PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] Roll with the wind

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1345
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: [P] Roll with the wind   Ma Toukokuu 22, 2017 10:28 am

Sunnuntai 12. maaliskuuta 2017 - keskipäivä

Jos Evie olisi saanut päättää, olisi hän lojunut sängyssä puoleen päivään saakka, mutta Paul oli lähtenyt töihin ja jättänyt innokkaan nelivuotiaan hänen seurakseen. Elijah oli malttanut makoilla äitinsä vieressä Evien puhelimella pelaten vaille yhteentoista, mutta sen jälkeen poika oli käynyt malttamattomaksi ja herättänyt torkkuneen äitinsä. Huokaisten Evie oli kammennut itsensä ylös, syönyt myöhäistä aamupalaa poikansa kanssa ja käynyt pikaisesti suihkussa ennen ulkoilemaan lähtöä. Elijah tahtoi päästä puistoon, joten sinne he suuntasivat koirat mukanaan aurinkoisena sunnuntaina. Soopeli shelttiuros Buddy kiehnäsi Evien jaloissa täynnä energiaa ja oli kampittaa vastentahtoisen taluttajansa useaan kertaan. Keskikokoinen snautseri Dexter kulki Elijahin toisella puolella ylväänä ja järkkymättömänä, ja koiraa taluttava poika näytti tavattoman ylpeältä itsestään. Evie ei voinut kuin hymyillä laskiessaan irti lapsensa kädestä, kun puisto aukeni heidän edessään. Elijah ojensi Dexterin nahkaisen remmin hänelle ja vaati innolla tennispalloa pieniin käsiinsä. Saatuaan pallon, säntäsi lapsi vehreälle nurmelle odottamaan, että hän laskisi Buddyn irti. Innokas shelttiuros tottelisi käskyjä epäröimättä, joten Evie ei huolehtinut irrottaessaan remmin lukon nahkaisesta pannasta. Soopeli koira säntäsi siinä samassa Elijahia kohden, joka heitti pallon kaikella voimallaan kauemmas. Evie hymyili seuratessaan poikansa ja koiran leikkiä. Dexter seurasi pientä poikaa vähintään yhtä valppaasti kuin farkkuihin ja nahkatakkiin pukeutunut nainenkin, mutta harmaa snautseri säilytti etäisyytensä naiseen, jonka käsissä remmi oli, mikä ei tosin haitannut Evietä lainkaan. Hän ei ollut koiraihmisiä millään mittapuulla.

Gabrielle oli kyllästynyt makaamaan kotona. Ensin hän oli soittanut Veronicalle ja sovinnut tapaavansa tuon iltapäivästä, mutta kotona odottaminen ei tänään sopinut naisen suunnitelmiin. Hänellä ei ollut edes töitä mitä tehdä pojan päiväunien aikana! Hän oli päätynyt siis pakkaamaan kaikki jo autoon ja ajanut Newcastleen, pysäköinyt puiston luo ja purkanut vaunut autosta. Sentään edes siisteissä vaatteissa, sillä Gabrielle ei ollut ihmisiä joka saattoi mennä kahvilaan juoksutrikoissa. Siirrettyään Matthewin auton turvaistuimesta vaunuihin hän lähti rauhallisesti kävelemään, katsellen tuttua puistoa hymyillen. Vaikka hän oli vuosia lenkkeillyt samassa puistossa, kaipuuta hän ei tuntenut, vain iloa siitä että asui nyt Durhamissa. Newcastleen oli ihana tulla käymään, mutta uusi koti tuntui enemmän kodilta kuin mikään muu paikka koskaan aiemmin.
Hän saattoi vain kiittää luojaansa pienen pojan unenlahjoista, tuo tuntui aina nukkuvan. Nyt tosin tuo katseli vaunujen kuvussa roikkuvaa lelua hymyillen, mikä sai tuon äidinkin hymyilemään. Hetkeäkään hän ei katunut että oli palannut pohjoiseen viime keväänä, vaikkakin aluksi vain muutaman kuukauden pakoretkelle. Siitä oli tullut pysyvä tila, josta hän nautti enemmän kuin mistään muusta vaihtoehdosta.

Evie tuskin olisi kiinnittänyt mitään huomiota vaunujen kanssa liikkuvaan naiseen, ellei Elijah olisi valinnut juuri sitä hetkeä viskata vihreä tennispallo kohti kävelyreittiä. Buddy ampaisi pallon perään napaten sen vaivatta ensimmäisestä pompusta kiinni, mutta Evien mielestä koira oli käynyt aivan liian lähellä rattaita. Hän ainakin kyräilisi pahasti, jos tuntematon koira pyörähtäisi varoittamatta muutaman metrin päässä. Olkoonkin, ettei soopeli sheltti näyttänyt kovinkaan pahaenteiseltä sinkoillessaan pallon perässä, jota nelivuotias nauraen heitteli.
”Elijah, heittele palloa nurmikolle, älä tänne missä ihmiset liikkuvat”, nainen muistutti poikaansa ja kääntyi sen jälkeen vilkaisemaan rattaiden kanssa liikkuvaa naista. ”Pahoitteluni, poikani ei aina innostuksissaan muista, etteivät kaikki tahdo koiraa jalkoihinsa.”

Gabrielle vain hymyili energiselle koiralle. Vaikka hänellä oli kissoja, koiratkin olivat mukavia. Hän olisi myös valmis antamaan miehelleen myöntymyksensä koiraan, kunhan Matthew olisi hieman vanhempi. Käsi nousi vetämään hiuksia korvan taakse, sitten katse kohosi epäilemättä sen pallon heittäneen pojan äitiin.
"Ei se mitään. Ei lapsilta voi olettaa kaiken muistamista innoissaan."

Evie hymyili kiitollisena, kun Gabrielle ei nostanut meteliä aiheesta. Dexter seisoi päättäväisesti niin kaukana naisesta kuin remmi vain antoi myöten, ja seurasi valppaasti nuoremman koiran kanssa leikkivää poikaa. Snautseri tuskin edes vilkaisi rattaiden suuntaan, mutta Evie vilkuili mielellään tummahipiäistä naista.
”Eipä kai”, hän vastasi pienen hymyn kera. ”En ole aina aivan varma, kumpi noista kahdesta on enemmän innoissaan”, hän hymähti vilkaisten poikaansa. Buddy oli pelkkää intoa ja energiaa, mutta eipä ihmislapsikaan nuoresta koirasta pahasti jälkeen jäänyt.

Gabrielle katseli poikaa, eikä voinut olla miettimättä miten Teddy olisi mielellään mukana Matthewin ja heidän koiransa palloleikeissä joskus. Kolmikkoa tuskin saisi Durhamissa sijaitsevan omakotitalon aidatulta pihalta sisään ikinä, ellei kiristäisi tai lahjoisi. Yksilöstä riippuen - koiraa hän lahjoisia, poikaansa joko tai ja Teddyä ehdottomasti kiristäisi.
"Asettaisin veikkaukseni tasapelin kannalle." Gabrielle vei toisen käden taskuunsa, keinuttaen vaunuja hieman toisella kädellään.

”Voit hyvin olla oikeassa”, Evie myönsi. Hän vilkaisi rattaita lämmin hymynhäive suupielessään. ”Oletko liikkeellä pienokaisesi kanssa?” Siitä tuntui olevan vain viikko tai pari, kun Elijahia oli saanut kuljettaa rattaissa ympäri kaupunkia. Nyt poika juoksenteli omilla jaloillaan sellaista tahtia, että perässä pysymisen eteen sai jo tehdä töitä.

Gabrielle vilkaisi vaistomaisesti vaunuissa lelua ihmettelevää poikaa kun Evie otti sen puheeksi. Sitten ruskeiden silmien katse kääntyi takaisin naiseen.
"Olen, ajattelin hyödyntää sään ja tehdä pienen vaunulenkin."

”Tästä säästä kannattaakin nauttia”, nainen vastasi vilkaisten kerrankin lähes pilvetöntä taivasta. Näitä päiviä ei montaa viikkoihin mahtunut, mutta ainakin tänään tuntui todella siltä, että kevät oli saapumassa. Evie astahti lähemmäs vaunuja tarkoituksenaan vilkaista, miltä niiden matkalainen näytti. Dexter seurasi varsin haluttomana perässä, eikä lainkaan arvostanut sitä, ettei kyennyt vaivatta näkemään Elijahia rattaiden läheisyydestä. Snautseri asettui makuulleen voidakseen tiirailla leikkivää poikaa vaunujen ali.
”Tämä koira ei voi sietää minua”, nainen huokaisi vilkaistessaan harmaata eläintä, mutta käänsi nopeasti huomionsa hereillä olevaan poikaan. ”Voi kuinka herttainen pienokainen”, hän ihasteli lämmöllä. ”Hän ei taida olla vielä montaakaan kuukautta?”

Gabrielle tunsi pientä ylpeyttä kun nainen kurkkasi vaunuihin. Hänen ihan oma esikoisensa, täydellinen pieni poika. Hän vilkaisi snautseria, hymähtäen ymmärtäväisesti. Se muistutti sitä erästä koiraa Sheffieldissä, joka ei pitänyt Teddystä. Koiran nimi ei nyt vain tullut mieleen.
"Sellaista sattuu. Mieheni äidin yksi koira ei kyräilee aina miestäni epäilevästi kun olemme vierailulla." Gabrielle veti hieman makuupussia auki, jotta pojasta näkyisi muutakin kuin pieni nenänpää ja kasa nuttua. Poika oli äitinsä tapaan tumma, mutta huomattavasti vaaleampi iholtaan kuin Gabrielle.
"Matthew on nyt kolmisen kuukautta."

Oli suorastaan lohdullista tietää, ettei hän ollut ainoa, joka sai kylmää kohtelua koirilta. Buddy sentään piti hänestä, mutta totuuden nimissä sheltti piti kaikista, jotka jaksoivat silloin tällöin rapsutella koiraa tai antoivat sille ruokaa. Dexter ei ollut yhtä vaivattomasti lahjottavissa, sillä lojaali snautseri tuntui päättäneen, ettei hän kuulunut perheeseen.
”Näytät nukkuneen yllättävän hyvin kolmikuisen vauvan äidiksi”, Evie naurahti soinnikkaasti, mutta nopeasti vauva vaunuissa varasti naisen huomion. Voi miten aika olikaan juossut, vastahan Elijah oli ollut näin pieni ja nyt poika leikki koiran kanssa puistossa.
”He kasvavat niin nopeasti, vaikka varmasti nyt vauva-arki tuntuukin kestävän ikuisuuden. Se on ohi yllättävän pian. Tuntuu, että poikani oli vasta hetki sitten noin pieni, mutta nyt hän on jo neljän.”

Gabrielle ei voinut olla nauramatta.
"Taidokas meikki pelastaa paljon. Ja rehellisyyden nimissä Matthew nukkuu kyllä todella sikeästi, mielellään myös paljon. Hän on todella helppo lapsi." Tosin, myös Teddy hoiti osansa yöheräämisistä, ilman että asiasta oli koskaan edes keskusteltu. Se vain oli aina ollut niin, että he voitivat heräämiset miltein vuoroöin.
"Valitettavasti. En millään haluaisi että pikkuiseni kasvaa." No, ehkä he saisivat vielä toisen lapsen, jos vain elämä olisi armollinen.

”Se on totta”, Evie naurahti. Meikillä sai ihmeitä aikaan, sen hänkin oli vuosien saatossa oppinut niin teatterin lavalla kuin arkielämässäkin. ”Hyvä niin. Elijah ei muuta tehnytkään kuin valvottanut minua ensimmäiset kuukaudet. Taisin nukkua enemmän päivisin kuin öisin.” Eipä se ollut paljoa haitannut, kun ei ollut töitä joita tehdä, mutta helppo vauva-arki olisi toki kelvannut. Kenellepä ei.
”Onneksi tulevaisuuteen mahtuu paljon odottamisen arvoisia asioita”, hän totesi. Häneltä oli jäänyt monet virstanpylväät ensiaskelista sanoihin näkemättä, mutta se ei ollut estänyt niistä iloitsemista.

"Voi ei. Matthew oli aluksi vähän hankala mutta kun löytyi oikea tapa elää, nii hänkin asettui." Gabrielle veti makuupussia takaisin kiinni. Newcastlessa kuitenkin tuuli, vaikka sää oli muuten kaunis.
"Niin on, mutta haluan nauttia tästä nyt. Nyt kun hän ei sano vielä joka asiaan ei."

”Hyvä niin, ehditpähän nauttia vauva-ajasta enemmän, kun ei tarvitse katsella kaikkea uupumuksen painamin silmin”, Evie totesi hyväntuulisesti. Voi kunpa hänkin voisi mennä takaisin siihen aikaan, kun Elijah oli noin pieni. Minne vuodet olivat oikein vierineet?
”Niinpä”, hän naurahti. ”Ei on kieltämättä yksi niistä sanoista, jotka lapset voisivat oppia vasta viimeisenä.”

"Olen kuullut että se on ensimmäisiä ja lempisanoja." Gabrielle nauroi, pyöritellen hieman silmiään. Oli siinäkin kyllä ironiaa. Miksi lasten piti olla niin hankalia kun nuo oppivat sanomaan 'ei'?
"Tosin epäilen että saan syyttää itseäni kun poika oppii sanomaan ei."

”Sitähän se tuppaa olemaan”, Evie naurahti soinnikkaasti ja sipaisi punertavan hiuskiehkuran korvansa taakse. Elijah oli rakastanut sanaa ei, kuten niin monet muutkin lapset kaikkien tarinoiden pohjalta.
”Onneksi sekin vaihe menee nopeasti ohi, kun sanavarasto karttuu. Tiedätpähän tehneesi jotakin oikein, kun sanavarastosta löytyy kieltoja”, hän lisäsi huvittuneena. ”Meillä mahtui koko joukko kummallisia sanoja ensimmäiseen pariin vuoteen. Elijahin suosikkeja olivat Buenos Aires ja Argentina, tosin ne taisivat olla täysin minun syytäni”, nainen muisteli lämmöllä. Hän oli kiertänyt Iso-Britanniaa Evita-musikaalin matkassa ja tuonut osan argentiinalaishenkeä kotiinsa kiertueen lomassa, kun oli laulanut kappaleita pienelle pojalleen.
”Niin tai näin, kannattaa olla varovainen, mitä sanoja toistelee. Koskaan ei tiedä, mikä on lasten mielestä hilpeää.”

Gabrielle naurahti. Heillä lapsen sanat olisi helppo arvata.
"Epäilen että meillä Matthew alkaa toistella mieheni työsanastoa. Siis kaikkea mikä liittyy hevosiin."

Evie naurahti.
”Hyvinkin mahdollista. Varo vain, pian poikasi pyytää omaa ponia”, hän hymähti. Hän ei uskonut Elijahin koskaan mankuneen hevosta, mutta Paul oli silti päätynyt moisen hankkimaan. ”Mieheni osti hevosen Elijahille syntymäpäivälahjaksi. Olen edelleen sitä mieltä, että se oli kenties typerintä, mitä mieheni on tehnyt muutamaan vuoteen.”

"Hänellä taitaa jo olla poni." Gabrielle naurahti. Hän epäili anoppinsa järjestäneen asian heti kun lapsenlapsen saapumisesta oli kerrottu. Hän kuunteli naisen avatumista, hymyillen pehmeästi.
"Voisin olla samaa mieltä, jos en olisi naimisissa entisen esteratsastajan kanssa "

”Voi ei”, Evie naurahti. Hän olisi ollut kauhuissaan, jos hänen lapsellaan olisi ollut poni jo niin pienenä - neljän vanhakin oli aivan liian pieni suurten eläinten lähettyville. Nähtävästi Gabrielle ei jakanut hänen huoltaan, mitä naisen miehen ammatinvalinta kenties selitti.
”Siinä tapauksessa lienee täysin väistämätöntä, että poikasi oppii hevossanaston ennen kuin muut lauseet muodostuvat sujuvasti.”

"Se on sukuvika. Kuuluu pakettiin, en pääse siitä eroonkaan. Helpompaa hyväksyä se ja tukea kouluratsastusta harrastusmuotona." Gabrielle ei tosiaan kaivannut lapsestaan esteratsastajaa. Se olisi hänellekin vähän liikaa.

”Onnea yritykseen”, Evie toivotti. Dakotan tyttö viihtyi poninsa kanssa, joten epäilemättä Matthewkin hieman kasvaessaan iloitsisi karvaisesta kaveristaan. Elijahkin oli täysin Nazeemin pauloissa jostakin kerrassaan käsittämättömästä syystä.
”Ainakin miehesi ymmärtää paljon hevosista. Minun kuvittelee olevansa suurikin hevoskuiskaaja, mutta hän ei ole tainnut käydä hevosen selässä sitten sen, kun muutimme Australiasta.”

"No se pitää myöntää." Gabrielle oli tyytyväinen siitä. Teddy oli myöskin tehnyt kaiken pahan, joten tietäisibkun Matthew huijasi menevänsä maastoon kävelemään, mutta oikeasti aikoisi hypätä maastoesteitä yksin.
"Australiasta? Vau."

”Mieheni on sieltä kotoisin. Minä olen syntyperältäni skotti, mutta kävin kouluni Australiassa”, Evie selitti, kun kerran oli kotimaansa maininnut. ”Vanhempani tosin asuvat edelleen Perthissä. Kaipa Australian aurinko vain vetää heitä puoleensa.”

"Ah. Minä olen tylsästi kasvanut Lontoossa ja sen jälkeen sisäoppilaitoksissa." Gabrielle ei kyllä kokenut Australiaa kovin turvalliseksi paikaksi kasvattaa lasta tai ylipäätään elää. Paikka missä oli nyrkinkokoisia hämähäkkejä ei ollut hänelle mieleen.

”Sisäoppilaitoksesta en mene vannomaan, mutta Lontoossa ei ole mitään tylsää”, Evie naurahti lämpimästi. Hän rakasti suurkaupunkia ehdoitta. ”Asun siellä suurimman osan viikosta töideni tähden.”

"Minä menen. Ehkä minun työni avasivat siitä tylsemmän näkökulman kuin sinun työsi." Gabrielle ei ollut viihtynyt töiden perässä Lontoossa. Todellakaan.

”Se on hyvin mahdollista”, Evie nyökkäsi. ”Työskentelen teatterissa, joten siellä ei tylsää päivää ole nähtykään.” Luojalle kiitos siitä. Hän ei olisi voinut tehdä töitä, jotka olisivat päivästä toiseen yhtä ja samaa. Hän kaipasi esitysten tuomaa adrenaliinia sekä mahdollisuutta sukeltaa hetkeksi toiseen maailmaan ja olla joku muu kuin äiti, skotti, nainen, ystävä tai vaimo.
”Mutta poikani asuu täällä, joten eipä Newcastlessakaan vikaa ole.” Paitsi se, että kaupunki oli niin kaukana Lontoosta.

Gabrielle nyökkäsi. Teatteri kieltämättä tarjosi hyvin erilaisen ympäristön.
"Minä muutin täältäkin vielä pois. Durham tuntuu kaikkien muiden paikkojen jälkeen oikeasti kodilta, kun saa olla oman perheen kanssa."

"Ihanaa, että olet löytänyt oman paikkasi ja kotisi", Evie vastasi vilpittömästi. Hän oli löytänyt omansa jo vuosia sitten Lontoosta, mutta välimatka aviomiehen ja lapsen kanssa turrutti riemua, jota hän olisi muutoin tuntenut.

"Se on mukavaa. En tosin koskaan uskonut nauttivani kotiäitinä olosta näin. On mukava olla kotona ja pitää vain huolta perheestään. Kerrankin ei tarvitse huolehtia muista." Hyvä on, mitä vähän nyt yhden ministerin julkisivusta. Charles ei onneksi harrastanut skandaaleja.

"Minä rakastin jokaista aamua, kun sain nousta tietäen, ettei päivääni kuulunut muuta kuin aikaa poikani ja mieheni kanssa", Evie tunnusti. Paul ei uskoisi sanaakaan moisesta, mutta miespä ei ollut täällä esittämässä vastaväitteitä.
"Palasin tosin töihin vain puoli vuotta Elijahin syntymästä, joten kauaa en kotiäidin elämästä ehtinyt nauttia. Pieninä pätkinä sen jälkeen tosin on tullut kotiäiteiltyä, alani kun on arvaamaton eikä koskaan voi mennä vannomaan, milloin saa seuraavan kerran töitä."

Gabrielle viihtyi näin. Salaa hän oli jopa ajatellut että voisi jäädä tälle tielle, ottaa vaikka toisen asiakkaan Charlesin rinnalle.
"Minä irtisanouduin vanhasta työstäni ja nyt teen töitä hyvin satunnaisesti kotoa käsin. En ole sanonut edes miehelleni vielä, mutta eläisin mielelläni näin pidempäänkin. On mukava olla kotona vastassa ja tehdä ruoka valmiiksi." Ja jos Gabrielle halusi, omaa aikaa sai helpolla, kun oli osallistuva ja ihana isä toisena vanhempana.

"Vaikea kuvitella, että miehesi vastustaisi moista kovinkaan kiihkeästi. Eikö jokainen toivo, että kotona odottaisi lämmin ateria valmiina jokaisen työpäivän päätteeksi?" Evie naurahti lauseensa lopun. Hän ainakin toivoi hyvin usein Lontoossa, ettei joutuisi palaamaan asunnolle, jossa oli vain kissa seurana. Olisi ollut niin paljon mukavampaa palata kotiin, jossa odottaisi poika ja aviomies.

"Hän epäili minun ensin tulleen hulluksi, sitten olisi onnellinen ja lopulta tarjoutuisi tekemään ruokaa neljänä iltana viikossa töidensä jälkeen, jotta en vain rasitu liikaa." Gabrielle hymähti pehmeästi. Teddy tuntui jo nyt pelkäävän että hän uupuisi. Nainen kurkkasi vaunuihin, vetäen kuvun päältä suojan. Matthew oli näemmä nukahtanut vaunujen tasaiseen keinutukseen.

"Millaisen satuprinssin olet oikein löytänyt?" Evie naurahti epäuskoisena. Kaipa tässä oli taustalla tyypillistä värittelyä, kun omasta elämästä tahdottiin antaa mahdollisimman ruusuinen kuva muulle maailmalle. Eihän kenenkään avioliitto voinut oikeasti olla tuollainen? Hänen miehensä oli kenties luopunut mykkäkoulun pitämisestä, mutta ei vaivautunut edes keittämään kahvia aamuisin hänellekin.

Gabrielle kohautti olkiaan kevyesti.
"Hän kirjaimellisesti häätäisi minut välillä kotoa, jos en osaisi itse mennä joogatunneille." Ei hän ollut koskaan ajatellut Teddyä prinssinä tai edes erityisen uhrautuvana. Vain miehenä joka rakasti häntä ja halusi tehdä elämästä mukavaa, molemmille. Ja se onnistui parhaiten kun molemmat näkivät vaivaa toisen tyytyväisyyden eteen.
"Se tulee molemmille luonnostaan. Minä pakkaan hänelle eväät valmiiksi jääkaappin ja muistutan niistä viidesti aamulla. Hän ottaa vastuun Matthewista päivällisen jälkeen pariksi tunniksi, jolloin saan tehdä mitä asioita ilman lasta. Auttaa tiskaamaan kun poika on mennyt yöunille."

"Ei ihme, että viihdyt kotona. Tuohan kuulostaa täydelliseltä perhe-elämältä", Evie hymähti lämpimästi. "Vauva-aika ei selkeästi ole koetellut teitä liikoja. Meillä riideltiin niin, että talo raikui", hän huokaisi. Nykyään he eivät enää riidelleet, kun eivät puhuneetkaan. Miten miehet osasivatkin olla niin vaikeita?
"Minä jouduin uhkailemaan ja lahjomaan, että pääsin hetkeksi kaupungille ilman poikaa, kun Elijah oli pieni", Evie muisteli. Kenties sen tähden kiertueen mukana kulkeminen halki Englannin oli ollut niin vapauttavaa, vaikka hän olikin ikävöinyt vauvaansa kovin. Ainakin hän oli saanut muutamana päivänä viikossa olla muutakin kuin vain äiti - vaikka se olikin tullut avioerolla uhkailun hinnalla.

Gabrielle kohotti katseensa naiseen, näyttäen vilpittömästi yllättyneeltä. Hän ei koskaan ollut ajatellut omaa avioliittoaan mitenkään erityisen upeana.
"Ei se nyt täydellistä ole. Ja me taisimme hoitaa sen kunnon riitelyn ennen lasta."
He olivat jopa eronneet, vaikka eivät riitojen vuoksi. Silti, se ero oli kierolla tavalla vahvistanut heidän suhdettaan aivan uudenlaiseksi.
"Tiedostan kyllä että harvassa ovat oikeasti osallistuvat isät. Miehelläni on varmasti syynsä siihen miksi hän niin hanakasti haluaa olla kahden lapsen kanssa, pienestä vauvasta asti."
Ei tuntunut sopivalta kertoa ventovieraalle sitä faktaa, ettei lapsi ollut heille mikään itsestäänselvyys, vaan jo kerran menetetty lapsi varjosti vanhempia, painostaen samalla omalta osaltaan jopa suorittamaan vanhemmuutta tämän heille siunaantuneen pojan kanssa.

”Onnistuuhan se toki niinkin”, Evie hymyili. He eivät olleet riidelleet Paulin kanssa kunnolla ennen Elijahia, joskaan riidat eivät olleet pienen pojan syytä. Hän ei koskaan voisi syyttää hymyilevää pikkupoikaa siitä, mitä he vanhempina tekivät. Lapsi oli suurin lahja, jonka hän oli koskaan saanut.
”Se on upeaa. Hyvä niin sinulle, miehellesi kuin pojallennekin”, nainen nyökkäsi. ”Mieheni ei uskaltanut pidellä Elijahia sylissä ensimmäiseen kuukauteen”, Evie muisteli päätään pudistaen. ”Mutta nykyään poika viettää enemmän ajastaan isänsä kanssa kuin minun, joten kaipa tämä tasaa ensimmäisiä kuukausia”, ja enemmänkin. Niin paljon kuin hän poikaansa rakasti, tiedosti nainen itsekin, että Elijah ei enää montaa vuotta suhtautuisi hänen menoihinsa niin suopeasti kuin nyt. Jonakin päivänä poika kiukuttelisi hänelle ja huutaisi miten hän ei ollut oikea äiti, kun ei ollut paikalla kuin parina iltana viikosta.

"Varmasti tasaa." Gabrielle oli aina kuvitellut ettei voisi jäädä vain kotiin. Nyt töihin lähteminen tuntui vain ajatuksena väärältä. Ei hän voisi, hän halusi nimenomaan olla äiti omalle lapselleen. Ei hän syyttäisi ihmistä jolle se ei riittäisi sisällöksi elämään, mutta hänelle se tuntui riittävän nyt.

Evie vilkaisi koiralle innokkaasti palloa heittelevää poikaa lämmin hymy huulille kohoten. Hän voisi katua montaa asiaa elämässään, mutta hän ei ikipäivänä katuisi Elijahia tai valintoja, jotka olivat antaneet pojan heidän elämäänsä.
”En koskaan ajatellut olevani äitityyppiä, mutta kummasti lapsen tulo muutti kaiken”, nainen naurahti pehmeästi. Hän oli joutunut opettelemaan aivan uudenlaisen elämäntyylin Elijahin myötä. Enää hänen ratkaisunsa eivät vaikuttaneet vain häneen ja Pauliin, vaan nyt ne muokkasivat myös Elijahin lapsuutta ja tulevaisuutta.

"Olen kuullut tuollaista useamman kerran viime vuosina. Ehkä se on tämä ikä." Nainen naurahti pehmeästi, jatkaen vaunujen hellää keinuttelua. Hän joutuisi myöntämään että yllättyisi jos paras ystävänsä koskaan hankkisi lapsia. Se, että johtuisiko yllättyneisyys tuon nykyisestä miehestä vai sitten tuon menneisyydesta, oli suuri kysymysmerkki hänellekin.

"Ehkä", Evie myönsi naurahtaen. Kenties tässä iässä itse kukin alkoi kaivata lasta tai pariakin ympärilleen. Hänkin oli elätellyt toiveita pikkuveljestä tai -siskosta Elijahilla, mutta juuri nyt elämä ei moiseen joustanut.
"En osaisi enää edes kuvitella elämää ilman Elijahia. Mitä ihmettä tekisinkään, jos en olisi äiti", hän hymähti katsellen lämmöllä pientä poikaansa, joka luopui pallon heittelystä ja jahtasi sen sijaan Buddyä, joka hippaleikkiin tottuneena loikki lapsen ympärillä.

Gabrielle hymähti hieman, katsellen koiran kanssa riehuvaa poikaa. Hän ei ollut vielä ajatellut toista lasta ja tuskin ajattelisikaan sen enempää. Heillä kuitenkin oli ymmärrys siitä että yksi ylimääräinen huone voisi muuntua lastenhuoneeksi, jos onni osuisi kohdalle uudelleen.
"Kuka osaisi kuvitella?"

”Toivottavasti ei kukaan”, Evie totesi, vaikka tiesikin, etteivät kaikki iloinneet lapsesta samaan tapaan kuin hän oli tehnyt. Dexter ei liikahtanutkaan, vaikka nainen vaihtoi nahkaista remmiä kädestä toiseen, vaan koira jatkoi Elijahin seuraamista valppaasti.
”On se kumma, miten paljon elämä muuttuu lapsen myötä. Koiratkin ovat aivan mahdottomia niinä kertoina, kun vien Elijahin mukanani Lontooseen ja koirat jäävät mieheni kanssa tänne”, nainen pudisti päätään. ”Onneksi kissani ei suuremmin välitä siitä, kenet saa seuraksi, kunhan vain saa seuraa.” Se nyt vielä olisikin, jos kissavanhus olisi protestoinut hänen menemisiään ja tulemisiaan, tai heittäytynyt mustasukkaiseksi pienestä lapsesta.

Gabrielle ei ymmärtänyt ihmisiä, jotka tarkoituksella hankkivat lapsia, mutta sitten kuitenkin kohtelivat noita huonosti. Hän ei koskan ymmärtäisi sellaista, huonosti jopa vahinkolapsen kohdalla.
"Kissat ovat kyllä ihania, kun eivät välitä seuran laadusta. Kunhan sitä on. Omani nauttivat nyt siitä että olen kotona ja on aikaa rapsutella."

”Näinpä”, Evie nyökkäsi hymyillen. Olipa mukava kuulla, että muillakin oli kissoja perheessä. Hän tuntui vain törmäävän koiratalouksiin pohjoisessa ollessaan. ”Ragdollini on jo viisitoistavuotias vanhus, mutta edelleen se kaipaa yhtä paljon huomiota ja seuraa kuin nuorempanakin. Sääli, ettei se oikein tiedosta omaa kokoaan roikkuessaan sylissä tuntikausia. Melkein kun olisi uusi vauva taas kanneltavana perheessä”, nainen naurahti. No, eipähän tarvinnut käydä salilla niin usein, kun kissan kantelu kotona piti käsivarsien lihakset kiireisinä.

"Meillä toinen on vielä nuori ja elämänsä voimissa. Fatty on aina ollut laiska. Meillä ei voi istua alas ilman että eräs herrasmies tulee syliin." Kissaa oli pentuna kutsuttu Hermaniksi, mutta hyvin pian sen kasvettua Gabrielle oli siirtynyt nimeen Fatty.

”Mutta mikäs sen parempaa kuin istuskella sohvalla kissa kainalossa kun katselee televisiota”, Evie hymähti huvittuneena. Raoul seurasi häntä kuin varjo niinä kertoina kun ei onnistunut pummimaan kyytiä käsivarsilta, mutta hän oli varsin kiitollinen kissansa seurallisuudesta. Ainakin se auttoi ikävään, joka uhkasi nostaa päätään perheen asuessa niin kaukana hänestä.
”Buddy, tuo koira jonka kanssa poikani leikkii, on myös varsin sylivauva, jos vain tilaisuus tarjoutuu”, Evie totesi vilkaisten lapsen kanssa hippasilla olevaa shelttiä. Dexter sen sijaan säilytti etäisyytensä, joskin snautserin saattoi usein löytää nukkumasta Elijahin sängyn jalkopäästä. Heidän parisänkyynsä snautseri ei koskaan erehtynyt.

Gabrielle vilkaisi leikkivää koiraa, naurahtaen pehmeästi.
"Luulen että meidän koiramme ei tule olemaan noin pieni ja se tulee silti olemaan sylikoira." Ei hän ottaisi ainuttakaan sellaista kuin Sheffieldissä oli, mutta Teddy tuskin innostuisi ihan mistään kääpiökoirastakaan.

”Eipä se kokoa katso, kaiketi”, Evie totesi. Hän oli kiitollinen siitä, että Paul oli suostunut pienemmän kokoisiin koiriin, vaikka Dexter alkoikin olla ylärajoilla, mitä tuli hänen mukavuuteensa. Siihen saattoi tosin vaikuttaa myös snautserin nuiva suhtautuminen kunnioitetun omistajansa vaimoon ja palvotun pojan äitiin.
”Minun mieheni olisi halunnut suuren koiran, minä en halunnut koiraa lainkaan, joten teimme kompromissin ja hankimme Dexterin”, hän huokaisi nyökäten keskikokoisen snautserin suuntaan, joka seisoi tarkkaavaisena hihnassa. ”Ja sitten mieheni hankki Buddyn lenkkikaverikseen, kun Dexter otti lapsenvahdin aseman eikä suostunut enää jättämään Elijahia silmistään.”

"Mieheni lapsuudenkodissa on... Oliko ne nyt dobermanneja. Isoja mustaruskeita kuitenkin. Joten epäilen ettei pikkukoira ole vaihtoehto." Gabrielle hymähti. Hän ei voinut ymmärtää ihan täysin miksi joku suostuisi koiraan, jos ei oikeasti halunnut koiraa.
"Miksi suostuit koiraan, jos et halunnut sellaista ollenkaan?"

”Hyvin mahdollista”, Evie nyökkäsi. Hän ei voinut kuvitellakaan astuvansa lähellekään dobermannia. Ne olivat niin suuria ja lähestulkoon pelottavan näköisiä, varsinkin kun hän ei muutenkaan ollut koirien suuri ystävä.
”Syyllisyyttäni kaiketi. Tiesin, että mieheni oli yksinäinen, kun olin raahannut hänet ensin asumaan Melbourneen vuodeksi ja sieltä suoraan Sydneyyn. Ajattelin, että koiran ottaminen perheeseen olisi pieni hinta siitä, että mieheni olisi onnellinen uudessa kotikaupungissaan”, Evie kohautti harteitaan. Ei hän varsinaisesti katunut Dexterin hankkimista, sillä eläin oli tuonut paljon iloa hänen miehelleen ja pojalleen. Ei ollut snautserin syytä, ettei hän ollut ylipäätään lämmennyt ajatukselle koirasta elettyään niin pitkään helppohoitoisen kissan kanssa.

"Syyllisyys on hankala asia." Gabriellen mielestä sen varjolla ei pitäisi suostua mihinkään mitä ei itse halunnut. Etenkin jos asiaan sotkettiin elävä eläin tai joskus jopa lapsi.
"Onnellisuus tulee usein jostain muualta kuin toisen myönnytyksestä johonkin mitä ei halua."

”Niinhän se on”, nainen myönsi nyökkäyksen kera, mutta kohautti harteitaan. Niin tai näin, Dexter oli nykyään osa heidän perhettään siinä missä Buddy ja Raoul-kissavanhuskin, joten kaikki oli järjestynyt mitä parhaimmin päin.
”Meidän avioliittomme on tosin ollut niin täynnä kompromisseja, ettei koira ole enää mitään verrattuna kaikkeen muuhun. Olen muuttanut paljon töideni perässä, joten mieheni on seurannut mukana tahtomattaankin, aina Elijahin syntymään asti. Silloin hän päätti, ettei moinen elämä sopisi lapselle, joten nykyään he asuvat täällä ja minä matkustan työn ja perheen väliä”, Evie vastasi vilkaisten leikkivää lasta. Hänen poikansa, elämänsä valo, joka ei onneksi tiennyt mitään vanhempiensa välisistä ongelmista.

Gabrielle yritti miettiä millaista se olisi. Millaista olisi tehdä kompromisseja oman mukavuutensa uhalla, sellaisista asioista joista ei ehdottomasti halunnut? Häntä alkoi ahdistaa. Pitäisi muistuttaa Teddyä siitä miten ihana mies tuo oli.
"Niin... Niin kai." Ei ollut hänen asiansa sen enempää tuomita.

Hän oli joskus miettinyt, oliko avioliiton tarkoitus olla jatkuvia kompromisseja ja kädenvääntöä. Se ei ollut koskaan näyttänyt siltä hänen vanhempiensa kohdalla, mutta molemmat olivatkin olleet musiikinalan ammattilaisia. Heidän työnsä osuivat tiiviisti yhteen. Hänen ja Paulin alat, no, ne olivat kaukana toisistaan eikä yhteistä jalansijaa tuntunut löytyvän. Vaan mitäpä moisen murehtiminen auttoi. He olivat tässä tilanteessa, ja nyt oli vain löydettävä paras keino jatkaa eteenpäin.
”Toivottavasti teillä ei parisuhde muutu liikoja lapsen myötä. Elijah on ehdottomasti parasta, mitä minun elämääni mahtuu”, vaikka avioliitto tuntuikin murenevan käsiin. Sitä tosin ei sopinut sanoa ääneen, ei tuntemattomalle eikä edes omille vanhemmille.

Gabrielle nosti suojaa vaunujen yltä, laittaen tuttia paremmin pojan suuhun. Heillä elämä oli nyt yllättävän helppoa.
"Tuskin. Lapsi ei ollut meille itsestäänselvyys, joten kumpikaan ei halua käyttää tätä aikaa riitelyyn."

”Hyvä niin, lapsuus on aivan liian arvokasta aikaa moiseen tuhlattavaksi”, Evie myönsi vilkaisten pientä poikaa. Voi kun Elijahkin olisi edelleen noin pieni ja viaton. Olihan poika edelleen pieni, mutta samaan aikaan lapsi tuntui kasvaneen aivan järjettömästi. Hän ei halunnut poikansa kasvavan, vaan pysyvän aina pienenä ja maailmaa kirkkain silmin tutkivana poikana.
”He kasvavat niin nopeasti. Tuntuu kuin silmänräpäyksessäkin lapsi on jo kasvanut tavattomasti.”

”Pari kuukautta riittää." Se oli jo mennyt aivan liian nopeasti. Toki mieliä varjosti tieto Teddyn äidin tilasta ja siksi Gabrielle vaatikin usein reissuja Sheffieldiin. Ihan vain jotta Alice sai viettää aikaa pojanpoikansa kanssa, nyt kun se oli vielä mahdollista.
"Se menee jo aivan liian hujauksessa, en halua edes ajatella vuosia."

”Äkkiä huomaat järjestäväsi nelivuotissynttäreitä”, Evie huokaisi vilkaisten poikaansa. Oliko siitä jo oikeasti päälle neljä vuotta, kun Elijah oli syntynyt? Sitä oli vaikea uskoa. Vastahan hän oli pidellyt lasta sylissään sairaalassa.
”Nauti siis joka hetkestä. Se on kenties paras neuvo, jonka itse sain äitiyteen”, nainen lisäsi pehmeän hymyn kera. Hän oli epäonnistunut monessa asiassa äitinä, mutta ainakaan hän ei ollut koskaan pitänyt yhtäkään hetkeä poikansa kanssa toisarvoisena tai itsestäänselvyytenä.

"Hyi, en halua ajatella." Gabrielle nyrpisti kevyesti nenäänsä. Sitten hän tuli ajatelleeksi kelloa, vilkaisten ranteessaan lepäävää merkkikelloa.
"Niin se aika todella juoksee. Niin minunkin pitää, jos en halua saada ripitystä myöhästymisestä."

”Se ei kuulosta mukavalta”, Evie naurahti. Hänelle ei kukaan saarnaisi myöhästymisestä, ellei kyse ollut töistä. Paul tuskin edes huomaisi, monelta hän tulisi kotiin - paitsi tietenkin, jos hänellä oli kultaakin kalliimpi poika mukanaan. ”Hyvää päivänjatkoa”, hän toivotti astahtaen kauemmas rattaista ja nykäisi Dexterin mukanaan.

"Tietäisit vain. Samoin sinulle." Gabrielle naksautti vaunujen lukituksen siistin korkonilkkurinsa kärjellä, lähtien sitten kohti autoaan. Veronica murjottaisi jos menettäisi kallisarvoista aikaa kummipoikansa kanssa.
Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] Roll with the wind
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Newcastle-
Siirry: