PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Voisipa sukunsa valita

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
Siirry sivulle : Edellinen  1, 2
KirjoittajaViesti
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Voisipa sukunsa valita   Su Joulu 03, 2017 11:57 am

Hän istui hiljaisena penkille. Amanda pudisteli päätään.
"... En voi."

Julian paiskasi oman ovensa kiinni, käynnisti auton ja peruutti sen vauhdikkaasti ruudusta.
”Sinä muutat meille eikä mikään, mitä sanot muuta sitä”, mies totesi jyrkästi lähtiessään kohti kotia.
”Et osaa pitää huolta itsestäsi, joten sinä asut kanssani, kunnes opit.”

Hän ei osannut pitää huolta itsestään. Hyvin hän oli pärjänny, ain tähän asti.
"...Teille tulee omia lapsia..."

”Niin tulee”, Julian vastasi. Sillä ei ollut mitään merkitystä tässä tilanteessa. BMW kiisi läpi öisten katujen. Aamuyö ei ollut Newcastlen aktiivisinta aikaa, ja keskeytetyt unet painoivat miehen raajoissa, vaikka hädän adrenaliini piti hänet tehokkaasti hereille.

Amanda miltein pidätti hengitystään. Hän ei tiennyt oliko seuraava hengenveto se jolla hän alkaisi itkeä uudelleen. Kotona Julianin lähtöön herännyt Deirdre oli laittanut vierashuoneen nukkumiskuntoiseksi, kun ei ollut heti saanut uudelleen unta.

BMW pysähtyi sulavasti kadunvarressa olevaan koloon, Julian nousi ulos ovi paukahtaen ja kiersi avaamaan oven Amandalle. Hän viittasi määrätietoisesti kohti viistosti kadun toisella puolella odottavaa kotioveaan. Naapurin yläkerrassa oli edelleen valot. Ilmeisesti Effie ja Harry valvoivat jälleen.
Julian avasi kotiovensa Amandalle ja hätisti tytön edelleen yläkertaan.

Amanda nousi autosta kiireellä, otti pari harha-askelta mutta pysyi pystyssä ja suuntasi sitten ulko-ovelle. Sisällä hän otti kengät pois hipihiljaa, jätti Julianin takin eteiseen ja onnistui hopa hiipimään yläkertaan miltein ääneti. Hän suuntasi kiltisti vierashuoneeseen, istuen sängylle. Ehkä Julian vain sanoi niin nyt.

Julian katsoi tyttöä hetken ja poimi sitten yläkerran kylpyhuoneen kuivausrummusta yhden Deirdren t-paidoista, jonka ojensi sisarentyttärelleen yöpaidaksi. Hän yritti olla huomaamatta, että nykyinen paitariepu näkyi läpi. Miksi, luojan tähden?
”Yritä nukkua pääsi selväksi. Äläkä oksenna sänkyyn tai matolle”, mies huomautti, ”huuda, jos olosi muuttuu huonommaksi.”

* * *

Amanda otti paidan käteensä. Ei se nyt niin pahasti läpinäkyvä ollut, mutta musta ohut kangas kuulsi lävitse ja paljasti rintaliivien rajat. Ihan asiallinen baariin. Riippui vain,keneltä kysyi. Hän nyökkäsi käskyille, vetäen sen pitkän t-paidan päällensä. Hän jätti shortsit jalkaansa ja kävi nukkumaan. Ja nukkui pitkälle seuraavaan iltapäivään, ennen kuin nousi ja asteli vessaan tyhjentämään vatsalaukkunsa antaumuksella.

Siistiin, valkeaan neuleeseen ja mustiin, suoriin housuihin pukeutunut Julian odotti kylpyhuoneen ovella vihreä, terveellinen smoothie ja lasi jäävettä käsissään. Hän tunsi raastavaa, sydäntäsärkevää huolta sisarentyttärensä puolesta, mutta ei hitustakaan myötätuntoa itseaiheutettua pahoinvointia kohtaan. Ehkä tämä kerta opettaisi Amandalle vastuullisempaa juomiskäyttäytymistä?

Tämä opetti sen ettei Amanda joisi enää koskaan yhtä lasia enempää. Hän oli havahtunut alunperin painaiseen, jossa oli hypännyt hyiseen jokeen. Jos alkoholi sai hänet ajatteleman sellaista, hän jättäisi sen ilolla muille. Kun tyttö oli varma ettei oksentaisi enää,hän nousi ylös, pesi kasvonsa ja purskautteli suuvettä suussaan. Hän melkein säpsähti Juliania kun avasi vessan oven.

Julian ojensi laseja kulmaansa merkitsevästi kohottaen.
”Mikä vointi?” hän tiedusteli tutkien sisarentyttärensä kasvoja haukankatseellaan.

Amanda oli kalpea ja selvästi väsynyt, kasvot itkusta turvoksissa. Otsassa oli ruhjeen ympärillä mustelma, mutta muuten hän taisi olla kunnossa. Hän otti lasit vastaan, juoden veden naurettavan nopeasti jäistä huolimatta.
"Ihan hyvä..." Siis siihen nähden mitä se olisi voinut olla.

Mies viittasi tyttöä jatkamaan matkaa edellään takaisin vierashuoneeseen ja sulki sen oven heidän perässään. Julian istahti vierashuoneen parisängyn laidalle ja katsoi Amandaa vakavana, viittoillen tyttöä juomaan myös kehon kaipaamilla vitamiineilla, proteiineilla ja kuiduilla höystetyn aamiaissmoothien.
”Haluaisitko nyt kertoa minulle, mistä viime yössä oli kysymys?”

Amanda haroi hiuksiaan, kulkien vierashuoneeseen. Hän ei kyennyt istumaan alas. Julmasti tyttö pelasi aikaa vastauksen miettimiselle, juomalla juuri silloin ison kulauksen smoothiesta.
"Se..." Amanda jäi miettimään, mitä voisi sanoa.
"Tein kamalia asioita. Ja minä... Halusin paeta."

”Mitä sinä teit?” Julian kysyi kärsivällisesti ja otti mukavamman asennon sängylle arvellen, että istuisi siinä hyvin tovin. Hän oli ehtinyt käydä aamulla jo pyörähtämässä tallillakin, keskustelemassa Sylvian kanssa läpi päivän liikutustavoitteet hevosilleen ja ehdottamalla toisen valmentajan kouluvalmennusta illaksi, sillä hän olisi kiireinen perhekriisin kanssa.

Amanda katsoi paljaita jalkojaan, pidätellyt itkun väännellessä tytön kasvoja.
"... Loukkasin ihmistä josta todella, todella pidin ja käytin toista ihmistä kiusatakseni häntä." Hän ei tosiaan ollut ylpeä itsestään. Amanda laski lasin kädestään, valuen lattialle istumaan.
"V-vain koska minä en... Minä pelkään. Ihan kuollakseni."

”Mitä sinä pelkäät, kultapieni?” Julian kysyi ja ojensi kätensä kutsuvasti.

"Että jos päästän jonkun lähelle, hän vihaa minua." Hän myönsi ääni särkyen. Oli helpompaa pitää ihmiset käsivarrenmitan päässä, kuin ottaa riski siitä että hänen vanhempansa eivät olisikaan väärässä tyttärensä suhteen. Amanda nousi ja istui sängylle Julianin viereen.
"Enkä halua kokea sitä. Riittää että äiti ja isä inhoavat minua."

Mies kiersi käsivartensa Amandan hartioiden ympärille ja veti tytön kainaloonsa.
”Vanhempasi eivät inhoa sinua. He voivat olla tunteellisesti rajoittuneita älykääpiöitä, mutta he eivät inhoa sinua”, Julian huomautti.
”Ja kun päästät jonkun lähellesi, annat hänelle mahdollisuuden nähdä, miten kaunis, fiksu, hyväsydäminen ja ihana tyttö sinä olet.”

"En ole!" Amanda parahti ääneen, pudistellen päätään. Eikö Julian oikeasti nähnyt sitä?
"Minä huusin hänet ulos asunnostani! Keskellä iltaa! Koska minä olen tunteellisesti rajoittunut älykääpiö, kuten vanhempanikin!"

”Se on ihan ymmärrettävää, kun sinut on kasvattanut pari sellaisia”, Julian huomautti ja silitti tytön käsivartta.
”Ja on ymmärrettävää pelätä. Ehkä hän ymmärtää, jos kerrot tämän saman hänelle? Kenestä tässä on kysymys? Siitä mukavasta tytöstä, joka vieraili luonasi täälläkin?”

Amanda puri huultaan. Larissa olisi ymmärtänyt, huitaissut häntä ehkä kertaalleen, halannut ja nauranut sen läpi. Jos hän olisi kertonut ennen kuin... Niin.
"Mmmmmmh." Se oli myöntävä vastaus.
"Ei hän ymmärtäisi. Ei enää. Koska toimin juuri kuten kaltaiseni kusipään pitääkin."

”Amanda, rakas, älä puhu itsestäsi noin rumasti. Olen varma, että psykologisikin on sanonut, että alat uskoa niin ja vähitellen myös muut ympärilläsi voivat uskoa niin, eikä se ole totta. Sinä olet ihana tyttö, ja sinä tiedät, että minä olen aina oikeassa”, Julian huomautti.
”Mitä sinä teit?”

"Hän taisi sanoa." Ja nyt hän joutuisi vaihtamaan psykologia. Helvettisaatana.
"... Menin toisen kanssa ulos. Sellaisen josta en koskaan haluaisi mitään."

”Miksi sinä teit niin?” Julian kysyi pehmeästi ja silitti sisarentyttärensä hiuksia. Miksi ihmiset, joilla ei ollut aavistustakaan lasten kasvattamisesta, hankkivat niitä? Hänen olisi pitänyt ottaa Amanda omakseen vuosia sitten. Ehkä se oli säästänyt tytön edes muutamalta kolhulta.

Amanda olisi varmasti ollut täysin toinen ihminen, jos hän olisi saanut kasvaa hieman erilaisten aikuisten kanssa.
"Koska halusin todistaa etten tarvitse häntä." Ja miten pieleen se olikaan mennyt, kun katsoi aamuyön tapahtumia?

”Onko se totta?” eno tiedusteli veikaten tietävänsä vastauksen.
”Miksi olisi väärin tarvita häntä? Ihastuminen ja rakastuminen ovat ihmiskunnan ihanimpia tunteita eikä niitä tarvitse pelätä.”

Amanda taipui kaksinkerroin jalkojensa päälle, painaen silmät kiinni.
"Ei. Mutta en minä osaa rakastaa." Kuten oli ehkä huomattu.
"En osaa edes tehdä sitä ainoaa ihmistä, joka minusta pitää, ylpeäksi." Niin. Amandasta tuntui että hän oli pettänyt enonsa niin monella eri tavalla. Hän nousi seisomaan, ravaten huonetta ympäri, haroen ruskeita hiuksiaan.
"Olen vain... Tiellä."

”Amanda”, Julian vetosi laskien kätensä vierashuoneen sängylle ja seurasi surullisin, levottomin silmin sisarentyttärensä ahdinkoa.
”Jos viittaat minuun - totta kai olen ylpeä sinusta. Olet uskomattoman hieno, itsenäinen, fiksu tyttö, ja minä rakastan sinua, teit mitä tahansa. Miksi uskot, ettet osaisi rakastaa?”

Amanda kääntyi katsomaan Juliania silmät leimuten.
"Se että sinä haluat minut tänne asumaan! Ja se, että minun piti eilen pyytää katumuspilleri kun sinä olit läsnä! Kuka helvetti voisi olla tyytyväinen sellaisesta vitun huorasta!?"

”Älä puhu itsestäsi noin”, mies jyrähti kalpeat silmät välähtäen ja nousi seisomaan.
”Totta kai minä haluan sinut tänne asumaan. Rakastan sinua ja pelkään puolestasi, kun käyttäydyt näin – teet näin typeriä päätöksiä ja täysin ajattelematta seurauksia – mutta se tekee sinusta vain nuoren ja epätoivoisesti ohjausta kaipaavan.”

"Sitä minä olen, helvetti soikoon! Minä annoin jonkun naida itseäni baarin vessassa, helvetti! Ei sille ole mitään muuta sanaa!" Amanda kopsautti päänsä kevyesti seinään, irvistäen. Otsa aristi.
"Sinun ei tarvitsisi pelätä jos vanhempani olisivat tehneet sen mistä ovat minulle monesti vihjailleet." Olihan se reilua sanoa lapselle että olisi pitänyt tehdä abortti, kun lapsi heittäytyi hankalaksi.

’Liikaa tietoa’ välähti enon mielessä, kun hän kosketti vatsaansa tuskissaan. Oli sietämätön ajatus joutua kuvittelemaan viaton lapsi… Ei, Julian ei halunnut edes muotoilla sanoja mielessään.
”Voi Amanda”, hän huokasi painaen kasvot käsiinsä, ”sinun vanhempasi ovat käsittämättömiä typeriä idiootteja ja ovat satuttaneet sinua anteeksiantamattomasti sanoillaan. Mutta älä satuta itseäsi sen tähden. Olet ihana tyttö.”

Amanda katsoi Juliania kyyneliä siniharmaissa silmissään. Hän ei tiennyt enää miten olisi purkanut sen sisällään olevan vihan. Sen mitä hän oli kasannut vuosia sisälleen, kun oli yrittänyt käyttäytyä, purkaen itseään vain satunnaisin raivonpuuskin kotona. Hän pudisteli päätään. Ei hän ollut ihana tyttö ja vielä vähemmän hyvä tyttö.

”Voi kultapieni”, mies sanoi silmät pehmeten, kun näki kyyneleet tytön silmissä.
”Älä ole niin ankara itsellesi. Kun puhut itsestäsi rumasti, satutat vain itseäsi etkä ansaitse sitä. Olet tehnyt typeriä päätöksiä, mutta se ei vaikuta siihen, millainen ihminen olet.”

Amanda veti terävästi henkeä.
"Eikö aina sanota että teot tekevät ihmisen ja puhuvat puolestaan?"

”Kyllä sanotaan, ja sinä voit alkaa elää sen sanonnan mukaan ja toimia järkevämmin”, Julian vastasi.

Amanda kohautti olkiaan kevyesti. Mitä ihmettä hän voisi tehdä tai sanoa enää?
"... Ehkä pitäisi muuttaa Hollantiin." Paeta sotkuja ja aloittaa uudelleen.

”Ei”, Julian korjasi, ”vaan tarkastella toimintaasi, pohtia mitä voit tehdä paremmin ja toimia tulevaisuudessa viisaammin. Sinä välität siitä tytöstä, etkö?”

"En voi vaatia sitä häneltä enää. Loukkasin häntä kun lähdin Kas---" Amanda löi käden suulleen. Voi. Luoja.

Mies pudisti päätään kaipaamatta lisätietoa siitä, oliko ’Kas’ Kaspar Steichen ja mitä tarkalleen tyttö oli tehnyt. Hienostunut poika tuskin olisi tuttavuus baariin vessasta - hyvä luoja, miksi hän joutui kuvittelemaan asiaa.
”Ei, Amanda, ei. Mitä sinä teet, kun välität jostakusta ja tiedät satuttaneesi häntä tai pahoittaneesi hänen mielensä?”

Ei sentään. Kaspar oli se, jota hän oli itsekkäästi käyttänyt näyttääkseen ettei kaivannut Larissaa enää. Kuvitellut suutelevansa brasilialaista hevosenhoitajaa, kun oli suudellut Kasparia elokuvateatterin takarivissä kesken ö-luokan rainan.
"Ei kaikki katoa pyytämällä anteeksi?"

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Voisipa sukunsa valita   Su Joulu 03, 2017 11:59 am

”Ei, mutta se on alku. Niin tehdään, kun on toimittu väärin ja satutettu jotakuta muuta”, Julian vastasi.
”Ja sen jälkeen voidaan keskustella asiasta tai pyytää uudelleen anteeksi.”

"Kuka muka haluaisi kuulla anteeksipyynnön sellaisen jälkeen? En sinäkään halua, silloin kun olen ollut typerä. Ja olen sitä aika usein." Amanda huomautti.

”Minä arvostan suuresti anteeksipyyntöjä”, Julian korjasi.
”Ja sillä ei ole väliä, haluaako hän kuulla – niin kuuluu tehdä, ja se kertoo hänelle, että sinä olet pahoillasi. Ehkä se saa hänet haluamaan kuulla sinua. Ja voit saada tilaisuuden kertoa hänelle, miksi olet tehnyt niin kuin olet.”

"Minä yritän." Amanda mutisi hiljaa.
"Mutta en kyllä jää teidän jalkoihinne asumaan."

”Se ei ole neuvottelu”, Julian huomautti tyynesti.
”Sinä asut minun kattoni alla, kunnes minä päätän toisin.”

"Julian!" Amanda älähti. Ei hän voisi. Hän ei halunnut ja hän ei voinut. Noilla oli muutakin ajateltavaa nyt.
"Minullakin on mielipide."

”Voit sanoa nimeäni niin paljon kuin haluat, en muuta mieltäni”, mies vastasi.
”Niin kauan kuin käyttäydyt kuin lapsi, minä kohtelen sinua kuin sellaista – ja lapset eivät ymmärrä omaa parastaan. Sinulla ei ole ollut vanhempien opastusta kasvaessasi, joten saat sitä nyt.”

Amanda puristi kevyesti kättään nyrkkiin.
"Minä en suostu. Ei. En! Sinä olet saamassa omat, täydelliset lapsesi, et tarvitse minua tänne jalkoihisi!" Ja hän halusi asua omassa rauhassaan, johon oli tottunut.

Julian suoristi hartioitaan ja risti käsivarret tyynesti rinnalleen.
”Minä en kysynyt sinulta”, hän vastasi, ”tämä ei ole keskustelu. Asia on päätetty. Kun sinä soitat minulle keskellä yötä, tuhannen päissäsi, suojaamatonta seksiä ventovieraan kanssa harrastaneena, uhaten hypätä sillalta ja tappaa itsesi – sinä virallisesti menetät oikeutesi mielipiteeseen tässä asiassa. Onko selvä?”

"Ei. Et voi lukita minua tänne." Ehkä se oli aliarviointi. Ehkä Julian voisi.
"Vai nytkö sinä alat kiristää minua?"

Julian kohotti kulmaansa kuin kysyen oliko se haaste.
”Minä teen mitä täytyy pitääkseni sinut turvassa ja takoakseni järkeä päähäsi”, hän vastasi pitäen itsensä kylmänrauhallisena.
”Minä rakastan sinua, ja koska sinä et osaa huolehtia itse itsestäsi, minä huolehdin sinusta.”

"Et voi." Amanda totesi tyynesti. Se oli haaste. Hän ei ollut antamassa tässä periksi kovin helposti. Ei vähiten siksi että hänen tahtonsa yli oli kävelty niin monesti hänen elämänsä aikana.

”Voi kyllä voin”, Julian vastasi.
”Kun käyttäydyt kuin lapsi, minä kohtelen sinua kuin sellaista. Sinulla ei ole oikeutta mielipiteeseen tässä asiassa. Sinä tarvitset nyt vanhemman ja saat sellaisen.”

Amanda puri huultaan, ottaen muutaman askeleen kohti ovea. Ei, hän lähtisi kotiin.
"Millä ajattelit pakottaa?" Hei teini.

”Sillä, että tämä on sitä, mitä sinä oikeasti haluat ja mitä sinä tarvitset tällä hetkellä”, Julian vastasi.
”Sinä olet joutunut huolehtimaan itsestäsi, vaikket ole ollut siihen valmis tai kykenevä. Se muuttuu nyt. Sinä saat opetella aikuiseksi turvassa.”

"En halua. Minä en halua asua täällä, vaan omassa kodissani, omassa rauhassani." Tarvitsemisesta Amandalla ei ollut tietoa. Mihin hän olisi verrannut? Hän otti laukkunsa lipastolta ja avasi oven.

”Sinulla ei ole vaihtoehtoja”, Julian vastasi, astui eteenpäin ja löi oven kiinni tytön edestä nojaten siihen kädellään.
”Kun sinä soitat minulle keskellä yötä, tuhannen päissäsi, suojaamatonta seksiä ventovieraan kanssa harrasteneena ja uhaten tappaa itsesi hyppäämällä sillalta – sinä menetät oikeutesi mielipiteeseen ja päätäntävaltaan, onko tämä selvä?!” hän karjahti niin, että huoneen ikkunalasit helähtivät.

Amanda jäi tuijottamaan miestä silmät suurina, suu auki. Mies muistutti juuri nyt hänen isäänsä, vaikka tuo ei ollut koskaan huutanut huolen vuoksi.
"Ei! Sinä et kävele ylitseni!"

”Ei!” Julian karjahti takaisin.
”Istu alas”, hän jyrähti osoittaen sänkyä.
”Tajuatko sinä lainkaan, mitä pakotit minut läpikäymään viime yönä? Millaista oli ajaa vastuutonta nopeutta pitkin kaupungin katuja pohtien, ehtisinkö ajoissa vai olisinko menettänyt sinut? Miten helvetin huolissani minä olen sinusta? Sinä et kohtele ihmisiä näin etkä selvästikään osaa pitää itsestäsi huolta, joten nyt minä teen niin, kunnes opit itse.”
Mies nojasi selkänsä oveen ja tuijotti Amandaa kurtistuneiden kulmien alta, kiihkeästi käsillään elehtien.
”Sinulla ei ole aavistustakaan siitä, miten lähellä olet menettää kaiken, minkä eteen olet tehnyt töitä. Olet ollut naurettavan onnekas urallasi, kun vastaavat stunttisi eivät olet tuhonneet uraasi kertarysäyksellä – et tunnu lainkaan ymmärtävän, että tällainen käytös on varma keino tuhota itseltäsi kaikki mahdollisuudet toimia kilparatsastajana. Jos se ei ole mitä haluat, minä tuen sinua siinä, mitä ikinä haluatkaan tehdä. Mutta jos sinä haluat ratsastaa, sinä et voi käyttäytyä näin! Yksikään kilpahevosen omistaja ei anna hevostaan vastuuttoman, ajattelemattoman ja epätasapainoisen teinin käsiin. Ymmärrätkö lainkaan, minkä arvoisia hyvät hevoset ovat? Ne ovat sijoituksia eikä niihin suhtauduta kevyesti – niin kuin sinä osoitat käytökselläsi tekeväsi. Sinä käyttäydyt kuin hemmoteltu lapsi, joka ei osaa ajatella omaa nenäänsä pidemmälle, ja jos minä olisin hevosenomistaja, en haluaisi sinua lähellekään hevostani.”

Amanda ei istunut alas. Uhma tytön sisällä oli herännyt, eikä se tuntenut itsesuojeluvaistoa.
"Minä olen pahoillani siitä!" Se ei koskaan ollut hänen tarkoituksensa, huolestuttaa enoaan.
Seuraavat sanat olivat puukkoja. Julian iski ne yksitellen hänen vatsaansa, ilmojen paetessa samaa tahtia keuhkoista. Hän suoristi hieman ryhtiään, koettaen näyttää siltä ettei äskeinen ollut kamalinta, kipeintä ja ansaituinta, mitä hän oli koskaan joutunut kuulemaan.
"Haluan ratsastaa. Ja en ikinä tee niiden kanssa mitään typerää."

”Avaa korvasi ja kuuntele”, Julian jyrähti.
”Hevostesi omistajat käyttävät kymmeniä, jopa satoja tuhansia puntia tuodakseen hevosensa huipulle ja kilpailuttaakseen niitä. He luottavat sinuun niin paljon ja uskovat sinun suhtautuvan vastuusi vakavissasi - mitä sinä et tee. Kun sinä menet vetämään pääsi täyteen luoja ties mitä myrkkyä ja panet ventovieraita baarin vessassa, miltä luulet sen näyttävän heidän silmiinsä? Onko se vastuullista käytöstä? Antaako se sinusta keskittyneen kuvan? Kertooko se, että sinä olet tosissasi kilparatsastuksen suhteen? Mitä jos kaadut kännipäissäsi ja murrat luita? Mitä jos tulet raskaaksi kesken kisakauden? Mitä jos sinä heittäydyt laskuhumalassa alas sillalta ja kaikki heidän työnsä ja sijoituksensa on hukassa, koska he ovat antaneet hevosensa sinun käsiisi? Hevoset eivät ole automaatteja, jotka toimivat napista painamalla joka ratsastajan alla.”

Amanda nielaisi tyhjää.
"Eivät he tiedä." Ei kukaan sitä juossut kertomassa omistajille. Kai? Hän halusi ulos, hän tarvitsi happea. Hän tärisi kauttaaltaan, kuin olisi ollut seuraavassa sekunnissa räjähtämässä.
"Päästä minut ulos."

”Käytä nyt järkeäsi, jumalauta. He tietävät hetkenä minä hyvänsä – luuletko, ettei kukaan voi tunnistaa sinua, kun toikkaroit ulkona tuhannen päissäsi, kaatuilet ja teet typeriä päätöksiä? Minä olen ollut kilparatsastuksen maailmassa koko ikäni. Minä olen melkein menettänyt urani typerien, teini-iässä tehtyjen päätöksen seurauksena, ja minä tiedän tasan tarkkaan, kuinka pienestä se on kiinni”, Julian sanoi liikahtamatta oven edestä. Hän ei ollut lopettanut.
”Sinulla on ollut tuuria tähän mennessä, mutta urasi on ohi sormia napsauttamalla, kun sana tällaisista seikkailuista kantautuu hevosenomistajien korviin. Sinä olet kävelevä katastrofi. Sinä olet riski, eikä sillä ole mitään väliä kuinka hyvä olet satulassa, sillä hevostenomistajat eivät ota kaltaisiasi riskejä sijoitustensa kanssa.”

Amanda katseli varpaitaan. Miksi Julian ei ollut sanonut tätä suoraan? Miksi mies oli yrittänyt väittää muuta?
"Ihan kuin sinä olisit koskaan tehnyt virheitä." Mitä muka? Unohtanut radan kerran? Julian oli varmasti ollut täydellinen.
"Oletko jo valmis? Haluan ulos." Hän ei jaksaisi enää kauan esittää, etteikö enon sanat olisi sattuneet enemmän kuin mikään.

”En ole”, Julian haukahti heilauttaen kättään ärhäkässä kaaressa.
”Minä olin etuoikeutettu, ylpeä ja ylimielinen lapsi – juuri niin kuin sinä, kun yrität teeskennellä, ettet oikeasti ole herkkä ja ihana tyttö – mutta minä olin sitä oikeasti. Minä tuudittauduin uskoon, että voisin menestyä lahjakkuudella ja käyttäytyä miten halusin. Minä olen juhlinut, juonut pääni täyteen, minä olen tavannut tyttöjä ja vienyt heidät vessaan. Jos en olisi van der Veen ja voinut ratsastaa perheeni hevosia, urani olisi ollut ohi sillä sekunnilla, kun tieto levisi – niin kuin sinun urasi tulee olemaan, jos käyttäydyt näin. Tällä alalla ei merkitse, jos olet käsittämättömän lahjakas, jos hevosenomistajat eivät voi luottaa sinuun. Heidän pitää tietää, että ratsastus tulee sinulle ensimmäisenä – että sinä et vaaranna itseäsi ja heidän sijoitustaan käyttäytymällä kuin epävakaa, vastuuton ja ajattelematon teini. Jos sinä saat maineen sellaisena nyt, se seuraa sinua vuosia, vaikka parantaisit tapasi.”

Oli hankala uskoa sellaista. Ei hänen enonsa. Julian oli aina ollut niin tarkka kaikesta, hyvä asioissa joihin ryhtyi.
"Minä en esitä mitään." Amanda sihahti, puristaen laukkua itseään vasten, rystyset valkoisina. Ihan kuin se pieni musta nahkalaukku olisi voinut pelastaan. Hän kokeili uudelleen onneaan, vaikk aikuinen mies oli hänen js oven välissä. Hän oli kuvitellut kestävänsä mitä tahansa, mutta Julianin pettymys oli liikaa.
"Pois siitä. Nyt." Amanda totesi ääni väristen.

Pitkä mies nojasi järkähtämättä ovea vasten.
”Sinä et pysty pitämään huolta itsestäsi nyt, ja jos sinä et ymmärrä sitä itse, et ole tarpeeksi kypsä olemaan vastuussa niin arvokkaista sijoituksista kuin kilpahevosista.”

"Tuli selväksi!" Amanda karjaisi lopulta. Ei enää. Ei enää kertaakaan niitä sanoja, jotka tulisivat jahtaamaan häntä aina.
"Mitä sinä muka haluat että teen?"

”Sinä muutat tänne ja annat minun huolehtia sinusta, kunnes olet kykenevä tekemään niin itse”, Julian vastasi, ”ja sinä ryhdistäydyt, keräät itsesi ja päätät, mitä haluat tehdä elämälläsi.”

"Minä teen jo niin. Ratsastan." Julian kuulosti siltä kuin hän ei olisi tehnyt mitään?
"En muuta. Julian. Päästä." Amanda vetosi hiljaa.

”Meillä on keskustelu kesken”, mies vastasi.
”Sinä et käyttäydy tavalla, joka oikeuttaa sinut kilpahevosiin ja jos et näe sitä itse, et ole vielä tarpeeksi kypsä tätä ammattia varten. Ehkä tarvitset pari vuotta aikaa kasvaa ja kokeilla erilaisia asioita, olla vapaasti nuori ja tehdä virheitä. Sekin on sallittua. Mutta et voi saada molempia. Kilparatsastus vaatii koko elämän.”

"Haista paska." Se ei ollut se mitä hänen piti sanoa. Pelkoreaktio Julianin väläyttämästä mahdollisuudesta, joka veisi häneltä rakkaan ruunansa sillä sekunnilla, kun hän tekisi sen päätöksen.
"Ei ole. Mitään keskustelua. Teet samaa kuin he. Päätät mitä minun pitäisi tehdä, valmiina viemään minulta kaiken!"

”Onko se vastauksesi, joka vakuuttaa minut siitä, että olet vastuullinen, kykenevä aikuinen?” mies haastoi kulmaansa terävästi kohottaen.
”Amanda, sinä viet itse itseltäsi kaiken, ellet kuuntele minua nyt.”

"Sinä olet päättänyt sen jo puolestani. Tajuatko mitä se maksaa minulle, jos ilmoitan etten kilpaile? Ei vain uraani, vaikka sinä ajatteletkin vain sitä." Amanda veti ääni väristen henkeä. Hänen punarautias amerikkalaisruunansa. Ainoa olento tässä maailmassa joka ei koskaan kritisoinut häntä mistään, jonka harjaan hän oli itkenyt Ranskassa monet kerrat.

”Kukaan ei sano, ettet kilpaile”, Julian korjasi.
”Mutta sinä menetät mahdollisuutesi tehdä niin, jos jatkat samalla tavalla kuin olet tehnyt tähän mennessä. Jos muutat tänne ja annat minun pitää sinusta huolta, minä autan sinua. Sinä saat elämäsi hallintaan ja sinä voit jatkaa kilpailemista, osoittaa, että olet luottamuksen arvoinen ratsastajana.”

Amanda jäi hiljaiseksi. Hän nykäisi kahvaa voimattomasti. Ensimmäistä kertaa hänen elämässään, hän halusi oikeasti paeta enoaan, mennä häpeämään nurkkaan eikä koskaan tulla pois. Hän oli pettänyt sen ihmisen, joka oli aina uskonut häneen. Se oli musertava tunne.
"Haluaisin olla yksin. Kiltti."

”Ei, meillä on keskustelu kesken”, Julian vastasi järkähtämättä.
”Sinä voit kertoa minulle, mitä tunnet ja miksi haluat olla yksin, ja minä kuuntelen.”

Amanda veti täristen henkeä. Kuori hajosi sen hengenvedon myötä.
"Petin sinut." Hän astui kauemmas, peruuttaen ikkunalle asti. Ikkunalle josta Larissa oli kiivennyt tervehtimään. Huone oli täynnä muistoja. Voi luoja.
"Olet ainoa ihminen joka on ikinä uskonut minuun aina, poikkeuksetta ja nyt sinäkin olet pettynyt ja vihainen."

”Minä olen huolissani, Amanda”, Julian korjasi ja seurasi tyttöä katseellaan.
”Minä uskon sinuun aina. Minä rakastan sinua ja haluan epätoivoisesti sinulle hyviä asioita. Minä olen epäonnistunut roolissani sijaisvanhempanasi, ja siitä olen niin kovin pahoillani. Mutta yritän korjata virheeni nyt pitämällä sinusta paremmin huolta, asettamalla sinulle kauan kaivattuja rajoja ja tarjoamalla terveempiä käytösmalleja kuin olet saanut. Ja sitä varten sinun on asuttava täällä, missä voin huolehtia sinusta.”

"Minä tiedän että se oli typerää. Ja minua hävettää." Amanda vilkaisi ikkunasta ulos. Yhtä harmaata ja masentavaa kuin Englannissa oli aina.
"... Olen mielestäsi kävelevä katastrofi." Se kummittelisi Amandan mielessä vielä viikkoja.
"Mi.... Millaisia rajoja?"

”Tällä hetkellä sinä olet sellainen itsellesi”, mies vastasi ja katseli kulmat avuttomasta myötätunnosta painuneina tytön selkää. Miten hän oli saattanut epäonnistua vanhempana näin surkeasti? Hänen olisi pitänyt puuttua asiaan aikaisemmin.
”Sinä tuhoat itse omaa elämääsi, ihmissuhteitasi ja tulevaisuuttasi nopeammin kuin kukaan pystyy korjaamaan, ja sinä tarvitset apua. Sinä olet liian nuori, liian laiminlyöty ja liian satutettu selviytymään tästä yksin. Rajoja, jotka varmistavat, ettei eilinen toistu.”

Siten, että Julian ei ollut Amandan vanhempi. Lisäksi oikeat vanhemmat olivat pitäneet tytön mieluusti mahdollisimman kaukana miehestä.
"Esimerkiksi?" Hän halusi vain tietää olisiko se jotain järjetöntä, vai rajoja joiden kanssa hän voisi elää ja hengittää.

”Jos haluat olla kilparatsastaja, pysyt erossa päihteistä, yökerhoista ja niiden vessoista, kunnes osaat käsitellä juhlimista”, Julian vastasi.
”Opettelet käsittelemään ihmissuhteitasi ja virheitäsi toisella tavalla kuin tekemällä itsetuhoisen syöksyspiraalin. Pyydät esimerkiksi anteeksi ja yrität puhua tunteistasi. Käyt säännöllisesti psykologilla.”

Hän ei juhlisi enää. Ikinä. Piste. Sen Amanda oli jo päättänyt. Se painajainen söi häntä, tunne johon hän oli herännyt tumman veden painaessa häntä unessa alaspäin. Ei enää koskaan. Hän nyökkäsi varovasti. Ei mitään mitä hän ei voisi luvata. Paitsi se tunteista puhuminen.
"Okei."

”Hyvä”, mies huokasi hartiat rentoutuen asteen. Ehkä kaikki järjestyisi. Julian ei saisi enää itsetuhoisia puheluita keskellä yötä ja joutuisi kantamaan alkoholissa uitettua sisarentytärtään sairaalaan.
”Tule tänne”, hän kutsui pehmeästi ja avasi käsivartensa.

Ei joutuisi, kun se oli Amandasta kiinni. Hän oli säikäyttänyt enonsa lisäksi myös itsensä. Hän kulki huoneen poikki ja kietoi kädet pitkän hollantilaismiehen ympärille, rutistaen tiukasti.
"Anteeksi."

Julian halasi Amandan rintaansa vasten ja kumartui painamaan suukon tytön hiuksiin. Hän tunsi sydämensä hakkaavan edelleen ajatellessaankin edellistä yötä – miten oli syöksynyt sängystä hädin tuskin ehtien selittää Deirdrelle, mistä oli kysymys. Itkenyt yöllä kylpyhuoneessa sisarentyttärensä puolesta ja miettinyt, mitä voisi tehdä. Hänen olisi pitänyt nähdä laiminlyödyn lapsen tarve vuosia sitten ja puuttua asiaan.
”Rakastan sinua, kultapieni.”

Amanda puri tiukasti huultaan. Hän ei itkisi.
"... Pelästyin itse. Jos olisin pudonnut." Nyt kun pää oli selvä, hän tiesi ettei olisi halunnut pudota.
"En oikeasti haluaisi."

”Ja olen siitä onnellinen”, Julian vastasi haluamatta päästää irti, vaan heijasi Amandaa kevyesti rintaansa vasten.
”Mitä minun olisi tarkoitus tehdä ilman sinua? Olet minulle kuin oma tytär.”

Enää hän ei voinut olla itkemättä. Miten tyhmä hän saattoi olla? Pelästyttää enonsa kuoliaaksi niin.
"Aina salaa toivoin että olisit isäni mieluummin." Amanda ei ollut sanonut sitä ikinä ääneen, vaikka sen oli huomannut. Hän oli lapsena mennyt mieluummin Julianin ja Ellenin mukana talliin kuin ollut vanhempiensa kanssa, jos oli ollut käymässä. Istunut vaikka hiljaa paikoillaan noiden ratsastaessa.

Julian silitti Amandan selkää ja painoi toisen suukon tytön hiuksiin. Miksi tyttö oli saanut kaksi kylmää, epäsopivaa vanhempaa, jotka eivät ansainneet omaa lastaan? Millainen vanhempi sysäsi näin herkän lapsen yksin maailmaan ja käänsi selkänsä avunpyynnöille?
”Nyt yritän täyttää saappaani paremmin. Huolehdin sinusta tästä eteenpäin, onko selvä?”

"Ei se ole sinun syysi." Ei hän ollut koskaan ollut enonsa vastuulla. Vaan omien vanhempiensa.
"Eihän... Deirdreä haittaa?"

”Ei, sinä olet minun perhettäni ja olet aina tärkeysjärjestykseni kärjessä”, Julian vastasi. Amanda ei ehkä ollut hänen biologinen lapsensa, mutta mies tunsi silti syyllisyyttä – hän oli nähnyt, etteivät vanhemmat huolehtineet lapsesta niin kuin piti. Hänen olisi pitänyt tehdä jotakin enemmän. Jotakin mikä olisi voinut pelastaa Amandan siltä, mitä tyttö oli nyt joutunut kokemaan.
”Juo smoothiesi tai hae alakerrasta jotain muuta aamupalaa. Sitten voimme käydä asunnollasi pakkaamassa tavarasi.” Sillä välin hän keskustelisi vaimonsa kanssa.

Vaimo oli kuullut alakerran olohuoneeseen suuren osan keskustelusta, kuuntelematta edes sen tarkemmin. Häntä kuristi inhottava pelko, kun ei tiennyt miksi Julian oli eilen sännännyt yövaatteissaan ulos. Irlantilaisella oli epäilyksensä, mutta hän ei halunnut uskoa sellaista.
Amanda istui sängylle ja kurottautui ottamaan sen smoothien itselleen.
"En tajua miten saat näistä vihreistäkin hyvän makuisia. Minun maistuvat aina oljelta tai ruoholta." Hän naurahti vaisusti, juoden sitä unohtunutta juomaansa.
"Olisikohan Deirdrellä housuja joita voisin lainata?"

”Varmasti. Kylpyhuoneen kuivausrummussa on puhtaita vaatteita, katso sieltä?” Julian ehdotti ja naurahti kehulle terveellisestä smoothiesta. Sillä ei olisi väliä, mitä Amanda pukisi päälleen, sillä he ajaisivat vain suoraan tytön asunnolle ja takaisin.
Mies laskeutui portaita alakertaan, väsyneet, mustat varjot silmiensä alla ja pysähtyi nojaamaan olohuoneen puoliseinän pieleen.
”Hei. Amandan pitää muuttaa tänne joksikin aikaa. Olen pahoillani, etten keskustellut asiasta kanssasi, mutta minun pitää tehdä näin.”

No, Amanda ajattelikin anastavansa collarit. Niissä hän ei jäätyisi matkalla autoon.
Deirdre käänsi katseensa tv:stä pyörivästä sitcomista mieheensä.
"En minä kyseenalaista. Mutta jakaisitko murheesi rakas?"

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Voisipa sukunsa valita   Su Joulu 03, 2017 11:59 am

Julian vajosi Deirdren viereen ja hautasi kasvot käsiinsä.
”Hän soitti minulle yöllä aivan päissään, että on hyppäämässä alas sillalta”, mies sanoi. Jo se osa illasta oli tarpeeksi raskauttava syy hänen päätökselleen.

Deirdre laski jalkansa lattialle että Julian mahtui hänen viereensä.
"Voi rakas. Se on oikea päätös ottaa hänet meille." Hän haki hellästi miehen käden omaansa.

Mies huokasi syvään ja painoi kasvonsa hetkeksi Deirdren syliin, väsymys olkapäitä painaen. Hän puristi vaimonsa kättä, hengitti hetken raskaasti ja suoristautui sitten, kun arveli kuulevansa Amandan portaissa.
”Käymme hakemassa hänen tavaroitaan.”

Deirdre puristi miehensä kättä, sipaisten tuon mustia hiuksia toisella kädellään.
"Voi rakas."
Amanda tuli portaat alas, hymyillen vaivaantuneena irlantilaisnaiselle.
"Lainasin collareita ja neuletta, eihän haittaa?" Amanda kysyi hiljaa.
"Ei haittaa." Hyvä ettei Amanda hukkunut pitkän naisen vaatteisiin.

Julian nojautui painamaan suudelman vaimonsa huulille, sipaisten pisamaista poskea, ennen kuin nousi ylös ja viittasi Amandan ulos edellään.
”Pakataan mukaan, mitä arvelet tarvitsevasi seuraavan parin viikon aikana”, mies sanoi istuessaan autoonsa.

Amanda veti turvavyötä kiinni, vilkaisten enoaan.
"... Pari viikkoa?" Sittenkö hän pääsisi omaan kotiinsa, jos käyttäytyisi?

”Aluksi”, Julian vastasi, hieraisi tummia silmänalusiaan ja kaarsi auton ruudusta, nyt huomattavasti maltillisemmin kuin yöllä. Hän lähti kohti Amandan asuntoa.
”Ota vaatteesi ja mitä haluat tehdäksesi vierashuoneesta omasi.”

Amanda nojasi aristavan päänsä kevyesti ikkunaan.
"Mmm. Otan." Ei hän mitään kummoista jaksaisi ottaa.

Mies pysäköi auton sisarentyttärensä kotitalon eteen, nousi ulos ja sukaisi hiuksiaan haukotellen, kun viittasi Amandaa sisään edellään.

Amanda avasi alaoven ja nousi portaat kolmanteen kerrokseen. Uusi kaksio oli siisti, vaaleanharmaata laminaattilattiaa peitti mustat matot joka huoneessa. Keittiö näytti miltei käyttämättömältä. Amanda suuntasi eteisestä oikealle, kaivaen makuuhuoneensa vaatekaapista urheilukassin. Sinne hän kaivoi arkivaatteita ja alusvaatteita itselleen.

Julian nojautui ovenpieleen ja katseli Amandan pakkaamista.
”Mitä muuta tarvitset kuin vaatteita? Hiusjuttuja tai meikkejä? Tietokoneen? Kirjoja tai elokuvia?” hän kyseli katsellen ympärilleen.
”Tauluja, tyynyjä, huonekaluja, jotka tekevät olosi kotoisaksi?”

"Otan ne kohta vessasta. Otan tietokoneen ja lukulaitteen. Ja padin." Hän laskosti samalla kassiin kolmet farkut. Tallivaatteet olivat onneksi tallilla.
"En minä sellaisia jaksa raahata."

”Haluan, että tunnet olosi mukavaksi”, Julian vastasi kädet rinnalle kevyesti ristittynä. Hän sisusti itsekin mieluiten harmaan ja vaalean sävyin, mutta ei voinut väittää saavansa häikäisevän kodikasta tunnelmaa tyttöparan kodista. Oliko keittiökään koskaan käytössä?

"Teillä on mukavaa." Amanda huomautti. Hän veti kassin kiinni ja lähti vessaan. Siellä oli lattialla turkoosi pörrömatto. Hän pakkasi suoristusraudan, shampoonsa ja sellaiset sekä meikit. Sen ison toilettilaukun hän heitti kassin isoon päätytaskuun. Elektroniikkansa Amanda haki huoneesta jossa oli lähinnä valokuvia, tietokonepöytä ja yksi kirjahylly, pakaten ne sinivihreään, niille varattuun kassiin. Eteisestä hän otti autonsa avaimet.
"Olen valmis."

”Hienoa, mennään sitten”, mies sanoi, avasi oven ja otti tytön urheilukassin kantaakseen.
”Mikä vointi?”

Amanda otti eteisestä vielä normaalisti käyttämänsä niittikäsilaukun ja lähti se sekä läppärikassi käsissään alas.
"Hyvä. Otan auton hallista."

”Ja sinäkö kuvittelet olevasi ihan pätevässä ajokunnossa?” Julian kysyi skeptisesti.
”Kun ottaa huomioon, miten päissäsi olit yöllä, en ihmettelisi, vaikka olisit edelleen humalassa.”

"Olen minä." Kello oli jo pitkällä iltapäivässä. Ei hän enää humalassa ollut. Onneksi.

”Hyvä niin”, mies sanoi ja suli hymyyn, joka ei jättänyt pienintäkään epäilystä, etteikö hän olisi toteuttanut uhkaustaan.
”Koska jos ikinä istut ratin taakse päihteiden vaikutuksen alaisena, minä varmistan, ettet aja enää ikinä.”

Amanda avasi suunsa sanoakseen ettei olisi niin typerä, mutta sulki suunsa.
"Minulla ei ole ikinä auton avaimia edes mukana." Hän totesi enolleen, ennen kuin katosi kerrostalon parkkihalliin hakemaan autonsa. Ainakin hän ajoi hyvin nätisti.

Julian heitti urheilukassin autonsa takapenkille ja lähti edeltä kohti kotia, mutta pysähtyi matkalla ostamaan muutaman tuoreen muffinssin raskaana olevalle vaimolleen, paketin Ben & Jerryn uutuusmakua sekä thaimaalaista noutoroukaa, koska ei jaksanut edes ajatella ruoanlaittoa.
Kotiin tullessaan hän heilautti Amandan kassin portaiden juureen, laski ruoan keittiötasolle, jäätelön pakkaseen ja istahti sitten takaisin sohvalle Deirdren viereen ojentaen naiselle kysyvästi pahvirasiaa vielä lämpimiä muffinsseja.

Amanda ei pysähtynyt mihinkään, joten hän oli kotona ennen enoaan. Hän vaihtoi omat vaatteet päällensä, otti lasin vettä ja katosi ylös.
Deirdre kohotti kulmiaan miehelleen kevyesti, ottaen paketista yhden muffinssin.
"... Mistä te huusitte ylhäällä aiemmin? Odotin koska kattokruunu putoaa."

”Amandan valinnoista”, Julian vastasi, kiersi käsivartensa kevyesti Deirdren hartioiden ympärille ja houkutteli naista nojaamaan syliinsä. Hän haki edes pieniä hetkiä heidän arjestaan olla lähellä vaimoaan ja hautasi pienen kauhun piston pohtiessaan, mitä vanhemmuus tekisi heidän rakkauselämälleen.
”Kuinka fiksuja ne olivat. Kannattaako niin toimia. Mitä seurauksia hänen teoillaan on.”

Nainen nojasi mielellään miehensä syliin. Tänään oli hyvä, leppoisa päivä. Muiden onneksi.
"Epäilen että keskustelu ei ollut positiivista? Hän hiipi käytännössä äänettä kun tuli hieman ennen sinua takaisin."

”Se päättyi positiivisesti, uskon”, Julian sanoi, veti Deirdren rintaansa vasten, kiersi kätensä naisen ympärille ja painoi suukon ohimolle.
”Hänen piti ymmärtää, että teoilla on seurauksia.”

Nainen veti vallattomia kutrejaan korvansa taakse, hymyillen vaisusti.
"Ehkä sinä saat opetettua sen hänelle."

”Toivon niin”, Julian vastasi ja hautasi kasvonsa rakastamiinsa, vallattomiin kutreihin.
”On korkea aika, että hän saa vanhemman elämäänsä.”

Nainen kurotti kätensä silittämään miehen yhtälailla vallattomia hiuksia. Heidän lapsiaan kävi sääliksi.
"Saa hän. Ja olet ollutkin, sen mitä voit."

Julian ei ollut yhtä varma, vaan tunsi kalvavan syyllisyyden viillon. Miksi hän ei ollut ottanut Amandaa lapsekseen vuosia sitten? Ehkä tyttö olisi nyt aivan erilaisessa tilanteessa.
Mies rutisti Deirdreä tiukemmin olemus melankolisena ja silitti naisen käsivarsia sormenpäillään.

Deirdre tarjosi hetken hiljaista läsnäoloaan miehelleen. Tuo tarvitsi sitä nyt.
"Rakas, älä syytä itseäsi siitä mitä olisit voinut tehdä vaan mieti mitä voit tehdä hänen hyväkseen vielä. Amanda on ihana tyttö, joka vielä nousee jaloilleen kaikesta huolimatta. Mikä sitten tämän käytöksen takana onkaan?" Hienovarainen kysymys.

”Minä tiedän, että hän on ihana tyttö”, Julian huokasi nostamatta päätään naisen hiuksista.
”Hänet on kasvatettu niin helvetin kieroon, että hän on tappaa itsensä, koska ei osaa käsitellä omia tunteitaan.”

Deirdre veti syvään henkeä. Julian ei ansainnut sellaista, Amandasta puhumattakaan.
"En epäile hetkeäkään, etteikö hän oppisi jos sinä opastat häntä."

”Parhaani yritän”, mies sanoi, hieraisi Deirdren käsivarsia ja tukahdutti haukotuksen.
”Luulen, että tarvitsen unta viime yön jäljiltä. Laitanko sinulle ensin ruokaa?”

"Mene nukkumaan. Kulta, minä osaan ottaa ruokaa itsekin." Deirdre naurahti hellästi, suoristautuen miehens sylistä. Hän painoi suukon tuon huulille, hipaisten hiuksia pois miehen otsalta.

”Niin osaat, mutta minä pidän hemmottelustasi”, Julian vastasi, laski kätensä naisen poskille ja unohtui hetkeksi suudelmaan.
”Jos kyllästyt televisioon, tule viereeni”.

Deirdre katsoi miestään lähietäisyydeltä.
"Nyt kun sanoit, en kyllä voi kieltäytyä päiväunista." Pieni lepo ei häntäkään haittaisi. Kiukku ja väsymys tuntuivat vuorottelevan hänen mielialoissaan vahvasti.

Julian ojensi vaimolleen kätensä ja huokasi haikeasti, kun joutui tukahduttamaan halunsa kaapata tämä syliinsä ja kantaa nainen ylös portaita. Sen sijaan hän joutui tyytymään siihen, että piteli Deirdreä kädestä – mutta saisi nukahtaa nainen käsivarsillaan, mikä kieltämättä teki hänestä harvinaisen onnekkaan.

Deirdre seurasi miestään yläkertaan, vilkaisten vierashuoneen suljettua ovea, kun kuuli sieltä kantautuvan vaihtoehto rockin äänen.
"... Sinun musiikkimakusi hänellä on, melkein ainakin." Hän naurahti, potkaisten tossut jalastaan kun istui sängylle.

”Totta kai on, hän on fiksu tyttö”, Julian vastasi peittäen haukotuksen ja vajosi selälleen sängylle. Luojan kiitos Sylviasta – pieni, valkea nainen huolehtisi hänen hevostensa treenauksesta erehtymättömällä työmoraalilla, ja hän voisi antaa itsensä nukahtaa ilman jatkuvaa, jäytävää stressiä.

Deirdre kävi Julianin kainaloon nukkumaan, mahdollisimman pieneksi. Aikuisten nukkuessa Amanda uskalsi mennä alas, tehdä itselleen leipää - hän ei tiennyt Julianin tuomasta ruoasta - ja istua olohuoneen sohvalle katsomaan telkkaria.

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Voisipa sukunsa valita   Su Joulu 03, 2017 12:21 pm

Torstai 07. joulukuuta 2017 - Newcastle

Amanda ei ollut tänään käynyt tallilla. Hän ei halunnut törmätä eilen tapaamaansa Natashaan, joka oli muistuttanut häntä siitä, että hän oli typerä. Hän makasi vierashuoneen sängyllä kuulokkeet korvissa ja tuijotti kattoa. Se oli hänen yleisimpiä ajanvietteitään nyt. Harvoin Amanda kehtasi mennä alas katsomaan telkkaria ja Netflixistä kaikki tuntui olevan katsottu. Joten, jäljelle jäi musiikki ja katon tuijottelu. Deirdre kävi säännöllisesti kurkistamassa elikö hän, välillä jopa jäi juttelemaan. Enoaan Amanda vältteli viimeiseen asti, hiipien varpaillaan seinienviertä pitkin kun Julian oli kotona.

Eno kopautti ovea kerran varoituksena, määrätietoisin rystysin ja astui sisään valkoiseen villapaitaan ja mustiin ratsastushousuihin pukeutuneena. Hän sulki oven takanaan ja nojasi selkänsä kevyesti sitä vasten. Julianilta ei ollut jäänyt huomaamatta, miten Amanda säikkyi häntä – ja ehkä se oli hyväkin, jos se tarkoitti hänen ravistelleen tyttöön hieman järkeä.
Mutta rajansa kaikella.
”Miten menee? Olitko tänään tallilla?”

Amanda ponkaisi istumaan ja repi kuulokkeet korvistaan. Hän ei katsonut Juliania päin, vaan jonnekin miehen ohi, oven kynnyksen seudulle.
"En, menen huomenna." Lääkäri oli tulossa katsomaan Huzzlea taas huomenna ja hän halusi olla paikalla.

”Ahaa. Mitä hevostesi ohjelmaan kuului tänään?” mies tiedusteli ja tutkaili tyttöä katseellaan. Ei voinut olla helppoa tulla tempaistuksi takaisin holhotun teinin rooliin, kun oli saanut rellestää oman päänsä mukaan vuosia. Mutta luoja tiesi, että Amanda tarvitsi vanhemman.

"Huzzlella lepopäivä kävelytyksestä, Mentoksella vapaa, Foxylla ratsuttajan sileätreeni." Amanda nieleskeli, katsellen jonnekin kauas. Hävetti. Ahdisti. Ei ollut edes Netflixiä auki että voisi sanoa enon keskeyttäneen jotain.

Julian nojasi selkänsä mukavammin ovea vasten.
”Mikset sinä mennyt tänään tallille?” hän kysyi.

Amanda puraisi poskensa sisäpintaa kevyesti.
"Pitää vielä ottaa rauhallisesti käden kanssa." Ja koska häntä ei vaatinut tänään tallille mikään erityinen, hän oli päättänyt antaa kädelle vapaapäivän. Ja vältellä Natashaa.

Mies piti ajatuksensa ominaan ja työnsi sen sijaan peukalonsa ratsastushousujen lenkkeihin ja tutkaili tyttöä katseellaan.
”Annapas sitten tulla. Mikä sinun ongelmasi on minun kanssani?”

Amanda pudisteli päätään. Ei hänellä ollut ongelmaa.
"Ei ole ongelmaa." Ei minkäänlaista. Ei. Ei mitenkään. Ehei.

”Ei tietenkään. Muuten vain et uskalla katsoa minua”, Julian vastasi toinen suupieli vinoon hymyyn kohoten.
”Vai mökötätkö isolle, pahalle enollesi?”

"En mökötä." Mököttäminen oli väärä sana. Amanda halusi vain pysyä poissa siltä pahalta puolelta. Ja hän oli tottunut siihen, että kun oli saanut huudot, kannatti elää hetki varpaillaan hiipien.

”Kiukuttelet?” Julian ehdotti kevyesti.

"En." Amanda pudisteli kevyesti päätään, vetäen itseään pienemmäksi mytyksi sängyllä. Julian olisi tiennyt jos hän olisi kiukutellut.

”Vaan mitä?” eno kysyi pitäen äänensävynsä tyynenä ja kärsivällisenä.

"Ei mitään. Kaikki on hyvin." Amanda halusi vain olla yksin, hävetä rauhassa. Siinä se.

”Selvästi”, Julian huomautti lempeällä sarkasmilla.
”Kai tiedät, että Deirdre uhkaili minua enkä uskalla lähteä täältä, ennen kuin tiedän, mikä sinua vaivaa? Urheampikaan mies ei uhmaa häntä tällä hetkellä.”

Amanda vilkaisi Juliania kulmiensa alta. Miksi tuon vaimo olisi hänen takiaan miestä uhkaillut.
"Kaikki on ihan hyvin. Ei ole hätää." Mitä nyt hänellä oli enonsa läsnäollessa märän rätin persoonallisuus, mutta ehkä se asettuisi siitä.

”Kuten tahdot”, Julian vastasi, suoristautui ovelta ja pudottautui selälleen sisarentyttärensä vierelle vierashuoneen parisängylle.
”Sitten vain muutan tänne kanssasi.”

Amanda siirtyi vähän kauemmas. Joskus hänen enonsa tuntui lapsellisen itsepäiseltä.
"... Hävettää."

”Mikä?” Julian kysyi ristien käsivarret päänsä alle ja katseli huoneen valkeaa, siistiä kattoa. Amandan jokseenkin äänekkäästä olemuksesta huolimatta se tuntui paikoin levollisemmalta kuin muu talo, jota kolmea lasta kantava irlantilainen temperamentti hallitsi.

Kolmea lasta odottava irlantilainen antaisi kuulla kunniansa, jos Julian puolikkaalla sanallakaan vihjaisisi sellaista naisen kuullen.
"Minä. Hei... Haluaisin olla yksin."

”Ei onnistu”, Julian vastasi olkiaan kohauttaen.
”Ei voi mitään.”

Amanda mietti hetken. Deirdrenkään seura ei oikein houkutellut, mutta hän nousi ja siirtyi istumaan tuolille.
"Miten pitää pyytää?"

”Voit kertoa, miksi säikyt minua, ja lähden pois”, Julian lupasi loikoillen edelleen sängyllä kädet rennosti selän takana.
”Et ole edes ollut hiljattain valmennuksissani – vaikka siitä ei muuten olisi haittaa.”

Amanda nielaisi. Se tästä vielä puuttuisi että sairasloman jälkeen menisi Julianin valmennuksiin. Ei kiitos.
"Koska minua hävettää."

”Mikä?” Julian toisti ja katseli kattoa, jotta ei ahdistaisi ongelmaista sisarentytärtään suoralla huomiollaan.

Amanda mietti sopivaa vastausta. Koska olen olemassa, koska petin sinut, koska olen kamala ihminen, koska en osaa olla ihmisiksi... NIistä kaikista seuraisi vain lisää keskustelua.
"Minä."

”Vähän tarkemmin”, Julian houkutteli.

"Koska petin sinut." Amanda myönsi hiljaa. Ei hän välittänyt vanhempiensa odotuksista (niitä alati muuttuvia standardeja ei kukaan saavuttaisi), mutta enonsa odotuksista sitäkin enemmän.

”Et sinä ole minua pettänyt”, Julian huomautti tyynesti.
”Säikytellyt kyllä tarpeeksi yhdeksi eliniäksi.”

" Olisin voinut menettää kaiken." Hän mutisi polviinsa, pitäen käsillä kiinni varpaistaan kun istui jalat sykkyrässä itseään vasten siinä tuolilla.
"Ja petin minä. Pitäisi käyttäytyä paremmin."

”Olisit voinut menettää kaiken”, mies myönsi.
”Mutta sinä et pettänyt minua. Osaan tunnistaa omat tunteeni, ja niihin ei sisälly pettymystä sinua kohtaan. Huolta kyllä.”

"Mitä se sitten oli? Olet ainoa joka on koskaan kannustanut minua, odottanut minulta yhtään mitään ja minä vain..." Hän vain oli ollut heittämässä kaiken pois. Otsaa alkoi särkeä, vaikka sillan rakenteista saatu ruhje oli haalistunut perjantaista.

”Minä kannustan sinua edelleen ja odotan sinulta edelleen suuria”, Julian huomautti.
”Se oli huolestuneen, säikähtäneen aikuisen rakkautta, lapsihyvä. Siltä kuulostan, kun säikytät minut.”

"... Sanoit että minun pitäisi pitää taukoa." Se ei kuulostanut kannustamiselta. Se kuulosti luovuttamiselta, pahimmassa mittakaavassa. Se antaisi Natashalle etumatkaa, jota tyttö naureskeli saavansa jo sairasloman aikana. Hän nyppäisi sukastaan näkymättömän rutun suoraksi.

”Sanoin, että ellet ymmärrä olevasi vaarassa menettää kaiken toimimalla niin kuin toimit, et ole vielä tarpeeksi kypsä uraasi varten”, Julian korjasi.
”Ja jos et ole valmis urasi vaatimaan työntekoon ja keskittymiseen, sinä ansaitsisitkin taukoa. Olet vielä hyvin nuori, ja sinulla olisi täysi oikeus normaaliin nuoruuteen.”

"Sama asia." Amanda mutisi. Se oli ainoa asia missä hän oli hyvä. Ratsastaminen siis. Hän ei ollut mikään huippuoppilas koulussa, eikä tosiaan keksinyt miellyttävää ainetta opiskeltavaksi.
"Et ajatellut ennen noin. Et ennen kuin olin idiootti."

”Ei ole”, mies huomautti terävämmin.
”Minä ajattelen niin jokaisen kohdalla. Kilparatsastus ei ole harrastus eikä sitä voi tehdä vasemmalla kädellä. Minulle on aivan yhtä arvokasta mitä ikinä päätät tehdä elämälläsi, kunhan se on sitä, mikä tekee sinut onnelliseksi. Sinun ei tarvitse olla kilparatsastaja, mutta jos se on sitä, mitä haluat – en halua, että menetät urasi hetken mielijohteesta tehtyjen, typerien päätösten takia.”

"Niin? Minun ei pitänyt olla mikään epäilys. Haluan kilpailla, haluan ratsastaa. Halusin näyttää että pystyn siihen." Eikä hän pystynyt. Tai siltä se näytti.

”Turha käyttää imperfektiä”, Julian sanoi.
”Ei urasi ole ohi. Nythän sinulla vasta on aika näyttää, että pystyt ihan mihin tahansa, mitä haluat.”

"Tuntuu että se olisi." Amanda huomautti. Hän ei saanut vielä ratsastaa ja se teki elämästä tyhjää.
"En saa ratsastaa ja oma hevoseni on toipilaana."

”Totuttele siihen. Jokaisella ratsastajalla on kausia, kun ei pysty ratsastamaan”, mies huomautti. Amanda puhui toiselle toipuvalle ratsastajalle.
”Jokainen ratsastaja myös kohtaa loukkaantumisia hevosten kanssa. Joskus niin pahoja, ettei hevosta voi pelastaa. Sinun hevosesihan toipuu.”

"Vain koska sponsorini on hullu ja maksaa sen." Amanda nielaisi. Ilman Veronicaa punarautias ruuna olisi pitänyt lopettaa.

”Voisit yrittää keskittyä myös positiiviseen”, Julian sanoi hieraisten kasvojaan.
”Pyrkiä eteenpäin, kun mikään ei pidättele sinua.”

"Mikä on positiivista? Olin täysi perse ainoalle aikuiselle joka minusta välitti, ainoalle ihmiselle josta olen pitänyt ja asun enoni vierashuoneessa koska ei luoteta että selviäisin hengissä. Mistä pitäisi olla ylpeä? Jopa Natasha myönsi että on hyvä etten asu yksin."

”En sanonut, että sinun pitäisi olla ylpeä. Mutta voit yksinkertaisesti päättää toimia viisaammin tulevaisuudessa ja nyt keskittyä pyrkimään olemaan parempi sen sijaan, että mietit kaikkea, mikä voisi olla huonosti. Et ole menettänyt uraasi. Et loukannut itseäsi vakavammin. Hevosesi on hengissä ja toipuu”, mies sanoi.

Amanda oli sanomassa jotain, mutta sulki suunsa. Jos hän kerrankin yrittäisi kuunnella.
"... Et ole vihainen?"

”En ole vihainen”, Julian vahvisti.

"... Et vihaa minua tai ole pettynyt koska en ole sellainen kuin pitäisi?"

”En tietenkään”, mies huokasi kohottautuen kyynärpäänsä varaan.
”Ei ole mitään, millainen sinun pitäisi olla.”

"On." Amanda tiesi että hänen pitäisi olla hyväkäytöksinen, kiltti tytär, totella vanhempiaan ja arvostaa saamaansa. Ei.

”Ei ole. Minä olen meistä vanhempi, viisaampi ja paljon pidempikin. Minua kannattaa kuunnella.”

"... Olet pidempi koska olet aikuinen mies. Eikä pituus liity älykkyyteen." Amanda huomautti. Ainakin hän tarttui jo enonsa höpsötyksiin.

”Mistäs sinä sen tiedät?” Julian kohotti kulmaansa merkitsevästi.

"Väitit samaa joskus kun olin lapsi ja minä etsin tutkimuksia. En löytänyt." Amanda myönsi. Hän oli pikkutyttönä päättäväisesti halunnut todistaa enonsa olevan väärässä.

”Kaipaamasi tulokset ovat tässä edessäsi”, mies sanoi nousten istumaan ja levitti käsivarsiaan.
”Minähän en ole koskaan ollut muuta kuin äärettömän viisas ja vakuuttava.”

Amanda kohotti toista kulmaansa.
"Pakoilet vaimoasi. Jos olisit viisas, koettaisit pitää hänet hyvällä tuulella."

”Minä en pakoile mitään, ja minähän pidän Deirdren hyvällä tuulella”, hän huomautti.
”Mutta tiesin, ettet voisi heittää pakolaista ulos huoneestasi.”

"... Kerron hänelle että käytit häntä tekosyynä." Amanda totesi haastavasti. Hän vei käden suulleen, kun irlantilaisnaisen pää ilmestyi oviaukkoon.
"Alhaalla on joku joka haluaisi tavata Amandan. Minä menen Artemiksen luo. Ilmoittakaa kun... Vieras on lähtenyt." Naisen olemuksessa oli samaa pidäteltyä raivoa kuin Julianissa oli (edelleen) ollut aistittavissa hänen veljensä lähellä aiemmin.

”Senkus”, Julian vastasi leukaansa huvittuneena kohottaen kuin haastaakseen tytön tekemään niin. Mies käänsi kalpeansinisten, siristyneiden silmiensä katseen ovelle ja kohotti kulmiaan.
”Amanda, mene olemaan hyvä emäntä vieraallesi”, hän kannusti ja nousi ylös.
”Onko kaikki hyvin?”

Amanda lähti alas hieman epäröiden. Deirdre puri hampaita yhteen leukaluut kireinä.
"Sinuna menisin myös. Siskosi." Nainen tarjosi selitykseksi, ennen kuin katosi itse alas ja mahdollisimman nopeasti ovesta ulos. Tässä tilassa oli jo suoritus että Julianin sisko ei ollut kuollut kun hän oli avannut oven.
"Amanda Jasmine Aycock!" Se oli viimeinen asia jonka Deirdre asunnosta kuuli ja ensimmäinen jonka Amanda kuuli, kun näki mustahiuksisen äitinsä eteisessä.
"... van der Veen." Hän korjasi vain naista ärsyttääkseen.

Hienoa. Julian juoksutti sormet läpi hiuksistaan ja seurasi sitten vaimoaan ja sisarentytärtään alakertaan. Mies seisahtui portaiden alapäähän käsivarret kevyesti ristittynä.
”Heipä hei siskokulta. Olisit voinut ilmoittaa tulostasi.”

"En tiennyt tulevasi luoksesi." Wendy napautti veljeään.
"Amanda ei ollut asunnollaan, joten ajattelin että hän voisi olla täällä." Tyttö ei kyllä ollut saanut varoituksen luksusta.
"Mitä teet täällä?" Amanda veti haastavasti kädet puuskaan, huomaten äidistään ettei tuo ollut ollenkaan yhtä itsevarma veljensä läsnäollessa.

Julian kohotti tyynesti kulmaansa ja nojasi tummapuisia portaita reunustavaan, valkeaan seinään hartiallaan. Hän ei voinut sanoa arvostavansa sisartaan, mutta koki paremmaksi olla puhumatta rumasti Amandan läsnäollessa. Tyttö oli kokenut tarpeeksi.

"Minä ja isäsi haluaisimme puhua kanssasi." Se sai Amandan pärskähtämään kolkosti.
"Harmi. Minä en halua puhua teille." Se sai teinin äidin hieraisemaan kasvojaan.
"Älä käyttäydy noin enosi edessä."
"Luulen ettei Julian pistä pahakseen." Wendy kohotti katseen veljeensä.
"... Oletko tosissasi?"

Julian tuijotti sisartaan rävähtämättä.
”Amanda on aikuinen ja täysin vapaa ja kykenevä päättämään omasta elämästään”, hän vastasi.
”Jos hän ei halua puhua sinulle, tuen häntä täysin.”

Wendy vilkaisi veljeään uudelleen.
"Sinä et ole tosissasi." Hän ei ollut koskaan kovin mielellään ottanut veljeltään kasvatusneuvoja. Tuki olisi satunnaisina hetkinä kelvannut.
"Sinä et ole tosissasi!" Amanda parahti.
"Vain tulet tänne ja luulet että minä kuuntelen sinua mielelläni? Ei. En kuuntele."
"Amanda. Älä aloita tuota."
"Mitä? Hävettääkö sinua? Harmi, minua ei. Minä en ole se joka on kasvattajana täysin kyvytön." Ei, tyttö ei aikoisi pitää suutaan supussa.

Julian katseli äidin ja tyttären kohtaamista ääneti portailta. Totta kai hän oli tosissaan. Amandalla oli oikeus avautua äidilleen pahasta olostaan – kuka tiesi, vaikka se olisi terapeuttistakin.

"Minä ja isäsi haluamme sinu Ranskaan." Amanda katsoi äitiään pitkään hiljaa. Hän tiesi mihin tämä oli menossa.
"Siis annoitte minun muuttaa alaikäisenä pois ja nyt haluatte minut kotiin? Voi jumalauta, tajusiko hän vasta nyt että voin olla tekemisisissä sukulaisteni kanssa kun hän ei vahdi?"
"Älä kiroile minulle. Eikä kyse ole siitä. Haluaisimme sinut kotiin."
"Voi... Voi vittu mikä tekopyhä lehmä!" Amanda kääntyi kannoillaan ja änkesi enonsa ohi yläkertaan. Wendy huokaisi syvään, valmiina seuraamaan. Tämä ei ollut tässä.

Julian tukki portaat Amandan perästä.
”Hän ei halua puhua sinulle juuri nyt.”

Wendy mulkaisi veljeään pahasti.
"Mistä lähtien me olemme neuvoneet toisiamme lapsien kanssa?" Siitä lähtien kun Amanda oli oppinut seuraamaan Juliania ja Elleniä sukutapaamisissa vanhempiensa sijaan.

”Ehkä meidän olisi pitänyt”, Julian huomautti tyynesti.

"Minä en kysy nytkään, joten pitäisitkö sen omana tietonasi ja väistäisit?" Hyvin pitkälti veljensä naisversiota muistuttava nainen vilkaisi miestä silmät leimuten.

”Ehkä sinun pitäisi”, Julian vastasi kylmä sävy ääneen hiipien, tukki edelleen portaat päättäväisesti ja astui askeleen lähemmäs Wendyä.

"Julian. Minä en aio kysyä sinulta. Sinä et ole kasvattanut häntä." Wendyn sanat olivat tajuamattaan kamala muistutus.

”Valitettavasti niin”, mies sanoi ja astui toisen askeleen alas, ajaen sisartaan takaisin kohti ensimmäistä kerrosta.
”Ehkä hän ei olisi yrittänyt tappaa itseään, jos hänellä olisi ollut vanhempi edes päivän elämässään.”

"Mitä?" Ei, Wendy ei tosiaan tiennyt mitään miltein viikon takaisesta episodista.
"Mitä sinä sanoit?"

”Sinä et ole ollut hänelle äiti päivääkään elämässäsi”, Julian sanoi silmät viiruiksi siristyen, hyinen viha ääntä terävöittäen.
”Joten ehkä on korkea aika, että otat vastaan neuvoja. Sinä olet saanut lapsesi tuntemaan olonsa niin arvottomaksi, niin vialliseksi ja rikkinäiseksi, että hän on satuttanut itseään käsittämättömillä tavoilla paetakseen sitä, mitä sinä saat hänet tuntemaan. Kun lapsesi ei ole tuntenut päivääkään elämässään tulleensa rakastetuksi ja hyväksytyksi, luuletko todella, että ansaitset kutsua itseäsi vanhemmaksi?”

"Ja sinä jumalauta et kerro minulle tällaista?" Sisarusten välinen riita alkoi kehkeytyä huudon tasolle, naisen korottaessa ääntään.
"Miten helvetissä kehtaat salata tuollaista?" Yläkerrasta kuuluva kolina sai Wendyn ottamaan askeleenkohti yläkertaa. Ei veli häntä rappusia alas tönäisisi.

Julian tukki portaat päättäväisesti ja loi Wendyyn varoittavan katseen. Hän ei tönisi sisartaan, mutta voisi raahata tämän ulos.
”Luuletko sinä todella, että aion antaa sinun satuttaa lastasi enää kertaakaan?”

"Ei hän ole sinunkaan lapsesi." Nainen totesi päättäväiseen sävyyn. Kolina yläkerrassa loppui ja Amanda sujahti portaissa molempien aikuisten ohi naurettavalla ketteryydellä, vetäen maihareita jalkaansa kiireellä. Miksi hän ei omistanut nopeita kenkiä?
"Amanda. Sinä tulet Ranskaan. Se ei ole vitsi."
"Yritäppä pakottaa."
"Amanda! Minä en haluaisi pakottaa. Sinä tiedät että isäsi suuttuu."
"Hän voi painua helvettiin."
"Hevosesikin varmasti voi? Tiedät mitä mieltä hän on jos sanot noin."

Mies väisti alas syöksyvää tyttöä ja veti kätensä kevyeen puuskaan.
”Amanda on aikuinen ihminen”, hän muistutti tyttöä itseäänkin.
”Eikä enää pakotettavissa mihinkään.”

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Voisipa sukunsa valita   Su Joulu 03, 2017 12:22 pm

Amanda pysähtyi eteiseen. Hän oli pakotettavissa. Siihen vaadittiin vain yksi amerikkalainen ruuna. Hetken tyttö kävi päässään läpi vaihtoehtojaan.
"Aikuinen ihminen, joka yritti tappaa itsensä."
"Onko saatana ihme? Te päätätte yhtäkkiä että tytär sopiikin sisustukseen ja olette valmiit viemään minulta sen yhden asian, mitä rakastan, jos en tottele? Jumalauta mitä vanhemmuutta!"
"Sinä et puhu minulle noin!"

”Jos yrität todistaa olevasi kehityskelpoinen äiti etkä täysi sosiopaatti”, Julian huomautti sisarelleen kylmästi, ”viattoman eläimen teurastamisella uhkailu ei ole ehkä älykkäin strategia, vai mitä luulet?”

Wendy vilkaisi veljeään olkansa yli.
"Kuka lopettamisesta puhui?"
"Ihan kuin isä tyytyisi myymään! Ei hän eläimistä välitä!" Ennen kuin Amanda edes ajatteli, hän heitti äitiään kengällä saatuaan maiharit jalkaansa, kiskoen nahkatakkia päälleen.
"Minä en tule mihinkään teidän kanssanne." Taktisesti Amanda jätti puhelimensa eteisen lattialle, lähtien ovesta. Ovi pamahti kiinni tytön perässä, Wendyn vilkaistessa veljeään.
"Millaisena ihmisenä sinä pidät minua?"

Julian katsoi hetken Amandan perään ja käänsi sitten katseensa Wendyyn.
”Uhkasit juuri riistää lapseltasi ainoan asian, jota hän uskaltaa rakastaa tässä maailmassa, jotta hän alistuisi tahtoosi”, hän vastasi.
”Kerro sinä minulle, millainen ihminen ja millainen äiti sinä olet.”

"Minä en uhannut tehdä sitä." Wendy muistutti. Hän vain tiesi että hänen miehensä tekisi sen.
"Minä en ole sinulle selitystä velkaa mistään."

”Paljon parempi. Olet vain viaton viestinviejä, niinkö?” Julian kysyi astuen lähemmäs.
”Sinä todella olet täysi sosiopaatti. Sinulla ja miehelläsi ei ole enää mitään oikeuksia päättää Amandan elämästä. Te heititte hänet luotanne, kun hän oli aivan liian nuori huolehtimaan itse itsestään. Nyt hän on aikuinen, ja teidän valtanne päättyi sinä päivänä, kun hän täytti 18.”
Julian astui toisen askeleen.
”Et vastannut minulle. Millaisena ihmisenä ja millaisena äitinä sinä pidät itseäsi?”

Wendy otti askeleen taaksepäin. Hän ei ihan pitänyt veljeään luotettavana juuri nyt.
"En sanonut sitäkään. Ja mitä helvettiä se sinulle kuuluu, millaisena itseäni pidän? Et ole terapeuttini."

”Luojan kiitos siitä”, Julian vastasi.
”Jos olisin sinä, minäkään en uskaltaisi vastata. Lopulta vastaat toki vain Jumalalle, ja luulen, että hänellä on vielä alhaisempi mielipide sinusta kuin minulla.”

"Nytkö sinä alat uskonnolliseksi?" Wendy pärskähti epäuskoisesti.
"Et ole vakavissasi."

”Minä uskon korkeampaan voimaan, koska toivon tässä maailmassa olevan jotain hyvää ja edes toivoa oikeudenmukaisuudelle”, Julian vastasi tyynesti.
”Sinä et uskalla vastata minulle, joten minä kerron sinulle. Sinä olet kelvoton äiti. Sinä olet itsekäs, rakkauteen kykenemätön, manipuloiva ja epävarma nainen, jonka ei olisi koskaan kuulunut saada lasta – ja se, että Amanda uskoo olleensa virhe ja taakka elämässäsi vain todistaa minun olevan oikeassa.”

"Sinä - et - tiedä - mitään." Wendy sihisi veljelleen. Ovi naksahti auki ja nainen kääntyi, olettaen sen selvästi olevan tyttärensä. Se olikin Deirdre, joka ei ollut mennyt veljensä luo (veli oli vielä töissä), joten hän oli kävellyt kauppaan kun ei muutakaan keksinyt. Irlantilaisnainen ei sanonut mitään vaan käveli suoraan keittiöön. Julianin sisko veti syvään henkeä, tietämättä voisiko jatkaa riitelyä veljensä kanssa kun tuon vaimo tuli kotiin.
"Sinä olet aina ajatellut olevasi parempi. Onnea vain sinulle. Epäilen ettet kestä isyyden sitovuutta viikkoa."
"Ja nyt sinä noita painut helvettiin!" Irlantilaisaksentti karjaisi keittiöstä.

Julian katsahti olkansa yli Deirdren kadotessa ja kääntyi sitten takaisin Wendyn puoleen, tyynenä ja rävähtämättömänä.
”Minä olen parempi”, hän vastasi, ”ja kun ymmärrät, mitä sinä olet tehnyt Amandalle, kiität minua itkien siitä, että minä olen vanhempana hänen elämässään.”
Mies nyökkäsi ovea kohti.
”Deirdre toivoo sinun lähtevän.”

Wendy lähti kiltisti ulos, sillä ei halunnut temperamenttista naista samaan tilaan itsensä kanssa. Oven kolahdettua kiinni Deirdre päästi suustaan liudan kotikielisiä kirosanoja. Julian varmasti tunnistaisi ne jo vaikka unissaan.
"Jumalauta mikä lehmä hän on! Haluan kuristaa hänet. Onko Amanda täällä?" Hyvä varmistaa nyt.

”Ei ole, hän lähti ja jätti puhelimensa”, Julian vastasi poimien laitteen lattialta ja siirsi heitetyn kengän siististi eteiseen.

Deirdre veti syvään henkeä. Sentään, Amandan ei tarvinnut kuulla kun hän kirosi tuon äitiä.
"Kehtasi vielä väittää ettet sinä pärjäisi." Vaikka Deirdre pelkäsi sitä vähän. Mutta vain vähän. Hän ei pärjäisi äitinä ilman Juliania, joten miehen olisi parempi suhtautua uuteen asiaan elämässään sen vaatimalla vakavuudella.

”Käyn katsomassa, mitä yläkerralle tapahtui”, mies sanoi, työnsi Amandan puhelimen taskuunsa ja lähti ylös portaita.

Amanda oli vain repinyt vaatteita mukaana, jättäen jälkeensä muutaman sukkaparin lattialle, parit alushousut, paidan ja muuta satunnaista käsistä pudonnutta tavaraa. Hups. Deirdre seurasi pian miestään ylös, olemus hieman asettuneena. Ei auttaisi että hän kiroaisi.

Julian huokasi syvään ja kumartui siivoamaan vaatteita takaisin paikoilleen. Hän suoristi vierassängyn päiväpeittoa ja istahti sitten sängyn laidalle. Hän ei syyttänyt Amandaa reaktiosta äitinsä näkemiseen, mutta vailla puhelinta tai ilmoitusta yöhön häviäminen ei ollut sitä käytöstä, mitä hän toivoi tytöltä.

Ei Amanda olisi muuten jättänyt puhelintaan, mutta tuo ei halunnut vanhempiensä soittelevan perään. Deirdre nojautui kevyesti ovenpieleen, katsellen miestään.
"Julian, sinä tiedät parhaiten - onko Amanda sellaisessa vaiheessa että hän kestäisi kaksi hevosta lisää?"

Mies kohotti väsyneen katseensa Deirdreen kulmat kurtistuen.
”Kaksi hevosta lisää? Vitsailetko? Tyttö, joka yritti hypätä sillalta juuri kännipäissään eikä vieläkään tunnu käsittävän, miten nopeasti hän voi menettää kaiken rakastamansa, kun käyttäytyy kuin ajattelematon teini?”

Jos hän olisi nähnyt tämän tulevan, hän ei olisi ikinä puhunut sponsorointia läpi. Voi hyvä luoja.
"Puhun siis sen uudelleen." Minkä, hän jätti sen vielä sanomatta. Ehkä Darcy voisi ottaa hevoset tai Rosier. Miten ne kaksi olivatkin saapuneet naurettavan huonoon aikaan Rosings Parkiin.

”Minkä uudelleen?” Julian kysyi hieraisten kasvojaan.

Deirdre kokeili hampaita kielellään. Hän veulasi niitä aina kun hermostui. Refleksi, ajalta jolloin hänellä oli ollut raudat.
"Sopimuksen niistä hevosista."

”Sinä hankit Amandalle hevosia?” mies ähkäisi tyrmistyneenä.

"En minä." Luoja, ei hän todellakaan yksinään.

”Vaan?” Julian kysyi leukaperät kiristyen.

"... Weatherby Corpin Englannin konttori sponsoroi niitä hevosia. Ennen kuin tämä... Tämä kaikki tapahtui. Siksi kysyin. Saan ne varmasti Darcylle tai Rosierille. " Deirdre ei pitänyt siitä ilmeestä miehensä kasvoilla.

”Ja kenen idea tämä oli?” Julian haastoi epäuskoinen katse silmissään.

"... Minun." Deirdre myönsi hiljaa.

”Ja mitä oletat minun sanovan tähän?” mies kysyi pudistaen tyrmistyneenä päätään.
”Et kysynyt minulta hyväksynkö tätä, vaikka Amanda on minun vertani tässä perheessä. Et kysynyt minulta, pidänkö tätä hyvänä ajatuksena, vaikka minä olen meistä se, joka on rakentanut elämänsä kilparatsastuksen parissa. Et ajatellut edes kertoa minulle, koska enhän minä ole kuin vain aviomiehesi.”

Deirdre peitti suunsa kädellään. Voi helvetti.
"Ajattelin kertoa. Ja juurihan minä kysyin. Valitettavasti minulla ei ollut kristallipalloa, että näkisin tulevaisuuteen. En tiennyt että jotain tällaista sattuisi."

”Sinä menit ja teit kaiken selkäni takana”, Julian korjasi ja karkasi jaloilleen, kalpeat silmät välähäten.
”Nyt kerrot minulle, kun kaikki on jo tehty enkä voi vaikuttaa asiaan. Jos olisit ajatellut kysyä minulta tai antanut karvan vertaa arvoa minun mielipiteelleni, minä olisin kertonut, että näin kävisi.”

"Anteeksi. Ja mitään ei ole vielä tehty, Amanda ei tiedä. Joten sen voi vielä siirtää." Deirdre ei siirtynyt oviaukosta ja miltein varmisti, ettei Julian pääsisi ohi kaatamatta häntä.

”Mitään ei ole tehty?” Julian jyrähti.
”Juurihan sinä kerroit, että sinä olet mennyt sopimaan minulle asiasta edes vihjaisematta sponsorisopimuksia ja hankkimaan hevosia. Se on tehty – tiesi Amanda asiasta tai ei. Tiedätkö, silloin tällöin minua käy turhauttamaan, miten vähän minun mielipiteeni sinulle merkitsee.”

"Voi luoja. Minä en tiennyt että loukkaan sinua tällä. Kyse ei ole siitä ettei mielipiteelläsi olisi väliä." Olisi pitänyt ottaa tämä puheeksi joskus toiste. Ei silloin kun miehen sisko oli käynyt nostattamassa tuon verenpainetta ensin.

Julian tuijotti Deirdreä leukaperät kireinä, vauhko katse silmissään.
”Kuinka helvetissä voisit olla loukkaamatta minua sillä, että hankit minun sisarentyttärelleni kilpahevosia minun selkäni takana? Onko kyse siitä, että todella et välitä siitä, mitä minä ajattelen vai oletko niin itsekeskeinen, että yksinkertaisesti unohdat minun olemassaoloni?”

Deirdre puraisi huultaan. Ei, hän ei huutaisi takaisin. Ei. Nyt olisi pidettävä pää kylmänä.
"Ei kummastakaan. Minä en vain tajunnut, selvä? Ja sinä olit sitä mieltä, että ei, joten hoidan ne toiselle ratsastajalle. Rosier ja Darcy molemmat ratsastavat firman nimissä olevilla hevosilla, se ei ole hankalaa."

”Totta kai minä olen sitä mieltä!” Julian rähähti ja heilautti kättään turhautuneessa kaaressa.
”Katso Amandaa. Hänen täytyy oppia, että hänen teoillaan on seurauksia. Hänen täytyy oppia, että hänen on työskenneltävä lujasti menestyäkseen ja tullakseen palkituksi – koska hänen ainoa toinen keinonsa oppia tämä elintärkeä asia, on menettää kaikki ja jouduttava ansaitsemaan tiensä alusta saakka. Enkä minä halua sitä hänelle. Mutta jos kaikki ojennetaan hänelle hopealautasella, ja sinä menet jumalauta taputtelemaan hänen päätään joka kerta, kun hän tekee jotain helvetin typerää - kuten jää alaikäisenä kiinni juomasta ja tulee poliisin toimittamaksi keskellä yötä - hän ei opi mitään koskaan. Minä yritän epätoivoisesti opettaa hänelle asioita, joita kukaan muu ei ole opettanut, vaikka hän on jo aikuinen, ja sinä revit mattoa jalkojeni alta joka käänteessä.”

"Minä en helvetti tajunnut että hän voisi tehdä jotain sellaista!" Jestas. Johan tyttö oli ollut ihmisiksi sen yhden erheen jälkeen, kunnes tämä solmu oli tullut.
"Ja minä sanoin että kunnoitan mielipidettäsi! Jos olet sitä mieltä, niin sitten ei. Minä en yritä vetää mattoa jalkojesi alta."

”Minä tiedän, ettet sinä yritä tehdä sitä!” Julian karjui.
”Mutta silti teet tyhjäksi kaiken, mitä minä yritän vanhempana saavuttaa. Jos minä yritän opettaa Amandalle vastuuta ja muitakin tapoja käsitellä tilanteita kuin itsetuhoisuus ja pakeneminen – kuten vaatimalla häntä ajattelemaan tekojaan ja pyytämään anteeksi, sinä puolustelet hänen tekojaan ja taputtelet hänen päätään. Jonkun täytyy asettaa hänelle rajoja ja kertoa, ettei hän voi käyttäytyä näin. Hän ei voi vain hävitä yöhön näin ja tulla sitten taas palkituksi, kun suvaitsee palata takaisin.”

"Ja olen pahoillani siitä, yritän korjata tekemiseni ja lupaan etten puutu asioihinne enää." Deirdre painoi nyrkin huulilleen. Ei, hän ei sanoisi enempää. Julian oli oikeassa.

”En minä halua sinun pysyvän erossa Amandasta”, Julian sanoi yrittäen selvätä hillitä tarvettaan huutaa turhaumustaan.
”Mutta hän on kuin 5-vuotias uhmaikäinen. Jos hän käyttäytyy kuin täysin aivoton kusipää, ei häntä heijata sylissä, suukotella ja syötetä karkkia! Hänelle tehdään selväksi, että hänen toimintansa ei ole hyväksyttävää, hän ei voi käyttäytyä niin, häneltä vaaditaan anteeksipyyntö – ja sen jälkeen hänet otetaan syliin ja häntä muistutetaan siitä, että me rakastamme häntä aina, teki hän mitä tahansa.”

"Minä en sanonut pysyväni erossa hänestä, vaan asioistanne." Joihin hän nyt selvästi oli mennyt puuttumaan. Vaikka Amanda tuntui vierastavan häntä.
"Tuli selväksi. Pyysin anteeksi ja lupasin etten palkitse häntä huonosta käytöksestä. Ja lupaan etten toista tätä. Mitä sinä vielä haluat?"

Julian käänsi selkänsä ja hautasi kasvot hetkeksi käsiinsä, hartiat jännittyneinä. Pelko ja turhaumus Amandan puolesta, raivo Wendyä kohtaan ja tuohtumus Deirdren toimintaa kohtaan jylläsivät hänen sisällään.
”En mitään”, hän vastasi ja kääntyi takaisin vaimoaan kohti.
”Lähden käymään ulkona.”

Deirdre katseli miestään. Hän oli ollut tänään viimeinen pisara.
"... Tulethan takaisin?"

Julian kurtisti tummia kulmiaan hämmentyneenä.
”Mitä? Totta kai tulen. Mikä ihmeen kysymys tuo on?”

"Kunhan kysyin." Deirdre teki tilaa oviaukkoon, jotta miehen ei tarvitsisi kaataa häntä mennessään.

Julian nipisti nenänvarttaan ja sulki silmänsä.
”Sinä et ansaitse vihaani, enkä minä halua huutaa sinulle. Mutta tällä hetkellä en osaa muuta kuin huutaa, joten lähden rauhoittumaan ulos”, hän sanoi leukaperät kireinä, kosketti epäröiden Deirdren olkapäätä ja katosi sitten alakertaan ja ulos – oma ja Amandan puhelin turvallisesti taskussaan.

Deidre hymähti kireästi. Hän oli ansainnut sen. Julianin mentyä hän palasi nykyiseen tapaansa kiroilla kaikelle ja itkeä vuorotellen. Ensin hän kiroili omaa typeryyttään ja miehensä luupäisyyttä, itkien sitten kun otti pakastimesta pahvisen jäätelöpaketin. Hän meni sänkyyn sen Ben&Jerrysin kanssa. Niin, kun hänen ihana, kultainen aviomiehensä huolehti että pakastimessaoli jäätelöä kun alati vihainen, itkevä vaimo sitä tarvitsi. Samalla hän lähetti viestiä Artemikselle, olisiko Darcylla tilaa kahdelle ratsulle.

Tajutessaan tuijottavansa pimeää Pohjanmerta Julian päätteli kävelleensä tarpeeksi pitkän lenkin yhdelle illalle. Hän tarkasti molemmat puhelimet ja istahti sitten hetkeksi kylmälle hiekalle kuuntelemaan meren kuohuntaa. Se kävi melkein meditoinnista. Ajatukset kiersivät levotonta, ahdistunutta kehää. Amandan tilanne – Deirdren raskaus ja saman sivun löytäminen vanhempina – hänen täysin kaistapäiset sisaruksensa – hänen hyödytön, raihnainen selkänsä, joka ei suostunut toipumaan päästääkseen häntä takaisin satulaan.
Ilta oli muuttunut yöksi, kun kylmä puri miestä ja sai Julianin nousemaan ylös kankeasti, tilaamaan taksin ja palaamaan kotiin. Hän tuli sisään hiljaa, jätti kenkänsä ja takkinsa eteiseen ja nousi äänettömin askelin makuuhuoneeseen.

Deirdre oli laskenut tyhjän jäätelöpurkin hetki sitten yöpöydälle ja torkahtanut puhelin kädessään. Hän havahtui askeliin käytävässä, sukaisten hiuksiaan kun nousi istumaan. Hän ei oikein tiennyt mitä olisi sanonut, joten pysytteli hiljaa. Jos hän ei ärsyttäisi Juliania enempää tänään.

Julian pysähtyi ovensuuhun ja tarkkaili Deirdreä hetken, tummat varjot silmiensä alla, ennen kuin siirtyi lähemmäs ja yritti painaa kevyen suukon naisen punaisiin hiuksiin.
”Käydäänkö nukkumaan?”

"... Ehkä pitäisi puhua." Hän vastasi hiljaa. Hän oli juuri torkkunut, yllättäen ei väsyttänyt.
"Ellei sinua väsytä. Jos väsyttää, mene nukkumaan."

Totta kai miestä väsytti, mutta Julian kiersi omalle puolelleen sänkyä ja istahti alas.
”Puhutaan. Kuuntelen.”

"Rakas. Jos olet väsynyt, voimme puhua aamulla." Sama tilanne olisi edessä silti, niin tai näin. Se ei kaatuisi muutamaan tuntiin.

Julian hieraisi kasvojaan.
”Anna tulla vain”, hän kehoitti ja hieroi alaselkäänsä.

"Sattuuko selkää?" Deirdre ei tiennyt miksi hän vältteli asiaa niin paljon.
"Mutta olen pahoillani. Kaikesta. Ja ne hevoset voivat mennä Darcylle joten..."

”Selviän kyllä”, mies vastasi haluamatta huomiota vihlovalle selälleen, joka uhkasi romuttaa kaiken, minkä eteen hän oli työskennellyt.
”Minun ei olisi pitänyt huutaa sinulle.”

"Olin ansainnut sen. Olisi pitänyt kysyä sinulta." Millainen äiti hän tulisi oikein olemaan? Voi hyvä luoja. Surkea, tavalla tai toisella.

”Niin olisi, mutta et ansainnut huutoa”, Julian vastasi ja vajosi jäykästi selälleen hieroen selän alle jääneellä kädellä vihlovia lihaksia.
”Rakastan sitä, että olet sitoutunut perheeseeni ja välität heistä – ja olet ajatellut Amandaa. En vain koe, että hän on tällä hetkellä valmis hevosiin. Hän ei tunnu ymmärtävän lainkaan, kuinka arvokkaita sijoituksia ne ovat ja millainen vastuu hänellä on. En myöskään halua palkita häntä, ellei hän toimi palkkion arvoisesti.”

Deirdre puri huultaan, ettei olisi kysynyt miehen selästä enempää. Hän nielaisi kevyesti.
"Ja ymmärrän sen. Näin asian ehkä eri tavalla, mutta luotan sinuun tässä." Julian tunsi Amandan. Hän ei tiennyt tytöstä kuin sen mitä Julian kertoi.

”Jos hän päättää ottaa ratsastuksen tosissaan ja alkaa suhtautua vastuuseensa ratsastajana vakavasti, ei minulla ole ongelmaa uusien hevosten kanssa”, mies huokasi ja sulki silmänsä.
”Ainoa asia, mitä hänen vanhempansa ovat koskaan hänelle syytäneet, on raha. En tiedä, onko hän joutunut koskaan todella ansaitsemaan mitään elämässään. Tekemään väsymättä töitä ja pyrkimään tavoitteeseen saadakseen mitä haluaa – muuten kuin tavoitellessaan kisasijoituksia, joita hän saa jo lahjakkuutensa ansiosta.”

"Hän on lahjakas tyttö. Ja kai minä kuvittelin että sellainen... Osoitus luottamuksesta kannustaisi häntä. En tiedä. Anteeksi." Se oli surullista. Miten Julianin ihanat vanhemmat olivat kasvattaneet jotakin tytön äidin kaltaista? Hän näki naista harvoin, mutta vannoi Wendyn olevan jollakin tasolla hullu. Nainen ei voinut olla normaali. Tuolla oli ihana, lahjakas tytär. Ilmeisen herkkä sellainen.
"Mitä sinä haluat että teen? Ajattele asiaa Amandan ja hevosten kannalta. Oletan ettei niiden siirtäminen ratsastajalta toiselle ole järkevää."

”Tee, mikä sinusta tuntuu parhaalta. Sinä olet hankkinut hevoset, joten ne ovat sinun vastuullasi”, Julian vastasi. Kuka hän oli sanomaan, vaikka Deirdre olisikin ymmärtänyt Amandaa paremmin. Ehkä holtittoman teinin palkitseminen loihtisikin esiin muodonmuutoksen, jota hän toivoi tytön asenteeseen.

Deirdre oli itse joskus ollut hieman holtiton tyttölapsi. Ei samassa mittakaavassa, mutta hän myönsi kokeilleensa poliiskyydin kotiin ja muutaman muun typeryyden.
"Ne eivät olet minun nimissäni. En... En tiedä enää." Hän ei ollut varma tästä.

Julian hieroi keskittyneesti selkäänsä, kulmat kivusta kurtussa.
”Teet, mikä sinusta tuntuu parhaalta”, hän toisti. Deirdre oli nähnyt Amandassa jotain, mikä sai naisen hankkimaan tytölle hevosia, joten mies luottaisi vaimonsa arviointikykyyn. Eihän hän ollut tähän mennessä onnistunut saavuttamaan mitään haluamaansa Amandan kanssa.

"Minä en halua kävellä ylitsesi." Deirdre painotti. Hän ei halunnut tästä kuilua heidän välilleen. Ei etenkään nyt.
"En halua tästä kuilua välillemme. En nyt."

”Ei välillämme ole kuilua”, Julian huokasi ja peitti haukotuksen.
”Amanda on aikuinen ihminen. Ehkä hän pärjää hienosti hevostesi kanssa ja yllättää meidät molemmat.”

"Tai sitten teen peruuttamatonta vahinkoa antamalla hänelle liikaa vastuuta johon hän ei ole valmis. Minä en tiennyt että hän voisi tehdä sellaista mitä oli tehdä. Sinä tiesit. Eikö se jo kerro jotain?"

”Deirdre, sinäkin olet aikuinen ihminen. Saat tehdä päätöksiä etkä tarvitse minun lupaani niihin - vaikka olisinkin arvostanut tietoa tästä etukäteen”, mies sanoi.

"Sinä olet hänen enonsa." Deirdre oli vain enon vaimo, kuten Julian oli muistuttanut. Hän ei ollut sukua Amandalle.

Niinhän hän oli. Mutta Julianilla ei ollut ollut mitään tekemistä hevosten hankkimisen kanssa, eikä hän totta puhuakseen kaivannut niitä kutsumatta kontolleen nyt. Mies kurotti kätensä puristaakseen kevyesti Deirdren kättä.
”Luotan sinuun. Teet, mikä sinusta tuntuu parhaalta, ja jos se ei ole toimiva ratkaisu, sitten mietit uuden ratkaisun.”

Deirdre liikahti levottomasti. Hän todella halusi antaa Amandalle mahdollisuuden. Se vähä, mitä hän hevosista ymmärsi ja mitä oli saanut veljensä katsomaan niitä (hieman kiristämällä), lupasi hyvää. Artemis oli todennut, että Amanda voisi tulla toimeen sen saatanallisen tamman kanssa (Dame oli saattanut purra miesta olkavarresta).
"Minä... Ehkä... Ehkä hän voisi olla oppinut siitä jotakin? Minun annettiin ymmärtää että erityisesti se tamma voisi olla... Hänelle sopiva. Kuulemma kovin herkkä eikä pidä miesratsastajista jostain syystä. Se puri Artemista." Julian ei voisi olla rakastamatta kärpäskimoa Damea siitä hyvästä.

”Sitten annat hänelle hevosia”, mies sanoi ja liikahti saadakseen kätensä parempaan asentoon selkänsä alla, kun jokin tuntui purevan suoraan selkähermoon.

Deirdre nielaisi. Artemis oli vastannut, että Darcy tuskin ilolla ottaisi Damea, mutta suostuisi. Ettei siinä oikein olisi järkeä. Molemmat hevoset olivat selkeästi enemmän sirpakalle nuorelle naiselle kuin aikuiselle miehelle, ratsastettavuutensa ja rakenteensa puolesta.
"... Haenko kipulääkkeesi vai geeliä? Vai hieronko?"

”En tarvitse mitään”, Julian vakuutti silmät keskittyneesti suljettuna. Kyllä hän löytäisi kohta oikean kohdan ja saisi jännityksen laukeamaan.
”Mitä jos vain kävisimme nukkumaan?”

"Minun olisi helpompi hieroa kuin sinun itsesi." Deirdre huomautti.

”Sinäkin ansaitset lepoa”, Julian vetosi ja katsahti silmiään raottaen kumpua, jonka alla hänen lapsensa kasvoivat.

"Minä torkahdin kun olit poissa. Torkun ja riehun, kyllä sinä sen tiedät." Deirdre huomautti. Ja Julian-rakas teki kaikkensa hänen eteensä. Hän hymähti sen katseen huomatessaan. Yksi lapsi tuskin olisi vielä edes näkynyt. Kolmen tuoma vatsa ei jättänyt mitään arvailujen varaan enää. Jestas.

”Hyvä on sitten”, mies mutisi vastahakoisena, inhoten kivun ääneen myöntämistä ja kääntyi vaivalloisesti vatsalleen.

"Hyvä poika." Aiemmin nainen olisi istunut miehensä reisien päälle, mutta nyt hän päätti säästää tuon siltä. Hän otti yöpöydän laatikosta geelin, alkaen hieroa kipeää kohtaa ensin kevyin liikkein.
"Onko sinulla mitään käsitystä mihin Amanda olisi voinut mennä? Hän tuskin meni asunnolleen."

”Ei ole”, Julian vastasi ääni vaimeana. Mies oli haudannut kasvonsa tyynyyn, hartiat kivusta jännittyneinä ja pään vierelle nostetut kädet nyrkkiin puristuneina.
”Mikä ei vahvista luottamustani hänen tasapainoisuuteensa.”

"Onko hänellä tuttuja joiden luona hän voisi olla?" Samaan aikaan tyttö oli naurettavan helpossa paikassa, mutta vanhemmille ei tosiaan tulisi mieleenkään etsiä tytärtään sieltä.

”En tiedä. Sanojensa mukaan hän on suututtanut läheisensä tai satuttanut tai jotakin”, Julian vastasi.

Deirdre huokaisi syvään. Voi tyttöä.
"Ehkä hän on ilmoittanut missä on? Eikai hän voisi aiemman jälkeen vain kadota, kun tietää että huolehdit?"

”Näköjään voi”, Julian vastasi.

"Saatko hänen puhelintaan auki?" Deirdre keskittyi hieromaan kipeitä lihaksia. Kunpa se hölmö tyttö nyt ymmärtäisi ilmoittaa edes Julianille missä oli. Mies ei saisi unta muuten. Tai saisi, mutta nukkuisi varmasti kuin koira.

”En tiedä hänen salasanaansa”, Julian vastasi ja viittasi vaivalloisella liikkeellä kohti yöpöydälle laskemiaan puhelimia. Lihakset kamppailivat vastaan, vaikka hieronta alkoikin purra niiden jännitykseen. Hermo kiristi tosin edelleen terävänä ja lamauttavana.
”Enkä tiedä olisiko oikein murtautua hänen puhelimeensa, vaikka tietäisin.”

"Jos et lue mitään raskauttavaa, minä en näe siinä mitään väärää." Deirdre huomautti. Hän jatkoi hieromista, pudistellen kevyesti päätään. Mustiin nahkakuoriin verhottu Samsung ilmoitti lukitusnäytöllä yhdestä viestistä, jonka kontaktin nimenä oli pelkät kaksi sydäntä.

”Luulen, että tiedän jo niin paljon enemmän hänen yksityiselämästään kuin koskaan halusin, että ehkä sinun on parempi leikkiä salapoliisia”, Julian vastasi kasvot tyynyä vasten.

Deirdre huokaisi hiljaa. Hän ei haluaisi tietää sitä mitä Julian antoi ymmärtää tietävänsä. Hän avasi nahkakannen.
"Paikka siinä. Jatkan hieromista kohta." Nainen muistutti miestään.
"Sano Amandalle merkittäviä asioita tai päivämääriä. Ei syntymäpäivää."

Mies oli pitkään hiljaa. Hänellä ei ollut aavistustakaan.
”Hänen hevosensa, oletan. Rakas eno? Hevosten nimet tai syntymävuodet?”

"Numeroita, joten oletan syntymävuotta. Minä vuonna Huzzle on syntynyt?" Kokeiltuaan punarautiaan orin syntymävuotta hän pudisteli päätään.
"Eikö Huzzle oli hänen ainoa oma hevosensa?"

Julian huokasi muistellen.
”Hänellä oli poni. Monty tai joku vastaava. Mutta en minä sen syntymävuotta muista. Lähempänä 20 vuotta kuitenkin nykyään.”

"Hän on jonkun Larissan luona." Mikä älynväläys oli ilmoittaa se omaan puhelimeensa? Toki, jos ei muistanut enonsa numeroa ja Julianin numero tuskin löytyi numerotiedusteluun soittamalla.
"Seuraava arvaus olisi lukittanut puhelimen, joten kiitetään luojaa että se aukesi." Nainen pisti siistinä pidetyn puhelimen pois. Ei hän kollaisi enempää tytön salaisuuksia.

Olikohan se ollut se ei aina ovesta Amanda luo saapunut tyttö, jonka kanssa välien piti kai olla jotenkin rikki. Ehkä Amanda sai välit korjattua.
”Hyvä kai niin”, Julian vastasi kasvot edelleen tyynyä vasten.
”Pitäisikö meidänkin käydä nyt nukkumaan?”

"Ja ilmeisesti ainakin hänen kanssaan välit ovat kunnossa. Sillä Larissan nimenä on kaksi sydäntä." Deirdre veti sormensa Julianin selän kipeän kohdan käpi.
"Sattuuko vielä? Ja aion hieroa selkäsi myös aamulla. Ei vastaväitteitä."

”Olet hyvin kultainen, kiitos”, Julian vastasi. Lihasten kouristus oli helpottanut Deirdren kosketuksen alla, vaikka hermo tuntui silti olevan nipistyksissä. Ehkä se unohtuisi yöunien aikana. Hän ei jaksanut nousta riisumaan vaatteitaan.
”Nuku hyvin, rakas.”

Deirdre nousi pesemään kätensä ja kävi viemässä Amandan puhelimen tuon huoneeseen. Palattuaan hänen ei tarvinnut kuin kääriytyä peittoon ja hivuttautua miehensä kainaloon, niin uni tuli.

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Voisipa sukunsa valita   Ke Joulu 20, 2017 12:42 pm

Lauantai 09. joulukuuta 2017 - Ilta, van der Veenien asunto, Newcastle

Amanda oli kypsästi pysynyt piilossa pari päivää Larissan luona. Hän tiesi että vanhemmat olivat lentäneet takaisin ja käynyt tänään tallilla ennen kotiin lähtöä (Artemiksen valmennus, Cox oli paikalla), koettanut selittää tilanteen tuolle. Nainen oli ainakin vaikuttanut ymmärtäväiseltä ja luvannut auttaa jos tilanne menisi hankalaksi. Hän omisti Huzzlen itse paperilla, mutta oli täysin riippuvainen vanhempiensa rahoista hevosen ylläpidon kanssa.
Varovasti hän työnsi avaimen lukkoon, valmistautuen henkisesti siihen että saisi jälleen elämänsä läksytyksen. Kadota kahdeksi päiväksi ilman puhelinta sillä tavalla, vastuutonta. Häpeäisi. Hiljaa Amanda avasi oven ja riisui kenkiä. Ainakaan televisio ei ollut päällä, joten aviopari taisi olla jo yläkerrassa. Mutta ainakin hän ei tällä kertaa ollut humalassa, tehnyt mitään muuta typerää tai rikkonut itseään.

Etuoven ääni houkutteli sukkasillaan täysin äänettömästi liikkuvan Julianin tummapuisen, suoran portaikon yläpäähän. Hollantilainen tarkkaili sisarentytärtään hiljaa. Ainakaan hän ei haistanut alkoholia tänne saakka, ja oli kuullut Amandan olleen tallilla, vaikkeivät heidän tiensä olleet kohdanneet.

Amanda ei ollut juonut mehua vahvempaa. Hyvä on, vähän limsaa. Hän oli ollut hyvin kiltisti. Hän otti laukkunsa ja kipaisi keittiöön ottamaan lasin vettä itselleen. Ainakaan vielä kukaan ei ollut hyökännyt kimppuun. Ehkä Julian ja Deirdre nukkuivat jo ja hän voisi lykätä läksytystä huomiseen.

Julian laskeutui portaat kiireettä avoimeen alakertaan ja jäi nojaamaan kaiteeseen katsellen talossa hiipivää teinityttöä, jolla oli vielä hatara käsitys aikuisuudesta. Mies vilkaisi merkitsevästi kelloaan ja pohti, kauanko tytöllä menisi huomata hänet ja yrittäisikö Amanda vain hiipiä hänen ohitseen asiaa lainkaan käsittelemättä.

Amanda vain rukoili että voisi siirtää sen huomiseen. Hän oli nyt hyvällä tuulella. Oli tasan siihen sekuntiin asti, kun hän huomasi enonsa. Vesilasi putosi sormista, kiitos säikähdyksen.
"Hui helv...!" Ei saanut huutaa. Deirdre varmaan nukkui. Nainen nukkui ja huusi nykyään melkein yhtä paljon.

Hollantilainen tunsi hienoisen riemun tuikahduksen. Kai ilo muiden säikyttelystä oli jäänteitä lapsuudesta. Luoja hänen lapsiaan auttakoon.
”Kuvittele, miltä meistä on tuntunut”, mies huomautti.

Amanda vilkaisi jalkoihinsa. Vettä ja lasinsiruja kaikkialla. Hän huokaisi ja kääntyi hakemaan keittiöstä rättiä ja talouspaperia, kerätäkseen ne lattialta.
"Olin turvassa."

”Ja se olisi täysin ok minulle, jos olisit vaivautunut kertomaan minulle asiasta”, Julian vastasi ristien käsivarret tyynesti rinnalleen.
”Minä en anna vanhempiesi viedä sinua minnekään, en myöskään hevostasi. Sinun ei tarvitse paeta yöhön, koska minä pidän puoliasi.”

Amanda palasi keittiöstä ja kumartui lattialle siivoamaan sotkujaan. Tosin, eno oli niihin syyllinen, mutta hän ei nyt alkaisi vääntää asiasta.
"... Halusin vain Wendyä karkuun. Hän ei anna olla jos ei lähde pois tilanteesta."

”Ymmärrän. Mutta sinun ei tarvitse tehdä niin jatkossa, ja jos koet tarvetta lähteä, ilmoita minulle, minne menet ja milloin olet tulossa takaisin. Ilman puhelinta yöhön häviäminen ei ole reilua minua ja Deirdreä kohtaan”, mies sanoi.

"... Joo." Hän vastasi hiljaa, varoen sormiaan kun yritti varmistaa ettei lattialle jäisi lasinsiruja.
"En ollut Rosings Parkia kauempana."

”Sillä ei ole väliä missä olet, jos me olemme huolesta sekopäisiä, koska emme tiedä missä olet tai mitä sinulle on tapahtunut”, Julian huomautti.

"Anteeksi." Olipas mielenkiintoinen lattia. Kauankohan hän saisi käytettyä sen kuivaamaan, ilman että joutuisi nousemaan?

”Kiitos”, mies vastasi.
”Pitäisikö meidän mennä nukkumaan? Jotta jaksat nousta tallille huomenna.”

Amanda oli aika varma että sai kaikki pois, pyyhkien varmiiden vuoksi talouspaperilla lattian useaan otteeseen. Sentään sirpaleet eivät olleet lennelleet holtittomasti, kun lasissa oli ollut nestettä.
"Joo." Ehkä pitäisi mennä nukkumaan.
"Mitä minä teen aikaisin tallilla?" Hän ei tosiaan tiennyt vielä mitään hänelle ajatelluista uusista ratsuista.
"Ajattelin seurata hevosten ratsastukset mutta ne ratsastetaan vasta päivällä."

”Tulet minun valmennukseeni”, Julian vastasi olkiaan kohauttaen.
”Kurinalaisuus ei olisi pahitteeksi. Voit hyvin tulla valmennukseen Sylvian kanssa ja kokeilla vaikka Allegraa, jolla oli eilen vapaapäivä. Ei tule tylsää.”

"Allegra?" Amanda räpäytti silmiään. Eikö hän voisi ratsastaa edes jollain omista pojistaan (tai vastuullaan olevista)?
"En oikein... En ole ollut selässä hetkeen ja vieras hevonen..." Julianin silmien alla. Se saisi hänet vielä lopettamaan kokonaan.

Mies kohotti kulmaansa.
”Pelkuri.”

"... Realisti." Amanda sihisi hampaidensa välistä.
"Hyvä on, tulen. Vain koska en halua olla pelkuri. Sinun syysi jos lääkäri napisee."

”Mistä lääkäri napsisi?” Julian haastoi.
”Kädestä? Voin ottaa sinulta ohjat pois, niin käsi ei rasitu.”

"... Vieraalla hevosella? Kiitos, mutta minulla ei ole henkivakuutusta." Oli hänellä, tietenkin, mutta hän olisi mieluummin elossa kuin muuttuisi vakuutusrahoiksi. Amanda kävi heittämässä paperit ja rätin roskiin, ottaen laukkunsa.
"Voisit toki vain sanoa että haluat rääkätä minua ja nautit tuskastani."

”Haluan rääkätä sinua ja nautin tuskastasi”, Julian sanoi ja viittasi yläkertaa kohti.

Hän lähti edeltä ylös, pyöräyttäen silmiään.
"Kiitos. Et voi saarnata minulle rehellisyydestä jos et itse ole sitä. Herätä kun haluat." Hän olisi ainakin valmis kaatumaan heti sänkyyn. Ja aikoisikin, jos huomenna joutuisi enonsa silmän alle.

”Seitsemältä!” Julian huikkasi hyväntuulisesti tytön perään, kun lähti ylätasanteella oman makuuhuoneensa suuntaan. Vastuuttomia teinityttöjä ei parantanut mikään niin hyvin kuin aikaiset herätykset, kurinalaiset päivärutiinit ja lihaksia hellivät kouluvalmennukset.

Amanda kaatui nukkumaan ja nukkuikin hyvin. Hän tosin harkitsi heittävänsä puhelimensa seinään kun se soitti. Sairasloman aikana hän oli tottunut heräämään myöhemmin. Amanda vääntäytyi ylös ja puki heti tallivaatteet, raahautuen sitten vasta alas. Hän tarvitsisi kahvia. Hän oli niin kateellinen Deirdrelle sillä hetkellä, kun naista ei näkynyt enää alakerrassa, tuo taisi siis nukkua vieläkin. Onnekas.

Lihaskuntotreenin jo avoimen alakerran olohuoneen puolella tehnyt Julian valmisti vihreitä, terveellisiä smoothieita automatkaa varten pehmeästi valaistussa keittiössä. Aurinko ei nousisi vielä tuntiin, ja ikkunoiden takana Newcastle nukkui pimeydessä – mutta väsymys ei värittänyt pitkän, hoikan miehen hartioita. Mustaan pooloneuleeseen ja ratsastushousuihin pukeutunut kouluratsastaja kiepahti ympäri kuullessaan Amandan, kalpeansiniset silmät tuikahtaen.
”Hyvää huomenta”, mies tervehti melkein hilpeästi, mustat hiukset tuuheaksi, siistiksi harjaksi kammattuna.

Amanda katsoi miestä, nyrpistäen kevyesti nenäänsä.
"Sinä olet hullu." Hän totesi tyynesti, raapien niskaansa.
"Oletko aina noin hyvällä tuulella aamuisin?"

”Kyllä”, Julian vastasi ja kaatoi paksun, vihreän juoman kahteen matkamukiin tehosekoittimesta, napsautti niihin tehokkaalla liikkeellä kannet päälle. Hän ojensi Amandalle kannellisen, melkein tuskallisen lämpimän kulhon ja sen päälle nostetun lusikan huvittuneena hyymyillen.
”Mennäänkö?”

Amanda ottikulhon ja vilkaisi sitä.
"Mitä tässä on?" Hän lähti seuraamaan enoaan, vetäen kengät jalkaansa.

”Aamupuurosi”, mies vastasi olkansa yli, kun nappasi takkinsa naulasta ja astui kylmänkosteaan joulukuun aamuun. Musta BMW oli ajastettu lämpiämään sopivasti täsmällistä lähtöä varten, ja Julian nakkasi takkinsa takapenkille, kun istahti ratin taakse.

Amanda istui alas, huokaisten syvään. Niin. Aamupuuro. Koska Amanda oli viisi. Hän oli sanomassa jotakin, mutta sen sijaan avasi rasian.
"Kai tiedät että en siedä puuroja?" Traumoja.

”Hyvä aika opetella”, Julian vastasi ja viittasi kohti moniviljapuuroa, joka oli höystetty marjoilla, hunajalla ja pellavansiemenellä. Auto käynnistyi hyrähtäen ja lähti kohti Rosings Parkia, jossa aamutalli oli jo hyvässä vauhdissa.

Amanda irvisti hieman.
"Olen yrittänyt." Hän mutisi hiljaa. Ensimmäinen lusikallinen oksetti. Puuron suutuntuma toi mieleen itkut lapsena ruokapöydässä, muistikuvat klimppisestä puurosta, jonka syöminen oli kamalaa.

”Kovin tarmokkaasti?” mies naurahti huvittuneena.
”Se on erittäin terveellinen, helppo ja lämmittävä aamiainen. Juuri sopiva valmennusta varten.”

Hän painoi kannen takaisin rasiaan. Ei.
"Riittävän tietääkseni etten voi syödä puuroa."

”Miten tahdot”, Julian pudisti päätään ja ojensi Amandalle toisen vihreän smoothien. Hän siemaisi omastaan, ja laski sen sitten auton mukinpidikkeeseen, kun Newcastle jäi taakse.
”Missä kunnossa olet? Mitä lääkäri on sanonut?”

Amanda joi paljon mieluummin smoothien kuin söi puuroa. Tosin, syyllisyys nakersi. Julian ajatteli hänen parastaan, ei pelannut valtapeliä ruoalla.
"Ihan hyvässä. En saa aloittaa liian rajusti. Käsi tulee kyllä kuntoon. Jos se alka kipuilla rasituksesta, pitää antaa lepoa."

”Eikö siis liinatreeni ilman ohjia kuulosta täydelliseltä?” Julian kysyi vinosti hymyillen.

Amanda pudisteli päätään.
"Sinä vihaat minua." Hän naurahti aamusta laiskana. Se kuulosti kostolta.
"... Ja anteeksi että en syö. En halua oksentaa autoosi."

”En voi pakottaa”, mies kohautti olkiaan.
”Vihaan sinua? Kun tarjoan sinulle hellämielisen enosi jakamatonta, tai melkein jakamatonta huomiota ensimmäiseksi aamulla? Mitä tehokkaimman istuntaharjoituksen muodossa?”

"Lapsuustraumoja." Amanda katsoi ikkunasta ulos. Englannissa oli jotakin rauhoittavaa.
"Et ole hellämielinen valmentaja."

”Minäkö?” Julian kohotti dramaattisesti tummia kulmiaan.
”Minähän olen hauskuuden ja hellien lihasten lähettiläs.”

"... Valehtelu on rumaa." Pieni hymy nosti huulia ylöspäin. Tilanne alkoi tuntua normaalilta, kodilta. Hänen oli hyvä olla täällä.
"Olen kuullut ja todistanut ihan muuta."

”Pois se minusta!” Julian protestoi kalpeansiniset silmät tuikahtaen.
”Vai tarkoitatko kuulleesi häikäisevästä karismastani ja hyvästä huumorintajustani?”

"Niin. Pois se sinusta." Amanda naurahti. Olo tuntui ensimmäistä kertaa viikkoihin kevyeltä. Se näkyi olemuksessa.
"Olet orjapiiskuri ja sadisti."

”Sehän kuulostaa täydelliseltä henkilöbrändiltä. Sopii käyntikorttiinkin”, mies huomautti kääntyessään moottoritieltä kohti Slaleyä ja Rosings Parkia.
”Julian van der Veen - orjapiiskuri ja sadisti.”

"Niinpä!" Amanda nauroi ääneen, pudistellen päätään.
"Millainen eno sinäkin olet - työnnät toipilaan siskontyttösi reaktiivisen ratsun selkään, ilman ohjia, suoraan sairaslomalta? Aijai."

”Kyllä sinä saat kypärän”, Julian sanoi ja taputti sisarentyttärensä olkapäätä rauhoittavasti.

"Ai että! Mitä luksusta! Mitä jos putoan ja satutan itseni?" Amanda ei voinut olla kiusaamatta.

”Minä puhallan eikä satu enää niin paljoa”, mies sanoi suoden tytölle vinon hymyn, kun kääntyi tallitielle ja hiljensi maaseudun rapaaman BMW:n vauhtia mateluun, vaikkei tähän aikaan aamusta tietä reunustavan ojan toisella puolella olevalla ratsastuspolulla liikkunutkaan vielä ratsukoita.

Amanda ei voinut olla hymyilemättä. Hän muisti kun oli joskus lapsena kaatunut pyörällä kun oli ollut lomalla Alankomaissa. Julian oli nostanut itkua tihrustavan tytön syliin, laittanut laastarin ja pussannut polvea. Oma äiti oli sähähtänyt olemaan vollottamatta, isot tytöt eivät itke. Hän oli tainnut olla viisi, ehkä kuusi.
"Saat puhkua helllll...untailaisen kovaa jos parannat käteni kun se kärsii putoamisesta."

”Mutta eiväthän van der Veenit putoile. Meidät on luotu satulaan”, Julian huomautti kaartaessaan ikivanhan, massiivisen heinäladon takana olevalle henkilökunnan parkkipaikalle ja noustessaan autosta kylmänkosteaan, vielä pimeään aamuun. Kauempana harmaakivinen tallirakennus oli valaistu ja hyöri, kun hevosia vietiin ulos ja tallia siivottiin. Tallialueen tiet oli valaistu pehmein, valkoisin valoin.

"Minä en ole van der Veen." Amanda puri huultaan kun oli sanonut sen. Se saattoi olla hänen sukunimensä nyt, mutta hän oli ollut Aycock. Ehkä häntä ei oltu luotu satulaan.
"Tai sitten pinun rakas punarautiaani ei vain ole kuullut sitä." Amanda heitti, hymyillen jälleen. Huzzlen tehtävä tuntui joinakin päivinä olevan hänen tehokas kyydistä poistamisensa.

Julian kohotti merkitsevästi kulmaansa. Totta kai Amanda oli van der Veen - tyttö oli hänen vertaan. Mies astui sisään länsipuolen pitkälle, leveälle ja karsinoiden siivouksesta vilkkaalle tallikäytävälle harppoen sitä matkaavoittavin askelin. Hän oli pyytänyt jättämään hevosensa sisään, sillä ne ratsastettaisiin aamusta. Sylvia oli varmasti jo varustamassa Darlingia itäpuolella.
”Osaat varmasti laittaa oman hevosesi kuntoon”, hän sanoi hymyillen huvittuneena ja pysähtyi tummanharmaan, hennon papurikkokuvion kyljiltä kirjoman tamman karsinalle. Silkkisissä jouhissa oli jo hento, hopeinen hehku, ja yli 170-senttinen kouluratsu piti päätään ylväästi ylhäällä, valpas katse kirkkaissa silmissään.

Amanda nielaisi. Hän olisi niin paljon mieluummin istunut jonkun oman poikansa selkään.
"Enköhän minä selviä." Hän lähti hakemaan varusteita ja saapui lopulta maneesiin kypärä tiukasti päässään. Allegralla oli suitset, kuten kaikki muutkin asianmukaiset varusteet. Ehkä Julian oli vitsaillut. Hän kiristi satulavyön viimeisen kerran ja ponkaisi tamman selkään voimalla.
"... Olenpas korkealla." Kaikki hänen ratsastamansa hevoset olivat pienempiä.

Päämaneesi oli ihastuttavan hiljainen tähän aikaan aamusta. Muutama tallin työntekijä oli suunnannut sisään hevostensa kanssa, mutta näyttivät unohtaneen jotain tallin puolelle hänet huomattuaan. Valtavaa tilaa asuttivat vain kaksi hevosta – melkein sinertävän harmaa Allegra, ja suklaanruskea Darling, jota Sylvia lämmitteli keskittyneesti yhdellä valtavan päämaneesin sisään jaetuista kentistä.
”Lämmittelepä se ja tee minuun vaikutus. Olen armelias, ja saat käyttää jopa käsiäsi.”

Amanda nielaisi. Vaikutus? Hän haki hyvää asentoa tamman selässä hermostuneena. Hän ohjasi hevosen uralle, hakien siihen tuntumaa ja yhteistä säveltä. Ollen ihan liian tietoinen siitä että enonsa katsoi.
"Oletpa sinä kultainen. Olen ihan otettu."

”Hyvä, niin sinun pitäisikin olla”, Julian vastasi vinosti hymyillen ja seurasi tamman elastista käyntiä katseellaan.
”Sillä voi olla hieman ylimääräistä energiaa, mutta sinähän olet tottunut siihen.”

"Se oli sarkasmia." Amanda mutisi selvästi energisen tamman selästä. Luoja miten erilaiselta kouluratsu tuntuikaan hänen allaan, kun oli tottunut silakkamallisempaan esteratsuun, jonka energia oli aivan erilaista.
"Niinkö luulet? Minun poikanihan on leppoisa."

”Tietenkin on totta, että hevonen, jota ratsestaan oikein päin, liikkuu hyvin eri tavalla”, mies huikkasi hilpeä pilke silmissään.
”Sinun on tarkoitus ratsastaa sitä läpi jokaisen askeleen lämmittelystä saakka, tyttökulta.”

"Sinäkö vihjaat etten ratsasta hevosiani oikein päin?" Hän kohotti haastavasti kulmaansa. Hän haki Allegraa paremmalle tuntumalle ja houkutteli hevosta tekemään töitään kanssaan. Hän oli kehittynyt ponivuosiensa jälkeen valtavasti ja oppinut työskentelemään hevosten kanssa aivan eri tavalla. Silti enon koulutamma tuntui työmaalta. Ei tästä tulisi muuta kuin sanomista.

”Pois se minusta”, Julian nauroi ja pyörähti ympäri kuin kuudennen vaiston ajamana.
”Ratsasta sitä oria! Älä anna sen ennakoida tai se vie sinua kuin rukkasta. Montako kertaa sanon samasta asiasta?!” mies ärjähti toisen valmennettavansa suuntaan, ennen kuin kalpeansinisten silmien haukankatse nauliutui takaisin Amandaan.
”Luulen, että suurinta osaa esteratsuista ei ratsasteta oikein päin.”

Se miten Julian ärähti Sylvialle, sai Amandan harkitsemaan jalkautumista. Sopivan alkukäynnin jälkeen ravi ja vähän sen työstöä. Jestas että tammalla oli valtava askel.
"Hei, minä olen oppinut jotain sinulta!" Amanda piti huolen siitä että ratsut kulkivat oikein suurimman osan ajasta. Koska muuten hän olisi lirissä erityisesti amerikkalaisen ratsunsa kanssa. Vatsaan sattui jo nyt. Helvetin sairasloma.

”Toivottavasti”, Julian huikkasi ja seurasi Allegran lennokasta ravia, joiden askelten hän tiesi heittävän ratsastajan kohti taivasta.
”Istu. Ellet pysy satulassa, et voi ratsastaa askelta läpi. Sairasloma ei ole tekosyy lyödä kuntoilua laimi.”

Amanda painoi jalkoja paremmin hevosen ympärille ja istui tiukemmin satulaan. Olisi pitänyt olla pelkuri ennemmin kuin tulla tänne. Hän puri huultaan ja melkein katui jo syntymäänsä.

”Suora linja!” mies karjahti olkansa yli suklaanruskealle tummanraudikolle.
”Allegra hipsuttelee menemään. Näytä minulle, millaista ravia siitä saa irti.”

Amanda työnsi hevosta istunnalla eteenpäin, tuntien nytkäyksen vatsanpohjassa. Hän kuolisi tähän. Olisiko Julian voinut vain huutaa?
"Olisit voinut vain läksyttää minut eilen." Hän mutisi hevosen selästä, tietämättä kuuliko enonsa.

”Mutta tämä on niin paljon hauskempaa”, Julian huomautti ja kääntyi hetkeksi katsomaan Darlingia.
”Piaffe ei liiku! Se on koko liikkeen tarkoitus!”

Onneksi hän ei joutuisi kokeilemaan piaffea. Se oli kymmenen valovuoden päässä hänen osaamisestaan. Luojan kiitos. Ja taisi olla pois Allegrankin taitolistalta, ehkä. Ei hän ollut ihan varma.
"Sinulle."

”Totta kai minulle – läksytyksen ei ole tarkoitus olla hauskaa läksytettävälle”, mies vastasi häivähdys huvitusta silmissään.
”Kutsutko tuota kulman ratsastamiseksi?”

Hän huokaisi raskaasti, panostaen seuraavan kulmaan miltein naurettavan yliampuvasti.
"Siinä sinulle kulma." Hän mutisi, pudistellen päätään.

”Todella kaunis”, Julian vastasi kuivasti, silmät tuikahtaen.
”Ja käsi ei liiku. Sinulla on lihaksia käsivarressa sitä varten, että ne leijuvat vaivatta paikallaan – mutta eivät jännity kuin sairaskohtauksessa. Pitäisikö minun ottaa sinulta ohjat pois, niin lääkäri ei valita?”

"Minä tulen alas täältä jos otat." Amanda totesi takaisin. Hän ei istuisi vieraan tamman selässä ilman ohjia, mutta liimasi kädet paikalleen melkein kiukkuisesti.

”Olen kiltillä päällä, joten voit saada kaulanarun?” hollantilainen ehdotti vinosti hymyillen ja kääntyi sitten jälleen hetkeksi seuraamaan, kuin Darling tanssi passagen läpi, maneesin pohja pehmeästi pöllähdellen.
”Huolimattomat jalat. Nukutko sinä satulassa? Herää tai lakkaa tuhlaamasta aikaani!”

Amanda halusi valua hiekan sekaan, kun kuunteli miten Julian puhui Sylvialle. Voi luoja, Julian oli kamala suustaan.
"Ei kiitos. Pidän ohjat." Hän nosti pehmeästi laukan, joutuen hakemaan Allegraa takaisin oikeaan muotoon.
"Ei nyt tyttö sinkoilla."

”Kuka voisi kieltäytyä liinatreenistä minun valvovan silmäni alla?” mies kysyi ja kohotti merkitsevästi kulmiaan.
”Ryhdikkäämpi askel, kokoa sitä. Se osaa kyllä.”

"Minä. Ei tee edes tiukkaa." Ei sen jälkeen miten mies ärjyi Sylvialle. Hän ei kaivannut samaa, haastetta oli tarpeeksi jo ohjienkin kanssa. Hän haki hevosta enemmän kokoon, hengittäen pari kertaa syvään. Käden paikallaan pitäminen tuntui lepoa vaatineessa olkapäässä, mutta ei se luojan kiitos kivulias ollut. Hän oli vain tietoinen sen olemassaolosta.
"Tässä on tarpeeksi haastetta näinkin."

”Eikö liinatreeni ole haastavan vastakohta? Siinähän tarvitsee vain istua”, Julian huomautti huvittuneena ja kurtisti sitten kulmiaan.
”Olet teknisesti sairaslomalla, joten älä rasita itseäsi liikaa.”

"Vain istua. Sinun silmäsi alla. Ne kaksi eivät istu yhteen." Amanda naurahti, vetäen pari kertaa vielä syvään henkeä. Hän siirsi Allegran käyntiin ja vaihtoi kierrosta tamman kanssa, kehittäen pienen väistötehtävän hevosen mielenterveyden piristämiseksi.
"Sanot nyt kun istun jo reaktiivisen kouluratsun selässä?"

”Allegra on kiltti tyttö”, Julian protestoi ja katsahti sivusilmällä Darlingia, joka liikkui tahdikkaassa, kootussa ravissa pitkin viereisen kentän laitaa, poissa uralta, täydellisen suorassa linjassa, takakaviot melkein täsmälleen edellisiin jälkiin painuen. Mutta Sylvia tietäisi loistavansa, kun hän ei sanoisi mitään.
”Sanon, jottet riko itseäsi sietämällä kipua, joka ei kuulu normaaliin ratsastukseen.”

"En puhunut Allegrasta, vaan sinusta. Sinä et ole kiltti, etkä edes tyttö." Amanda huomautti nauraen. Sitten hieman taivutuksia ja kaarteita.
"Ei se ole kipua. Tulen kyllä alas jos sattuu."

”Tee niin kuin minä sanon, älä niin kuin minä teen”, Julian muistutti. Hän saattoi olla pahamaineinen tavassaan olla kuuntelematta lääkärin määräyksiä ja rikkoa itsensä vain pahemmin malttamattomuudessaan.
”Oletko ihan varma, ettet suostuisi istuntatreeniin? En näkisi, että siitä olisi mitään haittaa.”

"Minä teen niin." Kun kättä ei ollut saanut rasittaa, tietenkin se väsyi nyt helposti. Istuntatreeni. Julian oli kyllä ollut hänelle suorastaan lempeä toistaiseksi.
"... Hyvä on."

”Hienoa!” eno vastasi väläyttäen tytölle mielipuolisen hymyn ja harppoi hakemaan liinan. Hän viittoi Amandaa pysäyttämään energisen tamman, naksautti sen kaulalle remmin, josta Amanda voisi pidellä kiinni ja irrotti sitten tamman suitsista ohjat vaihtaen ne liinaan. Hän maiskautti valtavin askelin tanssivan, tumman kimon liikkeelle.
”Voit myös aina ottaa jalustimet pois.”

Amanda ähkäisi enonsa mielipuoliselle innolle. Hän vilkaisi miestä suorastaan latteasti.
"Ja sinä voisit ruveta lohkomaan parempia vitsejä." Ei. Jalustimet saivat pysyä.

”Olenko minä tunnettu huumorintajustani?” Julian kysyi kulmaansa terävästi kohottaen – se ei ollut vitsi. Mutta Amandalla oli hellä paikka hänen mustassa sydämessään, ja tyttö sai pitää jalustimet. Ihan sen tähden, että Allegra silloin tällöin ilotteli liinassa ja olisi sääli, jos tyttö tippuisi päälleen.
”Istu rentona – mikä ei syö pois ryhtiä. Pohje liikkumatta. Kantapää alemmas, mutta rentona – rentona. Koko jalka on jännittynyt nyt, mikä ei ole mitä pyysin. Jalka liikkumatta! Laiska käsi. Istu! Sinulla on vatsalihakset sitä varten”, valmentaja jutusteli leppoisasti, ohjeet ruoskan lailla napsahdellen, kun kannusti Allegraa ravaamaan ympyrällä lentävin askelin.

Luojalle kiitos siitä sydämen sopukasta mikä sai enon jättämään jalustimet rauhaan. Olisi tosin pitänyt tajuta, että tähän suostuminen oli virhe. Kaiken korjaaminen ohjeiden napsuessa tuntui miltein epätoivoiselta. Julian löysi vikaa sieltä mistä hän ei olisi tajunnut etsiä ja Allegran ravi ei helpottanut.

Kahdenkymmenen minuutin brutaalin ruoskinnan jälkeen Julian siirsi Allegran käyntiin, nyt merkkinä siitä, että piina oli ohi.
”Hyvin tehty”, hän virnisti vinosti sisarentyttärelleen, ”eihän se niin kamalaa ollut! Nyt voit tulla alas ja verrytellä sen kävellen. Saat omatkin lihakseksi vertymään samalla.”

Amanda veti syvään henkeä kun Allegra pysähtyi. Hän kuolisi.
"... Sanot sinä..." Hän mutisi tullessaan alas Allegran selästä. Au. Au.

”Niin sinäkin, kun hyvää hyvyyttäni tarjoan asiantuntemusta avuksesi”, Julian huomautti hilpeästi ja taputti Amandan olkaa ojentaen kiepiksi käärityn liinan sisarentyttärelleen.
”Kyllä sinusta vielä kelpo ratsastaja leivotaan”, hän nauroi.

"Haluaisin muistuttaa että sinä halusit ihan itse. Amanda irvisti. Miten selkää särki jo nyt? Au.
"... Olen oikein otettu."

”Niin sitä pitää!” mies kannusti, painoi suukon tytön poskelle ja taputti sitten Allegran kaulaa, ennen kuin marssi kouluaidan yli toiselle kentälle, jolla Darling laukkasi liitävin, pyörivin askelin, virheettömästi koottuna. Mutta Julian löysi aina parannettavaa – se oli ratsastuksen kauneus. Hän ottaisi Amandan illan valmennusten jälkeen kyytiinsä kotiin.

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Voisipa sukunsa valita   Ke Joulu 20, 2017 12:46 pm

Tiistai 12. joulukuuta - Tankerville Place, Jesmond, Newcastle

Kovin tavallinen päivä Deirdren elämässä. Hän oli tänään kokeillut jälleen luovaa ruoanlaittoa ja saanut aikaiseksi... Melko siedettävän sosekeiton, kaivattuaan jotakin lämmittävää ja pehmeää kolean sään vastapainoksi. Ehkä Julian voisi syödä sitä. Ehkä, ei hän tiennyt miten pahaa se kokkaustaitoisen miehen mielestä olisi. Hän oli nyt jopa muistanut siivota jälkensäkin keittiöstä, laskien tyhjän keittokulhon sohvapöydälle.
Mitäs sitten? Nainen alkoi tuntea inhottavaa tyhjyyttä päivien aikana, kun ei ollut nyt töissäkään. Vasta se antoi hänelle muistutuksen siitä, miten hyödytön hän oli vaimona. Eikä siinä sitten muuta tarvittukaan, että nainen asteli kiukuspäissään yläkertaan, alkaen siivoamaan vaatekaappiaan. Kun ei muutakaan osannut.

Sieltä Julian vaimonsa löysi. Edelleen hevoselta vienosti tuoksuviin ratsastushousuihin ja talven koleuteen sopivaan villapaitaan pukeutunut mies seisahtui makuuhuoneen ovenpieleen, käsivarret kevyesti rinnalle ristittynä ja katseli hetken Deirdren tarmoa.
”Mitä sinä teet?” hän tervehti pehmeästi, suoristautui ovenpielestä ja astui peremmälle.

Deirdren tarmo oli teräviä, kiukkuisa liikkeitä, naise käydessä läpi sitä klassisesti leikattujen, huippumerkkien valmistamien jakkupukujen, mekkojen, kotelohameiden ja kauluspaitojen valloittamaa vaatekaappiaan. Vihreiden silmien katse kipaisi Julianissa, katse leiskuen.
"Yritän olla hyödyllinen." Nainen ähkäisi, laskostaen yhden teräksenharmaan puvun myytävien pahvilaatikkoon, ottaen seuraavaksi käsiinsä pehmeän tummaturkoosin Guccin kotelomekon.

”Ahaa”, Julian vastasi ja istahti parisängyn laidalle katsellen vaimonsa puuhia hetken hiljaisuudessa.
”Miksi?”

Deirdre puhisi itsekseen, vilkaisten miestään kun tuo kyseli tyhmiä.
"Koska muuten vain olen kotona tekemättä mitään järkevää." Hän työnsi sen mekon kuitenkin takaisin kaappiin. Samassa kaapissa oli edelleen naisen valkea hääpuku, pukupussiin siististi pakattuna. Pitikö sitä edes säilyttää? Hän heitti sen kaapista sängylle, pois tieltään. Seuraavaksi jakkutakit.

”Sinä kannat meidän lapsiamme”, Julian huomautti ja kosketti hääpuvun pussia tuntien vihlaisun sisällään. Sama vihlaisu ilmestyi joka kerta, kun hän pohti, oliko Deirdre todella halunnut naimisiin hänen kanssaan vai suostunut vain lopulta väsytettynä tai yrittäen miellyttää.
”Se on järkevää tekemistä.”

Nainen vilkaisi miestä olkansa yli.
"Muut ovat vielä näillä viikoilla töissä." Hän huomautti. Muut eivät kylläkään odottaneet kolmosia ja olleet haudanneet äitiään kuukausi sitten.

”Se ei tarkoita, että sinun pitäisi olla”, Julian vastasi ja nojasi käsivarteensa.
”Jos sinulla on tylsää päivisin, oletko harkinnut uutta harrastusta? Tai vain nauttivasi mahdollisuudesta tehdä mistä pidät vailla stressiä ja aikatauluja?”

"Ja mitähän minä harrastaisin tällaisena?" Deirdre ähkäisi, ääni vaarallisesti kohoten.
"Minähän olen nauttinut jo kohta kaksi kuukautta!"

”Etäopiskelua, uusien kielten oppimista, käsitöitä, maalaamista, kirjoittamista, musiikkia”, Julian luetteli improvisoiden, ääni ja olemus tyyninä.

Deirdre hengitti raskaasti. Teki mieli huutaa turhautumista.
"Mitä minä opiskelen? Ruoanlaittokursseja tuskin järjestetään etänä ja niitä minä olisin vailla. Minusta tulee surkea äiti!" Ja nyt hän myönsi pelkonsa ääneen ensimmäistä kertaa.

”Sinusta tulee fantastinen äiti”, Julian korjasi rauhallisesti.
”Minä voin huolehtia ruoanlaitosta. Sinä voit opettaa lapsesi itsevarmoiksi ja pelottomiksi.”

Deirdre katsoi miestään pitkään.
"Koska sinä et voisi tehdä sitä. Ja kukas siitä sitten huolehtii kun sinä palaat radoille ja olet viikonloppuja pois, hmm?"

”Se on hyvä syy käydä ulkona syömässä tai tilata ruokaa kotiin. Meillä on jopa pakastin, johon voin tehdä ruokaa valmiiksi”, Julian sanoi.
”Enkä olisi sinuna turhan huolissani. Keittosi ainakin tuoksuu oikein hyvältä.”

Deirdre huokaisi raskaasti.
"Kiva. Kasvattaa lapset nouto... Julian!" Hän heitti koruttomaksi mekon käsistään hääpuvun pukupussin päälle ja perään ne valkoiset kokrkokengät, joita oli häissä käyttänyt. Ne hyvin sievät, muutamin turkoosein kristallein koristellut satiinikengät, joita hän ei ollut ehtinyt riisumaan hääyönä kun he vihdoin olivat kaksin.
"En halua olla se äiti! Hitto, minä... Haluaisin vastata jotain normia ja kelvata! Minä en osaa käsitellä edes teinityttöä!"

”Miksi haluaisit ahtautua johonkin muottiin, kun olet täydellinen sellaisena kuin olet? Me opimme täydentämään toisiamme vanhempina ja opettelemme matkalla”, Julian vastasi ja poimi toisen satiinikengistä käsiinsä, sulaen puolittaiseen hymyyn sitä katsellessaan.

Deirdre olisi halunnut karjaista miehensä heittämään sen kengän helvetiin.
"Tajuatko miten tuomitsevia ihmiset ovat? Minä osaan satoja asioita, mutta en mitään mikä liittyisi etäisesti lapsiin. Olen kauhuissani!"

”Mutta vain me olemme osa tätä perhettä”, Julian vastasi nostamatta katsettaan, silitti vain kengän pintaa sormenpäillään.
”Sillä ei ole mitään merkitystä, mitä muut ajattelisivat. Ei minullakaan ole kokemusta isyydestä. En tiedä mitään vauvoista tai pienten lasten kasvatuksesta käytännössä, mutta luotan meihin.”

"Sinä olet aina halunnut sitä, sinä osaat olla lasten kanssa! Oletko joskus katsonut kun minä otan lapsen syliin? Ihan kuin pitelisin pommia!" Hän pyyhkäisi raivokkaasti silmäkulmaansa, kohottaen toisen kätensä hutkaisemaan sen kengän pois, mutta laski sen alas. Voisiko Julian keskittyä?

”Me opettelemme yhdessä”, mies sanoi tyynesti.
”Meillä on aikaa oppia. He tulevat olemaan meidän lapsiamme, ja kun saat heidät syliisi, voi olla, että yhtäkkiä huomaat vain toteavasi ’sinäkö siinä’. Kuin olisit tuntenut heidät koko ajan.”

Kun otti huomioon miten he normaalisti saivat huutoriidan ties mistä, oli ihailtavaa miten rauhallisena Julian nyt pysyi, kun tuon vaimo oli lamaannuttavan pelon vuoksi vihainen.
"Montako lasta olitkaan saanut?" Deirdre veti syvään henkeä.
"... Ja voisitko lakata kaipaamasta sitä aikaa kun vaimosi oli kaunis ja laiha, heittämällä sen kengän helvettiin käsistäsi!?" Pinnallinen kriisi siitä, miltä hän näyttäisi kolmosten jälkeen.

Julian huokasi ja hieraisi kasvojaan. Deirdren raskauden osoituttua... Tuliseksi, mies oli alkanut käydä meditatiivisessa vihanhallinnassa ja muistutti itseään, että Deirdrelle oli sopimatonta suuttua takaisin.
"Mitä sinä haluaisit minun sanovan?" mies kysyi irrottamatta kengästä.
"Ja kaipaan vain puhtaasti sinua. Aikoja, jona halusit syliini tullessani. Vaikka riitelykin käy rutiinista, oletan."

Deirdre ähkäisi miehensä sanoille.
"Voi kiitos! Koska nythän en haluaisi, mutta minä olen kohta valtava pallo, josta jää lopulta jäljelle vain arpia ja nahkaa!" Ja levinneet reidet. Apua. Nainen värähti.
"Rutiinista?" He olivat kovin, kovin vaarallisilla vesillä vaimon vetäessä johtopäätöksiä ihan mistä sattui ja miten sattui. Yleensä väärin.

”Deirdre”, Julian vetosi hinkaten kasvojaan.
”Voisitko vain harkita tulevasi tänne? Haluaisin tervehtiä sinua kunnolla.” Naisen lähestyminen itse voisi tosin tarkoittaa selkäsaunaa.

Se pyyntö ei ehtinyt keskeyttää huitaisua, jonka tarkoitus oli saada se kaikkea mennyttä naiselle symboloiva kenkä pois miehen kädestä. Samalla sekunnilla kun Julian vetosi kauniisti vaimoonsa, kyyneleet valahtivat poskille.
Heille tulisi vielä avioero ennen kevättä tai viimeistään sen jälkeen.

Julian pudotti kengän sängylle, pois Deirdren otteesta ja nousi seisomaan, kiertäen kätensä tiukasti naisen ympärille.
”Rauhoitu”, hän vetosi halaten vaimonsa rintaansa vasten, lukiten tämän käsivarret kylkiä vasten.
”Minä rakastan sinua, ja me tulemme selviämään tästä kaikesta kunnialla. Me olemme me, muistatko?”

Käsien lukitseminen kylkiä vasten ei tosiaan ollut huono idea. Itkevä nainen hengitti vienoa hevosen tuoksua sisäänsä, hieraisten kasvoja miehen paidan rintamukseen. Samalla raivolla, jolla hän oli kaksi sekuntia sitten huutanut, hän nyt itki.
Juuri tämän takia Julian varmasti ottaisi eron - ja niiden kaikkien muutosten.

”Deirdre”, Julian vetosi ja painoi kasvonsa vasten naisen punaisia hiuksia, koskettaen huulillaan vaimonsa ohimoa.
”Mikä sinun on?” hän kysyi pehmeästi, hellittämättä otettaan.

Itku värisytti jokaista milliä vaikuttavan pitkän naisen kehossa. Se tuntui yltävän jopa leiskuvan pitkien hiusten latvoihin.
"M... Mi..." Hän koetti vetää henkeä, saaden aikaan oudon, pihahtavan äänen. Ei hän saanut sanoja ulos itsestään. Julian oli ihana kun kesti häntä.

Julian käänsi otettaan niin, että saattoi lempeästi pakottaa Deirdren istumaan alas sängylle. Hän piti käsivartensa naisen hartioiden ympäri kierrettynä ja veti tämän kainaloonsa.
Hän antoi vaimonsa itkeä, ja kyselyjen sijasta silitti punaisia hiuksia, juoksuttaen sormiaan niiden lomassa ja painoi toisen suukon päälaelle.

Se ajatus, että hänen miehensä oli ihana, sai hänet itkemään vain enemmän. Deirdre vinkaisi kuin häntä olisi fyysisesti sattunut. Ei sentään, nainen vain käsitti jälleen miten oli käyttäytynyt. Ihana, rakas Julian jaksoi häntä vielä valmennuspäivien jälkeen kun selkää särki eikä kertaakaan korottanut ääntään raivotautiselle, hysteerisiä vivahteita saaneelle pullukalle kotona. Vaikka tuo läpsi sormille yhden kengän takia.

”Deirdre”, Julian vetosi halaten naista lujemmin ja kaatoi tämän sitten selälleen sängylle, joka oli aina hänen jäljiltään moitteettomasti pedattu. Hän kumartui naisen ylle ja laski kätensä kyynelistä kostealle poskelle.
”Mikä sinun on?” mies kysyi tutkien vihreitä silmiä kulmat huolesta kurtussa.

Niistä vihreistä silmistä tuntui löytyneen vesiputoukset. Yleensä Deirdre näytti järkähtämättömältä ja siltä ettei ollut aikeissa antaa periksi. Nyt hän kokeili hengittämistä uudelleen, saaden jopa henkeä keuhkoihinsa asti. Hääpuvun pukupussi rapisi jalkojen alla. Sinä päivänä hän oli seonnut laskuissa, monestiko hollantilaismies oli kertonut hänen olevan maailman kaunein nainen. Ei hyvä ajatus kun yritti rauhoittua.
"K-kaikki."

”Kerro minulle”, mies sanoi ja sukaisi hellästi punaisia hiuksia. Deirdre taisi todella joutua kokemaan koko ihmismielen tunteiden kirjon päiviensä aikana. Normaalikin raskaus kuulemma sekoitti hormonitasapainon. Millaista se oli kolminkertaisena?
”Mikä sinua itkettää?” hän kysyi ja esti itseään nojautumasta painamaan suudelmaa naisen poskelle, otsalle, nenälle, minne tahansa, ihan vain kaivatessaan kontaktia.

Ja se kirjo käytiin usein läpi kolme kertaa, eri järjestyksessä. Se oli uuvuttavaa ja naurettavaa. Ei ihme että häntä nykyään väsytti ja että iltaisin hän saattoi olla nukkumassa jo ennen Julianin paluuta, jos tuolla meni myöhään - yli puoli yhdeksään.
"Se millainen olen sinulle. Se että en hallitse itseä. Pelottaa. Se etten tiedä millaiseksi muutun. Pelottaa lisä."

”Älä ole niin ankara itsellesi”, Julian vetosi ja kumartui alas halaamaan vaimoaan, haudaten kasvonsa tämän kaulataipeeseen.
”Et pelota minua, ja tunnet itsesi vielä jälleen omaksi itseksesi. Tämä ei kestä ikuisesti.”

"Tunnenko?" Vai hukkuisiko hän vain tämän myllerryksen jälkeen äitiyteen? Luultavasti kirjaimellisesti hukkuisi, he olivat saamassa kolmoset.
"Ei siitä voi olla varma. Tunnenko."

”Sitä voi toivoa”, Julian sanoi ja hengitti ikävöiden vaimonsa tuoksua. Pelkkä viaton lähestyminen tuntui nykyään uhkapeliltä, eikä mies ollut varma saisiko osakseen verenhimoisen huitaisun pastinpannulla tai sillä, mitä ikinä Deirdrellä oli kädessään. Se oli ajaa läheisyyteen tottuneen miehen hulluksi.
”Ehkä tuntisit olosi levollisemmaksi, jos ajattelet, että ehkä kaikki tulee olemaan hyvin.”

Ehkä toisaalta se oli omiaan ruokkimaan tällaista itseinhoista ajattelua, mutta ei miestä voinut syyttää. Deirdre oli joka päivä kuin tikittävä aikapommi.
"... Miten kaikki voisi olla hyvin kun kohtelen sinua näin ja kehoni joutuu kirjaimellisesti äärirajoilleen?"

”Sinä saat kohdella minua näin”, Julian vastasi halaten vaimoaan tiukasti.
”Koska kehosi on kirjaimellisesti äärirajoillaan. Se on sallittua. Älä ole niin ankara itsellesi.”

"En saa!" Nainen vinkaisi. Ei kukaan, kukaan saisi kohdella miestään niin. Ei ikinä.
"Millaiseksi se jää? Voinko enää ikinä katsoa peiliin ja sanoa että pidän itsestäni?"

”Sitä en voi sanoa, mutta minä rakastan sinua”, mies huomautti.
”Eikä minulle ole merkitystä miltä näytät tai miltä luulet näyttäväsi, koska olet sinä ja vaimoni ja pian lasteni äiti. Minä tulen aina pitämään sinusta sopimattoman paljon."

Sanat saivat naisen käpertymään hieman pienemmäksi keräksi sängyllä.
"... Minä en." Ja silloin tuskin auttaisi, että hänen ihana miehensä rakastaisi häntä, haluamisesta puhumattakaan.
"Tiedän, se on aivan naurettavaa ja pinnallista, koska me saamme perheen, josta tiedän ainakin sinun haaveilleen luoja ties kauanko. Mutta olenko sen jälkeen vain äiti, joka pukeutuu säkkimäisiin vaatteisiin, koska en vain voi käyttää muuta ja päätäni särkee yllättäen koko loppuelämäni aina kun haluaisit lähelle?"

Päänsärky joka kerta, kun hän kaipasi vaimoaan, oli vieraillut ahkerasti Julianin painajaisissa. Mutta Deirdren ei tarvinnut tietää sitä.
”Sinä saat olla juuri se nainen, joka haluat olla”, hän huomautti ja painoi suudelman naisen kaulalle, koska ei voinut vastustaa kiusausta saatuaan mahdollisuuden.
”Jos haluat olla säkkimäisten vaatteiden äiti tai jos haluat pukeutua Guccin jakkupukuihin tai mitä tahansa muuta, se on sinun päätöksesi. Minulle olet silti vaimoni.”

Siitä kaikesta huolimatta, suudelma kaulalla sai sähkön kulkemaan kehoa pitkin. Hän näemmä toimi ihan samoin kuin ennenkin, toistaiseksi. Sen mukana hieman rentoutta levisi kehoon.
"... Niin. Sinä sen sanoit. Minä haluan olla äiti ja vaimo." Ei vain äiti. Hän ei vähätellyt sitä roolia, mutta luoja että hän halusi olla myös vaimo, nainen, omalle miehelleen, joka oli niin komea että sattui.

Julian hengitti kaivaten vasten naisen pehmeää ihoa, imi itseensä sen tuoksua ja upotti sormensa hellästi punaisiin hiuksiin.
”Minä tulen aina rakastamaan sinua ja pitämään sinusta hyvin, hyvin sopimattomalla tavalla, silloinkin, kun et itse pidä itsestäsi”, hän sanoi.
”Mikä tosin olisi vääryys, koska et tunnu näkevän itseäsi kovin selvästi.”

Deirdre kietoi varovasti käsiä miehensä ympärille. Ilman järkevää miestään hän olisi vajonnut ajat sitten hysteriaan. Olkoonkin, että nyt miehen sanat saivat hänet itkemään uudelleen.
"Sinä olet ihan liian ihana." Niiskaisu päätti lauseen, hänen hieraistessa märkiä kasvojaan miehensä olkapäähän.

”Se ei ole sana, mitä minusta usein käytetään”, Julian vastasi halaten Deirdreä tiukemmin, kasvot edelleen naisen kaulataipeeseen haudattuna.
”Mutta sinä olet harvinaisen ihana ja viehättävä, tunsit itsesi sellaiseksi tai et.”

Pelkkä hengitys ihoa vasten tuntui kuin sähköiskut juoksisivat ihoa pitkin. Hyvä luoja.
"Minä käytän. Ainakin mielessäni. Tuon sen ihan liian harvoin tietoosi ääneen." Hän mutisi hiljaa. Deirdre käänsi kevyesti päätään, voidakseen kokeilla miehen kalpeaa kaulaa huulillaan.
Kuten sanottu. Kaikki tunnetilat läpi päivässä

Julian suli hymyyn tuntiessaan huulten kosketuksen kaulallaan ja silitti naisen kylkeä.
”Minä pohdin, olenko vain paha, paha, paha mies”, hän mumisi hamutessaan vaimonsa kaulaa. Hän oli, siitä ei ollut epäilystäkään.

Punahiuksinen nainen naurahti, koko kehoa vavisuttaneesta itkusta käheällä äänellä.
"Mikä sinusta tekisi pahan miehen?"

”Se, mitä ajattelen”, Julian vastasi pehmeästi ja nosti päätään niin, että saattoi painaa suudelman naisen poskelle, sitten huulille ja vajota takaisin kaulalle, kulkea leukaperiltä solisluille.
”Mitä toivon voivani tehdä sinulle, poikkeuksetta päivittäin.”

Vihreät silmät painuivat kevyesti kiinni ja kädet nousivat sen mustan harjasta muistuttavan hiuksen sekaan. Miten Deirdre rakastikaan sitä (välillä reuhkaa muistuttavaa) kuontaloa, sen tukistamisesta puhumattakaan. Sitä pitikin kokeilla, muistin virkistykseksi. Ensin hellästi silittää ja haroa mustia hiuksia kalpeiden sormien välissä, sitten puristaa käsi nyrkkiin. Hän puri kevyesti huultaan, henkäisten pehmeästi Julianin korvaan.
"... Vielä voisit." Kuukauden tai kahden päästä ei todellakaan. Ehkä se lepyttäisi vaimoakin.

Mies nosti päänsä, kallistaen sitä tukistuksen suuntaan ja katseli Deirdreä hetken melkein kuumeisin, kalpeansinisin silmin, ennen kuin nojautui suutelemaan vaimoaan nälkäisenä.
”Toiveita?” hän kysyi piirtäessään käsillään naisen kehon kaaria, ujuttaen niitä vaatteiden alle.

Julian olisi saanut mitä vain, sillä katseella viimeistään. Ensimmäistä kertaa aikoihin oli ihana hukkua suudelmaan, nauttia siitä tutulla tavalla. Huutamisen ja raivoamisen sijaan.
"Sinä tiedät, rakas, että minä en nirsoile." Deirdre huomautti käheästi, vetäen mustista hiuksista hieman rajummin. Vasta sitten hän päästi irti, vaatien uskomattomalla näppäryydellä paitaa pois valmentajana työskentelevän miehen päältä.

Tukistelu sai miehen silmät välkähtämään ja jonkin matalaa murinaa muistuttavan nousemaan rintakehästä. Kädet muuttuivat malttamattomiksi. Julian reuhtaisi villapaidan ja sen alla olleen t-paidan päänsä yli ja tarttui sitten naisen housuihin. Hän nyki ne päättäväisin käsin pois jalasta, kiukustui niiden takertuessa röyhkeästi nilkkoihin ja paiskasi ne sitten huoneen poikki. Mies nojautui suutelemaan vaimoaan, sormet punaisiin hiuksiin punoutuen, ennen kuin hymyili puolittain. Deirdre ajoi hänet hulluksi. Ehkä olisi vain oikein tehdä naiselle samoin, hän pohti valuessaan alas kevein suudelmin.

Se murina.
Voi luoja se murina. Miten hän oli saattanut unohtaa sen? Huoneen lämpötila tuntui nousevan usean asteen, vaikka kumpikin oli vähemmissä vaatteissa kuin hetki sitten. Suudelmaan saattoi vuodattaa sen kaiken kaipauksen, mitä oli padonnut sisälle kun aviomies oli koettanut käyttäytyä. Kädet siirtyivät takaisin mustiin hiuksiin kun Julian katosi alemmas, kauemmas hänen ulottuviltaan. Siro, pitkä jalka nousi hipaisemaan miehen paljasta kylkeä, kun käsien pituus ei enää riittänyt.

Julian ei suostunut nousemaan, ennen kuin saisi ajettua vaimonsa saman, veren kiehumaan saavan hulluuden valtaan, jota itse tunsi. Mahdollisuus antaa Deirdren rentoutua, unohtaa mieltään riivaavat ajatukset ja vain hukkua nautintoon edes hetkeksi tekivät miehen otteista tavallistakin varmempia ja päättäväisempiä. Hänen vaimonsa kuului tuntea itsensä viehättäväksi, kuului tietää epäilyksettä, että ajoi hänet pitkin seiniä viattomillakin katseilla ja kosketuksilla.

Se oli ainakin hyvä muistutus siitä kaikesta. Kalpea, pisamainen iho muuttui punaiseksi ja hehkuvan kuumaksi. Kärsimättömänä, nautinnon jälkihuumasta kevyesti täristen hän veti miestään ylemmäs, yltääkseen suutelemaan tuota kunnolla. Samalla hän toki saattoi kostaa antamalla kynsiensä juosta pitkin miehen selkää.
"Miksi helvetissä sinulla on housut?" Hän sihahti hiljaa, niitä miltein heidän välistään repien.

Julian nauroi matalasti, värähtäen kynsien kosketusta ja ravisti päätään kuin ajatuksiaan selkeyttääkseen, mikä sai mustan harjan valahtamaan otsalle.
”Kärsivällisyys on hyve, rakas”, hän muistutti petollisen tyynesti, vaikka tunsikin sydämen hakkaavan korvissaan kuurouttavana.
Sitten mies auttoi halukkaasti ratsastushousujen siirtämisessä jalastaan lattialle, jonnekin huoneen poikki paiskattujen legginssien viereen.

"Ja sinä tiedät mitä mieltä minä olen tuollaisista hyveistä." Nainen mutisi. Ratsastushousujen saatua pikaisen lähdön hän varmisti omalla kosketuksellaan, että Julian muuttaisi mielensä kärsivällisyydestä.
"... luoja sinun isänmaallisuuttasi." Joskus vielä hän laittaisi liikkeelle anonyymin huhun Julianin mieltymyksestä oranssiin.

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Voisipa sukunsa valita   Ke Joulu 20, 2017 12:46 pm

Kyllä, Julian tiesi. Deirdre oli erittäin lahjakas riistämään hyveen myös häneltä, ja kun hän siirtyi vaimonsa vierelle perinpohjaisen mylläyksen kokeneelle sängylle, hän joutui kyseenalaistamaan oman kuntonsa. Mies vajosi selälleen, kevyesti hengästyneenä, pulssi ohimoja rummuttaen ja iho palaen. Olikohan Deirdre juovittanut hänen selkänsä vienosti kynsillään?
”Sinä et tule koskaan menettämään kykyäsi tehdä minusta täyden, täyden mielipuolen – ja hyvin pahan miehen, rakas.”

Ainakin hänellä oli ollut hurmaava taipumus miehensä selän juovittamiseen. Eikä aina edes niin kovin vienostikaan, mutta irlantilaisnainen ei tosiaan osannut hävetä. Ei millään muotoa. Hän oli monta asiaa, mutta ei koskaan häveliäs. Sen aviomieskin oli saanut huomata. Kevyesti nainen käpertyi kainaloon, mieli ihanasti täysin tyhjänä.
"Sinä et voisi koskaan olla paha mies. Mielipuolesta meidän pitää olla samaa mieltä." Hän painoi sanojensa päätteeksi pehmeän suukon Julianin rintakehälle, sormen piirrellessä kuvioita miehen vatsalle.

Julian kiersi käsivartensa Deirdren ympärille ja sovitti naisen kainaloonsa. Deirdre sopisi aina – ja myöhemmin myös heidän kolme lastaan sopisivat.
”Sinä kyllä ansaitset yhtälailla mielipuolen tittelin”, mies huomautti suudellen vaimonsa ohimoa.
”Jonkun mielestä asiat, joita teen sinulle, voisivat olla pahoja.”

Deirdre nousi kyynerpäänsä varaan, katsellen miehensä komeita kasvoja pehmeä, rakastunut hymy kasvoillaan. Ei siitä raivosta tietoakaan, jonka voimalla hän oli huutanut rakkaalleen vielä... Noh, hetki takaisin.
"Niinkö? Ansaitsenko?" Huulille hiipi vino hymy.
"Mitkä asiat?"

Julian kohotti merkitsevästi kulmaansa. Kyllä, ehdottomasti ansaitsi. Hän oli kurinalainen mies, joka harvoin menetti itsehil- jos huutamista ja maltin menettämistä ei laskettu, harvoin menetti itsehillintäänsä. Silti Deirdre sai hänet käyttäytymään kuin...
"Mitkä asiat?" hän kysyi ja laski kätensä naisen sisäreidelle.
"Ehditkö jo unohtaa?"

Deirdre oli itse enkeli. Ei hän tehnyt mitään, koskaan. Käsi reidellä sai hänet liikahtamaan hieman levottomasti. Huulet siirtyivät miehen korvan vierelle.
"Ehkä?" Nautinnosta käheä ääni oli toiminut ennenkin.

Julian nauroi epäuskoisena. Deirdre todella oli mielipuoli. Hänkin kohottautui kyynärpäänsä varaan, liikautti sormiaan ja kuljetti kättään hitaasti ylös.
"Onko tuo haaste, pyyntö vai loukkaus?"

Nainen kaatui pehmeästi selälleen sängylle, vino hymy huulillaan.
"Kaikkia kolmea samaan aikaan." Hän kuiskasi, juoksuttaen kynsiään pitkin Julianin selkää

Julian pudisti päätään, sukaisi mustia hiuksia pois otsaltaan ja antoi kätensä käydä yhtä levottomaksi kuin vaimonsa. Jos edellinen unohtui niin nopeasti, hyvän aviomiehen kuului pistää paremmaksi.
Mies nosti Deirdren jalan olkapäälleen, siveli sen mitan sormillaan ja suuteli jalkaterää ja säärtä, ennen kuin nykäisi naisen lähemmäs. Vai kaikkia kolmea samaan aikaan.
Julian murahti toruen, katsoi naista merkitsevästi ja pudottautui jaloilleen sängyn vierelle, vetäen Deirdren lähemmäs.

Ja nainen tiesi että hänellä oli hyvä aviomies.
Jalkaa Julianim vaimolla tosiaan riitti. Miltein 180 senttiä pitkä nainen oli myös valitettavan hyvä ohjamaan miestään jaloillaan jos niikseen tuli. Toruva murahdus sai hänet nauramaan, toinen kulma kevyesti koholla. Se oli haaste. Vetäminenkään ei tuntunut pahalta, vaikka hän ei voinut sanoa olevansa tavanomaisen solakassa ulkomuodossaan.
"Tiedät ettet voi murista minua ruotuun, rakas."

Voi, Julianilla ei ollut aikomustakaan murista Deirdreä ruotuun. Huomaavaisesti vain varmistaa, ettei hänen läheisyytensä unohtuisi toistamiseen aivan yhtä nopeasti. Hetken mies tuijotti vaimoaan, ennen kuin siveli tämän jalkaa ja pudottautui sitten toisen polvensa varaan ja otti lujan otteen vaimonsa lantiosta. Hän vastasi mielellään haasteisiin. Yleensä voitti ne.

Sillä Deirdre käyttikin miehensä haastettavuutta hyväkseen. Tuon sai niin helposti innostettua haasteisiin, koska mies ei voinut antaa periksi. Nytkin se todellakin osoittautui sen arvoiseksi, kun hän oli melko varma, että lopulta sulautui osaksi patjaa. Kaiken sen hurmion jälkimainingin keskellä häntä alkoi naurattaa, kun nainen tajusi makaavansa hääpukunsa pukupussin päällä.
"... Ehkä en hetkeen unohda."

Sängyn vierellä seisovan miehen oli nojattava hetkeksi patjaan tuettuihin käsiinsä. Sydän hakkasi kuin hurjan urheilusuorituksen jäljiltä - mitä heidän iltansa kieltämättä olikin. Julian sukaisi hiuksiaan, siirsi Deirdren paremmin sängylle ja vajosi selälleen naisen viereen.
”Jos unohdat, tarvitsen viidentoista minuutin hengähdystauon”, hän sanoi silmät suljettuina ja kädet hiuksiin työnnettyinä. Miten Deirdre voisi epäillä omaa viehättävyyttään?

Nainen sujautti jalkansa näppärästi miehen jalkojen lomaan, hakien lämpöä. Hän oli avaamassa suunsa, mutta laskettuaan ettei ehkä kestäisi sen seurauksia, hän sulki suunsa.
"Oh?" Hän kiehnäsi miehensä kainaloon, joutuen nyppimään peittoa päälleen kun pahin kiihkon tuoma lämpö haihtui. Kenkä kolahti sängyltä lattialle. Taas alkoi naurattaa.

Julian avasi käsivartensa vaimolleen, pulssi korvissa hakaten ja nykäisi peiton yhdellä, tehokkaalla liikkeellä myös itsensä päälle.
”Antaisit armoa vanhaksi käyvälle miehelle”, hän huomautti kulmaansa merkitsevästi kohottaen. Vaikka Deirdre saikin hänet käyttäytymään kuin pahaisen teini-ikäisen. Selkääkin särki illan urheilusuoritusten jäljiltä.

"Minähän annan." Deirdre naurahti pehmeästi. Peiton alla toinen käsi laskeutui vatsan päälle. Nyt se ei saanut häntä tuntemaan oloaan rumaksi palloksi. Se oli ensimmäinen kerta hetkeen. Ja vielä vatsa oli kovin hillitty, vaikka siitä huomasikin ettei hän joko odottanut vain yhtä tai sitten ihmiset puhuivat naimisiinmenon syistä rumasti.

Julian painoi kätensä Deirdren käden päälle vatsan kummulle ja veti naisen lähemmäs kylkeään.
”Syytätkö, jos en täysin luota sanaasi?” mies kysyi ja painoi suudelman punaisiin hiuksiin ja sitten pisamaiselle poskelle.

Punaiset kulmat kohosivat mukamas hämmentyneen katseen mukana.
"Minä aion olla ymmärtämättä mistä sinä puhut." Siinä oli nyt hyvä. Edes hetken nainen oli rento, hyvällä tuulella ja oma itsensä.
"Aion muuten ostaa sinulle mitä tahansa muita boksereita kuin oransseja. Olet mahdoton."

Julian kurtisti kulmaansa ja katsahti sängynpäätyyn lennähtänyttä, hehkuvan oranssia vaatekappaletta.
”Olen vain isänmaallinen”, mies huomautti. Ja omistihan hän mustiakin alusvaatteita. Oranssi vain piristi päivää kuin päivää.

Irlantilaisnainen kohotti toista kulmaansa.
"Näppärästi olet sävyttänyt vielä vaimosikin siihen, senkin patriootti."

”Kätevä sattuma”, Julian vakuutti ja suukotti vaimonsa kieltämättä varsin oransseja hiuksia. Ajatus sai hänet hymyilemään.

"Mmmm, varsin hyvä sattuma." Joskus hän mietti pitäisikö hänen leikata lyhyemmäksi kovin villiintyneitä hiuksiaan. Olisiko se sopivampaa miltein nelikymppiselle naiselle.
"Mitä mieltä sinä olet, sopisiko minulle vähän lyhyemmät hiukset?" Siitä oli iloa että mies oli visuaalinen olento. Julianilla oli silmää asioille ja hyvä makutuomari.

Mies punoi sormensa naisen hiuksiin ja painoi suudelman Deirdren huulille.
”Sinä näyttäisit upealta missä tahansa”, hän vastasi.
”Mutta minä rakastan hiuksiasi juuri sellaisina kuin ne ovat.”

Toinen käsi nousi kevyesti tukistamaan Julianin hiuksia.
"Minä pyysin mielipidettä, hölmö. Olet paras makutuomarini." Nyt ei ollut diplomstian aika.

Julian vastasi tukistukseen suutelemalla naista uudelleen, nyt näykäten alahuulta samalla.
”Minähän annoin sen – rakastan hiuksiasi juuri sellaisina kuin ne ovat.”

Vihreät silmät siristyivät miehen näykättyä hänen huultaan. Halusiko tuo todella aloittaa tämän?
"Hyvä on. Hölmö." Ehkä hän ei luopuisi harjamaisesta pituudesta hiuksissa. Hän ei tiennyt tuntisiko olonsa alastomaksi ilman.
"Haluatko todella aloittaa tuon kanssani?"

Julian jäi kyynärpäänsä varaan ja tuijotti Deirdreä, kalpeansiniset silmät siristyneinä, kohdaten rävähtämättä naisen katseen.
”Haluatko sinä todella aloittaa minun kanssani?” hän haastoi ja punoi sormensa naisen punaisiin hiuksiin.

Hän kääntyi kevyesti miehensä rintakehän päälle, sen mitä saattoi.
"Uhkailetko sinä~?" Vihreissä silmissä oli kovin määrätietoinen katse.
"Saanko muistuttaa mitä viimeksi kävi?" Hän ei ollut ainakaan hakenut jääpaloja pakastimesta, Julianin koeteltua vaimonsa hermoja tarpeeksi. Ei koskaan.
Jestas, heitä ei olisi saanut jättää kaksin kotiin.

”Ehkä minä olen unohtanut”, Julian vastasi kohottaen haastavasti toista, tummaa kulmaansa ja vajosi selälleen.
”Sitä sattuu useammin kuin ajattelisi. Unohtelua.”

Irlantilaisen vihreät tuijottivat miestä hyvin siristyneinä. Julianilla ei ollut aikomustakaan nousta. Selvä.
"Sinulle kovin, kovin harvoin. Pitäisikö minun huolestua? Olethan sinä tosiaan tulossa vanhaksi." Puhuessaan hän nousi istumaan, vetäen tilapäisesti sitä pitkää neuletta päälleen. Pitäisi käydä alhaalla.

”Ehkä sinun pitäisi”, Julian vastasi ja nosti toisen käsivarren rennosti päänsä taakse, seuraten vaimoaan katseellaan.

Nainen kiskaisi neuleen helmaa alemmas, miltein mulkaisten miestään. Se oli ainoa tapa peittää se värähdys joka kulki naisen läpi. Mitä hän oli ikinä tehnyt saadakseen noin komean miehen itselleen? Hän palasi alhaalta kädessään lasi, johon oli ottanut muutaman jääpalan. Mutkitta hän asettui miehensä vatsan päälle hajareisin.
"Kyllä minä huolestunkin. Olet vastuussa kalliiden ratsastajien turvallisuudesta työssäsi."

Miehen pokerinaama ei pettänyt, kun Deirdre palasi jääpalojen kanssa. Hän kuitenkin hymyili naisen kiivetessä hänen päälleen ja laski kätensä vaimonsa reisille, kun pieni osa hänessä pelkäsi, että nainen voisi pudota.
”Mitä sinä suunnittelet, Dee?”

Vasen kulma kohosi kovin paljon puhuvasti. Se oli yleinen vitsi heidän suhteessaan, ettei nainen kaipaisi karkkia, kun voisi syödä jääpaloja.
"Viilennän sinut." Hän veti sen neuleen pois (kuumuuteen hän vielä kuolisi), ottaen yhden jääpalan suuhunsa, kumartuen Julianin kaulalle, valuen rintakehälle. Kylmä tuntu piinasi miestä varmasti.

Hengitys jäi jumiin jonnekin rintakehän tienoille, kun kylmyys laskeutui kaulalta. Mies värähti kosketusta, mutta yritti säilyttää ulkoisesti tyynen maneerinsa.
”Miten huomaavaista”, hän ähkäisi tarttuen vaimonsa reisiin vain hieman tiukemmin.

Pieni virne nosti naisen suunpieliä. Onneksi jo rintakehällä oli kaksi herkkää kohtaa, joista kokeilla hollantilaismiehen itsehillintää. Jotain hyvää raskaudessa - tuo ei voisi vain heittää häntä alleen, kun päättäisi että nyt riitti.
"Eikö?" Deirdre mutisi epäselvästi.

Julian käytti itsehillintäänsä syviin, meditoiviin hengityksiin, kun Deirdre oli päättänyt ajaa hänet hitaasti ja tuskallisesti hulluksi. Kylmä, jäinen kosketus sai ihon värähtämään ja välillä koko miehen nytkähtämään.

Olisi toki ollut kilttiä jättää se siihen. Valitettavasti nainen ei ollut kiltti, vaan se vaimo joka teetti miehelleen vihjeettömän, satapalaisen palapelin ja kuvasi sen kun miehensä kasasi sen. Pari jääpalaa myöhemmin hän siirtyi istumaan Julianin jalkojen päälle ja paljon alemmas. Hyvin paljon. Mitäs oli sanonut unohtaneensa?

Koko mies nytkähti rajusti, painoi nyrkin suutaan vasten ja nosti päätään luoden Deirdreen epäuskoisen katseen. Ei kai hänen vaimonsa ollut tosissaan? Julian ähkäisi ja antoi päänsä pudota takaisin tyynyyn. Koko keho jännittyi, osaamatta päättää halusiko seota nautinnosta vai jostain kipua muistuttavasta.

Julianin epäonneksi nainen oli aivan tosissaan. Eikä hän ollut lopettamassa, ei ennen kuin saisi sen kostonsa. Jääpalojakin oli reilusti jäljellä vielä. Saattaisi kyllä olla, että hänen olisi turvallista karata tämän jälkeen suihkuun ja jättää miehensä keräilemään itseään.

Julian punoi sormet mustiin hiuksiinsa ja tuijotti kattoa, kun keho pyrki tärisemään, toinen jalka nyki. Hän oli tullut hulluksi. Tältä se tuntui. Sietämättömältä.
”Julmaa”, hän ähkäisi, ”hyvin julmaa.”

Deirdre suoristautui hymyillen leveästi, purren viimeisen jääpalan suussaan rikki niin että se rasahti palasiin. Hän suki punaisia hiuksiaan, nousten sängystä.
"Mmmmmm-m. Minä menen nyt suihkuun, parantele sinä kulta dementiaasi." Tai jotakin muuta. Mikä nyt tuntui sen arvoisela.

”Julmaa, nainen”, Julian kutsui vaimonsa perään, sydän hakaten.
Hyvin julmaa.

Käytyään suihkussa Deirdre palasi kylpytakkiin kääriytyneenä, vilkaisten lattialle pudonneita tavaroita. Taas alkoi naurattaa.
"Se siitä hääpukuni neitseellisyydestä."

”Älä sano, että olet unohtanut hääyönkin”, Julian vastasi peittoon kääriytyneenä ja itsensä uhkarohkean oransseilla alushousuilla ja valkealla t-paidalla aivan varmuuden vuoksi suojanneena. Mies oli käynyt pesemässä hampaansa alakerran wc:ssä ja sytyttänyt oman puolensa tummapuisella yöpöydällä olevan jalkalampun.

"Mekko oli silloin melko kaukana sängystä." Deirdre huomautti pehmeästi, kumartuen nostamaan sen takaisin vaatekomeroon. Kengät hän laittoi takaisin niiden laatikkoon, hymyillen huomaamattaan kovin lämpimästi. Hän ei koskaan unohtaisi sitä epätodellista tunnetta, kun oli saanut vihdoin olla rouva van der Veen. Haave, josta hän oli luopunut nuoruudessaan, petettyään vielä silloin poikaystäväksi luokiteltavissa olevaa nuorukaista. Nykyään tuo oli komea, ihana ja kultainen mies, joka oli kaikesta huolimatta halunnut kokeilla uudelleen. Siksi hän halusi säilyttää tiukasti muistot häistä. Nainen oli jopa kuivattanut sen valkoisista ja turkooseista kasatun liljakimppunsa. Se sai edelleen koristaa alakerrassa yhtä pöytää lasiseen maljakkoon aseteltuna.

”Se on totta”, mies myönsi ja liikahti varovasti, kun Deirdren käsittelyyn joutunut osa hänestä ei aivan halunnut unohtaa kokemaansa, kylmää kohtelua.
”Kuinka neitseellinen sinä olit?” Julian kysyi viattomasti, huvittunut tuikahdus silmäkulmassaan.

Deirdre vilkaisi miestä olkansa yli, vihreät silmät naurusta tuikkien. Ai nyt he pääsivät tähän?
"En osannut mitään mitä sinä et olisi minulle opettanut, rakas. En kyllä tiennyt että pidät korkokengistä. Sen myönnän."

”Todellako?” Julian kohotti kulmaansa ja kääntyi kyljelleen, nojaten pään koukistettuun käteensä.
”Voisin vannoa, rakas, että äskeinen ei kyllä ole minulta peräisin.”

"Minä puhuin hääyöstä." Deirdre naurahti, työntäen laatikon ja jäävät vaatteet komeroon. Hän jatkaisi huomenna.
"En tästä. Vai haluatko sinä ehdottomasti keskustella siitä?"

”Olen kieltämättä utelias”, mies sanoi ja kohottautui istumaan.

"Oh? Miksi?" Deirdre kuivasi pitkiä hiuksiaan pyyhkeeseen, potien halua hakea alakerrasta jäätelöä. Hän ei tosin tiennyt, luottaisiko Julian häntä enää kainaloonsa minkään pakastimessa olleen kanssa. Pelko olisi tavallaan aivan aiheellinen.

”Mistä olet oppinut tällaisen… Tempun”, Julian sanoi hymyillen puolittain.
”Ja oletko aina ollut yhtä julma miesparallesi.”

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Voisipa sukunsa valita   Ke Joulu 20, 2017 12:47 pm

"Minä olen julma vain sinulle." Deirdre huomautti pehmeästi. Hän luovutti, nosti sormensa kuin käskeäkseen miestään odottamaan hetken (rehellisyyden nimissä, mihin Julian jaksaisi karata?) ja palasi ylös Ben&Jerry's-purkin ja lusikan kanssa. Hän kävi sängylle ja veti peittoa varpaidensa päälle.
"Ja tarvitseeko se oppia? Ehkä olen vain saanut hyvän idean joskus ja nyt säästänyt sitä."

”Niinkö?” Julian kysyi katsellen vaimoaan ja vajosi takaisin selälleen. Ainakin Deirdre vaikutti nyt onnellisemmalta kuin aikaisemmin.
”Kiitos siinä tapauksessa hyvästä ideasta, ja odota vain seuraavaa kertaa, kun omistan huomioni sinulle, rakas”, mies kuiskasi ja nojautui painamaan suukon vaimonsa poskelle.

"Et kehtaisi. Olen raskaana." Nainen puolustautui nauraen. Hän käänsi päätään, painaakseen kevyesti kinuskilta ja suklaalta maistuvan suudelman Julianin huulille.

”Voi rakas. Minä kehtaan mitä vain”, Julian myhäili ja maistoi huuliaan suudelman jäljiltä. Hän tarttui naisen ranteeseen ja varasti seuraavan lusikallisen omaan suuhunsa.

Deidre nauroi pehmeästi, kiehnäisten poskeaan rakkaansa olkapäähän. Silmät siristyivät hieman, kun hän katseli miehen komeita kasvoja. Ja ehkä vähän vinoa nenää. Vai olikohan se vino sittenkään?
"Ehkä sinä sittenkin olet paha mies, kultaseni. Et voisi tehdä mitään sellaista rakkaalle vaimollesi, joka kiltisti, suorastaan enkelimäisesti, käyttäytyen odottaa sinun lapsiasi." Krhm. Nainen päätti lauseensa lusikallisella jäätelöä.

”Tiedät, mitä ajattelen haasteista”, Julian huomautti pehmeästi, kalpeansiniset silmät siristyneinä hymyyn.
”Sinä olet lujaa tekoa. Selviät kyllä omasta lääkkeestäsi – ja sehän oli erinomainen idea.” Mies varasti toisenkin lusikallisen.

Deirdre nielaisi pehmeästi. Hän laski purkin syliinsä (jotain hyötyä vatsasta) ja nippaisi miehensä nenää hellästi etusormellaan.
"Hmph, hourit vain. Ehkä nuo sinun hassut kostopuheesihaihtuisivat jos söisit."

”Kosto? Mitä sinä puhut?” Julian nauroi.
”Sinähän sanoit, että se oli hyvä idea. Etkö, rakas?”

"Sinuun käytettäväksi." Deirdre paikkasi miehensä puheita pehmeästi.
"Sinua kun pitää selvästi joskus vähän viilentää."

”Minua?” mies kohotti protestoiden kulmaansa.
”Oletko nyt ihan varma?”

"Sinua." Deirdre vahvisti pehmeästi naurahtaen. Hän oli aivan varma - leikisti - siitä että se oli hänen miehensä joka kaipasi rauhoittamista.
"Olet varmasti tehnyt minulle joskus jotakin, mistä hyvästä ansaitsit sen."

”Kuten mitä?” Julian haastoi ja kosketti vaimonsa punaisia hiuksia tukien pään koukistettuun käteensä.

Deirdre jäi miettimään hetkeksi. Hän kääntyi lopulta Julianin puoleen hymyillen.
"... Muistatko miten pidin nuorena päiväkirjaa?" Siitä ei ollut montaa päivää kun hän oli löytänyt niitä.

”Etäisesti”, mies vastasi ja kohotti naiselle kysyvänä tummia kulmiaan.
”Kirjasitko ylös jotain rankaisun arvoista?”

"Ai kirjasinko? Muistatko yhtään millainen olit?" Deirdre naurahti, pudistellen kevyesti päätään. Siitä oli ollut matkaa tähän. Valtavasti. Kivulias matka, mutta nyt kaiken arvoinen.
"Olimme kerran elokuvissa. Sinulla oli kovin, kovin levottomat kädet hameeni kanssa, kun sali oli miltein tyhjä."

”Jos oikein muistan”, Julian totesi tyynesti, huvittunut pilke siristyneissä silmissään, ”sinä taisit pitää siitä melko paljon.”

Deirdre nauroi miehensä sanoille, pudistellen kevyesti päätään.
"Se ei ollut nyt tässä ideana. Minä olen aika varma, että sinäkin nautit äskeisestä."

”Nautinnon ja tuskan välissä on hienonhieno raja”, mies vastasi ja vajosi selälleen, katsellen vaimonsa pisamaisia kasvoja ja punaisia, rohkeita hiuksia.
”Mutta onneksi sinä pääset itse päättämään, kumman puolelle se kallistuu.”

"Jota sinä et näyttänyt ylittävän, kultaseni." Deirdre virnisti hieman.
"Hei! Oli siellä muutakin. Entäs se kerta kun herätit minut aamulla, vaikka vanhempasi olivat alakerrassa, hmm?" Hän oli erehtynyt selaamaan vaihto-oppilasvuoden ja sen jälkeisen ajan kirjoja enemmänkin.

”Elämässä pitää ottaa riskejä”, Julian protestoi nauraen.
”Ja jos muistan oikein, rakas, sinä tunnuit nauttivan siitäkin melko paljon.”

"Riskejä? Riskejä?" Deirdre toisti epäuskoisena. Herttaiset, nykyiset appivanhemmat tuskin olisivat arvostaneet.
"Yritän tässä vain muistuttaa, että sinä olet nuoruudessa kiduttanut minua enemmän kuin minä vvoisin nykyisyydessä koskaan ottaa kiinni. Entäs sitten silloin lentokoneen vessassa? Kun tulin pitkät tauon jälkeen kesäksi Alankomaihin, hmm? En nauttinut niistä niskakivuista." Pelkkä muisto siitä miten Julian oli pitänyt - sopivan määrätietoisen - hellästi kättä hänen suullaan, sai hänet värähtämään.
"... Olimme nuorina toivottomia."

”Riskejä”, Julian vastasi kierähtäen vatsalleen ja painaen intohimoisen suudelman vaimonsa huulille.
”Sinulla on mielenkiintoinen ajatus kidutuksesta – mutta onneksi pääset pian määrittelemään, lukeutuuko jäällä leikkiminen ihmiskehon herkimmällä alueella siihen”, mies lisäsi vienosti hymyillen, silmät siristyen.
”Etkö sanoisi, että nautit siitäkin?”

Deirdre vastasi siihen suudelmaan, hymyillen Julianin huulia vasten.
"Se oli! Tajuatko miten vaikeaa on olla hiljaa?" Nainen mutisi, haroen punaisia hiuksiaan.
"Nautin mistä? Haluan että tarkennat ennen kuin vastaan."

Julian kohottautui käsivarsiensa varaan, nojautui lähemmäs ja tuijotti Deirdreä hetken intensiivisesti.
”Lentokoneen vessasta”, hän vastasi.

Hengitys salpautui hetkeksi siitä intensiivisestä katseesta. Se koko episodi oli tainnut alkaa matkustamossa jotenkin näin. Hän oli aika varma siitä.
"Ehkä."

Mies suli tietävään hymyyn, joka sai siristyneet silmät tuikahtamaan.
”Myönnä pois, nainen.”

Deirdre nosti käden sydämelleen, varmistaakseen että se löi edelleen. Tämän takia hän oli silloin antanut puhelinnumeronsa Julianille kutakuinkin 16 vuotta sitten. Tai jotakin sinne päin se vuosiluku oli.
"Jos myönnän?" Hän kohotti kulmaansa haastavasti.

Julian harkitsi ja nojautui hipaisemaan naisen huulia omillaan.
”Saat mitä vain haluat.”

"Ihan mitä tahansa?" Deirdre toisti miehensä sanat hymyillen.
"Nautin."

”Ihan mitä tahansa”, Julian lupasi – mitä elämä olisi ilman riskejä? Vastaus sai hänet hymyilemään. Luoja tiesi, niin oli hänkin. Pelkkä muisto lämmitti verta.

Deirdre nielaisi. Pelkkä muisto Julianin kädestä suulla sai aikaan sen saman huimaavan tunteen, jonka hän muisti pitkän eron jälkeen.
"Haluan että sinä et kokeile minuun sitä mitä tein äsken sinulle."

Julian nauroi ja putosi selälleen naisen viereen. Hän painoi kädet kasvoilleen ja voihkaisi.
”Olet epäreilu! Julma ja perinpohjaisen epäreilu, tiesitkö sitä? Minä ehdin jo ihan innostua siitä. Vaikka niin taidan innostua lentokoneen vessoistakin nyt. Ja melkein tyhjistä elokuvateattereista.”

Nainen nauroi vain enemmän, ovela hymy huulillaan.
"Ha! Älä koskaan kerro minulle että saan mitä haluan! Ja minähän sanoin, rakas, että olen sinulle julma. Sinulla on aivan erityinen paikka sydämessäni." Oli ollut vuosikaudet. Siitä villistä nuoruudesta asti.
"Nyt? Innostuit niistä jo aiemminkin." Hän laski tyhjän jäätelöpurkin yöpöydälleen, ottaen kouluvalmentajan kädestä kiinni, sivellen sormia kuin tutkien.
"Se oli kyllä... Minä myönnän, etten tarvinnut sen muisteluun päiväkirjaa."

”Miten liikuttunut olen siitä, että herätän sinussa niin kauniin tunteen”, Julian vastasi hymyillen ja ponnisti uudelleen istumaan. Hän hipaisi Deirdren huulia sormillaan, eikä Deirdre ollut selvästi ainoa, joka mietti suulle painunutta kättä, kiirettä ja löydetyksi tulemisen sietämätöntä jännitystä.

Se olisi ollut tappavan noloa. Hän puri pehmeästi huultaan, painaen suukon miehen sormille, hivellen peukalollaan tuon vihkisormusta. Silloin hän oli kuvitellut olevansa kuolematon, voittamaton. Enää hän ei ajatellut niin, mutta rakasti miestä sitäkin enemmän.
"Kauniin tunteen?" Hän naurahti hiljaa, unohtaen hengittää kun Julian kokeili huulia sormillaan.

”Julmuuden”, mies sanoi ja nojautui lähemmäs, tuntien nuoruuden uhkarohkeiden tempausten adrenaliinin suonissaan. Hän nojautui lähemmäs ja hipoi naisen huulia omillaan.
”Miten liikuttavaa, että tunnet janoa olla julma aviomiehellesi.”

"Ai se on sinusta kaunista?" Deirdre kähähti miltein miehen huulia vasten, tuntien jo hengityksen omillaan.
"Sinä et voi väittää ettetkö olisi nauttinut siitä. Tuon elämääsi jännitystä."

”Sitä sinä todella teet”, Julian vastasi.
”Melkein saat minut toivomaan, että voisin taluttaa sinut lentokoneen vessaan niin kuin silloin muinoin ja…”, mies sanoi ja painoi suudelman naisen huulille.

Deirdre värähti miehen sanoista. Hän vastasi suudelmaan, sivellen sormillaan Julianin niskaa.
"Olimme mahdottomia nuorina."

”Väitätkö, että emme ole enää?” Julian haastoi ja nojautui lähemmäs toista suudelmaa varten.
”Eikö meidän kuulu vain parantua vanhetessamme?”

Deirdre vastasi suudelmaan. Mikä heitä tänään vaivasi?
"Olet parantunut." Hän myönsi virnistäen.

”Voi kiitos”, mies nauroi matalasti ja hipaisi sormillaan naisen huulia, joille hänen katseensakin laskeutui. Mikä herkullinen, herkullinen muisto.

Se riitti jälleen salpaannuttamaan hengityksen ja nosti kevyttä punaa pisamaisille poskille.
"Ainakin sinä olet kuin viini."

Ehkei olisi huono ajatus kokeilla lisätä hieman… Jännitystä heidän rakkauselämäänsä. Taas joskus.
”Ja sinä olet herkullinen”, Julian vastasi ja painoi varsin kiihkeän suudelmien sarjan Deirdren kaulalle, ennen kuin pudottautui selälleen omalle puolelleen sänkyä.

Deirdre värisi suudelmien alla.
"Ai luoja sinun kanssasi, kultaseni." Hän puraisi huultaan, vetäen miehen käden suunsa eteen. Ihan vain kokeillakseen. Se sopi siihen edelleen yhtä hyvin.

Julian suli hymyyn, nousi uudelleen istumaan ja katseli Deirdreä hetken huvittunein silmin, ennen kuin noudatti naisen toivetta ja painoi varman kätensä vaimonsa suulle.
”Muisteletko menneitä?” hän kuiskasi nojautuen lähemmäs ja piirsi naisen kyljen kaaren vapaalla kädellään.

Deirdre nielaisi tyhjää, ollen ihan varma että sydän pysähtyi nyt. Hän ymähti myöntävän vastauksen vasten Julianin kämmentä. Se oli virhe.

Hetkeksi mies nojautui lähemmäs, laskien katseensa seuraamaan kättään naisen keholla, kaipaus hengitystä vaikeuttaen. Aikuinen mies, ryhdistäydy.
Hän katseli hetken Deirdren silmiä, ennen kuin vapautti naisen suun ja laski kätensä vyötärölle, jotta saattoi kumartua hamuamaan kaulansyrjää.
”Mitä muuta kirjoitit päiväkirjaasi?”

Deirdre huokaisi hiljaa. Tämä ei ollut ehkä paras idea, muistella menneitä tässä mielessä. Tai sitten oli.
"... Se kuinka sukelsit ranskalaisen parvekkeen kaiteen yli ruusupuskaan vaatteesi kainalossa, koska host-isäni tuli kotiin töistä liian aikaisin."

Julian nauroi matalasti.
”Et ollut yhtään vähemmän julma minulle silloin”, hän sanoi, huulet naisen kaulaa vasten.
”Mitä muuta?”

"Se kun selitit paniikissa 12-vuotiaalle Aidenille puhelimessa että olit hengästynyt koska juoksit... En ollut kirjoittanut mistä juoksit. Mutta se kerta kun Aiden nosti luurin väärään aikaan soittaakseen sellaiseen tv-visailuun." Deirdre nauroi pehmeästi.
"Minulla on rakas paljon muistoja ylhäällä. Se joulu Irlannissa kun jouduit soittamaan säkkipilliä." Pian sen jälkeen he tosin olivat eronneet.

Hollantilainen voihkaisi ja hautasi kasvonsa Deirdren hartiaa vasten, nojautuen kyynärpäänsä varaan, puoliksi vaimoaan halaten. Säkkipillit eivät ansainneet kantaa instrumentin titteliä.
”Mitä muuta olet kirjoittanut ylös?” Julian kannusti jatkamaan.

Deirdre nauroi. Ai että, Julianin hyvin piilotettu tuska oli häissä ollut viihdyttävää.
"Kaiken, rakas. Niitä on monta kirjaa, pitkä aikaväli. Hyvin paljon kyllä sinun hävyttömyyksiäsi. Ja se kun minä ensimmäisen kerr-" Siis niin.
"Menen pesemään hampaat."

”Kun sinä ensimmäisen kerran mitä?” Julian kysyi nostaen päänsä ja tarttui Deirdren käteen.

Deirdre oli jo seisomassa, katsoen miestään. Jos hän kertoisi tuolle, Julian ei koskaan lopettaisi.
Ei ikinä.
"Harrastin seksiä. Sinun kanssasi." Hän oli aikanaan jättänyt totuuden kertomatta, ettei Julian olisi alkanut vängätä vastaan. Vaihtokaverin yliopiston asuntolahuone tuskin oli se paikka jossa kukaan halusi viettää ensimmäistä kertaansa. Kesken bileiden. Miten äiti ei ollut lukinnut häntä nuorena kotiin?

”Mitä?” mies kysyi nousten istumaan ja veti Deirdreä kädestä.
”Meidän ensimmäinen kertamme, siinä sekasotkussa, oli sinun ensimmäinen kertasi?”

Deirdre istui alas, vetäen hiuksia kasvoilta.
"Niin. En sanonut ettet sinä jänistä."

”Jänistä?” Julian ähkäisi, siirtyi lähemmäs ja veti Deirdren syliinsä.
”Jos olisit kertonut, olisimme voineet edes lähteä jonnekin… En olisi koskaan arvannut.”

Deirdre painui miehen syliin, nauraen.
"Tulin vaihtoon hakemaan kokemuksia!" Ei ehkä ihan sellaisia.
"Ja en arvannut siinä hetkessä että olisit myös aviomieheni ja lasteni isä. Mutta kyllä, ennen sinua olin herttainen irlantilainen luonnonlapsi. Sinä korruptoit minut." Lievää liioittelua, ehkä.

Julian painoi leukansa naisen olalle ja huokasi typertyneenä.
”Olisit ansainnut paljon kauniimpia kokemuksia! Voi taivas, rakas. Ensimmäisen kertasi olisi pitänyt olla jotain, mistä voit kertoa tulevaisuudessa tyttärellesi ja saada hänet odottamaan rakkautta.”

Deirdre nauroi. Voi luoja!
"Minä voin valita toisen tarinan, jestas. Ja sitä paitsi, sinusta tuli aviomieheni ja lasteni isä." Hän huomautti pientä ylpeyttä äänessään. Paljon parempaa miestä ei vain olisi voinut löytää.
"Siitä tuli rakkautta. Höhlä."

”Tietenkin, mutta…”, Julian huokasi ja yritti muistella taakse. Deirdre oli kätkenyt kokemattomuutensa hyvin tai hän oli ollut humaltunut. Oliko hän osannut ottaa naisen huomioon? Oliko se ollut vain naurunsekainen, malttamaton hetken huuma pahaa-aavistamattoman vaihtokaverin asuntolahuoneessa?
”Toivoisin, että tarina olisi voinut olla romanttisempi.”

Molemmat olivat olleet ihan sopivassa humalassa. Hups.
"Juliaaan. Tuon takia en sanonut sinulle mitään." Hän sipaisi miehen mustia hiuksia ja painoi suukon tuon poskelle.
"Ja minä halusin nimenomaan sinun mukaasi. Näytit hyvältä ja olit mukava."

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Voisipa sukunsa valita   Ke Joulu 20, 2017 12:47 pm

Mies kosketti vaimonsa poskea ja jatkoi poskisuudelmasta oikeaan suudelmaan. Hän tunsi olonsa otetuksi kunniasta, vaikka pieni, haikea ääni toivoikin, että hän olisi voinut tehdä vaimonsa ensimmäisestä kerrasta erityisemmän.
”Olisit voinut vihjata jotain sen jälkeenkin”, hän hymyili viitaten heidän… Jännittäviin seikkailuihinsa.

Deirdre suuteli tuota pehmeästi, antaen virneen valua huulille pehmeänä.
"Miksi ihmeessä? Sinusta olisi tullut mahdoton." Nainen naurahti, suudellen miehen huulia nopeasti.

”Mahdoton?” Julian toisti kysyen ja kiersi käsivartensa naisen vyötärölle.

"Muistatko tosiaan millainen oikein olit? Jestas kun sinulle olisi kertonut, olisi noussut hattuun." Nainen nauroi.

”Tai olisin voinut ottaa sinut paremmin huomioon. Olla hellempi. Vähemmän hullu”, Julian vetosi hymyillen.

Deirdre nauroi, silittäen hellästi miehensä poskea.
"Minä en kadu ainuttakaan hullua hetkeämme. Onpahan mitä muistella."

”Sinä, rakkaani, olet todella pesunkestävä mielipuoli”, Julian huomautti.
”Ja todella peloton nainen.”

"Miten muka?" Deirdre hymyili viattomana miehelleen.
"Joudut selittämään nyt vähän. Muistaakseni en ollut niissä tilanteissa ainoa osapuoli, rakas."

”Mutta sinä olit se, jolla oli huomattav- jolla oli vähemmän kokemusta”, Julian vastasi.
”Minähän olen tunnetusti hieman hullu.”

"Niin?" Nainen virnisti hieman.
"Nyt olen yhtä hullu kuin sinäkin."

”Luojan kiitos siitä”, Julian vastasi ja hellitti otettaan, vapauttaen naisen keskeyttämälleen hammaspesulle. Ehkä molempien pitäisi päästä nukkumaan.

Ehkä heidän tosiaan pitäisi.
"Et ollut tuota mieltä hetki sitten." Nainen huomautti. Palatessaan makuuhuonneeseen hän veti ylleen löysän satiinipyjaman ja venytteli hieman, käyden sänkyyn. Jos hän heräisi yhtä hyvällä tuulella kuin meni nukkumaankin. Se olisi plussaa.

Julian toivoi samaa – ja yritti varmistaa sen vetämällä vaimonsa hellästi kainaloonsa. Deirdre ansaitsisi hyviä päiviä ja fiktiossa väritettyä raskauden hehkua. Ehkä hänenkin pitäisi siirtää aamupäivän ohjelma myöhemmäksi, ottaa Sylvia vaikka mukaan illan valmennuksiin, ja viettääkin aamu Deirdren kanssa.

Deirdre painui tyytyväisenä miehensä kainaloon, nukkuen siinä itsepintaisesti suurimman osan yöstä. Aamulla hän huomasi nousevansa hyväntuulisenna. Pitkästä aikaa. Hän nousi istumaan ja venytteli pitkään.

”Huomenta”, Julian tervehti, hiukset suihkusta kosteana, varhaisaamuisen urheilun tuomaa energiaa vielä suonissaan. Tyylilleen ominaisesti kokomustaan pukeutunut mies astui lähemmäs ja ojensi vaimolleen höyryävän kupin teetä.
”Tein aamupalaa – vohveleita, mikäli maistuisi.”

Deirdre katsoi teekuppia hetken ja sitten levisi hymyyn. Vähän silmiä kyllä kirveli liikutuksen kyyneleistä.
"Tämän takia rakastan sinua."

”Auts”, mies vastasi koskettaen irvistäen sydäntään.
”Kokkaustaitoniko se olikin vain?”

"Huomaavaisuutesi." Deirdre totesi pehmeästi. Hän laski mukin hetkeksi yöpöydälle, vetäen satiiniset tohvelit jalkaansa, nousten ylös.
"Tiedät miten pitää nainen tyytyväisenä."

”No sen minä toivottavasti osaan”, Julian vastasi ja tarttui vaimonsa käteen, painaen sen kämmenselälle suudelman.
”Tule. Saat vohveleita, sulatettua suklaata, tuoreita marjoja ja paljon, paljon kermavaahtoa.”

"Et ole koskaan sanonut minulle mitään kauniimpaa." Deirdre nauroi, lähtien miehensä perässä keittiöön.
"Olen siitä aika varma."

”Käykö tie sydämeesi siis sokerin ja suklaan kautta?” mies kysyi olkansa yli laskeutuessaan portaita, istutti Deirdren keittiösaarekkeen ääreen keittiön puolelle, pyyhkäisi naisen hiuksia syrjään kaulalta ja hipaisi sitä huulillaan, ennen kuin ryhtyi tarjoilemaan.

"Kun sanot sen noin, saat minut kuulostamaan possulta, mikä ei auta tietä sydämeeni." Deirdre huomautti nauraen. Hän ynähti hiljaa, istuen pienessä unenpöpperössä alas. Tai sitten se oli eilinen, aamuinen huomaavaisuus ja hellä kosketus. Ihan kuin hän olisi nähnyt miehensä uudessa valossa.

”Sinä olet harvinaisen kaunis, vaikuttava nainen, jolla on oikeus pitää kaikesta epäterveellisestä”, Julian vastasi ja laski naisen eteen lautasen, jolla kullanruskea, kuoreltaan rapeaksi ja sisukseltaan untuivaiseksi paistettu vohveli lepäsi. Mies oli ripotellut sen päälle ronskilla kädellä tuoreita marjoja, hunnuttanut ne tomusokerilla ja nyt kaatoi pienestä teflonpintaisesta kasarista sulatettua, kallista maitosuklaata juovina annoksen päälle, ennen kuin viimeisteli sen vuorella kermavaahtoa.
”Hyvää ruokahalua.”

"Mistä tulee sana vaikuttava?" Deirdre oli kuullut sitä käytettävän itsestään usein - Sylviakin oli sanonut niin - mutta hän ei ollut koskaan keksinyt mistä se tuli.
"Kiitos, chroí... Rakas."

”Kaikesta”, Julian vastasi ja nojasi alaselkänsä vasten keittiötasoa vaimonsa vieressä.
”Aivan kaikesta, rakas.” Mies siemaisi levollisena vihreää, terveellistä smoothieta.

Deirdre kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Avaa nyt vähän. Kiltti?"

”Itsevarmuudestasi, läsnäolostasi, pelottomuudestasi, äänestäsi, puhtaasta, fyysisestä pituudesta”, Julian vastasi ja kumartui hipaisemaan naisen ohimoa huulillaan.
”Mielipuolisuudestasi.”

Deirdre naurahti. Niin, hän oli pitkä. Hän söi suunsa tyhjäksi, antaen silmien painua kevyesti kiinni kun huulet kävivät ohimolla.
"Kiitos. Olet ensimmäinen joka avasi asiaa, rakas."

”Niinkö?” Julian kysyi ja poimi vohveliraudan vieressä olevasta kulhosta vadelman suuhunsa.
”Mistä sinä olet arvellut sen tulevan?”

Deirdre laski aterimet käsistään, kohauttaen olkiaan.
"En tiedä. Siitä että olen hyvin pitkä? Tai pitkäsäärinen?" Jalkaa rouva van der Veenissä tosiaan riitti. Jalat kuin kilpahevosella.

”Sinulla todella on hyvin, hyvin vaikuttavat sääret”, mies myönsi huvittuneena hymyillen ja työnsi hellästi punaisen hiussuortuvan naisen korvan taakse.
”Voinko tehdä sinulle toisen vohvelin?”

Deirdre kääntyi katsomaan miestään hymyillen.
"Sitäkö mieltä olet herraseni? Ja voit. Jos välttämättä haluat."

”Kyllä, olen hyvin vahvasti sitä mieltä”, Julian vastasi, tarttui vaimonsa kasvoihin ja painoi tämän huulille jokseenkin intohimoisen suudelman, ennen kuin pyörähti takaisin vohvelirautaa kohti ja nosti kauhallisen kuohkeaa taikinaa paistumaan.

Jos naisella olisi ollut sukat, hän oli aika varma siitä että sen suudelman myötä ne olisivat pyörähtäneet jalassa.
"Tuollaiset suudelmat pitäisi julistaa laittomiksi..."

”Miksi niin?” Julian nauroi matalasti ja katsoi naista olkansa yli, silmät hymyyn siristyen. Hän lisäsi kattilaan suklaata, vaikka normaalisti välttelikin epäterveellisiä ruoka-aineita – mutta Deirdre ansaitsi tulla hemmotelluksi ja ruokituksi kunnolla. Söihän nainen neljän elämän edestä.

Deirdre oli hieman eri mieltä siitä että voisiko hän syödä näin, mutta Julian myös toisaalta piti kovin uskomattomalla tavalla huolen siitä että hän söi terveellisesti.
"Haluaisin keskittyä muuhun kuin aamiaiseen."

”Todellako? Kerro minulle ihmeessä lisää”, mies vetosi myhäillen ja hipaisi Deirdren kaulansyrjää huulillaan, kun kumartui rakentamaan lautaselle toista annosta.

Nainen veti jalkojaan koukkuun korkealla jakkaralla istuessaan. Tänään ainakin päivä alkoi hyvin.
"Sinä tiedät että olet hyvin, hyvin vetävän näköinen kun laitat ruokaa."

”Sehän kuulostaa kohteliaisuudelta”, Julian totesi nauraen ja siveli sormillaan naisen niskaa, kun raidoitti marjoilla kuorrutettua vohvelia sulalla suklaalla ja koristeli sen sihahtavalla, pullotetulla kermavaahdolle. Se oli kovin monikäyttöinen raaka-aine.

Nainen tiesi sen kermavaahdon olevan monikäyttöistä. Tämä oli naurettavaa. Oliko hän tavoittanut raskaudessa sen vaiheen, kun kokoajan olisi halunnut olla hyvin asiaton vai oliko se vain hänen ihanan hävytön miehensä?
"Se oli kohteliaisuus." Hän hipaisi varpaallaan Julianin säärtä hellästi housujen läpi.

”Kiitos”, mies sanoi, tarttui vapaalla kädellään naisen leukaan ja varasti toisen, kuumaverisen suudelman. Sitten hän pursotti purkista pienen nokareen kermavaahtoa Deirdren nenänpäälle ja suuteli sen pois, ennen kuin kääntyi takaisin vohveliraudan puoleen.

Deirdre villaisi miestään lautasen yli, vihreät silmät siristyneinä.
"Seura tekee kaltaisekseen, kultaseni."

”Se on totta”, Julian myönsi ja vei marjat takaisin jääkaapin kylmyyteen. Hän hipaisi samalla sormillaan naisen niskaa ja painoi suudelman kaulansyrjälle.
”Haluaisitko juotavaa? Tuoremehua, kenties?”

Deirdre tuntui valuvan rennoksi siinä tuolilla huulten kosketuksesta. Nyt riitti.
"Sinä." Hän sanoi painokaalla äänellä, nousten seisomaan. Niin hän saattoi katsoa miestään edes hieman vähemmän ylöspäin kui istuessaan.
"Sinä kyselet mehusta, kun ajat minut hulluuden partaalle pienillä kosketuksilla heti aamusta?"

”Minäkö?” Julian puolustautui tietävä, huvittunut tuikahdus kalpeissa, valossa siristyneissä silmissään ja nojasi rennosti keittiötasoon takanaan.
”Mehua?”

Irlantilaisnaisen kalpeat sormet tarttuivat hitaasti miehen paidan kauluksiin, puristuen nyrkkiin. Hän veti parin sentin verran itseään vastaan, vaimentaakseen Julianin vaativalle, kiihkeällä suudelmalla. Hitot tuoremehusta.

Mies kiersi käsivartensa Deirdren vyötärölle ja painoi naisen itseään vasten. Leikittely oli toiminut vielä paremmin kuin hän oli odottanut. Julian vastasi suudelmaan ja liu’utti kätensä ylös naisen selkää punoen sormensa lujasti punaisiin hiuksiin.

Punaiset, hieman ohutta ratakiskoa muistuttavat hiukset olivat pörrössä yön jäljiltä ja luultavasti kiitos Julianin pörrössö kohta hieman enemmänkin. Hän näykkäisi miehen huulta kun vetäytyi kauemmas suudelmasta, katsoen tuon kasvoja aivan kuin olisi ehtinyt muka kaipaamaan tuota yön aikana kovastikin.
"Ajat minut hulluksi. Julma, julma mies."

”Minä? Sinut?” Julian protestoi ja kohotti kulmaansa.
”Oletko varma, ettet muuttanut mielesi oman ideasi kokemisesta?” hän kysyi nojautuessaan lähemmäs ja kumartuessaan koskettamaan huulillaan vaimonsa kaulaa.

"Juuri niin. Ja en ole. Säästän sen sinun yksinoikeudeksesi erikoistilanteissa." Deirdre naurahti käheästi. Avuliaasti hän kallisti päätään, tehden tilaa kaulallaan.

”Miten jaloa”, Julian vastasi astuen lähemmäs ja suudellen vaimonsa kaulaa nälkäisemmin, käsi naisen hiuksissa ja toinen vyötäröllä.

Deirdre naurahti ääni käheänä, vieden kädet miehensä selälle. Pitkät kynnet saivat valua selkää pitkin.
"Paitasi on tiellä. Kuka käski pukea näin aikaisin?"

”Luulin, että pidät haasteista”, mies sanoi painaen Deirdren lähemmäs ja vieden kätensä naisen yöpaidan alle.

"Haasteista, joissa on järkeä. Tämä on järjetöntä ja typerää. Vaatteet ovat turhia." Deirdre mutisi hyvi turhautuneena, siirtyen avaamaan nappeja. Vielä kauluspaita! Mies ajaisi hänet vielä hulluksi.

”Kärsivällisyys on hyve”, Julian kuiskasi kuljettaen käsiään pitkin naisen kehon kaaria, piirtäen sormenpäillään tietä ylös reittä.

"Ja me molemmat tiedämme tällä historialla, ettei minulle ole sitä suotu." Deirdre mutisi, heittäen paitaa miehen olan yli kun napit olivat auki.

Mies nauroi ja auttoi naista vetämään mustan kauluspaidan lattialle saakka.
”Niin tiedämme”, hän kuiskasi ja veti Deirdren nälkäiseen suudelmaan.

Irlantilaisuus ja kärsivällisyys eivät todellakaan kulkeneet käsikkäin. Nainen nojautui kevyesti vasten työtasoa.
"Pitäisi mennä ylös."

”Luulin, että olit kärsimätön”, Julian huomautti, astui lähemmäs ja tarttui Deirdren lantioon. Hän nosti vaimonsa kevyesti istumaan keittiötasolle.

"Julian!" Deirdre vei käden miehen hiuksiin, tukistaen mustia hiuksia.
"Sinä olet mahdoton!" Ja silti hän oli antanut tuon nostaa hänet tason päälle hetkeäkään epäröimättä.

”Kyllä”, mies vastasi, päätään tukistuksen mukana kallistaen ja siristyneet silmät välkähtäen.
”Olemmeko varsinaisesti ristineet koko asuntoamme?”

Deirdre siristi kevyesti silmiään.
"Me olemme kyllä olleet häiritsevän kiltisti Englannissa." Hän myönsi pehmeästi. Deirdre kietoi ne pitkät jalkansa miehen ympärille.

”Häiritsevän kiltisti”, Julian myönsi ja veti Deirdreä lähemmäs itseään, nojautuen suutelemaan naisen kaulansyrjää.

Deirdre haki parempaa asentoa työtason päällä. Sormet hiipivät avaamaan miehen housuja. Siitä kärsivällisyydestä oli puhuttu.
"Korjataan se."

”Korjataan se”, mies vastasi, nojautui suutelemaan vaimoaan ja hymyili suudelmaa vasten, siepaten Deirdren sormet vangikseen. Julian naksautti kieltään toruvasti, painoi suudelman naisen sormille ja kohotti kulmaansa – naiset ensin. Mies siveli sormillaan vaimonsa reittä, ujutti alushousut pois tieltä antaen turhan vaatekappaleen pudota pois tieltä ja vajosi polvilleen.

Deirdre vilkaisi miestään, vetäen terävästi henkeä. Jalka sai levätä Julianin olkapäällä, naisen tarttuessa tiukoin sormin työtason reunaan.
"Mitä helvettiä!?" Kuului Julianin selän takaa. Amanda oli tullut ajoissa kotiin. Deirdren silmät rävähtivät auki. Hän ei kyllä saanut sanaakaan suustaan, hengittäminenkin oli jo vaikeaa. Amanda oli peittänyt kasvonsa käsillä, tietämättä pitäisikö itkeä vai ei.

Julian hätkähti, lopetti ja suoristautui, laskien Deirdren yöpaidan säädyllisesti alas.
”Sinähän olet aikaisin kotona”, mies tervehti voimatta kätkeä epäuskoista, huvittunutta häivettä äänestään. Hän ei ollut arvannut tytön tulevan vielä.

Deirdre veti yöpaidan helmaa kevyesti alemmas ja yritti olla nauramatta. Krhm. Hups.
"M... Mit...." Amanda änkytti pariinn kertaan, kunnens katosi juosten yläkertaan. Deirdre piti etusormea huulillaan ja vilkaisi miestään huvittuneena.
"... Sinun sukulaislapsesi. Sinä hoidat tämän."

Julian tuijotti vaimoaan silmät kapeiksi viiruiksi siristyneinä ja hivutti sormiaan ylemmäs naisen reidellä.
”Ei, tässä menee raja. Minä en voi mennä puhumaan sukulaistytölleni seksistä”, hän vastasi.
”Kohta lastensuojeluasiasta kyse, jos teen niin.”

Deirdre ei voinut olla nauramatta ääneen miehen sanoille. Sitä tuskin, Amanda oli lain silmissä aikuinen, mutta hän ymmärsi kyllä.
"Hyvä on. Mutta, enen sitä, selität varmasti missä sormesi seikkailevat?"

”Eivät missään”, Julian vastasi ja painoi suukon naisen poskelle.
”Tuntuuko sinusta sitten siltä?” hän kysyi käsi viattomasti yöpaidan helman alla.

"Tuntuuko?" Deirdre kyseenalaisti huvittuneena.
"Joko lopetat tai menemme makuuhuoneeseen." Vaikka Amanda tuskin tulisi ihan heti takaisin keittiöön. Raukka. Silti vain nauratti.

Mies suli hymyyn, kalpeansiniset silmät välkähtäen. Kärsivällisyys ei tainnut olla hänenkään hyveitään.
”Tahdotko minun lopettavan?”

"Päätä se aivan itse." Deirdre ei kyllä tehnyt lopettemisesta helppoa, painuessaan kevyesti lähemmäs.

Julian nauroi matalasti ja nojautui itsekin lähemmäs, painaen suudelman naisen huulille. Mutta nyt, kun yläkerrassa oli traumatisoitunut tyttölapsi, heidän pitäisi olla hiljempaa – joten Julian painoi toisen kätensä hellänä ja varmana Deirdren suulle, kun antoi helman alle hiipineen käden heittäytyä perinpohjin levottomaksi.

Naisen käsi haparoi kunnnon otteen lähimmästä tasosta, josta saattoi ottaa tukea. Se oli mahdollisesti mennyt vielä pahemmaksi Amandan tultua kotiin. Keho värisi kosketuksen alla ja hän vain toivoi, että Julianilla olisi refleksejä ottaa koppi vaimostaan, jos jalat pettäisivät. Ja ne pettivät, kuten hän oli arvannut. Miehen nimi tukahtui suulle painettuun käteen.

Julian astui vaimonsa tueksi, painoi tämän rintaansa vasten ja suukotti sitten Deirdren huulia, kun laski suukapulana toimineen kätensä.
”Luulen, rakas, että nyt on aika siirtyä makuuhuoneeseen”, hän kuiskasi käheästi ja nosti sitten Deirdren syliinsä. Hänen selkänsä kestäisi kyllä.

Hän kietoi kädet miehen ympärille, värähtäen.
"Selkäsi, kulta.." Hän mutisi ponnettomasti. Jestas hän oli rentona.

”Shh”, Julian vastasi, tuki hajareisin syliinsä nostetun vaimon paremmin rintaansa vasten ja lähti ylös portaita. Hänenkin kärsivällisyytensä oli loppu, ja se kävi selväksi, kun hän potkaisi makuuhuoneen puisen oven kiinni heidän perästään.

Deirdre sai peittää suunsa itse kun he pääsivät makuuhuoneeseen ja hän ei olisi muuten voinut olla nauramatta. Tämän jälkeen olisi kyllä tekopyhää puhua Amandalle asiasta. Amandasta puheenollen, tyttö ei sentään kuullut makuuhuoneen oven kolausta kun piti tyynyä ja kuulokkeita korvillaan.
Deirdre kosketti huulia sormillaan, punastuneena. Julianin kädellä oli varmasti taikavoimia.

Julian kantoi vaimonsa suoraan makuuhuoneen yhteydessä olevaan kylpyhuoneeseen ja potkaisi senkin oven kiinni takanaan. Siellä hän saattoi laskea Deirdren istumaan lavuaarin viereisen, puupintaisen tason laidalle ja nojautua lähemmäs. Hän punoi sormensa vaimonsa punaisiin hiuksiin ja veti tämän intohimoiseen, nälkäiseen suudelmaan. Se paikkasi kaikkea sitä menetettyä aikaa, jona hän oli epäröinyt lähestyä vaimoaan raskauden ja jokseenkin ärhäkän temperamentin tähden.

Nyt he ainakin ottaisivat takaisin myös sen vahingon, että he olivat käyttäytyneet liiankin kiltisti Englannissa. Nyt hän veti Juliania housujen vyötäröstä lähemmäs, kietoen jalkansa tuon ympärille. Voisivatko he jo?

Kyllä, he voisivat. Julianin kärsivällisyys oli loppu. Ja kylpyhuone oli melkein nostalginen. Nostalgian hengessä ja ollakseen traumatisoimatta sisarentytärtään enempää, housunsa pudottava mies painoi kätensä uudelleen vaimonsa suulle - eihän hänellä ollut mitään aikomusta pidätellä itseään - ja veti tämän lähemmäs.

Julianin kädellä oli voimia joista he kumpikaan eivät olleet tietoisia, siitä Deirdre oli varma. Kun jäljelle jäi nautinto, hengästyminen ja kylpyhuoneen tunkkainen ilma, hän antoi päänsä kopsahtaa seinään. Useamman kerran miehen oma nimi oli tukahtunut tuon käteen. Hellin sormin hän hipaisi miehensä kättä, vetäen syvään henkeä.
"... Nyt haluan käydä takaisin nukkumaan." Deirdre mutisi ääni vaimeana. Ei, hänen pitäisi puhua Amandalle.

”Olisit ansainnut sen”, Julian vastasi kevyesti hengästyneenä, suki tuuheaa, mustaa harjaansa taakse ja huuhtaisi kasvojaan kylmällä vedellä. Totta puhuen sänkyyn vajoaminen ei tuntunut hänestäkään hullummalta ajatukselta. Mies kosketti paljasta rintaansa ja muisti, että paita oli jäänyt keittiöön. No, ketäpä se siellä satuttaisi.

Amandaa, jos tyttöparka menisi hakemaan aamupalaa, mutta siitä ei tainnut olla pelkoa.
"Sen sijaan taidan mennä suihkuun ja sitten koettaa auttaa siskontyttösi traumoja." Luoja kiitos Julian oli ollut vain paidatta.

”Olet pyhimys”, mies sanoi hymyillen, painoi suukon vaimonsa huulille ja jätti tämän sitten peseytymään rauhassa, ennen kuin unohtaisi nautinnollisen uupuneen raukeutensa.

Deirdre kävi suihkussa ja puki päälleen. Hänellä kesti edes päästä vierashuoneeseen ja tullessaan sieltä pois, hän suuntasi alakertaan. Nainen noukki miehensä paidan lattialta, naksautti vedenkeittimen päälle ja huomasi pitävänsä tutulta tuoksuvaa paitaa kasvoillaan. Vähän nauratti. Voi Amanda.

”Tuliko jo ikävä?” Julian kysyi pehmeästi Deirdren takaa, nyt siistiin, mustaan kashmirneuleeseen ja ratsastushousuihin pukeutuneena. Mies oli tullut alakertaan äänettömin askelin valmistellakseen lounasta.

Miehen pitäisi todellakin lopettaa se hiipiminen. Deirdre hätkähti, kääntyen katsomaan miestään hellä hymy kasvoillaan.
"Itse jätit sen lojumaan." Hän kaatoi vettä kuppiin, jääden odottamaan teen hautumista siinä.

”Häpeällistä toimintaa”, mies vastasi, hipaisi Deirdren vyötäröä sormillaan ja kumartui poimimaan uunivuoan alakaapista.

"Niinpä." Deirdre ei aikonut lopettaa sen paidan nuuskuttamista. Julianin käyttämä tuoksu oli yhdessä miehen oman tuoksun kanssa miltein huumetta.
"Häpeäisit."

Julian nojasi alaselkänsä keittiötasoon, risti käsivarret kevyesti rinnalleen ja jäi katselemaan vaimoaan hellä, huvittunut hymy suupielissään, kalpeansiniset silmät siristyneinä. Välillä hänen oli vaikeaa uskoa, että hän todella oli saamassa kaiken, mistä oli haaveillut: hän oli mennyt naimisiin rakastamansa naisen kanssa ja vain muutaman hassun kuukauden päästä hänestä tulisi vihdoin myös isä. Siinä oli yltäkylläisesti onnellisuutta yhdelle ihmiselle, oli selkä sitten kunnossa tai ei.

Deirdre katseli miestään takaisin, hymyillen sen paidan takana. Hymyn paljasti siristyvät vihreät silmät.
"Aiommeko vain tuijottaa toisiamme vai kumpi aloittaa?"

Silmät siristyivät asteen lisää.
”Aloittaa mitä?” hän kysyi huvittuneena.

"Hyvä on. Minä aloitan." Deirdre laski paidan käsistään ja tarttui vuorostaan teemukiin.
"Olet hyvin rakas ja paras mies. En olisi voinut saada parempaa."

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Voisipa sukunsa valita   Ke Joulu 20, 2017 12:47 pm

Julian nauroi, astui lähemmäs ja veti Deirdren halaukseen välittämättä siitä, keskeyttikö aamupäiväteen.
”Olen kiitollinen, että ymmärsit vihdoin suostua naimisiin”, hän vastasi ja painoi suudelman naisen poskelle.
”Taisin tietää, että sinä olet tuleva vaimoni, hyvin pian tapaamisemme jälkeen. Viimeistään sinä aamuna, kun vanhemmat olivat alakerrassa.”

Se sai naisen hymähtämään. Suostumaan? Hän takertuisi siihen myöhemmin.
"Mikä siinä aamussa vakuutti sinut?"

”Kun katsoin sinua sinä aamuna, miten auringonvalo tarttui hiuksiisi, miten kauniilta näytit nukkuessasi täysin tiedottomana viehätysvoimastasi ja miten hymyilit minulle herätessäsi, tiesin olevani menetetty tapaus. Että sinä olisit se mahdoton ihanne, jota vasten kaikkia verrattaisiin. Enkä voinut hillitä itseäni, siitä huolimatta, että joku voisi kuulla tai kävellä sisään”, Julian vastasi ja halasi Deirdreä tiukemmin.

Deirdre tunsi vatsansa putoavan. Julian oli usein puhunut hänelle kauniisti, mutta nyt hän peitti kasvonsa toisella kädellään, kun toinen piteli teekuppia.
"Ifreann na fola..." Miten hän koskaan voisi elää niiden mahdottomien ihanteiden mukaan?
"Kai olen edes itse yltänyt niihin ihanteisiisi kaikesta huolimatta?"

”Rakas, sinä olet minun ihanteeni”, Julian huomautti ja painoi toisen suudelman naisen poskelle.
”Juuri sellaisena kuin olet.”

Deirdre veti syvään henkeä.
"Olen tunteeton kun sanon että minä tajusin saman asian vasta paljon myöhemmin." Kun hän oli nähnyt miehen yhteisen ystävän häissä heinäkuussa 2014. Se oli ollut mielettömän kipeä muistutus kaikesta menetetystä ja samana iltana hän oli päättänyt, ettei enää ikinä päästäisi miestä elämästään.

Julian yritti olla ajattelematta vuosia, jotka he viettivät erossa. Syytä, miksi he olivat olleet erossa.
”Olen onnellinen, että olet nyt siinä”, hän vastasi ja laski kätensä naisen vatsan kummulle, sama, epäuskoisen häikäistynyt ilo silmissään hohtaen. Hänestä todella tulisi isä.

Deirdre sai työntää sen usein mielestään. Miksi hän oli ollut typerä? Miten se oli hänen mielestään ollut hyvä idea? Miten? Hän tuskin koskaan saisi vastausta.
"Mauryn häissä." Hän antoi selitykseksi. Hän silitti vatsallaan lepäävää kättä, hymyillen hieman.
"Ei enää kauan. Ajattele sitä."

”Ei enää kauan”, Julian myönsi ja painoi suukon vaimonsa otsalle.
”Lapsista puheen ollen… Kuinka järkyttynyt viaton sisarentyttäreni on?”

Deirdre pärskähti. Hän ei tiennyt nauraisiko vai itkisikö. Ei hyvä luoja.
"... En tiedä onko se hauskaa vai surullista, että hän oli aikuiseksi niin järkyttynyt."

”Ei kai se nyt niin järkyttävää ole”, mies puhahti huvittuneena. Amanda taisi itse harrastaa huomattavasti villimpiä suhteita.
”Mitä hän sitten sanoi?” Julian kysyi.

Deirdre heitti hiuksia kasvoltaan korvn taakse.
"Että sinä et voi saarnata hänelle enää mistään. Ja että olemme vanhoja. Odotan lapsiakin. Hän ei selvästi tajunnut että aikuisetkin rakastavat toisiaan niin."

Mies kohotti tummaa kulmaansa skeptisesti, kädet Deirdren vyötärön ympärille kierrettynä.
”Selvästi hyvä aika tajuta”, Julian totesi silittäen naisen lantion kaarta sormenpäillään.
”Ja todellakin muuten saarnaan hänelle. Hyvin eri asia rakastaa vaimoaan ansaitusti kuin harrastaa suojaamatonta seksiä ventovieraiden kanssa yökerhon vessassa.”

Deirdre pysähtyi hetkeksi.
"ja sinä sanoit ettet voi puhua hänelle seksistä, koska...?"

”En voi puhua hänelle siitä, että hän yllätti minut harrastamasta seksiä”, Julian korjasi. Hän mieluiten vältti seksikeskustelut sisarentyttärensä kanssa ylipäätään, mutta jos pakko vaati, hän saarnaisi kyllä.

Deirdre naurahti ääneen. Voi luoja.
"Näin monta vuotta ennen kuin jäimme kiinni." Hän kevensi tunnelmaa hieman.

”Ehdimme varmasti jäädä monenmonta kertaa kiinni omille lapsillemme, kun aika koittaa”, Julian vastasi hymyillen ja hipaisi huulillaan vaimonsa pisamaista poskea.

"Hyi sinua." Deirdre tuhahti miehelleen. Siitä huolimatta hän jä tuijottamaan hollantilaisen komeita kasvoja.

”Me olemme vain vastuullisia vanhempia, jos annamme heille positiivisen, terveen kuvan rakastavasta parisuhteesta”, Julian sanoi ja veti Deirdren lähemmäs rintaansa.

"No nyt kun muotoilet sen noin..." Amanda tuskin oli aiemmasta päätellen sellaista saanut.
"Oletko varma että siskosi on sukua sinulle?"

”En”, Julian vastasi, ”en tiedä miksi Ellen ja minä olemme ainoat täysipäiset sisarukset laumastamme.”

"Voi teitä kahta." Hän sipaisi miehensä poskea.
"Olisi kamalaa jos olisit aivan sosiopaatti. Menisi komea mies hukkaan."

Mies suli huvittuneeseen hymyyn, joka sai silmät tuikahtamaan.
”Se olisi sääli”, Julian myönsi silittäen Deirdren selkää.

"Niin olisi. Ei maailmassa ole hyviä miehiä tuhlattavaksi asti." Punatukkainen nainen naurahti.

”Ehkä minun pitäisi laittaa lounas uuniin”, Julian sanoi ja painoi uuden suukon vaimonsa poskelle.

Deirdre vapautti miehensä ja kohotti kulmaansa.
"Mitä laitat?" Ei sillä että hän olisi ollut utelias.

”Uunilohta sahramimarinoidulla fenkolilla ja kauden uunijuureksia”, Julian vastasi ja työnsi päänsä massiiviseen, kromiseen jääkappiin hakiessaan aineksia.

"... sepä kiva." Deirdre naurahti pehmeästi. Hän näkisi sitten. Puolet aineksista meni ohi.
"Milloin sinä opit ruokaa laittamaan?"

”Kun totesin, että en halunnut syödä roskaa”, Julian vastasi, poimi leikkuulaudan alakaapista ja ryhtyi pilkkomaan juureksia puukkoa sujuvasti käyttäen.

Nyt tuskin olisi hyväksyttävää häiritä miestä.
"Millä ajalla? Sitä tarkoitin."

”Onhan päivässä tunteja”, mies nauroi, pyyhkäisi valmiit palat vuokaan ja valmisti niille yrttisen marinadin.
”Sinäkin taidat olla kiinnostunut ruoanlaitosta nykyään?”

"Normaalilla ihmisellä. Sinä olet asunut ikäsi tallilla." Deirdre huomautti miehelle pehmeästi.
"Pakko että katras pysyy hengissä kun sinä et ole kotona."

”Onneksi talli oli kotipihassa”, Julian vastasi ja otti lohifileet valmisteluun.
”Mutta sinähän osaat jo laittaa ruokaa. Ei se ole kvanttifysiikkaa.”

"Ai eikö? Se on, että siitä saa vielä syötävääkin." Deirdre huomautti. Hän vaikeni kun Amanda saapui keittiöön katse lattiassa ja otti vesilasin itselleen. Ei sanaakaan Julianille.

”Huomenta”, mies tervehti tyynesti, huvittunut pilkahdus silmissään.
”Oletko todella niin järkyttynyt siitä, että Deirdre ja minä rakastamme toisiamme?”

Amanda pysähtyi ja irvisti Julianin sanoille.
"Et viitsisi!"

”Viitsisi mitä?” Julian kysyi ja kohotti kulmaansa.
”Jos saanen muistuttaa, minäkin tiedän paljon enemmän sinun rakkauselämästäsi kuin toivoisin.”

Uusi irvistys. Deirdre sai tehdä töitä ettei nauraisi.
"Sinä et nähnyt mitään!" Amanda sihahti, miettien kehtaisiko jo kadota keittiöstä vai ei.

”Ja mitä sinä näit on jotain, minkä kuuluisi olla osa jokaista hyvää, rakastavaa avioliittoa”, Julian huomautti ja kiersi kätensä Deirdren vyötärölle.
”Siinä ei ole mitään pahaa.”

"Julian!" Amanda parahti epätoivoisena.
"Minä en haluaisi ajatella asiaa, okei?"

”Tehdään siis diili”, Julian ehdotti.
”Me pyhitämme yhteiset tilat turvallisiksi silmillesi, ja sinä et tee enempää typeryyksiä yökerhojen vessoissa tai missään muuallakaan. Ok?”

"Ihan kuin olisin ollut muutenkaan tekemässä..." Amanda mutisi hiljaa, ottaen lisää vettä jo tyhjentyneeseen lasiin.
"Jumalauta, Deirdre on raskaanakin..."

Julian nauroi ja halasi Deirdren kylkeensä hipaisten hellästi naisen vatsaa.
”Älä huoli, tyttökulta. Olen tarkastanut lääkäriltä, että se on täysin turvallista.”

"HYI!" Se oli kaikki mitä Amandasta sai irti. Ei, hän ei voinut käsittää. Hyi.

”Onpas kauniisti sanottu”, mies huomautti huvittuneena.
”Sinulle tekee vain hyvää saada edes yksi terveen parisuhteen malli elämääsi.”

"Ei mitään henkilökohtaista, se vain... Ja tuoko on tervettä?" Ei, sitä Amanda ei uskonut.

”Deirdre?” Julian kysyi kääntäen katseensa alas vaimoonsa.

Deirdre veti naurusta väristen henkeä.
"On se. Miksei olisi? Minä olen raskaana, en kuollut."
"Mutta.. Voi jestas, olette ihan hirveitä!"

Julian kohotti Deirdrelle vaivihkaa kulmiaan, silmät tuikahtaen. Ei, Deirdre ei tosiaan ollut kuollut.
”Miksi, Amanda-rakas?” mies kysyi kääntämättä katsettaan Deirdrestä.

"Se...Se..." tyttö haki sanoja järkyttyneenä.
"... Luulin että aikuiset nukkuukin normaalisti eri huoneissa."

”Ei”, Julian vastasi ja sipaisi punaisen hiussuortuvan naisen korvan taakse.
”Ne ovat vain sinun vanhempasi. Ja tyttöhyvä, sinäkin olet aikuinen. Haluatko nukkua eri huoneessa sen tytön kanssa, johon olet ihastunut?”

Amanda punastui kun Julian otti Larissan puheeksi. Hän ei osannut puhua luontevasti siitä että piti tytöistä.
"... Mmmnnhnmmhn."

”Sitä minäkin”, Julian vastasi.

"En sanonut mitään! Ja me emme ole... vanhoja vielä. Ja vain nukumme." Amanda mutisi.

”Emme mekään ole vanhoja, kiitos vain. Ja olen varma, että vain nukutte ja se on kaikki, mitä haluaisitkaan”, mies sanoi.

Amanda puraisi huultaan.
Hän olisi halunnut, mutta hän oli ruma ja likainen. Deirdre suoristautui hieman kun huomasi tytön vetäytyvän enemmän itseensä.
"... Julian." Nainen sanoi varoittavasti.

”Ehkä teidän kahden olisi hyvä keskustella lisää”, Julian totesi, työnsi Deirdreä lempeästi Amandaa kohti ja kääntyi valmistamaan lounasta uunivalmiiksi.

Deirdre oli itse ollut kuitenkin... Joskus teinityttö. Kaksikymmentä vuotta sitten tai jotain sellaista. Hän lähti Amandan kanssa ylös, tullen tosin kohta takaisin.
"... Sinä osaat lohduttaa häntä." Tyttöparka. Olisi tehnyt mieli varmistaa että Amanda kävi edelleen psykologilla.
"Minä en saa halata." Hän myönsi hiljaa. Amanda oli aina hieman vältellyt irlantilaisnaista.

Julian huokasi.
”Mistä nyt on kysymys?” hän kysyi ja työnsi uunivuoat uuniin.

Nainen puraisi huultaan.
"Nuoren naisen itsetuntokriisi." Hän keitti itselleen uuden kupin teetä, edellisen jäähdyttyä.
"... Käyhän hän edelleen psykologilla?"

”Ainakin maksan siitä”, mies vastasi, tarkasti uunin lämpötilan ja pyyhki kokkauksen jäljet muutamalla, harkitulla siirrolla keittiötasoilta.

"Ja hän tarvitsee sitä." Deirdre huomautti.
"Teet aivan oikein kun maksat sen hänelle."

”Olen huomannut sen”, Julian huokasi ja työnsi hiuksia pois otsaltaan.
”Mitä hän sinusta tarvitsee nyt minulta? Halauksen?”

"Luoja, en minä tiedä. Sinä tiedät että hän arastelee minua. Ja älä kuulosta tuolta." Hän katseli miestään nyt vihreät silmät erilailla siristyneinä.
"Turvaa? Hän kokee olevansa ruma." Ei hän erittelisi sen tarkemmin tytön tarkkoja sanoja.

Julian suikkasi suukon Deirdren punaisiin hiuksiin, pyyhkäisi keittiötasot kiiltävän puuhtaiksi mennessään ja kiipesi sitten yläkertaan koputtamaan sisarentyttärensä oveen.

Ovi aukesi yllättävän nopeasti.
"Deirdre, oikeasti en minä tarv--" Se ei ollut punahiuksinen irlantilaisnainen. Ei tosiaan. Katse vilahti varpaisiin.
"Mitä?"

Julian astui tyynesti sisään Amandan ohi ja työnsi oven sitten kiinni.
”Mikä on?”

Tule toki sisään. Sama päti kyllä enoonkin nyt.
"Ei mitään mitä sinä voisit korjata. Tai haluaisit tietää."

”Jos se on toinen tarina yökerhon saniteettitiloista, luultavasti en, koska olet viaton, minulle aina noin 8-vuotias sisarentyttäreni”, Julian vastasi istahtaen alas parisängyn laidalle ja taputti sitä kutsuvasti.
”Mutta kerro silti.”

"Ei ole!" Amanda kivahti. Eikö Julian ikinä jättäisi muistuttamatta siitä? Se ei varsinaisesti auttanut. Hän istui kuitenkin alas.
"Ja en ole kahdeksan enää."

”Minä tiedän, ettet ole. Mutta koska olen enosi, minulla on oikeus katsoa sinua kuin sitä lasta, joka joskus olit, vähintään siihen saakka, kun olet 35 ja maksat pois asuntolainaa.”

"No sitä sinä saat odottaa." Amanda mutisi, vetäen jalkoja koukkuun itseään vasten.
"Olen ruma." Helppo selitys.

”Ruma?” Julian toisti tyhjästi ja kääntyi katsomaan tyttöä.
”Ei, vain silmälasien tarpeessa.”

"Minulla on lasit." Amanda huomautti enollensa. Hän harvemmin vain käytti niitä, kun piilolinssit oli keksitty.

”Käytä niitä. Sinä olet niin kaunis nuori nainen, että minua huolestuttaa päästää sinua ulos talosta”, Julian huomautti takaisin.

Amanda tuhahti hiljaa.
"En ole." Ei hän ollut. Hän oli ruma ja pilannut itsensä.

Julian läpsäisi tytön takaraivoa hellästi.
”Älä väitä vastaan vanhalle ja viisaalle enollesi. Minä tiedän, mistä puhun.”

"Et sinä tiedä. Sinun pitäisi käyttää lasejasi useammin." Amanda tuhahti uudelleen, irvistäen kun Julian läpsäisi takaraivoa hellästi.

”Älä väitä vastaan”, mies komensi.
”Miksi sinä väität jotain niin typerää?”

"Koska se on totta?" Amanda ehdotti tuskastuneena ja heilutti ruutusääristen polvisukkean peittämiä varpaitaan.
"Olen pilannut itseni ja olen siksi ruma."

”Miten sinä olisit luojan tähden pilannut itsesi?” Julian kysyi.

"... Yökerhon saniteettitilat ja muutama muu." Amanda mutisi hiljaa.

Mies hillitsi halunsa painaa kädet korvilleen. Hänen ei tarvinnut kuvitella pientä sisarentytärtään tekemässä ties mitä ja ties kenen kanssa.
”Kultapieni, seksi ei pilaa ketään.” Parantumattomanta sukupuolitautia tai raskaaksi päätymistä lukuun ottamatta.

"Pilaa se! Kun ei ole mitään standardeja tai ylpeyttä itsestään tai..." Niin. Amanda oli tehnyt sen saralla kovin huonoja valintoja.

”Kuule, en minäkään ole ylpeä siitä, miten toimin teini-iässä”, hän sanoi ja tunsi silloin tällöin huonon omantunnon piston siitä, ettei tosiaan ollut käyttäytynyt kuin herrasmies.
”Et sinä ole pilalla.”

"Olenhan. Olen ruma ja likainen, koska olen tehnyt niin ihan vääristä syistä ja väärien ihmisten kanssa." Ei, Amanda ei tosiaan ollut käyttänyt sitä osaa elämästään oikein.

”Lopeta”, Julian ärähti.
”Et ole mitään sellaista. Olet tehnyt ehkä vääristä syistä asioita, joita nyt kadut, mutta kaikki tekevät asioita, joita katuvat.”

Sellaista sattui kun ensimmäinen kerta oli 15-vuotiaana hallitsemattomien kotibileiden sykkeessä humalassa. Pojan kanssa. Kun ei edes pitänyt pojista.
"En olisi niin varma.”

”Kuulepa nyt, kakara”, mies protestoi ja läpsäisi hellästi uudelleen tytön takaraivoa.
”Minä on viisas, ja tiedän mistä puhun. Kuuntele minua, äläkä vingu vastaan tai laitan sinut illaksi kouluvalmennukseeni.”

Amanda yritti väistää läpsäisyä, mutta se jäi yritykseksi.
"... En ole kakara..." Hän mutisi hiljaa, hakeutuen itse halaamaan enoaan. Ehkä hän ei ollut sitä. Ehkä? Voisiko olla ettei Larissa inhoaisi häntä?

Julian kiersi käsivartensa Amandan ympärille ja veti tytön kylkeensä.
”Kyllä olet”, hän korjasi ja painoi suukon tytön hiuksiin.
”Hyvin rakas sellainen.”

"En..." Amanda mutisi vastaan hiljaa ja pyyhki kasvojaan.
"Minä muuten... Minä saan pitää Huzzlen itselläni." Vaikka hän ei ollut lähdössä vanhempiensa mukaan.

”Totta kai saat”, mies vastasi ja silitti Amandan selkää.
”Olet aikuinen ihminen, eikä sinun tarvitse antaa kenenkään kävellä ylitsesi.”

"Ei kun... Minä puhuin Coxin kanssa." Amanda mutisi. Se oli kyllä vaatinut kaiken rohkeuden mitä hänessä oli.

”Hyvä tyttö”, Julian sanoi.
”Painaako jokin vielä mieltäsi?”

Amanda huokaisi. Painoi ja ei painanut, mutta se nyt ei menisi ohi, vaikka mitä sanoisi.
"Ei. Kun saan pitää pienen paholaiseni."

”Kun keskityt tosissasi uraasi, alat tienata itse niin, että voit olla itsenäinen ja riippumaton muista”, mies muistutti.

"Sitä minä tässä yritän. Ranskassa olisin ilman Foxya ja Mentosta." Ei, hän ei vieläkään tiennyt Mastercardista tai Damesta.

”Olen ylpeä”, Julian vakuutti ja halasi Amandaa tiukemmin.
”Lakkaisitko nyt myös puhumasta täyttä paskaa itsestäsi, hmm?”

"... Joo. Oletko?" Julian ei ollut kuulostanut aiemmin tässä menneinä viikkoina kovin ylpeä hänestä.

”Olen aina ylpeä sinusta.”

"... No nyt valehtelet." Amanda huomautti hiljaa.
"Pitäisikö sinun vahtia ettei vaimosi polta kokkauksiasi?"

”Lounas on turvallisesti uunissa”, mies vastasi.
”Minä en harrasta valehtelua. Se on ajanhukkaa. Olen aina ylpeä sinusta. Joskus olen huolissani sinusta tai pidän yksittäisiä tekoja typerinä ja vastuuttomina, mutta se ei vaikuta siihen, mitä tunnen sinua kohtaan.”

Pieni, hiljainen kiitos kuului tuskin kenenkään korviin. Sitä suurempi merkitys sillä oli. Ehkä hän nyt voisi antaa niiden Julianin sanojen mennä, olla soimaamatta itseään ihan joka minuutti.

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Voisipa sukunsa valita   To Joulu 28, 2017 6:55 pm

23. joulukuuta 2017 - Alkuilta, Den Hout, Alankomaat

Deirdre oli aivan varma että olisi kuollut lentokoneeseen. Takana istunut täti-ihminen oli ollut selvästi jostakin katkera, potkittuaan raskaana olevan naisen selkänojaa koko (onneksi lyhyen) lennon ajan. Päästyään istumaan lentokentällä vuokra-auton etupenklle hän oli nukahtanut heti. Amanda oli koko matkan kovin vaitonainen. Hän oli viimeksi syksyllä viettänyt pari päivää isovanhempien luona, mutta silloinkin ollut stressaantunut ja pahalla tuulella. Nyt pelotti mennä sinne uudelleen. Vasta hevostilan pihassa tyttö kohotti katseensa tabletistaan ja Deirdre havahtui hereille auton hurinan loputtua.
"Mh, kulta, olisit herättänyt."

”Miksi ihmeessä olisin?” Julian kysyi ja nousi autosta hieraisten istumisesta vihlovaa selkäänsä. Hämärä oli laskeutunut van der Veenien hevostilalle, ja pimeys kätki alleen hoidetun, puistomaisen pihan, laadukkaan, aidattoman ratsastuskentän ja kookkaan, kivisen tallin oheen rakennetun maneesin. Hevosten tarhat ja laitumet jäivät metsän taakse näkymättömiin, sillä vanhan, kivisen talon piha oli erotettu hevostilasta – äidin toiveesta, joka ei halunnut nähdä hevosia joka hetki. Siitäkin huolimatta, että talon sisustuksessa toistui hevosmotiivi.
”Hallo, hallo! Welkom!” Ellen tervehti juosten alas päärakennuksen portaita ja heittäytyi isoveljensä syliin. Ratsuttajan mustat hiukset oli vedetty ponihännälle, vaaleansiniset silmät olivat ystävälliset ja lempeät toisin kuin veljellään ja harva uskoi, että nainen oli saanut kolme lasta.
”Deirdre!” nainen vaihtoi englantiin, hylkäsi Julianin ja siirtyi halaamaan veljensä vaimoa, ”kuinka voit? Ja Amanda! Hei!”

Amanda nousi autosta ja hymyili tädilleen tuon heittäydyttyä enon syliin. Olikohan Julian kertonut sukulaisille miten typerä tyttö hän oli ollut vai oliko humalaisesta typeryydestä suivaantunut (huoleen miltein kuollut) eno pitänyt sen itsellään? Deirdre nousi autosta hymyillen, joutuen nojautumaan eteenpäin jotta saattoi halata ilman kuristavaa tunnetta vatsallaan, joka tuntui kasvavan ihan liian nopeasti.
"Hyvin, vain hyvin. Entä sinä?" Oli lohduttavaa tulla miehensä kotitilalle jouluksi. Täällä oli rauhallista ja rentouttavaa. Ei painokasta muistutusta siitä että oma äiti olit kuollut miltein kaksi kuukautta sitten, vaikka Deirdre vuodatti edelleen silloin tällöin kyyneleen äitinsä vuoksi.
"Hei." Amanda vastasi ujosti hymyillen, työntäen isohkoja, paksusankaisia silmälaseja paremmin kasvoilleen.

Vasta halattuaan tiukasti jokaista tulijaa, Ellen viittoili näitä seuraamaan sisälle. Veljeään olkapäähän ulottuva, hoikka ja pitkäraajainen nainen tarjoutui kaappaamaan Deirdren laukun itselleen. Van der Veenien pesä tulvahti lämpöä, ja häkellyttävän siisti, elegantilla väljyydellä sisustettu talo kertoi kolmen sukupolven tarinaa. Seiniä vuorasivat kuvat hevosista, koirista ja viiden lapsen matkasta kohti aikuisuutta – suurin osa niistä hevosten kanssa – sekä lastenlasten kasvutarinasta, suurin osa siitäkin hevosten kanssa.
”Kom binnen”, Ellen sanoi pidellen ulko-ovea auki ja hätistäen punavalkeita kooikerhundjeja kauemmas, jotta tulijat pääsisivät sisään, ”hallo! Ze zijn hier!” Julian jätti laukkunsa tilavan eteisaulan laidalle, vaaleapuisten portaiden viereen ja harppoi peremmälle avaraan olohuoneeseen, missä tuli pian kolmen sisarensa lapsen taklaamaksi. Dramaattisesti valittaen Julian alistui ja vajosi matolle.
”Haluaisitteko jotain syötävää tai juotavaa?” Ellen kysyi Deirdreltä ja Amandalta hätistellen viittä koiraa pois vieraiden jaloista.

Deirdre pudisteli kevyesti päätään. Hän oli kyllä oppinut hollantia ajansaatossa (vaihtovuonna pakonkin sanelemana), mutta oli silti kiitollinen siitä ettei hänelle yritetty puhua muuta kuin englantia. Ainakaan yleensä. Hän pudisteli päätään miehelleen joka oli jäänyt koiralauman sijaan lapsilauman alle.
Kohta heillä olisi kotona samanlainen lauma. Ai hyvä luoja. Pelon väristys juoksi naisen selkää pitkin samalla kun hän riisui naurettavan kalliin äitiysvaatemerkin valmistamaa villakangastakkia päältään.
"Teetä?" Irlantilainen mikä irlantilainen. Amanda pudisteli pehmeästi päätään, koettaen olla näyttää siltä että halusi sulautua mahdollisimman vähän seiniin.
"Toivottavasti lapset jättävät enostaan jotain jäljelle." Hän naurahti pehmeästi. Ehkä hän ei ajattelisi asiaa enempää. Nainen pudisteli sen pehmeästi pois mielestään.

”Enpä tiedä. He ovat hyvin nälkäisiä”, Ellen sanoi katsahtaen lapsiaan, jotka hautasivat enonsa alleen. 14-vuotias, pitkänhuiskea ja mahdottoman pitkäraajainen Felix istui Julianin jalkojen päällä, 13-vuotias Rosanna, jonka mustat hiukset oli kiinnitetty vaaleanpunaisella satiininauhalla, miehen rinnan päällä ja 10-vuotias, enkelinkasvoinen Silke sai tehtäväkseen kutittaa miehen jalkapohjia.
”Ik geef me over! Ik geef het op!” Julianin vaimeat huudot seurasivat heitä valoisaan, valkoisella, vaalealla puulla ja punaisella tiilellä sisustettuun keittiöön, jonka tasoilla asui hennonvihreitä yrttejä ruukuissaan. Tasoille oli levitetty tarjoilut pientä armeijaa varten.
”Mitä haluaisit, Amanda?” Ellen kysyi nostaen teepannun hellalle.

Deirdre ei istunut alas vaan mielellään seisoi nyt, hieroen kevyesti alaselkäänsä. Olivat hekin aviopari, molemmat alkoivat hinkata selkäänsä pitkän istumisen jälkeen. Amanda havahtui ja väläytti tädilleen pienen hymyn.
"Tee on ihan hyvä."
"Etkö sinä toisi serkuillesi vielä hyvää lisävoimaa enoanne vastaan?" Deirdre ehdotti hymyillen. Olikohan Amanda koskaan osannut edes olla lapsi? Ehkä. Amanda pudisteli jälleen kevyesti päätään.
"Ja Ellen, en tiedä paljoa, mutta luulen ettei Julian tekisi hyvää lastesi ruoansulatukselle. Kovin hapan ja sitkeä mies." Vihreät silmät tuikahtivat naisen kiusoitellessa miestään (parka ei kuullut eikä voinut puolustautua).

”Sitä minäkin heille sanon. Saavat vatsavaivoja, mutta mitäpä he minua kuuntelisivat”, Ellen vastasi olkiaan kohauttaen, vaaleansiniset silmät lämpimästi välkähtäen. Lapset jumaloivat enoaan, ja eno sisarustensa lapsia.
Nainen kattoi massiiviselle, vaalealla puulla päällystetylle keittiösaarekkeelle kaksi teekuppia vieraille ja täytti ne kiehuvalla vedellä tarjoten sitten puisesta rasiasta teevalikoimaa.
”Mitä teille kuuluu?”

"Se on sukuvika. Ihan kuin enonsakaan kuuntelisi. Surkea roolimalli." Ei ollut, Julian oli hyvä esikuva lapsille. Mitä nyt joskus kiroili hieman liikaa. Deirdre kalasti sormiinsa jouluisesti maustetun hedelmäteen ja laski pussin mukiin. Amanda tyytyi aivan tavalliseen mustaan, vetäytyen vähän kauemmas naisista. Aikuisten piti antaa jutella.
"Hyvää, minä sanoin jo, höpsö. Mitä nyt paisun aivan liian nopeasti, mutta se taitaa olla sinulle tuttu olotila." Ehkä Ellen jakaisi tuskan. Olkoonkin ettei nainen ollut sentään saanut kolmikkoaan kerralla. Onnekas.
"Ja Amandan sairaslomaa on alettu hitaasti purkaa. Eikö?" Hän vilkaisi tyttöä, varmistaen, vaikka tiesi kyllä.
"Joo, niin. Olkapää kestää rasitusta, ei tarvitse miettiä leikkausta." Amanda tarkensi pehmeästi

”Kyllä, kerrassaan holtiton”, Ellen nyökkäili ja kuulosteli olohuoneesta kantautuvia, vienon kidutuksen ääniä.
”Valitettavan tuttu”, nainen myönsi. Vaikka Silke oli jo 10, raskausaikaa, saati synnytystä, oli vaikeaa unohtaa.
”Oletko varma, ettet haluaisi jotain syötävää? Minä olin jatkuvasti nälkäinen.” Tasot tulvivat tarjoiluastioita.
Puhe kääntyi Amandaan, ja tädin katse sen mukana, vaaleansiniset silmät lämpiminä.
”Onnea! Se on hienoa kuulla. Julian taitaa olla vieläkin katkera, että valitsit väärän lajin?”

Deirdre naurahti pehmeästi, päätyen ottamaan tuhdin palan valmiiksi leukatusta mantelin ja hedelmän maustamasta kuivakakusta.
"Tämä nälkä tappaa." Deirdre myönsi hymyillen. Amanda piiloutui hieman sinne teemukinsa taakse.
"... Vähän." Voi kun se olisikin ollut suurin ongelma, mistä Julian oli katkera.
"Voisin mennä vaihtamaan vaatteita. Missä nukun?" Saatuaan ohjeet, Amanda nappasi laukkunsa ja katosi. Deirdre huokaisi syvään, pudistellen päätään.

”Täältä ei lopu ruoka kesken”, Ellen vakuutti ja nojasi kyynärpäänsä keittiötasoon venyttäen kevyesti reisiään ja pohkeitaan, jotka huusivat satulassa vietetyn päivän jäljiltä.
”Sitä odottaa, että lapset olisivat sen verran isoja, että heidät voisi lykätä vähän vihreämmäkin hevosen satulaan. Mutta kai sitä pitää odottaa vielä muutama vuosi”, nainen hymyili ja nappasi viinirypäleen suuhunsa.
”Miten teillä menee Julianin kanssa? Hän on onnesta sekaisin kolmosista.”

"Minä huomaan. Milloin oikein olet aloittanut valmistelut?" Nainen kohotti kulmaansa. Ellen oli se äiti ja viamo jota hänestä ei koskaan tulisi.
"Ehkä sinä joudut odottamaan vielä. Saat kyllä heistä varmasti apukäsiä kunhan kasvavat, kun tämän suvun ottaa huomioon." Deirdre otti toisen palan. Nälkä, aina ja ikuisesti.
"Hyvin, hyvin." Ei Ellenin tarvitsisi tietää siitä että hän huusi syyttä miehelleen, itkeskeli turhia, pelkäsi kuollakseen ja vielä kerran huusi miehelleen.

Ellen nauroi ja pyyhkäisi ponihäntäänsä.
”Valitettavasti hyvin vähän tästä on minun käteni jälkeä. Äiti on ahkeroinut suurimman osan, ja Lambert vähintään yhtä paljon. Tiedän, että hän rakastaa ruoanlaittoa, vaikka kuinka väittäisi muuta”, nainen sanoi viitaten mieheensä, joka toimi tilalla tallimestarina.
”Olen yrittänyt manipuloida lapsia innostumaan tiskaamisesta ja perunoiden kuorimisesta, mutta valitettavan huonolla menestyksellä.”

"Ah, olet vain ottamassa kunnian?" Deirdre kysyi hymyillen. Joskus hän mietti olisiko heidänkin vain pitänyt asettua tilan maille, olisiko Julian ollut onnellisimmillaan täällä. Toisaalta, hän ei tiennyt minne he molemmat voisivat asettua ja olla onnellisia.
"Olen kuullut ettei se ole helppoa. Ja olisin muistavinani lapsuudesta niin itsekin."

”Totta kai”, nainen vastasi nauraen. Kuinkas muutenkaan?
”Lambert on tarkastamassa hevosia, ja äiti ja isä tulevat huomenna. Samoin Alfred.” Wendy ei miehensä kanssa tuntunut viihtyvän suvun luona, eikä Willemina ollut pitänyt vuosiin yhteyttä kuin satunnaisesti.
”Julian sanoi, että Amanda asuu nykyään kanssanne?”

Ellenin hyväntuulisuus oli tarttuvaa. Täällä oli aina yhtä kodikas tunnelma, ollut yhteenpaluusta asti, vaikka Deirdre oli ollut vuosia poissa Julianin elämästä
"Niin asuu. Onko Julian puhunut siitä enemmän?"

”Ei ole, mainitsi vain asumisjärjestelyistä. Ihanaa, että hänkin pääsi mukaan”, Ellen vastasi ja suli huvittuneeseen hymyyn, kun askelten sekasorto kertoi heidän saavan seuraa. Koirat pelmahtivat keittiöön ensimmäisinä. Niitä seurasi punaposkinen Felix, jonka tummanruskeat hiukset oli työnnetty siististi pois otsalta, ja Julian, joka oli nostanut Rosannen reppuselkäänsä ja roikotti toisella kädellä kyytiin halunnutta Silkeä käsivarsista.

"Ei hän nyt voisi joulua yksinkään olla, vaikka hän ehkä olisi keksinytkin itselleen kyllä seuraa." Deirdre kääntyi katsomaan komppanian puoleen, nauraen Julianille.
"Voi rakas, en ole tainnut koskaan nähdä poskiasi noin punaisina. Siskonlapsesi selvästi antavat sinulle hyvän vastuksen."

”Vielä mitä”, Julian vastasi, laski Rosannen jaloilleen ja koppasi Silken istumaan hajareisin syliinsä. Väliäkö sillä, että tyttö ei ollut enää kolme, vaan 10. Kyytiläinen halasi enoaan aivan yhtä onnellisena, raidallisiin sukkiin verhot jalat keinuen.
”Haluaisitko päästä lepäämään?” hän kysyi kulmat kurtistuen.

"Rakas, nukuin juuri autossa." Deirdre naurahti, uppoutuen hetkeksi kyselemään Ellenin lasten kuulumisia ja siinä samalla huomaamattaan syömään enemmän kuin oli ajatellut. Amanda tuli rennompiin vaatteisiin vaihtaneena alas, mutta raskas meikki oli jätetty edelleen kasvoille.

”Tulevan sukupolven on aika näyttää enolleen, mitä he osaavat satulassa”, Julian sanoi ja keinautti innosta kikattavaa tyttöä sylissään liikkeellä, joka olisi saattanut toisen äidin peittämään silmänsä kauhuissaan. Ellen siemaisi tyynesti kahvia.
”Haluatko tulla sanomaan hei Starlingille?” mies kysyi Deirdreltä, kun otti askeleen eteistä kohti.

"Herranjumala!" Deirdre parahti.
"Julian, Silke on tyttö eikä räsynukke!" Hän ei selviäisi sydänkohtauksetta miehensä kanssa.
"Starling?" Ei voinut olettaa että Deirdre muistaisi kaikki hevoset ulkoa.
"Kai voisin tulla." Tallissa oli jotakin rauhoittavaa. Amanda näytti hieman siltä ettei tiennyt mitä tekisi, joten tyttö valui istumaan tuolille.

”Oletko ihan varma?” Julian kysyi vaimoltaan, silmät mietteliäästi siristyen ja nosti ihastuneena nauravan tytön ilmaan nilkoista, riiputtaen tätä edessään ja tutkaillen tarkasti.
”Ei, nukke tämä on. Hyvin eläväinen tosin”, hän totesi ja heilautti Silken sitten istumaan hartioilleen. Tyttö punoi sormensa tiukasti mustaan harjaan ja halasi Julianin päätä, ettei kopsuisi kattoon.
”Starling, Deirdre. Witchin varsa, joka syntyi kesällä. Muistatko?” mies kysyi huvittuneena ja tarjosi kättään Deirdrelle.
”Amanda, tuletko mukaan?”

Deirdre veti syvään henkeä, nousten ylös.
"Hyvä jumala! Rikot siskosi lapsen vielä." Heidän omistaan puhumattakaan kun nuo olisivat vanhempia.
"... Raskausaivot." Nainen totesi pehmeästi, seuraten miestään.
"En minä. Menkää te vain." Amanda ei oikein tiennyt missä ei olisi tiellä.

”Menetkö sinä rikki?” Julian kysyi Silkeltä. Tyttö pudisti tarmokkaasti päätään. Mies kiersi kätensä kevyesti Deirdren vyötärölle, ennen kuin painoi kengät jalkaansa, nappasi mukaan mustan villakangastakkinsa ja Silken ratsastustakin. Hän kumartui ulos ulko-ovesta ja tarjosi Deirdrelle sitten kätensä lähtiessään kohti talleja. Kaksi vanhempaa lasta olivat kadonneet jo edeltä.

Deirdre veti kengät jalkaansa ja veti takin päällensä, ottaen Juliania kädestä. Ehkä hän voisi täällä kysyä miehen mielipidettä, sen lapun poltellessa hänen mieltään jopa täällä, vaikka lääkäriltä saatu lunttilappu olikin kotona Newcastlessa.
"Sinä olet hullu. Saisi reuhtoa lapsia noin."

”Lapset tykkäävät reuhdotuksi tulemisesta”, Julian protestoi nauraen ja nosti vapaan kätensä pitelemään Silkeä nilkasta varmuuden vuoksi, ettei apinan ketteryydellä kyydissä roikkuva lapsi tippuisi.
”Ja he ovat selvinneet hengissä kanssani tähän saakka.”

"Mitä ihmettelen suuresti" Nainen huomautti, vilkaisten miehen olkapäillä keikkuvaa lasta.
"Olette hulluja kaikki."

”Tervetuloa sukuun, rakas”, Julian nauroi ja puristi Deirdren kättä.
”Van der Veen on yhtä kuin huolellinen tasapaino hulluutta ja häikäisevää lahjakkuutta, vai mitä nappula?” Silke nyökkäsi uudelleen tarmokkaasti. Mies nosti tytön jaloilleen lähempänä tallia ja hätisti tämän laittamaan poniaan valmiiksi.

Deirdre täydensi miehensä listaan vielä hävyttömyyden omassa päässään, sanomatta sen enempää.
"Ai Silke ratsastaa nyt?" Oliko hän kuunnellut ollenkaan miestään? Hän vilkaisi talon suuntaan, pohtien miten Amanda pärjäsi tätinsä kanssa.

”Kaikki van der Veenit ratsastavat, paria hassua mustaa lammasta lukuun ottamatta”, Julian vastasi ja kiersi käsivartensa Deirdren hartioille.
”Silkehän sai hienon kilpaponin 9-vuotissyntymäpäivälahjaksi. Rosanne ja Felix kilpailevat jo hevosilla, mutta Silke on vielä perheen pienokainen.” Siihen saakka, kunnes hänestä tuli isä. Mies katsahti vaimonsa vatsaa hellästi.

"Minä tarkoitin nyt, aasi." Deirdre puuskahti, pyöräyttäen kevyesti silmiään. Hän ei voinut olla hymyilemättä tietäväisesti kun mies vilkaisi vatsaa.
Hän oli saattanut kurkistaa sen lapun. Hups.

”Miten he esittelevät minulle, mitä osaavat satulassa, jos eivät ratsasta nyt?” Julian kysyi takaisin ja rutisti Deirdreä kainaloonsa. Tallialueen kivetyt pihat oli lakaistu siistiksi, ja vanhat, klassiset puitteet olivat moitteettomassa kunnossa. Julian käveli sisään avoimista tallinovista. Kiiltäväkarvaisia, loimitettuja puoliverisiä kurkisteli karsinoiden kalterien takaa.

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Voisipa sukunsa valita   To Joulu 28, 2017 6:55 pm

Deirdre ei voinut olla hymyilemättä tallissa. Siitä tuli mieleen muistoja. Kuten myös heinäladosta. Niin, siis, lasten hevoset.
"Anteeksi, raskausaivot. Taisit tosiaan sanoa siitä sisällä jotakin. Ehkä minä tervehdin kanssasi Starlingia ja menen takaisin sisälle katsomaan ettei Amanda aiheuta tädilleen harmaita hiuksia."

”Kyllä Amanda Ellenin kanssa selviää. Hän on melkein täysijärkinen”, Julian vakuutti ja katsahti heinäladon suuntaan.
”Starling on takalaitumella muiden vieroitettujen kanssa, odottamassa siirtoa pihattoon kasvamaan. Oi, kun tulen takaisin, haluan nähdä huolellisesti lämmitellyt, kuulolla olevat hevoset ja motivoituneet ratsastajat”, mies huikkasi olkansa yli ja lähti sitten tallirakennusten ja maneesin takana olevien kenttien ja tarhojen lomasta kohti vielä vihreitä laitumia.
”Siitä tulee uskomattoman hieno tamma.”

"Epäilen Amandaa." Deirdre myönsi hiljaa. Ei kai Ellen mitään, mutta tytön haurasta mielenterveyttä hän epäili. Ehkä nyt ei olisi hyvä hetki sanoa mitään, jos Julian oli aikeissa jäädä valvomaan kaksikon ratsastusta.
"Tuleeko?" Hän tunsi väkisinkin ylpeyttä. Bewitched oli niin kaunis. Tietenkin sen varsasta tulisi vähintään yhtä hieno.

”Totta kai tulee”, Julian vastasi, ”se on Krakenin ja Bewitchedin jälkeläinen. Siitä tulee legenda.” Vieroitettujen varsojen lauma torkkui pimeällä laitumella. Kutsu portilta sai ne havahtumaan, ja muutama ravasi portille. Starlingin pikkuiset sukat hohtivat pimeässä ja korostivat sen lennokasta askellusta. Sierainten väliin laskeutuva kuonopiirto näytti leijailevan, kunnes tamma saapui portin pehmeään valoon ja ojensi pienen turpansa ihmisille. Julian silitti sen päätä ja mittaili tammaa kriittisin, asiantuntevin silmin.
”Kyllä, uskomattoman hieno.”

Deirdre katseli varsaa, silittäen sen silkkistä karvaa. Hän ymmärsi vain että hevoslapsi oli satumaisen kaunis otus, perinyt kauneuden emältään. Jos siitä tulisi vielä yhtä arvokkaasti itsensä esittävä kuin emästään, se olisi varmasti upea. Niinhän Juliankin vieressä totesi.
"En kuule tuota sinun suustasi usein. Kun puhutaan hevosista ja ratsastuksesta."

”Sille ei ole syytä usein”, Julian vastasi ja tuuppasi varsan pään pois, kun se yritti kokeilla hänen hihaansa.
”Mutta sano minun sanoneen, tässä on tuleva legenda. No niin, menepäs siitä”, mies hätisti varsan pois ja kiersi käsivartensa Deirdren hartioille lähtien taluttamaan naista takaisin tallia kohti.
”Onhan sinulla kaikki hyvin?”

Deirdre ei voinut olla hymyilemättä. Hän toivoi että Julian olisi oikeassa ja voisi olla ylpeä Starlingista. Olihan se ehkä miehelle merkityksellinen varsa, kun emä oli uransa menettänyt Bewitched ja isä miehen oma huippuratsu. Hän painui miehensä kainaloon, hymyillen hieman.
"Voi, on. Oikein hyvin. Haluaisin puhua sinulle yhdestä asiasta kun ehdit. Ei mitään pahaa, kaikki on hyvin, ennen kuin panikoit. Voimme kaikki neljä loistavasti."

Julian pysähtyi, tarttui Deirdren olkapäihin ja käänsi naisen katsomaan itseään. Silmät siristyivät epäluuloisesti.
”Mistä on kysymys?”

Deirdrellä oli vaikeuksia pitää pehmeän luonnollisella huulikiillolla peitetyt huulensa peruslukemilla.
"Minä sanoin ettei ole hätää." Irlantilaisnainen kosketti miehen poskea hymyillen.
"Haluan vain puhua rauhassa. Rauhoitu. Jos en väärin muista, sinua palvovat siskonlapsesi odottavat sinua."

”Heidän tekee hyvää hikoilla kauhusta odottaessaan. Ja on vain reilua antaa heille aikaa lämmitellä”, Julian vastasi.
”Kerro.”

Deirdre nielaisi.
"Noh, olet julma." Hän lätkäisi hellästi miehensä rintakehää, hymyillen pehmeästi.
"Sinulle ei sitten voi sanoa mitään, ilman että menet tolaltasi nyt? Olen raskaana, en kuolemansairas."

”Sinä tietäisit, jos olisin tolaltani. Haluan vain tietää, mistä on kysymys”, Julian sanoi. Hänen vaimonsa oli raskaana ja kantoi kolmea lasta. Se oli myöhäinen ensimmäinen raskaus ja täynnä riskejä ja mahdollisuuksia, jotka pyörittivät häntä hereillä öisin.

Deirdre naurahti pehmeästi.
"Hyvä on, hyvä on. On aika vahva veikkaus lasten sukupuolista. Noin. Ei mitään sen kriittisempää. Sanoin että voimme kaikki neljä hyvin. Niin sanoi lääkärikin, kuten jo neljästi kerroin sinä päivänä kun siellä kävin."

”Ei mitään sen kriittisempää?” Julian ähkäisi ja tarttui hiuksiinsa.
”Tiedätkö sinä jo?”

Deirdre nielaisi.
"Tiedän." Hän nyrpisti kevyesti nenäänsä, hieman häpeää olemuksessaan.
"Ajattelin että kerron sitten kun olemme täällä ja lähtöstressi on ohi."

Julianin hartiat vajosivat lannistuneen asteen.
”Oh.” Selvä sitten. Hän tulisi jatkossa mukaan jokaikiseen lääkärin tapaamiseen.
”Mitä me saamme?”

Deirdre kosketti miehensä poskea pehmeästi.
"Kaksi varmaa poikaa. Ja luultavasti yhden tytön. Jotka näyttivät kaikki täysin terveiltä, ottaen huomioon että he päättivät kaikki tulla kerralla."

Mies räpytteli kalpeansinisiä silmiään yrittäen sisäistää uutisia, pettymyksen siitä, ettei näin tärkeä tieto tullut heille yhtä aikaa, ja riemun siitä, että he todella olisivat saamassa lapsia.
”Kaksi poikaa, ja ehkä yhden tytön”, hän toisti ja painoi käden hetkeksi suulleen, ”se on täydellistä.”

Deirdre nyökkäsi.
"Luultavasti. Kaksi kamalaa, hullua rasavilliä, itsepäistä ja tulisieluista poikaa. Ja yhden samanlaisen tytön." Deirdre naurahti pehmeästi. Ei heidän tyttärensäkään voisi olla muuta.

”Kuulostaa sopivalta van der Veeniksi”, Julian sanoi edelleen häkeltyneenä räpytellen ja nosti sormet hiuksiinsa.
”Kaksi poikaa ja tyttö.”

Deirdre ei ollut koskaan tajunnut miten paljon Julian oli halunnut lapsia ja isyyttä. Se valkeni hänelle vasta tällaisina hetkinä, kun aina kovin hyvin itsensä kasassa pitävä mies ei tuntunut tietävän miten olisi enää ollut.
"Niin. Jotka näyttävät terveiltä. Ei mitään mistä pitäisi huolestua." Sitähän he halusivat. Kolme tervettä lasta.

Kolme tervettä lasta. Kaksi poikaa ja pieni tyttö. Heidän lapsensa.
”Se… Se on täydellistä”, Julian vastasi käheästi ja rykäisi. Heistä todella tulisi vanhempia.

Deirdre hymyili hellästi miehelleen. Mies näytti niin onnelliselta. Niin hirvittävän onnelliselta.
"En ole ennen tajunnut miten paljon tämä oikeasti merkitsee sinulle."

Julian hymyili häikäistyneellä hämillisyydellä, räpytteli epämiehekkään kosteiksi käyviä silmiään ja veti Deirdren sitten halaukseen. Heistä tulisi vanhempia. Hänestä tulisi vihdoin isä – kahdelle pojalle ja yhdelle pienelle tyttärelle.
”Katso nyt mitä teit”, hän vetosi ja pyyhkäisi närkästyneenä silmäänsä, ”miten minun on tarkoitus ruoskia sisarenlapsiani näin?”

Se teki sijaa kyynelille hänenkin silmissään. Julian itki harvoin (olikohan mies itkenyt edes heidän häissään, ei kai) ja liikutuksen tuoma närkästys sai naisen nauramaan.
"Minä olin valmis odottamaan siihen että olisit ruoskinut heidät ensin. Voi rakas." Hän pyyhkäisi hellästi jylhää poskea peukalollaan.
"Ja en minä tehnyt. Syytä näitä kolmea."

”He tulevat sinuun, olen varma”, Julian huomautti ja kiersi käsivartensa Deirdren hartioille, kun lähti takaisin tallia ja maneesia kohti, yrittäen löytää verenhimoa sielustaan.

"Minuun? Miten muka?" Nainen naurahti, lähtien seuraamaan Juliania hymyillen. Olihan Amandalla kaikki hyvin? Olihan tuo edes keskustellut tätinsä kanssa? Voi luoja. Julianin huoli tarttui. Maneesilla hän pysähtyi ja suukotti miehensä poskea.
"Minä menen jo sisälle. En voi katsoa kun sinä rääkkäät viattomia lapsia." Hän virnisti hieman.

”Yhtä mahdottomia”, Julian sanoi ja varasti suudelman Deirdren huulilta.
”Ja minä kun luulin, että rakastuit juuri siihen minussa”, hän lisäsi vinosti hymyillen, ennen kuin astui maneesiin.
”Onko tuo olevinaan ravia?” kantautui vaimeana suljetun oven läpi.

Deirdre pudisteli päätään, kadoten sisälle. Amanda näytti kovin vaivantuneelta, istue siinä mihin tuo oli jäänytkin.
"Dia duit!" Nainen huikkasi eteisestä. Ihan vain kostoksi hollanninkieliselle ympäristölleen.
"Amanda, onhan kaikki hyvin? Oletko varma ettet halua mennä nauttimaan kun Julian rääkkää serkkujasi? Hän aloitti vakuuttavasti." Deirdre tuli keittiöön hymyillen, haroen oranssia, vallatonta pehkoaan korvien taakse. Tyttö vain pudisti päätään. Ei hän halunnut mennä.

Ujoa sisarentytärtään parhaansa mukaan jututtanut Ellen nojasi selkäänsä vaaleapuisen keittiötason reunaan ja siemaili teetä.
”Hyvä saada lapsiin vähän kuria ja nuhdetta”, hän totesi huvittunut pilkahdus silmäkulmissaan, ”lapsiraukat odottavat mahdollisuutta esiintyä enolleen aivan liian innokkaasti, kun ottaa huomioon millainen hän on. Sitä miettii, kuinka kieroon heidät on kasvatettu.”

Deirdre oli avaamassa suunsa, mutta sulki sen sitten. Ellenin lapset olivat juuri oikein, täydellisesti kasvatettuja. Upeita, tervepäisiä lapsia.
Sitten oli tämä Wendyn lapsiparka, joka ei miltein uskaltanut puhua tädillensä, joka katosi pian yläkertaan. Irlantilaisnainen huokaisi ja pudisteli päätään.
"Olenko noin pelottava?" Hän kysyi kevyesti naurahtaen, istuen alas ja hieroi vatsaansa kevyesti.

”Amanda taitaa olla vain kovin ujo”, Ellen arveli ja viittasi Deirdreä auttamaan itseään tarjottavien kanssa. Kolmea lasta kantaessa nälän täytyi olla jatkuva kumppani.

"Sinä et ole kuullut kun hän ja Julian keskustelevat sivistyneesti?" Deirdre ehdotti pehmeästi. Luoja, ujoudesta ei ollut silloin tietoakaan.
"En edes laske montako kertaa olen kuunnellut heidä verryttelevän ääniään tämän kuukauden aikana. Ja minun pitäisi vielä uskaltaa kertoa tytölle kahdesta uudesta kilpahevosesta, joista Julian sai milein raivarin."

”Oh, onnea matkaan”, nainen naurahti lämpimästi.
”Ja en ole tainnut kuulla. Toki näemme lähinnä jouluisin ja kesäisin, jolloin mieliala taitaa olla korkealla.”

"Olin viimeksi varma että olohuoneen kattokruuni putoaa. Amandalla on helvetilliset keuhkot." Deirdre puuskahti, ottaen palan kuivakakkua.
"Julian tietää jo kyllä. En vain vieläkään tiedä pitäisikö minun sittenkin siirtää ne veljeni palkkaamalle ratsastajalle, kuin kerran minä paapon Amandaa ja palkitsen häntä huonosta käytöksestä. Tai jotain."

Ellen nauroi.
”Se kuulostaa Julianilta. Hän oli harvinaisen ankara lapsi itsekin, mitä nyt hieman villiintyi teini-ikään ehdittyään.”

"Aion puolustautua sillä että kun ne kaupat tehtiin, en tiennyt että Amanda aikoisi käyttäytyä huonosti. Tuskin hän itsekään tiesi soittavansa Julianille sillan..." Deirdre oli puhunut liikaa.

Nainen kohotti tummia kulmiaan.
”Hänellä ei ole ollut helppo lapsuus vanhempiensa kanssa.”

"Näin ymmärsin. Siskonne kävi meilläkin huutamassa ja uhkailemassa häntä taannon." Deirdre värähti ajatellessaan sitä. Millainen äiti saattoi edes väläyttää lapselleen mahdollisuutta tuon rakkaan hevosen viemisestä?

”Julianin ja Wendyn välit eivät ole koskaan olleet erityisen lämpimät”, Ellen myönsi. Willeminakin oli kadonnut perheestä.

"Eivät ole nytkään. Hetken olin varma että Julian tuuppaa hänet portaita alas." Deirdre myönsi. Hän oli nähnyt Julianin vihaisena, mutta se oli ollut jo jotakin naurettavaa. Se viha miehen olemuksessa oli ollut pelottavaa.
"Mutta Amanda vaikuttaa edes hieman paremmalta kuin pari viikkoa sitten. Veljelläsi on ihmeellinen kosketus lapsiin ja nuoriin."

Ellen nauroi.
”Tai sitten lapset ovat vain vähän kieroon kasvaneita, kun pitävät niin paljon kurista, nuhteesta ja ankarasta työstä.”

"Ei, lapsesi ovat täydellisiä." Deirdre huomautti pehmeästi hymyillem vaihtaen asentoa. Olo oli epämukava. Niin, niin epämukava.
"Oloni on nyt jo epämukava, niin mitä se on parin kuukauden päästä?"

”Aivan kammottava, mutta sitten se on ohi”, Ellen lupasi myötätuntoisesti naurahtaen.
”Ja saatte yhdellä raskaudella saman määrän lapsia kuin minä kolmella, joten jos todella, todella haluaa nähdä hopeareunuksen, kenties se lasketaan?”

Deirdre vilkaisi Ellenia miltein murhaavasti. Hän ei tiennyt halusiko nähdä tuota hopeareunusta.
"Voit äitinä kuvitella sen kun ne kolme lasta ovat tässä. Vaatimassa huolenpitoa ja vahtia."

”Kyllä voin”, Ellen vakuutti, ”odotin Rosannea, kun Felix oli vauva ja sitten minulla oli 3-vuotias ja 2-vuotias, kun odotin Silkeä.”

"Samanikäisiä." Deirdre huomautti pehmeästi. Luoja hän tunsi itsensä koiraksi.
"Olo on kuin koiralla. Oliko ihan pakko olla tässäkin omalaatuinen?"

Ellen nauroi ja kiristi ponihäntäänsä.
”Olisin saattanut suosia kaikkia kolmea kerralla”, hän vastasi ja soi Deirdrelle myötätuntoisen hymyn. Raskaana oleminen ei ollut herkkua, mutta ei ollut myöskään pikkulapsiaika. Hänestä tuntui, ettei hän nukkunut vuosikausiin ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen.
”Te selviätte kyllä Julianin kanssa.”

"Minä miestäni epäile." Deirdre naurahti pehmeästi. Jos vielä pala suolaista piirakkaa, sitten hän hyvä luoja lopettaisi sen napsimisen hetkeksi.
"Ehkä minä vetäydyn jo meidän huoneeseen. Kun veljesi pelästyy minun kuolleen, sano että menin manaamaan irlantilaisia jouluhenkiä ja uhraamaan niille hänen punaviininsä tai jotain." Pientä katkeruutta siitä ettei hän voinut nauttia joulun alkoholia sisältävistä herkuista tänä vuonna. Irlantilainen ei päässyt siitä mihinkään.
"Yritän olla huomenna enemmän seuraksi." Nainen lupasi hymyillen. Matkalle vielä pala kuivakakkua.

”Ei huolta, minä ymmärrän paremmin kuin hyvin”, Ellen vakuutti lämpimästi ja nauroi annettavalle selitykselle.
”Välitän viestin. Parempi varmaan käydä katsomassa, ettei hän ole uhrannut lapsiani jollekin omalle demonilleen.”

"Suosittelen!" Deirdre huikkasi rappusista. Hän veti yöpaidan päällensä ja kävi sänkyyn. Luoja.

Kun lapset olivat valmiita kaatumaan sänkyyn oma-alotteisesti siitä huolimatta, että huomenna olisi jouluaatto, Juliankin nousi yläkertaan katsomaan, miten vierashuoneeseen asettunut Deirdre voi. Rosannen huone oli varattu Amandalle, ja tyttö sai muuttaa jouluksi yhteen pikkusisarensa kanssa.
”Nukutko jo?” Julian kysyi sulkiessaan oven hiljaa takanaan.

Deirdre makasi kyljellään sängyllä, lukien matkalukemiseksi ottamaansa kirjaa. Hän käänsi katseensa miehensä puoleen, hymyillen pehmeästi.
"En. Nukuin päiväunet tässä välissä." Deirdre myönsi hieman häpeillen. Koska kuka nyt ei olisi ottanut iltatorkkuja tähän aikaan? Hajamielisesti hän siveli vatsaansa.
"Sait lapset väsytettyä?"

”Erinomaisen hyvin”, Julian vastasi ja veti vaalean villapaidan päänsä yli.
”Kuka olisi arvannut, että raskas valmennus ennen nukkumaanmenoa ja sitten hevosten perusteellinen hoitaminen tehoaisi niin hyvin.”

"Niin, kukapa tosiaan arvaisikaan..." Nainen totesi kiusoittelevaan, hellään sävyyn. Käsi pysähtyi tunnustelemaan vatsaa varoen. Ei, hän oli kuvitellut.
"Sinun se pitäisi ammattilaisena tietää."

”Niinhän sitä kuvittelisi”, Julian huikkasi kadotessaan vierashuoneen ohessa olevaan kylpyhuoneeseen pesemään hampaansa. Felix jakoi sen heidän kanssaan, mutta pojan ovi oli suljettu ja huone hiljainen. Liekö poikaparka nukahtanut jo. Mies kuoriutui housuistaan ja kiipesi vaimonsa viereen isänmaallisen oransseissa boksereissa ja t-paidassa.

Ne bokserit saivat osakseen mulkaisun.
"Ostin sinulle niitä hyviä mustia..." Hän yritti pehmeästi. Nuo särkivät silmää jopa pimeässä!

”Mitä hauskaa mustissa on?” Julian kysyi kulmaansa kohottaen, heilautti peiton päälleen, pöyhäisi tyynyä taakseen ja avasi hollantilaisen sanomalehden mobiiliversion puhelimeltaan.

"Ne eivät särkisi silmiin?" Deirde tarjosi hellästi. Hän käänsi katseensa kirjaan kun Julian luki lehteään. Yllättäen hän otti miestään kädestä ja veti sen vatsalleen.
"Huomaatko?"

Julian kääntyi katsomaan Deirdreä merkitsevästi ja kohotti kulmaansa. Eivätkös naisen hiukset olleet varsin samaa sävyä?
Mies hätkähti, kun Deirdre painoi hänen kätensä vatsalleen. Oliko se? Julian kohosi iskumaan kuin sähköiskun saaneena ja painoi toisenkin kätensä naisen vatsaa vasten.

Ja Deirdre valitti yhtä lailla siitä että hän tarvitsi aurinkolasit katsoessaan peiliin.
Ei se voimas ollut, mutta liike. Miehen ponkaisu sai naisen nauramaan hiljaa.
"Eivät he katoa mihinkään, vaikka liikkuisit rauhallisemmin, rakas."

Mies ei näyttänyt kuulevan, tuijotti vain keskittyneesti vaimonsa vatsaa ja haki käsilleen parempia kohtia, josta voisi tuntea lisää. Heidän lapsensa liikkuivat. Ne olivat todellisia – ne todella olivat todellisia ja elivät, tervehtivät häntä Deirdren vatsasta.

Deirdre siirsi miehen kättä hieman.
"Innostat heitä." Hän huomautti nuivasti.

”Hyvä niin”, Julian vastasi, kädet Deirdren vatsaa vasten ja kutsui lapsiaan kuin telepaattisella yhteydellä. Tehkää se uudelleen. Sanokaa hei.

"Ehkä he menivät nukkumaan." Deirdre naurahti. Ei, siellä se oli taas. Nainen huokaisi hiljaa. Ei. Deirdre siirsi kevyesti vielä miehensä kättä. Kai se oli ketjureaktio. Yksi aloitti niin sitten kaikki.
"Ja tämäkin vain pahenee. Nyt jo haluan mennä ärähtämään heidän ruotuun."

”Hys, mitään ärähtelyjä tarvita”, Julian protestoi ja katsahti Deirdreä toruen kulmansa alta, ennen kuin kohdisti huomionsa jälkeen naisen vatsaan kuin hypnotisoituna.
”Meidän lapsemme”, hän henkäisi häkeltyneenä.

Vatsansa sijaan Deirdre silitteli nyt Julianin kättä hellästi.
"Mmmhm. Meidän lapsemme. Joista yhdestä tulee joko jalkapalloilija tai potkunyrkkeilijä."

”Höpöhöpö. Selviä pohjeapuja nämä ovat”, mies vastasi häikäistynyt, liikuttunut hehku silmissään, tuijottaen kiinteästi vatsan kumpua.

Deirdre veti syvään henkeä.
"Olen joskus kuullut sinun sanovan jotain rajuista pohjeavuista. Mitähän se oli..."

Julian kurtisti kulmiaan, toinen käsi edelleen keskittyneesti kohdassa, jossa yksi lapsista oli koskettanut sitä. Toisen hän nosti tyynesti vasten Deirdren suuta.

Punainen kulma kohosi hyvin kyseenalaistavasti kun Julian peitti hänen suunsa. Siis hetkinen! Lopulta hän siirsi vatsalla olevaa kättä vielä kerran, kun kolmaskin lapsista innostui.

Julian suli hymyyn, joka sai kalpeat, siristyneet silmät kosteiksi. Hänen lapsensa. Mies siirsi kätensä Deirdren suulta takaisin vatsalle ja kumartui lähemmäs kuin kuullakseen lapset, vaikkei siinä järkeä ollutkaan.

Deirdre siirsi toista kättä, tosin nyt ei potkun perässä.
"... Jossakin tässä pitäisi kuulemma olla pikku prinsessasi."

Hänen tyttärensä. Julian räpytteli kosteita silmiään ja kosketti vaimonsa vatsaa hellästi yrittäen kuvitella, miltä hänen, pieni tyttärensä tulisi näyttämään.

Deirdre inhosi sitä kun joku koski vatsaa. Julian oli ainoa joka ei saanut sormilleen siitä. Hän hymyili miehelleen vain hellemmin kun huomasi vetistävät silmät.
"Hänellä tulee olemaan paras isä jota tyttö voi toivoa. Ja hän tuntuu tietävän sen." Siellä tuntui usein jotain. Ei ehkä varsinaista liikettä, mutta... Tunne.

”Totta kai tietää”, mies totesi käheästi, ”fiksu tyttö.”

"Tulee äitiinsä." Deirdre hymähti pehmeästi. Hän ei malttanut odottaa että he voisivat viedä lapset kotiin. Kyllä, se olisi helvettiä, mutta sitten loppuraskaus olisi ohi.
"Ei enää kauan. Eikä meillä ole edes nimiä." Ja yhden sijaan piti keksiä kolme.

Julian tuijotti vatsakumpua hypnotisoituneena, ajatellen tytärtään, pientä prinsessaansa.
”Charlotte.”

"... Se tuli nopeasti. Charlotte?" Deirdre voisi kyllä elää nimen kanssa. Se oli kaunis.

Mies hymyili vienosti.
”Se on kaunis nimi”, hän vastasi. Se oli myös kouluratsastuksen huikaisevimman tähden nimi.

Ja liittyi epäilemättä kouluratsastukseen, mutta Deirdre ei alkanut kyseenalaistaa sitä. Se oli kaunis nimi, Julian oli oikeassa.
"Eli isin pikkuprinsessa on Charlotte." Ei hän voisi kieltää sitä mieheltään.

Julian kohotti katseensa Deirdren silmiin ja kosketti kiitollisena vaimonsa poskea, raaskimatta kuitenkaan nostaa toista kättään pois vatsalta.
”Onko sinulla toiveita?”

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Voisipa sukunsa valita   To Joulu 28, 2017 6:56 pm

Toiveita? Deirdre jäi miettimään hetkeksi. Hän ei tosiaan ollut koskaan ajatellut lastensa nimiä. Luoja tiesi että hän oli ylipäätään ajatellut lapsiaan aivan vähän, kun ajatteli että hän olisi noin neljän kuukauden päästä äiti. Ainakin jos lääkäreitä, neuvolaa ja äitiyspalstoja oli uskominen.
"Doireann toiseksi nimeksi?" Se tuntui vain sopivalta.

”Doireann?” Julian toisti silmiään siristäen. Pitikö hänen tietää, kantoiko se erityistä merkitystä?
”Tuleeko se äidiltäsi?”

"Vain äitini nimi, rakas." Deirdre ei tosin voinut myöntää puhuneensa äidistään juurikaan etunimellä ja Julian oli tavannut anoppiaan melko harvoin.

”Se on siis sopiva toinen nimi. Entä pojille?” mies kysyi.

"Sinä olet ajatellut tätä paljon enemmän kuin minä. Ehdotuksia?" Hän ei tosiaan tiennyt. Millaisia nimiä lapsille edes annettiin yleensä? Apua.

”Tahvana?” Julian ehdotti kulmat vakavana kurtistuen.

"... Mitä? Olitko vakavissasi vai teetkö pilaa kun en osaa antaa ehdotuksia?" Nainen naurahti pehmeästi.

Mies nauroi ja pyyhkäisi Deirdren hiuksia.
”Mitä arvelet? Mutta vakavammin puhuen pidän Edwardista.” Olihan Totilaksen kanssa maailmaa vallannut hollantilainen elävä legenda.

"... Lapsemme on nimetty kouluratsastajien mukaan." Deirdre huokaisi naurua äänessään. Ei kai hän rehellisesti voinut muuta odottaa?
"Miten olisi Edward Fergus?"

”Oikein vaikuttava”, Julian hymyili ja kohottautui ylemmäs niin, että saattoi kiertää toisen kätensä Deirdren hartioiden ympärille ja vetää naisen kainaloonsa.
”Entä toinen poika? Onko kouluratsastajissa jotain vikaa?”

Nainen hakeutui mielellään miehensä kainaloon, ynähtäen pehmeästi.
"Ei ole. Hassu. Olisi se pitänyt arvata. Cian? olen aika varma että jos haluamme jatkaa teemaa, Cian on jonkun ratsastajan nimi." Hän oli ihan varmasti kuullut Artemiksen sanovan jotakin.

”Esteratsastajan ainakin”, Julian tuhahti.
”Mutta se käy kyllä”, hän vakuutti. Oli vain oikein antaa Deirdren nimetä kolmas lapsi.

"Cian oli myös edesmenneen appiukkosi nimi. Voit ajatella sitä niin, jos se lohduttaa sinua." Deirdre naurahti pehmeästi.

”Lohduttaa”, Julian vakuutti ja painoi suukon naisen punaisiin hiuksiin.
”Entä toinen nimi?”

"Päätä sinä." Deirdre hymähti. Sitten molemmilla olisi yksi valitsemansa nimi jokaisella lapsella. Eikö se olisi reilua?

”Oletko varma?” Julian kohotti huvittuneena kulmaansa ja painoi päätään niin, että saattoi hamuta Deirdren kaulansyrjää, ennen kuin nosti kasvonsa.
”Willem kulkee suvussamme. Miltä se kuulostaisi?”

"Olen minä." Deirdre ynähti hiljaa, palaen hetken halusta lätkäistä miestään. Olkoot. He keskustelevat lapset nimistä, ei tuolla voinut olla taka-ajatuksia.
"Cian Willem kuulostaa ihan hyvältä."

”Toki kaikki kuulostaa hyvältä, kun van der Veeneistä on kysymys”, Julian vastasi ja halasi Deirdreä tiukemmin, nojaten kasvonsa naisen kaulataipeeseen, toinen käsi edelleen vatsan kummulla leväten ihan siltä varalta, että joku lapsista liikahtaisi uudelleen.

Deirdre siirsi päätään hieman, ynähtäen hiljaa. Hän liikahti levottomasti.
"Miten ne sinun kasvot aina hautautuvat sinne..."

”Pyydä minua lopettamaan”, Julian vastasi, silitti naisen käsivartta ja hamusi kaulansyrjää hellästi sitä vasten hengittäen.

Irlantilaisnainen huokaisi pehmeästi. Pyydä?
"Damnú air..." Nainen mutisi hiljaa, ärrät suussaan irlantilaisittaen kierähtäen.

Se ei ollut pyyntö lopettaa. Julian hymyili ja siirtyi hellästä hamuilusta suudelmiin, nostaen toisen käsivartensa punaisiin hiuksiin. Vatsalla levännyt käsi valui alas reidelle.

Julian oli hävytön mies. Aivan säädytön.
"Olemme siskosi luona..." hän mutisi hiljaa.

”Vanhempieni vanhassa talossa”, Julian muistutti ja näykkäsi vaimonsa korvanlehteä.
”Muistaakseni meillä on varsin lämpimiä muistoja tästä yläkerrasta”, hän sanoi nauraa hyrähtäen ja vei sormensa vaimonsa yöpaidan helman alle.

Mieli teki polkaista Juliania polvella sellaiseen paikkaan, johon ei miestä olisi saanut polkaista. Mutta heille oli tulossa kolme lasta, miehen isyyttäkään tarvitsisi enää suojella. Sen sijaan hän päätyi näykkäisemään miehensä kaulaa.
"Tá tú glan as do mheabhair... Täällä on lapsia!" Hän sihahti miehensä korvaan hiljaa.

Julian nauroi Deirdren kaulaa vasten, olkapäät hytkähtäen.
”Joten älä huuda”, hän sanoi, ennen kuin painoi huulensa uudelleen naisen kaulansyrjälle ja lähti sitten piirtämään sormenpäillään kevyitä kuvioita ylös sisäreiden pehmeää ihoa. He olivat ennenkin ratkaisseet hiljaa olemisen ongelman, ja Deirdre tuntui pitävän ratkaisusta.

"Minä en koskaan huuda." Deirdre tuhahti hiljaa, läpsäisten miestään kevyesti kyljelle. Hyödytön, hävytön mies. Hyvä on, ei kovin hyödytön kuitenkaan. Keho jännittyi kevyesti, kun mieli teki karata sormia karkuun.
"Hävytön, paha mies." Hän virnisti hieman, vieden sormia sen t-paidan alle. Ei sitä voisi riisua, mutta sen alta voisi kevyesti raapia.

”Onko tuo haaste?” Julian kysyi kulmaansa kohottaen, silmät välkähtäen ja veti Deirdreä paremmin otteeseensa, näykäten hampaillaan vaimonsa kaulaa ja varaten toisen käden valmiiksi naisen suulle painettavaksi, jos ylös reittä kiivenneet, kovin, kovin levottomat sormet houkuttelisivat ulos ääniä, jotka eivät sopineet lasten korville.

Deirdre puraisi pehmeästi huultaan.
"Póg mo thóin. Päätä itse oliko vai ei." Julian oli kuullut sen sihahduksen monesti ennenkin, eikä tuon vaimo ollut koskaan suostunut sitä kääntämään. Julian toteuttaisi sen vielä. Kävi tosin vaikeammaksi pitää äänet sisällä. Voihan helvetti.

Julian suhtautui haasteisiin vakavasti. Samoin siihen, että myös viimeisteli mitä aloitti. Millainen aviomies ei tekisi niin? Mies hymyili vaimolleen, kalpeansiniset silmät siristyen, painoi toisen kätensä Deirdren suulle ja vaihtoi vaihdetta samalla, kun painoi kasvonsa kaulataipeeseen.

Reidet painuivat kevyesti yhteen miehen kädestä huolimatta. Voi hyvä helvetti tuota miestä. Ihan kiusallaankin hän näykkäisi miehen kämmentä kun sai siihen tilaisuuden.

Julian nosti päätään ja pysähtyi hetkeksi, kohottaen Deirdrelle kulmiaan. Röyhkeää. Hyvin röyhkeää.
”Kai tiedät, että tuhmia tyttöjä rangaistaan?” hän kuiskasi ja pujotti toisen jalkansa naisen jalkojen lomaan, auttaakseen kättään vääntämään reidet erilleen.

Punainen kulma kohosi kevyesti. Vai nyt Julian tytötteli häntä? Sanat vaimenivat muminaksi käteen, hänen vääntäessä kiusallaankin vastaan jaloillaan.

Julian suli hymyyn ja vapautti vaimonsa suun.
”Jotain sanottavaa?” hän kysyi ja siveli kädellään Deirdren kylkeä, toinen jumissa reisien välissä.

"Millä kuvittelit rankaisevasi?" Se oli haaste ja Julian tiesi sen. Tästä oli keskusteltu aiemminkin.

”Póg mo thóin”, Julian vastasi varsin lahjakkaasti Deirdren aksenttia imitoiden.
”Pyysit sitä aikaisemmin, muistatko?”

Syvä hiljaisuus laskeutui huoneeseen hetkeksi.
"Se ei ollut pyyntö vaan kiroaminen ja toisekseen, helvetistäkö sinä tiedät mitä se tarkoittaa?"

”Luuletko, etten minä opettele kieltä, jota puhut minulle jatkuvasti?” Julian kysyi takaisin, vinosti hymyillen.
”Vielä niin kauniisti. Minusta se kuulosti pyynnöltä.”

Olisi siis aika vaihtaa Kiinaan. Hän siristi vihreitä silmiään.
"Ei se ollut. Ja olisiko se muka pätevä rangaistus?"

”Olisiko se?” Julian haastoi takaisin, kulmaansa kohottaen ja hivutti sormiaan toimintaan naisen reisien välissä.

"Sinä et voi uhkailla jos et tiedä mil---" Lause katkesi voihkaukseen, joka sekin vielä katkesi siihen kun nainen puri huultaan. Helvetti tätä miestä.

”Jos en mitä, Deirdre?” Julian haastoi ja siirsi vapaan kätensä toisen apuun.

"Millä s-sinä toteutat s-sen." Irlantilainen painoi oman käden suullensä. Voi hyvä helvetti.

Julian soi naiselle tietävän hymyn, ennen kuin koko mies valui alas, nykäisi Deirdreä lähemmäs, nosti naisen lantiota, asetti itsensä itsepäisten reisien väliin ja teki juuri niin, kuin hänen vaimonsa oli kauniisti pyytänyt äidinkielellään.

Deirdre päätyi myös lätkäisemään miestään kun tuo toteutti sen. Toinen käsi pysyi tukevasti oman suun edessä, kunnes hän saattoi muksauttaa miestään hellästi polvella ohimoon kun pitkä jalka nytkähti mielihyvän aallon mukana.
"H-helvetin hävytön mies."

”Myönnä pois, se on syy, miksi rakastuit minuun”, Julian sanoi suoristautuessaan istumaan ja siloitellessaan Deirdren yöpaidan helman asialliseksi.

Vihreät silmät mulkaisivat miestä leimuten.
"Se kieltämättä auttoi, mutta joskus se on myös syy miksi en pidä sinusta. Tiedäthän, että kun olemme kotona, siellä on jäätä pakastimessa?"

”Voi kyllä tiedän”, Julian vastasi siirtyessään takaisin Deirdren viereen ja vetäessään naisen kainaloonsa peiton alla.
”Ja jos sinä teet niin uudelleen, minä teen sen sinulle.”

"Et tee. Sinä lupasit että saan mitä haluan ja minä halusin ettet kokeile sitä minuun." Deirdre huomautti pehmeästi. Se siitä lepäämisestä.

”Ehei, rakas”, mies sanoi ja suukotti hellästi naisen poskea.
”Se lupaus päti vain edelliseen kertaan.”

"Eikä" Sinä vain ymmärsit sen väärin." Hän tökkäisi hellästi miehensä kylkeä t-paidan läpi, antaen sormiensa kutittaa kevyesti.

Julian hymyili ja halasi Deirdreä tiukemmin, värähti kutituksen alla ja silitti naisen vatsan kumpua.
”Minä olin vakaasti päättänyt antaa sinun maksaa omaa lääkettäsi, mutta pyysit kauniisti ja luovuin suunnitelmasta. Mutta jos sinä teet niin uudelleen, minäkin teen.”

"Et tekisi minulle mitään niin pahaa." Deirdre vetosi pehmeästi.
"Olenhan rakas vaimosi."

”Tasapuolisuus ennen kaikkea, rakas”, Julian vetosi yhtä pehmeästi, petollisesti kehräten.

"Niin. Tasapuolisuud tosiaan." Deirdre huomautti, nousten miehensä reisien päälle.
"Siitä tuli äskeinen mieleeni."

Julian tarttui Deirdren reisiin, nauroi ja yritti kellistää naisen hellästi takaisin sängylle.
”Kulkaapas rouva van der Veen. Kolmosia odottavien äitien tulisi levätä ja ottaa rauhallisesti.”

"Ai nyt olen rouva?" Deirdre nauroi pehmeästi, suostumatta kaatumaan sänkyyn.
"Kuka sitä paitsi sanoi että minun pitää rasittua?"

”Sinun pitäisi maata rauhassa paikallasi”, Julian huomautti hymyillen silmät siristyen.

"Minä voin maata rauhassa paikallani kun olen niin iso, etten pääse liikkumaan. Vielä pääsen, joten älä sinä, ukko, ala rajoittaa minua." Nainen nojautui hieman eteenpäin, heittäen nopeasti toisella kädellä hiukset toisen olkansa yli, ennen kuin suuteli Julianin kaulaa. Etteivät liekkien väsyvvtämät hiukset valuisi miehen kasvoille.

Oliko hän paha mies, jos lakkaisi vastustamasta? Voisiko Deirdre satuttaa itsensä? Julian sulki silmänsä naisen huulten koskettaessa hänen kaulaansa ja tarttui lujemmin reisiin, estääkseen naista ainakaan kaatumasta alas sängyltä.
”Unohditko jo vastalauseesi siitä, että olemme sisareni talossa? Ja täällä on lapsiakin?” hän kysyi.

Deirdre naurahti käheästi miehen korvan vieressä, näykäten kalpeaa korvalehteä. Käsi valui heidän väliinsä, tarkoituksena kaataa se Julianin viimeinenkin vastalause. Halpamaista peliä.
"Se ei estänyt sinuakaan ja Luoja tietää ettei se ole koskaan ennenkään estänyt sinua."

”Minä olenkin hävytön, paha mies”, Julian huomautti ja huokasi syvään, silmät tiukemmin kiinni painuen. No, Deirdrehän sen oli sanonut. Hän antoi levottomien sormiensa palata tutun yöpaidan helman alle.

Deirdren käsi lätkäisi helman alle yrittäviä sormia.
"Pois sieltä." Hän kähähti käskynä, valuen alemmas istumaan. Hiukset pois tieltä ja hän saattoi toistaa sen Julianin syvästi rakastaman tempauksen, ilman jääpaloja.

Herran tähden hän rakasti hävytöntä, röyhkeää vaimoaan. Julian kätki hymynsä ja painoi nyrkin suulleen punoen toisen käden sormet mustaan harjaansa, kun kosketus sai hänen verensä kiehumaan. Talo täynnä ihmisiä. Röyhkeä, hävytön, aivan helvetinmoisen vastustamaton vaimo.

Eikä röyhkeällä vaimolla ollut mielenkiintoa lopettaa ennen kuin miehensä kokisi sen saman kuin hän äskettäin. Pahinta mitä voisi tapahtua, olisi että Felix nousisi vessaan. Silloin Julianin pitäisi olla erityisen hiljaa, mutta sehän ei ollut hävyttömän vaimon murhe.

Julian puri hampaat tiukasti yhteen, kun koko keho jännittyi sen lämpötilan kiehuessa yli ja sai sen sitten humahtamaan täyteen huumaavaa, raukeaksi vetävää mielihyvää.
”Kai tiedät, että olet seinähullu ja että rakastan sinua enemmän kuin mitään?” mies kysyi käheästi.

Nainen suoristautui ja haroi kasvoille valuneet suortuvat pois, virnistäen hieman.
"Opin parhaalta."

”Selvästi”, Julian huokasi, nyki vaatteensa takaisin säädylliseen malliin ja nousi istumaan sen verran, että saattoi houkutella Deirdreä takaisin kainaloonsa.
”Olet aivan käsittämättömän röyhkeä, hävytön olento ja minä rakastan sinua.”

"Ja hulluimmalta. Hävyttömimmstä puhumattakaan." Nainen naurahti pehmeästi ja kävi takaisin miehensä kainaloon.

Julian veti Deirdren selän rintaansa vasten, kiersi käsivartensa tiukasti naisen ympärille ja painoi kasvonsa punaisiin hiuksiin.
”En voi uskoa, että meistä todella tulee vanhempia.”

"Etkö?" Deirdre naurahti pehmeästi.
"Juurihan lapsesi antoivat aika selvän tervehdyksen vatsani läpi."

”Se on totta”, Julian myönsi ja suli häikäistyneeseen hymyyn, koskettaen vaimonsa vatsaa ihan varmuuden vuoksi.
”Edward, Cian ja Charlotte.”

Deirdre ei voinut olla hymyilemättä hellästi miehelleen.
"En tajunnut että halusit lapsia noin paljon. Aiemmin siis."

”Olen haaveillut siitä vaihtovuodestasi saakka”, Julian vastasi ja hamusi vaimonsa niskaa. Hän oli nähnyt Deirdressä lastensa äidin. Röyhkeän, hävyttömän äidin, joka sai hänet polvilleen.

Deirdre ei voinut olla nauramatta.
"Narraat." Ei hän osannut ajatella Julianin ajatelleen sellaista silloin.

”Mitään narraa”, Julian vastasi ja näykkäsi Deirdren niskan ihoa hampaillaan.
”Muistatko, kun kerroin sinulle aamusta täällä vanhempieni luona? Kun en voinut pitää käsiäni erossa sinusta?”

Deirdre puraisi huultaan. Miten sellaista voisi unohtaa? Värähdys juoksi selkärangan läpi puraisun myötä.
"Muistan. En voisi unohtaa niin kauniita sanoja."

”Silloin tiesin, etten koskaan löytäisi ketään sinun kaltaistasi, ja silloin tiesin, että sinä olisit se nainen, jonka kanssa halusin lapsia”, Julian vastasi ja halasi Deirdreä tiukemmin.

"Sinä olet lyönyt suunnitelmia nuorena lukkoon." Ja sitten hän oli mennyt särkemään kaiken yhden illan typeryydellään. Nainen räpäytti vihreitä silmiään kun syyllisyys vihloi läpi. Heillä olisi voinut olla tämä kaikki jo vuosia, jos hän ei olisi ottanut kahta juomaa liikaa.

”Tiesin, mitä halusin”, Julian vastasi. Hän oli nähnyt tulevaisuutensa edessään.

"Hullu mies." Deirdre vinkaisi hiljaa. Voi luoja, nainen, älä nyt itkua väännä.

”Se ei voi olla sinulle yllätys”, mies protestoi, sipaisi punaisia hiuksia syrjään ja suuteli niskan kaunista kaarta.

"Eri tavalla hullu." Hän peitti suun omilla sormillaan. Hyvä luoja. Hän syytti itkuherkkyydestä äskeistä mielihyvää.

”Mikä on?” Julian kysyi kohottaen päätään ja laski leukansa naisen olkapäälle.

"Puhuit silloin niin kauniisti." Deirdre tarjosi sitä syyksi, sen pistävän syyllisyyden sijaan. Ei auttaisi kumpaakaan jos hän ottaisi sen nyt esille.

”Enkö minä aina?” mies huomautti ja silitti Deirdren käsivartta.

Deirdre huokaisi pehmeästi. Niin. Julian puhui hänelle aina kauniisti ja ilmeisesti hänestä muille kauniisti.
"Niin. Minulle kauniisti itsestäni ja kauniisti myös muille. Mitä olen kuullut."

”Ei kai se ole syy itkeä”, Julian sanoi kulmiaan kysyvästi kohottaen.
”Kyllähän sinä tiedät millainen romanttinen höl- tarkoitan säkenöivän karismaattinen mies sinulla on.”

"Minä tiedän että sinä olet romanttinen hölmö. Minä jos joku." Muille saattoikin tulla yllätyksenä, mutta ei Deirdrelle. Hän kuitenkin näki miehestä sen puolen, mitä muut eivät. Sen, kun Julian toi raskaana olevalle vaimolleen pyytämättä muffinsin kahvilasta, kun Julian naisen ollessa kipeänä valmisti juuri sitä tiettyä kanakeittoa jota nainen rakasti yli kaiken, kun Julian järjesti mitä romanttisimman ja ihanimman kosinnan hankalalle naisystävälleen.
Kun Julian kyyneleet silmissä kokeili vaimonsa vatsaa, malttamatta odottaa lapsiensa tapaamista. Sen puolen hän miehestä näki. Toki myös kaiken huonon, mutta se jäi hyvien hetkien varjoon. Eiväthän he muuten olisi olleet tässä tilanteessa.
"On se syy."

"Hyvä on, itke sitten romanttista hölmöäsi ja pahaa, pahaa miestäsi", Julian sanoi, halasi Deirdreä tiukkaan ja painoi kasvonsa niskaa vasten.

No se ei ainakaan helpottanut itkua. Se oli niin kierolla tavalla suloisesti sanottu. Miksi hän ei ollut osannut käyttäytyä? Heillä olisi voinut olla tämä kaikki jo vuosia.

Julian kohottautui hetken kuluttua toisen kyynärpään varaan ja katsoi Deirdreä kulmat painuen.
"Hei, rakas, mikä sinun on? En minä nyt näin uskomaton ole."

"Minä vain... Itkettää?" Ei, ei hän ei ottaisi jouluna asiaa puheeksi.

Se oli kai naisten ominaisuus. Julian sukaisi neuvottomana hiuksiaan.
"No... Voinko tehdä jotain?"

"Ole vain siinä." Se riitti. Ehkä hän ei tarvitsisi enempää kuin miehensä läsnäoloa. Kunnes sanat tulivat ylös kuin oksennus, jota ei voinut pidätellä.
"Syyllisyys. Meillä olisi voinut olla tämä kaikki jo kauan sitten."

Oli haastavaa 'vain olla siinä', kun hänen vaimonsa itki, mutta Julian teki parhaansa. Kunnes Deirdren sanat saivat käsivartta silittävän käden pysähtymään.
"Niin. Niin olisi", Julian totesi hetken kuluttua.

Se käden pysähtyminen sai naisen nousemaan. Hän nappasi collarit käteensä.
"Käyn keittämässä teetä."

Deirdre pudisteli kevyesti päätään, haroen punaisia hiuksia korvan taakse.
"Ei, menen tekemään itse. Nuku sinä vain." Hän halusi pois huoneesta jossa äskeinen läheisyys tuntui tunkkaisena ja raskaana ilmana. Hän tarvitsi henkeä.

Julian kurtisti kulmiaan.
"Mikä on hätänä?"

"Tarvitsen happea." Nainen tarjosi selitykseksi, astuen ulos huoneesta. Hiljaisin askelin hän hiipi alakertaan ja avasi vielä ulko-ovenkin, astien yöpaidassa ja collegehousuissa verannalle. Kirpeä ulkoilma toi helpotusta keuhkojakin kasaan painavaan syyllisyyteen.

Julian seurasi vaimoaan äänettömin askelin. Mitä jos jokin oli vikana?
"Kaikkihan on hyvin?" hän kysyi hetken kuluttua Deirdren takaa.

Irlantilaisnainen kääntyi katsomaan miestään, toisen suupielen noustessa vaisusti.
"Mikä kaikki?"

"Kaikki kaikki", Julian vastasi ja astui ulos Deirdren perässä. Sitten mies hyppi paljain varpain takaisin eteisen suojaan kädet ympärille kierrettynä.
"Oletko hullu?"

Hän vilkaisi varpaitaan miehen kysyttyä kauniisti hänen mielentilansa laadusta.
"... Ei tämä niin kylmä ole." Deirdre mutisi hiljaa.
"Ja on. Ei mitään hätää."

”Nyt on joulukuu”, Julian protestoi.
”Laittaisit edes takin päälle.”

Deirdre veti syvään henkeä. Hän oli ansainnut sen iholle hiipivän kylmän. Kaiken siitä. Eikä ainakaan Julianin lämpöä ja rakkautta.
"Tulen pian sisälle."

Julian kohotti kulmaansa, veti käsivartensa puuskaan ja jäi nojaamaan ovenpieleen t-paidassa ja boksereissa. Hän ei aikonut jättää kolmosia odottavaa vaimoaan liian vähissä vaatteissa joulukuun yöhön.

Kun kylmä tuntui pistoina jalkapohjissa, nainen astui eteisen puolelle ja siitä keittiöön. Hän oli irlantilainen. Hän tarvitsi teetä kun oli paha olla. Vedenkeitin päälle ja mukia sai etsiä hetken.

”Vaikutat siltä, että kaikki on hyvin”, Julian huomautti ironisesti seuratessaan keittiön ovensuusta vaimoaan, joka tuntui yhtäkkiä välttelevän häntä.

Deirdre puri kevyesti huultaan ja valitsi itselleen pussin kamomillateetä. Niin.
"En oikeasti haluaisi puhua siitä jouluna. Se vain ahdistaa, koen järjetöntä syyllisyyttä siitä. Ja jos kysyt mistä se tuli, minä en tiedä."

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Voisipa sukunsa valita   To Joulu 28, 2017 6:56 pm

”Turha kai sitä on enää ajatella?” Julian kysyi, kun tajusi mihin nainen viittasi.
”Siitähän on melkein 15 vuotta aikaa.”

"Niin on." Deirdre pyyhkäisi silmäkulmaansa. Hän vilkaisi aviomiestään ja tunsi uudelleen sen saman vihlaisun kuin nähdessään tuon mustassa puvussa kauniina kesäpäivänä, kirkon pihassa ja se komea nauru kasvoillaan. Hyvin kipeä vihlaisu.
"15 vuotta vähemmän kanssasi."

”Noin 11, teknisesti”, Julian vastasi ja siirtyi lähemmäs ja yritti halata Deirdreä takaapäin.
”Mutta se on menneisyyttä. Me saamme olla onnellisia nyt.”

Se oli liian monta. Deirdre irvisti hieman omille ajatuksilleen ja antoi miehen halata itseään. Samalla hän kaatoi vettä mukiin.
"Ei minua kiinnosta teknisyys. Ja menneisyys voi vainota ihmistä, rakas."

”Miksi se vainoaa sinua, rakas?” Julian kysyi ja painoi leukansa Deirdren olalle.

"Jos tietäisin, hankkiutuisin eroon siitä. En tosiaan tiedä." Hän uitti teepussia mukissa ja hymyili hieman vaisusti.
"En ole viime viikkoina muutenkaan ollut perillä tunne-elämästäni, jos et huomannut."

”Haluatko puhua siitä?” mies sanoi ja kiersi käsivartensa paremmin Deirdren ympärille, silittäen hellästi lantion kaarta.

Vatsa alkoi olla sellaisen halailun tiellä hiljalleen. Ei onneksi ihan vielä.
"Mistä?"

”Siitä, mikä sinua painaa”, Julian vastasi.

"Oletko ihan varma että haluat puhua siitä?" Hän haroi kevyesti hiuksiaan taaksepäin.

”Sinä voit puhua minulle mistä tahansa. Olen aviomiehesi”, Julian huomautti ja painoi Deirdren selän paremmin rintaansa vasten.

Hän otti mukin käsiinsä ja huokaisi hiljaa.
"En tiedä. Olen katunut sitä siitä asti kun muutit Irlantiin ja välillä se ottaa minusta kunnolla otteen. En oikein edes käsittänyt miten paljon kaipasin sinua, ennen kuin nukuit siellä hotellihuoneessa ja et ollutkaan lähtenyt. Ja kun näin sinut kirkon pihassa." Siitä sekunnista alkaen hän oli halunnut joko anella miestä kuuntelemaan tai riisua sen puvun tuon päältä.

”Nyt sinun ei tarvitse enää kaivata minua. Olemme naimisissa”, mies vastasi.

"Ei niin. Ja en käsitä miten voin olla näin... Onnellinen. Miksi muka naimisiinmeno oli niin vaikeaa. Se oli kliseisesti elämäni ihanin päivä."

”Ehkä sinun pitäisi luottaa minun arviointikykyyni useammin”, Julian huomautti hymy suupieltä nykäisten.

"Hei. Kyse ei ollut siitä etten luottaisi arviointikykyysi." Nainen naurahti hiljaa.
"Minä pelkäsin."

”Mitä sinä pelkäsit?” mies kysyi haudaten nenänsä punaisiin hiuksiin.

"Että kun kerrankin minä haluaisin keskittyä päivän itseeni ja olla huomion keskipiste, niin... Jotain tapahtuisi. Kaikki menisi pieleen. Sinä karkaisit vielä ennen vihkimistä tai jotain."

”Minä karkaisin jouduttuani anelemaan sinua naimisiin?” Julian kysyi kulmaansa kohottaen.
”Sinä olet elämäni rakkaus.”

"Mistä sitä tietää. Ei pelko ole aina järkevää. Olisit sinä voinut tajuta haluavasi jotain muuta tai olla jossain muualla." Hän huokaisi syvään.
"Ja sinä minun. Ensimmäinen ja viimeinen." Välissä joku oli yrittänyt olla, mutta kukaan ei ollut sama asia.

”Hyvä niin”, Julian vastasi.
”Ja nyt haluaisin sinut takaisin sänkyyn.” Lepäämään, tällä kertaa.

Jos hän ei olisi ollut raskaana ja väsynyt matkasta, hän ei tosiaan olisi suostunut lepäämään.
"Oh? Niinhän sinä usein haluat." Piti miestä kiusata

”Usein?” Julian haastoi, kiersi käsivartensa Deirdren hartioille ja lähti taluttamaan naista takaisin yläkertaa ja heidän sänkyään kohti.
”Milloin minä en haluaisi sinua sänkyyn?” mies kuiskasi naisen korvaan.

Deirdre lähti teemuki toisessa kädessä miehen mukaan. Hän lätkäisi tuota hellästi rintakehään.
"Ole tosissasi."

”Minä olen tosissani”, Julian nauroi.
”Sinä ajat minut hulluksi.”

Deirdre istui sängyn reunalle, pyöräyttäen silmiään kevyesti.
"Me voisimme keskustella tästä ikuisuuden pääsemättä yksimielisyyteen siitä kumpi ajaa kumman hulluksi."

”Eikö se oli siis onnellinen tilanne?” Julian kysyi ja kyykistyi Deirdren eteen, laskien kätensä naisen polvelle.

Vihreät silmät vilkaisivat hyvin epäluuloisesti miehen kättä polvellaan. Paikka siinä. Hän otti kulauksen teetä ja pudisteli päätään.
"Sinä ajat minut hulluksi. Aina. Polveni eivät kestä lähelläsi."

Mies hykersi huvittuneena ja nosti toisen käden hipaisemaan Deirdren poskea.
”Mitä? Pyrkivätkö ne väistämättä erilleen?”

Irlantilaisen katse kääntyi terävästi Julianin puoleen.
"Helvetin hävytön...!" Hän sihahti miehelleen ja lätkäisi tuon reittä hellästi.

Julian nauroi hyväntuulisesti ja sieppasi Deirdren käden sitten itselleen, painaen suudelman naisen ranteen herkälle iholle.
”Siksihän sinä minua rakastat.”

Nainen siristi kevyesti silmiään, kuin epäillen miehensä jokaista liikettä. Hän epäilikin ja Julian oli ansainnut jokaisen epäilyksen.
"Vain yksi syy."

Julian hymyili ja puristi Deirdren kättä.
”Näytät epäluuloiselta.”

"Sinä, herraseni, olet ansainnut jokaisen epäilyksen. Sinä hävytön, hävytön, hirveä mies. Kiusaat viatonta naista." Sillä Deirdre itse ei ikinä tehnyt mitään. Ehei.

”Kutsutko minua kiusaamaan?” Julian kohotti kulmaansa.

"Hetkinen. Sinä... Sinä senkin, en! Miksi kukaan kutsuisi ketään kiusaamaan itseään?" Paitsi hän itse ja melko useinkin.

”Koska pidät siitä”, mies hymyili siristyneet silmät tuikahtaen.
”Kutsutko?”

Deirdre laski teemukin sormistaan, katsoen miestään haastavasti silmät sirrillä.
"En sanonut pitäväni siitä."

”Välttelet kysymystä, rakas”, Julian nauroi ja kohottautui sen verran, että saattoi kumartua katsomaan Deirdreä silmiin samalta tasolta.
”Kutsutko minua kiusaamaan itseäsi?”

Deirdre katsoi miestään tiukasti silmiin.
"En ikinä." Hän huomautti vinosti hymyillen. Heitä ei saisi ikinä jättää kaksin, jos halusi heidän olevan ihmisiksi.

”Mikä sääli”, Julian huokasi teatraalisen haikeasti, suoristautui, painoi suukon Deirdren päälaelle ja kiersi omalle puolelleen sänkyä, kellahtaen selälleen.
”Hyvää yötä sitten, rakas.”

Deirdre naurahti ja kävi itse nukkumaan. Hän havahtui aamulla siihen kun Silke saapui huoneeseen, intoillen siitä että Ellen oli luvannut että aamupalan jälkeen avattaisiin lahjat.

”Mitäs sinä arvelet saavasi?” asiallisesti pukeutunut, kylpyhuoneesta astuva Julian kysyi ja koppasi 10-vuotiaan sisarentyttären syliinsä.
”Paljon piiskaa ja muutaman kävyn?” Julian ehdotti ja kosketti nauravan tytön nenää, ennen kuin katsahti Deirdreä.
”Tuonko sinulle aamupalan sänkyyn?”

"Julian, et voi puhua lapsille noin!" Deirdre nauroi sängystä ja nousi ylös. Punaiset, hieman laineille taipuvat ja ratakiskomaiset hiukset olivat kevyesti pörröllä.
"Minun olisi ehkä hyvä nousta jo."

Julian laski Silken jaloilleen ja tyttö katosi käytävään. Pienten jalkojen töminä portaissa kertoi nuoren van der Veenin suuntaavan alakertaan.
”Sinä se vasta piiskaa ansaitsetkin”, mies kuiskasi vaimolleen ja painoi suukon tämän hiuksiin.
”Ansaitset myös aamiaisen sänkyyn.”

Kuiskaus sai naisen nauramaan.
"Sitä et ole koskaan antanut." Ehkä se huomautus olisi pitänyt pitää sisällä, mutta milloin hänen itsesuojeluvaistonsa olisi toiminut.
"Tämän kerran sitten. Huomenna nousen syömään sen."

”Todellako?” Julian kurtisti kulmiaan.
”Ehkä siihen pitää tulla muutos”, mies vastasi ja astui ovelle, ”tiedätkö muuten, mitä minä haluaisin aamiaiseksi?”

"Se oli huomio, ei toive." Nainen haroi hiuksia pois kasvoiltaan ja siristi silmiään. Hän suhtautui Julianin sanoihin epäilyksellä.
"... Kerro toki rakas."

”Sinut”, mies hymyili herttaisesti, kun lähti alakertaan valmistelemaan jouluaamiaista tuotavaksi tarjottimella ylös.

Hän oli arvannut tuon.
"Sinä senkin!" Nainen vajosi takaisin sänkyyn nauraen.

Julian toi vaimolleen aamiaisen sänkyyn. Teetä, tuoremehua, viipale kerstolia, pari tuoretta sämpylää, kanelinen uuniomena, muutama hollantilainen joulukeksi… Niin paljon vaihtoehtoja kuin tarjottimelle sopi. Mies laski tuomisensa turvallisesti sängylle.
”Millainen vointi sinulla on? Kaikki hyvin?”

Deirdre nousi istumaan ja hymyili Julianille pehmeästi. Hän antaisi sen hävyttömyyden olla nyt.
"On. Kaikki on hyvin."

”Hyvä”, Julian sanoi sipaisten vaimonsa hiuksia korvan taakse.
”Te neljä olette minulle rakkainta maailmassa. Minulla on oikeus olla vainoharhainen ja ylihuolehtiva.”

"Minä tiedän. Meillä neljällä on kaikki hyvin." Hän otti mehulasin ja sämpylän, pyöräyttäen silmiään lautaselle.
"Sinä et tunne enää kohtuutta."

”Katan neljälle”, Julian huomautti hymyillen ja istahti omalle puolelleen sänkyä Deirdren seuraksi.

"Minä huomaan. Otatko huomioon että syöjiä on vain yksi? Ja että minun pitäisi olla raskauden jälkeenkin vielä viehättävä vaimo?"

”Mutta syöt neljälle”, mies korjasi ja kääntyi Deirdren puoleen.
”Rakas, sinä olisit viehättävä yksisilmäisenä, jalattomana kääpiönä. Minä rakastan sinua ja röyhkeää, hävytöntä mieltäsi.”

"... No nyt sinä heittäydyit jo luovaksi. En tiennyt että pitäisit sellaisesta." He kaksi eivät selvästi osanneet olla, kun olivat monta viikkoa riidelleet naisen toimesta. Julian kuunteli ja Deirdre riiteli.
"Kenellä muka on röyhkeä ja hävytön mieli? Sinulla tietty, mutta älä syytä minua synneistäsi."

”Sinä, rakkaani, olet aivan ainutlaatuisen hävytön nainen”, Julian vastasi huvittuneena.
”Moni nainen ei ole saanut minua polvilleni.”

Hän kohotti kevyesti kulmaansa mehulasinsa takana.
"Eihän siinä ole mitään vaikeaa. Sinähän olet kovin säyseä käsiteltävä."

”Jos et olisi raskaana, minun pitäisi ehkä osoittaa sanasi vääriksi”, Julian vastasi.

Deirdre vain hymyili ja räpäytti silmiään, aivan kuin ei olisi ymmärtänyt mistä puhuttiin.
"Ihme ukonrähjän höpinöitä."

”Saatan pitää kirjaa siitä, mitä kaikkea olen sinulle velkaa myöhemmin,” Julian huomautti vinosti hymyillen.
”Jatka vain, rakas.”

"Et sinä muista sellaisia enää kun meillä on aikaa ja jaksamista sellaiselle kolmosten syntymän jälkeen." Hän naurahti. Hän jatkoi syömistään, hymisten itsekseen huvittuneena.

”Siksi pidän kirjaa”, Julian vastasi tyynesti.

"Saan sinut unohtamaan kaiken kirjanpitosi noin puolessa tunnissa." Deirdre lupasi hymyillen.

Julian hymyili vinosti ja näytti vaimolleen puhelimensa muistiinpanoja, joista viimeisin kohta oli ”anna piiskaa hävyttömälle vaimolle.”

Deirdre huokaisi syvään ja pudisteli päätään.
"Et tekisi niin. Minun kalpea hipiäni ei pitäisi siitä."

”Ehkä sinä pitäisit”, Julian vastasi ja nojautui suukottamaan naisen poskea.
”Katsotaan sitä, kun et ole raskaana ja voin laittaa sinut polvelleni niin kuin sen tuhman tytön, joka olet.”

Deirdre pärskähti kevyesti, tukahduttaen sen lopulta kämmenselkäänsä. Hän saattaisi vahingossa rikkoa Julianin puhelimen ennen kuin mies ehtisi toteuttaa listaansa.
"No niin. Olen syönyt. Nyt, puen päälleni ja sitten menemme alakertaan ja käyttäydymme kuin säädyllinen aviopari. Mitä luulet, senkin kiero ukko, pystytkö siihen?" Sanojensa päätteeksi hän nipisti miestään poskesta.

”En tiedä. Jätätkö minut ilman aamiaista, rakas?” mies kysyi kohottaen huvittuneena hymyillen kulmiaan.

"... Jos olisin hieman erilainen nainen, minä antaisin avokämmeneni hellästi silittää poskeasi. Se voisi selventää ajatuksiasi." Hän nousi ylös ja veti yöpaidan päältään, alkaen selvittää tummaa, kylmään purppuraan taittavaa raskausmalliston melko istuvaa mekkoa päälleen. Hän ei kietoutuisi säkkeihin. Ei. Hän oli raskaana, ei lihava, eikä siinä ollut hävettävää.

”Julma, sydämetön vaimoni”, Julian huokasi dramaattisesti, nousi ylös suoristaen valkoista, poolokauluksellista neuletta ja astui Deirdren taakse, auttamaan mekon kanssa. Mies painoi huulensa viattomasti naisen niskalle ja kaulansyrjälle.

Nainen vilkaisi miestä silmäkulmastaan. Tuon viattomuus oli monet kerrat nähty.
"En sanonut ei." Ja niin ilmeisesti myös Deirdren omat käytöstavat olivat kovin heikolla pohjalla.
"Mutta mitäpä jos emme ottaisi riskiä että Silke tulee hoputtamaan meitä alakertaan? Lapset ja lahjat, vakava asia."

”Minä kun luulin, että sinä pidät tulella leikkimisestä”, Julian nauroi ja kumartui auttamaan mekon kanssa, sivellen sormillaan naisen taivaallisen pitkän jalan matkan ylös lantiolle, ja suuteli sitten uudelleen vaimonsa niskaa.

Nainen kipristi kevyesti varpaitaan. Jos jotakin, niin jalkaa tosiaan rouva van der Veenissä riitti. Se ei tuntunut loppuvan koskaan.
"Sinä teet siitä nautinnollista."

”Mukava kuulla”, Julian huokasi, hengitti vasten vaimonsa kaulaa ja pyöräytti tämän sitten ympäri käsivarsiensa suojassa. Hän tarttui Deirdren kasvoihin, tutki vihreitä silmiä hetken ja painoi jokseenkin intohimoisen suudelman naisen huulille, punoen sormensa punaisiin hiuksiin.

Hän nojautui suutelemaan miestään nauraen pehmeästi. Se oli melkein kuin kehräystä, niin matalaa ja pehmeää.
"Sinulla lienee suunnitelma?"

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Voisipa sukunsa valita   To Joulu 28, 2017 6:56 pm

”Mm’hh”, Julian myönsi, painoi Deirdren itseään vasten ja nojautui suutelemaan naisen kaulaa.

Hän luovutti. Mies oli mahdoton ja sai hänet kiertämään kaikki päätöksensä niin helposti hän nojautui miestään vasten, ynisten hiljaa. Talo oli täynnä elämää, ei kukaan sitä kuulisi.

Julian painoi toisenkin, nälkäisen suudelman Deirdren huulille, toinen käsi sivellen naisen reittä ja etsien tietään mekon helman alle.
”Mmh. Olet oikeassa. Parempi vain mennä alakertaan”, mies sanoi, silmät tuikahtaen ja otti askeleen ovelle.

Irlantilaisnaisen silmissä leimahti. Jumalauta.
"Damnú air! Selkääsi sinä sietäisit saada. Sinulle piiskaa ja se käpy." Hän oli siitä huolimatta astelemassa miehensä ohi ovesta ulos. Ei, hän ei anelisi.
Ainakaan ihan vielä. Illalla ehkä. Kun muutama muki alkoholitonta joulujuomaa olisi kerännyt häneen tarpeeksi harrasta, lämmittävää joulutunnelmaa.

Julian tarttui Deirdren käsivarteen ja nojautui hetkeksi vaimonsa selkää vasten.
”Rakas, minä aion ajaa sinut perusteellisesti ja vääjäämättömästi hulluksi tänään”, hän kuiskasi pehmeästi naisen korvaan, hengittäen kaulan ihoa vasten.
”Niin, että kun vihdoin olemme kaksin, jalat pettävät altasi.” Sitten mies lähti alakertaan.

Jalat olivat pettää jo nyt. Kunnes se murhanhimo löi naisen läpi.
"Go hlfreann leat!" Hän huikkasi miehensä perään ja seurasi tuota liekin sävyttämiä hiuksiaan siistimmiksi haroen. Alhaalla hän hymyili leveästi jo saapuneille appivanhemmilleen ja mulkaisi nauravaa Elleniä.
"Ethän sinä taas vain naura minun puheilleni siinä?"

”Huomenta”, Ellen tervehti ja letitti malttamattoman Silken tummanruskeita hiuksia ranskalaiselle letille tyynin sormin siitä huolimatta, että tyttö hyppelehti paikallaan.
”Kaikki hyvin?” Julian ilmestyi Deirdren takaa ja hipaisi pehmeästi huulillaan vaimonsa korvaa, ennen kuin jatkoi matkaa olohuoneen puolelle.
”Bea muuten lähettää terveisiä. Hän toivoo, että voisi täällä.”

"Huomenta." Nainen hymyili Silken innolle ja lätkäisi korvaansa hipaissutta miestä. Enää ei edes niin kovin hellästi.
"Käytöstapoja." Hän sihahti, astellen olohuoneeseen. Amanda oli olohuoneessa nurkassa olevassa nojatuolissa, oloasussa ja silmälasit päässä. Tyttö näytti niin erilaiselta ilman meikkiä ja silmälasien kanssa, että se sai Deirdren hymyilemään.
"Kiitä siskoasi terveisistä. Edes jollakulla teistä on käytöstavat."

”Mmmhh, mikä sääli”, Julian kuiskasi silmät siristyen ja hipaisi Deirdren kylkeä, silitti Amandan hiuksia ja istahti sitten alas tummansiniselle sohvalle, ottaen vaaleanpunaiseen mekkoon pukeutuneen Rosannen syliinsä.

Amanda veti jalkoja lähemmäs itseään.
"Huomenta. Menipä teillä kauan." Tyttö näpäytti pehmeästi. Deirdre naurahti ja istui Julianin viereen. Tuo tuntui olevan täällä aina lapsi sylissä jos tilaisuus salli. Kohta mies voisi pidellä omiaan ja se kutkutti ajatuksena.

”Saa kai sitä jo jouluaattonakin nukkua pitkään”, Julian vastasi Amandalle huvittuneena hymyillen ja laski vapaan kätensä Deirdren niskalle, punaisten hiusten joukkoon, silitellen sen ihoa pehmeästi sormillaan.
”Näytät hyvin kauniilta tänään, Amanda.”

Amanda pyöräytti silmiään, sanomatta mitään. Muut tuskin haluaisivat ajatella asiaa. Deirdre otti miehen käden niskaltaan, ottaen sen käsien sisään syliinsä. Niin ettei mies voisi tehdä sillä minkäänlaisia levottomuuksia.
"En edes." Amanda tuhisi, haroen melko lyhyitä hiuksiaan.

”Kuuntele viisasta enoasi”, Julian korjasi ja soi Deirdrelle tietävän, silmät siristävän hymyn.
”Oletko sinä ollut kiltti tyttö?” hän kysyi Rosannelta, joka nojasi päänsä enonsa olkaa vasten ja nyökkäsi.
”Olenko minä ollut kiltti?” Tyttö nyökkäsi uudelleen, ja Julian loi Deirdreen merkitsevän katseen: siinäs kuulit.

Amanda pyöräytti uudelleen kevyesti silmiään. Deirdre tiesi jo miehen katseesta että tuo aikoisi näpäyttää häntä siskonsa lasten kautta. Vain tuon sukulaisten läsnäolo esti häntä lätkäisemästä miehen reittä.
"Näette hyvin harvoin Rosannen kanssa. Tietty hän pitää sinua kilttinä."

”Etkö sinä sitten?” Julian kysyi kohottaen tummia kulmiaan.

"Hmmmm. Voisin olla lievästi eri mieltä." Deirdre naurahti, kiittäen anoppiaan kun tuo toi hänelle kupin lämmintä, mausteista juomaa. Pelkkä muki tuntui sormissa ihanalta ja tuoksu oli huumaava. Se sormissa olisi ihanaa avata lahjoja. Poikkeuksellisesti tänään, kun Julianin vanhemmatkin olivat paikalla.

Mies nauroi matalasti kahvikuppiinsa ja puristi Deirdren kättä. Rosanne hypähti jaloilleen, kun aattoaamun iloksi lahjat avaava perhe kerääntyi olohuoneeseen ja pienemmät lapset saivat leikkiä joulutonttuja.

Amanda halusi valua nurkkaan nuorempien jakaessa lahjoja. Deirdre taas odotti miltein kauhulla. Joka joulu hän odotti sitä karmaisevaa hetkeä kun hän saisi muiden nähden vahingossa jotain, mitä ei tosiaan pitänyt saada muiden nähden. Hän oli itse ostanut Julianille villasukat - pakaten ne kyseenalaisesti miehen iloksi -, pari uutta kirjaa, liput Queenin konserttiin ja uuden aktiivisuusrannekkeen, edellisen koettua kuulemma tapaturma Krakenin kanssa ja suklaafonduesetin. Hän luultavasti kärsisi siitä itse jossakin vaiheessa, mutta pikkuvikoja. Amandalle Deirdre ei ollut oikein keksinyt mitään - tytöllä oli luoja paratkoon kaikkea - joten hän lupasi tuolle karkkirasiaan kiinnitetyllä lapulla omaa aikaansa, shoppailureissun tai minkä ikinä muodossa.

Ei ollut yllättävää, että van der Veenien joululahjat olivat suurimmaksi osaksi hevosteemaisia. Sen lisäksi toki jokainen suvun lapsi sai traditiona Julianilta miehen hilpeän huumorin mukaisen lahjan, kuten t-paidan ”I Heart Uncle Julian” sekä Amanda kustomoituna teetetyn pussilakanasetin enonsa jättiläismäisellä kuvalla – hieman vakavampien lahjojen ohella.

Amanda työnsi sen pussilakanasetin piiloon, aikomatta kommentoida sitä. Kunnes hän ei voinut olla hiljaa.
"Mikä hitto tämä on olevinaan?" Deirdre koetti maastoutua sohvaan ja olla nauramatta. Julian ei kaivannut sellaista kannustusta.

Julian nojautui mietteliäänä lähemmäs ja hipaisi samalla Deirdren reittä.
”Luulen, että se on pussilakana ja se pienempi on tyynyliina.”

Deirdre nappasi kiinni miehensä kädestä. Hän ei selviäisi edes lounaaseen asti.
"Et ihan oikeasti... Ei näitä voi käyttää!"

”Totta kai voi”, Julian vastasi nauraen ja soi Deirdrelle huvittuneen hymyn silmäkulmastaan naisen tarttuessa hänen käteensä. Sitten hän kääntyi takaisin Amandan puoleen, hivuttaessaan kättään vaivihkaa vapaaksi Deirdren otteesta.
”Ne ovat standardikokoa. Oikein hyvälaatuisia. Etkö muka rakastaisi minun näkemistäni nukkumaanmennessäsi?”

Deirdre puristi kättä kevyesti kovempaa. Julian jumalauta.
"En! Hyvä jumala." Amanda pudisteli päätään ja työnsi pussilakanat piiloon. Hän oli lapsellisena tyttönä teettänyt hieman isomman kuvan (ja kehystyttänyt sen) kaikista neljästä (Amanda, Silke, Rosanne ja Felix). Kuva oli otettu syksyllä kun hän oli ollut käymässä. Ja vitsillä hotelleista tuttu "do not disturb"-kyltti. Se tulisi tarpeeseen.

”Jokin hätänä, rakas?” Julian kuiskasi kääntyen hetkeksi Deirdren puoleen.

"Ei, keskity sinä nyt vain enona nolaamaan sisarustesi lapset." Hän mutisi hiljaa. Hänhän ei pyytäisi.
Ei.

”Teen parhaani”, mies vakuutti hymyillen ja nojautui painamaan suukon Deirdren poskelle, hipaisten naisen reittä vaivihkaa vapaalla kädellään.
”Amanda, se on hyvä lakanasetti. Voit esitellä yökylään tuleville ystävillesikin, miten hieno eno sinulla on.”

Amanda heitti Juliania sohvatyynyllä. Deirdre nappasi sen käteensä ja hutkaisi sillä miestä kevyesti vatsaan. Onneksi mekko edes peitti reisien ihon. Luoja.

Julian nauroi ja kiersi kätensä takaisin sohvan selkänojalle, silitellen sormenpäillään Deirdren niskaa.
”Näen, miten innoissasi olet suunnitelmasta. Se on minustakin aika hyvä kuva”, Julian sanoi hymyillen.

"Olet hirveä." Amanda puuskahti. Se lakanasetti oli... Apua. Mihin hän piilottaisi sen?
"Sitä minäkin olen hänelle sanonut." Deirdre tuhahti, koettaen ehtiä minimoimaan miehensä yritykset ajaa hänet hulluksi.

”Minäkö?” Julian hykersi ja etsi vapaalla kädellään toisen paikan, jota viattomasti koskettaa, kun Deirdre pysäytti toisen. Eihän kyljen silityksessä, ranteen sivelyssä tai edes reiden kosketuksessa ollut mitään sopimatonta.

Kun oli käynyt sen keskustelun, jonka he olivat käyneet yläkerrassa, siitä tuli sopimatona. Eikää Dee voinut olla mulkaisematta miestään.
"Julian." Varoittava äänensävy oli miehelle tuttu.

”Mitä, rakas?” mies kysyi siristyneet silmät tietävästi välkähtäen.
”Haluaisitko kenties toisen kupin teetä tai keksin?”

"Kiitos ideasta. Voisin hakea." Hän nousi ylös ja katosi keittiöön. Tuo mies tappaisi hänet vielä. Jokaista koskettua millimetriä poltti. Miksi tuon oli pakko käyttäytyä nän sukuloidessakin!?

Kun Deirdre oli poistunut, Julian totesi kaipaavansa toista kupillista kahvia. Mies pysähtyi heitä lukuun ottamatta tyhjän keittiön oviaukkoon ja katseli vaimoaan kalpeansiniset silmät hymyyn siristyen.
”Maistuuko tee?”

Deirdre kääntyi kuppi käsissään miestä kohti, nauttien jouluteen kanelisesta tuoksusta.
"Mmmhm. Oikein hyvältä." Hän ei pitänyt miehen katseesta ja samaan aikaan se sai hänet ottamaan kevyesti tukea keittiön tasosta.

”Hyvä niin”, Julian vastasi ja lähti lähestymään pehmein askelin.
”Jouluna kuuluu nauttia.”

Hän otti pari askelta kauemmas. Jos Julian halusi pelata pelejä niin sitten niitä myös pelattaisiin kunnolla.
"Niinpä." Hän nappasi keksin pöydältä, paeten miestään samaan tahtiin kun tuo tuli lähemmäs.

Julian nauroi hyväntuulisesti ja vaihtoi strategiaa, siirtyen sulavalla askeleella oven eteen.
”Sitä minäkin. Olisi hyvin murheellista, ellei joulusi olisi nautinnollinen.”

Ei jumalauta. Millaistahan olisi ollut jos mies ei olisi ollut viekas kuin kettu halutessaan? Liian helppoa, ilmeisesti.
"Niinhän se olisi." Hän pysyi miehen käsien kantaman ulkopuolella ja haukkasi keksistä palan.
"Hyvin kamalaa. Onneksi en kärsi sellaisesta."

Julian laski kuppinsa keittiötasolle ja ojensi sitten kätensä Deirdrelle.
”Palataanko muiden luo?”

Deirdre tuijotti miestään silmät siristyneinä. Jokainen tuon liike oli epäilyksen alainen. Hän tarttui käteen, tiukasti.
"Mennään."

”Mennään”, Julian vahvisti ja heidän astuessaan keittiötä reunustavaan, autioon eteiskäytävään painoikin vaimonsa vasten seinää, lukiten tämän käsivarsiensa väliin ja nojautuen varastamaan jokseenkin intohimoisen suudelman, ennen kuin vetäytyi pois yhtä varoittamatta ja lähti takaisin olohuonetta kohti.

Selän painuessa seinää vasten hän oli sanomassa jotakin, mutta vaikeni. Hyvä luoja, Julian sai polvet notkahtamaan vain sillä suudelmalla. Hän ei tosiaan kestäisi lounaaseen asti. Hän seurasi miestään olohuoneeseen ja istu tyhjäksi käyneelle nojatuolille, eikä miehensä viereen. Lapset olivat kadonneet kovin tehokkaasti omiin puuhiinsa. Joten hän sai kerätä itsensä äskeisen jäljiltä ja keskustella anoppinsa kanssa tuon tulevista lapsenlapsista.

Julian vajosi sohvalle, risti rennosti toisen jalan toisen päälle ja antautui vaihtamaan hyväntuulisia kuulumisia sisarustensa kanssa. Hän katsahti silloin tällöin vaimoaan, naururyppyjä silmäkulmissaan ja hymyili, kalpeansiniset silmät tietävästi välkähtäen.

Deirdre kiitti luojaansa kun myöhäinen lounas tarjosi hänelle lopulta kadota nukkumaan. Joku oli puhunut tallissa käymisestä, joten hän voisi mennä lepäämään vailla pelkoa siitä että hullu miehensä keksisi muuta ohjelmaa.

Niinhän Deirdre sai toivoa, mutta millainen aviomies ei tarkastaisi raskaana olevan vaimonsa tilannetta, ennen kuin katoaisi katsomaan hevosia?
Julian astui sisään hiljaa naisen perässä ja sulki oven takanaan, nojaten selkänsä sitä vasten.

"Vaikka muut eivät muka kuule sinua, minä kuulen." Deirdre huomautti pehmeästi sängyltä, selkä kohti ovea. Unetti hieman.

”Mm’hh”, Julian vastasi pehmeästi ja astui lähemmäs. Hän kumartui katsomaan vaimonsa kasvoja, pyyhki pehmeästi hiuksia pois kaulalta ja painoi suudelman poskelle.
”Kaikki hyvin?”

Käsi painui hiusten alta paljastuneelle kaulalle. Edelleen, jos pelattaisiin tätä peliä, hän ei tekisi sitä helpoksi.
"On. Väsyttää vain. Päiväunet ja olen kuin uusi.”

”Mukava kuulla, rakas”, mies vastasi ja siveli viattomasti vaimonsa reittä.
”Minäpä jätän sinut lepäämään rauhassa. Toivottavasti näet oikein hyviä unia.”

Käsi lätkäisi hellästi reidellä olevaa kättä.
"Sitähän sinä toivot..." Hän mutisi hiljaa. Hän ei tosin saanutkaan unta miehen mentyä. Julianin syytä. Hyödytön, hävytön ja julma mies.

Myöhemmin iltapäivällä van der Veenit palasivat tallilta, lihakset hellinä ahkerasta ratsastuksesta. Lasten posket punoittivat innosta, ja Julianin ääni oli käheytynyt ahkerasta ohjeistuksesta. Ellen, Lambert ja Rose jäivät keittiöön valmistelemaan päivällistä, kun Julian tuli tarkastamaan, oliko Deirdre vielä nukkumassa.

Deirdre vain makasi sängyssä, yrittäen käydä läpi taloudellisen hyödyn moraalia kapitalistisen markkinatalouden kannalta tai jotain muuta yhtä seksikästä. Sitä hän oli tehnyt koko ajan. Hieman ehkä muutakin, mutta ei Julianin tarvitsisi tietää. Sitä varten oli peitto ja mekko ettei alusvaatteiden katoa huomaisi.

Julian istahti sängyn laidalle ja laski kätensä silittämään naisen punaisia hiuksia hellästi.
”Hei rakas, herätinkö?” hän kysyi.

Deirdre pudisteli päätään. Hän kiitti maailmaa siitä pitkän hiljaisuuden tuomasta unisesta tukkoisuudesta äänessään.
"Et, olen ollut hereillä jo hetken."

”Niinkö?” mies sanoi ja sipaisi vaimonsa poskea.
”Onko kaikki hyvin?”

Olikohan poski edelleen kovin kuuma? Ei kai. Tuskin. Toivottavasti ei.
"On. Kaikki on kulta hyvin. Monesko kerta tuo on kun kysyt?"

Julianin silmät siristyivät asteen, kun mies tutki vaimoaan.
”Et kai suinkaan olisi ollut kärsimätön, rakkaani?”

"Nukuin. En minäkään kaikkea ehdi." Deirdre ainakin yritti pelastaa itsensä.

”Mukava kuulla”, Julian sanoi ja ujutti kätensä peiton alle.
”Olisin kovin murtunut, mikäli olisit. Haluaisinhan minä tehdä joulustasi aivan erityisen nautinnollisen.”

Deirdre painoi jalkoja kevyesti yhteen huultaan purren.
"Mmmm, niin..." Hän kevyesti hätisteli miehen kättä pois

Julian huokasi ja nousi ylös.
”Mennäänkö alakertaan? He varmaan kaipaavat meitä jo seuraansa.”

Deirdre nielaisi kevyesti. Eikö mies jaksanut vääntää asiasta vai...
"Joo. Minä käyn vessassa ja tulen sitten." Hän nousi seisomaan, sukien hiuksiaan siistimpään kuosiin.

”Onhan alakerrassakin”, Julian totesi kevyesti ja astui ovelle.

Deirdre nielaisi.
"... Minulla ei..." voi luoja. Tästähän mies villiintyisi.

”Sinulla ei..?” Julian kysyi vienosti hymyillen, silmät tuikahtaen.

Nainen hieraisi kasvojaan ja asteli kaivamaan matkalaukusta uudet alushousut. Puhukoon se puolestaan.

Julian nauroi ja huokasi sitten dramaattisesti, kieltään toruen naksauttaen.
”Voi Deirdre. Olen pettynyt itsekurisi puutteeseen.”

Nainen mulkaisi miestään pahasti.
"No mitä ajattelit tehdä asialle? Et voi vahtia käsiäni."

Julian kohotti kulmaansa.
”Olet aivan oikeassa”, mies vastasi ja nojasi selkänsä ovea vasten, ristien käsivarret kevyesti rinnalleen.
”Mihin mahdollisesti tarvitsisitkaan minua?”

Deirdre ähkäisi hiljaa.
"Älä ole epäreilu, Julian..." Hän vetosi pehmeästi.
"Tiedät että tein niin vain koska se oli toisiksi paras vaihtoehto ja minulla ei ollut itsehillintää." Hän astui lähemmäs miestään ja varpusti aavistuksen yltääkseen tuon korvan viereen.
"Tuhmat tytöt tekee sellaista joskus.”

Julian kiersi käsivartensa Deirdren ympärille ja nojautui naisen korvan juureen.
”Minä tiedän, rakas”, hän kuiskasi takaisin hymyillen.
”Mutta silloin tuhmien tyttöjen pitää pyytää kauniisti, kun he haluavat jotain enemmän.”

Se miehen käheytynyt ääni ei auttanut naisen elämää millään tavalla. Ei sitten niin mitenkään.
"Ehkä olen unohtanut miten pyytää kauniisti."

”Osaisinpa auttaa”, Julian huokasi, naurua äänessään ja hamusi Deirdren kaulansyrjää.

Aloittaisiko mies sen alusta? Nyt hänen olisi ehkä alistuttava pyytämään jossakin vaiheessa.
"... Alakerta?"

”Alakerta”, Julian vastasi, painoi Deirdren hetkeksi rintaansa vasten ja tarttui sitten naisen kasvoihin, varastaen nälkäisen suudelman, ennen kuin katosi alakertaan hyväntuulisesti vihellen.

Miehen viheltely sai naisen kyllä jälleen hieman suivaantumaan, mutta hän seurasi tuota alas kiltisti. Pahoitellen jälleen (kuten aina kun oli täällä käymässä) ettei hänestä ollut apua keittiössä. Nyt hän hakeutui kyllä miehensä kainaloon. Ehkä ikään kuin hyvittelynä.

Keittiössä hyörivät kokit vakuuttivat, että Deirdren toivottiinkin lepäävän. Julian halasi Deirdren hetkeksi kylkeensä ja antoi kätensä liukua naisen sisäreidelle keittiösaarekkeen tuomassa näkösuojassa, ennen kuin hän astui kauemmas ja ryhtyi auttamaan kalojen valmistuksessa.

Miten hän olikaan selvinnyt sukuloinneista elossa kun ei ollut raskaana? Se olisi ikuinen mysteeri. Hän meni olohuoneeseen istumaan Amandan kanssa, joka istui sohvalla muiden lasten aloitellessa lautapeliä. Amanda kieltäytyi sillä verukkeell ettei osannut pelata sitä peliä.

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Voisipa sukunsa valita   To Joulu 28, 2017 6:56 pm

Jonkun hetken myöhemmin Julian toi suosikki-ihmisilleen jouluista mehuboolia, appelsiinilohkoja ja keksejä. Hän kumartui pyyhkäisemään Deirdren hiukset pois niskalta ja hamusi sitä pikaisesti, vaivihkaa huulillaan asetellessaan tarjottavia, ja katosi sitten jälleen keittiöön.

Mieli teki hutkaista miestä. Tuo oli mahdoton. Eivätkö he olleet jo nähneet mihin kiusaaminen johti? Sen sijaan hän yritti kuitenkin viritellä keskustelua Amandan kanssa, onnistuenkin siinä. Ilmeisesti jonkun tytölle tarjoama punaviini alkoi helpottaa pahinta jännitystä.
Varsin runsaan päivällisen jälkeen kaikki tuntuivat katoavan huoneisiinsa. Deirdrekin teki niin, kaikesta osakseen saamasta kiusoittelusta jälleen pää sekaisin. Mies oli mahdoton.

Julian saatteli sisarensa tyttäret sänkyyn ja viipyi hyvän aikaa juttelemassa joulusta euforisten lasten kanssa, ennen kuin liittyi Deirdren seuraan, kävi kiireettömässä suihkussa, pesi kaikessa rauhassa hampaansa, ajoi partansa ja asettui sitten sängylle vaimonsa viereen.
”Hyvää joulua, rakas. Toivottavasti saat hyvin unta.”

Jo sänkyyn ehtinyt nainen halusi nyt kyllä jotain muuta kuin nukkua.
"... Julian..." Ääni oli hyvin hiljainen ja sitäkin silkkisempi. Siitä tiesi että nainen oli aikeissa pyytää oikein kauniisti.

”Niin Deirdre?” mies kysyi tyynesti ja kääntyi katsomaan vaimoaan, nojaten pään koukistettuun käsivarteen.

Punatukkainen nainen makasi kyljellään, kasvot kohti miestään.
"Jos pyydän oikein kauniisti? Kun haluaisin kovasti." Piti vähän siistiä puheita, jos joku kulkisi jossakin ovien takana.

Julian nojautui lähemmäs ja pujotti sormensa punaisiin hiuksiin.
”Mitä sinä haluaisit?” hän kuiskasi käheästi.

Deirdre nielaisi hieman. Käsi punaisissa hiuksissa sai odottamaan joko silitystä tai kevyttä tukistusta.
"Sinua. Hyvin paljon."

Julian naksautti kieltään toruvasti ja nojautui hipomaan naisen huulia omillaan.
”Tarkemmin, rakas. Mitä sinä haluaisit?”

Tarkemmin, kun ympäristössä saattoi milloin tahansa tulla häiriötekijä ovesta sisään?
"Sinut hyvin, hyvin lähelle." Sen lähemmäs ei kirjaimellisesti toista ihmistä pääsisi.

Mies nauroi matalasti ja nojautui lähemmäs, painaen suudelman naisen huulille. Sormet punoutuivat tiukemmin punaisiin hiuksiin, kun toinen käsi valui alas reidelle, ujuttautui yöpaidan helman alle ja piirteli sormenpäillään keveitä, siveleviä kuvioita sisäreiden herkkään, pehmeään ihoon, matkaten hitaasti ylös.

Deirdre vei käden Julianin niskaan. Varmistaakseen ettei mies karkaisi. Hän siirsi hieman jalkojaan. Ei saanut olla liian innokas tai Julian saisi ideoita. Puhumattakaan niistä kommenteista yhdessä pysymättömistä polvista.

”Mitä sinä halusitkaan?” mies kuiskasi ja valui alemmas suutelemaan vaimonsa kaulaa, ujuttaen sormiaan vääjäämättä ylemmäs.

Nainen liikahti levottomasti, hengittäen hieman terävämmin.
"Sinut niin lähelle kuin pääset."

Julian hymyili vasten kaulan pehmeää ihoa. Hän ei ollut lakannut kiusoittelemasta vielä – olihan kärsivällisyys hyve. Ensin oli hyvä kokeilla, kauanko Deirdre kestäisi hänen kätensä kanssa.

Käsi painui suun eteen, jotta hän osaisi olla kutakuinkin edes hiljaa. Hieman ennen kuin mielihyvä oli pyyhkäisemässä yli, reidet tuntuivat hakeutuvan väkisin yhteen ja koko keho tärisevän.

Julianille se oli selvä merkki valua alas koko mies, varmistaa, ettei päivän – tai iltapäivän, kun naisella ei ollut riittänyt itsekuria – odotus menisi hukkaan. Mies ujutti hartiansa vaimonsa reisien väliin ja painoi ensin muutaman, härnäävän suudelman sisäreisien iholle.

Deirdre ei tosiaan ollut tarkoittanut sanoillaan tätä. Käsi vilahti vauhdilla mustien hiusten sekaan. Sekin kertoi jo että hän oli tarkoittanut jotain muuta.

Julian tiesi, mutta ei välittänyt. Mies nosti päätään niin, että saattoi kohdata Deirdren katseen lämpimästi siristynein, kalpein silmin, ennen kuin painui päättäväisesti alas, välittämättä tukistuksesta hiuksissaan.

Deirdre tukisti kovempaa.
"M-minä en tarkoittanut tätä.." Hän sihisi hiljaa. Hyvä helvetti.

”Minä tiedän”, Julian vastasi matalasti nauraen, ”mutta minä tarkoitin.”

Hän polkaisi kevyesti miestä jalallaan. Pois sieltä, nyt. Naisen vastarinta tosin hiipui siihen nautintoon. Senkään huippu ei tosin estänyt naista lätkäisemästä tummien hiusten peittämää takaraivoa.

Julian nauroi ja suoristautui istumaan, silitellen Deirdren reittä.
”Luulitko, että olisin valmis?” hän kysyi kohottaen kulmaansa.

"Toivon." Deirdre mutisi hiljaa, tarttuen miehen käteen tiukasti. Nyt se pois sieltä reideltä, kun se ei sieltä ollut oikein koko päivänä pysynyt poissakaan.

”Mitä sinä toivoitkaan?” Julian kysyi sulaen hymyyn ja laski kätensä vaimonsa lantiolle.

Pitkä jalka kietoutui miehen lantion ympärille ja veti tuota lähemmäs. Sanaton vihje.

”Sitä minäkin”, mies vastasi, karkasi taivaallisen pitkän jalan otteesta pudottautuen jaloilleen. Sitten Julian tarttui vaimonsa jalkoihin, nykäisi tämän sängyn laidalle, nosti toisen jalan olalleen ja toteutti vienon pyynnön tulla ’niin lähelle kuin pääsi’.

Deirdre oli jo päästämässä vastalauseen, kun kuvitteli miehen karkaavan kokonaan. Ei sentään. Kättä hän sai kyllä painaa suulleen, kunnolla. Ei olisi hyvä herättää ketään. Onneksi he vierailivat melko harvoin Julianin kotitilalla.

Julian sai käyttää kaiken itsehillintänsä pysyäkseen itse lapsiystävällisen hiljaisena ja ollakseen tekemättä sängyn päädyllä lommoa seinään. Ei kai se niin tarkkaa? Eiköhän suurin osa jouluvieraista ollut jo unessa. Mies hengitti syvään, suuteli Deirdren nilkkaa ja säärtä, ja vapautti naisen sitten otteestaan, ennen kuin kiipesi omalle puolelleen sänkyä. Deirdre ei ollut ainoa, jonka päivän jatkuva kiusoittelu ajoi hulluksi.

Millähä tekosyyllä hän voisi vielä käydä suihkussa? Miten täällä oli niin kuuma. Deirdre käpertyi miehensä kainaloon, tuntien punaisten hiusten liimaantuneen osittain niskaan. Olisi pakko nousta suihkuun, ihan kohta.

Mies kiersi käsivartensa Deirdren ympärille ja hamusi kaulaa, jota vasten hiukset liimautuivat.
”Minä rakastan sinua, tiedäthän sen?” Julian kysyi painaen naista lähemmäs t-paidan peittämää rintaansa.

"Tiedän." Ainakin suurimman osan ajasta hän tiesi.
"Tiedäthän sinä että minä rakastan sinua?" Ei olisi ihme jos Julian olisi unohtanut sen aina välillä.

”Tiedän”, Julian vastasi setvien naisen punaisia, niskasta kostuneita hiuksia. Silloinkin, kun sitä oli vaikeaa uskoa, Julian luotti siihen. Deirdre oli hänen elämänsä rakkaus. Mies halusi uskoa, että hän oli naisen.

Julian oli. Jos Deirdre ei ollut itse tiennyt sitä vielä yli kymmenen vuotta sitten, niin hän oli tajunnut sen kolme vuotta sitten heinäkuussa.
"Hyvä poika." Hän pörrötti mustaa harjaa ja nousi istumaan.

”Menetkö suihkuun?” mies kysyi.
”Vai jäikö vielä nälkä?”

"Menen suihkuun. Ei sen aterian jälkeen jää nälkä." Nainen nauroi pehmeästi ja nousi ylös.

”Ei se nälkä, mistä puhuin”, Julian huomautti ja tuuppasi Deirdren pakaraa hellävaroin varpaillaan.

"Julian Willem van der Veen." Deirdre sanoi hyvin matalasti ja painokkaasti.
"Sinä olet hävyttömin, röyhkein ja törkein mies jonka olen koskaam tavannut." Ja sen miehen hän oli nainut.

”Voi kiitos rakas”, Julian nauroi tyynesti ja ujutti jalkaansa lähemmäs toista tuuppausta varten.

Deirdre kääntyi nappaamaan nilkasta kiinni.
"Se on minun takapuoleni, vaikka miten tökkisit."

”Hyvin, hyvin viehättävä takapuoli”, mies vastasi.

"Aina saat unelmoida." Nainen huomautti pehmeästi virnistäen. Enää ei kyllä väsyttänyt. Ajan voisi siis käyttää hyödyksi.

”Eihän minun tarvitse unelmoida”, Julian huomautti ja kallisti päätään, Deirdreä pehmein silmin katsellen.
”Sinä olet siinä.”

"Riippuu siitä mitä sanoillani tarkoitin." Nainen kävi samalla päässään mahdollista suunnitelmaa läpi.

”Hmm?” mies kysyi kohottaen toista tummaa kulmaansa.
”Kun kerran seisot siinä, haluaisitko riisua loputkin vaatteesi?”

Se sai naisen nauramaan hiljaa.
"Sinä olet mahdoton. Hävytön, rivo mies. Mitä jos en halua? Mitäs sinä sitten teet?"

”Olen murtunut, lohduton mies”, Julian huokasi haikeasti.

Deirdre veti yöpaidan päänsä yli, virnistäen kurittomasti miehelleen.
"No onko parempi?"

Julian painoi käden sydämelleen ja huokasi dramaattisella arvostavuudella.
”Ehdottomasti parempi. Aivan ehdottomasti parempi”, hän vastasi antaen katseensa liukua pitkin vaimonsa rakasta, paljasta ihoa.

"Joku herkempi ottaisi dramaattisuutesi sarkasmilla. Sitä paitsi..." Hän astui lähemmäs ja nykäisi t-paidan kaulusta.
"Mikähän helvetti tämä on olevinaan, herraseni?"

Julian tarttui Deirdren ranteeseen.
”Se on t-paita”, mies sanoi ja kohottautui istumaan, vetäen naista lähemmäs.
”Hyvin kätevä vaatekappale.”

"Niin on. Se olisi kätevämpi lattialla." Deirdre huomautti ja laskeutui lähemmäs miestään sängylle.
"Tiedätkö, kätesi ovat olleet tänään kovin, kovin levottomat. Olisit ansainnut korvillesi siitä hyvästä."

”Niinkö?” Julian kysyi ja laski kätensä Deirdren vyötärölle, huolehtien samalla, ettei nainen voisi kaatua ja satuttaa itseään.
”Mitä sinä ajattelit tehdä asialle?”

Julian nauroi epäuskoisena.
”En ole varma luotanko sinuun, nainen”, hän vastasi, mutta haasteita kaihtamattomana antoi kätensä vaimolleen.

Deirdre räpäytti viattomana niitä niin vihreitä silmiään.
"Mitä?" Ilmeisesti he eivät olleet koskaan jääneet tekemisistään kiinni, kun vierashuoneen sängyn päätyyn sai oikein mukavasti miehen kädet kiinni. Tukevasti. Julianilla oli historiansa karkaamisesta.

Julian kokeili käsiään. Kiinni olivat.
”No niin, rakas vaimo. Minut on paketoitu siististi. Mitä haluat?”

Deirdre arpoi hetken, nostaen miehen päälle jäänyttä t-paitaa ylemmäs.
"Suusi kiinni." Julian oli kovin näsäviisaalla tuulella. Hetkinen.
"Siskollasi olisi varmasti jäätä pakastimessa."

”Tuskin”, Julian vastasi ja nykäisi kättään.
”Ja jos sinä teet niin minulle uudelleen – minä teen sen sinulle.”

Deirdren kasvoille levisi hymy. Olisiko se kärsimyksen arvoista?
"Hänellä voisi hyvin olla." Nainen nousi, hapuillen yöpaidan käsiinsä.
"Tarkistaminen ei maksa mitään."

”Totta, ei maksa. Tiedä vain, että sama odottaa sinua”, Julian varoitti ja nyki vaivihkaa käsiään.

Käsien nykiminen sai naisen naurahtamaan.
"Kultaseni. Sinä olet karannut kahdesti. Varmistin että pysyt siinä." Niillä saate sanoilla hän lähti pukeutuneena alas.

Julian huokasi tuijottaen kattoa. Jos Deirdre aikoisi jäädyttää hänet uudelleen – kylmettää sen osan ihmiskehosta, jota oli tarkoitus kohdella vain kauniisti – hän vannoisi, että nainen maksaisi omaa lääkettään.

Deirdre palasi ylös mukin kanssa. Hän oli todennut sen voivan olla tuskan arvoista. Kerran se sai Julianin nykimään hieman hermostuneesti jo vain ajatuksena.
"Pitää kiittää siskoasi näistä." Muki kolahti yöpöydälle.
"Mitä luulet, osaatko pitää suusi kiinni?"

”Voi, totta kai osaan”, Julian vastasi ja loi vaimoonsa varoittavan katseen.
”Minä olen meistä se, jolla on itsekuria. Herkuttelen vain suloisen koston ajatuksella.”

"Itsekuria?" Deirdre naurahti, ottaen sen huivin sormiinsa.
"Nosta päätä vähän." Ei silmien peittäminen olisi julmaa. Eihän? Silloin tosin jo nurkkaan heitetyn yöpaidan puuttumisesta ei olisi iloa.

”Mmm, kumpi meistä löytyi sängystä ilman alushousuja keskellä iltapäivää?” Julian haastoi tuijottaen vaimoaan silmiin, mutta nosti päätään.

Deirdre kohotti kevyesti kulmaansa, kietaisten huivin miehen silmille. Pieni epävarmuus oli kiihottavaa, eikö? Jääpalat kolahtivat kipossa kun hän otti yhden suuhunsa.
Kuollut nainen.

Julian liikahti epämukavana.
”Toivottavasti sinä rakastat jäätymistä, nainen. Sama kohtalo odottaa sinua.”

Irlantilaisnainen ei sanonut mitään vaan kumartui aloittamaan kiusoittelun pehmeästi. Reilusti ylempää.

Mies säpsähti kosketuksen alla. Se saattoi tuntua kutkuttavalta ja nautinnolliselta rintakehää vasten, mutta muisto edellisestä kerrasta kummitteli. Kädet nykivät vaistomaisesti vasten siteitään.

Deirdre jatkoi sitä pitkään. Hyvin, hyvin pitkään, käyttäen mahdollisimman monta palaa pois, ennen kuin siirtyi alemmas, ajaakseen miehensä hulluksi aivan uudella tavalla (josta tuo oli viime kerran valossa pitänyt, sanoi mitä sanoi, keho ei valehdellut). Senkin kanssa hän käytti mielellään aivan liikaa aikaa.

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Voisipa sukunsa valita   To Joulu 28, 2017 6:57 pm

Ellei Deirdre olisi ollut raskaana ja Julian vainoharhaisen kauhuissaan siitä, että naiselle tapahtuisi jotain, hän olisi taklannut päällekäyjänsä jaloillaan. Mutta nyt hän ei voinut kuin kärsiä, tasapainoillen nautinnon ja puhtaan tuskan terällä.
”Ihmiskehossa on osia, jotka eivät pidä kylmästä”, hän ähkäisi kiemurrellen.

Deirdre ei vastannut mitään, hänellä oli muuta tekemistä. Sitä paitsi, hän kuuli usein tallilla kyseenalaistuksia miehensä inhimillisyydestä. Tämähän menisi vain kokeena, eikö?

Julian murisi matalasti, kiemurrellen vaimonsa alla. Sattui. Sattui vietävästi, ja samaan aikaan veri yritti kiehua, janosi nauttia.
”Deirdre”, mies vetosi tuskastuneena, nykien siteitään, ”olisit kiltti.”

Ei, Julianin vaimo ei ollut kiltti. Jos hän olisi ollut kiltti, hollantilaismiehen elämä olisi ollut ihan liian helppoa ja mukavaa. Tavoite oli vain saada miehelle nautinnollinen olo tämän kaiken jälkeen. Sen olisi tosin ehkä saanut mukavamminkin.

Se olisi saanut huomattavasti mukavammin. Jää tuntui melkein polttavan herkkää ihoa.
”Deirdre”, Julian vetosi uudelleen, jännittyen kosketuksen alla, nykien käsiään.

Deirdre naurahti pehmeästi, keskeyttämättä, mikä varmasti tuntui omana lisänään. Halusipas Julian nyt hokea hänen nimeään. Ei se noin kaunis ollut.

Hänen vaimonsa todella oli julma. Tämä oli tuskaa, eikä edes kehon tuottama mielihyvä riittänyt täysin poistamaan kipua. Julian vaikersi muristen ja nyki turhautuneena sidottuja käsiään. Deirdre saisi kokeilla omaa lääkettään.

Deirdre suoristautui kun oli valmis miehensä kanssa. Ensin hän avasi sen huivin silmiltä. Uskaltaisiko hän päästää Juliania irti enää?
"Rikot kravattisi, kultaseni." Käsi silitti kalpeaa poskea hellästi.

Julian tuijotti Deirdreä raskaasti hengittäen.
”Sinun käsityksesi nautinnosta on kieroutunut, rakkaani. Onneksi saat kokeilla sitä itsekin.”

"Eeeen kokeile jos en päästä sinua irti." Deirdre naurahti pehmeästi. Jäämuki oli sentään tyhjä. Julian joutuisi itse hakemaan kidutusvälineensä.
"Ja silti nautit siitä."

”Sinä saat kulta itse päättää onko se nautintoa, kun herkin ihosi tuntuu muuttuvan ensin tunnottomaksi ja sitten palavan”, Julian haastoi ja nyki käsiään.

"Ei sillä ole väliä minun kannaltani. Sinä kuitenkin sait mitä halusit." Tavallaan. Melkein.
"Pienellä lisämausteella vain."

Julian kohotti haastavasti kulmaansa.
”Päästäpäs minut irti, vaimokulta.”

Deirdre nielaisi.
"... Entä jos en halua? Ja rakas, muistuttaisin että olen raskaana..." Mitä se oli tähänkään mennessä estänyt?

”Mmm, ehkä on vain hyvää itsesuojeluvaistoa, että tunnet noin”, mies sanoi silmät siristyen.

"Eikö?" Deirdre hymyili viattomasti.
"Et voi kohdella minua liian rajusti."

”Voi, minä tiedän”, Julian vastasi matalasti muristen.
”Mutta kohtelitko sinä minua rajusti? Sinustahan se oli vain nautintoa.”

"Sinä kestät rasitusta erilailla. Onhan se rasitusta keholle kuitenkin..." Deirdre mutisi, avaten varovasti sen kravatin. Ei hän oikein voisi pitkittää pidempään.

Julian tuijotti Deirdreä käden vapautuessa ja ohjasi sen välittömästi vapauttamaan toisenkin kätensä. Sitten hän tarttui vaimonsa hartioihin ja vakaasti painoi Deirdreä selälleen sängylle, sitoakseen vuorostaan naisen kiinni.

Deirdre painui sängylle nieleskellen. Hän oli saattanut kaivaa oman hautansa juuri.
"... Tiedät että herätän koko talon."

”Se on sääli”, Julian vastasi tyynesti, kun sitoi partiolaisen tehokkuudella ja pettämättömyydellä vaimonsa kädet kiinni samoihin tolppiin. Sitten hän varmisti, että yöpaidan alla ei ollut mitään ylimääräistä vaatetta, ennen kuin sitoi myös Deirdren silmät hellävaraisin käsin ja peitteli raskaana olevan vaimonsa turvallisesti sänkyyn.
”Odota siinä”, hän hyrisi, ennen kuin katosi vailla kiirettä takaisin.

Jos hän karkaisi tästä? Aina voisi ostaa uuden kravatin miehelle. Tai painaa jalat mahdollisimman tehokkaasti ristiin ja lukkoon jo valmiiksi, jos ei muuta.

Kun Julian palasi, mies heläytti mukanaan tuomiaan jääpaloja kulhossa, ennen kuin istahti sängyn päätyyn ja paljasti Deirdren jalat peiton alta. Sitten, hyvin tyynin ja lempein ottein, hän pakotti jalan itselleen ja köytti sen riimunnarulla kiinni sängyn jalkaan, tehden sitten saman toiselle.
Mies nousi sängyltä ja katosi hiljaisuuteen, ennen kuin veti peiton syrjään vaimonsa yltä ja kosketti sitten toisen jalan varpaita, sivellen nilkkaa ja pitkää säärtä sormillaan.
”Oletko valmis?” hän kuiskasi vaimonsa korvanjuuresta, ennen kuin poimi jääpalan kielelleen ja nojautui suutelemaan Deirdren kaulaa ja matkustamaan sitten alaspäin.

"... Julian!" Deirdre sihahti, vetäen jalkaa itselleen. Hän oli antanut tuon pitää jalat itsellään. Kahdesti. Deirdre värähti kosketuksen alla, palaen halusta murhata armas aviomiehensä. Epäreilua. Ei voinut kostaa pistämällä pahemmaksi!
"Ei ole reil... uah." Hän voihkaisi hiljaa. Hän ei voisi edes peittää suutaan. Julian ei tosiaan ollut ajatellut tätä loppuun, joten irlantilaisnainen tyytyi vain puremaan alahuultaan verille ja yritti keskittyä taas kapitalismin vaikutukseen maailman tuhoutumisennusteen kannalta.

Välillä Julian otti pari jääpalaa vain sormiinsa ja kuljetti niitä pitkin vaimonsa ihoa, välillä kadoten hiljaisuuteen, ennen kuin kosketti jälleen varoituksetta. Otti jääpalan suuhunsa ja lähti nilkalta ylöspäin, pitkin säärtä ja sitten reittä. Siinä vaiheessa, kun hän pääsi maaliinsa, hän vapautti toisen kätensä painumaan Deirdren suulle, kun hän kokeili kuinka nautinnollisena Deirdre itse koki jään herkimmissä sopukoissaan.

Nainen olisi tosiaan potkaissut jos olisi voinut. Kädet puristuivat nyrkkiin ja jalka nykäisi niin että sänky narahti hieman. Tämä olisi se kokeilu mikä veisi hänet hautaan, aivan varmasti. Kasvoja punoitti, suorastaan poltti ja samoin jotain muutakin. Tosin vain hyvällä, kivuliaalla tavalla, mikä lopulta sai jokaisen lihaksen ensin jännittymään ja sitten valumaan täydellisen rennoksi.
"Tapan sinut." Sanat tosin tukahtuivat miehen käteen.

”Niin mitä rakas?” Julian kysyi, kun nosti kätensä ja siveli Deirdren kaulansyrjää jääpalalla.

"Tapan sinut. Ja työnnä se jääpala helvettiin tai minä..." Niin mitä? Hän oli edelleen kiinni sängyssä. Tuntui kuin hän olisi juossut maratonin.

”Niin mitä rakas?” Julian toisti hymyä äänessään.
”Eikö tämä ollut fantastisen ihana ajatus? Sinähän nautit siitä.”

"Jotain. Ihan varmasti teen jotain." Nainen uhkasi vailla uskottavuutta äänessään. Ja niin hän oli nauttinutkin. Ihan liikaa.
”…Se jääpala pois kaulalta tai kuohitsen sinut kun pääsen irti. Tai laitan sen... Jonnekin."

Jääpala poistui ja painui sitten Deirdren huulille suudelman mukana.
”En todella tiedä, mistä olet niin tuohtunut”, mies nauroi matalasti, sivellen vaimonsa hiuksia.
”Sinustahan tämä on niin erinomainen ajatus.”

Deirdre ynähti pehmeästi. Purtu alahuuli tosiaan kaipasi kylmää kosketusta.
"Sinuun. Sinuun. Senkin..."

”Emmekö me elä tasapuolisuuden aikakaudella?” Julian kysyi ja siveli Deirdren kaulaa, nyt vain lämpimin sormin.

"Emme." Kaulan sively sai jostaim syystä värinän kulkemaan pitkin kehoa. Ehkä se johtui siitä että hän oli täysin kiinni sängyssä ja ei nähnyt mitään.

”Minusta me elämme”, mies kuiskasi nojautuen Deirdren korvanjuureen, ennen kuin hamusi vaimonsa kaulaa huulillaan, ennen kuin katosi jälleen pimeyteen.

Se oli aina hieman pelottavaa kun mies katosi aistien ulottumattomiin. Ja samalla hän vain odotti. Mikä ihme hänessä oli naisena mennyt vikaan?
"Emme elä."

Mies hipaisi vaimonsa jalkapohjaa.
”Elämmekö ajassa, jossa sinä saat tehdä minulle mitä haluat, mutta minä en saa tehdä samaa asiaa sinulle?” Julian kysyi ja siveli naisen säärtä.

Deirdre nykäisi jalkaansa. Nyt sitten!
"Kuulostaa paremmalta ajalta."

”Enpä tiedä”, Julian vastasi kadoten jälleen hetkeksi, ennen kuin kosketti vaimonsa käsivartta ja kuljetti sormenpäitään pitkin sen herkkää ihoa.
”Minä taidan vaatia tasapuolisuutta.”

Deirdre vääntelehti kevyesti hipaisujen alla. Kaulan hivelyn tuoma kuumotus oli kadonnut.
"Aina saa vaatia."

”Niin saa”, Julian hymyili ja katosi jälleen pimeyteen.

Kuulo virittyi äärimmilleen. Ihan kuin hän olisi ääneti liikkuvaa miestä kuullut. Pitäisi hankkia tuolle kulkunen kaulaan. Ajatus nauratti.

”Olemmeko me yhteisymmärryksessä tasapuolisuudesta?” Julian kuiskasi hetken kuluttua Deirdren korvaan.
”Vai teenkö sen uudelleen?”

Deirdre mietti mitä vastaisi. Jos he olisivat väsyneitä seuraavana aamuna, he saisivat osakseen katseita. Toisaalta, nyt hän saattoi syyttää raskauttaan kaikesta.
"Emme." Hän oli typerä, typerä nainen, joka ei vain voinut antaa periksi miehelleen.
"Miksi myöntyisin tuollaiseen? elämästäni tulisi tylsää."

”Siksi, koska minä pyydän”, Julian vastasi.
”Ja toivottavasti muistat, että minä en luovuta koskaan.”

"Minä muistan." Deirdre myönsi. Miten hän olisi voinut unohtaa?
"Pääsisinkö irti?"

”Olemmeko yhteisymmärryksessä tasapuolisuudesta?” Julian kysyi takaisin ja silitti sormenselällään naisen poskea.

Deirdre nielaisi.
"Onko reilua että alistat minua tahtoosi kiristämällä seksuaalisesti?"

”Mitä sinä teit aikaisemmin minulle?” mies kysyi.
”Kahdesti, siitä huolimatta, että toivoin sinun lopettavan. Minä pyydän vain tasapuolisuutta. Pidätkö sitä kohtuuttomana?” Julian haastoi ja riisui hellävaroin huivin naisen silmiltä.

"Jos olisit oikeasti halunnut että lopetan, olisit ilmaissut sen." Ainakin hän oli ottanut sen niin, että oli vielä varaa jatkaa. Deirdre räpytti silmiään muutaman kerran.
"Ja sinä sait pitää jalk... riimunnaru? Seksikästä."

”Olet hevostilalla”, Julian vastasi ja silitti Deirdren hiuksia.
”Olenko minä kohtuuton kysyessäni, että mitä teet minulle, minä saan tehdä sinulle?” mies haastoi kohottaen kulmaansa ja siirtyi vapauttamaan naisen jalat riimunnaruista, hieroen hellästi nilkkoja ja peitellen jalat sitten peiton alle.

Nainen pyöräytti kevyesti nilkkojaan kun sai ne vapaiksi.
"Et ole. Mutta me taidamme tarvita turvasanan tai jotain.."

Julian nauroi ja nojautui painamaan suukon Deirdren otsalle, kun istahti naisen vierelle avaamaan käsien siteitä.
”Siinä saatat olla oikeassa. Satutinko minä sinua?” hän kysyi kulmat kurtistuen.
”Olen pahoillani, jos tein niin.”

"Et." Nainen lupasi. Sen olisi kyllä kuullut jos olisi sattunut.
"Olisit voinut tehdä enemmän ja en olisi välittänyt. Mutta minä olen hävytön vaimo. Sinä taas kuulostat kaipaavan sellaista, että tiedän milloin todella ei on ei." Uhkarohkeaa kiusoitella jo nyt.

”Kyllä sinäkin tiedät, milloin todella on ei”, Julian vastasi, ”mutta muuan osa ihmiskehosta käy kipeäksi ollessaan kosketuksissa kylmään liian pitkään.”
Mies irrotti vaimonsa kädet ja veti tätä sitten syliinsä, pujottautuen itsekin peiton alle.
”Vai että olisin voinut tehdä paljon enemmänkin?”

"Pfth. Ei se kummallakaan kerralla estänyt mitään." Deirdre tuhahti, käyden miehensä viereen tyytyväisenä.
"Ehkä."

”Ei, ei estänyt”, Julian myönsi.
”Siinä tapauksessa, rakkaani, minun pitää suoriutua paremmin seuraavalla kerralla – kun minun ei tarvitse murehtia, oletko hiljaa.”

"Rakas, sinä suoriudut aina hyvin." Hän huomautti miehelleen. Julian vain tiesi mitä hän milloinkin kaipasi. Oli tiennyt aina. Se ei ollut itsestäänselvyys.
"Aina sanotaan että seksi väsyttää, paskanmarjat. Ei nukuta."

Juian nauroi ja painoi suudelman Deirdren hiuksiin, halaten naisen rintaansa vasten.
”Sinä, rakkaani, todella olet mahdoton.”

"Miten muka? Toimin vain hieman erilailla kuin muut. Olen omalaatuinen nainen." Deirdre naurahti. Hän nosti peittoa hieman.
"Käyttäytykää siellä. Äiti yrittää nukkua."

Julianin käsi siirtyi välittömästi naisen vatsalle.
”Rakastan sinua, mahdoton mielipuoleni”, hän sanoi ja nojautui lähemmäs Deirdren korvaa, ”sanohan, piditkö sinä siitä? Sidotuksi tulemisesta? Armoilleni jäämisestä?”

"Sinä - et - tosissasi - pidä - kättäsi - vatsallani - ja - kysy - tuollaista." Se koetteli sopivan rajoja.
"Pidän molemmista."

Mies nauroi.
”Eivät he meitä ymmärrä”, Julian vakuutti ja nosti kätensä Deirdren hiuksiin.
”Parempi?”

"Minä ymmärrän." Deirdre huomautti pehmeästi.
"Mmmhm, paljon parempi. Välillä mietin tosin lyhyempiä hiuksia mutta sitten muistan miten pidän siitä kun upotat käden hiuksiini ja vedät."

”Sinä kiero, mahdoton, hävytön nainen”, Julian kuiskasi vaimonsa korvaan, punoi sormensa hiuksiin ja tukisti hellästi.

Nainen henkäisi terävästi.
”Rakas, minä en mene rikki." Nyt oli turvallinen hetki hakea rajoja kun kumpikin oli aiemmasta raukeana.

”Rakas”, Julian nauroi, ”sinä olet raskaana ja minulle arvokkain asia maailmassa. En halua edes yrittää etsiä rajaa, missä saat liikaa ja sinuun sattuu.”

"Ha." Deirdre naurahti.
"Sanoo hän joka juuri pisti jääpalan sinne mihin ei tosiaan pitäisi."

”Vain, jotta tietäisit, miltä se tuntuu”, Julian vastasi tyynesti ja suukotti vaimonsa poskea, tukistaen sitten uudelleen hellästi.

"No mutta jos haluan tietää muutakin?" Deirdre mutristi huultaan.
"Ja et nyt naura. Mutta sinä liioittelet miten kamalaa se on."

”Mitä sinä haluat tietää?” mies kysyi ja kuljetti sormiaan punaisten hiusten lomassa.
”Olen onnellinen, jos sinä pidät siitä. Tiedän siis, mitä tehdä sinulle jatkossa.”

"Rajani." Deirdre vastasi hyvin ympäripyöreästi.
"Ja minä nautin myös siitä kun on hellyyttä ja vain läsnäoloa toiselle. Ettet saa vääriä kuvitelmia. Sinulla on kyky tietää mitä kaipaan."

”Rajasi? Nyt?” Julian toisti epäuskoisena hykertäen ja veti Deirdren paremmin syliinsä.

"Vain hiusten osalta, pöljä." Deirdre nauroi. Miehen epäuskoinen äänensävy oli viihdyttävä.

”Sinä olet aivan hullu”, mies vastasi ja nojautui suutelemaan Deirdreä, ottaen sitten lujemman, varman otteen naisen hiuksista ja kallistaen sitä tahtonsa mukaan, kun nojautui suutelemaan kaulaa ja tukisti terävämmin.

Deirdre oli elämässään niin monesti repimällä selvittänyt ratakiskomaista pehkoaan, että häntä sai tukistaa melko kovaa, ennen kuin nainen vei käden Julianin ranteelle.
"Mistä sinä pidät?"

”Sinusta”, Julian hymyili silmät tuikahtaen ja silitti punaisia hiuksia jälleen hellästi.
”Siitä, kun saan sinut niin malttamattomaksi, ettet voi pitää omia käsiäsi siivosti. Siitä, kun näen sinun nauttivan ja kun saat sinut nauttimaan vielä vähän enemmän. Siitä, kun kerrot minulle mitä haluat – ja siitä, kun pyydät.”

"Kuules kultaseni. Sinua voisi sanoa dominoivaksi." Deirdre naurahti. Oliko se silti ihme?

”Minä olen”, mies vastasi tyynesti.
”Ja minä rakastan sitä, kun jättäydyt armoilleni”, hän kuiskasi ja hamusi Deirdren kaulaa.

"Minä olen huomannut." Deirdre myönsi. Miten sitä ei olisi huomannut?
"Oh? Minusta tuntuu välillä että saat lisävirtaa jos sanon hieman vastaan."

Julian nauroi matalasti.
”Mistä muusta sinä pidät? Kuin hiustesi vetämisestä.”

Deirdre mietti hetken. Mistä hän piti?
"Siitä miten silmissäsi syttyy. Miten aina tiedät mitä minä juuri silloin kaipaan. Siitä miten sinä käsittelet minua kun haluat osoittaa minulle miten hävytön olen."

”Sitä sinä todella olet”, Julian hykersi ja läpsäisi naisen takapuolta peiton alla.
”Tuhma, tuhma tyttö.”

"Mhhm!" Nainen värähti kevyesti läpsäisystä.
"Sinä olet hävytön mies, enkä minä yleensä pistä sinua ojennukseen. Vaikka usein olisi aihetta."

”Minä olen kurinalainen mallikansalainen”, Julian protestoi.
”Sinä sitten taas… Ehkä minun pitää pistää sinut ojennukseen, kun pääsemme kotiin.”

"Sinä olet opettanut minusta tällaisen, rakkaani." Deirdre väitti vakavalla naamalla.
"Pitäisikö? Siskontyttösi asuu meillä kultaseni."

”On hänelläkin menoja”, mies vastasi tyynesti hymyillen.
”Ja jos olen, olen hyvin ylpeä käteni jäljestä. Olethan sinä vastustamaton.”

"Sinun kätesi jäljet eivät kyllä ainakaan auttaneet viattomuuden säilyttämisen kanssa. Julma, julma mies." Deirdreä alkoi naurattaa aivan yllättäen.
"Joskus vielä opetan sinut olemaan. Ehkä lainaan yhtä kouluraipoistasi."

”Minäkö olisin julma?” Julian protestoi ja nauroi. Ehkä hänenkin pitäisi ottaa kouluraippa hyötykäyttöön.
”Anna yksi esimerkki minun julmuudestani.”

"Minä annoin nuoruuttamme muistellessa useita. Ja se että sidot siunatussa tilassa olevan vaimosi kiinni sänkyyn koston nimissä, ei tee sinusta kovin enkelimäistä miestä. Sekään." Deirdre nauroi hiljaa.
"Vaikka toisaalta, en vaihtaisi sinua mihinkään. Olen tottunut pomottelemaan ja komentelemaan ihmisiä töissä. Olen ihan mielelläni kotona joskus jonkun muun käskytettävänä ja armoilla."

”Ei se ollut julmuutta”, Julian protestoi, ”ja jos muistelen oikein, sinä hyvin paljon pidit niistä esimerkeistä.” Mies suli hymyyn ja hautasi nenänsä punaisiin hiuksiin.
”Koston nimissä? Ehei, rakas. Jalomielisesti halusin antaa sinun kokea, mitä sinä olet antanut minun kokea jo kahdesti.”

"Ei kyse ole siitä pidikö niistä vai en. Vaan siitä että teit niin." Deirdre huomautti pehmeästi.
"Jalomielisesti... Ja olen edelleen sitä mieltä että liioittelet."

”Mukava kuulla, rakas. Tiedän siis, miten viihdyttää sinua jatkossakin”, Julian vastasi.
”Ja ei se ole julmaa, jos pidät siitä.”

"Kultaseni rakkaani. Haluaisin huomauttaa, että sinäkin kyllä sait molemmilla kerroilla. Se syö pohjaa nurinoiltasi." Deirdre huomautti.

”Puhummekin nyt sinusta, ja siitä, minkä perusteella minä olisin julma”, mies sanoi tyynesti, ”koska en hyväksy validiksi argumentiksi menneisyytemme seikkailuja, joilla muistuttaisin, että sinäkin taisit saada – jolloin se syö pohjaa nurinoiltasi.”

”Ai sinä et hyväksy? Kuules kultaseni." Deirdre naurahti pehmeästi, kääntyen selälleen, jotta näki miehensä komeat kasvot hämärässä.
"Jos et saa vastata kaikkea minuun liittyvää, mistä sinä pidät? Jos haluaisin liata maineesi, mitä kertoisin?"

”Sinä olet usein varsin hyvä tekemään juuri sitä, mistä minä pidän”, Julian kuiskasi ja näykkäsi naisen korvanlehteä.
”Tiedät, että minä pidän erikoisista paikoista, seisomisesta – varsinkin sinä sylissäni – enkä koskaan sano ei erityiselle huomiollesi. Edes jäiden kera. Suunnitteletko likaavasi maineeni?”

"Häpäisin jo kansallisvärisi." Deirdre hiveli sormissaan sängylle jäänyttä solmiota.

”Kansallisvärini vain pitää siitä”, Julian vastasi, ”Alankomaita ei tunneta kainostelusta ja konservatiivisuudesta.”

"Se on kyllä totta." Deirdre naurahti. Se oli hyvin totta.

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Voisipa sukunsa valita   To Joulu 28, 2017 6:57 pm

”Sinä voisit kertoa minulle jotain lisää. Jotain millä liata sinun maineesi”, Julian kuiskasi ja siveli vaimonsa kylkeä. Jos Deirdreä ei kerran nukuttanut, eikö tämä ollut hyvä aika keskustella?

Deirdre naurahti käheästi.
"Miksi vain minä? Senkin... Alan epäillä että salaat jotakin."

”Juurihan minä kerroin sinulle kolme asiaa”, Julian vetosi.

"Tiesin ne kaikki. " vaikka kädet tuntuivat täysiltä niidenkin kanssa.

”Olen yksinkertainen mies”, Julian vastasi, ”ja kuten sanoin, pidän siitä, että kerrot minulle mitä haluat – ja mistä pidät.”

"Oletpas ritarillinen." Nainen huomautti pehmeästi.
"Ja jos olet huomannut, minulla on hyvin vähän rajoja."

”En ole ritarillinen”, Julian nauroi ja kuiskasi vaimonsa korvaan, ”rakastan vain sitä, kun puhut minulle rivoja.”

"Sinä se et sitten edes osaa esittää kunniallista miestä." Ehkä hän kuitenkin voisi viihdyttää miestään.
"Pidän siitä kun et kysele."

Julian huokasi haikeasti.
”Olet julma nainen. Julma, julma nainen.”

"... Kun et kysele mitä saat tehdä. Tonttu." Deirde naurahti.

”Mm’hh”, Julian hymyili, ”luulen, että olemme kohta lähempänä aamua kuin yötä.”

"Ihanko totta? Ehkä sinun pitäisi nukkua." Pitäisi opetella taas nukkumaan öisin vieraassa paikassa.

”Sinä taidat olla meistä se, joka kaipaa lepoa”, mies sanoi.
”Arvaakohan Ellen, millaisessa käsittelyssä hänen vierassänkynsä on, kun me käymme kylässä.”

"Minä nukun yöuien edestä päiväunia." Nainen huomautti.
”Minä toivon että ei."

”Ai nukut?” Julian nauroi ja hamusi Deirdren kaulaa vetäen naisen lähemmäs kylkeään. Hävytön vaimo.

"Jos et ole huomannut niin kyllä." Viime aikoina hän huusi ja nukkui vuorotellen.

”Jos et pahastu, kuvittelen mieluummin toisen vaihtoehdon.”

"Oh? Mikähän se on?" He kuulisivat huomenna silmänalusistaan.

”Se, missä malttamaton, hävytön vaimoni hankkiutuu eroon alushousuistaan keskellä iltapäivää”, Julian kuiskasi.

"Sinun syysi." Ei ollenkaan hänen itsensä.
"Jos tietäisit mitä teen kotona kun olet töissä."

Julian hykersi.
”Mitä sinä teet kotona, kun olen töissä?”

"Ajattelen sinua rakkaudella sängyssä. Joskus suihkussa."

Mies voihkaisi haudaten kasvonsa Deirdren kaulataipeeseen.
”Hyvä luoja nainen. Miten minun on tarkoitus malttaa lähteä kotoa?”

Se sai naisen virnistämään. Ja ehkä antaa demonstraatio siitä miten hän yksin ollessaan voihkaisi miehensä nimeä. Suoraan Julianin korvaan.

”Hyvä luoja”, Julian ähkäisi, tarttui Deirdren kasvoihin ja painoi jokseenkin kiihkeän suudelman vaimonsa huulille.

Hän hivuttautui lähemmäs ja vastasi suudelmaan hyvin tyytyväisenä.
"Kun sinä olet töissä~"

”Kun minä olen töissä?” Julian kysyi ja vajosi suutelemaan Deirdren kaulaa, liu’uttaen kätensä naisen kyljille ja painaen tämän lähemmäs rintaansa.

Se sai naisen nauramaan pehmeästi. Oliko hän osunut arkaan paikkaan?
"Ehkä silloinkin kun olet kotona, mutta sinä tiedät miltä se kuulostaa..."

”Muistuta minua”, Julian vetosi kädet alemmas levottomina harhaillen.

"Dementiako vaivaa?" Deirdre kuiskasi pehmeästi,painaen jalkojaan kevyesti yhteen.
"Olit äsken vielä huolissasi levostani."

”Vanha mies”, mies kohautti olkiaan ja painui lähemmäs.

"Ai jo niin vanha?" Hän naurahti, toistaen sen hyvin kaipaavan, nautinnolliselta kuulostavan voihkaisun miehensä korvaan. Sormet saivat kietoutua mustien hiusten sekaan. Ehkä ei olisi pitänyt kannustaa.

Voi luoja. Julian tunsi verensä kiehahtavan, käsiensä käyvän malttamattomiksi etsiessään sopivaa kohtaa saada Deirdre toistamaan voihkaisunsa, nyt ihan spontaanisti.

Se onnistui aika nopeasti. Ehkä tämän jälkeen voisi vain suosiolla nousta ja mennä syömään aamiaista. Kun eivät he nyt osanneet selvästi käyttäytyä sitäkään vähää mitä yleensä osasivat. Ehkä muut raukat eivät olisi kuulleet mitään, vaikka hän päästikin nyt hiljaisia ääniä miehensä iloksi.

Julianilla ei ollut ollut mitään toiveita päästää Deirdreä käsistään, ennen kuin tunsi, ettei jaksaisi liikahtaa, sanoisi nainen mitä tahansa.
”Sinä olet mahdoton nainen”, hän huokasi retkottaessaan naisen vieressä, toinen käsi otsalle heitettynä.

Deirdre tökkäisi miestään hellästi kylkeen. Olkooki, että yt väsynnyt raukeus painoi kehoa, ei elämästä tulisi mitää jos hän nyt antaisi itsensä nukahtaa.
"Minä tiedän ja sinä rakastat sitä, kuten usein muistutat. Minä menen suihkuun ja otan teetä." Hän painoi pehmeän suukon miehen poskelle, nousten sitten istumaan.
"Haluatko kahvia yksi vai kaksi pannullista?"

”Kaksi, kiitos”, Julian vastasi ja painoi kädet kasvoilleen, sydän hakaten. Deirdre todella osasi painella hänen nappejaan.

Deirdre nousi ylös, kävi suihkussa ja puki siveät vaatteet yllensä. Sitte nainen tassutteli alas, törmäten puhelimessa puhuvaan Amandaan. Ilmeisesti tyttö oli soittanut Larissalle hyvin aikaisen puhelun, karaten ovesta ulos puhumaan. Hän suunnisti kettiöön ja latasi keittimen. Riittäisiköhän kaksikaan pannua?

Ellenkin saapui keittiöön, ratsastushousuissa ja villapaidassa, tummia hiuksiaan ponihännälle sitoen.
”Hyvää huomenta. Nukuitteko hyvin?” hän kysyi hymyillen, mitä hienovaraisin tuikahdus vaaleansinisissä silmissään.

Deirdre oli elänyt yhden van der Veenin kanssa tarpeeksi kauan, huomatakseen tuikahdukset vaaleissa silmissä.
"Sano vain pois Ellen. Veljesi näyttää tuolta kun hän haluaa kommentoida."

Ellen kohotti käsiään.
”Ei mitään! Olen tottunut Julianiin. Ei huolta.”

"Mihin hänessä? Kerro toki minullekin." Nainen naurahti, ottaen teemukin käsiinsä ja kulauksen siitä.

”Hänen unitottumuksiinsa”, Ellen vastasi hymyillen vienosti ja kaatoi itselleenkin kupin teetä kannettavaan matkamukiin.
”Ole kuin kotonasi ja syö mitä tahansa kaapeissa on. Minua odotetaan talleilla – tullaan, tullaan”, nainen lisäsi nuorimmaiselleen, joka hyppi malttamattomasti ovensuussa, tallitakki jo päällä.

Deirdre yskäisi hiljaa. Ehkä tuossa oli vastaus siihen, tiesikö Ellen-parka mitä tuon vierassänky sai kestää.
"Mmmm. Koeta keksiä veljellesikin jotain järkevää tekemistä tallista."

”Yritän parhaani”, nainen lupasi nauraen, ennen kuin katosi kiertäen kätensä Silken hartioille. Pihasora rahisi, kun nainen lähti kahden tyttärensä kanssa tallille jouluaamuista maastoa varten.

Ehkä hän saisi sitten ottaa päiväunet, jos Julian katoaisi talliin. Mikäili mies jättäisi häntä yksin sen paljastuksen jälkeen. Kahvin valmistuttua hän etsi isoimman mukin ja asteli yläkertaan, viedäkseen Julianille mukillisenn kahvia.
"Kulta, tässä kahvia."

”Kiitos”, Julian vastasi, vääntäytyi istumaan selkäänsä hieraisten ja tyhjensi mukin muutamalla kulauksella.
”Pakko varmaan lähteä tallille”, hän huokasi sukien mustaa harjaansa, kun nousi suihkuun.

"Mmmm, siskosi lupasi keksiä sinulle tekemistä." Deirdre nauroi. Sitten hän muisti Ellenin sanat ja seurasi miestään kylpyhuoneeseen.
"Ja kun mietit tietääkö hän sänkyparan kohtaloa - tietää hän."

Julian nauroi astuessaan suihkuun.
”Ehkä ei pitäisi yllättyä. Asuimmehan pitkään saman katon alla”, mies myönsi tuntematta turhia omantunnon tuskia.

"Sinä olet hirveä mies. Aiheuttanut pikkusiskollesikin traumoja." Deirdre naurahti, unohtuen kylpyhuoneeseen muuten vain.

”Tai ehkä inspiraatiota?” Julian kohotti kulmaansa vienosti hymyillen ja huuhteli miehekkäällä tehokkuudella levitetyn shampoon hiuksistaan. Alle kymmenessä minuutissa mies oli valmis, astui suihkusta ja kiersi pyyhkeen ympärilleen.
”Olkaa hyvä vain”, hän viittasi suihkua kohti ja painoi suukon vaimonsa hiuksiin.

"Jos haluat ajatella sen noin." Deirdre naurahti. Hän mielellään jätti sen ajattelematta, miten Ellenin kolmikkokin olisi saanut alkunsa.
"Minä kävin jo, rakas. Ja aion jäädä syömään suklaata ja lepäämään kun menet tallille."

”Mmm, näe kauniita unia”, Julian vastasi hymyillen, kun katosi pukeutumaan ja sitten tallille ratsastamaan perheen siitosoreja.
”Ja sinä tulet tekemään jotain hyödyllistä”, mies nappasi Amandaa käsivarresta matkallaan.

Amanda ähkäisi hiljaa kun tuli käännytetyksi matkalla sisälle.
"H-hei!"

”Ole hyvä vain”, Julian myhäili, kun talutti tytön mukanaan tallille ja seisautti sitten kookkaan, tummanruunikon orin karsinan edustalle.
”Londonderry. Varusteet varustehuoneessa, hoito-ohjeet ovessa – kyllähän sinä hollantia ymmärrät. Verryttelevä läpiratsastus. Lastenleikkiä, eh?” mies kysyi ja katsahti 175-senttistä oria, joka kuopaisi karsinansa purua lihaksikas kaula kaartuen.

Amanda katsoi valtavaa kouluhevosta pitkään, sitten enoaan.
"Sinä pilailet." Hän totesi tyynesti.
"Minun läpiratsastuksestani ei ole iloa kouluratsuille ja tiedät sen."

”Mutta ehkä kouluratsusta on sinulle. Et sinä sitä riko, ja kunhan olet varma itsestäsi, ei sekään sinua”, Julian sanoi ja painoi suukon siskontyttönsä hiuksiin.
”Onnea matkaan!” hän huikkasi matkallaan Blackbirdin luo.

Amanda mutristi huultaan kevyesti.
"No niin, Londonberry. Tästä ei tule kuin helvetisti sanomista, mutta yritetään edes?" Hän jäi tavaamaan hoito-ohjeita ja lähti hakemaan varusteet. Lopulta hän talutti valtavan hevosen maneesiin ja ponkaisi selkään naurettavalla ketteryydellä. Hän oli tottunut suureen, silakkamaiseen ja kovin mobiiliin Huzzleen, joten melko siivosti aloillaan seisova Londonberry oli luksusta. Hän haki kaksiosaisia kankiohjia käsiinsä.
"Minä en sitten osaa ratsastaa kangilla. Sanoi Julian mitä tahansa. Olen pahoillani poika, en ole sukulaisteni veroinen ratsastaja." Hän rapsutteli hevosen kaulaa, kun päästi sen kävelemään eteenpäin ja haki oikeaa asentoa hevosen selässä.

Maneesin valoissa iästään huolimatta edelleen yönmustana kiiltelevä Blackbird liikkui hallitussa, pehmeässä kootussa ravissa, Julian rennosti selässään, jalat pitkinä hevosen kyljillä.
”Usko itseesi, niin hevonenkin uskoo”, mies huomautti huvittuneena.

Amanda pyöräytti kevyesti silmiään.
"Sanot sinä." Helppohan Julianin oli. Tuo osasi ratsastaa. Hän ratsasti estehevosia, jotka kammosivat tai inhosivat yhtä paljon koulua kuin hänkin. Hän kokosi hevosta kevyesti, testaten hieman millaisia apuja sopi käyttää. Olemattomia, selvä. Ratsasta kuten Huzzlea kun ruuna oli räjähdysherkimmillään. Londonberry olisi kyllä hyötynyt enemmän kenestä tahansa muusta selässään. Amanda tunsi itsensä perunasäkiksi enemmän kuin muuta, eikä samassa maneesissa ratsastaminen Julianin ja Blackbirdin kanssa auttanut asiaa. Siinä tunsi itsensä kädettömäksi ja jalattomaksi kääpiöksi perunasäkissä.

”Sanon minä, koska olen asiantuntija. Kokeile huviksesi”, Julian huomautti ja siirsi Blackbirdin kootusta ravista piaffeen. Jalat polkivat virheettömässä rytmissä paikallaan, osuen melkein sentilleen samaan kohtaan, josta nousivat. Hevonen korskahti terävästi aikaisessa aamussa ja pureskeli kuolainta, valkea vaahto ryntäille räiskyen.
”Kuvittele, että osaat ratsastaa. Kuvittele täydellinen ravi ja pyydä sitä hevoselta. Kuvittele täydellisen pehmeä ja täsmällinen siirtyminen ja lentävä, pyörivä laukka, joka nousee kuin ajatuksen voimalla.”

Ainakin ori siirtyi raviin kuin ajatuksesta. Ehkä se luki niistä ja aisti ratsastajan pelon. Vaikka sillä oli ison hevosen askel, se oli siedettävä edelleen istua tai sitte hän oli vain tottunut niin paljon kamalampaan, että kykeni istumaan alas missä vain. Huzzlen ja Foxyn harjoitusravit nimittäin olivat itsemurhaa. Hän keskittyi hyvän, oikean muodon hakemiseen ravissa ja herätteli hevosta avuillensa.

”Äläkä säiky sitä”, mies jatkoi terävämpään sävyyn, kun siirsi Blackbirdin käyntiin uran sisäpuolelle ja hieroi selkäänsä.
”Se ei kerro sinulle, mitä tehdä, vaan sinä sille. Se on iso ori, mutta sinä olet sen johtaja.”

Amanda nielaisi kevyesti. Hän koetti rauhoittaa itseään ja kun oli tyytyväinen (niin tyytyväinen kuin nyt voi olla) siihen miten ori suoritti pyydettyjä tehtäviä, hän nosti laukan. Mieli teki heittää ohjat käsistä ja juosta sisälle itkemään häpeästä.

”Pysähdy”, Julian haukahti ja seisautti Blackbirdin keskelle kenttää, viittoen Amandaa lähemmäs.
”Se pelleilee ja sikailee, jos sinä et käske sitä ja jos sinä et usko itseesi. Kokeile huviksesi kuvitella, miltä sen täydellinen laukka näyttäisi – miten se pyörii, miten rytmikkäästi se koskettaa pohjaa, miten vaivattomasti istut siinä. London lukee ajatuksia. Saatat yllättää itsesikin.”

Amanda hidasti Londonin käyntiin ja katsoi hevosen säkää. Hän avasi suunsa, mutta silti sen samantien. Ehkä hän ei sanoisi mitään. Oli tässäkin van der Veen, osannut ratsastaa kotitilan maneesissa siedettävällä tavalla. Ehkä tämän takia hänen pitäisi pysyä poissa. Hän haki hevosen uudelleen uralla, hieman määrätietoisemmin ja keskittyi ajattelemaan täydellistä siirtymistä ja sitä upeaa, rytmikästä laukkaa jonka tiesi orista irtoavan. Sitten hän toteutti siirtymisen, koettaen edes vaikuttaa itsevarmalta. Jos niin saisi huijattua hevosta.

”Katso peiliin”, Julian ohjeisti seuratessaan.
”Ja usko itseesi useammin. Ei hevonen sitä tiedä, jos luulet, ettet osaa ratsastaa – mikäli vakuutat sille, että osaat.”

Amanda vilkaisi peiliin. Mitähän sieltä piti nähdä? Muuta kuin ruipelo tyttö valtavan huippuhevosen selässä.
"Niin, ruipelo tyttö valtavan kouluorin selässä. Van der Veen joka ei osaa ratsastaa koulua."

”Höpö höpö”, Julian ärähti.
”Sinä osaat yhtä hyvin kuin muutkin van der Veenit. Ainoa asia, mikä on ala-arvoinen, on itsetuntosi.”

Amanda siirsi hevosen käyntiin ja pyöräytti kevyesti nilkkojaan.
"Tunnen oloni kädettömäksi ja jalattomaksi kääpiöksi perunasäkissä." Ja siltä se kai myös näytti.

”Et ole sitä”, mies vastasi napakasti.
”Olet nuori, kaunis, ryhdikäs van der Veen, jolla on täysi oikeus katsoa alas nenäänsä – sinä synnyit upeiden hevosten satulaan, ja hitto vie, sinne sinä kuulut. Käyttäydy sen mukaan ja lakkaa lyttäämästä itseäsi.”

"Oletko nähnyt minua sellaisen selässä puolta tuntia kauemmin!?" Hän ei ollut sellaisten selässä kuin satunnaisesti. Vaikka olivathan hänen poikansa upeita ja hän oli lahjakas nuori esteratsastaja. Kun muu suku loisti toisen lajin parissa, hän tunsi olonsa ulkopuoliseksi.
"Teknisesti ottaen olen Aycock ja en syntynyt ollenkaan satulaan." Hän huomautti hieman katkerasti. Ei hän muistanut koskaan nähneensä äitiään hevosen selässä.

”Sinä olet van der Veen, ihan virallisestikin”, Julian huomautti takaisin.
”Ja van der Veen on asennekysymys. Se ei tarkoita ylimielisyyttä muita kohtaan, vaan oman lahjakkuuden tiedostamista ja hyvää asennetta ankaraan työntekoon. Ei itsesääliä.”

"Vaihdoin nimeä." He voisivat jatkaa tätä ties miten kauan.
"Ehkä minulla ei ole asennetta? Ja jäi lahjakkuusgeenit saamatta? Vai milloin näit äitini kouluratsun selässä!?"

”Minä en sääli, Amanda. Olen kannustanut sinua ja sanonut sanottavani. Päätä nyt itse, mitä teet”, Julian vastasi ja pudottautui selkäänsä hieraisten alas vanhan orinsa selästä lähtien taluttamaan sitä ulos maneesista.
”Oletko luovuttaja vai taistelija, niin kuin van der Veenit.”

Kaikki mitä Amanda yleensä vaati, oli sopiva suuttuminen. Kun Julian oli hänen mielestään kadonnut maneesista ja näköpiiristä, hän pyysi Londonin liikkeelle ja ratsasti kuten parhaiten osasi. Määrätietoisesti ja kevyin avuin, ärtyneenä enonsa sanoista. Hän ei kaivannut sääliä, saatana.

Haettuaan seuraavan, massiivisen orin ratsastukseen, Julian pysähtyi katselemaan sisarentytärtään hetkeksi ovelle, ennen kuin palasi sisään. Kyllä Amanda tiesi, mihin perheeseen kuului.

Amanda ei huomannut Julia ovelta, kun keskittyi ratsastamiseen. Perkele. Ärsytti! Hän ei enää purkanut sitä hevoseen vaan viimeisenkim taidonrippeen kaivamiseen itsestään.

Julian talutti lihaksikkaan, kiiltäväkarvaisen tummanrautiaan keskemmälle, tarkasti vyön ja keinautti itsensä satulaan häiritsemättä Amandan keskittymistä. Sen sijaan hän keskittyi verryttelemään eloisaa rautiasta, vailla tarvetta korjata sisarentyttärensä työskentelyä Londonderryn kanssa.

Amanda otti orin käynnille vasta kun kumpikin tiesi tehneensä töitä ja taputti hevosen kaulaa. Vasta sitten hän huomasi enonsa maneesissa. Olikohan se mennyt noin pahasti päin helvettiä, ettei Julianilla ollut edes sanoja?

Tummanrautias Julianin alla askelsi huolellista avotaivutusta käynnissä, itsensä ryhdikkäästi kantaen ja alleen tunnollisesti polkien. Mies kohotti tummaa kulmaansa Amandalle.
”Kuka sinä olet?”

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Voisipa sukunsa valita   To Joulu 28, 2017 6:58 pm

Amanda vilkaisi enoaan hevosen selästä, antaen Londonin venyttää kaulaansa eteen ja alas loppukäyntien ajaksi. Jalustimien hän antoi valahtaa jalastaan ja pyöritteli kevyesti nilkkojaan. Hän ei vastannut Julianille mitään. Ei siihen ollut helppoa vastausta.

Julian kohotti uudelleen kulmaansa, mutta keskittyi sitten ratsuunsa, lähtien käynnistä raviin, kun luotti selkänsä kestävän. Ori kokosi itsensä ja leijui eteenpäin, häntä rennosti huiskahdellen. Se kokosi ravinsa vaivattomasti, liisi läpi sulkutaivutuksen ja siirtyi sitten tanssivaan passageen.

Amanda pysäytti Londonin siististi keskelle.
"Oliko sinulla joku muu hevosparka kiusattavakseni vai menenkö sisälle?" Pois tieltä kun aikuiset ja taitavat ratsastivat.

”Ellenillä on monta”, Julian vastasi.
”Hoida London pois, ja saat viettää loppupäivän satulassa.”

"Ellen pitää hevosistaan liikaa." Amanda napautti takaisin, jalkautuen orin selästä. Hän talutti sen talliin, rapsutellen sen lapaa samalla kun hoito-ohjeen mukaan kylmäsi toista etusta pesupaikalla.
"Mmm, sillä miehellä on typeriä kuvitelmia. Sanoisit sinäkin sille. Etkö? Oletpa sinä kiltti." Hevosille puhuminen oli terapeuttista, silloin kun kuvitteli ettei kukaan kuullut. Ellenhän oli maastossa ja Julian maneesissa.

”Sitä ei usein sanota kiltiksi”, Felix huomautti huvittuneena, ilmestyessään varustehuoneesta koulusatula sylissään.

"... Ihan kultainen se on." Amanda yskäisi häpeissään. Hiton hiippaileva serkku.
"Huzzle on pahempi perseilijä."

Van der Veenien hevosissa kiltti oli suhteellinen käsite, sillä hevoset oli tapakoulutettu niin hyvin, että jopa Krakenin kaltaiset merihirviöt olivat helppoja käsitellä.
”Äiti ei anna minun ratsastaa sitä, oli se kuinka kultainen tahansa. Mutta ehkä joku päivä”, Felix hymyili ja pyyhkäisi tummanruskeita hiuksiaan taakse, kun nosti satulan kookkaan, tummanruunikon ruunan selkään ja rapsutti pientä tähdenaihetta sen otsassa.

"Äitisi on outo." Amanda huomautti. Julian oli tuupannut hänet sen selkään, kiusannut hevosparkaa.
"Missähän Ellen-täti menee? Ehdinkö karkuun jos lähden Londonin hoidettuani, ettei hevosia kiusata lisää esteratsastajalla?" Ehkä hän voisi yrittää vitsailla serkulleen.

”En ole vielä tarpeeksi taitava oreillemme”, Felix kohautti olkiaan, ”mutta kun jatkan työskentelyä, pääsen sinne kyllä.” Poika pudisti päätään, kun pujotti kankisuitset ruunikkonsa päähän.
”Hän löytää sinut mistä tahansa. Nenä kuin verikoiralla. Olen testannut.”

"Taitavampi sinä olet kuin minä." Amanda koetti lohduttaa. Hän oli kuunnellut ikänsä ettei osannut ratsastaa koulua. Siksi hän sai esteponinkin. Ihanan, pienen Montin. Pitäisi mennä tervehtimään sitä. Hän huokaisi. Selvä, ehkä ei auttaisi paeta.
"Ehkä ei siis auta kuin odottaa, että hän käskee minut sisälle ja pois tieltä."

”Tiedä siitä – sinähän juuri ratsastit Londonderryä”, poika nauroi hyväntuulisesti ja talutti ruunan ulos karsinasta ja kohti maneesia, sen kaulaa hellästi rapsutellen.
”Luulen, että äiti aikoo pistää sinut ratsuttamaan nuoria joulun iloksi. Onnea vain matkaan.”

"Kysy vaikka Julianilta, se ei ollut ratsastusta vaan enemmän eläinrääkkäystä." Amanda naurahti. Ihanaa. Nuoria. Hän kaipasikin vieraiden nuorten hevosten energiaa elämäänsä. Felixin mentyä hän sai pian Londonin hoidettua ja istui hetkeksi alas. Sairasloman jälkeen kiukusta tahkottu koulutreeni tuntui lihaksissa.

”Jos Julian laittoi sinut sen selkään eikä kiskonut hiuksista alas, sinun on täytynyt pärjätä huikaisevan hyvin”, Felix huikkasi nauraen olkansa yli. Parikymmentä minuuttia myöhemmin Ellen ja tyttäret saapuivat. Ellen levottomalla, ruunikolla ruunalla, Rosanne mustalla kilparatsullaan ja Silke lumivalkoisella ratsuponillaan.
”Hienoa! Olet täällä. Julian lupasi, että auttaisit minua liikuttamaan nuorison tänään”, nainen sanoi taluttaen ruunikon pesupaikalle ja rauhoitti sen viskovan pään hellällä kosketuksella.
”Aloitatko vaikka siitä mustanruunikosta kolme karsinaa vasemmalle?”

Pyh. Suvun musta lammas sai vain asioita anteeksi, ettei vaikka hyppäisi sillalta alas. Amanda hätkähti hieman tätinsä ääntä.
"Ai lupasi?"

”Kyllä vain. Sanoi, että sinä pärjäät kyllä mille tahansa hevosistamme”, Ellen vastasi, vaihtoi niin sulavalla liikkeellä suitset riimuun, että hevonen jäi räpyttelemään pöllämystyneenä, ja kääntyi sitten katsomaan Amandaa satula sylissään.
”Joten? Se mustanruunikko?”

Amanda ei tiennyt mitä siihen olisi sanonut.
"... Varaudu siihen että hän valehteli sinulle." Hän mutisi hiljaa, kadoten sitten mustanruunikon hevosen karsinalle. Julian teki tämän ihan varmasti jollain enomaisella kiusalla.

”Ei kuulostanut siltä. Julian harvoin kehuu ketään”, Ellen vastasi ja lähti sitten viemään varusteet pois, ennen kuin pyyhki sienellä hioneen satulanalustan, loimitti ratsunsa huolellisesti ja jätti sen karsinaan, kun otti seuraavan varustukseen. Rosanne ja Silke puunasivat tunnollisesti hevosiaan, sillä tiesivät, että äiti voisi tarkastaa ne milloin vain ja hutilointi kostautuisi kalliisti.

Amanda hoiti mustanruunikon kuntoon ja mulkaisi nuorte hevosta sen heittäytyessä pelleksi.
"Älä jaksa. En tullut Hollantiin leikkimään hippaa varsan kanssa." Suitset kiinni ja kypärä päähän.
"Mitä teen tämän kanssa?"

”Ratsasta läpi”, Ellen vastasi ja lähti taluttamaan nuorta kimoa ulkokentälle, ”käy läpi kaikki askellajit, tee paljon siirtymisiä ja testaa kuuliaisuutta ja tarkkuutta. Älä anna sen pelleillä omiaan.”

Ihanan epämääräinen ohjeistus. Hän mieti mihin oikein menisi ratsastamaan. Kumpi paha oli pienempi paha? Hän huokaisi ja talutti mustanruunikon hevosen Ellenin perässä ulkokentälle ja ponkaisi selkään. Pienempi paha täti olisi kuin enon kyselyt hänen identiteetistään. Kentällä hän nousi hevosen selkään, haki hyvän asennon ja lähti toteuttamaan saamiaan hyvin epämääräisiä ohjeita. Sama ärsytys nosti päätään, kun hän muisteli Julianin sanoja maneesissa.
"Minä sille mulkulle näytän kuka minä olen, helvetti..."

Amandan samoin kuin muut ratsuttajansa ohjeistanut Ellen tyynnytteli ohjien päässä loikkivaa kimoa pettämättömän tyynenä ja levollisena, kerien nuoren orin lähemmäs ja silitellen sen päätä, kunnes se seisoi aloillaan, lihakset rentoutuen ja odotti ratsastajan nousevan kyytiin. Nainen lähti ratsastamaan hevosta kuulolle, pehmein avuin ja vaihtaen helpompaan tehtävään, jos nuori ori turhautui ja kävi vastustamaan, kunnes se saattoi suorittaa alkuperäisen pyynnön mallikelpoisesti.

Amanda yritti vain noudattaa ohjeita. Hän oli tottunut ratsastamaan itsenäisesti tai tarkkojen ohjeiden mukaan, ei jonkun toisen hevosta heikoilla ohjeilla. Hän teki paljon pysähdyksiä ja peruutuksia. Kun hevoskakara oli edes jotenkin kuulolla, hän lähti hitaasti vaikeuttamaan tehtäviä. Nuoren hevosen selässä oli kotoisa olo, se muistutti hänen punarautiaasta perkeleestään kun ruunaa oli ratsutettu uudelleen. Silti hän tunsi kyllä olonsa idiootiksi.

Kun kimo työskenteli sulavasti ja rentona, Ellen päätti sen ratsastuksen hyvään tunteeseen, laskeutui satulasta ja vei nuoren orin talliin. Julian oli lopetellut tummanraudikon siitosorin kanssa ja hieroi selkäänsä pyyhkiessään kevyesti hionnutta, silkkiseksi klipattua karvaa sienellä. Tytöt olivat kadonneet sisälle, varmaankin joululahjojensa pariin, ja Felixkin liittyi pian äitinsä ja enonsa seuraan.

Amanda jäi hinkkaamaan kentälle, kun nuori tamma jostakin syystä päätti, ettei kentän keskellä voinut kulkea suoraan. Siitähän kuljettaisiin, vaikka henki menisi. Kummalta, se ei nyt oikein ollut vielä selvillä. Hevonen vain aina väisti parin askeleen verran keskihalkaisijalta pois. Lopulta hän palasi talliin, posket punaisina. Oli se tilanne lopulta ratkennut, kun hän oli tuupannut tammaan naurettavan paljon energiaa lisättyyn raviin, ettei sille jäänyt aikaa siksakkailuun. Tallissa hän livahti karsinaan riisumaan hevosta. Pois tieltä ja poissa silmistä, poissa mielestä.

Julian lähti tallista takaisin sisälle, käsivarsi kevyesti Felixin hartioilla, kun Ellen otti seuraavan nuoren ratsutukseen ja puhui sille pehmeästi opettaessaan sitä olemaan rauhassa pesukarsinassa. Kullanpunainen raudikko, jonka päätä koristi dramaattinen läsi ja jalkoja sukat, puhalteli ulkomuotoonsa sopivalla dramaattisuudella ja kuopi pesukarsinan lattiaa, kunnes tuli komennetuksi ja ohjatuksi rakentavampaan puuhaan.

Amanda sai hieman ripeyttä toimiinsa kun Julian katosi sisälle, vilkaisten tätiään varovasti kauempaa.
"... Sitten?" Hän ei halunnut mennä kovin lähelle häiritsemään nuoren hevosen käytöskoulua.

”Jos haluat, voit mennä sisälle lounaalle tai ottaa jonkin toisen hevosen ratsutukseen. Esimerkiksi sen vieressä olevan ruunikon”, Ellen vastasi ja silitti hellin käsin raudikon päätä, pyytäen sitä keskittämään huomion itseensä, kun pujotti suitsia sen päähän.

Liikaa vaihtoehtoja. Amanda oli tottunut elämään niin että hän sai ohjeet. Tarkat sellaiset, yleensä tai sitten teki kuten halusi. Lounas kuitenkin voitti, sillä Julian oli napannut hänet talliin kun Amanda oli ollut matkalla aamiaiselle. Hän hipsi sisällä hiljaa keittiöön ja avasi jääkaapin, etsien sieltä eilisen ruokien seasta jotain lämmitettävää. Halusikohan Ellen hänet vielä talliin? Kai pitäisi käydä kysymässä kun olisi syönyt.

”Felix sanoi, että ratsastit Londonderryä”, Rosanne sanoi kiiveten keittiön saarekkeen jakkaralle, ”onko se totta vai yrittääkö hän vain huijata meitä taas?”
Silke ilmestyi sisarensa viereen ja kurotti vaivihkaa keksin pöydällä olevasta korista.
”Millaista se oli?”

Amanda vilkaisi serkkujaan ja hymyili vähän hermostuneena. Miten se oli ihmeellistä? Nuokin varmasti saisivat, kunhan kasvaisivat.
"Ratsastin." Amanda otti paistia lautaselle yhdessä gratinoitujen perunoiden kanssa ja työnsi sen mikroon, etsien kaapista kasviksia ruokansa lisukkeeksi.
"Se on hieno hevonen." Ei siihen muutakaan ollut. Hetken se oli tuntunut lentävän, tai sitten se oli se Amandan sisällä kytenyt kiukku, joka oli saanut kaiken lentämään.

”Se on!” Silke nyökkäsi ja haukkasi keksistä nautiskellen.
”Se on upea”, Rosanne vahvisti, ”mutta me emme saa mennä edes sen lähelle. Felixkään ei saa ratsastaa sitä vielä, vaikka kilpailee jo isommissa kisoissa.”

Amanda liikahti levottomasti. Miksi Julian oli laittanut hänet sen orin selkään? Olo oli vähän epämukava.
"Miksi ette?"

”Se on liian vaativa”, Rosanne vastasi ja kurtisti tummia kulmiaan itsestäänselvyydelle. Isältä perittyjen, tummanruskeiden silmien katse oli yhtä terävä ja määrätietoinen kuin Julianin.
”Se on liian iso, vahva, temperamenttinen ja raju. Felixkään ei saa ratsastaa sitä, koska äiti pelkää, ettei hän pärjää.”

Amanda hymähti pehmeästi. Hän ei ollut huomannut, tai siis, olihan se nyt iso ja raaka, mutta ei mitään ihmeellistä.
"... Kyllä tekin saatte kun kasvatte." Hän totesi hiljaa, ottaen lautasen mikrosta ja laittoi salaattia lautaselle.
"Mihin Julian meni?"

”Yläkertaan”, Silke vastasi, puraisi alahuultaan vaaleansiniset silmät välkähtäen ja kurottui ottamaan toisenkin keksin.
”Vei kai Deirdrelle teetä tai jotakin.”

Amanda vilkaisi portaita. Selvä, ei siis yläkertaan. Kerta riitti kun hän oli yllättänyt kaksikon keittiöstä. Ajatus sai ruskeahiuksisen tytön värähtämään.
"... Miksi sinä näytät tuolta?" Hän istui pöydän ääreen ja nyökkäsi nuorinta serkkuaan kohti.
"Ei kai teen viemisessä mitään pahaa ole?"

”Ei ole”, Silke nyökkäsi ja nakersi toista keksiä. Rosanne pyöräytti silmiään.
”Tiedät, ettei äiti anna sinun napostella ja syödä sokeria.”
”Nyt on joulu!” Silke protestoi ja työnsi uhmakkaasti loput keksistä suuhunsa ja sai Rosannen pyöräyttämään silmiään uudelleen.

Amanda naurahti serkuilleen.
"Nyt on joulu. Rosanne, ei noin saa sanoa." Amanda mutisi hiljaa, värähtäen ajatuksesta. Se kuulosti hänen korvaansa inhottavasti muistutukselta lapsuudesta. Älä mussuta, lihot. Taasko sinä syöt? No et saa keksiä, olet jo pullukka. Ihme ettei hänellä ollut syömishäiriötäkin tämän kaiken lisäksi.
"Silke lopettaa sokerin syömisen sitten kun pyhät ovat ohi, eikö?" Hän vilkaisi nuorinta serkkuaan.

Silke hymyili viattomasti takaisin, kahmaisi sitten kourallisen lisää keksejä ja karkasi keittiöstä, ennen kuin Rosanne ehti älähtää.
”Toivotonta”, tyttö pyöräytti silmiään, uudelleen, halliten eleen jo hyvin taitavasti tuoreeksi 13-vuotiaaksi.
”Joten… Miltä London tuntui? Se näyttää niin upealta. Mikä voima!”

"En minä ihan tuota... Olkoot." Amanda huokaisi hiljaa ja jatkoi syömistä.
"Voimakas. Hieno hevonen." Ihan liian hieno hevonen jotta hän voisi istua sen selkään uudelleen.
"Ja varmasti näyttää jos osaa ratsastaa."

”Sinäkö sitten et osaa?” Rosanne haastoi kohottaen ilmeikästä kulmaa.
”Koska siksi Julian varmasti laittoi sinun ehkä hienoimman orimme selkään.”

Hyvä on, nyt riitti. Amanda nousi ylös, astellen portaiden alapäähän. Hän vilkaisi Rosannea, pyöräyttäen silmiään samalla sukuvian tuomalla taidolla kuin serkkunsa.
"Hänellä oli siinä joku oma sadistinen pointtinsa. Julian!" Hän karjaisi yläkertaan.

”Herra van der Veen vastaa vain kohteliaisiin, vienoihin pyyntöihin”, Julian kommentoi sarkastisesti yläkerrasta.
”Eikä vaivaudu alakertaan, ellei joku tarjoa tuoretta kuppia mustaa kahvia.”

"Pastanmarjat vastaat, vaimosikaan sinulle sellaisia esitä. Ja vaikka pannullisen, eno raahaa nyt sen kelvottoman ruhonsa tänne..." Amanda ehti vain vaivoin pidättää kirosanoja Rosannen kuullen. Hän kääntyi ja asteli kahvinkeittimen luo.

”Vaimollani on etuoikeuksia”, Julian vastasi takaisin, mutta ei tehnyt elettäkään ilmestyäkseen alakertaan, viehättävästä kutsusta huolimatta.

"Olisitko kiltti ja tulisit tänne, jotta voisin keskustella kanssasi?" Amanda huikkasi keittiöstä. Koetetaan sitten toista lähestymistapaa.

Julian saapui alakertaan pehmein askelin, nykien villapaitaa takaisin kipugeeliä saaneen selkänsä päälle.
”Kutsuit, lapsirakas?” hän sanoi ja taputti Rosannen päätä, kun suuntasi ottamaan kupillista kahvia.

Amanda vilkaisi enoaan, istuen takaisin syömään.
"Olen aikuinen." Hän huomautti.
"Miksi halusit että ratsastan Londonderryllä?"

”Koska uskoin, että selviäisit sen kanssa ja kaipaisit haastetta”, Julian vastasi ja siemaisi kahviaan.

"Miksi kaipaisin haastetta, kun puhutaan asiasta, jossa en ole hyvä?" Amanda loisti kun sai eteensä esteradan. Sen hän oli oppinut uskomaan.
"On epäreilua kiusata hevosta minun haastamiseni nimissä."

”Älä viitsi, Amanda”, mies huokasi kärsimättömänä.
”Puhuimme jo tästä. Minä sanoin sanottavani asiaan. Tiedät, ettei tapoihini kuulu sääliä tai taputella päitä tai hivellä kenenkään egoa. Jos en olisi uskonut, että olisit hyvä Londonderryn kanssa, en olisi laittanut sinua sen satulaan.”

Amanda puri kevyesti huultaan, nousten seisomaan.
"Minä en halua sinun sääliäsi. Minä en vain ymmärrä, miksi sinä teet näin. Pistät minut tekemään asioita, joita en koe osaavani, koska niin minulle on koko ikäni sanottu! Vaihtoehtoni on että joku on valehdellut minulle." Eivät edes vanhemmat olisi menneet niin pitkälle. Eiväthän? Joku raja noillakin oli oltava, niinhän?
"En minäkään käske sinua hyppäämään puolentoistametrin esterataa Huzzlella, koska kaipaat haastetta."

”Sinä et olekaan valmentaja”, Julian vastasi ja risti kädet rinnalleen.
”En aio toistaa tätä uudelleen. Jos en olisi uskonut, että olisit hyvä Londonderryn kanssa, en olisi laittanut sinua sen satulaan.”

Amanda tuijotti enoaan paksujen, muotoiltujen kulmiensa alta pitkään. Oliko se oikeasti niin, että hänelle oli koko ikänsä vakuutettu, ettei hän osasi, ei hän pystyisi? Miksi? Mitä siitä oli hyödytty? Kun sellainen luottamuksenosoitus iskeytyi tajuntaan, palasia loksahteli paikoilleen tytön päässä. Hän kääntyi kannoillaan, veti jodhpurit jalkaansa ja lähti takaisin talliin. Hevosia. Hevosterapiaa. Nyt. Ellen oli puhunut siitä ruunikosta. Hän hoitaisi sen nyt, vaikka saikin pyyhkiä kasvoja hihaansa jokaisen harjanvedon välissä. Hevosilla oli niin helppoa.

Taloa lähimpänä olevalla, aidattomalla pääratsastuskentällä työskentelevällä Ellenillä oli kädet täynnä dramaattisen raudikon kanssa. Ori loikki säikähtyneenä, hiekka kavioista lentäen ja nousi sitten useamman kerran takajaloilleen, mikä sai ratsuttajan kiertämään käsivartensa lihaksikkaan kaulan ympärille ja kannustamaan hevosta napakasti eteen. Etujalat leikkasivat ilmaa, ja hevonen viskoi päätään, kohoten vielä kerran ylös, ennen kuin suostui jatkamaan levottomassa ravissa. Kun se liikkui kuulolla, Ellen pidätti sen käyntiin ja laskeutui satulasta, taluttaen puhkuvan Kachingin talliin rauhoittumaan, ennen kuin sattuisi vahinko.

Amanda pyyhki vuorotellen omia kasvojaan ja harjasi ruunikkoa tammaa itku kurkussa. Felixin paikalle ilmestymisestä viisastuneena hän ei enää puhunut, mutta kietoi kätensä kouluratsun lihaksikkaan kaulan ympärille. Hän halusi kotiin. Huzzle olisi hamunnut hiuksia ja kärkkynyt herkkuja, nyppinyt hupusta. Se ei koskaan valehdellut. Kuten vanhemmat. Se ei koskaan juoninut mitään, kuten kaikki ihmiset hänen elämässään tuntuivat tekevän.
"Joo, mennään mennään."

Kookas ori kolisteli pesukarsinassa, kuopi lattiaa ja viskoi päätään ketjuja vasten, kun Ellen vaihtoi suitset näppärin sormin nahkariimuun.
”Oletpas sinä tänään tulistunut”, nainen puheli hevoselle hollanniksi tietämättä, että Amanda oli tallissa, ”sopiiko noin käyttäytyä? Käy vielä vahinko.”

Amanda säpsähti ja livahti ruunikon karsinasta ulos.
"Minusta ei taida olla oikein apua nuorten kanssa nyt."

Ellen kohotti päänsä raudikon sukkajalkaisista jaloista, joista keri pois pinteleitä.
”Oh, ei se mitään”, nainen sanoi edelleen hollanniksi, ”autoithan sinä jo Arlandan kanssa. Saat nauttia joulustasi, älä huoli.”

"Ei kun.. Aina sanotaan että ei saa ratsastaa kun on huono päivä." Amanda tarkensi. Mielellään hän oli hyödyksi.

”Se on totta”, Ellen vastasi ja väisti rauhallisesti, kun ori kuopaisi ilmaan senttien päässä hänen päästään suoristautuen sitten pintelit sylissään. Hän astui pois pesukarsinasta kerimään niitä.
”Ikävää, että sinulla on huono päivä jouluna.”

Amanda hymähti vaisusti. Hän otti yhden pinteleistä sormiinsa ja rullasi sitä reittään apuna käyttäen näppärästi.
"Sellaista sattuu kun tajuaa olevansa pelinappula."

”Pelinappula?” Ellen toisti ja laski kätensä raudikon kuparinhohtoiselle kaulalle rauhoittamaan sitä.
”Puhutko vanhemmistasi?”

"Heistäkin. Olen kai heille myös joku ihmiskoe, miten pitkälle lasta voi venyttää hajottamatta." Noh, kuten oli nähty, aika pitkään.
"En ymmärrä Julianiakaan. Hän juuri muutama viikko sitten sanoi ettei antaisi minun koskea hevoseensa ja sitten heittää minut Londonderryn selkään. Tietäen, että olen kauhusta kankeana, koska pelkään pilaavani jotakin. En ole hän, en ole lahjakas kouluratsastaja. Esteratsastuksen kanssa tein kamalasti töitä, vaikka eihän sitä kukaan usko, jos on nähnyt miten saan kaiken materian eteeni. Vaikka silti en koskaan saanut sitä mitä oikeasti halusin ja toivoin, jos se ei vanhempieni mielestä ollut hyvä idea. Siksi olen vastuuton, kävelevä katastrofi. Musta lammas, van der Veen joka ei osaa ratsastaa koulua."

Ellen kuunteli hiljaisena ja rapsutteli Kachingin kaunista, dramaattisen läsin kirjomaa päätä. Ori hamusi tummaa ponihäntää, ja nainen napautti sen turpaa tyynesti.
”Londonderry on yksi hienoimpia orejamme. Julian ei olisi laittanut sinua sen satulaan, jos et osaisi ratsastaa koulua.”

"Mistä pääsemme siihen että minulle on valehdeltu koko ikäni. Ohjattu kauemmas sukulaisista." Amanda huokaisi ja vaihtoi painoa jalalta toiselle.
"Halusin mustan kouluponin. Minulla olisi ollut oma minikokoinen Blackbird. Sain ruskean esteponin, saatesanoin 'ei sinusta kuitenkaan ole siihen, et sinä osaa'. Sanoisitko sinä Silkelle niin, jos hän olisi halunnut esteponia?"

”En”, Ellen vastasi ja loi Amandaan myötätuntoisen katseen.
”En tiedä, miksi Wendy on ollut sellainen äiti sinulle.”

"Sinä olet äiti. Hän ei. Hän on vain hullu. En muista heidän koskaan nukkuneen samassa makuuhuoneessa, edes vierekkäisissä. Ja useammin kuin kerran he ovat lyöneet toisiaan. En usko että he edes kuvittelivat etten kuulisi. Nyt kun Julian halusi minut luokseen, he päättivät haluta minut Ranskaan. Ihan kuin heitä kiinnostaisi että olin hypätä sillalta." Miksi ihmeessä hän puhui tästä tädilleen? Amanda sulki suunsa.
"... Cornelian suitsista puuttuu alaturparemmi. Mistä löytyisi toinen?" Ehkä olisi sittenkin parempi mennä hevosen selkään.

Ellen kuunteli hiljaa, kerien rauhallisin liikkein pinteleitä, kun Kaching opetteli seisomaan rauhassa kiinnityksissä.
”Vanhempasi eivät ehkä ole tehtävänsä tasalla, mutta sinulla on meidät muut. Enosi, tätisi, serkkusi ja isovanhempasi”, hän sanoi.
”Varustehuoneessa on suitsia. Oletko oikeassa mielentilassa ratsastamaan nuorta hevosta?”

Amanda liikahti vähän levottomasti.
"Asun Julianin vierashuoneessa. Tiedän." Eikä eniten ehkä vapaasta tahdostaan, mutta eno ei oikein antanut vaihtoehtoja.
"En minä tiedä." Toinen vaihtoehto oli mennä sisälle itkemään ja saada muut huolestumaan.

”Mikä sinun mieltäsi painaa eniten?” Ellen kysyi.

"En kuulu mihinkään. Se etten osaa käyttäytyä kuten normaali ihminen." Ja se mitä eno oli sanonut, mutta ehkä Ellenin ei tarvinnut tietää ihan kaikkea. Kuten sanoja jotka jahtaisivat häntä vielä kahdenkymmenen vuoden päästäkin.

”Sinä kuulut tähän perheeseen, ja sellaista asiaa ei olekaan kuin normaali ihminen.”

"Minulle on väitetty ettei ole hyväksyttävää ja normaalia käsitellä ongelmia juomalla, irtosuhteilla ja itsetuhoisella puhelulla keskellä yötä. Joten sanoisin että on olemassa normaali."

”Se ei kenties ole terveellisin ja tuottavin tapa käsitellä ongelmia, ei”, Ellen myönsi.

"Tiedän. Ja yritän käyttäytyä. En halua asua enoni nurkissa kun hänelle tulee kolme omaa lasta." Niissä riittäisi ihan tarpeeksi. Hiton onnekkaat serkut.

”Oletko varma, ettei hän ole värväämässä sinusta lapsenhoitajaa?” nainen kysyi vaaleansiniset silmät tuikahtaen.

"Hän on liian viisas tehdäkseen niin. En tiedä mitään lapsista." Ja Amanda ei potenut minkäänlaista halua saadakaan lapsia. Ei kiitos.
"Lupaan tasapuolisuuden nimittä opettaa heille samat huonot tavat kuin sinun lapsillesi."

”Arvostan sitä”, Ellen naurahti, ”ei kukaan tiedä mitään lapsista, ennen kuin viettää aikaa niiden kanssa. Minunkin ainoa kokemukseni oli sinun harvat vierailusi, ennen kuin sain omani.”

"Olen ollut lapsien kanssa viimeksi kun olin itse lapsi." Hän ei ollut käynyt täällä kuin Silken ollessa aivan pieni. Ennen kuin nyt syksyllä.
"Silke muuten varmasti sanoo että annoin hänen syödä kourallisen keksejä. En tarkoittanut sitä ihan niin."

”Se on odotettavissa”, Ellen heilautti tyynesti kättään, ”jouluna kaikki opetellut tavat hujahtavat ikkunasta.”

Amanda naurahti pehmeästi. Hän pudisteli keskimmäisen serkkunsa kommentin mielestään.
"Ehkä minä käyn pyörähtämässä maneesissa." Ehkä se veisi ajatukset lopullisesti muualle. Enokin oli turvallisesti sisällä eikä kommentoimassa.

”Onko sinulla nyt tarpeeksi hyvä päivä herkän nuoren hevosen kanssa työskentelyyn?” Ellen vahvisti, sillä Amanda oli oikeassa siitä, ettei satulaan tullut nousta huonona päivänä – varsinkaan vasta opettelevan nuoren, joka piti opettaa nauttimaan työnteosta. Nainen irrotti Kachingin ketjuista ja nykäisi oria rauhallisesti, kun se yritti rykäistä taluttajansa yli, sujauttaen sen sitten karsinaan olkapäätään hieroen.

Amanda pyörähti uudelleen ympäri. Hän alkoi muistuttaa väkkärää.
"En tiedä onko minulla ikinä riittävän hyvää päivää sellaiseen."

”On”, Ellen vakuutti, ”näiden hevosten ratsutus voi olla kuin meditaatiota, keino työntää kaikki muu pois. Haluan opettaa meidän hevoslapsemme hyvätapaisiksi ja luottavaisiksi. Kun ne lähtevät minulta valmennukseen, ne odottavat työntekoa ihmisen kanssa innolla ja katselevat maailmaa uteliaisuudella.”

"Ehkä minä sitten kokeilen sitä meditaatiota. Lupaan tulla alas jos teen vahinkoa. Tai no, kun teen..." Hän pylrähti nyt kohti varustehuonetta, asettaen suitsiin uuden turparemmin ja lähti tamman karsinalle.

”Pysyt vain rauhallisena etkä anna tunteidesi vaikuttaa ratsastukseen”, Ellen vastasi pyyhkien orin varusteita, ”ratsuttajan työ on varsin kiitollista, sillä tarkoitus on tehdä ratsastuksesta kiva kokemus hevoselle ja pitää samalla itsekin hauskaa.”

"Ehkä minä vaihdankin siihen." Ja jättäisi kilparatsastuksen niille jotka osasivat. Amanda huokaisi.
"Hei!" Hellä huomautus siitä että jalka tuli pitää alhaalla kun ihminen halusi kääriä pinteliä jalkaan.

”Ottaisin sinut mielelläni oppiin”, Ellen vakuutti nauraen, ”mutta luulen, että sinulla on niin paljon kunnianhimoa, ettet todella viihtyisi tässä työssä kovin kauaa. Minun työni jää usein näkymättömiin, ja kun hevoset ovat valmiita esittelemään lahjojaan, ne lähtevät jollekulle kunnianhimoisemmalle.”

Amanda naurahti laiskasti.
"Se siis sopisi minulle hienosti." Hän oli jo muutenkin yleensä aika näkymätön.

”Jos niin sanot”, nainen totesi rauhallisesti, poimi punatiilisen käytävän seinältä pari riimunnarua, nakkasi sulavin liikkein ulkotakit hevosten selkään ja lähti kahden kanssa kylmänkosteaan joulupäivään viemään niitä ulos.

Ratsastettuaan pitkän tovin maneesissa Amanda palasi talliin ja sitten sisälle. Kättä juili inhottavasti ja hän kaivoi kylmäpakkausta pakastimesta. Ei olisi saanut ratsastaa kolmea hevosta lyhyessä ajassa.

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Voisipa sukunsa valita   La Tammi 06, 2018 5:51 pm

Perjantai 5. tammikuuta 2018, aamupäivä, Jesmond, Newcastle

Jonkun mielestä oli absurdia palkata au pair kuukausia, ennen kuin lapset olivat edes syntyneet – mutta Julianista oli absurdia ajatella, että hän antaisi lapsensa jonkun ventovieraan tytönhupakon käsiin. Ehei, hän haluaisi nähdä, millainen ihminen heidän apulaisensa oli, ennen kuin kuvittelisi antavansa kalleimpansa tämän käsiin.
Sitä paitsi, kun Deirdre odotti kolmosia, hänen selkänsä lipsahti jälleen pahempaan suuntaan ja heidän oli tarkoitus remontoida uusi koti ja muuttaa, ei ollut lainkaan hullumpi ajatus palkata taloudenhoitajaa. Halusihan Julian, että Deirdre voisi rentoutua ja makoilla vailla stressiä – ilman, että hän sitoisi vaimonsa sänkyyn.
”Kuka tänään oli tulossa?” mies kysyi Deirdreltä tummat kulmat painuen, katse puhelimensa näytössä istuen tyylikkään, harmaan sohvan kulmassa. Musta, paksu harja oli sukaistu huolettomasti taakse, ja musta, poolokauluksinen kashmirneule imarteli pitkää miestä.

Deirdre oli vetänyt päälleen hyvin tummanturkoosin, istuvan mekon, jonka rypytys osui vatsan kohdalle ja vielä korosti valtavaksi kasvavaa vatsaa. Hän istui sohvalla jalat sen divaaniosalle nostettuna, selaten omaa puhelintaan. Toinen käsi lepäsi vatsalla ja peukalo siveli sitä hajamielisenä. Kamala tapa, josta hän yritti päästä.
"Se belgialainen tyttö." Ei, nainen ei tosiaan raskausaivoillaan osannut antaa eksaktia vastausta.

Julianin peukalo siveli hajamielisenä Deirdren niskaa ja kaulansyrjää, kun pitkät sormet sukivat villinpunaisia hiuksia.
”Belgialainen tyttö, aivan”, hän vastasi puolittain hymyillen. No, eiköhän tyttö muistaisi oman nimensä.
”En kyllä anna lapsiamme yhdellekään vastuuttomalle bilehileelle.”

Deirdre vilkaisi miestään sivusilmällä ja hymyili.
"Minä tiedän. Ehkä tämä ei ole sellainen?" Juuri kun nainen sai lauseensa loppuun, ovikello soi. Sen takana oli Aurélie, jonka värikkäitä hiuksia peitti tällä hetkellä luonnonvalkea villapipo ja villapaidan sekä farkkuhaalarin yhdistelmää peitti vihreä parkatakki.

Kuin herrasmies, joka oli silloin tällöin tiistaisin, Julian nousi avaamaan oven, jotta Deirdre saisi lepuuttaa jalkojaan.
”Hei, tule sisään”, Julian tervehti kohteliaasti hymyillen ja väisti syrjään oviaukolta, sulkien sitten oven haastateltavan perästä.
”Julian van der Veen”, hän ojensi kätensä.

Jännitti niin vietävästi. Ehkä tämä perhe olisi mukava. Aurieksi kutsuttu nainen hymyili ja ojensi kättään kun sai hanskan kädestään.
"Aurélie Verstaete, hauska tavata." Hän kieritti pöllökuvioista huivia kaulastaan, otti kengät pois. Viimeisenä nuori nainen vapautti sateenkaarevat hiukset pipon alta.

”Käy vain peremmälle”, Julian vastasi viitaten eteiskäytävästä kohti muuten avointa alakertaa.
”Vaimoni, Deirdre-”, hän aloitti, mutta ajatus katkesi, kun hän tajusi, ettei ollut saanut migreeniä. Aurélieksi esittynyt nuori nainen oli vain riisunut hattunsa. Kalpeansiniset silmät siristyivät muutaman asteen, ja Julian rykäisi.
”Ole hyvä, istu vain alas. Haluaisitko kahvia tai teetä?”

Aurie hymyili miehelle, huolehtimatta katkenneesta lauseesta. Hän seurasi miestä peremmälle ja esittäytyi tuon vaimolle.
"Kahvia, kiitos." Hän ei ollut päässyt jyvälle englantilaisten teekulttuurista.
"Viitsitkö keittää minulle teetä? Vihreää." Deirdre pyysi pehmeästi.

Julian kosketti Deirdren hiuksia, sipaisten niitä pois kasvoilta ja nojautui painamaan hellän suukon niiden joukkoon vastauksena kysymykseen – moinen, kaunis pyyntöhän antaisi naiselle vaikka mitä. Mies ylitti avoimen tilan moitteettoman siistiin keittiöön ja palasi hetken kuluttua kahden kahvin ja vihreän teen kanssa.
”Joten, Aurélie, kerro meille itsestäsi.”

Aurie otti kahvimukin vastaan ja kiitti siitä kohteliaasti hymyillen. Deirdre hymähti teemukinsa takana. Ainakin tytöllä oli käytöstavat. Kerro itsestäsi oli aina kamala kysymys.
"Olen valmistunut hoitajaksi viime keväänä, erikoistunut lasten ja nuorten kanssa työskentelyyn. Olen sen jälkeen ollut kesän sijaisuuksissa päiväkodissa Antwerpenissa ja syyskuusta lähtien au pairina Brightonissa, pääosin kolme ja viisivuotiaiden poikien lapsenvahtina."

Julian risti jalan toisen yli ja laski toisen käsivartensa sohvan selkänojalle Deirdren hartioiden taakse istuuduttuaan vaimonsa viereen.
”Millaisia valmiuksia sinulla on huolehtia vastasyntyneistä, mahdollisesti ennenaikaisistakin?”

Deirdre kaivautui kevyesti miehensä kainaloon. Alkuraskauden raivon jälkeen hän oli nyt naurettavan läheisyydenkipeä eikä enää ihan niin räjähdysaltis. Nyt nainen lähinnä itki kaikelle. Viimeksi tänään hän oli itkenyt uusille videoille Starlingista. Ehkä myös sille, ettei saanut maapähkinävopipurkkia auki ja sille että Julian oli tehnyt hyvää ruokaa. Eilen sille että tyyny oli huonosti sohvalla eikä se asettunut oikein.
"Olen tehnyt kaksi työharjoitteluistani sairaalan synnytysosastolla, joten sanoisin että melko hyvät." Aurie otti kulauksen kahvistaan. Ainakin perhe vaikutti normaalilta. Sähköpostien perusteella ainakin.

”Kuten sanoin sähköpostissa, haemme au pairia jo nyt oppiaksemme työskentelemään yhdessä hyvissä ajoin ennen lapsia ja ensimmäiset kuukaudet työ on taloudenhoitajan toimea”, Julian sanoi ja kiersi kätensä paremmin Deirdren ympärille, vetäen naisen hellästi lähelleen ja katsahtaen tätä silloin tällöin silmäkulmastaan, kalpeansinisten silmien terävä katse pehmeten.

Deirdre antoi Julianin hoitaa tämän mahdollisimman pitkälle. Hän purskahtaisi vielä itkuun kesken lauseen, kun ajattelisi sitä että ei olisi enää kuin... Nelisen kuukautta lasten syntymään.
"Se kuulostaa hyvältä ja ymmärrän kyllä sen ettei lapsiaan halua antaa tuntemattoman käsiin." Olipas suloisen oloinen pariskunta. Verrattuna aiempaan. Vaikka normaaleilta nuokin olivat vaikuttaneet, mutta eipä hän voinut sanoa edellisen perheen vanhempien osoittaneen läheisyyttä toisilleen samoin.

”Millaisia kysymyksiä sinulla on meille?” Julian kysyi silittäen Deirdren olkavartta sormenpäillään.

Aurélie nielaisi, etsien laukustaan kansion. Siinä oli paperilla kysymyksiä ja kansion sisällä hänen todistuksiaan, suosituksiaan ja sen sellaista.
"Millaiseksi ajaksi haette au pairia? Siitä ei ollut puhetta sähköposteissa. Minulla on sitä vuotta jäljellä syyskuuhun asti enkä haluaisi että se tuottaa ongelmia. Ja sitten tietysti asuminen." Motelli ei tuntunut kovin houkuttavalta ja säästöjen käyttäminen sellaiseen tuntui niin typerältä, kun perheenvaihto ei ollut edes omaa syytä.

”Toivomme löytävämme pitkäaikaisen jäsenen perheeseen, joten ainakin vuodeksi, mielellään pidemmäksikin ajaksi”, Julian vastasi.
”Olemme muuttamassa parin viikon sisällä, miksi tarvitsemmekin ylimääräistä apua. Uudessa talossamme on erillinen asunto au pairillemme.”

Aurie sipaisi taivaansinistä hiussuortuvaa kasvoiltaan.
"Jos haluatte, voin jäädä myös kun aupair-vuosi tulee syyskuussa täyteen." Mikään sellainen ei odottanut Belgiassa, joka ei voisi odottaa pidempään. Erillinen asunto? Teki mieli vinkaista onnesta.
"Ymmärrän, muutto ei ole koskaan helppoa. Ja tuota..." Hän vilkaisi kysymyksiään. Monesta paistoi läpi ahdistus aiemman toistumisesta ja hän jätti ne esittämättä.
"Onko teillä muuta kysyttävää?" Alkoi pelottaa miten pahalta aiemman paikan meneminen alta näytti. Oma asunto, normaali pariskunta. Hän halusi tämän paikan.

”Olet siis ollut au pairina aikaisemminkin?” Julian varmasti.
”Jos soittaisin heille suosituksista, mitä he sanoisivat sinusta?”

Älä herran jumala soita, Aurélie rukoili mielessään.
"Mmm, syyskuusta aivan viime viikkoihin." Hän vahvisti, hakien vahvuutta hieman muunnella totuutta.
"Valitettavasti meillä oli erilaisia näkemyksiä perheen äidin kanssa, joten hän tuskin puhuisi minusta kovin kauniisti." Huorana joka vietteli tuon aviomiehen. Älä soita.

Julian kohotti tummaa kulmaansa ja silitti Deirdren käsivartta. Sehän kuulosti lupaavalta. Ei suosituksia, riitaisa ero edellisestä perheestä.
”Mitä nämä erilaiset näkemykset sitten olivat?”

Aurélie puri kevyesti huultaan. Itketti. Deirdre korjasi kevyesti asentoaan sohvalla. Hän oli nykyään häiritsevän herkkä muiden mielialoille, kun oli itse itku kurkussa kokoajan. Mistä ne johtuivat?
"Hänen mielestään en ollut hyvä lasten kanssa. Kuitenkin jos... Jos haluatte soittaa johonkin, voin antaa minkä tahansa harjoittelupaikkano numeron." Sieltä hänestä ei ollut mitään pahaa sanottavaa. Sen hän tiesi.
"Jos vain osaa hollantia tai ranskaa."

”Kieli ei ole ongelma”, Julian vastasi ja tutki tyttöä skeptisin silmin. Värisokea tämä ainakin oli.
”Mihin hän perustaisi mielipiteen, ettet ollut hyvä lasten kanssa?” Se ei kuulostanut lainkaan lupaavalta.

Ei värisokea vaan rakasti värejä. Siinä oli ero. Voi hemmetti. Voi hemmetin hemmetti, tästä se jäisi kiinni. Hän ei enää ikinä saisi paikkaa.
"Hän oli kovin lepsu kaikessa ja pojat saivat häneltä paljon asioita periksi. Hän koki että olen liian ilkeä."

”Ahaa”, mies totesi. Kurinalaisuus oli ehdottomasti hyvä arvo.
”Miten kuvailisit itseäsi työntekijänä?”

"Ahkera, en pelkää haasteita. Viihdyn lasten kanssa todella hyvin ja pidän lasten seurasta paljon." Aurie näpersi villapaitansa hihaa. Miten hän nyt tämän paikan itselleen puhuisi? Mies oli ollut paljon mukavampi ennen kuin hän oli kertonut siitä miten oli julkisen tarinan mukaan lähtenyt edellisestä perheestä.
"Tiedostan vastuuni ja haluan pitää lapsista hyvää huolta. En mielestäni ole liian ankara, mutta en myöskään katsele päätöntä menoa tai pelkää kieltää."

”Hyvä on”, Julian vastasi ja hieraisi Deirdren käsivartta hellästi, katsahtaen vaimoaan silmäkulmastaan.
”Onko jotain, mitä sinä haluaisit kysyä Aurélieltä?”

Deirdre mietti hetken. Aurélie vaikutti oikein mukavalta ihmiseltä, toisin kuin se edellinen. Hän oli inhonnut tytön tekokynsiä siitä sekunnista kun oli nähnyt ne. Hän oli turhamainen itse, mutta ei halunnut sellaisia lastensa lähelle. Puhkoisi vielä silmät. Mieli teki kysyä muutoksesta nuoren naisen olemuksessa, mutta se ei ollut hänen asiansa.
"Oletko kovin herkkä? Anteeksi, inhottava kysymys, mutta minä en varsinaisesti ole tunnettu rauhallisesta temperamentista, etenkään tässä tilassa... Pyytäisin mielelläni anteeksi jo etukäteen kaikkea, jos niin kävisi että tulisit meille." Irlantilaisnainen naurahti pehmeästi.
"Ei, ymmärrän kyllä ja osaan sulkea henkilökohtaiset välit työasioista. Ihan ymmärrettävää että kysyit." Nainen vakuutti. Aurélie puraisi kevyesti huultaan.
"Jos olen rehellinen, te vaikutatte mukavimmalta niistä perheistä joissa olen nyt käynyt haastattelussa ja haluaisin todella olla teille avuksi. Mikään ei myöskään vedä minua takaisin Belgiaan kun aupair-vuoteni päättyy, joten voisin jäädä Englantiin pidemmäksi aikaa töihin." Kiltit, olkaa kilttejä. Epävarmuus oli kamalinta. Deirdre vilkaisi miestään. Ei hän tiennyt, tämä oli ollut hieman enemmän Julianin oivallus kuin hänen ja mies varmasti oli tarkempi lastensa hoitajasta kuin hän osaisi koskaan olla.

Julian katsahti Deirdreä silmäkulmastaan ja kohotti kulmaansa hienovaraisen asteen. Pehmo.
Sitten mies käänsi katseensa takaisin värisokeaan belgialaiseen.
”Voimme aina kokeilla”, hän lupasi. Lapset eivät olisi täällä kuukausiin, joten hänellä olisi aikaa nähdä, miten työskentelu sujuisi.

Deirdre myönsi olevansa pehmo. Mutta tämä lappuhaalareihin pukeutunut nuori nainen vaikutti ainakin siltä ettei alkaisi itkeä epätoivosta lasten sotkiessa muotivaatteensa. Se tuntui edellisten valossa jo voitolta. Aurie hymyili, nyökäten. Hän kaivoi sieltä laukusta kansionsa ja veti sieltä paperi, jota ojensi Julianille. Käsi tärisi hieman.
"Ja jos haluat soittaa suosituksia, tässä on listattuna henkilöt joille voit soittaa ja puhelinnumerot, he ovat antaneet luvan soittaa." Ainakin nimiä riitti siinä listassa.

Mies otti listan vastaan ja vilkaisi sitä sivusilmällä.
”Selvä”, Julian totesi ja katsahti Deirdreä.
”Onko sinulla vielä kysyttävää meiltä?”

Deirdre vilkaisi listaa ja kohotti kulmaansa. Se oli ihailtavalla säntillisyydellä tehty ja lista oli pitkä. Se rauhoitti ainakin hänen mieltään ja hän sentään oli nähnyt vastaavia elämässään useamman, vain toisessa ammatissa.
"Ei oikeastaan." Aurélie ei ainakaan nyt keksinyt mitään. Hän veti hiuksia korvansa taakse, sydän rinnassa hakaten. Ehkä hänen ei tarvitsisi palata Belgiaan rikki ja häntä koipien välissä, kuten vanhemmat tuntuivat jo ajattelevan.

”Hyvä on sitten”, Julian sanoi ja vilkaisi kelloaan. Hänen pitäisi lähteä pian valmennuksiin.
”Tulitko autolla?”

Hän pudisteli päätään hieman.
"Ei, tulin bussilla." Ei hänellä autoa ollut. Deirdre nousi seisomaan ja vilkaisi kelloa. Julian lähtisi pian töihin ja hän voisi mennä nukkumaan. Päiväunille, joita hän oli tuntunut odottavan siitä hetkestä alkaen kun oli aamulla herännyt.

”Minä voin viedä sinut”, mies lupasi ja suoristautui, koskettaen vihlaisevaa selkäänsä. Julian kiersi käsivartensa hetkeksi Deirdren ympärille ja painoi suukon vaimonsa huulille.
”Ota oikein rentouttavat päiväunet, rakas”, hän toivotti kalpeansiniset silmät lämpöä tuikahtaen ja lähti sitten eteiseen.

"Oh, kiitos paljon." Aurélie kätteli Deirdren ja livahti eteisen puolelle, jättäen pariskunnan sanomaan heipat toisilleen. Onneksi, sillä se tarjosi Deirdrelle mahdollisuuden lätkäistä hellästi miestään rintakehää.
"Sinä..." Tuo sihisi, lähtien yläkertaan pikaisen halauksen ja suukon jälkeen.

Julian nauroi hyväntuulisesti seuratessaan Aurélieta ulos mustaa, polvimittaista villakangastakkia päälleen vetäen ja moitteettoman siistinä kiiltelevän BMW:nsä ovet auki vilkuttaen. Hän voisi viedä tytön kotiin ja lähteä sitten tallille.

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Voisipa sukunsa valita   Ti Tammi 09, 2018 10:15 pm

Torstai 11. tammikuuta - aamuyö, Newcastle

Passitettuaan Julianin jo kerran keskiyön aikoihin hakemaan juuri niitä tiettyjä keksejä Deirdre heräsi ties monettako kertaa varovasti vessaan. Kylpyhuoneessa nainen katsoi väsyneitä kasvojaan, koettaen hymyillä. Tuntui siltä että hänestä imettiin elämää pois. Lääkärissä saarnattiin painosta, söihän hän tarpeeksi? Julian tuntui ottaneensa elämäntehtävän vaimonsa terveellisestä, runsaasta syömisestä ja hemmottelusta herkuilla nyt kun lääkäritkin patistivat siihen. Lapset onneksi kasvoivat normaalisti.
Ei, ne väsyneet kasvot eivät parantuneet tuijottamalla. Irlantilaisnainen huokaisi raskaasti, astellen takaisin makuuhuoneen puolelle ja kävi kyljelleen sänkyyn. Hetken hän empi, katsellen vieressään nukkuvaa jylhäpiirteistä miestä, ennen kuin hellästi tönäisi aviomiehensä käsivartta.
"Rakas." Jos hän ei nukkuisi, koska kolmikko harjoitteli Julianin sanoin pohjeapuja, tähän osasyyllinen mieskään ei nukkuisi. Ehkä se ei haittaisi miestä.

Selällään kevyesti nukkunut mies havahtui hereille, kalpeansinisten silmien katse hetken sekavana harhaillen ja kohdistui sitten Deirdreen. Julian ponnistautui toisen kyynärpään varaan huolissaan.
”Mitä tapahtui? Sattuuko johonkin? Ei kai synnytys ole alkanut?”

Deirdre katsoi miestään hyvin pitkään ja hyvin hiljaa. Huono idea.
"En olisi näin rauhallinen jos lapset päättäisivät tulla nyt." Hän huomautti nuivasti miehelleen. Tuon huoli kirpaisi. Elikö Julian jatkuvassa pelossa?
"En saa nukuttua kun he päättivät pitää bileet."

Julian hieroi kasvojaan ja yritti rauhoittaa villisti laukkaavaa pulssiaan. Selvä, ei siis hätätilanne. Mies haukotteli ja ojensi kätensä vaimonsa vatsalle.
”He tietävät, että nyt on hyvä aika juhlia.”

Deirdren huumori ei riittänyt yöllisiin potkujuhliin aivan samoin kuin Julianin. Etenkin kun se tuntui olevan ketjureaktio. Mitä yksi edellä, sitä muut perässä.
"Mmm. Äiti haluaisi nukkua. Vielä kun äiti voisi." Deirdre huokaisi syvään, painaen kevyesti silmiään kiinni. Ei hän nukahtaisi, mutta halusi vain hetken lepuuttaa silmiään. Käsi siirsi vaistomaisesti Julianin kättä siihen missä hän tunsi selvimmin liikettä.
"Pelkäätkö sinä todella noin paljon että jokin menee pieleen?"

”Keskellä yötä herätettäessä totta kai”, Julian vastasi katse hypnotisoituna Deirdren vatsaan, lapsiin, jotka tervehtivät häntä sen sisältä. Edward, Cian ja pieni Lottie.

"Ja kun soitan sinulle kesken työpäivä. Ja kun tekstaat viidesti kysyäkseni miten minä voin. Jatkanko?" Deirdre vilkaisi miehen kasvoja, hymyillen. Kuuntelikohan tuo häntä edes enää? Riitti kun hän pelkäsi.
"Ei sinun tarvitse pelätä. Huomaat ja kuulet kyllä kun joku on hätänä."

”Kun soitat kesken päivän, oletan sinun vain kaipaavan ääntäni päästäksesi kunnon… Päiväunille”, Julian vastasi.

Deirdre katsoi Juliania pitkään.
"Usko huviksesi, että olen nyt siinä pisteessä, etten tosiaan tee päiväunilla muuta kuin nukun." Ja hän ei tarvinnut muistutusta Julianin äänestä, jos niikseen tuli. Se oli kyllä painunut hänen muistiinsa.
"Ja jos haluaisin soittaa siksi, en sanoisi että tuo keksejä kun tulet kaupasta."

”Minä mieluummin kuvittelen toisin, jos et pahastu”, mies sanoi ja painoi kätensä paremmin vaimonsa vatsaa.
”Mikset sanoisi? Onhan se kätevä hoitaa monta asiaa samassa puhelussa, ja sitä paitsi – keksit ovat harvinaisen seksikäs ruokalaji.”

"Kuvittele, jos pystyt." Deirdre totesi pehmeästi, nostaen kätensä mustan harjan sekaan ja hymyili.
"Keksit? Julian, keksit?"

”Rakas, sinä teet mistä tahansa seksikästä”, Julian vakuutti ja katsahti ylös, siristyneet silmät huvitusta tuikahtaen.

"Keksin kymmenen seksikkäämpää asiaa, joita en luettele sinulle nyt, koska olen aivan liian raskaana nauttiakseni seurauksista." Hän ei edes halunnut tietää joutuisiko nousemaan vessaan kesken kaiken.
"... Mieli tekee napauttaa vatsaa että he asettuisivat."

”Älä huoli, rakas. Kunnioitan sanaasi enkä tee mitään, jos olosi on epämukava”, mies sanoi ja silitti hellästi vatsan kumpua.
”Anna lastesi leikkiä.”

"Jos?" Deirdre puuskahti. Olo oli epämukava, eikä se ollut helpottamassa tästä.
"Leikkiä? Mitä antaisinkaan siitä että he käyttäisivät sinun rakkoasi trampoliinina."

”Voimme aina hankkia sinulle vaipat”, Julian ehdotti kevyesti.

Deirdre tukisti mustia hiuksia rajummin kuin oli aikonut.
"Sinä nukut pian vierashuoneessa. Yök. Minun pitäisi tuntea tämän jälkeen vielä oloni naiseksi ja sinä puhut vaipoista. Olet kamala, kamala mies."

”Deirdre, sinä tulet aina olemaan rakas vaimoni ja minä tulen aina elättelemään hävyttömiä, röyhkeitä ajatuksia sinusta”, Julian vastasi.

"Silti." Nainen mutisi, silittäen hiusparkoja joista oli äsken kiskaissut.
"... Siis sitten kun he ovat täällä, voin edes käskeä lopettamaan riehumisen.."

Julian nojasi päänsä kevyesti kosketusta varten.
”Ja sinä tiesit, että olen kamala, kamala mies, kun nait minut.”

Nainen ei voinut olla hymyilemättä. Niin.
"Niin tiesin. Mutta nyt sinä olet minun kamala aviomieheni." Hänen rakkaansa virallisestikin.

”Niin olen, ja silti sinä hätyttelet minua vierashuoneeseen. Kamala, kamala vaimo”, Julian hymyili ja veti Deirdren kainaloonsa, käsi naisen vatsan kummulla.

Vatsa tuntui nykyään enemmän rantapallolta. Pieneltä sellaiselta, mutta tuntui.
"Sinä tiesit että minä olen hirveä nainen, kun kosit." Ja jo ennen sitäkin. Hän kiehnäisi päätään miestä vasten, huomaten kaipaavansa sitä turvaa mikä kainalossa olosta tuli.

”Olemme siis täydellisiä toisillemme”, Julian totesi halaten Deirdreä tiukemmin.

Hän painui vielä lähemmäs, niin lähelle kuin vain saattoi miestään painua. Veti syvään henkeä, keuhkot täyteen tuttua tuoksua. Pelko nakersi hänen mieltään kokoajan.
"Sinä olet aina ollut minulle täydellinen."

”Ja sinä minulle”, Julian vastasi haluamatta muistella menneisyyden valintoja, jolloin hän ei ollut ollut tarpeeksi Deirdrelle, saati täydellinen.
”Vieläkö lapsemme juhlivat?”

Se varmasti nakertaisi naista aina. Hän ei vain tuntunut pääsevän syyllisyydestä irti, etenkin nyt kun Julian oli niin ihana mies. Oli ollut hieman helpompaa kun tuo oli riidellessä huutanut takaisin.
"Mmh'hm. He tekevät tätä nykyään paljon. Ja kun joku lopettaa, yksi aloittaa ja se jatkuu taas. Tunnen oloni pomppulinnaksi."

”Mutta olet hyvin kaunis pomppulinna” Julian huomautti.

Nainen vilkaisi miestään sivusilmällä, hymyillen vinosti.
"Kaunis? Näytän siltä mikä nousee jossakin kauhuelokuvassa kaivosta, koska eräät valvottavat ja heräilen öisin vessaan."

”Kaunis”, Julian vahvisti ja nosti vatsalla levänneen käden hipaisemaan naisen pisamaisia kasvoja ja punaisia hiuksia.

"Sinä siis pidät siitä... Mikä se on? Se tyttö mikä nousee kaivosta?" Deirdre naurahti pehmeästi. Juuri siltä hän näytti nyt. Kiitos väsymys, kalpeus ja silmäpussit. Ja laihtuneet kasvot.

”Se tyttö mikä nousee kaivosta?” Julian toisti tyhjästi.
”Ei, ei valitettavasti soita kelloja. Hourailetko, rakas?”

"En houraile!" Deirdre puuskahti, napaten puhelimensa käteen. Sellainen hahmo oli olemassa, aivan varmasti oli. Hän etsi kuvan The Ringissä esiintyvästä tytöstä ja vei puhelimen kasvojensa viereen.
"Katso nyt. Näytämme ihan samalta. Yhtä pirteä olemus."

Julian vain kohotti merkitsevästi kulmaansa ja kokeili sitten dramaattisesti Deirdren otsaa kuin kuumeen varalta.

Nainen kohotti kulmaansa ja laski puhelimen.
"... Ei, ei ole kuumetta."

Nainen kohotti kulmaansa ja laski puhelimen.
"... Ei, ei ole kuumetta. Yritätkö sanoa jotakin tällä dramatiikallasi?"

”Hourailet, nainen”, Julian vastasi ja vajosi paremmin tyynyjen varaan, Deirdre turvallisesti kainalossaan.

"En houraile ja minulla on nimi, mies." Deirdre naurahti pehmeästi, sivellen Julianin t-paidan peittämää rintakehää.
"En haluaisi kritisoida, mutta milloin sinä otitkaan tavaksesi nukkua paita päällä?"

Mies kohotti kulmaansa hymyillen ja silitti Deirdren selkää.
”Onko sinulla jotain vaatteita vastaan? Minä riisuudun mielelläni, rakas, jos sinäkin. Reilu peli.”

Deirdre mutristi huultaan.
"Minä olen ihan liian paksuna riisumiseen ja sinä tiedät sen. Mutta, olen raskaana, en kuollut. Ja minulla todellakin on jotakin tätä t-paitaa vastaan. Se on minun ja silmäkarkkini tiellä. En nainut urheilijaa ollakseni viikonloppuja yksin kotona."

Julian nauroi hyväntuulisella käheydellä.
”Minä voin aina tarjota auttavan käden”, hän lupasi koskettaen naisen yöpaidan helmaa.

Deirdre ei edes tajunnut mitä teki, kun hellästi läpsäisi miestään sormille.
"Tarkoitin sitä, rakas. oloni on hirveä. Olen varma että olen puolet isompi kuin joulukuussa."

Mies veti kätensä pois.
”Sinun kuuluukin olla – kolme ihmistä kasvavat sisälläsi”, hän vastasi.

"Mmmmhm. Mikä on sinun tekosyysi?" Hän naurahti pehmeästi, sivellen sormillaan Julianin kaulansyrjää. Kunhan hän vain saisi kehonsa itselleen...

”Elättelin toiveita reilusta pelistä”, Julian vastasi haikeasti huokaisten, ”mutta se on kai menetetty toivo kanssasi, nainen.” Mies kohottautui sen verran, että saattoi nykäistä mustan t-paidan päänsä yli ja vajota takaisin vaimonsa viereen.
”Minulle sinä olet aina kaunis.”

Deirdre nielaisi. Tuli syyllinen olo, mutta nyt hän saattoi ainakin hivuttautua miehensä paljasta yläkehoa vasten.
"Ei kyse nyt ole reilusta pelistä tai siitä olenko kaunis, vaan siitä että minä en jaksa. Etkä naura sille että minä sanoin noin." Deirdre ei kirjaimellisesti ikinä ollut sanonut ettei jaksanut.

”Deirdre, rakas”, Julian vetosi ja kosketti punaisia hiuksia.
”Tarkoitin, mitä sanoin. En pyytäisi sinulta mitään, kun tunnet olosi epämukavaksi ja väsyneeksi. Sinä olet vain häkellyttävän kaunis ja viaton miehesi saa iloa katselemisestasi.”

"... Minä en." Nainen hautasi kasvonsa miehen kaulaan, tuhisten muutaman kerran ihoa vasten. Ihan vain kutittaakseen.
"Ja minun puolestani kohta voisi olla huhtikuu, alan kyllästyä pesueen hautomiseen."

Julian kuljetti sormiaan naisen hiusten lomassa ja veti tämän paremmin kainaloonsa.
”Kohta on huhtikuu. Aika menee vielä nopeasti. Muutammekin kohta.”

"Ei tarpeeksi nopeasti." Deirdre huomautti pehmeästi.
"Laitan sinulle vyötärölle painavan tyynyn niin et suhtaudu asiaan noin tyynesti."

”Jos lapsemme olisivat sen sisässä, ehkä suhtautuisin”, Julian vastasi.
”Ainakin nyt on hyvä aika vielä yrittää levätä.”

"Et. Sinusta tulisi pahempi kuin minusta, koska et voisi käydä tallilla ja hypähdellä milloin minkäkin hevosen selkään jopa selkäsi uhalla." Deirdre huomautti pehmeästi. Hän nousi istumaan ja hapuili jalkaterillään tossuja jalkaansa.
"Ja tässä minä pidän sinua hereillä. Mene nukkumaan rakas, keitän teetä ja tulen myös."

”Anna minä käyn keittämässä”, Julian vetosi ja tarttui Deirdren olkapäähän pitääkseen naisen sängyssä.
”Lepää sinä.”

"Mutta..." Deirdre antoi ryhtinsä lysähtää ja kävi takaisin sänkyyn. Alkoi itkettää.
Hyvä luoja hän tarvitsi ammattiapua näiden mielialanvaihteluiden kanssa.

Julian kohotti kulmiaan neuvottomana.
”Mikä tuli?” hän kysyi huomatessaan mielenvaihtelun.

"Olet ihana." Ei siihen muuta syytä ollut. Ihan vain se että Julian meni keskellä yötä keittämään hänelle teetä, ettei hänen tarvitsisi nousta.

”Selvä”, mies vastasi ja painoi suukon Deirdren päälaelle, ennen kuin hiipi alakertaan oransseissa alushousuissaan keittämään vaimolleen kupillisen rentouttavaa teetä. Jos häntä syytettäisiin säädyttömyydestä, hän voisi aina vedota Deirdreen.
”Ole hyvä”, Julian sanoi palatessaan teekupin ja paloitellun, tuoreen appelsiinin kanssa.

Kukaan ei ollut syyttämässä Juliania mistään. Amandakin nukkui jo sikeästi. Hän hymyili hieman, ottaen teekupin vastaan.
"Kiitos, kulta. Ehkä on sinun pelastuksesi että saat ison perheen yhdellä kärsimyksellä, etkä joudu kestämään minua useammin raskaana."

”Sinussa ei ole mitään kestämistä, rakas”, Julian vastasi asettuen takaisin sänkyyn ja peitti haukotuksen kämmeneensä.
”Oh, Bea muuten soitti. Joko aikaisena aprillipilana tai hän on oikeasti muuttamassa Newcastleen.”

"Herätin sinut ja itken koska menit keittämään minulle teetä." Deirdre huomautti hellästi.
"Oh? Hän olisi kovin ajoissa pilaillakseen. Ja eikö se ole mukavaa?"

”Jos saanen muistuttaa, yleensä minä aivan suorastaan rakastan sitä, kun herätät minut keskellä yötä”, Julian huomautti ja vajosi tyynyjään vasten.
”Se on aivan uskomattoman mukavaa. Tiedät, että rakastan perhettäni.”

Deirdre tyytyi pyöräyttämään silmiään ja laski käden miehensä jalalle. Niin.
Julian rakasti perhettään.
"Oletko ihan varma että haluat asua täällä?"

”Kuka täysijärkinen valitsee Pohjois-Englannin?” Julian naurahti ja painoi rauhoittavan suukon naisen otsalle.
”Minä haluan asua siellä, missä sinä olet onnellinen.”

Deirdre vilkaisi miestään huolestuneena.
"Minä haluaisin asua myös mielelläni paikassa jossa sinä olet onnellinen ja jonka kamaluudesta et muistuta joka kolmas sekunti."

”Taitaa kultaseni olla monta päivää siitä, kun olen muistuttanut Englannin kamaluudesta”, Julian huomautti.

"Joka viikko." Deirdre korjasi lausuntoaan hieman.
"Ja ei se ole se pääasia, vaan se ettet viihdy täällä. Kulta, minä kysyin tätä jo kun mietimme muuttamista ja kysyn vielä: haluatko sinä asua jossakin muualla?"

Julian huokaisi ja hieraisi kasvojaan.
”Haluatko sinä muuttaa Hollantiin?”

"Sitä minä olen kysynyt sinulta. Ja ei, en minä kuolisi Hollannissa, olenhan minä asunut siellä jo vuoden. En olisi yksin. Olisihan minulla sinut ja perheesi." Kunnes hän pilaisi taas kaiken, menettäisi avioliittonsa ja olisi yksin tyhjän päällä, menetettyään kaiken.
Tai jotain positiivisempaa.

”Se ei ole, mitä kysyin”, Julian totesi.
”Kysyin, haluatko muuttaa, ja vastaus on edelleen kaikesta kiertelystä päätellen ei. Jolloin me pysymme täällä.”

"Minä voisin!" Deirdre ähkäisi hiljaa.
"Jos vain sanoisit ääneen, että haluat, minä voisin, jotta sinä voisit asua paikassa jota et vihaa ja olla töissä paikassa jota et halveksunut ottaessasi sen."

”Niin, sinä voisit”, Julian vastasi tyynesti, ”mutta et halua.” Se oli yksinkertaista.
”Minä jouduin anelemaan sinut kihloihin kanssani. Minä jouduin anelemaan sinut naimisiin kanssani. En halua tuntea joutuvani anelemaan vielä kodistakin ja pohtimaan, milloin minun pitää anella sinua jäämään tai olemaan onnellinen edes päivän verran.”

Se tuntui pahalta. Sen kuuleminen, että Julian pelkäsi hänen lähtevän? Ainakin se kuulosti siltä.
"Minä..." Miten hän selittäisi sen niin, ettei hänen kultainen, rakas (ja hävytön) aviomiehensä koskan ajattelisi vaikeuden johtuneen tuosta itsestään?
"Ei sinun olisi tarvinnut anella. Se ei johtunut sinusta. Ikinä."

”Se ei muuta sitä, että olen saanut vääntää kättäsi koko suhteemme ajan”, Julian huomautti.
”Minä olin myös se, joka joutui anelemaan sinua edes harkitsemaan ajatusta perheestä. Minulle riittää. Sinä viihdyt Englannissa? Pysymme Englannissa.”

Deirdre nielaisi. Mitä hän oli ikinä tehnyt miehensä tai heidän suhteensa eteen?
Silti Julian oli siinä. Keskellä yötä, kun hän ei saanut unta ja kaipasi jotakuta valvomaan kanssaan, vaikka mies heräisi aikaisin töihin.
"Saat sen kuulostamaan siltä että olisin tässä vasten tahtoani tai koska väsytit minut."

”Siltä se tuntuu”, Julian vastasi huoahtaen ja hieraisi kasvojaan.
”En haluaisi puhua tästä nyt. Kello on ties kuinka paljon.”

Deirdre puri huultaan. Mies oli oikeassa.
"Käy nukkumaan. Juon tämän, käyn kolmesti vessassa ja käyn sitten nukkumaan myös." Hän lupasi hymyillen, vaikka jokin kuristi häntä hitaasti.
Huono vaimo. Puhtaasti vain huono naisystävä, kihlattu ja vaimo. Tällä rekisterillä hänestä ei tulisi hyvää äitiäkään.

Julian veti peittoa päälleen ja nykäisi sivuun sysätyn t-paidan takaisin päänsä yli Englannin viheliäisessä ilmastossa.
”Hyvää yötä. Nuku hyvin”, hän toivotti, kääntyi kyljelleen, sysi tyynyä paremmin päänsä alle ja sulki silmänsä.

Deirdre jäi hämärässä katsomaan hollantilaismiehen selkää hiljaisena.
"... Hyvää yötä, olet hyvin rakas." Kuulikohan mies edes enää? Ei sillä ollut väliä. Hän nousi kun oli hävittänyt sen yöpalansa, pyöri sängyssä ja ravasi vessassa. Jossakin vaiheessa hän tajusi tuijottaneensa Julianin niskaa ties kuinka kauan.
"Tekisin vuoksesi mitä tahansa ja toivon että tietäisit sen. Olen onnekas nainen kun minulla on sinut ja rakastan sinua enemmän kuin mitään. Sinä olisit ansainnut paremman vaimon, mutta olen onnellinen että kaikesta huolimatta juuri minä sain kunnian. En minä suostunut väsytettynä. Uskalsin vain luottaa elämää." Epäreilua puhua tunteistaan nukkuvalle miehelle ja käydä sitten nukkumaan.
Nukkuessan Julian ei väittänyt vastaan.

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Voisipa sukunsa valita   Su Tammi 14, 2018 8:36 am

Torstai 18. tammikuuta 2018 - aamupäivä, Newcastle

Englantilaismies oli käynyt kukkakaupan (piti kai serkulle kukkia viedä, onnitteluksi avioliitosta, lapsista ja kaikesta) ja kahvilan kautta. Mukana oli pieni kakku, kun ei tiennyt montako syöjää olisi paikalla, valmiiden palojen ostaminen olisi ollut riskialtista. Hän vilkaisi tekstiviestistä varmistuksen osoitteesta, avasi portin ja asteli pienen pihan poikki ovelle.
Suloista seutua. Näytti siltä että hän saattoi kuvitella Julianin ja serkkunsa asumaan sinne. Eilinen visiitti Artemiksen luona oli jo päässyt yllättämään. Hän ei koskaan ollut kuvitellut nyreämpää - nykyään hämmentävän hyväntuulista - serkkuaan asumaan nummien keskelle Newcastlen laitamille avovaimon ja kahden koiran kanssa. Ehkä hänelläkin siis olisi mahdollisuus, kun luonteeltaan vähintään hurmaavaksi luonnehdittu (lue: kusipää) serkkunsakin sai onnelliselta vaikuttavan suhteen.

Julian nykäisi oven auki kulmat kärsimättömässä kurtussa, ilmeestä päätellen odottaen sinnikkäitä Mormoneita tarjoamassa pelastusta. Mutta oven takana seisoikin Johnny. Tummat kulmat kohosivat yllätyksestä, ja kasvot sulivat hymyyn, kun pitkä hollantilainen väisti ovelta syrjään päästääkseen vanhan ystävän sisään ja ojensi käsivartensa sitten halaukseen.
”Milloin saavuit?” hän kysyi irroittautuessaan halauksesta.

Johnny naurahti kun näki sen kurtun. Ilmeisesti tuo oli odottanut epämiellyttävämpää vierasta kuin hän. Deirdre oli tainnut mainita puhelimessa jotain raskausaivoista. Hän halasi ystäväänsä nopeasti, laski jonkun pahvilaatikon päälle kantamuksensa ja veti takkia pois.
"Viime perjantaina, aloitin maanantaina. Missä hurmaava serkkutyttöni on? Joko hän näyttää rantapallolta?"

Totta, olihan tallilla kiertänyt ilmoitus uudesta tallimestarista. Hän ei vain ollut ehtinyt muuta kuin harppoa autosta maneesiin ja takaisin tasapainotellessaan raskaana olevaa vaimoa, uutta au pairia, maahan muuttanutta sisarta, sisarentytärtä, uuden kodin remonttia ja vaiheittaista muuttoa.
”Hän on- hurmaava serkkutyttö?” Julian toisti kulmat uudelleen kurtistuen, kun ohjasi Johnnyn eteiskäytävästä avoimeen, harmaalla, valkoisella ja tummalla puulla sisustettuun, avoimeen alakertaan ja viittasi miestä istumaan suurelle, harmaalle kulmasohvalle.

Johnnyn vihreät silmät katsoivat Juliania kovin huvittuneina. Deirdre ei ollut koskaan maininnut? Naisella oli ollut aina kiero huumori.
"Niin, vaimo on serkkuni, jos hän ei koskaan maininnut asiaa." Tallimestari istui alas ja sukaisi punaisia hiuksiaan. Pian portaista kuului askelia. Alakertaan astellut nainen levitti kätensä kun näki englantilaismies ja sai Johnnyn nousemaan, tehden samoin.
"Sawnie! En tiennyt että olet Englannissa!"
"Teidän kahden pitaisi puhua useammin keskenänne, jestas." Jonathan nauroi hyväntuulisesti kun halasi pitkää naista tiukasti.

Julian oli työntänyt sormet mustaan harjaansa ja katsahti Deirdreä syyttävästi, kalpeansiniset silmät siristyneinä.
”Tiedätkö, kaikki nämä vuodet, kun olen puhunut ystävästäni – olisit voinut mainita, että hän on serkkusi”, hän totesi naiselle kuivasti päätään pudistaen.
”Johnny, haluaisitko kahvia? Vai noudatatko kansakuntasi perinteitä ja suosit teetä?”

Deirdre vilkaisi miestään hymyillen pirteästi, räpäyttäen silmiään hyvin viattomana.
"Maailmassa on monta Jonathania." Nainen hymisi. Pelkkä äänensävy riitti kertomaan, että naisen mielestä tämä oli ollut vitsikkäämpää näin.
"Deirdre, olet julma nainen. Kahvia, Julian, aina kahvia. Kaltaisesi ihmiset ovat syy miksi olen oppinut juomaan kahvia. Aion nimittäin nalkuttaa sinulle kun olemme töissä. Olit esitellyt taas mittavaa sanavarastoasi, asiakkaan mukaan."

”En mitenkään voisi eritellä, kenestä on kyse – käytän aina mittavaa sanavarastoa”, Julian myhäili huvittuneena ja kiersi keittiön saarekkeen taakse käsittelemään huipputeknistä kahvinkeitintä.
”Mistä päin olet löytänyt asunnon?”

Deirdre oli istunut sohvalle ja tuon serkku seurasi esimerkkiä, katse kouluvalmentajassa. Niinpä niin.
"Todellakin. Ja löysin hurmaavan talon Hexhamista. Sinä vihaisit sitä." Ihanan sympaattinen, vanhalta ladolta näyttävä talo ja sen sympaattinen aita kuuluivat ehdottomasti ihanimpiin asumuksiin mitä hänellä oli ollut.

”En siis malta odottaa tupaantulijaisia”, Julian nauroi valmistellessaan kahvitarjotinta, jonka kantoi hetken kuluttua olohuoneen puolelle ja laski koristeellisesti veistetylle, tummapuiselle sohvapöydälle.
”Miltä uusi talli on tuntunut?”

"Toin kakkua uhrilahjana, kun en tiennyt miten äkäinen Dee on." Jonathan väisti sohvatyynyä, joka mätkähti miehen selkään.
"Hyvältä. Edeltäjälläni taisi kehittää naurettavan idioottivarmat systeemit, kaiken muun paitsi kaltaistesi nokkelien suupalttien varalle."

”Effie oli hyvin tehokas, kauhistuttava olento”, Julian myönsi istuen Deirdren viereen ja laski kätensä kevyesti naisen kädelle.
”Ja hetkinen, sinähän olet siis myös Artemiksen serkku? Hän on varmasti minua pahempi. Minä huudan vain erinomaisen hyvästä syystä.”

"Julian, sinähän olet terävänä tänään!" Jonathan naurahti ja otti kahvimukin sormiinsa, hymyillen vinosti.
"Kuvailette Artemiksen kanssa kovin eri sanoin Effietä. Hän puhui naisesta kovin lämpimästi. Ja kyllä, olen hänenkin serkkunsa ja viimeksi eilen lätkäisin häntä kansiolla käsivarteen koska hän heitti kolme ratsastajaa valmennuksesta ulos. Vartissa. Ilman syytä. Tai kuulemma syy oli idiotismi, mutta en voi sanoa niin asiakkaalle."

”Hei – kaikki, mitä sanon Effiestä, on mitä suurin kohteliaisuus”, Julian protestoi naurahtaen ja siemaisi vahvaa, mustaa kahvia. Mitä nuorelle naiselle oli tapahtunut oli kammottava sääli.
”Kuten sanoin – Artemis on paljon pahempi kuin minä. Minähän vain kannustan asiakkaitani kehittymään.”

"Lausuttuna mitä suurimmalla kauhulla." Jonathan huomautti. Deirdre otti teemukin sormiinsa. Oli epäreilua ettei hän saanut juoda kahvia.
"Olen tuntenut hänet kirjaimellisesti hänen koko ikänsä, Julian, minä tiedän. Olisi kyllä ollut joltakulta reilua varoittaa että hän näyttää nykyään ihmiseltä."

”Jos olisit tavannut Effien, sinäkin puhuisit hänestä mitä suurimmalla kauhulla”, Julian vastasi takaisin ja kiersi kätensä hellästi Deirdren hartioille, sipaisten punaisia hiuksia.
”Artemishan on melkein ihminen nykyään.”

Deirdre painui miehensä kainaloon ja vilkaisi serkkuaan. Hän potkaisi tuota kevyesti jalkaan.
"Niin, älä puhu rumasti." Nainen huomautti virnistäen, vilkaisten miestään.
"Ja oletko sinä seonnut, kun luonnehdit häntä noin?"
"Minä huomasin. Ehkä sinäkin vielä joku päivä rentoudut, kunhan muutat Newcastlen laitamille nummien naapuriin."

”Sanoin melkein ihminen”, Julian vastasi hymyillen ja painoi suukon Deirdren poskelle. Artemis tuntui löytäneen tasapainon ja oli suorastaan miellyttävä valmentaa nykyään. Julian ei pahastunut, vaikka jäi välillä muutenkin suustaan kiinni vaimonsa kaksosen kanssa.
”Ja minähän olen tavattoman rento.”

"Viulunkieli sanoo myös noin ennen kuin se katkeaa." Jonathan huomautti. Deirdre taputti Julianin poskea, pudistellen päätään.
"Se on sinulta kaunista. Vuosi sitten olitte tappaa toisenne jos osuitte samaan tilaan."

”Vuodessa ehtii tapahtua paljon”, Julian sanoi. Kuten häät ja lähestyvä isyys, ja Artemiskin vaikutti onnelliselta, mikä teki paljon helpommaksi suhtautua Deirdren menneisyydessä ongelmoineeseen kaksoseen avoimin mielin.
”Ajattelitko Johnny uskaltautua valmennuksiini Filiuksen kanssa?”

"Filius on vanha mies, se ei jaksa enää samoin." Jonathan naurahti. Deirdre nyrpisti nenäänsä miehen sanoille.
"Sawnie, ettet se olisi sinä joka kokee olevansa vanha?"
"Pöh, pois se minusta."

”Johnny, Filius on nuorempi kuin Kraken – ja Kraken on vielä täysin kykenevä starttaamaan Grand Prix’tä”, Julian protestoi silmät siristyen ja silitti Deirdren käsivartta.
”Ettei sinua suinkaan jännittäisi?”

Englantilaismies vain hymyili viattomasti kahvikuppinsa takaa.
"Kraken on pidetty huippukunnossa, Filius on harrasteratsu."
"Viimeksi kun sukulaiseni sanoi noin, se hevonen päätyi kansainvälisille kentille." Deirdre huomautti.

”Niin juuri”, Julian vastasi huvittuneena, kalpeansiniset silmät naurua tuikahtaen.
”Ole mies ja tule valmennukseen.”

"Minulla ei ole hinkua kilpakentille, mutta voin olla mies ja tulla valmennukseen silloin tällöin. Olen kiireinen mies nyt, Julian. Olen pomosi."

”Hyvä mies”, Julian nauroi.
”Kakkua?” hän kysyi ja tarjoutui leikkaamaan sen tuoneelle vieraalle miehekkään lämpäreen, minkä jälkeen tarjoilisi mielellään myös vaimolleen.

"En minä sitä koristeeksi tuonut." Jonathan naurahti. Deirdre näytti heti huomattavasti onnellisemmalta kun sai palan kakkua.
"Mmmmm, mistä hait tämän? Hyvää."
"Leipomo-kahvila keskustassa. Sitruunamousse."
"Ei ihme että pidän tästä, yhtä hapanta kuin puolisoni." Deirdre nipisti kiusoitellen Julianin poskea.

Julian soi naiselle kuivasti huvittuneen hymyn ja siemaisi kahviaan.
”Teillä on siis ollut hauskaa nämä vuodet”, mies totesi viitaten yllättäen paljastuneeseen perhesuhteeseen.

Deirdre yskäisi pehmeästi, yrittäen näyttää siltä että häpesi.
"Minun pitää myöntää että kuvittelin hänen kertoneen sinulle. En muistanut miten kiero nainen serkkuni on ja oletin väärin." Johnny naurahti. Hän olisi kyllä maininnut, jos olisi tiennyt.
"Se oli hauskaa!" Nainen puolustautui Julianin kainalosta, ottaen lusikallisen kakkua suuhunsa.

”Sinä, rakas, olet silloin tällöin huolestuttavan kiero”, Julian huomautti ja painoi suukon Deirdren ohimolle.
”Miten Filius muuten voi? Kun et käytä sitä tekosyynä olla ratsastamatta ohjauksessa.”

"Ja nautit siitä. Pidän sinut varpaillasi." Deirdre naurahti, hyrähtäen tyytyväisenä kun sai suukon. Hyvä mies.
Jolla oli surkea vaimo.
"Hyvin, hyvin. Edelleen herkkä virkkuukoukku ja kusettaa uusia ratsastajia mennessä sekä tullessa."

”Onneksi et ole mies, joka hemmottelisi hevostaan”, Julian totesi tyynesti ja nosti kahvikupin huulilleen.

"Mitä, minäkö? En koskaan! Minä kyllä kuulin että sinä toit vaimollesikin jonkun hemmoteltavan. Itsesi lisäksi." Johnnyn pilke silmäkulmassa lausutut sanat saivat Deirdren polkaisemaan miestä pohkeeseen.
"Sawnie!"

Julian huokasi haikeasti.
”Hevosta kyllä hemmotellaan”, hän nyökkäsi, ”ajattelin sopivaksi häälahjaksi pitää ratsastus koko perheen urheiluna. Kun lapset pystyvät istumaan kaatumatta naamalleen, hekin pääsevät satulaan.”

"Mitä, eikö sinua?" Jonathan veti jalkansa pois Deirdren ulottuvilta. Onneksi naisella ei nyt ollut refleksiensä tuomaa etua. Oli turvallista piikitellä tuota.
"Ja sinä et toki omaan tapaasi keksinyt muuta kuin jalosukuisen puoliverisen?"

”Miksi tyytyisin muuhun kuin parhaaseen?” Julian kohotti kulmaansa. Olihan se itsestäänselvää, että hänen perheensä kasvatit olivat parhaista parhaita.
”Meillä on historiaa Bewitchedin kanssa. Tiedän, että se kohtelee Deirdreä kauniisti.”

Jonathan pudisteli pehmeästi päätään. Voi hyvä luoja.
"Ja siskosi vielä ihmetteli kun luonnehdin sinua omalaatuiseksi."

”Missä välissä olet ehtinyt törmätä Beaan?” Julian kurtisti nyt kulmiaan.

"Hän oli tulossa huutamaan minulle jostakin, kuten teillä Veeneillä on tapana, mutta Pomona pelasti minut." Jonathan naurahti, laskien tyhjän kakkulautasen alas.

”Kerro toki. Millä sinä sait jo sisareni suuttumaan?” Julian nauroi huvittuneena.
”Eivätkö systeemit olekaan idioottivarmat?”

"Joku idiootti oli siirtänyt matkalaatikon hänen hevosten varustetelineiden eteen. Katsoin myöhemmin ja siinä luki van der Veen Horses, joten väitän sitä jonkun teidän hoitajanne omaksi sabotaasiksi." Jonathan naurahti.
"Koska olen herrasmies, en sanonut mitään."

”Herrasmies, totta kai”, Julian nyökkäsi ja sipaisi Deirdren hiuksia.
”Se onkin aina ensimmäinen sana, jolla luonnehdin sinua.”

Se sai naisen näyttämään hieman onnellisemmalta. Kaikki kosketus sai naisen hieman onnellisemmaksi nykyään. Paljon onnellisemmaksi, jos totta puhuttiin.
"Mitä? Se ei ole ensimmäinen sana jolla puhun sinusta, joten olemme tasoissa."

Julian nauroi myhäillen ja halasi Deirdren tiukemmin kylkeensä.
”Jos olisit sisartani kohtaan mitään muuta kuin herrasmies, minun pitäisi muistuttaa sinua käytöstavoista.”

"Millaisena ihmisenä oikein pidät minua?" Jonathan yritti kuulostaa sydänjuuriaan myöten loukkaantuneelta.
"Ei hätää, Pomonan avulla saan kaiken aina anteeksi. Se karvaton eläin."

”Taatusti”, Julian vastasi huvittunut pilkahdus silmissään.
”Deirdre, haluaisitko toisen palan? Tai loput?”

"Se oli pieni kakku, mutta ei noin pieni. Toinen pala, kiitos vain." Deirdre vilkaisi serkkuaan.
"Miten Pomona voi? Albus ja Sybill?"
"Ne ovat rakastuneita isompaan pihaan ja maaseudun rauhaan. Paitsi Pomona."

”Se on juuri sopiva neljälle”, Julian huomautti leikaten vaimolleen muhkean palan.
”Lisää kahvia tai teetä, Johnny? Deirdre?”

"Minua on yksi." Deirdre huomautti, ottaen kuitenkin lautasen vastaan ja kaivautui Julianin kainaloon. Eip, aviomies ei ollut menossa mihinkään. Jonathan naurahti ja nousi, ottaen myös serkkunsa teemukin.
"Minä haen. Turvallisempaa jos sinä et liiku."

”Mutta syöt neljän edestä”, mies muistutti ja silitteli vaimonsa käsivartta. Julianin katse harhaili vaistomaisesti vatsan kumpuun.
”Silloin saa herkutella vaikka kokonaisen kakun.”

"Korkeintaan kahden, Julian, he eivät paina paljoakaan per lapsi." Nainen huomautti. Tosin, hän oli alkanut hieman kadota ympäriltä, mistä lääkäri halusi muistuttaa jatkuvasti. Ehkä Julian oli oikeassa.
"Ja minä halkean jos syön niin paljon." Jonathan palasi, ojentaen mukin serkulleen.
"Et ole halkeamassa mihinkään. Jos serkun sanat nyt vaikuttavat mitään."

”Et halkea”, Juliankin vahvisti ja painoi suukon punaisiin hiuksiin.
”Pidä itsesi kylläisenä.”

"Sinä hoidit minun kylläisyyteni muutamaksi kuukaudeksi..." Nainen mutisi ja vääntäytyi ylös. Piti päästä vessaan. Taas. Jonathan yritti olla nauramatta ääneen, epäonnistuen siinä surkeasti.

”Tekeekö mielesi päiväunille?” Julian huikkasi vaimonsa perään, käsi rennosti sohvan selkänojalla leväten ja jalka toisen päälle ristittynä.
”No niin Johnny, miten Northumberland on kohdellut sinua?”

"Sinä nukut vierashuoneessa viikon!" Ei muuten nukkuisi, ainakaan ilman kainaloon tunkevaa vaimoaan. Johnny nauroi ja keräsi itseään hetken.
"Hyvin, oikein hyvin nämä muutamat päivät. Filius ei taida tajuta edes muuttaneensa, jälleen kerran ja koirat voivat hyvin. Työ vaikuttaa siltä etten kyllästy heti, joten kaikki on loistavasti. Entäs sinua?"

”Nukun vierashuoneessa viikon”, Julian nauroi ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
”Mutta muuten loistavasti. Löysimme pätevän, joskin värisokean au pairin jo avuksemme, muutto ja remontti sujuvat aikataulussa ja olen vihdoin löytänyt aikani arvoisen ratsastajan, jota valmentaa.”

"Värisokean? Oikeasti värisokean vai epäiletkö sinä hänen olevan?" Se oli aiheellinen kysymys Julianin kanssa. Ilmeisesti elämä oli asettunut mukavasti toisen kohdalla.
"Olen muuten pahoillani häistänne, olisin tullut jos tallilla ei olisi ollut pääntautiepäilyä. Vannon etten nukkunut koko kesänä sekuntiakaan."

”Älä murehdi sitä”, Julian vakuutti rauhoittaen.
”No, hänellä on hiuksissaan melkein jokaista sateenkaaren sävyä migreeniä inspiroivina raitoina ja kulmakarvatkin ovat siniset. Sano sinä minulle.”

"Murehdin vähän, ei ystävä ja serkku mene joka vuosi naimisiin." Jonathan venytteli hieman.
"Oh. Siniset? Oikeasti, siniset? Ja sinä, kaikista ihmisistä, palkkasit hänet? Sinä?"

”Sateenkaarenkirjavat siniset”, Julian korjasi värähtäen ja kohautti sitten olkiaan.
”Deirdre on pehmo. Ja hän puhuu hollantia.”

"...Kulmakarvatkin?" Jonathan kurtisti kulmiaan.
"Vai tarkoitat hiuksia ja kulmat ovat siniset? En malta odottaa että näen hänet. Ja hei, lapsethan pitävät kirkkaista väreistä." Johnny huomautti. Voi luoja mitä hän olisi antanut isosta perheestä. Isosta kuten omansa. Hänellä oli koiransa. Hän voisi hemmotella ne.
"Sinä tiedät paremmin kuin minä ettei vaimoasi oikein voi sanoa pehmoksi ja toisekseen, jos et olisi halunnut palkata häntä, ette tosiaan olisi."

Julian kohautti olkiaan puolittain hymyillen.
”Et tiedäkään, miten tuleva äitiys on vaikuttanut serkkuusi”, hän huomautti.
”Ja kuten sanoin, se tyttö puhuu hollantia.”

"En ehkä haluakaan. Sinkkuuden iloja, en joudu miettimään sellaisia asioita. Paitsi kun nartuillani on juoksut ja ne haluavat tappaa toisensa." Johnny myönsi hymyillen. Hän ei tiennyt halusiko ajatella temperamenttista naista hormonien vallassa.
"Kai tiedät että teen serkkujeni kanssa kaiken, jotta lapset oppivat sinun iloksesi myös iiriä?"

Julian pyöräytti silmiään.
”Jostain syystä en tunnu saavan perille viestiä, että minä vain haluan lapsieni jakavan minun äidinkieleni ja perheeni äidinkielen, koska he ovat van der Veenejä”, hän totesi.
”Puhuvat mitä muuta tahansa.”

"Ehkä en puutu tähän, eikä siinä ole mitään väärää. Mutta ehkä toinen vanhempi haluaa samaa? iiri on kuoleva kieli, Julian." Ja Deirdre tuskin haluaisi antaa sen kuolla oman jälkikasvunsa kohdalla.
"Ja he oppivat kyllä kevyesti kolmikielisiksi. Eivät teidän lapsenne voi olla tyhmiä tai sitten minä lopetan genetiikkaan uskomisen."

”En ole missään vaiheessa protestoinut iiriä vastaan”, Julian huokasi.
”Niin mielellään kuin serkkusi rakentaakin dramaattisia tarinoita liitostamme. Edelleen vain haluan heidän oppivan hollantia äidinkielenään.”

Johnny kohotti kevyesti kulmaansa.
"En ole kuullut mitään dramaattisia tarinoita. Ehdimme usein puhua kovin vähän puhelimessa, joten emme ehdi dramatiikkaan asti. Hän ei ole vaikuttanut muuta kuin onnelliselta viimeiset vuodet. Paitsi silloin kun olit sairaalassa. Silloin hän oli sietämätön."

”Veikkaan olevani aivan yhtä sietämätön, jos Deirdre joutuisi sairaalaan”, Julian vastasi ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan. Ajatuskin sai hänen sydämensä lyömään hermostuneessa rytmissä. Kolmosten odottaminen ensimmäisenä raskautena ja vanhempana synnyttäjänä ei ollut riskitöntä, ja mies vetosi öisissä rukouksissa korkeammalle voimalle, että jos tulisi pakko valita, säästäisi hänen vaimonsa. Hän voisi elää sisarustensa lasten rakastettavana enona, mutta Deirdren menettäminen murtaisi hänet.

Johnny hymähti.
"Sen uskon. Olette oikein suloinen pari ja serkkuni kuulostaa vain onnelliselta. Minulla ei siis ole syytä nylkeä sinua, vanhemman serkun oikeudella." Jonathanin virne oli aina yhtä hauska näky, kun suu ei muutenkaan ollut suhteessa kasvoihin.

”Oletko sinä harkinnut suloisen parin hankkimista?” Julian kysyi kulmaansa kohottaen ja katsahti vaistomaisesti suuntaan, johon onnelliseksi kuvailtu vaimo oli kadonnut. Julian toivoi Deirdren olevan onnellinen, raskaasta raskaudesta huolimatta.

Englantilaismies naurahti ja joi kahviaan muutaman kulauksen verran. Olihan Jonathan ajatellut asiaa, siihen se oli jäänyt.
"Olenhan minä harkinnut asiaa."

”Harkinnut?” Julian toisti.
”Millaiseen lopputulokseen olet tullut?”

"Eikö se ole aika selvää, koska joudut alunperin kysymään asiasta?" Mies ei naurahtanut. Se ei ollut hauskaa. Ehkä hän ei vain ollut hyvä parisuhteissa.

”Oletan, että olet ollut kiireinen töissäsi, et ole tavannut oikeaa ihmistä ja ehkä et ole myöskään kaivannut parisuhdetta niin, että olisit etsinyt sitä”, Julian ehdotti.
”Osuuko lähelle?”

"Olen saattanut pitää itseni tahallani kiireisenä." Jonathan koki tuhlanneensa elämästään jo riittävästi vuosia niihin vääriin.
"Mutta et ole kaukana totuudesta."

Julian naurahti.
”Tiedän vain, että vaikka meillä olisi kuinka vaikeaa tahansa, olen aina onnellisempi Deirdre elämässäni”, hän sanoi olkiaan pehmeästi kohauttaen ja hymyili puolittain, kun pohti, josko nainen oli todella vetäytynyt päiväunille. Sana oli saanut aivan ihastuttavan konnotaation jouluna, ettei sen todenmukaisuudella ollut väliä ja silti hän tunsi olonsa hilpeäksi.

"Olet suloinen." Jonathan hymähti, miettien hetken.
"Koen vain tuhlanneeni jo aikaa tarpeeksi vääriin ja en jaksa enää muutaman vuoden jälkeen ymmärtää että ei, reisille meni tämäkin." Deirdre ei ollut mennyt päiväunille, vaan käynyt vain vessassa. Hänhän serkkunsa oli kutsunut kylään.
"Sawnie-kulta, älä ole noin kyyninen." Nainen huomautti, istuessaan takaisin miehensä kainaloon. Niin lähelle kuin saattoi, ilman että istui syliin.

Julian olisi ottanut Deirdren syliinsäkin, mutta tyytyi kiertämään käsivartensa vaimonsa hartioille ja painamaan tämän lähelleen. Vapaan käden hän punoi Deirdren käteen.
”Kaikki hyvin?” hän varmisti, kätkien huonosti sen, ettei todella voinut täysin olla huolehtimatta.

Deirdre yritti säästää miehensä reisiä ja säästää sylissä makoilun siihen kun he olivat kaksin. Naisen kirkkaanvihreät silmät vilkaisivat miestä ja hän sukaisi sormillaan tuon hiuksia.
"On, kaikki on hyvin. Heti kun ei ole, minä kerron." Deirdre lupasi, ottaen teemukinsa käsiinsä.
"Mietitään sitä että hurmaava serkkuni ei ole vieläkään saanut aikaiseksi asettua. Julian, tunnetko sinä hurmaavia sinkkunaisia?" Mieti vastaukseksi tarkkaan. Mies, tarkkaan.

”Mietitään sitä”, Julian vastasi teatraalisen vakavasti nyökäten ja siveli sormenpäillään vaimonsa olkavartta. Hetkeksi hän syventyi miettimään, kulmakarvat keskittyneessä kurtussa, kunnes tunsi kylmät väreet selkäpiillään.
Tunsiko hän hurmaavia sinkkunaisia?
Herran tähden.
”En todella osaisi sanoa, mutta ehkä sinun ystävissäsi on joku, Deirdre, rakas?”

Jonathan kohotti kulmiaan pariskunnalle. Jestas. Hän oli tullut Englantiin töihin, ei avioitumaan. Vaikka ei se pahasta olisi. Vaimo ja iso perhe. Hän ei sanoisi ei, vaikka rehellisyyden nimissä yksikin lapsi kelpaisi. Deirdre kohotti kulmiaan miehensä vastaukselle.
Hänen aviomiehensä oli viisas mies.
"Valitan, he tuntuvat kaikki asettuneen aloilleen viimeaikoina."
"Ehkä minä selviän näin, parittajat."

”Ehkä selviät”, Julian nauroi ja halasi Deirdren tiukemmin kylkeensä, painaen suukon naisen punaisiin hiuksiin. Mieli jäi askartelemaan kysymyksen parissa, mutta ei hän tuntenut sinkkunaisia – ainakaan sellaisia, joiden haluaisi kuvitella päätyvän lähellekään sekavia suhteita, kuten sisarensa tai valmennettaviensa.
”Vai mitä arvelet, Deirdre?”

"Minä olen eri mieltä. Olet hurmaava mies, josta joku nainen saisi hyvän miehen. Ei tarvitsisi valittaa sitten siitä ettei ole hyviä miehiä, jotka haluavat vaimon, lapsia, koiran - sinun tapauksessasi kaksi koiraa ja alaston otus - ja omakotitalon rumalla aidalla." Deirdre nyrpisti nenäänsä. Kamala aita. Se pitäisi maalata. Heti kun hän voisi kumartua. Jonathan nauroi ja haroi hieman tummemman sävyisiä, leiskuvan oransseja hiuksiaan.
"Pomona on hurmaava, se saa hymyn kenen tahansa kasvoille." Jopa Julianin siskon, joka vaikutti hieman veljeään jäisemmältä versiolta.
"Ja et koske aitaani. Se on hurmaava." Deirdre virnisti.
"En koskekaan. Yritän etsiä sinulle naista joka koskisi aitaasi."
"Deirdre!"

Julian nauroi hyväntuulisesti ja painoi toisenkin suukon Deirdren hiuksiin. Hänen rakas, hävytön vaimonsa.
”Liekö Johnnykaan pahastuisi siitä”, hän pohti sileäksi huolellisesti ajeltua leukaansa hieraisten.

"Sitä minäkin. En ole tavannut miestä joka pahastuisi." Deirdre huomautti, katsoen serkkuaan tietyllä katseella. Se huusi "olen oikeassa".
"Deirdre, olet ihana, mutta minä pärjään."
"Elämän ei tarvitse olla vain pärjäämistä. Minä sen tiedän, kun pärjäsin ennen Juliania."

Ei, Juliankaan ei ollut tavannut miestä, joka olisi pahastunut aitansa koskettelusta. Deirdre todella oli ihana. Mies nauroi yrittäen hillitä itseään, kosketti kämmenselällä suutaan ja laski kätensä takaisin Deirdren kädelle.
”Mutta sinulla on se karvaton koira, niinkö se meni?”

"On. Pomona." Jonathan vastasi hymyilöen. Pomona oli ihana. Ei ehkä naismagneetti, mutta ihana se oli.

Julian katsahti Deirdreä kulmaansa kohottaen.
”Niin kauan kuin olet onnellinen”, hän lupasi. Johnnyn kaltainen mies löytäisi kyllä seuraa, jos niin päättäisi.

Deirdre vilkaisi miestään. Mitä tuo kohotteli kulmaansa?
"Minä olen." Jonathan lupasi hymyillen ja vilkaisi kelloa.
"Minun pitää varmaan siirtyä työpaikalle, jos tahdon etteivät assistenttini villiinny vapaudentunteesta. Oli ihana tavata teitä molempia. Kun saan talon kuntoon, tulkaa ihmeessä käymään. Jos sinä serkku jaksat."
"Jos huomautat jaksamisestani, minä potkaisen sinua. Vain Julian saa huomauttaa siitä." Nainen nousi serkkunsa kanssa samaan aikaan ja halasi pitkää englantilaismiestä tiukasti.
"Oli ihana nähdä sinua Sawnie."

Juliankin nousi jaloilleen vaimonsa vanavedessä ja halasi vanhaa ystävää vuorollaan.
”On hienoa saada sinut näin lähelle”, hän sanoi ja halauksesta vetäydyttyään laski käden kevyesti Deirdren selälle.
”Onnea uuteen työhön.”

"Kadut vielä. Sinä tulet illasta itkettämään ratsastajia? Tai siis, et itketä heitä, jotta minun ei tarvitse nalkuttaa. Nähdään." Jonathanin kadottua ovesta Deirdre vilkaisi miestään tuon vierestä.
"Mille sinä kohottelit aiemmin kulmiasi?"

”Totta kai tulen”, Julian lupasi vienosti hymyillen ja käänsi sitten katseensa Deirdreen.
”Tarkastin vain, oliko sinulla painokasta sanottavaa asiaan. Olet luultavasti parempi metsästämään serkullesi – kiitos siitä – vaimoa.”

"Noh, en sanoisi. Sinä olet luultavasti viettänyt hänen kanssaan enemmän aikaa Saksassa viime vuosina kuin minä." Deirdre naurahti pehmeästi.
"Kulta... Nyt ei ole yö. Voisimmeko me... puhua?"

”Hmm?” Julian kohotti hämmentyneenä kulmiaan ja hieraisi Deirdren selkää.
”Mikä sinua painaa?”

"Se mitä sanoit silloin muutama päivä sitten." Nainen huokaisi hiljaa.
"Että sinusta tuntuu siltä että olet saanut käydä väsytystaistelua kanssani."

”Enkö ole?” Julian kysyi ja viittasi Deirdreä istumaan alas.

Ei, älä itke. Keskustele kuin aikuiset, aikuinen nainen. Deirdre istui alas, pyöritellen sormiaan.
"En koskaan halunnut että sinusta tuntuisi siltä."

”Ja se on mukava kuulla”, Julian vastasi ja istui naisen viereen, nojaten selkänsä harmaan kulmasohvan selkänojaan ja ristien jalan rennosti toisen päälle.
”Kaikki on hyvin nyt, Deirdre, ainakin minun puolestani.”

Ei ollut. Se ei ollut hyvin, jos hänen aviomiehensä koki väsyttäneensä hänet kihloihin ja naimisiin itsensä kanssa. Mies, jota hän rakasti niin paljon että joskus tuon hymy tuntui kouraisuna vatsassa tai tiivis katse riitti salpaamaan hengityksen. Mies jonka puolesta hän olisi antanut henkensä sekuntiakaan miettimättä.
"Jos sinä ajattelet niin, ei selvästi ole. Minä rakastan sinua, enemmän kuin mitään. Olin niin onnellinen ja otettu kun kosit minua. En tiennyt miten käsitellä sitä."

Julian pyyhkäisi Deirdren hiuksia kuunnellen naista keskittyneenä ja kiersi sitten käsivartensa vaimonsa hartioille.
”Ja minä rakastan sinua enemmän kuin mitään”, hän sanoi.
”Eikö siinä ole kaikki, mitä me tarvitsemme?”

"On." Nainen myönsi pehmeästi. Silti se nakersi. Ei rakastavassa suhteessa saisi tai kuulunut olla sellaista epävarmuutta läsnä.
"Se ei koskaan johtunut sinusta. Ei siitä etten olisi halunnut naimisiin kanssasi tai yhteistä elämää. Minä..." Deirdre kaivautui miehensä kainaloon ja kietoi käden tuon vatsan yli, rutistaen hellästi.
"Pelkäsin että menetän sinutkin tai että kaikki hajoaa ennen sitä. Että juuri sinä päivänä, kun meidän pitäisi olla maailman onnellisimpia ihmisiä, tapahtuu jotakin pahaa. Pelkäsin sitä riskiä, en koskaan avioliittoa kanssasi."

Julian halasi Deirdreä tiukemmin.
”Tiedätkö, että ’jotakin pahaa’ on tavattoman laaja määre?”

"Tiedän. Haluat tarkennusta?" Se vain oli ollut hänen mielessään mörkö, joka oli kasvanut kasvamistaan kihlauksen aikana. Mitä jos, entä jos. Jossittelu oli ollut ajaa heidät melkoisiin riitoihin ja ajanutkin.

”Deirdre, menneisyydellä ei todella ole väliä minulle”, Julian vakuutti.
”Olemme naimisissa, meistä tulee muutaman kuukauden päästä vanhempia, meillä on uusi kotikin – eikö kaikki ole hyvin nyt?”

"Kunhan et ikinä ajattele että se johtui sinusta tai siitä etten olisi halunnut sinua. En ikinä unohda miten komea olit hääpäivänä." Hrh. Se ei tosiaan koskaan jättäisi naisen eläviä muistikuvia. Hollantilainen oli tuntunut olevan silloin yhtä hymyäkin.

”Mukava kuulla”, mies naurahti ja painoi suudelman Deirdren hiuksiin. Julian huokasi haikeasti.
”Mikä sääli, jos en ole enää.”

"Noh!" Hän läppäisi miestään hellästi kylkeen tuon ympärille kierretyn käden kämmenellä.
"Olet sinä. Olet aina komein tapaamani mies. Olit silloin vain poikkeuksellisen komea."

Julian nauroi ja veti Deirdren paremmin kylkeensä.
”Ja sinä olet minulle maailman kaunein nainen joka päivä”, hän lupasi.
”Sinä ja hävytön, hävytön mielesi.”

Sen kuuleminen lämmitti kieroksi sekä häyvttömäksi syytettyä mieltä poikkeuksellisen paljon.
"No kiitos rakas. Olen oikein otettu tästä. Kenen luulet opettaneen minulle hävyttömyydet, hmm?"

”Ansaitsemani hyvän karman, luulen”, Julian vastasi ja painoi suudelman naisen poskelle.
”Arvostan niitä tavattoman paljon.”

"Sinä itse, rakkaani, sinä itse." Miten hän olisikaan halunnut kiivetä miehensä syliin ja näyttää tuolle niitä hävyttömyyksiä. Se halu välähti vihreiden silmien katseessa, kun nainen tutki mietteliäänä miehensä komeita kasvonpiirteitä. Ettei hän unohtaisi niitä ikinä.
"Korruptoit ja turmelit sen viattoman irlantilaisen luonnonlapsen joka ei ollu mennyt ikinä käsikopeloa ja innokasta suutelua pidemmälle. Vain olemalla olemassa. Hyi sinua."

Julian nauroi epäuskoisella hyväntuulisuudella ja tunsi kipeän kaipauksen vihlaisun nähdessään välähdyksen Deirdren silmissä. Hän hipaisi naisen poskea tuskaisen tietoisena siitä, ettei voisi enää toimia niin kuin ennen.
”Et kai oleta minun katuvan?”

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Voisipa sukunsa valita   Su Tammi 14, 2018 8:36 am

Mielessä kävi ajatus, että jos ihan vähän vain? Tukevasti sängyssä. Selkäkivut olivat suurin syy miksi ei, nyt ne olivat alkaneet.
"En. Mitä sinä katuisit, sinä hirveä, hirveä mies."

”En yhtään mitään”, Julian vastasi vakuuttavasti nyökäten ja punoi sormensa vahvemmin vaimonsa hiuksiin, nojautuen hetkeksi lähemmäs, hipoen huulillaan Deirdren leukaperää.

Se riitti pysäyttämään hengityksen hetkeksi. Samaan aikaan teki mieli tottumuksesta työntää mies kauemmas - ei, selkää särki ja hän oli aivan valtava. Se puoli voitti, joka halusi vetää miestä lähemmäs. Selkäkipuja varten oli kauratyyny.
"Tiedät että minä en ole vastuussa mistään mitä tapahtuu sen jälkeen kun hivelet minua huulillasi noin."

”Se on totta”, Julian sanoi nostamatta päätään, vaan nojautui hieman alemmas, huulet naisen kaulaa hipoen. Kaipaus tuntui melkein fyysisenä kipuna.
”Mutta sinä olet kipeä ja tunnet olosi epämukavaksi, eikö niin?”

Se sai naisen puremaan pehmeästi alahuultaan. Kauratyyny oli keksitty syystä.
"Meillä on lämpötyyny käyttöä varten ja kehuit minua juuri elämäsi kauneimmaksi naiseksi."

”Sinä olet elämäni kaunein nainen myös polvet yhdessä”, Julian vakuutti ja kiersi kätensä Deirdren ympärille, haudaten kasvonsa naisen kaulansyrjään.
”En halua tehdä oloasi epämukavammaksi.”

"Mutta kun ne niin kovasti haluavat erilleen kun teet noin." Deirdre huomautti pehmeästi, siirtäen polvensa muutamien senttien päähän toisistaan. Ihan vain vakuuttaakseen miehensä.
"Miten oloni voisi olla epämukava kun elämäni mies tekee sen oikein mukavaksi?"

Julian voihkaisi ja painoi otsansa Deirdren hartiaa vasten, kun nainen koetteli hänen tahdonvoimaansa.
”Tiedäthän, että minä yritän hyvin kovasti toimia huomaavaisesti ja oikein, ja sinä teet sen hyvin vaikeaksi?”

Pitkät sormet nousivat haromaan mustia hiuksia, punoutuen tukistamaan niitä kevyesti.
"Mmm, minä tiedän. Mutta jos minusta olisi huomaavaisempaa vaikka tehdä jotakin oikein makuuhuoneessa? Voit toimia oikein vaikka huomisesta alkaen sitten."

”Deirdre”, Julian vetosi ja murahti matalasti tukistukselle.
”Sinä olet ainoa asia tässä maailmassa, minkä suhteen minulla ei ole itsekuria.”

Ei sen puoleen että Deirdrellä olisi ollut Julianin suhteen. Hän toisti tukistuksen uuden murahduksen toivossa. Ihanimpia ääniä maailmassa.
"Ja käytän sitä hyväkseni juuri nyt. Kultaseni, sinä hemmottelet minua haluamillani asioilla muutenkin nyt. Ja nyt haluaisin vähän rakkautta jäätelön sijaan."

”Sinulla on aina rakkauteni”, mies vastasi ja silitti vaimonsa kylkeä, murahtaen uudelleen ja hamuten kevyesti naisen kaulaa.
”Kai tiedät, että minä rakastan sinua, vaikka emme edes jakaisi makuuhuonetta? Eikä sinun tarvitse tehdä tällaista sen takia? Olet sanonut monta kertaa, ettet halua – olet jopa läpsinyt sormiani.”

Ainakin se sai liikettä mieheen. Edes hieman. Voi hyvä luoja, olisiko väärin käskeä Juliania vain olemaan mies? Kulta, ei nyt. Leperrellään myöhemmin? Ei ehkä veisi häntä tavoitteeseensa.
"Minä tiedän ja kuten sanoit, olen pitänyt puoleni. Olen nainen, saan muuttaa mieltäni."

”Deirdre”, Julian vetosi uudelleen ja kohotti päätään.
”Eikö sinun selkäsi ole kipeä? Voin aina hieroa sitä rakastavasti”, hän ehdotti hymyillen, silmät siristyen ja juoksutti sormensa läpi vaimonsa punaisista hiuksista.

Deirdre ei edes tajunnut miten pettyneesti ynähti miehen karatessa kauemmas.
"Minä menen kohta sänkyyn siitä huolimatta että tulit sinä tai et."

Julian voihkaisi uudelleen. Miten kenenkään oli tarkoitus sanoa ei?
”Hyvä on, nainen, sinä voitat”, hän vastasi ja nousi ylös ojentaen kätensä Deirdrelle.

Ei hän voinut kuin hymyillä. Ainakin jokin taito oli tallella kaikesta huolimatta. Hän nousi ylös, purren kevyesti huultaan.
"Sanoin että voit tehdä oikein huomisesta alkaen. Tai siitä kun lääkäri kieltää elämästä normaalisti."

”Normaalisti?” Julian haastoi laskematta irti Deirdren kädestä noustessaan yläkertaan.
”Tiedäthän muuten, että pyysit vain rakkautta?”

"Normaalisti." Portaiden yläpäässä nainen kääntyi katsomaan miestään miltein tuimasti.
"Jos aiot vain halailla, minä aion olla välittämättä läsnäolostasi ja tehdä itse oloni mukavaksi."

Julian katsahti Deirdreä skeptisesti – oliko hän koskaan ollut kykenevä vain halailemaan vaimoaan, kun tämä puhui hänelle likaisia? Hyvänen aika.
”Mitä kuvittelet minusta, nainen?” hän kysyi, tuuppasi makuuhuonen oven auki ja ohjasi Deirdren sängylle, potkaisten oven kiinni perässään.
”Mutta et määritellyt rakkauden tapaa.”

Mistä sitä tiesi mitä isähormonit tekivät miehelle? Deirdre ei voinut sanoa ett hänellä olisi kokemusta. Oven kolahdus sai naisen värähtämään. Toimi joka asunnossa. Hän putosi istumaan sängylle ja kohotti toista kulmaansa.
"Mitä läheisempi, sen parempi."

Julian astui lähemmäs silmät palaen, laski kätensä vaimonsa hartialle ja painoi tätä vakaalla otteella selälleen sängylle. Deirdren selän täytyi olla kipeä – mutta hän voisi tehdä jotain, missä naisen selkä saisi olla rauhassa.
Mies ujutti kätensä helman alle riisuakseen Deirdren housut. Eihän se nyt sopinut, että vaimo joutuisi tekemään oman olonsa mukavaksi.

Hän tosiaan toivoi miehensä olevan tietoinen siitä, että se ei riittäisi. Edelleen hämmentävän sulavasti hän sai pitkät jalat ulos lahkeista.
"Tule tänne sieltä." Julian oli niin kaukana.

Julian kumartui hetkeksi lähemmäs, punoi sormensa tiukasti vaimonsa hiuksiin ja painoi intohimoisen suudelman Deirdren huulille, ennen kuin heitti housut käsistään ja siirtyi jälleen kauemmas, nostaen nyt toista paljasta jalkaa ja painoi suukon sen nilkalle.

Muutenkin malttamaton nainen ei tosiaan parantunut kärsivällisyydessä ikinä. Hetki voisi kadota koska tahansa - Amanda voisi tulla kotiin tai hänen olonsa muuttua - joten ei ollut aikaa. Hän kiersi toista jalkaa miehen ympärille, voihkaisten tuon nimen hiljaa, ääni jo nyt käheänä.

Voihkaisu sai Julianin värähtämään, silmät välähtäen, ja mies lähti valumaan kevein sormin ja kiireettömin suudelmin ylös vaimonsa jalkaa, kunnes saattoi ujuttaa sormensa ylös Deirdren sisäreiden ihoa ja kumartua suutelemaan naisen kaulaa.

Hän venytti kaulaansa hieman enemmän esiin, vieden sormet tummien hiusten sekaan. Nyt molemmat jalat vetivät miestä malttamattomina lähemmäs.
Helvetti jos nyt iskisi jalkakramppi. Deirdre tappaisi jonkun.

Julian tuli kyllä lähemmäs, mutta vaatteet turvallisesti päällä – hyödyntäen ensin sormiaan tehdäkseen Deirdren olon mukavaksi ja valui sitten alas viimeistelläkseen tunteen. Deirdre ansaitsi ehdottomasti tuntea olonsa oikein mukavaksi.

Oli hyvin lähellä ettei hän polkaissut miestään kumoon kun antoi jalkansa levätä tuon olkapäällä. Vaikka hän ei ollut päästänyt lähelle, kaipuu patoutui myös naisen sisällä ja sen kuuli.
"... sinulla on housut." Hyvin pettynyt oivallus kun Deirdre sai äänestään jälleen otteen. Posket tuntuivat palavan.

Julian kohottautui istumaan, toinen Deirdren jalka sylissään ja silitti sen ihoa.
"Minulla on paitakin", hän vastasi ja siveli sisäreiden ihoa.
"Oletko mukavammin vai haluaisitko toisen kierroksen?"

"Niinpä. Syntiä." Deirdre nousi istumaan ja nykäisi paitaa ylemmäs.
"Et ollut tarpeeksi lähellä."

Julian katseli Deirdreä kaivaten, mutta tyynenä, sivellen naisen sisäreiden ihoa tekemättä elettäkään riisuutuakseen.
”Et vastannut kysymykseeni”, hän sanoi ja kuljetti sormiaan uudelleen ylemmäs.

Deirdre mulkaisi miestään pahasti. Ei mikään aika viisastella. Olo oli rento ja sumuinen, mutta ei tavalla jolla hän halusi sen olevan.
"Haluan, mutta se vaatii sinut ilman vaatteita."

”Deirdre”, Julian vetosi, voimatta karistaa tunnetta, että olisi väärin sekaantua naiseen, joka oli tuntenut olonsa liian kipeäksi ja epämukavaksi aikaisemmin.
”Ehkä muutat vielä mielesi”, hän ehdotti ja nojautui eteenpäin painamaan suudelman vaimonsa huulille, sitten kaulalle. Sormet jäivät alas.

Käsi nappasi ranteesta kiinni.
"Damnú air..." Nainen miltein murisi. Teki mieli sanoa hieman rumasti. Mikä häntä oikein vaivasi? Aiemmin ajatus oli riittänyt aiheuttamaan närästyksen (miksi?) ja nyt hän ei muuta miettinytkään.
"Nyt jumalauta, älä sievistele."

”Deirdre”, Julian vastasi, kulmat painuen ja veti kätensä takaisin, jääden naisen viereen kyynärpäänsä varaan.
”En pysy enää perässä siinä, mitä haluat.”

Nainen hieraisi kasvojaan. Jos hän olisi tiennyt, he eivät olisi tässä nyt.
"Miksi en saisi muuttaa mieltäni? Kyllä, oloni on vähän hankala, mutta en ole kuollut. Julian..." Hän hivuttautui miehen viereen, hamutakseen tuon kirvaa huulillaan. Reilu vaimo.

Mies kallisti kulmat kurtussa päätään, liikahtaen levottomana, Deirdren käsivartta koskettaen.
”Minä voin tehdä olosi niin mukavaksi kuin ikinä haluat – mutta vaatteet päällä”, Julian vastasi.

Hampaat kokeilivat kevyesti kaulansyrjää.
"Se ei auta nyt. Ei ole sama asia." Nainen huomautti pehmeästi, suorastaan petollisen pehmeästi.

Julian huokasi voihkaisten, kun tunsi tulevansa hulluksi.
”Voi helvetti Deirdre”, hän ähkäisi punoen sormensa vaimonsa punaisiin hiuksiin ja tukisti kevyesti.
”Olosi on hankala, muistatko? Selkäkin kipeä.”

Deirdre huokaisi raskaasti miehensä korvaan, katumatta sekuntiakaan.
"Mmhm. Selkää varten on kauratyyny." Hän antoi hampaiden kokeilla kalpeaa ihoa uudelleen, kevyesti kovempaa.
"Kai tiedät että minä aion käyttäytyä huonosti niin kauan kunnes joko kävelet huoneesta ulos tai ymmärrät etten mene rikki?"

Julian harkitsi vakavasti huoneesta ulos kävelemistä. Mutta eikös hän myöntänyt avoimesti olevansa paha, kamala mies? Deirdre ajoi hänet hulluksi, saattoiko häntä syyttää?
”Voi jumalauta nainen”, hän murisi ja painoi sitten intohimoisen suudelman vaimonsa huulille, ennen kuin avasi housunsa.

Deirdre laski hyvin paljon sen varaan ettei hänen miehensä kävelisi huoneesta ulos. Se suudelma sai naisen ynähtämään ja viemään kädet tuon selälle.
"Vaimosi vain."

Ja mies luotti siihen, että Deirdre ei menisi rikki, kun veti naisen lähemmäs itseään. Kaipaus oli patoutunut melkein kipeänä, ja veri poltteli suonissa kiivaassa, nälkäisessä sykkeessä.
Vaimo vain.
Nyt he olivat kaksin, eikä hänen tarvinnut huolehtia edes siitä, kuinka äänekkääksi vaimo äityisi.

Kerrankin he olivat kaksin. Amanda taisi olla tallilla huolehtimassa hevosestaan tai jotakin sellaista. Toivottavasti tuo ei tulisi nyt takaisin, sillä Deirdre ei vastaisi siitä mitä tekisi. Hän oli saattanut raapia miehensä selän juovikkaaksi paidan läpi, mutta onneksi Julian ei harrastanut itsensä esittelyä paidatta. Alaselkää vihlaisi kun hän valui patjaa vasten, mutta se hukkui kaiken muun alle. Nyt oli hyvä. Taito oli tallella kaikesta huolimatta.

Julian veti housunsa takaisin ylös ja kävi sitten selälleen vaimonsa viereen, juoksuttaen sormet läpi hiuksistaan. Hänen ei ollut pitänyt tehdä näin. Hänen ei ollut pitänyt tehdä näin, eikä hän ollut täysin varma siitä, mitä oli tapahtunut.
Mies katsahti vaimoaan kulmat hienoisessa kurtussa ja kosketti punaisia hiuksia toivoen, ettei ollut tukistanut niitä turhan lujasti.
”Hävytön vaimo.”

Julian olisi kuullut kyllä. Deirdre veti peiton päälleen. Päiväunet olisi hyvä idea, kun Julian ehkä alkaisi pian kadota töihin.
"En aio edes hävetä."

Mies tasasi hetken hengitystään. Hän tarvitsi suihkun.
”Ja siksi sinua niin paljon rakastankin”, Julian vakuutti hieraisten kasvojaan, kohottautui kyynärpäänsä varaan ja painoi suudelman naisen huulille.

"Hyvä mies." Deirdre lupasi pehmeästi, heittäen paitansa pois. Mihin hän peiton alla vaatteita? Hän pidensi sitä suudelmaa hetken, nauttien huomiosta.

Julianin vakaumus nousta suihkuun haparoi, kun Deirdre riisui paitansa. Ja hetkeksi mies hivuttautui peiton alle, laskien kätensä paljastuneelle, lämpimälle iholle.
”Tiedäthän, että sinä tuhoat joku päivä järkeni aivan täysin?”

Deirdre käytti sen hyväkseen ja hivuttautui miehensä kainaloon. Se oli liian hyvä tilaisuus jättää käyttämättä.
"Pitäisikö minun hävetä sitä?"

”Ei”, Julian vastasi kiertäen käsivarret Deirdren ympärille ja vetäen naisen syliinsä, selkä hänen rintaansa vasten. Hän painoi huulensa naisen hartialle.
”Sinulla ei ole mitään hävettävää.”

Siinä oli niin hyvä olla. Deirdre huokaisi raskaasti, sulkien silmiään. Käsi nousi sokkona Julianin poskelle.
"Hyvä poika."

Julian huokasi vastauksena, suudellen vaimonsa kaulansyrjää ja niskaa, pyyhkien syrjään villejä, punaisia hiuksia.
”En tiedä, kuinka usein ollut hyvä poika”, hän vastasi ja näykkäsi vaimonsa ihoa, painaen tämän paremmin rintaansa vasten.

Deirdre värähti kevyesti. Tuntui niin hyvältä olla Julianin lähellä.
"Riittävän usein olet."

Julian hamusi vaimonsa kaulaa huvittuneena hyrähtäen.
”Ja minä kun luulin, että sinä pidät jostain ihan muusta. Tuhma, tuhma tyttö.”

"Riippuu päivästä. Tänään toteutit oikein kiltisti vaimosi pyynnön, joten olit kiltti. Joinakin päivinä taas haluan tappaa sinut sen jälkeen, jolloin en voi kehua käytöstäsi."

Mies nauroi matalasti ja rutisti Deirdreä tiukemmin, haudaten kasvonsa naisen kaulataipeeseen.
”Minä todella rakastan sinua aivan valtavan paljon, tiedäthän sinä sen?”

Se matala nauru oli myös yksi naisen suosikkiääniä maailmassa. Hän olisi voinut kuunnella sitä ikuisuuden kyllästymättä.
Tiesikö hän?
"Tiedän. Tiedätkö sinä sen että minä rakastan sinua ja tekisin ihan mitä tahansa vuoksesi?"

”Tiedän”, Julian vastasi. Aikaisempi epäilys palasi hänen mieleensä.
”Muista, että se, mitä tunnen sinua kohtaan, ei muutu, vaikka et haluaisi minua lähellesi.”

Deirdre käänsi päätään, voidakseen katsoa Juliania hetken.
"Voi rakas. Minä tiedän sen, olen aikuinen nainen. En ole koskaan tehnyt kanssasi mitään mitä en halua itse tehdä. "

Se oli hyvä. Julian laski kätensä Deirdren poskelle, silitti pisamaista ihoa peukalonsyrjällään ja tutki hetken vihreitä silmiä, ennen kuin nojautui painamaan suudelman naisen huulille.
”Joskus olen vain huolissani”, hän sanoi pujottaen sormensa punaisiin hiuksiin.
”Ajat minut hulluksi päivittäin, enkä ole aina varma, kuuntelenko sinua tarpeeksi.”

Deirdre vastasi suudelmaan hellästi.
"Miksi? Tarkalleen ottaen. Mikä saa sinut huolestumaan?" Hän katsoi miestään hyvin lempeällä katseella. Parempaa miesta ei olisi voinut saada.
"Miten niin et kuuntele?"

Julian katseli Deirdreä ja sukaisi vaimonsa hiuksia.
”Välillä pelkään niin – kun haluan ja kaipaan sinua liikaa”, hän vastasi ja halasi naisen lähemmäs.

"Voi sinua. Ei sinun tarvitse pelätä, olen aikuinen nainen. Minä osaan sanoa ei, kun en halua. Nyt halusin." Hänellä oli niin hyvä mies.

”En epäile sinua”, Julian naurahti ja hamusi naisen ihoa huulillaan.
”Joskus vain itseäni. Kun kiitos sinun, koko järkeni tuntuu sumenevan.”

Se huomio tuntui niin hyvältä. Hän ei ollutkaan ruma ja vastenmielinen, suorastaan hirveä.
"Minä nautin siitä kun järkesi sumenee, kultaseni."

Julian hengitti syvään vaimonsa tuoksua ja silitti kyljen kaarta. Jos hän olisi tiennyt, että Deirdre edes kuvitteli voivansa olla vastenmielinen, hänen olisi pitänyt korjata käsitys heti.
”Hyvä, että toinen meistä”, hän naurahti ja suuteli naisen kaulaa.

Kevyt ymähdys karkasi huulilta.
"Etenkin nyt. Se muistuttaa siitä etten ole vain valtava ja ruma. Olen silti vaimosi." Hän haki miehen käden otteeseensa, sivellen hellästi vihkisormuksen pintaa peukalollaan.

”Ettet mitä?” Julian ähkäisi ja nosti päätään, kääntäen Deirdren selälleen viereensä.
”Valtava ja ruma? Mitä hittoa sinä puhut?”

Deirdre näytti jopa hieman säikähtäneeltä kun tuli pyöräytetyksi selälleen niin äkkiä.
"No... Minä olen nyt valtava, turvonnut ja väsynyt. En normaali upea itseni."

Julian pudisti päätään kulmat kurtussa ja laski kätensä painokkaasti naisen poskelle.
”Sinä saatat olla väsynyt, ehkä tuntea olosi epämukavaksi ja turvonneeksi ja kipeäksi, koska odotat kolmea lasta – mutta älä kehtaa kuvitella, että voisit olla minun silmissäni mitään muuta kuin upea.”

Hieman hämillään nainen katsoi Julianin kasvoja, purren kevyesti huultaan.
"... Oh." Mitä muuta siihen sanoisi?

”Sinä olet aina minulle upea”, Julian vetosi ja punoi sormiaan vaimonsa hiuksiin.
”Niin upea, että en pysty ajattelemaan järkevästi, koska haluan sinua niin kipeästi.”

Oli hankala löytää vilppiä miehen katseesta nyt. Saattoiko hänen rakas miehensä olla vakavissaan? Hän oikeasti oli upea tälläisenakin. Hän nosti kädet miehensä poskille ja silitti poskipäitä peukaoillaan hellästi.
"Miksi luulet että en antanut aiemmin periksi, vanha hölmö?"

Julian puhahti ja nojasi vaimonsa kosketusta varten.
”Koska elämäntehtäväsi on ajaa minut perinpohjaisen hulluksi?”

"Koska kaipasin sinua niin että minua sattui, typerys." Nainen huomautti hymyillen, painaen pehmeän suukon miehen huulille.
"Olet aina olevasi niin viisas mies, mutta joskus olet todellinen hölmö."

”Tervetuloa minun elämääni”, Julian vastasi kohottaen merkitsevästi kulmaansa ’hölmölle’.

"Minä nautin elämäsi jakamisesta oikein paljon." Nainen lupasi hellästi.
"Mitäs kohottelet kulmiasi? Säästä nyt jotain töihinkin."

”Minä tyydyn huutamaan”, Julian vakuutti ja suki naisen hiuksia.
”Ja sinä tuhma, tuhma tyttö saat minut harkitsemään menemättä jättämistä.”

"Harkitsemaan. Et jättäisi välistä mahdollisuutta huuta ratsastajillesi." Deirdre värähti.
"Sinä tytöttelet minua nykyään paljon. Yritätkö kertoa jotakin, hm?"

”Saattaisin, jos sinä pyytäisit sitä”, Julian vastasi ja kumartui painamaan suudelman naisen kaulalle.
”Onko tuhma, tuhma nainen parempi?”

Deirdre oli miettivinään hetken.
"Minä en pistä koskaan pahakseni päivää kanssasi." Beatrix saattaisi olla eri mieltä jos Julian ei ilmestyisi valmentamaan Veenien hevosia.
"Olet oikeassa, tyttö on vakuuttavampi tuossa asiayhteydessä." Nainen naurahti hieman käheästi.
"Mutta miten muka olen tuhma? Logiikkasi ei tavoita minua."

Julian tuijotti Deirdreä hetken merkitsevästi.
”Siinäpä sinulle pähkinä purtavaksi.”

Nainen räpäytti silmiään mahdollisimman viattomasti.
"En ymmärrä. Puhut aivan vieraista asioista."

”Sitä minäkin. Sinä viaton, ujo pieni sielu”, mies vastasi huvittuneena.

"Niin, minä täysin viaton pieni ihminen." Käsi nousi poskelta Julianin mustien hiusten sekaan, vetäen kunnon tupon mustaa harjaa sormien lomaan tiukasti.
"Jonka sinä julmasti turmelit, olemalla tuollainen paha mies." Hyvä ettei hän alkanut nauraa.

”Odotatko minun katuvan?” Julian vastasi kohottamalla kulmiaan ja kallisti päätään Deirdren otteen mukaan.
”Sinä hävytön, hävytön, hävytön nainen.”

"Entä jos odotankin? Aitoa katumusta menetetystä viattomuudesta, hmm?" Aivan kuin olisi odottanut. Dee nautti elämästään juuri näin.

”Senkus odotat”, Julian sanoi silmät huvituksesta siristyen ja veti Deirdren lähemmäs itseään.
”En kadu yhtään mitään.”

"Katuisit sitä jos et mene huutamaan ratsastajillesi töihin." Deirdre huomautti hiljaa, ääni käheänä. Päiväunet Julianin kainalossa olisivat kyllä voineet olla paras asia koko viikkona.

”Todennäköisesti”, mies myönsi haikeasti ja hautasi kasvonsa vaimonsa kaulataipeeseen.
”Mutta jos menen kohta?”

"Kohta on hyvä. Voit halailla minua siihen asti että nukahdan ja kun alan kuorsata, olet vapaa karkaamaan töihin. Miltä kuulostaa?" Deirdre virnisti hieman.

”Täydelliseltä”, Julian vastasi kuiskaten vaimonsa korvaan, suki punaisia hiuksia ja veti naisen paremmin syliinsä.

Deirdre käpertyi peiton alla Julianin kainaloonsa. Hän ei sanonut mitään, hapuili vain miehen käden otteeseensa ja painoi suukon sormille. Sitten saattoi antaa itseensä nukahtaa.

Ja Julian kävi itsensä kanssa pitkän, henkisen kamppailun katsellessaan vaimonsa unta, ennen kuin saattoi pakottaa itsensä hiljaa jaloilleen ja lähteä suihkun kautta töihin. Hänkin olisi voinut viettää päivän ihan vain Deirdren kanssa, pitelemällä naista sylissään, silittämällä punaisia hiuksia ja kuuntelemalla tutun hengityksen rytmiä.
Mutta hänen piti mennä ruoskimaan ratsastajia.

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Voisipa sukunsa valita   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Voisipa sukunsa valita
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 2 / 2Siirry sivulle : Edellinen  1, 2

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Pikaviestinpelit-
Siirry: