti joka viikko ja yleensä useammankin kerran viikossa Spencerillä. Oli Amoksen epäonni ja Maryamin onni, että Amoksella meni paljon aikaa töissä. Se tarkoitti enemmän aikaa Maryamille ruunan kanssa, kun hän paikkaili setänsä aikatauluja. Ei mennyt montaa kertaa kun Maryam halusi jo ravata ja sitten myös laukata. Hän rakasti sitä vauhdin huumaa ja sitä tunnetta, että sai puuhata elävän eläimen kanssa jotakin näin ihanaa!

Maryam ratsasti koko kesän ja jatkoi koulujenkin alettua syksyllä. Hän oppi rakastamaan myös Velmaa ja uskaltautui syksystä myös sen selkään. Sen jälkeen hän ratsasti molempia hevosia jos vain sai. Hän lähti Auroran kanssa maastoihin ja lopulta myös Blanchen kanssa. Hän kävi Blanchen kanssa yhteisillä tunneilla ja opetteli hyppäämään esteitä. Elämä alkoi hymyilemään, kun hevoset tulivat Maryamin elämään ja hänellä oli vihdoin jotakin mitä odottaa ja jotakin mikä teki hänet onnelliseksi. Ehdotti hän muutaman kerran sitäkin, että voisi yöpyä tallin heinävintillä, mutta joko se ei sopinut Pattoneille tai sitten Aurora ei vain sallinut sitä. Kaiken kaikkiaan tyttö kuitenkin rupesi kuluttamaan paljolti aikaa tallilla, joten olisi ollut vain muutaman tunnin lisä, jos hän olisi myös yöpynyt siellä.

03.03.1994, York

Kuka tahansa ei ehkäpä ostaisi 12-vuotiaalle, 1 vuoden ratsastaneelle tytölle omaa hevosta, mutta Amoksesta se oli erinomainen idea. Blanchen into oli alkanut hiipua lähes 8 vuoden ratsastuksen jälkeen mutta Maryamilla oli selvää paloa hevosten pariin ja Amos halusi ruokkia sitä niin paljon kuin vain saattoi. Niimpä hän oli käynyt hieromassa hieman hevoskauppoja työmatkansa yhteydessä pohjoisessa ja toi mukanaan Maryamin syntymäpäiväksi vaaleanrautiaan Ginger-tamman. Se oli kuvankaunis ja siro pieni holstein-tamma ja juuri sopivan luotettava mutta taitava viemään nuorta ratsastajaa eteenpäin. Amos ei sanonut sitä ääneen, mutta hän toivoi suuria Maryamin ja Gingerin osalta.

Amos ajoi Maryamin tallille torstai-iltana ratsastamaan Spenceriä kuten aina. Tai ei aina, yleensä Aurora lähti hänen mukaansa ratsastamaan Velmaa, mutta tänään Amos oli pitänyt huolen, että oli vapaalla nähdäkseen tytön ilmeen kun hän näkisi hevosensa. Amos oli sopinut Christianin kanssa, että Ginger puunattaisiin ja sen kaulaan pujotettaisiin ennalta ostettu punainen rusetti, jotta se olisi täydellinen yllätyslahja Maryamille. Amos rakasti Maryamia kuin omaa tytärtään ja halusi tehdä hänet onnelliseksi. Hän koki olevansa sen velkaa veljelleen ja hänen vaimolleen.

Amos kaarsi hopeisen Audinsa tallin pihaan ja he nousivat autosta lähteäkseen talliin kuten aina. Ennen talliin menemistä Amos kuitenkin pysäytti Maryamin.
”Itseasiassa, ei mennä vielä sisälle”, hän sanoi mysteerisesti. Maryam katsoi tätä kummissaan. Hän oli vain halunnut tulla ratsastamaan Spencerin ennenkuin Aurora pitäisi hänelle syntymäpäiväillallisen kotona.
”Miksei?”
”Koska... minulla on sinulle pieni yllätys”, Amos sanoi ja hymyili leveästi pystymättä peittelemään innostustaan.
”Mitä?” Maryam naurahti ja katsoi Amosta ja sitten tallia.

Tallin etuovista asteli sisään rusetilla koristettu, 155cm korkea rautias tamma. Se oli aivan putipuhdas ja se katseli tallipihaa kiinnostuneena sirot korvansa höröllä. Se oli Maryamista kaunein hevonen maan päällä. Hän katsoi setäänsä epäluuloisena eikä voinut olla antamatta hymyn tarttua.
”Mitä tämä on? Onko hän se yllätys?” Maryam katsoi hevosta ja sitten setää. Hän ei voinut uskoa...
”Kyllä!” Amos sanoi. ”Hevonen on sinulle. Syntymäpäivälahjaksi.”
Maryam kiljaisi ja peitti suunsa kädellään innostuksesta pakahtuen. ”Mitä! Eikä! Kiitos kiitos kiitos”, hän halasi setäänsä ja juoksi sitten tamman luo.
”Sen nimi on Ginger”, Amos virnuili ja käveli Christianin ja Gingerin luo.
”Se on ihana, niin kaunis!” Maryam ihaili ja vei kätensä tamman turvalle ja antoi tamman haistella hänen kättään. Tamma haisteli hyvin kohteliaasti ja hamusi sitten hänen sormiaan hellästi.
”Olen niin onnellinen, että olet tykästynyt hevosiin ja ratsastamiseen. Nyt voit ratsastaa aivan omalla hevosellasi.”
”Kiitos niin paljon!” Maryam vinkaisi ja halasi Amosta tiukasti ennenkuin palasi takaisin tamman luo ja vei kättään sen sileää vaaleanruskeaa karvaa myöten. Sen siroa päätä koristi kapea piirto ja ristikkäisiä jalkoja hyvin lyhyet sukat. Se oli niin kaunis.

Hevonen oli yllätys myös Auroralle ja muille lapsille. Aurora ei tiennyt ollako yllättynyt vai ei, kun hänen miehensä oli jälleen ostanut jotain hyvin spontaania ja suureellista. Nähdessään Maryamin innon kun hän kertoi tammasta, hän ei ainakaan saattanut olla vihainen. Hevosen rinnalla muut ostetut lahjat tuntuivat Aurorasta kuitenkin varsin mitättömiltä, mutta onneksi hän oli ainakin valmistanut upean kasvisruokaillallisen rakkaan ottotyttärensä kunniaksi.

Gingeristä tuli Maryamin paras ystävä silmänräpäyksessä. Aivan ikioma hevonen tarkoitti sitä, että Maryamilla oli pätevä syy lähteä tallille lähes joka päivä ja hänestä oli upeaa puuhata nyt aivan oman hevosen kanssa. Ja Ginger olikin ollut erinomainen valinta tytön ensimmäiseksi hevoseksi. Se oli säyseä mutta eloisa. Se oli herttainen, kiltti ja luotettava eikä säikkynyt maastoissa mitään. Sillä oli pitkät ja Spencerin ja Velman vaatimattomuuteen verraten isot askeleet pieneksi hevoseksi, mutta Maryamin palo ratsastamaan ja kehittymään ei haihtunut vaikeuksien edessä vaan vain koveni. Se, että Ginger ei ollutkaan niin helppo ratsastettava teki kaikesta vain entistä mieluisempaa. Christian Pattonin valmennettavana jo jonkun aikaa ollut Maryam pääsi nyt hänen valvovan silmänsä alle myös Gingerin kanssa ja ratsukon meno lähti nousukiitoon. Vuonna 1995 kaksikko starttasi jo ensimmäiset helpot kisansa ja sen jälkeen ei ollut enää paluuta entiseen.

_________________
- Our hoofbeats were many, but our hearts beat as one.
Didi & Miranda & Bailey & Liam & Dakota & Elis & Josephine & Abigail & Matthew & Maryam & Daphne & Niamh | (aikajanat)
Takaisin alkuun Siirry alas
 
[Y] The ones that got away
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Muu maailma-
Siirry: