PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] Shut up and sit down

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Vierailija
Vierailija



ViestiAihe: [P] Shut up and sit down   Ma Toukokuu 29, 2017 10:32 am

Pikaviestinpeli, jossa Hatsiubatin Artemis palaa lomaltaan ja tahtoo keskustella Veronican kanssa, joka tekee parhaansa vältelläkseen aihetta. Sisältää K-18 materiaalia.
-----
Tiistai 2. toukokuuta 2017 - klo 17.45

Vietettyään eilisen Effiellä ja päivän tallilla, Artemis oli palannut Newcastleen tavatakseen Veronican. Nainen tuntui oivalta lääkkeeltä siihen eiliseen pohjakosketukseen, vaikka se olikin osittain myös tästä kaksikon epäselvästä tilanteesta johtunut. Artemis soitti ovikelloa, koskettaen mustalla käärepaperilla paketoitua lahjaa. Tulianen oli matkam jälkeen aina muljauttanut miehen vatsan ympäri. Hän saisi korvilleen kun antaisi sen, puhumattakaan siitä jos vielä puhuisi naisen kanssa siitä, mistä oli Effielle avautunut eilen.

Kun aamu oli alkanut vuoden tähän asti pahimmalla krapulalla ja työpäivä oli venynyt pidemmäksi ja turruttavammaksi kuin hän oli osannut pelätäkään, oli Veronica valmis kaatumaan sänkyynsä eikä liikkumaan mihinkään seuraavaan kahteentoista tuntiin. Valitettavasti se ei käynyt päinsä, mutta ainakin hän oli ehtinyt aukaista valkoviinipullon ja huuhtoa työpäivän pahimmat särmät mielestään reilulla lasillisella. Ovikellon sointi sai lasiaan täyttävän naisen huokaisemaan. Hän nousi sohvalta ja laahusti paljain jaloin aukaisemaan oven miehelle, jonka näkeminen sai väsymyksen painamille kasvoille aidon hymyn.
”Hei”, hän tervehti astahtaessaan sivummalle laskeakseen miehen sisään asuntoonsa. Ehkä hänen ei olisi pitänytkään hankkiutua työpaikalla käytetystä mekosta eroon aivan niin nopeasti, mutta no, enää ei voinut mitään. Oli Artemis ennenkin nähnyt hänet ties missä vaatteissa, joten tuskinpa muutaman koon liian suuri, löysä neulepaita ja jalkoja nuolevat kangaslegginsit olivat kamalimmasta päästä. ”Haluatko viiniä?” Hän tajusi kysyä pyöritellessään omaa lasia kädessään ja soi uteliaan vilkaisun miehen kantamalle paketille.

Asukokonaisuus ei ollut pahimmasta päästä, tavallaan se oli jopa hyvin suloinen. Veronican harvoin yllätti muutoin kuin täysin laittautuneena, ellei sattunut heräämään naisen vierestä. Ajatus sai miehen värähtämään.
"Hei. Ja ehkä vähän." Pitkänhuiskea mies ojensi pakettia Veronicaa kohti. Käsintehty, ainutlaatuinen ja myös sen hintainen rannekoru oli ostettu Tokiosta eräänä iltapäivänä.
"Pieni tuliainen matkalta."

Nainen kohotti kulmaansa vastaanottaessaan ojennetun paketin. Tuliainen, hänelle? Selvä juttu. Hän laski paketin varovaisesti käsistään sohvapöydälle ja viittasi miestä istahtamaan alas sillä aikaa, kun kävi noutamassa toisen viinilasin.
”Miten matkasi sujui?” Hän kysäisi kaataessaan lasillisen valkoviiniä miehellekin, ennenkö istahti sohvalle ja keräsi paljaat jalkansa alleen. Nainen pyyhkäisi kämmenselällä kerrankin täysin meikittömiä kasvojaan ja vilkaisi uudemman kerran pakettia. Kai hänen täytyisi avata se. Hän hörppäsi lasista reilun kulauksen ennenkö laski viinilasin pöydälle ja nosti varoen mustan paketin syliinsä.
”Pakko myöntää, etten odottanut tuliaisia”, nainen hymähti puolittaisen hymyn kera miehelle, mutta aukaisi uteliaana paperiin käärityn paketin. Hän ei huomannut edes pidättävänsä hengitystään, ennenkö näki paljastuvan rannekorun. ”Voi kuinka kaunis”, hän totesi ja kääntyi kunnolla miehen puoleen voidakseen painaa suukon huulille.
”Mistä sinä tämmöisen löysit?” Sen hän saattoi heti todeta, ettei tätä ollut napattu mukaan lentokentältä tai rihkamapuodista hetken mielijohteesta.

"Hyvin. Oli rentouttavaa olla yksin." Artemis sätti itseään heti mielessään sen sanottuaan ja istui alas. Hän otti lasin käteensä, katsellen avaamista miltein paniikissa itsekin.
"En minäkään ajatellut tuoda. Näin tuon ja se vain näytti sopivalta." Artemis hymähti. Niin, olihan se löytynyt kahdeksannesta korukaupajasta.
"Pienestä liikkeestä Tokiossa. "

Nainen naurahti miehen sanoille. Niinpä niin. Hän oli nauttinut yksinään matkustamisesta kovinkin vuotta aiemmin, joten kukapa hän oli Artemista sättimään. Hyvä vain, että mies oli viihtynyt.
”Kiitos”, Veronica kiitti ja painoi uuden pikaisen suukon miehen huulille. ”Todella huomaavaista, mutta turha pelätä, en aio odottaa tuliaisia jokaiselta matkalta tästä eteenpäin”, hän virnisti puolittain. Nainen nosti näppärin sormin rannekorun rasiasta ja kiepautti siron ranteensa ympärille, ennenkö tarjosi lukkoa miehen kiinnitettäväksi. Olipa mukavaa saada Artemis takaisin Englannin puolelle. Hänellä olikin ehtinyt jo olla tylsää, vaikka hän olikin koettanut viihdyttää itseään niin aamuyöhön venyvillä juhlilla kuin yksinäisillä illoilla kapakoissa.

Mies kiinnitti korun lukon, hymyillen naiselle pehmeästi. Hän nappasi Veronican syliinsä kun koru oli kiinni, painaen hellän suukon tuon kaulalle.
"Joudun kyllä myöntämään että sinä olit hevosteni ohella ainoa jota oli ikävä."

Veronica ei lainkaan vastustellut miehen syliin päätymistä. Siinä oli oikein hyvä, jos totta puhuttiin.
”Älä nyt hempeilemään ala”, nainen virnisti hillityn naurahduksen kera. ”Ei ole tarvetta moisille puheille, onni on tänäiltana puolellasi muutenkin.”

Artemis puraisi huultaan. Miksei kukaan ollut opettanut tällaista hänelle? Miksi tunteista oli vaikea puhua.
"Entä jos se ei ole vain kalastelua?"

”Mitä muutakaan se olisi?” Veronica naurahti suostumatta ottamaan miehen sanoja vakavissaan. Eihän Artemis nyt oikeasti voinut tahtoa puhua tunteista tai jostain muusta yhtä hyödyttömästä tässä kohtaa, kun oli juuri palannut ulkomailta?
”Tunnen kyllä teidät miehet”, nainen virnisti ja asettui paremmin miehen syliin voidakseen kietoa kätensä miehen niskan ympärille.

Kohta Artemiksen huulessa ei olisi sisäpuolella ehjää pintaa, mikäili hän jatkaisi pureskelua sitä tahtia.
"Tunnetko minut?"

”Luulin tuntevani riittämiin”, nainen vastasi nojautuen hieman kauemmas miehestä, vaikka edelleen pitikin käsivartensa miehen ympärillä. ”Mistä tässä nyt on kyse?” Millaisen itsetutkiskelun värittämän reissun mies oli oikein tehnyt?

Veronican ajatus osui yllättävän lähelle. Hän oli käynyt parinkin temppelin alueella vain istumassa ja miettimässä elämää.
"Ottaisitko joskus sanani edes puoliksi tosissasi?"

Nainen huokaisi.
”Hyvä on, sinulla on täysi huomioni”, hän vastasi. ”Sano mitä tahdot sanoa.” Selkeästi miehellä oli jotakin mielessään, joka tuon oli saatava ilmaistua sanallisesti.

Irlantilainen ei halunnut ilmaista sitä sanoin, mutta taisi olla pakko.
"En sanonut sitä kalastellakseni tai huvikseni. Tarkoitin sitä."

”Selvä, sinulla oli ikävä. Voimmeko siirtyä eteenpäin?” Nainen kysyi kulmaansa kohottaen. Olihan hänelläkin ollut ikävä - hän oli jo ehtinyt tottua siihen, miten helppoa yöseuran saaminen oli, kun mieluinen kumppani oli vain puhelinsoiton päässä. Veronica nojautui lähemmäs miestä painaakseen suudelman jos toisenkin tuon huulille.
”Älä lähde seuraavalla kerralla niin pitkäksi aikaa lomailemaan, ja ongelma on ratkaistu.”

Artemis upposi niihin suudelmiin hyväksi toviksi, nauttien läheisyydestä. Sitten hän muisti, että oli aikonut sanoa muutakin.
"Ja pidän sinusta. Viihdyn kanssasi. En ajattele sinua vain... Yhtenä naisena"

Veronica olisi paljon mieluummin jatkanut suudelmia kuin keskittynyt keskusteluun, mutta miehen toive illan kulusta ainakin tässä hetkessä vaikutti eroavan hänen toiveestaan.
”Sehän on helpottava kuulla”, nainen hymähti. ”Selkeästi hellit tänään itsetuntoani, vaikka tulisihan sinun tietää, ettei sille ole todellista tarvetta”, hän pudisti päätään pienesti valmiina palaamaan takaisin suudelmien ja läheisyyden kuplaan, jossa tällaisia keskusteluja ei tarvinnut käydä.

Veronica ei valitettavasti saanut tänään haluamaansa, ainakaam helpolla.
"Tiedän. Sinulla on rautainen itsetunto ja olet upea nainen. Yritän kertoa että välitän sinusta. Paljon."

Nainen hillitsi vain vaivoin halunsa pyöräyttää silmiään. Mies ei nyt selkeästi ymmärtänyt vihjettä, ettei hän kaivannut kehuja vaan toimintaa. Kertoivathan teot enemmän kuin sanat. Selityksen loppu sai Veronican vetäytymään jälleen hieman kauemmaksi miehestä, jotta hän saattoi katsella kalpeita kasvoja ilman tunnetta siitä, että silmät kääntyivät kieroon.
”Selvä. Voitko nyt vain suudella minua kunnes unohdan oman nimenikin?” Nainen kysyi kulma koholla. Ei, hän ei aikonut käydä tätä keskustelua kuin pakotettuna. Jo nyt Artemis tanssi vaarallisen lähellä rajaa, jonka toiselle puolen hän ei tahtonut vilkaistakaan.

Kapeat sormet puristivat kevyesti naisen lantiota. Hän ei aikonut lopettaa tähän.
"Mitä tämä on? Mitä sinä haluat? Minä haluan sinut. Muutoinkin kuin sängyssä."

Voi helvetin helvetti. Veronica kirosi päänsä sisällä varsin värikkäin ilmaisuin, vaikka pakottikin kasvonsa pysymään peruslukemilla. Nainen siirtyi rauhallisin, harkituin liikkein pois miehen sylistä ja takaisin turvalliselle sohvalle. Ainakaan sohva ei vaatisi häntä selittämään, mitä hän oikein tahtoi.
”Hyvä tapa purkaa viime viikkojen paineita”, nainen vastasi. Selkeästi mies oli tullut kylään toiveissaan muutakin kuin vain muutama hauska hetki makuuhuoneen puolella. Rannetta koristava ketju tuntui yllättäen kylmältä ja kiristävältä kahleelta. Miten hän ei ollut nähnyt varoitusmerkkejä jo aiemmin?
”Luulin, että meillä oli yhteisymmärrys asian suhteen. Emmehän kumpikaan etsineet mitään sen vakavampaa. Jos se on muuttunut niin kerro toki, mitä oikein haluat minusta.”

Artemis löisi Effietä huomenna. Ei, ei hän löisi naista. Ainakin sanoisi jotakin nasevaa tuon neuvoista puhua tunteista. Hän oli ollut oikeassa.
"Haluan että sinä kerrot. Ei sen mitä oletat minun haluavan kuulla, vaan mitä ajattelet. Oikeasti. Ei kuorta tai valheita."

Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Veronica kääntyi poispäin miehestä ja kurkotti nappaamaan viinilasinsa pöydältä. Hetken hän toivoi, että olisi valinnut iltansa piristykseksi jotain muuta kuin valkoviiniä. Jotakin, jonka promillelukema olisi ainakin nelinkertainen tämänhetkiseen juotavaan verrattuna. Hän joi lasin tyhjäksi muutamalla kulauksella pohtiessaan, mitä ihmettä vastaisi Artemikselle. Mies halusi totuuden, mutta mikä hitto se enää tässä kohtaa oli?
”Ajattelen, että meillä oli hyvä juttu käynnissä. Miksi yrittää korjata jotakin mikä ei ole rikki?” Nainen kohautti harteitaan ja laski tyhjän viinilasin sohvapöydälle. ”Minä olen oikein tyytyväinen siihen, mitä meillä on. Ilmeisesti sinä et ole?” Se ei oikeastaan edes ollut kysymys, olihan mies jo sanonut suoraan, että tahtoi enemmän. Hän ei ollut varma, oliko ajatus lainkaan niin vastenmielinen kuin mitä hän oli olettanut, mutta ei antanut itselleen lupaa tai aikaa ajatella sen pidemmälle.
”Parisuhteet eivät ole minun juttuni. Ne ovat monimutkaisia, päättyvät sotkuisesti ja aiheuttavat enemmän harmia kuin hyötyä.”

"Perinteiset parisuhteet. Oletko ajatellut että voisi elää omalla tavallaan?" Ei Artemis tiennyt voisiko hän koskaan elää perinteisessä parisuhteessa, toisen ihmisen kanssa ainakim kahdeksan tuntia joka päivä.
"Eivät ne ole minunkaan juttuni. Perinteiset sellaiset. Epäilin että sinun kanssasi voisin saada jotakin toimivaa aikaiseksi, omilla säännöillämme."

Nainen kohotti kulmaansa.
”Johan meillä oli oma juttumme, omilla säännöillämme. Ei tainnut toimia kun nyt käymme tätä keskustelua”, Veronica huomautti. Ehkä se oli hieman epäreilu huomio, mutta hän ei jaksanut välittää. Mies oli onnistunut yllättämään hänet puheillaan, eikä hän koskaan ollut ollut parhaimmillaan joutuessaan tilanteeseen ilman ennakkovaroitusta ja mahdollisuutta valmistautua.
”Mitä oikein ehdotat? Että luomme uudet säännöt joilla määritellä mitä tämä on? Jos haluat kulkea ympäri kaupunkia esittelemässä minut naisystävänäsi, senkus teet niin.”

"Selvä." Artemis otti viinilasin käteensä ja joi pari kulausta.
"Heitätkö minut ulos vai voinko nyt toteuttaa sen äskeisen pyyntösi?" Veronican viimeset sanat olivat riittäneet. Hän tiesi miksi kutsua tuota.

”Et”, nainen vastasi siristäen silmiään. Mies oli halunnut määritellä heidän suhteensa uudestaan. Tätä parempaa hetkeä tuskin tulisi ilmaista hänen vaatimuksiaan.
”Minä en ole esittelemässä sinua isälleni tai viemässä sinua mukanani mihinkään hänen poliittisiin gaaloihinsa. Hänen silmissään minä olen edelleen sinkku eikä sinua ole olemassakaan. Onko selvä?” Hän voisi tottua ajatukseen, että Artemis kutsuisi häntä naisystäväkseen, mutta hän veti rajan isäänsä, jonka kanssa ei ollut väleissä kuin tarkoin varjeltujen kulissien tähden.
”Ja jos koskaan erehdyt edes kuvittelemaan sormuksen ostamisen olevan hyvä idea, minä olen ulkona ovesta ennen kuin ehdit viimeistellä ajatustasi.”

Artemis kohotti kulmiaan.
"Minulla ei ole mielenkiintoa tavata isääsi. En ole viemässä sinua tapaamaan perhettäni tai huutamassa olemassaoloasi heille." Siitä riemu repeäisi, eikä irlantilainen ollut valmis siitä seuraavaan uteluun ja kiusoitteluun.
"Et taida pitää sormuksista vai koskeeko inhosi vain yhtä sormea? Olisi kamalaa jättää kaunis lahja ostamatta epätarkan kiellon vuoksi." Mies virnisti hieman.

”Tarkoitin, etten ole koskaan esittelemässä sinua isälleni. Voit tavata hänet ensimmäisen kerran hänen hautajaisissaan”, nainen tarkensi aavistuksen pehmeämmällä äänensävyllä. Hän ei mielellään käynyt tapaamassa isäänsä, mutta joutui pakon edestä tekemään niin aina silloin tällöin. Hänen puolestaan voisi mennä kymmenen vuotta eikä hän siltikään mainitsisi miehestä sanallakaan isälleen. Olettaen, että tämä järjestely - parisuhde - kestäisi niin kauaa.
”Yhtä sormea”, hän siristi silmiään. Sormukset olivat oikein mukavia kunhan niistä vain tiesi, ettei niihin sisältynyt sen kummempia vaatimuksia.

"Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Isäsi hautajaiset olisivat varmasti paras paikka tavata, hän saattaisi olla jopa miellyttävä." Artemiksen oli pakko koettaa keventää tunnelmaa.
"Muistan tuon." Sen hän pystyi lupaamaan, ainakin muutamaksi vuodeksi.

”Oh, hän on erittäin miellyttävä elävänäkin, jos poliitikosta nyt niin voi sanoa”, nainen totesi vain ripaus katkeruutta äänestä läpikuultaen. Hänen isänsä oli hurmaava ja karismaattinen poliitikko, joka oli onnistunut kietomaan kansakunnan sormensa ympärille vaaleista toisiin. Hän oli kenties perinyt isänsä karisman, mutta takana olivat ne vuodet, kun hän oli langennut isänsä pauloihin. Kenties hän voisi jonakin päivänä kertoa Artemikselle koko tarinan vaikean perhesuhteen takana, mutta siihen asti mies eläkööt arvailujensa kanssa.
”Paras olisi. En vitsaillut”, hän huomautti, mutta suupieli värähti ylöspäin. Hän saattoi kuvitella pahempiakin asioita kuin sormuksen, mutta luoja paratkoon, sitä hän ei koskaan myöntäisi ääneen. Veronica mutristi huuliaan ja siirtyi jälleen kerran harkituin liikkein lähemmäs miestä, kivuten takaisin syliin josta oli poistunut turhankin hätäisesti. Hän oli kaivannut vaivatonta läheisyyttä.
”Nyt, muistelisin että sinulla oli lupaus lunastettavaksi”, nainen kehräsi kietoen kätensä miehen niskaan.

Artemis ei kysynyt enempää. Nainen kertoisi jos haluaisi - ei hän voinut itsekään väittää kertoneensa kaikkea. Monesta asiasta hänessä nainen oli onnellisen tietämätön ja asia tuntui hyvältä niin. Nainen tullessa takaisin syliin, kädet kiertyivät tuon selän taakse. Nyt tuo ei pääsisi karkuun. Mitään sanomatta hän veti naisen suudelmaan, näyttäen että lunastaisi sen lupauksen mielellään.

Hän ei ollut lähdössä karkuun, ellei Artemis päättäisi katkaista hetkeä seuraavalla hankalalla keskustelunaiheella. Siinä kohden hän todennäköisesti räjähtäisi silkasta seksuaalisesta turhautumisesta ja lähettäisi miehen hyödyttömäksi tuomittuna kotiinsa. Veronica painautui lähemmäs miestä antaen sormiensa sotkeutua punertavien hiusten lomaan syvien suudelmien lomassa. Hyvä on, hänenkin oli ollut ikävä miestä, ja vaikka hän miten vakuuttelisi muuta, oli hän kaivannut muutakin kuin pelkkää seksiä.
”Makuuhuone?” Hän esitti kysyvään sävyyn suudelmien lomasta. Rehellisesti sanottuna häntä ei haittaisi kierros sohvallakaan, kunhan mies vain jäisi lopulta yöksi hänen viereensä.

Artemis ei ollut enää katkaisemassa sitä tuokiota keskustelulla. Se oli liian hyvä pilattavaksi, vaikka naisen sanat saivatkin kevyen virneen irlantilaisen kasvoille.
"Olet malttamaton nainen."

Veronica naksautti kieltään paheksuvasti.
”Olen odottanut viikkoja”, hän korjasi miestä. Hän ei ollut malttamaton, mies vain oli ollut tavoittamattomissa seikkaillessaan ympäri kaukomaita viime viikot. Nainen antoi huultensa vaeltaa pitkin miehen kaulansyrjää, ennenkö suoristautui sen verran, että saattoi kiskoa oman neulepaitansa päänsä yli ja heittää sohvan selkänojalle. Hän ei ollut odottanut vieraita, joten pukeuduttuaan suihkun jälkeen, olivat rintaliivit saaneet jäädä kaappiin. Miehellä tosin oli vaatetta päällä hänenkin edestään - epäkohta, joka naisen mielestä vaati korjausta, eikä hän aikaillut käydessään toimeen.

"Se pukee sinua. Tai pitäisikö sanoa riisuu?" Artemis virnisti hieman, antaen vihreiden silmien katsella naista hyvin estottomasti paidan lähdettyä.
"Jos menisimme sinne makuuhuoneeseen, hm? Lupaan riisua matkalla."

Veronica virnisti toispuoleisesti miehen sanoille, ennenkö sukelsi syvään suudelmaan. Miehellä oli kuitenkin pointti. Hän kaipasi lämmintä, paljasta ihoa sormiensa alle, eikä lukuisia vaatekerroksia, joten Artemiksen olisi paras riisuutua.
”Paras pitää tuo lupaus”, nainen kehräsi nousten sulavasti miehen sylistä jaloilleen. Hän ojensi käsiään miehelle auttaakseen tuonkin jaloilleen sohvalta, ja kenties siinä sivussa painautuakseen ihan vain ohimennen hetkeksi vasten pitkää miestä. Siitä olikin hetki, kun hän oli seissyt miehen rinnalla ilman korkokenkiä, mutta tanssijan tasapainolla varpaille nouseminen muutamaa suudelmaa varten ei onneksi vaatinut ihmeitä. Aivan, makuuhuone. Hän katkaisi suudelman varsin hätäisesti muistaessaan syyn, miksi oli alunperinkään noussut jalkeille ja päätyi riisumaan legginsinsä muutamalla rivakalla potkulla peruuttaessaan kohti makuuhuoneen suljettua ovea.

Artemis nousi naisen avustamana ylös. Hän kumartui hieman suutelemaan naista, nauttien läheisyydestä. Samalla mies napitti paitaansa auki. Matkalla hän riisui myös housunsa, laskostaen kaikki penkille.

Veronica ei enää yllättynyt miehen uhratessa aikaa vaatteiden viikkailuun, vaan antoi Artemikselle sen hetken rauhaa. Kokemus oli opettanut, ettei mies luovuttanut vaatteiden siistimistä vaikka hän miten häiriköisi, joten olkoot. Heti, kun vaatteet tosin olivat tuolilla, ei mikään estänyt naista juoksuttamasta käsiään paljaalla rintakehällä ennen miehen kiskomista uuteen kiihkeään suudelmaan. Hän oli todellakin kaivannut tätä.

Irlantilaismies suuteli naista pitkään ja intohimolla. Hän valehtelisi jos väittäisi kaivanneensa naista vain tunnepuolen vuoksi, joten vaietut tuntemukset olivat pelottavan samankaltaiset. Kevyesti hän painoi naisen sängylle, kaatuen itse tuon mukana. Oli pakko pitää taukoa suudelmista, vain jotta mies saisi henkeä.

Nuorempana hän olisi kenties hävennyt tapaa, jolla antoi miehen viedä jalat altaan, mutta vierineet vuodet olivat vieneet moisen kainouden. Hän oli viettänyt monta yksinäistä iltaa joutuen viihdyttämään itse itseään, joten oli kerrassaan huumaavaa tuntea lämmin iho omaa vasten ja juoksuttaa sormia pitkin laihan miehen selkää. Veronica kiepautti heidät ympäri miehen katkaistessa suudelman. Artemis ehkä kaipasi hengähdystaukoa, mutta se ei tarkoittanut, että hänen täytyisi tehdä siitä helppoa miehelle. Hän voisi yhtä hyvin painaa suudelman toisensa jälkeen pehmeälle iholle antaessaan huultensa vaeltaa miehen kaulansyrjää yhä alemmas. Ainakin hän varoi käyttämästä hampaitaan tai viipymästä yhdessä kohtaa liian kauaa - vaikka olihan mies suorastaan vaatinut suhteen julkistamista. Mikäs sen parempi tapa moiseen kuin muutama paljastava mustelma kaulansyrjällä.
”Älä enää lähde viikkoa pidemmäksi aikaa pois”, nainen mumisi vasten kalpeaa ihoa, jolla tanssitti niin sormiaan kuin huuliaan.

Artemis ei ollut vaatinut omasta mielestään julkistamista, mutta se helpotti kun tiesi miksi hän saattaisi naista kutsua. Kyse oli ehkä enemmän
Artemiksen halusta kategorioida asioita kuin mistään muusta.
"Lupaan. Tai pakotan sinut mukaan." Naisen kiusatessa suudelmin tuo olisi saanut mitä tahansa läpi, joten se lupaus oli helppo antaa.

”Ei tarvitse paljoa pakottaa”, Veronica vastasi painaen viimeisen suudelman miehen solisluulle. Hän lähtisi mielellään mukaan, jos mies suunnittelisi toista pitkää reissua. Ei kenties koko ajaksi, mutta edes hetkeksi, niin yksinäisyys ei ehtisi turhia piinaamaan. Nainen suoristautui voidakseen vilkaista yläviistosta miehen kasvoja. Hyvä on, hyvä on, hänenkin oli ollut ikävä. Sitä hän ei tosin ääneen sanoisi.
”Kenties seuraavalla kerralla voisit valita matkakohteeksi jonkin aurinkoisemman paikan. Hankkia hieman rusketusta”, nainen virnisti vinosti ennenkö kumartui suutelemaan miehen huulia.

"Olen irlantilainen. Me emme rusketu." Artemis naurahti pehmeästi, vastaten suudelmaan. Hän veti naista lähemmäs, vaikka tuntui ettei hän koskaan saisi tuota riittävän lähelle.

Artemiksella oli varsin hyvä pointti puheessaan, ja hän ei jaksanut keskittyä keskusteluun niin paljoa, että olisi voinut vihjailla sopivasta matkakohteesta hamaa tulevaisuutta varten. Jos mies päättäisi lähteä myöhemminkin kiertämään maailmaa, hän voisi aina siinä kohtaa pelata korttinsa oikein ja suunnata miehen matkainnon etelän lämpöön. Nyt oli paljon parempi vain painautua lähemmäs ja suudella miestä palolla, joka kertoi viikkojen kaipuusta. Hyvä on, hän saattoi käydä hieman kärsimättömäksi kiepauttaessaan heidät jälleen kerran ympäri suudelmien lomassa, mutta kuten todettua, hän oli odottanut miehen paluuta matkaltaan kuin kuuta nousevaa.

Artemis painoi huulensa naisen kaulalle heti tilaisuuden tullen, eksyen kylläkin reilusti alemmas. Toisaalta, Veronica ei ollut ikinä sitä paheksunut.

Ei, hän ei tosiaankaan paheksunut miehen puuhia. Päinvastoin. Hulluhan hän olisi, jos kieltäisi miestä. Artemiksen huomio oli aina enemmän kuin tervetullutta, toihan se mukanaan nautintoa ja hyvää oloa.
”Tiesin, että siihen oli syy, miksi sinua oli ikävä”, nainen virnisti laiskasti ja nyki miestä ylemmäs voidakseen painaa suukon jos toisenkin suupielille. ”Kumeja on yöpöydän laatikossa, mutta mikäli itsetutkiskelureissusi ei sisältänyt myös muiden tutkiskelua, en näe niille suurta tarvetta”, hän lisäsi koettaen tasata hengitystään.

Mies hymähti pehmeästi niille suukoille, kohottaen kulmaansa. Käsi oli kurottautumassa laatikkoa kohti, mutta hän päätti antaa sen olla. Ei mitään pahaa tapahtuisi jos mokoman jättäisi pois. Hän otti myös naisen sanat vihjeenä odotuksen riittävyydestä, etsien asennon jonka tiesi tyydyttävän molempia.
"Vain tämänkö takia kaipasit?" Sellaista oli epäreilua kysyä kun oli juuri päästänyt naisen ainaki osittain odotuksen tuskasta.

Ei, mitään pahaa ei tapahtuisi. Hän ei tosiaankaan olisi ehdottanut moista, ellei luottaisi täysin paitsi pillereihinsä, myös mieheen. Jos mies kerran kutsuisi häntä naisystäväkseen tästä eteenpäin, oli siitä paras olla jotain hyötyäkin. Hän näykkäisi kevyesti miehen kaulaa kostoksi moisesta kysymyksestä. Vastaisi hän mitä tahansa, se olisi väärin, joten oli paljon parempi olla vastaamatta. Veronica juoksutti käsiään miehen selkää pitkin ja suuteli paljasta ihoa varsin tyytyväisenä illan saamaan käänteeseen. Olisikohan se liikaa, jos hän pyytäisi miestä jäämään seuraavaksikin yöksi? No, sitä ehtisi pohtia myöhemminkin. Juuri nyt oli parempaakin tekemistä.

Artemis olisi suostunut nyt mihin vain. Hän jäisi mielellään kahdeksi yöksi, se ei olisi ongelma tai mitenkään epämiellyttävää. Kuukauden eron jälkeen sitä hetkeä kesti aivan liian vähän. Sen irlantilaismies joutui myöntämään kun kävi naisen viereen makaamaan, vetäen tuota kainaloonsa.

Veronica käpertyi tyytyväisenä pitkän miehen kainaloon tasaamaan hengitystään. Hän tarvitsisi hetken, ennenkö luottaisi jalkojensa kykyyn kantaa hänet kylpyhuoneelle peseytymään.
”Kai olet jäämässä yöksi? En mielelläni lukitsisi ovea sisäpuolelta, mutta jos harkitsit hiipiväsi muualle, saatan hyvinkin tehdä sen ja heittää avaimen ikkunasta”, nainen hymähti piirrellen etusormellaan ympyröitä miehen rintakehälle.

Artemis naurahti käheästi naisen sanoille, suudellen tuon niskaa.
"Jään. Mielelläni. Ja tulevaisuutta varten, älä lukitse minua mihinkään."

”Selvä”, nainen hymähti tyytyväisenä. ”En lukitse, kunniasanalla”, hän virnisti ja painoi suukon vasten miehen ihoa. Raskaasti huokaisten nainen nousi käsivartensa varaan, ja lopulta kokonaan ylös sängyltä.
”Älä karkaa mihinkään”, hän virnisti laiskasti hartiansa yli ja suunnisti pikaisesti peseytymään kylpyhuoneen puolelle. Palatessaan takaisin makuuhuoneelle, hän pysähtyi hetkeksi oviaukkoon katselemaan hämärää huonetta hymy huulillaan. Kaikki oli jälleen järjestyksessä, kun mies oli palannut pitkältä lomamatkaltaan.
”Mitään suunnitelmia huomiselle?” Veronica kysyi siirtyessään takaisin sängylle.

Artemis jäi sänkyyn makaamaan kun Veronica lähti peseytymään. Hän nautti siitä että sai olla jälleen Veronican luona. Irlantilaismies havahtui ajatuksistaan kuullessaan naisen äänen.
"Ei. Käyn tallilla mutta ei muuta. Veronica, olen työtön. Päivissäni on hyvin vähän velvollisuuksia."

”Eihän sitä koskaan tiedä, jos olit suunnitellut itsellesi kiireisen päivän”, nainen totesi ujuttautuessaan takaisin miehen kainaloon. ”Hyvä, ettei niin ole. Minulla on tunne, ettei vointini huomisaamuna ole kovinkaan kehuttava”, Veronica pohti vinon virneen kera. Hän voisi hyvin soittaa töihin aamusta leikkien flunssaista ihan vain saadakseen ylimääräisen vapaapäivän, jonka viettää Artemiksen seurassa. Hän ehtisi varmasti hoitaa pakolliset työasiatkin sillä välin kun mies kävisi tallilla, joten kukaan ei edes voisi väittää hänen yllättävän vapaansa sotkevan mitään.

"Olet mahdoton. Mutta ole toki sairaana, lupaan hyvittää sen sinulle." Mies hymyili leveästi, taputtaen paikkaa vieressään.
"Tuo täydellinen itsesi tänne."

"Tiesin, että sinuun voi luottaa", nainen virnisti ja siirtyi kehoituksen saatuaan miehen viereen. Olihan siinä paljon parempi olla kuin missään muualla. Hän painoi suukon miehen huulille ennenkö käpertyi kunnolla miehen kainaloon.
"Vai että täydellinen", hän mutisi huvittuneena palaten aiempaan puuhaansa piirtelemään kuvioita miehen iholle. "Jonakin päivänä olet vielä ongelmissa tuon näppärän kielesi kanssa."

Artemis haki hyvän asennon, antaen vihreiden silmiensä katsella naista ja etenkin tuon kasvoja.
"Olen ollut jo monesti. Mutta miten sinä aiot järjestää minut ongelmiin totuuksien lausumisesta?"

”Totuuksillahan sitä vasta helposti ongelmiin päätyykin”, nainen naurahti hivuttautuen vielä aavistuksen lähemmäs miestä, jotta saattoi koskettaa lähestulkoon koko pituudeltaan Artemista.
”Mutta lupaan olla järjestämättä sinua ainakaan tarkoituksella ongelmiin. On enemmän työtäni järjestää ihmisiä pois ongelmista”, hän virnisti.

Artemis kohotti kevyesti toista kulmaansa. Hän siveli naisen olkavartta sormillaan, pehmeä hymy huulillaan.
"Minä en osaa pysyä poissa ongelmista. Koskaan."

”Elämässä tekee jotain väärin, jos ei silloin tällöin löydä itseään kiperästä tilanteesta”, Veronica totesi huvittuneena. Hän ei ollut hetkeen ajautunut ongelmiin, mutta koskaan ei ollut liian myöhäistä.

"Mmh. Minä taidan rakastaa ongelmia. Löysin minä sinutkin." Artemis virnisti hieman vallattomasti.

”Hei!” Nainen protestoi ja läpsäytti huvittuneena kämmenselällään miehen rintaa. ”Minä en ole ongelma.”

Artemis nauroi naisen reaktiolle.
"Olet sinä. Et tiedäkään millainen ongelma."

”Sinulla on hieman selitettävää, herraseni”, nainen totesi kulmaansa kohottaen ja kallisti päätään voidakseen vilkuilla miehen kasvoja. Hän ei ollut ongelma. Kehtasikin väittää moista! Veronican teki melkein mieli läimäistä miestä uudemman kerran. Ties vaikka se saisi miehen nauramaan uudemman kerran.

"Minulla on aina." Artemis kohottautui hieman, kääntyen naisen puoleen.
"Olet ongelma, koska saat pääni sekaisin."

Siihen oli paha väittää vastaan, sillä Artemis tuntui kieltämättä hankkiutuvan tilanteisiin, joissa selityksille oli tarvetta. Jatko sai naisen naurahtamaan. Vai oli hän sekoittanut miehen pään.
”Toivottavasti vain hyvällä tavalla”, hän virnisti, mutta hymyssä oli pehmeyttä. ”En voi väittää olevani täysin immuuni moiselle itsekään. En kuitenkaan luokittelisi sitä välttämättä ongelmaksi.” Oli oikeastaan varsin virkistävää tuntea niin miehen lähettyvillä.

Artemis ei tiennyt mitä sanoisi. Veronica oli kuitenkin hyvällä tuulella... Ehkä nainen kestäisi sen.
"Olen ongelmissa koska pidän sinusta enemmän kuin haluaisit minun pitävän."

Veronica saattoi arvata, mihin keskustelu oli menossa heti kun mies aukaisi suunsa. Hetken hänen teki mieli vain suudella Artemis hiljaiseksi, mutta se tuskin toimisi pitkällä aikavälillä tarkasteltuna.
”Pidä minusta juuri niin paljon kuin tahdot. Kunhan et vaadi samaa minulta, se ei ole ongelma”, hän huokaisi ja kohottautui käsivartensa varaan voidakseen katsella miestä paremmin. Hän huokaisi uudemman kerran ja pudisti pienesti päätään. ”Olet idiootti, jos kuvittelet etten minä pidä sinusta enemmän kuin tahtoisin.”

Veronican ensimmäiset sanat eivät tuntuneet hyvältä sellaisen ihmisen korvissa, joka kerrankin välitti toisesta ihmisestä niin paljon. Hetken hän mietti, hymyili hieman ja hipaisi etusormellaan naisen nenänpäätä.
"Ja sekin perustuu vain siihen mitä luulet minun olevan."

”Hyvä luulo siinä tapauksessa”, nainen vastasi antaen pehmeän hymyn viipyä huulillaan. Hän oli jo sanonut liikaakin, mutta kuka häntä voisi syyttää? Artemis oli ollut pitkään poissa. Välimatka oli antanut aikaa ajatella.
”Haluaisin väittää, ettei tässä ole mitään sen suurempaa mukana, mutta se olisi liian suuri valhe jopa minulle. Todennäköisesti kaapeistasi voisi paljastua ties mitä luurankoja, ja keksisin silti keinon jäädä”, nainen huokaisi lähestulkoon pettyneenä itseensä. Hänellä oli ollut niin selvä suunnitelma, mutta Artemis oli sotkenut kaiken. Hänen ei ollut pitänyt tykästyä mieheen sitten lainkaan.

Irlantilaismies ei osannut hymyillä Veronican sanoille luurangoista.
"Toivon että keksisit. Luurankoja riittää."

”Olen luova, älä huoli”, nainen hymähti. Hän keksisi syyn jos toisenkin, minkä tähden jäädä. Se jos mikä oli ajatuksena pelottava. Veronica kurkotti painamaan suukon miehen huulille ennenkö painoi päänsä takaisin kalpealle rintakehälle.
”En minäkään voi väittää olevani puhtoisin pulmunen. Jokaisella on omat taakkansa”, hän totesi, vaikka kieltäytyikin päästämästä ajatuksiaan laukkaamaan moisten suuntaan. Ei luurankoja, kiitos.

Artemis silitti naisen hiuksia. Hän nielaisi tyhjää.
"Yritin itsemurhaa syksyllä. Sain viime keväänä aivoinfarktin. Olen anorektikko." Kyllä Veronican pitäisi tietää. Ihan jo siksi, että osaisi kiinnittää huomiota vaarallisiin muutoksiin.

Veronica jähmettyi miehen vieressä. Kesti useamman sekunnin, että yleensä niin terävä mieli ehti prosessoida kaikkea kuulemaansa ja priorisoida sen oikein. Hän veti syvään henkeä ja kohottautui käsivartensa varaan voidakseen katsella miehen kalpeita kasvoja lämpöä katseessaan.
”Olen pahoillani”, hän vastasi hetken sopivia sanoja haettuaan. Mitä muutakaan miehen avautumiseen saattoi sanoa? Kysymyksiä riitti, mutta ehkä ei ollut hänen asiansa painostaa niillä tässä kohtaa, kun mies oli juuri ja juuri saanut kerrottua hänelle. ”Eikä mikään niistä ole riittävä syy ajamaan minua pois.”

Artemis laski laihan kätensä Veronican poskelle. Luojan kiitos tuo oli tullut elämään vasta nyt, eikä silloin kun hän olisi saanut ajettua jopa jääräpäisen naisen pois luotaan.
"Olen iloinen siitä. Saat toki kysyä mitä haluat. Olen tuon jälkeen velkaa ainakin lyhyen selityksen."

Hän ei tiennyt, millä kysymyksellä aloittaisi, sillä niitä tuntui olevan niin monta.
”Oliko itsemurhan yrityksellesi jokin yksi suurempi syy, vai oliko se monen asian summa?” Hän päätyi lopulta kysymään juoksuttaen sormiaan miehen rintakehällä. Kai se oli yhtä hyvä utelun kohde kuin mikä tahansa muukin, ja auttaisi ainakin ymmärtämään miehen ajatuksenjuoksua hieman paremmin. Anoreksia ja infarkti kun eivät olleet omia valintoja sitäkään vähää kuin itsemurhan yrittäminen.

"Monen asian, kymmenien vuosien. Olin vain umpikujassa, vailla tarkoitusta. Turha. Enkä voi sietää sellaista tunnetta. Nyt olen yrittänyt opetella olemaan toimettomana."

Veronica nyökkäsi hitaasti. Se kuulosti järkevältä, ja ennen kaikkea selitykseltä, joka tarkoitti, ettei mies ollut vain herännyt yhtenä päivänä ja päättänyt hypätä sillalta.
”Kiitos, että kerroit”, nainen vastasi suukottaen miehen poskea. ”Toivottavasti et enää tunne itseäsi turhaksi.” Hänen oli vaikea kuvitella, miten niin nerokas mies kuin Artemis saattoi tuntea olevansa turha tai merkityksetön.

"Ajattelin että olisi reilua kertoa. Jos saan uuden infarktin, on ihan reilua että oaaat soittaa ambulanssin." Punapäinen mies veti hellästi naista takaisin kainaloonsa.
"En ainakaan niin usein. Yritän keksiä viihdettä itselleni."

”Paras olla saamatta”, nainen murahti, vaikka naurahtikin pehmeästi sanojen päätteeksi. Eihän se Artemiksesta ollut kiinni, mutta kenties hänen kehoituksensa oli suunnattu korkeammille voimille. Hän painautui tyytyväisenä miehen kainaloon ja hengitti syvään tuttua, miehistä tuoksua. Oli ollut suorastaan harmillista, ettei mies ollut unohtanut yhtäkään vaatettaan hänen asunnolleen lähtiessään lomalleen.
”Hyvä. Jos kaipaat koskaan apua moiseen, tiedät mistä löydät minut.” Hän voisi hyvinkin auttaa keksimään täytettä pitkiin päiviin. Kuka tiesi, ehkä se opettaisi hänetkin sanomaan silloin tällöin ei ylitöille.

"Mutta en tiedä työpaikkasi osoitetta." Artemis vastasi viattomana. Hänkin tiesi naisen olevan työnarkomaani. Vihreät silmät valuivat hetkeksi kiinni.

Veronica naurahti pehmeästi ja napautti kämmenselällään miehen rintakehää kuin muistuttaakseen miestä siitä, ettei kannattanut liikaa tökkiä moisesta aiheesta tai hän läpsäisisi uudestaan.
”Tiedätkö Utterly Icen? Sen ylihintaisen jäätelöbaarin? Pari korttelia siitä alaspäin”, nainen hymähti. ”Mutta sinun onneksesi kannan puhelinta aina mukana ja vastaan siihen missä tahansa tilanteessa, joten tavoittamiseni on varsin helppoa.”

Artemis hymähti. Hän ei tosiaan tiennyt mitään jäätelöbaarista, mutta jätti sen sanomatta.
"Aion testata tuon. Jos et vastaa niin syytän valehtelusta."

”Anna mennä”, nainen kannusti huvittuneena. Hän ei kenties voisi viipyä puhelimessa pitkään työajalla, jos jotakin kiireisempää oli käynnissä sillä hetkellä, mutta vastata voisi aina.

"Soitan sellaisen siveettömän huokailupuhelun." Artemis virnisti leveästi. Hän ei ollut tosissaan, kunhan kiusasi.

”Siitä vain. Laitan sinut kaiuttimelle”, nainen virnisti kierosti. Joo ehkä ei. Onneksi mies ei harrastanut moisia puheluita. ”Harjoittelijammehan joutuvat pian toteamaan, että olenkin ihan tavallinen nainen, joka lepertelee puhelimeensa”, Veronica pärskähti. Tuskinpa. Harjoittelijat pelkäisivät häntä maailman tappiin asti, jos se hänestä olisi kiinni.

"... Jos lepertelet, minä lyön sinut kaiuttimelle. Sitä ei tosin kuulisi kukaan muu kuin avustajani tai ehkä koko Rosingsin maneesi." Artemis olisi halunnut nähdä Kashnikovin ja Aycockin ilmeet.

”Julmaa”, nainen naurahti piirrellen kuvioita miehen ihoon. ”Eihän kukaan enää ottaisi minua vakavasti sponsorina enää sen jälkeen. Jos nyt ottaa tässäkään kohtaa”, hän virnisti. Nuoret ratsastajat olivat kuitenkin hilpeitä sponsoroitavia, joten olkoot.

"Ottavat he. Se jännitys on veitsellä leikattavissa kun olet katsomossa." Artemis virnisti.
"Melkein harmittaa etten valmenna enää."

”Melkein käy sääliksi”, nainen hymähti. Sen mitä hän oli valmennuksia seurannut, ei jännitys tehnyt hyvää lopputulokselle. ”Eiköhän talli ottaisi sinut takaisin, jos todella haluaisit palata valmentamaan. Olen kuitenkin varma, että keksit päivillesi parempaakin käyttöä.”

"En tiedä. Ehkä riittää että Effie on palkannut minut kolmesti." Artemis ei kehdannut enää kysyä.
"Saksaan minua yritetään taas kesäkaudeksi."

”Selkeästi sinulle on siis kysyntää”, nainen naurahti. ”Hepburn olisi varmasti oikein mielissään, jos onnistuisi palkkaamaan sinut vielä neljännenkin kerran.”

"Epäilen. Minulla on huono karma Rosings Parkin ja sairastumisien kanssa. Saksaan voisin lähteä muuten, mutta en halua jättää hevosia. Etenkin kun Polly varsoo pian."

”Älä jätä hevosia”, ja minua, mutta sitä hän ei sanoisi ääneen. ”Varsan kanssa riittää varmasti puuhaa koko loppuvuodeksi.” Hän ei malttaisi odottaa, että näkisi pienen hevosenalun opettelemassa tavoille.

"En voikaan jättää. Se pilattaisiin heti." Artemis huokaisi syvään.

”Noh noh”, Veronica naurahti. ”Kai Rosings Parkin kokoiselta tallilta löytyisi edes yksi henkilö, joka osaisi käsitellä varsaa.”

"Minun standardieni mukaan ei." Artemis totesi sen aivan tyynesti.
"Odotan siitä varsasta paljon."

”Toivotaan, että varsa täyttää kaikki odotuksesi”, Veronica vastasi kurkottaen kiskomaan peittoa paremmin heidän päälleen. ”Ja ettei kukaan muu pääse pilaamaan sitä.”

"Parempi olisi." Artemis haki hieman paremman asennon peiton alla.

Veronica hymyili pehmeästi. Eivätköhän miehen odotukset tulisi täytettyä, vaikka ne taisivatkin olla kovin korkealla tätä varsaa kohden. Nainen peitti suunsa kämmenellään haukotuksen karatessa huulilta ja asettui paremmin sängylle. Hän kurkotti painamaan suukon miehen huulille.
”Hyvää yötä”, hän toivotti ennen toista suukkoa. ”Sinun on paras olla edelleen tässä, kun herään.” Hän ei katsoisi hyvällä, jos mies livistäisi jonnekin herättämättä häntä.

Artemis painoi vielä pehmeän suukon naisen päälaelle.
"Hyvää yötä."
Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] Shut up and sit down
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Newcastle-
Siirry: