PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Terapian tarpeessa

Siirry alas 
Siirry sivulle : Edellinen  1, 2, 3, 4, 5  Seuraava
KirjoittajaViesti
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1458
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Ti Tammi 23, 2018 9:28 pm

Maanantai 8. tammikuuta 2018, ilta, Priestpopple, Hexham

Mukana myös Lilyan Sylvia Stirling.

Suklaanvärinen mäyräkoira ravasi tarmokkain askelin emäntänsä jalanjäljissä, kookasta köysilelua hampaissaan raahaten, jos koiraparan vieno vihje vaikka huomattaisiin.
Keiko ei ollut suostunut riisumaan herttaisia, pehmeitä jouluvaloja ikkunoistaan, vaan sen sijaan sytyttänyt niiden kaveriksi vienosti tuoksuvia kynttilöitä korkeammille tasoille. Joululaulujen sijasta soittolista täytti asunnon hänen lempimusiikillaan, onnellisilla kappaleilla, jotka saivat hänet poikkeuksetta paremmalle mielelle.
Ruhtinaalliset tarjottavat oli katettu tummapuiselle sohvapöydälle, joka alkoi näyttää pieneltä. Vaaleanvihreän, kauniisti muotoillun sohvan tyynyt oli aseteltuna pöyhkeinä istujoiden iloksi, siro nojatuolikin oli saanut oman tyynynsä. Ja upottavalle villamatolle oli asetettu muutama, suuri tyyny lisää.
Hän saisi kerätä ystävät omaan kotiinsa – heidän kotiinsa. Brianin kädenjälki näkyi miehekkäänä, valtavana älytelevisiona värien pehmeässä harmoniassa, ja ajatus sai Keikon hymyilemään edelleen.

Brian oli kadonnut tallille iltapäivästä ja luvannut pysytellä poissa kunnes saisi luvan tulla kotiin. Pubissa käyminen Vincentin kanssa ei kuulostanut huonolta vaihtoehdolta.
Hilda oli työpäivän jälkeen hermoillut hetken, ennen kuin oli pakottanut itsensä ovesta ulos, ennen kuin vaihtaisi vaatteet viidettä kertaa. Hän oli ensimmäinen joka koputti ystävänsä ovea, pieni ruukkukukka sylissään. Piti sitä jotain tuoda, kun Keiko oli kutsunut kylään.

”Hei! Tule sisään!” Keiko tervehti sulaen valoisaan hymyyn avatessaan oven ja kiersi kätensä Hildan ympärille halaukseen, estäen jalallaan Hiccupia tekemästä liian läheistä tuttavuutta.
”Ihanaa, että pääsit tulemaan.”

Pöyheään kellomekkoon pukeutunut nainen halasi ystäväänsä toisella kädellä.
"Hei, ihana nähdä. Tässä, halusin tuoda jotakin." Hempeän sävyistä ruukkukukkaa ojennettiin Keikoa kohti ja sen jälkeen hän saattoi alkaa riisua takkiaan.
"Ihana, tämä on siis Hiccup?" Samassa ovikello soi uudelleen. Helpottaakseen Keikon elämää Hilda avasi oven, päästäen hymyilevän tummaihoisen naisen asuntoon.
"Hei Keiko!" Kahteen muuhun verrattuna pitkä nainen oli pukeutunut hameeseen ja löysään silkkipaitaan. Se peitti mukavasti turvotusta kerännyttä vatsaa. Gabriellen olemus oli paljon parempi kuin noin kuukausi sitten.

”Oi kiitos!” Keiko pyöri hetken levottomana, kaunis lahja käsissään, kunnes keksi laskea sen valkean televisiotason laidalle, jotta sai kätensä vapaaksi.
”Gabrielle!” hän tervehti ja kiersi käsivartensa lujasti ystävänsä ympärille, painuen hetkeksi tiukkaan halaukseen, ennen kuin suostui irrottamaan otteensa.
”Olkaa kuin kotonanne. Tämä on Hiccup – Hiccup olisi hyvä ja käyttäytyisi”, hän jatkoi ja tökkäsi koiraa varpaillaan, kun se kiipeili vieraiden jalkoja vasten.

Gabrielle halasi ystäväänsä vähintään yhtä tiukasti, ennen kuin kumartui ottamaan mäyräkoiran syliinsä.
"No hei. Haiseeko pentu? Haisee, minä tiedän." Nainen rapsutteli koiraa sen korvien takaa, ojentaen kättään ja esittäytyi Hildalle. Hän ei ainakaan muistanut tavanneensa naista ennen.
"Kotisi on ihana." Gabrielle huomautti kun istui alas. Brianin valokuvat hyllyllä saivat naisen hymyilemään ja Hilda katselikin niitä vähän lähempää, osaamatta oikein istua alas.

”Tosiaan”, Keiko henkäisi, ”Gabrielle, Hilda on kissaihmisiä, kuten sinäkin, ja opettaa Queen Elizabethilla. Hilda, Gabrielle työskentelee ulkoministerin PR-edustajana.”
Hän hätisti Hiccupin pois kuikuamasta tarjottavia ja tarjosi niitä sen sijaan vierailleen.
”Kiitos”, hän vastasi kohteliaisuuteen kodistaan ja soi Gabriellelle lämpimän hymyn. Oli ihana nähdä naisen näyttävän enemmän omalta itseltään.

Hilda meni hetkeksi jumiin, tuijottaen Gabriellea.
"Oh? Oikeasti? Vau." Lyhyemmän naisen sanat saivat Gabriellen heilauttamaan kättään.
"Kuulostaahan se hienolta noin sanottuna, mutta hän on ihan tavallinen asiakas siinä missä kuka tahansa muukin." Gabrielle nauroi pehmeästi, katsoen kauemmas hätisteltävää koiraa, ennen kuin käänsi katseensa Keikoon.
"Joten, Brian muutti tänne? Ihme että maltat istua meidän kanssa iltaa."

”Kyllä, lauantaina”, Keiko vastasi nauraen ja harkitsi nakkaavansa Gabriellea suklaapalalla. Ajatus tuntui edelleen epätodelliselta – että Brian todella jakoi kodin hänen kanssaan.
”Tekin olette minulle tärkeitä, tiedätkö.”

Nainen vain hymisi naurusta pehmeästi. Hilda istui mieluusti lattialle, pudistellen kevyesti päätään.
"Tiedän minä. Kunhan kiusaan. Olen onnellinen vapaaillasta, kun voin jättää Matthewin Teddylle ja viettää laatuaikaa jossain missa ei ole leluja ja koiranpentua." Nainen sanoi sen lämpöä äänessään. Hilda naurahti pehmeästi.
"Onko pienikin koiranpentu?"
"Kolmisen kuukautta. Mahdoton otus."

Sylvia oli ollut hyvin lähellä ilmoittaa Keikolle, ettei pääsisikään tulemaan.
Hän oli jo nostanut puhelimen käteensä valikoidakseen oikean numeron, mutta pyörtänyt päätöksensä viime hetkellä.
Niinpä, löydettyään karpalonpunaiselle Jaguarilleen parkkipaikan, hän seisoi nyt tutun oven takana sylissään kimppu kukkia, joista tiesi Keikon pitävän.
Vieläkö ehtisi paeta?
Ei, se olisi todella rumasti tehty.
Sylvia veti syvään henkeä, varmisti, että hiuksia ei ollut karannut löyhältä nutturalta, että helmikorvakorut olivat paikoillaan, että kermanvaalean takin alta pilkottava jäänsininen helma oli suorassa.
Sitten ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin soittaa ovikelloa.

”Sylvia!” Keiko tervehti avatessaan oven ja estäen jalallaan Hiccupia karkaamasta ovesta käytävään töhöttämään tulijan ympärillä.
”Tule sisään”, hän vetosi ja kiersi käsivartensa naisen ympärille tiukkaan halaukseen, ennen kuin tarjoutui ottamaan Sylvian takin olohuoneeseen aukeavan oven vieressä olevaan naulakkoon.
”Ihanaa, että tulit. Sylvia, tässä on Gabrielle – hän on serkkusi Charlesin PR-edustaja – ja Hilda, hän toimii opettajana Queen Elizabethissa – Gabrielle, Hilda, tässä on hyvä ystäväni Sylvia, hurjan lahjakas kouluratsastaja.”

Gabrielle nousi ylös, hymyillen pehmeästi Sylvialle. Olisi tuskin reilua nauraa serkusten samankaltaisuudelle, joten hän tyytyi kättelemään Sylviaa hymyillen. Oli helppoa työntää vanhat asiat pois mielestä. Hilda nielaisi kevyesti ja teki samoin.
"Hei, hauska tavata." Opettaja koetti rohkaistua hieman. Kyllä se siitä, vieraat ihmiset (oman ikäiset) olivat aina aluksi vähän pelottavia. Gabrielle istui takaisin sohvalle, sipaisten hiuksia korvansa taakse.
"Ette tiedäkään mikä helpotus päästä pois kotoa hetkeksi. Kukaan ei varoittanut että huskylapset tykkäävät ulvoa."

Sylvian rinnassa läikähti hämmästyttävä ilo siitä, että Keiko esitteli hänet kouluratsastajana. Ja hyvänä ystävänään.
Se sai hymyn lähes läpikuultavan kalpeilla kasvoilla lämpenemään.
"Gabrielle, ihastuttava tavata viimein", hän tervehti serkulleen työskentelevää naista, jonka työpanoksesta Charlesilla oli ollut vain hyvää sanottavaa.
"Ja Hilda, miten mukava tutustua", hän jatkoi kääntyessään opettajattaren puoleen.
"Teet kovin ihailtavaa työtä."
Vasta tervehdittyään muut vieraat Sylvia kyykistyi (polvet sirosti hieman vinossa, niin kuin Ladylle sopi) tervehtimään innokasta mäyräkoiraa.
"Hei, kultapieni."

Keiko paimensi vieraansa ja paimentamattakin mukana kulkevan mäyräkoiran tarjoiltavia kukkurallaan olevan pöydän ääreen ja viittasi Sylviaakin istumaan alas.
”Pyydän, syökää niin paljon kuin jaksatte. Brian kokee vielä minun sabotoivan urheilijan linjoja, jos täytän kaapit herkuilla”, hän vetosi ja kyykistyi rapsuttamaan Hiccupin suklaanruskeaa turkkia.
”Mitä haluaisitte tehdä?”

"On, todellakin. En voi sanoa tavanneeni Charlesin sukulaisia työni puolesta." Mikä lieni enemmän siunaus kuin mitään muuta. Hilda hymyili Sylvialle pienesti.
"Oi, kiitos." Ei hän osannut ajatella työtään ihailtavana. Kutsumusta ja hulluutta se vaati. Kovin harvassa olivat sellaiset nuoret joita historia intohimolla kiinnosti. Gabrielle naurahti Keikon sanoille, ottaen itselleen varovasti arvioiden sellaisia tarjottavia, jotka eivät olleet kovin raskaita. Mitä raskaampi ruoka, sitä varmemmin hän tuntui nyt oksentavan ja moni asia närästi helposti. Ai autuutta.
"Höh, naistaan rakastava urheilija vain käy ylimääräisen kerran kuntosalilla." Gabrielle huomautti hymyillen, puhuen ehkä kokemuksesta, ehkä ei. Sitä ei voinut tietää.
"Ei ole mitään erityisiä toiveita." Hilda vakuutti kun otti itselleen syötävää istuttuaan alas.

"Serkkuni on hyvin yksityinen henkilö", Sylvia myönsi, ja kuten aina Charlesista puhuessaan, tunsi pienen ylpeyden nostavan päätään. Charles teki hyvin tärkeää työtä. Toisinaan hänestä tuntui, että serkku näki enemmän työntekijöitään kuin sukuaan - mikä taisi olla täysin totta, ja ihan ymmärrettävääkin.
Muiden esimerkkiä seuraten hän poimi sievälle lautaselle syötävää ja katsahti sitten ympärilleen, sopivaa istumapaikkaa etsien.
Täysin tietämättömänä siitä, millainen oli tavallisten illanistujaisten etiketti. Kenen sopi istua missäkin?

Keiko tarjosi kauniisti muotoiltua nojatuolia Sylvialle, jonka halusi tuntevansa olonsa mukavaksi. Hän voisi sukeltaa sohvalle Gabriellen viereen.
”Mitä teille kuuluu?” hän tiedusteli pehmeällä volyymilla soivan, hyväntuulisen musiikin yli päättäen, että ilta voisi alkaa ystävien syöttämisellä ähkyyn. Hiccup kiersi ihmisen luota toiselle, tummat, kirkkaat silmät anovina ja häntä katsekontaktista heiluen, mikä sai Keikon epäilemään, että Brian saattoi olla sen kanssa hellämielisempi kuin hän.

Brian oli, mutta mies yritti salata sen Keikolta parhaansa mukaan. Gabrielle hymyili mäyräkoiran innolle, voimatta miettiä että kumpikohan pariskunnan osapuolista oli saanut sen kerjäämään.
"Hyvää, vaikka lapset ovat taas joululoman jäljiltä levottomia." Hilda myönsi hiljaa. Aina lapset olivat jostain syystä levottomia. Gabrielle puraisi pehmeästi huultaan. Niin.
"Hyvää. Olen vähentänyt työmatkoja, ehdin olemaan enemmän kotona." Keiko oli ainoa joka tiesi oikean syyn matkojen vähenemiseen, mutta se oli pikkuvika.

Sylvian sydän särkyi, kun Hiccup katseli häntä surullisilla silmillään.
Mochi ei koskaan kerjännyt tuolla tavalla, se yksinkertaisesti vaati koko olemuksellaan sen, minkä katsoi jo luontaisesti kuuluvan itselleen.
"Oikein hyvää", hän vastasi Keikon kysymykseen, ja huomasi taas tipahtavansa etiketittömään kuiluun. Paljonko omista kuulumisistaan oli syytä kertoa?
"Gabrielle, sinullahan oli pieni poika, eikö niin? Matthew, muistanko oikein?"
Olihan hänen serkkunsa sentään lapsen kummisetä.

Gabrielle sai Keikon koskettamaan kättään hellällä lämmöllä, ennen kuin nainen tarttui Sabrielilta saamaansa punaviinipulloon tarjoten sitä vierailleen. Sabriel oli luvannut, että joisi sen Gabriellen kanssa, sillä Keikon käytössä se tuskin kuluisi. Sabriel-parka ei ollut täällä nyt, mutta varmasti hyväksyisi käyttötarkoituksen.
”Ihanaa kuulla, että teille kuuluu hyvää, ja on ihanaa saada teidät tänne.”

Gabrielle hymyili ja joutui peittämään yhden viinilasin suun kädellään.
"Minä en valitettavasti voi juoda." Nainen joka rakasti punaviiniä ei usein kieltäytynyt. Eikä olisi nytkään kieltäytynyt.
"Enkä minä, olen huomenna töissä." Hilda vetosi. Oikeasti hän ei vain ollut koskaan juonut lasillistakaan.

Sylvia ei voinut sanoa olevansa erityisen innokas alkoholinkuluttaja. Viiniä ruuan kanssa, tietenkin, mutta siihen se sitten jäikin.
Mutta olisi varmasti ollut hyvin epäkohteliasta kieltäytyä, kun Keiko tarjosi, ja muut olivat estyneitä.
"Minä voin kyllä ottaa, mikäli haluat avata pullon", hän tarjoutui, samalla kun yritti olla huomioimatta Hiccupia, joka oli tainnut löytää huoneen heikoimman lenkin.

Hetkeksi Keiko jäätyi, kun lasi, jonka odotti täyttävänsä, sulkeutui. Hän kohotti katseensa Gabrielleen tummat, vinot silmät suurina ja painoi hetkeksi käden suulleen. Hän oli pohtinut sitä ennenkin – ja nyt se tuntui selvältä. Keiko suli hymyyn, joka jätti tietävät, hellät silmät lämpimiksi, muttei sanonut mitään, avasi vain pullon ja täytti Sylvian lasin. Sen jälkeen hän täytti omansa, jottei Sylvian tarvitsisi juoda viiniä yksin.
”Olkaa kiltit ja syökää. En tiedä, mihin mahdutan tämän kaiken muuten jääkaapissa.”

Hilda katsoi hetken hämmentyneenä Keikoa ja Gabriellea, totellen Keikon pyyntöä syödä. Gabrielle hymyili hieman, nyökäten vain pehmeästi ystävänsä ilmeelle.
"Kyllä me syömme, rauhoitu nyt." Hän vakuutti pehmeästi.
"Ja ah, anteeksi Sylvia. On kyllä, Matthew täytti juuri vuoden." Hän oli vahingossa sivuuttanut naisen täysin. Hilda haki hieman parempaa asentoa.
"Onko tässä jotain mistä pitäisi onnitella sinua ja miestäsi?" Nainen kysyi varovasti, saaden Gabriellen nauramaan. Ehkä hän voisi jo kertoa.
"On, kiitos paljon. Syy miksi en voi juodakaan."

"Minä ainakin tiedän erään, jota ei haittaisi auttaa", Sylvia totesi katsellessaan Hiccupia.
Kultapieni.
Hän ahdistui hetkeksi miettiessään, oliko kysynyt jotakin sopimatonta. Mistä hän tiesi, ehkä Gabrielle ei halunnut puhua lapsestaan?
Puheet onnittelusta saivat hänet hämmentymään lisää. Taivas, hän oli aivan avuton!

Keiko suli valoisaan hymyyn ja kiersi kätensä Gabriellen ympärille halaukseen, silmät hellinä ja liikuttuneina.
”Olen aivan valtavan onnellinen puolestanne!” hän vetosi ja painoi suukon ystävänsä poskelle.
”Miten ihania uutisia!” Keiko otti pitkän kulauksen viinilasistaan ja katsahti Hildaa ja Sylviaa lämmöllä, haluten jokaisen tuntevan olonsa kotoisaksi.

Gabrielle halasi Keikoa pehmeästi. Niin. Se oli asia josta sai olla onnellinen ja jolle piti hymyillä.
"Kiitos. Olet ihana." Hän käänsi katseensa Sylvian puoleen.
"Ja hän on tosiaan Charlesin kummipoika, mutta sen kai sinä tiesit. Matthew rakastaisi sinua, hän ei ole tottunut vaaleahiuksisiin ihmisiin. Jotenkin suurin osa aikuisista hänen elämässään on tummatukkaisia. Poika ei saa ikinä käsiään irti kummisetänsä hiuksista."

Sylvia hymyili.
"Niin, Wren mainitsikin Matthewin viehtymyksestä serkkuni hiuksiin - Wren on hänen assistenttinsa", hän lisäsi Keikolle ja Hildalle.
"Kuulemma todella suloista."
Jossain päin maailmaa Wren tunsi varmasti kylmät väreet selässään, kun hänen tunnustuksensa jaettiin.
"Ja Gabrielle, onneksi olkoon. Sinulle ja miehellesi."

”Kuinka pitkällä raskaus on?” Keiko tiedusteli ja puristi Gabriellen kättä lämmöllä, sydän myötäelämisen riemusta pakahtumaisillaan. Hän toivoi, että Morlandit olivat onnellisia – olihan Gabrielle ainakin todella halunnut toista lasta aikaisemmin.

Gabrielle oli onnellinen. Hyvin onnellinen.
"12 viikkoa. Ette tiedäkään mikä työ oli jouluna täyttää lasi aina keittiössä piilossa alkoholittomasta pullosta." Gabrielle nauroi, pudistellen päätään. Kaikkea he olivat Teddyn kanssa keksineet.
"Oh, miksi niin teit?" Hilda ei ymmärtänyt.
"Meillä oli lapsuudenystäväni miesystävänsä kanssa ja Teddyn kollega joulupäivälliselle. Kaikki, myös Keiko, tietävät etten kieltäydy punaviinistä ellen ole raskaana."

Sylvia siemaisi viiniään huomatessaan taas ajautuvansa keskustelun ulkopuolelle.
Piirien juhlissa hän tunsi melkein kaikki, täällä hän oli naurettavan avuton.
Millaistahan olisi odottaa lasta? Toivoa sellaista? Ei sen ollut väliä, Callahan ei tahtonut lapsia.
Hän siemaisi viiniään toistamiseen.

Keiko nauroi ja kosketti huulia sormillaan, ennen kuin Sylvian esimerkkiä noudattaen otti jälleen pitkän kulauksen viiniä. Se poltteli hetken, mutta lämmitti sitten varsin herttaisesti vatsassa.
”Oletpas sinä ovela”, hän huomautti Gabriellelle hymyillen.
”Haluaisitteko katsoa vaikka elokuvaa?”

"Pitää olla ovela jos haluaa pitää jotain salassa asianajajalta. Ja Sylvia, onko Theodore Morland tuttu? Oletan että ratsastat Rosings Parkissa. Mieheni on estevalmentajana siellä." Ja entinen kilparatsastaja, mutta sillä ei ollut merkitystä.
"Elokuva käy." Hilda vastasi hymyillen.

Sylvia hymyili Gabriellelle.
"Oh, tietenkin, en vain osannut yhdistää! Kyllä, ratsastan Rosings Parkissa."
Hän otti kulauksen viiniä huomaamattaan.
"Eikö hän kilpaillutkin, vai muistanko väärin..? Keiko, se sarja, jonka lainasit, oli aivan ihastuttava. Katsoin sen läpi kolmesti."

”Niinkö? Ihana kuulla!” Keiko vastasi, joi lasistaan ja jätti sen ikkunalaudalle turvaan Hiccupilta, kun nousi virittämään ruusukultaisen läppärinsä sijasta Brianin tuomaa, miehekästä jättiläistelevisiota toimintaan.
”Ehkä voimme jatkaa Jane Austenin hengessä? 1995 minisarja on fantastinen, eikö?”

Gabrielle nyökkäsi.
"Kyllä, kilpaili. Hän tosin päätti uransa pari vuotta sitten." Voi Teddy. Eikä vaimokaan osannut olla harmissaan asiasta. Hän sai pitää miehen kotona, tuo tuli joka päivä töistä yöksi kotiin ja saattoi olla läsnä heidän lapsensa elämässä. Se oli ihana ja lämmin ajatus. Pian heitä olisi kolme odottamassa. Ja Keesha sekä kissat.
"Se käy hyvin."

Sylvia ei kysynyt tarkemmin syistä, jotka olivat saaneet Theodoren jättämään kilpauran taakseen. Ehkä mies oli vain halunnut keskittyä perheeseensä, eikä mitään sen pahempaa ollut tapahtunut?
Silti kylmäsi.
Hän karkotti tunteen pienellä kulauksella viiniä, katseen siirtyessä valtavaan televisioon, joka ei aivan sopinut yhteen muun sisustuksen kanssa.
"Kuinka teidän yhteiselonne on lähtenyt käyntiin, Keiko?" Sylvia tiedusteli kääntäessään katseensa Keikoon. Tuntuisi varmasti turvallisemmalta, kun ei joutunut asumaan yksin. Kaiken sen painajaisen jälkeen.

Keiko tutki hetken elektroniikkaa, ennen kuin muisti mistä yhdistää televisio läppäriinsä ja heijastaa rakas filmatisointi suurelle näytölle. Hän suoristautui tyytyväisenä valkean tason luota ja pyyhkäisi hiuksia korvansa taakse.
”Oh, oikein hyvin” – erittäin hyvin – ”eihän hän toki ole ehtinyt asua täällä montaa päivää, mutta vietimme niin paljon aikaa yhdessä ennenkin, että muutos ei ole suuri.” Ehkä todellisuus, jossa he aivan oikeasti asuivat samassa asunnossa, valkenisi hänellekin vielä. Yhteen muuttaminen ei ollut ollut huolellinen suunnitelma, vaan yhtäkkinen oivallus.
”Entä mitä Callahanille kuuluu? Ja Teddylle?”

Gabrielle virnisti hieman kun Keiko sanoi yhteiselon alkaneen hyvin. Hän ei voinut kuin virnistää.
"Mmmmm, hyvä että se on alkanut hyvin." Keiko varmasti tunnistaisi äänensävyn, Hildalta ja Sylvialta se voisi livetä merkityksineen ohi korvien.
"Teddylle kuuluu oikein hyvää. Hän on täynnä joululahjaksi saamaansa koiranpentua." Gabrielle naurahti pehmeästi.

Gabriellen äänensävyn merkitys, samoin kuin tietäväinen virne, jäivät Sylvialta tosiaan täysin huomaamatta.
Hillitty hymy kohosi Sylvian huulille, kun nainen mainitsi koiranpennun.
"Miestäsi tuskin voi syyttää siitä. Minäkin sain Mochin - hän on shiba - kotiin joulun aikaan, enkä suoraan sanottuna muista siitä joulusta paljonkaan muuta."
Siitä päivästä lähtien Mochi oli ollut hänen elämänsä itsepäinen ja huutavainen valo.
Callahanin mainitseminen sai Sylvian posket punehtumaan samaan aikaan onnesta ja häpeästä. Tai ehkä se oli vain viini.
"Oh, oikein hyvää. Taisin säikäyttää hänet viikonloppuna, mutta muuten hyvää vain."
Viini, ehdottomasti viini.

Gabriellen äänensävyn ja virnistyksen merkitys oli tuskastuttavan selvä Keikolle, joka kosketti kuumuvia, punaiseksi käyviä poskiaan ja loi ystäväänsä vetoavan katseen. Mutta Gabrielle ei ollut väärässä. Yhteiselo oli alkanut erittäin hyvin.
Keiko palasi vaaleanvihreälle, upottavin tyynyin kirjotulle sohvalle ja poimi viinilasinsa ikkunalaudalta, kun laittoi Ylpeyden ja ennakkoluulon tarinan pyörimään. Hän tuuppasi Gabriellen käsivartta vaivihkaa. Käytöstapoja!
”Meidän pitäisi järjestää Mochille ja Hiccupille leikkihetki jälleen pian”, hän sanoi ja kurtisti hieman kulmiaan, ”säikäytit hänet?”

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus


Viimeinen muokkaaja, Kirke pvm Ti Tammi 23, 2018 9:28 pm, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1458
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Ti Tammi 23, 2018 9:28 pm

Tummaihoinen nainen pyöräytti viattomana silmiään ja keskittyi pyörivään minisarjaan, Hilda paransi asentoaan ja keskittyi siihen myös. Hän olisi valehdellut jos olisi sanonut, ettei rakastanut sitä. Käsivarren tuuppaus sai Gabriellen nauramaan.
"Voin tuoda Keeshan joskus leikkimään, kunhan se on saanut rokotukset."

"Ehdottomasti. Mochille tekee hyvää olla tekemisissä muiden koirien kanssa, meillä ei ole montaakaan koiraystävää."
Vaikka Mochin ensireaktio olikin yleensä täydellinen jäätyminen. Se saattoi olla kova uhittelemaan kotona, mutta muiden koirien kanssa oikeastaan yllättävänkin alistuva.
Sylvia räpäytti silmiään ja tajusi vieneensä keskustelua liikaa omiin asioihinsa.
"Menin hölmöyksissäni tipahtamaan hevosen selästä, mutta mitään pahaa ei sattunut."

”Hiccup varmasti rakastaisi sitä”, Keiko vastasi Gabrielle hymyillen ja kosketti naisen kättä, ennen kuin pyörähti jälleen Sylvian puoleen ja painoi käden suulleen.
”Voi kamala! Olethan varmasti kunnossa?” Hän tunsi sydämensä jättävän aina lyönnin välistä, kun kuvitteli rakkaitaan putoamassa valtavien, temperamentikkaiden kilpahevosten selästä – tai kaatumassa esteellä.

Gabrielle vilkaisi Keikoa, laskien kättä rauhoittavasti naisen olalle.
"Eiköhän Sylvia ole täysin kunnossa?" Se oli kysymys, toteavasta sävystä huolimatta.
"Ei ratsastajia aina pudotessa satu." Rauhoittavaa.

Sylvia hymyili pahoittelevasti. Ei olisi pitänyt tuoda koko asiaa esiin ja huolestuttaa Keikoa turhaan. Noinkohan nainen jännitti jo valmiiksi Brianin puolesta, ei olisi tarvinnut antaa sille lisää syitä konkreettisilla esimerkeillä.
"Mitään ei tosiaan sattunut, valmentajani sai minut napattua kiinni ennen kuin ehdin edes pudota kunnolla."
Julian-parka, onneksi tämän selkä ei ollut hajonnut.

”Napattua kiinni?” Keiko toisti. Kuulostipa se jännittävältä, melkein kuin kohtaukselta dramaattisesta, romanttisesta romaanista, mutta siitä ei tainnut olla kyse.
Ajatus sai hänet kääntämään katseensa hetkeksi älytelevisioon, jolla herra Darcy - ei hänen, vaan Austenin - oli ehtinyt loukata Elizabeth Bennettiä verisesti.
”Oletteko nähneet tämän aikaisemmin?”

Gabrielle naurahti. Valmentaja nappasi kiinni?
"Sinun valmentajasi ottaa siis turvallisuuden tosiaan vakavissaan." Nainen kiusoitteli hellästi, vilkaisten tv-ruutua.
"Pari kertaa."

Olisihan se tosiaan ollut varsin romanttinen kohtaus. Elleivät he molemmat olisi sattuneet olemaan tahoillaan naimisissa, ja ellei siinä tosiaan olisi voinut käydä pahasti.
"Julian on hyvin huolehtivainen valmentaja", Sylvia myönsi, vaikka sillä sanalla moni ei välttämättä olisi miestä kuvaillutkaan.
Julian oli perunut valmennuksensa ja vienyt hänet ensiapuun.
"Minulle tämä on ensimmäinen kerta", hän jatkoi, katsellen televisioruutua.
"Olen nähnyt ainoastaan sen uudemman elokuvan, jota meidänkin luonamme kuvattiin."

”Minä pidän molemmista versioista”, Keiko sanoi ja hymyili lämmöllä tutuille henkilöhahmoille.
”Mutta tietenkin rakastan tarinaa ensirakkauden omistautuneisuudella.” Hän ei ollut odottanut herra Darcyyn pikkutyttönä rakastuessaan, että todella löytäisi herra Darcyn.

Gabrielle hymähti pehmeästi.
"Niin, varmasti rakastat... Onhan sinulla oma." Nainen virnisti. Hildasta tuntui ettei hän ymmärtänyt vitsiä taustalla.
"Miten Brian tähän liittyy? "
"Hänen sukunimensä on Darcy." Gabrielle avasi vitsiään, virnistäen. Hilda naurahti pehmeästi. No se selitti.

Sylvia otti hieman vähemmän varovaisen kulauksen viinistään ja jäi hetkeksi katselemaan suurella televisioruudulla pyörivää sarjaa.
Hän oli avannut heidän oman televisionsa pitkästä aikaa vasta, kun oli saanut toisen Austenin filmatisoinnin Keikolta lainaksi. Ja katsonut sitä sen jälkeen hyvin ahkerasti, uudelleen ja uudelleen. Kun Callahan oli ollut poissa.
Joskus Mochi oli käpertynyt sohvalle viereen.
"Ensirakkauden?" hän toisti, kääntäen katseensa Keikoon.

Keiko pudisteli päätään ja piilotti kasvonsa hetkeksi viinilasin taakse täytettyään sen toistamiseen tarjouduttuaan ensin täyttämään Sylviankin lasin uudemman kerran.
Hän tuuppasi Gabriellen käsivartta merkitsevästi, toistamiseen.
”Ja sinulla ei edes ole viiniä”, hän huomautti ja kääntyi sitten Sylvian puoleen, tummat silmät tuikahtaen.
”Fitzwilliam Darcy oli ensirakkauteni, eikä ensirakkaus kuole koskaan.”

Gabrielle pyöräytti kevyesti silmiään. Hän ei ollut aikeissa käyttäytyä, vaikka ei viiniä juonutkaan.
"Niin niin. Ensirakkaus ei tosiaan kuole koskaan, jos muuttaa yhteen sen sukunimikaiman kanssa. Eihän Brian ole mustasukkainen?"

Toinen lasillinen?
Ei hän koskaan ottanut toista lasillista. Mutta ehkä nyt pitäisi, ettei Keiko pahoittaisi mieltään?
"Se on melkoinen sattuma", hän huomautti, kun Gabrielle jatkoi samasta sukunimestä puhumista.
"Darcy on ihana - Fitzwilliam, tarkoitan - mutta minun sydämeni taisi kyllä kuulua Edmund Bertramille. Mansfield Parkista."
Sen lähemmäs mieltymyksistään puhumista Sylvia ei varmasti ollut vielä kertaakaan päässyt.

”En ole kysynyt – mutta en ole varma, kumpi heistä kalpenisi vertailussa”, Keiko vastasi nauraen, suoden Brianille suurimman kohteliaisuuden, mitä Austenin ihailija saattoi. Hän tarjosi Gabriellelle suklaisia brownieita ja sen jälkeen myös muille vierailleen. Hiccup oli asettunut Sylvian jalan viereen, naista anoen tuijottaen.
”Todellako? Mikä sinua kiehtoi Edmundissa?” hän kysyi kääntyen uteliaana Sylvian puoleen.

"Oikeasti? Voi teitä. Hilda, kuka oli sinun ensirakkautesi?" Opettajatar jäi hetkeksi hiljaiseksi naisen kysymyksestä.
"Da Vincin ajatukset ja mielikuvitus on upeaa." Gabrielle ei voinut olla nauramatta. Hän oli täällä outolintu.

Sylvia katsahti Hiccupia surullisena.
"Kultapieni, sinun vatsasi tulee vain kipeäksi", hän huomautti hiljaa ja kumartui rapsuttamaan koiraa vapaalla kädellään, tuettuaan lautasensa huolestuneesti syliinsä.
"Oh, Da Vinci oli todellinen renesanssi-ihminen", hän totesi Hildaa katsahtaen, ennen kuin käänsi katseensa takaisin Keikoon.
"Edmund on uskomattoman lämmin ja hyväsydäminen, ja tukee Fannya tämän unelmissa. He ovat serkkuja..."
Hän tunsi punan kohoavan kasvoilleen, ja lisäsi hieman liian nopeasti:
"Mutta ei sillä ole mitään tekemistä asian kanssa."

”Se on totta, Edmund oli todella kultainen”, Keiko nyökkäsi ja otti pitkän, mietteliään kulauksen lasistaan. Sylvian tapa punastua serkusten kohdalla sai hänet kohottamaan vienosti kulmiaan. Liekö..?
”Darcy - Fitzwilliam - on niin käsittämättömän hyvä, kunniallinen mies, kaiken aikaa. Hän on vahvan, sisäisen kompassin ohjaama eikä välitä siitä, miten pahasti muut ajattelevat, koska hän tekee, minkä uskoo oikeaksi, ja vaikka Elizabeth on niin naurettavan ylpeä, Darcy odottaa kärsivällisesti. Niin kuin hän tietäisi, että he kuuluvat yhteen”, hän haaveili silmät pehmeinä ja siemaisi uudelleen lasistaan.
”Kuka sinun ensirakkautesi oli, Gabrielle?”

Gabrielle kieltäytyi ajattelemasta serkuksia sen enempää. Ei, se ei ollut ajatus jonka kanssa hän viihtyisi, koska työskenteli Charlesille. Hän ei voinut olla hymyilemättä Keikon sanoille. Niin parantumaton romantikko että hän tunsi olonsa Veronicaksi tässä seurassa. Kylmäsydäminen narttu, tai jotain sellaista.
"Pierce Brosnan. Ei, en aio avata tätä enempää."

Sylvia räpsäytti silmiään Keikon kulmienkohotukselle.
"Minä olin silloin viiden", hän vetosi avuttomana ja otti nopean kulauksen viinistään.
Eikä hänellä tosiaan ollut ollut kovinkaan paljon ystäviä siihen aikaan.
Hänen jo hieman utuinen katseensa siirtyi Gabrielleen.
"Kuka on Pierce Brosnan?"

Keiko nauroi lämpimällä hyväntahtoisuudella ja poimi yhden suklaisista brownieista viinin inspiroimalla rohkeudella. Hänen piti sulkea silmänsä hetkeksi, kun suklainen taivaallisuus suli hänen kielelleen. Herra isä hän oli ikävöinyt tätä. Miten hän oli koskaan saattanut antaa miehen puhua itsensä luopumaan leivoksista?
Hän viittoili Gabriellea vastaamaan Sylvialle, onnellinen hehku silmissään.

Gabrielle naurahti pehmeästi.
"Näyttelijä, näytellyt muunmuassa James Bondia ja Mamma Mia-musikaalin elokuvaversiossa."

Sylvia tunnisti James Bondin nimeltä ja Mamma Mian musikaalin kautta, mutta se ei silti paljastanut hänelle kovinkaan paljon.
"Oh? Millainen näyttelijä?" hän jatkoi, kumartuen taas silittämään sydäntäsärkevän anovaa Hiccupia.

”Niin, Gabrielle”, Keiko toisti lasiinsa myhäillen, silmät tuikahtaen.
”Millainen näyttelijä Brosnan on?” Mikä oli saanut miehen sieppaamaan hänen vaikuttavan ystävänsä huomion niin, että ansaitsi kunnian tulla kutsutuksi ensirakkaudeksi? Hän työnsi nautiskellen loput browniepalasta suuhunsa.
Voi hyvä luoja. Miten jokin saattoi maistua näin hyvältä?

Gabrielle pyöräytti silmiään.
"Komea, karismaattinen vanhempi mies puvussa ja pelastamassa Englannin, ehkä maailman? Älkää nyt, ei sellaista voi vastustaa."
"Hän ei silloin ollut niin paljon vanhempi,..." Hilda mutisi.
"Olin 15." Gabrielle huomautti."

Sylvian vaaleat kulmat olivat painuneet mietteliääseen kurtistukseen, jollaista hänen kasvoillaan harvemmin nähtiin - kurtistelu nyt vain ei sopinut Ladylle.
"Vanhempi?" hän toisti, katse yhä Gabriellessa.
"Niin kuin harmaantunut?"

Keiko nauroi lasiinsa. Harmaantunut oli yllättävän viehättävä ajatus. Sai melkein perhoset lepattamaan vatsanpohjassa.
Hopeakettu.
”James Bond ei koskaan vaikuttanut kovin romanttiselta hahmolta silmissäni”, hän pohti ja siemaisi viiniä, ”eikö hän lähinnä aja hienoja autoja, leiki aseilla ja vie joka elokuvassa sänkyyn eri naisen?”

"Niin, kuka sanoi että rakastin siinä hahmossa romantiikkaa? Ja ei hän tainnut vielä silloin olla kovin harmaa. Siitä on kauan kun katsoin ne viimeksi." Gabrielle virnisti hieman. Ei, viisitoista vuotias Gabrielle ei tosiaan hakenut romantiikkaa.

Keikon sanat saivat Sylvian punastumaan rajusti ja hän hörppäsi nopeasti viiniä piilottaakseen kasvonsa edes osittain lasinsa taakse.
Eikä hän silti osannut varoa, vaan käänsi hämmentyneet silmänsä kohti Gabriellea.
"Mitä sitten?"

Keiko vajosi vaaleanvihreän sohvan tyynyjen kirjomaan nurkkaan ja nauroi hervottomalla, hyväntahtoisella onnellisuudella. Hän siemaisi lasistaan ajatuksissaan ja viittoili Gabriellea vastaamaan Sylvialle. Nainen osaisi selittää varmasti paljon paremmin kuin hän.

Gabrielle kohotti toista kulmaansa. Hän oli kuvitellut Keikon olevan viaton. Ei. Sylvia oli.
"Miehekästä vetovoimaa? Puhdasta seksikkyyttä? Olihan se kielletty ihastuskin, isäni kun ei pidä valtaväestöstä." Niin. Siksi vanhemmat olivat naisen hylänneetkin. Kun hän oli valinnut Teddyn. Ihanan, suloisen aviomiehensä.

Keikon nauru sai Sylvian kääntämään katseensa hetkeksi ystäväänsä.
Oli ihana nähdä tämän nauravan sillä tavalla. Onnellisena. Niin erilaisena kuin silloin, kun hän oli löytänyt naisen piileskelemästä miestään pienellä sivukujalla.
Muisto kylmäsi edelleen.
Hän oli juuri ottamassa kulausta viinistään, kun Gabrielle antoi vastauksensa.
Joka sai kalpean ladyn vetämään viiniä väärään kurkkuun ja yskimään.

Ne eivät koskaan olleet ominaisuuksia, jotka olivat vetäneet Keikoa puoleensa – vaikkei hän lainkaan kieltänyt, etteikö Brianissa olisi ollut niitä niin, että heikotti.
Sylvian yllättävä yskiminen sai hänet kohottautumaan sohvannurkasta ja katsahtamaan ystäväänsä huolestuneena, valmiina taputtelemaan selkää, ellei puuska helpottaisi.
”Millaiset ominaisuudet saivat sinut rakastumaan Teddyyn?” hän kysyi ja viittoili vieraitaan syömään.

Gabrielle ei sanonut mitään. Sylvia oli aikuinen nainen, tuo kestäisi kyllä tai sanoisi siitä jos olo olisi liian epämukava. Sellaiseen hän oli tottunut.
Mihin hän oli rakastunut aviomiehessään?
"Minä..." Gabrielle jäi miettimään. Miksi kultainen mies oli vienyt jalat hänen altaan, saanut hänet haluamaan itseään enemmän kuin mitään?
"Hän on uskomattoman kiltti, hyväntahtoinen mies, joka ei tuomitse. Kärsivällinen. Minä vain... Hän vain veti minua puoleensa. Niin ettei minusta ollut käyttäytymään järkevästi, vaikka hän oli avoliitossa." Gabrielle pyöritteli mukia kädessään.
"Minä vain halusin hänet. Juuri hänet. Ei sille ole selitystä. Hän tuntui kodilta."

Sylvia heilautti toista kättään rauhoittelevasti ja nykäisi sitten lautasta paremmin syliinsä, juuri kun toiveikas Hiccup oli hivuttamassa kuonoaan lähemmäs.
Avoliitossa?
Aikaisemmin Sylvia olisi saattanut olla järkyttyneempi. Mutta nähtyään, millaista Keikon elämä oli ollut, hän oli alkanut ajatella asioista toisella tavalla.
Ehkä jotkut tosiaan olivat onnettomia, jolleivat voineet olla yhdessä.
"Tuo oli kovin kaunis kuvaus", hän huomautti hiljaa.

”Sinä todella olet kuin oletkin romantikko”, Keiko vetosi hymyillen lämpimästi ja nojasi päänsä hetkeksi Gabriellen olkapäätä vasten, halaten naista toisella kädellä. Teddy ja Gabrielle olivat aivan käsittämättömän ihana pariskunta.
”Minä tiesin sen.”

Gabrielle nielaisi kevyesti. Niin. Hän oli. Nainen hymähti pehmeästi. Että hän kaipasi miehensä ja tuon hölmön koiranpennun luo nyt, vailla mitään järkevää syytä.
"Voi kiitos Keiko. Se oli vain totta, olin tukehtua kun erosimme ja elin Lontoossa hetken."

Sylvia tunsi välillä tukehtuvansa silloinkin, kun Callahan oli paikalla.
Ajatus sai hänet melkein hätkähtämään.
Tietenkin sai, mutta se oli hänen oman hölmöytensä syytä. Mies tuskastui typerään vaimoonsa, kuka ei olisi?
Hän otti kulauksen viinistään pyyhkiäkseen ajatuksensa mennessään.

Ylpeys ja ennakkoluulo oli ehtinyt jo kolmanteen jaksoon. Kohtaus, jossa Darcy kosi Elizabethiä, vangitsi Keikon tummien, vinojen silmien katseen hetkeksi televisioon ja sai hänet rutistamaan yhtä sohvan kirjailluista koristetyynyistä tiukasti sylissään, eläytymään tarinaan koko kehollaan – miksei Elizabeth nähnyt, millainen mies Darcy oli?
”Onko teillä suosikkihahmoa Austenilta, Gabrielle, Hilda?” hän kysyi riistäen katseensa irti näytöstä, kun jakso vaihtui neljänteen.
”Onko Mansfield Park muutenkin suosikkisi, Sylvia?”

Tukehtua oli aliarviointi. Sabriel oli tainnut käyttää sanaa riutua tai jotakin sellaista.
"Olen aina pitänyt Marya kovin hilpeänä. Elizabethin siskoa." Gabrielle myönsi pieni virne huulillaan. Hildan katse oli jumiutunut myös ruutuun.
"Jane Bennett."

Sylvia oli unohtunut katselemaan television vaikuttavan kokoista ruutua, ja melkein hätkähti kun kuuli nimensä mainittavan.
"Oh, en ole varma, osaanko valita... Mutta onhan se lopulta melko synkkä. Olen aina pitänyt kovasti Emmasta, ja tapa, jolla Austen kuvaa sisarussuhdetta Järjessä ja tunteissa on aivan ihastuttava. Toivoin aina nuorempana, että minulla olisi sisko, mutta piti tyytyä Silakseen."
Hän käänsi katseensa varsin hiljaiselta vaikuttavaan Hildaan.
"Miksi juuri Jane Bennett, jos saan kysyä?"

Keiko kohotti kulmiaan merkitsevästi Gabriellelle. Pierce Brosnan ja Mary Bennett? Johan ilta oli täynnä yllätyksiä. Hän siemaisi viinilasistaan, nojautui mukavammin sohvan upottavaan selkänojaan ja käänsi sitten huomionsa uteliaana Hildaan. Se oli hyvä kysymys. Miksi Jane Bennett?

Maryn kommentit olivat hilpeitä. Helmiä putoili naisen suusta pitkin kirjaa ja sarjaa.
Hän oli viettänyt liikaa aikaa Veronican kanssa. Hän alkoi muuttua Veronicaksi.Ei hyvä.
"Hän on niin kiltti, uskoo muista hyvää, ei koskaan hätäillyt johtopäätöksiensä kanssa..."

Jossain kohtaa toinenkin viinilasillinen oli melkein tyhjentynyt, Sylvia huomasi suureksi hämmennyksekseen ottaessaan kulauksen.
Hiccup sen sijaan ei ollut luovuttanut, vaan tuntui palaavan hänen luokseen yhä uudelleen. Heikoin lenkki mikä heikoin lenkki.
Ehkä viini sai hänet hymyilemään avoimemmin.
"Tuo on oikein kaunis syy pitää hahmosta", hän myönsi, siirtäen katseensa Gabrielleen.
"Entä Mary, miksi pidät juuri hänestä? Keiko, onko sinulla suosikkia Benneteistä?"

”Herra Bennet”, Keiko vastasi naurahtaen.
”Olen aina ajatellut, että herra Bennet on yksi parhaista esimerkeistä Jane Austenin ehtymättömästä huumorintajusta”, hän sanoi, ”mutta pidän toki Elizabethistakin. Entä sinulla, Sylvia?”

"Maryn avatessa suunsa hän sanoo yleensä jotakin hyvin hilpeää. Samoin kuin herra Bennet." Gabrielle myönsi hymyillen. Se oli tosiaan loistava esimerkki kirjailijan huumorintajusta.

Sylvia kumartui rapsuttamaan Hiccupin niskaa.
"Voi kultapieni, seuraavalla kerralla tuon Mochin mukaan leikkimään", hän lupasi, vaikka maastomallinen koira taisikin olla tällä hetkellä kiinnostuneempi herkuista.
"Olen aina tuntenut syvää sympariaa Marya kohtaan. Hänen asemansa keskimmäisenä sisarena ei ole helppo."

Keiko katsahti myöhäisempään iltaan jo laukannutta kelloa ja jälleen kannusti ystäviään tyhjentämään pöytää tarjottavista. Ne tuskin mahtuisivat jääkaappiin. Mutta ehkä sillä ei ollut väliä. Keiko tunsi olonsa kevyeksi ja onnelliseksi.
”Ehkä me voisimme tehdä jotain muutakin yhdessä joku päivä”, hän ehdotti.
”Käydä vaikka ratsastamassa tai seinäkiipeilemässä.”

Gabrielle hymähti pehmeästi.
"Minä voin tulla henkiseksi tueksi. Pahoinvointi säteilee selkään." Eikä hän halunnut ottaa pienintäkään riskiä edes nyt. Hilda vilkaisi Keikoa.
"Ratsastus voisi olla mukavaa."

Sylvia kohotti katseensa koirasta Keikoon.
"Seinäkiipeilemään?" hän toisti samaan aikaan hämmentyneenä ja epäuskoisesti.
Ei ehdotus, jollaista hän olisi odottanut Keikolta. Vaikka loppujen lopuksi hän tiesikin kovin vähän ystävästään, heillä ei ollut ollut läheskään riittävän usein aikaa tavata.

”Voi ei”, Keiko vetosi myötätuntoisesti ja hieraisi Gabriellen käsivartta, yrittäen olla hymyilemättä, vaikka jokin tuntui nykivän suupieliä jatkuvasti ylöspäin.
Sylvian hämmentynyt kysymys sai hänet nauramaan ja kääntämään katseensa naiseen.
”Seinäkiipeilemään! Newcastlessa on useampikin hyvä paikka. Olen harrastanut sitä vuosia. Se on todella hauskaa!”

Gabrielle hymyili pehmeästi. Hän ei kärsinyt siitä että joutui kestämään selkäkipuja, jos saisi siitä palkinnoksi toisen lapsen.
"Seinäkiipeilemään? Kai sitä voisi kokeilla." Hilda myönsi hiljaa.

Sylvia räpäytti hermostuttavan suuria silmiään.
"En olisi ehkä kuvitellut sinusta, Keiko", hän myönsi melkein pahoitellen.
Mutta toisaalta, miksi ei? Keikosta olisi aivan mihin tahansa nyt, kun tämä oli päässyt miehensä otteesta.
"Minun pitää kysyä Callahanilta."

Keiko vain nauroi hyväntuulisesti ja heilautti kättään lohduttavasti Sylvialle. Seinäkiipeily oli tullut sattumalta vastaan, kun Tarquin oli alkanut kommentoida hänen ulkonäköään ja urheilullisuuttaan, ja Keiko oli löytänyt ihastuttavan harrastuksen sisätiloissa ja todella rakastunut mahdollisuuteen kiipeillä seinillä. Se oli melkein yhtä rentouttavaa kuin jooga.
”Voimme mennä sekä ratsastamaan että seinäkiipeilemään, ja Gabrielle voi olla henkisenä tukenamme.”

"Henkisenä todellakin. En enää pysyisi hevosen selässä." Gabrielle naurahti pehmeästi. Siitä oli jälleen liikaa aikaa ja nyt hän ei halunnut pudta hevosen selästä.
"Se olisi mukavaa." Hilda myönsi hymyillen.

"Sitä kyllä tarvittaisiin", Sylvia myönsi ja hieraisi kasvojaan, joille oli kohonnut hento lämpö, kiitos viinin. Puna erottui kalkinvalkeasta ihosta helposti.
"En ole varma, kuinka suhtautuisin korkeisiin paikkoihin."
Eikä Callahankaan ehkä pitäisi siitä. Kultainen Callahan, joka oli huolissaan siitä, että hän tipahtaisi hevosen selästä ja satuttaisi itsensä.
"Olen aiheuttanut miehelleni huolta jo ihan riittämiin..."

Keiko kosketti lämmöllä Gabriellen kättä ja soi sitten hyväntuulisen hymyn ystäväjoukolleen. Todella olisi mukavaa tehdä enemmän asioita yhdessä. Oli ihana nähdä Sylviakin yhdessä muiden ystävien kanssa.
”Oh, ei se tunnu korkealta ja mukana on aina turvaköysi”, Keiko vakuutti, ”katsot vain ylöspäin.” Kiipeily oli täysin turvallista sisätiloissa.
”Onko teillä mielessä jotain muuta, mitä voisimme tehdä? Gabrielle, jotain mihin voisit osallistua?”

Katsot vain ylöspäin. Hilda värähti. Mikä ohje, mutta ehkä siitä selviäisi.
"Noh, minä viihdyn henkisenä tukenakin." Gabrielle lupasi pehmeästi hymyillen.

"Ei tunnu korkealta..." Sylvia toisti ja kumartui rapsuttamaan selälleen kiepahtanutta Hiccupia.
Ratsastukseen ei ollut turvaköysiä kehitetty, mutta silti ajatus seinää pitkin kiipeilemisestä tuntui paljon pelottavammalta, kuin valtavan Krakenin selkään kipuaminen.
Katso vain ylöspäin.
Korvissa tuntui humisevan vieraalla tavalla.
"Oh, Keiko, milloin Brian on tulossa kotiin? Ei kai hän meidän takiamme lähtenyt?"
Ajatus nipisti kipeästi.

Keiko kallisti selkänojalla rentoutuneena lojuvaa päätään Sylvian suuntaan ja hymyili rauhoittavasti, vaikka jostain syystä kaikki hieman nauratti. Ei kai hän ollut onnistunut humalluttamaan itseään?
”Ei toki. Hän vain kaipasi mahdollisuutta käydä pubissa, joten käytti tekosyynä sitä, ettei tohtinut häiritä ’naisten juttuja’. En tosin tiedä, mitä ne ovat. Tiedättekö te? Gabrielle?”

Gabrielle pyöräytti kevyesti silmiään.
"Eivätkös naistenjutut ole aina kiertoilmaisu lapsista, meikeistä ja sellaisesta puhumiselle?" Hilda ehdotti varoen. Gabrielle nauroi pehmeästi.
"Sitäkin. Minä tosin luulen että Brian ei nyt tarkoittanut sitä..."

Sylvian kulmat kurtistuivat.
Hän laski tyhjentyneen viinilasin kädestään ja valui istumaan lattialle, selkä nojatuolia vasten vajoten, niin että saattoi kutsua Hiccupin syliinsä.
Hän ei ehkä voinut tarjota sille herkkuja, mutta sylittelyssä tuskin oli mitään pahaa.
"Ei kai lapsista ja meikeistä puhumiseen tarvita kiertoilmaisua?" hän kysyi, hieman hämmentyneenä, ja käänsi kysyvän katseensa Gabrielleen.
"Juhlissa se yleensä tarkoittaa sitä, että juorutaan siitä, kuka aikoo naida ja kenet..."

Keikolla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä Brian tarkoitti naisten jutuilla – mutta hän oletti Hildan arvauksen lähimmäs. Mikä nyt olisi stereotypinen käsitys siitä, mistä naiset puhuivat keskenään. Gabriellen vihjaavasta sävystä jostain aivan muusta kuin lapsista. Hän kohotti kulmiaan kysyvästi ystävälleen, sillä Sylvialla oli hyvä pointti.

Gabrielle vilkaisi Sylviaa, eikä voinut pidätellä leveää hymyä.
"No tässsä on kolme varattua naista, mutta eikös se ole yleinen stereotypia että naiset puhuvat miehistä, seksielämästä, orgasmeista ja sellaisesta?" Hän siemaisi teetä aivan tyynesti. Hilda yskäisi hiljaa.

'Miehet' saivat Sylvian räpäyttämään silmiään 'seksielämä' kasvot karahtamaan punaisiksi kaulasta lähtien ja 'orgasmi' hautaamaan kasvot Hiccupin pehmeää turkkia vasten.
Voi luoja, hänen poskensa olivat olleet tulessa jo ennestään, nyt ne tuntuivat suorastaan roihuavan.
"E-ei kai kukaan sellaisesta..?" hän mutisi, kasvot mäyräkoiran suojissa.

Gabriellen vastaus sai Keikon nauramaan epäuskoisena ja painamaan käden suulleen.
”Gabrielle!” hän vetosi ja katsoi myötätuntoisena Sylvia-parkaa.
”Puhutko sinä sellaisista muiden ystäviesi kanssa?” Hän ei voinut sanoa koskaan keskustelleensa aiheesta aktiivisesti kenenkään kanssa – paitsi ehkä Brianin. Tosin, olihan hän käynyt Gabriellen kanssa yhden keskustelun aiheesta sen jälkeen, kun Sabriel oli ilmoittanut Teddyn pitävän sänkyyn sitomisesta.

Gabrielle katsoi muita hetken, ne pehmeän ruskeat silmät suurina.
"Uh, puhun. Ei ole mitään mitä Veronica ei olisi kuullut, ainakaan kahden viinilasin jälkeen. Esimerkiksi se mistä sinullekin, Keiko, sanoin. Kun köytin Teddyn solmiolla." Nainen hymyili kovin tyytyväisenä itseensä.

Hiccup kiemursi ja yritti ilmeisesti päästä nuolemaan Sylvian (edelleen) punehtuneita kasvoja.
Gabriellen kertomuksen jatko sai hänet yskähtämään ja kohottamaan katseensa.
"... Solmiolla..?"

Keiko nauroi painaen käden paremmin suulleen. Voi Sylvia-parka. Elämä Brianin kanssa oli suodattanut tehokkaasti pois ujostelua. Tai ehkä se oli vain viini.
"Teddykö siitä vain pitää?" hän kysyi viattomasti.

Gabrielle jätti sulavasti huomiotta Sylvian punastuksen.
"Solmiolla. Piti saada hänen kätensä kuriin jostain syystä. Ja pitää, silloim tällöin. Että siinä pysyy erityisyys.

Sylvia tuijotti Gabriellea viinin samentamilla silmillään, kasvot punaisina hehkuen.
"Miksi luojan tähden kukaan haluaisi tulla sidotuksi sänkyyn?"
Sylvia-parka, tosiaan.

Tummaihoinen nainen nojasi kyynärpään reiteen ja käden siihen, nojautuen eteenpäin. Huulikiillolla rajatuilla huulilla oli vinkeä, ystävällinen ja huvittunut hymy.
"Miksi?" Gabrielle toisti huvittuneena, naurua äänessään. Sellaista hyväntahtoista.
"Siinä on oma viehätyksensä. Teddy hävisi pelimme ja minä päätin hänen rangaistuksensa. Se oli kädet kiinni ja ratsastus." Eikä nyt hevosella, luoja sentään. Olisi ehkä pitänyt mainita.

Sylvian hermostuttavan suuret silmät räpsähtivät.
"... Mitä tekemistä hevosilla on asian kanssa?" hän kysyi avuttomana, ääni vielä tavallistakin hentoisempana.
Puhumattakaan pelistä ja rangaistuksesta.

Oli Gabriellen vuoro peittää hetkeksi kasvonsa.
"Ei hevosilla olekaan." Hän oli kysymässä että eikö Sylvia koskaan ollut tehnyt niin, mutta sitten hän tajusi että Sylvia taisi olla samanlainen kuin ne pankkiirien ja muiden tyttäret niissä isän ja äidin juhlissa.
Levitä jalat ja ajattele Englantia.
Saat ehkä kivat korut jos mies on tyytyväinen.
Nainen värähti inhosta kun vain ajattelikin asiaa. Hyi. Ei ollut hänen elämänsä.
"Mutta, tiedätkö, nainen voi ratsastaa miehelläkin."

Ei, Sylvia ei selvästikään tiennyt.
Ja lautasenkokoisiksi laajenneista silmistä näki, että hän yritti parhaansa mukaan ymmärtää.
Mielikuvat eivät vain osuneet aivan oikeaan, hän kykeni ajattelemaan ainoastaan lapsuutta ja reppuselkää, eikä se tuntunut aivan oikealta.
Silmät räpsähtivät.
"... Eikö se ole vähän lapsellista?"

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1458
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Ti Tammi 23, 2018 9:29 pm

Gabrielle kohotti kulmaansa. Lapsellista?
"Sylvia-pieni." Gabrielle naurahti hellästi.
"On muitakin tapoja harrastaa seksiä kuin lähetyssaarnaaja." Ja nainen siemaisi juotavaa kuin olisi maininnut säästä ulkona.

Hiccup kiehnäsi sylissä kerjäten silityksiä, mutta Sylvia oli jähmettynyt aloilleen.
Saattoi melkein kuulla, kuinka rattaat hänen aivoissaan raksuttivat.
Posketkin punoittivat edelleen, niin että hän näytti vähän vähemmän haudasta nostetulta.
"Minä luulin, että Theodore on valmentaja..."

Gabrielle kallisti kevyesti päätään.
"Hän onkin, mutta mitä siitä? Hän on myös aviomieheni joten me emme jätä tekemättä mitään mitä suurin osa aviopareista ei tekisi." Nainen totesi nauraen.
"En ihan nyt saa kiinni ajatuksistasi."

Sylvia ei ollut varma, saiko enää itsekään kiinni ajatuksistaan.
Mielikuvat seurasivat toisiaan, eikä mikään sopinut kohdalleen.
"Onko hän sitten toiminut lähetyssaarnaajana aikaisemmin..?" hän yritti kysyä, mahdollisimman kohteliaasti.
Theodore oli varsin nuori, mutta ei kai sellainen ikää katsonut?

Gabrielle hieroi sormilla ohimoaan.
Luoja häntä armahda.
"Ei!" Nainen nauroi lopulta, pudistellen pehmeästi päätään. Runsaat, tummanruskeat kiharat heiluivat pään liikkeen mukana, vahvistaen sitä.
"Tiedätkö, kun nainen makaa selällään jalat auki, sitä kutsutaan lähetyssaarnaajaksi. Se perinteinen." Tämä oli mielenkiintoinen ihmiskoe. Paljonko ilmeisen viaton Sylvia kestäisi?

Ilman viiniä Sylvia olisi jo kuollut.
Nyt hän vain loisti kirkkaanpunaisena, niin että hiukset näyttivät tavallistakin valkoisemmilta.
"Hyvä luoja, miksi?" oli ainoa asia, jonka hän onnistui sopertamaan.

Gabrielle kohautti olkiaan tyynesti.
"En tiedä, se vain on niin." Ei hän ollut perehtynyt asiaan. Häntä huvitti Sylvian reaktio.

Sylvia upotti sormensa Hiccupin turkkiin ja sai koiran takajalan vispaamaan.
"... En vieläkään ymmärrä sitä ratsastamista..."

Gabrielle hymyili hieman leveämmin.
"Mies makaa selällään ja nainen on päällä. Ratsastaa. Sitä." Hän ei osannut hävetä sitten mitään. Vaikka toisaalta, ei tässä ollut mitään, mitä kukaan normaali aikuinen nainen ei olisi tiennyt.

Selällään.
Sylvian silmät räpsähtivät.
"Tarkoitatko siis, että miehen..."
Ei, hyvä luoja, ei hän voinut sanoa sellaista edes ääneen. Hän oli Lady!
Sylvia hieraisi kuumottavia kasvojaan.
"... pitävätkö miehet sellaisesta..?"

Gabrielle odotti että Sylvia päättäisi lauseensa itse. Ei, sitä ei tullut.
"Juuri sitä." Gabrielle kohautti olkiaan ja otti browniepalan sormiinsa.
"En voi puhua kaikkien puolesta, mutta vaihtelu virkistää."

Ei, ei todellakaan päättäisi. Oli asioita, jotka eivät sopineet naisen suuhun.
Moniakin asioita.
Sylvia räpytteli suuria silmiään. Pitäisiköhän Callahan..?
Ei, ei, ei.
"Vaihtelu?"

"Niin, vaihtelu." Gabrielle naurahti.
"Ei sitä halua aina samaa, vaikka onkin saman ihmisen kanssa." Saattoi olla väärin että raskaana oleva nainen puhui tällaisia.
"Asentoa, huonetta, paikkaa huoneen sisällä..."

Sylvia liikahti levottomana.
"Kyllä Callahan saa vaihtelua..." hän mutisi melkein huolestuneena.
Olkoon, ei ehkä... ratsastuspelejä. Tai lähetyssaarnaajaratsastusta, tai mitä se nyt ikinä olikaan.
Mutta kyllähän he matkustivatkin.

Gabrielle pudisteli kevyesti päätään.
"Sylvia, ei kyse ole siitä mitä mies saa. Vaan mitä sinä haluat ja mitä te haluatte. Pariskuntana. Oli asia mikä tahansa."

Huoli oli alkanut kaihertaa Sylviaa, tai ehkä viini vain teki hänen olonsa huteraksi.
Oliko Callahan... tylsistynyt?
Hän rapsutti selälleen kellahtaneen Hiccupin vatsaa.
"Haluan vain, että Callahan on onnellinen. Hän on minun aviomieheni."
Niin kuin se olisi ollut vastaus ja syy kaikkeen.

Gabrielle kallisti kevyesti päätään. Oliko Sylvialla huoli avioliitostaan?
"Niin päättelin. Varmasti hän on." Nainen vakuutti hymyillen. Ei ollut hänen asiansa kyseenalaistaa naisen liittoa.

Sylvia ei ollut aivan yhtä varma asiasta, mutta keskittyi rapsuttamaan Hiccupia, kasvot punaisena hohtaen.
Hänet olisi varmasti voinut ripustaa tolpan nokkaan liikennevalon sijaiseksi.
"En minä tiedä. Jos hän haluaisikin jotain... jotain."
Ratsastuspelejä.

Keiko valui sohvalta polvilleen paksulle, valkealle villamatolle, istui Sylvian viereen ja laski kätensä naisen käsivarrelle.
”Sylvia, olen varma, että hän on onnellinen kanssasi”, hän vetosi rauhoittavasti, ”mutta voit aina puhua hänelle aiheesta. Kysyä, eikö niin?”

Gabrielle totesi että ehkä hän oli rääkännyt viatonta Sylviaa tarpeeksi. Nainen hehkui paloautona.
"Kysyminen ei maksa mitään."

Sylvia räpäytti silmiään.
"Ei sellainen sovi", hän huomautti ja möyhi Hiccupin karvaista takapuolta.
Hän nielaisi ja katsahti Keikoon.
"... Pitääkö Brian, tuota... vaihtelusta?"

”Miksei sopisi?” Keiko kysyi ja silitti Sylvian kättä hellästi. Hän ei tuntunut voivan olla hymyilemättä, vaikka aihe olikin vakavampi. Suupieliä nyki ärsyttävästi ylöspäin, ja kysymys Brianista sai hänet nauramaan epäuskoisena ja painamaan käden suulleen. Posket kuumottivat jo viinistä.
Hyvänen aika.
”…Tuota. Kyllä. Sanoisin niin. Hyvin paljon.”

Gabrielle nyökkäsi taustalla. Hilda liukeni vessaan, huuhtelemaan omat kasvonsa ja opettaja ei ollut juonut edes viiniä.
"Tietenkin se sopii. Omalle miehelle nyt voi puhua mistä vain. Jakaahan sitä sängynkin sen miehen kanssa." Niin, siis jos jakoi. Gabrielle tönäisi Keikon kylkeä varpaillaan, leveästi hymyillen.
"Niinkö sanot?"

"On asioita, jotka eivät sovi naisen suuhun", Sylvia vastasi hiljaa.
Ja punastui vähän lisää, eikä ollut enää ollenkaan varma, olisiko halunnut tietää lisää Brianista.
Voi luoja.
Hän taisi olla humalassa.

Tökkäys sai Keikon kääntämään katseensa Gabrielleen ja hautaamaan sitten kasvot käsiinsä, posket niiden alla syvemmin punehtuen.
Tämä ei ollut aihe, josta hän oli arvellut päätyvänsä keskustelemaan ystäviensä kesken – mutta Sylvia tarvitsi selvästi rohkaisua! Sillä pitihän naisen voida keskustella asiasta aviomiehensä kanssa, varsinkin jos tällä oli epäilyksiä.
”Vaihtelu on… Jännittävää”, hän myönsi painellen polttelevia poskiaan.
”En ihmettele, miksi joku voisi pitää siitä.”

Gabrielle kohotti kevyesti toista kulmaansa?
"Miksei sopisi? Hyvin sopii minunkin suuhuni. Ja näemmä myös Keikon." Nainen naurahti, tökkäisten ystäväänsä uudelleen.
"Sinäkin, selvästi. Millaista teidän vaihtelunne sitten on?"

Keiko vaikutti hyvin onnelliselta.
Se ajatus lohdutti, jopa kaiken nolostelun ja kainostelun alla.
Vaikka Sylvia olikin edelleen sitä mieltä, etteivät kaikki asiat sopineet ainakaan Ladyn sanottaviksi.

”Gabrielle!” Keiko vetosi nauraen ja painoi molemmat kädet poskilleen. Sylvia-parkakin vaikutti aivan kauhistuneelta, ja Hilda oli paennut paikalta.
Tällaisiako naisten jutut yleensä olivat?
”Millaista sinun ja Teddyn vaihtelu on?” hän haastoi takaisin.

"Juurihan minä kerroin!" Gabrielle totesi nauraen.
"Ja sitä huoneiden vaihtelua, harvemmin tosin. Kylpyamme on oikein näppärä."

Hilda oli kenties tehnyt oikein viisaasti.
Mutta Sylvian olo tuntui liian keveältä, jotta hän olisi uskaltanut ponkaista liikkeelle.
"... Kuulostaa hankalalta..."

Koko ilta tuntui saavan absurdin käänteen, mutta Keikoa vain nauratti vietävästi. Tunne kupli hänen sisällään kevyenä ja huolettomana.
”Kylpyamme?” hän toisti ja nyökkäsi myöntyen Sylvian sanoille. Se kuulosti hankalalta.
”Ymmärrän suihkun, mutta miten kylpyamme..?"

Gabrielle pyöräytti kevyesti silmiään.
"Siellä voi istua. Joissakin ammeissa on aika leveät reunat. Riippuu vähän. Luovuutta, naiset, luovuutta! Ja Keiko, mitähän sinä suihkuista tiedät, hmmmm?"

Absurdi. Absurdi oli täydellinen sana kuvaamaan tätä tunnetta.
Sylvia pyyhkäisi hiuksia punoittavilta kasvoiltaan.
Ainakin Keikoa nauratti.

Keiko vastasi Gabriellen katseeseen alahuultaan purren. Ja silti häntä nauratti. Ehkä hänen pitäisi kaukana viinistä. Hän kohautti olkiaan ja hieraisi nenänpieltään.
”Ehkä kyse on ennemminkin seinistä ylipäätään…”

Gabrielle ei voinut olla nauramatta.
"Seinät ovat oikein hyviä. Varmasti."

"... Tällä ei taida olla enää mitään tekemistä seinäkiipeilyn kanssa..?"
Sylvia tunsi punastuvansa lisää - oliko se edes mahdollista - ja hautasi kasvonsa Hiccupin turkkiin.
"Minä olen humalassa", hän ilmoitti onnettomana itsestäänselvyyden.

Keiko halasi Sylviaa yhdellä kädellä myötätuntoisessa eleessä.
”Minä luulen, että minäkin olen”, hän vakuutti solidaarisesti ja sipaisi ystävänsä valkeita hiuksia.
”Ei, se ei liity seinäkiipeilyyn. Tekeekö tämä puheenaihe sinun olosi kamalan epämukavaksi?”

Gabrielle katseli kaksikkoa hymyillen.
"Pari lasia viiniä? Voi teitä."

Sylvia piti kasvonsa peitettyinä.
"Kaikki tekee minun oloni kamalan epämukavaksi", hän huokaisi ja sai Hiccupin kiemurtamaan.
"Minä en yleensä ole humalassa. Kerran olin ja se... voi, se ei päättynyt kauniisti."

Keiko soi Gabriellelle hymyn ja kohautti neuvottomana olkiaan. Hän ei voinut vannoa, koska ei ollut tainnut koskaan olla varsinaisesti humalassa, mutta tunsi olonsa absurdin keveäksi, huolettomaksi ja hyväntuuliseksi.
”Niinkö? Mitä tapahtui?” hän kysyi Sylvialta myötätuntoisesti ja silitti naisen hiuksia vaistomaisena lohdun eleenä.

Gabrielle kehtasi epäillä että Sylvian humala olisi päättynyt oikeasti huonosti, mutta ei sanonut sitä ääneen.
"Voin lohduttaa, että minäkään en ole aina käyttäytynyt humalassa hyvin."

Sylvia huokaisi hiljaa.
"Kaikki tarinani tuntuvat päättyvän suihkulähteeseen", hän huomautti ja kohotti katseensa.
"Tällä kertaa tosin päädyin myös kosimaan Lord Coventryä."
Suurten, viinin samentamien silmien katse kääntyi Gabrielleen. Tämä vaikutti niin... Ei sellaiselta, joka tekisi typeryyksiä humalassa.

Keiko tukahdutti epäuskoisen, ihastuneen naurun kätensä alle ja silitti lohduttavasti Sylvian kättä. Sitten Hiccupia, joka yritti nuolla hänen kättään, kun koira oli sopivasti vieressä.
”Mikä hänessä veti sinua puoleensa?” hän kysyi ja katsahti tummat, vinot silmät tuikahtaen Gabriellea.
”Mitä sinä olet tehnyt humalassa? Minusta alkaa tuntua, että olen jäänyt jostain paitsi.”

Gabrielle naurahti hyväntahtoisesti Sylvian sanoille.
"Voi ei. Mutta ehkä hän ymmärsi että se oli alkoholi joka puhui." Nainen vilkaisi Keikoa, silmät tuikahtaen.
"Voi, mistä minä aloitan? Et ole jäänyt. Minulla vain oli opiskeluaikoina hauskaa, kun olin ensimmäistä kertaa jollakin tapaa vapaa vanhempieni valvonnasta. Muutaman järjestelyn kautta, mutta olin kuitenkin. Olen tehnyt kaiken kliseisen, mitä opiskelija nyt voi tehdä."

Sylvia vilkaisi Keikoa, kulmat melkein onnettomasti alas painuneina.
"Hänellä oli hurmaava hopeinen raita...", hän huokaisi ja kosketti toista ohimoaan, kun ei enää löytänyt viinin sumentamasta mielestään oikeaa sanaa.
"Mutta hän oli jo naimisissa."
Sylvia antoi katseensa hakeutua takaisin Gabrielleen.

”Voi ei! Olen pahoillani”, Keiko vetosi Sylvialle ja nojasi päänsä hetkeksi kalpean ystävänsä olkaan.
”Joskus mietin, olisiko minunkin pitänyt tehdä opiskeluaikana jotain muuta kuin opiskella”, hän nauroi. Ja naida sitten Tarquin. Hän ravisti ajatuksen päästään.
”Mitä ovat opiskeluajan kliseet?”

"Hyvin sitä ehti opiskellakin. Ja no, olen harrastanut kaduttavia suhteita, olen tehnyt ties mitä tehtäviä - esimerkiksi juossut rapussa alsuvaatteissani - ja mitähän muuta vielä." Ja hyvin hänelle oli käynyt.

"Hän oli kyllä hyvin kohtelias, kun kieltäytyi tarjouksesta, jota kutsui imartelevaksi", Sylvia vakuutti ja painoi käden suulleen, kun hänen huultensa lomasta karkasi lintumainen tirskahdus.
Naurua.
Siniset silmät laajenivat suuremmiksi, kun Gabrielle kertoi omista opiskeluajoistaan.
"Minulla oli niin kiire ratsastaa, että opiskelu meni vain siinä sivussa", Sylvia myönsi.
"Callahan oli minun ensimmäiseni."

Keiko katsahti Sylviaa lämmöllä, kun kuuli ystävänsä nauravan ensimmäistä kertaa.
”Se oli varmasti imarteleva tarjous”, hän vakuutti ja puristi naisen kättä. Sylvia oli lumoava olento.
”Niinkö? Tarquin oli minun ensimmäiseni”, hän sanoi ja kurtisti sitten hämmentyneenä kulmiaan.
”Millainen Callahan on?”

Gabrielle nojautui selkänojaa vasten. Luoja, Teddy ei tosiaan ollut hänen ensimmäisensä. Ei edes yhdestoista. Huh. Tässä seurassa tunsi itsensä miestennielijäksi.

"Hänen oli pakko väittää niin, kun isoisänä sattuu olemaan Devonshiren herttua..."
Oli hankala tietää, ketkä tosiaan olivat ystäviä, ja ketkä ainoastaan mielistelivät sukujuurien vuoksi. Sen vuoksi oli niin uskomattoman rentouttavaa olla seurassa, jossa sillä ei ollut väliä.
Kylmä tunne levisi Sylvian rintakehään ja sai hänet värähtämään.
"Se on ihan kammottavan väärin", hän huomautti Keikolle, ja kietoi toisen käsivartensa ystävänsä kapeille harteille.
"Mutta onneksi sinulla on nyt Brian. Hänhän on ihana mies, eikö olekin? Kohtelee sinua kuin prinsessaa?"
Ainakin Keiko vaikutti aina onnelliselta puhuessaan Brianista.
Siniset silmät räpsähtivät.
"Hyvin kärsivällinen."

Sillä hetkellä Tarquin tuntui vain kaukaiselta muistolta, ja Keiko kohautti olkiaan hyväntuulisesti kättään heilauttaen, nojautuen Sylviaa vasten. Käsi teki hieman holtittomamman kaaren kuin hän oli suunnitellut, ja hetken hän tutki sitä hämmentyneenä.
Prinsessan lailla kohtelu sai hänet nauramaan ja painamaan sitten käden suulleen.
”Niin”, Keiko yski tohtimatta katsoa Gabriellea silmiin, ”kyllä. Totta kai. Hän on uskomattoman ihana mies.”
Hän käänsi katseensa Sylviaan.
”Sinun pitäisi ajatella kauniimmin itsestäsi. Olet todella ihana ihminen."

Gabrielle hymyili Keikon sanoille.
"Hänen on parempi pitää tai minä ripustan hänet munistaan lipputankoon ja annan korppien syödä kasvot." Naisen kasvoilla oli mitä aurinkoisin hymy kun hän sanoi sen. Tarkoittaen joka sanaa.
Helvetti odottaisi jos Brian Darcy edes taittaisi hiuksen Keikon päästä.
"Olen samaa mieltä. Et tunnu puhuvan itsestäsi kovin kauniisti."

Nyt oli Sylvian vuoro yskiä, eikä hänellä ollut enää edes viiniä juotavakseen.
Puna oli palannut polttelevana kasvoille Gabriellen maalatessa varsin graafisella kielellä rangaistusta, joka Briania kohtaisi, mikäli tämä ikinä satuttaisi Keikoa.
Vaikka olihan Sylvia samaa mieltä. Vain vähän... ladymäisemmin ilmaistuna.
"En minä puhu itsestäni mitenkään erityisen rumasti", hän huomautti, kulmiaan kurtistaen.
"Sehän on vain hyvä, jos mies on kärsivällinen."

”Gabrielle!” Keiko vetosi nauraen. Graafinen kuva oli kauhistuttava, ja samaan aikaan täytti hänet hellyydellä rakkaita ystäviään kohtaan. Hän kurottui koskettamaan naisen polvea.
”Onhan kärsivällisyys toki hyve”, hän myönsi ja pohti, että Brianilla sen puute oli vain ihastuttavaa.
”Mutta sinä et tarvitse mieheltä kärsivällisyyttä vaan rakkautta”, Keiko protestoi ja kallistui takaisin Sylvian olkaa vasten.

"Mitä? Voit lähettää hänelle terveisiä, mitä tuleman pitää jos huomaan ikinä hänen satuttaneen sinua. En tee samoja virheitä kahdesti." Ystävä, jolla oli verikoiran intuitio. Gabrielle ei tosiaan antaisi minkään enää satuttaa ystäväänsä.
"Keiko on oikeassa. Saat sen kuulostamaan siltä että kanssasi pitäisi olla kärsivällinen, mitä en oikein usko. Eihän tässä enää eletä pikkuvaimoina menneisyydessä."

Sylvia koukisti toisen kätensä sukimaan Keikon tummia hiuksia, ystävän nojatessa hänen olkapäätään vasten.
Olkoonkin, että nauru kumpusi osittain viinistä. Se oli silti hyvin ilahduttava ääni, vaikkei täysin karistanutkaan pois muistoja kylmästä, kolkosta kujasta.
"Voi, kyllä minussa riittää kestämistä", hän vakuutti, hämmentyneesti hymyillen.
"Mutta kyllä hän minua rakastaakin... Menneisyyden pikkuvaimo?"

Gabrielle nojautui kevyesti eteenpäin.
"Miksi muka?" Häntä kiinnosti. Miksi muka Sylviassa riittäisi kestämistä.
"Niin. Sellaisena, joka tekee kuten mies pyytää, tekee kaikkensa miehen eteen, ei saa itse mitään siitä ja on käytännössä koriste miehen käsipuolessa ja lämmitin sängyssä."

Esimerkiksi se, kuinka hän saattoi keskellä yötä soittaa itkien, vain koska oli herännyt tunteeseen, että jokin oli aivan varmasti pielessä.
"Minä tuhosin hänen kotitoimistonsa, kun hän oli työmatkalla", Sylvia vastasi ja punehtui, eikä sillä ollut mitään tekemistä viinin kanssa.
Vaaleat kulmat painuivat alemmas, illan aikana Sylvian kasvoilta oli varmasti heijastunut enemmän tunteita kuin koko kuluneena talvena yhteensä.
"Tietenkin haluan tehdä kaikkeni Callahanin eteen. Hän on minun aviomieheni."

"Miksi? Työmatka viivästyi? Minäkin olisin." Gabrielle naurahti pehmeästi. Sellaista sattui, se oli elämää.
"Tekeekö hän kaikkensa sinun eteen?"

Sylvia räpäytti yllättyneenä silmiään ja värähti muistaessaan riidan, joka tapausta oli seurannut.
Hän oli aivan kammottavan typerä vaimo.
"Callahan tuli kotiin myöhemmällä lennolla kuin oli alun perin sanonut, ja minä huolestuin siitä aivan naurettavan paljon."
Hän ei halunnut ajatella aiheuttamaansa tuhoa.
"Tietenkin tekee. Hänellä vain on paljon töitä."

Keiko halasi Sylviaa myötätuntoisena. Hänellä oli muistikuva, että he olivat puhuneet asiasta, vaikka nyt hänen ajatuksensa tuntuivatkin noudattavan aivan omia polkujaan.
”Kuinka paljon te keskustelette miehesi kanssa?” hän kysyi silittäen naisen käsivartta. Moni miehen ja naisen välinen asia tuntui aiheuttavan Sylvialle levottomuutta.

Sylvia nojautui Keikon kylkeen.
"Minä olen humalassa, puhun mitä sattuu", hän huomautti ja hieraisi kasvojaan.
"Ehkä olisi parempi lähteä kotiin, ennen kuin... Tietenkin me puhumme. Kun hänellä on aikaa."
Mutta Callahan oli kiireinen mies, joka rakasti työtään, eikä Sylvialla ollut sydäntä vaatia enempää. Hänellä oli kaunis, kaunis kotinsa, Mochi ja hyvä mies, olisi ollut ahneutta vaatia enempää.

Keiko halasi Sylviaa tiukemmin ja painoi päänsä ystävänsä olkapäälle.
”Sinäkin ansaitset aikaa”, hän vakuutti ja hieraisi nenänpieltään, vaikka käsi kulki hieman haparoivammassa linjassa kuin hän suunnitteli.
”Ehkä sinun pitäisi puhua miehellesi. Asioista, jotka mietityttävät.”

Sylvia katseli Keikon kädenliikettä hetken.
"Kultaseni, sinäkin taidat tosiaan olla humalassa", hän huomautti, ja sipaisi ystävänsä tummia hiuksia.
"Ehkä minun tosiaan pitäisi. Vaikka tänään. Kun hän on vielä kotona."

”Ehkä ihan vähän”, Keiko myönsi hetken harkittuaan, tuijotti keskittyneesti kättään, kulmat kurttuun painuen ja kosketti nenänpäätään sujuvasti. Se sai hänet hyrähtämään onnellisena.
”Sinun pitäisi! Ehdottomasti, vai mitä Gabrielle?”

Gabrielle oli vain kuunnellut kaksikkoa hetken.
"Pitäisi. Ja miten niin muka vaatia? Se ei ole vaatimista jos vaimo haluaa puhua miehelleen, jestas. Hirveä ajatus että pitäisi odottaa jotakin miehelle sopivaa hetkeä jos minulla on asiaa tai murheita."

Keikon keskittynyt ilme sai Sylvian tirskahtamaan uudelleen lintumaisesti ja painamaan käden suulleen.
Hyvänen aika.
"Minä puhun Callahanin kanssa"; hän lupasi, yhtä paljon itselleen kuin muille.
Puhuisi. Sillähän asiat selviäisivät.

"Gabrielle on oikeassa", Keiko vetosi Sylviaa halaten.
"Hyvä. Olen varma, että puhuminen on viisasta", hän vakuutti päättäväisesti. Ajatukset palasivat kylpyammeeseen.

"Tietenkin olen. Kysy mieheltäni." Gabrielle totesi huvittunut pilke silmäkulmassaan. Hilda palasi ja vilkaisi Keikoa.
"Minun pitäisi mennä. Kissat tarvitsevat iltaruoan ja huomenna on työaamu. Oli ihana käydä ja tutustua kaikkiin."

Sylvia käänsi katseensa opettajattareen ja hymyili.
"Minunkin pitäisi alkaa lähteä. Callahan ja Mochi odottavat..."
Hän nousi seisomaan, tai ainakin suunnitteli tekevänsä niin, mutta joutui yrittämään toistamiseen ennen kuin onnistui.
"... Taksilla."

Keiko ponnisti jaloilleen ja katsahti levottomana edelleen runsasta tarjoulupöytää.
”Ihanaa, että tulit”, hän vetosi vilpittömästi Hildalle ja halasi ystäväänsä, kiepahtaen sitten halaamaan Sylviaakin.
”Sinä myös! Saanhan pakata teille mukaan ruokaa?”

Hilda halasi ystäväänsä ja nyökkäsi.
"Voit, tietenkin. Jos haluat, voit laittaa niin että vien niitä opettajainhuoneeseen tuhottavaksi."
"Voit siis laittaa Hildalle minunkin osuuteni. leivoin joulukuussa hieman pullaa ja sitä on varmaan edelleen meidän ja Veronicankin pakastin täynnä." Gabrielle naurahti.

"Tietenkin", Sylvia vakuutti hyväntuulisesti, eikä hymy suostunut poistumaan hänen kasvoiltaan.
"Jätäthän kuitenkin jotain myös Brianille."
Hän vaikeni hetkeksi, joutuessaan todella keskittymään siihen, että sai soitettua itselleen taksin.
"Minun autoparkani jää odottamaan, toivottavasti se ei luule, että hylkäsin."

Keiko nauroi hyväntuulisesti, kun haki keittiöstä muovirasioita ja pusseja, joihin pakkasi suklaisia brownieita, mokkapaloja, erilaisia juustokakkuja ja suolaista piirakkaa. Hän yritti turhaan estää suupieliään pyrkimästä hymyyn.
Hän halasi ystäviään vielä uudemman kerran, työntäessään herkkupakkauksia näiden syliin. Hiccup pyöri toiveikkaana emäntänsä jaloissa, vaikka sen kerjäys ei ollutkaan tuottanut tulosta Keikon kanssa.
”Turvallista kotimatkaa!”

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1458
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   La Tammi 27, 2018 2:36 pm

Keskiviikko 31. tammikuuta 2018 - 17.48, Priestpopple, Hexham

Brian tunsi aikaeron ja kisamatkan painon harteillaan sekä silmissään. Hän halusi vain käydä suihkussa ja kaatua nukkumaan. Hevoset olivat turvallisesti Rosings Parkissa, joten nyt olisi hänen vuoro huolehtia itsestään. Hän kaivoi avaimet taskustaan, rapisteli sen lukkoon. Naksahtaen ovi aukesi ja irlantilaismies nosti matkalaukun asunnon eteiseen.
"Olen kotona!" Hän huikkasi eteisestä, kun potkaisi ruskeat jodhpurit jaloistaan. Silmäpussit roikkuivat varmasti polvissa. Hiccup tuli edeltä tervehtimään ja Brian polvistui lattialle rapsuttamaan kyljelleen heittäytynyttä koiraa. Sen häntä hakkasi onnellisessa rytmissä lattiaa vasten ja etutassut heiluivat ilmassa.

Vain hetki sitten töistä palannut Keiko hätkähti makuuhuoneen hämärässä, kun ovi kävi ja pudisteli itselleen päätään, painaen käden villisti hakkaavalle sydämelleen. Tietenkin se oli Brian, joka palasi kotiin. Yhteinen koti sai hänen sydämensä hypähtämään epätodellisesta, hämillisestä riemusta.
Nainen napitti vaaleanpunaisen, rusettikauluksellisen puseronsa takaisin kiinni, suoristi mustaa kynähamettaan ja astui olohuoneen puolelle.
”Hei”, hän tervehti hymyillen ja työnsi tummaa, hartiamittaista polkkatukkaa korvansa taakse.
”Miten matkasi meni?”

Pitkin helvettiä.
Brian puri huultaan pidätellen sen vastauksen sisällään ja suoristautui lattialta ylös.
"Niin hyvin kuin saattoi olettaa." Mies vastasi väsyneesti hymyillen ja veti Keikon yksikätiseen halaukseen, hieraisten toisella kasvojaan.
"Mitä sinulle kuuluu?”

Brian näytti väsyneeltä, kovin, kovin väsyneeltä. Keiko tunsi myötätunnon humahduksen sisällään ja kiersi käsivartensa hetkeksi miehen ympärille, kurottuen hipaisemaan huulillaan tämän poskea.
”Kaikki hyvin”, hän vastasi. Tämä ei varmasti ollut oikea hetki mainita Tarquinin yrityksistä päästä yhteyksiin, eikä siinä kyllä ollut mitään mainittavaakaan, eihän?
”Käytin Hiccupin lenkillä Newcastlessa ennen töistä lähtöä. Haluaisitko kupin teetä? Tai kuuman suihkun?”

Hevosten kanssa matkustamisessa oli projektinsa ja kisat verottivat aina oman osansa jaksamisesta. Puhumattakaan keskeytyksesta uusinnassa tai huonoista radoista.
"Haluan suihkuun ja sänkyyn. Anteeksi."

”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi”, Keiko vakuutti ja viittasi kylpyhuonetta kohti pyyntönä miehelle käydä suihkussa.
”Kyllä minä ymmärrän”, hän sanoi ja lähti keittiötä kohti Hiccup touhukkaasti jaloissaan seuraten. Nainen puhui sille pehmeästi naksauttaessaan vedenkeittimen päälle.

Brian siristi silmiään ja veti matkalaukkua peremmälle asuntoon.
"Laitan vaatteita koneeseen, laittaa sen käyntiin huomenna." Keikon ei tosiaan tarvitsisi pestä hikisiä kisavaatteita tai muita ratsastusvaatteita. Hän kävi pikaisessa suihkussa, tullen sitten keittiöön.
"Onhan kaikki hyvin?"

Hiccup kiipeili naisen mustaan sukkahousuun verhottua säärtä vasten, tummat silmät kirkkaina ja anovina. Keiko katseli sitä hymyillen teekuppinsa reunan yli ja kyykistyi sitten silittämään korvien silkkisiä hapsuja.
Hän kohotti säpsähtäen katseensa ilmestyvään mieheen ja soi Brianille rauhoittavan hymyn.
”Kaikki on hyvin. Käy vain nukkumaan. Olet varmasti uupunut”, hän kannusti ja suoristautui.

Ruskeat silmät siristyivät uudelleen.
Keiko säpsähti kun hän ilmestyi keittiön oviaukkoon. Leukapielet kiristyivät.
"Keiko." Painokas ääni kertoi ettei hän ollut tällä tuulella juuri nyt.

Painokas äänensävy ja kiristyvät leukaperät saivat Keikon sydämen jättämään levottoman lyönnin välistä. Hänen hymynsä hiipui, ja Keiko esti itseään ottamasta askelta taaksepäin.
”Onko sinulla kaikki hyvin?”

Brian veti syvään henkeä. Ei luoja, ei nyt.
"Keiko. Sinä säpsyt. Mitä on tapahtunut?" Oli ehkä reilua tarjota naiselle syy.

”Se on vain refleksi”, Keiko vastasi ja perääntyi kauemmas keittokomeroon teekupin viemäriin tyhjentämisen verukkeella.
”Eikä se ole mitään, mistä sinun pitäisi huolestua. Kaikki on ihan hyvin.”

"Refleksi jota sinulla ei ole ollut hetkeen." Brian hieraisi väsyneitä kasvojaan käsillään.
"Puhu minulle. Jumalauta, puhu minulle."

Kirosana sai naisen säpsähtämään uudelleen. Pieneen keittiöön laskeutuva ilmapiiri tuntui antavan hänen sydämelleen hätääntyneen rytmin.
”Todella, Brian. Olet lopenuupunut eikä tämä ole mitään, mistä sinun pitäisi huolehtia tai mikä ei ehtisi odottaa vaikka aamuun vallan hyvin”, Keiko vetosi katsomatta miestä, vaan keskittyi tiskaamaan kaunista, Japanista ostettua kuppia.

Brian puristi oviaukon listaa sormillaan.
"Eli jotain on sattunut. Ei hyvä helvetti. Mitä minun pitää tehdä että sinä puhut minulle?"

Keiko meinasi pudottaa kupin käsistään ja sulki hetkeksi silmänsä vetäen syvään henkeä. Rauhoitu.
”Miksi olet vihainen?” hän vetosi katsahtaen Briania silmäkulmastaan.
”En halunnut häiritä kisojasi tai huolestuttaa sinua, varsinkaan kun kaikki on hyvin.”

"Miksi?" Brian toisti epäuskoisena, pyörähtäen kerran paikallaan akselinsa ympäri.
"Millä sinä et halunnut mukamas häiritä minun kisojani? Tai huolestuttaa minua? Kerro toki? Kerro nyt kun minä en voi asialle enää mitään!

Keiko puri alahuultaan ja perääntyi keittiötasoa vasten, puristaen sormensa punertavan puun laitaa vasten. Syke tuntui epämukavan korkealta.
”Mitään ei ole sattunut. Tarquin on vain yrittänyt päästä puheisiin kanssani. Soitellut ja-”, Keiko keskeytti hetkeksi kuullessaan puhelimensa soivan, ”käynyt työpaikallani pari kertaa.”

Brian vilkaisi soinnin suuntaan, katsoen sitten Keikoa.
"Ei jumalauta." Mies murahti matalasti. Hän ei edes kysynyt, kun asteli puhelimen luo. Jos siinä ei näkyisi nimeä, hän vastaisi.
"Ja ei tullut mieleenkään että minä olisin voinut haluta tietää tällaisista pikkuasioista, joiden seurauksena voit päätyä vaikka palasina ruumishuoneelle, koska ex-miehesi on psykopaatti!?" Mies älähti matkalta.

”Brian”, Keiko vetosi levottomana ja seurasi miestä, ”älä vastaa!”
Hän kiersi käsivarret ahdistuneena ympärilleen.
”Tarquin tietää, että poliisilla on tieto hänen teoistaan. Hän ei ole typerä. Ei hän tekisi minulle mitään nyt. Haluaa vain puhua, enkä halunnut, että kisasi menisivät pieleen, jos huolestuisit turhaan.”

Brian laski puhelimen kädestään. Mieli teki heittää se seinään.
"Soittaa toisen kerran ja vastaan. Haluaa vain puhua?" Brian puuskahti, kääntyen naisen puoleen.
"Haluaa puhua? Puhummeko vuoden helpoimmasta avioerosta vai kenties siitä samasta hiviöstä joka kuristi kaulasi violetiksi? Ja kisat menivät perseelleen joka tapauksessa! Kuvitteletko että voin ikinä lähteä ovesta levollisin mielin, jos sinusta mainitsemisen arvoista ei ole että psykopaatti haluaa 'vain puhua' avopuolisoni kanssa hänen työpaikallaan!?"

Keiko perääntyi pari askelta taaksepäin, rintakehä hermostuneen hengityksen tahdissa kiivaasti kohoillen. Suu tuntui kuivalta.
”Luulen, että hän on vain huolissaan maineestaan”, hän vetosi ja työnsi sormet läpi hiuksistaan.
”Viimeksi et voinut lähteä ovesta levollisin mielin tai tehdä työtäsi, jos sinun piti olla huolissasi minusta – en tiedä, mitä minun on tarkoitus tehdä.”

"Voi jumal..." Brian haroi hiuksiaan. Hän ei tiennyt mitä voisi tehdä.
"Sinä kuvittelet että nyt en huolehdi? Sinä et kerro minulle asioita jotka koskettavat elämääsi ja sitä kautta minua? Etkö sinä vieläkään vain luota minuun sen vertaa, että voisit puhua minulle? Sitäkö se on?"

Keiko perääntyi askeleen lisää ja yritti vetää syvään henkeä.
”Ei tietenkään ole”, hän vastasi.
”En halua olla syy, mikset voi tehdä työtäsi tai keskittyä kisoihisi.”

"Joten salaat minulta asioita? Keiko!" Miten hän saisi naisen ymmärtämään.
"Työni on intohimoni, mutta se on toissijaista. Mikään helvetin kilpailu, palkinto tai rata ei tule sinun edellesi. Mitä minä edes teen täällä? Olen elämässäsi, mutta en silti ole elämässäsi."

Keiko puri alahuultaan ahdistuneena.
”Tietenkin olet”, hän vetosi onnettomana.
”En vain halunnut huolestuttaa sinua – enkä tiedä, miten olla tekemättä niin.”

"Vihje. Kerro minulle tällaisesta. Ehkä silloin tuntisin olevani edes hyödyllinen, kun voisin olla tukenasi ja läsnä, enkä kuulisi kaikkea viikon viiveellä. Vaikka toisaalta, mehän vain asumme yhdessä. Kyllähän se minulle selviäisi kun se hullu olisi seurannut sinua kotiin ja raiskannut sinut tänne tai tappanut. Olisinhan minä sitten sen huomannut. Typerä minä. Miten kuvittelinkaan, että minun pitäisi mitään tietää." Brian ei tosiaan ollut nyt hyvällä tuulella.

”Brian, lopeta”, Keiko vetosi.
”Kaikki on ihan hyvin.”

"Ei, ei ole!" Mies ei tosiaan tiennyt miten hän uskaltaisi enää lähteä toiseen maahan. Keiko ei kertoisi jos jokin olisi huonosti.
"Ehkä minä lopetan ratsastuksen ja alan opettajaksi. Olisiko se ainoa keino saada sinut puhumaan minulle?"

”Älä viitsi”, Keiko pyysi tiukempaan sävyyn, sukien turhautuneena hiuksiaan.
”Hyvä on, jos niin haluat, minä puhun sinulle silloinkin, kun se voi tuhota keskittymisesi kisoihin.”

"Koska nythän minä lähden ihan levollisin mielin kisoihin. Mitä sinä kuvittelet?" Brian ei enää tiennyt mitä tekisi.
"Ei minusta ole tähän. Ei helvetti."

Tukahduttava ahdistus patoutui Keikon rintaan. Mitä Brian sanoi?
”Minä en halua olla syy, miksi menetät jotain sinulle tärkeää”, hän vetosi liikkuen levottomana edestakaisin.
”En varsinkaan Tarkien tähden. Eikö se riitä, että minä olen se typerä nainen, joka nai väärän miehen ja oli liian heikko lähteäkseen, ilman että se vie jotain sinultakin?”

"Ja nyt sinä olet se nainen, joka ajaa toista miestä pois koska et vain näemmä voi luottaa minuun. Etkö tajua, että hän on vienyt minulta jo jotakin?" Brian huomautti ärtyneenä.

”Totta kai minä luotan sinuun”, Keiko vastasi turhautuneena.
”Mitä Tarkie on vienyt sinulta?” hän kysyi.

"Sinut!" Brian puristi kättään nyrkkiin ärtyneenä. Mieli teki iskeä se seinään, mutta se tuskin oli paras tapa käsitellä asiaa.
"Ei se siltä tunnu. Pidät minua joko idioottina tai et luota minuun. En tiedä kummasta pidän vähemmän vaihtoehtona."

Keikon oli vaikeaa hengittää.
”Minä ajan sinua pois? Koska halusin vain, että saisit keskittyä täysin kisoihisi ja uraasi?”

"Sillä ettet sinä puhu minulle. Mikä hitto siinä on niin vaikeaa avata suunsa, ennen kuin minä kysyn viidettä kertaa ja kaivan sitä sinusta pihdeillä ulos?" Ei nyt ihan reiluimpia vetoja Brianilta.

Keikon tummat, vinot silmät kostuivat.
”Joten minä en luota sinuun, kun yritän ajatella sinun parastasi?” hän kysyi ja pyyhkäisi turhautuneena silmäkulmaansa.
”Jos koen, että tällainen keskustelu voisi yhtä hyvin odottaa aamuun, kun olisit saanut nukkua pitkän, raskaan matkan jäljiltä.”

"Kauanko sinulla oli aikaa soittaa minulle?" Brian haastoi, silmät palaen. Mies oli tolaltaan, raivoissaan huolesta, eikä keksinyt mihin olisi purkanut sen. Muuhuin kuin riitelyyn.
"Montako päivää pidit tätä sisälläsi?"

”Hän kävi töissä ensimmäistä kertaa perjantaina”, Keiko vastasi. Puhelin soi uudelleen ja hän kurottui lähemmäs hiljentäen sen.

Brian otti askeleen lähemmäs.
"Ja nyt hän soittelee sinulle kotiin. Sinulla oli miltein viikko aikaa soittaa minulle. Viimeinen rata oli sunnuntaina. Olisit voinut soittaa sen jälkeen! Ei, et! Helvetti, sinun ei tarvitse pärjätä kaikessa yksin, minä olen täällä! Mitä varten sinä oelt kanssani, jos minusta ei ole sinulle mihinkään? Mitä helvettiä minä sinulle oikein olen?" Harhainen mielikuvitus alkoi laukata.

Keiko kamppaili vastaan halua perääntyä, kun Brian otti askeleen lähemmäs.
”Miksi sinä puhut noin? Tiedät, ettei se ole totta!” hän protestoi.
”Mitä sinä olisit voinut tehdä? Muuta kuin huolestua turhaan?”

"Olisin halunnut tietää! Ihan samoin kuin sinä haluat tietää jos minä kaadun hevosen kanssa ja päädyn sairaalaan - et voi tehdä mitään mutta haluat tietää!" Brian nielaisi tyhjää.
"Miksi meille on eri säännöt tässä parisuhteessa?"

”Miten niin meille on eri säännöt?” Keiko kysyi kulmat painuen ja pyyhkäisi silmäkulmaansa, joka kostui itsepäisesti.
”Ja hyvä luoja Brian! On hieman eri asia, että kaadut 500 kiloisen eläimen kanssa ja voisit kuolla tai halvaantua ja joudut sairaalaan kuin se, että tuleva ex-mieheni yrittää päästä puheisiin, voidakseen kai maksaa minut hiljaiseksi. Etkö luule, että liioittelet vähän?”

"Jos minua painaa jokin, se ei voi ikinä odottaa. Jos sinulla on jokin hätä, se voisi odottaa vaikka hautaan asti." Brian huomautti tiukasti.
"Ei! Olen aika varma että sinulla on suurempi riski kuolla tai halvaantua sen miehen läsnäollessa kuin minulla edes puissancessa Mokon kanssa!"

”Hän ei typerä. Ei hän tekisi minulle enää mitään”, Keiko protestoi.
”Ja älä viitsi – huomisaamu ei ole ihan sama asia kuin hautaan asti. Miksi on niin kamalaa, että halusin antaa sinun nukkua yön yli, kun olet väsynyt?”

"Minä en luottaisi siihen." Brian murahti matalasti.
"Keiko! Perjantai, lauantai, sunnuntai, maanantai, tiistai ja keskiviikko. Laske montako päivää siinä on! Ei, helvetti, miksi kaiken pitää aina odottaa oikeaa mielentilaa ja tähtien asentoa? Paitsi jos kyse on kenestä tahansa muusta kuin sinusta!"

”Minä vain yritin ajatella sinua”, Keiko vastasi tuskastuneena ja pyyhkäisi poskiaan.
”Miksi käyttäydyt kuin olisin tehnyt jotain hirvittävän väärää?”

"Niinhän sinä aina. Sinä ajattelet aina muita, et koskaan itseäsi. Koska sinä olet edelleen se saatanan arvoton rätti ja huora omassa mielessäsi, jollaiseksi hän sinut teki. Sinulla ei ole siis väliä."

Keiko räpäytti kalveten asteen kuin Brian olisi lyönyt häntä. Hän astui askeleen taaksepäin eikä vaivautunut pyyhkimään enää poskilleen valuvia kyyneliä. Hetkeen hän ei löytänyt sanoja, joilla vastata miehelle.
”Ikävää tuottaa pettymys. Olen pahoillani, etten ole korjannut itseäni toivomaasi vauhtia”, hän vastasi tummat silmät nyt kytien.

Brianin sisällä vihlaisi. Hän oli syy kyynelille. Eikä hän silti osannut lopettaa.
"Yritätkö sinä edes!"

Keiko henkäisi terävästi toisesta henkisestä lyönnistä.
”En ilmeisesti tarpeeksi sinulle”, hän vastasi ja pyyhkäisi kiivaasti poskeaan.
”Minä todella en tiedä, mitä haluat minulta. Suo anteeksi, että harkitsen tarkkaan, mitä kerron sinulle – olet tehnyt päivänselväksi, ettet halua kuulla menneisyydestäni tai mistään, mikä liittyy siihen.”

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1458
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   La Tammi 27, 2018 2:37 pm

"En mitään mikä seuraa minua painajaisiini, sillä erolla että painajaisessani se olen minä! Mutta tästä olisin halunnut tietää!" Brian veti syvään henkeä.
"Et sinä minulle vastaa yrittämisestäsi vaan itsellesi."

”Minä en tiedä, missä menee painajaistesi raja”, Keiko huomautti turhautuneena.
”Mutta hyvä on – nyt tiedän, että olisit halunnut tietää tästä aikaisemmin ja nyt tiedät. Minä yritän rakentaa itseäni uudelleen. Se ei vain tapahdu sormia napsauttamalla.”

"En sanonut että se..." Brian huokaisi ja lähti pukemaan juoksuvaatteita. Ei hän saisi nukuttua nyt.

Keiko seurasi miestä katseellaan ja halasi itseään sydän ahdistuneena hakaten.
”Nytkö sitten ajoin sinut pois?” hän kysyi ja löi puhelimensa ärtyneenä äänettömälle, kun se soi jälleen. Huomenna hän hakisi uuden puhelinliittymän ja numeron.

"... Minä kohta oikeasti vastaan ja karjaisen sen munattoman gobsheitin maata kiertävälle radalle." Mies ärähti.
"Lähden lenkille."

Keiko pakotti ahdistuksen alas. Hänen piti vain koskettaa vasemmassa ranteessa olevaa, senttien pituista arpea muistaakseen, mitä tapahtui, jos hän antoi ahdistuksen saada vallan.
”Mukavaa lenkkiä”, hän totesi hiljaa ja vajosi turtana istumaan vaaleanvihreän sohvan laidalle.

"Ihan helvetin." Brian totesi vetäessään juoksukengät jalkaansa. Paskat mistään alkukävelystä. Irlantilainen hölkkäsi pitkin katuja siihen asti että keuhkoja oikein pisti, sydän hakkasi rinnassa ja tuntui että hän pyörtyisi. Brian kokeili kaupan ohi kulkiessa taskuaan ja päätti käydä siellä. Kun pää oli rauhoittunut, hän tiesi olevansa ainakin tuhat anteeksipyyntöä velkaa. Ainakaan se vaaleanpunainen, naurettavan surkea lepyttely-yritys, tulppaanikimppu ei nuupahtanut kotimatkalla. Browniet eivät onneksi kärsineet. Hän rapisteli avaimen jälleen lukkoon, sydän levottomana hakaten.
”…Ghrá geal?"

Saatanan arvoton rätti ja huora.
Sanat pyörivät kehää Keikon päässä, ja hän yllättyi siitä, miten ne saattoivat sattua niin Brianilta tullessa, vaikka varmasti hän oli pohtinut itseään joskus rumemminkin sanoin. Hän saattoi pitää itsensä kasassa siihen saakka, että ovi sulkeutui miehen perässä, ennen kuin antoi itsensä itkeä tuskaansa.
Puhelin soi taas, eikä Keiko kestänyt enempää.
Brianin palatessa asunto oli pimeä, ja Keiko ja Hiccup olivat poissa. Tummapuisella sohvapöydällä odotti kermanvalkealle kartonkikortille kauniilla käsialalla kirjoitettu viesti ’olen pahoillani’.

Brian asteli tyhjään asuntoon ja vilkaisi sitä lappua. Tulppaanit saivat lähtöpassit seinää päin.
"Vitun perkele... Voi vittu." Mies kaivoi puhelimensa esiin ja valitsi numeron yhteystiedoista. Keikon nimi oli muutettu ICE Keikoksi. Jos jotain sattuisi. Se ei ollut enää rakas, mutta perässä oli edelleen sydän. Ja yhteystiedon kuvakkeena suloinen kuva Keikosta ja Hiccupista. Luoja että sen kuvan näkeminen sattui.
"Ei helvetti, vastaa, kiltti vastaa..." Mies ravasi ympäri asuntoa levottomana, olemus nyt pidätellystä itkusta väristen.
Mitä hän oli oikein tehnyt?

Puhelin soi tarmokkaalla hyväntuulisuudella kauniisti kirjailtujen sohvatyynyjen seassa. Hiccupin suloisella naamalla koristettu näyttö hehkui himmeästi valoa turkoosin, kultakirjaillun satiinityynyn takaa.

Brian nosti tyynyä ja veti syvään henkeä. Hyvästi yöunet. Hän otti vitriinistä viskipullon ja haki keittiöstä lasin. Saattaen ottaa ehkä enemmän kuin yhden ja nukahtaa lopulta selkä sohvaa vasten nojaten, istualleen lattialle. Lihakset kiittäisivät kun hän heräisi, olisi hän kaatunut lattialle tai ei.

Kello oli lähempänä aamua kuin yötä, kun avain kääntyi hiljaa lukossa ja Hiccupin kynnet rapisivat tummapuista lattiaa vasten. Keiko sulki oven varovasti takanaan, katsahti sohvaa vasten erottuvaa hahmoa ja riisui takkinsa ovenpielessä seisovaan naulakkoon, ennen kuin siirtyi äänettömin askelin lähemmäs. Hän katsahti viskipulloa ja kyykistyi sitten Brianin vierelle, koskettaen miehen poskea katsoakseen, heräisikö tämä.

Kolme paukkua oli irlantilaiselle vain kevyt unilääke. Brian nyrpisti kevyesti nenäänsä kun heräsi kosketukseen ja siihen miten Hiccup yritti työntyä miehen syliin innoissaan. Ruskeiden silmien auettua hän veti Keikoa syliinsä, kyyneleet silmissä.
"Anteeksi, ghrá geal, anteeksi. En ikinä olisi saanut puhua sinulle niin, hyvä luoja, missä sinä edes olit? Anteeksi, olen niin pahoillani kaikesta mitä sanoin."

Keiko tutki miestä lempein, tummin silmin, joissa varautunut sävy viipyi. Hän kosketti Brianin poskea rauhoittavasti.
”Kaikki on hyvin, eikä sinun tarvitse pyytää anteeksi”, hän vastasi pehmeästi, ”olit oikeassa. Minun piti vain… Ajatella. Luulen, että nukkuisit mukavammin sängyssä.”

"Ei, ei ole. Enkä ollut oikeassa. Olen pahoillani. Minä-" Brian vilkaisi lattialle nakattujen tulppaanien puoleen. Se siitä kauniista eleestä.
"- ostan sinulle huomenna uudet kukat." Hän lupasi sen enemmän ehkä itselleen kuin Keikolle.
"Tässä oli ihan hyvä. Pari viskiä ja nukkuu missä vain."

Keiko katsahti kukkien suuntaan ja palautti katseensa sitten Brianiin, piiloutuen ammattinsa vaatiman lempeän hymyn taakse.
”Tule, viedään sinut nukkumaan”, hän vetosi ja yritti kannustaa miestä jaloilleen ja kohti makuuhuonetta.

Brian pudisteli kevyesti päätään, mutta nousi kuitenkin jaloilleen.
"Ja mihin sinä menet?"

”Muutaman tunnin kuluttua töihin”, Keiko vastasi, laski kätensä Brianin selälle ja paimensi viskiltä tuoksahtavan miehen sänkyyn, joka oli nykyään heidän.

"Sitä ennen?" Mies istui sängylle, katsellen naisystäväänsä huolesta kosteillä silmillä.
"Olen niin pahoillani. En olisi saanut huutaa sinulle. En koskaan."

Keiko silitti hopeisia hiuksia hellästi.
”Sinä saat olla tolaltasi ja ilmaista tunteitasi. Minä ymmärrän kyllä”, hän vastasi, ”ja minäkin olen pahoillani.”
Hiccup kampesi itsensä touhukkaasti sängylle sille hankittua ramppia pitkin.
”Minne sinä haluat minun menevän?”

Brian katseli naisen kasvoja hetken, työntäen Hiccupia pois. Ei nyt.
"Minä vain haluan sinun tietävän että rakastan sinua. Suutuin huolesta ja purin sen väärään kohteeseen, eli sinuun. Haluaisin vain sinut kainalooni. Haaveilin siitä hotellissa joka yö."

”Sinä saat minut kainaloosi”, Keiko lupasi ja napitti auki puseroaan.
”Eikä sinun tarvitse pyytää minulta anteeksi. Olit oikeassa. Käy vain nukkumaan. Minä tulen ihan kohta.”

Brian katseli Keikoa huolestuneena. Hän kuitenkin kävi sänkyyn makaamaan ja rapsutteli mäyräkoiraa ajatuksiinsa vaipuneena. Hirveä mies.
Hirviö.

Keiko kiipesi sänkyyn hetkeä myöhemmin yöpaidassaan, silitti Hiccupin päätä ja käpertyi omalle puolelleen sänkyä.
”Hyvää yötä. Nuku hyvin”, hän sanoi, hipaisi Brianin käsivartta ja veti paksun untuvatäkin sitten paremmin päälleen.

"Hyvää yötä." Vitsi. Nuku hyvin. Ensin hän makasi tuijottamassa kattoa ja sitten hän tuijotti pitkään Keikoa. Mieli kävi edellee kierroksilla. Hän halusi vetää naisen kainaloonsa, mutta ei uskaltanut koskea.

Keiko oli kääntynyt selin mieheen, pieneksi keräksi käpertyneenä ja tuijotti ajatuksiinsa uppoutuneena ikkunaa, jonka vaaleiden verhojen lomasta katuvalojen pehmeä hehku näkyi edelleen. Ehkä oli turha yrittääkään saada unta muutamaa tuntia varten. Levottomuus sai hänen sydämensä hakkaamaan edelleen, ajoi tunteet varautuneen, lempeän kuoren alle piiloon.
Tuntiessaan Brianin katseen viipyvän, hän kääntyi katsomaan miestä.
”Onko kaikki hyvin?”

Brian ei tiennyt kauanko oli tuijottanut naisen selkää.
"Miten voisi olla kun sanoin sinulle niin kamalia asioita? Sain sinut lähtemään kotoa?"

”Ehkä minä ansaitsin ne”, Keiko vastasi olkaansa pehmeästi kohauttaen. Huora.
”Minä pahoitin mielesi toimimalla ajattelemattomasti. Sinulla on oikeus olla vihainen. Minäkin tarvitsin vain vähän raitista ilmaa.”

Brian nielaisi.
"Et. Et ansainnut siitä mitään. Sinulla on ollut ja on vaikeaa. Jos minulla ei ole sanottavaa mikä auttaa sinua, voin yhtä hyvin olla hiljaa. Keiko, minä rakastan ja jumaloin sinua. En ikinä saisi puhua sinulle niin."

Keiko soi miehelle lempeän hymyn.
”Sinulla on oikeus olla vihainen ja ilmaista tunteitasi. Ei sinun tarvitse pyydellä sitä anteeksi”, hän vetosi ja kosketti Brianin poskea, silittäen sitä hellästi sormenpäillään.

"Ja sinulla on oikein valita mitä sinä kerrot minulle ja milloin. Et ole tilivelvollinen minulle mistään." Brian houkutteli Keikoa syliinsä. Jos hän voisi edes läheisyydella helpottaa sanojensa seuraamuksia.

”Minä haluan kertoa sinulle kaiken”, Keiko vastasi ja siirtyi lähemmäs, asettuen kutsusta miehen kainaloon.
”En yrittänyt salailla tai ajaa sinua pois.”

"Minä tiedän sen. Olin vain huolesta tolaltani, siinä kaikki." Brian kietoi kätensä naisen ympärille, silittäen tuon hiuksia.
"Onko mitään, millä voisin parantaa oloasi?"

”Kaikki on hyvin”, Keiko vakuutti pehmeästi. Hän saisi ajatuksensa jälleen hallintaan, ja kaikki olisi jälleen hyvin, kuten ennenkin. Hän ei tuntisi itseään jälleen niin likaiseksi, ettei ihon vereslihalle hankaaminen suihkussa voisi pestä sitä pois.
”Nuku vain. Sinulla on ollut valtavan pitkä ja raskas matka.”

Brian tunsi huolen fyysisenä kipuna.
"Nukun kun saan unta." Brian lupasi hiljaa, suukottaen naisen hiuksia.
"Olet niin rakas minulle. Elämäni."

”Voinko minä tehdä mitään parantaakseni sinun oloasi?” Keiko kysyi ja halasi miehen rintaa. Ei Brianin kuulunut tuntea oloaan kurjaksi – miehen olisi pitänyt saada käydä levollisin mielin nukkumaan kotiin tullessaan. Ei joutua riitelemään.

"Se riittää että annat anteeksi." Mies lupasi pehmeästi.
"Ja muistat etten tarkoittanut siitä mitään."

"En minä ole vihainen, etkä tarvitse anteeksiantoani", Keiko vetosi.
"Ja olit oikeassa. Minun olisi pitänyt kertoa ja ymmärtää, että haluaisit tietää."

Brian puraisi kevyesti huultaan.
"Minun pitäisi olla selkeämpi." Mies nousi toisen kyyneärpäänsä varaan, painaen suukon naisen nenänpäähän, molemmille poskille ja otsalle.

"Selkeämpi?" Keiko toisti ja hymyili suudelmien sarjalle. Joku päivä hänen sydämeensä vuosien aikana polttomerkityt sanat menettäisivät voimansa.

"Siinä mitä haluan ja toivon sinulta. Enkä vain olettaa." Brian hipaisi nenällään Keikon nenänpäätä, hymyillen. Käsi haki Keikon kättä omaan, jotta hän voisi painaa suudelman siroille sormille. Miten hän koskaan tekisi selväksi miten rakasti naista?

Keiko hipaisi miehen poskea vapaalla kädellään.
"Mitä sinä haluat ja toivot minulta?"

"Että voisit puhua minulle vapaasti aivan kaikesta. Että voisit ajatella itsestäsi yhtä kauniisti kuin sinun pitäisi." Brian nojautui suutelemaan Keikon kaulaa.
"Yhtä kauniisti kuin minä sinut näen."

Paitsi asioista, jotka aiheuttivat miehelle painajaisia. Keiko silitti miehen hopeisia hiuksia ja yritti murtautua ulos kuorensa alta.
"Olet hyvin kultainen."

Niistä mielellään ei. Brian oli kerran nähnyt kisamatkalla unta itsestään kuristamassa Keikoa uudelleen ja uudelleen.
Elämän kamalimpia öitä. Brian pudisteli sen mielestään ja nojautui suukottamaan Keikon huulia pehmeästi.
"Kaipasin sinua."

Keiko vastasi kevyesti suudelmaan ja suki hopeisia hiuksia. Älä sano sitä.
Älä sano sitä.
Mutta se täytti hänet tuskaisella kylmyydellä ja sai käpertymään syvälle sisälleen.
"Brian, millainen on huora?"

Se jysähti miehen vatsanpohjaan. Brian nousi istumaan ja koetti vetää naista syliinsä.
"Nainen, joka ottaa maksun seksistä." Mies vastasi hyvin koruttomasti.
"Ja koska sinä et tee niin, sinä et ole sellainen, enkä minä koskaan sanonut että olisit sellainen."

Keiko antoi miehen vetää itsensä syliin.
"Et niin", hän vakuutti. Jokin oli kuitenkin saanut Brianin valitsemaan sanan, jota hän ei mielellään sanonut ääneen. Sanan, jota Tarquin oli käyttänyt välillä enemmän kuin hänen nimeään.
"Kaikki on hyvin. Älä huolehdi."

"Huolehdin. Osuin selvästi johonkin, mihin en halunnut osua." Brian painoi suukon Keikon hiuksiin.
"Huolehdin aina sinusta."

"En haluaisi aiheuttaa huolta", Keiko vastasi ja silitti miehen käsivartta.
"Minä todella en haluaisi aiheuttaa huolta."

"Kyse ei ole varsinaisesti huolesta. Mutta minä rakastan sinua toivon sille vain hyvää ja onnea elämääsi. Siksi huolehdin." Hän halasi naista hieman tiukemmin.
"Miksi kysyit millainen huora on?"

"Koska Tarquin sai minut tuntemaan oloni sellaiseksi, ja joskus tunnen niin edelleen. Kuten sanoit", Keiko vastasi.

"Ja sinä et millään logiikalla ole sellainen." Brian siveli Keikon kylkeä sormillaan.
"Miksi olisit?"

Keiko kohautti olkiaan ja painoi katseensa.
"Ei sen väliä. Sinun pitäisi nukkua."

"Keiko. Minä lupaan nukkua heti kun minua väsyttää. Ja olen vapaalla kaksi päivää. Voin nukkua miten halua." Brian laski kätensä Keikon lantiolle.
"Miksi olisit huora?"

eiko käpertyi pienemmäksi Brianin sylissä.
"Koska tunnen oloni niin likaiseksi." Käytetyksi olennoksi, joka oli kaukana viattomasta tai puhtaasta.

"Miksi?" Ehkä tämän asian voisi nyt sitten käsitellä. Puhua siitä. Jos se auttaisi.
"Sinä et ole likainen."

"Se on vain tunne", Keiko vastasi ja kiipesi pois Brianin sylistä.
"Sinun ei tarvitse murehtia siitä."

"Murehdin siitä silti." Brian katseli naista huolestunein silmin.
"En halua että mikään mitä teen, saisi sinut tuntemaan olosi huonoksi."

Millainen typerys hänkin oli, kun sanoi mitään?
"Olen pahoillani", Keiko vetosi ja silitti miehen poskea, "et sinä ole tehnyt mitään väärää." Päinvastoin, miehellä oli täysi oikeus olla vihainen. Hänen olisi pitänyt ajatella asioita Brianin kannalta.

"Kultaseni." Brian vetosi pehmeästi, hakien rannetta otteeseensä.
"Sshh. Minä tein väärin."

Keiko tutki miehen ruskeita silmiä levottomana makuuhuoneen hämärässä.
”Et tehnyt”, hän protestoi ja katsahti Brianin käteen jäänyttä rannettaan. Miksi mies syytti itseään?
”Enkä minä halua ajaa sinua pois.”

Koska hän oli sanonut kamalia asioita naiselle jota rakasti.
"Et sinä aja minua pois. Lähdin lenkille selvittämään pääni."

Keiko ei viitannut lenkille lähtöön, vaan miehen aikaisempiin sanoihin toisen miehen pois ajamisesta. Siitä, miten Brian ei voinut tehdä tätä enää. Hän nojautui halaamaan miestä sydän levottomalla onnettomuudella lepattaen.
”Olen joka tapauksessa pahoillani.”

Irlantilainen kietoi kädet naisen ympärille.
"Ei ole hätää." Kuiskauksen vakuudeksi hän painoi suukon Keikon poskelle. Kaikki oli hyvin.
"Onko mitään millä saisin sinut ajattelemaan itsestäsi kauniimmin?"

”Ei ole velvollisuutesi tehdä niin”, Keiko vetosi ja nojasi päänsä Brianin olalle, käpertyen paremmin miehen syliin. Ei ollut miehen vika, että hän oli rikkinäinen ja taipuvainen typeryyteen.
”Olen pahoillani, että salailen asioita.”

Brian silitteli Keikon selkää ja halasi naista tiukemmin.
"Voi rakas. On. Miehenäsi minun tehtäväni nimenomaan on varmistaa että tiedät miten ihana sinä olet. Ja kaikki on hyvin. Opettelet ajan kanssa.”

”Ja minun pitäisi varmistaa, ettet joutuisi tuntemaan oloasi hyödyttömäksi tai ettei sinulla olisi paikkaa elämässäni”, Keiko protestoi takaisin.

Brian liikahti levottomasti. Miten kamalia asioita hän olikaan sanonut!
"En minä tunne niin. Se on jotakin mitä vihaisena sanoin."

Vihaisenakin sanotut asiat kumpusivat jostain. Ehkä jostain, mitä ihminen ei halunnut tuntea tai mitä ei tietoisesti ajatellut, mutta ne harvoin olivat puhdasta fiktiota. Ja Keiko oli pahoillaan.
”Sinun pitäisi saada nukkua. Sinulla on kamalan pitkä matka takanasi.”

"Ja minun sisäinen kelloni on tunteja myöhemmässä ajassa." Brian huomautti hellästi. Huulet eksyivät päätä suukotettuaan kaulalle.

Keiko silitti miehen käsivartta ja yritti estää kaikkea sanottua kummittelemasta mielessään, saamasta sykettään levottomaksi. Brian oli ollut niin väsynyt, niin uupunut saapuessaan – ja sitten joutunut riitelemään, huolestumaan ja päätynyt juomaankin.
Yrittikö Brian piristää häntä?
”Mutta fyysisesti olet kokenut kovia.”

Mies olisi mielellään piristänyt. Toistaiseksi hän tyytyi vain painamaan pehmeitä suudelmia kaulalle,
"Elämäni voimissa. Mitään ei ole poikki." Mitä nyt vasen puoli kehosta oli mustelmilla.

Keiko katsahti miestä sivusilmällä.
”Sattuiko sinua kisamatkalla pahemminkin?” hän kysyi, sillä ’mitään ei ole poikki’ ei kuulostanut vakuuttavalta Brianin suusta. Mies käveli vailla kipsejä, mutta se kertoi hyvin vähän.

Mies pudisteli päätään.
"Ei mitään kirjava, lehmänaivoinen Moko ei tekisi kotonakin kerran viikossa." Brian vakuutti hymyillen pehmeästi, jatkaen sitä ihon hamuamista huulillaan.
"Mustelmia vain."

’Mustelmia vain’ ei kuulostanut Keikon mielestä mitättömältä, muiden kuin hänen itsensä kohdalla.
”Ehkä sinun pitäisi keskustella sen kanssa sopivasta tavasta käyttäytyä”, hän ehdotti ja silitti hopeisia hiuksia, työntäen Briania selälleen sänkyyn.

"Minä olen yrittänyt." Mies naurahti käheästi, käyden kiltisti selälleen sängylle sen enempää ajattelematta.
"Minua ei kuunnella."

”Kokeile toista lähestymistapaa”, Keiko ehdotti ja asettui Brianin vierelle. Mielessä kummitteleva riita ja itsensä huoraksi tunteminen säästivät miehen sydämentykytyksiltä.
”Ja yrittäisit levätä.”

Brian hymähti pehmeästi. Hienovarainen vihje meni kerrankin perille irlantilaisen paksuun kalloon. Hän piti vain naista kainalossaan. Itsepähän hän oli kotiintulonsa aloittanut huutamalla ja saanut Keikon tuntemaan olonsa huonoksi.
"Sinunkin pitäisi."

Keiko hipaisi miehen poskea huulillaan ja käpertyi sitten peiton alle, vaikka yöunet jäisivät niin lyhyiksi, että olisi saattanut olla viisaampaa pysytellä valveilla. Hiljaisella päättäväisyydellä hän työnsi rumia ajatuksia syrjään mielestään.
”Nuku hyvin”, hän kehoitti, kosketti Brianin kättä ja sulki sitten silmänsä.

Silloin Briankin uskalsi torkahtaa hetkeksi. Ei sitä nukkumiseksi voinut sanoa. Se oli koiranunta ja hän varmasti heräisi heti kun Keiko nousisi sängystä.

”Jatka vain unia”, Keiko kannusti pehmeästi, kun nousi kellonsa soidessa valmistautumaan töihin. Hän hipaisi Brianin ohimoa huulillaan, ennen kuin siirtyi valitsemaan vaatteita päivälle ja tarkasti kellon, jotta ehtisi suihkuun.

Brian nousi itsepintaisesti istumaan. Hän näytti nyt vielä väsyneemmältä kuin kotiin tullessaan.
"Milloin pääset töistä? Teen ruokaa valmiiksi. Ja mitä haluat syödä?" Ääni oli unesta käheä, hopeiset hiukset enemmän kuin pörrössä.

Keiko tunsi onnettoman myötätunnon piston katsellessaan miehen väsymystä.
”Olen kotona kuuden maissa”, hän vastasi ja suki hellästi hopeisia hiuksia.
”Otan Hiccupin mukaan. Ruoalla ei ole väliä. Nuku vain.”

Hiccup töihin?
"Voi se tännekin jäädä..." Mies mutisi hiljaa.
"Laita viesti kun keksit mitä haluat..." Brian valui takaisin peiton alle ja nukahti.

Keiko katsahti miestä myötätuntoisena, ennen kuin keräsi vaatteensa ja hiipi hiljaa kylpyhuoneeseen valmistautumaan. Kahdeksan jälkeen hän pujotti pannan potilaidensa jumaloiman Hiccupin kaulaan, sammutti valot jättäen asunnon uniseen hämärään ja sulki oven hiljaa perässään. Ehkä Brian saisi nukkua edes nyt ja ottaa kiinni menetettyjä yöunia.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1458
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   La Tammi 27, 2018 2:37 pm

* * *

Aamupäivän vapaalla viettävä Wesley oli ajanut ensin Newcastleen ja etsiytynyt psykologin odotushuoneeseen. Vihdoin hän oli saanut aikaiseksi toteuttaa Marigoldin ehdotuksen. Hän nypisteli neuleliivinsä helmaa kun istui odotustilassa. Kauluspaita tuntui kuristavan vähän ja villakangastakki oli laskostettu nätisti miehen syliin. Olikohan tämä turhaa?
Noh, hän kävisi täällä ainakin tämän kerran ja miettisi sitten. Tämän jälkeen takaisin Hexhamiin ja katsomaan Andya. Ajatus hymyilytti.

Laivastonsiniseen, kauniisti leikattuun kotelomekkoon ja pehmeään, valkeaan angoravillahuiviin pukeutunut Keiko seisahtui odotushuoneeseen ja pyyhkäisi lempeällä katseella odottajia, joista osa näytti perinpohjaisen hermostuneilta, joku istui kädet torjuvassa puuskassa ja suurin osa oli uppoutunut selaamaan puhelimiaan.
”Herra Dalton?” hän tiedusteli kohteliaasti ja johdatti miehen sitten kodikkaaksi tehtyyn, pehmeästi valaistuun työhuoneeseensa, jonka Hiccup teki tällä hetkellä vielä kodikkaammaksi loikoilemalla upottavalla matolla.

Wesley nousi ylös ja veti syvään henkeä. Tuntui typerältä olla siellä, hänhän voi hyvin. Ei masennusta, ei itsetuhoisia ajatuksia. Hän seurasi naista, kohottaen kevyesti kulmiaan koiralle. Se sai ainakin miehen hymyilemään.
"Kuka tämä muru on?" Eläinrakas mies ei välittänyt siitä että refleksistä murutteki vierasta koiraa heti.

Keiko sulki oven ja hymyili lämpimästi, katsahtaen toista elämänsä miestä rakastavasti.
"Hiccup. Eihän sen läsnäolo häiritse sinua?" hän varmisti ja viittasi miestä istumaan upottavaan nojatuoliin.
"Kertoisitko minulle, mistä haluaisit puhua tänään?"

Wesley pudisteli kevyesti päätään.
"Ei, pidän koirista." Mies istui alas ja katseli ympärilleen.
"Ensimmäinen käynti. En oikein tiedä."

Keiko asettui mukavasti tuoliinsa, olemus kiireettömänä ja silmät lempeinä.
"Mitä jos aloitat kertomalla minulle itsestäsi?"

Wesley puri kevyesti huultaan.
"Olen muuttanut tänne puolisen vuotta sitten, työskentelen Norwood farmilla eläintenhoitajana. Asun työkavereideni ja pomoni kanssa."

"Se kuulostaa jännittävältä", Keiko vastasi.
"Pidätkö sinä työstäsi?"

Wesley räpelsi sormiaan hieman levottomana.
"Pidän. Se on kutsumustyö ja haluan oikeasti tehdä sitä. Viihdyn Animal Kingdomilla pienessä työyhteisössä."

Keiko tutki miestä lempein silmin ja kannusti jatkamaan. Jokin oli tuonut miehen tänne tänään, koska Wesley kaipasi kuuntelijaa.

"Työkaverini vain sanoi että minun pitäisi käydä puhumassa. Hänestä puhun itsestäni kovin rumasti tai jotain sellaista. Vaikka itse koen olevani tyytyväinen näin." Wesley kohautti kevyesti olkiaan. Hankalaa.

”Miten sinä puhut itsestäsi?” Keiko kysyi pehmeästi.

Wesley puraisi kevyesti huultaan.
"Sanoin että tiedostan miltä näytän ja että olen vanhemmilleni pettymys. Esimerkiksi. Hän oli sitä mieltä että se on rumaa, vaikka jälkimmäinen ainakin on puhdas fakta."

”Miltä sinä mielestäsi näytät?” Keiko kysyi. Ilmaisusta päätellen miehellä oli alhainen, epäystävällinen käsitys omasta ulkonäöstään.

"Nörtiltä?" Wesley hymähti pehmeästi, katsellen koiraa ja koetti houkutella Hiccupia luokseen. Jos jossakin oli koira, sitä piti saada paijailla.
"En ole kovin komean miehekäs. Lähinnä suloinen. Ja usein myös ihana tai kultainen. Hyvä ystävä. Siinä se."

Hiccup ei tarvinnut enempää kannustusta, vaan ponnistautui jaloilleen ja kiiruhti Wesleyn luo, aina halukkaana ottamaan vastaan hellyyttä.
”Sanot sen kuin se olisi huono asia”, Keiko vastasi, ”koetko, että sinun pitäisi näyttää erilaiselta?”

Mies taputti jalkojaan ja nosti koiran syliinsä, rapsutellen sen pehmeää, melko silkkistä karvaa. Ihana karvamakkara.
"En, kai. Mutta tiedostan vain sen."

”Työkaverisi mielestä ajattelit rumasti itsestäsi, ja minä olen samaa mieltä”, Keiko vastasi.
”Sinulla tuntuu olevan alhainen käsitys itsestäsi. Tiedätkö, mistä se voisi johtua? Onko hyväksi ystäväksi luonnehtiminen paha asia?"

"Keskustelu liittyi siihen että puhuin hänelle pitäväni jostakusta. Silloin kun on ihastunut ihmiseen, ei halua kuulla tuolta olevansa ihana ystävä ja se on käytännössä kaikki mitä olen eläessäni kuullut. Ehkä se johtuu siitä että olen perheen nuorin ja kukaan ei oikein peittele sitä ettei minuun olla tyytyväisiä." Wesleyn oli helpompi puhua kun saattoi pitää katseen koirassa.

”Mistä tulkitset, ettei sinuun olla tyytyväisiä?” psykologi kysyi pehmeästi ja katseli huomiosta antaumuksella nauttivaa koirasta, joka oli osoittautunut todelliseksi apulaiseksi vastaanotolla.

"He ovat sanoneet sen suoraan." Wesley rapsutteli Hiccupia korvan takaa.
"Pettyivät kun jätin biologian opiskelun Cambridgessa kesken. Minusta olisi pitänyt tulla seuraava luonnontieteiden tai jonkun vastaavan Nobel-voittaja ja keksiä parannus syöpään sekä hiviin. Sen sijaan halusin opiskella eksoottisten eläinten rapsuttelijaksi, kuten isäni sanoo."

Keiko soi mieheen myötätuntoisen katseen. Vanhempien pettymys lapsiin oli musertavaa – hän näki sitä surullisen usein.
”Mitä sinä itse ajattelet valinnoistasi?”

"Minä pidän niistä. En olisi koskaan viihtynyt tutkimassa... Mihin ikinä olisinkaan erikoistunut. Näin minä viihdyn, kun saan olla eläinten kanssa ja mahdollisimman vähän ihmisten. Olen aika ujo ja saanut vanhanaikaisen kasvatuksen. Ei auta asiaa että asun hullujen kanssa." Wesley puuskahti. Hullu jenkki, raivohullu jenkki ja mikä lie itsesuojeluvaistoton maailmankansalainen Knox nyt halusikaan olla. Unohtamatta Duracell-pupun energialla varustettua saksalaista pallosalamaa.

”Kuulostaa siltä, että olet itse sinut valintojesi ja elämäsi kanssa”, Keiko sanoi.
”Koetko asuinkaveriesi kanssa asumisen epämiellyttävänä?"

"Kiusallinen on oikeampi sana." Wesley vilkaisi kulmiensa alta psykologia.
"He ovat... Niin..." Hän haki sanaa sille. Miten kuvailla kämppistä ja ystävää joka jätti paketin mansikanmakuisia kondomeja sängylle kun toi tyttöystävänsä ensimmäistä kertaa kylään?
"Estottomia kaikesta. Ja joskus siitä tulee sanomista."

”Haluatko sinä asua heidän kanssaan?” psykologi kysyi pehmeästi.

"Se on yleensä ihan mukavaa. Ja käytännöllistä." Wesley myönsi.
"Olin muuttamassa omilleni, mutta siihen liittyi enemmänkin sotkua syksyllä. Se on taputeltu ja asuminen on vähän helpompaa."

”Olisiko sinun mahdollista muuttaa omillesi, jos niin päättäisit?” Keiko varmisti.

"Olisi." Wesley oli jo melkein muuttanutkin.
"He ovat... myös ystäviä. Vaikka ottavatkin hermoon ja eivät aina ymmärrä että olen estoinen sekä kasvatettu rautakanki selkärangan tilalla."

”Mitä tarkoitat estoisella?” Keiko kysyi.

"Estoista." Wesley hymähti vähän kiusaantuneena. Mies vetäytyi pienemmäksi tuoliin. Mäyräkoira taisi tajuta fretin ja ketun hajun miehen vaatteissa, nuuskuttaen antaumuksella.
"En oikein... kaikki se..." Oliko pakko tarkentaa? Mies nielaisi.
"Olen siveellisempi kuin kukaan muu tuntemani ihminen."

Keiko hymyili pehmeästi.
”Niinkö? Mitä tarkoitat?” hän kannusti miestä jatkamaan. Ajatus näytti vaivaavan Wesleytä.

"Ihan jo sitä että en puhu mielelläni mistään... sellaisesta ääneen. Ja vaivaannun siitä jos kämppikselläni ei ole housuja. Nainen." Wesley tarkensi. Knox osasi sentään pitää housut jalassaan, toistaiseksi.
"Ja he ovat taas paljon avoimempia, no, ihan kaikesta."

”Toivoisitko, että he olisivat enemmän sinunkaltaisiasi?” psykologi tiedusteli.

"Ei, he ovat omanlaisiaa, mutta joskus meillä vain on hankaluuksia sen kanssa, että he eivät muista millainen olen. Tai jotain. En tiedä. Se on kasvatusasia, en vain koe sitä mukavaksi. Meillä kotona kaikki sellainen oli väärin ja likaista. Ei sopivaa. Etikettisäännöt ja kaikki. Muistan että hyvin pitkään minua yritettiin ohjata tiettyyn seuraankin, koska vanhempani halusivat minulle ystäviä tietyistä suvuista ja vaimon tietystä suvusta." Ironista että Wesley tietämättään tunsi myös Keikon ystävän.

Keiko nyökkäsi tummat silmät lempeinä ja kannusti Wesleytä jatkamaan.

"Joten on aika loogista, etten minä oikein kehtaa puhua asioista, etenkään naisen kuullen. Ja ystäväni on kai huolissaan siitä. Hän jättää minulle ehkäisyvälineitäkin joka paikkaan kun pelkää etten kehtaa ostaa niitä." Ei ollut kaukana.

Keikon silmissä häivähti lämmin hymy.
”Onko se jotain, mistä haluaisit puhua?"

"Kenen kanssa?" Wesley nielaisi. Apua. Ei täällä, hyvä luoja.

”Kenen tahansa, jonka kanssa kokisit sen mahdolliseksi”, Keiko vastasi.

"No... No." Wesley ähkäisi.
"Olisihan se mukavampaa etten muistuttaisi paloautoa kun puhun tyttöystäväni kanssa tai poistua pahimmillaan huoneesta kun en kestä."

”Onko jotain, mitä minä voisin tehdä auttaakseni sinua siinä?” Keiko kysyi lempeästi.
”Onko jotain, mistä voisit puhua minulle?"

Wesley puraisi huultaan.
"En... En tiedä. Olisi vain mukava olla joskus vähän... normaalimpi? Ei aina niin takakireä."

”Normaali on sana, joka harvoin pätee ihmisiin”, Keiko vastasi.
”Mistä haluaisit puhua? Onko jokin asia, joka saa sinut erityisen kireäksi tai vaivaantuneeksi?"

Wesley nieleskeli.
"Jos kysytään suoraan jotain. Puhutaan asioista oikeilla nimillä. Se että kysyjä on usein jompikumpi naispuolisista kämppiksistäni, ei auta."

”Ymmärrän”, Keiko sanoi lempeästi.
”Onko se jotain, mitä haluaisit tehdä?”

"Ei! Tai tiedän että he vain... onko muka sellaisesta ok puhua?"

Keiko hymyili ymmärtäen.
”Kyllä, sellaisesta on ok puhua – luultavasti sellaisesta on jopa hyvä puhua, varsinkin seurustelukumppanin kanssa tai jos mielessä on kysymyksiä, joihin kaipaa apua.”

"... olin pari viikkoa sitten humalassa ja puhuin tyttöystävälleni liikaa." Wesley mutisi.

”Niinkö?” Keiko kannusti.
”Mitä sen jälkeen tapahtui?”

"Moraalinen krapula?" Wesley ehdotti varovasti.
"Hän tyttöystäväni, en saisi puhua hänelle kuin halvalle h... mnnhmh."

Keiko kohotti kulmiaan.
”Millaiset välit teillä on nyt? Miten hän reagoi siihen, että puhuit hänelle?"

"... Hyvin." Kovin, kovin hyvin. Siihen varmaan auttoi lääkityksenkin muutos.

”Tapahtuiko jotakin pahaa?” Keiko varmisti.

"Ei. Andy on kovin... vapaamielinen." Kauniimman sanan puutteessa.
"Ja hän voisi saada paremman. Miehen, ei nössöä."

Keiko katsahti miestä myötätuntoisesti.
”Mikä saa sinut tuntemaan, ettet olisi mies?”

"Työnantajani vieressänä seisominen riittää. Pistää kissapedot ojennukseen. Siinä kutistuu vähemmästäkin ego." Pelkkä Knoxin läimäys tuntui painavan kasaan viisi senttiä joka kerta.

”Vertaatko itseäsi usein muihin?” pyskologi kysyi.

"Aika usein." Wesley myönsi hiljaa.
"Oletan että niin on ok tehdä koska minua on koko ikäni verrattu veljiini ja ties keneen."

”Ei, sinun ei tarvitse verrata itseäsi keneenkään tai kokea alemmuutta”, Keiko vastasi.
”Ainoa, jonka tarvitsee olla tyytyväinen sinuun, olet sinä itse.”

"Ei? Vaikka aina pitäisi olla enemmän jotakin? Miehekkäämpi, kunnianhimoisempi, ahkerampi, arvostaa etuoikeutettua elämää, yrittää enemmän kosiskella herttuasuvun tytärtä ja mitä vielä." Wesley pyöräytti silmiään.

”Ei”, Keiko sanoi.
”Olet itsenäinen, aikuinen ihminen, ja saat olla onnellinen itsesi kanssa kuuntelematta ketään muuta."

"En ole kai ikinä sanonut etten olisi onnellinen itseni kanssa. Ihmisillä vain on se käsitys. Siksi kai Marigold ehdotti minulle apua." Ja hän oli jostakin syystä päättänyt kokeilla sitä.

”Oletko sinä onnellinen itsesi kanssa?” Keiko kysyi.

Wesley jäi miettimään. Oliko?
"Ehkä... olisin onnellisempi jos olisin vähän rennompi."

”Voinko minä auttaa sinua siinä?” psykologi pyysi.

Wesley väänteli kevyesti ranteitaan.
"Oletin vain että psykologista voisi olla apua. En tiedä. Ei minulla mitään isoja ongelmia ole." Mitä nyt huono itsetunto ja vähän estyneisyyttä.

”Usein puhumisesta voi olla apua”, Keiko myönsi. Se sai ihmiset ajattelemaan asioita ja kenties oivaltamaan uusia tapoja ajatella.
”Miten voisit olla rennompi? Onko jotain tilannetta, mistä voisit aloittaa sen harjoittelun?"

Wesley puraisi huultaan. Mistä hän voisi aloittaa?
"Ehkä minun pitäisi opetella rentoutumaan vähän? Yleisesti."

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1458
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   La Tammi 27, 2018 2:37 pm

”Se on varmasti tavoite, jonka voit saavuttaa. Tavoitteet on kuitenkin helpompi saavuttaa, jos ne voi jakaa pienempiin, määriteltäviin askeliin – johonkin konkreettiseen, mitä voit saavuttaa”, Keiko vastasi.

Wesley liikahti hieman levottomasti nojatuolissa ja keskittyi koiran rapsutteluun.
"Ehkä koetan olla avoimempi tyttöystäväni kanssa? Tai vertaamatta itseäni muihin niin usein."

”Se kuulostaa hyvältä tavalta aloittaa”, Keiko vakuutti.
”Millaisista asioista haluaisit olla avoimempi tyttöystäväsi kanssa?”

"Kaikesta. Minun oli vaikea viedä häntä edes käymään luonani kun... pelkäsin. Asun suurien persoonien kanssa ja Andy on kamalan ujo. Ja minua hävetti esitellä hänelle siilejä kun tiluksilla on leopardeja ja tiikeri."

Wesleyn koti kuulosti hyvin erikoiselta.
”Mitä sinä pelkäsit?” Keiko kannusti jatkamaan.

"Että hän häpeäisi minua. Että kämppikseni säikäyttäisivät hänet pois. Että hän tajuaisi että olen se mies joka opettaa frettiä pelaamaan koripalloa."

”Haluaisitko sinä sitten olla joku muu mies?” Keiko kysyi pehmeästi.

Wesley rapsutti taas koiraa hieman nopeammin. Alkoi ahdistaa. Halusiko hän?
"En. Kai. Mutta se hävetti. Kai pelkäsin että hän haluaisi jotain muuta. Miehen joka ei punastu tai änkytä."

”Oletko puhunut näistä tunteista tyttöystäväsi kanssa? Hyvin usein puhuminen auttaa. Hyvin usein puolisolla on itsellään aivan samanlaisia huolia tai pelkoja”, Keiko totesi.

"Tiedän että hänellä on. Andylla on... Vaikeaa." Wesley tiesi että tuolla oli hankalaa ja ongelmia itsensä kanssa.
"Tavallaan senkään takia en haluaisi rasittaa häntä tällaisella. Hän keskittyy hoitamaan itseään."

”Ymmärrän”, Keiko vastasi.
”Onko hän ilmaissut mitenkään, että hän haluaisi jotain muuta kuin sinut?"

"Ei. Se vain on ajatus mistä en pääse. Hänellä on ollut seikkailunsa ja... Minä olen aika kokematon. Ehkä hän haluaisi enemmän?"

”Onko hän antanut sinulle mitään merkkiä, että hän haluaisi enemmän?” pyskologi kysyi lempeästi.

"Ei?" Wesley mietti. Paitsi että Andy oli kyllä tuntunut innostuvan siitä kun hän ei vain ollut kilttipoika. Ehkä se oli hänen kuvitelmaansa.

”Ehkä voit yrittää siirtää sen ajatuksen syrjään?” Keiko ehdotti.

"Voin yrittää." Wesley lupasi enemmän itselleen kuin psykologille.

”Minusta tavoitteesi rentoutumiselle kuulostavat hyviltä”, Keiko sanoi ja tarkasti huomaamattomasti kellon.
”Kenties voit kokeilla askelten ottamista tavoitteesesi pääsemiseksi, ja voimme keskustella siitä, jos tulet käymään uudelleen?"

Wesley nielaisi ja nyökkäsi.
"Kai voisin tulla." Ehkä hän tarvitsisi tätä. Marigold voisi hermostua jos saisi lääkepöhnäsä herättyään tietää ettei hän ollut tehnyt asialle mitään.

”Varaat vain ajan vastaanotostamme – tai voimme toki katsoa nytkin sopivaa?” Keiko tarjosi lempeästi hymyillen.

"Voinko soittaa vastaanottoon? En ottanut kalenteria ja siellä on työvuorot. Meillä on vähän... Hätäjärjestelyt. Työtapaturmia." Wesley selitti pikaisen hymyn kanssa.

”Totta kai”, Keiko vakuutti.
”Oli mukavaa tavata sinut, Wesley.”

Wesley nousi seisomaan, laski Hiccupin sylistään ja selvästi arpoi hetken, ennen kuin ojensi kättään kätelläkseen Keikoa hyvästiksi.

Keiko nousi ylös, puristi miehen kättä lämpimästi hymyillen ja saattoi miehen työhuoneensa ovelle Hiccup jaloissaan seuraten.
”Mukavaa päivää!”

"Teille myös." Selvästi opetetun suorassa ryhdissä kulkevalta mieheltä teitittely tuli kuin itsestään, ennen kuin hän katosi työhuoneen ovesta ulos.

* * *

Kun viimeinenkin potilas oli tavattu ja Hiccup oli käynyt tarmokkaalla lenkillä lähellä vastaanottoa sijaitsevilla kaupunkinummilla ja jahdannut kosteassa tuulessa pyörteileviä, syksystä unohtuneita lehtiä sydämensä kyllyydestä, Keiko pääsi vihdoin ajamaan kotiin. Koira kiipeili ovea vasten ja haukahti vetoavasti emäntää etsimään avaimet nopeammin, ja syöksyi sitten pähkien ja pärskien sisään, laukaten ympyrää olohuoneen upottavalla, valkealla villamatolla remmi perässään liukuen, ennen kuin heittäytyi kierimään matolle. Keiko nauroi sen innolle riisuessaan takkinsa naulakkoon ja kyykistyi sitten irrottamaan pannan koiran kaulasta, suukottaen sen innokasta kuonoa samalla.

Brian ei ollut keksinyt mitä ruokaa tekisi, joten hän oli päättänyt yllättää Keikon ja hakea sushia Newcastlesta asti. Hän ei luottanut Hexhamin valikoimiin. Toivottavasti nainen edes piti kotimaansa ruoasta. Apua. Hän oli ostanut pullon valkoviiniä sen kanssa ja ladannut dvd-soittimeen valmiiksi Ylpeyden ja ennakkoluulon. Kotitreffi-ilta tulisi tarpeeseen.
"Hei. Oliko hyvä työpäivä?" Mies kysyi pehmeästi kun ilmestyi keittiöstä.

”Hei”, Keiko kohotti katseensa yrittäen kätkeä ilmestymisen aikaansaaman säpsähdyksen ja soi miehelle lämpimän hymyn, silittäen Hiccupin suklaista, vielä hieman kosteaa turkkia.
”Oikein hyvä. On ihana käydä jälleen töissä. Millainen päivä sinulla oli?”

Brian huomasi sen kyllä. Se oli kuin pieni puukko suoraan sydämeen. Ehkä tämä oli huono idea.
"Hyvä. En keksinyt mitä ruokaa tekisin, niin hain sinulle sushia." Itselleen hän oli ottanut jotakin muuta.
"Sitten tajusin etten tiedä pidätkö siitä."

”Hait minulle ruokaa?” Keiko kysyi hämillisenä ja suli häkeltyneeseen hymyyn. Miten Brian saattoi aina yllättää hänet sillä, miten ihana ihminen osasi olla?
”Olet niin kovin, kovin kultainen – ja kyllä, pidän sushista.”

Mies uskalsi hengittää. "
"Huh. Tajusin sen vasta kun ajoin kotiin, että oli ehkä stereotyyppistä olettaa että pitäisit."

Keiko pudisti päätään hymyillen, suoristautui ja siirtyi lähemmäs, kurottuen hipaisemaan miehen poskea huulillaan.
”Olet aivan käsittämättömän huomaavainen”, hän vetosi.

Brian hymyili pehmeästi ja vilkaisi keittiöön.
"Onko nälkä? Ajattelin jos vain syödään ja katsotaan sitä sinun suosikkisarjaasi."

”Mistä tämä vimma hemmotella minua?” Keiko kysyi tutkien miehen kasvoja.
”Jos sinä olet nälkäinen, voimme syödä.”

"Olet ansainnut sen." Brian totesi tyynesti hymyillen. Hän kävi hakemassa oman ruokansa ja kantoi samalla sen Keikon sushilautasen olohuoneeseen. Hrh. Mereneläviä.
"Ole hyvä kulta."

Keiko ei ollut lainkaan varma ansainnasta – eikö Brian olisi ansainnut hemmottelua? Hänellä oli ollut hihassaan montakin ajatusta, jolla hemmotella miestä kotiinpaluun jälkeen, mutta nyt hän ei ollut varma, pystyisikö toteuttamaan niitä. Outo, nakertava, levoton ahdistus oli pesiytynyt hänen vatsaansa.
”En tiedä, mitä olen tehnyt ansaitakseni tästä mitään, mutta olen kiitollinen”, hän vakuutti ja nähdessään, mitä mies oli laittanut pyörimään televisiossa, nojautui painamaan suudelman Brianin poskelle.

"Olet ansainnut kaiken ja vähän enemmän ihan vain olemalla olemassa ja rakastamalla minua." Mies kävi hakemassa viinipullin ja kaksi lasia, kaataen itselleen.
"Otatko sinä?"

Luultavasti ei pitäisi, mutta toisaalta – ehkä viini auttaisi viemään levottoman tunteen hänen sisältään.
”Kyllä, kiitos”, hän sanoi ja asettui lähemmäs Brianin kylkeä, ottaen sitten kulauksen lasistaan ja tutkien kiitollisena huomaavaisesti haettua sushivalikoimaansa.
Brian olisi ansainnut paljon enemmän.
”Sanoitko lukeneesi Ylpeyden ja ennakkoluulon loppuun?”

Brian kaatoi kiltisti samanlaisen lasillisen Keikolle. Nainen joisi tai ei joisi sitä loppuun, mutta olisi naurettavaa kaataa tuolle vähemmän kuin itselleen.
"Kyllä. Siksi voin nyt katsoa tämän, kun tätä ei lasketa huijaamiseksi."

Keiko nauroi ja otti toisen, pitkän kulauksen.
”Se on totta. Mitä pidit kaimastasi kirjassa?"

Brian vilkaisi naista ja otti haarukallisen sitä wokkiaan.
"Tuota... en ihan ehkä ymmärtänyt viehätystä. Tosin, minulla on taipumus kiinnittää huomio naiskauneuteen tai persoonaan."

Keiko nauroi ja painoi hetkeksi käden suulleen, ottaen sitten seuraavan kulauksen. Eikö alkoholin ollut tarkoitus rentouttaa ja tehdä iloiseksi? Hukuttaa kamala, kylmä ahdistus, jolle ei pitänyt olla mitään syytä?
”Herra Darcy – Fitzwilliam – oli ensirakkauteni. Jos se lainkaan lohduttaa, sinä pärjäät vertailussa erinomaisesti.”

Se ei kyllä ollut sen tarkoitus, mutta Brian ei voisi eilisillan jäljiltä moralisoidakaan.
"Ouh. Hyvä kuulla että pärjään."

”Paremmin kuin hyvin”, Keiko vakuutti, silitti miehen käsivartta ja poimi palan sushia tottuneesti syömäpuikoilla. Ne toivat mieleen äidin yritykset opettaa tyttärensä laittamaan ruokaa ja vierailut Japanissa.
”Ja minä pidän sinusta paljon, paljon enemmän kuin Colin Firthistä.”

Brian vilkaisi ruutua.
"Oh? Pidätkö?" Hän otti kulauksen viiniä ja hymyili naiselle.
"Kerro toki." Tunnelma oli ihanan kevyt, piti hieman kiusoitella.

eiko otti uuden, pitkän kulauksen valkoviiniä ja hakkasi alas ahdistuksen. Sille ei ollut syytä. Hän ei halunnut tuntea sitä. Hän voisi nujertaa sen tahdonvoimallaan.
”Voittasit jo hiuksillasi, hopeakettu”, hän vakuutti hymyillen ja hipaisi miehen hopeisia hiuksia, sukaisten niitä hellästi.

"Ihanaa että pidät niistä." Brian tiesi ettei harmaantuminen miellyttänyt kaikkia naisia. Onneksi Keiko tuntui rakastavan niitä.

”Minä rakastan niitä”, Keiko vakuutti ja katseli, kuinka olohuoneen pehmeä, lämmin valo leikki miehen hiuksilla ja sai ne melkein hehkumaan. Hän kuljetti sormiaan niiden lomassa vielä hetken, ennen kuin suostui vetämään kätensä takaisin.

Brian painoi päätään kosketusta vasten, hymyillen. Häntä ei haitannut ollenkaan että Keiko hiveli hänen hiuksiaan.
"Mmm. Hyvä." Syötyään Brian laski lautasen sohvapöydälle ja otti viinilasin käteensä.

Keiko tyhjensi viinilasiaan päättäväisesti ja söi tavattoman huomaavaisesti haetusta sushista niin paljon kuin jaksoi, vaikkei ruokahalu ollutkaan huipussaan.
”Miten sinun matkasi meni muuten? Viihdyitkö Yhdysvalloissa?”

"Viihdyin sen mitä voin ilman sinua." Mies hymyili hellästi ja hipaisi Keikon hiuksia.
"Mutta kaipaan aina kotiin, koska sinä olet täällä."

”Imartelija”, Keiko vastasi ja nojasi päänsä hetkeksi miehen olkaan, ennen kuin tyhjensi viinilasinsa. Unohda. Mikset voi vain unohtaa?

Brian vilkaisi tyhjää viinilasia, tyhjäten omansa.
"Haluatko toisen lasillisen vai juonko minä loput?" Hän painoi hellän suukon hiuksiin nyt kun Keiko oli lähellä.

”Minä voin ottaa toisen”, hän lupasi ja tarjosi lasiaan lähemmäs.

Brian kaatoi kiltisti molempien lasiin. Pulloon jäi vielä yhden lasillisen verran, noin. Hän haki hyvän asennon, houkutellen naista kainaloonsa. he voisivat vain olla vierekkäin ja nauttia.

Keiko käpertyi Brianin kylkeä vasten ja siemaili lasistaan seuraten tuttua sarjaa. Hän oli katsonut Darcyn ja Elizabethin tarinaa niin monta kertaa, että muisti jo vuorosanat ulkoa, mutta se ei poistanut tarinan kauneutta.
”Milloin lähdet taas kisamatkalle?"

"Ensi viikolla." Briam saisi olla yhden viikonlopun kotona, treenaamassa.

Hän saisi pidettyä itsensä kasassa ja voisi käsitellä typeristä syistä syntyneitä ahdistuksia, kun olisi jälleen yksin. Keiko otti pitkän kulauksen lasistaan.
"Minne matkustat tällä kertaa?"

"Portugaliin, muistaakseni. Sitten on Ruotsi sen jälkeen." Brian ainakin muisteli sen olevan niin.
"Olen pahoillani kun olen niin paljon poissa."

"Ei sinun tarvitse pahoitella", Keiko lupasi.
"Se on sinun työsi." Ja se jätti rikkinäiselle naisystävälle aikaa yrittää korjata itseään.

"Työni vie paljon aikaa." Vaikka kyllähän Keiko oli sen tiennyt kun hänet otti osaksi elämäänsä.
"Toisaalta, silloin en ehkä osaisi arvostaa niin paljon sitä hetkeä kun saan tulla kotiin ja olla kanssasi."

Vaikka Keiko ei ollut tehnyt Brianin kotiinpaluusta lainkaan sellaista kuin mies olisi ansainnut. Ajatus vihloi.
"Minä olen se, jonka pitäisi hemmotella sinua."

"Ei. Minun tehtäväni miehenäsi on rakastaa ja hemmotella sinua kuin kuningatarta. Joka sinä olet." Brian hymyili pehmeästi ja suukotti naisen hiuksia.

Keiko kätki kasvonsa miehen rintaan. Huone tuntui aaltoilevan hienoisesti, mutta ainakaan raskaat, kamalat ajatukset eivät painaneet häntä enää. Pää tuntui hyvin kevyeltä ja huolettomalta.
"Mutta sinä ansaitsisit tulla kohdelluksi kuninkaana."

"Ja minusta tuntuukin siltä, ihan vain koska sinä olet siinä." Joku voisi sanoa etä Brian tyytyi vähään mutta hän itse ei.

"Imartelija", Keiko syytti suupielet hymyyn nykien ja naurusta hyrähtäen. Ehkä oli hyvä ajatus lakata juomasta.
"Mitä haluaisit tehdä huomenna?"

"Taidan vielä huomennakin vain levätä kotona, jotta jaksan treenata hevosia niiden ansaitsemalla tavalla." Mies vastasi hymyillen hieman.

”Hyvä on”, Keiko vastasi hymyillen ja nosti päätään kohdentaen katseensa hopeisiin hiuksiin.
”Mitä haluat tehdä huomenna, kun tulen töistä?”

Mitä hän halusi tehdä? Brian otti kulauksen viiniä ja naurahti.
"Vaikka käydä Hiccupin kanssa lenkillä, syödä yhdessä, varmaan tämä jää kesken joten voimme jatkaa tämän katsomista."

”Olen varma”, Keiko nauroi ja painoi käden suulleen.
”Ettet vain mieluummin vaikka katsoisi lempijalkapallojoukkueesi peliä ja söisi nachoja? Tai pyörähtäisi pubissa Vincentin kanssa?”

"Olen juuri viettänyt hyvin paljon aikaa Vincentin kanssa aikaa, hän ansaitsee välillä vapaata. Ja kuule, nyt tulee vähän heikosti jalkapalloa. Joten, suunnitelmani pitää." Mies vastasi hymyillen.

Keiko jäi katselemaan Briania tutkivin silmin, ajatukset keveinä ja harhailevina. Hän sukaisi hellästi miehen hiuksia.
”Olet niin kaunis.”

Mies kurtisti nauraen kevyesti kulmiaan.
"Kiitos. Sinä olet kaunein." Niin sievä ja Keikon nauru sai sydämen jättämään lyönnin väliin joka kerta.

Keiko suki hopeisia hiuksia ja tarkasteli niiden hohtoa keskittyneesti olohuoneen pehmeässä, lämpimässä valossa. Ne todella näyttivät hohtavan kuin olisivat heijastaneet valoa takaisin. Hän painoi suukon miehen ohimolle ja hyrähti naurusta muistamatta, miksi oli ollut niin synkissä mietteissä aikaisemmin.

Brian pudistelu päätään hmyillen. Voi Keiko-rakas.
"Joku on hiprakassa." Hän huomautti nauraen.

Keiko pudisti päätään ja siristi sitten silmiään mietteliäänä. Oli olemassa häviävän pieni mahdollisuus, että mies oli oikeassa. Hän puraisi alahuultaan ja näytti peukalonsa ja etusormensa välissä pikkuista tilaa.
”Ehkä ihan pikkupikkuriikkisen..."

Brian nauroi hieman ja pudisteli päätään.
"Voi kultaseni."

Keiko hieraisi mietteliäänä nenänpieltään. Ainakin kädet toimivat edelleen. Hän laski lasin tummapuiselle sohvapöydälle ja tuuppasi Hiccupin varpaillaan lempeästi kauemmas pöydästä.
Miksi suupieliä nyki koko ajan hymyyn?
”Ehkä join liian nopeasti…” Ja liikaa.

"Ehkä tosiaan teit niin. Voi kultaseni." Mies naurahti hellästi. No, ainakin Keiko oli rento.

Keiko huokasi ja nojasi Brianin olkapäähän, silittäen miehen käsivartta. Ainakin hän oli rento.
”Luulen, että meidän pitäisi mennä sänkyyn.”

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1458
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   La Tammi 27, 2018 2:38 pm

Brian vilkaisi kelloa ja hymyili.
"Ehkä meidän tosiaan pitäisi laittaa sinut nukkumaan." Mies naurahti hellästi. Voi rakas.

Keiko siristi silmiään mietteliäänä.
”En minä sitä tarkoittanut”, hän protestoi ja kallisti päätään miehen olkaa vasten.

Niin mies oli vähän epäillyt ja pelännytkin. Eikä tiennyt miten eilisen jälkeen tulisi menetellä.
"Se olisi ehkä viisainta, kurpitsa." Mies kiusoitteli ja tökkäisi hellästi Keikon kylkeä.

Keiko kohotti päätään ja kapusi Brianin syliin voimatta olla hymyilemättä. Nauru kupli kevyenä vatsassa.
”Eikö sinulla ollut ikävä minua?” hän vetosi silittäen miehen hiuksia.

Mitä tahansa hän sanoisi tai tekisi, hän oli jo hävinnyt taistonsa.
"Oli. Mutta sinä, muru, olet aika vahvassa hiprakassa."

Keiko nojautui miehen rintaa vasten ja hamusi kaulansyrjää pehmeästi huulillaan. Hän rakasti Briania. Miehen kosketusta ja tuttua tuoksua. Mitä ihmeen syytä hänellä oli ollut tuntea ahdistusta?
”Haittaako se?”

Refleksistä Brian antoi tilaa kaulallaan, vaikka ei ehkä olisi pitänyt.
"Selvänä on mukavampaa..?"

Keiko punoi sormiaan miehen hiuksiin ja nauroi hyväntuulisesti, keinauttaen itseään parempaan asentoon sylissä.
”Oletko varma?” hän vetosi ja näykkäsi kaulaa.
”Jos haluaisin vain tervehtiä sinua kunnolla?”

Irlantilainen puri kevyesti huultaan. Näykkäisy sai olemuksen virittymään uudella tavalla.
"Eikö olisi mukavampi tervehdys maata sohvalla...?'

”Maata sohvalla?” Keiko toisti hymisten ja keinautti itseään uudelleen, puraisten miehen kaulansyrjää.

Brian murahti matalasti.
"Hyvä luoja kanssasi..." mies mutisi hiljaa. Keiko koituisi hänen kohtalokseen vielä.

Koko pää tuntui kevyeltä eikä ajatuksista ollut saada kiinni. Keiko nauroi, laski kätensä Brianin poskille ja painoi suudelman miehen huulille. Viini tuntui kuumentavan hänen verensä.
”Millaisen tervehdyksen sinä haluaisit?” hän kuiskasi, kun siirtyi hamuamaan miehen korvaa ja leukaperää.

Jep. Hän oli kädetön ilmaisemaan naiselle että tämä tuskin oli oikea tapa käsitellä eilistä. Hän huokaisi raskaasti huomion alla.
"Millaisen haluat antaa?"

”Mitä tahansa”, Keiko vastasi ja näykkäsi miehen kaulansyrjää, kun valutti kätensä alas rintakehää ja paidan alle.
”Mitä haluat minun tekevän sinulle?”

Brian puri vielä huultaan ja yritti pitää järjestään kiinni.
"Jotain mitä emme ennen ole tehneet? Yllätä minut."

Keiko räpäytti mietteliäänä, nenänvarsi hetkeksi kovasta pohdinnasta kipristyen. Hänen oli vaikeaa saada ajatuksista ja muistoista kovin tarkasti kiinni.
”Mitä me emme ole ennen tehneet?” hän kysyi silittäen miehen vatsaa sormenpäillään.

Voi luoja että Keiko oli suloinen pienessä sievässä. Ja hilpeä.
"Sinun pitää keksiä se itse tai se ei ole yllätys, kulta."

Keiko nojautui miehen rintaa vasten hämmentyneen mietteliäisyyden vallassa. Yllätys? Miten hän voisi yllättää Brianin? Hän hamusi miehen kaulansyrjää pohtiessaan. Eivätkö he olleet jo tehneet kaikkea mahdollista? Ja melkein kaikkiallakin?
Kermavaahdonkin kanssa. Ajatus sai hänet kikattamaan.
Hän oli kyllä lukenut kerran rajusti punastuen artikkeleita yrittäessään oppia olemaan parempi Briania varten, ja siellä oli ollut kauhistuttava ajatus… Mutta sitä hän ei ollut koskaan tehnyt.
Nainen kurotti kätensä niskalleen ja avasi laivastonsinisen kotelomekkonsa vetoketjun, nousten hetkeksi miehen sylistä pudottaen mekon yltään. Hän kiipesi takaisin stay-up-sukissa ja alusvaatteissaan ja nojautui suutelemaan miestä.
”Oletko aivan varma, ettet halua kertoa minulle, mitä haluaisit?”

Mies sai nielaista kunnolla, ettei tullut hulluksi. Keiko sitten päätti riisua mekkonsa.
Mukavaa. Avuliasta. Brian läski kädet naisen reisille, hengittäen raskaasti.
"Olen, aivan varma."

Keiko tutki hetken miehen kasvoja, humala pehmeänä silmissään ja kohautti olkiaan hymyillen, hymykuopat poskissa tuikahtaen.
”Kai minun pitää sitten viihdyttää itseäni”, hän huokasi ja laski käden alas omaa vatsaansa. Kai kaikkea piti kokeilla edes kerran elämässään? Hän ujutti sormet alushousujensa reunan alle, posket kevyesti punehtuen ja haki kohdan, joka sai hänet huokaamaan yllätyksestä ääneen.

Brianista tuntui että hän jäätyi sitä sohvaa vaste, jääden tuijottamaan Keikon kasvoja.
"Ei hyvä helvetti sinun kanssasi..." Hän halusi kaapata naisen ja painaa tuon vaikka lipastoa ja seinää vasten. Keho ei vain oikein totellut.

Keikon katse vajosi Brianin huulten tietämille, ja hän puri alahuultaan, hämillinen puna poskilla viipyen. Mikä omituinen, omituinen tunne. Hänen oli suljettava silmänsä hetkeksi.
”Muutitko mielesi?” hän kysyi pehmeästi ja henkäisi, kun tavoitti jotain, mikä oli saada paljaan selän taipumaan kaarelle.

Brian ei vastannut mitään. Hän nojautui ottamaan naisen kunnolla syliinsä. Hän ei kyllä malttanut lähintä lipastioa pidemmälle, laskien Keikon istumaan sen päälle.
"Hyvä helvetti sinun kanssasi." Hän mutisi, hamutessaan huulillaan Keikon kaulaa. Nainen olisi vielä syy miksi hän kuoli sydänkohtaukseen.

”Mitä?” Keiko kysyi nauraen hyväntuulisella keveydellä ja kiersi kätensä miehen niskalle, sukaisten hopeisia hiuksia. Kosketus kaulalla sai hänet sulkemaan silmänsä ja painautumaan lähemmäs Briania.

"Sinä tiedät miten saat haluamasi." Mies mutisi, näykkäisten hellästi Keikon kaulaa.
"Miten saat minut tekemään ihan mitä sinä haluat." Hän hengitti Keikon ihoa vasten raskaasti.
"Joten, minä sinä haluat? Senkin kiero nainen."

Keiko kikatti vatsanpohja nipistäen ja silitti miehen hiuksia ja niskaa.
”Haluan sinun nauttivan niin, että meinaat menettää järkesi”, hän vastasi.
”Keskittyvän kerrankin omaan nautintoosi. Tekevän, mikä sinusta tuntuu hyvältä.”

Brian hipaisi huulillaan herkkää ihoa.
"Oletko ikinä kuullut minun valittavan?" Silmät painuivat pehmeästi kiinni. Silityskin tuntui sähkönä selkärangassa.

”Haluan sinun valittavan nautinnosta”, Keiko kuiskasi miehen korvaan ja kiersi jalkansa tämän vyötärön ympärille.

"Et siis aio estää minua, tein minä mitä tahansa?" Mies virnisti hieman. Hänellä saattoi olla taka-ajatus tässä.

”Haluan sinun nauttivan ja keskittyvän itseesi”, Keiko vetosi ja nojautui näykkäämään miehen kaulaa.

"Kiero nainen." Keiko oli tainnut oivaltaa hänen etsimänsä aukon tässä suunnitelmassa.
"Tiedätkö..." Brian hipaisi naisen sisäreittä, huvittuneisuutta äänessään.
"Voisit jatkaa makuuhuoneessa sitä mitä aloitit sohvalla. Näytit hyvältä."

”Sinä sanoit, että saan mitä haluan”, Keiko muistutti ja huokasi miehen korvanjuuressa.
”Ja minä haluan sinun valittavan nautinnosta, joka on saada sinut menettämään järkesi.”

"Kuules, sinä..." Piti hakea omaa ääntä hetki, kun se oli jo pettämässä hänet.
"Minä todellakin menetän järkeni sitä katsoessani."

”Se ei ole mitä tarkoitan”, Keiko vetosi ja laski kätensä alas Brianin vatsaa, avaamaan miehen housuja.
Ja sitten suoraan niiden sisään.

Ja se siitä sitten. Brian painoi otsansa Keikon olkaa vasten, puristaen naisen reisiä kevyesti sormillaan.
"Ikinä enää juota sinulle viiniä..." Hän murahti käheästi. Ennen kuin tuli kiire hankkiutua eroon lopuista vaatteista ja kokeilla mitä se lipasto kestäisi.
Brian oli henkisesti valmistautunut hakemaan uuden huomenna.

Lipasto oli laadukasta työtä ja pysyi jaloillaan. Keikokaan ei mennyt rikki, takertui vain kiinni mieheen ja puri tämän hartiaa, sormet tiukasti hopeisissa hiuksissa. Viini veressä oli hiljentänyt ahdistuksen ja tehokkaasti myös ujostelun, joka yleensä sai naisen hillitsemään itseään.

Siinä oli vain se huono puoli, että mies ei ollut pysyä omilla jaloillaan. Hän piti kiinni Keikosta jo pysyäkseen pystyssä, kun haki tahtia hengitykseensä.
"Sinä olet syy miksi kuolen. Vielä joskus."

Keiko halasi miestä, pää tämän hartialla leväten ja jalat kevyesti Brianin vyötärön ympärillä. Huone aaltoili hänen allaan, osin Brianista, osin viinistä. Lähinnä Brianista.
”Se olisi hyvin surullista”, hän vastasi ja hamusi miehen kaulaa huulillaan.

"Se olisi. Mutta kuolisin hyvin onnellisena miehenä, tiedäthän." Hän hymähti pehmeästi,

Keiko kikatti raukeasti, ääni asteen käheämpänä ja halasi Briania tiukemmin, setvien hopeisia hiuksia.
”Tiedän. Pysytkö jaloillasi?”

"Minä tässä seison koko ajan." Mies mutisi vastaan, mutta hellitti otettaan naisesta ja astui hieman kauemmas.

”Voisit aina viedä minut sänkyyn saakka”, Keiko ehdotti hymyillen ja laski kätensä kovia kokeneelle lipastolle, nojaten selkänsä sen takana olevaan seinään.

"Niin voisin. Ja varmistaa ettet nouse sieltä enää tänään." Siinä oli ideaa. Varmistaa että Keiko pysyisi sängyssä.

Keiko nauroi käheästi ja ojensi kätensä miestä kohti. Hän viihtyi kovin hyvin Brianin sylissä. Oliko hän unohtanut sen hetkeksi?

Brian veti Keikon syliinsä ja kulki makuuhuoneeseen, kaatuen sängylle naisen kanssa.
"Tiedätkö, en vitsaillut sen kanssa mitä sanoin." Hän hamusi Keikon korvaa huulillaan.
"Sinä näytit hyvältä."

Keiko kikatti ja käpertyi lähemmäs Brianin rintaa.
”Niinkö sanot?” hän kysyi ja piirteli sormenpäillään rintakehän ja vatsan ihoon.

Oli oikein nautinnollista kiusoitella Keikoa ja kuunnella tuon naurua. Ehkä sittenkin pieni hiprakka silloin tällöin olisi viihdyttävä.
"Sanon."

Keiko hyrisi naurusta ja piilotti kasvonsa miehen ihoon.
”En ymmärrä sinua”, hän vetosi ja kallisti sitten päätään hamuamaan miehen kaulansyrjää ja leukaperää.

"Miten niin et ymmärrä minua?" Brian ynähti, painaen naista hellästi itseään vasten.

”Mikä siinä sinua innostaa?” Keiko kysyi ja näykkäsi miehen kaulaa.

"Olen visuaalinen mies. Näytät hyvältä." Hän tarjosi selitykseksi hymyillen.

”Etkö ole saanut tarpeeksesi?” Keiko nauroi hyväntuulisesti ja silitti sormenpäillään miehen vatsaa.

"Sinusta? En ikinä." Brian totesi hymyili pehmeästi. Silmissä oli poikamainen pilke.

Keiko kikatti ja vajosi selälleen peittojen sekaan. Raukeus painoi häntä miellyttävänä ja rentona patjaa vasten.
”Mitä sinä haluat, hopeakettu?” hän kysyi hymyillen ja silitti miehen poskea.

Sormet hiipivät iholla, kiusoitellen.
"Että jatkaisit siitä minkä aloitit. Ja minä keskeytin."

Brian sai Keikon nauramaan uudelleen ja peittämään kasvot käsillään. Hän ei voinut ymmärtää miestä, ja Brianin lipastoparkaa koetellut intohimo muistutti edelleen itsestään, mutta jos se kerran innosti miestä, miksei?
Keiko käänsi hymystä siristyneen, humalasta pehmeän katseen miehen silmiin ja antoi toisen kätensä valua alas vatsaansa ja alemmas, jatkamaan aikaisemmin aloitettua.

Se nimenomaan kyllä innosti Briania että siinä mielessä idea ei välttämättä nyt ollut paras mahdollinen. Silti se sai Brianin puremaan huultaan. Luoja.

Makuuhuoneen sinisessä hämärässä oli helppo unohtua kosketukseen ja sen nostamaan tunteeseen. Keiko kallisti päänsä taakse, sulki silmänsä ja puri alahuultaan posket hennosti punehtuen ja yksityiseen hymyyn sulaen. Hän kipristi varpaitaan ja hengitti kiivaamassa rytmissä, kun oma keho vastasi kosketukseen ja sai hänet huokaamaan pehmeästi ääneen selän kaartuessa irti patjasta.

Brian kesti nyt yllättävän pitkään, ennen kuin hivuttautui lähemmäs, häiriten naista ensin pehmein suudelmin. Miten hän oli löytänyt tuollaisen naisen?

Keiko avasi raukeasti silmänsä ja hymyili Brianille, lempeät silmät lämpiminä siristyen, ennen kuin kutsui miestä suudelmaan. Hän nosti vapaan kätensä hopeisiin hiuksiin.

Mies kohottautui hieman patjasta, nojautuen suutelemaan tuota pitkään ja hartaudella.
"Sinä et tosiaan taida tiedostaa miltä näytät."

Keiko nauroi pehmeästi, kevyesti hengästyneenä.
"Miltä minä näytän?"

"Niin kauniilta, ettei sille ole olemassa sanoja." Brian kuiskasi pehmeästi, suukottaen Keikon huulia hellästi.

Keiko nauroi uudelleen ja vastasi miehen suudelmaan, punoen sormensa tiukemmin hopeisiin hiuksiin.
"Toivoton imartelija."

"En tunnusta mitään." Brian totesi mahdollisimman viattomana.

"Haluaisitko sinä jotain?" Keiko kysyi hymyillen ja silitti miehen hiuksia.

"Ehkä minä pärjään, hassu rakas." Mies suukotti naista hellästi.
"Sinut kainaloon ja hyvät yöunet."

"Jos olet aivan varma", Keiko vastasi ja painautui miehen rintaa vasten, painaen suudelman kaulalle.

"Olen aivan varma." Mies piteli Keikoa lähellään ja silitteli tuota hellästi.
"Et haluaisi viikonloppuna käydä yhdessä maastossa? Minulla olisi sinulle inhimillisemmän kokoinen lainaratsu."

"Aivan, aivan varma?" Keiko vetosi vielä ja kokeili hampaitaan Brianin kaulansyrjään.

Mies värähti kevyesti.
"... Jatkat tuota ja sinä tiedät että haluan vain koska et usko mitä sinulle sanon, hävytön, hävytön nainen."

Keiko nauroi.
"Maasto kuulostaa ihanalta", hän vakuutti ja kallisti päätään niin, että näki miehen kasvot.
"Haluatko minun lopettavan?"

"Lauantai vai sunnuntai?" Mies naurahti käheästi, kierähtäen selälleen. Hän yritti vetää keikon mukana ylleen.
"... En."

"Kumpi vain. Olen kokonaan sinun", Keiko lupasi ja kikatti hyväntuulisesti, kun Brian nosti hänet päälleen. Nainen hamusi kaulaa ja hartiaa niitä välillä näykkien.
"Minä arvelin niin..."

Brian nauroi käheästi ja teki tilaa naiselle kaulallaan. Sormet puristivat reisiä kevyesti.
"L-lauantai siis..."

"Lauantai on hyvä", Keiko vakuutti antaessaan huuliensa vaeltaa pitkin miehen ihoa, kokeillen sitä välillä hampaillaan. Hän punoi sormensa miehen hiuksiin, nojautui suutelemaan huulia ja tukisti napakammin. Liikkuen pehmein, keinahtavin liikkein miehen yllä vaeltaessaan kaulalta hartioille ja rintakehälle.

Brian vain antoi itsensä unohtua siihen. Siinä oli helppo olla, nauttia huumaavasta läheisyydestä, Keikon lämmöstä ja tuoksusta.
"Rakastan sinua."

"Niin minäkin sinua", Keiko vastasi nauraa hyrähtäen, ennen kuin puri miehen hartiaa ja liu'utti kätensä sivelemään vatsan ihoa. Brian oli ohimennen nostanut ratsastuksen esiin. Hän ei voisi sitoa miestä, mutta...

Brian voihkaisi terävästi puremalle. Pieniä mustemia oli kalpeassa ihossa aina silloin tällöin, mutta hän ei tosiaan välittänyt. Kosmeettisia haittoja. Iho värisi kosketuksen alla, levottomana.

Keiko katsahti miestä voihkauksesta, mutta tulkitsi sen positiiviseksi, joten jatkoi. Suuteli ja puri, hamusi, tukisti ja liu'utti kätensä alas.

Kyllä sen huomaisi jos miestä oikeasti sattuisi liikaa. Hän yritti keksiä mitä itse tekisi käsillään, mutta päätyi lähinnä sivelemään naisen reisiä tai puristamaan niitä hellästi. Ei vain ollut voimaa tai halua kääntää asetelmaa ympäri.

Jokin tuntui oudolta. Vähän kuin hän olisi liikkunut syvässä vedessä. Nauru kupli edelleen hänen vatsanpohjassaan, mutta yhteys raajoihin alkoi tuntui haparoivalta. Keiko räpäytti mietteliäänä hamutessaan miehen solisluuta, ja räpäytti muutaman kerran uudelleen, valuen hieman alemmas, ennen kuin nuupahti viinin ja raukeuden uneen pyyhkäisemänä.

Brian havahtui siihen tunteeseen ettei kaikki ollut ihan hyvin. Ja mies nauroi pehmeästi kun tajusi mitä oli tapahtunut, nostaen Keikon hellästi omalle puolelleen sänkyä ja peitteli naisen nukkumaan. Hän kävi itse suihkussa, nappasi Hiccupin kainaloon ja tuli sänkyyn.
"Voi rakas." Mies naurahti ääneen, painaen suukon nukkuvan naisen otsalle, ennen kuin kävi itse nukkumaan.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1458
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   La Helmi 17, 2018 6:46 pm

Maanantai 19. helmikuuta 2018 - kello 20.34, Priestipopple, Hexham

Töistä palaava Brian oli harvoin niin hyvällä tuulella. Tänään kaikki oli tuntunut sujuvan kuin tanssi, joten irlantilainen vihelteli tuttua irlantilaista juomalaulua kun asteli autoltaan sisälle. Pitäisi ehkä joskus hankkia järkevämpi auto. Tosin, Keikolla oli järkevämpi auto jota käyttää tarpeen tullen.
Hän voisi siis vielä pitää kiinni varhaisen keski-iänkriisin tuomasta mielihalustaan ajaa mitä epäkäytännöllisintä urheiluautoa koko vuoden ympäri.
Mies rapisteli avaimen lukkoon ja astui peremmälle asentoon.
"He rakas, olen kotona!"

Hiccup riensi vastaan isäntäänsä, koko pitkä keho rullalle taipuen ja hapsukas häntä tummapuista lattiaa hakaten.
Olohuone oli pehmeästi valaistu. Jalkalampun kaunis, paperinen varjostin heitti kuvioita seinille, ja pieni asunto tuoksui vienosti kanelille.
"Hei, miten päiväsi meni?" Keikon ääni kantautui makuuhuoneesta.

Brian huokaisi syvään. Hän oli taas tullut niin myöhään että Keiko oli jo menossa nukkumaan? Työ ajaisi hänet vielä hulluksi. Maaliskuussa hän pitäisi yhden viikon, jolloin olisi kotona tallilta kuuteen mennessä.
Ihan varmasti pitäisi.
Mies riisui kaulahuivia ja takkia.
"Loistavasti, kukaan ei heittänyt minua alas ja Artemis haukkui minut vain kerran Mokon kanssa." Mies naurahti eteisestä, vetäen yltään neuletta jonka oli kiskonut suihkun jälkeen päälle tallilla. Luojalle kiitos suihkuista tallilla.

"Ihana kuulla", Keiko vastasi lämpimästi nauraen. Hiccup riensi nyt avoimen olohuoneen puolelle astuvaa emäntäänsä vastaan, ja kauniisti kirjaillun, silkkisen kimonon aamutakiksi adoptoinut Keiko kumartui silittämään sen pehmeää turkkia.
Sitten hän työnsi tummia hiuksia korvansa taakse ja suoristautui, hymyillen Brianille vinot silmät siristyen.
"Minä luulen, ettet ehtinyt eilen tervehtiä minua kunnolla", hän sanoi astuessaan lähemmäs miestä. Kimono liukui lattialle paljastaen sirosti pitsillä kirjaillut, norsunluunväriset alusvaatteet ja mustat, silkkiset stay-up-sukat. Hän painoi kätensä Brianin rinnalle ja työnsi miehen selän vasten suljettua ulko-ovea, miehen ruskeita silmiä tutkien.
Sitten hän kurottui painamaan suudelman miehen kaulalle.
"Vai mitä luulet?" hän kuiskasi pehmeästi, tarttui Brianin vyöhön ja näykkäsi kaulaa.

Brian vilkaisi Keikoa hymyillen ja oli jo sanomassa, että lupaisi olla hiljaa ja naista häiritsemättä jos tuo halusi nukkumaan.
"Anteeksi, olin niin helvetin väsynyt, en edes tiedä miksi. Ei ollut niin monta rataa viikonlo--" Irlantilainen jäi katsomaan naista suu auki, kapeat silmät hämmennyksestä suurina. Oli helppoa työntää mies ovea vasten, kun tuo edelleen yritti prosessoida sitä mitä näki. Hiljainen murahdus karkasi huulten välistä. Ai hyvä luoja.
"Voi hyvä helv... Nainen."

"Hei mies", Keiko nauroi hiljaa ja suuteli Brianin kaulansyrjää, varpaillaan tasapainoillen, miehen rintaa vasten painuen.
Sitten hän puri ihoa.
Ja ryhtyi avaamaan housuja.

"Hevonhelvetti." Mies mutisi ääneen, laskien kädet naisen lantiolle.
"T-tämä on sinun näkemyksesi tervehdyksestä?"

"Mmmhh", Keiko vastasi väritetyllä myöntävyydellä miehen korvan juuressa ja painoi tätä ovea vasten.
"Sanoisin niin", hän sanoi kurottuessaan painamaan suudelman miehen huulille. Samalla, kun käsi liukui avattuihin housuihin.

Brian nojautui vastaamaan suudelmaan, murahtaen Keikon huulia vasten. Mieli teki jo nyt vain kaapata nainen siltä seisomalta syliin. Hyvä helvetti.
"Luulin että olet menossa nukkumaan..." Mies mutisi käheästi suudelman lomasta, nostaen toisen käden tummien hiusten sekaan. Hyvin harvoin Brian koski Keikon hiuksia, mutta nyt hän ei ajatellut asiaa.

"En aivan vielä", Keiko vastasi ja vapautti toisen kätensä punoutumaan miehen hiuksiin. Hellän sukaisun jälkeen hän tukisti.
Nyt ei ollut sijaa ahdistukselle tai muistoille. Hänellä oli tavoite.
Keiko näykkäsi miehen alahuulta, ja voihkaisi pehmeästi uudelleen, sillä Brian tuntui jostain käsittämättömästä syystä nauttivan äänestä.
Toinen käsi ujutti housuja pois tieltä, voidakseen hyväillä miestä vapaammin.

Brian oli visuaalinen mies, mutta nyt kun ei voinut katsoa (Keiko oli niin kovin, kovin lähellä), silloin ääni oli toisiksi paras vaihtoehto. Voihkaisu sai sähkön kulkemaan pitkin ihoa. Piti laskea käsi hiuksista, ennen kuin hän tukistaisi naista ajatuksissaan.
"Kai tiedät mitä - tapahtuu jos - jatkat?"

Keiko vetäytyi suudelmasta, mutta alhaalla viipyvä käsi jatkoi kutsuvaa, hellästi härnäävää liikettä.
"Mitä odotat?" hän kuiskasi ja nojautui suutelemaan miehen kaulaa uudelleen, purren ihoa kannustaen.

Ja se riitti sitten. Ainakin Brian otti sen lupana. Sormet juoksivat kyjiltä reisille, kädet nostivat naisen syliin. Sentään Brian muisti varoa huonekaluja matkalla makuuhuoneeseen. Hän painoi naisen sänkyä vasten, hamuillen huulillaan tuon kaulaa. Tuo ja tuon tervehdykset.

Keiko liu'utti kätensä alas Brianin kylkiä painuessaan sängylle hämärässä makuuhuoneessa ja sysi miehen housuja alemmas.
"Haluan kuulla sinun valittavan nautinnosta", hän vetosi kuiskaten ja nosti sitten kätensä tukistamaan hopeisia hiuksia.

"Pitäähän sinun toiveesi toteuttaa." Se olisi vähän liiankin helppoa. Paita oli nneksi jo heitetty pois, housut Brian polki jaloistaan Keikon avustuksella. Vielä pieni asennonnmuutos, jotta hän saattoi nostaa naisen syliinsä selkä seinää vasten. Korvissa kohisi.

Keiko kiersi jalkansa Brianin lantiolle ja punoi sormensa tiukasti hopeisiin hiuksiin, tukistaen niitä kallistaessaan päänsä hamuamaan miehen kaulaa, paikoin näykkien.
"Haluan ajaa sinut hulluksi", hän kannusti pehmeästi ja veti miestä jaloillaan lähemmäs.
Artikkeli oli sanonut yllätyksellisten hetkien mahdollisesti korostavan miehen nautintoa. Antavan miehen heittäytyä vaistojensa varaan ja olla ajattelematta liikaa.
Ja Keiko todella halusi Brianin nauttivan.

Se toimi. Brian ei tosiaan ajatellut mitään, kun painoi huulensa Keikon solisluiden ihoa vasten, painoi kädet ranteista kiinni pitäen seinää vasten.
Heidään naapurinsa melko varmasti vihasivat heitä, mutta ainakaan sänky ei luojan kiitos natissut liikkeen tahdissa.
Ainakaan vielä.

Keiko ajatteli päättäväisesti Briania. Miten paljon miestä rakasti. Miten hyvä mies Brian oli. Miten paljon hän halusi antaa miehelle.
Ahdistukselle tai muistoille ei ollut sijaa, kun oli tavoite.
Vaikka Brianin kosketus olikin saada sen hajoamaan muiden ajatusten mukana.
Keiko puri miehen hartiaa kannustaen, hengitys takellellen.

Yksikin vihje siitä että Keiko joutui tukahduttamaan jotakin ja se intohimon hetki olisi kuollut siihen. Purema hartialla ei ainakaan rauhoittanut, mikään ei tuntunut helpottavan. Ei ennen kuin matalan murahduksen jälkeen rentoutunut keho painoi kevyesti naista miehen ja seinän väliin, toisen käden siirtyessä ranteelta poskelle. Hengittäminen oli hankalaa.
"Olet jumalattoman kaunis." Mies kuiskasi ääni käheänä. Hyvä luoja.

Keikon pää painui Brianin lämmintä hartiaa vasten. Sydän jyskytti hurjalla voimalla eikä hän ollut aivan varma jalkojensa kantavuudesta.
"Rakastan sinua", hän kuiskasi kiertäen kätensä miehen niskalle ja silittäen hellästi hopeisia hiuksia.

Kunhan nyt vielä saisi hengityksestään kiinni.
"Olet elämäni." Brian kuiskasi takaisin, painaen hellästi päätään silittävää kättä vasten.

Kättä vasten painuva pää sai hellyyden läikähtämään Keikon sydämessä, ja hän hamusi pehmeästi miehen kaulaa. Voima tuntui paenneen hänen kehostaan.
"Saanko jäädä syliisi?"

Brian vilkaisi naisen kasvoja kulmiensa alta.
"Tietenkin saat." Hän pitäisi tuon enemmän kuin mielellään lähellä. Aina.

Brian oli kotona. Rakas, rakas Brian oli kotona. Oli aika olla ehjä.
"Oletko onnellinen?" hän kysyi pehmeästi, hengittäen kaulan ihoa vasten.

Hellästi mies kietoi kädet naisen ympärille, voidakseen kannatella tuota itseään vasten. Oli niin kuuma, mutta se ei haitannut.
"Olen. Olethan sinä?"

Keiko nojasi Brianin rintaan, voimaton pää miehen olkapäällä leväten, jalat lantion ympärille kiertyneinä.
"Olen", hän vakuutti lämpimästi ja setvi kauniita, hopeisia hiuksia. Hän oli onnellinen, ja hän yritti kovasti olla ehjä.

Mies painoi pehmeän suukon siihen mihin nyt ylsikään.
"Sitten meillä ei ole tässä maailmassa mitään hätää, ghrá geal." Kaikki oli hyvin.

Keiko painoi silmänsä kiinni ja hengitti syvään Brianin tuttua tuoksua. Turvassa miehen sylissä.
"Haluatko mennä suihkuun?" hän kysyi kuljettaen sormiaan hiusten lomassa. Hän oli pyrkinyt yllättämään miehen ja tainnut onnistua pyrkimyksessään, mutta se ei tarkoittanut, etteikö Brian kaipaisi iltarutiinejaan.

"Ssht. Kohta." Brian oli mieluummin nyt siinä, läsnä naiselle jota rakasti.
"Kaipasin sinua ja mielelläni vain pidän sinua sylissä."

Keiko halasi Briania tiukemmin, takertui miehen syliin ja kätki kasvonsa lämpimään kaulataipeeseen.
Turvassa miehen sylissä.
"Minäkin kaipasin sinua."

Vaistomaisesti Brian halasi tiukemmin. Tuntui siltä että Keiko kaipasi juuri nyt läheisyyttä, eikä hänellä ollut kiire mihinkään.
"Voi rakas. Nyt olen tässä ja olen taas kotona." Muutaman päivän. Helvetti.

Keiko kaipasi läheisyyttä juuri nyt. Hän kaipasi Brianin lämpöä ja tuoksua, miehen syliin iltaisin nukahtamista, kun yön kummittelevat äänet tunkeutuivat asuntoon.
Hänen vatsaansa kouraisi. Pitikö hänen kertoa? Eikö Brian kuitenkin tiennyt jo? Viimeksi he olivat riidelleet.
Muisto kummitteli häntä.
"Tarkie kävi töissä pari kertaa. Luulen... Luulen, että hän yritti seurata minua."

Brian veti syvään henkeä kun Keiko mainitsi asiasta. Mitä hänen pitäisi tehdä, että hän tietäisi rakkaansa olevan turvassa?
"Voi kulta." Mies rutisti naista tiukemmin.
"Kävikö tänään?"

"Ystävänpäivänä. Ja perjantaina", Keiko vastasi hiljaa, setvien miehen hopeisia hiuksia, halaten Briania tiukemmin. Peläten tulevansa sysätyksi pois.

Mies puristi Keikoa vain lähemmäs. Mitä lähempänä tuo oli, sitä varmemmin rakas olisi turvassa.
"Haluatko että tulen hakemaan sinua töistä? Kun olen kotona."

"Ei, kaikki on hyvin", Keiko vakuutti. Kaikki olisi hyvin. Tarquin ei tekisi hänelle mitään enää, ja joskus miehen läsnäolon tuomat muistot ja kylmänä sisällä viipyvä pelko unohtuisivat.
"Sinun ei tarvitse huolehtia."

"Kulta." Mies vetosi pehmeästi.
"Haluatko sinä? Jos haluat, tulen ja siitä ei ole vaivaa eikä huolta."

"En", Keiko vastasi silittäen miehen hiuksia.
"Kyllä minä selviän." Hän ei antaisi pelon nujertaa itseään, ja joku päivä hän olisi jälleen ehjä.
"Ehkä minun pitäisi päästää sinut nyt suihkuun."

Brian ynähti pehmeästi.
"Ihan kohta menen." Ei vielä. Ei nyt kun Keiko oli taas siinä ja hän saattoi koskettaa naista.

Joku päivä hänen ei enää tarvitsisi lukita itseään kylpyhuoneeseen, Hiccup sylissään ja onneton keittiöveitsi vierellään, koska järjetön, tukahduttava ahdistus kaappasi hänet yöllä ja jokainen rasahdus kuulosti murtuvalta lukolta.
"Kaikki on hyvin", hän kuiskasi, ehkä enemmän itselleen kuin miehelle ja painoi suudelman Brianin kaulalle.

"Se on hyvä." Hän halusi silti pidellä rakastaan. Lopulta, kun ei kyennyt kompromissiin, hän lähti suihkuun nainen sylissään. Aukotonta logiikkaa.

Keiko halasi miehen rintaa. Jokin tuntui vieneen hänestä voiman. Ehkä se oli helpotus Brianin läsnäolosta ja miehen läheisyydestä.
Hän tarjoutui laskeutumaan jaloilleen kylpyhuoneessa, jonka oven takana Hiccup vinkaisi murheellisena, ja kuoriutumaan ulos päälle vielä jääneistä alusvaatteista.
"Oliko sinun matkasi mukava?"

Mies laski naisen pehmeästi sylistään ja siirtyi itse suihkun alle suoraan.
"On ollut pahempiakin. Mitä sinä touhusit kun olin poissa?"

Mitä hän oli tehnyt? Aika perjantain jälkeen tuntui sumealta. Sitä väritti pahoinvointi.
"Kävin eläinsuojalla ja pidin tapaamisen naistensuojalla", hän sanoi seuraten miestä kuuman veden alle.
"Lähdetkö torstaina seuraaviin kisoihin?"

Mies ei voinut olla hymyilemättä. Keiko oli ihan liian puhdas, hyvä ja kilttim
"Lähden. Jotain erityistä mitä haluat tehdä ennen sitä?"

Keiko oli ajatuksissaan jotain muuta kuin puhdas.
"Ei, ei sinun tarvitse minun takiani mitään erityistä", hän sanoi huuhdellen hajamielisesti hedelmäistä shampoota tummista hiuksistaan. Brianin ura oli raskas. Miehen kuului saada keskittyä siihen ja levätä ja rentoutua aika, joka jäi jäljelle.
"Piditkö sinä siitä? Tervehdityksi tulemisesta?"

Mies mutristi huultaan, mutta jätti asiasta vääntämisen toiseen kertaan.
"Jos sinun pitää kysyä, alan epäillä oletko järjissäsi." Brian totesi nauraen pehmeästi.

Keiko hymyili painaen katseensa, kaatoi saippuaa käsiinsä ja hieroi miehen kehoa mietteliäänä. Ehkä hän voisi tervehtiä Briania useammin.
Ryhdistäydy. Heillä oli kaksi päivää.
"Minne menet tällä kertaa?"

Silmät painuivat kevyesti kiinni. Kädet iholla tuntuivat hyvältä.
"Saksaan, Neumünsteriin."

"Oletko käynyt siellä aikaisemmin?" Keiko kysyi pehmeästi, hieroen hellästi miehen kehon niskalta sormenpäihin ja varpaisiin. Viipyen erityisen hellällä huolella erityistä hellyyttä ansaitsevalla alueella. Tänään hänellä ei olisi annettavanaan kuin kätensä, mutta Brian ansaitsi tulla hemmotelluksi ja rakastetuksi.

Mies oli aika varma siitä että oli maailman ihme, että hän pysyi pystyssä suihkussa kun sai erityistä huomiota. Lämmin vesi ja rentous viimeistään eivät tehneet siitä helppoa.
"Jos aiot ottaa tällaisen tavaksi, minun sydämeni ei kestä tätä kuukautta pidempään."

"Hmm?" Keiko havahtui ja kohotti katseensa miehen ruskeisiin silmiin.
"Tämäkin aiheuttaa sinulle sydämentykytyksiä?" hän kysyi sulaen lämpimään hymyyn ja tunsi kylmän ahdistuksen irrottavan vihdoin otteensa.
"Mitä minun pitäisi tehdä kanssasi?"

"Koko ilta on ollyt yksi sydämentykytys." Mies vastasi nauraen.
"Lukea raamattua?" Brian tarjosi virnistäen.

"Auttaisiko se?" Keiko kysyi silmät hymystä siristyen ja nojasi hetkeksi miehen lämmintä rintaa vasten. Ihoa pitkin vyöryvä, kuuma vesi tuntui ihastuttavalta.
"Oletko varma, ettet mieluummin veisi minua sänkyyn?" hän ehdotti pehmeästi ja kurottui hipaisemaan miehen leukaperää huulillaan.

"En tosiaan tiedä." Ehkä edes uskonnolliset säkeet eivät saisi häntä käyttäytymään avovaimonsa seurassa.
"Minä vien sinut sänkyyn milloin tahansa, rakas."

Keiko kiipesi varpailleen ja silitti märkiä, hopeisia hiuksia taakse painaen suudelman miehen huulille.
"Jopa nyt?"

"Etenkin nyt." Brian vastasi hellästi.
"Nyt ja aina."

Keiko hymyili silmät siristyen, astui pois suihkun alta ja puristi vettä hiuksistaan.
"Kai tiedät, että se oli pyyntö?" hän huomautti häivähdys naurua äänessään, kun kääri itsensä valtavaan, pörheään pyyhkeeseen.

"Kuivaa itsesi ensin. Muuten joudut vaihtamaan lakanoita." Mies naurahti pehmeästi, kuivaten omat hiuksensa pyyhkeeseen.

Keiko pudisti hymyillen päätään, paineli hiuksia pyyhkeellään ja siirtyi lavuaarin ääreen pesemään hampaitaan.
"Ei meidän tarvitse tehdä mitään", hän sanoi työntäen hiuksia korviensa taakse, kun huuhtoi suunsa lavuaarin ylle kumartuen.
"Olen ikävöinyt mahdollisuutta käpertyä syliisi."

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1458
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   La Helmi 17, 2018 6:46 pm

"Minä tiedän." Mies naurahti hellästi, voimatta vastustaa kiusausta tarttua Keikoa hellästi takapuolesta kun nainen pesi hampaitaan.
"Ja minä olen ihan vain kaivannut sinua syliini."

Keiko hätkähti yllättävää kosketusta ja nauroi päätään pudistaen. Hän pyyhkäisi kasvonsa kasvovedellä ja kurottui sitten varpailleen painamaan suukon Brianin poskelle, ennen kuin hylkäsi pyyhkeen kuivumaan ja katosi pehmeästi valaistun olohuoneen puolelle ja makuuhuoneeseen. Hiccup loikki kynnet rapisten emäntänsä jaloissa.

Brian pesi hampaansa, vilkaisi sänkeään ja totesi sen välttävän vielä huomisen. Mies sammutteli valoja kulkiessaan makuuhuoneeseen ja houkutteli naista syliinsä kun kävi makuulle.

Ihastuttavan paksun untuvapeiton alle – Hiccup jaloissaan – käpertynyt Keiko siirtyi lähemmäs ja painautui Brianin rintaa vasten. Lämmin iho oli tuttu, miehen syli turvallinen. Kaikki todella oli vihdoin hyvin.
Hän halasi miestä ja painoi suudelman kaulansyrjälle.
"Tiedäthän, että minä todella rakastan sinua?"

Brian kietoi suojelevasti kädet Keikon ympärille. Ei mitään hätää.
"Minä haluan uskoa tietäväni." Mies hymähti pehmeästi.
"Tiedäthän sinä olevasi elämäni ja en tiedä mitä enää tekisinkään ilman sinua?"

Keiko hengitti syvään Brianin tuoksua ja tunsi tutun, ihastuttavan onnen siitä, että huoneen hämärä oli ystävällistä. Ja hän saattoi käpertyä miehen syliin kiireettä, tutkien ja hamuten lämmintä ihoa huulillaan, silittäen sitä sormillaan.
"Haluan uskoa tietäväni."

Brian hieraisi nenällään Keikon nenää ja hymyili hellästi.
"Olet niin rakas, ettei sille ole sanoja. Olen niin onnellinen mies, kun saan tulla kotiin luoksesi."

Keiko vastasi hymyyn ja katseli hetken Brianin silmiä, silittäen hopeisia hiuksia ja punoen sormiaan niiden joukkoon.
"Olen onnellinen, kun tulet kotiin luokseni", hän sanoi ja kosketti huulillaan miehen poskipäätä, painaen kiireettömien suudelmien helminauhaa pitkin posken ja leuan linjaa.

Mies henkäisi pehmeästi suudelmille ja hymy sai ruskeat silmät siristymään.
"Ei ole paikkaa jonne palaisin mieluummin. Olet kotini, rakas."

Keiko nauroi hiljaa ja valui leukaperältä kaulalle, kulkien kohti solisluuta pehmein, hamuavin suudelmiin. Näykkäsi välillä ihoa kuin maistaen.
"Valvotanko sinua?" hän kysyi hymyillen miehen ihoa vasten.

Brian ynähti pehmeästi ja korjasi asentoaan.
"Et, minä en ole se jolla alkaa huomenna työpäivä ajoissa.."

"Olen ikävöinyt sinua", Keiko muistutti hengittäen syvään kaulataivetta vasten ja kokeili sitten hartiaa hellästi hampaillaan. Oli melkein humalluttavaa voida koskettaa miestä vailla vatsassa kylmänä vaanivaa ahdistusta.

Se oli Brianillekin hyvin huumaava tunne, hieman ehkä toisella tavalla tosin. Oli ihanaa kun keiko oli lähellä, rentona.
"Mitä luulet että minä teen iltaisin hotellissa?"

Keiko kohotti päätään ja kohtasi miehen katseen tummat silmät naurua tuikahtaen.
"En ole varma, onko tuo retorinen kysymys", hän sanoi sukien hopeisia hiuksia.
"Kenties, hmm, viihdytät itse itseäsi?"

Käheä nauru kumpusi miehen sisältä, saaden koko kehon nytkymään pehmeästi sen tahdissa.
"Minä kun toivoin että sinä tekisit niin." Ei hän voinut olla piruilematta takaisin.
"Eikä minun ole tarvetta." Ei tosiaan, luoja sentään.

Keiko vingahti alkoholista utuisen muiston palatessa mieleen ja piilotti kasvonsa Brianin kaulataipeeseen.
"En voi uskoa, että tein niin..."

Brian kiehnäisi leukaperäänsä naisen päätä vasten, nauraen edelleen. Se oli oikein mieluisa muisto.
"Voi, et tiedä miten onnelliseksi miehesi teitkään. Ja nyt tiedän mitä ajatella pitkillä kisamatkoilla."

Voi luoja. Voi luoja! Keiko tunsi poskiensa polttavan ja piilotti kasvonsa tiukemmin miehen kaulaan. Mitä hän oli ajatellut?
Hän ei joisi enää koskaan. Koskaan.
"Miksi se sinut onnelliseksi tekisi?"

"Teit minut onnelliseksi kun teit niin. Ja noh, pitkillä kisamatkoilla mies voi kaivata läheisyyttä ja muisto on parasta oikean tilanteen jälkeen, joten..." Mies hykersi Keikon korvaan, hamuten sitä huulillaan.
"Nyt minulla on hyvin kaunis ja mieluisa muisto johon palata kun yksinäisyys on viedä voiton."

Keiko kiemursi tietämättä ollako kauhistunut vai imarreltu. Korvan hamuaminen sai perhoset lepattamaan hänen vatsassaan, sähköistävät väreet kulkemaan alas selkää.
"Mutta kuinka se on mieluisa muisto? Jos en edes koskettanut sinua?"

Brian puhalsi pehmeästi naisen korvaan, jatkaen sitten sen hamuamista huulillaan. ääni oli valunut sinne käheän pehmeyden rajamaille.
"Sinä aliarvioit pahasti miten kauniilta vain näytät ja kuulostat."

Keiko liikahti värähtäen puhalluksen alla ja puristi silmänsä kiinni, kun hamuaminen tuntui saavan hänet vallan levottomaksi.
"Sitäkö sinä toivot? Että minä... Teen niin?"

"En nyt juuri sitä." Brian korjasi pehmeästi.
"Mutta se tarjosi minulle mahdollisuuden painaa mieleeni sen miltä näytät. Yleensä minulla kun on... kiire keskittyä johonkin muuhun." Mies nauroi käheästi.
"Ja haluan muistaa sinusta aivan kaiken. Aina."

Keiko kurkisti miehen kasvoja ja yritti karistaa sähköisen tunteen iholtaan. Vaikka Brianin käheä ääni ja ihastuttava nauru eivät sitä lainkaan helpottaneetkaan.
Hän kosketti miehen poskea ja hipaisi huulia huulillaan.
"Mihin sinä keskityt?"

Brian hymyili huulia vasten. Hän ei koskaan kyllästyisi naisen suutelemiseen.
"Siihen että sinä nautit, saat mitä haluat,että meillä molemmilla on hyvä olla."

Brian hymyili huulia vasten. Hän ei koskaan kyllästyisi naisen suutelemiseen.
"Siihen että sinä nautit, saat mitä haluat,että meillä molemmilla on hyvä olla."

"Brian", Keiko vetosi ja painoi uuden suudelman miehen huulille.
"Minä nautin siitä, kun olet lähelläni – ja mitä minä haluan on sinun onnesi, sinun nauttivan."

"Meillä on siis teknisesti ottaen sama päämäärä." Mies vastasi suudelmaan pehmeästi, nostaen toisen kätensä Keikon niskaan.
"Sillä minä nautin sinun läheisyydestäsi, siitä kun sinä nautit. oravanpyörä."

Keiko nauroi ja nojautui miestä vasten ihana, lämmin nipistys vatsanpohjassaan.
"Et taida todella tietää, miltä minusta tuntuu, kun olet siinä – vain siinä, kun vedät minut syliin tai halaat minua. Ennen kuin tapasin sinut, en tiennyt, että toinen ihminen voisi saada minut tuntemaan näin", hän sanoi suudelmien lomasta, punoen sormiaan hopeisiin hiuksiin.

Jokin lämmin läikähti miehen sisällä, vaikka samaan aikaan jokin meni rikki. Hänen pieni rakas, joka oli elänyt pelossa ja kivussa vuosia. Se sai miehen vetämään Keikon tiukemmin lähelleen, suutelemaan tuota hieman varmemmin. Ettei tuo unohtaisi että hän rakasti naista niin paljon että sattui.
"Voi rakas."

"Minä nautin, kun olet siinä", Keiko vetosi sukien miehen hiuksia.
"En tarvitse enempää. Vain sinut siihen." Brianin ei pitäisi joutua keskittymään hänen nautintoonsa. Eikö mies todella ymmärtänyt, miten hyväksi hän tunsi olonsa pelkästä Brianin läsnäolosta?

Heillä vain oli sellainen ongelma että Brian halusi olla hyvä mies. Ei vain tehdä naista onnelliseksi läsnäolollaan, vaan kaikilla muillakin tavoilla.
"Mutta minä haluan ylittää kaikki odotuksesi. Tietää että sinä todella, todella nautit. Ja on tilanteita jolloin minä en kelpuuta mielihyvääsi vain läsnäoloani."

Keiko tunsi levottomien perhosten kosketuksen vatsassaan. Hän kosketti Brianin poskea tutkien miehen kasvoja.
"Mutta sinä ylität minun odotukseni. Sinä viet minulta jalat alta", hän vetosi ja hipaisi miehen suupieltä huulillaan.
"Pelkään terveyteni puolesta, jos yrität yhtään enempää."

Brian hieraisi kasvojaan Keikon poskea vasten.
"Ja se on tavoitteeni. Kuten se tuntuu olevan sinunkin, rakkaani."

Keiko kipristi varpaitaan pelkistä muistoista. Syke tuntui käyvän levottomaksi lepatukseksi, jota jokainen kosketus lietsoi villiintymään.
"En kai minä sinun terveyttäsi vaaranna, nuori mies", hän vetosi hymyillen ja kallisti päätään hamuten miehen kaulaa.

"Voisin sanoa sinulle samaa, sinä olet minua nuorempi, neitiseni." Mies naurahti pehmeästi, kallistaen päätään.

Keiko nauroi miehen ihoa vasten ja näykkäsi kaulansyrjää vastauksena.
"Eikö sinun tulisi antaa armoa sydämelleni, joka ei ole tottunut tällaiseen huomioon?" hän vetosi painautuen lähemmäs lämmintä rintakehää.

"Ei." Mies vastasi hellästi, ynähtäen näykkäisylle.
"Haluan nimenomaan hukuttaa sydämesi tällaiseen huomioon, jotta se tottuisi kaikkeen siihen rakkauteen, jonka sinun hellä ja ihana sielusi on ansainnut."

Keikon sydän jätti lyönnin välistä, kuten yleensä Brianin puhuessa hänelle kauniisti. Hän hautasi kasvonsa hetkeksi miehen kaulataipeeseen, ennen kuin laski kätensä hopeisen sängen värittämille poskille ja painoi suudelman huulille.
"Sinä teet jo ylivoimaisen erinomaista työtä siinä."

"Se on hyvä. Ja aion jatkaa sitä." Mies sanoi varmana ja hymyillen pehmeästi.

Keikon vatsanpohja nipisti levottomasti, osin perhosista ja osin hermostuksesta. Hän ei ollut varma, voisiko koskaan tottua miehen innokkaisiin… Huomionosoituksiin.
Hän kätki kasvonsa miehen kaulataipeeseen ja hamusi sitten Brianin korvaa.
”Sinä olet perinpohjaisen mahdoton mies, tiesitkö sitä?”

"Olen sitä ylpeästi." Brian murahti pehmeästi, sivellen sormillaan Keikon ihoa. Eikä voinut vastustaa mahdollisuutta puristaa takapuolta hellästi.

Keiko puri huultaan kätkeäkseen hymynsä, kun käsi eksyi hänen takapuolelleen ja näykkäsi sitten Brianin korvaa.
”Ehkä minun pitäisi tasoittaa tilannetta ja heittäytyä yhtä mahdottomaksi?” hän ehdotti.

"Emme selviä sitten koskaan." Mies naurahti ja veti korvaansa kevyesti naisen ulottumattomiin.

”Mmmh”, Keiko vastasi pehmeästi, vain hienovaraisen sävyn verran väritetymmin kuin oli tarpeen ja painoi päänsä miehen kaulalle, hamuten sen herkkää, kovia kokevaa ihoa huulillaan ja purren sitten terävämmin hartiaa.

Brian voihkaisi terävästi. Nyt hyvä luoja.
"Sinä..." Ääni oli vaarallisen matala.
"Aiotko tosiaan aloittaa?"

Keiko nauroi miehen ihoa vasten. Voi taivas, miten onnellinen hän oli, kun Brian oli kotona.
”Ehkä”, hän kuiskasi hamuten kaulansyrjää ja puri miestä uudelleen.

"Mitä sinä luulet sillä saavuttavasi, muuta kuin lyhyet yöunet?" Käheä ääni kiusoitteli pehmeästi. Voihkaisu karkasi huulilta kun nainen puri uudelleen.
"Nautit tuosta."

”Nautin siitä, kun sinä nautit”, Keiko vastasi pehmeästi ja näykkäisi kaulansyrjää. Käheä ääni sai hänen vatsanpohjansa nipistämään.
”Vaikutat siltä, että pidät siitä, kun teen näin…”, hän sanoi ja painoi hampaansa hartiaa vasten.

Voi hyvä luoja.
Sähkö juoksi raajoja pitkin.
"Ah! Ihanko totta?"

Keiko valui hieman alemmas ja kosketti hampaillaan miehen solisluuta.
”Korjaa toki, jos olen väärässä”, hän kannusti pehmeästi, hymyä äänessään, kun kuljetti käsiään kiireettä pitkin Brianin kylkiä ja vatsaa.

Brian puristi hieman tiukemmin ja molemmin käsin.
"Pirulauta sinua, nainen."

”Voit aina pyytää minua lopettamaan”, Keiko muistutti hymyillen, hamuten miehen lämmintä ihoa huulillaan. Purren välillä enemmän tai vähemmän hellävaraisesti, kun vatsalla vaeltaneet kädet nousivat hopeisiin hiuksiin ja tukistivat.

Brian oli aika varma siitä että veri saattoi kiehua suonissa.
"Ai hyvä helv... Kyse ole siitä." Mies murahti tukistukselle.
"Nostan sinut pian uudelleen tuohon seinälle."

”Onko se huono asia?” Keiko kysyi setvien hopeisia hiuksia sormiensa lomassa, ennen kuin otti taas tiukemman otteen ja tukisti. Nenänpää hipoi miehen kaulaa, kun hänen huulensa vaelsivat sen iholla, hakien paikkaa, johon hampaat painuivat.

Brian mutisi hiljaa itsekseen, miehestä ei oikein saanut selvää. Seinän sijaan hän tosin kiepautti naisen alleen.
"Varmistan että sinä nukut tämän jälkeen." Oli hänen vuoronsa suudella kaulan ihoa, siirtyä alemmas hitaasti huuliensa kanssa.

Vatsanpohjalla lepatti ja Keiko puraisi huultaan. Kosketus kaulalla sai ihon sähköistymään, väreet kulkemaan alas selkää.
”Miesparka”, hän kuiskasi silittäen hopeisia hiuksia, ”pidänkö sinua univajeessa?”
Keiko tarttui lujemmin Brianin hiuksiin, kun mies uhkasi lähteä karkaamaan alemmas. Ei tänään.

"Itseäsi." Mies ynähti laiskasti ja siirtyi suutelemaan naista pehmeästi.
"... Oletpas nyt mahdoton."

”Luulen, että sinä ansaitset sen tittelin”, Keiko vastasi koskettaen miehen hiuksia hellemmin, kun Brian suostui lohdullisen kerran hänen pyyntöönsä.
”Jos olet väsynyt, voimme aina nukkua. Vanha miesparka”, hän vetosi hymyillen ja painoi uuden suudelman Brianin huulille.

"Minä? En koskaan." Brian tavoitteli ääneensä viattomuutta. Mies nauroi pehmeästi, painuen hyvin, hyvin lähelle. Ehkä he voisivat vain olla sängyllä. Tämän kerran.
"... Ei." Brian ei suostunut olemaan niin vanha ja mielellään todisti sen Keikolle.

Keikon sydän jätti lyönnin välistä, sillä Brian tuskin lakkaisi koskaan yllättämästä häntä. Ei Brian eikä se, mikä humalluttava, häkellyttävä ajatus ja tunne oli olla niin lähellä rakastamaansa ihmistä. Naisen sormet punoutuivat hopeisiin hiuksiin, jalat kiertyivät miehen ympärille ja levottomat perhoset muuttuivat sykkeeksi vatsanpohjassa.
Ei, Brian ei ollut vanha mies.
Ja hänen sydämensä, hänen kokematon sydämensä oli varmasti paljon pahemmalla koetuksella kuin Brianin koskaan. Väitti mies mitä tahtoi.

Hengästyneenä mies painoi pehmeän suudelman naisen poskelle, sitten toiselle. Oli hyvä sitten vetää Keiko kainaloon.
"... en ole vanha."

Keikon pulssi oli levoton ja olisi varmasti pitkälle yöhön. Rintakehä kohoili kiivaan hengityksen tahdissa, kun hän käpertyi miehen kylkeä vasten.
”Et ole vanha”, hän lupasi kiltisti ja silitti lämmintä rintakehää. Ei, ei ollut.

Brian hymyili pehmeästi, hieman vinosti.
"Hyvä tyttö." Mies naurahti, antaen silmiensä valua kiinni. Häntä kyllä väsytti nyt.

Keiko kätki kasvonsa Brianin rintaan ja käpertyi kerälle miehen kylkeen, kuunnellen hengityksen rauhoittavaa rytmiä. Hän veti jalkansa koukkuun, kun koiran tuttavallinen kieli lipaisi varpaita untuvapeiton alla ja antoi silmiensä painua kiinni. Kaikki oli hyvin. Kaikki olisi vihdoin hyvin.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1458
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Su Helmi 18, 2018 7:31 pm

Tiistai 20. helmikuuta 2018, 18:55, Newcastle

Varoitus herkemmille pelin aikuisesta sisällöstä.

Hänen ei tarvinnut pelätä enää. Hänen ei tarvinnut pelätä enää, Keiko toisti itselleen kävellessään ulos vastaanotolta työpäivän päätteeksi ja suunnatessaan kohti suloista, valkoista Toyota Yarista, joka odotti parkkipaikalla. Katuvalot heittivät pehmeitä keiloja sen varjoihin. Mutta Keiko tunsi yhden niistä seuraavan jalanjäljissään.
Mittatilattuun, tummaan pukuun pukeutunut pitkä, harteikas ja urheilullinen kardiokirurgi oli odottanut häntä vastaanoton odotushuoneessa. Hän oli jo ehtinyt melkein tottua siihen, että Tarquin saattoi ilmestyä töihin ja yrittää päästä puheisiin, siitä huolimatta, että hän oli ilmaissut, ettei aikonut keskustella kuin asianajajansa kautta. Mutta nyt yllättäen tavallista myöhempään työskennellyt ja vastaanoton sulkenut Keiko oli huomannut jääneensä kaksin tulevan ex-miehensä kanssa. Ja nyt miehen teräksenharmaiden silmien katse vaani hänen selkäänsä, kun Tarquin seurasi häntä äänettömin, pehmein askelin.
Älä juokse.
Hän tunsi olonsa pahoinvoivaksi puristaessaan autonavainta taskussaan. Se putosi vasten märkää asfalttia, kun vahva, vakaa käsi löi aukeavan oven kiinni ja telkesi smaragdinvihreään villakangastakkiin pukeutuneen naisen auton kylkeä vasten, vangiten tämän autoa vasten painettujen käsivarsien väliin.
"Haluan vain puhua", mies kuiskasi, musta, ylellisen tuuhea tukka taakse huolimattomasti suittuna. Tuttu partaveden tuoksu sai parkkipaikan keinumaan jalkojen alla. Ja Keiko tuijotti kiinteästi lähintä katulamppua, kun mies kumartui lähemmäs ja hengitti hänen ihoaan vasten, melkein hyväillen sitä huulillaan.
"Sinulla on asianajajani numero", hän sanoi ja yritti estää silmiään mustumasta pelosta. Hänen ei tarvinnut pelätä enää.

Brian oli vienyt Artemiksen kotiin työpäivän päätteeksi ja päättänyt yllättää Keikon. Irlantilaismies istui bussipysäkin suojissa hieman kauempana, jutellen Vincentin kanssa viestein kahden päivän päästä tapahtuvasta lähdöstä Ruotsiin. Oven kolaus sai miehen havahtumaan.
Hetkinen. Brian nousi seisomaan ja otti ne ostamansa vaaleanpunaiset ruusut mukaansa.
"Hei!" Mies karjaisi kauempaa, harppoen kohti Yarista reippain askelin. Miehellä oli yllään nimikoitu, Irlannin lipulla varustettu softshell-takkinsa, tummanvihreät skottiruutuiset ratsastushousut ja jodhpurit. Poskessa saattoi olla pieni mustelma kun Spook oli rapsuttanut takaisin vähän innokkaammin.
"Kuka sinä luulet olevasi ja mitä tekeväsi?"

Keikon sydän jätti järkyttyneen lyönnin välistä, kun hän tunnisti Brianin äänen. Tarquinin pää kohosi, huulet jättivät hänen korvansa ja antoivat hänelle tilaa hengittää.
Itsevarma, huoliteltu kirurgi suoristautui, muttei laskenut käsiään pienen hatchbackin kyljiltä.
"Kävele pois. Vain avioparin välinen keskustelu, joka ei koske ulkopuolisia."

Brian pärskähti epäuskoisesti, astuen lähemmäs. Ruskeissa silmissä paloi raivo, jota kukaan tuskin koskaan oli nähnyt.
"Entisen avioparin. Ei on ei. Painu helvettiin siitä." Jo yleensäkin läsnä oleva irlantilainen aksentti kävi hyvin, hyvin paksuksi miehen ollessa tolaltaan. Brian laski ruusut auton konepellille.
"Siirrytkö vai heitänkö sinut helvettiin siitä?"

Teräksenharmaat silmät siristyivät, kun ne niiden katse vaelsi laskelmoivana autoa vasten lukitun naisen ja vaaleanpunaisia ruusuja kantavan miehen välillä.
"Sinulla on jo toinen mies?" Tarquin kehräsi. Toinen käsi siirtyi vaikuttavalla nopeudella, tarttui Keikoa kaulasta ja painoi naisen autoa vasten, melkein nostaen jalat irti maasta. Keiko tarttui miehen ranteeseen maailma silmissä keinahtaen.
"Tiesin sinut aina huoraksi."

Selvä. Se riitti.
Esteratsastaja otti kissaakim vikkelämmin vaadittavat askeleet ja latasi nyrkin suoraan kohti Keikon entisen aviomiehen kasvoja.
"Sinä jumalauta!" Mies karjaisi keuhkojensa pohjasta.
"Koske kerran vielä ja minä pidän huolen että et koske enää ikinä! Ja pidä turpasi kiinni, saatanan psykopaatti."

Nyrkki osui kardiokirurgia poskipäähän ja sai miehen horjahtamaan askeleen taakse. Sairaanhoitajien jumalten veistämiksi luonnehtimille kasvoille ilmestyisi vielä ruma mustelma.
Ote irtosi ja Keiko putosi, vajosi käsivarsiensa varaan märälle asfaltille yrittäen saada hengitystä kulkemaan.
Tarquin oli jälleen tasapainossa ja kierteli nyt Briania harmaat silmät kylminä. Tämä siis oli hänen seuraajansa.
"Sinä teit juuri pahan virheen."

Brian kumartui auttamaan Keikon ylös, kädet raivosta ja huolesta täristen.
Jos hän ei olisi tullut juuri tänään yllätyksenä vastaan?
Irlantilainen mulkaisi kirurgia pahasti.
"Ja millähän tasolla? Et tiedä miten olen haaveillut tuosta ja sinä annoit vielä syyn." Hän suoristautui Keikon mukana, vetäen hentoa naista kylkeensä. Ei hätää, hän oli tässä. Hän sukaisi hopeisia hiuksia kasvoiltaan.
"Sinulla ei ole mitään asiaa hänelle. Saatika hänellä sinulle."

Keiko yski hihaansa vasten ja katsahti Briania sekoituksella epäuskoa ja huolta, kun nousi jaloilleen miehen käteen tarttuen. Miten Brian oli täällä?
"Kukahan sinä olet sen määrittelemään? Meitä ei ole taidettu esitellä", Tarquin kehräsi hurmaavalla nuotilla, astuen lähemmäs.
"Tarquin, lopeta", Keiko vetosi käheästi ja puristi Brianin kättä.
"Lähdetään."

Brian puristi Keikoa tiukemmin itseään vasten.
"Eikä esitellä nytkään. Painu helvettiin. "

"Kas, aito luolamies", Tarquin totesi naksauttaen kieltään ja käänsi katseensa Keikoon.
"Tähänkö sinä vaihdoit? Todella? Ei kai pitäisi yllättyä. Arvoisa laupias samarialainen, minulla on asioita keskusteltavana vaimoni kanssa – joten jos ymmärrät englantia, ymmärrätkö? – voisitko olla ystävällinen ja antaa meille hetken?"

Brian nieli ärtymyksensä loukkaavista sanoista. Ei, hän ei aikoisi provosoitua niistä. Hän oli jo lyönyt, mutta sen voisi laittaa puolustautumisen piikkiin. Tai puolustamisen.
"Ei." Brian totesi tyynen tiukasti.
"Sinä painut helvettiin ja lopetat tuon vainoamisen. Ja me lähdemme kotiin. Etkä enää ikinä edes vilkaise hänen suuntaansa."

"Kas, tunnethan sinä muitakin kuin kirosanoja. Olen vaikuttunut", Tarquin totesi. Keiko kyykistyi poimimaan autonavaimet maasta.
"Millä auktoriteetillä sinä käsket minua, saanen kysyä? Jos sinä satut olemaan mies, joka nai vaimoani tällä hetkellä, se tuskin aivan riittää perusteeksi."

Brian piti huolen siitä että oli varmasti itse kilpenä Keikon ja tuon paskakasan välissä. Jos Tarquinista ei olisi saanut samaa kuin ihmisestä, mies ei olisi enää hengittänyt moneen minuuttiin.
"Sinä sen sijaan et ymmärrä englantia. Mene pois."

Tarquin nauroi kevyesti, jäljitellen aitoa tunnetta petollisen lahjakkaasti.
"Tiedäthän, kulta, että en suhtaudu suopeasti pettämiseen?" mies sanoi Keikolle, joka tuijotti takaisin suurin, tummin silmin.
"Meidän pitää hieman keskustella, kun palaat kotiin."
"Lähdetään", Keiko vetosi Brianille hiljaa, puristaen miehen kättä. Hän tunsi olonsa pahoinvoivaksi.
"Millainen eläin sekaantuu toisen miehen vaimoon?"

Brian siristi silmiään. Hän ei kääntäisi tuolle eläimelle sekunniksikaan selkäänsä.
"Keskustelu jota ei koskaan tule." Brian siirtyi hieman Keiko kainalossaan, haparoi auton oven auki ja melkein työnsi naista autoon, seisten itse tiukasti edessä.
"Kysymys on enemmänkin siitä että millainen sairas eläin sinä olet, mutta siihen tuskin löytyy vastausta tästä naailmasta."

"Paikalta pakeneminen on odotettavissa", Tarquin huokasi.
"Pelkurit löytävät aina toisensa. Älä huoli. Tämä ei tule jäämään tähän", mies lisäsi kevyesti hymyillen. Keiko käynnisti auton ja katseli miehiä peilistä, kasvot kalpeina ja silmät tummina. Sydän hakkasi oksettavalla tempolla.

Brian suoristi ryhtiään hieman. Miten hän voisi lähteä torstaina Ruotsiin? Göteborg oli aivan liian kaukana sieltä missä hänen piti olla.
"Kukaan muu täällä ei ole pelkuri kuin sinä." Brian sähähti hiljaa.
"Uhkaile vain vielä minuakin. Anna tulla. Teet kaikesta vain helpompaa. Murhaa vaikka minut, mutta Keikoon sinä saatanan sairas paska et enää koske, ikinä. Et edes kuolleen ruumiini yli."

Tarquin nauroi kevyesti ja astui lähemmäs, työntäen tummia hiuksiaan taakse.
"Onko tuo haaste?" hän tiedusteli kylmät, harmaat silmät siristyen.
"Onko sanavarastosi rajallinen, kun turvaudut niin raskaasti kirosanoihin?"

Brian napautti sormillaan auton ikkunaa.
Ovet lukkoon.
Irlantilaismies yritti hymyillä pehmeästi. Ei, se ei onnistunut tässä tilanteessa. Tuntui epäinhimilliseltä.
"Niin käy ainoastaan sinun kaltaistesi kohdalla." Mies nielaisi.
"Lähdetkö vai soitanko poliisille?"

"Jos haluat minun nostavan syytteen pahoinpitelystä", Tarquin tarjosi vaivattomasti hymyillen.
"On tylyä keskeyttää miehen ja vaimon välinen keskustelu. Kai luolamiehilläkin jokin ymmärrys käytöstavoista on?"

"Sinä kuristit häntä. Hätävarjelua." Brian vihasi tätä miestä sydämensä pohjasta. Saastainen näätä.
"Kai tiedät että en aio provosoitua? Et ole sen arvoinen."

"Sanot sinä", Tarquin vastasi tyynesti ja kallisti päätään, katsoen autoa Brianin ohi. Kädet rutistivat rattia rystyset valkoisina, kun moottori kehräsi hiljaa.
"Vain romanttinen hetki miehen ja vaimon välillä."

Brian ei peitellyt inhoa kasvoillaan.
"Mene. Pois. Sinun käytöksellesi on riittävästi todisteita ja sinä tiedät sen. Kukaan ei uskoisi selitystäsi. Jätä hänet rauhaan. Hän ei ole enää vaimosi."

"Itse asiassa on, olemme edelleen naimisissa", Tarquin vastasi ja astui yhä lähemmäs.
"Sanohan, kun leikit noin innokkaasti ritaria. Kauanko sinä olet nainut minun vaimoani?"

"Se ei kuulu sinulle. Mikään meidän asiamme ei kuulu sinulle." Brian ei väistänyt. Mikään ei saisi häntä siirtymään auton ja sen hullun välistä.

"Sanoisin melko moraalittomaksi", Tarquin huomautti tutkien Brianin kasvoja lähietäisyydeltä.
"Avioliitto on pyhä asia."

"Sinun moraalikäsityksesi ei voisi kiinnostaa minua enempää. Ja jos se on sinulle niin pyhä, olisit miettinyt asiaa aiemmin." Ei, hän ei aikonut pelätä. Hän ehtisi kriiseillä myöhemmin sitä miten eri maailmasta oli ulkonäöllisesti kuin tämä paskiainen.

"Erikoinen valinta, kieltämättä. Kai aggressiivinen, alkukantainen käytöksesi antaa hänelle turvan illuusion. Tai ainakin erinomaista kontrastia vaihtelun nimissä. Älä huoli, hän palaa luokseni ennemmin tai myöhemmin. Kukaan ei vaihda Aston Martinista Ladaan pysyvästi."

Brian pudisteli kevyesti päätään. Sitten vasta iski se todellisuus että kultaisella brodeerauksella takissa oli hänen nimensä rintamuksessa. Ei enää ikinä siinä takissa siviiliin.
"Mieluummin vuosi kanssani kuin loppuelämä sinun kanssasi."

Nimi ei ollut jäänyt huomaamatta pikkutarkalta mieheltä.
"Aiotko jutella kanssani mukavia koko illan? Ehkä odotat kokemusten vertailua?"

"En. Minä odotan että sinä lähdet. Jos olen jotain oppinut, niin sen ettei arvaamattomalle eläimelle ikinä käännetä selkäänsä." Irlantilainen nyökkäsi päällään autosta poispäin.
"Viitsisitkö? Olisi muuta tekemistä."

"Pyydätkö minua lähtemään?" Tarquin kysyi huvittuneena.
"Mikä sääli, ettei minulla ole kiirettä. Varasin tämän illan ihan vain vaimolleni."

"Pyydän." Brian totesi yllättävän pehmeästi. Mies teki kaikkensa ettei hermostuisi uudelleen.
"Valitan. Hänellä taisi olla tänään muuta menoa. Kuten on varmasti koko loppuelämänsä, jos sinä kysyt."

Auto hyrisi Brianin takana.
"Niinköhän lie? Et taida tuntea häntä lainkaan niin hyvin kuin luulet. Tai tietää, mitä hänen menonsa ovat", Tarquin myhäili huvittuneena.

"Minulla on aika hyvä idea siitä mitä ne ovat." Brian totesi kylmästi. Mies ei istuttaisi sitä ajatusta häneen. Ei.
"Mene. Kuvittelisi sinulla olevan jotain ylpeyttä."

"Älä sinä murehdi minun ylpeydestäni. Sille on pohja todellisuudessa", Tarqun totesi tutkien Briania tarkkaavaisin silmin.
"Jos et kerran anna minun puhua, hän unohti alusvaatteensa asuntooni."

"Onneksi kaupat on keksitty." Brian totesi tyynesti.
"Jos se oli asiasi, voisit poistua."

"En ole lähdössä vielä", Tarquin vastasi häivähdys huvittunutta hymyä huulillaan.
"Ilmeisesti pelotan sinua kaikesta uhoamisestasi huolimatta."

"En sanoisi peloksi." Eikä hän itsensä takia. Vaan autossa istuvan naisen, jota irlantilaismies rakasti niin että sattui.

Kylmissä, harmaissa silmissä välkähti tyytyväisyyttä kuin mairealla kissalla. Hän astui lähemmäs ja kurkisti sisään autoon Brianin ohi.
"Mikä sääli, että hänen standardinsa ovat pudonneet niin alas. Mutta ei kai huorilla niitä ole muutenkaan."

Brian pyrki peittämään ikkunan mahdollisimman hyvin. Ei. Keiko oli turvassa, hän oli luvannut sen. Tuo mies ei edes katsoisi naista enää ikinä.
"Tai sitten hän on nostanut niitä."

Tarquin nauroi matalasti ja suoristautui, kasvot lähellä Briania.
"Sinä todella taidat pelätä minua."

Brian nyrpisti nenäänsä. Hän ei kiitos kaivannut kyseenalaista lähentelyä.
"En minä sinua pelkää. Et ansaitse sitä." Hän ratsasti Damea. Tarquin ei tuntunut enää missään tamman jälkeen.

"Kovin sinnikkäästi estät vaimoani näkemästä minua. Viisas mies. Hän palaa kotiin ennemmin tai myöhemmin. Huora tuntee isäntänsä", Tarquin vastasi pehmeästi.

"Jos haluat ajatella että teen sen siksi." Ei, hänellä oli aivan erilaiset motiivit.
"Jos sinulla ei ole mitään järkevää sanottavaa, ole hyvä ja poistu."

"Oletpas sinä sinnikäs", Tarquin sanoi viipyen melkein kiinni Brianin rinnassa.
"Kuin uskollinen koira. Nylkytätkö samalla tavalla, huomiota anellen? Ei ihme, kun hän kaipaa minun sänkyyni. Onhan hän tottunut oikeaan mieheen."

Brian sai pidäteltyä sen nielaisun. Hän ei liikkunut milliäkään, ei. Mies ei pelottaisi häntä pois siitä.
"Meillä on erilainen käsitys oikeasta miehestä, mutta sallitaan se harhaiselle mielellesi."

"Selvästi", Tarquin kehräsi levollisesti, tutkien Brianin silmiä viekkaana.
"Nauttihanhän aina minun käsissäni."

"Mahtaa olla vaativaa elää tuollaisten harhojen kanssa." Jos Brian ei olisi itse nähnyt naisen säpsymistä, kuullut tuon sanoja itsestään, hän olisi voinut mennä retkuun. Mutta edes hänen mustasukkaisuutensa ei herännyt nyt.

Autossa keskustelun vaimeana kuuleva Keiko yritti olla voimatta pahoin.
"Mmm, oletko jo ottanut hänet rajusti keittiötasoa vasten?" Tarquin kysyi pehmeästi, nojautuen lähemmäs Brianin korvaa.
"Tai painanut polvilleen?"

Briania oksetti, mutta hän piti sen sisällään. Hyi helvetti, mitä mies teki hänen korvassaan?
"En tiedä mitä luulet saavuttavasi, mutta en kaipaa sinulta ehdotuksia." Ihan jo siksi, että hänen ei tarvinnut painaa Keikoa polvilleen. Ei pakottaa millään tasolla.

"Ehkä sinun pitäisi, niin hän ei karkaisi minun luokseni tullakseen tyydytetyksi", Tarquin kehräsi painuen lähemmäs, kuitenkaan Briania koskematta.
"Tullakseen otetuksi kunnolla ja pistettyä paikalleen, niin kuin hyvän pikku huoran kuuluu. Kai edes sidot hänet sänkyyn?"

Ei. Hän ei löisi uudelleen. Silloin mies voisi oikeasti tehdä ilmoituksen ja hän olisi lyönyt tavallaan syyttä. Hän oli parempi.
"Harhasi todella ovat vakavia."

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1458
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Su Helmi 18, 2018 7:31 pm

"Ehkä sinä olet tässä harhainen. Mieleltään järkkyneen vaimoni uusin uhri", Tarquin huokasi.
"Mutta pakko myöntää, onhan hän aivan erinomainen pikku huora. Näyttelee osansa täydellisesti. Ja hyvin tiukka pano, hmm?"

Brian. Siitä psykopaatista saa saman kuin ihmisestä. Et voi kilpailla jos olet vankilassa tai sinulla on rikosrekisteri. Olet teistä se parempi mies.
"En ymmärrä millä tapaa tällaisen puhuminen minulle helpottaa harmiasi avioerosta."

"Avioeroa ei tule. Eikö hän ole kertonut, että tämä on vain yksi roolileikeistämme?" Tarquin kysyi huvittuneena ja kallistui kurkistamaan autoa, jossa Keiko oli suojannut pään käsiinsä.
"Ja kohta hän palaa kotiin, ottamaan rangaistuksensa niin kuin kiltti tyttö. Pelkkä ajatuskin kutkuttaa, tiedäthän? Nainen, joka värisee pelosta ja nautinnosta. Kun otat kunnon otteen hiuksista ja nait kaiken kapinan pois... Se on kokeilemusen arvoista. Vai mitä, Keiko, kulta?"

"Harhoja. Mahtaa olla rankkaa." Vaati kaiken itsehillinnän että hän ei lyönyt. Sen sijaan hän otti pari askelta eteenpäin, työntääkseen omalla keholla miestä kauemmas.
"Riittää. Lähde. Nyt."

Tarquin ei siirtynyt, vaan antoi Brianin painua rintaansa vasten ja peruutti askeleen paineen edessä.
"Pelkäätkö sinä todella kääntää minulle selkääsi? Voi kulta, mehän sovimme, että valitset toisen miehen."

"Elämä opettaa, että arvaamattomalle eläimelle ei käännetä selkää. Vaikka itse et kävisi kimppuun takaapäin, se ei tarkoita etteikö mieleltään sairas voisi." Brian otti puolikkaan askeleen taaksepäin. Halunnut olla tuon miehen ihossa kiinni.

"Voi sentään", Tarquin naksautti kieltään silmät kylminä.
"Älä huoli. Et sovi tarkoituksiimme kauaa. Tarvitsimme toisen miehen, emme pelokasta koiraa. Mitä kolminkivastakaan tulisi?"

Se sai Brianin kohottamaan kulmiaan.
"Juuri kun kuvittelin että et voisi mennä naurettavammaksi." Hän astui Yariksen kylkeen, hakien kätensä kahvalle. Keiko oli notkea, siirtyisi käsijarrun yliapukuskin paikalle. Hän kun ei kiertäisi autoa ja siirtyisi välistä pois.

"Hän palaa kotiin, kun kyllästyy leikkimään kanssasi", Tarquin vastasi tyynesti. Keiko ymmärsi Brianin aikeet, laittoi käsijarrun päälle ja kiipesi matkustajan penkille, väri kasvoilta kadonneena.

"Haaveile mistä haluat. Se sinulle suotakoon." Brian avasi oven, hämmentyen itsekin miten sulavasti saattoi istua autoon selkä edellä. Ovet lukkoon, penkki taaemmas ja pois. Ennen kuin hän muuttaisi mielensä ja ajaisi Keikon entisen yli.

Tarquin jäi parkkipaikalle, sulava, itsevarma hahmo katulamppujen valossa, ennen kuin katosi varjoihin.
Keiko tuijotti lasittunein silmin eteensä, syliin painetut kädet täristen.

Brian hapuili otteen naisen kädestä ja puristi siroa kättä hellästi.
"Minä en lähde Ruotsiin."

Vei hetken, ennen kuin Keiko havahtui miehen sanoihin ja tajusi kosketuksen kädellään.
"Mitä?" hän kysyi hiljaa.

"Minä en lähde Ruotsiin." Mies totesi päättäväisenä. Hän ei voisi. Ei.
"Aion saattaa sinut töihin. En voi tehdä sitä Göteborgista."

"Mitä?" Keiko toisti uudelleen.
"Totta kai lähdet."

"Ei." Brian totesi tiukasti.
"Lähden vain jos minä tiedän että olet jonkun luona, että joku saattaa ja hakee sinut töistä. Muuten en lähde. Se on turhaa raahata hevoset sinne, kun minä keskityn pelkäämään puolestasi."

Keiko katsahti miestä onnettomana. Ei Brianin uran pitänyt kärsiä hänen takiaan.
"Minä jään kotiin loppuviikoksi ja teen muutaman kotikäynnin, okei?"

"Tai menet Sylvialle." Senkin hän voisi hyväksyä.
"Jos saan tietää että sinä olet yksin kotona tai mennyt työpaikallesi yksin, lennän takaisin. Minä en tee tätä ilkeyttäni. Minä rakastan sinua enemmän kuin mitään, lasteni jälkeen, ja haluan kalleimman aarteeni olevan turvassa."

"Minä olen turvassa kotona", Keiko protestoi.
"En mene töihin loppuviikkoon. Eikö se riitä?"

"Oletko?" Ainakaan heitä ei seurattu. Onneksi.
"Minä en luota siihen. Valitan. Jos sinulle tapahtuu jotakin pahaa tuon paskiaisen toimesta vielä kerran, minä en voi enää hillitä itseäni. Ja valitettavasti hänestä saa varmaan saman kuin ihmisestä."

"Olen", Keiko vastasi ja painoi käden suulleen, kun kalpeus kävi vihertäväksi.
"Hän ei tiedä, missä asun. Olen turvassa kotona. Asunto on Sylvian nimissä."

Brian pysäytti auton penkalle ja nousi avaamaan Keikon oven.
"Oksenna vain." Nyt silmissä oli vain huolta. Hän kätki sen oman oksetuksensa ja yritti olla ajattelematta sitä miten erilainen mies oli ulkoisesti.
"Ei hätää." Suuri vale. Ei hän tiennyt oliko.

Keiko katsahti miestä, tummat silmät auton valossa hehkuen ja nousi sitten ylös. Hän otti muutanan askeleen kauemmas penkalla, työnsi hiukset taakse ja oksensi, pelko vatsaa kouristaen. Kuin Tarquinin kosketus olisi palannut hänen iholleen.

Brian ei mennyt kauas. Hän seisoi naisen vieressä, selin tuon kasvojen suuntaan, silitellen hellästi selkää. Miten hän ikinä voisi pitää Keikon turvassa kaikelta pahalta?

Keiko pyyhki suunsa, suoristautui ja hillitsi kasvonsa. Hänellä olisi aikaa särkyä myöhemmin. Hangata ihonsa rikki, mutta se ei poistaisi mieleen kaiverrettuja sanoja. Törkyinen huora.
"Mennään kotiin", hän ehdotti hiljaa.

"Mennään kotiin." Brian lupasi hellästi, auttaen naisen takaisin autoon. Kotona hän seuraili heti eteisessä naisen olemusta ja liikkeitä.
Pitäisikö hakea tuolle apua? Toistuisiko se jouluinen? Palaisiko hän kotiin löytämään jotain mitä ei koskaan haluaisi löytää.
"Käytän Hiccupin ulkona." Brian puki koiralle kaulapannan ja lähti ulos. Vain pikainen kävely. Aamulla sitten pidempi. Ihan varmasti.

Keiko kävi suihkussa, tuijotti kalpeita kasvojaan ja melkein mustia silmiään hyvän aikaa höyrystä sameasta peilistä. Vapautuisiko hän koskaan? Viipyisikö Tarquin hänessä aina kuin polttomerkki.
Törkyinen, arvoton huora.
Hän vajosi voimattomana kylpyhuoneen nurkkaan ja itki.

Brian palasi pian sisälle. Hän kävi hiljaisuudessa huoneet läpi, pysähtyen kylpyhuoneen oven taakse.
"Kulta." Hän vetosi pehmeästi.
"Ole kiltti." Hän ei halunnut änkeä sinne väkisin, mutta jos Keiko ei tulisi ulos...

Brianin ääni sai naisen hätkähtämään. Hän kiipesi jaloilleen, keräsi pyyhettä paremmin ympärilleen ja tuijotti itseään peilistä. Hitaasti hän kohotti lämpimän, rauhoittavan hymyn huulilleen, huuhteli kasvonsa ja astui ulos.
"Oliko mukava lenkki?"

Brianin olemusta kuristi. Hän katseli naisen kasvoja.
"Lupasin pitkän aamulenkin." Eli lenkki oli ollut lyhyt.
"Haluatko teetä? Tai viiniä?" Hän harkitsi vahvasti viskipaukkua.

"Ei kiitos", Keiko vastasi ja soi miehelle pehmeän hymyn.
"Taidan vain mennä nukkumaan."

Brian nielaisi.
"tulen myös." Paskat. Hän kävi vain nopeasti pesemässä hampaansa ja etsi tiensä makuuhuoneeseen. Miten hän voisi lähteä?

Keiko vaihtoi yöpaitaansa, harjasi tummat hiuksensa ja käpertyi omalle puolelleen sänkyä. Hiccup loikkasi emäntänsä viereen, ähersi itsensä kainaloon ja kallisti niskaansa kenoon lipoen naisen kasvoja.
"Ylihuomennako lähdit?"

Brian veti t-paitaa päältään, vilkaisten Keikoa olkansa yli.
"Jos lähden." Hän ei tiennyt. Häntä ahdisti. Brian halusi olla täällä. Hän kävi makaamaan sängylle, tarjoten kainaloa naiselle, mutta jätti päätöksen tuolle itselleen. Tulisi jos haluaisi lähelle.

"Miten niin jos lähdet?" Keiko kysyi hälyttyneenä ja kääntyi ympäri voidakseen katsoa Brianin kasvoja. Hiccup haukahti protestina tullessaan hylätyksi.

"Miten voisin lähteä? Millainen mies olen jos yhdet kilpailut ohittavat sinun turvallisuutesi?" Briania sattui. Hän halusi vain viedä kaiken pois, rakastaa Keikon ehjäksi.

"Minä olen turvassa!" Keiko protestoi onnettomana.
"En lähde loppuviikkona kuin muutamalle asiakaskäynnille ja lenkille Hiccupin kanssa."

Brian nielaisi ja nyökkäsi.
"Hyvä on. Jos sanot niin." Hän ei halunnut tehdä naisesta onnettomampaakaan ja tiesi että tuo olisi sitä jos hän ei lähtisi Keikon takia.
"Mielestäni voisit silti mennä vaikka Sylvialle."

"Minä olen turvassa täällä", Keiko vakuutti ja ojensi kätensä selän taakse rapsuttamaan Hiccupia.
"Mutta oletko sinä kunnossa?"

Brian vilkaisi Keikoa. Vihlaisi jostain syvältä.
"Tietenkin. En jaksa vaivaantua menettämään yöunia hänen puheidensa takia."

Keiko soi miehelle häivähdyksen hymyä.
"Olen onnellinen. Toivoin, ettet olisi koskaan joutunut tapaamaan häntä."

"Tule viereen?" Mies pyysi pehmeästi. Jos hän ei voisi muuta, hän voisi yrittää pidellä Keikoa lähellään, turvassa.
"Se oli vain sattumaa. Artemiksen avustajalla oli vapaata ja ajoin hänet kotiin. Ajattelin yllättää sinut."

Keiko siirtyi Brianin kylkeen, vaikka tunsi olonsa liian likaiseksi. Viikonloppuna hän saisi olla hetken rikki ja olla jälleen ehjempi, kun Brian tulisi kotiin.
"Se oli suloinen ajatus."

Brian ei tiennyt enää mitä hän voisi tehdä. Hän oli voimaton kaiken edessä. Kykenemätön auttamaan. Joten hän vain piti naista lähellään.
"Käy nukkumaan. Ehkä aamulla on helpompi."

"Sinä myös", Keiko vastasi ja sulki silmänsä. Vuodet olivat opettaneet hänet näyttelemään nukkuvaa harvinaisen lahjakkaasti.

Kun vielä Brian olisi oppinut sen. Hän nousi kun uskoi naisen nukahtaneen. Olohuoneessa kolahti se lasinen ovi vitriinistä jossa oli miehen pari viskipulloa ja jotain muuta. Hän kaatoi reilun lasillisen, kuivana vaikka se oli kamalaa ja istui sohvalle.
Piti saada itkeä hetki ihan itsekseen, äänettä.

Keiko kuunteli kuinka mies nousi, kuinka vitriini kolahti. Sitten hän nousi äänettömästi ja siirtyi varjona makuuhuoneen ovensuuhun, sydän särkyen, kun hän tajusi miehen itkevän. Keiko ylitti pienen asunnon ja polvistui Brianin viereen, laskien kätensä miehen polvelle.
"Mikä sinun on?"

Irlantilaismies oli peittänyt kasvonsa, mutta äänettömän itkun nytkyvästä rytmistä oli mahdotonta erehtyä. Brian pudisteli pehmeästi päätään, laskien toisen käden silittämään Keikon hiuksia.
"Ei mikään mistä sinun pitäisi huolehtia." Ääni oli kyynelistä paksu ja tummat varjot tuntuivat odottaneet tilaisuutta ilmestyä kyynelten perästä silmien alle, korostamaan ruskeiden silmien punaisuutta.

Totta kai Keiko huolehti! Hänen sydämensä vihloi, ja Keiko nousi ylös, kiiveten päättäväisesti hajareisin Brianin syliin. Hän tarttui miehen kasvoihin.
"Puhu minulle."

Brian niiskaisi ja pyyhkäisi kasvojaan. Jestas, Keiko oli mytty järjetöntä päättäväisyyttä halutessaan.
"Minua särkee. Kaikki mitä haluaisin, olisi pitää sinut turvassa kaikelta, korjata kaikki ja minä en pysty siihen. Se turhauttaa."

"Brian", Keiko vetosi onnettomana ja silitti miehen hopeisia hiuksia.
"Sinä olet antanut minulle elämäni. Ensimmäistä kertaa tunnen olevani turvassa, se on niin paljon enemmän kuin koskaan toivoin."

"Se ei riitä minulle." Brian hymyili vaisusti surunsa takaa. Hänen pieni ja kaunis rakkaansa ei ollut ansainnut ainuttakaan niistä sanoista. Inho värisytti miehen kehoa.
Hän tiesi nyt aivan liikaa.

Keiko katseli miehen ruskeita silmiä neuvottomana ja halasi itsensä tiukasti Brianin rintaan, kiertäen kätensä lujasti miehen niskalle.
"Mikä riittää?"

"Sshh. Minä koen itseni kykenemättömäksi, ei se ole sinun syysi." Mies kietoi kädet naisen ympärille, halaten tiukasti.
"Rakastan sinua."

"Sinä et ole kykenemätön minulle", Keiko vetosi, silittäen miehen hiuksia ja painaen suudelman leukaperälle.
"Mikä saa sinut tuntemaan niin?"

Brian hymyili hieman, tuntien mustelman kiristävän kevyesti. Pitäisi keskustella Spookin kanssa ihmisten kirputtamisesta hampailla.
"Jos niin ei olisi, tällaista ei tapahtuisi."

"Mitä tällaista?" Keiko kysyi nojaten miehen rintaan, sydän onnettomasti takoen.

Brian nosti kätensä naisen hiuksiin, silittäen niitä hellästi. Niin hellästi. Mielessä pyöri jotain muuta, mikä sai inhon, raivon ja surunsekaisen myötätunnon nostamaan päätään. Ei se auttaisi.
"Hän seuraa sinua työpaikallasi, pääsee nimittelemään sinua sanoilla joita kukaan täysjärkinen ei koskaan käyttäisi sinusta. Olet maailman kaunein ja viattomin olento."

Keiko painoi suudelman Brianin poskelle ja silitti miehen niskaa.
"Hän on menneisyyttä. Avioero tulee voimaan pian, ja hän katoaa ikuisiksi ajoiksi", Keiko vetosi.
"Ole kiltti, älä anna hänen satuttaa sinua."

Oli satuttanut jo, enemmän kuin Brian halusi myöntää. Hän ei tiennyt miten saisi ne mielikuvat päästään. Ne olivat täynnä hänen rakastamansa naisen hätää ja tuskaa. Hyvästi seksielämä. Ei hän voisi.
"En anna."

"Brian?" Keiko kysyi ja vetäytyi halauksesta tarpeeksi nähdäkseen miehen kasvot.
"Oletko sinä kunnossa?"

Mies nyökkäsi pehmeästi, hymyillen hieman. Ei, Keikon ei tarvitsisi tietää siitä mikä kummittelisi hänen mielessään.
"Olen. Jos juon tuon loppuun ja mennään nukkumaan?"

"Brian", Keiko vetosi silittäen miehen hiuksia.
"Sinä tiedät, että vaistoan, kun jätät jotain kertomatta."

Brian kurottautui naisen ohi viskilasiaan kohti, ottaen pitkän kulauksen. Mies irvisti. Kuiva viski oli aina yhtä järkyttävää.
"Ajatuksia ja mielikuvia joita en olisi halunnut. Ei mitään muuta."

Keikon sydän sykähti kylmänä. Hän nojasi poskensa miehen poskea vasten.
"Olen niin pahoillani", hän kuiskasi onnettomana.

Brian painoi pehmeän suukon naisen iholle.
"Sshh. Ei se ole mitään mistä sinun tulisi olla pahoillaan." Ei Keiko ollut niitä hänen päähänsä istuttanut.

Keiko halasi Briania tiukemmin. Rikkoiko se sen, mitä heillä oli?
"Näetkö sinä minut nyt likaisena huorana?" hän kysyi hiljaa.

"En." Brian vastasi ennen kuin Keiko sai edes lauseensa loppuun.
"En koskaan."

"Joten mistä on kysymys?" Keiko vetosi onnettomana.

"Ne mielikuvat ovat täynnä sinun hätääsi ja kärsimystä." Hän vastasi rehellisesti.
"Sellaista mitä sinun ei ikinä milloinkaan olisi pitänyt joutua kestämään."

"Mutta se on menneisyyttä", Keiko huomautti.
"Sillä ei ole mitään tekemistä nykyhetken kanssa."

"Kyse ei ole siitä." Brian huomautti takaisin, laskien lopulta tyhjän viskilasin kädestään.
"Tarvitsen vain hetken."

"Mistä on kyse?" Keiko kysyi pehmeästi, silittäen miehen poskia.
"Tarvitset hetken mihin?"

"Että voin unohtaa ne mielikuvat." Brian ei tiennyt miten olisi muotoillut sanansa.

Keiko tutki miehen silmiä levottomana.
"Joten kunnes unohdat ne, et... Pidä minua viehättävänä?"

"Ei. Pidän sinua aina viehättävänä ja seksikkäimpänä tapaamanani naisena." Brian korjasi määrätietoisesti.
"Keiko, minä en voi. Jos päässäni on ajatus sinusta..." Brian purskahti uudelleen itkuun. Ei hyvä luoja, ajatus kuristi sydäntä. Miten kukaan ei koskaan ollut huomannut naisen hätää? Edes hän? Helvetti.

"Rakas", Keiko vetosi avuttomana, painaen suudelman kyyneleiselle poskelle.
"Menneisyydellä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä meillä on. Olen eri ihminen kuin olin, koska sinä olet korjannut minut."

Brian nielaisi, täristen kevyesti.
"Tarvitsen vain hetken. Ihan pienen hetken." Hän lupasi hellästi.

Keiko halasi miestä onnettomana.
"En voi painostaa sinua mihinkään. Haluaisin vain ymmärtää. Ethän sinä kuvittele, että voisin jotenkin kokea sinut samoin kuin hänet?"

"Ei, kyse ei ole siitä." Brian halasi naista tiukasti, nousten samalla sohvalta. Nukkumaan. Hän laski Keikon tuon omalle puolelle, painaen suukon hiuksiin.
"Minä vain en... kykenisi siihen kun ne mielikuvat ovat päässäni. Koska en ole kuten hän. Sinun hätäsi ajattelukin särkee sydämeni, ei minua haluamaan raiskaamistasi. Enkä tarkoita että kokisit minun tekevän niin mutta..." Niinhän se mies oli tehnyt. Hyvä luoja. Happi ei kulkenut.

Keiko nousi istumaan sängyllä, katsellen Briania levottomana.
"Rakas, en ymmärrä", hän vetosi ja ojensi kättään vetääkseen miehen lähelleen.
"Mikä niissä mielikuvissa vaikuttaa nykyhetkeen?"

Brian painui lähemmäs.
"Ei mikään. Mutta ne vaikuttavat minuun. Olen pahoillani."

"Älä pyydä anteeksi", Keiko protestoi kiertäen kätensä miehen ympärille.
"Sinulla on täysi oikeus olla haluamatta minua. Minä vain tunnen olevani aivan eri ihminen, kun olen kanssasi. Siksi yritän ymmärtää."

"Keiko." Brian sulki naisen miltein karhumaiseen halaukseensa.
"Haluan sinua aina. Kyse ei ole siitä. Mutta minä en vain voi kiihottua, jos mielessäni kummittelee sellainen. En vain voi."

"Ei sinun tarvitse", Keiko vastasi ja painoi suudelman miehen kaulalle. Brian sai tuntea juuri niin kuin tunsi. Ei ajatus varmasti ollut innostavin. Avuton, typerä huora.
Hän vain toivoi, että Brian olisi tiennyt, miltä miehen läheisyys hänestä tuntui.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1458
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Su Helmi 18, 2018 7:32 pm

Kyse ei ollut siitä että hän olisi ikinä nähnyt naisen huorana.
"Ja minä toivon että sinä et ajattele itsestäsi siksi rumasti."

"Minä en koskaan ajattele itsestäni rumasti sinun takiasi", Keiko vastasi.
"Sinä olet minut tuntemaan itseni kauniiksi, rakastetuksi, viehättäväksi."

Brian hymyili hieman.
"Se on hyvä. En haluaisi että tunnet itseäsi vähemmäksi. Olet kaunein, viehättävin nainen jonka olen koskaan tavannut ja olet minulle tärkeimpiä, rakkaimpia asioita elämässäni."

Keiko halasi miestä. Ryöstäisikö Tarquin häneltä jälleen yhden asian lisää?
"Olet hyvin kultainen", hän vastasi ja kätki kasvonsa Brianin rintaan. Alentaisiko Tarquin hänet uudelleen mitättömäksi uhriksi? Juuri, kun hän tunsi olevansa vahva. Se tuntui musertavalta.

Brian painoi kasvot naisen hiuksiin, vetäen syvään henkeä. Keiko olis siinä, nainen oli kunnossa. Suurinpiirtein.
"Pitäisikö nyt nukkua?"

"Ehkä", Keiko vastasi sulkien kyyneleet sisälleen. Hän ei ollut varma, kuinka todellinen menetys oli, mutta se tuntui sietämättömältä. Kuin hänet olisi leikattu polvista lyhyemmäksi.

Brian ei päästänyt Keikoa kauemmas, vaan kävi maate nainen kainalossaan. Sormet silittelivät tuota hellästi, mielen saamatta unta kuin vasta tuntien päästä.

Keiko valvoi miehen sylissä aamuun. Hän tunsi kaipaavansa suihkua, mutta mikään ei kai pesisi tunnetta pois. Tarquinin piti olla menneisyyttä. Ja silti mies oli tullut heidän väliinsä.

* * *

Brian havahtui herätyskelloonsa. Se oli unohtunut soimaan, vaikka tänään työpäivä alkaisi vasta iltapäivästä. Mies ynähti nyrtyneenä herätyksellseen.
"Huomenta." Hän kuiskasi hellästi, suukottaen Keikon hiuksia.

"Huomenta", Keiko vastasi, soi Brianille pehmeän, aavistuksen haikean hymyn ja nousi istumaan.
"Nukuitko hyvin?" hän kysyi kurottaen puhelimen yöpöydältä näppäilen viestin työpaikalleen loppuviikon järjestelystä.

Hymyn haikeus ei jäänyt huomaamatta. Brian ei noussut vielä edes istumaan, vaan Keikon ollessa valmis viestin kanssa, hän hapuili tuota takaisin viereensä.
"Siedettävästi."

"Toivottavasti ensi yönä paremmin", Keiko ehdotti painuen takaisin miehen kainaloon, hiussuortuvalla leikitellen.
"Jotta olet levännyt kisoja varten."

Brian piti Keikoa lähellään, hymyillen pehmeästi.
"Enköhän." Mies vaikutti levollisemmalta ja rauhallisemmalta kuin ennen yöunia.

"Toivottavasti kisasi menevät hyvin", Keiko toivotti vilpittömästi ja katsahti kelloa. Ehkei ollut kiire, kun hän ei menisi töihin. Voisi soittaa akuutit potilaat iltapäivällä.

"Kaikki on ainakin tuntunut hyvältä nyt. Loma teki hevosille hyvää." Ne olivat kaikki mukana aivan uudella tavalla. Mies hymyili hellästi,
"Sinä olet paras onnenamulettini." Ajattelematta Brian painoi suukon Keikon kaulalle. Eilinen ei ollut tavoittanut häntä vielä.

Keiko katsahti miestä silmäkulmastaan epätietoisena ja silitti hopeisia hiuksia, kuin kutsuen miestä jatkamaan.
"Toivottavasti ne antavat parastaan", hän sanoi.

Eilinen ja ne ajatukset eivät tosiaan olleet saaneet vielä unista Briania kiinni. Aamu tuntui samalta kuin mikä tahansa aamu.
"Varmasti. En ole koskaan joutunut pettymään hevoseen, itseeni kyllä." Hän vdeti syvään henkeä, kasvo Keikon kaulaan upotettuna, ennen kuin jakoi iholle uusia suudelmia.

Keikon sydän lepatti hämmentyneenä. Oliko Brian päässyt yli Tarquinin kohtaamisesta? Hän suki hellästi miehen niskahiuksia ja sulki hetkeksi silmänsä, kun suudelmat saivat väreet kulkemaan iholla, ennen kuin hamusi miehen korvaa.

Ei, mies ei vain muistanut unisessa aamueuforiassaan niitä kamalia ajatuksia. Hän ynähti pehmeästi, naurahtaen naisen hamutessa korvaansa.
"Keiko, kutittaa..."

Keiko kallisti päätään ja suuteli sen sijaan miehen kaulaa, hamuten sitä huulillaan, näykkien sen syrjää hampaillaan. Hän halusi ajaa Tarquinin pois heidän välistään, takaisin menneisyyteen.

Mies ynähti pehmeästi, hymyillen. Luojalle kiitos aamun unisista minuuteista.
"Hei, tiedät mitä tapahtuu jos jatkat ja minä en ota vastuuta." Edelleen Brian naurahti sanansa, kevyesti ja hyväntuulisina.

Keiko toivoi tietävänsä. Hän punoi sormensa hopeisiin hiuksiin, tukisti hellästi ja puri miehen kaulataivetta.

Kevyt huokaisu täytti makuuhuoneen. Ei mies muistanut edes mäyräkoiralle lupaamaansa aamulenkkiä. Käsi laskeutui Keikon lantiolle, sormien hakiessa kulkua yövaatteiden alle.

Keiko painoi itsensä miestä vasten sydän lepattaen. Hän punoi sormensa tiukemmin hiuksiin, kiersi toista jalkaa miehen ympärille.
Ehkä Brian kaipasi lisää rohkaisua.
"Haluan sinua", hän kuiskasi käheästi, lainkaan valehtelematta, ja puri miestä uudelleen.

Mies ynähti hiljaa, värähtäen kosketuksen alla. Sanat saivat hänet naurahtamaan hellästi, käden valumaan lantiolta alaspäin. Keiko ei koskaan voisi saada liian nautinnollista aamua.

Keiko liikahti kosketuksen alla, puri huultaan ja kuljetti oman kätensä alas Brianin kylkeä. Ei mitä hän tarkoitti. Hän näykki miehen kaulansyrjää samalla, kun ujutti kättään miehen housuihin muistuttaakseen, että Briankin ansaitsi nautintoa.

Se ei saanut miestä käyttäytymään. Käsi valui itsepintaisesti alemmas, miehen vetäessä Keikoa lähemmäs. Heillä olisi kyllä aikaa, molemmat saisivat haluamansa.

Keiko ei ollut siitä lainkaan niin varma. Missä vaiheessa Brian päättäisi, että hän oli särkynyt, heikko uhri eikä seksikäs, aikuinen nainen?
Keiko kiemurteli ja näykkäsi miehen korvaa.
"Mutta haluan sinut", hän muistutti sekä sanoin että kädellään.

"Naiset ensin." Mies huomautti käheästi. Mies jännittyi kosketuksesta, kostaen sen keskittymällä nyt Keikon hyväilyyn.
Naiset ensin.

Levottomuus lepatti Keikon sisällä. Missä vaiheessa Brian muistaisi eilisen? Oliko mies vain päässyt siitä yli?
Hän kiemurteli kosketuksen alla ja kutsui kädellään rohkeammin, purren miehen kaulaa.
"Haluan sinut nyt", hän vetosi ja puri uudelleen.

Brian ynähti pehmeästi.
"Minä joudun olemaan kauan poissa, tulee ikävä siinä ajassa." Mies mutisi, tuntien miten itsehillintä kävi vaikeammaksi.

"Niin tulee", Keiko kuiskasi takaisin, liikutti kättään rohkeammin, hyväili viettelevämmin.

Brian luovutti, hakien vaatteita pois Keikon yltä. Kun hän nousi nelinkontin Keikon yläpuolelle, liike pysähtyi.
Eilinen oli löytänyt hänet.

Keiko näki sen miehen silmissä ja tunsi jonkin särkyvän sisällään.
"Brian", hän vetosi silittäen miehen hiuksia.

Mies nielaisi. Olisiko hän voinut taas ajatella aamusta jollakin muulla kuin... kuin kiireettömien aamujen huumaavalla rauhallisuudella? Hän ei kierähtänyt poiskaan, mutta oli vain paikoillaan.

Keiko kohottautui istumaan ja tarttui miehen kasvoihin, painaen huulille suudelman.
"Mikään ei ole muuttunut", hän kuiskasi.

Brian nielaisi tyhjää. Älä ajattele sitä. Ei. Se ei auttaisi ketään jos hänen päänsä velloisi Keikon menneisyydessä, karmeuksissa joita nainen oli käynyt läpi. Hän vastasi hajamielisesti suudelmaan.
"Antaisit minun koskea sinua ensin."

"Haluan olla kanssasi", hän vetosi takaisin, silitti miehen vatsaa ja kosketti alemmas hellin sormin.
"Antaisit minun tuntea, että voit edelleen haluta minua."

Koko keho värähti kosketuksen alla. Ehkä hän pääsisi helpommalla kun mukamas antaisi periksi. Ja ehkä Keiko ei suivaantuisi hänen yöllä keksimästään ajatuksesta niin paljon kun hän olisi poissa. Huulet painuivat pehmeästi ihoa vasten, aivan kuin Brian olisi vain yrittänyt suudella pahan pois, samalla kun toteutti Keikon pyynnön. Hyvin,hyvin hellästi ja rakastavasti.

Keiko halasi Briania, hamusi miehen kaulaa ja yritti keskittyä nauttimaan tunteesta. Ei pohtimaan, pitikö mies häntä nyt särkyvänä ja heikkona, ei uskaltanut olla oma itsensä ja tehdä mitä olisi halunnut.
Ajatuksia oli vain vaikeaa pitää kasassa, kun miehen läheisyys tuntui niin käsittämättömän hyvältä, lähetti hitaita nautinnon aaltoja koko kehon läpi.

Brian ei ajatellut niin, mutta nyt hän vain halus olla lähellä hellästi ja pehmeästi. Mahdollisimman pitkään. Oman nautinnon saadessa hänet kaatumaan kyljelleen, Brian veti Keikoa mukaansa.

Keiko käpertyi miehen kylkeä vasten, hetken sanattomana. Se oli ollut yllättävää. Tunne tuntui viipyvän iholla, muistona äskeisestä.
"Oletko sinä kunnossa?" hän kysyi hiljaa.

Brian hengitti raskaammin, katsoen Keikoa hellyyttä silmissään.
"Olen minä." Ehkä sen voisi unohtaa. Mies virnisti hieman poikamaisesti, valuen sängyltä polvilleen lattialle - ja kiskaisi hellästi Keikon jaloistaan itseään kohti.
"Elämäni kunnossa."

Keikolta vei hävettävän kauan tajuta, minne Brian lähti. Niinpä tietenkin. Kuinkas muutenkaan. Hän voihkaisi alistuneena ja yritti muksaista miestä päähän jalallaan.
"Sinä."

Brian nauroi muksaukselle.
"Mitä? Kuule kultaseni, tämä ei nyt vain toimi niin, että minulla on hyvin mukava aamu, kun kerrankin on mahdollisuus pitkään aamuun kaksin."

"Meillä oli jo mukava aamu", Keiko muistutti painaen käden otsalleen. Herran tähden, hänen jalkansa tuntuivat edelleen veltoilta, kun kosketus viipyi vatsanpohjassa.

Keiko sai sanoa mitä hyvänsä, Brian ei oikein ollut kuuntelemassa. Hän voisi sitten taas ensi kerralla kuunnella.

Brian oli mahdottoman itsepäinen mies. Mutta voihkaisu, mikä Keikosta lähti, yllätti hänet niin, että nainen löi käden suulleen. Hyvänen aika. Hänen kehonsa tuntui käyvän ylikierroksilla jo edellisestä. Nyt hänen selkänsä kaartui irti patjasta, jalat jännittyivät ja kädet painuivat tiukemmin suulle pitääkseen paljonpuhuvan vaikerruksen sisällään.

Kädet nousivat hamuamaan kiinni naisen käsistä. Ei hänen kanssaan tarvinnut peittää mitään. Ikinä.

Keiko yritti turhaa pitää kädet itsellään. Hän menetti ne Brianille ja puri huultaan, mutta tunsi menettävänsä järkensäkin. Voi hyvä jumala. Koko todellisuus tuntui hämärtyvän nautinnosta, eikä Keiko voinut pitää ääntä sisällään. Jalat tärisivät. Eikä hän ollut varma halusiko suudella miestä vai tukistaa.

Tukistaminen oli aina hyvä vaihtoehto, etenkin kun mies ei ollut lopettamassa edes ensimmäiseen kertaan. Ehei.

Keikon teki mieli potkaista miestä, kun hän tajusi Brianin jatkavan edelleen. Herra jumala! Niin hän yrittikin, mutta yritys jäi vaisuksi. Hän tuntui kadottavan kehonsa hallinnan, kun nautinto kaappasi sen ja sai tajunnan hämärtymään. Voi hyvä luoja. Hän ei ollut varma halusiko itkeä vai nauraa, mutta ehkä päätyi vain voihkaisemaan miehen nimen.

Vasta kun keiko sen jälkeen oli... mytty, Brian nousi ja painoi suudelman tuon vatsalle.
"Olet niin kaunis." Mies kuiskasi pehmeästi.

Mytty ei ollut varma kyvystään muodostaa sanoja. Jalat tärisivät vienosti. Keiko oli sulkenut silmänsä ja hengitti raskaasti, mutta löysi kätensä ja tukisti sillä terävästi hopeisia hiuksia.

Brian naurahti tukistukselle. Hän oli kyennyt siihen, liiankin hyvin. Tosin, Keiko oli pyytänyt. Jos jotain, hän ei osannut kieltäytyä naisen pyynnöstä. Hän suuteli ihoa ylempää.

Keiko raotti silmiään ja kohdensi katsettaan kattoon. Koko huone tuntui pyörivän ja aaltoilevan. Herra jumala.
Pysyisiköhän tajuissaan, jos..? Hän nosti tärisevät jalkansa ja kiersi ne Brianin ympärille. Sormet tarttuivat lujemmin miehen hiuksiin.
"Tule tänne", hän kuiskasi käheästi.

Brian tuli lähemmäs, painaen hellän suudelman naisen kaulalle.
"Tässä minä olen." Hän huomautti hellästi.

Keiko ponnisti päänsä ylös patjasta ja puri miehen kaulaa. Ei mitä hän tarkoitti.

Mies ähkäisi terävästi, pudistellen päätään.
"Ei hetki näsäviisastella?"

"Ei", Keiko kuiskasi ja hapuili otetta hopeisista hiuksista. Hän ei ehkä pysyisi jaloillaan, mutta halusi Brianin silti nauttivan olostaan. Hän kiersi jalkansa paremmin miehen ympärille ja veti tätä lähemmäs.

Ehkä muuten mies ei olisi tehnyt sitä uudelleen, mutta hän lämpeni niin pahasti naisen äänestä, hän toteutti pyynnön. Edelleen tosin yhtä hellästi ja rakastaen, tänään oli sellainen aamu. Sormet punoutuivat Keikon sormien lomaan, miehen suudellessa samalla naista pehmeästi.
Sitten Hiccup päätti keskeyttää heidät haukahtamalla vaativasti pariin otteeseen ja huvittuneisuutta oli hankala pyyhkiä pois.

Keiko ei avannut silmiään.
"Olet sille velkaa aamulenkin", hän sanoi käheästi.
"Ja joudut viemään sen, koska kiitos sinun, en tiedä miten pysyn jaloillani."

Brian pärskähti huvittuneena.
"Minä vien." Mies lupasi hellästi.
"Lepää sinä. Teen sinulle aamiaista kun tulen." Hän lupasi vielä, ennen kuin nousi ja kävi vessassa, pukeutui ja lähti Hiccupin kanssa ulos. Nyt hän malttoi tehdä jopa hölkkälenkin.

Keiko lojui sängyssä hetken tuijottaen kattoa ja yrittäen saada kiinni siitä, mitä oli juuri tapahtunut. Hän oli yrittänyt vietellä Brianin ja sen sijaan... Jokin ei nyt ollut mennyt, niin kuin piti.
Kun hän luotti jalkoihinsa tarpeeksi, Keiko nousi pikaiseen suihkuun ja vajosi sitten alusvaatteissa takaisin sängylle, kun kuuma vesi kävi huimaamaan. Tai ehkä se oli vain muisto aamusta. Herran tähden, Brian.

Brian palasi juoksulenkin jälkeen, kävi suihkussa ja puki rennon asialliset vaatteet päällensä. Mies keitti teetä ja touhusi keittiössä heille suolaisia ja makeita pannukakkuja. Makeat marjojen kanssa. Hän tuli tarjottimen kanssa makuuhuoneeseen ja laksi Hiccupin naksukupin lattialle (koira nuoli huuliaan saamastaan pekonista, mokoma kantelija).
"Jaksatko syödä?"

Keiko kohottautui kyynärpäidensä varaan ja hapuili sitten sängynpäädystä silkkisen kimonon aamutakiksi.
"Kai tiedät, että minä haluaisin hemmotella sinua aina silloin tällöin?" hän kysyi ja katseli häkeltyneenä loihdittua aamiaista.

"Tiedän ja sinä teet niin." Mies huomautti, istuen sängylle. Keiko oli eilisen jäljiltä ansainnut kaiken. Mies painoi suudelman tuon poskelle. Mies otti oman lautasensa tarjottimelta hymyillen.

Keiko pudisti epätietoisena päätään, kosketti miehen reittä ja poimi sitten marjaisan pannukakun aamiaisekseen.
"Onko sinulla kaikki hyvin? Vaivaako... Eilinen sinua edelleen?"

Brian nielaisi.
"En voi sanoa ettei se vaivaisi." Mies myönsi.
"Mutta yritän työntää sen sivuun. Meidän takiamme."

Keiko silitti miehen reittä ja nojautui lähemmäs painamaan suudelman Brianin poskelle.
"Tiedäthän sinä, että olen eri ihminen tänään kuin menneisyydessä? Sillä, mitä menneisyydessä oli, ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä meidän välillämme on." Hän ei ollut enää uhri, hän ei ollut avuton tai tehnyt mitään vasten tahtoaan – hän halusi olla Brianin kanssa. Mies oli saanut hänet rakastamaan kosketusta, kaipaamaan sitä, melkein janoamaan sitä.

Mies nojasi poskeaan Keikon huulia vasten hellästi.
"Minä yritän muistaa sen. Lupaan." Hän katsoi naista hetken. Vitut, menkööt nyt kaikki.
"Haluaisitko sinä että käytän pukua useammin? Tai edes kauluspaitaa bleiserin kanssa?"

Keiko tuijotti miestä yrittäen ymmärtää aiheenvaihdoksen logiikkaa. Hän kurtisti kulmiaan hämmentyneenä.
"Sinä saat pukeutua juuri niin kuin sinusta tuntuu hyvältä", hän vastasi.

Brian hymyili teemukinsa takaa hieman. Ei hän sanonut mitään, eikä oikein tiennytkään mitä sanoisi.

"Mistä se tuli mieleesi?" Keiko kysyi hämmentyneenä ja silitti Brianin poskea.
"Olenko tehnyt jotain, mikä sanoisi, että toivon sinun muuttuvan?"

"Ei, et sinä." Brian vakuutti nopeasti.
"En vain voisi tuntea oloni erilaisemmaksi kuin..." Noh, kyllä Keiko ymmärtäisi. Hän oli tullut suoraan tallilta, hyvä ettei heinää hiuksissa.

Keiko tuijotti Briania hetken.
"Kysytkö, haluanko sinun näyttävän enemmän Tarquinilta?"

"En nyt sitä. Siistimmältä, ehkä." Keiko oli aina itse siisti ja huoliteltu. Brianilla oli sänki, farkut ja ihanan rennoksi kulunut nahkatakkinsa tai tallivaatteet.

"Brian", Keiko vetosi ja painoi suudelman miehen poskelle, silittäen toista.
"Minä rakastan sinua juuri sellaisena kuin olet. Kuka olet, mitä teet, miltä näytät, mistä pidät. En toivoisi sinun olevan mitään muuta kuin mitä olet."

Brian hymyili sanoille. Selvä, hän saisi näyttää edelleen vähän rentulta.
"Olet ihana. Voin ehkä yrittää ajaa sängen pois useammin. En lupaa mitään."

"Minä pidän sängestäsi, hopeakettu", Keiko vetosi ja hieraisi poskeaan miehen leukaa vasten.

Leuka oli jälleen kovin karhea, kun ennen ruskea, nykyään enemmän erivärisen hopeiden kirjoma sänki oli päässyt kasvamaan.
"Se on hyvä. Inhoan ajamista, mutta inhoan myös partaa, joten..."

"Sänki on oikein hyvä", Keiko vakuutti hellästi ja silitti hopeista sänkeä.
"Sinä olet hyvä juuri sellaisena kuin olet. Et taida ymmärtää, miten paljon rakastan sinua. Miten saat vatsani lepattamaan perhosia ja polveni heikoiksi yhdellä katseella tai kosketuksella."

"Hyvä että pidät." Sänki kun oli aika vahvasti läsnä Brianin olemuksessa.
"Minä yritän muistaa sen. Ja yrittää ymmärtää."

Keiko halasi miestä hetken, koskettaen korvanlehteä hampaillaan.
"Luojan kiitos, ettet pidä pukuja useammin. Näytät niin kertakaikkisen epäreilun komealta, etten osaa käyttäytyä."

"Ehkä koetan opetella keksimään tekosyitä." Brian naurahti, vilkaisten kelloa. Kohta pitäisi mennä. Ärsytti. Ei vielä.
"Tulen tänään mahdollisimman ajoissa kotiin." Ehtisi pakkaamaan ja viettämään illan Keikon kanssa.

"Nauti päivästäsi", Keiko kannusti ja haukkasi pannukakkuaan.
"Hemmottele hevosiasi puolestani."

"Oletko vilkaissut poskeani?" Brian naurahti, noustessaan sängyltä. Vielä yksi suukko poskelle.
"Spook hemmotteli minua takaisin. En taida ottaa riskiä. Nähdään illalla. Rakastan sinua." Sitten hän uskalsi lähteä eteisen kautta kohti töitä.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1458
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Ma Helmi 26, 2018 5:30 pm

Perjantai 23. helmikuuta 2018 - 22.30, Scandic hotel, Göteborg, Ruotsi

Brian kaatui pikaisen suihkun jälkeen sänkyyn. Luoja, hän halusi kuolla. Silti hän kaivoi puhelimen esiin. Soittaa hän ei viitsinyt enää, joten tekstiviesti saisi riittää.
"Hei rakas, miten menee? Entä Hiccup?" Kovin valju viesti, mutta Brian halusi tietää. Oli ikävä.

Vastaus saapui muutamaan minuuttia myöhemmin kuvan muodossa, jossa mäyräkoira rekotti selällään pehmeään huopaan kääriytyneen Keikon sylissä ja napitti kameraa kiinteästi, suloisten valoköynnösten hehku tähtinä silmissään.
"Hei, kaikki hyvin. Koira taitaa ikävöidä isäntää. Kuinka päiväsi meni?"

Brian hymähti kuvalle. Sentään kotona oli kaikki hyvin. Helpotti hieman.
"Ihan hyvin. Ratsastin kaikki läpi ja noin tuhat muuta O'Clereighin nuorta. Olen aivan poikki." Ne olivat osallistumassa huomenna nuortenluokkiin ja mies oli halunnut niistä yhden pitkäaikaisen kilparatsastajansa mielipiteen.

"Miesparka", tuli vastaus.
"Auttaisiko kuuma kylpy?"

"En pääsisi enää ylös." Mies oli juuri ja juuri jaksanut seistä suihkussa omilla jaloillaan.

"Ehkä voit siis vain käydä nukkumaan hyvissä ajoin?" Keiko ehdotti ja lähetti miehelle uuden kuvan Hiccupista, joka oli kiivennyt etutassuillaan sohvaa vasten, Brianin sukka suussaan.

"Ihan kohta." Brian pärskähti kuvalle kun tunnisti ruudullisen, säärimittaisen ratsastussukan.
"Kiva, ihmekään että sukissani on reikiä. Olette mahdottomia."

"Ehkä Hiccup vain kaipaa sitä ihmistä, joka hemmottelee sitä", Keiko vastasi takaisin ja kurottui rapsuttamaan koiran silkkisiä, hapsuisia korvia.

"Minä en ikinä hemmottelisi koiraa." Se oli suuri vale. Heidän taloudessaan se oli Brian joka antoi kaiken suloiselle koiralle periksi.
"Sinua kyllä."

"Sitä sinä teet", Keiko vastasi.
"Voisinpa hemmotella sinua enemmän."

"Olet hemmotellut minut jo pilalle." Brian veti tyynyä päänsä alle ja peiton kainaloonsa. Miten mukava olisikaan kesällä saada Keikosta seuraa johonkin kauniiseen kisapaikkaan.

"Kuinka voisin?" Keiko vastasi ja lähetti kuvan Hiccupista kainalossaan sohvalla, sukka edelleen hampaissaan.
"Ikävöimme sinua."

Brian tallensi kuvan muistikortille. Sinne hän pisti ne kuvat joista todella piti. Paljon hevosia, Hiccupia ja etenkin Keikoa.
"Keksimällä jotain millä helpottaa ikävää." Perästä mies lähetti kuvan itsestään. Paljaat olkapäät paljastivat paidattomuuden, hopeiset hiukset olivat suihkusta kosteat. Sänkeä ei oltu ajettu vieläkään.

Kuva sai Keikon sulamaan hymyyn. Olisipa hän voinut koskettaa miehen jumalaisen kauniita, hopeisia hiuksia.
"Mikä helpottaisi ikävääsi, hopeakettu?"

"Kuvat ovat ihan hyvä aloitus." Brian hymyili ja venytteli sängyllä laiskasti. Jestas että hän kaipasi kotiin, monesta syystä.

Keiko lähetti uuden kuvan, jossa painoi suukon Hiccupin pehmeällä, suklaanväriselle poskelle. Koira näytti melkein hymyilevän siristäessään silmänsä kiinni.

"Minullekin kelpaisi." Brian ei voinut olla pudistelematta päätään itselleen. Oli hänkin, aivan täysin naisystävänsä armoilla.

Muutamaa minuuttia myöhemmin mies sai pienen videonpätkän, jossa sohvalla koiran vieressä makaava Keiko lähetti miehelle lentosuudelman, tummat, vinot silmät hymyyn siristyneinä ja hiukset viuhkaksi vaaleanvihreää kangasta vasten levinneinä.
"Saat oikean, kun tulet kotiin."

Mieli teki itkeä vähän.
"Olet niin nätti. En minä kestä tällaista. Itsekuriton mies."

Keiko nauroi painaen käden suulleen ja rauhoitti kasvojaan nuolemaan villitsevän koiran.
"Miesparka. Voinko tehdä jotain itsekurillesi?"

"Et, sinä et tosiaan paranna sitä." Brian haki parempaa asentoa ja kaivautui peiton alle.

"Luulen, etten pahastuisi, vaikka sinulla olisi vähemmänkin itsekuria."

"Voi hyvä helvetti. Juuri tämän takia." Brian nauroi päätään pudistellen. Ikävä oli tosiaan kova. Miksi juuri nyt, hyvä luoja sentään.

"Minäkin ikävöin sinua", Keiko näpytteli takaisin ja lähetti kuvan itsestään halaamassa Hiccupia, joka painoi otsansa hänen poskeaan vasten.

"Kun tykkäät laittaa kuvia, niin laittaisit jotakin mistä olisi hyötyä ikävän helpottamisessa." Briann, hyi.

Keiko pohti viestiä hetken alahuultaan pureskellen. Tarkoittiko Brian..? Muutamaa minuuttia myöhemmin hän lähetti miehelle kuvan paljaista, ristityistä sääristään ja varpaista, jotka oli työntänyt esiin pehmoisen huovan alta.

Ja tämän takia hän oli täysin naisen vietävissä. Mies ähkäisi raskaasti ja pudisteli päätään. Jestas.
"No onko nyt hyvä mieli? Nyt on todella kova ikävä."

Keiko nauroi koiran turkkia silittäen.
"Etkö pyytänyt sitä?" hän kysyi takaisin.

"Pyysin. Ja on todella kova ikävä." Mies miltein harkitsi puhelimen laittamista pois. Ei. Hillitse himosi.

Brianin ajatteleminen sai lämmön läikkymään sydämessä, ja ihastuneet, häkeltyneet perhoset lepattamaan vatsassa.
"Mitä tekisit, jos olisit kotona kanssani?"

Hyvää päivää, se olisi mennoa nyt. Brian, sinä et koskaan opi.
"Vetäisin syliin, suutelisin kaulaasi ja huuliasi. Vetäisin mahdollisimman lähelle."

"Sinä et helpota minun ikävääni", Keiko näpytteli takaisin.

"Sanot sinä. Kun pyytäisit, veisin sinut makuuhuoneeseen, sitä seinää vasten, josta kovin pidät." Hän ei auttanut omaakaan ikäväänsä.

"Pidätkö sinä siitä seinästä?" Keiko katsahti hämärää makuuhuonetta kohti ja tunsi nipistyksen vatsassaan muistoista.

"Seinä on minulle kovin rakas, jos sinä olet siinä välissä."

"Mitä muuta sinä haluaisit tehdä, jos olisit kotona?"

"Sen mikä saa sinut vaipumaan pieneksi nautinnosta raukeaksi mytyksi sängylle, joka pitää kantaa suihkuun." Häntä hymyilytti liikaa.

Keiko kätki kasvot hetkeksi käsiinsä. Voi taivas, Brian.
"Mitä sinä haluaisit minun tekevän sinulle?"

Mitä hän haluaisi? Pieni epämukavuus nosti päätään Brianin sisällä, mutta hän löi sen alas.
"Janoan vain huomiotasi, olisin onnellinen mistä tahansa. Mutta en kieltäytyisi sellaisesta yllätyksestä jonka eräänä päivänä sain tai suullisesta huomiosta." Poskia kuumotti.

Keiko puraisi huultaan ja katseli puhelinta sormiensa lomasta. Toiveet olivat jotain, mitä hän pitäisi mielessä.
"Ehkä hemmottelisin sinua huomiolla juuri nyt, jos olisit täällä."

Brian puuskahti. Kylmä suihku kutsuisi kohta.
"Minun pitää kohta mennä kylmään suihkuun."

"Ehkä minunkin pitäisi käydä suihkussa nyt eikä aamulla", Keiko naputti takaisin. Muutamia minuutteja myöhemmin mies sai kuvan hänen paljaasta olkapäästään, jossa näkyi lapaluun kaari ja olkapään yli katsovista kasvoista hymyilevä suupieli ja häivähdys posken hymykuoppaa.

Brian ähkäisi ja hieraisi kasvojaan.
"... Hyvää yötä rakas. Menen suihkuun ja nukkumaan. Huomiseen." Ei, Brian ei ehkä käynyt suihkussa, mutta kävi sitten nukkumaan.
"Ilkimys."

"Minua ei usein ole kutsuttu ilkeäksi", Keiko naputti takaisin.
"Millä voisin lepytellä sinua?"

"Keskustellaan siitä huomenna. Hyvää yötä kultaseni, nuku hyvin." Brian laittoi puhelimen laturiin ja pois. Kun herätyskello soi aamulla, ensimmäinen ajatus oli toivottaa Keikolle hyvää huomenta unisen kuvan kera.
"Huomenta ghrá geal. Katso nyt mitä käy kun mies ei pääse heti nukkumaan."

"Ehkä pitäisi valvottaa sinua useammin."

"Kuinka usein sinä herraan tähden haluat valvottaa vanhaa miestä?" Brian laski puhelimen kädestä pukiessaan valkeat ratsastushousut päälleen, napitti valkoisen paidan kiinni ja veti tummanvihreän kisatakin yllensä. Irlannin lippua esittävän pinssin rintamuksessa mies suoristi ja suki hiuksia ojennukseen. Siedettävä.

Sänkyyn Hiccup kainalossaan käpertynyt Keiko hymyili ja katsahti puhelimen kelloa.
"Hurjan paljon onnea päivään", hän naputteli miehelle ja suukotti sitten koiran kuonoa. Aika aamulenkille, ja sitten hän harkitsisi eläinsuojalle lähtemistä. Eläimiä aina inhonnut, tuleva ex-mies tuskin edes muistaisi hänen käyvän siellä.

"Kiitos. Ja tiedäkin, että kiitoksena eilisestä minä aion näyttää sinulle palatessani miten ikävä on." Miten hän kaipasikin Keikoa niin kovasti? Mies lähti kohti kisapaikkaa, nakutellen sormillaan taksin ovea. Kisapaikalla mies tervehti paria tuttua ja etsiytyi ensimmäisenä Vincentin luo, saaden kuulla siitä että näytti siltä kuin hänellä olisi ollut seuraa yöllä. Brian mutisi vastaukseksi vain jotakin puhelimesta.

"Miten menee, Darcy?" hyväntuulinen, lämmin ääni tervehti kevyesti. Imartelevasti istuvaan kisa-asuun pukeutunut Jamie seisahtui Brianin taakse matkallaan hevostensa luo, tuuhea, tummanpunaruskea tukka vielä huolettoman kuohkeana ennen kypärän lannistavaa vaikutusta.

Brian vilkaisi olkansa yli, hymyillen. Ennen kuin mies ehti vastaamaan, karinasta astuva hevosenhoitaja avasi suunsa.
"Valvonut taas, vanha mies ei opi että kannattaisi kisamatkoilla nukkua..."
"Vincent, nyt perkele." Brian murisi naurua äänessään.
"Ihan hyvin. Sinulla? Oletko varma ettet haluaisi Mokoa tänään?"

Jamie kohotti kulmaansa huvittunut tuikahdus tummanruskeissa silmissään.
"Tapansa kullakin rentoutua ennen kisoja", hän vastasi hymyillen ja vilkaisi rannekelloaan.
"Hyvin, hyvin. Olen melko varma, että meidän taipaleemme Mokon kanssa on taputeltu. Onnea vain sen kanssa."

"Krhm, sanoo raikulipoika, krhm." Brian yskäisi virne huulillaan.
"Noh, oletpas sinä ajatusmaailmaltasi suppea. Eikö yhtään kutkuttaisi? Mitä sinulle muuten kuuluu? Sinua koskaan ehdi nappaamaan hihasta." Brian rapsutteli aamuheiniä syövän Spookin otsaa tilapäiskarsinan kaltereiden välistä.

"Noh! Minulla on tyttöystävä odottamassa kotona, ei ole varaa rallatella pitkin kyliä", Jamie protestoi nauraen.
"Minut tunnetaan erinomaisista riskeistä. En tiedä, voiko Mokoa laskea sellaiseksi parhaalla tahdollaankaan", hän huomautti suupieli nykien, "kiirettä pitää – ja mikäpä siinä, kun saa kiertää maailmaa erinomaisten hevosten kanssa. Mitä sinulle kuuluu?"

"Kuka sanoi ettei minulla olisi?" Brian huomautti huvittuneena. Se ei ollut kovin julkinen salaisuus. Enemmänkin epämääräinen kuiskaus ja kasa huhuja tallilla.
"Olen pohtinut samaa. Odotan omistajien oivallusta asiasta." Brian myönsi kevyesti irvistäen.
"Samaa kuin sinulle. Hyvä kun ehtii kotona kääntyä."

"Olen melko ylpeä siitä, että sain sen muilutettua sinulle", Jamie sanoi hieraisten sileäksi ajettua leukaansa, huvittunut tuike silmäkulmassaan.
"Brian Darcykö on asettumassa aloilleen?"

"Toiste et onnistu samassa, olen fiksumpi ensi kerralla. Ja ylityöllitetty." Brian naurahti päätään pudistellen.
"Voi olla, voi olla." Brian kumartu ottamaan harjapakista vesipullonsa.
"Ihmeitä sattuu. Sinäkin asetuit."

"Ihmeitä tosiaan sattuu", Jamie myönsi ja katsahti Spookia hymyä silmissään. Moko ei ollut ainoa hevonen, joka oli siirtynyt häneltä Darcylle.
"Mutta minun asettumiseni on jo vanhoja uutisia."

Spookista oli tullut Brianille hyvin rakas, toisin kuin Mokosta. Hän tuli hevosen kanssa toimeen.
"No! Mikä ihme se nyt on? Oletpas nenäkäs tänään. Sietäisit saada potkun takamuksellesi. Päätä lienee kolhittu jo enemmän kuin saisi."

"Noh noh! Eikö viime yönä tullutkaan rentouduttua?" Jamie kysyi sulaen poikamaiseen hymyyn.

Brian kohotti toista harmaantuneista kulmistaan.
"Nyt sitten, jukolauta." Mies nauroi hyväntuulisena.
"Vincent puhuu hulluja. Minulla oikeasti on naisystävä kotona odottamassa, ihan kuin sinullakin." Ja mokoma nnainen oli syy viimeöiselle.

Tummanruskeat silmät siristyivät lämpimästi, eloisa pilke silmäkulmissaan.
"Onneksi olkoon?" Jamie ehdotti kulmiaan kohottaen.

"Kakara." Brian puuskahti, vaikka Jamie ei tainnut juurikaan häntä nuorempi.
"Samanlaisia Vincentin kanssa."

"Ehkä pitäisi kutsua naisystävä mukaan matkalle", Jamie ehdotti viattomasti ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan, suoden hymyn ohi kulkeville hevosenhoitajille, jotka silmäilivät heitä.
"Voisi helpottaa, hmm, kireyttä."

"Naisystävä on ollut useammalla matkalla mukana, ihan kiitos vain vihjeestä." Brian veti kätensä karsinan puolelta pois kun Spook sai väkirehunsa. Siihen ei kukaan haluaisi laittaa kättään.
"Minä olen itse rentous."

"Sinä olet itse rentous", Jamie vakuutti silmät tuikkien.
"Vai mitä, Vincent?"

"Oli rennompi Madridissa." Vincent virnisti. Brian pukkasi hoitajaa kylkeen, kun tuo tuli ulos Spookin karsinasta.
"Perkeleen pennut." Mies nauroi silmät siristyen.
"Kiusaatte vanhaa miestä."

"Eikös se niin mene, että sitä on niin vanha kuin millaiseksi itsensä tuntee?" Jamie nauroi ja vaihtoi tietäviä katseita Vincentin kanssa.
"Etkö meinaa pysyä naisystävän tahdissa vai mistä vanhuus?"

"Näiden hiusten kanssa olen kahdeksankymmentä." Brian totesi huvittuneena.
"Omakohtaista kokemusta?"

"Minä olen hyvin virkeä", Jamie vakuutti silmät siristyen.
"Mutta toki minä nukuin hyvät yöunet viime yönä."

"Tietenkin nukuit. Nuoret nukkuvat missä vain ja miten vain. Oi nuoruutta, oi aikoja." Brian piikitteli pehmeästi ja vilkaisi kelloa. Kohta voisi harkita ensimmäisten hevosten verryttelyä. Ei ihan vielä.

"Se on tätä nuoruuden auvoa", Jamie myönsi vakavana, hartaasti nyökäten.
"Toivottavasti rentoutuminen auttoi ja kisat menevät hyvin."

"Katsotaan. En tiedä mitä odottaa. En keskiviikon valmennusten jälkeen. Olen aika varma että Artemis kuului kotisaarelle asti." Brian hymyili lammasmaisesti ja kaivoi puhelimensa esiin, ottaen kuvan pellavamössölla turpansa sotkeneesta Spookista.
Kaunis kuva lähetettäväksi Keikolle.

"Aivan. Kurja tuuri", Jamie virnisti poikamaisesti, vailla näkyvää myötätuntoa. Luojan kiitos hänen omistajansa – Corinnea lukuun ottamatta – eivät vaeltaneet kotitallilla valmentamassa, ja hän sai hyödyntää paljon lempeämmän Morlandin asiantuntemusta.
"Olisihan sekin kai viihdyttävää, jos tipahdat naamallesi?"

"Hetkinen. Minä en koskaan putoa naamalleni. Vain kokeilen poskella tolppaa, kuten sinä hyvin muistat." Jamie oli ehkä joskus verryttelyssä todistanut sellaista hetkeä.

"Se on kyllä harvinaisen hieno erityistaito. Kuuluisi ansioluetteloon", Jamie myönsi ja taputti Brianin olkaa.

"Sitä minäkin. Se oli taitavaa. Vasemmanpuoleiset takahampaani ovat samaa mieltä." Kaksi hammasta oli pitänyt vaihtaa istutettuun hampaaseen sen jälkeen.

"Eikös se ole hyvää harjoitusta, kun vanhuus iskee?" Omista hampaista saattoi luopua vähitellen.

Brian pukkaisi Jamieta kylkeen ja pudisteli päätään.
"Nyt sitten. Eikö sinulla olisi vaikka hevonen verryteltävänä?"

"Useampikin!" Jamie vakuutti nauraen ja vilkaisi kelloaan. Ehkä parempi jatkaa lämmittelyyn. Ehkä Hazel olisi tänään ajoissa.
"Onnea matkaan!"

"Onnea itsellesi. Ehkä sinä putoat naamallesi!" Brian huikkasi takaisin ja siirtyi Mokon karsinalle, lähettäen samalla sen kuvan vihdoin Keikolle.

Keiko vastasi hetkeä myöhemmin kuvalla Hiccupista talvisen niityn heinikossa, kepinpala ylpeästi suussaan. Sukkia ei saanut viedä ulos.
"Pidän sormet ristissä puolestasi."

"Aina jotain suussa." Brian hillitsi seksuaalisen puujalkavitsin heittämistä.

"Taputa hevosiasi puolestani. Voimme juhlia hienoja ratoja, kun tulet kotiin."

"Minun pitää ratsastaa ne hienot radat ensin. Nyt laitan puhelimen pois, iltaan, kultapieni." Brian laittoi puhelimen harjakassin sivutaskuun, jossa se aina oli. Illalla hän raahautui hotelliinn, melko tyytyväisenä tähän lauantaihin.
"Miten päiväsi on mennyt, kulta?"

"Hyvin, kävin eläinsuojalla auttamassa ja pitämässä kissoille seuraa", Keiko naputti vastaukseksi.
"Kuinka kisasi menivät?"

"Ihan ok. Mokolla ihan siedettävä rata, Vanellopessa ja Caddylla kohtalaiset sijat. Ei tarvitse hävetä, kovin paljoa." Brian kipaisi suihkussa ja istui sängylle lämmin voileipä hampaissaan.

"Olen onnellinen", Keiko naputti takaisin ja antoi Hiccupille sen illallisen. Koira sai lämmön läikähtämään sisällä joka kerta.
"Huomenna sitten pääluokka?"

"Pari hieman isompaa ja pääluokka, kyllä. Vichyllä. Rukoillaan. Se oli tänään vähän nihkeä." Brian söi leipäänsä samalla.
"En kestä niitä valokuviasi."

"Tarkoitatko näitä?" Keiko kysyi ja lähetti kuvan itsestään ulkona Hiccupin kanssa, posket kylmästä punaisina.
"Vai näitä?" Hän lähetti kuvan stay-up-sukkansa pitsisestä reunuksesta, joka jätti näkyviin pienen kaistaleen paljasta ihoa.

"Jälkimmäisiä. Hyvä luoja, nainen. Mitä teenkään sinulle kun tulen kotiin." Brian nielaisi tyhjää.

"Mitä tekisit juuri nyt, jos olisin kanssasi?"

Brian mietti hetken. Mitä? Voi luoja, kaiken.
"Rakastaisin sinua hitaasti ja hellästi. Huolella. Kaikkialta."

Keiko kätki hetkeksi kasvonsa sohvatyynyyn, kun posket tuntuivat punehtuvan.
"Mitä minä voisin tehdä, mikä saisi sinut täysin sekaisin?"

"Voisit ratsastaa, tukistella, purra..." Brian hyrähti vain ajatuksesta.

"Jos voisit pyytää mitä tahansa ja vastaus olisi kyllä, mitä pyytäisit?"

Brian nielaisi. Mitä hän pyytäisi?
"pyytäisin sinulta yhtä yötä, jonka aikana et vetoaisi minun nautintooni omasi kustannuksella."

Ei kai Keiko niin tehnyt? Hän vain rakasti tunnetta siitä, että sai Brianin nauttimaan olostaan. Hän pohti.
"Hyvä on. Jos voisit pyytää yhtä asiaa, josta nauttisit itse, mitä se olisi? Mitä pyytäisit, jos olisin kanssasi juuri nyt?"

"Nyt varmaan pyytäisin sinulta huomiota ilman vastapalveluksia. En jaksaisi muuta, mutta olisin hullu jos jättäisin tuon käyttämättä."

"Brian, en koskaan anna sinulle huomiota toivoen vastapalveluksia. Höpsö hopeakettu", Keiko kirjoitti päätään pudistaen.
"Jos olisin siellä, toteuttaisin pyyntösi mielelläni."

"No mutta minä haluan yleensä antaa niitä. Nyt olen vain tosi väsynyt." Brian naurahti.
"Mmmm. Et auta taas yhtään."

"Minä rakastan sitä, kun nautit olostasi", Keiko kirjoitti.
"Todella nautit olostasi. Menetät järkesi -nautit olostasi."

Brian huomasi murahtavansa.
"Jäähylle sinut pitäisi laittaa, hyvä luoja."

Keiko vastasi kuvalla paljaasta vatsastaan maatessaan sängyllä, pienellä kaistaleella pitsisiä, vaaleanpunaisia alusvaatteita.
"Voisinpa ajaa sinut hulluksi juuri nyt."

"Sinä ajat, älä huoli." Brian huokaisi raskaasti.

"Muistelen, että pidät siitä, kun kiusaan sinut hitaasti hulluuden partaalle, ennen... Helpotusta."

Brian henkäisi.
"Niin pidänkin. Hyvin paljon."

"Mistä muusta sinä pitäisit juuri nyt?" Keiko kirjoitti ja silitti viereensä ähertävää koiraa.
[22.2.2018 0.10.02] Natsilepakko: "Pitää myöntää että se olisi kaikki mitä kaipaan nyt. Se olisi täydellistä."

"Mikä sääli, etten ole siellä juuri nyt", Keiko naputti ja harkitsi hetken.
"Jääkaapissa on kermavaahtoasikin."

"Sitä on siellä vielä ehkä kun palaankin." Brian huomautti hymyillen.

"Ehkä", Keiko myönsi. Hän voisi tarjoutua käyttämään sen Brianiin.
"Pohdin silloin tällöin, onko sinulla fantasiaa."

Brian joutui itsekin miettimään. Oliko hänellä?
"Ehkä minun fantasiani on tulla hieman komennelluksi"

Se ei tainnut tarkoittaa kotitöitä, vaikka ajatus Brianin käskyttämisestä imuroimaan oli kamaluudessaan hilpeä.
"Kerro minulle lisää."

Ei tosiaan, puhe ei ollut imuroinnista.
"Että kerrottaisiin mitä tehdä ja milloin."

Mitä tehdä ja milloin. Keiko kierähti vatsalleen ja rapsutti Hiccupin vatsaa pohtiessaan. Osaisikohan hän komentaa Briania? Kai hän voisi kertoa miehelle, mitä tehdä?
”Mikä siinä sytyttää sinua?”

Mikä? Se oli äärimmäisen hyvä kysymys, johon Brian ei oikein osannut vastata suoralta kädeltä.
"Ajatus itseäni paljon pienemmälle vallan antamisesta? Ehkä, en oikein osaa sanoa."

Ajatus hymyilytti Keikoa. Brian halusi antaa vallan hänelle?
”Mitä muuta fantasiaasi sisältyy?”

"Sinä viettelevissä alusvatteissa, mutta se sisältyy kaikkeen."

Keiko vastasi kuvalla vaaleanpunaisten, pitsisomisteiden alusvaatteiden sirosta kirjailusta.
”Pidätkö näistä?”

"Olisin hullu jos en pitäisi." Voi hyvä jumala, luoja häntä auttakoon.

”Minä niin kovin mielelläni ajaisin sinut hulluksi juuri nyt.”

"Voi, hyvin onnistut." Ihan liian hyvin, vaikka välissä oli paljon kilometrejä.

Keiko katsahti Hiccupia kulmiaan kohottaen. Olikohan hän julma miehelle? Mutta Brianhan sanoi pitävänsä kiusaamisesta. Hiccup alkoi heiluttaa häntäänsä ja lipaisi naisen nenänpäätä.
”Rakastan sitä hetkeä, kun näen, kuinka järki ja itsehillintä pettävät silmissäsi.”

"Näkisit sen nyt olisin kotona. Pettää aivan juuri."

”Jos olisit kotona, ehkä sinun pitäisi painaa minut seinää vasten.”

"Pitäisi todellakin. Minä en kestä tällaista kun olen yksin hotellissa."

”Miesparka. Voinko jotenkin helpottaa oloasi?”

"Minä epäilen vahvasti että juuri nyt kylmä suihku on apua ja se on sinun aikaansaannostasi, kulta."

”Minä pidän suihkuista”, Keiko kirjoitti takaisin ja katsahti Hiccupia hymyillen.
”Voisin suudella sinua sinne, mistä aivan erityisesti pidät.”

"Hyvä luoja sinun kanssasi." Ei, hän ei selviäisi tästäkään ilman että Ellis virnuilisi Vincentin kanssa huomennakin.
Kakarat.

”Etkö pitäisi siitä? Hellästä kiusasta lämpimän suihkun alla?”

"Ihan pieni hetki." Brian katosi hetkeksi. Hyvä luoja sitä naista.

Keiko puraisi hymyillen huultaan ja kierähti kyljelleen, vetäen hellyydenkipeän Hiccupin halaukseen, haudaten kasvonsa sen suklaanruskeaan turkkiin. Brian-parka, yksinään hotellissa. Ehkä hänen pitäisi yllättää mies joskus ilmestymällä paikalle.
”Ehkä minun pitäisi antaa sinun nukkua, hopeakettu.”

Brian lysähti sängylle ja haki hyvän asennon.
"Ehkä sinun pitäisi."

”Miellyttäviä unia – fantastisen hyvää onnea huomenna!” Ehkä hän kiusasi miestä liikaa, Keiko pohti noustessaan käyttämään vielä unisen ja vastahakoisen mäyräkoiran ulkona Hexhamin kylmänkosteassa yössä. Brian-parka.

Ei, Keiko kiusasi juuri sopivasti. Seuraavana päivä ensimmäinen viesti oli Brianin puhelimella kuvattu video miehen kunniakierroksesta mustalla orilla. Miehen palatessa käynnissä kentältä, Vincent kuvasi ruusuketta.
"Mitä sinä Vincent teet?" Mies loisti hyvää tuulta, toppuutellessaan samaan aikaan onnesta ylpeää hevosta.
"Otan videota Keikolle!"
"Voi jumalauta..." Brian nauroi ja se oli viimeinen mitä videolla näkyi, kun se pian piippasi naisen puhelimessa Englannissa.

Sehän näytti aivan voitolta. Brian voitti luokkansa? Brian voitti luokkansa! Hiccup ei varmastikaan aivan ymmärtänyt, mitä hän sanoi, mutta koira tanssi hänen jaloissaan silti euforisella riemulla, hapsukas häntä heiluen ja emäntänsä jalkoja vasten hyppien.
”Onneksi olkoon! Olet uskomaton. Olen aivan suunnattoman onnellinen puolestasi.”
Hänen pitäisi tehdä jotain juhlistaakseen sitä. Voisiko hän leipoa miehelle jotain?
Mistä Brian pitäisi?
Saattoiko viskistä leipoa jotain?

Brian ei ehtinyt heti vastaamaan, oli kaikenlaista pyöritystä. Lopulta mies oli vapaa.
"Kiitos. Onneksi olen huomenna kotona."

”Kai juhlit tämän illan?”

"Ei minun annettaisi olla juhlimatta."

”Hyvä!” Keiko vastasi.
”Minä en kai voi kuin juhlistaa sinua itsekseni.”

"Näkisin mieluummin sen juhlistamisen." Brian hyi.

Keiko peitti naurun käteensä.
”Ovatko muistot haihtuneet?”

"Muistoja voi aina virkistää." Brian vastasi ja katosi hotellilla suihkuun kun lopulta pääsi sinne. Siistimpää päälle ja juhlimaan.

Ehkä hän voisi ilahduttaa miestä jollain muulla kuin leipomisella.
”Toivottavasti olet vielä juhlimassa ystäviesi kanssa – ansaitset sen. Ostin jotain uutta sinua varten”, Keiko kirjoitti miehelle illalla.

"Jotain uutta? Olen utelias." Mies napitti samalla tummansinistä kauluspaitaa kiinni.

”Oletko kärsimätön?” Keiko naputti takaisin samalla, kun tutki Fenwickistä hakemaansa pahvikassia ja kauniisti pakattuja ostoksiaan.

"Lievästi." Brian lähetti kuvan itsestään tummanharmaissa, suorissa housuissa ja tummansinisessä kauluspaidassa.
"Voinko lähteä näin, makutuomarini?"

”Pysäytät sydämeni, hopeakettu”, Keiko vastasi. Sitä mies todella teki. Hän vastasi hetkeä myöhemmin lähikuvalla sirosta, norsunluunvärisestä kaulapannasta kaulassaan, jonka etuosaan oli rakennettu pitsistä, harsosta ja silkkisistä nauhoista hentoja kukkia.

Brian pudotti puhelimen sormistaan kuin se olisi polttanut. Voi jumalauta Keiko.
"Voi hyvä luoja, minä menen nyt, kun vielä pääsen lähtemään. Jos laitan sinulle rakkaudentunustuksia täynnä kirjoitusvirheitä, rakastan sinua, mutta viski haittaa artikulaatiota."

”Juhli sydämesi kyllyydestä, rakas hopeakettu. Ansaitset sen!”

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1458
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Ma Helmi 26, 2018 5:31 pm

Maanantai 26. helmikuuta 2018 - iltapäivä, Priestpopple, Hexham

Brian oli aamulla katunut niitä kolmea viimeistä viskiä, mutta olo oli jo elävä kun hän rapisteli avaimen lukkoon ja avasi oven. Mies työnsi rullilla kulkevan laukun edeltä eteiseen. Esteratsastaja itse seurasi perässä ja veti oven kiinni. Keiko taisi olla töissä, Hiccup kai mukanaan. Mies kävi suihkussa, söi ja kaatui päiväunille. Olisi sitten virkeä kun Keiko tulisi kotiin.

Ensimmäisenä sisään syöksyi Hiccup, jonka suklaanruskeassa turkissa viipyi Englannin talven kosteutta. Mäyräkoira ponnisti vauhtia ja lensi ylös sängylle, ramppinsa unohtaen, tervehtimään kauan kadoksissa ollutta isäntäänsä. Keiko seurasi hetken kuluttua perässä, seisahtuen makuuhuoneen ovelle tummansinisessä kotelomekossa ja vaaleanpunaisessa neuletakissa.

Brian nyrpisti nenäänsä kun kieli kaivautui ensin korvaan ja sitten melkein sieraimeen. Mies nappasi koiran kainaloonsa käheästi nauraen.
"Kuules sinä..." Hän nousi istumaan, hymyillen Keikolle pehmeästi.
"Hei rakas."

Keikon tummat, vinot silmät pehmenivät hymyyn, ja nainen tuli lähemmäs äänettömin askelin ja silitti Brianin hopeisia hiuksia.
”Onnea hienosta voitosta”, hän sanoi ja kumartui painamaan suudelman miehen poskelle.

Mies hymyili kevyen unisena, mutta nyt hyvin levänneeni. Keikon tai tarvitsisi kärsiä miehen väsymyksestä iltaa.
"Kiitos. Sinun ansiosi, olet onnenamulettini." Mies hymähti, vetäen Keikoa syliinsä.

Keiko istui kevyesti Brianin syliin kiertäen kätensä miehen niskalle, hiuksia hellästi punoen.
”Luulen, että omalla lahjakkuudellasi oli jotain tekemistä asian kanssa”, hän vastasi hymyillen, laski toisen kätensä miehen poskelle ja painoi suudelman huulille.

Brian vastasi hellään suudelmaann pehmeästi.
"Mmm, ehkä hieman. Mutta se on kovaa harjoittelua, ei lahjakkuutta."

Keiko hymyili silittäen hopeisia hiuksia.
”Muistelen, että sinä toivoit jotain matkallasi”, hän sanoi ja antoi kätensä laskeutua alas miehen vatsaa.

Brian värähti kosketuksen alla, hymyillen hieman.
"Hmmm, toivoinko?"

”Oletko unohtanut?” Keiko kysyi kallistaen päätään ja nojautui painamaan suudelman miehen kaulalle, koskettaen sitä hampaillaan.

"Ehkä sinun pitää muistuttaa." Brian totesi huvittuneena.

”Sinä toivoit kaikenlaista”, Keiko vastasi.
”Kuten, hmm, suullista huomiota?”

"Mmm, se voi toki olla että toivoin.." Brian myönsi huvittuneena.

Keiko hymyili ja tukisti kevyesti hopeisia hiuksia, ennen kuin painoi suukon miehen poskelle.
”Mikä sääli, että vanhojen miesten muisti käy reistailemaan”, hän sanoi.

Brian murahti kevyesti tukistukselle.
"Sinäkin aloita..." Mies mutisi, nyrpistäen nenäänsä.

Keiko nauroi ja nousi Brianin sylistä.
”Miesparka. Oliko rankka matka?” hän kysyi ja riisui neuletakin päältään.

"Ei sinänsä, mutta Ellis ja Vincent heittäytyivät kurittomiksi kakaroiksi lauantaina. Näytin kuulemma valvoneelta aamulla." Brian painotti valvomista tietyllä tavalla.

”Se kuulostaa raskaalta”, Keiko myönsi myötätuntoisena viikaten neuletakin vaatekappiinsa. Hän katsahti miestä olkansa yli, hymyä silmissään, ja avasi mekkonsa vetoketjun.
”Mikä sinua valvotti? Oliko hotelli kovin meluisa?”

Brian kurtisti kulmiaan.
"Minua valvotti nainen. Tummat hiukset, pitkähkö polkka. Ruskeat säihkyvät silmät, maailman kaunein hymy."

Keiko nauroi astuessaan ulos mekosta ja vetäessään kimonon alusvaatteiden ja sukkien ylle.
”Voi sentään. Kuulostaa kovin julmalta, jos sinun piti levätä kisoja varten.”

"Eikö? Ja nyt mokoma vielä karkasi ulottumattomiini riisumaan." Brian mutristi huultaan.

”Voi miesparka”, Keiko vetosi myötätuntoisesti ja kääntyi ympäri.
”Pitäisikö minun korvata sinulle valvottuja tunteja ja henkistä kärsimystä?”

"Ehkä sinun todella pitäisi." Brian hapusi Keikoa lähemmäs.
"Oli ikävä."

Keiko hymyili silmät siristyen ja astui miehen ulottumattomiin.
”Oletko kärsimätön?”

"Olen." Brian myönsi, nousten seisomaan.

”En tiedä, oletko kuullut sanonnasta ’kärsivällisyys on hyve’?” Keiko kysyi lämpimästi hymyillen, kun perääntyi ulos makuuhuoneesta ja kohti kylpyhuonetta.

Brian ähkäisi Keikon kadottua huoneesta.
"Voi hyvänen..." Mies mutisi.
"Olen. Ja se ei kuulu hyveisiini."

”Malta pieni hetki, rakas hopeakettu”, Keiko nauroi ja naksautti sitten kylpyhuoneen oven lukkoon.

Brian valahti istumaan sängylle ja kaatui selälleen.
"Hiccup, emäntäsi tappaa minut vielä. Mm'hm, niin on."

Brian-parka, Keiko pohti katsoessaan itseään kylpyhuoneen peilistä. Ehkä hänen ei pitäisi kiusata miestä. Alkaisi vielä nauttia siitä itsekin hieman turhan paljon.
Hän kävi suihkussa, laittoi hiuksensa, kosketti kaulaansa ja ranteitaan hajuvedellä, antoi silmilleen kissamaiset rajaukset ja pukeutui voiton kunniaksi ostamiinsa asusteisiin. Norsunluunvärinen, pitsistä, silkistä ja harsosta rakennettu kaulapanta sai seurakseen saman sarjan alusvaatteet ja pitsikirjaillut stay-up-sukat.
”Oletko pahoilla mielin, hopeakettu?” hän kysyi seisahtuessaan makuuhuoneen ovelle.

Brian makasi sängyllä silmät kiinni, koettaen keskittyä vaikka esteradan teiden ratsastamiseen. Keikon kuullessaan, tuntien miten kaikki veri pakeni aivan muualle. Ei hän saanut sanaa suustaan.
Ei. Ei mitään.

Keiko siirtyi lähemmäs pehmein askelin, suoristi siroa, koristeellista pantaa kaulassaan ja kosketti sitten Brianin poskea.
”Haluatko sinä tulla komennetuksi?” hän kysyi kallistaen päätään.

Brian nielaisi tyhjää. Voi hyvä jumala. Mies avasi suunsa, mutta ääntä ei tullut ulos.
"Mm'hm." No, jokin myöntymystä ilmaiseva ääi.

Keiko hymyili silmät lämpiminä ja hymykuopat poskissaan tuikahtaen, kun silitti miehen hopeisia hiuksia taakse. Komenna miestä…
”Hyvä on”, hän sanoi.
”Ota paitasi pois.”

Kun mieli teki samaan aikaan katsoa mihin tämä veisi ja menettää itsehillintä täysin, Brian tunsi halkeavansa kahteen osaan. Hän otti kiltisti neuleen päältään, tutkaillen naisen kasvoja lempeällä katseella.

Keiko katseli Briania hetken pohtien, ennen kuin nosti toisen, silkkiseen sukkaan verhotun jalkansa sängyn laidalle ja kosketti sormella nilkkaansa.
”Suutele minua, tähän.”

Jos Brian olisi joskus sanonut että Keiko tappaisi hänet, hän ei ollut tarkoittanut että niin oikeasti kävisi. Mutta niin kävisi tänään. Ihan varmasti. Mies nojautui suutelemaan siroa nilkkaa hellästi.

Sydän levottomana lepattaen Keiko siirsi sormensa ylös säärtään, osoittaen miehelle suudelmien paikkoja. Taivas, toivottavasti tämä oli oikeanlaista komentamista.
Hän siirtyi sääreltä eteenpäin ja osoitti sukan verhoamaa reittään, ennen kuin nojautui eteenpäin, tutkien miehen silmiä ja kosketti sitten etusormella huuliaan.

Brian oli aika varma tahdistimet tarpeesta. Hän oli vielä varoen epäillyt, että Keiko vain ahdistuisi siitä haaveesta. Vetoaisi ettei osaisi. Hän oli ollut väärässä. Pieni hymy huulillaan mies suoristautui sen verran, että sai painettua äänettömästä käskystä suudelman naisen huulia vasten.

Keiko punoi sormensa hopeisiin hiuksiin ja tukisti niitä hellästi vastatessaan suudelmaan. Sitten hän vetäytyi kauemmas suudelmasta ja siirtyi sängylle, asettuen hajareisin Brianin syliin.
”Nyt”, hän sanoi katsellen miehen kasvoja ja sipaisi hopeista sänkeä sormenpäällään, ”suutele minua, tähän.” Hän painoi sormensa vasten solisluutaan, pyyhkäisten sivuun kaulapannasta laskeutuvia, silkkisiä nauhoja.

Mieleen tunki väkisinkin viikonloppuna heitetty kysymys siitä että eikö hän pysynyt naisystävänsä perässä. Ei, ei pysynyt. Mies laski kätensä naisen reisille tuon kiivettyä syliin, suudellen pehmeästi osoitettua kohtaa.

Hyvänen aika, miten perhoset lepattivat vatsanpohjassa. Keiko puraisi alahuultaan, katsahti Briania hymyä silmissään ja siirsi sormen toiselle solisluulleen. Sitten hän kallisti päätään, pyyhki tummanruskeita hiuksia syrjään ja kosketti kaulansyrjäänsä.
”Nyt tähän”, hän kuiskasi.

Se kuiskaus sai veren kuohahtamaan. Mies jännittyi, harkiten itsehillinnän menettämistä, mutta painoi kiltisti suudelman naisen kaulalle. Hengitys tuntui varmasti raskaana Keikon kaulan iholla.

Keiko sulki hetkeksi silmänsä unohtuen kosketukseen. Sydän hakkasi villisti. Syke tuntui varmaan kaulan ihon läpi.
”Nyt”, Keiko vastasi ja painoi suudelman Brianin huulille, ennen kuin nousi pois miehen sylistä.
”Riisu housusi. Kaikki.”

Kun olisi tehnyt vielä mieli antaa naiselle hellyyttä ja varkain Brian yrittikin painaa huulensa vielä solisluulle, ennen kuin nainen katosi sylistä. Hän nousi seisomaan, avaten housunsa melkein kädet täristen. Onneksi melkein. Hengittämiseen keskittyminen oli jo liikaa.

”Ja nyt odotat”, Keiko vastasi perääntyen kauemmas, katse Brianin silmissä. Sitten hän pyörähti ympäri ja katosi makuuhuoneesta.

Mies ähkäisi naisen kadotessa.
"S-sinä et ole vakavissasi!"

Keiko katosi äänettömin askelin hämärään asuntoon ja nojasi kätensä hetkeksi keittiön tasoon sydän hurjana hakaten, ennen kuin hengitti syvään, poimi tarvitsemansa jääkaapista ja palasi makuuhuoneeseen.
”Istu alas”, hän käski, ravisti Brianin kermavaahtoa ja hetken pohdittuaan, pursotti sitä ranteelleen, ojentaen kätensä päättäväisesti miestä kohti.

Brian vilkaisi purkkia ja kurtisti kevyesti kulmiaan. Hän oli toivonut ettei se voisi mennä pahemmaksi, mutta se kasvipohjainen wannabe-kermavaahto koituisi hänen kohtalokseen kutakuinkin melko varmasti. Hän istui kiltisti sängylle, hymyillen kun Keiko tarjosi rannettaan hänelle. Se maistui kevyesti hajuvedeltä, mutta se oli piei haitta. Saipahan suudella ja koskea Keikoa jotenkin. Johonkin, kun keho janosi läheisyyttä niin että mieli teki vain nostaa nainen seinälle nyt heti.

Keiko veti kätensä takaisin iho poltellen ja ravisti purkkia uudelleen.
”Nyt. Käy selällesi, nosta kädet pääsi yläpuolelle ja pidä ne siellä.”

Mies vinkaisi huomaamattaan jo valmiiksi.
"Mutta..." Eivät ne pysyisi siellä.

Keiko kohotti kulmaansa.
”Älä odotuta minua”, hän sanoi ja näpäytti sormellaan miehen nenänpäätä. Nainen ravisti purkkia.
”Selällesi. Nyt.”

Brian hätkähti kevyesti ja nyrpisti nenäänsä näpäytyksen seurauksena. Hän teki kuten käskettiin, vaikka epäili epännistuvansa hyvin rankasti. Keikon mieliala ja päättäväisyys ennustivat epäonnistumista hänelle.

Keiko hengitti syvään, nousi sängylle ja istahti hajareisin Brianin vatsalle. Hän sipaisi hopeisia hiuksia, pursotti kylmää kermavaahtoa miehen kaulalle ja nojautui suutelemaan sen tunnollisesti pois, näykkien ja purren ihoa nälkäisenä.

Brian nosti jo ensimmäisen suudelman kohdalla kättä patjasta, tajuten painaa sen takaisin. Voi hyvä luoja.
"K-Keiko..." Ei ollut reilua. Ei.

Keiko puri Brianin hartiaa.
”Eikö tämä sovi fantasiaasi?” hän kuiskasi miehen korvaan ja punoi sormensa hopeisiin hiuksiin, tukistaen, ennen kuin kallisti päätä sivuun ja pursotti lisää kermavaahtoa miehen kaulalle.

Brian voihkaisi raskaasti ja vajosi sänkyä vasten.
"Sopii." Ei hän sitä ollut sanomassa, mutta jokainen kosketus, suudelma ja purema olivat sähköä iholla.

Keiko siirtyi hitaasti alemmas rintakehälle, antaen ihon koskettaa ensin kylmää kermaa ennen kuin painoi sille lämpimän suudelman. Hän hamusi huulillaan miehen vatsaa.
”Kerro minulle, mitä haluat juuri nyt”, hän kuiskasi valuessaan hyvin hitaasti alemmas, antaen lämpimän hengityksen kutittaa ihoa.

Brian kiemursi kevyesti naisen alla, käsien karatessa huomaamatta alemmas.
"Haluan sinut vielä ihan vähän alemmas." Mies kähähti. äänikin karkasi. Jestas.

Keiko hymyili. Brian oli sanonut, että nautti kiusaamisesta, joten… Hän kävi alempana, kosketti hellästi, härnäsi hengityksellään, painoi suudelman reidelle ja karkasi ylemmäs, pursottaen kermaa miehen alavatsalle ja suudellen sen pois.

Brianin sormenpäät hipaisivat naisen hiuksia. Yleensä hän saattoi pitää itsensä kurissa, mutta ei nyt. Itsehillintä ei riittänyt kaikkeen.
"Etoletosissasi..." Mies mutisi hiljaa huokauksen sekaan.

Keiko näykkäsi miehen vatsan ihoa vastauksena, ennen kuin suostui valumaan takaisin alemmas. Vain kiusatakseen Briania hellästi kevein kosketuksin ja lämpimin henkäyksin.

Brian voihkaisi raskaasti. Ei hyvä luoja nyt. Mies veti kädet takaisin ylös, vain ettei tekisi mitään mitä todella katuisi myöhemmin tai jolla onnistuisi rikkomaan hetken tuhansiin palasii.

Kun mies näytti siltä, että saattaisi alkaa kärsiä enemmän kuin nauttia, Keiko käytti huomiotaan tavalla, josta oli päätellyt Brianin pitävän aikaisemmin. Kermaakin riitti.

Brian tukisti sen sijaan omia hiuksiaan, kun ei tiennyt miten olisi ollut. Raskaan murahduksen mukana koko mies vajosi patjaa vasten, hengittäen raskaasti. Hän kuolisi vielä jonakin päivänä. Aivan varmasti. Se tuntui niin hyvältä, että jälkikäteen ei tullut sanoja.

Keiko suoristautui istumaan Brianin jalkojen päälle, hylkäsi kermavaahtopurkin ja katseli miehen kasvoja hetken tutkivin, lämpimin silmin, ennen kuin kiipesi tämän kainaloon ja hipaisi huulillaan hopeisen sängen kirjomaa poskea.
”Olen onnellinen, että olet kotona.”

Brian haki hengitystään laiskana ja rentona. Apua. Hellä hymy nousi kasvoille ja mies painoi suukon Keikon nenälle.
"Olen onnellinen siitä että olen kotona." Taas... Muutaman päivän.

Keiko nousi vetämään peittoa miehen päälle, ennen kuin vilu tavoittaisi tämän ja nojasi sitten poskensa Brianin rintaa vasten. Hetken hän harkitsi vaihtavansa vaatteita, mutta Brian oli näyttänyt pitävän näistä.
"Haluatko tehdä jotain huomenna?"

Brian veti Keikoa kainaloonsa. Hän todella piti niistä. Aina, kaikkialla, milloin tahansa.
"Olen aamun töissä, pääsen ajoissa, joten voimme käydä vaikka jossain syömässä kun sinä pääset töistä."

"Tehdään niin", Keiko vastasi ja silitti miehen rintakehää.
"Käytän tänään Hiccupin iltalenkillä, joten voit käydä nukkumaan, jos haluat."

Brian hymähti ja pudisteli päätään.
"Nukuin pitkät päiväunet, jaksan hereillä vielä. Vaikka selvästi yritit muuta."

Keiko nauroi ja kallisti päätään niin, että näki miehen kasvot.
"Halusin vain yrittää toteuttaa mahdollisimman monta toivettasi."

"Minä huomaan." Mies nauroi pehmeästi.
"Et epäonnistunut."

"Hyvä, luulen", Keiko vastasi hymyillen ja päästi seurankipeän Hiccupin kaivautumaan peiton alle.

Brian hipaisi sormillaan pehmeää poskea ja hymyili.
"Olet niin kaunis ja viehättävä. Et voisi epäonnistua."

Keiko nauroi.
"Oletpas sinä kaunopuheinen. Toivotko toista kierrosta tai kenties viskilasia sänkyyn tarjoiltuna?"

"Noh!" Mies ei voinut olla nauramatta.
"Ei ja en. Minulla on oikein hyvä näin. Kerron totuuksia sinulle."

Keiko veti jalkansa koukkuun, kun utelias kieli yritti lipoa sukkiin verhottuja varpaita.
"Hiccup ikävöi sinua. Ilmeisesti joku tarjoilee sille herkkuja keittiössä, kun olet kotona..."

Brian käänsi katseensa viattomana kattoon.
"Kotitonttu."

"Varmastikin juuri se", Keiko vastasi hymyillen ja nojasi päänsä miehen rintaan. Hän nyki peittoa paremmin päälleen, kun vilu alkoi nipistellä ihoa.

Brian veti peiton alle pyrkivää naista paremmin kainaloonsa.
"Pitääkö sinua lämmittää?"

"Ei, olen onnellinen näin", Keiko vakuutti ja silitti varpaillaan Hiccupin kylkeä.
"Missä seuraavat kisasi ovat?"

"Minun pitää tunnustaa etten juuri nyt muista." Brian nauroi pehmeästi.

Keiko nauroi epäuskoisena. Ehkä Brian löytäisi oikeaan maahan silti.
"Toivottavasti ne menevät yhtä hienosti kuin tämän viikonlopun kisat."

Eiköhän mies löytäisi perille.
"Tuskin, mutta olen silti iloinen tästä."

"Minäkin olen aivan valtavan iloinen puolestasi", Keiko vastasi ja silitti miehen rintakehää.
"Vincentin lähettämä video oli ihastuttava."

"En tajunnut että hän ottaisi videolle sen. Halusi kuulemma että voin lähettää sinulle." Mies naurahti hiljaa.

"Olen onnellinen", Keiko vastasi ja nousi sitten istumaan. Hän kurotti kermavaahdon käteensä sängyltä.
"Käyn ruokkimassa Hiccupin."

Brian värähti yhdistelmälle. Tervettä naisenpelkoa.
"Käy. Anna sille pala juustoa puolestani."

Keiko katsahti Briania kulmaansa kohottaen, mutta kiipesi sängystä koira vanavedessään. Englannin helmikuu sai hänet poimimaan kimonon ylleen.
"Haluatko sinä jotain? Palan juustoa?"

"En minä tarvitse." Brian naurahti ja hieroi kasvojaan naisen mentyä. Hyvä luoja.

Keiko palasi, kun mäyräkoira oli syönyt ja tepsutti ylpeänä emäntänsä perässä.
"Vaihdan vain jotain järkevämpää päälle ja vien sen iltalenkille."

"Mmmm." Brian ymisi, katsellen naista alusvaatteissaan aivan estoitta. Veri kuohahti suonissa.
"Vaihda toki."

Keiko kohotti kulmaansa huvittuneena hymyillen, kun ripusti aamutakkinsa kaappiin ja keräsi syliinsä talvenkäyvät legginssit ja villaneuleen.
"Liekö parempi vaihtaa kylpyhuoneessa?"

"Minä pidän käteni kurissa." Brian lupasi naurua äänessään.
"Hiccupin pitää päästä ulos."

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1458
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Ma Helmi 26, 2018 5:31 pm

"Koiraparka", Keiko vastasi ja irrotti siron pannan kaulastaan, pakaten sen laatikkoon. Hän veti villapaidan päänsä yli todeten, ettei jaksaisi säätää sen kummemmin ja pujotti sitten legginssit jalkaansa.
"Palaan pian."

Brian vilkaisi sitä pantaa.
"Miten sinä edes keksit tuon.." Hän mutisi hiljaa.
"Huolestun jos et." Mies hymähti hellästi.

Keiko katsahti olkansa yli.
"Minusta se oli sievä. Onko sinusta?"

Mies yskäisi.
"On, hyvin sievä." Se oli suorastaan tappavan sievä.

"Olen iloinen, jos pidit siitä", Keiko soi miehelle hymyn, ennen kun käänsi huomionsa koiraan ja katosi sen kanssa olohuoneeseen antavasta ulko-ovesta.

Brian nousi sängystä, veti bokserit jalkaansa ja teki pientä iltapalaa itselleen, palaten sitten sänkyyn.

Tuntia myöhemmin Hiccup palasi riehakkaana ja kosteana. Pyyhekuivauksesta huolimatta. Se sinkosi sänkyyn isäntänsä iloksi, ja Keiko seisahtui ovensuuhun.
"Haluatko käydä nukkumaan, jos voit?"

Brian koppasi totteuneesti koiran karhumaiseen halaukseensa, hillitäkseen hieman putkikassin mallisen koiran elämäniloa ja rakkautta. Jestas sitä riittikin aina.
"Jos voin?"

Keiko nyökkäsi hymyillen koiraa kohti.
"Jos voit."

"Noh. Ei minua iha vielä niin väsytä. Väsyttääkö sinua?" Mies nappasi kiinni kirsusta joka koetti työntyä hänen nieluunsa asti.

Keiko katsahti kelloa pehmeästi valaistun olohuoneen puolella.
"Voimme jutella tai tehdä jotain jos haluat", hän sanoi, "mutta voisin yrittää ajoissa nukkumaan."

"Tule vain kainaloon. Saat nukahtaa siihen sitten." Mies vastasi hymyillen hellästi.
"Siitäkin haaveilin Ruotsissa."

"Mistä kaikesta sinä haaveilit?" Keiko kysyi siirtyen lähemmäs ja etsi yöpaitaansa tyynyjen alta.

Brian hymyili rakastuneena naista katsellessaan.
"Sinusta. Ihan vain sinusta, kaikesta sinussa. Läheisyydestäsi, viehättävyydestäsi, naurustasi, äänestäsi. En osaa kertoa miten paljon kaipaan kotiin kun olen poissa."

Keiko nauroi epäuskoisena ja soi miehelle silmät siristävän hymyn, hipaisten Brianin poskea.
Hän löysi Madridista ostetun paidan, kävi vaihtamassa siihen kylpyhuoneessa pesten hampaansa ja kiipesi sitten Brianin viereen. Hiccup nukkui jo peiton alla.
"Minäkin ikävöin sinua."

Mies kiehnäisi kasvojaan naisen poskea vasten ja hymyili hellästi.
"Ensimmäistä kertaa vuosikausiin odotan kotiin tulemista."

Se sai lämmön sykähtämään Keikon sisällä, ja nainen halasi Briania hellästi.
"Kiitos sinun, niin minäkin."

Brian ei voinut olla hymyilemättä.
"Olihan kaikki hyvin kun olin poissa?"

"Kyllä", Keiko vastasi. Ei ahdistusta, jota hän ei olisi osannut käsitellä, vaikka kohtaaminen Tarquinin kanssa varmasti kummittelisi häntä aikansa.
"Kertoisin sinulle, jos jokin olisi huonosti."

"Hyvä. Olen onnellinen." Mies veti Keikoa paremmin kainaloonsa, silitti ja alkoi nuokkua kasvot avovaimonsa kaulaan haudattuina.

* * *

Keiko silitti hopeisia hiuksia ja kuunteli syke levollisena miehen hengitystä, nukahtaen kuin huomaamatta. Brianin läsnäolo ryösti yön ääniltä ja varjoilta niiden voiman.
Ja Keiko heräsi melkein yllättyneenä aamuiseen, pehmeään herätyskellonsa sointiin. Hän antoi Hiccupille aamupalan keittiöön ja katosi sitten suihkuun. Ei vain palannut sieltä.
Oven takana rysähti, mutta suihku jatkoi iloista kohinaansa.

Brian heräsi myös Keikon herästyskelloon, nousten tekemään aamiaista. Jossakin vaiheessa hän jäi kuuntelemaan hiljaisuutta. Suihku kohisi tasaisesti, aivan kuin sen alla ei olisi ketään.
"Keiko?" Mies lähti kohti kylpyhuonetta.

Keiko ei vastannut.
Suihku kohisi vailla murheita, satoi lämmintä vettä laatoitetulle lattialle mytyksi kaatuneen, tiedottoman hahmon päälle. Vesi suihkun lattialla muuttui punaiseksi. Ohimolle hanan iskusta syntynyt haava uitti tummia hiuksia punaisessa.

Brian odotti vielä hetken ja kokeili ovea. Voi vittu, mikä älynväläys oli laittaa se lukkoon? Mies huolestui siinä hetkessä todella, kun Hiccup tuli oven taakse pyörimään ja vinkumaan. Mies rysäytti olkavartensa ovea vasten muutaman kerran ennen kuin se antoi periksi.
Voi hyvä jumala.
Välittämättä siitä että mies kastui vaatteita myöten, tuo vilahti suihkun puolelle ja polvistu naisen viereen. Ensimmäinen refleksi oli kokeilla pulssia - ratsastusonnettomuudet opettivat kaikenlaista.
"Keiko? Ei hyvä jumala, luoja." Mies lähti hakemaan puhelinta, kädet täristen. Ja verisenä, kun hän oli tarkistanut vamman laatua naisen tummien hiusten alla. Hän palasi puhuessaan kylpyhuoneeseen, sammutti nyt vasta suihkun ja kietoi Keikoa kylpytakkiinsa sen mitä kykeni.
"Kultapieni, voisitko herätä? Kiltti?" Ei se anelu varmasti auttaisi ja ehkä parempikin olla tajuttomana, kun päästä vuosi verta pyyhkeeseen, jolla Brian sitä ohjeen mukaan painoi. Ei menisi kauan, joku tulisi auttamaan.

Keiko raotti silmiään ennen ensihoitajien saapumista. Ajatukset olivat sumeita, tuntuivat kuljettavan häntä tajunnan rajamailla. Päähän koski vietävästi. Maailma pyöri ja pahoinvointi velloi vatsassa.

Brian siirtyi kiltisti pois ja otti Hiccupin mukaansa ensihoitajien tullessa. Hän vaihtoi kuivaa päälleen, jätti mäyräkoiran kotiin ja meni mukaan sairaalaan. Matkalta viesti Artemikselle että siirretään ne valmennukset iltaan ja soitto Keikon työpaikalle.

Keiko havahtui uudelleen maatessaan sairaalasängyssä. Jokin piipitti terhakkaalla rytmillä korvan vieressä. Käteen työntyi tipan neula, ja sen näkeminen oli saada hänet voimaan pahoin. Hän ei pitänyt neuloista. Päähän sattui, ja ajatukset tuntuivat sumeilta. Hän kohotti vapaan kätensä koskettamaan paketoitua ohimoa. Muistot tuntuivat rikkinäisiltä.

Brian piteli kiinni naisen tipattomasta kädestä, katsellen naista huolestuneena. Voi rakas. Sydän tuntui vieläkin hakkaavan kurkussa. Suihkussa kaatuessa saattoi sattua pahasti.

Keikon harhaileva, tokkurainen katse pysähtyi Brianiin. Mies näytti huolestuneelta. Miten hän oli päätynyt sairaalaan?
"Mitä tapahtui?" hän kysyi hakien hetken ääntään.

Brian hyssytti naista pehmeästi.
"Kaaduit suihkussa. Löit pääsi."

Suihkussa. Keikolla ei ollut siitä muistoja. Mutta se oli kai tyypillistä päävammojen tapauksessa. Faktatietoa oli vaikeaa muistaa, kun se oli yhtäkkiä omakohtaista.
"Oletko sinä kunnossa?" Keiko kysyi kulmat huolestuneen asteen painuen.

"Voi hyvä luoja." Brian suukotti kättä pehmeästi.
"Olen. Olin vain huolissani."

Keiko painoi silmänsä hetkeksi kiinni. Ajatukset tuntuivat jähmeiltä, ja taivas, kun päätä vihloi. Kuvotti.
"Hyvä", hän mumisi pehmeästi.

"Ja voin nyt paljon paremmin kun sinä olet täällä ja hereillä. Soitin työpaikallesi ja kerroin mitä tapahtui. Toivottavasti et suutu."

Ei kai sellaisesta kuulunut suuttua?
"Mikä päivä tänään on?" Keiko kysyi koskettaen kalpeita kasvojaan tippaan kahlitulla kädellä.

"Tiistai. Kaaduit aamulla, hetki sitten." Brian silitti kättä hellästi.

Tiistai. Ajatuksista oli turhauttavan vaikeaa saada kiinni, ja kuvotus vaani vatsassa, kun Keiko sulki silmänsä. Jokin nakersi mieltä.
"...Eikö sinun pitäisi olla tallilla?"

"Siirsin ensimmäisiä valmennuksia." Brian totesi tyynesti.

Tiistai. Brian oli siis tullut kotiin eilen... Ruotsista. Keiko kokosi päättäväisesti repaleista, utuista muistiaan ja kosketti ohimoaan peittävää sidettä.
"Tiedätkö, milloin pääsen kotiin?"

"En. Voin kysyä kohta." Brian lupasi hellästi.
"Tst, älä hipelöi sitä."

Keiko sulki silmänsä, kun kuvottava särky nosti päätään.
"Komenteletko sinä minua?"

"Kyllä." Brian vastasi hellyyttä äänessään.

"Jos tänään on tiistai... Sinä lähdet kisoihin huomenna? Vai torstaina?" Keiko kysyi avaten silmänsä.

"Torstaina." Brian vakuutti pehmeästi.

"Hyvä", Keiko vastasi ja vilkaisi neulaa kädessään. Hän tunnusteli päätään ja yritti nousta istumaan, vaikka huone keinahtelikin.

Brian painoi naista pehmeästi takaisin makaamaan.
"Keiko, paikka siinä. Löit pääsi aika pahasti."

"Olen varma, että olen ihan kunnossa", Keiko vastasi. Pää tuntui ottaneen osumaa, mutta raajat toimivat, hän puhui sammaltamatta ja muisti toimi edellistä vuorokautta lukuun ottamatta.

"Ei se auta. Olet nyt siinä vain." Brian totesi tyynesti.
"Ja minä olen tässä vielä pari tuntia."

"Pari tuntia?" Keiko huokasi ja vajosi tyynyä vasten. Hänen potilaansa olisivat tarvinneet häntä tänään. Millainen typerys kaatui suihkussa?

"Pari tuntia." Brian vahvisti.
"Artemis järjesteli päivän osaltani uudelleen."

"Voisitko käydä kysymässä, milloin pääsen kotiin?" Keiko vetosi. Ei kai hänellä olisi syytä lojua sairaalassa paljoa kauempaa?

"Minä käyn. Ja sinä makaat siinä kiltisti kun palaan." Brian nousi ja lähti etsimään jotakuta viisaampaa.

Kuullessaan joutuvansa jäämään tarkkailuun ainakin vuorokaudeksi, Keiko vajosi lannistuneena tyynyjä vasten. Toki päähän sattui vietävästi ja jos se oli jouduttu tikkaamaan ja tarkastamaan murtumien ja sisäisen verenvuodon varalta, ehkä päätös oli ymmärrettävä.
”Lähde vain töihin”, hän kannusti Briania.

Brian pudisteli päätään.
"Ei, voin hyvin lähteä vasta kahden tunnin päästä. Kukaan ei kaipaa minua siellä ennen sitä." Mies istui alas, ottaen Keikoa hellästi kädestä.

”Olet hyvin kultainen”, Keiko vakuutti ja kosketti päätään tippaan sidotulla kädellä. Millainen typerys kaatui suihkussa? Hän liikahti ahdistuneena, tottuneena olemaan se, joka huolehti muista. Brianin ei pitänyt joutua istumaan hänen sänkynsä vierellä.
”Mutta ehkä voisit vaikka käyttää Hiccupin lenkillä? Tai käydä viemässä sen hoitoon ystävälleni?”

"Minä otan sen tallille." Brian lupasi pehmeästi hymyillen.
"Artemiksen serkku lupasi vahtia sitä, kun istuu toimistossa. Se saa leikkiä karvattoman terrierin kanssa."

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1458
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   La Maalis 10, 2018 11:01 am

Keskiviikko 7. maaliskuuta 2018, 07:03, Priestpopple, Hexham

Keiko oli yrittänyt pysytellä hereillä kysyäkseen Brianilta, kuinka lasten tapaaminen Irlannissa oli sujunut. Mutta koko maan tolaltaan saanut lumitilanne oli viivyttänyt lentoja ja hidastanut matkustusta, ja Keiko sai huomata heräävänsä nousevan aamuauringon kalpeaan kajoon – nyt Brian turvallisesti vieressään.
Sairaslomasta huolimatta hän heräsi itsestään aikaan, jona normaalisti nousi töihin. Nyt hän vain saisi jäädä sänkyyn. Ohimon tikkejä suojaava side oli vaihtunut huomaamattomampaan, joka jäi piiloon tummanruskean, hartiamittaisen polkkatukan suojaan. Hän nousi ääneti sängystä pesemään hampaansa ja ottamaan särkylääkettä, ennen kuin kiipesi takaisin miestensä viereen ja yritti turhaan odottaa, että Brian heräisi. Hän oli kärsimätön ja halusi kuulla, mitä Irlannissa oli tapahtunut.
"Brian", hän kutsui pehmeästi, silitti hopeisia hiuksia ja hipaisi huulillaan poskipäätä.

Brian ei tosiaan ollut heräämässä itsekseen niinkin aikaisin aamulla. Mies havahtui pehmään ääneen, kosketukseen hiuksissaan ja suukkoon poskipäällään.
"Mmmh?" Mies ynisi unisen pehmeästi, siristäen kevyesti silmiään.
"A ghrá geal, kello ei soinut..." Hänellä oli tänään vasta illasta valmennuksia, ihan tarkoituksella.
"Mitä?"

Keiko napitti miestä varsin samassa hengessä kuin heidän mäyräkoiransa odottaessaan jotain.
"Mitä Irlannissa tapahtui?" hän kysyi laskien kätensä Brianin olkavarrelle. Valmiina ravistelemaan miestä hereille, jos tämä yrittäisi nukahtaa kesken tarinan.

Brian ynähti raskaasti ja piti silmänsä auki vain tahdonvoimalla.
"Sovimme asioista Joslynin kanssa. Minulla on nyt sovittu määrä tapaamisia lasteni kanssa ja oikeus tavata heitä."

"Näitkö lapsesi?" Keiko kysyi ja tunsi myötätunnon piston väsynyttä miestä kohtaan. Mutta hän voisi korvata aikaisen herätyksen myöhemmin.

Brian hymyili pehmeästi. Pelkkä muisto lämmitti.
"Näin. Maanantaina ja tiistaina. Lähdin vasta kun he alkoivat rauhoittua iltarutiineihin." Hän oli ollut pakahtua onnesta kun sai viettää tiistaina iltapäivän lastensa kanssa - auttaa läksyissä, käyttää noita kaupungilla ja syömässä.

"Kertoisit minulle, millaista se oli", Keiko vetosi, "miltä sinusta tuntui nähdä heidät?"

Brian ähkäisi miltein epäuskoisesti.
"Uskomattomalta?" He ovat olleet taapero ja vauva kun olen nähnyt heidät viimeksi. Nyt he olivat jo pieniä ihmisiä, koulureppuineen kaikkineen." Hän sai hieraista silmäkulmaansa kevyesti.
"Fiona ei taida olla koskaan hiljaa ja Declan taitaa osata kaikki jalkapalloon liittyvät faktat ulkoa."

Keiko suli säteilevään, onnelliseen hymyyn Brianin puolesta ja kosketti miehen poskea.
"Mitä tapahtui, kun he näkivät sinut?"

Mies laski oman kätensä Keikon käden päälle.
"Tuijottivat, pitkään. Taklasivat lattialle. Kuvittele, kehtasivat taklata vanhan ukon lattialle."

"Olen niin onnellinen puolestasi", Keiko vetosi tummat, vinot silmät lämmöstä siristyen.
"Mitä teit heidän kanssaan?"

"Maanantai meni asioita sopiessa ja jutellessa heidän kanssaan." Brian työnsi mielestään sen oudon tunteen joka oli iskenyt asunnossa jossa hän oli elänyt Joslynin kanssa avioparina.
"Tiistaina autoin läksyissä, vein kaupungille ja syömään. Annoin Joslynille vapaan iltapäivän."

"Se kuulostaa ihanalta", Keiko vastasi ja tutki Brianin silmiä sydän pakahtumaisillaan.
"Jännittikö sinua, ennen kuin tapasit heidät?"

"Olin kuolla sydänkohtauseen." Brian myönsi. Hän oli ollut niin peloissaan, ettei tosikaan.

"Olen niin onnellinen, että kaikki meni hyvin", Keiko vetosi.
"Oliko Joslyn ystävällinen?"

"Meni. Ja no...Niin ystävällinen kuin voin häneltä odottaa. Hän oli selvästi korjannut aiempia kertomuksiaan minusta." Niin tuskin käyttäytyivät lapset jotka uskoivat isänsä hylänneen heidät.

"Olen iloinen", Keiko sanoi silittäen sormenpäillään miehen poskea.
"Entä miltä sinusta tuntui? Palata sinne takaisin?"

Brian nyrpisti kevyesti nenäänsä.
"Oudolta. Se oli... Hyvin outoa. Enkä voi sanoa että hyvällä tavalla."

"Mitä tarkoitat?" Keiko kysyi kallistaen päätään.

"Se on sama asunto jossa olen asunut niinä vuosina joista en ole ylpeä." Brian vastasi pehmeästi, häivä katumusta äänesään.

"Olen pahoillani", Keiko sanoi ja pujotti sormensa hopeisiin hiuksiin, juoksuttaen suortuvia sormiensa lomasta.
"Korvasivatko nyt hyvät muistot huonoja?"

"Jonkin verran." Mies vastasi hymyillen hellästi.
"Kaiken kaikkiaan olen onnellinen."

"Sitten minäkin olen", Keiko vakuutti.
"Ehkä minun pitäisi antaa sinun jatkaa uniasi vielä hetki?"

"Mmnnh, vanha mies olisi kiitollinen. Tunti?" Brian ehdotti hymyillen hellästi.

"Niin kauan kuin haluat", Keiko lupasi ja painoi suukon miehen poskelle kierähtäen kauemmas.
"Ja jos herätän sinut uudelleen, lupaan tehdä sen tavalla, josta tiedän sinun pitävän."

Brian hymyili kevyesti ja naurahti naisen sanoille.
"Olet sairaslomalla..." Hän mutisi jo unen rajamailta.

"Syödään sairaslomallakin aamiaista", Keiko vastasi pehmeästi ja houkutteli Hiccupin peiton alta mukaansa. Hän käyttäisi mäyräkoiran kiireettömällä aamulenkillä, jotta Brian saisi nukkua rauhassa.

"Mmm." Brian ymisi, tajuamatta jos siihen oli kätketty jonkinlainen sopimaton viesti.

Keiko viipyi ulkona Hiccupin kanssa, vaikka ihastuttava lumi oli kadonnut vesisateiden tieltä, sen muisto eli edelleen. Sade kasteli koiran turkin, joka kihartui kosteana kuivauksesta huolimatta, ja nainen kävi itsekin suihkussa palattuaan, ennen kuin laittoi teen keittymään, valmisti hedelmäsalaatin ja kurkisti makuuhuoneeseen tarkastaakseen oliko Brian hereillä.

Brian heräsi Hiccupin painokkaaseen mielipiteeseen siitä että isännän oli aika nousta. Mies makasi sängyssä ja rapsutteli koiraam hymyillen makuuhuoneeseen kurkistavalle Keikolle.
"Hei kultaseni."

"Huomenta. Haluaisitko munakkaan?" Keiko kysyi. Hän oli harjoitellut sellaisen valmistamista miehen poissaollessa.

Brian kohotti toista kulmaansa.
"Mmmh, miksi ei. Voin kyllä tehdä itsekin...."

"En minä sinua myrkytä", Keiko lupasi ja toivoi hartaasti niin, kun katosi keittiön puolelle valmistelemaan tarjotinta, jolla tuoda aamiainen sänkyyn miehelle. Niin hän tekikin hetkeä myöhemmin, kantaen varovasti sänkyyn Brianin suosimaa teetä, suoraan pannulta tulleen, anteliaasti täytetyn omeletin, pari palaa paahtoleipää ja kulhollisen hedelmäsalaattia.

"En minä sitä epäile!" Brian hihkaisi naisen perään. Mies ei voinut olla hymyilemättä aamiaiselle.
"Ja sinä vielä aina sanot ettet muka hemmottele minua. Nytkin."

"Pyrin hemmottelemaan", Keiko vastasi kiiveten miehen vierelle ja painoi suukon Brianin poskelle, ennen kuin veti Hiccupin syliinsä kerjäämästä aamiaista.

"Voi, sinä hemmottelet, kultaseni." Brian otti haarukallisen munnakasta.
"Hyvää on." Mies totesi tyynesti ja suukotti Keikoa.
"Kiitos."

Keiko soi miehelle hymyn ja vajosi tyynyihin Hiccup kainalossaan untuvaiseen villaneuleeseen hautautuneena.
"Kertoisit minulle lisää Irlannista."

Brian vilkaisi Keikoa.
"Mitä haluat kuulla?"

"Mitä tahansa", Keiko vastasi.
"Millaisia he olivat, miltä sinusta tuntui olla heidän kanssaan – tunsitko itsesi isäksi välittömästi?"

Brian hymähti pehmeästi.
"He ovat täydellisiä." Mies totesi hellyydellä joka äänessä viipyi hyvin, hyvin harvoin. Isällinen, pehmeä ylpeys.
"He ovat aina olleet lapsiani, vaikka en ole voinut tavata heitä. Olen aina ollut heidän isänsä ja antanut mitä tahansa siitä että voisin olla kunnon isä. Olen niin onnellinen kun voin olla sitä. Minä... Minä saisin heidät jossakin vaiheessa ennen koulujen alkua luokseni pidemmäksi aikaa jos haluan ja he haluavat tulla."

"Olen aivan valtavan onnellinen puolestasi", Keiko sanoi vilpittömästi ja kosketti pakahtuvaa sydäntään. Hän toivoi Joslynin myöntyneen Brianin paluuseen omasta tahdostaan ja lastensa vuoksi eikä paineesta, jota hän oli asettanut vaatimalla tapausta uudelleen käsittelyyn.

"He ovat upeita, täydellisiä pieniä ihmeitä." Brian totesi vielä. Hän ei vain voinut uskoa sitä todeksi.

"Miten hienoa, jos voit käydä tapaamassa heitä nyt paljon useamminkin", Keiko jatkoi.
"Pelasitko jalkapalloa poikasi kanssa?"

"Ei ollut Irlannnissa ihan jalkapallokelit." Brian vastasi nauraen.
"Mutt lupasinn kyllä, heti kun voi tai keksimme sopivan sisätilan"

Keiko kosketti miehen hopeisia hiuksia hellästi.
"Entä millainen tyttäresi on? Mistä hän pitää?"

"Fiona pitää kaikesta missä on prinsessoja. Saatoin lupautua osallistumaan teekutsuille seuraavalla vierailulla." Mies virnisti hieman.
"En tosin tiedä mitä minä siellä teen, en mene prinsessasta."

Keiko nauroi ihastuneena.
"No, en nyt menisi vannomaan", hän sanoi mittaillen miestä tutkien.

Brian kohotti kulmaansa Keikolle.
"Sinä menisit. Varo vain, kun he tulevat kylään, saat vielä sinäkin kunnian."

"Älä ole niin ankara itsellesi", Keiko vetosi hymyillen, naurua tummissa silmissään.
"Olet hyvin kaunis."

"Ai että, kiitos." Brian nauroi ja pudisteli päätään.
"Sinä olet meisät kuitenkin kauniimpi, joten kaikki on hyvin."

"Mitä muuta opit heistä?" Keiko kysyi häpeilemättä sitä, että halusi tietää. Tapaamisen oli täytynyt olla Brianille valtavan tärkeä.

"Fiona on lahjakas matematiikassa. Oikeasti lahjakas, en ymmärrä miten." Brian naurahti pehmeästi. Ei ainakaan häneltä saatua.
"Declan on taas kamalan kiinnostunut maantieteestä. Minun piti monta kertaa näyttää missä asun nykyään ja mitä kautta matkustan Limerickiin, jotta hän saattoi piirtää sen karttapalloonsa. Kuulemma hän piirtää siihe kaikki matkat jotka haluaa tehdä. Täynnnä viivoja, palloparka."

Keiko katseli miestä hymyillen ja sipaisi hellästi hopeisia hiuksia.
"He kuulostavat ihastuttavilta. Ovatko he kiinnostuneita hevosista?"

"Ovat. He näyttivät minulle piirrustuksia Vichystä." Brian hymyili hieman haikeasti.
"Artemiksen hevosesta."

Se kuulosti ihastuttavalta. Keiko kosketti sydäntään.
"Esittelitkö heille kuvia hevosistasi?"

"Esittelin. Heistä Moko oli hirveän hauska. Kun se erottuu muiden seasta niin selvästi." Brian voisi ratsastaa Mokoa lastensa iloksi vaikka maailman tappiin.

"Se on mielenkiintoinen hevonen", Keiko myönsi. Ei ehkä turvallisin ratsu. Hän katsoi ratoja hevosella sormiensa läpi sydän läpättäen, mutta se oli jännittävän värinen.

"Se on täysi idiootti, mutta jos siitä on iloa lapsilleni, ehkä kestän pari ilmalentoa." Brian myönsi huvittuneena.

"Ehkä siinä tapauksessa minäkin", Keiko lupasi hymyillen.

"Hyvä tyttö." Brian kehui hellästi, suukottaen naisen hiuksia. Samalla hän napsi hedelmiä suuhunsa.

"Vaikuttaako Joslyn onnelliselta?" Keiko pohti sukaisten tummanruskean suortuvan korvansa taakse.

Brian kohautti olkiaan.
"En tiedä. Kai hän... En tiedä. Läsnäoloni kiristää hänet äärimmilleen, en voi sanoa."

"Olen pahoillani", Keiko vastasi. Miltäköhän se tuntui Brianista?
"Ahdistaako se sinua?"

"Hieman." Mies myönsi, vaihtaen epämukavana asentoaan.
"En oikein yritä puhua hänelle kuin pakolliset. Ymmärrän ja hänellä on syynsä."

Joslynillä oli syynsä. Keikon oli vaikeaa sisäistää, että Brian oli joskus ollut mies, jota vaimo pakenisi, jonka kättä pelkäisi.
"Haluaisitko selvittää asiat hänen kanssaan?"

Brian kohautti olkiaan.
"Haluaisin, mutta ei ole minun asiani pyytää sitä. Jos hän on koskaan valmis, niin voimme selvittää. Jos ei, minä voin kyllä kulkea varpaillani. itse sen itselleni kaivoin."

Keiko kosketti miehen käsivartta myötätuntoisena. Ajatus Brianin menneisyydestä kylmäsi hänen vatsaansa, mutta tuntui kaukaiselta. Brian oli muuttunut eri ihmiseksi niistä ajoista.
"Olen onnellinen, että sait lapsesi takaisin."

Se oli vaatinut vuosia terapiaa ja itsensä muuttamista. Edelleen hän sai silloin tällöin lyödä alas ajatuksen sieltä ja toisen tuolta. Mutta ei tuonut niitä esiin, saatika palannut vanhaan.
Yksikin kerta ja hän menettäisi Keikon. Se kummitteli mielessä.
"Niin minäkin."

Keiko nojautui lähemmäs painaakseen suukon miehen poskelle, kun ovikello soi ja sai hänet kääntämään katseensa hämmentyneenä olohuoneen suuntaan. Erikoista.
"Käyn katsomassa, kuka se on", hän sanoi, puristi Brianin kättä ja kiipesi sängystä tassuttaen äänettömin askelin ovelle. Hiccup katsoi hetken emäntänsä perään, mutta hivuttautui sitten silmät suurina ja anovina lähemmäs isäntäänsä.

Brian hymyili pehmeästi ja puristi Keikon kättä. Mies otti koiran kainaloonsa, rapsutellen sen vatsaa hellästi. Suloinen eläin.

"Walter", Keiko tervehti yllättyneenä avatessaan olohuoneeseen aukeavan oven ja kohdatessaan massiivisen kimpun vaaleanpunaisia ruusuja.
"Olet hyvin kultainen, mutta meidän todella pitäisi tavata vastaanotolla terapiasi merkeissä. Kiitos, voin oikein hyvin – Walter, Walter, olet todella huomaavainen, mutta ei ole sopivaa, että tulet kotiini ja tuot minulle lahjoja. Ei, ne ovat oikein kauniita. Tavataan ensi torstaina normaaliin aikaan, eikö? Kyllä, kiitos. Kyllä, turvallista kotimatkaa", hän sanoi ja työnsi oven kiinni, nojaten selkänsä hetkeksi sitä vasten, katsahtaen epätietoisena kukkia sylissään.

Brian nousi istumaan. Se ei ollut Keikon ex-mies, ei syytä loikata ylös kuin myrskynmerkki ja karjaisemaan se kusipää pois kotiovelta. Mies tuli eteiseen kun ovi sulkeutui ja kohotti kulmaansa.
"... Ruusuja?" Brian, ei. Tälle on ihan looginen selitys.
Keiko rakastaa sinua. Älä ole lapsellinen idiootti.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1458
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   La Maalis 10, 2018 11:02 am

Keiko nosti katseensa kukista Brianiin ja soi miehelle hämillisen hymyn, ennen kuin suoristautui ovelta ja astui peremmälle olohuoneeseen, etsien katseellaan maljakkoa.
"Walter on potilaani. Hän on hieman... Innokas. Ei tunnu aivan ymmärtävän, mikä on sopivaa."

Brian kurtisti kulmiaan.
"Kuitenkin harmiton?" Mies varmisti. Keikon entisen jälkeen hän ei osannut olla pelkäämättä.

"Hyvin harmiton", Keiko vakuutti laskiessaan ruusut tummapuiselle sohvapöydälle ja kurottuessaan sitten varpailleen saadakseen kauniisti muotoillun, lasisen maljakon valkoisesta kirjahyllystä.
"Hyväntahtoinen, herkkä ja mieleltään hieman hauras. En tahdo sanoa hänelle liian ikävästi, sillä pelkään hänen musertuvan."

Brian huokaisi helpotuksesta.
"Mmm. Minä menen suihkuun." Kylmä suihku ja pää olisi selvä. Jestas, hän oli typerä! Irlantilainnen katosi nopeasti kylpyhuoneeseen, käänsi hanan kylmälle ja anntoi veden valua päälleen.

Keiko katsahti huolestuneena Brianin perään. Hän täytti maljakon vedellä, asetti ruusut esille sohvapöydälle ja kumartui haudaten hetkeksi nenänsä niiden tuoksuun, ennen kuin istahti pöydän laidalle odottamaan miestä.

Brian vietti suihkussa tasan niin kauan että sai itsensä rauhalliseksi ja normaaliksi. Vasta sitten mies tuli muun asunnon puolelle hopeiset hiukset kosteina ja pyyhe lantiolle kietaistuna. Matka kohti makuuhuonetta.

"Brian", Keiko vetosi vartiopaikaltaan.
"Onko kaikki hyvin?"

Brian pysähtyi ja katsoi Keikoa, hymyillen pehmeästi.
"On. Kaikki on hyvin." Nyt hän ei edes valehdellut. Kaikki oli nyt hyvin.

Keiko nousi ylös, työnsi hiuksiaan taakse ja tuli lähemmäs, koskettaakseen miehen käsivartta. Hän tutki kasvoja ja ruskeita silmiä.
"Mikä sinulle tuli aikaisemmin?" hän kysyi.

Brian hymyili pehmeästi, ruskeat silmät siristyen.
"Ei mikään. Keiko, kaikki on hyvin."

"Tiedäthän sinä, että minä näen, kun jokin on vinossa?" Keiko huomautti ja silitti miehen kättä.
"Olen onnellinen siitä, että kaikki on hyvin – varsinkin, kun on aihetta juhlia sitä, että sait lapsesi takaisin. Mutta minä näen hetket, jolloin kaikki ei ole hyvin."

Brian hengitti syvään.
"Inhottava tunne nosti päätään. Kävin hukuttamassa sen viemäriin." Mies naurahti laiskasti.

"Olen pahoillani", Keiko sanoi toivoen, etteivät inhottavat tunteet joutuisi nostamaan päätään.
"Tiedän, etten ole terapeuttisi, mutta jos koskaan haluat puhua niistä, kuuntelen mielelläni."

Brian hipaisi naisen poskea hymyillen.
"Ssshh. Ei ole hätää. Tiedän, mutta se on vain typerää. Tiedän että sinä rakastat minua, joten on turha ajatella muuta."

"Niin rakastan", Keiko vastasi.
"Ja on turhaa ajatella muuta, mutta tunteita ei kannata padota tai vaientaa liian usein käsittelemättä."

"En minä patoa. Enkä vaienna. Mutta ei siinä ole puhuttavaa. Vanha, ruma tunne nosti päätään vaiensin sen ennen kuin se ehti aloittaakaan."

"Hyvä on", Keiko vastasi, vaikka toivoi, että olisi saanut pureutua syvemmin hetkiin, jotka saivat tunteen nostamaan päätään ja syihin sen takana; miksi tunne nosti päätään laisinkaan. Mutta hän ei ollut Brianin terapeutti ja mies toteaisi sen hänelle vielä itsekin, ellei hän luovuttaisi.
"Taidat mennä tallille myöhemmin tänään?"

Brian asteli makuuhuoneeseen, etsimään itselleen boksereita. Ei, Keiko ei ollut hänen terapeuttinsa. Hän puhuisi kun koki olevan jotain puhuttavaa.
"Menen, vasta illaksi. Myöhäiset valmennukset."

Keiko nyökkäsi ja kääntyi takaisin olohuoneen puolelle, katsahtaen tuoreita ruusuja sohvapöydällä. Ehkä hän voisi ostaa itselleen kukkia useammin.
"Toivottavasti ne menevät hyvin."

"Eiköhän." Mies myönsi nauraen.
"Voivat olla vähän energisiä, ei muuta."

Hiccupkin siirtyi olohuoneen puolelle ja loikkasi sohvalle emäntänsä viereen. Keiko silitteli hajamielisesti suklaanruskeaa turkkia.
"Joskus sopivan hetken tullen voisimme juhlistaa sitä, että sait lapsesi takaisin."

Brian hymyili pehmeästi.
"Toki. Miten ajattelit, kultaseni?"

"Millaisesta juhlimisesta sinä pidät?" Keiko kysyi.

"Sinun kanssasi mistä vain." Brian vastasi hymyillen.
"Ihan vaikka ulkona syöminen on jo luksusta."

"Sitten voimme käydä ulkona syömässä", Keiko vastasi. Se olisi ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin kotona kokkaaminen, vaikka hän opettelikin ahkerasti.
"Milloin vain ehdit."

Mies joutui miettimään liian kauan. Voi kun työ olisi sallinut enemmän aikaa kotona.
"Ensi viikolla?"

"Milloin vain ehdit", Keiko lupasi. Hän voisi perua menojaan, jos sopiva ilta sattuisi päällekäin jonkin muun kanssa.

Se inhottava pisto vihlaisi uudelleen ja mies nojautui suutelemaan naista hellästi.
"Anteeksi rakas."

Keiko kohotti katseensa hämmentyneenä ja tutki miehen kasvoja.
"Miksi pyydät anteeksi?"

Brian hipaisi naisen kasvoja hellästi.
"Olen niin paljon poissa ja minulla on syyllinen olo siitä etten ehdi edes ulos kanssasi ilman aikataulutusta. Ansaitset enemmän huomiota."

"Brian", Keiko vetosi laskien kätensä miehen kädelle, "ei sinun tarvitse pahoitella. Minä rakastan sitä, että saat tehdä mitä rakastat ja tiedän, että se vaatii sinulta paljon. Minä olen onnellinen näin."

Brian huokaisi raskaasti.
"Silti. Minä lupaan että ensi viikolla menemme syömään kivaan paikkaan kaksin. Mukava ilta. Vain me."

Keiko tarttui Brianin käteen ja kiskoi tätä viereensä sohvalle niin, että voisi kiivetä istumaan miehen syliin ja tarttua tämän kasvoihin.
"Se olisi ihanaa, mutta rakas – älä syyllistä itseäsi turhaan. Minä olen onnellinen juuri näin. En koskaan tiennyt, että voisin olla näin onnellinen."

Brian valahti istumaan sohvalle ja hymyili hieman vinosti. Mies sipaisi naisen sileää poskea hellästi.
"En syyllistä. Mutta pidän lupaukseni."

"Tiedän, että pidät", Keiko vastasi ja silitti hopeisia hiuksia taakse.
"Tiedätkö sinä, että pidän hymystäsi?" hän sanoi ja hipaisi sormenpäällään vinoon hymyyn kohonnutta suupieltä.
"Näytät siltä kuin sinulla olisi aina jotakin mielessä."

Ruskeissa silmissä tuikahti kun vino hymy syveni naisen sanojen myötä.
"Niinkö?"

"Niin", Keiko vastasi tutkien ruskeita silmiä ja kosketti miehen nenänpäätä.
"En tiedä, ollako levoton vai innostunut."

Brian naurahti pehmeästi, kadottamatta sitä ilmettä kasvoiltaan.
"Ehkä se on sen charmi? Et tiedä aionko yllättää sinut kukilla ja kotitekoilessa päivällisellä vai kolmella orgasmilla?"

Keiko painoi käden kasvoilleen kätkien hetkeksi silmänsä, kasaten itseään.
"Niin, ehkä se on sen charmi", hän vakuutti laskien kätensä ja painaen suukon miehen poskelle. Ehkä hänen pitäisi yllättää Brian jälleen sopivana päivänä. Olihan mies sanonut pitäneensä siitä.

Brian hymähti pehmeästi saadessaan suukon.
"Sinä olet ihana."

"Niin olet sinäkin", Keiko vakuutti punoen sormiaan hopeisiin hiuksiin.
"Kauanko meillä on aikaa, ennen kuin sinun pitää lähteä?"

Brian painoi hiuksiaan kättä vasten. Se tuntui aina yhtä mukavalta.
"Monta tuntia."

"Mitä haluaisit tehdä?" Keiko kysyi. Hän ei ollut varma, milloin he olivat viimeksi kunnolla nähneet – edellisen viikon tiistaina hän oli ollut tarpeeksi typerä pyörtyäkseen suihkussa, Brian oli lähtenyt kisoihin ja viettänyt sitten alkuviikon Irlannissa. Saattoiko siitä todella olla viikko, kun he olivat viimeksi nähneet?

Brian tiesi melko tarkalleen miten helvetin pitkä aika siitä oli ollut.
"Viettää ne kanssasi. En minä muuta pyydä."

Keiko hymyili silittäen hopeisia hiuksia.
"Olet hyvin kultainen", hän vastasi ja hipaisi huulillaan Brianin poskea. Jos he todella eivät olleet nähneet viikkoon, ehkä hänen pitäisi tervehtiä miestä kunnolla. Saattoihan hyviä uutisia juhlistaa niinkin, eikö?

Brian veti naista lähemmäs, pyöritellen sormenpäitään tuon niskassa. Keiko-parka sen päänsä kanssa.
"Rakas, katsotaanko jotain?"

"Katsotaan vain", Keiko lupasi ja hipaisi huulillaan miehen korvaa, valuen hamuamaan pehmeästi kaulansyrjää.

"Nhn, hei." Brian naurahti pehmeästi.
"Tiedätkö, ei se noin toimi."

"Oletko varma?" Keiko kysyi tukistaen kevyesti hopeisia hiuksia ja näykkäsi kaulan ihoa.

Brian värähti tukistuksesta ja painoi sormenpäillä kevyesti naisen niskaa.
"Nnnh, hei.. Luoja, Keiko."

"Niin Brian?" Keiko kysyi liukuen lähemmäs miehen sylissä ja jatkoi suudelmien painamista kaulalle. Toki tämä oli sopiva tapa sanoa hei viikon tauon jälkeen?

"Ei se Netflix ole siellä." Brian pärskähti huvittuneena.

Keiko suoristi päänsä ja tutki miehen silmiä.
"Haluatko sinä katsoa Netflixiä?" hän haastoi.

Brian hipaisi naisen ohimoa.
"Olet vielä sairaslomalla, rakas. Silloin levätään."

"Minä olen kunnossa", Keiko vastasi. Sitä hän oli, mutta noudatti kuuliaisesti lääkärien määräystä olla levossa. Ja tunsi tulevansa hulluksi.
Hän kallisti päänsä ja painoi uuden suudelman miehen kaulalle, koskettaen sitä hampaillaan.

Matala murahdus pääsi huulilta.
"Ja sinun - ah - pitäisi levätä..."

"Minä olen levännyt", Keiko vastasi tukistaen hopeisia hiuksia lujemmin, kun kallisti miehen päätä sivuun voidakseen näykätä kaulaa.

"Keiko.." Brian vetosi voimattomana naisen edessä.
"Ihan oikeasti, on ollut ikävä..." ei hän kestäisi luovuttamatta.

"Miksi siis vastustelet?" Keiko kysyi ja nosti päänsä, koskettaen miehen poskea, ennen kuin painoi suudelman huulille.

Se oli äärimmäisen hyvä kysymys. Brian murahti matalasti, laskien kädet naisen reisille, valuttaen ne takapuolen päälle. Hän vastasi suudelmaan sen ansaitsemalla tavalla.
"Helvetin hyvä kysymys." Brian murahti noustessaan sohvalta seisomaan.

"Sitä minäkin", Keiko nauroi kiertäen jalkansa kevyesti miehen ympärille ja punoen sormensa hopeisiin hiuksiin, ennen kuin veti miehen uuteen suudelmaan.

Brian saattoi hyvin vastata suudelmaan. Matka makuuhuoneeseen oli tuttu, tosin nyt mies kulki suoraan sängyn luo. Ei pysähdyksiä seinille.
"Sinä kyllä tiedät että en voi vastustaa sinua "

"Hyvä niin", Keiko vastasi hymyillen, vatsanpohja nipistäen. Hän tukisti miestä ja suuteli Briania uudelleen, ennen kuin yritti kiepauttaa miehen alleen sängylle.

Brian luovutti ja kierähti selkä patjaa vasten, hymyillen.
"Mitä sinä suunnittelet?"

Keiko istahti miehen vatsalle hajareisin ja silitti hopeisen sängen kirjomaa poskea.
"Mitä toivoisit?" hän kysyi päätään kallistaen.

Mies vilkaisi Keikoa hymyillen.
"Olet hyvä yllättämään."

Keiko pudisti päätään hiukset keinahtaen ja kumartui painamaan uuden suudelman miehen huulille samalla, kun liu'utti kätensä paidan alle ja ujutti sitä pois päältä.

Brian antoi Keikon kiltisti riisua paidan - miksi hän oli nähnyt edes vaivaa pukeakseen sen? - ja hymyili hellästi. Hän oli utelias.

"Minua alkaa vielä ujostuttaa, kun katsot minua noin", Keiko huomautti, ennen kuin valui suutelemaan miehen kaulaa. Ei hänellä ollut aavistustakaan, miten yllättää mies. Hän oli edelleen järkyttynyt edellisestä yllätyksestään ja luopui ilomielin alkoholista.

Brian naurahti hellästi.
"Ei sinun tarvitse keksiä pyörää uudelleen. Sinä tiedät että nautin mistä tahansa mitä sinä teet." Mies huomautti, siirtäen kiltisti katseensa muualle. Ei saanut tuijottaa.

Keiko vastasi puremalla miehen hartiaa terävästi ja punoi sormensa tiukasti hopeisiin hiuksiin, tukistaen niitä näykkiessään kaulansyrjää. Hän tiesi kyllä jotain, mistä Brian piti. Sääli, että kermavaahto oli loppu.

Mies nytkähti kevyesti puremasta. Ei olisi ihan kaikkea pitänyt kertoa naiselle. Jestas.
"Keiko, viikko..." Ei hän kovin monimutkaista kidutusta kaivannut.

"Viikko?" Keiko nauroi miehen ihoa vasten, kun valui alemmas suutelemaan Brianin rintakehää ja avasi miehen housuja.

"Viikko erossa. Mies on vähemmästäkin pasmat sekaisin." Brian mutisi. Hyvä kun sai tuotettua enää lauseitakaan.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1458
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   La Maalis 10, 2018 11:02 am

"Brian-parka", Keiko vetosi myötätuntoisena. Ehkä tänään ei ollut päivä kiusata miestä sietokyvyn rajoille, eikä hän tehnytkään niin kuin maltillisen hetken, suudellen miehen vatsaa ja härnäten hellästi, ennen kuin valui alemmas.

Hänellä ei ollut kovin hyvä kärsivällisyys eikä Brian tosiaan aikonut kehittää sitä nyt. Mies voihkaisi raskaasti, takertuen lakanoihin. Hän oli jo oppinut pitämään kädet vaistomaisesti poissa Keikon hiuksista.

Brian-parka. Keiko suki hiuksia korviensa taakse ja todella tunsi myötätunnon piston miestä katsellessaan. Hän päätti helpottaa miehen olotilaa aivan erityisen hellällä, tunnollisella huomiolla.

Keiko ei tosin tehnyt sitä aina helpoksi, ettei olisi edes hipaissut tummia hiuksia. Mies valahti lopulta rennoksi patjaa vasten. Hyvä luoja.

Keiko katseli miestä lämpimin silmin, pyyhkäisi suupieltään ja kiipesi sitten Brianin vierelle, silittäen hopeisia hiuksia.
"Tervetuloa kotiin, ellen sanonut niin aikaisemmin."

Brian vilkaisi naista, pudisteli päätään ja puri kevyesti huultaan. Hän veti Keikoa kainaloonsa. Kohta. Ihan pienni hetki vanhalle miehelle levätä.
"Kiitos. Näytän kohta miten ihanaa on tulla kotiinn."

"Ei", Keiko vastasi käpertyen Brianin kylkeen ja silittäen miehen rintaa.
"Jos sinun on hyvä, minunkin on hyvä."

"... Ei?" Mies inahti hiljaa.
"Mutta kun."

"En tarvitse vastapalveluksia", Keiko nauroi ja nojasi päänsä miehen rintaan.
"Minusta on vain ihanaa saada olosi hyväksi."

"Eivät ne ole vastapalveluksia!" Brian naurahti vastaväitteeksi.
"Ne ovat rakkaudenosoituksia."

"Kutsu niitä miksi haluat – minun on hyvä näin", Keiko vakuutti huvittuneena.

Brian huokaisi syvään. Kai sitä pitäisi joskus uskoa mitä Keiko sanoi.
"Jos minun ei ole?"

"Sitten voin tehdä uudelleen mitä tein", Keiko vastasi hymyillen ja kohotti kasvonsa niin, että saattoi nähdä Brianin silmät. Ja seuraavalla kerralla hän voisi koetella miehen kärsivällisyyttä.

"... No ei se nyt noi toimi." Mies mutristi kevyesti huultaan.

"Oletko varma?" Keiko kysyi kohottaen kulmiaan.

"... Ei toimi." Brian totesi hieman päättäväisemmin.
"On oikein hyvä."

Keiko kallisti päätään. Hän oli suhteellisen varma, että se toimi – ainakin mies valahti varsin veteläksi ja rennoksi.
"Mitä sinä sitten haluat, hopeakettu?"

Mies veti Keikoa kainaloonsa ja hellästi painoi päätä hartiaansa vasten.
"Ole nyt sitten vain siinä, rakas."

Keiko hymyili ja käpertyi miehen kylkeen untuvaisen pehmeässä villaneuleessaan. Ehkä hän lämmittäisi Briania tarpeeksi, jotta paidaton mies ei palelisi.
"Minne lähdet täksi viikonlopuksi?"

Piti miettiä oikein hetki, mihin hän olikaan menossa.
"... Alankomaihin."

"Toivottavasti siellä menee yhtä hyvin kuin Ruotsissa", Keiko sanoi.

"Epäilen vahvasti, mutta aina saa toivoa." Brian käänsi päätään ja painoi suukon naisen päälaelle.

"Minä toivon aina puolestasi", Keiko lupasi ja silitti sängylle loikkaavan Hiccupin päätä, kun se painautui hänen polvitaipeeseensa.

Brian veti housunsa kiinni laiskasti, jaksamatta muuten nousta. Siinä oli hyvä. Silitellä Keikoa hellin sormin ja nauttia naisen läheisyydestä. Kun huomenna aamulla olisi jälleen lähtö.

Siinä oli lohdullisen hyvä, ja Keiko oli kiitollinen heidän yhteisestä aamupäivästään, ennen kuin Brian lähtisi loppuviikoksi matkoille. Ehkä hän voisi yllättää miehen, kun tämä palaisi matkaltaan. Vaikka Brian toki varmasti arvostaisi eniten hyviä unia.
"Ehkä voit lähettää lapsillesi kuvia tai videoita kisoista?"

Brian hymyili pehmeästi.
"Pitää pyytää Vincentiä ottamaan." Mies naurahti ja piteli Keikoa lähellä. Onneksi Alankomaat olivat lähellä. Ei hän olisi kovin väsynnyt matkan jälkeen.

"Pyydä. Hän kuvaa erinomaisia videoita", Keiko vastasi.

"Todella. Pitää muistaa olla kiroilematta." Mies naurahti ja pudisteli päätään.

"Luuletko, että Joslyn ei arvostaisi lisäystä lasten sanavarastoon?" Keiko kysyi huvittuneena ja piirsi sormenpäillään paljaaseen rintaan.

"Tiedän. Saisin korvilleni." Brian totesi huvittuneena, sulkien hetkeksi silmiään.

"Liekö vain pitäisit siitä?" Keiko ehdotti halaten miehen rintaa, mutta antoi Brianille ummistaa silmänsä. Se ei ollut lainkaan hullumpi ajatus, talvipäivän kalpeassa valossa.

"Sinun tekemänäsi, kyllä." Entisensä, ei niinkään.

"Niinkö? Miten sinä sitten haluat korvillesi?" Keiko kysyi huvittuneena.

Brian vilkaisi Keikoa huvittuneena.
"Sinä rakkaani tiedät kaikki tavat joilla haluan saada korvilleni."

"Tiedänkö?" Keiko kysyi ja punoi sormensa hopeisiin hiuksiin, tukistaen niitä hellästi.

Brian murahti pehmeästi.
"Hmmh. Tiedät sinä. aivan hyvin."

Keiko kallisti päätään nähdäkseen miehen kasvot, joiden jylhä komeus sai hänet edelleen hämilleen, ja painoi nenänsä hetkeksi ihoa vasten, yrittäen ikuistaa tuoksun mieleensä, ennen kuin Brian olisi jälleen poissa.
"Tulen ikävöimään sinua."

Brian huokaisi syvään. Hän olisi taas pian poissa, monta päivää. Ajatus riipi.
"Ensi viikolla lähden vasta perjantaina." Hän lohdutti pehmeästi. Ja tulisi kotiin jo sunnuntaina illasta.

Keiko hymyili ja silitti miehen rintaa rauhoittaen.
"Onneksi voimme aina viestitellä. Tunnuit pitävän myös lähettämistäni kuvista?"

Se sai miehen keinahtamaan sulavasti Keikon yläpuolelle.
"Tunnuin pitävän?"

Keiko nauroi vatsanpohja nipistäen, kun Brian oli yhtäkkiä hänen ylleen. Hän silitti miehen kylkeä.
"Piditkö?"

"Pidin."Brian myönsi ääni käheänä, suudellen pehmeästi naisen huulia.
"Sinä tiedät miten pitää mies lumoissasi."

"Oletan, että se on hyvä asia?" Keiko kysyi naurua äänessään, kun kiersi kätensä kevyesti miehen vyötärölle, selkää silittäen ja vastasi suudelmaan.

"Oikein hyvä asia." Brian vahvisti huvittuneena. Oivallus siitä että heillä olisi vain tämä päivä, oli kivulias.
"Miten väsynyt olet?"

"Eikö kysymys ole, kuinka väsynyt sinä olet?" Keiko vastasi hymyillen.
"Minä olen se, joka on makoillut sängyssä viimeisen viikon."

"Koska löit pääsi pahasti." Mies täsmensi pehmeästi.
"En halua rasittaa."

"Sinä, rakkaani, et rasita minua", Keiko vastasi silmät tuikahtaen, "minä olen täysin kunnossa."

"Fyysinen liikunta voi rasittaa." Mies huomautti hymyillen. Kädet alkoivat ihan omia aikojaan riisua naista. Hups.

"Fyysinen liikunta?" Keiko kohotti toista kulmaansa ja nauroi, kun vaatteet alkoivat kadota. Hän avitti kiltisti nostamalla itseään niin, että villaneule ja sen alla oleva toppi liukuivat pään yli ja legginssit pois jalasta.
"Oletko sinä liikunnan tarpeessa?"

Brian naurahti, antaen kätennsä vaeltaa keholla alemmas kun suurin osa vaatteista oli saatu pois tieltä.
"Ehkä molemmat olemme? Me ehdimme urheilemaan seuraavan kerran yhdessä vasta... Ihan liian monen päivän kuluttua. "

Keiko nosti kätensä ja tukisti miehen hopeisia hiuksia käden vaeltaessa.
"Kaipaatko sinä uusintaa?" hän kysyi hymyä silmissään ja tutki miehen kasvoja.

"Erilaista uusintaa." Brian totesi tyynesti.
"Ei sinu säännöilläsi."

"Mitä minun sääntöni sitten ovat?" Keiko nauroi ja tavoitteli miehen kättä omansa vangiksi.

Käsi pysähtyi, saaden miehen ynähtämään pettyneenä.
"Oikein, oikein nautinnnollisia, mutta minulla olisi vielä parempi idea."

"Ja mikäköhän se olisi?" Keiko kysyi punoen sormensa miehen sormien lomaan, raahaten käden turvalliselle maaperälle ja tukistaen toisella uudelleen hopeisia hiuksia.

Brian ynähti uudelleen pettyneesti. Hän ei sitten vain voinut voittaa?
"Sellainen, jossa sinä nautit ensin ja sitten nostan sinut tuota sängynpäädyn seinää vasten."

Keiko tutki miehen silmiä vatsanpohja nipistäen.
"Tai sitten sellainen, jossa minä ajan sinut hitaasti hulluksi?" hän ehdotti silittäen miehen niskaa sormenpäillään.

"Mutta jos minä ihan todella pitäisi ensimmäisestä?" Briania alkoi epäilyttää ja hän yritti vaimentaa sen. Hän ei jumalauta pilaisi sitä ainoaa päiväänsä viikkoon Keikon kanssa.

Keiko tutki miehen silmiä empien. Oliko tylyä kieltäytyä? Tuntisiko Brian tulevansa torjutuksi?
"Etkö pitäisi jälkimmäisestä?" hän ehdotti pehmeästi ja kuljetti käteensä alas kylkiä miehen housujen reunalle.

Brian puraisi kevyesti huultaan. Jokinei vain asettunut paikoilleen ja hän ei pitänyt siitä tunteesta. Hän nojautui suukottamaan Keikon otsaa pehmeästi.
"Netflix?"

"Sekin käy hyvin", Keiko lupasi ja tunsi piston. Ehkä hän oli saanut Brianin tuntemaan olonsa torjutuksi, typerys.

Se ei johtunut siitä, mutta mies ei halunnut painostaa ja ei oikeastaan kaivannut kuin Keikon lähelle. Ainakin Netflixiä katsellessa hän saisi tuon kainaloonsa. Hän nousi jaloilleen ja veti neuleensa itselleen.
"Mitä haluat katsoa?"

"Päätä sinä", Keiko tarjosi hajamielisesti laskeutuen sängyltä jaloilleen, vetäen legginssit takaisin jalkaansa ja villaneuleen päänsä yli.

Brian kallisti kevyesti päätään ja astui lähemmäs, kietoen kädet Keikon ympärille.
"Et ole ainoa joka huomaa jos jokin ei ole hyvin."

Keiko nojasi kevyesti miehen rintaa vasten ja tunsi levottoman sykkeensä saavan kipeän terän.
"Minulla on kaikki ihan hyvin, mutta onko sinulla?"

Brian painoi hellästi huulet Keikon poskelle.
"On. Kaikki on hyvin."

"Joten, mitä haluaisit katsoa?" Keiko kysyi haluten palauttaa keskustelun normaaleille, neutraaleille alueille.

"Django?" Ei ollut mitenkaan romanttinen elokuva, mutta ehkä se rauhoittaisi mielen ja jotain muutakin.

"En olekaan nähnyt sitä", Keiko vastasi juoksuttaen sormet läpi hiuksistaan ja pujottautui miehen käsivarsien alta palaten olohuoneen puolelle.
"Oletko sinä?"

Brian seurasi Keikoa olohuoneeseen, tutkaillen naista katseellaan. Vaihtoehtona olisi myös lähteä tallille, mutta ei hän sitä halunnut tehdä.
"Siitä on aikaa."

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1458
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   La Maalis 10, 2018 11:02 am

"Katsotaan vain se", Keiko lupasi, poimi ruusukultaisen läppärinsä kirjahyllystä ja muisti sitten Brianin television, joka voisi toimia tarkoitukseen paremmin.

Brian istui sohvalle, avaten telkkarin ja lähti etsimään sen sovelluksista Netflixiä.
"Kainaloon?"

Keiko nyökkäsi, soi miehelle pehmeän hymyn levottomasta sykkeestä huolimatta ja asettui miehen kainaloon. Hiccup kiipesi hänen syliinsä, ja nainen upotti sormensa sen turkkiin.
"Milloin arvelet näkeväsi lapsesi uudelleen?"

Brian kietoi kätensä Keikon ympärille ja antoi katseensa valua elokuvaan.
"Pääsiäisen jälkeen." Siihen oli pitkä aika.

Siihen oli pitkä aika – mutta ehkä tieto uudesta tapaamisesta ja muisto edellisestä pitäisivät miehen onnellisena siihen saakka. Keiko puristi hellästi miehen kättä ja yritti seurata elokuvaa, vaikka harhautui ajatuksiinsa aina muutaman minuutin jälkeen eikä voinut sanoa muistavansa paljoa.

Ja Brian sai nyt soittaa lapsilleen ja lapsen hänelle. Hän sai pitää noihin yhteyttä. Mies jäi katsomaan elokuvaa, tyhjin silmin. Oliko hän tehnyt jotakin, satuttanut Keikoa? Hän ei tiennyt missä nyt mentiin.

Keiko yritti hiljentää rumat, julmat sanat mielestään. Brian lähtisi pian, ei voinut olla liikaa vaadittu, että hän voisi olla ehjä edes yhden päivän? Hän katsahti miestä silmäkulmastaan ja silitti kevyesti ympärilleen kiertynyttä kättä.

Mies hymyili pehmeästi ja nojautui painamaan suukon hiusten sekaan.
"Tuonko jotain ruokaa kun tulen?"

"Tuo itsellesi, jos olet nälkäinen", Keiko vastasi lämmöllä.
"Mutta voin myös käydä hakemassa sinulle jotain, jos laitat viestiä mihin aikaan olet kotona."

"Jos viitsit. Slaleysta ajaessa ei varsinaisesti ole monia ruokapaikkoja." Mies naurahti pehmeästi ja rutisti naista hellästi kainaloonsa.
"Rakastan sinua."

"Mitä haluaisit?" Keiko kysyi ja nojasi päänsä Brianin rintaa vasten, yrittäen antaa itsensä nauttia miehen läheisyydestä sen hetken, kun se oli mahdollista.
"Niin minäkin sinua."

Irlantilaien upotti kasvonsa tummien hiusten sekaan.
"Jotain Little Mexicosta? Burrito vaikka." Se ainakin täyttäisi, hänellä olisi kuitenkin nälkä tallilta tullessaan.
"Olet enkeli."

Keiko toivoi, että olisi voinut tuntea olonsa enkeliksi eikä joksikin paljon rumemmaksi. Ehkä sana jättäisi hänet rauhaan, kun Tarquin poistuisi hänen elämästään.
"Tiedät, että haluan hemmotella sinua, miten voin."

"Minä tiedän." Kun vain hänkin olisi joskus voinut hemmotella omaa rakastaan. Lieni liikaa pyydetty. Brian suukotti uudelleen tummien hiusten peittämää päälakea.

"Toivottavasti Vincent saa kisoista ihania ja kuvia videoita lähetettäväksi lapsillesi", Keiko sanoi haluten ajatella jotain positiivista ja kaunista.

"Eiköhän, jos hän vain ehtii ottaa." Brian hymähti, silitellen naisen olkavartta hellästi. He voisivat vain olla siinä.

Jotain kaunista ja positiivista. Kaunista ja positiivista.
"Mitkä hevoset otat mukaan?"

"Vichy ja Spook. En tällä kertaa muita." Brian hymähti pehmeästi ja suukotti Keikon hiuksia.

Ryskeestä ja huudoista päätellen elokuva oli väkivaltainen, mutta Keiko ei pystynyt keskittymään sen juoneen. Hän kosketti kaulaansa tunnustellen hätäisenä hakkaavaa sydäntä. Rikkinäinen typerys.
"Soisitko anteeksi pienen hetken?" Keiko pahoitteli ja nousi ylös.

Brian päästi naisen halauksestaan, katsoen tuota hieman huolissaan.
"Ei sinun tarvitse minulta pyytää hetkeä." Tietenkin. Mitä vain.

Keiko soi miehelle levottoman hymyn ja sulkeutui kylpyhuoneeseen. Ovi naksahti lukkoon, ja hän valui istumaan selkä sitä vasten, painaen pään polviinsa. Hengitä, typerys, älä itke.

Brian antoi elokuvan pyöriä, pudistellen kevyesti päätään. Hän haroi hiuksiaan ja yritti keksiä mitä hän voisi tehdä. Ehkä oli parempi että hän oli enemmän poissa. Keiko sai aikaa itselleen.

Ahdistus takertui iholle ja soi korvissa niin, ettei omia ajatuksia ollut kuulla. Ennen kuin Keiko tajusi pitelevänsä kukkuraista kourallista rauhoittavia lääkkeitä. Ne helisivät lavuaariin ja pitkin kylpyhuoneen lattiaa, kun hän harppasi kauemmas sydän hätäisesti takoen. Mitä hän oikein ajatteli? Lopeta! Hän läimäisi omaa poskeaan, huuhtoi kasvonsa kylmällä vedellä ja läimäisi itseään uudelleen. Lopeta heti.
Hän pakotti itsensä astumaan kylpyhuoneesta silmät suurina ja säikähtäneinä ja istahti sohvan laidalle. Hyvä luoja.

Brian oli keskittynyt elokuvaan koko sen ajan. Vasta kun Keiko tuli kylpyhuoneesta, hän tajusi kiinnittää huomiota naisen ilmeeseen.
"... Keiko? Rakas?" Syke nousi varmasti vaarallisiin lukemiin.
"Mitä tapahtui?" Kaikki ei voinut olla hyvin. Mielessä vilahti huoli siitä että nainen olisi satuttanut itseään.

Keiko tuijotti olohuoneen upottavaa, valkeaa villamattoa. Mitä hän voisi sanoa?
"Minä... Minä luulen, että ehkä minun on tavattava terapeuttini useammin."

Brian valui sohvalta polvilleen Keikon eteen, hakie tummien silmien katsetta.
"Kulta? Mitä tapahtui?" Toki hän olisi voinut mennä katsomaan, mutta tuntui mukavammalta että Keiko kertoisi itse.

Keiko tuijotti hetken tyhjästi Brianin läpi, ennen kuin katse kohdistui miehen kasvoihin.
"Luulen, etten käsittele kipeitä, ahdistavia ajatuksia niin hyvin kuin uskoin."

Brian nielaisi tyhjää.
"Menenkö katsomaan ja arvailemaan vai kerrotko minulle itse? Kulta, kiltti. Miä pyydän." Miten hän voisi jättää naisen illaksi yksin? Jälleen pitkäksi viikonlopuksi? Hän ei tuntunut koskaaan olevan täällä, missä hänen elämänsä valo sammui hitaasti menneisyyden haamujen takia. Kelvoton mies.

Keiko pudisti päätään ja nojautui koskettamaan miehen poskea.
"Kaikki on hyvin", hän vastasi, vaikka se kuulostikin ontolta.
"Olin vain ajatuksissani ja, ehm, käsittelin lääkkeitä huolimattomasti. Siivoan ne kyllä."

Yleensä niin kapeat ja hymystä siristyneet silmät levisivät hieman. Ei hyvä luoja.
"Käyn siivoamassa ne." Hän nousi ylös ja suuntasi pienen kaksion kylpyhuoneeseen. Pillereitä lattialla. Oliko Keiko ollut ottamassa ne kaikki? Voisiko hän vain heittää ne pois? Piilottaa? Miten ihmeesä hän voisi lähteä? Helppoa. Hän ei lähtisi.

Keiko kohotti katseensa miehen perään. Järkytys tuntui painavan raajoja kuin uupumus, mutta hän pakotti itsensä jaloilleen tahdonvoimalla ja seurasi Briania.
"Minä siivoan kyllä jälkeni", hän vakuutti tukeutuen kylpyhuoneen ovenpieleen.

Brian oli jo polvillaan lattialla, nyppien lääkkeitä pienistäkin koloista pois. Ettei Hiccup söisi niitä, jos yksikin jäisi.
"Siivoan jo." Mies totesi tyynesti, kaataen kämmeneltään lattialta kerätyt tyhjään särkylääkepurkkiin. Se rapina sai hänet voimaan pahoin. Mitä ne olivatkaan, niitä oli aivan liian monta siinä. Sen tehtyään hän veti puhelimen taskustaan, pikavalinta neljä.
"Hei, Artemis." Brian astui pois kylpyhuoneesta, suukotti ohimennen Keikon päätä ja meni makuuhuoneeseen, laittaen oven perässää kiinni.
Keiko kuulisi jos kuuntelisi oven liepeillä, mutta ei hän uskonut naisen tekevä sellaista.

Keiko tunsi pahoinvoinnin nostavan päätään. Eikö hän olisi voinut olla ehjä yhden ainoan päivän? Typerys. Typerä, typerä, typerä typerys.
Sydän löi kylmänä, kun hän katseli miehen keräävän lääkkeitä lattialta ja sitten katoavan puhelimeen. Voi luoja. Eihän Brian ollut perumassa illan valmennuksia? Hänen teki mieli keskeyttää puhelu varmistaakseen, koska ajatuskin sai paniikin nostamaan päätään, mutta ehkä hän voisi kysyä asiasta Brianin lopettaessa. Pakottaa miehen muuttamaan mielensä, jos tämä suunnitteli sitä.

Brian ei perunut illan valmennuksia, vaan jotain muuta. Mies tiesi Artemiksen ymmärtävän ja niin tuo ymmärsikin. Se oli iso kilpailu, mutta ei kaataisi kautta. Jos Brian koki tarpeelliseksi olla kotoan, mies olisi kotona tämän viikonlopun. Kävisi valmennuksissa ja käyttäisi ajan harjoitteluun. Puhelun loputtua mies istui hetken sohvalla, kunnes nousi ylös ja tuli pois makuuhuoneesta.
"Tulisitko illaksi tallille? Voisit istua kahvilassa ja katsoa valmennuksia. Sylviakin taitaa valmentautua niin että näkisit."

Keiko tutki miestä vainotut silmät suurina ja levottomina, hoikat käsivarret ympärilleen kierrettyinä. Hän ei voinut karistaa kamalaa tunnetta.
"Luulin, että soitit peruaksesi valmennuksesi", hän sanoi hiljaa.
"Olen onnellinen, että olin väärässä."

Brian nielaisi. Hän jäisi kiinni viimeistään aamulla, kun ei nousisi kukonlaulun aikaan lähteäkseen.
"Voit tulla huomennakin katsomaan valmennuksia, jos haluat."

Keiko räpäytti kulmat hämmentyneen asteen painuen.
"Mutta sinä lähdet huomenna. Aikaisin aamulla. Alankomaihin kisoihin, muistatko?"

Mies pudisteli päätään.
"Olen viikolopun kotona."

"Ei", Keiko vastasi pudistaen päätään ja otti ahdistuneen askeleen taaksepäin.
"Ei, ei – et voi perua kisojasi. Et minun takiani. En voi olla syy, mikset voi tehdä työtäsi ja sitä, mitä rakastat."

Brian nielaisi. Miksi mikään ei ollut oikein?
"Minä rakastan myös sinua ja nyt valitsen näin."

Keiko pudisteli edelleen päätään kauhistuneena.
"Ei! En voi olla syy, miksi sinun pitää valita ylipäätään", hän vetosi silmät kostuen.
"Yritän niin kovasti olla ehjä. Olen pahoillani. Se oli vain virhe. Yleensä olen paljon huolellisempi."

Brian kohotti kulmiaan ja astui lähemmäs.
"Minä tein sen ihan itse. Rakas. Kiltti. Minusta vain tuntuu nyt tältä."

Keiko painoi kädet kasvoilleen, kun kyyneleet tulvahtivat yli. Syke hakkasi päässä pahoinvoivana.
"En halua olla syy, miksi sinun pitää valita."

Brian yritti varovasti vetää Keikoa halaukseensa. Miten hän ei koskaan onnistunut tekemään oikein? Milloin hän oppisi? Milloin Keikon ei tarvitsisi itkeä miehensä typeryyttä?
"Ssshhh. Ei se ole sinun syysi. Minä vain haluan olla kotona nyt."

Keiko nojasi ensin päänsä miestä vasten ja kiersi sitten käsivartensa tämän vyötärölle.
"Olen niin pahoillani. Olen niin kamalan pahoillani."

Brian kumartui hieman, nostaen naisen varovasti syliinsä. Keiko oli niin pieni, niin siro.
"Ei tarvitse. Ei ole mitään syytä. Maailma ei kaadu yhteen viikonloppuun."

"En halua olla rikkinäinen", Keiko vastasi nojaten raskaaksi käyvän päänsä Brianin hartialle.
"Olisit ansainnut edes yhden normaalin päivän."

"Noh. Älä sano noin." Brian istui Keiko sylissään sohvalle. Olisi hetki aikaa silitellä naista hellästi ja lohduttaa. Sitten tallille.

Keiko pyyhki turhaan kostuvia poskiaan, kun musertava paha olo halusi vuotaa ulos. Hän oli toivottoman väsynyt tuntemaan näin. Tuntemaan Tarquinin mustuuden mielessään.
"Minun olisi pitänyt kyetä olemaan ehjä edes yhden päivän." Jotta Brian olisi voinut olla huolehtimatta ja lähteä töihin.

Mies hyssytti naista hiljaa, silitellen selkää pitkin ja hellin vedoin.
"Sinulla on oikeus iha jokaiseen tunteeseesi. Ei sinun pidä olla mitään."

"Olen niin kamalan, kamalan väsynyt tähän", Keiko vastasi hiljaa ja antoi silmiensä painua kiinni, pää voimattomana Brianin hartialla leväten.

Brian suukotti pehmeästi Keikon päätä.
"Kaikki on vielä hyvin. Lepää siinä."

"Toivon, että menisit kisoihisi", hän sanoi tukkoisesti.
"Ei sinun pidä joutua tauottamaan elämääsi vain sen takia, että tunnen oloni likaiseksi huoraksi."

Brian pudisteli päätään. Miehen vatsaa kouraisi.
"Ei, minä olen nyt kotona. Menen sitten Pariisiin ja Villeneuveen." Kaksi kispaikkaa viikonlopussa tuntui itsemurhalta, mutta ei voinut mitään.

Brianin ei olisi pitänyt joutua valitsemaan hänen takiaan. Keikon sydän löi kylmänä.
"Sinä voit lähteä tallille. Minä pärjään kyllä."

"Keiko. Jos se tekisi minut onnelliseksi? Ja tiedän ehkä erään kimon tamman, joka ei sanoisi ei harjauksille ja herkuille. Ja Pomona voisi leikkiä Hiccupin kanssa." Kaikki voittaisivat.

Hartiat vavahtivat pidätellystä itkusta, ja Keiko peitti kasvot käsillään. Hän oli niin kamalan väsynyt. Niin kamalan väsynyt.
"Kuinka pian sinun pitää lähteä?"

Brian vilkaisi kelloa televisionn nurkassa.
"Parin tunnin päästä."

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1458
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   La Maalis 10, 2018 11:02 am

Pelkäsikö Brian jättää häntä yksin? Siksikö mies halusi hänet mukaansa? Ehkä hän ei voinut syyttää miestä. Hän oli säikäyttänyt itsensäkin.
"Hyvä on", Keiko vastasi tukkoisesti ja yritti kuivata poskiaan neuleensa hihaan, vaikka ne kostuivat sinnikkäästi uudelleen.

Juuri siksi Brian halusi Keikon mukaansa. Hän ei nyt halunnut jättää naista yksin kotiin. Mies suukotti päälakea kiitokseksi myöntymyksestä.
"Ollaa tässä siihen asti. Kaikessa rauhassa."

Keiko painoi päänsä paremmin miehen olalle ja keskittyi hetken hengittämään saadakseen itsensä lakkaamaan itkemästä. Ahdistus viipyi rinnassa kuin Tarquinin polttomerkki, jonka hän toivoi joskus haihtuvan.
"Toivoisin sinun silti menevän kisoihin", hän sanoi.
"Voin vaikka mennä vanhempieni luo viikonlopuksi."

Brian puri huultaan pehmeästi.
"Minä ilmoitin jo että en lähde. Keiko, urani, edes kauteni, ei kaadu tähän. Ja jos haluat vanhempiesi luo, voin olla Hiccupin vahtina kotona."

"Minusta tuntuu sietämättömältä, että jouduit perumaan kisasi minun takiani", Keiko vastasi onnettomana.
"En halua olla syy, miksi et voisi tehdä rakastamaasi työtä."

"Minä en halua että työni on syy miksi en ole hyvä mies ja tukenasi kun tarvitset sitä." Brian haastoi Keikon logiikan.

"Sinä olet hyvä mies", Keiko vetosi.
"Mutta sinun ei pitäisi joutua olemaan tukenani."

"Pfht. Sitä parisuhde on. Ollaan toisen tukena kun on vaikeaa." Brian totesi sen tyynesti.

eiko jätti sanomatta, että jos mies valitsisi jonkun vähemmän rikkinäisen, tukea tarvitsisi antaa vähemmän. Eikö hän voisi edes lakata itkemästä?
"On totta, etten ole parisuhteiden asiantuntija."

"Mm. Joten, minä olen nyt kotona." Brian totesi tyynesti, jatkaen Keikon selän silittelyä.

Eikö psykologian ammattilaisella pitäisi olla työkalut, joilla irrottautua ahdistuksesta? Jokin keino hiljentää Tarquinin jättämä tunne rinnastaan. Likainen huora. Sopiva käytettäväksi, muttei rakastettavaksi. Keiko sulki silmänsä hetkeksi, pyyhkäisi poskiaan ja suoristautui miehen sylissä.
"Sinun pitäisi saada ruokaa ennen lähtöä."

"Minä voin syödä tallilla aivan hyvin." Brian lupasi pehmeästi. Hän pitäisi mieluusti Keikon lähellään nyt. Mitä hän olisikaan antanut siitä että olisi saanut naisen uskomaan, miten tuo oli täydellinen, nimenomaan rakastettava.

Ehkä hän ei saisi käännettyä Brianin päätä tässäkään asiassa. Keiko pyyhkäisi silmiään hajamielisesti pehmeällä hihalla ja katsahti kelloa.
"Ehkä voisimme sitten vaikka ottaa pienet päiväunet ennen lähtöä?"

"Päiväunet ovat oikein hyvät. Nukutko siinä vai mennäänkö sänkyyn?" Ei, Keiko ei pääsisi pakoon harmaantuneen miehen karhumaista halausta.

Keiko ei halunnut pakoon hopeakettuaan. Hän kääntyi miehen sylissä kiertäen jalkansa miehen vyötärölle ja kädet niskalle, kätkien kasvonsa kaulataipeeseen.
"Sänkyyn", hän vastasi häivähdys hymyä tukkoisessa äänessään. Hän rakasti miestä niin, että se sattui sydämeen.

Brian hymyili pehmeästi kun Keiko selvästi haki asennon jossa hän voisi kantaa tuon. Mies keinahti tottuneesti ylös sohvalta, kantaen naisystävänsä makuuhuoneeseen. Nyt hän tosin laski tuon hyvin hellästi sängylle, asetti herätyksen ja kömpi itse viereen.

Jos parisuhde oli toisen tukemista, ehkä se tarkoitti, että toiseen myös kuului tukeutua. Keiko käpertyi Brianin kylkeen ja kiersi kätensä miehen ympärille, hengittäen syvään tuttua tuoksua. Ehkä se veisi pois kylmän, mustan kivun hänen sisältään.

Brian kietoi kädet Keikon ympärille ja halasi naista hellästi. Käsi silitteli samalla selkää pehmeästi. Ei hätää. Hän halaisi vaikka ikuisuuden, että kaikki paha menisi pois.

"Tiedäthän, että minä rakastan sinua aivan valtavan paljon?" Keiko kysyi ääni Brianin neuleen vaimentamana. Joku päivä hän olisi ehjä. Ehkä Brian jaksaisi odottaa vielä hetken. Hän oli ollut vailla ihmisarvoa vielä muutama kuukausi sitten. Se lipsahti käsistä kovin herkästi.

Brian jaksoi odottaa ihan niin kauan kuin tarvitsisi. Ei rakkaus ollut jotakin mitä hän veisi naiselta koska tuo ei olisi mukamas riittävän ehjä.
"Tiedän. Ja minä rakastan sinua enemmä kuin mitään."

Keiko kallisti päätään taakse ja painoi suudelman miehen kaulalle, kun ei ylettynyt ylemmäs.
"Ja olen niin valtavan onnellinen, että sait lapset takaisin eläämääsi."

"Kai tajuat että kun he ovat minun elämääni, he ovat joskus osa sinun elämääsi?"

"Niinkö?" Keiko kysyi. Ei ollut itsestäänselvää, että Brian halusi esitellä heidät toisilleen – tai että Joslyn suostuisi siihen. Ei myöskään se, että heillä todella voisi olla yhteinen tulevaisuus. Keiko oli lakannut uskomasta tulevaisuuteen ja sen ajatteleminen tuntui edelleen hurjalta.

"No... Jos he tulevat tänne Tryonin jälkeen." Sitä ennen ei olisi kiirettä. Hän näki heillä tulevaisuuden ja nyt siihen kuuluisivat myös Brianin entisen avioliiton lapset.

"He ovat tervetulleita milloin tahansa", Keiko vakuutti, painoi päänsä vasten miehen rintaa ja ujutti sormensa ihaniin, hopeisiin hiuksiin, sukien niitä hellästi sormiensa lomasta.
"Jos he alkaisivat vierailla säännöllisemmin, ehkä meidän pitäisi harkita isompaa asuntoa, jossa olisi heille oma huone."

Brian hymähti pehmeästi.
"Niin. Meidän ehkä pitäisi. katsotaan sitä sitten kun tiedetään. Tämä on toistaiseksi oikein hyvä."

Tämä oli toistaiseksi hyvä. Keiko rakasti ensimmäistä, pientä omaa kotiaan. Se tuntui turvalliselta ja hyväntahtoiselta ja näytti häneltä.
"Oletko varma, ettet muuttaisi mieltäsi viikonlopun kisoista?"

Tämä oli toistaiseksi täydellinen heille. Keiko oli sisustanut asunnon viihtyisäksi.
"Olen. Artemis olisi ollut valmis jättämään seuraavankin viikon välistä."

Se kylmäsi hänen sydäntään. Keiko silitti miehen selkää neuvottomana.
"Olen pahoillani."

"Minä sanoin lähteväni ensi viikolla." Brian lupasi pehmeästi.
"Ei ole mitään mistä olla pahoillasi."

"En vain koe mukavaksi ajatusta, että sinun pitää perua yhdetkin kisat, koska olet huolissasi minusta", Keiko vastasi hiljaa huoahtaen ja kallisti päänsä taakse niin, että saattoi nähdä miehen kasvot.

Brian nosti kätensä hipaisemaan Keikon kasvoja.
"Ja minä en koe mukavaksi ajatusta ratsastaa kun mieleni on muualla."

Brianin pitäisi saada keskittyä ratsastukseen – sehän ongelman ydin oli. Mutta Keiko työstäisi ahdistustaan tehokkaammin terapeuttinsa kanssa, ja ehkä Brianin ei tarvitsisi enää joutua murehtimaan hänen takiaan.
"Millaisia valmennuksia sinulla on tänään?"

Mitähän hänellä olikaan ohjelmassa?
"Estevalmennus Vichyllä, liut läpiratsastuksia, kouluvalmennus Spookilla ja estevalmennus Caddylla. Toinen uusista tulokkaistani."

"Montako hevosta sinulla olikaan? Yksitoista?" Keiko kysyi punoen miehen hiuksia.

"Monta." Brian nauroi pehmeästi.
"Dame, Mentos ja Caddy tulivat vasta. Amanda vann der Veen siirtyi sukulajinsa pariin ja ne siirtyivät minulle. Vanellope, Polly, Vichy, Zeja, Spook, Whiskers ja Foxy. On niitä yksitoista."

"Se on kiitettävä määrä", Keiko vastasi.
"Ehkä pitäisi jo lähteä, ettei sinun tarvitse kiirehtiä niiden kanssa?"

Brian suukotti Keikon päätä.
"Mennään vain." Ehkä Caloun ei laittaisi pahakseen jos Keiko viettäisi aikaa tuon tamman kanssa.

Keiko nousi istumaan sukaisi hiuksiaan taakse ja nousi pakkaamaan kannettavan tietokoneen ja muutaman paksun, tulostetun tieteellisen artikkelin laukkuunsa. Hän voisi työskennellä illan tallin katsomossa, kun Brian ratsastaisi.

Brian nousi vaihtamaan tallivaatteet ja veti eteisessä jodhpurit jalkaansa. Hiccupille hihna, puhelin, avaimet ja lompakko. Noin, kaikki oli mukana.
"Kumman auto?"

"Minä voin ajaa", Keiko lupasi nostaen laukun olalleen vedettyään smaragdinvihreän villakangastakin päälleen ja mustat mokkanahkanilkkurit jalkaansa.
"Voin myös käydä hakemassa sinulle burritosi, kun ratsastat."

Brian naurahti ja pudisreli päätää.
"Ei sinun tarvitse." Olisi ollut eri asia jos Keiko olisi kotona. Ei naisen tarvinnut rampata. Mies nosti koiran syliinsä ja päästi Keikon edeltään ovesta.

Ei tarvinnut. Mutta Keiko tekisi niin silti. Hän laskeutui portaat ja astui kadulle, vilkuttaen hetken kuluttua pienen, valkoisen Toyota Yariksen ovet auki istahtaen ratin taakse.
"Mistä hevosesta aloitat?"

Brian istui alas.
"Taidan ratsastaa nuorison ensin läpi, eli Foxyn, Zejan ja Pollyn. Ehdin tekemään sen ennen estevalmennusta." Sentään Parilla hevosella oli täää vapaa.

Keiko nyökkäsi liittyessään sujuvasti liikenteen sekaan ja ottaessaan suunnan kohti Slaleyä. Oma auto teki hänet onnelliseksi.
"Onko Vincent auttamassa sinua?"

"On. Vincent laittaa hevosia kuntoon ja verryttelee niitä, vaihdamme lennosta. En muuten ehtisi millään. " Mies naurahti, haroen hiuksiaan kevyesti.
"Haluatko tulla tervehtimää jotakuta hevosista?"

"Enkö minä aina?" Keiko kysyi. Auto kulki kuuliaisesti nopeusrajoitusten mukaan, pysytteli omalla kaistallaan jopa hiljaisten maalaisteiden mutkissa.
"Onko sinulla suosikkia tällä hetkellä?"

Mies naurahti. Niin, Keiko kyllä aina mielellään tervehti hevosia.
"Keille haluaisit sanoa hei?" Hän oli iloinen siitä että nainen ajoi nätisti. Ei tarvinnut pelätä.
"Spook ja Whiskers ovat lempipoikiani."

"Minäkin pidän niistä kahdesta", Keiko vastasi. Vaikka toki kaikki olivat kauniita.

"Niiden kanssa on ihana tehdä töitä. Zeja on upea kilparatsu, mutta siinä näkyy selvästi ratsastuksessa Artemiksen kädenjälki, enkä voi sanoa että meillä olisi aivan samanlainen tyyli ratsastaa."

"Näkyykö sama Vichyssä?" Keiko kysyi ja vilkutti kääntyessään tallitielle.

"Tavallaan. Zeja on suurelta osin Artemiksen ratsuttama, se on niin nuori. Vichy taas on ostettu hänelle kilpahevoseksi." Oli sääli ettei ystävä ollut voinut toteuttaa unelmiaan.
"Mutta alamme kai päästä Vichyn kanssa sopuun."

"Mukava kuulla", Keiko sanoi ja parkkeerasi pienen auton siivosti tallin massiivisen parkkipaikan ruutuun.
"Minä voin ottaa Hiccupin."

Brian nousi autosta ja ojensi mäyräkoiran Keikon syliin. Hän kietaisi kätensä naisen selän taakse, laski käden kapealle vyötärölle ja lähti johdattamaan tuota ensin kohti Merrickin toimistoa. Kun oveen koputettiin, tallimestari tuli avaamaan oven, hymy epäsymmetrisillä kasvoillaan.
"Brian, hei -- ai taas päivähoitoa vailla?" Mies naurahti, estäen jalallaan fleecenuttuun puettua Pomonaa sujahtamasta ovesta ulos. Hempeän laventeliin taittavaan fleecenuttuun.
Niitä naisellisia koiraanasuja joista Beatrix oli puhunut.

Keiko laski Hiccupin jaloilleen ja katsahti karvatonta koiraa.
"Voin hakea sen pian", hän lupasi tallin uudelle johtajalle ja soi miehelle lämpimän hymyn.

"Ei sillä ole kiire. Pomona pitää poikaystävistä." Mies naurahti ja ojensi kättään. Samalla hän päästi Hiccupin huoneeseen - Pomona unnohti vieraan oven takana saadessaan leikkikaverin toimistoon.
"Jonathan Merrick." Olisi ollut epäkohteliasta olla esittäytymättä.

"Keiko Darby", hän vastasi ja ojensi kätensä miehelle.
"Mukava tavata." Hän arveli Johnnyksi viitatun miehen esiintyneen joskus Brianin tarinoissa tallilta, mutta oli mukava tavata kasvotustenkin.

"Hauska tavata. En pidättele teitä pidempään. Pidä hauskaa töissä." Mies veti oven kiinni, selitys kiireelle saattoi olla myös soiva puhelin. Brian lähti edelleen käsi Keikon ympärillä kohti karsinoita.

Keiko seurasi Brianin mukana, tuntien tutun, onnellisen lepatuksen vatsassaan miehen lämpimästä huomaavaisuudesta.
"Onko hän ystäviäsi?" hän kysyi viitaten tallimestariin.

"Hyvä tuttu ainakin. Artemiksen serkku." Mies selitti hymyillen. Mahtoikohan Ellis olla tällä maan kamaralla? Mies oli ollut mukamas niin hämmentynyt asettuneesta irlantilaisesta.
"Ihan hauska mies kyllä. Yllätin hänet pari viikkoa sitten itkemästä ja nauramasta samaan aikaan kun kuiviketilaus oli mennyt väärin."

Ellis oli kuin olikin samalla maan kamaralla ja tuli päätykäytävällä vastaan Qashqaita taluttaen. Kullanhehkuinen ruunivoikko oli kevyesti hionnut treenin jäljiltä. Ja Jamien tummanruskeat silmät siristyivät hymyyn, leikkisä pilke silmäkulmissaan, kun hän tajusi Brianin tulevan vastaan nainen kainalossaan. Vai sillä lailla.
"Darcy", hän tervehti naurua äänessään.

Brian nyrpisti nenääsä kun erotti kauempaa sen hymyn.
"Ellis." Mies naurahti takaisin.
"Joko olet kasvanut aikuiseksi Ruotsin jälkeen?" Brian kysyi huvittuneena ja vilkaisi Keikoa lämpö silmissään.
"Keiko, Jamie Ellis. Rasittava riesa ja kuulemma Englannin paras keskinkertainen esteratsastaja. Riesa, Keiko Darby."

Jamie nauroi hyväntuulisella lämmöllä ja pyyhkäisi taakse tuuheita, tummanpunaruskeita hiuksiaan, ennen kuin ojensi kätensä Keikolle ja puristi sitä hymyillen. Silmät tuikahtivat, kun hän katsahti Briania.
"Aikuisuus on yliarvostettua", hän vakuutti ja hipaisi huulillaan naisen kämmenselkää.
"Tuo oli harvinaisen kaunis kuvaus minusta, vanha kuoma."

"Se on huomattu kanssasi. Sinä ja Vincent tapatte minut vielä." Brian puuskahti naureskellen.
"Ei kaikkea voi kertoa heti tai en saa enää leikkiä kanssasi."

Jamie nauroi ja taputti rauhoittaen päätään viskovan tamman lämmintä kaulaa.
"Niinkö arvelet?" hän kysyi.
"Sydämesikö puolesta sinä pelkäät, vanhusparka?" Jamie kysyi ja Keiko peitti hymyn kädellään.

Brian vilkaisi Keikoa, pudistellen päätään. Hän kuvitteli sen hymyn käden takana.
"Huitaisisin sinua jos Qashqai ei näyttäisi siltä että sinkoaa päälleni siitä hyvästä. Kakara. Ette te kaksi minun sydäntäni saa pettämään."

"Niin, ei varmastikaan", Jamie mukaili huvittuneena ja katsahti naista miehen kainalossa.
"Se taitaa olla neiti Darbyn tehtävä. Hän se taitaa sinua valvottaakin?"

Brian otti puolikkaan askeleen eteenpäin ja tavoitteli hyvin tähdättyä lätkäisyä Jamien takaraivolle.
"Jumalauta, hieno nainen läsnä."

Jamie kallisti päänsä kiltisti lyötäväksi ja soi Keikolle leikkisän hymyn.
"Otan tuon myöntävänä vastauksena, Darcy-hyvä."

Brian pudisteli päätään ja haroi hopeisia hiuksiaan.
"Toivottavasti putoat seuraavan hevosen satulasta kaktukseen. Me menemme tästä nyt, ennen kuin sinä kerrot kaiken pahan tässä tallin käytävillä."

Jamie nauroi.
"Se saattaa hyvinkin käydä Meksikossa! Ja et kai sinä suinkaan pidä salaisuuksia neiti Darbyltä?" hän kysyi kohottaen kulmiaan ja otti paremman otteen Qashqain ohjista.

"Mahtavaa, toiveeni on kuultu." Brian siristi kevyesti silmiään.
"En, mutta myös jotkin voitonjuhlat vuosien varrella on hyvä jättää pimentoon."

"Niinkö lie?" Jamie virnisti poikamaisesti ja lähti taluttamaan Quuta tamman karsinalle päätykäytävän varrella.
Keiko katsahti Brianin kasvoja hymyä silmissään ja kohotti kysyvästi kulmiaan.

Brian vilkaisi Keikoa ja kohtasi tuon katseen hymyillen.
"... Sano vain."

"Millaiset voitonjuhlat on hyvä jättää pimentoon?" Keiko kysyi.

"Sellaiset jotka villeinä poikamiesaikoina lähtivät käsistä." Mies vastasi hymyillen.

Keikolla ei ollut aavistustakaan, mitä se tarkoitti. Hän punastui kauhusta muistellessaan kertaa, jona joi liikaa viiniä ja... Yllätti Brianin.
"Etkö halua muistella niitä?"

Brian naurahti.
"Miksi muistelisin jotakin merkityksetöntä kun minulla on sinut?"

"Sinä toivoton imartelija", Keiko vastasi kiertäen toisen kätensä hetkeksi miehen selälle halaukseen. Hän ei tiennyt, mitä pimentoon jättämisen arvoista Brian oli tehnyt, mutta varmaankin sille oli syy, miksi mies ei halunnut tarinoida asiasta.

"Minä en imartele." Brian nauroi pehmeästi ja pyöräytti kevyesti silmiään. Hän pysähtyi lopulta ensin Spookin karsinalle, naksutellen kieltään.
"Hei poika. Mennään myöhemmin töihin. Mm, mennään." Mies jutteli hevoselle, joka tuntui olevan onnesta soikea kun karsinan ovi aukesi.
"Nätisti sitten Keikon kanssa, senkin raisuvarsa."

"Meistä tulee vielä hyviä ystäviä", Keiko sanoi Brianille ja ojensi kätensä suurelle tummanraudikolle, painaen sen hellästi samettiselle turvalle ja sitten nenäpiille, estämään hevosta heittämästä häntä kumoon.

Brian laski Keikosta irti. Ei Spook mitään oikeasti pahaa tekisi ja nainen osasi jo varoa sen innokkuutta.
"En minä sitä. Eräs vain rakastaa rajusti."

"Puhutko nyt itsestäsi vai hevosesta?" Keiko kysyi katsahtaen miestä olkansa yli ja antoi hevosen kaivella takkinsa taskuja, kun rapsutti sen valkeaa otsapyörrettä.

"Hei." Mies nauroi hellästi. Sydän oli pakahtua rakkaan hevosen ja Keikon näkemisestä yhdessä.
"Hevosesta."

"Ei voi tietää", Keiko hymyili puolittain ja silitti toista suurista, tummanpunaisista korvista, kunnes hevonen nosti päänsä, puhalsi hänen kasvoilleen ja hamusi sitten hänen hiuksiaan suuhunsa.

Miehen hymy vain leveni. Mitem suopea Artemis olisi myymään ruunan hänelle kun se jäisi eläkkeelle? Brian oli kovin kiintynyt Spookiin ja sen persoonaan.
"Varo sitten, se voi käyttää hampaita. Vaikka sinunhan pitäisi varoa kaltaisiasi..." Brian mutisi lopun virnistäen.

Keiko vei päänsä kauemmas hevosen hampaista, ennen kuin hänen hiuksensa lyhenisivät uudemman kerran. Hän tuuppasi kevyesti Brianin kylkeä.
"Röyhkeä. Kovin röyhkeä."

"Sille on syynsä miksi tulen Ellisin kanssa toimeen." Mies hykersi pehmeästi.

"Olen onnellinen, että sinulla on ystäviä kollegoissasi", Keiko vastasi ja perääntyi pois karsinan ovensuusta, jotta Brian saisi tervehtiä hevosystäväänsä rauhassa.

"Heihin tutustuu väkisin ja joidenkin kanssa tulee toimeen, joidenkin ei. Mies nappasi Spookia tottuneesti turvasta ja rapsutti hevosen ryntäitä.

"Ehkä minun pitäisi jättää sinut työskentelemään rauhassa?" Keiko ehdotti katsellen miestä hevosen kanssa.

Brian painoi suukon hevosen silkkiselle turvalle ja älähti nauraen kun ruuna tuuppasi päällään. Hän peruutti pois karsinasta.
"Mm. Tulen jossakin vaiheessa syömään ylös." Mies lupasi hymyillen ja painoi suukon naisen huulille.

"Pidä hauskaa. Pysy satulassa", Keiko sanoi sipaisten hopeisia hiuksia, perääntyi muutaman askeleen ja kääntyi sitten ympäri lähtien kohti tallin ravintolaa ja katsomoa. Huono omatunto nakersi häntä eikä hän ollut varma, olisiko hänen pitänyt tuntea huonompaa omaatuntoa siitä, miten liikuttavalta miehen huoli tuntui.

"Minä pysyn." Mies lupasi huvittuneena. Hän hali varusteet ja lähti kohti maneesia, saaden heti käsiinsä lämmitellyn tummanrautiaan Zejan. Siitä se työpäivä alkaisi.

Sillä välin Keiko asettui tallin katsomon laitaan pahvisen teemukin kanssa ja tarttui ensimmäiseen neuropsykologian tuoreeseen artikkeliin. Vaikka olikin helppo unohtua katselemaan pientä ratsukkoa, jonka tunnisti Brianiksi.

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1458
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   La Maalis 10, 2018 11:03 am

Isomerkkinen tummanrautias myös erottui helposti. Mies ratsasti nuoren hevosen läpi ja otti muutaman hypyn, vaihtaen ratsua lennosta vaaleampaan Foxyyn. Nuoren ruunan kanssa hän keskittyi vain sileälle.

Keiko vapautti tallimestarin koiranhoitajan roolista hakemalla Hiccupin seurakseen, osti uuden kupillisen teetä ja omenan tallin ravintolakahviosta, ennen kuin asettui uudelleen katsomoon, mäyräkoira nyt jaloissaan levollisesti nukkuen, kun syventyi seuraavaan artikkeliin tehden tunnollisia muistiinpanoja tietokoneelleen.

Brian tuli ylös ennen valmennustaan, kun jäi sopiva rako ruualle. Mies asteli Keikon taakse ja suukotti tuon hiuksia.
"Hei rakas."

Miehen ilmestyminen sai Keikon hätkähtämään nykyhetkeen ajatuksistaan ja sulamaan sitten hymyyn.
"Hei, tuliko nälkä?" hän kysyi kääntyen katsomaan Briania.

"Mm, tuli. Ja sopiva hetki syödä. Saatko tehtyä töitä?" Hän menisi ihan kohta hakemaan ruokaa. Aivan juuri.

"Totta kai", Keiko vastasi hiljentäen onnettoman äänen, joka muistutti, ettei Brianin kuulunut joutua ottamaan häntä töihin, koska ei uskaltanut jättää häntä yksin.
"Miltä hevoset tuntuvat?"

Brian otti Keikon mielellään töihin.
"Hyvältä. Pollylla tosin oli kamalasti energiaa. Eilinen kouluvalmennus ei tainnut riittää."

"Ehkä sinä vain pidät siitä?" Keiko ehdotti.
"Luulen, että tarvitset ruokaa." Hän kävisi hakemassa Brianille toivotun burriton siitä huolimatta. Ehkä mies olisi uudelleen nälkäinen pitkän päivän jälkeen.

"Minä kyllä pidän energisistä naisista." Mies kuiskasi Keikon korvaan ja väisti mahdollista kostoa suoristautumalla ja pakenemalla tiskille.

Keiko katsahti miehen perään hymy suupielessä tuikahtaen. Ehkä hän voisi toteuttaa Brianin selvästi odottaman vastalauseen, kun he pääsisivät kotiin.

Brian palasi ison lämpimän patongin kanssa. Jos söisi annoksenn kunon ruokaa, olisi liia täynnä. Hänellä oli myös pullo kivennäisvettä.
"Hiccup näyttää nauttivan."

"Se on kullanmuru", Keiko vastasi ja kumartui silittämään tyytyväisenä torkkuvan koiran suklaanruskeaa turkkia.
"Mitä sinulla on ohjelmassa seuraavaksi?"

Brian mietti hetken.
"Oliko nyt se kouluvalmennus... Joo. Sitten ratsastan pari hevosta lisää ja viimeisenä estevalmennus."

Keiko voisi lähteä estevalmennuksen aikaan käymään Hexhamissa hakemassa ruokaa tehokkaasti urheilleelle miehelle.
"Valmentaako Artemis sinua?"

"Esteillä. Ei hän laske Vichyä muiden valmennukseen." Brian totesi huvittuneena.
"Ja koska pirulainen meni sopimaa lankonsa kanssa, van der Veen vanhempi valmentaa minua koulussa. Kidutusta."

"Brian-parka", Keiko vastasi ja sipaisi miehen hiuksia.
"Ehkä jonkun pitäisi helliä sinua vastapainoksi."

"Minua hellitään." Brian korjasi hymyillen.
"Ja kieltämättä hevoseni toimivat nyt paremmin kuin ennen ja varmasti koululla on siihen osansa. Mutta sitä ei saa kertoa hollantilaispirulle."

Keiko nauroi ja pyyhkäisi tummia hiuksia korvansa taakse.
"Huuleni ovat sinetöidyt."

"Hyvä tyttö." Ei sitä tiennyt jos Keiko vaikka olisi tuntenut valmentajan Sylvian kautta.
"Älä kerro Sylviallekaan. Ratsastaa Veenien hevosia."

"Se on puhtaasti meidän salaisuutemme", Keiko vakuutti hymyillen.

"Itseasiassa tuolla on menossa hänen valmennuksensa. Tuo iso punertava hevonen on Artemis ja Amadeus. Ja tuo tyttö mustan hevosen selässä on hänen siskontyttönsä. Amandalta sain ne uudet hevoset, kun hän päätti seurata enoaan. Näemmä ratsastamalla enon entistä kilpatammaa." Mies naurahti, katsellen maanmiehensä ratsastusta. Masentava mies. Ei hän olisi ratsastanut puolentoista vuoden treenin jälkeen koulua noin.

Keiko käänsi katseensa uteliaana maneesiin antaviin ikkunoihin ja katseli hetken osoitettujen hevosten liikkeitä valtavassa tilassa. Tallin puiteet tekivät häneen vaikutuksen kerta toisensa jälkeen.
"Sinua ei ole houkutellut vaihtaa lajia?"

Brian pudisteli päätään.
"Ei helvetissä. En koskaan ratsastaisi koulua noin. Artemis on masentava ihminen. Ensin tekee vaikuttavan uran esteratsastajana, siirtyy koulupuolelle ja pärjää siinäkin näemmä ihan hyvin."

"Hyvä olla tavoitteita, joita kohti pyrkiä?" Keiko ehdotti ja silitti Brianin selkää lohduttaen.

"Jotain sellaista. Perfektionistinen työnarkomaani joka ei osaa elää ilman kilpailuja." Brian naurahti, suukottaen Keikon poskea kun sai syötyä. Ilmeisesti aiempi valmenus alkoi lopetella, kun ratsukot antoivat ohjaa hevosille.
"Ja seuraavaksi kuulet tänne asti paljon kirosanoja. Veen ei aina arvosta Spookia." Mies suukotti Keikon poskea, lähtien sitten vastaanottamaan ratsuaan Vincentiltä.

Keiko katseli hymyillen miehen etääntyvää selkää, haki kolmannen kupin teetä ja perehtyi sitten kerättyihin tutkimustuloksiin valmistellen seuraavaa omaa julkaisuaan. Hiccup vaihtoi tyytyväisenä kylkeä hänen jaloissaan vaalealla puulattialla.

Brian hikoili valmennuksen läpi. Ruuna oli erityisen tahmeana tänään, haluamatta liikkua oikein metriäkään oikein päin saatika sitten hyvässä tahdissa tehtävää suorittaen. Damen satula oli milteinn lomaa sen jälkeen. Vain miltein. Kahden hevosen sijaan hän ratsasti kolme ennen viimeistä valmennustaan. Sen jälkeen Brian venytteli niskojaan ja kyseli viestillä Keikon olinpaikkaa. Kotiin. Kiitos.

"Autossa parkkipaikalla", Keiko naputteli takaisin. Hiccup nukkui matkustajan jalkatilassa, tai oli nukkunut, ennen kuin etupenkille laskettu, vielä lämmin burrito houkutteli sen nenää.
"Ei, se on Brianin", nainen toisti koiralle sen tuijottaessa häntä anovasti.

Mies huikkasi hyvät yöt hevosenhoitajalleen ja lähti kohti parkkipaikkaa etsiytyen tutun auton luo vesipulloa käsissään heitellen samalla. Mies. Jonglöörasi ja käveli, ikuinen lapsi. Hän oli rysähtää Keikon hakeman ruuan päälle, kun tajusi ottaa sen pois penkiltä ja istua vasta sitten. Hän painoi suukon naisen poskelle ja hymyili.
"Hei kulta. Ethän tylsistynyt?"

"En tietenkään", Keiko vakuutti ja käynnisti auton.
"Minusta on ihanaa katsoa, kun ratsastat. Se on sinulle, siltä varalta, että olet nälkäinen."

"Olet enkelini." Mies mutisi, käärien burritoa foliostaan.

Keiko naurahti. Tuskin. Hän vain halusi tarttua mahdollisuuksiin tehdä miehen elämästä hieman parempaa.
"Suoraan kotiin?" hän kysyi kääntyessään tallitieltä maantielle ja lähtiessään kohti Hexhamia.

"Ellei sinun tarvitse käydä jossakin." Mies totesi pehmeästi. Hän halusi kotiin, omaa rauhaan.

"Mennään vain kotiin", Keiko lupasi. Hän oli saanut hoidettua kaiken tärkeän samalla, kun haki ruokaa. Hiccup kiipeili Brianin polvia vasten, ja nainen katsahti sitä merkitsevästi.
"Oletko aivan loppu, miesparka?"

"En oikeastaan. Haluan vain kotiin rauhaan, jossa kukaan ei huuda." Mies naurahti ja otti haukun burritosta. Ai hyvä luoja.

"Höykyttivätkö Artemis ja van der Veen sinut perinpohjaisesti?" Keiko kysyi hymyillen.

"Tietäisit vain." Brian mutisi hiljaa, ottaen uuden puraisun. Kotona odotti ihana rauha, vailla kiirettä ja aamuyön herätystä huomenna.

Se, että huomenna ei ollut aamuyön herätystä, sai Keikon olon levottomaksi. Typerys. Ja samaan aikaan hän kehtasi tuntea olonsa onnelliseksi siitä, että mies oli niin kultainen ja hän sai pitää tämän luonaan.
"Voi sinua", Keiko vetosi myötätuntoisesti.

Brian ei halunnut ajatella kilpailuja jotka jäisivät nyt kisaamatta.
"Noh, kyllä se tästä." Mies kääri puoliksi syödyn burriton takaisin folioonsa.
"Pysähdytään kauppaan. Tekee mieli karkkia."

"Hyvä on", Keiko vastasi ja kääntyi Priestpopplella toiseen suuntaan, hakeutuen vielä auki olevan pienen supermarketin suuntaan. Auto asettui siivosti ruutuun ja Keiko nousi ulos jättäen Hiccupin odottamaan autoon.
"Iskikö makeanhimo?"

Brian nousi autosta hymyillen ja nosti softshell takkinsa kauluksia. Kylmä.
"Iski. Todellakin iski."

"Sitten tarvitset ehdottomasti karkkia", Keiko sanoi ja käveli miehen edellä sisään kauppaan, etsiytyen kohti makeishyllyä. Oli ihana katsella erilaisia herkkuja, vaikka hänen olikin vaikeaa sallia itsensä herkutella.

Brian päätyi ottamaan pussin hedelmäkarkkeja, vilkaisten Keikoa. Varmuuden vuoksi pieni levy hyvää tummaa suklaata, jos naisen tekisi mieli (ja hänkin voisi syödä sitä). Brian maksoi ostokset ja lähti kohti autoa, kietoen kätensä jälleen Keikon selän taakse.
"Kotona Netflix ja halailua?"

"Jos se tekee sinut onnelliseksi", Keiko lupasi. Askeleet hidastuivat, kun hän tunnisti autonsa viereen parkkeeratun auton ja pitkän, harteikkaan, huolitellun hahmon, joka nojasi sen konepeltiin kuin odottaen.

Brian hämmentyi askelten hidastumisesta, nostaen katseensa naisen kasvoista.
"... Mikä hätä?"

"Ei mikään", Keiko vastasi hiljaa.
"Tuo vain... Hän...", hän haki sanoja ja lopulta nyökkäsi autoja kohti, "Tarquin."

Brian siirsi katseensa autoon. Ei jumalauta.
"Ei tänään, saatana, ei tänään." Mies mutisi ääneen, olemus kiristyneenä. Pakko autolle oli silti mennä. Hiccup oli siellä.

Keiko tunsi kylmyyden leviävän sisällään ja kohdisti katseensa autoonsa. Tarquin astui sivuun tukkien tien kuljettajan ovelle.
"Ehkä voisimme vaihtaa muutaman sanan?"

Brian katsoi miestä kyllästyneenä. Eikö tuo vain voinut antaa olla? Refleksistä hänn puristi kevyesti sormillaan Keikon vyötäröä. Hän piti vielä suunsa kiinni. Keikon asia.

Keiko pudisti päätään ja tunsi sykkeensä kohoavan pahoinvoivana. Milloin hän olisi vapaa menneisyytensä painajaisesta?
"Kas, vielä sama mieskin", Tarquin tervehti Briania miellyttävästi hymyillen.
"Olen vaikuttunut, että olet vielä kuvioissa."

Brian puri kevyesti huultaan. Miten tuo jaksoi?
"Minulla on taipumus yllättää." Hän totesi tyynesti. Mitä mies edes teki Hexhamissa?

"Selvästi. Komeat trikoot", Tarquin nyökkäsi alas ja käänsi katseensa sitten takaisin Keikoon.
"Tiedäthän, että eroprosessi olisi paljon sujuvampi, jos puhuisit minulle? Voisimme molemmat saada, mitä haluamme."

Kommentti sai miehen lähinnä naurahtamaan. Ollakseen olevinaan niin fiksu, silti Tarquin heitti niin vanhan ja kuluneen vitsin, josta hän ei jaksanut loukkaantua edes. Hän vain piti Keikoa lähellään, haluamatta laskea naisesta irti.

"Voit puhua asianajajalleni", Keiko vastasi ja perääntyi vaistomaisesti Brianin kättä vasten, kun Tarquin astui lähemmäs. Tuttu, hienovarainen partaveden tuoksu oli saada hänet voimaan pahoin.
"Minä haluan puhua sinulle. Mielellään ilman luolamiestäsi. Pahastutko, kuka nyt olitkaan?"

Brian hymyili väkisin.
"Pahastun." Ei, hän ei ollut menossa mihinkään. Hän oli jäänyt tänne että Keikoa ei sattuisi.

"Sääli", Tarquin vastasi tyynesti ja käänsi kylmien, harmaiden silmien katseen takaisin Keikoon.
"Olit aina kauneimmillasi peloissasi."

Brian otti askeleen eteenpäin. Jumalauta.
"Jos hän ei halua puhua, hän ei halua puhua. Ja jos sinulla on asiaa, sano se ja häivy."

Kylmissä silmissä häivähti tyytyväinen hymy, kun mies käänsi huomionsa takaisin Brianiin.
"Tai mitä? Sinä turvaudut taas nyrkkeihisi, koska sanavarastosi ei riitä?"

"Sanavarastoni riittää oikein hyvin, mutta en katsele pahoinpitelyä. Sinä kun et selvästi ymmärrä tuotettua puhetta, ajattelin että ymmärtäisit sitten omaa kieltäsi." Brian totesi tyynesti. Hän ei aikonut antaa miehen päästä ihonsa alle.

"Luulen, että pahoinpitelijä olet sinä", Tarquin vastasi ja ojensi kätensä hipaisemaan Keikon poskea, mikä sai naisen kavahtamaan kalpeana taaksepäin.

Brian astui entisen avioparin väliin.
"Pidä sormesi itselläsi. Häivy." Hän ei jaksanut tänään. Ei enää, ei tänään.
"Vai soitanko poliisit, kerron että ahdistelet ja seuraat eroa hakevaa vaimoasi?"

"Minähän vain ajattelin tutustua tähän viehättävään pikkukaupunkiin tarkemmin", Tarquin vastasi ja suli puolittaiseen hymyyn katsellessaan, kuinka Keiko perääntyi Brianin selän takana, kasvattaen välimatkaa yhä suuremmaksi.

"Niin varmasti. Mene pois. Jätä hänet rauhaa."

"Kunhan saan, mitä haluan. Ja Ryan, minä saan aina mitä haluan", Tarquin totesi tyynesti ja ojensi kätensä kohentamaan itsevarmasti Brianin kauluksia.

Mies ei antanut sen häiritä itseään. Senkun puhui väärällä nimellä ja yritti kukkoilla.
"Olisit voinut sanoa sen äsken, kuulteni ja poistua. Tai kertoa sen hänen asianajajalleen."

"Oletpa mielikuvitukseton", Tarquin hymyili silmät siristyen. Keiko oli kadonnut parkkipaikalta.
"Hukkasitko jotain?"

Brian vilkaisi ympärilleen. Ei helvetin helvetti. Mies hieraisi ohimoaan.
"Kiitos sinun."

"Mitä sanoisit pienestä leikistä?" Tarquin kysyi silmät välkähtäen.
"Kumpi löytää hänet ensin?"

Brian kieltäytyi säikähtämästä miehen sanoja. Ei.
"Luulen että minulla on parempi aavistus."

"Oletko varma?" Tarquin kysyi ja perääntyi askeleen autoaan kohti.
"Minä tunnen hänet aika hyvin."

Brian nielaisi. Ei jumalauta. Mies haroi pehmeästi hiuksiaan. Keikolla oli auton avaimet. Tietysti. Eikä hän voisi mennä kotiin, johdattaisi vain vielä tuon mulkun kotioven taakse. Brian hipaisi puhelinta taskussaan.
"Epäilen että kuvittelet tuntevasi hänet paremmin kuin tunnetkaan. Jos tunnet ollenkaan."

"Ihminen paljastaa itsestään niin kovin herkullisia vivahteita ollessaan kaikista haavoittuvimmillaan", Tarquin vastasi hymyillen.
"Mutta sinähän tiedät sen paremmin kuin hyvin. Mitä Joslynille kuuluu? Vavahtaako hän edelleen kosketustasi?"

Minä tulen mielelläni herätetyksi jos se on vaihtoehto sille, että voit pahoin tai satutat itseäsi

Brian katsoi miestä pitkään. Ei jumalauta. Miten? Ei, hän ei haluaisi tietää miten tuo tiesi.
"En tiedä. En ole sinä."

"Et tietenkään ole", Tarquin naurahti mitaten Briania huvittuneella katseella.
"Tiesin aina, että hän piti siitä, kun tuli pistetyksi paikalleen. Miksi muuten hän olisi valinnut sinut sijaisekseni?"

"En ole sinä koska minä en tee niin." Ei koskaan enää. Se tieto siitä että yksi kerta ja hän menettäisi rakkaansa, oli mieletön motivaattori jatkamaan uutta elämää.

"Mutta mieli tekisi, vai mitä?" Tarquin kysyi hymyillen.
"Ottaa kunnon ote tukasta ja vähän ravistella. Nostaa seinälle? Ole hyvä muuten kätevän mittaisista hiuksista. Lyhensin ne ihan itse. Lihakirves on kätevä työkalu."

"Ei ikinä." Brian piilotti sen inhon värähdyksen.
"Voit puhua mitä haluat, mutta tuhlaat ääntäsi. Mene kotiisi."

"Meillähän oli peli kesken", Tarquin naurahti.
"Löytäjä saa pitää vai miten se meni?"

Brian löi alas sen hermostuneen henkäisyn.
"Ei ole mitään peliä."

"Luovutat siis suosiolla? Tylsimys", Tarquin hymyili suorisraen solmiotaan.

"En luovuta, koska minä en pelaa mitään pelejä kanssasi." Olo oli levoton.

"Jos niin sanot", Tarquin lupasi ja perääntyi autolleen.
"Jos et pahastu, menen hakemaan vaimoni kotiin."

Tiesikö mies missä he asuivat? Hän ei voisi mennä tarkistamaankaan.
"Sinä häntä löydä."

"Oletko varma?" Tarquin myhäili.
"Minä koulutin hänet hyvin. Kuin Pavlovin koiran."

"Pavlov rakasti koiriaan." Brian oikaisi, ainakin toivoen niin.
"Hän on nainen, ei eläin."

"Niin minäkin rakastan koiraani", Tarquin vastasi.
"Harvinaisen lahjakas pieni huora, mutta sen sinä varmasti tiedät."

Oksennus nousi aivan varmasti suuhun asti. Hän maistoi jo mahahapot.
"Häivy silmistäni."

Tarquin hymyili tyytyväinen välkähdys kylmissä silmissään. Muutama tapaaminen lisää ja hän saavuttaisi tavoitteensa.
"Haen hänet kotiin. Mukavaa iltaa, Ryan."

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1458
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   La Maalis 10, 2018 11:03 am

Oli miehen tavoite mikä tahansa, Brian pitäisi huolen siitä ettei se toteutuisi. Mieli teki huomauttaa lukihäiriöstä, mutta hän vaikeni ja tuijotti miestä silmät sirillään. Mene jo vittuun siitä.

Tarquin nyökkäsi kohteliaasti, istui arvokkaaseen urheiluautoonsa ja ajoi maltillisella nopeudella pois parkkipaikalta ja sitten Hexhamin yöhön. Miehellä oli vakaa luotto siihen, että hän pääsisi vielä vaimonsa uuden miehen ihon alle.

Brian värähti inhosta auton ajaessa pois ja veti puhelimen taskustaan.
"Missä olet?" Anna hyvä jumala naisen olla jossakin turvassa.

Meni hetki, ennen kuin Keiko vastasi puhelimeen. Sydän hakkasi pahoinvoivana ja sai hänet takertumaan lyhtypylvään tolppaan, kun katu keinahteli.
"Onko hän vielä siellä?" hän kysyi hiljaa.

"Ei. Missä sinä olet?" Brian oli huolesta sekaisin. Milloin tämä painajainen voisi loppua?

Sen olisi varmastikin pitänyt rauhoittaa, mutta se tarkoitti, että Tarquin voisi olla missä tahansa. Mitä jos mies löytäisi hänen kotinsa? Voisi ilmestyä oven taakse. Voisi olla odottamassa häntä sisällä.
"Olen kohta siellä", Keiko vastasi ja kääntyi ympäri, lähtien takaisin supermarkettia kohti.

Brian huokaisi syvään. Normaali ihminen olisi sulkenut puhelimen, mutta hän jätti linjan auki ja odotti hiljaisuudessa koska saisi naisen näkökenttäänsä.

Noin kymmenen minuuttia myöhemmin Keiko ilmestyi parkkipaikan varjoista, kasvot kalpeina ja silmät mustina ja vainottuina. Hän ei katsellut ympärilleen, vaan käveli suoraan valkoisen Toyota Yariksen luo.
"Mennäänkö?"

Brian puri huultaan. Miksi Keiko? Miksi hänen rakas pieni Keikonsa?
"Minä ajan." Ei hän halunnut tuota rattiin nyt.

Keiko empi hetken, käsi kuljettajan oven kahvalla, mutta ojensi sitten Brianille avaimet ja kiersi nokan ympäri. Hiccup kiipeili hänen syliinsä korvat huolestuneesti päätä pitkin, kun nainen istui etupenkille tyhjästi eteensä tuijottaen.

Brian veti penkkiä taaksepäin ennen kuin edes istui sille. Hän vilkaisi naista huolissaan, sydän kurkussa. Luojan kiitos hän ei ollut menossa minnekään. Kotipihassa hän nousi autosta ja odotti Keikoa. Kotiin. Turvaan.

Keiko nousi autosta Hiccupin remmi turvallisesti kädestään, ylitti kadun ja katsahti ympärilleen, ennen kuin suuntasi sisustusliikkeen vieressä olevalle kotiovelleen ja nousi ylös kapeita portaita heidän asuntonsa ovelle.
"Oletko kunnossa?" hän kysyi poissaolevasti päästessään sisään.

Brianilla ei olisi oikeutta valittaa että ei ollut kunnossa.
"Olen. Sinä et." Mies ei edes kysynyt. Sisällä hän johdatti Keikon makuuhuoneeseen.
"Vaihda yövaatteet. Annan Hiccupille ruuan." Mies lähti kylpyhuoneeseen.
Ne olivat rauhoittavia mitä Keiko oli ollut ottamassa. Sydäntä pisti. Ennen kuin hän ehti estää itseään, musta, epätoivoinen raivo huuhtaisi yli. Riittämättömyyden tuska vihlaisi syvältä.
Ja seuraavaksi vihlaisi rystysiä. Kylpyhuoneen kaakeli oli haljennut ja nyt kädestä tiputteli verta. Helvetti. Hän piilotti kätensä mustan takin hihaan, ottaen yhden niistä pillereistä ja vettä.
"Ota kiltti tällainen ja mene nukkumaan."

Keiko painoi katseensa riisuessaan takkinsa olohuoneeseen antavan ulko-oven vieressä olevaan jalalliseen naulakkoon ja siirtyi sitten äänettömin askelin makuuhuoneeseen, vaihtaen hiljaisena yöpaitaansa. Hän kohotti hämmentyneen katseen Brianiin, kun mies toi hänelle lääkkeen vesilasin kanssa ja tunsi onnettoman piston sisällään, mutta ei halunnut huolestuttaa enempää, joten nielaisi pillerin ja veti peiton päälleen.
"Sinä et ole kunnossa."

Brian hipaisi naisen olkavartta hellästi.
"Olen minä. Nuku nyt vain. Ruokin Hiccupin, käyn suihkussa ja tulen myös."

Keiko katseli miestä hetken mustin silmin, ennen kuin painoi katseensa ja käpertyi keräksi omalle puolelleen sänkyä, tuijottaen makuuhuoneen hämärää poissaolevasti. Kyyneleet eivät veisi pois, mitä hän tunsi. Tätä ei voinut paeta.

Brian meni kylpyhuoneeseen, putsasi ja kiepautti kätensä siteeseen. Hän myös kävi pikaisessa suihkussa, jonka jälkeen nojasi lavuaarin reunoihin molemmilla käsillään. Hän itki kun ei osannut muutakaan. Ihan kohta hän menisi makuuhuoneeseen, ottaisi Keikon syliinsä ja yrittäisi halata pimeän edes hieman kauemmas.

Kuulisikohan Brian, jos hän itki kylpyhuoneessa? Ääni tavoitti Keikon hiljaisuudessa ja oli särkeä hänen sydämensä. Hän nousi ylös pohtien, kuinka rauhoittava tuntui tekevän jaloista melkein tunnottomat, ja hiipi koputtamaan olohuoneeseen antavan kylpyhuoneen ovea.
"Brian?"

Mies veti syvään henkeä ja pyyhki kasvojaan. Ole nyt vahva, aikuinen mies, hyvä jumala. Hän kääntyi ympäri ja avasi oven.
"Mennään sänkyyn."

"Brian", Keiko vetosi katsellen miestä sydän myötätunnosta särkyen. Silmien musta pehmeni takaisin niille ominaiseen lempeyteen, ja hän ojensi kätensä miestä kohti.

Mies vain hymyili surumielisesti.
"Nukkumaan, kultapieni. Tarvitset unta."

eiko laski kätensä miehen rinnalle ja nosti ne sitten hopeisen sängen kirjomille poskille.
"Olen niin kovin pahoillani", hän vetosi tutkien ruskeita silmiä.

Brian veti syvään henkeä.
"Sinä et ole tehnyt mitään anteeksi pyytämisen arvoista." Mies kumartui ottamaan naisen syliinsä.
Nukkumaan.

Keiko kiersi kätensä Brianin niskalle. Mies olisi ansainnut aivan toisenlaisen elämän. Hän antoi katseensa laskeutua miehen kasvoista ja huomasi nyt siteeseen käärityn käden.
"Mitä kädellesi tapahtui? Brian?"

Mies kulku makuuhuoneeseen ja laski Keikon sängylle.
"Terävä kulma, viilsi vahingossa. Ei mitään hätää." Huomenna keiko näkisi sen haljenneen kaakelin vessassa, mutta nyt naisen ei tarvinnut tietää. Hän kävi naisen vieree, houkutellen kainaloonsa.
"Tule tänne."

Keiko tunsi silti olonsa levottomaksi. Hän asettui Brianin viereen ja tutki miehen kasvoja, silittäen poskea sormenpäillään.
"Oletko sinä kunnossa?"

Briann nyökkäsi pehmeästi. Hän haki käden terveen kätensä sisään, suukottaen siroja sormia.
"Olen. Kultarakas, lepää. Ole kiltti."

Rauhoittava lääke tuntui turruttavan ajatuksia ja tekevän luomista raskaat. Keiko ei ollut vakuuttunut, mutta ei halunnut väittää vastaan. Hän käpertyi miehen kylkeen ja tunsi silmiensä painuvan vastustamattomasti kiinni.

Brian pysyi valveilla. Hänellä ei ollut kiire nukkumaan, hän oli ollut ratsailla huonomminkin nukuttujen öiden jälkeen.
Mutta ei kyllä täysin unettomien, kuten tämä.

* * *

Torstai 8. maaliskuuta 2018, Priestpopple, Hexham

Rauhoittava lääke teki Keikon unesta sikeää, mutta raskasta ja unetonta. Hän heräsi vasta huoneen täytyttyä kalpeasta päivänvalosta, kun Hiccup työnsi kielensä hänen korvaansa ja hieroi tokkuraisena silmiään.

Brian suukotti Keikon otsaa pehmeästi kun nainen hieroi tokkurassa silmiää.
"Nuku vielä jos nukuttaa."

Brianin läsnäolo sai ensin lämmön läikähtämään hänen vatsassaan. Sitä seurasi kylmyys. Brianin olisi pitänyt lähteä kisoihin, tekemään rakastamaansa työtä, jahtaamaan unelmiaan. Sen sijaan miehen piti jäädä kotiin, koska hän oli typerys. Ja nyt menneisyys hiipi entistä ahnaammin hänen kannoillaan.
Keiko katsahti miestä onnettomana.
"Nukuitko sinä ollenkaan?"

Brian nielaisi. Valheet eivät olleet koskaan kantaneet kovin pitkälle.
"En."

Keiko katsoi miestä hieman onnettomampana, kosketti tämän rintaa.
"Mikset?"

"Ei nukuttanut. Minä pärjään kyllä." Mielessä velloi. Maailma voisi verrata häntä siihen mieheen. Hän oli väkivaltainen, pahoinpitelijä. Sitten mielessä vilahti lihakirves. Keikon liikkumaton, pahoinpidelty ja raiskattu hahmo.
Ei paljon nukuttanut.

Keiko silitti Brianin rintaa ja tutki ruskeita silmiä huolissaan.
"Olen niin kovin pahoillani kisoistasi", hän sanoi hiljaa.

"Ei se oli mitään mitä sinun pitäisi pahoitella." Brian lupasi hellästi.
"Haluatko aamiaista?"

"Totta kai se on", Keiko vastasi ja harkitsi kieltäytyvänsä, mutta luultavasti se vain aiheuttaisi ikävästi riitaa muistuttavan keskustelun, joten hän nyökkäsi ja ponnistautui istumaan.
"Oletko sinä syönyt jo?"

Brian pudisteli päätään.
"En ole noussut vielä. odotin että heräät."

"Minä voin laittaa meille aamiaista", Keiko lupasi ja kiipesi alas sängystä, siloitellen Madridista ostetun kauluspaidan helmoja paremmin reisiensä peitoksi, kun lähti keittiöön.

Brian jäi katsomaan naisen perään. Epätoivo velloi myttynä sisällä. Tänään olisi luvassa maastolenkki Spookin kanssa. Pitkä ja hyvin reipas.

Keiko naksautti vedenkeittimen päälle, valmisteli Brianille munakkaan paistumaan ja teki heille hedelmäiset smoothiet. Hän palasi makuuhuoneeseen tarjottimen kanssa, poimien siltä itse käsiinsä toisen aurinkoisen oranssin smoothien, kun kiipesi miehen vierelle sänkyyn.

Brian oli sentään saanut pidettyä nyt itsensä kasassa.
"Kiitos rakas." Mies kiitti ääni käheänä aamiaisesta ja otti teemukin sormiinsa.

Keiko työnsi paljaat jalkansa peiton alle ja katseli Briania huolissaan, pilli huultensa välissä. Hänellä oli tunne, että mies ei ollut kunnossa – mutta montako kertaa hän voisi kysyä, ennen kuin vaikuttaisi vainoharhaiselta?
"Minä voin käyttää Hiccupin aamulenkillä."

Brian hymähti pehmeästi.
"Minä käytän. Käyn juoksemassa samalla." Kyllä, unettoman yön paino oli hyvä karistaa juoksemalla.

"Olen huolissani sinusta", Keiko sanoi käpertyen tyynyjen sekaan ja rapsuttaen peiton alta mönkivän mäyräkoiran turkkia.

"Ei tarvitse olla kulta. Voin hyvin."

"Mieltäsi ei paina mikään?" Keiko varmisti tummat silmät onnettomina, kun katseli miehen rakkaita, komeita kasvoja.

Brian pudisteli vaisusti päätään.
"Ei."

Keiko siemaisi smoothieta, laski lasin valkeapuiselle yöpöydälle ja nojautui sitten halaamaan Briania, kiertäen kätensä miehen hartioille ja painaen päänsä olalle.

Brian kietoi kädet varovasti Keikon ympärille ja silitti naisen selkää. Ei hätää.

Keiko ei olisi halunnut päästää irti, mutta Brian tarvitsi aamiaista. Niinpä hän vetäytyi takaisin omalle puolelleen, kiersi käsivarren koukistettujen polvien ympärille ja poimi smoothien uudelleen käteensä.
"Mihin aikaan lähdet tallille?"

Brian aloitti syömisen ja vilkaisi kelloa.
"Parin tunnin päästä."

Keiko nyökkäsi ja nyppi hajamielisesti yöpaitansa laidasta purkautuvaa lankaa hetken, sydän levottomasti hakaten.
"Taidan käydä suihkussa", hän totesi ja laskeutui sängystä jaloilleen.

Brian vilkaisi Keikoa huolissaan.
"Odota hetki." Mies nousi ylös ja kävi hakemassa ne pillerit, piilottaen ne ratsastusvarusteiden valtaamaan kaappiin eteiseen.
"Voit mennä."

Keiko jäi hämmentyneenä istumaan sängyn laidalle ja katsoi miestä kysyvästi tämän palatessa.
"Mistä on kysymys?"

"Ei mistään." Brian istui alas ja otti sen smoothien käteensä. Nyt mieli olisi hieman levollisempi. Onneksi hänellä oli partakone eikä teriä.

Keiko katseli Briania hetken hämillään, ennen kuin kiersi käsivarret ympärilleen ja lähti kylpyhuoneeseen. Hän palasi hetkeä myöhemmin.
"Mitä kylpyhuoneen seinälle on tapahtunut? Ethän sinä rikkonut kättäsi siihen?"

Brian räpäytti silmiään.
"... Ehkä."

Keikon sydän jätti kylmän, onnettoman lyönnin välistä.
"Miksi?"

"Turhautti." Mies myönsi hiljaa sen lasin takaa.

Keiko kallisti päätään katsellen miestä levottomin, surullisin silmin.
"Miksi?"

"Vain turhautti entinen miehesi."

"Olen pahoillani", Keiko vastasi. Milloin Tarquin lakkaisi kummittelemasta häntä? Hän painoi katseensa ja lähti suihkuun, valuen istumaan veden alle, pää polviin painettuna ja viipyi hyvän tovin itkiessään pahaa oloaan. Jos hän olisi tiennyt Brianin piilottaneen kylpyhuoneesta potentiaalisesti vaaralliset esineet, hän olisi itkenyt huomattavasti kauemmin.

Brian söi loppuun ja kävi tiskaamassa kaiken. Sitten hän laittoi Hiccupille hihnan ja lähti koiran kanssa juoksulenkille.

Ovi kävi, ja Keiko pakotti itsensä ylös ja ulos kylpyhuoneesta. Hän pukeutui hajamielisesti ja harkitsi hetken, mitä tekisi sairasloman pitäessä hänet vielä kotona, päätyen lopulta käpertymään keräksi peiton alle ahdistuksen painaessa musertavana hartioilla.

Brian teki tunnin juoksulenkin ja palasi Hiccupin kanssa sisälle. Hän lähti hakemaan juotavaa keittiöstä, tuoden suklaalevyä Keikolle. Mies oli käynyt kaupassa.
"Ajattelin että kaipaisit."

Keiko laski peittoa niin, että ensin silmät paljastuivat, sitten kasvot. Hän soi miehelle haikean hymyn ja otti suklaan vastaan, pyöritellen sitä sormissaan.
"Kiitos. Olet hyvin kultainen."

Brian hymyili pehmeästi ja sipaisi naisen poskea.
"Olet rakas."

"Niin sinäkin", Keiko vastasi ja tutki miehen silmiä. Brian olisi ansainnut aivan toisenlaisen parisuhteen.
"Lähdetkö nyt tallille?"

Ja silti hän halusi olla nimenomaan tässä suhteessa.
"Vaihdan vaatteet ja lähden. Soita jos tulee jotain." Mies pyysi pehmeästi ja nojautui suukottamaan Keikon huulia pehmeästi. Vasta sitten mies katosi olohuoneesta eteiseen vaihtamaan.

Mitään ei tulisi. Keiko huolehtisi siitä. Oli tarpeeksi paha, että mies ei ollut lähtenyt kisoihin hänen takiaan. Hän soi miehelle hymyn, katsellen tämän etääntyvää selkää ja käpertyi sitten takaisin peiton alle, vaikka hellyydenkipeä Hiccup liittyikin pian seuraan ja houkutteli naisen ylös.

Brian tuli vielä kerran suutelemaan naista hellästi.
"Nähdään illalla." Hän lupasi pehmeästi.

"Nähdään illalla", Keiko vastasi työntäen kosteita hiuksia korviensa taakse ja valmisteli sitten itselleen työpisteen sohvannurkkaan peittojen keskelle. Sairasloman voisi hyvin käyttää hyödyksi tutkimuksen parissa, ei vellomalla ahdistuksessa.

Brian palasi illalla, joskus kahdeksan jälkeen. Mies veti eteisessä takkia pois ja tervehti mäyräkoiraa.
"Hei rakas!"

Hiccup liehui isäntänsä jaloissa. Olohuone oli pehmeästi valaistu, valoköynnökset riippuivat edelleen ikkunoissa ja paperivalaisin heitti kuvioita seinille.
"Hei", Keiko tervehti havahtuen pehmeiden peittojen pesästä sohvalta, hieroen unta silmistään ja nostaen reidelleen tasapainotetun tietokoneen turvaan sohvapöydälle.
"Miten tallilla meni?"

Brian hymyili pehmeästi.
"Hyvin. Hevoset olivat hyvällä tuulella." Se oli harvinaista.

Keiko kiipesi istumaan juoksuttaen sormet läpi hiuksistaan ja katsahti kelloa.
"Oletko nälkäinen?" hän kysyi ja painoi tietokoneen kannen alas.

"Hieman, söin aikaisen lounaan." Mies myönsi pehmeästi ja tuli suukottamaan naisen huulia.

Keiko kosketti miehen hopeisia hiuksia ja heilautti peittoja päältään vaaleanvihreän sohvan käsinojalle.
"Voin käydä hakemassa jotain. Mitä haluaisit?"

"Ei ole väliä. Kunhan se on ruokaa." Mies hymähti pehmeästi.

Mitäköhän Brian olisi syönyt hotellilla, jossa miehen olisi pitänyt olla nyt? Keiko nousi ylös, hipaisi miehen rintaa niellen ahdistuksensa ja lähti ovelle.
"En viivy kauaa", hän lupasi vetäen smaragdinvihreän villakangastakin ylleen.

"Selvä." Mies meni suoraan suihkuun ja veti vain collarit jalkaansa.

Keiko palasi mukanaan pieni porkkanakeitto ja maidoton, vielä höyryävän kuuma pizza.
"Maistuuko?" hän kysyi asettaessaan laatikon sohvapöydälle riisuttuaan takkinsa oven vierellä olevaan naulakkoon.

Mies vilkaisi pizzalaatikkoa kiitollisena.
"Mm, kyllä. Kiitos rakas." Hän otti laatikon, laittoi keittiössä pizzaa lautaselle ja otti yhden Guinnesin kaapista.
Ansaittu olut, jumalauta.

Keiko poimi keittokomerosta lusikan ja käpertyi sohvannurkkaan pahvisen keittokuppinsa kanssa. Oli turha yllättyä, että Hiccup kohdisti kerjäämisensä isäntäänsä.
"Millainen päivä sinulla on huomenna?"

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1458
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   La Maalis 10, 2018 11:03 am

Brian vilkaisi koiraa ja yritti olla nyppäämättä kananpalaa koiralle herkuksi pizzastaan. Hän onnistui siinä noin kolme minuuttia, pyytäen tosin koiraa ensin antamaan tassua.
"Aika samanlainen."

Keiko nieli halunsa pyytää jälleen anteeksi, että miehen oli täytynyt jäädä kotiin, ja sen sijaan nosti lusikallisen keittoa suuhunsa. Ainakin Hiccup oli onnesta soikea, katsellessaan anteliasta isäntää tummat silmät jumaloivina.
"Toivottavasti hevoset ovat edelleen hyvällä tuulella", hän vastasi painaen katseensa.

Brian hymyili Keikolle ja hipaisi naisen jalkaa hellästi sormillaan.
"Toivotaan. Hiccup-muru, ei enempää."

Keiko soi Brianille puolittaisen hymyn, ja nakertava ajatus puski pintaan.
"Muistatko, minne laitoit rauhoittavat eilen? Huomasin, että ne eivät olleet vessan kaapissa enää."

Brian yskäisi pehmeästi.
"Laitoin ne pois." Mies totesi pehmeästi.
"Haen sinulle yhden jos haluat."

Keiko räpäytti häkeltyneenä ja tunsi sitten vatsansa vajoamaan kylmänä. Hän puraisi alahuultaan painaen hetkeksi katseensa.
"En tarvitse niitä nyt. Minä vain... Piilotitko ne minulta?"

Mies räpäytti silmiään.
"Piilotin."

Kylmyys levisi koko kehoon, ja Keiko taisteli pitääkseen silmänsä kostumasta.
"Miksi?"

"En halua pelätä että ne eivät löydy seuraavaksi lattialta." Joten ne olivat piilossa. Hyvässä piilossa

Keiko käänsi päänsä pois painaen käden suulleen. Sydän jätti kipeitä lyöntejä välistä.
"Ei sinun tarvitse pelätä."

"Ei niin, koska ne eivät ole missään mistä saisit ne."

Keiko puri alahuultaan syke pahoinvoivalla voimalla hakaten.
"Ei sinun tarvitse pelätä."

"Minä tiedän." Nyt kun ne eivät olleet Keikon ulottuvilla.

Keiko tuijotti Briania hetken ahdistuneena.
"Olen pahoillani", hän sanoi ääni särkyen ja nousi ylös, kun tunsi silmiensä kostuvan, kadoten hämärään makuuhuoneeseen.

Brian huokaisi, söi nopeasti loppuun ja seurasi perässä.
"Keiko, rakas. Saanko tulla?"

Keiko istui sängyn laidalla ja tuijotti ulos Hexhamin yöhön. Syke hakkasi korvissa.
"Sinun ei tarvitse pelätä, eikä sinun pitäisi joutua pelkäämään."

"Minä en pelkää nyt." Brian totesi hiljaa, astellen varovasti naisen vierelle ja istui alas. Käsi hakeutui niskan taakse.

"Koska piilotit lääkkeet?" Keiko kysyi katse tyhjänä.
"Kai tiedät, millaiselta taakalta se saa minut kuulostamaan? Sinun ei kuulu joutua pelkäämään sellaisia asioita."

Hän veti pehmeästi Keikoa lähemmäs kainaloaan, painaen kasvot tummiin hiuksiin.
"Sinä et ole taakka, vaan minulle hyvin rakas."

"Sinun ei tarvitse pelätä", Keiko vetosi ahdistuneena.
"Minä en tee mitään itselleni. Käyn terapiassa, käsittelen asiaa, syön lääkkeitä."

"Ei minun tarvitsekaan." Ei nyt. Nyt hän saattoi luottaa siihen.

"En halua olla syy, miksi joudut huolehtimaan. En varsinkaan syy, miksi joudut valitsemaan työsi ja minun väliltä tai syy, miksi et voi tehdä työtäsi", Keiko sanoi tulta äänessään.

"Minä huolehdin sinusta aina. Koska rakastan sinua. Ja en valinnut sinun ja työni välillä." Ainakaan lopullisesti.

"En halua tuntea näin", Keiko vastasi ja kääntyi katsomaan Briania.
"En halua, että sinun täytyy pelätä minun takiani ja piilottaa lääkkeitä. Minä en ollut tekemässä mitään. Olin ahdistunut ja kaadoin epähuomiossa lääkkeitä liikaa, mutta en ollut ottamassa niitä. Pudotin ne vahingossa."

Mies katsoi Keikoa hiljaa, silittäen naisen poskea.
"Mmm. Keiko, minä en silti ota sitä purkkia pois sieltä. Vaikka se olisi ollut vahinkom."

Keiko tuijotti miestä silmät mustina.
"Etkö luota minuun?"

"... En." Brian myönsi hiljaa.
"Minä pelkään että menetän sinut."

Keiko ei ollut varma, tunteako sydämensä särkyvän myötätunnosta vai ollako ahdistunut. Hetken hän tutki Brianin silmiä ja nosti sitten kätensä miehen poskille.
"Minä rakastan sinua. En ole menossa minnekään."

Mies veti syvään henkeä. Niin, varmasti.
"Ja haluan uskoa niin."

Keiko silitti Brianin poskea ja tutki kasvoja neuvottomana.
"Mikset voi luottaa minuun?"

"Minä tarvitsen hetken. Kiltti?" Pian hän voisi taas luottaa rakkansa arviointikykyyn.

"Hyvä on", Keiko vastasi sydän kipeästi lyöden. Typerys. Toivoton typerys.
"Olen niin kovin pahoillani."

Mies suukotti hiuksia hellästi.
"Ei se mitään. Ei ole syytä olla pahoillasi."

Totta kai oli syytä olla pahoillaan. Brianin ei kuulunut joutua pelkäämään, piilottamaan lääkkeitä tai perumaan menojaan. Miehen olisi pitänyt voida luottaa häneen.
Keiko punoi sormiaan hopeisiin hiuksiin ja katseli ruskeita silmiä onnettomana, ennen kuin kurottui painamaan suudelman miehen huulille.

Brian kallisti päätään ja vastasi suudelmaan hellästi. Kaikki oli hyvin. Ei hätää.

Keikosta ei tuntunut, että kaikki oli hyvin. Kaikki oli jotenkin vinossa ja se sai hänen sydämensä hakkaamaan levottomana.
Hän kiipesi miehen syliin hajareisin, sukien hopeisia hiuksia.
"Rakastan sinua."

Kaikki oli niin hyvin kuin nyt saattaa olla. Hän hymyili naiselle pehmeästi.
"Minä rakastan sinua."

Keiko halasi Briania tiukasti ja painoi sitten suudelman tämän huulille. Hän tutki ruskeita silmiä kysyvänä ja nojautui suutelemaan miestä uudelleen.

Brian vastaili suudelmiin hellästi, kietoen kädet naisen ympärille. Ehkä hetki läheisyyttä veisi sen pois. Ainakin kauemmas.

Keiko toivoi sen vievän pois kipeän levottomuuden. Näyttävän, että ainakin jokin voisi olla kuten ennenkin. Hän antoi käsiensä liukua alas Brianin rintaa ja ujuttautua paidan alla koskettamaan vatsan ihoa, kun näykkäsi miehen alahuulta.

Brian muisti sen miten nainen ei selvästi ollut halunnut hänen huomiotaan ja varmaan tekisi sen taas. Mies vei käden Keikon ranteelle.
"Rakas. Levätään."

Kylmyys vihloi levitessään hänen sisälleen. Sydän tuntui vajoavan, ja Keiko painoi katseensa puraisten alahuultaan.
"Olen pahoillani", hän kuiskasi kiiveten pois Brianin sylistä. Ahdistus tuntui tukehduttavalta.
"Vien Hiccupin ulos."

Keikon reaktio sattui, mutta Brian halusi myös antaa huomiota tuolle.
"Mmm. Älä viivy kauan."

Keiko yritti pitää hengityksensä tasaisena kiskoessaan takin päälleen ja pujottaessaan pannan koiran kaulaan. Kaikki oli rikki, hänen sydämensä tuntui hakkaavan. Hän oli rikkonut kaiken. Katu sumeni silmissä kyynelistä, ja Keiko hankasi poskiaan hihaansa kävellessään ahdistustaan pois.

Brian jäi kotiin ja kävi pesemässä hampaat. Mies rojahti sänkyyn ja tuijotti kattoa. Uneton yö ei edes painanut.

Keiko palasi puolitoista tuntia myöhemmin. Hiccup ravisteli kosteaa turkkiaan terhakkaana ja kiehnäsi sitten itseään antaumuksella urnuttaen valkeaan villamattoon. Keiko jätti takkinsa naulakkoon ja kurkisti hiljaa makuuhuoneeseen. Ehkä hän voisi jatkaa tutkimustiedon analyysiä tämän yön.

Brian oli nukahtanut sillä aikaa. Miestä väsytti kun hän oli maannut hämärässä aikansa.

Siitä Keiko oli onnellinen. Hän sulki hiljaa makuuhuoneen oven, jotta Brian sai nukkua rauhassa, keitti itselleen kupin teetä ja käpertyi sohvalle työskentelemään yöksi. Neuropsykologiaan keskittyminen oli parempaa ajankäyttöä kuin ahdistuksen ajatteleminen, joka sai hänet toivomaan rauhoittavia lääkkeitä.

* * *

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1458
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   La Maalis 10, 2018 11:04 am

Perjantai 9. maaliskuuta 2018, Priestpopple, Hexham

Brian heräsi aamulla herätyskelloonsa. Mies vilkaisi tyhjää sängynpuoliskoa.
Hyvä Brian. Hieno mies. Hän tuli ulos makuuhuoneesta, mennen keittämään teetä.

Keiko palasi hetkeä myöhemmin ulkoa Hiccupin kanssa. Mäyräkoira oli autuaan onnellinen itsensä, ja Keikokin pakotti itsensä hymyilemään, vaikka silmät olivat levottomat.
"Huomenta. Nukuitko hyvin?"

Brian vilkaisi naista hymyillen pehmeästi. Sama levottomuus velloi sisällä.
"Siedettävästi. En osaa nukkua ilman sinua enää."

Oliko mies valvonut jälleen? Keiko tunsi huonon omantunnon piston ja painoi katseensa käpertyessään sohvannurkkaan. Väsymys teki olosta melkein epätodellisen.
"Ajattelin edistää hieman artikkeliani ja... Unohduin kirjoittamaan."

"Mmm. Sait kirjoitettua?" Hän kysyi pehmeästi kun kaatoi teetä kuppiin.
"... Mikä meitä vaivaa?"

"Jonkin verran", Keiko vastasi kuljettaen sormiaan ruusukultaisen kannettavansa näppäimistöllä. Teksti ei ollut varsinaisesti edistynyt, sillä hän ei ollut pystynyt keskittymään.
Hän kohotti katseensa miehen kysymyksestä.
"Olen pahoillani."

Brian nielaisi tyhjää.
"Rakas. Mistä?"

Keiko katseli miestä onnettomana.
"Siitä, että jouduit perumaan kisasi. Että joudut pelkäämään puolestani ja piilottamaan lääkkeitä. Että huolestutan sinut. Että menneisyyteni kummittelee ja vainoaa nyt sinuakin. Että et voi luottaa minuun. Että et voi enää edes olla lähelläni niin kuin ennen."

Brian nielaisi pehmeästi. Siinä oli paljon asioita.
"Ei se ole sinun menneisyytesi joka vainoaa." Mies huokaisi hiljaa.
"Ja... Minä vain en halunnut eilen."

Keiko ei mielellään päästänyt Tarquinin nimeä mieleensä. Mutta se oli vaikeaa, kun mies tuntui ilmestyvän jälleen, nyt jopa Hexhamiin.
"Ei sinun tarvitse selittää. Ymmärrän kyllä."

"En taas halunnut kokea sitä ettet halua minun huomioivan sinua." Brian avasi syliään naiselle.
"Tule tänne rakas."

Keiko tutki Brianin kasvoja ahdistuneena, mutta ei halunnut torjua kutsua ja siirtyi miehen syliin. Hän silitti hopeanhohtoista poskea.
"Minä... Se on minulle vaikeaa. Jos en ole sinut itseni kanssa ja ahdistun, päädyn ajattelemaan itsestäni niin julmia, kipeitä asioita, etten tiedä miten käsitellä sitä."

Mies kietoi kädet halaukseen ja painoi kasvot naisen hiuksiin.
"Ja se on minulle ihan ok. Mutta minä en vaadi sinulta silloin mitään itsellenikään."

"Minä haluan antaa sinulle kaiken", Keiko vetosi ahdistuneena ja silitti miehen hiuksia.
"Sanotko, etten saa olla lähelläsi, ellen pysty ottamaan vastaan huomiotasi?"

"Saat sinä olla lähellä. Olet lähellä nytkin." Brian huomautti hellästi ja silitti naisen selkää.

"Sinä tiedät, mitä tarkoitan", Keiko vastasi ja pyyhkäisi pois poskelle vierähtävän kyyneleen.

Brian halasi naista tiukemmin.
"Minä vain... en voi sille mitään. Rakastan sinua, tietenkin haluan koskea sinua."

Keiko kätki kasvonsa miehen hartiaan, kun hän ei voinut pysäyttää kyyneliä vyörymästä yli. Miksi hänen täytyi olla rikki? Miten kukaan saattoi tehdä toiselle ihmiselle, mitä Tarquin oli tehnyt hänelle?
"Sinä saat koskea minua. Minä vain... Minä vain välillä en tunne olevani huomiosi arvoinen. En tarvitse vastapalveluksia, rakastan sinua, haluan tehdä olosi hyväksi."

Brian silitti Keikon selkää. Mitä hän voisi tehdä? Mies astui kauemmas ja kävi polvilleen naisen eteen, hakien katsetta ruskeilla silmillään.
"Rakas. Sinä olet kaiken huomioni arvoinen. Ja ne eivät ole vastapalveluksia. Ne ovat rakkauden ja halun osoituksia. Miten minä rakastan sinua, haluan sinua. Tuoksusi huumaa mielen ja kosketuksesi vie järjen. Lupauksia siitä että haluaisin sinun olevan viimeiseni kaikessa ja ehkä... Ehkä joskus jotain enemmän kuin avovaimo. Keiko, sinä olet enemmän arvoinen kuin edes koskaan voisin antaa."

Keiko tuijotti miestä sydän rajusti hakaten. Brian puhui niin kovin kauniisti, että hänestä tuntui, että hänen pitäisi muistaa jokainen sana. Tallentaa ne helmiksi muistoihinsa ja palata niihin, kun ahdistus yritti takertua häneen.
Enemmän kuin avovaimo? Sydän jätti lyönnin välistä.
Mitä hän voisi vastata? Brian jätti hänet luvattoman usein täysin sanattomaksi. Keiko pyyhkäisi poskiaan ja silitti sitten miehen hiuksia.
"En tiedä, mitä muuta sanoa, kuin miten valtavasti rakastan sinua", hän sanoi liukuen sohvalta miehen syliin.
"Eikä se riitä."

Brian veti syliinsä valunutta naista tiukemmin lähelleen. Ehkä joskus he voisivat olla jotain muuta. Kun Keiko saisi eronsa ja elämä asettuisi kauniisti uomiinsa.
"Riittää se. Se on kaikki mitä minä toivon."

Keiko kiersi itsensä tiukasti Brianin ympärille, halasi miestä sydän hakaten.
"Sanat eivät riitä", hän vetosi punoen sormiaan hopeisiin hiuksiin.
"Minulla ei ole sanoja kuvaamaan sitä, mitä tunnen sinua kohtaan. Miten tunnen niin paljon, että se melkein sattuu, kuin tunne ei mahtuisi. Miten onnelliseksi teet minut."

Brian hymähti pehmeästi.
"Ja se tekee minut onnelliseksi. En kaipaa sinulta mitään enempää."

Keiko nojasi poskensa Brianin poskea vasten halatessaan miestä, siveli niskaa sormenpäillään. Eikä hän kaivannut Brianilta mitään enempää: ei erilaista uraa, ei enempää aikaa, ei siistimpiä vaatteita tai ajeltua leukaa, sillä hän oli rakastunut siihen ihmiseen, joka Brian oli.
"Minä kaipaan sinua."

Mies hymähti hellästi.
"Minä olen aivan tässä. Ihan lähellä." Ei Keiko varmasti tarkoittanut sitä.

Ei, Keiko ei tarkoittanut sitä. Mutta hän ei ihmetellyt vastausta. Hän vetäytyi kuitenkin halauksesta tarpeeksi nähdäkseen Brianin kasvot ja ruskeat silmät, tutkien niitä yrittäen tulkita miestä.

Brianista tuskin sai mitään selvää, sillä mies ei rehellisyyden nimissä itsekään käsittänyt itseään sillä hetkellä. Hän kallisti kevyesti päätään.
"Pennni ajatuksistasi?"

Keiko soi miehelle haikean hymyn ja sipaisi kulmakarvaa sormenpäällään, ennen kuin painoi suudelman poskelle.
"Ei mitään", hän vastasi.
"Pitäisikö sinun lähteä töihin?"

Brian painoi suukon poskelle hellästi.
"Pitäisi." Hän ei voisi lusmuilla nyt.

Keiko nousi ylös Brianin sylistä ja ojensi kätensä miehelle auttaakseen tämänkin jaloilleen.
"Toivottavasti hevoset kohtelevat sinua kauniisti", hän sanoi suoristaen neulettaan.

Brian nousi ylös, hipaisten naisen poskea hellästi.
"eivätköhän. Harvemmin ne minua rumasti heittelevät. Hyvä on, Moko joskus." Brian nojautui suukottamaan otsaa hellästi.
"Tulen taas illasta kotiin."

"Ihanaa päivää", Keiko toivotti ja soi miehelle hymyn. Hän voisi yrittää jatkaa analyysiä, vaikka ajatukset harhailisivat. Mutta eikö kaiken korjaava, riittävä vastaus ollut vain se, että Brian rakasti häntä. Ja kaikki järjestyisi.

"Sinulle myös. Hiccup, olet nyt mies talossa." Hän naurahti, rapsuttaen pikaisesti mäyräkoiraa. Mies vaihtoi vaatteensa, veti tuttuun tapaan eteisessä kengät jalkaansa, keräsi tavarat taskuun ja avasi oven.
"Olet rakas!" Mies huusi viimeiseksi ovelta, kun sitten lähti ovesta ja kohti autoaan.

* * *

Päivät soljuivat ohi samaan aikaan kiireettä ja kuin huomaamatta. Siitäkin huolimatta, että neljän seinän sisällä pysyminen oli ajaa hänet hulluksi. Keiko työsti tutkimustaan, kävi Hiccupin kanssa puistossa, leipoi hieman levinneitä muffinsseja, kävi suihkussa ja mietti pitkän tovin yrittääkö yllättää Brian, leikitellen pitsisomisteisella kaulapannalla.
Mutta hän jänisti ja valikoi sen sijaan vaaleanpunaisen mekkonsa ja pehmoisen villaneuleen. Illan tullen hän lojui sohvalla lukemassa Ylpeyttä ja ennakkoluuloa Hiccup jaloissaan.

Brian ajoi töiden jälkeen Newcastleen asti, saadakseen Keikolle sushia ja itselleen currykanaa. Mies tasapainotteli niitä, jälkiruokaleivoksia, vaaleanpunaisia ruusuja ja autossa tovin odottanutta Fenwickin siistiä asustelaatikkoa käsissään. Hän sai juuri ja juuri oven auki, työntäen heti jalkoihinsa nakkimaisena huiskana sännännyttä koiraa pois toisella jalallaan.
"Hiccup, ei nyt. Hei, Hiccup, ei, nyt on kädet täynnä!"

Keiko laski kirjaa ja katsahti ovelle, silmät suureten. Miehellä todella oli kädet täynnä. Hän nousi ylös ja kiiruhti auttamaan.
"Mitä sinä..?"

Brian hymyili hellästi naiselle, kumartuen suukottamaan tuon poskea.
"Nämä ovat sinulle." Mies ojensi Keikolle vain ne kukat, empien sen asustelaatikon kanssa.
"Ja toin sinulle sushia."

"Oh", Keiko vastasi häkeltyneenä ja otti kukat vastaan, haudaten hetkeksi nenänsä ujosti niihin.
"Ne ovat ihania. Sinä olet aivan liian kultainen. Mutta miksi?"

Mies hymyili pehmeästi.
"Minä halusin hemmotella sinua. Ja yllättää sinut." Ei kai mies muuta syytä kaivannut?

"Sitä sinä todella teet", Keiko vastasi, kurottui varpailleen painamaan suukon miehen poskelle ja tarjoutui auttamaan kantamuksia käsistä, ennen kuin haki kukille maljakon.

Brian ojensi Keikolle pussin jossa oli ruoat ja sen leipomon pahvirasian. Viimeisen kantamuksensa hän nosti hattuhyllylle.
Keiko ei yltänyt sinne ilman tuolia.

Walterin ruusut siirtyivät kirjahyllyyn, ja Brianin tuomat asettuivat sohvapöydälle. Keiko haistoi niitä uudelleen, ennen kuin valmisteli heille lautaset häkeltyneenä hemmottelusta.
"Olet uskomaton, tiesitkö?" hän kysyi ojentaen lautasen miehelle.

"Ei, olen vain mies joka halusi piristää kaunista avovaimoaan." Brian vastasi hymyillen, haroen sekaisia hiuksiaan. Yleensä hiukset olvat kypärän jäljiltä liiskassa illasta, mutta Spook oli huolehtinut hopeisten haituvien asettelusta kuohkeampaan malliin.

Keiko katsahti miestä epäuskoisena ja viittasi Briania istumaan alas. Ja mies oli tuonut hänelle sushia. Se oli niin ajattelevaista, että melkein itketti.
"Kuinka päiväsi meni?"

Brian istui alas. Oli nälkä, hän kävisi suihkussa syötyään. Hän otti rasiasta lautaselle riisiä ja siihen päälle ihanan paksua, kookoskermaan tehtyä currykastiketta.
"Hyvin. Hevoset olivat oikein yhteistyökykyisiä. Miten sinun päiväsi meni?"

"Niin jännittävästi kuin sairaslomalla voi olettaa", Keiko vastasi ja veti jalat viereensä sohvalle käsitellessään tottuneesti syömäpuikkoja.
"Hiccup löysi puistosta kepin. Se oli hyvin tohkeissaan."

_________________
jamie + charles + maybe + david + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Terapian tarpeessa
Takaisin alkuun 
Sivu 4 / 5Siirry sivulle : Edellinen  1, 2, 3, 4, 5  Seuraava

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Pikaviestinpelit-
Siirry: