PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Terapian tarpeessa

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
Siirry sivulle : Edellinen  1, 2, 3
KirjoittajaViesti
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Su Joulu 03, 2017 12:03 pm

Keiko näki muutaman kätensä - tai hampaidensa - jäljen miehen noustessa ja painoi käden suulleen. Voi taivas. Ehkä Brian muuttaisi tämän jälkeen mielensä siitä, halusiko hänen koskettavan miestä hampaillaan. Nainen venytteli sängyssä kurottaen varpaansa pitkälle ja pohti, missä vaiheessa hänen olisi pakko nousta ylös.
Pakko tuli turhan pian. Ovikellon sointi sai Keikon säpsähtämään.
Nainen nousi sängystä, veti vaaleanpunaisen, untuvaisen pehmeän kylpytakin päälleen, juoksutti sormet läpi villiintyneistä hiuksistaan ja tassutti paljain varpain avaamaan oven. Ehkä naapuri oli lukinnut itsensä ulos?

Se ei tosiaan ollut naapuri, vaan tuulahdus Lontoosta. Hennon pastellisen vaaleanpunaiseen villakangastakkiin verhoutunut Sabriel hymyili Keikolle oven auettua.
"Hei rakas! Anteeksi etten ilmoittanut, halusin yllättää." Pediatrin silmät kävivät ystävää läpi huolestuneina, vaikka kasvoilla viipyi hymy.
"... Näytät siltä kuin olisit valvonut koko yön."

Sabriel. Keiko tuijotti ystäväänsä hetken häkeltyneenä, yrittäen yhdistää Lontoossa asuvan kirurgin uuteen elämäänsä Hexhamissa ja väisti sitten ovelta päästäen Sabrielin sisään.
”Hei”, hän tervehti sulkien oven naisen takana ja hieraisi kasvojaan tähyten kuvajaistaan vaivihkaa olohuoneen seinällä olevasta peilistä. Ehkä hänen silmänalusesnsa olivat melko tummat.
”Mikä toi sinut pohjoiseen?”

Se hiusten pörröisyys toi mieleen jotakin muuta, mutta eihän Keiko? Ehkä tuo oli vain nukkunut antaumuksella.
"Halusin tulla käymään. Oli vapaata ja sinusta ei ole kuulunut. Eikä Gabriellesta. Halusin tulla tarkistamaan että olette hengissä." Marraskuun alun jälkeen Durhamiin asettunut nainen tuntui kadonneen kuin maan mielemänä, vastaten hyvin harvoin yhteydenottoihin.
"Rakas hei, muistatko mihin laitoit sen vaatekass-" Brian tuli suihkusta pyyhe lantiolla, jäätyen vain pari askelta kylpyhuoneen oviaukon jälkeen. Sabrieln peitti suun kädellään ja käänsi katseensa pois.
"... Anteeksi Keiko. En tajunnut että sinulla olisi... Seuraa." Nauru kuului äänestä.

”Oh, olet aina niin ajattelevainen”, Keiko vastasi sulaen hymyyn ja kosketti Sabrielin käsivartta. Hänkin oli kiinnittänyt huomiota Gabriellen hiljaisuuteen ja oli suunnittellut vierailevansa naisen luona, kun löytäisi itselleen auton.
Brian astui kylpyhuoneesta, ja Keiko painoi kädet suulleen, haudaten sitten punehtuvat poskensa kylpytakin kaulukseen. Oli kai tämäkin sopiva hetki esittäytyä.
”Brian, tässä on ystäväni Sabriel, joka ajatteli yllättää minut vierailulla”, hän sanoi koskettaen poskiaan.
”Sabriel, tässä on Brian, joka, tuota… Tässä on Brian.”
Miksikä hän sai kutsua miestä?

Brian veti syvään henkeä, vilahtaen makuuhuoneeseen nopeammin kuin sanoi kolmoissarjan askelväli. Sabrieln käänsi huultaan purren katseensa hitaasti Keikoon.
"... Jos olisin tiennyt että sinulla on seuraa, olisin varoittanut tulostani. Anteeksi. Brian?" Hän oli utelias, joka oli epäilemättä paennut pukemaan päällensä muuta kuin sen norsunluun värisen pyyhkeen.

Brian katosi, ja Keiko kohtasi Sabrielin katseen omaa alahuultaan levottomana purren. Huono ajatus. Se oli arka yön jäljiltä.
”Brian on…”, hän yritti uudelleen miettien, miten miestä oli sopivaa kuvailla. Sabrielin ilme sai naurun kuplimaan hänen vatsassaan. Voi taivas.
”Hän on… Minä rakastan häntä.”

Sabriel pidätteli nauruaan vielä hetken, kunnes antoi lyhyen naurahduksen päästä kuplivana huuliltaan.
"... Se selittää ulkonäkösi." Nainen totesi hymyä katseessaan ja äänessään.
"Saat kertoa tästä kaiken vähän myöhemmin." Samalla hetkellä Brian palasi pukeissa makuuhuoneesta.
"Anteeksi äskeinen. Brian Darcy." Mies ojensi kättään Sabrielia kohti, kirurgin tarttuessa siihen tietävä hymy kasvoillaan.
"Anteeksi minun puolestani. Sabriel Sabel, Keikon ystävä." Brian hymyili naiselle hieman, kääntyen painamaan pikaisen suukon Keikon huulille.
"Otan aamupalaa Loungesta, jätän teidät vaihtamaan kuulumisia. Viestitellään, ghrá geal." Miehen livahdettua asunnosta Sabriel uskalsi tyrskähtää nauruun. Ai luoja!

Keiko sukaisi villiintyneitä hiuksiaan itsetietoisena ja seurasi sitten Sabrielin ja Brianin esittäytymistä käsi kuumalla poskella. Kun mies katosi, hän painoi selkänsä ovea vasten, kosketti huuliaan ja nosti molemmat kädet hehkuville poskilleen. Hitaasti hän kohotti katseensa nauravaan ystäväänsä ja suli sitten valovoimaiseen, häkeltyneeseen hymyyn.
Hänellä oli tunne, että Brian koetteli hänen sydäntään paljon pahemmin kuin hän miehen.
”Anna tulla vain”, hän naurahti lämpimästi.

Sabriel pyyhki huolella meikattujen silmiensaä ulkosyrjiltä naurunkyyneleitä. Ai hyvä luoja.
"Sanotaan näin, että ymmärrän miksi sinusta ei kuulu. En minäkään minulle vastaisi kun tuollainen... Skotti vai irlantilainen, olisi pitämässä minulle seuraa. En siis kanna kaunaa." Sabriel riisui takkia, paljastaen takin alta valkoisen silkkipaidan ja luonnonvalkoisen hameen.
"Joten. Kerro toki nyt lisää minulle tästä Brianista." Sabriel työnsi pehmeästi lentolaukkunsa vetokahvan sisään.
"Ja älä pelkää, en ole jäämässä luoksesi yöksi."

Keiko painoi käden sydämelleen ja hymyili nojaten takaraivonsa valkoista ovea vasten.
”Hän on kieltämättä aika…”, hän sanoi, häkeltynyt, haaveikas hehku silmissään. Hopeakettu.
”Oh? Olisit enemmän kuin tervetullut”, Keiko vetosi suoristautuen ja katsahti naisen laukkua, ”ehtisimme ainakin puhua kunnolla. Haluaisitko teetä tai jotain aamupalaa?”
Nainen kiersi aamutakkia paremmin ylleen ja viittasi Sabrielia istumaan vaaleanvihreälle, viehättävästi kirjailluin tyynyin somistetulle sohvalle.
”Hän on irlantilainen kilparatsastaja”, hän kertoi.

"No... En ehtinyt kyllä vielä varata hotelliakaan Newcastlesta." Sabriel myönsi pehmeästi.
"En vain haluaisi häiritä sinun elämääsi." Sabriel kohotti paljon puhuvasti toista kulmakarvaansa. Niin. Elämää todellakin. Hän ei ollut koskaan nähnyt Keikoa noin onnellisena.
"Jos siitä ei ole vaivaa. En varsinaisesti ehtinyt syömään ennen junaan kiiruhtamista." Sabfriel myönsi, istuen sohvalle.
"Irlantilainen? Ajattelinkin että hänellä on hauska aksentti." Sabriel suoristi hameensa helmaa istuttuaan alas, katsellen ystäväänsä.
"Kerro nyt jotakin! Minä halkean. Missä tapasit hänet ja... Niin. Haluan tietää vaatimattomasti kaiken." Ehkä olisi parempi keskittyä tähän irlantilaiseen kuin ystävän avioeroon, ellei Keiko ottaisi asiaa puheeksi.

”Hyvä, sitten tulet luokseni”, Keiko vastasi ja siirtyi keittiöön yrittäen kasata ajatuksiaan niin, ettei leikkaisi sormeensa ryhtyessään pilkkomaan tarpeita hedelmäiseen smoothieen. Hän naksautti vedenkeittimen päälle ja katsahti Sabrielia hymyillen.
”Voi, et sinä häiritse minua. Olen todella onnellinen, että tulit käymään. On ihana nähdä pitkästä aikaa.”
Keiko ravisti päätään tumma polkkatukka keinahtaen ja nauroi itselleen. Hänen täytyi vaikuttaa järkensä menettäneeltä teini-ikäiseltä, mutta kai hän tunsi olonsakin sellaiseksi. Humaltuneeksi. Mistä hän aloittaisi?
”Tapasimme viime keväänä. Istuimme vierekkäin lentokoneessa, kun kävin Hampurissa luennoimassa ja… No, tapailimme salaa siitä saakka. Näin häntä aina Tarquinin päivystäessä ja ollessa poissa. Hän- hän sai minut näkemään, millaista elämäni voisi olla. Erosimme kesällä joksikin aikaa, mutta tapasimme uudelleen nyt syksyllä ja hän on… Voi taivas, en tiedä mitä sanoa”, Keiko pudisti päätään ojentaessaan Sabrielille korkeaan, suureen lasiin kaadetun auringonoranssin smoothien.

Sabriel kuikuili keittiöön, kuunnellen Keikon kertomusta. Voi ei. Se oli niin romanttista, hänen sydämensä oli haljeta. Hän kiitti smoothiesta, hymyillen leveästi.
"Ajattelinkin että sinussa on aivan uusi hehku." Hän myönsi hymyillen.
"Vaikka näytätkin siltä että sinulla on ollut kiireistä viimeyönä." Hän otti kulauksen smoothiestaan. Ainakin se oli hyvää.
"Hän on siis hyvä mies?" Sabriel varmisti.

Keiko painoi katseensa hymyillen ja posket punehtuen, kun Sabriel viittasi viime yöhön. Se ei tainnut olla jotain, mitä hän unohtaisi lähiaikoina.
”Kyllä, hän on erittäin hyvä mies”, hän vastasi vilpittömästi ja tarjosi Sabrielille läheisestä leipomosta hakemiaan sämpylöitä. Brian, joka huusi hänelle pelätessään, että hän antaisi satuttaa itseään; joka laittoi hänelle ruokaa ja vakuutti rakastavansa häntä näytti hän miltä tahansa.
”En voi aivan itsekään ymmärtää, miten hyvä.”

Sabriel otti sämpylän, katsellen ystäväänsä silmät tarkkaavaisina. Hän ei voinut olla nauramatta naisen punoittaville poskille.
"Voi sinua, punastelet jatkuvasti. Sinä todella olet rakastunut korviasi myöten." Se oli vähintä mitä ystävä ansaitsi nyt.
"Olen pahoillani että keskeytin aamunne."

Sabriel oli luultavasti oikeassa, ja ajatus sai hänen sydämensä jättämään hermostuneen lyönnin välistä. Mutta peli oli jo menetetty. Hän rakasti Briania, rakasti niin, että miehen tuska oli repiä hänet rikki.
Keiko pudisti päätään ja yritti kerätä itsensä pehmeästi rykäisten.
”Et keskeyttänyt mitään”, hän vakuutti, ”haluaisitko jotain muuta? Ja kertoisit, mitä sinulle kuuluu.”

Sabrielin mielestä se oli vain positiivista. Ystävä ansaitsi sen kaiken, mitä olikaan saanut miehen myötä elämäänsä.
"Ei, olen täysin tyytyväinen näin jos saan vielä teetä." Hän vakuutti ystävälleen, miettien hetken.
"Töitä, gaaloja. Vanhempieni paritusyrityksiä. Paljon maastoilua Backfirella."

Keiko istui Sabrielin viereen sohvalle ja laski kultaisin, siroin kuvioin kirjaillun teekupin Sabrielin eteen tummapuiselle sohvapöydälle ja lämmitti sormiaan omaa kuppiaan vasten. Ehkä hänen pitäisi pukea kohta päälleen.
”Paritusyrityksiä? Miten ne menevät?” hän kysyi sulaen lämpimään hymyyn.
”Onko Gabriellekin vielä järjestämässä sinulle uusia ystäviä?”

"Samoin kuten ennenkin. Tylsiä miehiä, jotka minä hylkään kaikessa hiljaisuudessa kun he eivät näe." Sabriel naurahti pehmeästi. Hän siristi hieman silmiään kun Keiko mainitsi Gabriellen yrityksen.
"Jos hän yrittää, en ole riemulla kokeilemassa."

Keiko siemaisi teetään ja kohotti kulmiaan ystävälleen.
”Mitä tarkoitat?” hän kysyi ja toivoi hartaasti, että Sabriel löytäisi jonkun, joka, no, joka saisi naisen hymyilemään kuin huumattuna ja tuntemaan epätodellisia onnen aaltoja siitä, että löysi miehen tavaroita asunnostaan.

"En luota hänen arvostelukykyynsä." Sabriel totesi lyhyesti. Hän tunsi itsensä typeräksi, eikä pitänyt siitä tunteesta kovin paljon. Hän saattoi olla haihatteleva hölmö, mutta ei tosiaan nauttinut typeryyden tunteesta.
"Mutta ei siitä sen enempää. Se ei ole suuremman huomion arvoista."

”Niinkö?” Keiko kysyi ja kosketti naisen käsivartta hellästi.
”Kuuntelisin mielelläni.”

"Kävin katsomassa ihanan musikaalin ja sitten kaikki hiljeni. Joten, ei oikeastaan ole mitään mistä puhua." Sabriel risti siististi jalkansa ja veti osittain kiinni vedettyjä hiuksia korvansa taakse.
"Keskityn mieluummin siihen miten ihanan kotoisa asunto sinulla on ja miten hyvin sinulla menee. Ah! Siitä tuli mieleeni." Sabriel laski syömiset kädestään ja asteli laukulleen, tuoden ystävälleen kaksi pakettia. Toisessa oli ihana tekoturkisviltti, ystävän maun mukainen romanttinen romaani, suklaata ja punaviinipullo (jos Keiko ei joisi sitä, hän ja Gabrielle voisivat kyläillessään juoda sen). Toinen paketti oli paketoitu joulupaperiin. Sinne Sabriel oli käärinyt ihania joulukynttilöitä, ihanan kasvonaamion jonka oli itse löytänyt käyttöönsä ja lahjakortti ratsastuskoululle.

Keikon olisi tehnyt mieli kysyä tarkemmin, sillä aihe tuntui vaivaavan Sabrielia, mutta nainen lähti laukulleen.
”Minulle?” hän kysyi häkeltyneenä hautautuessaan lahjoihin, joista toisen sai avata heti.
”Sabriel! Olet niin kovin ajattelevainen”, hän vetosi halaten ihastuttavan pehmeää vilttiä ja kiersi kätensä tiukasti pidemmän naisen ympärille.
”Kiitos, miten ihana lahja. En ole vielä ehtinyt paketoida sinun joululahjaasi.”

Sabriel rakasti ystäviensä lahjomista, kun perheen kesken lahjoja ei juurikaam vaihdettu ja veljien lapsillekaan ei saanut ostaa mitään kivaa. Hän hymyili ja halasi Keikoa tiukasti, työntäen mielestään sen inhottavan tunteen jonka aiempi puheenaihe toi mieleen. Hän oli typerä. Vaikka hän oli romanttinen hölmö, Sabriel vihasi sitä kun joku ihminen sai hänet tuntemaan olonsa typeräksi ja siinä Charles oli nyt onnistunut.
"Ole hyvä. Ja ei sillä ole kiire, ajattelin tulla käymään vielä ennen joulua. Matthewin joululahja ei mahtunut laukkuun tällä reissulla."

”Nyt minäkin voin käydä Lontoossa useammin”, Keiko vastasi hymyillen ja kurottui varpailleen painamaan suudelman Sabrielin poskelle.
”Kiitos, olet niin hirvittävän kultainen”, hän sanoi ja kosketti pörröisellä peitolle poskeaan.
”Oh, haluaisitko tehdä tänään jotain yhdessä?”

"Niin voit." Sabriel vastasi siihen hymyillen. Ajatus oli kutkuttava.
"Mitä jos käymme yhdessä Durhamissa? Vuokrasin auton." Olisi ihanaa tavata kaksi ystävää samaan aikaan.
"Vai tiedätkö sinä syytä Gabriellen vaisuudelle?"

”Se olisi ihana ajatus! Minun on ollut tarkoitus päästä käymään hänen luonaan. Olen ollut huolissani hänestä”, Keiko vastasi ja oli jo astumassa askeleen ovia kohti, kun tunsi laminaatin paljaiden jalkojensa alla ja tajusi olevansa edelleen pukeutunut kylpytakkiin.
”Syö sinä aamupalasi loppuun, niin puen päälleni”, hän hymyili ja kiiruhti makuuhuoneensa puolelle.

"Sinäkin?" Sabriel kuristi kevyesti kulmiaan. Jos Keikokin oli huolissaan...
"Vastaileeko hän sinun yhteydenottoihisi huonosti ja lyhyesti?" Hän istui alas ja jatkoi syömistään. Miksi ystävä ei vain puhunut, jos jokin oli huonosti?

”Vastailee”, Keiko vastasi makuuhuoneesta.
”Minun piti mennä käymään jo aikaisemmin, mutta sitten tapahtui kaikenlaista. Nyt on korkea aika.” Nainen palasi hetken kuluttua hiukset ojennukseen harjattuina ja vaaleankeltaisin, vaaleanpunaisin ja oranssein kukkakuvioin kirjottuun kellomekkoon pukeutuneena, vetäen neuletakin harteilleen ja kiertäen angoravillahuivin kaulaansa, sillä haalistuneetkin kuristusjäljet kaulan ympärillä herättivät huomiota, jota hän ei kaivannut.

Sabriel huuhteli keittiössä sen tyhjän smoothielasinsa ja laski sen tiskialtaaseen, kulkien eteiseen. Hän veti takin yllensä, kieritti huivin kaulaansa ja kokeili että avaimet oli taskussa.
"Kerran yllätämme hänet, haetaanko jostakin kahvilasta jotakin lahjuksen kaltaista?"

Keiko pujottautui roosan väriseen takkiinsa ja tunsi jälleen ikävän piston muistellen smaragdista lempitakkiaan, joka oli jäänyt Tarquinin luo. Voisikohan hän hiipiä hakemaan omaisuutensa joku päivä, kun Tarquin olisi töissä?
”Ehdottomasti”, hän vastasi, heilautti kermanvärisen käsilaukun olalleen ja seurasi Sabrielia ulos. Ikkunoissa tuikkivat jouluvalot tekivät hänet onnelliseksi – ne saivat asunnon tuntumaan kodilta, kun hän palaisi.
”Oliko sinulla jotain mielessäsi?”

Sabriel istui vuokratun, pienen BMW:n ratin taakse, hymyillen hieman.
"Katsotaan Durhamissa? On matkalla aikaa etsiä Googlesta ihana kahvila. Jotain suklaista ainakin Gabriellelle? Hänhän rakastaa suklaata." Jokainen voisi hyvin ottaa mitä haluaisi tai he voisivat ottaa kahta eri sorttiakin. Miten haluaisikaan.
"En kestä miten onnelliselta sinä näytät." Hän naurahti käynnistäessään auton, vilkaisten ystäväänsä samalla kun lähti liikkeelle.

”Suklaa on erinomainen ajatus”, hän sanoi ja nauroi yllättyneenä Sabrielin kommentille.
”Minä olen onnellinen.”
Keiko kiinnitti turvavyönsä, nosti käsilaukunsa syliinsä ja kosketti nimetöntä, jossa ollutta timanttisormusta oli aikaisemmin pyöritellyt ajatellessaan.
”Toivottavasti Gabrielle on kunnossa. Minulla on huono omatunto siitä, etten ole käynyt hänen luonaan aikaisemmin.”

"Se on hyvä." Keikon piti saada olla onnellinen. Hän piti ajaessaan katseensa tiessä.
"Minä huolestuin vasta kun kysyin Matthewin kuulumisia ja hän ei vastannut mitään muuta kuin 'ihan hyvää'. Se ei ole hänen tapaistaan." Pieni poika oli Gabriellen suurin aarre ja elämän valo, tuo puhui pojasta aina kun sai mahdollisuuden jonkun kysyessä.'

”Todellako?” Keiko kysyi painaen käden suulleen. Tilanne oli siis jopa vielä pahempi kuin hän oli pelännyt. Hänen olisi pitänyt päästä Gabriellen luo aikaisemmin.
”Mistäköhän voi olla kyse?”

Sabriel nyökkäsi. Kyllä.
"En tiedä. Hän ei ole kertonut riidelleensä Teddyn kanssa tai vastaavaa. Ei kai hän sellaista salailisi?" Sabriel käänsi auton kohti Durhamia vievälle isolle tielle, polkaisten kaasua hieman enemmän kuin ehkä oli sopivaa.
"Mutta! Oletko vakavissasi Brianin kanssa?" Piti varmistaa.

Keiko katsahti Sabrielia levottomana ja kosketti jälleen nimetöntään unohtaen, ettei kahle ollut enää paikallaan.
”Toivottavasti ei mitään liian vakavaa”, hän toivoi sydän levottoman lyönnin välistä jättäen. Mitä jos jotain kamalaa oli tapahtunut eikä hänellä ollut aavistustakaan?
”Mitä?” hän kysyi räpäyttäen hämmentyneenä ja naurahti, ”luulen niin. Mikä lasketaan vakavissaan olemiseksi?”

Sabriel vilkaisi ystäväänsä.
"Ei varmasti ole." Ei se voinut olla mitään vakavaa. Ei Gabrielle olisi niin typerä että salaisi ystäviltään jotakin oikeasti vakavaa.
"Ettei hän ole vain hauskaa tässä hetkessä? Sitä tarkoitin."

Mitä? Keiko tuijotti Sabrielia silmät suurina.
”Ei, ei ole. Uskoisitko minut todella ihmiseksi, joka harrastaisi sellaista?” hän kysyi epäuskoisena naurahtaen ja työnsi hiuksia korvansa taakse.

"No en! Mutta halusin varmistaa. Olitte kovin suloisia kun hän lähti aamulla. Töihinkö?" Niin hän ainakin oletti. Eikai ratsastajaksi mainittu mies oli ollut kovin suloinen suukottaessaan Keikoa lähtiessään.
"Olisitko ihana ja etsisit kahvilan mistä saisi ihanaa suklaakakkua?"

Keiko hautasi hetkeksi leukansa huivinsa suojiin, kun Brianin ajatteleminen sai hänet hymyilemään vaistomaisesti perhoset vatsanpohjaa kutittaen.
”Kyllä, hän on esteratsastaja”, nainen sanoi, veti esiin Sylvialta saamansa uuden puhelimen ja värähti jälleen inhosta muistaessaan, että Tarquin oli saattanut jäljittää häntä edellisellä, kun ryhtyi hakemaan sopivaa kahvilaa.
”Uskomattomin mies, jonka olen koskaan tavannut.” Ehkä hänen kokemusrepertuaarinsa ei ollut toivottoman laaja, mutta hän ei voinut vain kuvitella, että Brian oli ainutlaatuisen hyvä mies.

"Ai? Vau. Sinähän löysit siis oikein kunnon ammattilaisen." Sabriel nauroi. Mies joka työskenteli eläinten kanssa, ei voinut olla paha. Hän tiesi sen.
"Kehut häntä ainakin vuolaasti." Sabriel hymyili pehmeästi. Voi kun hän olisi voinut kestää ensimmäisessä liitossaan.

”Hän ansaitsee joka sanan”, Keiko vastasi sulaen hymyyn ja pudisteli päätään epäuskoisena, pakahtuen tunteeseen sisällään.
”Hän on…”, hän aloitti, muttei löytänyt sanoja ja painoi sormet huuliaan vasten sulkien hetkeksi silmänsä. Brian oli mies, joka suuttui hänelle pelätessään hänen antavan itsensä tulla satutetuksi.
Keiko pudisti uudelleen päätään. Ehkei Sabriel tarvinnut ylistyspuhetta.
”Durhamin keskustassa on leipomo, josta saisi kokonaisia suklaakakkuja.”

Sabriel vilkaisi sivusilmällä Keikoa. Hän jos joku kaipaisi romanttista ylistyspuhetta. Hän suorastaan nautti niistä, kun oli mahdoton romantikko.
"On mitä? Keiko! Minun rakkauselämäni ei ole olemassa, joten anna minun romantisoida sinun." Piti sitä ystävistä olla hyötyä.
"Oi! Käydään siis sen kautta."

Keiko nojasi takaraivonsa penkin selkänojaan ja painoi käden sydämelleen katsahtaen Sabrielia ja hymyyn sulaen. Mitä hän voisi sanoa? Mikä kertoisi, miten uskomaton ihminen Brian oli?
”En tiedä, kerroinko koskaan, että Tarquinilla oli hyvin äänekäs mielipide siitä, miltä minä näytän”, hän aloitti epäröiden ja leikitteli takkinsa hihansuulla.
”Hän tilasi puolestani, vahti mitä söin ja huomautteli, kuinka vastenmielinen olisin, jos lihoisin. Ja minä, typerys, turruin siihenkin. Annoin hänen tunkeutua päähäni enkä lopulta edes huomannut itse, että siinä oli jotain outoa. Mutta Brian-”, Keiko painoi käden suulleen silmät lämpimästä liikutuksesta kostuen.
”Kun hän kuuli, hän laskeutui polvilleen, halasi minua ja sanoi, että hän rakastaisi minua millaisena tahansa. Ja nyt hän laittaa minulle jatkuvasti ruokaa”, nainen nauroi epäuskoisena ja pyyhkäisi silmiään.

Sabriel tunsi miten vatsassa väänsi. Miten hän ei ollut huomannut? Hänen olisi pitänyt huolehtia ystävästään. Hän nielaisi hiljaa. Nyt kaikki oli paremmin, olihan? Hän ei voinut olla sulamatta hymyyn.
"Hän siis huolehtii. Ja minä voin myöntää, että olen miettinyt syötkö tarpeeksi. En vain uskaltanut kysyä." Ja Sabriel oli lääketieteen ammattilainen siinä missä Keikon entinen mieskin oli.

”Kyllä”, Keiko naurahti ja painoi käden pamppailevalle sydämelleen. Brian huolehti.
”Hän on aivan käsittämättömän ihana ihminen. Pettämättömän lempeä ja ymmärtävä. Hän on suuttunut minulle vain kerran.”

Sabriel pudisteli kevyesti päätään.
"Mistä?" Hän halusi tietää. Jos se olisi jokin turhanpäiväinen, typerä asia, hän hutkisi miehen kunnolla kun Keiko ei näkisi tai pyytäisi Gabriellea tekemään sen. Ystävällä tuntui olevan lahja huutaa miehet ruotuun.

Keiko painoi sormet suulleen ja sulki hetkeksi silmänsä. Hänen oli vaikeaa löytää sanoja, jotka kuvaisivat Briania – adjektiivit tuntuivat tyhjiltä ja persoonattomilta verrattuna siihen, mitä mies hänelle oli.
”Hän pelkäsi, että nostan muiden hyvinvoinnin itseni edelle. Että antaisin satuttaa itseäni ennemmin kuin sanoisin ei.” Millainen mies raivostui, koska huolehti hänestä?

Hyvä on, se ei ollut turha asia. Se oli oikein hyvä asia suuttua, jos sellaista saattoi ollakaan.
"Hyvä, minun ei siis tarvitse pyytää Gabriellea hutkimaan häntä." Kun he olivat lähellä Durhamia, Sabriel etsiytyi kahvilan luo ja haki yhdessä Keikon kanssa herkullisen kakun leipomosta.
"Osaatko Gabriellen luo? Muistini saattaa kaivata virkistystä hieman."

”Ei, ei tarvitse”, Keiko nauroi. Brian todella oli uskomattoman hieno mies, eikä se voinut olla vain hänen tulkintaansa. Miehen ajatteleminen sai hänen vatsanpohjansa nipistämään.
”Osaan, seuraa vain keskustan pääkatua ja kerron, kun on aika kääntyä”, hän sanoi laskien käsilaukun jalkojensa väliin ja pidellen kakkulaatikkoa sylissään. Kun he pysäköivät tutun talon pihaan, Keiko pujottautui ulos autosta laatikko huolellisesti sylissään ja viittasi Sabrielia soittamaan ovikelloa.

Sabriel löysi onneksi parilla neuvolla Morlandien kodin eteen. Hän ei voinut olla hymyilemättä ihanalle talolle. Nainen soitti ovikelloa, hämmentyen kun oven tuntui avaavan joku muu.
Tai siis oli se Gabrielle, mutta tuon persoona tuntui lyhistyneen tai kadonneen. Hetken tummaihoinen nainem tuijotti kahta oven takana olevaa ystäväänsä, pidellen poikaansa kainalossaan.
"Mitä te... Sabriel ja Keiko!" Gabrielle ei voinut olla nauramatta. Mitä nuo kaksi tekivät täällä?

Keikon sydän jätti lyönnin välistä, kun hän näki Gabriellen tai sen, mitä hänen ystävästään oli jäljellä. Hän puristi kakkulaatikkoa tiukemmin. Hyvä luoja. Miksi, miksi hän ei ollut tullut aikaisemmin? Millainen ihminen vain unohtui Brianin syliin ja ripustamaan jouluvaloja ikkunoihinsa, unohtaen ystävänsä aiheuttaman huolen?
”Halusimme tulla syöttämään sinulle kakkua”, hän sanoi hakien hetken ääntään ja nosti hymyn huulilleen.

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Su Joulu 03, 2017 12:03 pm

Sabriel hymyili ystävälleen ja nojautui halaamaan ystäväänsä tiukasti. Mihin se itseluottamuksellaan tilan valtaava, itsevarma nainen oli kadonnut?
"Kakkua?" Gabrielle toisti suoristautuessaan, ennen kuin nojautui antamaan Keikolle yksikätisen halauksen. Vasta sitten hän päästi kutsumattomat, mutta sitäkin tervetulleemmat vieraansa peremmälle. Takin riisuttuaan Sabriel otti mielellään Matthewin syliinsä, hymyillen pojalle kuin kymmenen aurinkoa.
"Matthew on kasvanut kovasti. Käveleekö hän jo?" Lontoossa asuva nainen heijasi kevyesti poikaa sylissään. Gabrielle tuntui havahtuvan jostakin, aivan kuin hän ei olisi ollenkaan läsnä.
"Mi... Kävelee. Ja niin hän on. Keiko, minä voin ottaa sen. Istukaa vain alas, menen keittämään teetä." Tummatukkaisen naisen kadotessa keittiöön, Sabriel vilkaisi Keikoa merkitsevästi. Mikään asunnossa ei kielinyt aviokriisistä hänen silmiinsä.
"Onko Teddy töissä?"
"On, hän tulee iltapäivästä kotiin tänään."

Gabriellen olemus kylmäsi häntä. Mitä naiselle oli tapahtunut? Keikon oli vaikeaa saada hymyään ulottumaan silmiin asti, kun terävä rengas rutisti hänen sydäntään. Hän ojensi kakkulaatikon Gabriellelle ja katsahti Sabrielia levottomana. Pediatri pitäisi huolta Matthewsta, joten Keiko sukaisi hiuksia korvansa taakse ja seurasi Gabriellea keittiöön.
”Anna minä autan”, hän vetosi pehmeästi ja tarkkaili ystäväänsä.

Sabriel istui olohuoneen lattialle ja keskittyi mielellään katsomaan kun pieni poika esitteli lelujaan (ja sitä miten osasi maistella niitä). Keittiössä Gabrielle vilkaisi Keikoa olkansa yli, hymyillen.
"Jos haluat niin ota teekupit kaapista." Hän viittasi oikeaa kaappia hymyillen. Gabrielle veti kakun laatikosta alustoineen paremmalle lautaselle ja kaivoi kaapista paria eri teelaatua.

Keiko kurottui varpailleen ja nosti kuppeja kaapista katsahtaen Gabriellea olkansa yli.
”Emme ole kuulleet sinusta hetkeen. Onko jokin pitänyt sinut kiireisenä?” hän tiedusteli lempeästi.

Hän ei voisi vedota Matthewin hankalaan vaiheeseen, kun poika oli nyt itse aurinko. Gabrielle nosti esiin toisesta kaapista lautaset ja otti laatikosta lusikat heille.
"Olen hoitanut työt siihen pisteeseen että voin käytännössä lomailla. Anteeksi. Ja miettinyt Matthewin syntymäpäiviä."

”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi”, Keiko vastasi ja tunsi levottoman piston sydämessään.
”Olen vain huolissani. Et vaikuta omalta itseltäsi. Tiedäthän, että haluaisin kuunnella ja olla tukenasi, painaisi mieltäsi aivan mikä tahansa?”

Se sai naisen liikahtamaan levottomasti. Kaikkihan oli jo paremmin. Hän oli kaksi yötä nukkunut miehensä vieressä. Ensimmäistä kertaa kuukauteen. Kaikki meni siis paremmin kuin hyvin!
"Keiko-rakas, minä voin hyvin." Hän vakuutti ystävälleen, toisen ilmestyessä oviaukkoon.
"Valehtelu on rumaa, Gabrielle." Lontoossa asuva nainen ei ollut nielemässä äskeistä.

”Olemme huolissamme”, Keiko vetosi.
”Onko jotain tapahtunut? Onko kaikki hyvin Teddyn kanssa?”

Miten paljon hän olikaan lähiaikoina puolustelemaan miestään. Wrenille annettu varoitus kirpaisi, mutta hän ei koskaan halunnut kenenkään ajattelevan pahaa miehestään. Gabrielle nyökkäsi tomerasti.
"On, meillä on kaikki hyvin." Hän kaatoi veden keraamiseen pannuun, välittämättä Sabrielin katseesta niskassaan.

”Mutta sinulla ei”, Keiko sanoi onnettomana ja siirtyi lähemmäs Gabriellea, koskettaen ystävänsä käsivartta. Mikä sai Gabriellen sulkeutumaan heiltä? Hän oli voinut aina tukeutua ystäväänsä, eikö nainen kokenut nyt voivansa tukeutua häneen?

Gabrielle veti itseään hieman kasaan.
"... Jos kerron, saatte kymmenen minuuttia puhua asiasta. Sen jälkeen en halua kuulla siitä sanaakaan." Gabrielle totesi, vetäen terävästi henkeä. Sabriel kurtisti kulmiaan.
"Hyvä on, minä lupaan."

Keiko nyökkäsi vinot, tummat silmät huolesta suurina ja piti kätensä naisen käsivarrella.
”Kerro meille”, hän vetosi pehmeästi.

"Minun päälleni käytiin Lontoossa kuukausi sitten." Ei hän mielellään eritellyt miten. Ystävät kysyisivät tai sitten eivät.
"Milloin? Mikset sanonut mitään, mehän kävimme syömässäkin." Sabrielin silmissä välähti huoli, tuon sanat saivat Gabriellen pudistelemaan päätään.
"Sen jälkeen, kun lähdin hotellille."

”Sinun päällesi käytiin?” Keiko toisti kauhistuneena, kylmyys raajoihin leviten. Mitä se tarkoitti? Ei kai Gabrielle sanonut? Nainen painoi käden suulleen ja tarttui Gabriellen käteen.

Gabrielle veti kätensä pehmeästi Keikon otteesta ja otti poikansa Sabrielin sylistä. Se toi turvaa kun kannatteli taaperoa sylissään.
"Olisit soittanut." Sabriel totesi hiljaa.
"Olisin... Tehnyt jotain."
"En halunnut. Halusin vain kotiin."

Keiko painoi molemmat kädet suulleen ja tuijotti Gabriellea huolesta mustat silmät kyynelöityen.
”Ja kaiken tämän ajan olet joutunut käsittelemään asiaa yksin?” hän kysyi lohduttomana. Miksei nainen ollut kertonut heille ja antanut heidän auttaa?

Nainen painoi suukon poikansa maitokahvin väriselle poskelle ja sipaisi tuon tummia hiuksia.
"En ole ollut yksin." Hän lupasi hiljaa. Oli hänellä ollut Teddy ja Veronica. Wren, ei tuota saanut unohtaa. Raukka oli kärsivällisesti kuunnellut aamuöistä itkupuhelua toissayönä.
"Olet varma? Kävithän lääkärissä?"
"Olen, kävin. Veronica huolehti siitä." Vaikka tuo olikin miltein väkipakolla saanut raahata Gabriellen.

Gabrielle oli sulkenut heidät tuskansa ulkopuolelle. Miksi? Keiko olisi halunnut halata ystäväänsä, osoittaa jotenkin myötätuntonsa, mutta Gabrielle oli ilmaissut, ettei kaivannut hänen kosketustaan.
”Olen niin kovin pahoillani.”

Gabrielle pudisteli päätään. Ei siitä pitänyt olla pahoillaan.
"Ja en kertonut koska sinulla oli ihan tarpeeksi ongelmia." Hän katsoi Keikoa merkitsevästi. Esimerkiksi ihmishirviö ja sairaalassa oleva irlantilaismies.
"Entä minä?" Sabriel kuulosti miltein loukkaantuneelta.
"En halunnut että tunnet syyllisyyttä." Gabrielle myönsi.
"Oikeasti? Voi luoja sinun luupäätäsi."

”Mutta rakastan sinua!” Keiko vetosi onnettomana.
”Olet yksi parhaista ystävistäni. Olet aina ollut tukenani. Totta kai haluan tietää, miten sinä voit, tapahtui elämässäni mitä tahansa.” Hän astui lähemmäs ja kiersi käsivartensa varovasti Gabriellen ja Matthewn ympärille.
”Olen niin pahoillani, että tämä tapahtui sinulle.”

Gabrielle vei kätensä Keikon selälle. Vielä hän jaksoi pidellä poikaansa yhdellä kädellä. Hän sai purra huultaan kun Sabriel halasi häntä takaa.
"... Olette ihania." Gabrielle niiskaisi hiljaa, laskien poikansa sylistäään kun vapautui halauksista ja niisti nenänsä.
"Nyt, mitä teille kuuluu?" Hän halusi muuta ajateltavaa.
"Ei mitään ihmeellistä. Töitä, matkojen suunnittelua." Sabriel vastasi hymyillen. Gabrielle kurtisti kulmiaan.
"Ei muuta?"
"Usko pois, ei muuta. Paitsi Backfire."

Kymmenen minuuttia taisi olla ohi. Keiko otti askeleen kauemmas, mutta joutui painamaan kädet suulleen, kun ei voinut estää silmiään kyynelöitymästä edelleen. Mitä hän olisi antanut, jotta olisi voinut säästää Gabriellen tältä! Muutos naisen olemuksessa särki hänen sydämensä. Mitä Gabrielle oli joutunut käymään läpi?
Hän pyyhki silmiään kämmensyrjiinsä ja yritti hymyillä ystävilleen. Gabrielle oli luvannut kymmenen minuuttia, ei sen enempää.

Kymmenen minuuttia tosiaan oli ohi. Gabrielle katsoi Sabrielia vielä hetken painostavasti silmät sirillään.
"Oletko varma?"
"Olen, minä olen ihan varma. Minä arvostaisin jos et kyselisi siitä." Sabriel vastasi painokkaasti. Gabrielle käänsi katseensa Keikon puoleen, vilkaisten olohuoneeseen. Hyvä, Matthew leikki kiltisti.
"Minä sinulle kuuluu? Olethan saanut olla rauhassa ja apua tarvitsemasi kanssa? Olisit pyytänyt jos tarvitset jotain."

”Minulla on kaikki hyvin”, Keiko vastasi kasaten itseään, vaikka hän tunsi repivää tuskaa Gabriellen puolesta. Hän kesti kyllä Tarquinin mieliteot, mutta mitä luojan tähden Gabrielle oli tehnyt ansaitakseen väkivaltaa? Kenelläkään ei ollut rikkoa naista näin.
”Sinäkin voit aina pyytää, jos tarvitset jotain.”

Gabrielle kohotti toista kulmaansa. Se oli miltein vihjaisu aiempaan ja hän oli tietääkseen esittänyt pyynnön, johon molemmat ystävät olivat suostuneet.
"Todella hyvin. Minä miltein keskeytyin jotain kun saavuin aamulla Keikon luo." Sabrielin sanat saivat tummaihoisen naisen kääntämään katseensa tuon puoleen. Mitä? Nauru löysi tiensä Gabriellen kasvoille - odottaen vain tarkennusta, joka saisi naurun myös kuulumaan.
"Että mitä?"
"Tuloni oli yllätys. Miesparka tuli suihkusta ja molemmat näyttivät siltä että he eivät ole nukkuneet."
"Keiko!" Gabrielle nosti kakun lautasineen pöydälle ja samoin pienet lautaset siihen viereen.
"Brian?" Pitihän se nyt varmistaa.

Keiko katsahti Gabriellea anteeksipyytävästi ja puraisi alahuultaan, tummien silmien katse tosin Sabrieliin napsahtaen, kun nainen otti aamun puheeksi. Voi ei. Nainen hautasi kasvot käsiinsä posket niiden alla punehtuen. Hänellä vei hetken kasata itsensä niin, että saattoi laskea kätensä ja sukaista ne läpi hiuksistaan. Hän loi vähemmän kiitollisen katseen Sabrieliin ja hymyili sitten hämillisesti.
”Totta kai Brian. Hän on viettänyt melko paljon aikaa luonani.”

Sabriel virnisti hieman, istuen alas kuin hienokin lady kun Gabrielle viittasi heitä istumaan. Nainen istui itse tuolille josta näki olohuoneeseen ja poikansa perään.
"Mmmmh. Niin. Varmasti on." Gabriellen äänensävy ja Sabrielin nauru kertoivat kaiken.

Keiko istui alas Sabrielin viereen ja painoi kädet kuumille poskilleen. Sabrielin ajoitus oli ollut epäonninen. Mutta sentään Gabrielle tuntui löytävän tarinasta iloa.
”Otamme kai kiinni menetettyä aikaa yhdessä.” Nyt, kun hänellä oli mahdollisuus nukahtaa Brianin syliin ja herätä miehen vierestä, se tuntui melkein humalluttavalta.
”En tosin tiedä, milloin hän uskaltaa palata tämänaamuisen säikähdyksen jälkeen.”

Gabrielle tosiaan löysi tilanteesta paljon huumoria, kuten Sabrielkin. Hän kaatoi kaikille kolmelle teetä ja odotti että vieraat ottaisivat kakkua ensin.
"Sabi, mitä sinä teit miesparalle? Ja se on oikea asenne, Keiko." Jos miehen seura pitäisi ystävän onnellisena ja kiireisenä, menkööt.
"Noh, en minä muuta kuin astunut ovesta sisään. Pahoittelin kiltisti. Hänelle vain tuli kovin kiire töihin."

Brian-parka. Mies todella oli kadonnut kovin nopeasti. Keiko tunsi kouristavan syyllisyyden piston muistaessaan mustelmat miehen kaulalla ja hartioilla - hänen ei ollut koskaan ollut tarkoitus satuttaa miestä. Oli käsittämätöntä, että nyt hän oli se, joka jätti jälkiä rakkaansa iholle.
”Hän on kiireinen mies”, Keiko vastasi painaen katseensa posket edelleen punaisina, ”ja saattoi vaivaantua tultuaan tavatuksi puolipukeissa.”

Gabrielle naurahti ja työnsi vihjaavasti kakkua Keikoa kohti. Nuo kaksi sen toivat niin nainen myös ottaisi siitä.
"Sellaista sattuu. Onneksi hänellä on silti aikaa sinulle." Gabrielle muistutti. Sabriel hymyili teekuppinsa takaa.
"Mmm. Niin on. Pitäisikö meidän olla kiusaamatta Keikoa?"

Keiko tarjoutui leikkaamaan muhkean siivun Sabrielin lautaselle.
”Erinomainen ajatus. Voisimme sen sijaan puhua sinusta”, hän sanoi lontoolaiselle ystävälleen lempeästi hymyillen.
”Kenet me voisimme yllättää sinun asunnostasi mukavan yön jälkeen?”

Gabrielle huokaisi pehmeästi ja leikkasi itse Keikolle. Kakku kiertoon tai jotain. Sabriel pudisteli päätään.
"Kummituksen."

Hän katsahti Gabriellea tutkien silmäkulmastaan - kuitenkaan sanomatta mitään - ja tunsi onnettoman myötätunnon piston. Olisipa hän voinut tehdä jotain – mitä tahansa. Millainen ystävä hänkin oli ollut Gabriellelle?
”Niinkö? Kuinka perheesi yritykset parittaa sinua sujuvat?” hän kysyi.

Vasta sitten Sabriel leikkasi itselleen palan kakkua ja otti samantien lusikallisen. Hän vilkaisi Sabrielia. Mitä ihmettä tässä oli tapahtunut vai eikö nimenomaan mitään? Nyt häntä vähän hävetti.
"Samoin kuin ennen. Minä kieltäydyn kohteliaasti kaikista hurmaavista ystävän serkunkaimankoiranulkoiluttajanherttuan pojista." Sabriel hymyili vaisusti.

Keiko kosketti ystävänsä käsivartta myötätuntoisena. Ehkä Sabriel kaipasi muuta ajateltavaa.
”Oh, olisi ihana viettää yhteinen ilta joskus. Haluaisin teidän tutustuvan Sylviaan”, hän sanoi ja katsahti Gabriellea epäröiden. Ehkei nainen ollut valmis tutustumaan uusiin ihmisiin, kun oli sulkenut heidätkin ulos.
”Hän on auttanut minua aloittamaan uuden elämän.”

Gabrielle vilkaisi Keikoa, Sabriel nojautui kevyesti eteenpäin.
"Tietenkin!" Naiset vastasivat miltein synkronoidusti. Sabriel pudisteli päätään nauraen.
"Tietenkin haluan tutustua ihmiseen joka on auttanut sinua." Gabrielle lupasi. Vaikka hän nyt viettikin enimmäkseen aikaa kotona, sillä ei viihtynyt kovin kaukana Durhamissa sijaitsevan omakotitalon pihapiiristä. Toistaiseksi.
"Minäkin. Kunhan saan aikaa." Sabriel lupasi. Hän tutustui aina mielellään ihmisiin.

”Olen niin kovin pahoillani, jos Tarquin on häirinnyt teitä”, hän sanoi puraisten ahdistuneena alahuultaan.
”Tarquin ei tiedä Sylviasta, joten Sylvia etsi minulle asunnon ja vuokrasi sen nimellään – ja niin paljon muuta. Hän on uskomaton ihminen. Kun pakenin Tarquinin luota, hän haki minut luokseen keskellä yötä.”

Gabrielle puraisi huultaan. Niin. Mies oli käynyt hänen ovensa takana ja saanut vastaan kovin, kovin suojelunhaluisen Gabriellen. Ehkä ei pitäisi kertoa siitä Keikolle.
"Minä en ole huomannut mitään." Sabriel totesi.
"En minäkään. Ei ole näkynyt." Ei Gabrielle halunnut kertoa Keikolle sellaista.
"Hyvä että joku on huolehtinut." Kun hän ei ollut. Hemmetti.

Keiko soi ystävilleen lämpimän hymyn ja puristi vieressään istuvan Sabrielin kättä.
”Nyt hän auttaa minua saamaan avioeron ja lähestymiskiellon – hän on yksi niitä ihmisiä, jotka vain saavat asioita tapahtumaan. Juuri niin kuin sinä, Gabrielle”, hän sanoi pohtien, voisiko koskaan korvata kaiken saamansa Sylvialle.
”Oh, hän on Charles Edgerlyn serkku.”

Sabriel puristi Keikoa kädestä, mutta veti kätensä itselleen kun Gabriellen pomo tuli puheeksi.
"Oh. Katsotaan ehdinkö minä." Sabriel mielellään pitäisi itsensä kaukana ihmisestä, joka sai sen nakuttavan äänen sanomaan häntä typeräksi hölmöksi. Sillälailla menit puhumaan itsestäsi niin avoimesti, idiootti. Arh.
"Aaaa. Olisi hauska tavata. En ole tavannut Charlesin sukulaisia töiden kautta." Gabrielle vastasi hymyillen, heilauttaen kättään väheksyen.
"Noh. En minä nyt niin paljon aikaan saa."

Keiko katsahti Sabrielia kysyvästi, kun nainen veti kätensä pois ja vetäytyi myös suunnitelmasta. Oliko hän sanonut jotain väärää?
”Gabrielle! Sinä olet vahvin, rohkein ja suurisydämisin ihminen, jonka tiedän. En usko, etteikö olisi mitään, mitä et voisi saavuttaa, kun niin päätät”, hän sanoi kääntyen Gabriellen puoleen, vaikka Sabrielin reaktio nakersikin häntä epävarmuudella.

Gabrielle vilkaisi Sabrielia.
"Jotain mistä minun pitää antaa hänelle selkään?" Niin, kuten Keiko oli juuri sanonut.
"Ei! Ei tosiaan. Gabrielle, kaikki on hyvin." Sabriel vakuutti, saaden tumman naisen siristämään silmiään, mutta hän antoi olla. Selvä, jos Sabriel sanoi.
"Enkä ole, Keiko." Oli jotain mitä hän ei voinut saavuttaa. Oma ylpeys oli menetetty.
"Gabrielle. Juuri kysyit voitko antaa ulkoministerille selkään. Kumosit itse omat sanasi!"

”Kyllä olet!” Keiko vastasi epäröimättä, laski kakkulautasensa pöydälle ja siirtyi Gabriellen luo laskien kätensä naisen olkapäälle.
”Sinusta ei ehkä tunnu siltä juuri nyt, mutta sinä olet aivan uskomattoman vahva, rohkea nainen. Sinä annoit minulle rohkeutta rakentaa itselleni oven ulos lohduttomasta umpikujasta.”

Gabrielle vilkaisi Keikoa, hymyillen vinosti.
"Ja minä olen iloinen siitä." Hän puristi pehmeästi Keikon kättä, nousten pian ohjaamaan poikaansa epäilyttävän leikin parista. Sabriel huokaisi hiljaa.
"Ainiin! Gabrielle, unohdin ottaa sinun ja Teddyn joululahjat mukaan. Saatko ne Keikolta jos jätän ne sinne?"
"Saan, toki. Sinun olisi hupsu meille tarvinnut mitään ostaa."

Keiko kiersi kädet ympärilleen ja toivoi, että olisi voinut kertoa Gabriellelle, kuinka kiitollinen oli. Hänen ystävänsä oli ollut ensimmäinen ihminen, joka oli uskonut häntä – saanut hänetkin uskomaan, ettei hän vain kuvitellut painajaistaan, niin kuin koko muu maailma tuntui kuvittelevan. Gabrielle oli nostanut hänet jaloilleen ja antanut hänelle rohkeutta pyrkiä ulos. Gabrielle oli jopa syy, miksi hän oli tutustunut Brianiin. Ilman ystävänsä tulta hän ei olisi uskaltanut edes harkita suhteeseen ryhtymistä.
”Olet tervetullut kylään milloin vain”, hän vahvisti.

"Minä koetan tulla käymään." Ihan kuin hänellä olisi ollut muuta kuin aikaa. Hän vain voi aamuisin niin pahoin, että vasta näihin aikoihin alkoi olla elävien kirjoissa.
"Lupaan sen." Sabriel olisi halunnut kutsua muut Lontooseen, mutta Gabrielle tuskin olisi riemulla tulossa.
"Minä lupaan tulla vielä ennen joulua uudelleen pohjoiseen." Sabriel lupasi.

”Hienoa”, Keiko vastasi hymyillen ja pohti, voisiko järjestää yhteisen illanvieton kaikille rakkaimmista ystävistään. Hän pelkäsi, että vasta hiljattain Newcastleen muuttanut Sylvia oli yksinäinen ja toivoi, että hänen ystävänsä voisivat nähdä myös toisissaan ne uskomattoman ihanat ihmiset, jotka hän näki.
”Olen todella onnellinen voidessani nähdä teitä.”

Gabrielle ei olisi voinut olla iloisempi.
"Minä olen onnellinen siitä että voit noin hyvin. Pitäähän Brian sinua hyvin, varmasti? Minun ei tarvitse hutkia häntä tallilla kun vien Teddyn unohtuneet eväät?" Sabriel ei voinut olla nauramatta.

Sabriel nauroi ja Keiko pudisti päätään hymyillen.
”Kyllä, Gabrielle. Hän on harvinaislaatuinen mies. Aina kun kuvittelen, ettei hän voi olla uskomattomampi, etten voi rakastaa häntä enempää – hän todistaa minun olevan väärässä.”

"Se on ihana kuulla. Sellainen miehen kuuluu olla." Gabrielle oli varma siitä. Jos irlantilainen tosiaan sai Keikon onnelliseksi, hän olisi onnellinen.
"... Tekeehän hän sinut onnelliseksi myös makuuhuoneessa?" Hän ei voinut olla kiusaamatta.

Ehkä hänen olisi pitänyt nähdä sen tulevan. Keiko puristi silmänsä kiinni, puna jälleen poskille vasten hänen tahtoaan kivuten ja puri huultaan. Mitä hän voisi sanoa? Totuuden?
Hän laski katseensa kainosti ja suli hymyyn.
”Kadehdittavan.”

Gabrielle ei aikonutkaan käyttäytyä tällä kertaa. Kun hän kerrankin kehtasi kiusoitella ystäväänsä ja vieläpä sai Keikon punastumaan. Sabriel ei pystynyt naurultaan edes puhumaan, nainen oli halkeamassa.
"Niiinkö?" Gabriellen hymy oli varsin muikea ja tulkitsematon.

Keiko nosti katseensa ja kosketti kuumia poskiaan, mutta ei voinut olla hymyilemättä. Ellei hän voisi puhua asiasta parhaille ystävilleen, kenelle? Sitä paitsi, ehkä sopiva vastaus härnäykseen oli kutkuttava totuus – että hänen tilannettaan sopi kadehtia. Hopeakettu teki hänen polvensa huteraksi jo yhdellä katseella.
”Erittäin kadehdittavan”, hän vahvisti.

Gabrielle pudisteli kevyesti päätään. Sabriel kuivasi silmäkulmiaan, pudistellen päätään. Ai luoja. Hän ei tiennyt miten olisi ollut.
"Gabrielle, ei saa kiusata." Sabriel pudisteli päätään ja keräili itseään, pyyhkien naurukyyneliä. Aijai.
"Se on hyvä kuulla. Miehen kuuluu kohdella naistaan kuin prinsessaa." Gabrielle silmistä näki että sanonnalle oli jatkoa, mutta tämän kerran hän piti sen omana tietonaan.
"Gabrielle. Olet julma Keikolle."
"Jos säteilee noin, on ansainnut kiusantekoni. Minulla on yksi lapsi, ehkä olen kateellinen?" Hän todellakin oli, mutta ei siksi että Matthew olisi haitannut rakkauselämää. Se haittasi, ettei hän antanut Teddyn koskea, vaan väisti.

Keikolla oli ikävä tunne, että Gabriellen sanoissa oli alavire, joka kertoi muustakin kuin äitiydestä. Maailma oli ollut julma Gabriellelle, joka ei ansainnut sitä. Mutta nainen saisi itsevarmuutensa takaisin, joku päivä. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä, oliko tekijä saatu kiinni, mutta kymmenen minuuttia oli ohi.
"Meidän kaikkien kuuluisi säteillä", hän vetosi suoden ystävilleen hymynhäiveen.

Kymmenen minuuttia tosiaan oli ohi, eikä Gabrielle ollut joustamassa siitä. Sillä säännöllä hän saattoi taata itselleen sen, ettei asia nousisi yllättäen esiin.
"Mutta me olemme nyt iloisia siitä että sinä säteilet onnea." Sabriel vetosi. Gabriellella oli aviomies ja lapsi, tämä apeus oli poikkeustila ja Sabriel oli itse onnellinen näinkin.

Ehkä hän todella säteili onnea. Ensimmäistä kertaa vuosiin hänellä oli tulevaisuus. Hän ei enää selviytynyt päivä kerrallaan. Hän oli vapaa tekemään mitä vain tahtoi, ja kiitos Sylvian, hän voisi olla vapaa Darbystä myös lain silmissä. Hän voisi olla jälleen Keiko Ikeda. Se ei ehkä pyyhkisi pois, mitä mies oli hänelle tehnyt, mutta antaisi hänet takaisin itselleen.
”Riittikö kiusanteko yhdelle päivälle?”

Gabrielle kohautti olkiaan, virne kasvoillaan.
"Ehkä. Nimenomaan yhdelle päivälle." Hän aikoisi jatkaa tätä myöhemmin.
"Gabrielle, sinä olet julma." Sabriel huomautti.
"Mekään emme kiusanneet sinua Teddystä. Emmekä edes olleet häissä. Joten meillä olisi oikeus kiusata." Sabriel huomautti, saaden Gabriellen pyöräyttämään silmiään.
"Et voi vedota minun häihini, paikalla oli alle kymmenen ihmistä."

Keiko sukaisi hiuksia korvansa taakse ja katsahti Sabrielista Gabrielleen.
”Eikö se teknisesti olisi juuri oikeutus kiusantekoon?” hän kysyi viattomasti sivusta.
”Ettet kutsunut meitä.”

Gabrielle vilkaisi ystäviään, huokaisten syvään.
"Kyse ei ole siitä etten kutsunut teitä, vaan enemmän siitä että paikalla oli Teddyn vanhempien ja siskon lisäksi yksi ihminen." Hän huomautti. Gabrielle ei ollut halunnut häistään isoa showta, kuten häät ex-kihlatun kanssa olivat uhanneet olla. Hän oli vain halunnut olla rouva Morland.
"Joten, kerro synkimmät salaisuutesi Teddystä."
"Hän kutisee." Gabrielle ei aikonut ottaa tätä vakavissaan.

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Su Joulu 03, 2017 12:04 pm

Keiko hymyili vastaukselle ja esti itseään miettimästä synkän salaisuuden muita konnotaatioita, ei Gabriellen elämässä eikä omassaan. Sen sijaan hän keskittyi ajattelemaan, miten onnellisia Gabrielle ja Teddy olivat yhdessä, tai ainakin tulisivat olemaan jälleen.
”Todellako?” hän kysyi suoden Gabriellelle puolittaisen, viattoman hymyn voimatta olla ajattelematta Brianin polvitaipeita.

"Kuin pikkutyttö." Gabrielle virnisti pehmeästi. Hän kyllä harvoin pystyi hyödytämään sitä, ellei keksinyt ensin toisenlaista käyttöä Teddyn solmiolle. Ajatus sai vatsan ääntymään ympäri. Kaksi hyvää syytä, miksi he eivät tekisi niin aikoihin. Voi kun hän ei olisi suostunut olemaan kertomatta asiasta. Edellispäivänä se oli ollut vielä hyvä idea.
"Mutta kutiava mies on helppo saada hakemaan suklaata kaupasta, jos kumpikaan ei halua nousta." Sabriel virnisti.
"... Sabriel Sabel, sinä piru enkelin vaatteissa."

Miten onnelliseksi hänen ystäviensä leikkimielinen vitsailu hänet tekikään. Gabriellekin vaikutti hetkittäin omalta itseltään. Keiko halasi itseään ja sysäsi syrjään ajatuksen siitä, miksi naisten kuvailemat parisuhteet kuulostivat hänen ahmimistaan romanttisista kirjoista nostetuilta – vaikka kyseessähän oli vain normaali suhde. Nainen hipaisi hajamielisesti korvansa taakse työnnettyjä hiuksiaan ja korvaan lihakirveestä jäänyttä arpea.
”Sinulla ja Teddyllä on siis kaikki hyvin?”

Gabrielle kääntyi katsomaan Keikoa, kallistaen hieman päätään. Ehkä se oli oikeutettu kysymys. Keiko ei sentään kuvitellut että hänen miehensä teki hänelle jotain pahaa, kuten Wren oli ajatellut ja saanut Gabriellen tekemään painokkaasti selväksi, ettei hän kuuntelisi sellaista sekuntiakaan. Siitäkin oli jo viikko, ylikin.
"Meillä on kaikki hyvin. Miksi ei olisi?"

Koska Gabrielle oli kokenut kamalan, epäoikeudenmukaisen tragedian, joka oli muuttanut naisen varjoksi entisestä itsestään.
”Olen onnellinen siitä”, Keiko vastasi vilpittömästi ja toivoi, että aviopari todella oli onnellinen. Teddy vaikutti ehdottoman hyvältä, lempeältä mieheltä, joka varmasti tukisi Gabriellen toipumista. Kunhan hänen ystävänsä antaisi itsensä ottaa apua vastaan.

Vaikka siihen oli mennyt miltein kuukausi, Gabrielle oli saanut aikaiseksi mennä puhumaan siitä. Ja päätynyt sitten tekemään rauhoittavilla jotain mikä saisi Keikon lyömään häntä. Onneksi Sabriel oli paikalla ja se tuntui hillitsevän Keikon, ei uteliaisuutta, mutta jotain sen kaltaista.
"Ja minä myös. Olit kuihtua Lontoossa." Sabriel oli nähnyt ystävää silloin useammin ja hän oli välillä pelännyt että Lontoo veisi naisen tähän pisteeseen, jossa nyt oltiin.
"Minä voin ihan hyvin." Hän oli nousemassa katsomaan Matthewta, kun Sabriel nousi ylös.
"Juo sinä teesi edes loppuun." Hän naurahti, mennen olohuoneeseen pojan luo.

Hänellä ei ollut lupaa puhua asiasta enää, vaikka Keiko ei teknisesti ollutkaan luvannut kymmentä minuuttia, mutta se ei estänyt häntä luomasta ystäväänsä pehmeää, ymmärtävää katsetta. Hän toivoi, että Gabrielle löysi jostain tarvitsemaansa tukea, kun ei kokenut voivansa tukeutua häneen.
”Satutko tuntemaan alueelta hyviä psykologeja? Taidan olla terapian tarpeessa, mikä on kai ironista.”

Gabrielle kääntyi Keikon puoleen, pidellen teekuppia käsissään.
"Minulla on lista." Hän myönsi. Kai Wrenin kasaaman listan saattaisi laittaa eteenpäin? Miksi ei?
"Työkaverini kasasi sen minulle." Naurettavaa että irlantilaisnaisen oli pitänyt tehdä se. Hänen olisi pitänyt huolehtia itsestään. Aikuinen nainen, jestas.

”Oletko käynyt psykologilla?” Keiko kysyi pehmeästi, sillä pelkkä lista ei tarkoittanut toimintaa.
”Toivon, että olet löytänyt tukea ja apua.” Syyllisyys nirhaisi häntä. Millainen ystävä saattoi olla tarttumatta heti toimeen, kun vaistosi, ettei kaikki ollut hyvin? Ehkei hän ollut koskaan ollut kovin hyvä ystävä Gabriellelle. Luoja tiesi, että hän oli tukeutunut ystäväänsä enemmän kuin hänen olisi pitänyt.

"Käyn." Gabrielle korjasi. Oli käynyt ja kävi edelleen, joten asia oli hoidossa. Niin hän saattoi ainakin väittää.
"Olen. Keiko, kultapieni. Kaikki on niin hyvin kuin voi olla ja tulee olemaan hyvin. Sinulla oli paljon muutakin ja tiesin että huolehtisit itsesi rikki."

”Minulla ei voisi koskaan olla mitään sellaista, mikä tarkoittaisi, etten haluaisi tietää sinusta”, Keiko vetosi, ”toivon, että tietäisit sen. Olet parhaimpia ystäviäni, ja rakastan sinua. Totta kai huolehdin sinusta, tapahtui elämässäsi mitä tahansa. Mutta se on ystävien oikeus. Sinä olet auttanut minua enemmän kuin voit ymmärtää, ja toivon, että tiedät, että minä autan sinua, tarvitsit mitä tahansa, milloin tahansa.”

Miten Gabrielle olisikaan halunnut kertoa. Aamuinen oksentaminen tuntui edelleen vatsalihaksissa, mutta hän oli luvannut Teddylle. Vain tuon vanhemmille. Myöhemmin muille.
"Minä tiedän, Keiko. Mutta sinä tarvitsit itseäsi ja voimiasi silloin, halusin että käytät kaikki voimavarasi itseesi. Koska käytit, nyt olet vapaa. En kadu hetkeäkään." Ei se ihan niin mennyt, mutta se lohdutti Gabriellen omatuntoa suuresti.
"Mistä tulikin mieleeni. Kävit mielessäni jo kun mietin Matthewin kummeja, mutta... Sattuneesta syystä en halunnut pyytää sinua." Sattunut syy oli Keikon hurmaava ex-mies, jossa oli ainakin ollut jotakin, mikä eläinten tavoin oli työntänyt Gabriellenkin pois.
"Jos Matthew saa pikkusiskon tai -veljen, saanhan sinut kummitädiksi nyt?"

Keiko ei ollut lainkaan samaa mieltä – hän olisi löytänyt milloin tahansa voimavaroja ystävälleen. Mutta hän ei halunnut riidellä, ei kun Gabrielle ei ollut halunnut puhua asiasta enempää.
”Totta kai”, hän vastasi yllättyneenä ja suli valoisaan, ilahtuneeseen hymyyn, ”olisin hyvin otettu kunniasta.”
Hän epäröi hetken, ennen kuin lisäsi tummat silmät pehmeinä.
”En ota asiaa enää puheeksi, jos et todella halua puhua asiasta – mutta jos joskus haluat puhua, minä kuuntelen. Ja minä ymmärrän.” Häpeä vihlaisi häntä yhä edelleen, kun hän ajatteli elämäänsä Tarquinin käsissä. Vaikka eihän hänen kokemaansa voinutkaan verrata siihen, että tulisi ventovieraan satuttamaksi.

Gabriellesta sellaisen ihmisen satuttamaksi joutuminen, jonka piti olla tuki ja turva, oli pahempaa. Se tarkoitti jatkuvaa pelkoa, kuten Keikon kohdalla. Hän puristi kevyesti ystävänsä olkaa, hymyillen pehmeästi.
"Minä tiedän. Valitettavasti." Olisi ollut mukavampi ajatella ettei ystävä ymmärtäisi oman määräysvallan rikkomisen tuomaa tunnetta. Se olisi paljon mukavampi ajatus. Katse kääntyi kun Sabriel tuli Matthewin kanssa keittiöön ja asetti pojan syöttötuoliin.
"Alan epäillä että eräällä on nälkä tai huono päivä. Älä nouse, syö nyt se kakusi ja juo teesi." Sabriel lämmitti pojalle ruokaa Gabriellen ohjeiden mukaan, syöttäen pojan enemmän kuin mielellään. Gabrielle siveli mukin lämmintä pintaa sormillaan.
"En osaa syödä tai juoda enää mitään loppuun."

Myötätunto Gabriellen puolesta kouristi häntä. Hänen hurja, vahva ystävänsä ei tarvinnut sääliä keneltäkään, Keiko vain toivoi, että nainen olisi säästynyt tältä. Hän kosketti naisen käsivartta, ja pohti liittyikö ruokahaluttomuus traumaan vai – miksi nainen oli tuonut esille kummitädin mahdollisuuden? Olisiko Gabrielle…?
Jos oli, hyvä luoja, anna lapsen olla Teddyn.
”Miksi et?” hän kysyi lempeästi.

Gabrielle nyökkäsi poikansa puoleen.
"Eräs kävelevä pikkumies pitää huolta siitä, ettei äiti varmasti ehdi syömään." Gabrielle naurahti. Ja vähän pahoinvointikin, mutta se oli uusi asia. Jälleen. Miksi piti kuulua niihin ihmisiin jotka oksensivat?
"Matthew, äidin pitäisi antaa syödä." Sabriel naurahti pehmeästi, kiinnittäessään pojan huomiota syömiseen eikö hölmönä äitinsä kasvojen tuijotteluun kun vieraampi ihminen syötti.

”Ehkä sinun pitäisi kutsua Sabriel käymään useammin”, Keiko totesi hymyillen ja katsahti Sabrielin selkää ihaillen. Nainen oli niin luonteva lasten kanssa, eikä se johtunut vain ammattitaidosta. Ehkä hänkin oppisi joku päivä.
”Nyt sinulla olisi tilaisuus viimeistellä muhkea pala suklaakakkua.”

"Niin pitäisi. Hänet ja Veronica vuorotellen." Gabrielle naurahti, ottaen lusikan käteensä. Kerran ystävä vaati, hän söisi kakun loppuun. Matthew tuntui ottavan mallia äidistään, kun keskittyminen parani heti kun Gabriellekin söi.
"Veronica on aina ilolla ottamassa Matthewin hoitoon tai tulossa hoitamaan. En käsitä miten Artemis jaksaa naisystävänsä hössötystä kummilapsestaan." Ainakin toistaiseksi irlantilainen oli näyttänyt siltä että ei kärsinyt, vaikka Teddy muuta välillä oli väittänyt.

”En soisi sinun nääntyvän nälkään”, Keiko sanoi ja soi Gabriellelle lämpimän hymyn nähdessään naisen palaavan kakun pariin. Ehkä loppukin katoaisi vähitellen Morlandien taloudessa.
”On hyvä, että koulutat lastenhoitajia jo nyt. Mikäli Matthew saa koskaan pienemmän sisaruksen.”

"En ole nääntymässä." Gabrielle hymähti pehmeästi. Hän liikahti tajuamattaan hieman levottomasti kun toinen lapsi tuli uudelleen puheeksi. Niin. Jos saisi.
"Matthew kouluttaa, minä vain valvon. Ja on siitä keskusteltu." Sabriel vilkaisi ystäväänsä.

”Niinkö?” Keiko kysyi katsahtaen naista tutkien. Toinen lapsi oli tainnut olla puheena jo pitkään, aiheuttanut riitojakin pariskunnan välille. Hän toivoi, että Gabriellen kokema olisi monimutkaistanut asiaa entisestään – mutta totta kai asiat järjestyisivät!

"Niin." He olivat puhuneet asiasta jo aiemmin, riidelleetkin, syksyllä päässeet sopuun asiasta. Pari kuukautta myöhemmin toinen oli ilmoittanut itsestään niin epäsopivassa tilanteessa kuin mahdollista.
"Minä luulin että te ette päässeet sopuun asiasta."
"Pääsimme. Piti vain murjottaa miltein koko kesä."

Keiko ei ollut varmaa, oliko sopivaa sanoa olevansa onnellinen asiasta. Miten Gabrielle suhtautuisi raskauteen nyt? Millaiset välit avioparilla oli nyt?
”Onko se toimiva strategia?” hän kysyi hymyillen puolittain. Ehkä hänen pitäisi kerätä ystäviltään neuvoja normaalia parisuhdetta varten.

Gabrielle ja Sabriel vilkaisivat molemmat Keikoa. Molempien naisten kasvoilla viipyi tietäväinen hymy.
"En sanoisi parin viikon jälkeen. Sen jälkeen on jo hankala sopia. Mutta pieni murjotus pistää joskus miehiin vauhtia." Gabrielle naurahti pehmeästi.
"Annat sinäkin neuvoja." Sabrien pudisteli päätään. Matthew oli keskittynyt leikkimään nokkamukillaan ja selvästi halusi äitinsä syliin. Gabrielle nousi ottamaan pojan syliinsä, vilkaisten kelloa. Harmi että kohta poika pitäisi mennä laittamaan päiväunille.
"Oli ihanaa kun tulitte tänne asti." Hän oli otettu siitä että kaksi muuta olivat tulleet Durhamiin asti.

Keiko nousi ylös ja hipaisi Gabriellen käsivartta.
”Tule joskus käymään luonani Hexhamissa. En voi aivan uskoa, että minulla on nyt oma koti”, hän vetosi.
”Minulla on nyt myös huolestuttavan tyhjiä päiviä, sillä minun ei ole suositeltavaa käydä töissä avioeron ja lähestymiskiellon ollessa vireillä.”

Gabrielle mutristi kevyesti huuliaan. Voi Keiko. Hänen pitäisi mennä käymään.
"Minä tulen käymään. Lupaan. Minun pitäisi varmaan mennä laittamaan Matthew päiväunille. Ja Keiko, soitathan jos tarvitset jotakin, mitä tahansa? Sabriel myös. Ja kiitos kakusta, Teddy rakastaa teitä kun tulee kotiin." Jämät todellakin häviäisivät heidän taloudessaan.

”Sinä myös”, Keiko huomautti puristaen kovia kokeneen ystävänsä kättä – hän ei koskaan olisi liian kiireinen tullakseen Gabriellen apuun.
”Nähdään taas pian, eikö?” hän varmisti, ennen kuin päästi naisen nukuttamaan lastaan ja siirtyi eteiseen vetämään takkia päälleen.

"Nähdään. Voin tulla vaikka ensi viikolla käymään. En varmaan ehdi loppuviikosta." Eli hän tarvitsi aikaa valmistautua henkisesti. Gabrielle katosi ylös poikansa kanssa ja Sabriel lähti Keikon kanssa ulos. Hän katsoi etupihalla taloa olkansa yli. Hän ei ymmärtänyt miten Gabrielle oli noinkin toimintakykyinen. Hän olisi varmaan maannut sängyn alla itkemässä.

Keiko seurasi Sabrielin katsetta ja kiersi käsivarret ympärilleen, myötätunto sydäntä särkien.
”Oliko sinulla aavistustakaan, että hän läpikävi tällaista?”

Sabriel pudisteli päätään. Ei pienintäkään. Auta armias jos olisi ollut.
"Ei. Kuvittelin heidän riitelevän toisesta lapsesta tai jotain."

”Olen niin kovin pahoillani. Antaisin mitä vain, jotta hänen ei olisi tarvinnut kokea tätä. Mutta hän selviää tästä, eikö niin? Gabrielle on aina ollut vahva”, Keiko sanoi istuessaan autoon.

Sabriel istui autoon, vilkaisi taloa ja käynnisti auton.
"Hän on. Minä en tosiaan voisi nauraa ja hymyillä hänen tilanteessaam vaan itkisin sängyn alla lamaantuneena. En käsitä miten hän tekee tuon. Mistä hän kaivaa sen vahvuutensa." Se saisi luultavasti aina olla mysteeri.

”Olen hänelle velkaa elämäni”, Keiko huokasi onnettomana, ”toivon, että hän antaisi meidän auttaa. Voin kuvitella, millaisin sanoin hän on saattanut leimata itseään, mitä tuntea katsoessaan peilikuvaansa.”

Sabriel tunsi inhottavan tunteen sisällään.
"Keiko, et ole mitään velkaa kenellekään. Luota häneen kun hän sanoo että pärjää ja puhuu jos tarvitsee ystävää."

Keiko soi Sabrielille hymyn.
”Olet oikeassa, tietenkin”, hän vastasi ja käänsi sitten katseensa ikkunaan kiertäen käsivarret ympärilleen. Gabrielle selviytyisi kyllä.

Sabriel kohautti olkiaan.
"Toivon olevani." Hän todella toivoi olevansa oikeassa, jos ei mitään muuta. Viestiääni rikkoi hiljaisuuden, kun Brian lähetti kuvan niskastaan. Mies oli vasta nyt oivaltanut mustelmansa. Mukana ei ollut tekstiä, vain naurava hymiö. Sabriel vilkaisi Keikoa.
"Onhan kaikki hyvin?"

Viesti sai Keikon tuntemaan olonsa vuoroin kylmäksi ja kuumaksi. Mitä hän oli oikein tehnyt miehelle?
’Olen niin kovin pahoillani’ hän naputti takaisin ja puristi puhelimen rintaansa vasten. Brian-parka.
”On, on”, hän vastasi Sabrielille hajamielisenä hymyillen, vaikkei hymy aivan tavoittanut silmiä. Oliko julmaa kohtalon ivaa, että hän jätti mustelmia miehen ihoon?

Vastaukseen meni hetki.
'Ai, miksi?' Briania vain nauratti.
Sabriel tutki ystävänsä ilmeitä. Jokin oli vinossa, ainakin vähän.
"Keikoo... Kiltti. Voin kysellä koko matkan Hexhamiin. Pääset helpommalla jos kerrot."

Keiko hieraisi kasvojaan ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
”Pelkään, että satutin Briania. Eikä se ole oikein, vaikka hän kuinka- ei sen väliä. En voi uskoa, että tein näin”, hän huokasi ja tuijotti puhelintaan. Mitenköhän kipeitä mustelmat olivat? Tuntuivatko ne puukoniskuilta, niin kuin jäljet, jotka olivat kirjoneet häntä?
’Koska olet mustelmilla’, hän naputti takaisin.

Sabriel kurtisti kulmiaan. Hän ei saanut kiinni Keikon ajatuksista.
"Satutit häntä? Miten muka? Hänhän oli kovin hyväntuulisen oloinen aamulla? Ja kuinka hän mitä? En saa otetta puheistasi että voisin auttaa."
'Ei siitä tarvitse olla pahoillaan?' Olikohan ollut virhe sanoa mitään?

Ei kai hän voisi kertoa yöstä ja mustelmista Sabrielille? Oli varmastikin yksityisasia, mistä Brian piti.
”Oh, älä huoli”, hän vetosi Sabrielille ja loihti huulilleen pehmeän hymyn, ”Brian vain viestitteli minulle jotain, mitä tuntuu pitävän hauskana.”

Sabriel kohautti kevyesti olkiaan.
"Sinua ei naurata ja siksi olenkin huolissani. Yleensä sitä nauraa mille tahansa noin rakastuneena."

”On toki totta, että minulla on hyvin hutera käsitys siitä, mitä normaaliin parisuhteeseen kuuluu”, Keiko vastasi leikitellen hiussuortuvalla levottomana, puhelintaan vilkuillen.
”Mutta luulin, että mustelmat ovat huono merkki.”

Mustelmat? Sabriel sai yhdistellä pisteitä hetken jos toisenkin.
"Siis... En kaipaa yksityiskohtia, mutta sinä jätit mieheesi mustelmia, koska...?" Oliko se vahinko, pyyntö?
"Eivät ne aina ole huono asia. Riippuu siitä mistä ne ovat tulleet."

Keiko hautasi kasvot käsiinsä. Hänen oli tarkoitus olla psykologian ammattilainen, ja silti hän tunsi olevansa perinpohjaisen hukassa. Pettäisikö hän Brianin luottamuksen?
”Minun hampaistani”, hän kuiskasi.

Sabriel sai vaivoin pidettyä tyrskähdyksen sisällään.
"Uskallan siis olettaa että ne ovat niitä hyviä mustelmia, joista ei tarvitse huolehtia."

”En tiennyt, että niitä on hyviä”, hän huokasi sukaisten hiuksiaan.
”Luoja tietää, kauanko Brian jaksaa ymmärtää. Miten voin olla näin perinpohjaisen hukassa asioiden kanssa, joiden pitäisi kai olla itsestäänselvyyksiä?”

Sabriel vilkaisi ystäväänsä ja irrotti toisen käden ratista, jotta saattoi hipaista tuon olkaa.
"On niitä. Intohimosta ja rakkaudesta tulleita, ilman tarkoitustakaan oikeasti satuttaa. Ja miksi hän ei jaksaisi? Jos hän on puoliksikaan niin hyvä mies mitä annat ymmärtää. Oletan että hän tietää historiasi, en näe miksi hän ei ymmärtäisi."

Valtaosa Tarquinin antamista mustelmista oli seurausta miehen intohimosta, kuten purppuraisenmustat kädenjäljet hänen lantiollaan tai sinertävät kolhut hänen reisissään. Keiko käänsi katseensa ikkunaan, puri hampaansa yhteen ja käski itseään ryhdistäytymään. Korjaa itsesi nopeammin.
”Olen pahoillani”, hän sanoi hymyillen ja kääntyi takaisin Sabrieliin päin, ”joskus vain päädyn tuntemaan itseni typeräksi.”

Sabrielista tuntui ettei hän löytänyt oikeita sanoja. Hän liikahti levottomasti ratin takana.
"Ei, älä sano noin, kiltti. Keiko, sitä varten me ystävät olemme olemassa. Minä en vain tiedä miten selittäisin asian. Gabrielle olisi osannut sanoa sen hyvin. Mutta sinä et ole typerä. Kerro rehellisesti, mikä sinua karmii siinä? Ja miksi teit niin, jos se tuntuu pahalta? Vai oliko se vain vahinko? Sellaista sattuu."

Keiko pudisti päätään. Brian oli vaikuttanut nolostuneelta kertoessaan hänelle, mistä piti – hän ei palkitsisi miehen luottamusta keskustelemalla asiasta tyttökaveriensa kanssa. Varsinkaan niiden, jotka olivat jo yllättäneet miehen puolipukeissa.
”Ei sen väliä. Minä vain… Minun pitäisi olla ihmiskäytöksen ammattilainen, enkä tiedä mistään mitään. Olen täysi ummikko asioissa, jotka ovat jokaiselle vastaantulijalle itsestäänselvyyksiä. En ymmärtänyt edes jättää miestä, joka-”, Keiko pysäytti itsensä ja hengitti syvään.
”Olen pahoillani. Mitä jos puhuisimme jostain muusta? Vaikka siitä, mitä tekisimme tänä iltana?”

Sabriel räpäytti muutaman kerran silmiään. Nyt hän sai ajatuksesta kiinni.
"Puhutaan siitä kohta." Hän lupasi ystävälleen.
"Brian siis pitää siitä? Keiko, jotkut ihmiset ovat sellaisia. Ei siihen liity mitään ymmärrettävää. Se on vain mieltymys." Nainen puraisi huultaan.
"Minulla on Beauty and the Beastin DVD mukanani."

Hän hengitti syvään ja puri hetken tiukasti alahuultaan. Älä itke, Keiko käski itseään, kaikki on nyt hyvin. Hän oli niin onnekas elämässään, että oli suorastaan naurettavaa tuntea tukahduttavaa tuskaa muistoistaan. Se ei välttämättä ollut neuvo, jonka hän olisi antanut toisille, mutta omaa rikkinäisyyttä oli vaikeaa antaa anteeksi.
”Täydellistä”, hän hymyili, ”oma kopioni on vielä Tarquinin luona. Olen harkinnut meneväni hakemaan vaatteeni ja tavarani joku päivä, kun hän on töissä.”

"Keiko, anna jonkun muun mennä." Sabriel myönsi pelkäävänsä.
"Kiltti. Älä ota riskiä?" Helppohan asunnosta olisi erottaa Keikon tavarat. Kaikki mikä näytti kuuluvan naiselle. Hän puristi hellästi ystävänsä kättä, onneksi yksi käsi riitti rattiin.
"Keiko, puhu minulle. Kiltti, näen että sinua itkettää."

Kieltämättä Tarquinilla oli ikävä tapa ilmestyä varoituksetta kotiin juuri silloin kun ei pitänyt.
”Hyvä on”, Keiko rauhoitti ystäväänsä ja pyyhkäisi vaivihkaa silmäkulmaansa. Hän voisi ottaa jonkun mukaansa, kenties. Hän vain toivoi, että olisi vihdoin voinut seistä omilla jaloillaan. Voida edes hakea oman omaisuutensa joutumatta takertumaan jonkun toisen apuun.
”Olet hyvin kultainen, mutta tämä ei ole mitään, mitä haluaisit kuulla”, - hänen elämänsä ei ollut jotain, mitä kukaan halusi kuulla -, ”olen vain silloin tällöin vähän surullinen. Se menee pian ohi.”

Sabriel pysäytti auton tien sivuun, sammuttamatta moottoria.
"Keiko. Minä näen kun lapsia kuolee. En luojan kiitos joka päivä tai viikko, mutta useammin kuin ihmisen pitäisi. Minä vannon, että vaikka en ehkä haluaisi kuulla, minä kuuntelen, jos se vain parantaa oloasi."

Keiko veti syvään henkeä ja kurottui puristamaan Sabrielin kättä.
”Olet niin tavattoman ihana ystävä. Mutta sinun ei tarvitse nähdä minua, niin kuin näen itseni”, hän sanoi kasaten itseään, vaikka kyyneleet vierähtivätkin poskille seuraavan ajatuksen myötä.
”Olen niin onneton Gabriellen puolesta. Toivoin niin, ettei hänen olisi koskaan tarvinnut kokea tällaista, vaikka tietenkään ei ole lainkaan asia tulla ventovieraan satuttamaksi – mutta nähdä, miten se vaikutti häneen. Se särkee sydämeni. Maailman pitäisi olla kaunis paikka.”

Sabriel ei lähtenyt liikkeelle. Ei ihan vielä. Hän silitti Keikon selkää ja ymmärsi miksi Gabrielle ei ollut kertonut heille.
"Te molemmat nousette vielä. Sinä pärjäät upeasti."

Oman heijastuksen näkeminen sivupeilistä sai Keikon kääntämään katseensa inhoten tuulilasiin, pyyhkäisemään poskensa päättäväisesti kuiviksi ja suomaan Sabrielille hymyn.
”Olet hyvin kultainen. Minä olen ihan kunnossa. Silloin tällöin olen vain hölmö. Voimme hyvin jatkaa matkaa”, hän sanoi ja ryhdisti hartioitaan.

Sabriel katseli Keikoa hetken, silmät tarkkaavaisina. Hän ei luottanut siihen, mutta antoi auton siirtyä kuitenkin takaisin tielle ja kohti Hexhamia.
"Tiedätkö... Puhu joskus Gabriellelle. Siis siitä Brianista." Luoja tiesi että pari viinipulloa sisältäneen illan jälkeen hän oli kuullut aivan liikaa ystävänsä elämästä.
"Minä satun tietämään ettei kutitus ole Teddyn suurin salaisuus."

Tuulilasin läpi mitään näkemättömin silmin tuijottavalla Keikolla vei hetken sisäistää, mitä Sabriel sanoi.
”Mitä?” hän räpäytti silmiään ja kääntyi ystäväänsä kohti.

Sabriel yskäisi hiljaa.
"... Me otimme joskus viiniä Gabriellen kanssa, vähän enemmän kuin oli tarkoitus." Hän pohjusti tarinaa nauru äänessään.
"Ja hän ei häpeillyt kertoa ihan liikaa. Sinä tiedät hänet."

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Su Joulu 03, 2017 12:04 pm

”Ihan liikaa?” Keiko toisti ja pohti, jäikö häneltä jälleen ymmärtämättä jotain itsestäänselvää.
”Mikä Teddyn suurin salaisuus sitten on?”

"Teddy kuulemma pitää siitä kun Gabrielle pistää hänen kädet kiinni sänkyyn solmiolla." Sabriel ei voinut olla repeämättä nauruun. Voi. Hyvä. Luoja.
"Minä en kestä tätä nauramatta, anteeksi. En ole Gabrielle."

Keiko käänsi katseensa tyrmistyneenä takaisin tuulilasiin ja räpäytti muutaman kerran. Solmiolla kiinni… Hyvänen aika! Teddy-parka. Mitäköhän kaikkea Gabrielle oli jakanut miehen mieltymyksistä.
Ajatus kiinni sitomisesta sai pahoinvoinnin kouristamaan hänen vatsaansa. Mutta Gabriellen ja Teddyn välillä kyse oli varmasti jostain aivan toisenlaisesta.
”Se on… He… Miten se liittyy Brianiin? Luuletko, että hän haluaisi jotain samanlaista?”

Sabriel pudisteli päätään!
"Ei, Keiko... Hyvä luoja." Hän painoi auton pikavalintaa, joka oli yhdistetty hänen puhelimeensa bluetoothin kautta. Parin hälytyksen jälkeen Gabrielle vastasi.
"Hei, jäikö jotain?"
"Emmehän häiritse?"
"Ette, Matthew nukkuu ja katson Modern Familya sohvalla." Äänestä kuuli että nainen kurtisti kulmiaan. Mikä hätä?
"Keikolla on ongelma."
"Kerro, kultapieni?"

Mitä Sabriel ajatteli? Keiko katsahti ystäväänsä hämmentyneenä ja kiersi käsivarret ympärilleen.
”Mitä sinä teet?” hän kuiskasi.
”Kaikki on hyvin. Ei ole ongelmaa”, hän vakuutti.

Sabriel virnisti viattomana (onnistumatta siinä).
"Keiko, soititte minulle jo, joten voit hyvin kertoa." Gabrielle kuulosti miltein huolestuneelta.

Keiko tuijotti Sabrielia silmät suurina. Mitä ihmettä Sabriel ajoi takaa? Hän katsahti kaiuitinta neuvottomana ja sukaisi sormet läpi hiuksistaan. Ilmeisesti kyse oli edellisestä keskustelusta.
”Sabriel kai - hyvin huomaavaisesti - arveli, että sinulla olisi tarjota vinkkejä siihen, mistä Brian voisi pitää”, hän sanoi luoden ystäväänsä kuivan katseen.

Sabriel vihelsi viattomasti, saaden Gabriellen pärskähtämään.
"Jaha. No niin, anna tulla. Minä kestän sen mitä hän ei."

”En minä…”, Keiko hautasi kasvot käsiinsä. Tämä ei ollut sitä, mitä hänellä oli ollut mielessään.
”Sabriel jakoi jotain, mitä arveli Teddyn suurimmaksi salaisuudeksi, ja pyysi kysymään sinulta Brianista. Oletan, että tämän puhelun tarkoitus on siinä.”

Gabrielle kohotti hiljaisuudessa kulmiaan.
"Se ilta kun otimme viiniä." Sabriel muistutti pehmeästi.
"Aaaaaa! Se! Niin... Oh, tosiaan. Joten, mitä irlantilaisesta?"

Keiko pudisti päätään ja tuijotti Sabrielia.
”Minä en todella osaa sanoa. Sabriel?” hän kysyi kohottaen kulmiaan.

Sabriel mietti hetken.
"Korjaat sitten jos olen väärässä." Hän vilkaisi Keikoa.
"Keikon ongelma on, että hän ei ymmärrä irlantilaista, joka pitää purruksi tulemisesta." Hetken linjalla oli hiljaista.
".... Onko tällä jotain tekemistä sen kanssa että sinua on satutettu? Ja ethän mennyt tekemään mitään mitä et halua tehdä?"

Hyvä luoja. Keiko painoi käden suulleen.
”En sanonut niin!” hän vinkaisi sydän pamppaillen. Oliko hän pettänyt Brianin luottamuksen? Ei ollut hänen asiansa kertoa, mistä mies piti yksityisesti.
Keiko hautasi kasvot käsiinsä uudelleen. Oliko tällä…
”Hän vain… Hyvä on sitten. Pelkään satuttaneeni häntä, eikä se ole oikein, piti hän siitä tai ei. Mutta Sabriel soitti sinulle mainittuaan Teddyn, ehm, mieltymyksestä ja koska hän pyysi kysymään sinulta Brianista, yritin kysyä häneltä, arveliko hän, että se olisi jotain, mistä Briankin pitäisi.”

Gabrielle huokaisi, naurua äänessään. Hänen kaksi siveää ystäväänsä. Sabriel ei ollut niin viaton kuin Keiko, mutta tuosta kyllä huomasi että yliopistoaika oli käytetty opiskeluun eikä siihen mihin Gabrielle oli sitä käyttänyt. Eli juhlimiseen ja, noh, normaaliin nuoren naisen elämään.
"Hän on sanonut pitävänsä siitä? Jos hän sanoi niin, silloin se on niin. Ja jos hän on uskaltanut kertoa siitä - luoja tietää etten minä kysynyt Teddyltä - niin se tarkoittaa että hän ei myöskään pistä sitä pahakseen."

Keiko vaikersi onnettomana käsiensä suojissa, niska kihelmöiden. Ei kai tämä ollut todellista. Ei hän voinut keskustella ystäviensä kanssa siitä, mitä…
”Tiedän, että olen täysin tiedoton siitä, mitä normaaliin parisuhteeseen kuuluu”, hän vastasi hieraisten kasvojaan ja katsoi auton kattoa. Jos Gabrielle kerran oli siinä…
”Onko sinulla sitten vinkkejä? Oletan, että Sabriel vihjasi tällä puhelulla sitä.”

Gabriellea se ei haitannut. Hän oli ehkä siinä mielessä Cosmopolitanin malliesimerkki naisesta.
"Ei kyse ole siitä, Keiko-rakas." Nainen lohdutti hellästi. Hyvä on, oli vähän, mutta sen myöntäminen ei auttaisi ketään.
"Vinkkejä? En minä tiedä mistä Brian pitää. Vinkkini on että teet sen mitä sinä koet mukavaksi tehdä. Ja puhukaa. Se auttaa monessa asiassa. Mutta pääsääntö on se, että niin kauan kun molemmat ovat suostuneet siihen, tietävät että ovat turvassa, toinen lopettaa milloin tahansa pyydät sen mitä tekeekään, kaikki on hyvin."

Oli kai surullista, että pääsääntö oli astunut peliin vasta Brianin myötä. Ja tullut hänellekin selväksi vasta… Edellisen illan riidan ja yön myötä.
”Kiitos”, hän sanoi vaivaantuneena ja katsahti Sabrielia ahdistuneena.
”Oliko sinulla mielessäsi vielä jotain?”

Gabrielle kuuli sen Keikon vaivaantumisen.
"Pidä hauskaa." Gabrielle naurahti pehmeästi, sulkien puhelun kun itkuhälyttimestä kuului taustalla tyytymätöntä äninää. Sabriel näytti häpeävän.
"... Anteeksi. Hän vain osaa sanoa asiat paremmin ja suoraan."

Keiko hinkkasi kasvojaan.
”Kiitos. En… En varsinaisesti pyytänyt sitä”, hän mumisi.
”Yritin vain ymmärtää yhteyden Teddyn… Mieltymyksen ja Brianin mainitsemisen välillä.”

"Se oli vain esimerkki. Ei muuta." Sabriel hymähti posket punaisina.
"Se oli vain esimerkki siitä, että ihmiset pitävät sellaisista ja se ei ole mitenkään outoa. Kaikilla on mieltymyksensä." Luojan kiitos he olisivat pian hexhamissa ja voisivat keskittyä elokuvaan. Hän ei sanoisi enää mitään näistä asioista.
"Ja mistä minä tietäisin? Olen eronnut."

”Luulen, että tiedät paremmin kuin minä”, hän sanoi hieraisten punehtuvaa poskeaan.
”Vaikka Tarquin luultavasti olikin mieltymyksiltään harvinaisen…” Mikä typerä asia tuoda esiin.
”Haluaisitko hakea jotain ruokaa matkalla?”

"Epäilen että niitä ei voi sanoa mieltymyksiksi." Sabriel totesi tiukasti. Hän ei uskonut sekuntiakaan, että niitä voisi verrata normaalin ihmisen mieltymyksiin.
"Haetaan vain. Mitä haluaisit? Tai mikä Hexhamissa on hyvää."

”Tuota, en ole varma. En ole asunut täällä kovin kauaa tai liikkunut kovin kauas ilman autoa”, Keiko pohti ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan yrittäen sysätä Tarquinin pois mielestään, ennen kuin mies mieltymyksineen ehtisi palata ja saada hänet tuntemaan olonsa jälleen niin naurettavan rikkinäiseksi, ettei osannut pitää itseään kasassa seurassa. Yksin kodin suojassa itkeminen oli sallittu kanava purkaa ulos pahaa oloa ja kipua.
”Mutta parin korttelin päässä asunnoltani on mukava ravintola, josta saa esimerkiksi ihania salaatteja.”

Sabriel olisi halunnut pihahtaa jotakin salaateista. Toisaalta, vuohenjuustosalaatti voisi olla houkutteleva.
"Ruokaisa salaatti voisi kieltämättä olla ihana. Anteeksi vielä. Lupaan etten sotkeudu asioihisi enää noin törkeästi."

”Sabriel! Et sinä sotkeutunut. Olen todella liikuttunut siitä, että välität”, Keiko vetosi kurottuen koskettamaan naisen käsivartta.
”Enkä minä pahastu teidän kiusantekoanne. Nolostun vain.”

Sabriel naurahti pehmeästi.
"No se on hyvä. Emme me ilkeyttämme sitä tee, mutta sano jos jokin on liikaa." Sabriel muistutti. Hän ajoi Keikon ohjeiden mukaan ravintolalle ja sieltä takaisin tuon asunnolle. Ihana salaatti, jossa oli grillattua vuohenjuustoa, viikunahilloa ja fetaa tuntui tuoksuvan rasian läpi. Ystävän asunnolla hän riisui ulkovaatteensa ja etsi elokuvan käsiinsä.
"Ruokaa, viltit, sohva ja prinsessasatu?" Täydellistä!

”Kyllä”, Keiko vakuutti nauraen, ripusti takkinsa oven vierellä olevaan naulakkoon ja ylitti olohuoneen valkean villamaton vieden salaattirasiat tummapuiselle sohvapöydälle. Hän asetti ruusukultaisen tietokoneensa niiden vierelle ja heilautti sohvan käsinojilta viltit valmiiksi.
He voisivat katsoa hänen lempisatunsa, jossa hirviö ei tosin ansainnut titteliä sen enempää kuin Briankaan.
”Tämä on ollut aina suosikkini Disneyn piirretyistä.”

Sabriel haki keittiöstä vesilasit ja haarukat, istuen sohvalle. Hän haki hyvän asennon, silmät tuikkien.
"Ihanaa että joku jakaa rakkauteni näihin. Tulisin muuten hulluksi." Sabriel rakasti mitä tahansa romanttista, mutta satujen live action-taltioinneilla oli oma paikkansa hänen sydämessään.

”Mitä pidät live action-versiosta alkuperäiseen piirrettyyn verrattuna?” hän kysyi käpertyessään huovan alle, jouluvalojen pehmeään hämyyn sohvan nurkkaan. Oma koti, sen kotoisa valo, Sabrielin kaivattu seura ja ihana tarina tekivät hänen olonsa ihastuttavan onnelliseksi, ja Keiko näykkäsi salaattiaan tuntien olonsa lohdullisen levolliseksi.

"Oikeat ihmiset ovat samaistuttavampia hahmoina kuin piirretyt." Sabriel totesi helposti. Se oli niin helppo selitys. Hänen oli helpompi aikuisena samaistua satuun, kun katsoi oikeita ihmisiä. Hän vaikeni katsomaan elokuvaa ja syömään. Pyhä elokuva, jota ei sopinut katkoa puheella.

Keiko unohtui ihailemaan elokuvan visuaalista loistoa, ihastuttavaa puvustusta ja taidokkaita lavasteita, vaikka hänen sydämensä kuuluisikin ikuisesti vuoden 1991 piirretylle ja sen täydellisesti rakennetulle tarinalle. Mikä sääli, ettei sen hirviöllä ollut hopeista turkkia.
Nainen painoi poskensa sohvatyynyä vasten saatuaan salaatista tarpeeksi, veti viltin paremmin päälleen ja katsahti silmäkulmastaan, että Sabrielilla oli kaikki hyvin.

Sabriel vilkaisi ystäväänsä hymyillen. Hänellä oli todellakin kaikki hyvin.
"Väsyttääkö sinua?"

”Ei”, Keiko vastasi, vaikka edellisen yön unet olivatkin jääneet hyvin lyhyiksi.
”Olen vain onnellinen. Oletko sinä väsynyt?”

"Hyvä. Ja ehkä vähän, lähdin aika aikaisin Lontoosta." Sabriel myönsi. Hän oli valunut elokuvan edetessä ties kuinka syvälle sohvan suojiin ja asetellut jalkansa niin että he mahtuivat Keikon kanssa molemmat.

”Voimme nukkua molemmat sängyssäni, tai minä voin jäädä sohvalle”, hän ehdotti ja katsahti ystäväänsä kysyvästi.

"Kyllä minä voin jakaa sängyn kanssasi, höpsö." Sabriel naurahti. He olivat aikuisia naisia, he eivät kuolisi siihen!
"Sinähän et vie tilaakaan." Keiko oli niin pieni.
"Voin auttaa vaihtamaan lakanat."

”Voi, ei sinun tarvitse”, Keiko nauroi, heilautti vilttinsä sohvan selkänojalle ja nousi jaloilleen vielä vihlaisevia hartioitaan venyttäen.
”Käy vapaasti kylpyhuoneessa ensimmäisenä. Jos tarvitset pyyhkeitä, annan mielelläni”, hän vakuutti kadotessaan makuuhuoneeseen vaihtamaan massiiviselta tuntuvaan parisänkyyn puhtaita, pastellisävyisin kuvioin kirjailtuja lakanoita.

Sabriel nyökkäsi, pyytäen heti yhtä pyyhettä. Hän kävi pikaisessa suihkussa, letittäen hiuksiaan kun palasi lopulta kylpyhuoneesta. Sabrielilla oli päällään lämmin, pastellin vaaleanpunainen flanellipyjama.
"En voi kuin ihailla sitä miten tämä asunto on jo näköisesi."

Keiko kohotti katseensa yllättyneenä ja suli säteilevään hymyyn.
”Oh, kiitos!” hän vastasi ja vilkaisi onnellisena ympärilleen pienessä asunnossa, joka oli jo alkanut tuntua kodilta. Jouluvalot ikkunoissa toivottivat hänet tervetulleiksi eikä hän enää pelännyt astuvansa sisään ja löytävänsä jotakuta odottamassa varjoissa. Hän oli vaihtanut Madridista ostettuun kauluspaitaan – ainoaan omistamaansa – ja pyörähti kylpyhuoneessa pesemässä hampaansa, ennen kuin kiipesi toisen untuvatäkin alle.
”Olen onnellinen, että tulit käymään.”

Sabriel oli jo makuulla Keikon tullessa kylpyhuoneesta.
"Minäkin. Voisin tulla uudelleen lähempänä joulua, jos vain maltat majoittaa minut toistamiseen."

”Totta kai!” Keiko vastasi kääntyen kyljelleen ja hymyili Sabrielille silmät siristyen.
”Olet tervetullut milloin tahansa – kyllähän sinä sen tiedät. Saatat nähdä Brianin pukeissa toki seuraavalla kerralla, jos varoitat tulostasi muutaman minuutin etukäteen.”

"Minä lupaan varoittaa päiviä etukäteensä." Sabriel vastasi hymyillen. Häntä ei haittaisi tulla uudelleen kylään.
"Minulla voisi parin viikon päästä olla aikaa."

”Hienoa! Olisin todella iloinen, jos löydät aikaa”, Keiko sanoi sovittaen tyynyä paremmin poskensa alle.
”Ehkä olen päässyt takaisin töihinkin siinä vaiheessa. Luulen tulevani hulluksi, jos pyörin vielä kovin monta päivää tekemättä mitään – enkä usko, että hän oikeasti odottaisi minua työpaikalla.”

"Keiko, ota aikaa itsellesi ja ota varovasti. Lupaathan?" Sabriel peitti sirolla kädellään haukotuksen, venytellen hieman.
"Hyvää yötä. Nuku hyvin." Nainen haki mukavan sykkyrän sängyssä nukahtaakseen.

”Hyvää yötä”, Keiko vastasi ja kääntyi selälleen katsellen yössä sinertävää kattoa. Sabrielin tasainen hengitys hänen vierellään teki kaupungin äänistä ja asunnon narahduksista ja naksahduksista melkein arkisia, ja hänkin saattoi sulkea silmänsä odottamatta tummaa, äänetöntä hahmoa ovensuuhun.

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Ke Joulu 06, 2017 3:17 pm

Maanantai 11. joulukuuta 2017 - Iltapäivä, Alandale Orchard, Ashbourne Avenue, Limerick

Punatukkainen nainen oli päässyt töistä vain hetki sitten ja patistanut jälkikasvunsa tekemään läksyjä. Hän aloitti itse ruoanlaiton, auttaen siinä sivussa Declania ja Fionaa läksyissä. Kun hän oli juuri paimentamassa lapsiaan ulos (eli vahtimassa eteisessä että Declan ottaisi pyöräilykypärän mukaansa ja Fiona muistaisi laittaa ne vedenkestävät kengät), niin ovikello soi. Hän kun oli kuvitellut saavansa omaa rauhaa. Oliko hän unohtanut jotakin?
"Molemmilla on puhelin mukana ja siinä on akkua? Kahdeksalta kotiin iltapalalle, ei minuuttiakaan myöhässä." Sen sanottuaan hän ojensi painokkaan katseen kera pyöräilykypärän esikoiselleen ja avasi oven. Lapset sujahtivat oven takana seisovan pienen naisen ohi, huikaten tervehdyksen naiselle. Jos ehti katsoa, Declan oli kivuliaan paljon isänsä näköinen.
"Päivää?" Joslyn ei ollut nähnyt tätä naista ennen. Puheessa oli samaa aksenttia kuin entisellä aviomiehellään, tosin Joslynin puheessa se oli läsnä paljon paksumpana.

Lapset pyyhälsivät ohi ja saivat Keikon astumaan häkeltyneenä sivuun. Jos hän oli jotain odottanut, se ei ollut Declania ja Fionaa melkein syliinsä – mutta lasten näkeminen näin, vaikka vain pienen hetken, sai hänen sydämensä lyömään nopeammin. Lapset olivat todellisia ja käsinkosketeltavia – he olivat hyvinvoivia, terveitä ja näyttivät onnellisilta.
Roosanväriseen takkiin ja norsunluunväriseen, pitskirjailtuun kotelomekkoon pukeutunut, japanilaissyntyinen nainen käänsi katseensa naiseen, joka oli tuntenut hyvin erilaisen Brianin. Keiko sipaisi tummaa, kiiltävää, hartioita hipovaa polkkatukkaa korvansa taakse ja soi Joslynille kohteliaan hymyn.
”Hei. Nimeni on Keiko Darby, etkä tunne minua. Mutta on jotain, mistä toivoisin voivani keskustella kanssasi ja olisin kiitollinen muutamasta minuutista aikaasi.”

Joslyn siristi vihreänruskeita silmiään. Nimi ei tosiaan sannonut mitään. Hän kuitenkin päästi naisen sisälle. Hän oli selvästi urheilullinen ihminen, topakan oloinen nainen. Ei hän näyttänyt ihmiseltä, joka olisi uhri.
"Kerro toki. Mikä saa tuntemattoman oveni taakse? Onko Declan tehnyt jotain kepposia kavereidensa kanssa? Olen pahoillani."

Keiko pudisti päätään tummat hiukset keinahtaen ja soi naiselle lämpimän, valoisan hymyn, vaikka tunsikin pulssinsa lepattavan astuessaan sisään. Olikohan Brian asunut täällä? Jakanut elämänsä tämän punahiuksisen, vahvalta näyttävän naisen kanssa ja katsonut lastensa kasvavan?
”Ei, ei – mutta toivon, että voisimme keskustella lapsistasi”, hän sanoi.
”He näyttävät onnellisilta.”

Joslyn jäätyi hetkeksi. Mitä lapsista? Hän suoristi hieman ryhtiään.
"He toivottavasti ovatkin sitä." Naisen sormessa ei ollut uutta sormusta, eikä vanhastakaan enää uraa. Eikä asunnossa näkynyt merkkejä miehestä.
"Yritän ainakin parhaani."

”En epäile sitä hetkeäkään”, Keiko vakuutti vilpittömästi, tummat, vinot silmät pehmeinä.
”Pohdin, josko voisit kertoa minulle, mitä he tietävät isästään.”

Irlantilaismiehen mainitseminen sai silmät leimahtamaan.
"... Kuka sinä olet?"

Kuusi vuotta ei ollut tainnut lauhduttaa naisen suhtautumista ex-mieheensä.
”Olen ystävä, joka haluaa varmistaa, etteivät lapsesi menetä turhaan jotain kriittistä lapsuudestaan.”

"Jos haluat että minä puhun sinulle siitä selkärangattomasta miehen tekosyystä, sinä kerrot kuka sinä olet." Ei, Joslyn ei suhtautunut Brianiin kovin lämpimästi.

Nainen tuskin tiedusteli hänen nimeään uudemman kerran. Keiko katseli naista lempein, myötätuntoisin silmin. Miten hän olisi reagoinut, jos joku olisi tullut varoituksetta puhumaan hänelle Tarquinista?
”Olen Brian Darcyn ystävä. Hän ei tiedä, että olen täällä nyt eikä hän pyytänyt minua tekemään näin.”

Joslyn katseli naista hetken päästä varpaisiin. Oliko Brian nykyään tällaisen kanssa? Edes Artemis ei puhunut miehen puolesta ja nuo olivat vanhoja ystäviä. Hän lähti keittiöön, tilanne vaati teetä. Nainen seuraisi, jos olisi seuratakseen.
"No sepä lohdullista. Ja mitähän sitä olet tekemässä täällä sen kunniattoman paskiaisen puolesta?"

Keiko seurasi Joslyniä äänettömin askelin. Kuinka pahasti mies oli naista satuttanut jättääkseen tämän niin vihaiseksi vielä kuuden vuoden jälkeen?
”Kuulin jotain hänen lapsistaan, ja haluaisin kysyä onko se totta”, hän sanoi.
”Uskovatko teidän lapsenne, että heidän isänsä hylkäsi heidät ja on unohtanut heidän olemassaolonsa?”

Joslyn räpäytti silmiään. Mistä nainen sellaista tiesi?
"He uskovat isänsä jättäneen heidät."

Hän oli toivonut, että kyseessä oli väärinkäsitys. Totuus sai Keikon silmät siristymään onnettomasta myötätunnosta.
”Miksi he uskovat niin? Sehän ei voisi olla kauempana totuudesta.”

"Miten niin ei? Sattuneista syistä sitä miestä ei ole näkynyt elämässäni ja hyvä niin. Eikä lapsienkaan elämässä." Joslyn naksautti vedenkeittimen päälle. Sattunut syy tosin oli vaatimalla vaadittu oikeuden päätös, ei miehen oma halu.

”Totta, mutta heidän isänsä ei hylännyt heitä. Ei ole unohtanut heitä eikä varsinkaan ole koskaan lakannut rakastamasta heitä. En usko, että on päivääkään, jona hän ei ajattele lapsiaan”, Keiko vastasi.

"Ja mitä he sillä tiedolla tekisivät? Se mies on itse soppansa keittänyt, enkä ole laskemassa lapsiani lähellekään sitä kelvotonta vätystä." Kelvoton vätys oli kovin mielenkiintoinen termi kansainvälisen tason urheilijasta.

”En ole pyytämässä sitä sinulta”, Keiko vastasi rauhallisesti.
”Haluaisin kuitenkin tietää, miksi he uskovat, ettei heidän isänsä rakasta heitä, kun se ei ole totta? Miksi satuttaa heitä niin?”

"Mitä minä sanon? Minä jäin selviytymään kaikesta kaiken jälkeen yksin, taaperon ja vauvan kanssa." Joslyn puuskahti.
"Minä en jaksa keksiä selityksiä. Se on heille helpompaa niin, kuin ajatella että miksi he eivät näe.... Isäänsä." Hän nyrpisti nenäänsä.

”Eikö selitys ole heidän tulevaisuudelleen ystävällisempi vaihtoehto?” Keiko kysyi pehmeästi.
”Kuin uskoa, että se yksi ihminen maailmassa, joka on geneettisesti ohjelmoitu rakastamaan heitä, ei välitä?”

"Se mies ei osaa rakastaa!" Joslyn sihahti hampaidensa välistä.
"Se voi sattua, mutta haluan suojella lapsiani. En halua että he ovat tekemisissä sen miehen kanssa. Oman turvallisuutensa takia."

”Hän ei ole enää sama mies, joka hän on ollut menneisyydessä”, Keiko vetosi.
”En pyydä sinua ottamaan häntä takaisin elämääsi – en pyydä sinua edes päästämään häntä lapsiesi elämään. Mutta kertoisit lapsillesi totuuden, heidän itsensä tähden. Heillä on isä, joka rakastaa heitä yli kaiken eikä ole koskaan lakannut ajattelemasta heitä.”

Laskettuaan kaksi teemukia pöydälle, Joslyn tuijotti Keikoa pitkään.
"Sinä olet hänen uusi naisensa. Voi luoja. Onko hän koskaan kertonut millainen oli? Millainen hirviö hän oli kotona?"

’Uusi naisensa’ ei tainnut olla imartelevin ilmaisu. Mutta Keiko pysyi tyynenä. Hän ei ollut täällä itsensä tähden.
”Tiedän, että hänellä on väkivaltainen historia, ja että hänellä on lähestymiskielto sinua ja lapsiaan kohtaan.”

"Mitä hän teki? Millaisessa helvetin pelossa minä elin kun se piru tuli ovesta sisään?" Joslyn veti henkeä. Ajattelukin nosti niskavillat pystyyn.
"Historialla on tapana toistaa itseään."

Keiko saattoi kuvitella.
”Mitä hän teki?” hän kysyi äänen itsevarma pehmeys asteen haparoiden.

"Kun olisikin vain lyönyt." Itseasiassa niin mies oli yleensä tehnyt. Vuosia sitten Joslyn oli värittänyt tarinaa, jossa pysyi edelleen.
"Pakotti asioihin. Kiristi että suostuisin. Lukitsi huoneeseen, ei päästänyt ulos. Uhkaili. Välillä hän oli olevinaan normaali, tehden sen sitten jälleen yllättäen. Vannon että hän nautti pelostani." Joslyn oli väärässä, mutta se ei naista estänyt.
"Sellainen hirviö ei ikinä muutu."

Se ei ollut jotain, mitä Keiko oli olettanut kuulevansa. Hänen rintakehänsä kohoili nopeammin, ja suuret, vinot silmät mustenivat pelosta. Brianhan kuulosti aivan… Tarquinilta.
Ei! Ei, se ei ollut totta. Brian oli muuttunut.
”Minulla on omat kokemukseni hirviöistä”, hän vastasi hiljaa, ”ja Brian on muuttunut mies.”

"Ja olet sen miehen irvikuvan kanssa? Juokse karkuun vielä kun voit. Mihin hän olisi muuttunut?" Joslyn ei ollut kovin anteeksiantavainen. Ei vaikka valehteli suuren osan ex-miehensä teoista.

Keiko pudisti päätään. Brian olisi muuttunut. Brian oli muuttunut!
”Minä olen hyvin samankaltaisessa tilanteessa kuin sinä kuusi vuotta sitten. Olen paennut… Huonosta avioliitosta, ja nyt avioero ja lähestysmiskielto ovat vireillä. Minussa on vielä mieheni jättämiä mustelmia. Mutta Brian ei ole koskaan ollut mitään muuta kuin lempeä, kärsivällinen, ymmärtävä ja ehdottoman hyvä. Hän on työskennellyt ankarasti terapiassa ja muuttanut käytösmallejaan. Hän on oppinut hallitsemaan impulssinsa ja ajatuksensa.”

Joslyn pärskähti.
"Siksi hän niitä sanoo? Impulsseiksi? Ja nyt sinä olet siinä kerran kaiken kokeneena ja yrität sanoa että se mies voisi muuttua? En usko."

”Minä olen nähnyt sen omin silmin”, Keiko protestoi.
”Kuinka hän saa pahan ajatuksen keskellä riitaa, mutta sen sijaan, että toimii sen mukaan, hän tunnistaa sen, pysäyttää sen, etäännyyttää itsensä ja voi päästää siitä irti.”

Joslyn naurahti vaisusti.
"Niin hän haluaa sinun uskovan."

”Sinun ei tarvitse uskoa minua. Tuskin minäkään uskoisin, jos joku väittäisi mieheni muuttuneen”, Keiko värähti.
”Mutta en tullut pyytämään, että ottaisit Brianin takaisin elämääsi. Vaan että kertoisit lapsillesi, että heidän isänsä rakastaa heitä. Heidän itsensä tähden.”

"Miksi sekoittaisim heidät nyt?" Joslyn kysyi tyynesti.
"Se mies ei ole ollut läsnä heidän elämässään, eikä tule olemaan. Miksi sotkisin lapseni kertomalla että isä kyllä välittää,mutta ei silti tapaa teitä?"

”Koska se on heille ystävällisempi vaihtoehto”, Keiko vastasi.

"Millä tavalla? Hyvä jos kummallakaan on muistikuvia siitä kelvottomasta hullusta. Fiona ei edes tiedä hänen nimeään."

Keiko kurtisti kulmiaan. Eikö Joslyn todella ymmärtänyt?
”Sillä tavalla, että uskovat tulleensa hylätyiksi ja unohdetuiksi. Ettei se yksi ihminen, jolla olisi velvollisuus rakastaa heitä, välittänyt”, hän vetosi.
”Ja kliinisen psykologian tohtorina voin vakuuttaa sinulle, että on todistettu, tieteellinen fakta, että sellainen hylätyksi tulemisen tunne vaikuttaa heihin koko elämän ajan. Se tulee värittämään jokaista ihmissuhdetta heidän elämässään. Voin tarjota sinulle mielenkiintoisia tutkimuksia luettavaksi aiheesta.”

Joslyn tuijotti naista haastavasti.
"Joten sinä vain tulet tänne, minun kotiini, kertomaan että se mulkku rakastaa lapsiaan ja vaatimaan että kerron sen lapsilleni?" Hän ei ollut kovin vastaanottavainen.
"Kuka sinä kuvittelet olevasi? Minulle et ole muuta kuin sen miehen uusi striapach."

”Kyllä”, Keiko vastasi.
”Ja koska sinä rakastat lapsiasi suunnattoman paljon, et halua vahingoittaa heitä näin.”

"Häivytkö jos lupaan kertoa? Ja lupaat ettet ikinä, ikinä enää ilmesty oveni taakse muistuttamaan minua siitä elämäni virheestä?" Joslyn ei tosiaan puhunut Brianista kauniisti. Nainen syytti miestä mielellään tuota kaikesta.

”Kyllä”, Keiko lupasi pohtien, pitäisikö hänen alkaa opetella kieltä, jota hänelle mielellään puhuttiin.
”En tullut pyytämään tätä Brianin tähden, vaikka hänen tuskansa särkee sydämeni, vaan sinun lapsiesi tähden. Heillä on isä, joka rakastaa heitä eikä ole koskaan lakannut ajattelemasta heitä, ja he ansaitsevat tietää olevansa rakastettuja.”

Ainakin ne loukkaukset, jotta Keiko tietäisi milloin tuota loukattiin.
"Voi miten ikävää! Oletko ajatellut, että hän on aivan itse ansainnutkaiken kipunsa!"

”Ovatko lapsesi ansainneet kipua?” Keiko kysyi takaisin.

"Jos he näyttäisivät kärsivän, voisin uskoa sinua. Mutta ei, he eivät vaikuta siltä."

”Voin tarjota sinulle kattavaa tutkimustietoa sanojeni tueksi. He eivät ehkä ymmärrä ajatella isänsä puuttumista juuri nyt, mutta se tulee vaikuttamaan heihin myöhemmin”, Keiko vastasi.
”Jo ilman isähahmoa kasvaminen vaikuttaa, mutta varmasti ymmärrät itsekin, miten pahasti hylkäämisen kokemus voi repiä lapsen rikki.”

Joslyn veti syvään henkeä.
"Jos sinä pysyt kaukana. Minä en halua sitä nilviäistä lähellekään lapsiani. Hän menetti oikeuden lapsiinsa vuosia sitten."

Keiko nyökkäsi ja nousi ylös.
”Minä pysyn”, hän vakuutti.
”Kiitos ajastasi.”

Joslyn pyöräytti niitä vihreänruskeita silmiään tyytymättömästi. Jestas.
"Ja jos olet ystävällinen, katoat ennen kuin he tulevat kotiin. Minä en ala selitellä miksi olet täällä."

Keiko oli aina ystävällinen, joten soi naiselle pehmeän, kohteliaan hymyn ja lähti ovelle. Joslyn ei tuntunut kaipaavan sen seremoniallisempia hyvästejä, joten hän katosi ulos ja painoi käden sydämelleen kävellessään kohti suurempaa katua, jonne voisi soittaa taksin. Hän ei tiennyt, mitä nyt tapahtuisi – mutta ainakin hän oli yrittänyt lievittää rakastamansa miehen tuskaa.

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Ke Joulu 20, 2017 12:43 pm

Maanantai 18. joulukuuta 2017 - iltapäivä

Brianilla oli tänään vapaapäivä, josta tosin aamulla vasta hän oli saapunut junalla Newcastleen. Hän oli luvannut ottaa Sabrielin kyytiinsä, naisen tultua junalla myös. Hän ilmoitti matkalta Keikolle, että olisi pian perillä. Mies pysäköi omalle asunnolleen. Hänen oli ollut tarkoitus mennä Keikon luo tuon ystävän kanssa käytyään kotona, mutta aikomus jäi kun tuttu punapää löytyi asunnon oven takaa. Sabriel lähetti Keikolle paniikkimaisen viestin.
Nyt oli tilanne. Pediatri yritti rauhoitella toisiaan vasta piikittelevää entistä avioparia, tietämättä mistä oli kysymys.

”Tilanne” ei kuulostanut lupaavalta, varsinkaan Sabrielilta tulleessa viestissä. Keiko hylkäsi kirjansa sohvalle, veti samargdinvihreän, rakkaan villakangastakin ylleen, heilautti vaaleanpunaisen villahuivin kaulaansa ja kiiruhti matkaan. Mitä jos Brian oli sairastunut? Olisiko hänen pitänyt suunnata sairaalaan asunnon sijaan?
Sydän levottomasti pamppaillen Keiko koputti Brianin ovea posket kylmän sään punaisiksi nipistäminä.

Sabriel tuli avaamaan oven. Asunnosta kuului kahden irlantilaisen painokkaat äänet, kuin tikareita heitellen.
"Anteeksi, minä en tiedä mitä tekisin..." Hän vetosi ystäväänsä.
"... Ja sinä lähetit sen thaihieromosta noukitun striapachin minun asunnolleni!"
"Mitä sinä sanoit? Jumalauta! Kerran vielä puhut hänestä noin ja minä..."
"Mitä sinä? Lyöt? Anna mennä vain, pääset kokeilemaan vankilaa!"

Keiko astui sisään häkeltyneenä. Mitä tapahtui? Hänen kasvonsa kalpenivat asteen, kun hän tunnisti Joslynin äänen. Voi ei – voi ei, oliko hän vain pahentanut miehen tilannetta lastensa kanssa? Hän oli vain yrittänyt auttaa, koska ei kestänyt katsoa Brianin tuskaa – ja miehen lapset ansaitsivat tietää, etteivät olleet unohdettuja.

Joslyn ja Brian seisoivat keskellä olohuonetta, molempien silmissä leiskusi viha. Ainakaan rakkaudesta ei heidän välillään ollut jäljellä mitään. Joslyn kääntyi, nauraen huomatessaan Keikon.
"Tulitko taas suojelemaan tätä vätystä?"
"Joslyn, jumalauta! Sinä en puhu hänelle noin ja mitä helvettiä sinä edes teet täällä!?"
"Haluan selvittää tämän saatanan paskan! Sinä et voi vain kuvitella että sotken lapsien elämän sinun tunnontuskiesi takia."
"Minä olen aika helvetin varma ettei Keiko sanonut sinulle niin! Helvetti, sinä..."
"Mitä? Sano vain. Vai tekeekö mieli lyödä? Anna tulla. Voin soittaa poliisit."
"Ja mitä he tekisivät? Sinä itse tungit asuntooni saatana!"

Huoneessa vallitseva vihamielisyys tuntui lyönniltä rintaan, ja Keikon piti taistella itsensä kanssa, ettei ottaisi askelta taaksepäin. Levoton, kiihtynyt pulssi sai hänen päänsä kohisemaan. Mitä täällä tapahtui?
Kirosanat olivat kovia ja rumia, eikä Keiko ollut varma, mitä sanoa tai tehdä – keskustelu liikkui niin nopeasti väitteestä toiseen, ettei hän tiennyt, mihin tarttua.
”Lastesi elämä ei mene sotkuun, jos he tietävät olevansa rakastettuja”, hän vetosi väliin pohtien, olisiko pitänyt olla vain hiljaa.

Joslyn vilkaisi naista uudelleen olkansa yli.
"Eikö sinulla ole töitä tähän aikaan, kun on lounastauko?" Brian kääntyi kannoillaan Joslynin sanojen myötä, haroen hiuksiaan.
"Sinä. Et. Enää. Ikinä. Sano. Hänestä. Noin." Mies sanoi painokkain sävyin, irlantilaisen aksentin puskiessa pintaan kun mies ei jaksanut keskittyä sitäkään vähää puheeseensa.
"Tai mitä? Tuletko tekemään taas elämästäni helvettiä?"
"Kuka teki kenen elämästä helvettiä?" Brian kysyi silmät leimuten.
"Sinä veit minulta lapseni ilman pätevää perustetta, vaikka tiedät miten helvetisti heitä rakastan ja halusin olla läsnä!"
"Olisit miettinyt ennen kuin teit. Poliisi oli eri mieltä." Joslyn sivalsi, saaden Brianin vajoamaan kyykkyyn lattialle. Ei tosin itkusta. Mies tärisi raivosta, yleensä kalvakat kasvot tulipunaisina, leukaperät kireinä. Olemus huusi raivoa.

Keiko pudisti päätään yrittäen ymmärtää, mitä entisen pariskunnan välillä tapahtui. Brianista välittyvä raivo sekä hermostutti että satutti häntä – miksi Joslyn oli edelleen niin vihainen, että halusi myös muiden voivan pahoin? Ilmeisesti hänen kutsumisensa huoraksi suututti Briania entisestään, ja Keikon olisi tehnyt lohduttaa miestä: ei tämä suinkaan ollut ensimmäinen kerta, olihan se ollut yksi Tarquinin vakituisia lempinimiä vaimolleen.
”Ilman pätevää perustetta?” hän toisti kysyvästi, tietämättä kenelle kohdistaa kysymys.

Brian vilkaisi Keikoa, sitten entistä vaimoaan. Hän nousi seisomaan, tuntuen miltein kutsuvan mustia henkiä sillä raivollaan. Jos sellaisia olisi ollut, mies olisi varmasti tehnytkin niin.
"Siitäkö se johtuu? Mitä sinä sanoit hänelle? Sen saman tarinan kuin poliisille?"
"Hän ansaitsi tietää millainen mies sinä olet." Joslyn ei ottanut askeltakaan taaksepäin.
"Olin. En ole enää. Ja sinä syötit hänelle valheita?” Brian iski nyrkkinsä seinään, älähtäen tuskastuneena.

Hän oli selvästi menettänyt olennaisen palan keskustelua ja joutui kääntelemään päätään entisen pariskunnan välillä yrittäen ymmärtää. Brian sai naisen hätkähtämään lyödessään seinää, ja Keiko kiersi levottomana käsivarret ympärilleen, pulssi lepattaen. Tarinan? Valheita? Mitä?
”Mitä valheita?”

Brian puri kevyesti rystysiään, antaen Joslynille tilaa kertoa. Kun nainen pysyi hiljaa, näyttäen ehkä jopa olevan häpeissään, Brian laski käden kyljelleen.
"Sinä..." Hän aloitti hiljaa, raivosta tumma ääni väristen.
"Hurmaava ex-vaimoni ei tyytynyt aikanaan pelkkään avioeroon. Hän päätti varmistaa että romuttaisi minun unelmani täysin. Värittämällä poliiseille antamaansa lausuntoa. Ja koska minä häpesin, enkä halunnut riepotella asiaan, minä hyväksyin kaiken." Olisi pitänyt tapella. Olisi pitänyt.
"Minä kuvittelin että kun saisit kostosi, rauhoittuisit. Ymmärrän että loukkasin, sinulla oli oikeus olla vihainen. Sinulla ei ole enää. Sinä veit minulta lapseni, varmistit että he vihaisivat minua ja etten tapaisi heitä. Valehtelemalla poliisille, että minä raiskasin sinua. Sanomalla heille että minä pidin sinua lukittuna makuuhuoneeseen jos olin vihainen. Että laiminlöin lapsieni tarpeet jos jäin kaksin heidän kanssaan. Minä en olisi koskaan saanut lyödä, mutta helvetti, se on minun suurin rikokseni! Totta niissä syytöksissä oli alle puolet ja sinä tiedät sen! Minä en koskaan, koskaan suunnitellut sitä, minä en nauttinut siitä edes itse ja helvetti soikoon, kuinka usein pyysin itkien anteeksi, tajuttuani mitä minä tein? Sinä maalasit minusta hirviön, ota ei voisi laskea lastensa lähelle! Vain koska en halunnut häpeissäni tapella vastaan, minä hyväksyin sen kaiken. Ihan kaiken mitä sinä halusit, pilattuani elämäsi."

Keiko painoi kädet suulleen ja tuijotti Briania. Edellisen viikon häntä repinyt epätietoisuus ja ahdistus pirstoutui, vaikka hän ei tiennytkään, mitä mies tarkalleen oli tehnyt. Mutta Brian ei olisi Tarquin, eihän? Jos kuva, jonka Joslyn oli hänelle maalannut, oli vain satua.
Tummien, vinojen silmien järkytys muuttui vähitellen tuleksi, kun Keiko käänsi katseensa Joslyniin.
”Kuinka sinä saatoit?”

"Sinä ansaitsit sen. Tajuatko mitä sinä teit minulle?"
"Minä ansaitsin monia asioita, mutta tiedän etten tätä." Brianin sanojen jälkeen Joslyn kääntyi Keikon puoleen.
"Halusin vain väkivaltaisen ihmisen ulos elämästäni."

Keiko pudisti päätään hartioita koskettava, tummanruskea polkkatukka keinahtaen.
”Minä voin ymmärtää, että valehtelit poliisille, jos pelkäsit”, hän sanoi ääni hillittynä, mutta silmät palaen.
”Mutta miksi sinä valehtelit minulle? Kuuden vuoden hiljaisuuden jälkeen sinun täytyi tietää, että olet turvassa.”

"Miksi luulet? Kukaan ei tarvitse tuollaista miestä elämäänsä." Sanat saivat irlantilaismiehen älähtämään. Ei helvetti.

”Tuollaista miestä?” Keiko toisti kulmat painuen ja kapeat, hennot hartiat jännittyen.
”Kuinka sinä saatoit? Kuinka sinä saatoit valehdella niin? Sinä riistit Brianilta hänen lapsensa, mutta sitä merkittävämmin, sinä ryöstit lapsiltasi rakastavan isän. Se lasketaan virallisesti huonoksi äiteydeksi!” naisen pehmeä, hillitty ääni kohosi huudoksi.

Irlantilaisnainen otti naisesta uuden kohteen itselleen. Tuolla ei olisi varaa kritisoida hänen äitiyttään.
"Silloin kaikki mitä vein lapsiltani, oli väkivaltainen vanhempi!"

”Entä viikko sitten? Miksi valehtelit minulle?” Keiko haastoi.
”Sinä tiesit, ettei Brian ollut hirviö, jollaiseksi hänet maalasit. Sinulla oli ollut kuusi vuotta aikaa rauhoittua.”

"Minä sanoin. En usko että hän olisi muuttunut tai tulisi koskaan muuttumaan. Eikä sinunkaan kannattaisi ottaa sitä riskiä." Brian vajosi uudelleen kyykkyyn.
"Sinä et ole vakavissasi. Et voi olla. Sinä et voi puuttua menneisyyteni lisäksi nykyisyyteenkin."

”Jos hän olisi ollut sellainen mies, jonka kuvasit, ymmärtäisin sinua”, Keiko sanoi tuijottaen Joslyniä.
”Mutta hän ei ollut. Miksi olet niin vihainen?”

"Se ei kuulu sinulle. Ehkä minä halusin vain sinun juoksevan, ennen kuin hän lyö sinuakin?" Joslyn totesi tyynesti.
"Se ei ole sinun asiasi päättää. Se ei helvetti kuulu sinulle." Brian hieroi kasvojaan.

Myötätunto tai huoli hänen hyvinvoinnistaan ei ollut jotain, mitä Keiko saattoi lukea miehen entisestä vaimosta.
”Ja miksi tulit tänne?”

"Se ei ole sinun asiasi." Nainen totesi tyynesti. Hänen asiansa eivät kuuluneet Brianin nykyiselle vaimolle.
"Voit ihan hyvin kertoa Keikollekin. Että tulit, koska et halua mitään minun elämästäni muistuttavaa enää lähelle lapsiasi. Sinun lapsiasi, kuten asian ilmaisit."

Keiko käänsi selkänsä Joslynille ja katsoi Briania levottomasti. Oliko hän vain pahentanut tilannetta, kun oli yrittänyt ainoastaan auttaa? Jos nainen tietäisi, että mies oli muuttunut ja rakasti edelleen lapsiaan, varmastikin tämä löytäisi myötätuntoa sydämestään.
”Olen pahoillani”, hän vetosi miehelle.

"En haluakaan. He eivät tarvitse sinua."
"Sitten varmaan kerrot miksi minä maksan joka kuukausi elatusmaksun kiltisti? Jos he eivät tarvitse minua?"
"Älä viitsi vedota rahaan kuin marttyyri. Minä en vaatimut rahaa sinulta. Koskaan."

Joslyn ei ollut tainnut kuulla sanaakaan hänen sanomastaan, tai todella uskoi Brianin hirviöksi, joka ei kyennyt muuttumaan. Mutta miten se olisi mahdollista, jos mies ei ollut sellainen kuin Joslyn kertoi? Keiko otti askeleen sivuun ja kiersi käsivarret lujemmin ympärilleen.

Joslyn sihahti jotakin iiriksi. Ilmeisesti jotakin rumaa, koska Brian ei osannut kuin loukkauksia, kirosanoja (juomalauluja, mutta ne eivät nyt auttaneet).
"Ulos. Nyt. Sinä olet sanonut ihan tarpeeksi. Häivy. Sinä et halua minua elämääsi, joten ole hyvä ja häivy. Sinä olet pilannut elämääni tarpeeksi." Naisen poistuessa asunnosta Sabriel uskalsi hengittää. Brian valui polvilleen lattialle. Hienoa.

Oliko hän varmistanut vierailullaan, ettei edelleen vihainen entinen vaimo varmasti kertoisi lapsilleen Brianista? Keiko tuijotti ovea levottomana. Edellisen viikon hän oli tuntenut kylmänä vellovaa pahoinvointia ajetellessaan, että voisi olla toistamassa täsmälleen saman virheen kuin aikaisemmin – luottamassa aivan väärään mieheen. Mutta se ei ollut totta, jos Joslynin kuvaus olikin satua. Silti levottomuus ei hävinnyt, sillä hän ei tiennyt, mikä osa tarinasta oli totta.
Keiko kyykistyi varovasti Brianin viereen, smaragdinvihreä takki edelleen päällään, ja laski kätensä miehen olalle.

Sabriel oli järkyttynyt. Mitä? Hän katosi keittiöön keittämään teetä, kun ei muutakaan keksinyt, jotta voi antaa pariskunnalle hetken aikaa.
Brian otti ote haparoiden kiinni Keikon kädestä. Olemus alkoi pehmetä hitaasti.

”Olen pahoillani, että hän tuli tänne”, Keiko sanoi hiljaa ja puristi hellästi miehen kättä.
”Onko se totta, että hän valehteli sinusta poliisille?”

Brian veti syvään henkeä. Nytkö pitäisi käydä tätä Keikon kanssa läpi?
"... On. Hän... Väritti todellisuutta. Sponsorieni ja häpeän takia vain myönsin kaiken, jotta asia hoidettaisiin pois hiljaiauudessa."

”Onko lähestymiskiellolle perusteita?” Keiko kysyi.

"Löyhät." Brian vastasi hiljaa.
"Vain häntä koskien. Ehkä. En tiedä."

Nyt ei ollut oikea hetki kysyä, kuka Brian oli ollut, vaikka kysymys tuntuikin syövän häntä sisältäpäin. Sabrielkin oli paikalla, vaikkakin hienovaraisesti keittiöön vetäytyneenä.
”Luulen, että saisit lähestymiskieltosi puretuksi. Voisit saada oikeuden tavata lapsiasi, onhan hän valehdellut törkeästi lausunnossaan ja rekisterisi on esimerkillinen viimeisten kuuden vuoden ajalta.”

Brian nielaisi tyhjää.
"Se edellyttäisi koko asian avaamista." Mies huokaisi raskaasti. Nyt se kyllä tuntui sen arvoiselta.

”Eikö se ole sen arvoista?” Keiko kysyi ja suoristautui katsahtaen ovea. Kuinka paljon nainen oli valehdellut? Miksi lapset ja Brian olivat menettäneet kuusi vuotta yhteistä aikaa? Se oli elinikä lapsuudessa.

"Olisi. Se olisi kaiken sen arvoista." Pitäisi vain kaivaa voimat siihen jostakin.
"Anteeksi että näit tuon. Ja voi luoja, Sabrielkin."

Keiko puraisi alahuultaan.
”Olen pahoillani, että aiheutin sen”, hän sanoi. Ellei hän olisi mennyt Irlantiin, Joslyn tuskin olisi inspiroitunut tulemaan tänne. Kuinka nainen oli saattanut valehdella niin? Joslynin oli täytynyt tietää, että tarinan värittäminen oli väärin. Miksi nainen oli niin julma ja epäystävällinen? Hän ei vain katsoisi tätä silmiensä välistä. Jos nainen ei aikoisi edes kertoa lapsilleen, etteivät nämä olleet unohdettuja, hän voisi ottaa kovemmat työkalut käyttöönsä.

Brian nousi hitaasti seisomaan.
"Ei, et sinä... Hyvä on, ehkä aiheutit. Mutta se... Kamala sanoa, mutta tarvitsin tuota. Mahdollisuuden suuttua hänelle."

”Niinkö?” Keiko kysyi hämillään, kääntyen katsomaan miestä.

"Minä olen kaikki nämä vuodet tiennyt mitä hän teki. Tietenkin olen ollut katkera siitä." Tuntui terapeuttiselta, kun oli saanut huutaa.

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Ke Joulu 20, 2017 12:43 pm

Keiko katsahti ovea uudelleen. Brianilla olisi voinut olla mahdollisuus nähdä lastensa kasvavan – miehellä voisi olla paikka latsensa elämässä. Ajatus sai kiukun roihuamaan hänen sisällään – kuinka nainen kehtasi? Miksi Joslyn valehteli hänellekin? Sai hänet kyseenalaistamaan oman sydämensä.
”Minä en anna hänen jatkaa sitä valhetta pidempään”, Keiko totesi päättäväisesti, taputti hellästi Brianin poskea ja lähti keittiöön katsomaan, miten Sabriel voi.

Sabriel joi keittiössä teetä melko järkyttyneenä ja vilkaisi Keikoa.
".. Sinä sanoit että hän on..." Keiko oli sanonut miehen olevan hyvä mies!

Keiko kurtisti kulmiaan hämmentyneenä.
”Sanoin, että hän on mitä?” hän kysyi, siirtyi lähemmäs ja kosketti Sabrielin käsivartta rauhoittavasti. Riita ja sen keskelle varoituksetta joutuminen saivat kieltämättä hänenkin sydämensä pamppailemaan.

"Sinä sanoit että hän on hyvä mies." Sabriel kuiskasi hiljaa. Vai oliko Keiko tiennyt edes?
"Vai tiesitkö sinä?"

”Hän on hyvä mies!” Keiko protestoi.
”Hänellä on, tuota, menneisyytensä, mutta hän on hyvä mies!”

"Sinä olet varma?" Sabriel varmisti ääni väristen.
"En halua että sinua sattuu uudelleen."

Keiko liikahti levottomana muistellessaan edellisen viikon aikana tuntemaansa, kylmää ahdistusta ja epäilystä.
”Kyllä, olen varma”, hän vakuutti niin Sabrielille kuin itselleenkin. Kun he olisivat kahden, hän voisi kysyä, mikä tarinasta oli ollut totta ja mikä valhetta.
”Hän on muuttunut siitä, kuka oli vuosia sitten. Hän on hyvä mies.”

Sabriel veti syvään henkeä, nyökäten.
"Keiko.. Minä voisin tulla huomenna luoksesi. Epäilen että te tarvitsette kahdenkeskistä aikaa tämän jälkeen. Menen Augustin luo täksi yöksi. Sovitaanko niin?"

”Oh”, Keiko sanoi hämmentyneenä ja sukaisi tummia hiussuortuvia korvansa taakse. Ei hän halunnut ajaa Sabrielia yöhön, vaikka August taisikin olla harvinaisen mukava tuttavuus.
”Mutta… Jos olet varma? Olet enemmän kuin tervetullut luokseni.”

"Minä tiedän." Sabriel huomautti pehmeästi.
"Mutta minä haluaisin antaa teille aikaa selvittää asioita." Hän selitti pehmeästi.

”Hyvä on”, Keiko vastasi epäröiden ja vilkaisi suuntaan, johon oli jättänyt Brianin. Ehkä hänen ei olisi pitänyt jättää miestä.
”Kiitos, olet kultainen”, hän vetosi, halasi ystäväänsä tiukasti ja palasi sitten olohuoneen puolelle smaragdinvihreät helmat hulmahtaen.

Sabriel halasi naista tiukasti. Hän hyvästeli Brianin pikaisesti, ennen kuin hävisi asunnosta, soittaen Augustille selittääkseen tilanteen.
Brian havahtui Keikon saapumiseen, siirryttyään istumaan jo sohvalle.
"Anteeksi. Olisit voinut kyllä mennä Sabrielin mukaan."

Keiko seisahtui askeleen päähän Brianista ja leikitteli takkinsa tummalla, pyöreällä napilla.
”Haluatko minun lähtevän?”

Brian pudisteli päätään.
"Ei, mutta hän tuli katsomaan sinua."

”Voimme nähdä huomenna”, Keiko vastasi ja kiersi käsivarret ympärilleen rauhoittaakseen sormensa. Vihkisormuksen puuttuminen jätti ne levottomiksi hetkinä, jotka saivat hänet ahdistuneeksi.
”Mitä sinä teit Joslynille, kun olitte naimisissa?”

Brian veti syvään henkeä uudelleen.
"Minä löin. Vedin hiuksista. En päästänyt ulos jos hän itse lukittautui toiseen huoneeseen."

Keiko halasi itseään lujemmin ja tuijotti miestä pakottaen kasvonsa hillityiksi ja ilmeettömiksi.
”Minne löit? Kuinka kovaa ja kuinka usein?” hän kysyi psykologin pettämättömän tyynellä ammattisävyllä.

"... Minne yksin. Minä en... Se vain tuli." Hän huokaisi raskaasti. Voi luoja.
"Minne ylsin. Miten osuin. Minä en ajatellut tai suunnitellut sitä koskaan."

”Minun pitää tietää”, Keiko vetosi, hillitty kuori rakoillen ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
”Käytitkö sinä nyrkkiä? Potkitko sinä, kun hän vajosi maahan? Kuinka kauan sinä hakkasit häntä?”

Brian pinnisti muistiaan.
"En! Luoja. En minä hakannut häntä maahan. Ehkä... Ehkä muutaman kerran. En lyttyyn asti."

”Löitkö sinä häntä nyrkillä? Kasvoihin?” Keiko kysyi yrittäen pakottaa itsensä tyyneksi ja liikkumattomaksi.

"En mielestäni. En muista sellaista." Brian joutui oikeasti miettimään. Sen ajatteleminen kuristi.

Keiko liikahti levottomana ja halasi itseään tiukemmin. Hän oli haettava hetki ääntään jatkaakseen.
”Saitko hänet vuotamaan verta? Miltä sinusta tuntui nähdä hänen pelkäävän? Herättikö se sinussa huumaa, iloa, nälkää?”

"En? Minä en..." Brian mietti. Mitä hän oli tuntenut.
"Tunsin vain tyhjyyttä. Koska olin varma että hän petti ja se teki oloni tyhjäksi. Ja aina kun hän kielsi, se raivo kasvoi."

”Miksi olit varma, että hän petti?” nainen kysyi ja tunsi sydämensä pyristelevän kylkiluita vasten. Brian ei halunnut puhua aiheesta varmasti sen enempää kuin hän, mutta hänen täytyi tietää totuus. Koko ruma, karu totuus pieniä yksityiskohtia myöten voidakseen jatkaa.

Brian ei tosiaan halunnut ajatella, mutta tiesi olevansa sen velkaa Keikolle viimeistään nyt.
"Tunsin oloni riittämättömäksi. Olin paljon poissa kotoa."

”Mitä muuta teit?” Keiko kysyi painaen hetkeksi katseensa ja keinuttaen itseään ahdistuneena. Mikä muu oli värittänyt miehen entistä avioliittoa kuin sisään lukitseminen, hiuksista vetäminen ja lyöminen, minne vain yletti?

"En muuta. Minä lupaan." Hän ei ollut koskaan muistanut muuta.
"Tai luulen lupaavani. Keiko, me hetket ovat muistoissani hyvin sumeaa aikaa. Edes minä itse en muista niitä kunnolla. Mutta hän ei koskaan maininnut kiristämisestä, pakottamisesta, lasten laiminlyönnistä ennen poliiseja."

Keiko liikahti levottomana, veti vavahtaen henkeä ja katsoi Briania tutkien. Ei mies syttyisi vallan tunteesta, eihän? Kokisi fyysistä mielihyvää nähdessään hänen pelkäävän, ajautuisi kyltymättömän nälän valtaan?
Brian ei ollut Tarquin, hän muistutti itseään. Ei menneisyydessä eikä tulevaisuudessa.
”Hyvä on”, hän sanoi ja siirtyi hitaasti lähemmäs, asettuen Brianin syliin. Hän poimi toisen miehen käsistä tarkasteluun, tutki sen sormia, rystysiä ja juonteita ajatuksissaan, muodosti sormista nyrkin ja katseli sitä hetken.

Hän olisi halunnut kysyä mikä oli 'hyvä on', mutta jätti kysymättä. Brian olisi halunnut avata sormensa sillä sekunnilla kun nainen painoi sen nyrkkiin. Ruskeat silmät katselivat jonnekin muualle.

Nainen hengitti syvään, tasaten levotonta pulssiaan ja nojautui miehen rintaa vasten. Hän otti miehen kädet omiinsa ja kiersi ne tiukasti ympärilleen kuin turvavyön, ennen kuin nojasi päänsä miehen hartialle ja kiersi toisen kätensä Brianin niskalle.
”Hyvä on”, hän toisti ja nosti hetken kuluttua päänsä katsoakseen miestä silmiin.
”Jos koskaan lyöt minua, tämä on ohi – rakastin sinua kuinka paljon tahansa.”

Brian kohotti katseensa Keikon kasvoihin. Se oli vain järkevää ja niin hän itsekin ajatteli. Kerta ja hän menettäisi kaiken.
"Minä tiedän." Hän vastasi hiljaa.

”Hyvä”, Keiko vastasi ja nosti kätensä hopeisiin hiuksiin, punoen sormensa niiden läpi, ennen kuin kosketti huulillaan miehen huulia. Miltä Brianista täytyi tuntua, kun Joslyn oli paukannut sisään? Ainakin hän voisi nyt varmistaa, että epäoikeudenmukainen lausunto korjattaisiin, jotenkin. Ehkä Brian voisi todella saada lapsetkin takaisin elämäänsä, edes tietää, mitä näille kuului.

Mies hymähti vaisusti kun Keiko kosketti huulia omillaan. Hän kietoi varovasti kädet naisen ympärille, vetäen tuota lähelleen. Ehkä hän nyt saisi rutistaa naista hellästi.

Keiko vaihtoi asentoa Brianin sylissä, asettuen istumaan hajareisin, jotta saattoi katsella miehen kasvoja paremmin. Hän punoi molempien käsien sormet tuuheisiin, hopeisiin hiuksiin, jotka tuntuivat houkuttelevan valoa puoleensa ja tutki miehen ruskeita silmiä hetken hiljaa. Sitten hän nojautui lähemmäs toista suudelmaa varten.

Brian vastasi jo siihen suudelmaan pehmeästi.
"... Sinulla on edelleen takki." Mies huomautti pehmeästi.

Keiko katsahti alas ja siveli hellästi villakangastakkinsa smaragdinvihreää, laadukasta kangasta.
”Niin”, hän vastasi, napitti takin auki paljastaen sen alta vaaleanpunaisen, hihattoman mekon, jonka aaltoileva helma levisi hänen ympärilleen. Hän pudotti takin päältään ja upotti sormensa sitten uudelleen hopeisiin hiuksiin.
”Miten sinun kisasi menivät?”

Brian hymähti pehmeästi. Miten kisat menivät?
"Oh?" Hän huokaisi hiljaa.
"No... Ne.. Ne olivat kisat." Mies muotoili pehmeästi.

Keiko kohotti kulmiaan ja tunsi huonon omantunnon pistoksen, että oli pitänyt niin vähän yhteyttä viikon aikana.
”Ei kai mitään ikävää sattunut?” hän kysyi ja tutki miehen silmiä.

"Vichyltä irtosi kenkä ja se alkoi ontua. Keskeytin radan Vanellopella." Brian pudisteli päätään.
"Moko oli hevosiksi ja Spookilla olin sentään toinen. Whiskersillä aika hännillä."

”Olen pahoillani”, hän vastasi myötätuntoisena, silittäen hopeisia hiuksia.
”Ja sitten kotiintulosikin oli vähemmän kuin miellyttävä.”

Brian naurahti vaisusti.
"Noh. Ei se sinun syysi ole. Anteeksi kun tämä karkoitti ystäväsi.”

”Ehdin nähdä hänet huomenna”, Keiko vakuutti ja hipaisi huulillaan miehen poskea.
”Olen aina pahoillani, jos olet onneton tai toiveesi eivät täyty.”

"En minä ole onneton. Ja hyvä on, menihän se penkin alle, mutta ei minun takiani. Irronneelle kengälle ei voi mitään ja Vanellope ei tuntunut radalla oikealta."

”Hyvä on”, Keiko myöntyi.
”Menikö sinulla muuten hyvin Lontoossa?”

"Meni. Kävin hotellilla nukkumassa ja syömässä." Mies nauroi. Hän oli käytännössä asunut kisapaikalla.
"Nyt olen helmikuuhun asti vapaa kuin taivaan lintu. Melkein."

”Hyvä”, nainen sanoi sukaisten hopeisia hiuksia, ”ansaitset hieman lepoa ja hemmottelua.”

"Ai, ansaitsenko?" Lepoa kyllä, hemmottelusta hän ei tiennyt. Olisiko se ansaittua.

”Etkö ansaitse?” Keiko kysyi kallistaen päätään. Hän rakasti Briania. Kyllä hän tiesi, kuka mies oli – oli ollut naurettavaa epäillä asiaa. Muistot Madridista, jopa hänen keittiöstään, saivat hänet hymyilemään.

Irlantilaismies kallisti kevyesti päätään. Miehen kasvoilla viipyi pehmeä hymy.
"Sinulta minä sitä kysyin että ansaitsenko? Ja mitä hymyilet?"

”Sinua”, Keiko vastasi hymyillen huvittuneesti.
”Ja kyllä, ansaitset. Olet hyvä, tavattoman mies”, hän sanoi ja nojautui painamaan kevyen suudelman miehen huulille.

"Miten minä nyt?" Brian naurahti pehmeästi.
"Niinkö?" Brian vastasi naisen suudelmaan.
"Sinä olet tavattoman ihana nainen. Ja kaunis."

”Olemalla sinä”, Keiko vakuutti punoen sormiaan hopeisiin hiuksiin ja tukisti hellästi.
”Sinun ei tarvitse imarrella – olen jo sinun”, hän lisäsi huvittuneena.
”Miten sinä haluat tulla hemmotelluksi?”

"Minä en imartele vaan jaan kanssasi huomioni." Mies huomautti hymyillen. Kevyt tukistus sai jokaisen solun sähköistymään.
"A.... Sinä olet mahdoton..."

”Mahdoton?” Keiko nauroi hyväntuulisesti ja suukotti miehen poskea.
”Et vastannut.”

"Sinä olet. Kiusaat miesparkaa." Brian naurahti.
"Sinä saat päättää?" Mies tarjosi pehmeästi.

”Vain vähän”, nainen vakuutti sukien miehen hiuksia hellävaroin, ennen kuin tukisti niitä uudelleen.
”Minä haluan tietää, mitä sinä haluat”, hän huomautti ja kallisti päätään voidakseen suudella miehen kaulaa, ”sen takia sitä kutsutaan hemmotteluksi, rakas.”

Brian inahti hiljaa naisen tukistaessa uudelleen.
"Mmmhm! Mitä minä haluan..." Mies oli miettivinään hetken.
"Minä haluan ihanan illan kaksin."

Keiko kohotti päänsä, silmät huvittuneina.
”Huijari”, hän moitti tukistaen miestä uudelleen – eikö se ollut jo luvassa?
”Kerro minulle kymmenen asiaa”, hän pyysi ja kohotti kulmaansa, ”ja jos ne ovat yhtä ympäripyöreitä, kaksikymmentä.”

"Kymmenen?!" Brian älähti hiljaa. Voi hyvä luoja. Keiko kiristi häntä.
"No... Minä haluan että sinä nautit illasta. Kyllä, se on minulle hemmottelua, älä väitä vastaan. Ja..." jos toisen kohdalla teki tiukkaa, miten hän keksisi loput?
"... Niskahieronta." Mies myönsi hiljaa. Niskat olivat jumissa.
"Yhteinen suihku. Yksi olut." Luoja tiesi että yksi jääkaapissa oleva Guinness kuulosti hyvältä.
"Montako vielä?"

”Se riippuu siitä, mihin haluat toiveesi käyttää”, Keiko vastasi nauraen ja nojautui sitten lähemmäs, näykäten miehen korvanlehteä. He näkivät viikon poissaolon jälkeen, ja jos hänellä olisi mahdollisuus tehdä mies onnelliseksi, totta kai hän nauttisi illasta.

"Sinä tiedät että haluan käyttää sen toiveen makuuhuoneessa." Mies huomautti. Hän veti päätään kauemmas Keikosta.
"... Miksi kuusi vielä?"

”Koska halusin hemmotella sinua, ja olet toivottoman huono kertomaan, mitä haluat”, Keiko vastasi hymyillen ja kallisti päätään kysyvästi, kun mies vetäytyi kauemmas.

"Ai minä olen?" Brian naurahti pehmeästi.
"Haluan ettet stressaa mistään. Ja... Sinä teet elämästäni vaikeaa nyt."

”Sinä olet”, Keiko vakuutti ja hipaisi miehen kaulansyrjää sormellaan.
”Miksi minä teen elämästäsi vaikeaa?”

"En minä keksi kymmentä." Brian vastasi hiljaa. Mistä hänen piti ne kaikki keksiä?

”Voi Brian”, Keiko nauroi heltyen ja halasi miestä.
”Ei sinun ole pakko. Se oli vain tarjous – tiedäthän, siltä varalta, että innostuisit. Tunnut pitävän siitä, kun tukistan sinua”, hän sanoi tukistaen miehen hiuksia hellästi, ”tai jos käytän hampaitani. Ajattelin, että ehkä toivoisit jotain muutakin.”

"Ne ovat asioita joista pidän." Mies naurahti käheästi.
"Siksikö sinä keksit tuon? Olet tosiaankin mahdoton."

”Totta kai siksi”, nainen sanoi ja sukaisi hopeisia hiuksia.
”Jos haluan hemmotella sinua, haluan tehdä jotain, mistä todella pidät.”

"... Voi luoja. Rakas, minä pidän sinusta." Brian vastasi hymyillen, nostaen käden naisen niskaan. Siitä oli hyvä houkutella tuota suudelmaan.
"Suihku? Haluan matkan pölyt pois?"

Keiko vastasi suudelmaan ja nyökkäsi sulaen hymyyn.
”Suihku”, hän myöntyi, painoi toisenkin suudelman miehen huulille ja nousi sitten tämän sylistä lähtien kohti tutuksi käynyttä kylpyhuonetta. Brianin selkä oli kokenut tarpeeksi rasitusta hänen vuokseen.

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Ke Joulu 20, 2017 12:43 pm

Brian lähti Keikon perässä, riisuen paitansa matkan varrelle.
"Sinä et tosiaan voi tulla tuo päällä suihkuun." Mies viittasi mekkoon.

Huvittuneena hymyillen nainen tarttui pitsisen yläosan niskassa olevaan vetoketjuun ja liu’utti sen alas, antaen hennon vaaleanpunaisen mekon valahtaa jalkoihinsa. Sabrielin hätäinen viesti oli saanut hänet lähtemään suoraan sohvalta, ehtimättä vetää legginssejä jalkojensa suojaksi.
”Etkä sinä noiden”, hän sanoi viattomasti ja viittasi miehen housuja kohti, ennen kuin katosi kylpyhuoneeseen.

Brian naurahti pehmeästi, riisuen housunsa.
"Niinkö?" Mies nauroi hellästi, seuraten naista suihkuun.
"En käsitä miten näytät noin hyvältä. Aina."

”Ehkä olet silmälasien tarpeessa”, Keiko vastasi hymyillen, jätti alusvaatteensa matkalle ja astui sitten suihkuun, houkutellen miehen mukaansa kuuman veden alle. Huuhtomaan matkan pölyt pois.

Brian nauroi, siirtyen suihkuun naisen perässä, kun lopulta kuoriutui vaatteistaan.
"En ole. Minä näen ihan hyvin." Brian veti naista lähemmäs.

Perhoset kutittivat hänen vatsanpohjaansa. Kuuma vesi juoksi alas ihoa kutsuen jäämään alleen loppyöksi. Keiko kiersi kätensä miehen niskalle, nojautui lämmintä rintaa vasten ja kurottui varpailleen suudelmaa varten.

Brian nojautui lähemmäs naista, vastaten suudelmaan pitkään. Kädet laskeutuivat naisen lantiolla, vetäen tuota itseään vasten.

Ehkä Brianilla ei ollut turhan kiire shampoon pariin. Keiko pyyhkäisi märkiä hiuksia pois kasvoiltaan ja hymyili suudelmaa vasten. Pitkä mies sai sen tuntumaan tasapainoilulta varpaiden varassa, joten nainen kiersi kätensä miehen niskalle ja hyppäsi tämän syliin hajareisin, houkutellen Brianin suihkun kuuman, hellivän veden alle.

Brian painoi kevyesti Keikon seinää vasten, nauttien tuon läheisyydestä. Mikään kiire ei tosiaan ollut.
"Sinä olet mahdoton. Kuten sanoin."

Keiko hymyili ja nojasi takaraivonsa hetkeksi viileää, laatoitettua seinää vasten.
”Niin olet sinäkin”, hän vastasi, ”ja hyvin pitkä.”

"Olen vielä hyvin maltillisen mittainen." Brian muistutti hellästi, suudellen naisen kaulaa.
"Sinä ajat minut hulluksi."

"Oletko?" Keiko haastoi ja tunsi puhekykynsä haparoivan huulten kosketuksesta kaulallaan.
"Hyvä", hän kuiskasi tukistaen märkiä, hopeisia hiuksia, "koska niin sinäkin minut."

"Olen." Brian vannoi pehmeästi. Ei hän päässyt edes shampooseen asti, kun päätti kantaa Keikon makuuhuoneeseen.
"Et tosiaan käsitä millainen valta sinulla on, rakas."

Matka jatkui, ja Keiko kiersi kätensä lujemmin Brianin niskalle. Hänen pulssinsa oli levoton, ja suihkusta kuuma iho paloi koskettaessaan miehen paljasta ihoa.
"Kerro minulle", hän vetosi ja painoi suudelman vasten miehen kaulaa, kokeillen sen syrjää kevyesti hampaillaan.

Brian värähti naisen hampaiden alla, voihkaisten hiljaa.
"Sinä saat minut tekemään mita haluat." Brian vastasi käheästi.

Keiko nauroi matalasti hyristen ja näykkäsi kaulan ihoa.
"Se on ongelma. Koska minä haluaisin tehdä, mitä sinä haluat."

"Mmmh. Niin, olemme ikuisen ongelman kehässä." Brian vastasi nauraen. Hän laski Keikon hellästi sängylle, polvistuen itse lattialle.
"meillä on siis ongelma."

Ikuinen ongelma ei ollut terminä lupaavimmasta päästä, Keiko pohti katsellessaan makuuhuoneen pimeää, tuttua kattoa. Sänky tuntui lohdullisen vakaalta ja tukevalta, kun mies sai hänen jalkansa tuntumaan huterilta. Mutta tyhjältä. Minne Brian jäi?

Brian oli tosiaan unohtunut sängyn jalkopäähän lattialle polvilleen, vetäen Keikoa lähemmäs itseään. Eikä hän kummemmin kysellyt kun painoi pari hellää suukkoa tuon reisille.

Suudelmat reisillä olivat niin yllättäviä, että Keiko nytkähti ilmaan komealla loikalla ja löi vaistomaisesti jalkansa yhteen, jättäen miesparan luisevien polviensa väliin.

Brian irvisti saadessaan naisen polvet ohimoilleen. Se ei saanut tuota silti lopettamaan, vaikka se olisi ollut ehkä hyvä idea. Vaan hän meni vielä... Asiattomammaksi.

Hyvä luoja! Kosketus sai Keikon jalat reagoimaan vaistomaisin potkuin, kun nainen pyrki karkaamaan kauemmas.
"Brian! Mitä sinä teet?"

Mies havahtui vasta siihen.
"Minä..." miten sen selittäisi?
"... Arvaa?"

Keiko kohottautui istumaan, taistellen vastaan halua karata keskemmälle sänkyä.
"Etkö vain tulisi tänne?" hän vetosi ja kosketti patjaa vieressään.

Brian piti kevyellä otteella Keikon reisistä kiinni.
"... En?"

Keiko tuijotti miestä sydän levottomana pamppaillen.
"...Et?"

"... En?" Brian vastasi hiljaa, painaen kevyen suukon naisen reidelle.
"En keksi syytä miksi."

Keiko liikahti suudelmasta, yrittäen hillitä halunsa potkia ja paeta. Eihän mies voinut olla tosissaan. Ajatus sai hänet vauhkoksi, mutta 'pelkään hallinnan menettämistä' ei tainnut kuulostaa hyvältä syyltä.
"Koska minä halusin hemmotella sinua ja tehdä sinut onnelliseksi", hän vetosi vilkaisten ympärilleen. Hän ei pyytänyt... Tätä.

"Minä sanoin että haluan että sinä nautit." Brian vetosi pehmeästi.

"Minä nautin, kun saan tehdä sinut onnelliseksi", Keiko vetosi yrittäen pitää hermostuksen poissa äänestään.

Brian siristi kevyesti silmiään.
"... Jos se tekee niin?"

Nainen tuijotti Briania hetken.
"Keksin varmasti jotain, mistä pidät enemmän."

Brian kohotti kulmiaan.
"... Rentoudu vain." Mies tarjosi pehmeästi vaikeaksi.

Rentoudu? Hänen sydämensä hakkasi ja keho tuntui jännittyvän pakovalmiuteen. Miksi mies oli niin päättäväinen?
"Voin... Purra sinua. Mitä tahansa."

Brian huokaisi hiljaan, nousten sängylle.
"... Ei kyse ole siitä."

Keiko tunsi helpotuksen aallon, kun mies irrotti otteensa ja nousi sängylle. Hän veti jalkansa ylös ja käpertyi suojatuksi palloksi nojaten miehen olkaan.
"Mistä on kyse?"

"... siitä että kuvittelin sinun voivan pitää siitä." Brian myönsi hiljaa.

Hellyyden aalto pyyhkäisi hänen ylitseen, ja Keiko kiersi kätensä miehen niskalle painaen suudelman tämän poskelle.
"Olet käsittämättömän huomaavainen. En vain... En kai osaa aivan suhtautua tällaisiin huomionosoituksiin. Mieluummin tekisin jotain, mistä sinä pitäisit."

"Keiko..." Brian vetosi hiljaa.
"Voisitko vain kuvitella että minä pidän sitä."

Keiko hautasi kasvonsa miehen olkapäähän. Hänen tuntui olevan mahdotonta kieltäytyä silloinkaan, kun pulssi huusi hätää.
"En haluaisi menettää taas itseni hallintaa."

e vaati vielä syvempään hengittämistä.
"Miksi et?"

Miksi? Koska häntä pelotti? Koska hän ei hallinnut lainkaan, mitä teki ja miten reagoi kosketukseen. Puriko miestä. Oli puhdasta onnea, että mies piti siitä.
"Tunnen oloni turvallisemmaksi, kun en", hän sanoi ja kosketti miehen kättä.
"Onko se jotain, mistä sinä pidät? Haluaisitko minun..?" Keiko nyökkäsi alas kysyen toivoiko Brian itselleen, mitä yritti hänelle.

Brian pudisteli päätään kevyesti. Kysymys ei ollut nyt siitä.
"Ei. En minä sitä. Minä vain.. Et luota minuun?"

Keiko katsahti miestä hätääntyneenä.
"Totta kai luotan sinuun", hän vetosi, "mutta itseeni hieman vähemmän. En ole tottunut olemaan niin... Avoin. Ja teen varoituksetta asioita, niin kuin puren sinua."

"Ja minä en muuta kuin pidä siitä." Brian huomautti pehmeästi.
"Ja siitä että sinä et yritä kontrolloida itseäsi."

Keiko painoi kasvonsa vasten miehen olkapäätä. Hän ajautuisi vielä tilanteeseen, missä ei todella voisi kieltää mieheltä mitään.
"Haluan vain tehdä, mikä tekee sinut onnelliseksi. Enkö saisi tehdä niin?"

"Keiko." Mies vetosi hiljaa.
"Ei se mene niin." Vaikka hänen korvissaan, se ei estänyt toista kättä olemasta levoton.

"Miten se menee?" Keiko kysyi ja vastasi levottomaan käteen heittäytymällä itsekin levottomaksi. Hän puraisi miehen olkapäätä ja yritti kiivetä tämän syliin harhauttaakseen miehen kädet.

Brian ei päästänyt naista syliinsä, vaikka se vaati paljon.
"Siten että sinä et voisi olla kauniimpi kun et kontrolloi itseäsi."

Keiko painoi otsansa vasten puremaansa olkapäätä. Hän tuntui hävinneen tahtojen taistelun.
"Hyvä on", hän myöntyi hiljaa, "mitä haluat?"

"En mitään mitä sinä et." Mies suuteli naisen kaulaa hellästi.

"En tiedä, mitä tuo tarkoittaa", Keiko vastasi ja tunsi silmiensä painuvan kiinni huulten kosketuksesta. Hän yritti kiivetä uudelleen miehen syliin.

Brian ei vieläkään päästänyt naista syliinsä.
"En halua mitään mitä sinä et halua."

Logiikka ei auennut.
"Minä haluan ajaa sinut hulluksi mielihyvästä", hän vetosi ja näykkäsi miehen hartiaa.
"En voi tehdä sitä täältä."

"Minä tiedän." Brian värähti näykkäisylle.
"Mutta minä oikeasti nautin siitä kun sinä annat kaiken mennä."

"Hyvä on", Keiko myöntyi ja nojasi poskensa miehen olkapäähän, leikitellen käden sormilla.
"Mutta en tiedä, mitä haluat minun tekevän. Et päästä minua syliisi."

"En niin." Brian kuiskasi hiljaa. Hän painoi suudelmia naisen iholle, valuen aina yhtä alas kuin aiemminkin. Siihen oli syy miksi Keiko ei päässyt syliin.

Brian sai naisen hautaamaan kasvot käsiinsä. Hän tunsi pulssin hakkaavan levottomana ja varsin epätodellisena korvissaan, kun tajusi joutuneensa myöntymään miehen tahtoon- oh. Voi hyvä luoja. Mitä mies teki hänelle? Keiko painoi kädet kasvoilleen tiukemmin, kun tunsi koko kehonsa käyvän kuumaksi ja kieltäytyvän pysymästä paikallaan, kuin se olisi yrittänyt karkuun. Tämä oli sietämätöntä. Keiko tarttui päähänsä. Tämä oli mahdotonta! Brian oli mahdoton. Se vähäkin, mistä hän yritti raivokkaasti pitää kiinni, katosi, kun melkein tajunnan vievä mielihyvän aalto hyökyi varoituksetta yli eikä tuntunut loppuvan.

Brianin olisi ehkä pitänyt kuunnella, mutta hän ei osannut katua, kun katsoi Keikoa, suoristauduttuaan makaamaan naisen viereen. Sormet silittivät kuumaa ihoa hellästi.

Keiko kääntyi kyljelleen, yrittäen tasata hengitystään. Vaikka hän oli painanut silmänsä kiinni, huone tuntui keinuvan ja hänen ihonsa paloi. Häneltä vei hetken ymmärtää, että se paloi erityisesti sieltä, missä hellät sormet koskettivat sitä. Hän ei ollut varma, pystyikö liikuttamaan raajojaan.
Hitaasti hän avasi silmänsä ja tunsi olonsa epätodelliseksi, melkein kuin kovassa kuumeessa, paitsi tällä ei ollut mitään tekemistä kivun kanssa. Hetken Keiko tuijotti Briania, ennen kuin liu’utti kätensä lähemmäs ja houkutteli miestä suudelmaan.

Brian katseli Keikon kasvoja, pieni ja vino hymy huulillaan. Tuo oli kaunis, juuri noin, eikä siinä ollut mitään pahaa. Mitenhän saisi tuon oppimaan sen, muuta kuin tällaisilla tempauksilla? Hän vastasi suudelmaan pehmeästi, ihoa edelleen sivellen.

Keiko kierähti lähemmäs miehen rintaa, yrittäen ravistella itsensä irti epätodellisesta raukeudesta, joka tuntui painavan häntä patjaa vasten. Hän painoi huulensa vasten miehen kaulaa, kulki alas suudelmin ja puri sitten miehen hartiaa. Nyt, herran tähden, olisi jo hänen vuoronsa ajaa Brian hulluksi, eikö niin?
”Mitä sinä haluat?” hän kuiskasi ja tunsi ihonsa edelleen hohkavan kuumuutta. Jokin levoton jylläsi hänen sisällään ja houkutteli naisen kädet vaeltamaan miehen keholla.

Irlantilaismies ynähteli suudelmille, värähtäen kun hampaat painuivat hartiaan. Keiko ei ainakaan tuntunut arastelevan sitä enää.
"Kaiken." Hän vastasi ääni hiljaisuudesta käheänä, tuskin kuiskausta kuuluvammin.

”Tarkemmin”, nainen torui painaessaan suudelman Brianin rintakehälle ja hivuttautui lähemmäs, kiertäen jalkansa miehen reiden yli.

"Miksi?" Brian mutisi hiljaa. Ei hän tiennyt, Keikon läheisyys tyhjensi hänen päänsä täysin. Oli helppo unohtaa kisamatkan murheet.

”Koska ’kaikkea’ on hyvin vaikea toteuttaa”, Keiko protestoi ja kokeili hampaillaan miehen olkapäätä kuin herätyksenä. Hän ujutti toisen kätensä hopeisiin hiuksiin ja tukisti, kohottaen päätään niin, että saattoi tuijottaa miehen ruskeita silmiä. Brian naksauttaisi hänessä jotain pysyvästi joku päivä: hänen sydämensä hakkasi edelleen ja jokin kiskoi häntä lähemmäs miehen lämmintä, paljasta ihoa.
”Mitä haluat juuri nyt?”

Jos Brian naksauttaisi jotakin joskus, Keiko oli jo tehnyt sen hänelle. Tukistus hopeisissa hiuksissa oli aina toimiva keino ja näin hän ei päässyt pakenemaan naisen katsetta.
"Sinut. En osaa antaa tarkkoja vastauksia..." Brian naurahti käheästi.

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Ke Joulu 20, 2017 12:44 pm

Keiko pudisti päätään.
”Sitten en voi tehdä mitään”, hän huomautti pehmeästi, melkein dramaattisesti huokaisten ja kierähti kauemmas, nousten istumaan. Hän katseli miestä ja suli hymyyn, joka paljasti poskien hymykuopat. Brianilla oli hänet, mutta mies joutuisi toivomaan jotain tai toimimaan itse, jos halusi jatkaa.

Se sai miehen ähkäisemään tuskastuneena. Hän kierähti naisen yläpuolelle, virnistäen hieman. Hän oli selvästi antanut Keikolle liikaa periksi.
"Kai tiedät että tätä peliä voi pelata kaksi?" Brian painoi suudelman naisen huulille, antaen kätensä valua hajamielisiä kuvioita piirrellen alemmas.
"Jos sinä aiot vain kysellä..." Äänessä oli huvittunut särmä.

Keiko punoi sormensa hopeisiin hiuksiin ja tutki miehen silmiä levoton, huvittunut hehku silmissään. Hän kiersi jalkansa miehen vyötärön ympärille ja painoi itsensä lähemmäs.
”Jos sinä vastaisit johonkin, minun ei tarvitsisi vain kysellä”, hän vastasi ja kurottui näykkäämään miehen korvaa.

"Jos minulla ei vain ole vastauksia?" Ei tosiaan ollut. Pelkkä katse ja hän olisi unohtanut kaiken. Hyvä kun osasi vielä tuottaa puhetta. Hän antoi kätensä piirrellä kuvioita naisen sisäreidelle, kiusoitellen antaumuksella.

”Sinä et halua mitään?” Keiko kysyi takaisin ja yritti pysäyttää Brianin käden painamalla itsensä lähemmäs.
”Ihan vain kaiken? Joskus?” hän jatkoi ja nosti päätään painaen suudelmia miehen kaulalle, välillä hipoen ihoa hampaillaan.

Niillä suudelmilla oli helppo harhauttaa häntä.
"Sinua on vain ehkä ihana kiusata." Mies tunnusti hiljaa. Hän veti kätensä pois, vetäen naisen pitkään suudelmaan. Siihen oli hyvä purkaa pitkän erossa olon ikävä (miten hän oli pysynyt viikon järjissään?), kuten myös siihen läheisyyteen.
Lopulta hän antoi itsensä kaatua Keikon vierelle sänkyyn. Nyt vasta kun päässä jyskytti muutenkin, hän tajusi miten ohimoita pakotti. Keikolla oli luisevat polvet.

Voima oli kadonnut. Katto keinui hänen silmissään. Mitä Brian oli tehnyt hänelle? Keiko ei ollut varma tunnistiko olentoa, joka vastasi nälkäisenä suudelmiin, kiertyi miehen ympärille ja painoi hampaansa tämän ihoon, kun ei tuntenut kestävänsä enää. Hän käänsi raukeana päänsä ja katseli Briania. Hän olisi ehdottanut suihkua, jos olisi arvellut pysyvänsä jaloillaan. Nainen ojensi kätensä ja sipaisi hopeisia hiuksia, joista oli tainnut ottaa kiinni lujemminkin.

Brian piti levollisesti silmiään kiinni, hakien otetta itsestään. Hengityksen rytmi oli epätasainen ja sydän hakkasi. Pahimman kuumuuden helpottaessa hän veti naista hellästi kainaloonsa. Tätä hetkeä hän oli kaivannut viikon. Raukeaa hetkeä kaiken jälkeen, kun hän sai vain olla Keiko lähellään.

Keiko asettui miehen kylkeen ja siveli sormillaan tämän kaulaa, hartioita ja olkapäitä aivan vaivihkaa yrityksenä tarkastaa, kuinka pahasti oli runnellut rakkaansa tällä kertaa. Edellisen viikon ahdistus tuntui naurettavalta nyt, kun Brian oli hänen vieressään, kasvot sydäntäsärkevän komeina makuuhuoneen hämärässä, sydämensyke lohdullisena hänen korvaansa vasten.

Brian käänsi päätään, suukottaakseen hellästi naisen päätä.
"... Rakas." Hän aloitti pehmeällä, huvittuneella äänellä.
"Sano ensi kerralla ei, älä pamauta polvia ohimoilleni."

”Mitä?” Keiko kysyi ja voihkaisi sitten onnettomana, haudaten kasvonsa patjaan.
”Olen pahoillani!” hän vetosi tukahtuneesti, ”yllätit minut.” Yllätys tosin tuntui riittämättömältä kuvaamaan shokkia.

Brian ei ehtinyt estää sitä naurahdusta joka karkasi huulilta.
"Rakas..." Hän laski käden naisen selälle, silittäen hellästi.
"Ei se mitään." Hän yritti olla hymyilemättä ääneen puhuessaan.

”Miksi minä päädyn aina satuttamaan sinua?” Keiko vetosi turhautuneena, nostamatta päätään patjasta.

"Kulta. Älä nyt. Vähän minunkin syyni koska säikäytin sinut?" Hän ainaki epäili sen tulleen kevyestä yllätyksestä.

Keiko veti syvään henkeä ja kierähti kyljelleen katsellen Briania hämärässä.
”Niin säikäytit. Mielipuoli”, hän moitti tuupaten miehen käsivartta.

Brian virnisti laiskasti. Mitä, hänkö?
"Minäkö?" Hän yritti tavoitella viattomuutta ääneensä.

”Juuri sinä”, Keiko vastasi ja piirsi sormenpäillään käsivarren ihoon. Ajatuskin sai sydämen hakkaamaan
”Entä kaikki toiveesi? Niskahieronta? Yksi olut? Yhteinen suihku?”

"Mitä minä muka mahdollisesti tein?" Mies naurahti, suukottaen hellästi naista.
"Menemme tästä suihkuun, sitten voin kaatua sohvalle sinä kainalossani ja juoda sen yhden."

”Olet täysin mahdoton mielipuoli”, Keiko vastasi ja sukaisi miehen hopeisia hiuksia.
”Jaksatko nousta?”

"Ihan kohta. Kerro nyt miten olen mahdoton mielipuoli?" Brian halusi kuulla.

”Mitä luulisit?” Keiko kysyi ja kohottautui kyynärpäidensä varaan katselemaan miestä.
”’Kaikki’ ja ’sinä’ eivät ole ystävällisiä vastauksia jollekulle, joka vain haluaisi tehdä jotain ilahduttaakseen sinua – ja sen lisäksi sinä teet… Tempauksia, niin kuin tänään.”

"Minusta ne ovat hyviä vastauksia." Brian puolustautui hellään sävyyn, pehmeän hymyn kera.
"Tempauksia?" Ääneen hiipi hieman poikamainen, villi sävy.

”Tempauksia”, Keiko vahvisti ja kallisti päätään niin, että hartiamittainen, tumma polkkatukka valahti toisen hartian yli.
”Ne eivät ole minusta hyviä vastauksia. Etkö voisi kertoa minulle jotain muutakin kuin tukistamisen ja puremisen? Jotain mistä pidät?” nainen vetosi ja painoi leukansa miehen rinnalle, tuijottaen tätä niin pyytävästi kuin saattoi.

"Se oli mielestäni hyvä tempaus." Brian naurahti kevyesti. Ohimotkaan eivät olleet kosketusarat. Hän jäi katsomaan Keikon silmiä, pari kertaa omiaan hämillään räpäyttäen.
"Sinä tosiaan tiedät etten voisi kieltää sinulta mitään."

”Joten vastaa”, Keiko vetosi silmät hymystä siristyen ja piirsi sormenpäällään miehen rintaan.

"Minä pidän myös hellästä kosketuksestasi. Jestas, kun pidän kaikesta mitä sinä teet, sitä on mahdoton eritellä." Keiko todellakin olisi saanut tehdä hänelle mitä vain.

Nainen huokasi haikeasti ja tuijotti miestä.
”Antaisit minulle jotakin”, hän vetosi, ”mitä tahansa. Ole kiltti?”

Brian huokaisi hiljaa. Mitä hän voisi nyt sanoa?
"Sinä rääkkäät minua." Mies naurahti hellästi.
"No... Pidän siitä kun olet päällä. En tiedä käsitätkö millainen voima sinulla on yhdessä katseessa. Se miten katsot määrätietoisesti. Olen voimaton sen edessä."

Keiko nauroi perhoset vatsanpohjaa kutittaen, kohottautui paremmin kätensä varaan ja painoi suudelman miehen huulille.
”Kiitos”, hän vastasi ja hipaisi miehen poskea sormillaan.
”Suihkuun?”

Ai nyt Keiko oli tyytyväinen? Hän nauroi hellästi ja ynähti pehmeästi.
"Mennään vain."

Hän oli pyytänyt jotain ja saanut sen: Keiko oli tyytyväinen. Nainen kiepahti jaloilleen, tunsi huoneen keinahtavan – voi luoja Brian – ja tassutti sitten edeltä kylpyhuoneeseen, katsahtaen miestä olkansa yli kuin varmistaakseen, että tämä seurasi. Ehkä he malttaisivat nyt käydä suihkun loppuun saakka.

Brian seurasi naista kylpyhuoneeseen, hymyillen hieman vinosti tuolle.
"... Oliko tempaukseni sinusta sitten jotenkin hirveä?"

”Hyvin, hyvin yllättävä”, Keiko vastasi astuessaan kuuman veden alle ja poimi tällä kertaa shampoon käteensä, ennen kuin he harhautuisivat muualle kesken kaiken.

"Se ei varsinaisesti vastannut kysymykseeni." Brian huomautti, napaten oman shampoonsa ylemmältä tasolta kulmahyllystä.

”Ei, se ei ollut hirveä”, Keiko myönsi ja kallisti päätään niin, että saattoi huuhtoa hiuksensa. Niiden lyhyt mitta oli kieltämättä huomattavasti nopeampi pestä kuin aikaisempi. Hoitoaine lipesi hänen sormistaan, ja kun nainen kyykistyi poimaan sen vesihöyryä nousevalta lattialta, hän muisti aiemman, vastavuoroisen kysymyksensä.
Ja totesi, että ehkä hän voisi yllättää miehen samalla tavalla.

Brian nojautui suihkun alle huuhtelemaan hiuksensa kaikessa rauhassa. Märkinä hopeiset hiukset tummuivat muutaman asteen, teräksenharmaiksi kuten yksi hänen ratsuistaankin. Hän ei käyttänyt hoitoainetta, joten kurkotti kohti omaa saippuaansa. Jotenkin Keikon omat tuotteet olivat eksyneet tänne ja saaneet kulmahyllyn alimman hyllyn omakseen.

Pienen hetken epäröityään Keiko varoitti aikeistaan kuljettamalla kätensä ylös miehen jalkaa. Hän ei halunnut säikäyttää Briania niin kuin tämä oli säikäyttänyt hänet, sillä suihkussa olisi petollisen helppoa liukastua nurin. Nainen painoi kevyen suudelman miehen reidelle, ennen kuin päätti tehdä, mitä Brian oli tehnyt hänelle aikaisemmin.

Se oli silti lähellä. Brian sai haparoida kädellä seinästä tukea ja nojata siihen selällään. Vain vaivoin mies sai pidettyä kätensä erossa Keikon hiuksista - nainen tuskin suhtautuisi siihen hyvin - ja pidettyä itsensä pystyssä kun mielihyvän aalto löi päin, saaden kehon tärisemään kevyesti.
"N-niistä tempauksista.." Brian mutisi hiljaa, ääni käheänä.

Keiko taputti lohduttavasti miehen reittä, ennen kuin suoristautui suihkun alla hoitoaine mukanaan ja pyyhki hiuksensa taakse hellien latvojaan. Hän kallisti päätään katsoessaan Briania.
”Mitä niistä?”

Naisen viattomuus sai miehen nauramaan epäuskoisesti.
"Mikähän tuo sitten oli?"

Keiko hymyili puolittain, silmät pehmeten.
”Yritys ilahduttaa sinua”, hän vastasi ja hipaisi miehen poskea, ennen kuin huuhtoi hiuksensa.
”Kuuluuko se asioihin, joista pidät?”

Hetken Brian sai hakea otetta hengityksestään. Ja hän oli olevinaan urheilija. Tällainen ajoi hänet raiteilta.
"...Valehtelisin jos sanoisin että en pidä." Hullu hän olisi saanut olla.

”Tiedäthän, että jos kerrot minulle, mitä toivot ja mistä pidät, ymmärrän paljon todennäköisemmin tehdä niin?” Keiko huomautti ja rutisti vettä hiuksistaan.

"Tiedän." Vasta nyt Brian sai aikaiseksi pestä itsensä kokonaisuudessaan. Jestas.
"Tiedäthän sinä saman?"

”Tiedän”, Keiko vastasi. Mutta mistä hän piti oli mahdollisuus tehdä Brian onnelliseksi. Saada miesparka pelkäämään sydämensä puolesta tai ottamaan tukea seinästä.
”Olemmeko valmiita?” hän kysyi katsahtaen miestä kysyvästi. Brianista ei tiennyt, oliko mies ajatellut muutakin suihkua varten.

"... Olemme." Mies vastasi henkäisten. Hän veti pyyhkeen lantiolleen ja kuivasi hiukset huolimattomasti toiseen pyyhkeeseen. Saisi kelvata.

Keiko nauroi kääriytyessään pyyhkeeseen ja pujottautuessaan sitten vihdoin takaisin vaatteisiinsa.
”Oliko nyt aika yhdelle oluelle ja niskahieronnalle?”

Briam veti vain bokserit jalkaansa. Hän oletti että Keiko mainitsisi, jos tuo haluaisi hänen käyttävän vaikka paitaa kotona.
"Mmm." Hän etsiytyi keittiöön, nostaen mustan tölkin pöydälle, kääntyen ottamaan lasia itselleen.
"Haluatko sinä jotain?" Mies ei aina luottanut että nainen vain ottaisi kaapista halutessaan.

”Ei kiitos”, nainen vastasi ja siirtyi olohuoneen puolelle sukien tummia hiuksiaan ojennukseen ja vetäen hennon vaaleanpunaisen mekon vetoketjun kiinni. Hän kumartui poimimaan rakkaan, smaragdinvihreän takkinsa lattialta ja rutisti sen hetkeksi rintaansa vasten, ennen kuin viikkasi sen siististi tuolin selkänojalle. Takin ja muiden tavaroiden takaisin saaminen oli vaatinut hullulta tuntuvaa uhkarohkeutta.
”Olen ihan tyytyväinen rooliini hierojana.”

Brian kaatoi tumman juomansa lasiin, tullen sen kanssa olohuoneeseen.
"Se ei ole mikään pakollinen roolisi, rakas."

”Minä haluan mahdollisuuden helliä lihaksiasi”, Keiko vastasi hymyillen huvittuneena.

Mieli teki sanoa jotakin siitä, että Keiko oli hellinyt yhden päivän tarpeisiin enemmän kuin riittävästi. Hän istui sohvalle ja huokaisi hiljaa. Ihanan rentoutunut olo kun oli taas kotona.

”Millainen viikko sinulla on tiedossa?” nainen kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen, kierreltyään katselemassa Brianin olohuonetta, ennen kuin istui sohvalle miehen viereen.

Brian veti naisen hymyillen kainaloonsa, kun vihdoin sai tilaisuuden.
"Aika helppo. Ylläpitoliikutan hevosia tämän viikon. Pari valmennusta.”

Keiko käpertyi miehen paljasta rintaa vasten ja nautti siitä lähtevästä lämmöstä.
”Oletko ajatellut tehdä jotain erityistä löyhemmällä aikataulullasi?”

Brian painoi pehmeän suukon Keikon hiusten sekaan.
"Olen. Olla sinun kanssasi ja nähdä ystäviäni."

”Onko se erityistä? Ajattelin enemmän matkustelun tai uuden harrastuksen linjoilla”, Keiko naurahti ja nojasi päänsä miestä vasten.

"Minulle se on. Minulla on ollut hyvin vähän aikaa muulle elämälle viime kuukausina." Se nyt ei ollut yllätys, enemmänkin ammatin varjopuoli.
"Ei mitään ihmeellistä."

”Siinä tapauksessa olen onnellinen puolestasi”, nainen vakuutti, nousi miehen kainalosta ja kiepahti istumaan sohvan selkänojalle. Hän houkutteli Briania nojaamaan taakse, jalkojensa väliin, jotta saattoi tarjota luvattua hierontaa niskoille.

"Haaveilin että voisin viedä sinut syömään tässä vapaillani." Hän hymähti. Mies laski olutlasin kädestään pöydälle, painuen vasten selkänojaa kiltisti. Kuka hän oli sanomaan ei?

”Ehkä se onnistuu”, Keiko nauroi ja kumartui painamaan suudelman miehen poskelle, ennen kuin ryhtyi käsittelemään miehen niskan lihaksia, liikkuen yläselältä ja olkapäiltä takaraivoon, kolhittuihin ohimoihin ja leukaperille.

Hänen pitäisi kyllä käydä oikealla hierojalla nyt.
"Aaauh... Tämän siitä saa kun laiminlyö hierojansa."

”Voi sinua”, nainen vetosi ja pyyhkäisi kosteita, hopeisia hiuksia hellästi.
”Haluatko, että lopetan?”

"Ei se auta jos se ei satu." Brian naurahti pehmeästi, antaen naisen itse valita.
"Ehkä pehmeämpään kuolaimeen vaihto Spookilla ainakaan ole antanut minulle armoa niskojen suhteen."

Keiko kosketti Brianin leukaa ja kallisti miehen päätä taakse syliinsä hetkeksi, jotta saattoi silittää hiuksia taakse ja kumartua painamaan kevyen suudelman tämän huulille.
”Sinulla on kieroutunut filosofia hieronnasta”, hän vakuutti ja pehmensi otteitaan.

Brian ei voinut olla hymyilemättä. Sellainen hellyys oli ihanaa. Hän oli tänään jälleen pelännyt menettävänsä sen.
"Niin on hierojallanikin, selvästi. Hän sitä hokee."

”Ehkä sinun pitäisi vaihtaa hierojaa”, Keiko ehdotti huvittuneena, halasi Briania jaloillaan ja kuljetti sormiaan pehmeinä kipeillä hartioilla ja niskalla, haluamatta satuttaa miestä.

"Hän on oikein hyvä. Vaikka jaksaanin valittaa hevosmaustani. Kuulemma rajut ratsut on ikäviä."

”Liekö olisin samaa mieltä”, nainen hymyili, vaikka värähtikin muistellessaan, kuinka Whiskers oli kaatunut esteellä ja jättänyt miehen makaamaan kisa-areenan hiekkaan.
”Minäkin ajattelin palata pian töihin.”

Whiskers oli vain raisu ja kaatuminen ei ollut nuoren ruunn syytä.
"Minä en. Hevoseni ovat vain vahvatahtoisia. Oh? Ajattelitko?"

”Ajattelin”, Keiko vastasi sukaisten hiuksia korvansa taakse ja silitti miehen kaulansyrjää, ennen kuin palasi hieromaan hartioita.
”Tulen hulluksi kotona tekemättä mitään. Enkä usko, että hän on kiinnostunut norkoilemaan työpaikallani.”

Brian jännittyi hieman.
"Olethan... Varma?" Ei siitä varma voinut olla, mutta Brian ei haluaisi tietoa Keikosta sairaalassa tai ruumishuoneella.

”Melko. Ei hän voisi mitään julkisella paikalla kuitenkaan tehdä”, Keiko vastasi.
”Hän tietää, että haluan avioeron. Kävin hakemassa tavaranikin itselleni.”

Mies tunsi olonsa epämukavaksi. Oliko se muka voinut olla miehelle yllätys että vaimo halusi eron?
"Mmm. Olethan varovainen?"

”Totta kai olen”, Keiko vakuutti ja painoi suukon miehen kosteiden hiusten joukkoon. Hän oli varmistanut, että Tarquin ei ollut kotona ja kutsui Sylvian mukaan – se oli varovaista. Hänen oli tehnyt mieli mennä yksin, selvitä edes jostain ilman apua, mutta se olisi ollut typerää. Tarquinilla oli paha tapa ilmestyä kotiin varoituksetta, ja olihan mies nytkin melkein löytänyt heidät asunnostaan.

"Kiitos." Se ei rauhoittanut kovin paljoa, mutta ehkä hän selviäisi. Ehkä. Mies huokaisi hiljaa ja pyöräytti päätään kevyesti.
"Kiitos. Nyt on parempi olo kun veri kiertää taas."

Keiko nousi sohvan selkänojalta ja istahti jalat viereensä taitettuna miehen vierelle. Hennon vaaleanpunainen helma aaltoili hänen ympärilleen.
”Mitä muuta ajatuksesi ihanasta illasta sisältää?”

Brian otti kulauksen oluestaan.
"Haluaisitko katsoa jotain? Se olisi loistava lisä ihanaan iltaan, sinä kainalossa ja hyvää katsottavaa." Hän vilkaisi naisen mekkoa.
"... Oletko varma ettet halua rennompaa päällesi?"

”Se kuulostaa hyvältä”, Keiko vakuutti ja katsahti sitten mekkoaan.
”Minulla ei ole muuta – ja tämä on ihan tarpeeksi rento”, hän vakuutti sulaen säteilevän onnelliseen hymyyn. Se oli hänen suosikkivaatteitaan, eikä häntä haitannut, jos se oli hieman turhan hieno arkiseen iltaan sohvalla – nyt kukaan ei ollut kutsumassa häntä huoraksi ja repimässä hiuksista kotiin, koska joku sattui katsomaan häntä.

Brian naurahti pehmeästi.
"En edes tajunnut että olisit voinut haluta kyydin kotiin ennen kuin avasin tämän. Hitto." Yöpyminen kun ei ollut kuulunut suunnitelmaan tänään.
"Oletko varma?"

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Ke Joulu 20, 2017 12:44 pm

”Olen”, Keiko vakuutti, ”enkä minä tarvitse kyytiä. Se on oikein virkistävä kävely.” Ehkä vilpoinen paljaille jaloille, mutta matka ei ollut kovin pitkä ja hän voisi liikkua reippaasti.

Brian vilkaisi naisen jalkoja.
"... Saat toki jäädä yöksi tai voin kävellä kanssasi ja tulla luoksesi yöksi mutta... Äh, olisi pitänyt miettiä ensin. Jalkasi jäätyvät tuolla."

”Rauha”, Keiko nauroi ja nojautui painamaan suukon miehen huulille.
”Mitä haluat katsoa?”

"No en-" lause jäi kesken kun tuli suukotetuksi.
"No..." Mies meni hieman vaikeaksi.
"Minulla on katsomatta eilisen yksi peli, otin sen talteen boksille..."

”Hienoa”, Keiko vastasi ja suukotti miestä uudelleen, sukaisten sormensa läpi hopeisten hiusten.
”Katso vain se. Ei minua haittaa.”

"Jäätkö yöksi?" Mies halusi varmistaa vielä. Keiko saisi tehdä kuten halusi, mutta olisi mukava tietää.
"Sinua ei haittaisi että katson jalkapalloa?"

”Jos haluat minun jäävän”, nainen sanoi ja pohti, että voisi lahjoittaa yhden untuvaisen pehmoisista vilteistään Brianin asuntoon.
”Ei tietenkään haittaisi. Sinä saat tehdä asioita, joista pidät.”

"Minä nukun mielelläni vieressäsi, mutta ymmärrän jos sinä haluat olla joskus omassa rauhassasi kotona." Mitä Brian oli ollut juuri viikon Lontoossa. Pikkuvikoja.
"... Olen tottunut että siitä nalkutetaan minulle." Mies mutisi hiljaa, nojautuen ottamaan kaukosäätimen.

”Minäkin nukun mielelläni vieressäsi”, Keiko vakuutti hymyillen ja hipaisi miehen poskea, ennen kuin nojautui sohvan selkänojaa vasten.
”Minulla ei ole mitään syytä nalkuttaa.” Hän jätti lisäämättä, että joukkuedynamiikan seuraaminen oli kiehtovaa. Se tuskin oli syy, miksi mies katsoi jalkapalloa.

Brian naurahti ja nousi sohvalta. Hän kävi vetämässä vaaleanharmaan t-paidan päälleen (paleli) ja tassutti hakemaan keittiön kaapista pienen pussin nachoja. Niiden kanssa hän tuli takaisin olohuoneeseen ja istui sohvalle, laittaen pelin pyörimään. Joukkuedynamiikka ei tosiaan ollut syy miksi hän katsoi jalkapalloa.
"Anteeksi, napostelen. Paha tapa."

Keiko kallisti päätään hämmentyneenä.
”Ei minua haittaa”, hän vakuutti. Miksi Brian pyyteli anteeksi täysin normaaleita asioita, jotka näyttivät kuuluvan miehen arkeen?
”Ole vain oma itsesi”, nainen kannusti hymyillen ja käpertyi vasten sohvan toista nurkkaa. Selostajien puheensorina, yleisön meren kuohua muistuttava humina ja pillien satunnaiset vihellykset tuntuivat melkein hypnoottisen unettavilta.

Koska ne olivat asioita joista hänelle oli nalkutettu jo seurusteluaikoina, avioliitosta puhumattakaan. Brian oli valunut pitkälleen sohvalle, nauttien nachojen ja oluen yhdistelmästä. Tämä koton oli parasta. Nyt hän saattoi vielä hivellä Keikon jalkaa varpaillaan ohimennen.

Keiko valui pieneksi keräksi sohvan toiseen laitaan, tumman polkkatukan suortuvat sohvan laidan yli valahtaen. Kosketus hänen jalallaan sai hänet kääntämään katseensa ruudusta Brianiin ja koskettamaan miehen varpaita omillaan, lukitsemaan ne hetkeksi säärtään vasten ketterällä otteella.

Brian irrotti tauon aikana katseensa ruudusta, vilkaisten varpaitaan jotka Keiko oli vanginnut.
"... mitä minun pitää tehdä vapautuakseni?" Hän kysyi nauraen, pyyhkäisten hajamielisenä sormiaan talouspaperiin. Juustonmakuiset nachot sotkivat.

”Naurusi taitaa olla avain kaikkeen”, Keiko vastasi vapauttaen miehen jalan omistaan ja peitti haukotuksen.
”Kumpaa joukkuetta kannatat?”

"Se pätee meihin molempiin siis." Mies muistutti hymyillen. Hän tosin jatkoi naisen jalan sivelyä varpaillaan.
"FC Limerick. Kotijoukkue."

Jostain syystä vastaus täytti hänet hellyydellä. Hänestä oli ihanaa oppia uusia, pieniä asioita Brianista. Keiko käänsi päätään niin, että saattoi seurata varpaiden liikettä jalallaan ja ojensi sitten toisen jalkansa koskettamaan miehen säärtä, hipomaan pohjetta ja pyyhkäisemään vaivihkaa polvitaivetta.

Pelkkä pyyhkäisy sai miehen vetämään polvia enemmän koukkuun.
Ei. Hieman suurempi hipaisu ja reaktio ei pysyisi niin hillittynä.

Brian oli ilmaissut, kuinka nautti hänen kiusoittelustaan. Ehkä tämä oli viaton mahdollisuus vastapalvelukseen. Keiko tutki miestä hetken pehmein, tummin silmin, antaen jalkansa levätä miehen jalkojen lomassa, ennen kosketti varpaillaan uudelleen miehen polvitaivetta.

Brianin huulilta pääsi kovin korkea, hieman epäinhimillinen vinkaisu. Hän veti jalkansa tiukasti koukkuun ja oli mulkaisevinaan Keikoa silmäkulmastaan.
"... Uskallakin." Silti äänessä oli naurua.

Keiko painoi käden suulleen peittämään naurunsa. Mikä viehättävä ääni miehestä lähti! Hän halusi kuulla sen uudelleen. Hän siveli urheilijan säärtä ja reittä pehmeästi varpaillaan, kuin anteeksipyyntönä, odottaen tilaisuutta ujuttaa ne takaisin ilmeisen herkästi kutiavaan polvitaipeeseen.

Brian rentoutui hetkeksi ja se oli virhe. Mies vinkaisi kovempaa, sinkaisten lopulta istumaan ja katsoi naista silmät kauhistuneesta naurusta sirrillään.
"Senkin!"

Keiko kallisti päätään nauraen.
”Etkö sinä pidä kiusoittelusta?” hän kysyi hymyillen ja kosketti varpaillaan miehen reittä, kun polvitaive katosi ulottumattomiin.

"Hei! Sellaisesta hieman erilaisesta." Brian myönsi huulet kevyesti mutrulla.

”Millaisesta?” nainen kysyi kevyesti, naurua silmissään ja silitti miehen kylkeä jalkaterällään. Hän oli opettanut varpaansa olemaan hyödyksi ja saattoi pidellä ja poimia niillä esineitä vaivatta.

Brian käänsi katseensa naiseen, kohottaen kulmaansa.
"... oletko varma että haluat kysyä tuota?"

”Totta kai”, Keiko vastasi, uteliaana miehen vastauksesta.

Brian naurahti, kääntyen naisen puoleen. Peli sai pyöriä yksinään, onneksi se oli nauhoitettu. Miehen kädet laskeutuivat mekon helman alta pilkottaville reisille.
"Ihan varma?"

Keiko katsahti reisilleen laskeutuneita käsiä epätietoisena. Hän oli viitannut miehen kiusoitteluun. Siitähän he edelleen puhuivat?
”Kyllä, kerro”, hän vastasi.

Brian taas oli käsittänyt naisen puhuvan kiusoittelusta ylipäätään. Ei vain jompaankumpaan kohdistuvasta, jolloin peliä voisi pelata kaksi. Ja Brian oli pelaamassa likaisesti, kiitos sen että Keiko oli koskenut polvitaipeisiin. Sormet nousivat ylemmäs mekon alla, kutittavin liikkein.

Keiko liikahti yllättyneenä ja yritti pysäyttää miehen kädet, ennen kuin päätyisi tuntemaan olonsa perin levottomaksi.
”Käytä sanoja, Brian”, hän vetosi nauraen.

Brian kohotti kevyesti kulmiaan.
"Minä vain näytän mistä kiusoittelusta pidän." Hän huomautti.

”Ehkä tämän pitäisi mennä toisinpäin”, Keiko naurahti ja puristi edelleen miehen käsiä omissaan, uskaltamatta päästää niitä irti.
”Voimme demonstroida sinulla.”

"Niinkö?" Brian naurahti käheästi, kurottautuen hamuamaan Keikon korvaa.
"Olet sitä mieltä? Entä jos minä en ole?"

Keiko ei tiennyt, millä perusteella oli ansainnut heistä ’mahdottoman’ tittelin. Hän ei voinut vapauttaa miehen käsiä otteestaan ja tunsi kylmien väreiden sähköistävän ihonsa, kun mies hamusi hänen korvaansa ja lämmin hengitys kutitti häntä.
”Ehkä sinun kannattaisi olla”, hän vetosi ja nosti toista jalkaansa niin, että saattoi kuljettaa jalkateränsä pitkin miehen kylkeä.

Brian hämmentyi väkisinkin siitä miten nainen oikein taipui. Oliko tuolla luita?
"Miksi?" Brian jatkoi kaulan ja korvan hamuamista huulillaan.

Hänen oli vaikeaa ajatella, kun miehen huulet koskettivat hänen kaulaansa ja saivat hänet värähtämään hengittäessään korvaa vasten. Keiko räpäytti hämmentyneenä ja pohti, oliko ajanut itsensä ansaan.
”Koska…” Miksi Brian oli niin lahjakas kiusoittelussa? Hän vapautti miehen kädet ja nosti ne sen sijaan hopeisiin hiuksiin jarruksi.

Kädet hiuksissa saivat pään tosiaan pysähtymään ja miehen nojautumaan kauemmas.
"... Koska?" Se ei vastannut mihinkään.

Keiko vapautti miehen hiukset otteestaan ja hautasi sen sijaan kasvot käsiinsä, posket punehtuen. Voi hyvä luoja. Mitä mies oikein teki hänelle?
”En tiedä”, hän vastasi ja vilkasi sormiensa lomasta jalkapallopeliä.
”Minun ei ollut tarkoitus keskeyttää peliäsi.”

Brian meni hämilleen naisen reaktiosta.
"Et sinä sitä keskeyttänyt ja en ole pahoillani siitä." Sehän oli tallennus. Hän voisi aina vain kelata.

Keiko sukaisi hiuksiaan, rykäisi pehmeästi ja katsoi miestä.
”Kyllä. Tuollainen kiusoittelu on luultavasti… Hyvin tehokasta. Sellaisestako sinäkin pidät?”

"Ennemmin kuin polvitaipeideni hivelystä." Brian myönsi. Herran jumala, sen äänen ajattelu sai posket kuumumaan punasta.

”Niinkö? Minusta sinä olet tavattoman suloinen silloin”, Keiko vetosi ja kohottautui kyynärpäidensä varaan hipaisten miehen huulia omillaan, ennen kuin ponnistautui istumaan.
”Ehkä sinä voit jatkaa pelisi katselua, ja minä voin kokeilla mieluisampaa keinoa kiusoitella sinua.”

"... aivan varmasti." Mies vastasi. Miksipä se ääni ei olisi Keikosta ollut suloinen?
"Ei polvitaipeita?"

”Jos olet aivan varma”, Keiko lupasi herttaisesti hymyillen ja viittasi Briania asettumaan jälleen mukavaan asentoon peliä varten, jotta hän voisi sommitella itsensä sopivasti miehen syliin.

Brian valui takaisin hyvään asentoon siihen sohvalle, katsellen peliä. Voisiko elämä olla tällaista pidempään?

Keiko istui miehen viereen sivuttain, nosti jalkansa miehen jalkojen yli ja nojasi päänsä kevyesti tämän hartialle. Hänen ei ollut tarkoitus keskeyttää peliä, mutta taivas Brian oli lahjakas harhauttamaan hänet. Eikö ollut vain reilua, että hän yrittäisi silloin tällöin samaa? Nainen hengitti vasten miehen kaulansyrjää ja hipaisi sitä huulillaan, aloittaen vaivihkaa, kuin vahingossa, pehmein, ohikiitävin kosketuksin. Niistä oli hyvä jatkaa selkeämpiin suudelmiin kaulan pehmeälle iholle, hamuta huulillaan miehen korvaa ja hipoa sormenpäillään miehen paljasta reittä. Sehän oli kuulunut myös pakettiin.

Brian ei ollut ihan varma mitä hän oli tehnyt ansaitakseen tämän. Keikon kiusanteko teki tehtävänsä, vaikka hän yritti hillitä itsensä ja halunsa heittää nainen siihen sohvalle. He olivat naurettavia.
Viikko erossa ja se olisi toinen kerta tänään. He olivat kuin teinit, jotka eivät malttaneet käyttäytyä sekuntiakaan kunnolla ollessaan kaksin, vain viikon jälkeen. Eikä hän tosiaan aikoisikaan olla ihmisiksi.
"Mh, Keiko..."

Keiko hengitti pehmeästi vasten miehen kaulansyrjää.
”Mitä?” hän kysyi sulaen hymyyn.
”Onko tämä kiusoittelua, josta pidät?”

Mies vaihtoi aavistuksen asentoaan.
"... On. Tosin lempiversioni on se että minä kiusoittelen sinua."

”Minun lempiversiossani kiusoittelen sinua”, Keiko vetosi ja kallisti päätään taakse niin, että saattoi hamuta hellästi miehen korvaa huulillaan. Hän piirsi sormenpäillään miehen reidelle ja pohti häiritsikö keskittymistä jalkapalloon.

"Olen huomaavinani mieltymyseron." Brian huomautti naurua äänessään, kapeat silmät huvittuneisuudesta siristyen. Keiko todellakin häiritsi, mutta kaikella itsehillinnällään irlantilainen yritti antaa naiselle haastetta.

”Eikö herrasmies myönny naisen tahtoon?” Keiko kysyi tarkoittamatta muuta kuin hieman kiusoitella – niin kuin Brian oli tehnyt hänelle sähköistäessään hänen koko kehonsa ja tyhjentäessään hänen ajatuksensa perinpohjaisesti. Hän näykki miehen kaulansyrjää pehmeästi.

Näykkäisyt hipoivat kärsivällisyyden rajoja. Hän nauroi hiljaa Keikon sanoille.
"Minähän teen juuri niin koko ajan."

”Totta”, Keiko myönsi ja huokasi Brianin ihoa vasten, ennen kuin puraisi korvanlehteä kokeillen. Hän harkitsi nostaako kätensä hopeisiin hiuksiin, mutta ehkä pehmeiden kaarteiden ja kuvioiden piirtely miehen paljaiden reisien ihoon oli tervetullutta vaihtelua. Olihan mies itse aloittanut demonstraationsa sillä.
”Olet esimerkillinen herrasmies.”

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Ke Joulu 20, 2017 12:44 pm

Brian värähti kosketuksien alla.
"Niin. Varmasti. Yritän ainakin olla." Hän halusi olla. Tosin, hän tuskin voisi olla sitä enää kauan.

Nainen hamusi miehen korvaa, leukaperää ja kaulaa hellästi ja nosti toisen käden vihdoin rakastamiinsa, vähitellen kuivuviin hopeisiin hiuksiin.
”Sanothan, jos haluat minun lopettavan? Jos häiritsen sinua?”

Brian ei voinut kuin virnistää. Jos häiritsi? Hän nauroi, laittaen telkkarin pois päältä.
"Jos häiritset? Sehän on rakkaani kiusoittelun idea!" Mies naurahti pehmeästi, nousten ylös. Hän tosin kävi pian polvilleen sohvan eteen.
"Tiedätkö mikä on leveähelmaisten mekkojen hyvä puoli?"

Keiko jäi polvilleen sohvalle, kun mies karkasi lattialle. Jalkapallosta lähti ääni, joten mies ei ollut kai keskittymässä enää peliin.
"En, mikä?" Keiko kysyi epätietoisena ja kosketti helmaansa.

Ei, Brian ei ollut niin hullu että koettaisi katsoa mustaksi jäänytti ruutua. Niin hullu hänkään ei ollut. Hän nosti käsiään ylemmäs naisen reisillä. Vetäen alushousuja pois. Hänet pitäisi heittää kylmään suihkuun viikoksi. Jos se auttaisi.
"Ei ole pakko riisua vaatteita."

Keiko tuijotti miestä hetken ja nauroi sitten matalasti, vapautuneella, epäuskoisella hyrinällä.
"Miten kätevää - olet täysi mielipuoli", nainen nauroi myöntyessään vaatekappaleen menetykseen ja kosketti miehen hiuksia hellästi.

"Irlantilaista hulluutta. Älä taistele sitä vastaan, vaan opettele rakastamaan sitä." Brian virnisti leveästi. Hän luotti siihen ettei nyt saisi polvia ohimoillensa. Ehkä. Niin hän kovasti toivoi.

Ei polvia, vaan miehen otsaa vasten pysäyttävinä painuvat kädet, kun Keiko kiemurteli kauemmas.
"Brian, paikka", hän vetosi, "kerta riittää."


Se sai harmaantuneen miehen kohottamaan toista kulmaansa.
"Niinkö? Sanotko noin koska et halua vai koska haluat vain sanoa niin, ettei sinusta olisi mielestäsi vaivaa minulle?"

"Sanon niin, koska tarkoitan sitä", Keiko vetosi takaisin ja laskeutui sohvalta miehen syliin, kiertäen kätensä tämän niskalle.
"Sinä kerroit minulle jotain, mistä pidät, muistatko?"

Brian mietti hetken. Mihin tässä nyt viitattiin?
"Mitä siitä? Tai siis mikä niistä asioista?"

"Kerroit itse vain yhden uuden lisäyksen listaasi", hän selvensi ja punoi sormensa hopeisiin hiuksiin. Hän oli sattunut löytämään itse toisen.

"Keiko-rakas." Brian huokaisi hiljaa. Olisi ehkä pienen keskustelun aika.
"Minä muistan. Mutta tiedätkö, kuinka monesti olen sanonut pitäväni siitä että sinä nautit? Se on toive, jonka ohitat kerran toisensa jälkeen."

Keiko tukisti miestä.
"Miksi sinun on niin vaikeaa uskoa, että nautin siitä, jos saan sinut nauttimaan? Jos voin ajaa sinut vain aavistuksen hulluksi tai saada sinut katsomaan minua, niin kuin joskus teet."

Mies värähti tukistukselle.
"... Sinun kanssasi on mahdotonta keskustella." Mies nauroi hiljaa. Keiko oli todellakin mahdoton.
"Emme koskaan pääse tästä yhteisymmärrykseen, mutta onneksi sinä olet noin pieni." Brian nousi ylös, Keiko sylissään.
"Voin kantaa sinut minne haluan. Ellet sitten päätä purra kesken kaiken, mikä olisi ikävää. Pudottaisin sinut."

Keiko nauroi noustessaan ilmaan miehen sylissä ja halasi itsensä Brianin t-paidan verhoamaa rintaa vasten.
"Niin voit - olen utelias. Milloin sinä toivot puremista?" hän kysyi painaen suudelman miehen kaulalle.

"Silloin kun sinä et ole vaarassa pudota." Brian nauroi pehmeästi. Hän meni makuuhuoneeseen, hellästi heittäen naisen sängylle.
"Ja nyt, tiedoksesi etukäteen - minä en aio olla kiltti enkä paikallani." Pokamainen virne kipaisi kasvoilla, miehen haroessa kasvoille valahtaneita harmaita hiuksiaan.

Henki takertui hetkeksi rintaan, ja vatsanpohjaa nipisti, kun mies heitti hänet hämärän makuuhuoneen sängylle. Keiko kiepahti istumaan ja hymyili sukaisten tummia hiuksiaan.
"Sehän kuulostaa lupaavalta. Mitä suunnittelet?"

"Sitä minkä sinä kielsit äsken." Brian totesi pehmeästi. Nyt hän tosin halusi sen mekon pois Keikon yltä ensin.
"Ja jos kiellät uudelleen, teen sen kahdesti. Kunnes sinä hyväksyt sen, että sinun mielihyväsi on vähintään puolet minun nautinnostani."

Keiko liikahti levottomasti ja hivuttautui kauemmas sängyllä.
"Brian", hän vetosi, "etkö voisi ymmärtää, että minulle on olemassa kahdenlaista nautintoa - molemmat yhtä arvokkaita. Ja nyt minä haluaisin tehdä sen, mistä puhuit aikaisemmin. Koska kun annat minun tehdä niin, ja jos katsot minua niin kuin joskus teet, saat minut tuntemaan itseni kauniiksi, voimakkaaksi ja kuin voisin riittää sinulle."

Brian siristi hieman silmiään.
"Miten minä katson sinua?" Hän ei ymmärtänyt.

"Kuin rakastaisit minua jostain syystä käsittämättömän paljon", Keiko vastasi sulaen hymyyn, sillä pelkkä ajatus häkellytti häntä. Hän ojensi kätensä miestä kohti.
"Tulisit tänne."

Hyvä on. Tuolle pyynnölle hän ei voisi mitään. Hän kömpi polvillaan Keikon luo, katsellen Keikoa miltein palvoen.
"Sinä olet suloisinta mitä maailmassa on. Miten en rakastaisi sinua käsittämättömän paljon?"

"Imartelija", Keiko moitti hymyillen, painoi suudelman miehen huulille ja tönäisi tämän sitten selälleen. Hän ei aikonut riisua mekkoaan - eikö se ollut leveiden helmojen etu - mutta Brianin kyllä, ennen kuin kiipesi hajareisin istumaan miehen päälle.

Se oli se yksi pieni tönäisy, mitä se vaati. Hän kaatui sängylle kiltisti, eikä edes tajunnut että katsoi naista juuri niin kuin tuo oli sanonut hänen katsovan. Tuo oli niin... Sille ei vain ollut sanoja.

Keiko hymyili miehelle, kun pyyhkäisi paksuja, tummia hiuksia aisoihin käsillään kumartuessaan suutelemaan miehen kaulaa.
"Oletko varma, ettei ole mitään muuta, mistä pidät?" hän kysyi paikoin näykkäisevien tai purevien suudelmien lomassa.

Oli.
"Ei ole." Maailmassa oli asioita, joita hänen ei tarvitsisi vuodattaa Keikon tietoisuuteen. Ei tosiaan, herran jumala.

"Niin toivoisin, että olisi", Keiko vetosi haikeasti hamutessaan miehen korvaa.
"Tuntuu julmalta pakottaa minut etsimään sokkona."

Brian painoi silmiään kiinni, huohottaen hiljaa.
"Se ei ole julmaa." Olisi julmempaa kertoa viimeinen totuus.

"Kyllä se on", Keiko huokasi miehen ihoa vasten, näykkien tietään alas kaulansyrjää, hiukset perässä liukuen.
"Minun rajoittuneella, vääristyneellä kokemusmaailmallani arvaaminen on melkein mahdotonta. Kertoisit, ole niin kiltti?"

"Ja se on vain hyvä." Silmät rävähtivät auki. Ei hänen tuota pitänyt sanoa. Ei tosiaan, hyvä luoja.

Keiko kohotti päätään ja katsoi miestä kysyvästi.
"Mistä sinä pidät?"

Helvetti. Brian veti syvään henkeä ja nyrpisti nenäänsä.
"Anna olla. Kiltti?"

Keiko suoristautui istumaan miehen alavatsan päälle ja katsoi Briania levottomana.
"Mikset halua kertoa minulle? Onko se jotain... Pahaa?"

”Sellaista mitä minä en voisi pyytää sinulta, selvä?" Ei mitään pahaa. Keikolle. Mutta pieni enkeli ei kyllä myöskään kaipaisi sitä tietoa.

"Brian, minua alkaa hermostuttaa", Keiko vetosi. Eikö hän voisi edes yrittää olla tarpeeksi miehelle?
"Mitä et voisi pyytää minulta? Pidätkö... Pakottamisesta? Kuristamisesta?"

"En mistään mikä satuttaisi sinua." Mies lupasi. Olisi pitänyt katsoa jalkapalloa. Kun FC Limerick otti tappion.

"Mistä sitten?" Keiko vetosi levottomana ja kiipesi pois miehen päältä.

Brian puri huultaan. Miten mukavaa olisikaan ollut katsoa kotikaupungin joukkueen häviötä. Avata vaikka toinen olut. Luoja.
"Keiko, se ei ole... Mitään sellaista. Et tee sillä tiedolla mitään."

"Miksen? Eikö se ole jotain, mitä minä voisin tehdä? Vaikka pidät siitä, kaipaatkin sitä ollaksesi täysin onnellinen?" Keiko vetosi.

"Voi luoja, olen täysin onnellinen ilmankin." Brian vakuutti.

"Mikset halua kertoa minulle?" Keiko kysyi leikitellen tummalla hiussuortuvalla.

"Koska sinä haluat miellyttää minua ja minä tiedän sen. Ja tiedän, että se olisi jotain, mikä ei sovi sinun ajatusmaailmaasi." Jestas. Pääsisikö hän vain helpommalla jos sanoisi sen?

"Brian, minua alkaa hermostuttaa, koska kuvittelen sen olevan jotain todella kamalaa tai laitonta", nainen sanoi ahdistuneena.

Brian puraisi poskeaan.
"Olen lievä masokisti. Pidän siitä kun minua purraan, tukistetaan, ehkä läpsäistään poskelle. Noin. Tiesit jo muun. Keiko, ymmärrätkö miksi en halunnut kertoa?"

"Sinä... Haluat tulla lyödyksi? Läpsityksi?" Keiko toisti räpäyttäen muutaman kerran häkeltyneenä.

"En halua, mutta en pistä sitä pahaksenikaan. Näin. Voisimmeko ohittaa tämän?" Mies pyysi pehmeästi.

Keiko nyökkäsi poissaolevana, vaikkei voinutkaan ohittaa sitä ajatuksissaan. Brian oli oikeassa. Hän ei pystyisi siihen. Ajatus teki hänet surulliseksi. Pitikö mies todella läpsityksi tulemisesta? Kuinka koko puoli kasvoista tykytti polttavaa tuskaa, silmä tuntui räjähtävän, korvissa soi ja poskipään alla oli kovin kipeä näkymätön mustelma?

Mies nousi istumaan, hieroen kasvojaan. Hevonhelvetti.
"... Iltapalaa?" Hän ehdotti hiljaa. Luoja että heidän pitäisi mennä nukkumaan.

"Hmm? Ei kiitos", Keiko vastasi havahtuen. Ehkä hänen pitäisi etsiä alushousunsa.

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Ke Joulu 20, 2017 12:45 pm

Irlantilaismies nousi sängystä. Hän veti jopa oikeasti vaatetta päälleen - mustat collegehousut ja sen saman t-paidan -, lähtien keittiöön. Hän voisi hyvin syödä iltapalaksi vain pari leipää. Huomenna pitäisi mennä kauppaan. Keuhkoja puristi. Helvetti että hän ei ollut sopiva mies tuollaiselle enkelille. Hävetti.

Keiko katseli levottomana Brianin selkää. Oliko hän pahoittanut miehen mielen reaktiollaan? Eihän siinä ollut mitään väärää. Hänen olisi pitänyt ymmärtää sanoa niin. Olikohan Brian jo tylsistynyt hänen kanssaan? Hän ei ymmärtänyt edes, mitä normaali oli. Hiljaa Keiko nousi ylös, puki sohvan viereen hylätyn vaatekappaleen takaisin päälleen ja hiipi sitten keittiön ovensuuhun.
”Oletko sinä kunnossa? En olisi saanut painostaa sinua.”

Se oli lähinnä se riipivä häpeä, mikä söi irlantilaista sisältä ja muistutti siitä että Keiko oli ihan liian hyvä ja ihana hänelle. Keittiöön syömään unohtunut mies havahtui naisen sanoihin ja kohotti katseensa.
"Hm? Olen. Ei se siitä johdu, ei hätää."

Keiko nojasi keittiön ovenpieleen ja hieraisi käsivarsiaan, kun talvi muistutti olemassaolostaan.
”En olisi silti saanut painostaa sinua”, hän sanoi laskien katseensa.
”Sinun on täysin hyväksyttävää pitää mistä tahansa eikä siinä ole mitään väärää.”

Brian hymähti vaisusti. Niinhän se oli ja hän häpesi silti.
"Mmm. Minä tiedän kyllä." Tämän takia hän ei ollut halunnut sanoa mitään. Keiko oli saanut jo puremisesta ongelman, kuin olisi ollut murhaamassa häntä.
"Mennäänkö nukkumaan?"

Oliko hän loukannut Briania? Keiko katsahti miestä levottomin, myötätuntoisin silmin, mutta nyökkäsi.
”Mennään”, hän lupasi, kääntyi ovelta ja palasi makuuhuoneeseen äänettömin varpain. Ehkä kaikki palautuisi normaaliksi aamuun mennessä. Hänkin unohtaisi kalvavan tunteen siitä, ettei voisi riittää miehelle.

Juuri sitä tunnetta mies oli yrittänyt välttää. Hän kävi kylpyhuoneen kautta ja tullessaan sänkyyn hän koetti vetää naisen kainaloonsa kuten aina. Siltä osin asiat siis olivat normaalisti.

Keiko asettui miehen syleilyyn, kuten aina, ja löysi lohtua tasaisesta hengityksestä ja sydämen vahvasta sykkeestä turvallisten käsivarsien suojassa. Mutta uni ei suostunut suomaan hänelle rauhaa, vaan jätti naisen tuijottamaan hämärää kattoa, jonka päivänvalo värittäisi aamun tullen.

Brian nukkui lähinnä koiranunta, kunnes hän havahtui unesta keskellä yötä. Hän nousi käymään vessassa ja tajusi palatessaan ettei Keiko nukkunut.
"... Rakas." Hän vetosi unesta käheällä äänellä.

Katse kääntyi katosta mieheen, ja Keiko räpäytti havahtuen nykyhetkeen.
”Mitä?” hän kuiskasi pehmeästi ja piirsi sormenpäillään mekkonsa pitsisen yläosan kuviointia.
”Nuku vain.”

Eikä nainen ollut vaihtanut edes vaikka hänen paitaa päällensä. Mies istui sängyn reunalle ja hieraisi kasvojaan.
"En saa nukutuksi kun tiedän että valvot. Puhu minulle?"

”Kaikki on hyvin”, Keiko vetosi pehmeästi ja ojensi kätensä vetääkseen Brianin takaisin makaamaan.
”Joskus muistot valvottavat minua, mutta sinun ei tarvitse tietää niistä enempää kuin tiedät. Älä huolehdi minusta.”

"En usko hetkeäkään että muistosi valvottavat." Brian vetosi pehmeästi. Ei tosiaankaan sen aiemman jälkeen. Tuntui huonolta tekosyyltä.

Keiko kääntyi kyljelleen ja tutki Briania hiljaisena, surullisin, tummin silmin.
”Mietin asioita, jotka palauttivat muistoja mieleen.”

"Voisitko puhua minulle niistä?" Mies pyysi hiljaa. Hän ei halunnut naisen ottavan asiaa noin.

”Vilpittömästi uskon, että on parempi, ettet tiedä”, Keiko vastasi ja kierähti miehen kainaloon, painaen poskensa lämmintä rintakehää vasten.
”Nuku vain.”

"... Minä ajattelin ihan samoin ja kerroin silti." Brian huomautti. Ja miten hyvin siinä olikaan käynyt?

”Hyvä on”, Keiko vastasi tuntien huonon omantunnon piston painostuksestaan ja katsahti miestä.
”Muistelin, miltä tuntui tulla lyödyksi. Ja pelkään, etten voi tarjota sinulle tarpeeksi. En ole… Seikkalunhaluinen ja mielenkiintoinen. En ymmärrä edes normaalia vielä.”

Mies hieroi kasvojaan. Juuri tämän takia se oli ollut asia, jota hän oli rutistanut rintaansa vasten salaisuutena.
"Olenko minä antanut ymmärtää sellaista? Tai valittanut?"

”Et ole”, Keiko vastasi ja painoi katseensa kohti heidän jalkojaan. Ei, Brian ei ollut tehnyt mitään väärää – kuinka olisikaan? Mies oli käsittämättömän kärsivällinen ja huomaavainen.

"Niin." Hän huokaisi hiljaa.
"Pidin tätä itselläni, koska en halunnut että sinusta tuntuu tuolta. Arvasin, ettet ottaisi sitä hyvin. Sinä tarjoat minulle nyt jo aivan tarpeeksi, enemmänkin. En minä arvota sinua sen mukaan, mitä teet tai et tee minulle makuuhuoneessa, herranjumala. Minä arvotan sinut sen kautta, miten kultaisen kiltti, ihana nainen olet, jonka kanssa mielelläni jaan elämääni sen mitä töiltäni ehdin. Ja nauttisin siitä vaikka emme voisi ollenkaan koskea toisiamme. Ymmärrätkö?"

Keiko halasi miehen rintaa ja puristi silmänsä kiinni, kun tunsi sydämensä uhkaavan särkyä. Mitä hän oli tehnyt ansaitakseen Brianin elämäänsä?
”Ymmärrän”, hän sanoi ja vakuutti itselleen, että ymmärtäisi vielä joku päivä. Kun tuntisi itsensä vähemmän rikkinäiseksi ja likaiseksi. Hetken hänen olisi tehnyt mieli kiittää miestä aikaisemmasta huomaavaisuudesta, ymmärryksestä olla kontrolloimatta hänen liikkumistaan, mutta nainen muutti mielensä huultaan purren. Hän ei halunnut vaarantaa miehen mahdollisuutta nauttia huomionosoituksista.
”Olet hyvin kultainen.”

Brian kietoi kätensä naisen ympärille, vetäen tuota siihen hieman karhumaiseen halaukseensa.
"Hmh, yritän vain olla arvoisesi mies. Onko jotain muuta mikä painaa?"

Karhumainen halaus rutisti Keikon lähemmäs, ja nainen hautasi kasvonsa miehen rintaa vasten, imien itseensä sen lämpöä.
”Ja minä sinun arvoisesi”, hän huomautti.
”Ei – nuku vain.” Kumpikaan ei voisi paremmin, jos Brian tietäisi millaiset muistot häntä kummittelivat yön pimeydessä. Mutta hän voisi olla onnellinen kuunnellessaan miehen hengityksen rytmiä ja sydämen sykettä.

"Sinä olet minkä tahansa arvoinen, ghrá geal." Mies mutisi hiljaa, vetäen peittoa paremmin päälle. Ei vaatinut kauan että hän nukahti uudelleen, havahtuen nyt unesta vasta aamulla. Silloinkin painajaiseen.

Brianin vierellä istuva nainen käänsi katseensa kuullessaan miehen heräävän. Keiko oli kiertänyt käsivarret koukistettujen polvien ympärille ja vapautti toisen käden koskettamaan hopeisia hiuksia.
”Huomenta. Onko kaikki hyvin?” hän kysyi pehmeästi. Yön kuristava ahdistus oli hiipunut päivänvaloon.

Brian veti syvään henkeä, vakuuttaen itselleen että kaikki oli hyvin. Olisi ollut ihme jos eilinen tapaaminen ex-vaimon kanssa ei olisi kummitellut.
"On, on. Nukuitko sinä rakas ollenkaan?"

Keiko tutki miehen kasvoja myötätuntoisin silmin ja silitti hopeisen sängen sävyttämää poskea.
”Sopivasti”, hän valehteli armollisesti ja kääntyi paremmin miehen puoleen.
”Kuinka sinä nukuit?”

Brian hymähti. Hän sopi itsensä kanssa uskovansa Keikoa.
"Minä? Ihan... Noh. Ihan hyvin."

”Niinkö?” Keiko kysyi lempeästi, kannustaen epäröinyttä miestä jatkamaan.
”Oletko sinä kunnossa? Vaivaako mieltäsi jokin?"

"Näin vain painajaista. Siinä se." Sydän hakkasi vieläkin rinnassa. Hän vilkaisi kelloa. Ei vielä paljon, mutta sen verran ettei nouseminen tuntunut kamalalta ajatukselta.
”Mitä haluat syödä?" Ei haluatko aamupalaa, vaan mitä haluat.

”Millaista painajaista?” Keiko tiedusteli ja hipaisi vielä miehen poskea, ennen kuin veti kätensä takaisin.
”Onko sinulla teetä?”

Brian nousi sängystä, venytellen kroppaansa kunnolla.
"On. Mutta tee ei ole syötävää, Keiko."

”Millaista painajaista?” nainen toisti kiertäen käsivarret polviensa ympärille.

Brian vilkaisi naista silmät vaisuina. Yleensä sentään ruskeissa silmissä oli harmaantunutta miestä nuorentavaa, poikamaista pilkettä.
"Menneisyys."

”Kertoisit minulle”, Keiko vetosi silmät myötätunnosta pehmeinä ja onnettomina.

"Näin painajaista, jossa tein sinulle kaiken sen mitä olen menneisyydessäni tehnyt. En varsinaisesti halua puhua siitä." Pelkkä ajatus velloi vatsassa ja oksetti.

Keiko kiipesi jaloilleen, kosketti miehen käsivartta ja tarjosi tälle halausta. Kuvaus sai hänenkin pulssinsa kohoamaan.
”Sinun ei ole pakko. Mutta milloin tahansa haluat puhua, mistä tahansa, minä kuuntelen.”

Brian pudisteli päätään, halaten naista hellästi.
"Ei kiitos. Seuraavaksi sinä näet samaa painajaista ja en kaipaa sitä. Siinä missä minä en halua tietää menneisyydestäsi, sinä tiedät ihan liikaa minun, jotta voit muodostaa eläviä mielikuvia asiasta."

”Sinun menneisyytesi ei pelota minua”, Keiko vastasi ja kosketti hopeanhohtoista poskea.
”En voisi koskaan nähdä painajaisia sinusta.” Hänen painajaisensa oli ominut puhdasverinen hirviö.

Brian hymähti pehmeästi. Olihan se lohdullinen ajatus.
"Silti. En ota riskiä." Riittää että hänen menneisyytensä tuli haukkumaan Keikoa huoraksi hänen asuntoonsa. Ajatus sai leukapielet kiristymään kevyesti.

”Haluaisin kuulla”, nainen sanoi silittäen Brianin käsivartta.
”Mutta ymmärrän, jos et halua puhua aiheesta.”

Brian hieraisi väsyneenä kasvojaan.
"... Kai sinä tiedät että kaikesta huolimatta en ole asiakkaasi?" Vaikka hän oli ongelmainen. Välillä vain tuntui että nainen halusi porautua hänen ongelmiinsa tiukemmin kuin hänen terapeuttinsa.

”Tiedän”, Keiko sanoi ja laski kätensä.
”Olen pahoillani, jos tunkeilen liikaa.”

Brian ähkäisi hiljaa. Hän tunsi välillä ettei saanut naisesta itsestään mitään irti, mutta hänen olisi itsensä pitänyt avata koko elämänsä. Se tuntui oudolta.
"Et sinä. Niin, mitä haluat syödä?"

Keiko otti askeleen poispäin ja juoksutti sormet levottomasti läpi tummista hiuksistaan.
”En tiedä. Yleensä juon teetä aamuisin”, hän vastasi, ”onko sinulla vaikka… Omenaa?”

Brian huokaisi hiljaa. Ei, hän ei jaksaisi tätä tänään.
"Katsotaan." Hän lähti keittiöön, kiskoen puhdasta t-paitaa matkalla päällensä, yön hän oli nukkunut niissä collareissa. Hän vilkaisi puhelintaan kun naksautti vedenkeittimen päälle, paistaen itselleen pari kananmunaa ja kasviksia.

Vaivasikohan painajainen miestä? Keiko katsoi Brianin perään hetken ja kiersi käsivarret ympärilleen, tietämättä mitä tehdä. Ehkä hänen pitäisi antaa miehelle vain tilaa ajatella ja hengittää. Hän tunsi huonon omantunnon piston painostettuaan miehestä vastauksen irti yöllä: Brian oli vain ajatellut häntä kieltäytyessään ja hänen olisi pitänyt uskoa. Päivän oli täytynyt olla tarpeeksi rankka, pitkän kisaviikon ja ex-vaimon yllättävän, rajun vierailun jälkeen.
Hän voisi ainakin tiedustella kaikessa hiljaisuudessa Gabriellelta ja Sylvialta, mitä se tarkoitti, että Joslyn oli valehdellut, voisiko Brian saada mahdollisuuden tavata lapsensa.
”On asioita, joita minun on hoidettava tänään”, Keiko sanoi pysähtyen keittiön ovensuuhun.
”Ehkä olisi parempi, jos lähden kotiin ja voimme nähdä myöhemmin?”

Brian vilkaisi naista, sitten tuon paljaita jalkoja. Voi Keiko.
"Minä voin viedä sinut. Jäädyt noin." Hän kippasi kananmunat ja paistetut kasvikset lautaselle samalla, kaivaen itselleen haarukan.

”Nauti vain aamiaisesta. Soitan taksin”, Keiko lupasi ja epäröi hetken, ennen kuin astui keittiön puolelle ja painoi suukon Brianin poskelle.
”Mukavaa päivää.” Sitten hän lähti hakemaan takkinsa ja laukkunsa olohuoneesta ja katosi kirpeään, talviseen päivään.

Brian meni selvästi hämilleen, jättämättä halauksen sikseen. Mitä hän oli oikein tehnyt? Pari äkäistä perkelettä pääsi huulilta naisen lähdettyä.

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Ke Joulu 20, 2017 12:49 pm

Sunnuntai 24. joulukuuta 2017 - Priestpopple, Hexham

Brian oli ottanut varmuuden vuoksi mukaan myös Keikon joululahjan. Siistiin, kultaisen sävyiseen kirjekuoreen pakattu lahjakortti ja hopeisiin papereihin kääritty koru ja tuoksu oli kaikki pakattu vihreään paperikassiin. Samassa kädessä hän kannatteli valkoista joulutähteä. Piti jollakin hyvittää sitä omaa äyskintäänsä. Hän soitti ovikelloa, joutuen myöntämään että oli vähän hermostunut. Hiljaisuus oli ollut pitkä, eikä hän ollut tiennyt miten katkaista sitä.

Oveen oli ripustettu pieni, hopeanvalkeaksi maalattu jouluseppele, ja sen takaa kantautui vaimeana hyväntuulinen joululaulu. Keiko, joka oli salaiselta identiteetiltään varmastikin Pohjoisnavalta karannut joulutonttu, oli saanut vihdoin toteuttaa joulun aivan oman mielensä mukaan. Aidonnäköinen, pienin valoin ja kultaisin ja hopeisin joulupalloin koristeltu tekokuusi istui olohuoneen seinustalla, taiteellisesti paketoituja lahjoja juurellaan, joista vain muutamaa oli kokeiltu hampailla. Uunissa olevilta pipareilta tuoksuva asunto tulvi pehmeää, hämyistä valoa ja jouluvalot tuikkivat ikkunoissa. Kaikki hänen kodissaan oli lämmintä, kutsuvaa ja jouluista, ja se teki valkoisella karvalla reunustetun tonttulakin päähänsä vetäneestä Keikosta hyvin onnellisen naisen tänä jouluna.
Samoin ovikellon soitosta villiintyvä, suklaanruskea mäyräkoira, joka laukkasi haukkumaan oven taakse.
”Shh, hassu”, valkeaan, liehuvahelmaiseen mekkoon pukeutunut Keiko vetosi sille, nosti sen käsivarsilleen ja avasi oven. Vaaleanharmaa neuletakki peitti vasenta rannetta peittävän, kookkaan siteen, vaikkei kapea hiha sen muotoa kätkenytkään. Keiko oli vetänyt mekon alle melkein uhkarohkeasti samat, mustat stay-up-sukat ja ihastuttavan kauniit, vaaleanpunaiset alusvaatteet, jotka olivat laukaisseet tiistaiyönä rannetta peittävän siteen syynä olevan epätoivon. Mutta nyt sen jäljet oli kuurattu pois lattioilta ja keittiön kaapinovista ja tasoilta.
”Hei”, hän tervehti sulaen ujoon hymyyn, painoi nenänsä rauhoittavasti valppaan mäyräkoiran niskaan ja väisti ovelta, ”tule sisään.”

Brian ei voinut olla hymyilemättä oven auetessa. Kaikki ainakin näytti olevan hyvin.
"He--" ruskeiden silmien katse pysähtyi kutakuinkin saman sävyiseen mäyräkoiraan. Hän astu peremmälle.
"... Mikä pirun söpöläinen tuo on? Hoitolapsi?" Hän laski kantamukset käsistään, riisuen takkia.

Keiko hymyili ja katsoi koiraa sylissään. Se vastasi katseeseen kurottumalla nuolaisemaan emäntänsä poskea, mikä sai naisen nauramaan onnellisena ja laskemaan sen lattialle, missä lyhyiden jalkojen kynnet rapisivat tohkeissaan.
”Hiccup”, hän vastasi ja katseli koiraa hellästi, ”adoptoin sen tänään, kun olin eläinsuojalla auttamassa.”

Mies ei voinut olla katsomatta koiraa pitkään.
"... Hiccup? Voi sinua. Ensin jalat viety ja millä nimellä paiskasivat vielä." Mies naurahti, kyykistyen lattialle.
"Tuletko sanomaan hei?"

Keiko kannusti koiraa Briania kohti tuuppaamalla sitä lempeästi varpaillaan, ja jalat tummapuisella laminaatilla sutien Hiccup hyökkäsi kyykistyneen miehen luo. Nainen veti tonttulakkia paremmin päähänsä ja kiersi kädet sitten ympärilleen katsellessaan hymyillen, kuinka hänen elämänsä miehet kohtasivat toisensa.

Brian ei voinut olla nauramatta koiran riemukkaalle vastaanotolle. Oliko se edes yllätys että hevosten kanssa työskentelevä mies piti koirista?
"Jestas sinussa on energiaa. Hei, lattiadynamiitti. Tules tänn-- aha. Heihei." Brian suoristautui ja katsoi koiran menoa toiseen huoneeseen.
"Hei sinullekin." Hän totesi aivan erilaista hellyyttä äänessään.

”Hei”, Keiko vastasi tummat, vinot silmät pehmeten ja astui epäröiden lähemmäs, vatsanpohja nipistäen. Useamman päivän radiohiljaisuus oli epätavallista heidän välillään, mutta ehkä kaikki oli silti hyvin. Olihan mies tullut nyt.
”Mitä kuuluu?”

"Parin päivän vapaa." Irlantilaismies vastasi pehmeästi, kumartuen noukkimaan sen lahjapussin.
"Sinulle. Ja tuo kukka pitää varmaan siirtää pois lattialta." Hän katseli naista hetken, kiinnittäen huomiota outoon muotoon villatakin alla.
"Mitä sinulle kuuluu?"

”Oh”, lahjakassin häkeltyneenä vastaan ottava Keiko sanoi ja puristi sen kahvat käsiinsä epätietoisena siitä, laittaako kassi kuusen alle, missä miehen lahjat odottivat vai kurkistaako sinne nyt. Ja kukkakin. Hän räpäytti muutaman kerran ja hymyili päätään pudistellen.
”Ei sinun tarvitse hemmotella minua näin”, nainen protestoi ja nosti sitten katseensa Brianin silmiin.
”Minulle kuuluu hyvää nyt. Olen onnellinen siitä, että on joulu ja että olet täällä.”

Kurkistaminen ei auttaisi kun kaikki kassin sisällä oli paketoitu erikseen.
"Tarvitsee minun. Olen pahoillani siitä edellisestä." Hän todella oli. Mutta oliko ihme jos Brian oli ollut silloin vähän huonolla tuulella?
"Nyt? Keiko."

”Ei sinun tarvitse olla pahoillasi”, Keiko vetosi pahoillaan, ”minun ei olisi pitänyt painostaa sinua.” Hän epäröi ja laski sitten kassin kuusen juurelle katsellen hetken hopeisista ja kultaisista, kirjailluista ja mattapintaisista joulupalloista säkenöiviä valojen heijastuksia.
”Niin. Kaikki on hyvin nyt. Älä huolestu.”

Brian seurasi Keikoa, katsellen tuota harmaantuneet kulmat kevyessä kurtussa, otsa huolirypyillä.
"Huolestuin jo. Olisi siis reilua jos kertoisit. Ja tarvitsee. Olin kaikesta pahalla päällä ja purin sen sinuun."

Keiko saattoi nähdä joulupallon heijastuksesta miehen lähestyvän.
”Voi Brian, minä ymmärrän kyllä”, hän vetosi ja tunsi häpeän polttelevan poskiaan.
”Ei ole mitään syytä huolestua. Olin… Hyvin typerä muutama päivä sitten, mutta kaikki on nyt hyvin.”

"Mo ghrá geal." Brian vetosi pehmeästi, koettaen vetää Keikoa selkä itseään vasten halaukseen.

Halaus sai Keikon painumaan miehen syliin ja sulkemaan hetkeksi silmänsä ylitulvivasta lämmöstä sisällään. Makuuhuoneesta kuului hänen elämänsä toisen miehen ristiretki köysilelua vastaan.
”Olen pahoillani”, hän sanoi laskien kätensä ympärilleen kierretyille käsivarsille.

Mies painoi pehmeän suukon tummiin hiuksiin. Ne tuoksuivat aina niin hedelmäiseltä.
"Kiltti. Mitä tapahtui?"

”Olin typerä”, Keiko vastasi ja puristi miehen käsivartta. Miten hän toivoi, ettei olisi ollut. Tai olisi voinut edes olla kertomatta asiasta, mutta muhkea side vasemmassa ranteessa oli vaikea selittää, varsinkaan kun se kätki alleen käden levyisen, vinon viiltohaavan.
”Hetken minulla oli liian paha olla, mutta sitten tulin järkiini.”

Brian veti syvään henkeä.
"Mitä teit? Kultarakas. Ja miksi sinulla oli niin paha olla?"

Keiko pudisti päätään, tonttulakki vinoon valahtaen. Eikö ’jotain typerää’ riittänyt vastaukseksi?
”Minulla on ollut vaikeuksia käsitellä… Menneisyyttäni. Ja sitä, miten paljon se vaikuttaa minuun edelleen. Silloin tällöin tunnen oloni sietämättömäksi, niin väsyneeksi tuntemaan niin ja olemaan näin turhauttavan, toivottoman rikkinäinen, kykenemätön korjaamaan itseäni niin kuin haluaisin”, hän sanoi levottomana ja halasi miehen käsivarsia.
Väsynyt tuijottamaan itseään peilistä ja vihaamaan sitä heikkoa, likaista, typerää olentoa, joka tuijotti takaisin.
”Minä… Minulle kävi vahinko keittiöveitsen kanssa, mutta kaikki on nyt hyvin.” Vavisuttava tuska ja paineella pitkin keittiön kaapistoja räjähtänyt veri oli ollut tehokas herätys.

Brian veti syvään henkeä. Keittiöveitsi. Saisikohan hän vaihtaa kaiken kertakäyttöisiin lusikoihin? Ei varmaan.
"Voi kultapieni. Onhan varmasti?"

Keiko halasi miehen käsivarsia lujemmin ja tuijotti pientä kuvajaistaan joulupallon kuperasta kyljestä.
”Kyllä. Kaikki on hyvin”, hän vakuutti. Hän oli sopinut tapaavansa terapeutin kahdesti viikossa: oli selvää, ettei hän voinut käsitellä kokemaansa yksin. Hänen täytyisi vain hyväksyä, ettei kaikki ollut kunnossa, ettei hän ollut kunnossa, mutta voisi olla jälleen joku päivä.

Brian nyökkäsi pehmeästi. Selvä. Hän painoi pehmeän suukon naisen poskelle ja sitten kaulalle.
"Joten. Hiccup? Pitäisikö minun olla mustasukkainen?"

Kosketus hänen kaulallaan sai Keikon puraisemaan alahuultaan, kun perhoset kutittivat varoituksetta vatsanpohjaa ja saivat hänet nojautumaan vaistomaisesti miehen rintaa vasten.
”Pitäisi”, Keiko vastasi, ”ehdottomasti.”

"Selvä, minä yritän. Tai sitten me yritämme liittoutua. Olen kuullut legendaa että nuo tuollaiset putkikassin malliset ottaa mieluummin liittolaiseksi kuin viholliseksi." Brian naurahti pehmeästi.
"En tosin tiedä paljonko minulle on valehdeltu."

”Hyvä hetki selvit- oh”, Keiko sanoi havahtuen yhtäkkiä.
”Unohdin ne!” Hän lennähti pienen, jouluisan asunnon poikki pikkuruiseen keittiöön. Suklaanruskea mäyräkoira laukkasi emäntänsä perään korvat lepattaen. Keiko kumartui poimimaan pellin uunista, ennen kuin piparien jouluinen tuoksu muuttuisi palaneeksi.

Brian päästi naisen irti, nauraen kun koira juoksi perässä. Luoja se karvamakkara oli suloinen otus. Hän tuli nojailemaan keittiön oveen, valuen istumaan lattialle. Sormet nakuttivat lattiaa, kutsuksi koiralle.
"... Sinä leivot?"

Keiko suoristautui posket punoittaen ja nykäisi tonttulakin paremmin päähänsä, joulun kunniaksi. Hän katsahti punaruskeita, kirjavissa muodoissa paistettuja pipareita hennolla ylpeydellä.
”Pipareita. Valmiille taikinalle ei pysty tekemään kamaluuksia”, hän vastasi ja jätti mainitsematta mustasta pellillisestä, joka oli päätynyt roskiin aikaisemmin.
”Älä huoli. Jouluruoat olen hankkinut valmiina.”

"... Olet suloinen." Brian vastasi pehmeästi, rapsutellen koiraa jolle hänen huomionsa näemmä kelpasi. Kertakaikkisen ihana otus.
"En minä huoli. Hassu. Sinä vain harvoin teet keittiössä mitään. Olen kuvitellut ettet pidä siitä."

Keiko pudisti päätään ja pyyhkäisi patakintaalla otsaansa, kun ahkeroinut uuni nosti keittiön lämpötilaa. Ehkä hän oli innostunut liikaa, mutta hän voisi lahjoittaa pipareita naapureilleen.
”En vain ole lahjakas keittiössä”, hän vastasi. Tarquin ei ollut koskaan antanut hänen unohtaa sitä.
”Toisin kuin sinä. Maistuuko?” Keittiötasoille oli levitetty huolellisesti koristeltuja pipareita kuivumaan. Kaapeissa oli valmiita monta koria ja rasiaa.

"Älä nyt. Hyviltä nuokin näyttävät. Ja valehtelisin jos väittäisin ettet ole hillittömän suloinen touhutessasi." Brian naurahti. Ei hänkään osaisi pipareita alusta loppuun itse tehdä tai kokonaista jouluateriaa. Yksinkertaista arkiruokaa.
"Hölmö kysymys. En ole vuosiin syönyt kuin kaupan valmiita pipareita."

”Imartelija”, Keiko moitti lämpimään, onnelliseen hymyyn sulaen, jätti patakintaat niille varattuun naulaan ja poimi sitten pienelle, sirosti kirjaillulle lautaselle kourallisen eri muoteilla painettuja, rakkaudella koristeltuja pipareita. Toisella kädellä hän poimi laatikosta pienen herkkuluun toiselle miehelleen, ennen kuin kyykistyi toisiaan hellivän kaksikon viereen tarjoiluineen.

Hetken Brian halusi vitsillä ottaa sen luun sormiinsa, mutta vastusti kiusausta heittää huonoa tilannekomiikkaa ja otti itselleen yhden piparin lautaselta. Yllättäen tosin koira oli kovin paljon kiinnostuneempi hänen herkustaan.
"Hei, kuule kaveri. Se siinä on sinun. Epäilen ettei sinun vatsasi kestä tällaista."

Nauraen Keiko heilautti herkkua koiran kuonon edessä, mikä sai sen vihdoin havahtumaan, ottamaan sen hampaidensa väliin ja katoamaan tarmokkain juoksuaskelin hämärään makuuhuoneeseen, hapsukas häntä perässä liehuen. Keiko ojensi koko lautasen miehelle ja riisui kuumaksi käyvän neuletakkinsa viikaten sen sohvan käsinojalle.
”Onhan sinulla kaikki hyvin?”

Brian vilkaisi naista lattiantasosta. Hänen pitäisi opetella istumaan Keikon luona tuolilla tai sohvalla, hyvä jumala.
"On." Nyt kaikki todellakin oli hyvin, kun se kohiseva hiljaisuus heidän välillään ei painanut hartioita alas raskaana.

Keiko katsahti keittiötä hieraisten mietteliäänä rannettaan peittävää sidettä, mutta totesi, ettei mikään ollut unohtunut enää uuniin tai hellalle. Hän hymyili ja istahti upottavalle, valkealle matolle Briania vastapäätä – se kävi istumapaikasta täysin sopivasti asunnossa, jossa tuolien virkaa ajoi tasan vaaleanvihreä sohva ja yksi kauniisti muotoiltu nojatuoli.
”Hyvä”, hän vetosi ja kosketti oikealla kädellään Brianin käsivartta.
”Olen iloinen, että tulit.”

Brian kääntyi katsomaan naista pipari suussaan, kun kirjoitti samalla tekstiviestiä äidilleen. Mies hymyili sen herkun takana, napaten mokoman suustaan (asiallista pitää kokonaista piparia suussaan kun kädet tekivät jotakin) ja pudisteli päätään.
"Tietenkin."

”Sinäkin olet melko suloinen”, Keiko huomautti, silmät hymyyn siristyen.

"Hmm?" Mies työnsi puhelimen taskuunsa, lähetettyään joulutervehdykset Irlantiin.
"Mitä minä nyt tein?"

”Olet oma itsesi”, nainen vastasi. Makuuhuoneen hämärässä Hiccup jyrsi antaumuksella saamaansa herkkua.
”Ehdin melkein unohtaa, miten voin ikävöidä sinua.”

Ruskeat silmät siristyivät hymystä.
"Melkein? Mikä saisi sinut unohtamaan sen?" Mies naurahti, vilkaisi kuusen alle.
"Ehkä voit avata yhden lahjasi?"

”Hyvä on”, Keiko vastasi hymyillen, ”jos sinäkin yhden omistasi.”
Hän nousi jaloilleen, jätti hiuksilta valahtelevan tonttulakin sohvalle ja kohotti kulmiaan seisahtuessaan kuusen vierelle.
”Toiveita minkä?”

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Ke Joulu 20, 2017 12:50 pm

"Saatoin tarkoittaa yhtä minun antamistani, mutta saat toki valita." Brian nousi ylös, tullen sen lautasen kanssa olohuoneeseen. Onneksi jouluna sai luvan kanssa syödä. Hän voisi parata urheilijan ruokavalioon sitten 27. joulukuuta.
"Ja minä epäilen etten ole ollut niin kiltti että saisin ensimmäistäkään. Ainakaan jos sinua on välillä uskominen." Mies väläytti Keikolle vallattoman hymyn, sukaistaen sormella hopeisia hiuksia pois otsaltaan.

”Tiedän”, Keiko nauroi ja kurkisti Brianin tuomaan kassiin, poimien sieltä sitten yhden paketin käsiinsä.
”No, minä olen hyvin armelias jouluisin”, hän vakuutti ja katseli lahjoja hetken, ennen kuin otti kainaloonsa hopeiseen, elegantein lumihiutalein kirjailtuun lahjapaperiin käärityn, muhkean, pehmeän paketin, jonka ojensi sitten miehelle. Taivaallisen pehmeä, lämmin, hopeanharmaa torkkupeitto oli huutanut kotia Brianin sohvalla, missä mies viihtyi vuodenajasta riippumatta vähissä vaatteissa – miten ihanalta tällainen tuntuisi paljasta ihoa vasten.

"Vainko jouluisin?" Brian haastoi kulmaansa kohottaen. Luojan kiitos nainen ei ollut heti valinnut sitä kirjekuorta. Ehkä se oli pakkautunut kassissa sopivasti piiloon. Hän kun epäili hienoisesti saavansa korvilleen mokomasta. Varoen hän avasi omaa pakettiaan, virnistäen hopeanharmaalle peitolle.
"Sävytit sen hiuksiini. Huomaavaista rakas."

”Se on harvinaisen kaunis väri”, Keiko sanoi pyyhkäisten miehen hiuksia sormillaan hellästi, ennen kuin istahti takaisin alas.
”Ja minä opetan sinut vielä rakastamaan huopiin käpertymistä. Tiedäthän, ettei sinun tarvitse ostaa minulle lahjoja?” hän varmisti ryhtyessään avaamaan varovasti pakettiaan.

"Opetat? Et tarvitse siihen muuta kuin itsesi huovan alla." Brian vastasi hymyillen. Paketissa oli se työllä ja tuskalla valittu, kevyt tuoksu, josta ainakin oli tullut Keiko mieleen. Hän saattoi kuvitella naisen käyttävän sitä.
"Samat sanat, kultaseni. Ei sinunkaan tarvitsisi ostaa minulle."

”Voi, kiitos”, Keiko vetosi sulaen hymyyn, kun näki mitä paperin alta paljastui ja kurottui painamaan suukon miehen poskelle.
”Olet niin kovin huomaavainen. Jos jäät tänne jouluksi, voimme avata loput huomenaamuna.”

"Jos et ole häätämässä minua, voidaksesi viettää aikaasi tuon uuden miehesi kanssa, jään mielelläni." Brian totesi hymyillen. Siitä suukosta oli hyvä viedä toinen käsi naisen niskaan ja varastaa yksi suudelma. Joka epäilemättä maistui nyt varsin jouluiselta.

”Ehkä maltan viettää aikaa sinunkin kanssansi.” Jouluinen maku sai naisen hymyilemään ja nojautumaan toiseenkin suudelmaan, jossa hän punoi sormensa hopeaketun kauniisiin hiuksiin.

"Olen kovin kiitollinen. Vaikka ymmärrän intosi, onhan Hiccup mielettömän suloinen." Brian hiljesi toiseen suudelmaan, tuntien aivan erilaista rauhaa. Elämässä oli kaikki hyvin.
"Tänään jouluaaton perhekävely ulkona sen kanssa? Voimme käydä ihastelemassa jouluvaloja."

”Kuulostaa täydelliseltä”, Keiko vakuutti setvien miehen hiuksia ja nojautui painamaan suukon poskelle. Ei kai ollut väärin huumaanua läheisyydestä melkein viikon eron jälkeen?

Ei tosiaan ollut. He olivat joulukuun aikana olleet miltein kaksi viikkoa erossa toisistaan, nähden vain yhden päivän verran siinä välissä. Vähemmästäkin heidän kaltaisensa hölmöt menivät sekaisin. Brian ainakin.
"Et saa minua asunnoltasi enää pois. Täällä on sekä sinä että koira."

”Ehkä se oli salainen suunnitelmani”, Keiko sanoi hymyillen ja kapusi hajareisin miehen syliin siitä ilosta, että saattoi tehdä niin. Hän punoi sormiaan hopeisiin hiuksiin katsellen lumoutuneena, kuinka asunnon lukemattomat jouluvalot saivat ne hehkumaan.

"Selvästi. En ole tainnut koskaan edes sanoa että olen pitkään halunnu koiran, mutta sellainen ei sovi elämääni." Sen Brian oli tainnut mainita, että kammosi isoja koiria. Luojan kiitos tämä suklaaseen sävyttynyt toveri oli kovin matalaa mallia. Hyvä kompastuskivi.

”Sanoit”, Keiko korjasi.
”Olet tervetullut jakamaan Hiccupin.”

"Oh? No, aion ottaa ilon irti siitä että sinulla on koira." Mies vastasi hymyillen, halaten Keikoa perin karhumaisesti, kun nainen kerran oli kiivennyt siihen syliin. Tuo oli niin rakas.

Keiko kiersi käsivartensa Brianin niskalle ja halasi miestä tiukasti tullessaan rutistetuksi. Side ranteessa sai häpeän vihlaisemaan hänen sisällään. Miten hän saattoi olla niin typerä?
”Minulla on ollut vaikeuksia valita koiraa, koska haluaisin adoptoida kaikki kodittomat. Mutta tänään tapasin Hiccupin enkä voinut enää lähteä kotiin ilman sitä.”

Brian yritti olla kuin sitä sidettä ei olisikaan. Sillä ei ollut merkitystä, kunhan nainen ei ikinä toistaisi tekoaan. Siihen asti kaikki olisi hyvin.
"Mikä siinä veti sinua puoleensa?"

”Se tuli sinne tänään, kun iäkäs omistaja oli nukkunut hiljattain pois eikä sille ollut enää kotia”, Keiko vastasi painaen päänsä miehen hartialle, ”ja se katsoi minua kuin olisi valinnut minut. Riensi tervehtimään kuin vanhaa ystävää. Miten sellaiselle sanottaisiin ei?”

Se oli kieltämättä surkea tarina. Se ehkä selitti myös miksi koira oli niin iloinen ja reipas - sillä ei ollut takana traagista tarinaa.
"Ei mitenkään."

”Niin minäkin ajattelin”, Keiko sanoi ja hipaisi huulillaan miehen kaulansyrjää, hengittäen syvää hopeaketun tuttua tuoksua.

Brian henkäisi pehmeästi huulten hipaistessa kaulaansa.
"Siitä tulee vielä sinulle oiva toveri. Pitää sinut kiireisenä kun olen poissa, ettet ehdi keksiä yllätyksiä jotka aiheuttaisivat minulle sydämentykytyksiä."

Hetkeksi Keikoi painoi kasvonsa hartiaa vasten ja halasi Briania tiukemmin.
”Olen pahoillani”, hän kuiskasi. Sitä hän oli. Hän ei ollut koskaan kokenut samanlaista, sokeaa, sietämätöntä epätoivon ja itseinhon tunnetta, joka oli sumentanut kaiken muun, ja toivoi hartaasti, ettei koskaan kokisi uudelleen.

Brian meni hämilleen. Hän oli tarkoittanut hieman erilaisia yllätyksiä. Hän tiukensi halaustaan, silittäen naisen selkää.
"Voi kulta, en minä tarkoittanut sitä. Mutta kunhan et tee niin ikinä enää."

Keiko hengitti hetken miehen hartiaa vasten, ennen kuin kohotti päänsä ja suoristautui Brianin sylissä, laskien kätensä yleensä hopeisen sängen kirjomille poskille.
”Millaisia yllätyksiä toivoisit?” hän kysyi toista kulmaansa pehmeästi kohottaen.

"Hei! Minä juuri sanoin... Luoja kanssasi." Brian ei voinut olla nauramatta. Keiko oli aivan mahdoton.

”Millaiset yllätykset eivät aiheuttaisi sinulle sydämentykytyksiä?” Keiko kysyi ja suli hymyyn miehen naurusta, sivellen sormenpäillään miehen kaulansyrjää.

"Sellaiset, jotka sisältävät sinut siveellisissä vaatteissa." Brian huomautti.

”Ovatko ne todella sitä, mitä sinä toivot?” Keiko haastoi kulmiaan kohottaen ja nojautui lähemmäs, painaen suudelman miehen kaulalle, hipaisten sen ihoa hampaillaan.

"... Eivät." Brian myönsi hiljaa. Eivät tosiaan ja Keiko muistutti kosketuksellaan miksei.
"Senkin."

”Sitä minäkin”, nainen nauroi matalasti ja hamusi miehen korvaa ja kaulansyrjää onnellisena siitä, että Brian oli jälleen siinä – hänen upottavalla, valkealla villamatollaan, jouluvalojen pehmeässä hämyssä.

"Tunnet minut liian hyvin." Brian huomautti pehmeästi.
"Kuule, rakas. Jos et kohta ala asettua, meillä on ongelma. Ja emme varmasti jaksaisi lähteä lenkille."

”Ongelma?” Keiko kohotti päänsä ja silitti miehen poskea.

"Ongelma." Brian vahvisti vinosti hymyillen.
"Minä olen vain heikko mies, en mikään moraalien vartija, rakkaani. Et voi kiusata minua vailla seuraamuksia.”

Keiko nauroi vatsanpohja nipistäen.
”Millaisista seuraamuksista sinä puhut?” hän kysyi ja vilkaisi valoisan, hämyisän olohuoneen seinällä olevaa, siroa kelloa. Ehkä lenkki koiran kanssa olisi parempi tehdä, ennen kuin hän ei muistaisi mitään ennen aamua.

"Niistä, jotka saavat sinut usein kritisoimaan minun mielenterveyteni tilaa tai vähintään kyseenalaistamaan sen." Heidän tosiaan kannattaisi mennä pian lenkille, sillä muuten tästä ei tulisi mitään.

Keiko kohotti kulmaansa.
”Lopetan, lupaan”, hän vannoi nauraen ja nosti kätensä ilmaan antautumisen merkiksi. Nainen nousi Brianin sylistä ja ojensi kätensä miehelle auttaakseen tämänkin jaloilleen.
”Oh, auttaisitko mekkoni vetoketjun kanssa? Pitää vaihtaa jotain lämpimämpää päälle.”

Brian ähkäisi naisen sanoille, nousten seisomaan.
"Sinä et voi helvetti soikoon olla tosissasi..." Brian mutisi, avaten sen vetoketjun hymy huulillaan.

”Tosissani minkä suhteen?” Keiko kysyi katsahtaen miestä hämmentyneenä olkansa yli, kun pudotti valkean mekon yltään. Hetken hän tunsi olonsa itsetietoiseksi pitsisomisteisissa stay-up-sukissa ja kauniissa, kirjailluissa, siroissa alusvaatteissa – mutta miksi hänen pitäisi tuntea itsensä likaiseksi ja rikkinäiseksi eikä kauniiksi?
”Pitää vaihtaa päälle jotain lämmintä.”

Brian puraisi rystysiään.
".. S-sinä teet tästä mahdotonta!" Mies älähti. Keiko ei hänen silmissään ollut mitään muuta kuin häikäisevän kaunis ja nyt hän katui ehdotustaan lenkistä.

”Mitä?” Keiko kääntyi katsomaan Briania eikä tiennyt nauraako vai ollako huolissaan.

Brian vain tuijotti hetken, koettaen päättään kaappaisiko naisen syliinsä, nostaisiko tuon seinää vasten syliinsä vai käyttäytiyisikö.
"... H-helvetti, mene nyt pukemaan tai me emme pääse koskaan mihinkään... Lämmintä päälle, kattia kanssa..."

”Jalat paleltuvat näin”, Keiko huomautti ja painoi hetkeksi sormet suulleen tukahduttaakseen onnellisen naurun. Ehkä mies piti asusteista.
”Menen, menen”, hän lupasi ja katosi makuuhuoneeseen etsimään jotain lämmintä ja säähän sopivaa päälleen, pehmeästi luunsa syöneelle ja nyt jaloissa hyörivälle koiralle puhuen.

"Jeesus..." Brian mutisi naisen mentyä. haroen hiuksiaan. No niin, hyvä mies, hengitä. Työnnä vaikka pääsi pakastimeen jos muu ei auta.
"Teit tuon tahallasi!"

”Minkä?” Keiko kysyi makuuhuoneesta, nauraen miehen äänensävylle.

Brian veti syvään henkeä ja päästi sen äänekkäästi keuhkoistaan ulos.
" ' Auta vetoketjun kanssa...' S-sinä suunnittelit tuon! Että voisit kiusata viatonta miestä. Minä mitään jouluvaloja enää muista ihastella."

”Mitä?” Keiko kurkisti makuuhuoneesta, untuvaisen pehmeä villaneule käsissään.
”Siinä on vaikea vetoketju. Miksi minä kiusaisin sinua?”

Brian peitti silmät kädellään. Ei, ei tosiaan auttaisi jos hän katsoisi, vaikka mieli tekikin.
"... Koska sinä voit tehdä niin vain olemalla olemassa.... Noin."

Keiko nauroi.
”Brian, mitä sinä teet?” hän kysyi ja tuli hakemaan matolle unohtuneen mekon, ravistaen sen suoraksi ja viikaten käsivarrelleen.

"Yritän kasata ajatukseni." Mies mutisi silmät kiinni. Kuva ei kyllä kadonnut silmiä kiinni pitämällä.

Nainen nauroi ja pujotti polvimittaisen villaneuleen päänsä yli. Se tuntui hurmaavalta paljasta ihoa vasten, vaikka Keiko arveli, ettei päätyisi pitämään sitä kauaa, kun he palaisivat lenkiltä. Hän jätti mekon sohvan käsinojalle ja kurottui sitten painamaan suukon Brianin poskelle.
”Olet hyvin suloinen”, hän vakuutti, ”mennäänkö?”

Brian pyöräytti silmiään. Suloinen, toki.
"Sinä, nainen, koidut vielä kohtalokseni." Hän seurasi Keikoa eteiseen, vetäen nahkatakkia päällensä. Sen taskusta hän kaivoi nahkahanskat.

”Kuinka minä nyt niin?” Keiko nauroi ja kyykistyi silittämään jaloissaan hyörivää mäyräkoiraa, ennen kuin pujotti sille valjaat ja kosteaan sadesäähän sopivan takin.
”Sinähän olet vasta nuori mies.”

"Nuori? Yli kolmekymmentä." Brian huomautti nauraen.
"Kidutat minua."

”Kidutan sinua?” Keiko kysyi suoristautuen ja veti rakkaan, smaragdinvihreän villakangastakin päälleen.
”Ja sinä, hopeakettuni, olet mies parhaassa iässä.”

"... Nyt kutsut minua hevoseni nimellä." Brian ei voinut olla kiusaamatta.

Keiko mietti hetken hämillään.
”Oh, Whiskers?” hän varmisti ja avasi heille oven lähtien portaita alas kadulle, Hiccup turvallisesti sylissään portaissa.
”Sinä ansaitset tittelin sitä enemmän.”

"Whiskers. Virallisesti Silver Fox." Brian naurahti, seuraten kaksikkoa portaat alas.
"Se on vielä nuori mies. Ehkä se siitä."

Keiko tarjosi remmiä Brianille siltä varalta, että koirasta haaveillut mies haluaisi kunnian, ja katsahti sitten tummaa, tihkusadetta sylkevää taivasta. Ehkä joku päivä se sataisi untuvaista, valkeaa lunta, joka muuttaisi koko maan talven ihmemaaksi.
”Minne me menemme? Keskustaan?”

Brian pudisteli päätään. Keikon oma koira, tuon ensimmäinen päivä kotona. Tietenkin nainen taluttaisi omaa koiraansa. Hän saattoi kietoa kätensä Keikon selän taakse ja jättää sormet lepäämään vihreän kankaan peittämälle vyötärölle.
"Vaikka sinne."

Keiko suli hymyyn ja kiersi vapaan kätensä miehen selälle. Tämä joulu oli paras vuosiin. Ero edelliseen vuoteen oli niin dramaattinen, että hänen olisi tehnyt mieli nauraa elämänsä tragedialle.
”Annatko hevosillesi jonkinlaisia jouluherkkuja?”

Brian hymähti.
"Annoin. Kaikki sai omat joululeivokset. Eli kuivattua leipää, omenaa ja porkkanaa. Se näytti leivokselta siihen asti kun heitin sen ruokakuppiin. Oli omenoiden ja porkkanoiden alla liimana vähän turvotettua melassiseosta."

”Hyvä”, nainen naurahti.
”Ehkä on siis normaalia ostaa ja paketoida koiralleen lahjoja.” Ei ehkä niin montaa kuin hän oli tehnyt, mutta kai jouluna sai hemmotella eläimiäkin?

"Olen ainakin kuullut että niin tehdään. Jopa Artemis sanoi ostaneensa koirille joululahjat, joten todellakin sanoisin sen olevan normaalia." Brian naurahti pehmeästi.
"Hän ei ole läpeensä paha. Omistaa kaksi koiraa." Ei sellainen ihminen voinut olla, vaikka ei Brian tiennyt millaiseksi Keiko oli asioihin nokkansa tunkeneen irlantilaisen.

Keikon olisi tehnyt mieli kysyä, oliko Brian saanut jälleen ystävänsä takaisin välirikolta, mutta aihe oli ollut viimeksi vaikea ja saanut Brianin kireäksi. Ainakaan Artemis ei ollut toivottoman vihainen Brianille, kun oli suostunut antamaan hänelle Joslynin osoitteen.
”Olen onnellinen, että hevosetkin saavat osansa joulutunnelmasta”, hän sanoi ja suli hymyyn nähdessään Hexhamin keskustan jouluvalot kosteassa, pimeässä jouluaaton illassa. Hiccup oli kiinnostuneempi lyhtypylväiden tuoksuista.

"Tietenkin. Ovathan ne tehneet vuoden kanssa uskollisesti töitä. Samoin ne saavat herkkunsa kun vuosi vaihtuu." Brian vastasi hymyillen.

”Sanoitko, että sinulla ei ole kisoja tammikuussa?” Keiko varmisti ja houkutteli koiran jatkamaan matkaa erityisen kiinnostavalta lyhtypylväältä. Suklaanruskea häntä huiskusi touhukkaasti perässä.

Brian seurasi katseellaan Keikon tuoretta perheenjäsentä. Jestas että tappijalan askellus oli suloista. TIps tips tips tips, tirheästi eteenpäin. Ehkä Keiko kaipasi juuri Hiccupin kaltaista otusta elämäänsä. Vielä hieman häntä karvaisempaa ja hyvin iloista.
"Ei ole. Tietty ratsastan hevosia, mutta se on sumplittavissa vapaammin."

”Olet ansainnut lomasi”, Keiko vakuutti ja kurottui varpailleen painamaan suukon miehen poskelle.

"Artemis suunnitteli jo viikon tehotreeniä... Huokaus." Brian naurahti pehmeästi.

”Voi sinua parkaa”, nainen vetosi huvittuneena hymyillen.
”Jos pyydät kauniisti, voin aina yrittää lohduttaa sinua sellaisen kärsimyksen jälkeen.”

"Minä anelen sen jälkeen. Hänen käsityksensä tehoviikosta sisältää ihan liikaa nimiä Cavanaugh ja van der Veen, voidakseen olla hauskaa." Brianin lihaksia särki jo ajatus.

Keiko naurahti ja laski katseensa edellään jolkottavaan koiraan, joka täytti hänen sydämensä epäuskoisella, käsittämättömällä onnella. Hänellä olisi vihdoin oma lemmikki.
”Ehkä sinun pitäisi kehittää sopiva tekosyy jättäytyä pois tarpeen tullen. Sydänvika, esimerkiksi.”

"Hän passittaisi minut vain lääkäriin." Brian nauroi. Hän ei pääsisi siitä niin helpolla.
"Noh, en valita. Onpahan työtä. Josta nautin."

”Se on hyvä”, nainen vakuutti ja todella oli siitä onnellinen. Työstä nauttiminen oli valitettavan harvalle itsestäänselvyys.

Brian ei tiennyt mitä olisi tehnyt, jos ei olisi ratsastanut. Opettanut, kai, mutta ei hän ehkä olisi nauttinut siitä samalla tavalla.
"Hiccup on hillittömän suloinen eläin."

”Niin on”, Keiko myönsi sulaen säteilevään hymyyn. Hän tunsi sydämensä pakahtuvan katsellessaan terhakkaa, valpasta ja kirkassilmäistä koiraa, joka todella oli hänen. Hänen!
”Se vaikuttaa hyvin värikkäältä persoonalta jo nyt. En voi aivan uskoa, että minulla on vihdoin koira – kaikkien näiden vuosien jälkeen.”

Brian painoi pehmeän suukon naisen hiuksiin.
"Niin on. Ihan oma koira. Ja on monia vuosia." Mikään ei veisi mäyräkoiraa Keikolta pois.

Keiko seisahtui hetkeksi, kurottui varpailleen ja veti Brianin suudelmaan. Se tuntui sopivan lämpöön hänen sisällään, pimeän kadun yllä hohtaviin jouluvaloihin ja hihnaa kärsimättömästi nykivään koiraan, joka vihdoin oli hänen ja suojelisi häntä öisin muistoiltaan.

Brian kumartui vastaamaan suudelmaan. Hän tunsi naisen nytkivän hihnan mukana, nauraen tukahtuneesti huulia vasten.
"Ihana otus. Pitäisikö mennä ennen kuin toinen halkeaa innosta?"

”Pitäisi”, Keiko myönsi ja lähti mäyräkoiran perään ojentaen kätensä Brianille. Täysin käsittämättä, että hän todella voisi viettää joulua yhdessä jonkun kanssa, jota rakasti.
”Onko sinulla jouluperinteitä?”

Brian naurahti pehmeästi.
"Usein menin Irlannissa kirkkoon keskiyöllä." Brian hymähti. Kyllä, hän kävi joskus kirkossa.
"Kun tultiin sieltä, syötiin yöpalaa, avattiin pari lahjaa ja mentiin nukkumaan."

”Haluatko tehdä niin täällä?” Keiko kysyi ja silitti Brianin nahkahanskan suojaamaan kämmenselkää angoravillaiseen lapaseen piilotetulla peukalolla.
”St Aidanin kirkkohan ei ole kaukana tästä.”

"Minusta tuntuu että hikoilen kristitystä syyllisyydestä niin paljon, että parempi jättää kirkko väliin. Kuunnellaan joululauluja kotona." Brian vastasi hymyillen.

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Ke Joulu 20, 2017 12:50 pm

”Kristitystä syyllisyydestä?” Keiko toisti nauraen, mutta nyökkäsi ja kääntyi Hiccupin kanssa kadulle, joka veisi heidät takaisin kotia kohti.

"Mmmhm. Jostain syystä elämä sinun kanssasi voisi aiheuttaa sellaista kirkossa." Brian virnisti vallattomana. Ei jäänyt arvailun varaan mitä hän tarkoitti.

Keiko nauroi ja tuuppasi miehen kylkeä.
”Ehkä meidän todella on parempi vain kuunnella joululauluja kotona”, hän myöntyi ja pohti, saisiko Brianin tanssimaan kanssaan jonkin ihanan, hitaan joululaulun.

"Sitä minäkin." Brian yritti virnistää viattomana. Ei hän koskaan mitään.
"Auts. Melkein sattui."

”Varo vain”, Keiko uhkasi hymyillen ja puristi miehen kättä omassaan.

"... Hyvä on, tuo pelotti." Mies hymähti. Kun he olivat rappusilla, hän otti ritarillisesti kastuneen koiran syliinsä. Keikon takki pysyisi puhtaana.

”Olet kultainen”, Keiko kiitti ja kurottui suikkaamaan suukon Brianin poskelle, saaden sellaisen itsekin matkalla mäyräkoiran kuonosta.
Hän avasi miehelle hämyisän, jouluisan asuntonsa oven ja poimi naulakosta koiraa varten varaamansa pyyhkeen. Soittolista soitti edelleen joululauluja.

Mies jätti kyllä koiran takin riisumisen Keikolle. Hän oli pukenut kyllä eläessään ihmislapsia, mutta ei koiria.
"En tajua miten sait näin nopeasti tästä asunnosta näin kodikkaan." Omaan kotiin meno oli miltein masentavaa.

”Kiitos”, Keiko soi miehelle vilpittömän, hämillisen hymyn purkaessaan iltahepuleihin valmistautuvaa koiraa varusteista. Hän kotinsa saamat kohteliaisuudet tuntuivat aina erityisen lämmittäviltä.
”On ihanaa, kun saan vihdoin tuntea olevani kotona.” Hiccup vapautui ja sinkosi matkaan, kiehnäten itseään mattoon.
”Haluaisitko jotain juotavaa?”

Brian havahtui, ottaen mukaansa ottamastaan kassista punaviinipullon.
"En tiedä juotko viiniä, mutta otin tämän nyt mukaan. Voidaan avata se huomenna. Ja voin ottaa."

”Haluatko juottaa minut humalaan?” Keiko kysyi kohottaen kulmaansa, samalla kuin riisui takkinsa naulakkoon ja otti askeleen olohuoneen toisella puolella olevaa keittokomerota kohti.
”Mitä haluaisit?”

"En. Ei kai yhdestä lasista humalaan tule?" Brian voisi juoda loput. Irlantilainen.
"Mitä sinulla on?"

”Vitsi vain”, Keiko rauhoitti nauraen.
”Teetä, kahvia, kaakaota, mehua ja ehkä pullo Tullamoren viskiä jouluasi varten.”

"... Sinä et oikeasti... Luoja. Tee käy." Keiko sitten muisti kaikki hölmöimmätkin asiat.

”Mitä?” nainen kohotti kulmiaan kysyvänä ja pisti päänsä esiin keittiöstä, kun naksautti vedenkeittimen päälle.

"Et oikeasti ostanut viskiä minun takiani." Brian jatkoi lauseensa loppuun. Hän nappasi Hiccupin syliinsä, seuraten koira sylissään Keikoa keittiön oviaukkoon.

Keiko katsoi Briania hetken kysyvänä, ennen kuin poimi kaapista kaksi käsinmaalattua, posliinista teekuppia, jotka olivat hänet matkamuistojaan Japanista.
”Ajattelin, että ehkä haluaisit lasillisen jossain vaiheessa.”

Brian vain pudisteli kevyesti päätään.
"Laadulla ei muuten ole väliä, mutta ei vihreää." Se oli jotakin mistä Brian ei ollut oppinut nauttimaan.

Keiko tarjosi miehelle kupin Earl Graytä ja teki itselleen version vihreää gyuokuroa.
”Mikä muuten yleisesti on lempijuomaasi?”

Brian otti kupin vastaan hymyillen.
"Yleisesti? Vesi." Mikään ei ollut yhtä hyvää kuin ihan vain vesi.
"Usein tosin hiilihapotettu.”

”Sitäkin saa”, Keiko hymyili ja siemaisi omastaan. Hän ojensi miehelle myös kulhoa lumihiutaleiksi koristeltuja pipareita, jotka eivät loppuisi taloudesta kesken hetkeen.

Brian nappasi sormiinsa yhden siitä kulhosta.
"Montako vuotta meinasit pärjätä näillä pipareilla?" Mies kysyi virnistäen.

”Muutaman”, Keiko kohautti olkiaan ja piilotti hymynsä teekuppiinsa. Hän viittasi miestä istumaan sohvalle, vaihtoi soittolistalta kauniimman joululaulun ja istui sitten Brianin viereen.

"Selvästi." Brian huomautti pehmeästi. Hän nojautui sohvan selkänojaan.
"Luoja tietää että rakastan ratsastamista, mutta kahden päivän täydellinen hevosvapaa ei tullut sekuntiakaan liian aikaisin."

”Toivottavasti saat siis rentoutua rauhassa”, Keiko myhäili ja veti jalat koukkuun viereensä. Hän silitti hajamielisesti sormellaan sukan silkkistä kangasta ja hymyili muistaessaan miehen reaktion aikaisemmin. Se pyyhki pois asusteisiin liittyneen ahdistuksen.
”Onko sinulla muuten suosikkijoululaulua?”

"Kukaan ei osaa etsiä minua täältä." Mies virnisti hieman. Hän oli Keikon luona täydellisen turvassa ja voisi vedota siihen, ettei vastannut puhelimeen, koska oli seurassa.
"Suosikkia? I'll be home for Christmas."

Keiko siemaisi kupistaan ja laski sen pöydälle, kun palasi soittolistan luo hakemaan annettua kappaletta. Kun sen pehmeät sävelet ja Frank Sinatran ääni täytti tilan, Keiko ojensi kätensä kohti Briania.
”Tanssi kanssani?” hän vetosi.

Brian hymyili hieman kappaleelle ja sulki silmiään. Tanssia? Hän avasi silmänsä ja nousi, ottaen Keikoa kädestä.
"En ole kovin kaksinen tanssija." Sellainen, että selvisi häävalssista ilman häpeää. Siinä se.

”En minäkään”, Keiko lupasi ja soi miehelle valoisan, kiitollisen hymyn, perhoset vatsanpohjaa kutittaen. Mahdollisuus tanssia, tai ainakin keinahdella sylikkäin Brianin kanssa, jouluvalojen suloisessa hämyssä, jouluaattona, omassa kodissaan, oma koira sohvalla torkkuen, sai hänet epätodellisen onnelliseksi.
Hän laski kätensä miehen käteen, nosti toisen käden Brianin hartialle ja nojasi poskensa miehen rintaa vasten.

Hellästi Brian laski käden Keikon lantiolle, vetäen naisen lähelleen. Hän saattoi painaa kasvonsa tuon hiuksiin, hymyillen hieman. Hän ainakin yritti tanssia hieman, eikä vain... keinua.

Keiko kätki hymynsä hetkeksi Brianin paidan rintamukseen, kun tunsi tunteen ryöppyävän yli. Hänen haaveensa toteutui, ja se tuntui unenomaiselta. Hän nosti päänsä, siirsi hartialla levänneen käden poskelle ja kurottui varpailleen voidakseen vetää miehen suudelmaan.

Brian nojautui hieman vastaan, jotta Keikon ei tarvitsisi varpustella hänen takiaan. Hän veti tuon niin lähelle kuin saattoi, tuntien itsekin aivan uudenlaista iloa.

Hänen oli varastettava toinenkin suudelma. Ja ehkä kolmaskin. Ero edelliseen jouluun oli niin dramaattinen, että hän pohti oliko todella edes hereillä. Keiko suli epäuskoiseen hymyyn, joka sai tummat, siristyneet silmät välkähtelemään jouluvalojen hehkusta.
Kun hän pujotti sormensa hopeisiin, valossa hohtaviin hiuksiin, hänen hymynsä leveni ja paljasti poskien hymykuopat. Voi hyvä luoja miten hän rakasti hopeakettuaan.

Ne suudelmat ja naisen hymykuoppainen hymy saivat vatsan heittämään ympäri.
"Luoja miten kaunis sinä olet." Mies kuiskasi hiljaa, nostaen kädet Keikon poskille.

”Imartelija”, Keiko kuiskasi takaisin, vaikka tunsikin vatsanpohjansa nipistävän ja kurottui uudelleen suudelmaan, jonka numerosta ei pysynyt enää laskuissa.

Brian kumartui hieman vastaan, suudellen naista pitkään ja nautinnolla. Hän jäi uudelleen katsomaan naisen kasvoja.
"Sinä olet. Niin kaunis, etten minä voi käsitellä sitä. Ei sille ole sanoja. Olen niin onnekas mies."

Keiko pudisti päätään hymyillen ja silitti hopeisia hiuksia. Hän ei ollut varma, miksi tunsi olonsa melkein humaltuneeksi.
”Sinä olet hullu”, hän kuiskasi ja kurottui painamaan jälleen huulensa vasten miehen huulia, ”hopeakettu.”

"Minä olen rakastunut." Brian korjasi pehmeästi. Niissä oli eroa. Ainakin hän halusi uskoa että niissä oli.

”Niin minäkin”, Keiko vastasi matalasti nauraen. Se todella tuntui hulluudelta. Kuin mies olisi kaapannut hänen mielensä, kehonsa ja sielunsa.

Brian painoi pitkän ja hellän suudelman Keikon huulille.
"Sinä olet niin rakas, tärkeä ja ihana. Pieni enkeli. Ghrá geal."

”Oletko täysin varma enkelistä?” Keiko kuiskasi hymyillen, silmät lämpiminä siristyen ja punoi sormensa miehen hopeisiin hiuksiin, niitä hellästi tukistaen.

Brian yritti pitää polvensa kantavina, huokaisten raskaasti.
"A-- hyvä on, sitä sinä et aina ole."

Keiko nauroi ja hellitti tukistuksensa, sukaisten sormensa vain kevyesti läpi hopeasta.
”Minun piti kai olla järjestämättä sinulle sydämentykytyksiä?” hän varmisti ja sipaisi miehen poskea.

"Tiedät etten tarkoittanut sitä tosissani." Mies vastasi hymyillen. Ei tosiaan tarkoittanut. Vaikka hän aina valitti sydämestään, niin sen epäsäännöllinen syke oli pienin murheistaan.

Hymy nyki Keikon suupieliä ylös, vaikka nainen yritti suoda Brianille vakavan katseen.
”Onko tuo pyyntö?” hän kysyi sukaisten hellästi hopeisia hiuksia.

"Sen sinä saat päättää." Brian lupasi hymyillen. Keiko saisi mitä vain, ollessaan niin suloinen.

Keiko pudisti päätään silmät hymystä siristyen ja kurotti painamaan suukon miehen poskelle. Hyvä on sitten.
”Sano sitten, jos muutat mielesi”, hän sanoi ja pujahti miehen käsivarsien suojasta istahtaen sohvan laidalle silittämään koiran suklaanruskeaa turkkia.

Brian ähkäisi hiljaa. Ei hyvä helvetti.
"Siis..." hän kääntyi miltein järkyttyneenä siitä että sylinsä oli tyhjä. Sellaista huvittunutta järkytystä.
"Sinä olet niin julma nainen."

”Julma?” Keiko nauroi ja kallisti päätään tummat hiukset hartian yli valahtaen.
”Minähän vain tarjoan sinulle mahdollisuutta valita.”

"Julma." Brian vahvisti ja istui alas. Hän joisi ainakin sen teen loppuun ja käyttäytyisi. Edes sen aikaa hän olisi mies eikä teinipoika.
"Te kaksi olette suloisia."

”En usko, että minua on koskaan sanottu julmaksi aikaisemmin”, Keiko pohti, työnsi hiuksiaan taakse ja kumartui painamaan suukon koiran poskelle. Se heräsi sen verran, että alkoi paukuttaa sohvaa huiskuavalla hännällään ja yritti nuolla emäntänsä poskea. Keiko nauroi ja silitti sitä hellästi vetäytyen innokkaan kielen ulottuvilta.

"Muut eivät tunne sinua kuten minä." Brian huomautti hymyillen, katsellen sitä iloista pientä eläintä.
"Rumpusoolo." Mies viittasi koiran sohvaa paukuttavaan häntään.

”Mitä enkelille tapahtui?” Keiko nauroi ja silitti koiran kylkeä rauhoittaen sitä jatkamaan unia. Hänen sydämensä oli pakahtua onnesta – hänellä oli koira!

"Minähän korjasin lausuntoani. Et ole aina enkeli." Naisen onni pienestä eläimestä oli niin suloista. Kunpa nainen olisi aina noin onnellinen.

”Hyvä on”, nainen hymyili huvittuneena ja setvi koiran korvien turkkia hellästi sormillaan.
”Milloin minä olen julma?”

"Silloin kun aiheutat viattomalle miehelle vastustamattomia haluja hylätä sen mitä ikinä tahansa tekeekään ja kantaa sänkyyn."

Keiko nauroi epäuskoisena, vatsanpohja nipistäen.
”Ja milloin minä teen niin?”

"Esimerkiksi silloin kun pyydät avaamaan vetoketjua ja sieltä alta paljastuu ties millaisia pitsiunelmia. Oli vaikeaa päättää olenko herrasmies vai luovutanko. Ja jos olisin luovuttanut, niin olisinko malttanut makuuhuoneeseen asti." Seinät ja lipastot kun olivat käteviä.

”Sinä siis pidit niistä?” Keiko varmisti hymyillen onnellisena ja kosketti hajamielisesti mustan, silkkisen sukan verhoamaan säärtään. Ehkä hänen muutkin ahdistuksensa voisivat valua pois yhtä turhina ja typerinä kuin alusvaatteita koskenut epätoivo.

Brian katsoi naista kuin tuo olisi juuri kysynyt saattoiko pilviä syödä.
"Mitä hel... Totta helvetissä. En ole sokea."

Jos hän olisi ostanut jotain tällaista ja pukeutunut siihen aikaisemmin, Tarquin olisi kutsunut häntä huoraksi, syyttänyt häntä uskottomuudesta ja ravistellut häneen jumalanpelkoa. Mutta Keiko hymyili miehelle, kosketti kuumaksi käyvää niskaansa ja veti villatunikan päänsä yli.
”Ne ovat kai aika sievät”, hän myönsi tutkiessaan siroja, pehmeän vaaleanpunaisia pitsikirjailuja.

Hyvä on. Nyt riitti. Brian nousi sohvalta ja hellästi koetti napata pienen naisen syliinsä.
"Kai? Aika?" Hän puhisi epäuskoisena.

”En ole ennen omistanut tällaisia”, Keiko vastasi hymyillen ja kiersi käsivartensa miehen niskalle, perhoset vatsanpohjaa kutittaen. Hän kiersi pitsireunaisiin stay-up-sukkiin verhotut jalkansa Brianin vyötärölle.
”Mutta olen onnellinen, jos pidät niistä.”

Brian piti kunnon otteella kiinni naisen reisistä, kantaen tuon makuuhuoneeseen.
"Näytän sinulle miten paljon." Mies mutisi puhtaasta himosta käheällä äänellä.

Toki ne olivat sievät, mutta Keiko ei ollut odottanut aivan tällaista vastausta. Hän nauroi häkeltyneenä, jännitys ihon sähköistäen ja sukaisi sormillaan hopeisia hiuksia. Ehkä hänen pitäisi ostaa useampia vastaavia asusteita.

Mies laski Keikon alas ja nielaisi tyhjää.
"En voi enää ikinä mennä kirkkoon."

”Miten niin?” nainen kysyi hämmentyneenä ja nosti kasvonsa Briania kohti.

"Sanoin siitä kristillisestä hikoilusta." Mies naurahti, painaen kasvonsa Keikon kaulaa vasten. Jos tuo olisi ollut hiemankaan erilainen, hän ei olisi yrittänyt pitää itseään kurissa. Kovia kokenutta naista hän ei kuitenkaan halunnut heitellä miten sattui. Huulet hamusivat naisen kaulaa, käsien valuessa levottomina sivelemään sukkien osin peittämiä reisiä.

”Oh”, Keiko vastasi ja veti häkeltyneenä henkeä, kun tunsi kosketuksen kaulallaan. Eikö tämän pitäisi mennä toisin päin? Hän tarttui miehen paidan kaulukseen ja yritti sysätä Brianin selälleen sängylleen, kauniisti kirjailtujen sisustustyynyjen joukkoon.

Vastustelematta Brian kaatui sängylle selälleen. Oikeasti miltein kaksi viikkoa erossa ja nyt tämä. Ne riittivät syöksemään kenet tahansa hieman tolaltaan. Hänet vähän enemmänkin.

Hymyillen Keiko kiipesi hajareisin miehen ylle, työnsi hiuksiaan pois tieltä ja kumartui suutelemaan Brianin kaulaa. Hän ei tiennyt, että mies yritti pitää itsensä kurissa ja jos olisi tiennyt, olisi saattanut yrittää kumota hassun vakaumuksen. Sukkien silkkinen pinta teki hänen jaloistaan liukkaat, ja sai Keikon nauramaan matalasti, kun hän haki paremmin pitävää asentoa.

Brian yritti pitää kosketuksensa sopivan hellinä. Edes siedettävinä. Hän huokaisi raskaasti, antaen silmiensä valua kiinni. Keikon huulten kosketun kaulalla oli huumaava.

Keiko poimi miehen kädet omiinsa, punoi heidän sormensa lomittain ja yritti sitten painaa Brianin kädet tyynyjen joukkoon, kun kumartui hamuamaan miehen korvaa ja kaulansyrjää, kokeillen sitä silloin tällöin hellästi hampaillaan.

Brian ei laittanut vastaan. Hän oli siinä tilassa, että Keiko sai tehdä hänelle mitä ikinä haluaisi. Hampaiden hellä kosketus sai sähkön juoksemaan miehen ihoa pitkin. Hän puristi kevyesti Keikon sormia, nielaisten tyhjää.

Ja mitä Keiko halusi, oli ajaa miehen hitaasti ja hellästi samanlaiseen tajunnan pimentävään tilaan, jota Brian piti hänen osaltaan niin kovin tärkeänä. Hän painoi suudelman Brianin huulille ja nosti miehen kädet pään yli, taputtaen niitä kuin ohjeena pysyä siellä, kun punoi sitten omat sormensa hopeisiin hiuksiin, tukisti niitä hellästi ja kuljetti sitten käsiään alas pitkin miehen rintakehää ja paidan alle.

Brian ei kauan noudattanut sitä ohjetta. Kesti ehkä noin viisi sekuntia, kun kädet olivat karanneet takaisin Keikon iholle. Hän ei malttanut olla koskematta. Tukistus sai Brianin vetämään terävästi henkeä.

Keiko halusi miehen olevan yhtä sietämättömän, käsittämättömän onnellinen kuin hän oli. Eikä tiennyt, mitä osaa olisi rakastanut ensimmäiseksi, kun toivoi voivansa tehdä kaikkea yhtä aikaa: suudella miehen huulia, hamuta kaulaa, näykkiä kaulansyrjää, kuljettaa käsiään pitkin rintakehää ja… Keiko veti paidan Brianin pään yli ja jäi tutkimaan miehen silmiä hetkeksi, voimatta olla hymyilemättä, ennen kuin suuteli miestä ja valui sitten alemmas painamaan suudelmia paljaalle rintakehälle.

Brian ynisi hiljaa Keikon kosketuksen alla. Hän kohottautui hieman jotta Keiko sai vedettyä paidan hänen yltään. Hän oli hyvää vauhtia hitaasti valumassa siihen hulluuteen. Kädet laskeutuivat hivelemään naisen reisiä. Niitä oli mahdoton pitää kurissa.

Keiko siirsi käsiä hellästi pois, jos ne heittäytyivät liian levottomiksi ja kohottautui hamuamaan miehen kaulaa, näykkien sen syrjää hampaillaan. Hän punoi sormensa hopeisiin hiuksiin ja tukisti niitä, kallistaen miehen päätä, kun suuteli hartiaa ja puraisi sitä sitten kevyesti, ennen kuin vaelsi jälleen alas rintakehää. Hän avasi miehen housut, mutta palasi sitten jälleen ylös, suudelleen rakastamaansa kaulansyrjää.

Brian puri pehmeästi huultaan, voihkaisten terävämmin.
"Tulen hulluksi sinun kanssasi kulta..." Hän mutisi käheään ääneen, vastustaen halua vain kääntää asetelma toisin päin.

”Ehkä se on tarkoitus”, Keiko vastasi hymyillen, painoi suudelman miehen huulille ja valui sitten pehmein suudelmin alas, kiirehtimättä, kunnes saattoi vetää avattuja housuja pois tieltä.

Brian painoi kätensä patjaan. Ei koske hiuksiin.
"Olen edelleen sitä mieltä, että sinä olet julma.." Hän mutisi ääni käheänä.

Keiko ei ollut sitä mieltä. Hän työnsi hiuksensa syrjään, kun soi huomiota sille osalle miestä, joka taisi kaivata sitä kipeimmin. Ei kai ollut julmuutta tehdä Brianille, mitä mies teki jatkuvasti hänelle? Sai hänet tuntemaan itsensä hulluksi ja hallitsemattomaksi, kuin ei olisi edes itse kontrollissa omasta kehostaan.

Koko keho jännittyi ihan naurettavalla tavalla ja jokin niistä koristetyynyparoista sai osansa miehen puristavasta otteesta, kun hän vastusti halua edes hipaista tummanruskeita hiuksia. Nyt hän sai sentään lopulta valua patjaa vasten, veri korvissa kohisten, keho aivan rentona. Hän ei osannut muodostaa edes ajatuksia päässään, kun kasasi itseään.

Keiko suoristautui Brianin reisien päällä istuen ja sukaisi tummanruskeita, hartiamittaisia hiussuortuvia korviensa taakse.
”Hyvää joulua”, hän kuiskasi, kun kierähti koristetyynyjen joukkoon ja sipaisi hopeisia hiuksia hellin sormin.

Naseva vastaus olisi ollut nyt paikallaan, mutta sellaista ei kuulunut. Brian huohotti raskaasti, haroen hiuksiaan kevyesti. Hyvä luoja.

Keiko kohotti päätään ja nousi istumaan, nostaen pitsisomisteisten rintaliivien olkainta paremmin ylös.
”Brian?” hän kysyi ja katsoi miehen kasvoja tuntien huolen piston: mitä jos sydämelle oli oikeasti tapahtunut jotain?
”Onko kaikki hyvin?” Nainen kosketti Brianin poskea.

Brian huokaisi raskaasti. Miten hän voisi elpyä tästä koskaan?
"On..." Ihan juuri hän keräisi itsensä ja kostaisi. Kunnolla.

”Voi rakas”, Keiko vetosi tietämättä nauraako vai tunteako myötätuntoa. Hän kumartui painamaan kevyen suukon miehen otsalle.
”Lepää vain rauhassa.” Nainen sysäsi koristetyynyjä lattialle ja keri päiväpeittoa syrjään, jotta Brian voisi kierähtää peiton alle ja pysyä lämpimänä. Olihan kellokin varmasti jo paljon.

Brian hapusi Keikosta kiinni pehmeällä otteella.
"... Sinä tänne takaisin, jotta voin ihan kohta kiittää sinua tästä."

Keiko nauroi ja pudisti päätään.
”Ei”, hän sanoi ja tunsi piston ylpeyttä siitä, että uskalsi sanoa sanan, ”ja sinähän sanoit, ettei seksillä saanut kiittää, muistatko? Samat säännöt molemmille. Nyt, lepää vain ja minä käyn pesemässä hampaat.”

Brian ähkäisi hiljaa.
"Kuka saatanan ääliö minäkin olen ollut..." Kamalaa kun omia sanoja käytettiin itseä vastaan.

Keiko hymyili ja painoi suukon miehen poskelle.
”Nyt, ole vain rauhassa”, hän vetosi ja luikahti sängystä, kikattaen hiljaa kun silkkiset sukat liukuivat päiväpeiton kangasta vasten ja antoivat hänelle vauhtia. Hän hypähti jaloilleen ja katosi jouluvaloista hämyisän olohuoneen puolelle pesemään hampaat, siistimään keittiön aamua varten ja tarkastamaan, että Hiccupilla olisi kaikki hyvin aamuun saakka. Sitten hän sammutti ylimääräiset valot, ihasteli hetken yöksi päälle jääviä jouluvaloja ja palasi takaisin.

Brian oli nukahtanut naisen ollessa poissa. Hän oli vieläkin poikki eilisestä ja Keiko ei ollut auttanut asiaa.

Keiko sipaisi hellästi hopeisia hiuksia, veti hohtavan valkoista untuvatäkkiä paremmin miehen päälle ja käpertyi sitten omalle puolelleen sänkyä vaivautumatta vaihtamaan kunnon yöpaitaan. Jouluyö tuntui niin taianomaiselta, varsinkin avoimesta ovesta näkyvän joulukuusen pehmeässä hehkussa, ettei Keiko arvellut voivansa nukahtaa – joulu! – mutta uni pyyhkäisi lopulta hänetkin mukaansa.

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Ke Joulu 20, 2017 12:51 pm

Maanantai 25. joulukuuta 2017

Brian havahtui vasta aamulla unestaan, hieroen pehmeästi niskaansa. Eilinen tuntui edelleen raukeutena lihaksissa. Ei vielä tänään tallille. Ihanaa.

Liikehdintä sai Keikonkin hätkähtämään hereille, nyt jo huomattavasti vähemmän vauhkosti kuin aikaisemmin. Hetken hän tunsi pettymystä siitä, että jouluyö oli ohi kuin huomaamatta – hänen suosikkihetkensä koko vuodesta – mutta eikö se olisi sen arvoista? Hänellä oli oma koti, ja kaksi ihanaa, ihanaa miestä.
”Huomenta”, hän tervehti käpertyen paremmin peiton lämpöön, ”nukuitko hyvin?”

Brian nousi istumaan, vilkaisten Keikoa hellästi hymyillen.
"Nukuin. Miten en olisi nukkunut?" Hän hapusi bokserit itselleen ja nousi ylös.
"Käytän Hiccupin ulkona. Lepää sinä vain." Vielä kun voit. Ei kun...

”Ei sinun tarvitse tehdä sitä”, Keiko protestoi ja hieraisi silmiään.
”Kyllä minä vien sen”, hän nousi istumaan ja kiersi käsivarret ympärilleen, kun joulukuu muistutti vuodenajasta.

"Ei niin, mutta minä haluan." Brian asteli naisen eteen, kumartuen suutelemaan tuota. Samalla hän työnsi Keikoa hellästi takaisin sängylle.
"Ole siinä nyt vain."

Hetken Keiko tuijotti Briania, mutta vajosi sitten takaisin peiton ihanaan lämpöön. Ehkä hän voisi vain olla kiitollinen huomaavaisuudesta.
”Kiitos”, hän mumisi vetäessään peiton takaisin korvilleen. Miten mies saattoi olla niin käsittämättömän hyvä?

Olkoonkin, että miehellä oli oma lehmä ojassa tässä asiassa. Hän puki nopeasti jotakin päälleen ja kävi pikaisella aamu-ulkoilulla mäyräkoiran kanssa. Palatessaan hän kuoriutui vaatteista ja palasi sänkyyn, vetäen Keikoa kainaloonsa.

Keiko havahtui hätkähtäen Brianin paluuseen ja käpertyi miehen kylkeä vasten.
”Oliko siellä kylmä?” hän kysyi kokeillen miehen poskea sormillaan ja tunsi huonon omantunnon piston.

"Kirpsakka." Brian mutisi, haudaten kasvonsa naisen hiuksiin. Hetken hän malttoi maata naisen vierellä, kunnes pyörähti tuon päälle.
"Voit aina auttaa lämmittelemään."

Mitä? Keiko räpäytti silmiään ja nauroi sitten, hieraisten unta pois silmäkulmistaan, ennen kuin kiersi käsivartensa Brianin niskalle ja veti miehen spearmint-hammastahnan makuiseen suudelmaan.
”Kun niin kauniisti pyydät”, hän lupasi hymyillen.

Brian suuteli pehmeästi, antaen sen unisuuden näkyä.
"En käsitä miten pystyit nukkumaan näissä." Sormet hivelivät alushousujen reunaa.

”Ne ovat mukavat”, Keiko vastasi ja suki sormillaan miehen hopeisia hiuksia. Ne olivat. Asusteet tuntuivat keveiltä ja hyvinistuvilta ja saivat hänet tuntemaan olonsa viehättäväksi. Voisiko pyytää enempää?

Se oli sana jota Brian ei ollut kuullut liitettävän naisellisiin hepeniin, mutta kai se sitten oli niin. Hän painoi huulensa naisen solisluiden tienoille, hivuttaen sitä yhtä ainoaa turhaa vaatekappaletta pois. Omat vaatteet olivat jo myttyinä matkalla eteisestä olohuoneeseen.

Brianilla täytyi olla kylmä. Keiko nosti itseään apuna ja tukisti miestä hellästi, kun kiersi silkkisten sukkien verhoamat jalkansa Brianin vyötärölle.

Niinhän vähän uhkasi olla, mutta Brianilla oli muita ajatuksia, toistaiseksi.
"Kärsimätön." Hän mutisi naurua äänessään vasten Keikon vatsan ihoa. Olkoon tämä kosto, eikä kiitos. Sehän oli sallittua? Sitä hän ei ollut mennyt itse kieltämään.

”Hei”, Keiko protestoi tajutessaan miehen liukuneen alaspäin ja tarttui lujasti hopeisiin hiuksiin, houkutellen Briania takaisin. Hän pudisti päätään ja kutsui miestä suudelmaan.

"Hei." Brian toisti tyynesti, antaen naisen vetää itseään hiuksista. Hän ei nyt ollut kuuntelemassa pientä protestia. Eipä sillä että hän olisi kuunnellut soivia ohimoitakaan...

”Brian”, Keiko vetosi liikahtaen levottomana ja yritti liukua itse alas miehen alla päästäkseen samaan tasoon.
”Meidän piti saada sinut lämpimäksi.”

"Keiko." Käsi painoi naista hellästi patjaa vasten lantion kohdalta. Hän voisi lämmitellä ihan kohta. Jos suurempaa protestia ei tullut, hän oli vakaasti aikeissa toteuttaa suunnitelmansa.

”Brian”, Keiko vetosi uudelleen ja tukisti hopeisia hiuksia lujemmin.
”Tule tänne”, hän pyysi sydän levottomana pamppaillen. Ei hän tarvinnut lämmittelyä, mutta mielellään lämmittäisi miestä, joka oli niin kultaisesti lähtenyt kylmään jouluaamuun hänen koiransa kanssa.

Tukistus saattoi olla virhe, kun otti huomioon että mies nimenomaan innostui siinä. Hän ei enää vastannut mitään, kun halusi Keikon keskittyvän johonkin muuhun kuin häneen vetoamiseen.

Typerät silkkisukat tekivät miehen pysäyttämisestä vaikeaa, sillä ne vain liukuivat vasten ihoa. Miksi mies oli niin itsepäinen? Levottomuus sai Keikon jännittymään ja miettimään epätoivoisesti strategiaa, jolla saada mies harhautumaan kurssistaan. Heidän piti lämmittää Brian. Mutta oliko vain tylyä yrittää paeta miehen huomionosoituksia? Eikö hän tuntisi olonsa torjutuksi, jos Brian yrittäisi karata häneltä näin?
Turhautuneena Keiko painoi kädet kasvoilleen.

Brian halusi Keikon nyt vain nauttivan ensin, koska se tuntui hänestäkin hyvältä. Ei sille muuta syytä ollut.

Ahdistus sai naisen jännittyneeksi, ja hetken Keiko harkitsi pyytävänsä miestä lopettamaan. Miksi hän oli näin kammottavan vaikea? Brian vain yritti tehdä hänelle jotain mukavaa. Hän luotti mieheen. Ja kun hän sai kehonsa rentoutumaan miehen otteeseen, se sai pian hänen kehonsa sekaisin. Keiko painoi kädet tiukemmin kasvoilleen, posket punehtuen ja iho palaen, vieras, hallitsematon läsnäolo sisällään jylläten. Hän nosti jalkansa Brianin olalle ja tuuppasi miestä kauemmas, kuin protestina vasten tahtoaan tekemisestä.

Brian liikahti kauemmas lopulta. Hän kohotti kevyesti toista kulmaansa. Keiko oli vaikuttanut kumman rauhalliselta. Tuo tuskin oli vielä... Niin.
"En ollut valmis vielä." Mies huomautti hellästi, vaikka eiköhän nainen tiennyt tismalleen sen itsekin.

Keiko vetäytyi kauemmas ja nousi istumaan, posket punoittaen ja jokseenkin vauhko, kuumeinen hehku tummissa silmissään. Hän painoi käden rintakehälleen ja yritti tasata hengitystään. Ei, ehkei kumpikaan ollut valmis vielä, mutta Brian oli saanut hänen olonsa kovin levottomaksi.
Nainen siristi silmiään, kohotti haastavasti leukaansa ja suli hymyyn, kun kutsui Briania lähemmäs etusormellaan.

Hyvä on, enää hän ei kyennyt vastustamaan. Keikon olemus oli jotenkin uudenlainen, eikä häntä haittaisi tutkia tarkemmin syitä sen takana. Brian nojautu eteenpäin sängyllä, painuen suutelemaan tuota kiihkeästi. Ja samalla hän unohti ne käytöstavat, joista oli eilen saanut pidettyä kiinni. Hieman tavallista kovakouraisemmin, sen naurettavan vahvan himon sokaisemana, hän nosti Keikoa syliinsä, painaen naisen selän vasten seinää, kun oli itse polvillaan sängyllä. Ja veti tuota niin lähelle, kuin ihmisen saattoi vetää.

Hengityksen tasaaminen oli turha toivo, kun Brian sai hengityksen takertumaan kokonaan jonnekin rintakehän tienoille. Iho paloi, pulssi löi päässä ja Keiko vastasi nälkäisenä suudelmaan, punoen sormensa tiukasti hopeisiin hiuksiin. Hyvä luoja. Hän kiersi jalkansa miehen ympärille, painautui lähemmäs ja puri sitten Brianin hartiaa. Kehtasi saada hänet näin perinpohjaisesti sekaisin.

Brian hamusi Keikon kaulaa. Pää painui lepäämään Keikon olkapäälle, kun hän oli kirjaimellisesti aivan poikki. Hyvä kun mies sai pidettyä itsensä pystyssä.

Keiko tönäisi miehen nurin sängylle, tarttui peitonkulmaan ja hautasi heidät osittain sen lämpöön, kun käpertyi Brianin kylkeä vasten, silittäen silkkiseen sukkaan verhotuilla varpaillaan miehen säärtä.
”Olen pahoillani hartiastasi.”

Se oli ihan liian helppoa, kumota hänet sängylle. Hän kuuli kynsien rapinaa asunnon puolelta, mutta ei välittänyt siitä.
"En ehkä kuunnellut sinua ja ansaitsin sen."

”Milloin sinä kuuntelet minua?” Keiko huomautti ja puraisi huultaan tajutessaan, että Hiccup-parka oli varmaankin käynyt uteliaaksi.

"Silloin kun sin--" Lause katkesi kun muutaman rapisevan laukka-askeleen jälkeen miltein kymmenisen kiloa mäyräkoiraa loikkasi sänkyyn ja suoraan Brianin vatsalle. Mies puhahti tuskastuneena kun ilmat pakenivat keuhkoista.

Keiko painoi käden suulleen tukahduttamaan naurun ja ojensi kätensä tervehtimään suklaanväristä, seurankipeää mäyräkoiraa.
”Luulitko tulleesi unohdetuksi?” hän kysyi ja nousi istumaan voidakseen rapsuttaa Brianin päällä surutta temmeltävän koiran turkkia.

Brian ähkäisi tuskastuneena, työntäen kevyesti mäyräkoiran sängyllä heidän väliinsä.
"Minulla on vatsalihakset, mutta ne eivät auta jos joku ei varoita... Miten sinä putkikassi edes pääsit hyppäämään tänne?"

”Hei sinä pieni, hieno poika”, Keiko jutteli onnesta sekopäiselle koiralle, joka vispasi villisti häntäänsä ja vääntyi rapsutuksista mutkalle yrittäessään ylettyä nuolemaan naisen käsiä.
”Oletko sinäkin yllätyksiä täynnä?”

Brian pudisteli kevyesti päätään. Voi luoja tuota koiraa. Se oli suloinen, mutta niin onnesta sekaisin.
"On. Selvästi. Salaiset vieterit jaloissa."

”Niin olet muuten sinäkin”, Keiko huomautti viitaten yllätyksiin ja kosketti Brianin poskea. Hänen sydämensä tuntui hakkaavan edelleen. Hän kumartui halaamaan riemukasta uutta miestään ja suukotti sen kuonoa, joka kovin sinnikkäästi yritti suukotella takaisin.

Brian naurahti, pudistellen päätään.
"Ai minä?" Hän katseli hellyydellä Keikoa koiransa kanssa.

”Kyllä sinä”, Keiko naurahti ja katsoi miestä olkansa yli, kädet innokkaan koiran turkissa.
”Tiedät, mitä teit.”

"Mitä muka?" Brian tavoitteli olemukseensa viattomuutta, mikä ei tainnut ihan onnistua.
"Olen viaton."

”Viaton”, Keiko toisti ja kohotti kulmaansa haastavasti.
”Viaton? Oletko varma?”

Brian vihelsi pitkään.
"Viaton. Olen täysin viaton. En koskaan tekisi mitään pahaa." Hän kierähti lähemmäs ja suuteli naista hellästi.
"Hyvää joulua."

Keiko kääntyi katsomaan miestä. Hiccup yritti pujottautua peiton alle heidän seurakseen, mutta nainen pidätteli sitä. Hän vastasi suudelmaan ja suli hymyyn.
”Hyvää joulua”, hän vastasi vatsanpohja innosta nipistäen ja siristi sitten silmiään.
”Tiedätkö, kun syytät minua kiusanteosta ja kutsut julmaksi?”

"Tiedän." Brian vastasi hymyillen, napaten suklaanruskean, täynnä rakkautta olevan makkaran kainaloonsa. Ei peiton alle.
"Mitä siitä?"

Keiko hymyili takaisin viattomasti, hymykuopat poskissaan ja sukaisi hiuksia korvansa taakse, ennen kuin kumartui painamaan kevyen suudelman miehen huulille.
”Oi, ei mitään”, hän lupasi tummat, vinot silmät välkähtäen.

"Sano vain. Haluat kuitenkin. Sinulla on se... Katse." Mies naurahti.
"Vai haluatko mennä avaamaan lahjojasi ja syömään aamupalaa?"

Keiko pudisti päätään hymyillen.
”Ei mitään”, hän vakuutti. Jos Brian kutsui itseään viattomaksi, se, mitä Brian väitti kiusanteoksi ei todella ollut mitään. Ja sellaisena sen pitäisi olla täysin hyväksyttävää.
”Oh, ajattelin käydä ensin suihkussa”, hän sanoi liukuen sängyn laidalle ja katsahti miestä olkansa yli.
”Voit tulla mukaan. Jos uskallat.”

Brian puri huultaan kun Keiko nousi sängystä. Hän vapautti samalla sen energisen karvamakkaran kainalostaan.
"Oliko tuo haaste?"

Keiko soi miehelle vain viattoman hymyn, kun riisui loputkin asusteistaan ja tassutti sitten äänettömin varpain kylpyhuoneeseen.

Brian huokaisi, seuraten pian naisen perässä. Suihkuun Hiccup ei tunkenut mukaan, vaan loi ihmisiin epäilevän mulkaisun, jääden muun asunnon puolelle.
"... Lattiadynamiittisi ei taida pitää suihkuista."

”Pidätkö sinä?” Keiko kysyi astuen kuuman, ryöppyävän veden alle ja suki märkiä hiuksiaan taakse.

Brian ei voinut olla nauramatta.
"Hei! Minäkin alan kohta tuijottaa sinua ja kerjätä.”

Keiko nauroi ja kallisti päätään.
”Niinkö? Mitä sinä haluat?”

"Sinut." Brian vastasi hymyillen, kaapaten Keikon hellään halaukseen. Välittämättä siitä että sai vettä kasvoilleen.

”Sinulla on minut”, Keiko huomautti ja kiersi käsivartensa miehen niskalle, lämpö sisällä läikähtäen.Hän peruutti sen verran, että saattoi sijoittaa Brianin kuuman suihkun alle, kaataa miehen saippuaa käsiinsä ja aloittaa kiireettä käsistä hellin, hierovin liikkein ja siirtyä sitten hartioille ja alas rintakehää.

Se oli rentouttava aamu. Hyvin rentouttava. Mies ynisi hiljaa, nauttien kosketuksesta.
"Sinä tosiaan tiedät miten pitää mies onnellisena."

Keiko nauroi kuljettaessaan käsiään miehen kyljillä ja vatsalla.
”Toivottavasti”, hän sanoi ja pudottautui alas jalkateriin, josta saattoi nousta jälleen ylöspäin.

Brian huomasi ettei luottanut Keikoon tuon kumartuessa. Viimekertaisesta kipaisi päässä pikaisia muistikuvia.

Keiko katsahti ylös ja nauroi vapautuneesti nähdessään miehen ilmeen. Sitten hän kallisti päätään kysyvästi. Brianin tarvitsi vain ilmaista toivovansa sitä.

Brian naurahti ja pudisteli päätään.
"Älä katso minua noin. Kaadun jos teet niin. Tule tänne." Hellästi hän veti naista ylös. Hän voisi pestä tuon selän.

”Jos olet varma”, Keiko vastasi suoristautuen, kurottui painamaan suukon miehen huulille ja poimi oman, hedelmäisen shampoonsa hyllystä.

"Meillä on aikaa. Koko päivä. Ja toivottavasti loppuelämä." Brian lipsautti ajattelematta sen enempää. Hän oli sanonut sen aiemminkin kyllä. Häntä ei haittaisi, jos Keiko olisi hänen viimeinen rakkautensa. Irlantilainen olisi oikein onnellinen mies silloin.

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Ke Joulu 20, 2017 12:51 pm

Keiko suli hymyyn, kun ajatus nipisti hänen vatsanpohjaansa.
”Toivottavasti”, hän vastasi ja kallisti päänsä taakse huuhtoen hiuksensa.

Brian otti sen Keikon käyttämän saippuan käteensä, laskien kätensä naisen kapeille ja hennoille harteille. Miten joku saattoi olla niin siro ja pieni?
"Olet niin kevyt. Ihme ettei tuuli vie syysmyrskyissä sinua mukaansa."

”Ehkä sinä olet vain iso”, Keiko ehdotti hymyillen huvittuneena ja kosketti miehen poskea.

"En ole niin iso." Brian naurahti hellästi, hieroen naisen niskoja. Siihen oli helppo unohtua. Ainakin siihen asti kunnes jopku raapi vessan ovea.
"Aivan kuin Hiccup olisi varma että emme tule pois täältä."

Brianin kosketuksella tuntui olevan pahalaatuinen lahja saada hänet unohtamaan sekä itsensä että ajantajunsa, nojautumaan vain miehen käsiin. Keiko nauroi ja puristi vettä hiuksistaan.
”Ehkä meidän pitäisi. Ansaitset aamupalaa ja joululahjoja”, Keiko sanoi astuen ulos suihkusta ja kääriytyi vaaleanpunaiseen kylpytakkiinsa. Hän ojensi miehelle muhkean, valkoisen pyyhkeen ja kurottui painamaan suukon hopeisen sängen kirjomalle poskelle, ennen kuin avasi oven koiralle, joka syöksyi touhukkaana jalkoihin.

Brian hymähti, päästäen naisen otteestaan hieman vastahakoisesti. Hän otti pyyhkeen vastaan, hipaisten leukaansa. Pitäisiköhän hänen ajaa partaansa? Ehkä kohta.
"Ansaitsen? Tunnuit olevan aiemmin kovin eri mieltä siitä mitä minä ansaitsen kun en tottele."

”Nythän sinä tottelit”, Keiko huomautti hymyillen, kumartui rapsuttamaan koiraa ja tassutti sitten takaisin makuuhuoneeseen valikoimaan asiallista päällepantavaa.

"Kerran sinisen kuun aikaan." Brian naurahti, tullen itsekin pukeutumaan. Sen tehtyään hän suunnisti keittiöön.
"... Mitä täältä uskaltaa syödä?" Ehkä Keikolla oli ajatus jääkaappinsa järjestelyn kanssa tai joulupäivän aamiaiseksi. Se ei edes yllättäisi, nainen tosiaan rakasti joulua.

”Mitä vain haluat”, Keiko nauroi ja veti pehmoisen, reisimittaisen neuleen valkean topin ja mustien legginssien päälle.
”Mutta ostin näitä”, hän lisäsi ja poimi kaapista pussin karpaloisia korvapuusteja, ennen kuin naksautti tottuneesti vedenkeittimen päälle ja soi miehelle huvittuneen hymyn.
”Ja minulla on toki pipareita.”

"Minä luulen etten voi syödä aamiaiseksi pelkkää sokeria." Mies nauroi, ottaen kaapista kananmunia. Hän voisi paistaa niitä ja kasviksia, sekä täydentää aamiaisen pullalla ja pipareilla.
"Mutta lupaan etteivät ne jää syömättä. Saan kyllä uida maratonin että en pyöristy jouluna."

Keiko poimi kaapista kultaisin lehdin koristellun teekupin ja toisen luontomotiiveilla kirjotun Brianille. Hän valmisti itselleen vihreää teetä ja jätti teelaadut vapaasti valittaviksi miehelle.
”Vihjaatko, etten tarjoa sinulle riittävästi urheilua?” hän kysyi silmät tuikahtaen, nappasi korvapuustin hampaisiinsa ja lähti keittokomerosta olohuoneen puolelle teekuppi toisessa ja koiranruokakuppi toisessa kädessä.

Brian valitsi mahdollisimman tavallisen mustan. Nirso mikä nirso. Ehkä hän vielä joskus opettelisi juomaan vihreää teetä.
"En. Luoja, en tosiaan." Brian nauroi, jääden valmistamaan oman aamiaisensa. Hän seurasi naista olohuoneeseen, hymyillen. Hän istui alas, katsellen mäyräkoiraa. Niin suloinen otus.

Keiko taputti paikkaa vieressään vaaleanvihreällä, kauniisti muotoillulla sohvalla ja piteli koiran ruokakuppia paikallaan varpaillaan, kun Hiccup söi aamiaistaan antaumuksella, joka sai sen hyökkimään kupin laitaa vasten.
”Haluaisitko katsoa Love Actuallyn kanssani? Se on lempielokuvani, ja katson sen joka joulu.”

"Joku tarvitsee jarrut kuppinsa pohjaan." Brian naurahti, katsoen Keikoa.
"Katsotaan vain. Olen tainnut nähdä sen vuosia sitten, ehkä."

”Olen todella onnellinen, että olet täällä”, Keiko huomautti ja hipaisi miehen poskea sormillaan, koska hän todella oli. Niin sietämättömän, ylitsevuotavan onnellinen, ettei tiennyt, mitä olisi tehnyt itsensä kanssa.

"Minäkin. En keksi parempaa tapaa viettää joulua." Brian nojautui painamaan suukon Keikon poskelle, jatkaen sitten syömistään.

Keiko siemaisi teetään ja rapsutti sitten varpaillaan huomionkipeänä selälleen heittäytyvän mäyräkoiran vatsaa nauraen kuppiinsa.
”Ehkä sen on aika saada avata lahjansa.”

Brian vilkaisi koiraa hymyillen.
"Ehkä. Ja ehkä sinunkin olisi." Mies kannusti pehmeästi.

”Ja sinun”, Keiko huomautti, laski teekuppinsa sohvapöydälle ja siirtyi parin askeleen päässä olevan, valaistun joulukuusen luo naksauttaen jouluisen soittolistan päälle. Lahjaröykkiö kuusen alla näytti suurelta. Monikohan niistä oli hänen koiralleen? Keiko raapi rannettaan peittävää sidettä mietteliäänä, kun valikoi ensimmäisen Hiccupille ja heitti sitten kultaiseen paperiin taiteellisesti käärityt, laadukkaaksi kehuttua merkkiä olevat ajohanskat Brianin viereen sohvalle. Niitä seurasi puhallettava, samettisen pehmeä niskatyyny vihreään, kuusimotiviilla kirjailtuun paperiin käärittynä.
Hiccup repi antaumuksella paperia saamastaan pehmolelusta. Keiko poimi toisen paketin miehen tuomasta kassista.

Brian otti paketin kiinni, nauraen pehmeästi. Hän katsoi hetken koiraa, joka todella tuntui nauttivan avaamisesta. Hän avasi itse varoen sen kultaisen paperin, hymyillen.
"Voi rakas." Hän kokeili hanskaa käteensä, hymyillen.
"Olisipa kesä." Pitäisi malttaa näiden kanssa kesään asti. Valitettavasti. Puhallettava niskatyyny sai miehen hymyilemään.
"Teit juuri kisamatkoistani hieman siedettävämpiä."

Nainen keräsi muutaman lisää syliinsä ja laski ne Brianin viereen, kun istui itsekin takaisin sohvalle oma paketti sylissään. Hopeaan kääritty laatikko sisälsi uuden, miehisen tuoksun, valkokultaiseen paperiin verhottu pehmeä paketti hyvinistuvan, arvokkaan, laivastonsinisen kashmirneuleen ja kolmas paketti untuvaisen pehmeän, tummanharmaasta villasta neulotun kaulaliinan. Häkeltynyt epäusko siitä, että hänelle ostettiin lahjoja, sai hänen vatsansa nipistelemään, ja kun hän näki, siron, hopeisen riipuksen, jonka timantti välkähteli jouluvaloissa, Keiko painoi käden sanattomana suulleen.

Brian seuraili Keikon ilmeitä. Hän hymyili pehmeästi, painaen suukon naisen poskelle.
Hänen olisi pitänyt ostaa Keikolle useampi lahja. Jestas tuo oli lahjonut häntä aivan liikaa.
"Irlantilainen symboli." Hän selitti pehmeään ääneen koruvalintaa, avaten paketista sen pehmeäs kashmirneuleen. Hän oli aika varma että se voisi olla hänen uusi lempipaitansa.

Keiko pudisti päätään. Hyvä luoja. Korun oli täytynyt olla kalliskin.
”Se on kaunis”, hän sanoi haparoiden ääntään ja kosketti korua hellästi sormenpäillään, pudistaen uudelleen päätään.
”Sinun ei pitäisi ostaa minulle mitään. Mutta kiitos. Olet niin hirvittävän kultainen, huomaavainen, hyvä mies”, nainen vetosi ja nojautui painamaan suudelman Brianin huulille.
”Auttaisitko?” hän vetosi ja poimi korun varovasti rasiasta, vetäen hiukset syrjään niskaltaan.

Brian pudisteli itse päätään.
"Ei, minä ostin sinulle kolme lahjaa. Sinä ostit minulle viisi. Olisin voinut ostaa sinulle kaksi lisää." Olkoonkin, että Keikon kolmas lahja oli kirjaimellisesti vienyt Brianin säästöt, joita hän oli kerännyt Kawasakinsa uudelleenmaalaukseen. Keikon ei tarvitsisi tietää sitä.
"Se on Bardin valo. Laulajan, näkijän ja runoilijan valo. Koska sinä olet minun valoni." Brian painoi pehmeästi suukon keikon niskaan, kun koru oli naisen kaulassa.
"Kristalli on kärsivällisyyden ja täydellisyyden kivi. Sopii sinulle."

”Ei lahjojen lukumäärällä ole mitään merkitystä!” Keiko protestoi.
”Ajatus ja antamisen ilohan niissä merkitsevät, ja enhän minä ole hankkinut sinulle mitään merkittävää. Vain asioita, joita toivoit ja joita olen todennut sinulta puuttuvan.” Kuten ihastuttavia, pehmeitä tekstiilejä, jotka saisivat Brianin miettimään miksi koskaan laittoi ihoaan vasten mitään muuta.
Hän suli häkeltyneeseen hymyyn kuullessaan tarinan korun taustalla ja tunsi väreiden kulkevan alas selkäänsä, kun mies suuteli hänen niskaansa. Hän kääntyi ympäri, punoi sormensa hopeisiin hiuksiin ja varasti Brianilta pitkän suudelman.
”Olet uskomaton”, hän vetosi ja havahtui siihen, että kädet olivat tyhjinä. Nainen kyykistyi takaisin lahjojen puoleen, antoi Hiccupille kaksi paketoitua lelua lisää, poimi mukaansa viimeisen lahjan Brianin kassista ja ojensi miehelle pienen, kultanauhalla sidotun rasian. Ehkä se oli hassua, paketoida avain asuntoonsa, mutta hänelle se oli iso askel. Avata turvapaikkansa miehelle.

"Niin, mutta silti. Minä olisin voinut. Ja ensi vuonna siis hukutan sinut lahjoihin, koska ilahdut niistä." Ja nainen näytti ilahtuneena niin ihanalta. Sai hänen sydämensä hyppimään. Pitkä suudelma meinasi venyä vielä pidemmäksi, mutta sitten Brian vetäytyi kauemmas. Se kultainen kirjekuori sisälsi kylpylästä saadun kortin tietoineen. Vapaavalintainen viikonloppu kahdelle kylpylässä, sisältäen vapaavalintaisia hoitoja ja täyshoidon. Brian oli laittanut siihen klipsillä kiinni tarkennuksen, jossa täsmensi sen olevan käytettäväksi ystävän kanssa ja lupasi maksaa molempien junaliput.
"En ole." Brian avasi seuraavaksi sen huivin, hymyillen ja sen tuoksun.
"Sinulla on hyvä tuoksumaku, kultaseni."

Keikon kulmat painuivat, kun nainen luki kirjekuoresta paljastunutta korttia.
”…Mitä tämä on?” hän kysyi painaen käden suutaan vasten ja kosketti sitten levottomana kaulassaan riippuvaa korua, joka olisi jo sellaisenaan ollut häkellyttävän ihana joululahja.
”Brian”, hän vetosi katsahtaen miestä järkyttyneenä, ”tämä on aivan liikaa. Olet ihana, mutta en minä ansaitse tällaisia lahjoja! En halua olla kuluerä tuloissasi.”

Brian siirtyi sohvalla hieman kauemmas, kun pelkäsi Keikon hutkaisevan häntä.
"Sinä osaat lukea, rakkaani." Mies muistutti naista hellästi.
"Ja älä sinä sano mitä ansaitset. Minä ostin sen jo, joten sinun pitää käyttää sen. Kulta."

”Brian”, Keiko vetosi ja katsoi korttia painaen käden uudelleen suulleen.
”Olet niin kovin antelias ja huomaavainen.” Voi hyvä luoja, paljonko tämä oli maksanut miehelle? Mikä vimma Briania ajoi sijoittamaan häneen näin?
”Kiitos, se on aivan ihana ajatus. Mutta, rakas, sinun ei todella tarvitse ostaa minulle yhtään mitään. Olen onnellinen pelkästä läsnäolostasi.”

"Minä tiedän. Sinunkaan ei tarvinnut. Joten, voimme molemmat vain hyväksyä sen, että me tykkäämme ostaa toisillemme lahjoja, koska rakastamme toisiamme." Brian veti Keikon hellästi kainaloonsa.
"Halusin että menet jonnekin jonkun ystäväsi kanssa." Hän oli päätellyt ettei Keiko ollut ennen saanut tehdä sellaista.

Keiko käpertyi miestä vasten, laski kätensä hopeanhohtoiselle poskelle ja painoi suudelman toiselle.
”Olet tavattoman, tavattoman hyvä mies”, hän vetosi ja leikitteli sirolla riipuksellaan epäuskoisena.
”Saanen tosin huomauttaa, että on hyvin eri asia ostaa pari hanskoja tai neule kuin kylpyläloma kahdelle.”

"Kyse ei ole siitä kylpylälomasta. Kuvittelin vain että se on jotakin mitä kaksi naista voisi tehdä kaksin." Brian huomautti.
"Vaan siitä, että halusin lahjoittaa sinulle ihanan viikonlopun ystäväsi kanssa. Minä... Oletan ettei se ole sinulle kovin tuttua."

”Ei, ei ole”, hän myönsi ja silitti Brianin poskea, lämpö sisällä läikkyen. Miten mies saattoi olla niin kiltti ja ajattelevainen? Ajatukselle olisi ollut lukemattomia, budjettiystävällisiä toteutustapoja, mutta Brian oli ollut häkellyttävän antelias. Keiko halasi miestä.
”En tiedä, mitä olen tehnyt ansaitakseni sinut.”

Brian halasi naista hieman tiukemmin.
"Olet olemassa." Hän lupasi naiselle, ottaen sen pienen paketin käteensä. Avain?
"Uh... Keiko." Nyt hän ei voinut sanoa ymmärtävänsä.

Hento puna nousi naisen poskille, ja hän nojasi päänsä Brianin hartiaan piilottaen kasvonsa.
”Asuntooni”, hän selvensi hieraisten nenänpieltään.
”Sinun ei tarvitse käyttää sitä, jos et halua.”

Brian ähkäisi hiljaa.
"... Ei sinun tarvitse." Harmaahiuksinen mies nielaisi tyhjää, purren kevyesti huultaan. Keikohan oli sanonut, ettei halunnut antaa avaintaan koska... Niin. Ja hän oli ymmärtänyt. Se oli hänelle enemmän kuin mikään muu. Osoitus jostain mikä sai ihanan lämpimän tunteen läikähtämään sisällä.

Keiko halasi miehen rintaa hetken uskaltamatta nostaa päätään. Oliko Brian vaivaantunut? Oliko se sopimaton sitoutumisen osoitus? Epäröiden nainen suoristautui niin, että saattoi nähdä miehen kasvot.
”Sinun ei tarvitse käyttää sitä, jos et halua.”

Olihan Keikollakin Brianin asunnon avaimet. Nainen ei vain koskaan käyttänyt siitä.
"Ei, minä vain... Kun tiedän miksi sinä... Voi luoja. Olen otettu tästä."

Keiko hipaisi miehen poskea ja hymyili hämillisesti.
”Jos haluan jakaa elämäni kanssasi, eikö myös kodin jakaminen ole sopiva askel?”

Brian nyökkäsi pehmeästi.
"Lupaan silti ilmoittaa kun olen tulossa." Mies lupasi pehmeästi.

”Ei sinun tarvitse”, Keiko vastasi ja hipaisi huulillaan hopeanhohtoista poskea.
”Luotan sinuun, ja eikö ole vain reilua, jos minäkin saan sydämentykytyksiä?”

Brian kiehnäisi poskellaan naisen kasvoja.
"En haluaisi sinun saavan muuta kuin hyviä sellaisia." Joten, hän ilmoittaisi etukäteen. Keikon ei pitäisi säikähtää, kun avain rapsahtaisi lukossa.

Keiko nauroi ja käpertyi miehen syliin, kiertäen käsivartensa tämän niskalle.
”Taidan saada sellaisia jo nyt sen verran, että pelkään terveyteni puolesta.”

Brian naurahti käheästi, laskien avaimen sohvapöydälle. Ei saisi hukata sitä.
"Älä nyt. Olet nuori nainen."

”Ja sinä olet luvattoman karismaattinen, rakas mies”, Keiko vastasi ja hamusi miehen korvaa ja kaulansyrjää huulillaan.

"Kuules, pieni enkelini." Mies huomautti hellästi, kun Keiko hamusi kaulansyrjää huulillaan.
"Sinulla ja koirallasi on vielä paketteja avaamatta. Ystäväsi loukkaantuvat jos et avaa heidän lahjojaan." Esimerkiksi Sabrielin antama paketti odotti kuusen alla.

”Hyvä on”, Keiko huokasi, suukotti miehen poskea ja nousi ylös Brianin sylistä, kyykistyen takaisin kuusen alle. Hän katseli lattialle levinnyttä paperisilppua ja ojensi häntä silmät kirkkaina ja pää valppaasti tapittavalle koiralle seuraavan paketin. Ylähuuli oli jäänyt ylös, ja sai naisen nauramaan koiran ilmeelle, kun se hyökkäsi uuden saaliin kimppuun. Hän poimi Sabrielilta tulleen paketin ja Sylvialta saamansa kirjekuoren käsiinsä ja istahti takaisin miehen viereen. Loput hän voisi avata myöhemmin.

Sabrielin paketissa oli kynttlöitä, kasvonaamiopurkki ja kirjekuori, joka sisälsi lahjakortin sille ratsastuskoululle, josta Keiko oli puhunut. Brian valui istumaan lattialle, viihdyttäen koiraa. Mies päätyi lopulta makaamaan lattialle, nauraen kun mäyräkoira steppasi innoissaan miehen vatsan päällä, heiluttaen häntää niin että koko peräpää vaikutti pian irtoavan.

Keiko pudisti päätään ensin elämänsä rakkaiden käsittämättömälle anteliaisuudelle ja huomaavaisuudelle, ja sitten sille, miten hellyyttäviltä mies ja koira näyttivät yhdessä.
”Oh”, hän henkäisi avatessaan Sylvialta tulleen, kultaisen kirjekuoren.
”Hän on antanut meille kaiken sisältävän viikonloppuloman Hotelli Cavendishissä. Sylvia.”

Brian rapsutteli Hiccupin hapsuisia korvia, kääntäen katseensa Keikon puoleen. Oli hassua katsoa naista lattian tasolta, kun tuo istui sohvalla.
"Sylvia? Meille? Se on... Anteliasta."

Keiko painoi käden suutaan vasten.
”Te olette kaikki niin käsittämätön anteliaita”, hän vastasi päätään pudistaen ja tutki korttia.
”Meille kahdelle, milloin vain haluamme sen lunastaa. Hotellin paras sviitti, ruokailu ja huonepalvelu kaikki sisältyvät lahjakorttiin”, Keiko luki häkeltyneenä.

Brian tunsi hengityksen jäävän puolitiehen. Eikä se nyt johtunut kymmenestä kilosta maastomakkaran muotoista rakkautta, joka esitti kansansa onnentanssia hänen vatsansa päällä.
"Luoja. Ja minun lahjani oli sinusta liikaa."

”Tämä on kaikki liikaa”, Keiko vastasi ja kosketti kaunista korua kaulassaan.
”Mutta Sylvia on aina käsittämättömän antelias. Hän otti minut luokseen, kun pakenin Tarquinin luota, hän hankki minulle kodin ja auttoi kunnostamaan sen, hän tuli kanssani hakemaan tavarani Tarquinin asunnolta, hän auttaa minua saamaan avioeron ja lähestysmieskiellon ja nyt selvittämään-”
Keiko pudisti päätään ja painoi käden suulleen.
”En tiedä, mitä olen tehnyt ansaitakseni teidät kaikki elämääni.”

Brian katsoi Keikoa pitkään.
"... Selvittämään mitä?" Uteliaisuus heräsi ja hän nousi istumaan, naisystävänsä rakkaudenkipeä koira edelleen sylissään.

”Ei sen väliä”, Keiko pudisti päätään hymyillen ja sujautti kortin takaisin kauniiseen kuoreen.
”Haluaisitko mennä? Hotelli Cavendishiin? Se näyttää hyvin kauniilta.”

Brian päätti vastata ensin helpompaan kysymykseen.
"Rakas, jos se on ostettu meille, olisi todella tylyä olla menemättä." Brian huomautti pehmeästi. Ja se olisi viikonloppu Keikon kanssa.
"Ja Keiko. Salaatko sinä minulta jotakin?"

”Hyvä on sitten. Kenties tammikuussa?” Keiko ehdotti ja risti jalat eteensä sohvalle. Kysymys salailusta sai hänet painamaan syyllisenä katseensa. Miten hän oli saanut salattua Brianin aviomieheltään, kun oli näin toivoton valehtelemaan?
”Ole kiltti äläkä ole vihainen.”

"Tammikuussa minulla olisi aikaa." Mies myönsi. Sen jälkeen, ei puhettakaan. Ja se vain pahenisi kesän ulkokisakautta kohti.
"En ole vihainen."

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Ke Joulu 20, 2017 12:52 pm

Keiko leikitteli korullaan.
”En halunnut sanoa mitään, ennen kuin olisin aivan varma ja voisin kysyä, mitä olet mieltä asiasta. Mutta uskon, että meillä on perusteet kumota lähestysmiskieltosi ex-vaimoosi ja lapsiisi. Uskon, että rekisterisi ansaitsee oikaisun, ja sinulle voitaisiin saada lain myöntämä oikeus tavata lapsiasi. Joten pyysin Sylviaa auttamaan, ja meidän pitäisi saada asia käsittelyyn tammi-helmikuussa – jos sinä haluat.”

Brian vinkaisi hyvin epämiehekkäästi, peittäen suunsa. Kyyneleet tunkivat ruskeisiin, naururyppyjen reunustamiin silmiin.
Hänen lapsensa.
"S-sinä..." Mies ei löytänyt sanoja. Ei hän entisestä vaimostaan välittänyt, mutta lapset.

Keiko kohotti säikähtäneenä katseensa ja tuijotti Briania sydän levottomana hakaten. Oliko mies vihainen? Mikä Brianin tuli? Nainen pudottautui sohvalta lattialle ja tarttui miehen käteen.
”Yritin auttaa puhumalla Joslynille – koska lapsesi ansaitsevat tietää, ettei heitä ole hylätty tai unohdettu, että rakastat ja ajattelet heitä – mutta taisin vain suututtaa hänet. Olen siitä niin kovin pahoillani – ja näin lapsesi. He ovat terveitä, onnellisen näköisiä lapsia, ja poikasi on kuin ilmetty kuva sinusta”, Keiko sanoi onnettomana ja kosketti hopeanhohtoista poskea.
”Teen kaikkeni, että he saavat tietää, että heillä on isä, joka rakastaa heitä. Sinua on kohdeltu väärin, olet menettänyt heidän lapsuutensa enkä minä voi vain katsoa sitä sormieni läpi.”

Brian hautasi kasvot käsiinsä, vinkaisten uudelleen. Se kuulosti samalta kuin polvitaipeesta kutittaminen, mutta vain surkeammalta. Hän ei voinut pidätellä kyyneliä.
"Ja sinä vielä kysyt mitä olet tehnyt ansaitakseni minut tai matkan kylpylään? Luoja, Keiko!" Mies ulahti käsiensä lomasta.
"En kaipaa mitään kuten lapsiani. Jos... Jos oikeasti saisin tavata heitä, voin rehellisesti sanoa, että et voi tehdä mitään suurempaa eteeni. Declan... Näyttää minulta?" Hän muisti vain pienen pellavapäisen, hieman kiharahiuksisen pojan, jonka kasvoissa oli taaperon pyöreyttä.

”Brian”, Keiko vetosi neuvottomana ja halasi miehen hartioita, painaen päänsä olkapäälle. Eihän hän ollut vielä saanut mitään konkreettista aikaan, vaikka uskoikin vahvasti siihen, että Joslynin valheellinen todistus ja Brianin moitteeton käytös viimeisen kuuden vuoden aikana riittäisi saavuttamaan sen, mitä hän halusi: isälle oikeuden nähdä lapsensa ja lapsille oikeuden isään.
”Kyllä, hän näyttää häkellyttävän paljon sinulta. Samat silmät, sama nenä. Varsin samanlainen hymy”, nainen sanoi.

Brian veti syvään henkeä. Hyvä luoja, aikuinen mies, rauhoitu. Pelkästään se että Keiko yritti jotakin sellaista, se oli jo miltein liikaa.
"Voi luoja. Oliko hänellä edelleen kiharat hiukset?" Syntyessään pojalla oli ollut enkelimäisen vaaleat kiehkurat, jotka olivat ajan saatossa tummuneet, mutta säilyttäneet kiharansa.
"Tuntuu ironiselta että sinä tiedät miltä lapseni näyttävät, mutta minä en."

”Olen niin kovin pahoillani”, Keiko vetosi myötätuntoisena, turhautuneena miehen kokemaa, epäreilua menetystä kohtaan. Brian oli tehnyt väärin Joslyniä kohtaan, mutta ei tavalla, joka olisi tehnyt miehestä vaarallisen tai sopimattoman isän.
”Kyllä. Näin heidät vain pikaisesti, mutta he olivat hyvin onnellisen ja hyvinvoivan näköisiä lapsia. Ja tyttäresi on kertakaikkisen kaunis.”

Brian ei voinut olla hymyilemättä. Lapset voivat hyvin, olivat onnellisia. Se oli kaikki mitä hän oli koskaan noille toivonut.
"... He ovat onnellisia ja terveitä. Se on kaikki mitä minä koskaan heille toivoin. Vaikka taisin luvata suojelevani heitä miltä tahansa. Sitä en varsinaisesti voinut lunastaa."

”Sinä olet tehnyt parhaasi isänä”, Keiko sanoi ja kosketti hellästi hopeisia hiuksia, pyyhkäisi pehmein sormin kyynelten jälkiä poskelta ja painoi sille sen jälkeen suudelman.
”Ja jos tämä onnistuu ja saat heidät elämääsi, olen varma, että olet uskomaton isä.”

"Se on naurettavaa. Halusin lapsia miltein enemmän kuin Joslyn aikanaan." Brian nielaisi.
"Sitten en ehtinytkään olemaan kotona. Vaikka olin molempien lapsien vauvaiässä muutaman kuukauden kisatauolla. Matkasin Dublinista asuntolalta yötä vasten Limerickiin, jotta saatoin olla kotona kun he heräävät. Lähin takaisin yötä vasten, jotta en joutuisi hyvästelemään kun he olivat hereillä, jotta sain mahdollisimman monta minuuttia heidän kanssaan. Vaikka vain yhden päivän takia."

Keiko silitti hopeisia hiuksia sydän myötätunnosta särkyen. Hän oli varma siitä, että maailma oli kaunis ja hyvä, ja hyvät ihmiset ansaitsivat hyviä asioita – ja Brian ansaitsi olla ihana isä lapsilleen, jotka ansaitsivat tulla rakastetuiksi. Onneksi hänellä oli niin kultaisia ystäviä, jotka ryhtyivät epäröimättä apuun.
”Olen niin pahoillani, että olet ollut erossa heistä.”

"Se oli minun valintani. En osannut silti luopua urastani ja... Voisin edelleen olla. Kun katson asioita taaksepäin, tiedän että me olisimme eronneet jossakin vaiheessa, vaikka minä en olisi tehnyt mitä tein." Brian myönsi hiljaa. Purren huultaan.
"Et tajua mitä se merkitsee minulle, että sinä edes yrität."

”Totta kai minä yritän”, Keiko vetosi.
”Olet hyvä mies ja hyvä isä, ja lapsesi ansaitsevat tietää olevansa rakastettuja. He ansaitsevat isän, ja sinä ansaitset olla onnellinen. Ja minä rakastan sinua.”

Brian kaappasi Keikon halaukseensa. Voi hyvä luoja.
"Voi luoja sinua rakkaani." Hän ei tiennyt miten voisi kiittää Keikoa tästä. Edes yrityksestä.

Keiko halasi miestä lujasti takaisin, häkeltyneenä ja onnellisena suotuisasta vastauksesta.
"Sinä ansaitset olla onnellinen."

Brian niiskaisi hiljaa.
"Sinä, kultaseni, teet minut onnelliseksi. Rakastan sinua niin paljon." Hän ei tiennyt miten olisi käsitellyt kaiken sen mitä sisällä pyöri.
"Olet ihmeellinen nainen."

Brian oli saada hänen sydämensä halkeamaan, ja Keiko suki hopeisia hiuksia ja painoi pehmeän suudelman miehen poskelle. Hän oli pelännyt miehen suuttuvan asioihinsa sotkeutumisesta, olihan Joslyninkin ilmestyminen varmaan täysin hänen syytään, eikä ollut odottanut liikutusta, joka täytti hänet hellyydellä.
”Sinä olet hyvä, hyvä mies”, hän vetosi takaisin.

Mies vain halasi tuota tiukasti, osaamatta sanoa muuta. Ei hyvä luoja.
"Voi kun kaikki näkisivät minut kuten sinä."

Keiko hymyili, onnellisena tiukassa halauksessa, toinen käsi Brianin hiuksissa ja toinen selälleen heittäytyneen koiran vatsalla.
”Miksi eivät näkisi?” hän vetosi.

"Ei kukaan muu näe ihmisiä samalla tavalla kuin sinä." Vain Keiko saattoi nähdä ihmiset niin kauniina.

”No, heidän pitäisi”, Keiko protestoi ja painoi suukon miehen poskelle.
”Sinä olet uskomattoman kaunis ihminen.”

Brian hymähti pehmeästi.
”Niin sinäkin, rakas. Niin kaunis, niin kaunis. Kaikilla tavoilla."

Keiko pudisti päätään, tummat hiukset keinahtaen, laski kätensä miehen poskille ja painoi huulille suudelman. Maailman pitäisi nähdä hopeakettu niin kuin hän näki.

Brianille riitti että Keiko tuntui näkevän hänessä loputtoman paljon hyvää. Se oli tärkeintä.
"Mitä muuta sait ystäviltäsi kuin aivan ylimitoitetun, epäilemättä romanttisen viikonlopun kanssani?"

”Tuskin pahastun mitään romanttista kanssasi”, Keiko huomautti vienosti hymyillen ja siirtyi halauksesta sohvapöydän luo, minne oli kasannut lahjojaan. Muutama oli vielä kuusen alla, muilta ystäviltä ja kollegoilta tulleita paketteja, joissa useammassa taisi olla muodosta ja painosta päätellen kirjoja. Hän kohotti miehelle Sabrielilta tulleet kynttilät ja ihonhoitotuotteet näkyville ja poimi sitten lahjakortin.
”Lahjakortti Greenridgen ratsastuskouluun, missä kävin ratsastamassa. En ymmärrä, miksi olette kaikki niin anteliaita ja huomaavaisia minulle.”

Brian ei voinut olla hymyilemättä. Ratsastuskouluun.
"Aww. Se on hieno lahja. Tulen vielä katsomaan." Voisi kyllä olla ettei Brian saisi olla ratsastuskoululla sekuntiakaan rauhassa.

Keiko nauroi päätään pudistaen.
”Se on hieno lahja, ja et tule”, hän vakuutti, ”olen todennäköisesti unohtanut suurimman osan oppimastani enkä tiedä toivoisinko olympiatason esteratsastajaa käyttämään aikaansa siihen, että katselee minun opettelevan istuntaa ja kevyttä ravia.”

"Mitä jos olympiatason esteratsastajasta olisi kerrankin mukavaa olla se joka katsoo muita?" Brian nauroi pehmeästi, suukotti naisen poskea hellästi.

Keiko hymyili, tummat silmät tuikahtaen ja tukisti hopeisia hiuksia hellästi.
”Olen varma, että löydät mielekkäämpääkin katseltavaa.”

"Mmmhm. Siinä olet oikeassa." Brianin äänensävy oli kovin paljon puhuva.
"Vaikka sinä ratsastushousuissa et olisi huono vaihtoehto itsellesi pitsihepenissä."

”Hävytön, hävytön mies”, Keiko kuiskasi takaisin ja tukisti miestä lujemmin, nojautuen hipaisemaan miehen kaulaa huulillaan.

Pää taipui tukistuksen myötä kevyemmin taaksepäin.
"Ah... Minä vain vastasin toteamukseesi." Hän värähti huulten kosketuksesta.

”Totta kai”, Keiko vastasi hamuten pehmeää kaulansyrjää huulillaan ja näykkäsi sitä sitten, ennen kuin vapautti miehen otteestaan.

Brian ynähti näykkäisylle hiljaa. Heidän kahdenkeskinen joulunsa tulisi olemaan niin kovin levoton.
"Ihan kuin sinä olisit täysin viaton."

”Mikä minusta tekee jonkin muun kuin viattoman?” Keiko kysyi nauraen ja kumartui suukottamaan matolla kieriskelevän koiran lämmintä, ruskeaa kuonoa. Huiskamainen häntä paukutti onnellisena valkeaa, upottavaa villamattoa.

"Se miten saat miehen hävyttömän hulluksi himosta." Brian totesi tyynesti. Hän oli eilen kadottanut osan itsehillinnästään, mutta onneksi hän ei ollut tehnyt mitään typerää. Kuten vaikka tarttunut naista tuon hennoista ranteista. Tai hipaissutkaan hiuksia.

Keiko nauroi vatsanpohja nipistäen ja kohotti päätään miestä katsellen.
”Niinkö? Ehkä minun pitäisi tehdä sitä useammin.”

Brianin vatsassa muljahti. Seuraavalla kerralla hän ei ehkä muistaisi kohdella Keikoa niinkään kauniisti, mitä nyt. Mistä hän tietäisi miten tuota oli kohdeltu? Hän ei haluaisi tuoda mieleen entistä miestä, mutta ei myöskään kysyä mikä olisi sallittua. Asioita, joita hän ei halunnut kaivella.

Keiko kallisti päätään, silmät pehmeten ja kosketti Brianin poskea.
”Hei, onko kaikki hyvin?”

Mies havahtui ajatuksistaan, koettaen vakuuttaa Keikon hymyllä.
"On. Kaikki on hyvin."

Keiko kiersi käsivarret ympärilleen, kummitteleva tunne mieltä nakertaen.
”Olen pahoillani, jos koet minun kiusanneen sinua”, hän sanoi pehmeästi, syyllisyys pistäen. Ehkä hän tunsi polvet huteriksi tekevän humahduksen sisällään, kun huomasi, että Brian kävi malttamattomaksi.
”Ajat minut hulluksi, enkä muista tai välitä, mikä on sopivaa.”

No niin.
Tässä sitä mentiin. Miten hän onnistuisi elämään niin ettei Keiko tuntisi syyllisyyttä?
"Voi rakas. En minä sitä. Se on oikein... Se on niitä asioita jotka kuuluvat normaaliin suhteeseen ja en minä pistä sitä pahakseni. Todellakaan."

”Joten… Kaikki on hyvin?” Keiko varmisti päästäkseen eroon nakerruksesta mielessään ja kosketti Brianin hopeisia hiuksia.

Ei salaisuuksia. He olivat tainneet luvata jotain sellaista.
"... Pelkään että säikäytän sinut kun menetän hallintaa."

”Brian”, Keiko vetosi sydän hellyydestä pakahtuen ja kiipesi miehen syliin, koska ei voinut estää itseään. Hän kiersi kätensä miehen niskalle ja painoi suudelman ohimolle.
”En todella usko, että voisit säikäyttää minua”, nainen sanoi, ”minä luotan sinuun. Et taida tietää, miltä minusta tuntuu olla lähelläsi.” Miten huumaavaa, kertakaikkisen huumaavaa miehen pelkkä läsnäolo oli ja miten kosketuksesta saattoi humaltua, kun saattoi luottaa siihen.
”Oh, ja rakas, minä pidän siitä, kun et yritä hallita itseäsi”, hän kuiskasi ja painoi suukon miehen korvanlehdelle.

Brian hymähti pehmeästi, silittäen hajamielisen oloisena syliinsä kiivenneen naisen selkää peukalollaan.
"Mutta jos? Jos kosken tavalla joka..." Muistuttaisi Keikoa kipeällä tavalla menneistä. Hän ei tosin voinut olla naurahtamatta naisen sanoille.

Keiko halasi miestä tiukasti, sydän särkyen – kauanko Brian oli miettinyt tällaisia sanomatta mitään?
”Joka mitä? Josta en pitäisi?”

"Joka muistuttaisi sinua mistään mistä en halua muistuttaa sinua." Käsi nousi tummiin hiuksiin, miehen silittäessä niitä hellästi.

Keiko nojasi päänsä miehen hartiaan ja keskittyi hetkeksi hellään kosketukseen hiuksissaan, jotka olivat tottuneet odottamaan kovia, armottomia sormia, jotka tuntuivat repivän päänahkaa.
”Brian, luuletko, että voisit muistuttaa minua Tarquinista?” hän vetosi.
”Et voisi koskaan tehdä niin. Minä rakastan sinua, luotan sinuun ja haluan olla lähelläsi.”

Brian nielaisi tyhjää. Kyllä, hän luuli. Vääränlainen kosketus tai teko ja hän pelkäsi Keikon hajoavan sirpaleiksi edessään.
"Ei kyse ole siitä että minä varsinaisesti, vaan... Jotakin. Otan vahingossa kiinni hiuksistasi, pidän käsistäsi kiinni.."

”Brian”, Keiko vetosi ja nosti päänsä voidakseen katsoa miestä silmiin.
”Minä luotan sinuun ja tiedän, ettet koskaan satuttaisi minua. Sinä saat koskea hiuksiini ja sinä saat pidellä käsistäni kiinni”, hän vakuutti uskoen vakaasti siihen, että tunnistaisi kosketuksen eikä säikkyisi sitä.

"En epäile ettet luottaisi minuun." Mutta aina ei ehtinyt mukaan reaktioihinsa. Eikä mies tosiaan halunnut pelästyttää rakastaan.

”Mitä epäilet?” Keiko vetosi silittäen Brianin poskea. Kuinka paljon mies yritti hallita ja pidätellä itseään, koska pelkäsi säikyttävänsä hänet?

"En ole meistä se joka on lukenut psykologiaa, mutta tiedän että aina ei ehdi reaktioihinsa mukaan, vaan toimii vaiston varassa." Eikä hän uskonut naisen vaistonomaista reaktiota kovin luottavaiseksi. Se mies oli kuristanut tuolle näkyvät jäljet kaulaan ja äänen käheäksi.

Keiko liikautti siteen peittämää kättään vaivaantuneena.
”Brian, tiedän, että olen… Rikkinäinen ja hankala, mutta minä en pelkää sinua enkä minä kestä sitä, jos joudut jatkuvasti olemaan varuillasi, kontrolloimaan itseäsi ja murehtimaan sitä, miten minä voisin reagoida johonkin.”

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Ke Joulu 20, 2017 12:52 pm

"Et sinä ole hankala." Rikkinäisyyden kieltäminen olisi valehtelua ja kumpikaan heistä ei uskoisi sitä. Mutta hankala nainen ei ollut.
"En minä ole jatkuvasti varuillani."

”Mutta en haluaisi, että sinun pitäisi olla koskaan varuillasi”, Keiko vetosi.
”Brian, kiltti, et sinä riko minua.”

Brian painoi hellän suukon mihin ikinä ylsikään.
"Hyvä tietää. Olet rakas."

Keiko halasi miestä levottomana.
”Aiotko sinä kuunnella sanaakaan, mitä sanon vai jatkako vain, kuten ennenkin?”

"Aion yrittää kuunnella sinua." Se oli paras mitä hän saattoi luvata.

Keiko vetäytyi taaemmas ja tutki miehen silmiä.
”Koska jos et, minun täytyy vain saada sinut menettämään hallinta ja näyttää, ettei mitään pahaa tapahdu.”

Brian ähkäisi epäuskoisena.
"... Et tekisi niin." Eihän? Keiko ei pakottaisi häntä menettämään viimeistäkin järjenhiventään?

”Jos se on ainoa keino, mikä antaisi sinun olla vapaasti oma itsesi”, Keiko vastasi silittäen miehen poskea. Olisi sietämätöntä, jos Brian joutuisi olemaan varuillaan hänen seurassaan, kontrolloimaan ja hillitsemään itseään – vielä sen jälkeen, kun mies niin sinnikkäästi ajoi häntä menettämään itsensä hallinnan.

"Kulta. Etkö nyt hieman liioittele?" Hän oli oma itsensä. Suurimmassa osassa asioita.

”En”, Keiko vastasi ja suki hopeisia hiuksia.
”Jos minun pitää menettää hallinta ja päästää irti, sinunkin pitää. Se on vain reilua.”

"Se on eri asia. Se miten sinä saatoit olla täysin hiljaa... Se oli karmivaa." Brian myönsi hiljaa.
"En syytä sinua siitä, mutta ne ovat eri asia."

”Sinä olet opettanut minut pois siitä”, Keiko vastasi ja puraisi alahuultaan. Miksi mies halusi hänestä ääntä, hän ei koskaan ymmärtäisi, mutta luoja tiesi, ettei hän pystynyt enää hillitsemään itseään niin kuin ennen.
”Mutta minulle se ei ole eri asia. Sinä väität, että pidät siitä, kun päästän irti enkä yritä hallita itseäni. Minä pidän siitä sinun kohdallasi ihan yhtä lailla. Miksi vain minun on tehtävä niin?”

Brian huokaisi hiljaa.
"Minä lupasin että yritän, kulta."

”Hyvä on”, Keiko vastasi. Ehkä hänen pitäisi yrittää houkutella miestä laskemaan irti kontrollista vielä hieman enemmän.

Ei se paljoa enää vaatisi. Keiko oli eilen jo käynyt hyvin, hyvin lähellä sitä viimeistä pistettä.
"Anteeksi, masensin jouluasi. Mitä haluaisit tehdä?"

”Etkä masentanut”, Keiko protestoi ja halasi miestä, ”olen onnellinen, että kerroit minulle, hassu.” Hän nousi ylös ja ojensi miehelle kätensä auttaakseen tämänkin jaloilleen.
”Ehkä voimme katsoa elokuvan ja sitten laittaa ruokaa?” hän ehdotti, nosti ruusukultaisen Macbookinsa kirjahyllystä sohvapöydälle, toi sen seuraksi kulhon pipareita, kannun jäävettä ja miehelle ostamansa viskipullon – ihan siltä varalta, että uskomattoman ihana, romanttinen elokuva ei olisi Brianin makuun. Sitten hän nyki untuvaisen pehmeitä vilttejä paremmin tarjolle sohvan käsinojalta ja taputti paikkaa vieressään, kun viritti elokuvan alkamaan.

Brian nousi ylös hymyillen ylös ja venytti hieman niskaansa.
"Se käy oikein hyvin." Mies istui lopulta Keikon viereen, kun tuo taputti paikkaa vieressään. Hän odotti että Keiko sai tehtyä hyvän pesän peittoihin, vetäen tuon sitten kainaloonsa.
"Olen niin otettu siitä että annoit avaimesi."

Keiko veti pehmeän huovan puolittain heidän päälleen ja käpertyi sitten Brianin kainaloon, kiertäen käsivartensa rinnan yli ja painaen päänsä miehen rintakehälle. Hiccup ähersi itsensä huovan alle heidän jalkoihinsa.
”Niinkö?” hän kysyi hymyillen ja tunsi vatsansa nipistävän innosta pelkästä elokuvan soundtrackista.

Brian nojautui suukottamaan tummia hiuksia.
"Todella. Voin vain kuvitella miten iso asia se on sinulle." Kun otti huomioon, ettei Keiko käyttänyt edes avaimia hänen asuntoonsa.

”Sinä olet iso asia minulle”, Keiko nauroi ja punoi jalkansa miehen jalkojen lomaan pehmeän huovan alla.
”Teet minut aivan sietämättömän onnelliseksi.”

"Samat sanat. Ghrá geal." Brian silitteli Keikon kylkeä sormillaan.

Onni todella oli melkein sietämätöntä. Se tuntui epätodelliselta, ja Keiko halasi miestä sydän lepattaen. Rakas, tuttu elokuva tempaisi hänet mukanaan, ja nainen puri alahuultaan ollakseen vingahtelematta onnesta suosikkikohdilleen ja sille, että hän saattoi silittää miehen käsivarsia ja rintakehää samalla, kuulla sydämensykkeen korvaansa vasten ja nostaa välillä päätään painaakseen suudelman miehen kaulalle, korvalle, poskelle tai varastaa sellaisen suoraan huulilta.

Brian ei voinut sanoa sen elokuvan ehkä olevan suosikkejaan, mutta Keikon seurassa mikä tahansa oli parempaa. Hän nautti pienistä huomionosoituksista ja naisen läheisyydestä. Tuo ja Hiccup varmistivat, ettei peiton alla oleva osa hänestä palelisi.

Keiko saattoi kaiken rehellisyyden nimissä harhautua katsomaan Briania useammin kuin näyttöä ja hivuttautui sen verran ylemmäs miehen kainalossa, pehmeistä huovista rakennetussa pesässä, että saattoi painaa kasvonsa miehen kaulataipeeseen ja hengittää sen tuoksua, pehmeää ihoa viattomasti huulillaan hamuten.

Brian ynisi hiljaa pehmeällä hamuilulle. Ulkona alkoi hämärtyä, kun hän vilkaisi ulos.
"Pitäisikö Hiccup viedä ulos?" Hän mietti hetken. Siellä ei satanut.
"Voisimme käydä sen kanssa juoksemassa? Sinä voit todistaa itsellesi sillä aikaa että et polta keittiötä?"

”Voin minä viedä sen”, Keiko vastasi nauraen ja laski tietokoneen kannen, silmät elokuvan jäljiltä hehkuen.
”Mutta mikäli se on suosimasi työnjako, en kieltäydy.” Hän vilkaisi kohti keittokomeroaan. Ehkä ruokapöydän puuttuminen oli haaste jouluna.

"Rakas, minä olen urheilija." Brian huomautti pehmeästi.
"Voin hyvin vähän urheilla myös jouluna, jolloin paluu arkeen ei ole niin karsea."

”Hyvä on sitten”, nainen sanoi päätään pudistaen ja kaivoi unisen mäyräkoiran hellästi esiin peittojen alta, suukottaen sen päätä, kun laski sen jaloilleen lattialle.
”Onko sinulla suosikkijouluruokaa?”

Brian hymyili pehmeästi, venytellen hieman. Onneksi hänellä oli täällä (unohtuneena) juoksukengät ja sopivat vaatteet. Pitäisi varmaan ostaa tänne omat, ettei tarvitsisi raahata kaikkea edestakaisin.
"Makkarat. Guinnes hedelmäkakku ja hehkuviini. Luoja, kuulostan juopolta ja kävelevältä stereotypialta." Mies kurtisti huvittuneena kulmiaan.

”Et, vain hyvin suloiselta”, Keiko vakuutti, ja suki tummat hiuksensa pikkuruiselle ponihännälle, josta useampi suortuva uhkarohkeasti karkasi. Olkoon.
”Käykää hyvällä lenkillä.” Sillä välin hän laittaisi ruoan valmiiksi, ja ehkä kurkistaisi oliko lähikauppa avoinna.

Brian naurahti pehmeästi, lähtien vaihtamaan vaatteet. Uskollisesti hän suojasi koiran turkin sadetakilla, astellen vielä varastamaan Keikolta yhden suukon. Ja otti sen avaimen taskuunsa.
"Meillä menee maksimissaan tunti. Riippuu miten pitkälle Hiccup jaksaa." Mies naurahti pehmeästi, ennen kuin katosi hämäryvän Hehamin kaduille koiran kanssa.

Sillä välin Keiko laittoi ruokaa uuniin ja järjesteli asuntoaan. Hän siisti olohuoneen, sammutti valot jouluvaloja ja kuusta lukuun ottamatta ja sytytti tasoille kynttilöitä, joita Hiccup ei voisi tohkeissaan pyyhkäistä alas. Hän kattoi tummapuiselle sohvapöydälleen kaksi lautasta, taitteli kultakirjaillut lautasliinat ja sijoitti pöytään pullon punaviiniä ja hehkuviiniä, kannun jäävettä sekä viinilasit ja vesilasit. Keittiön tasoille ilmestyi tarjoiluastioissa jouluista, paistettua kalkkunaa, paistettuja perunoita ja kermaisen kuohkeaa perunamuusia, uunijuureksia, karpalohilloa, yorkshire puddingeja, valikoima irlantilaisia makkaroita ja kastiketta, jota Keiko kuumensi hellalla yrittäen hartaasti olla polttamatta sitä pohjaan.

Brian saapui noin tunnin päästä, hengästyneenä. Hän pohti portaiden alapäässä tovin ennen kuin asteli ylös ja koputti ennakkovaroituksena oveen, ennen kuin avain kolahti lukkoon ja aukesi.
"Hei, heiheihei! Hiccup! Istu.... No... kelpaa tuokin." Mies naurahti makaamaan käyneelle koiralle, kumartuen ottamaan takkia pois.
"Täällähän tuoksuu hyvältä! Sinä huijasit minua rakas!" Brian veti keinokuituisen urheilupaidan päältään. Pikasuihku ja hän voisi vetää päälleen sen saamansa pehmeän neuleen.

Avaimen rapsahdus lukossa sai Keikon säpsähtämään ja sulamaan sitten hymyyn – Brian todella oli hänen elämässään.
”Miten niin huijasin?” Keiko nauroi makuuhuoneesta.
”Ikävä särkeä kauniit ajatuksesi, mutta minä vain lämmitin valmiita ruokia”, nainen vakuutti palatessaan olohuoneeseen aaltoilevahelmaisessa, pehmeän vaaleanpunaisessa mekossa, johon mies oli tutustunut aikaisemminkin. Hän oli vetänyt sen alle käteviksi osoittautuneet, mustat sukat, laittanut hiuksensa, meikannut kevyesti ja koskettanut Brianin antamalla hajuvedellä ranteensa ja kaulansyrjänsä.

"Ssshhh. Et silti polttanut niitä. Jos olisit niin toivoton kuin sanot, olisit polttanut nekin." Brian varasti pikaisen suudelman naisen huulilta.
"Käyn nopeasti suihkussa. Tuo tappijalka on oikeasti hyvä juoksukaveri." Mies naurahti, kadoten suihkuun. Samalla puhelin hälytti asunnossa eikä se ollut Brianin.

Keiko kyykistyi rapsuttamaan koiran hapsukkaita korvia, ennen kuin laittoi jouluisen soittolistan soimaan ja nosti puhelimen korvalleen, kun tanssahteli upottavalla, valkealla villamatolla jaloissaan loikkivan koiran kanssa ja nauroi epäuskoisena.
”Haloo?” hän kysyi ja painoi käden suulleen tukahduttaakseen kuplivan naurun, jonka hänen kanssaan tanssiva mäyräkoira sai aikaan.

Sabriel puraisi huultaan.
"Hei, Sabriel tässä. Anteeksi kun soitan jouluna, mutta... Osaatko suositella mitään mistä saisi mahdollisimman nopeasti pyhien jälkeen psykologista apua? Kriisitilanteessa. Ja ei hätää, minä voin hyvin."

Keiko pysähtyi ja painoi puhelinta tiukemmin korvaansa vasten. Hiccup kuopi uuden emäntänsä jalkapöytää tarmokkaasti.
”Mitä? Newcastlen sairaalan psykiatrian osastolta varmaan. Voin kirjoittaa lähetteen. Mistä on kysymys?”

Sabriel vilkaisi olohuoneen suuntaan.
"En tiedä onko varsinaisesti sellaiselle... August. Hän on shokissa, hänen miesystävänsä..." Sabriel nieleskeli hieman. Kyllä hän voisi sanoa sen ääneen, August ei suuttuisi. Hän vain halusi auttaa sohvalla tyhjyyteen tuijottavaa miestä.
"Hänen miesystävänsä puukotti itseään ja August on shokissa. Hän oli paikalla."

Keiko räpäytti hölmistyneenä. Kaikkien joulu ei siis ollut ollut lainkaan yhtä ihana kuin hänen.
”Voin myös hoitaa hänelle ajan jollekulle kollegalleni vastaanotolla heti 27. päivä”, hän ehdotti ja kosketti hiuksiaan levottomana.
”Onko sinulla varmasti kaikki hyvin?”

Sabriel huokaisi helpottuneena. Hän tiesi että oli kannattanut soittaa Keikolle.
"... Kiitos. Olisit enkeli. On, olen Newcastlessa hänen luonaan. Ja viivyn ainakin siihen 27. päivään asti. Anteeksi, en tiennyt kuka muu voisi auttaa. Hän on aivan rikki." Huoli kuulsi naisen huolitellusta puheesta.

”Totta kai autan”, Keiko vastasi sydän myötätunnosta vihloen.
”Toivottavasti kaikki järjestyy.”

"Eiköhän. Kiitos. Hyvää joulua, toivon että sinulla on ollut mukavaa. Brianille terveisiä." Sitten hän saattoi sulkea puhelimen. Brian asteli olohuoneeseen, kiskoen kashmirneuletta päänsä yli.
"Kaikki hyvin?"

Keiko istahti sohvan laidalle ja kumartui polviensa ylle naputellessaan keskittyneesti viestiä lähimmälle kollegalleen mahdollisuudesta nähdä kriisiapua kaipaava tuttu keskiviikkona. Hän suki kärsimättömänä hiuksia korviensa taakse.
”Ystäväni pyysi apua psykologiajan saamisen kanssa. Ilmeisesti hänen ystävällään on ollut todella paha joulu”, Keiko vastasi myötätunnosta ahdistuneena.
”Ota vain ruokaa, ja niin paljon kuin ikinä jaksat syödä. Saatoin innostua hankkimaan sitäkin liikaa.”

Brian istui alas, katsellen naista hetken pitkään.
"Olethan sinä kunnossa?" Keiko oli niin empaattinen.

”Olen”, Keiko vakuutti, ”ehdin vain unohtaa, etteivät kaikki saa olla yhtä onnellisia kuin minä.” Hän nosti katseensa puhelimesta, kun saattoi lähettää Sabrielille vahvistuksen vastaanotosta lounasaikaan keskiviikkona, ja kääntyi katsomaan Briania.
”Se pukee sinua”, hän sanoi viitaten laivastonsiniseen neuleeseen, joka imarteli urheilijan hartioita ja rintakehää, ja hipaisi sen pehmeää kashmiria sormenpäillään.

"Voi kulta." Brian suukotti naisen hiuksia, päätyen sitten toteuttamaan käskyn ruokailusta.
"Ai? Kiitos. Vaikka sinähän sen ostit, tuskin sinä rumaa olisit ostanu."

”En olisi”, Keiko myönsi ja veti jalat koukkuun viereensä sohvalla silittäen hajamielisesti mustan sukan silkkistä pintaa samalla, kun katseli keittokomeroon lähtenyttä miestä.
”En vain osannut ennustaa, miten hyvin se pukisi sinua.”

Brian nauroi pehmeästi naisen sanoille.
"Sanotaan niin että laivastonsininen onn värini." Mies hymähti palatessaan takaisin.
"Keiko. Tarvitseeko minun sanoa vai haetko itse ruokaa?"

Sitä se oli. Kontrasti hopeisten, jouluvaloissa hohtavien hiusten ja paidan syvän tummansinisen välillä oli häkellyttävän kaunis.
”Hmm? Kyllä, kyllä”, Keiko vastasi ja nousi ylös, ”unohduin vain ajatuksiini.” Hänen pitäisi soittaa Sabrielille huomenna ja varmistaa, että ystävä oli kunnossa – samoin Gabriellelle, Sylvialle, Hildalle… Hitot, hän soittaisi kaikille ystävilleen. Keiko istahti takaisin miehen viereen, laski lautasensa sohvapöydälle hyvin uteliaan Hiccupin ulottumattomiin ja tarjoutui täyttämään miehen viinilasin.
”Hankin myös… Melko montaa jälkiruokaa.”

Brian vilkaisi Keikoa hymyillen pehmeästi.
"Määrittele aika monta?" Häntä hymyilytti ihan liikaa. Keiko oli suloisen tohkeissaan joulusta.

Keiko punehtui hentoisesti miehen katseen alla ja pyyhkäisi hiuksiaan kaataen sitten vähän omankin lasinsa pohjalle. Brian sai hänet käyttäytymään tarpeeksi levottomasti ilman alkoholiakin.
”Kahdeksan.”

Alkoholihan siis tekisi kaikesta vielä puolet hauskempaa. Jos Keiko pelaisi korttinsa oikein, tuo todellakin saisi miehen menettämään hallintansa. Helposti.
"... Et varmaan halua kertoa mistä ihmeestä keksit kahdeksan eri jälkiruokaa?"

Keiko kääntyi katsomaan miestä ja hymyili olkiaan kohauttaen samalla, kun työnsi varpaillaan pöydän vieressä hypähtelevän mäyräkoiran kauemmas.
”En osannut valita. Erilaisia vaihtoehtoja on niin paljon – on joulukakkuja, kuivakakkuja, kääretorttuja, juustokakkuja, leivoksia, muffinsseja, brownieita, kohokkaita, marenkia, pavlovaa, jäätelöä ja kaikkea niiden välillä. Miten sinä valikoisit vähemmän kuin kahdeksan?”

Brian naurahti, pudistellen päätään kun nosti viinilasin huulillensa. Olikohan sittenkään hyvä idea juoda punaviiniä Keikon seurassa? Se sai aina vähän erilaisen lämmön aikaiseksi kuin mikään muu.
"Olet ihana."

”Kiitos vain”, Keiko nauroi ja siemaisi kokeillen omasta lasistaan. Hän voisi aina jakaa ylimääräiset jälkiruoat ystävällisille naapureilleen tai antaa ne kodittomien suojalle.
”Guinnesin hedelmäkakku jäi puuttumaan, anteeksi – mutta varasin sinulle kyllä Guinnessiä sellaisenaan ja hedelmäkakkuakin on.”

Brian ei voinut olla nauramatta Keikolle. Voi luoja tuota hänen rakastaan.
"Pärjään ilmankin. Ne ovat erikseenkin oikein hyvä kompromissi, kultaseni."

”Rakastan joulua. Haluan, että se on sinullekin ihana”, Keiko sanoi hymyillen ja työnsi Hiccupin tyynesti kauemmas lautasestaan.
”Siihen kuuluu lempiruoka.”

Brian avasi suunsa, mutta sulki sen lopulta ja sen sijaan laittoi suuhunsa haarukallisen ruokaa.
Kaikkea ei aina tarvitsisi sanoa ääneen.

Hiccup istahti emäntänsä jalkojen juureen, kiipesi mustan sukan verhoamaan säärtä vasten ja painoi etukäpälänsä naisen polvelle. Tummat, vetoavat silmät välkähtelivät jouluvalojen pehmeässä hämyssä, ja Hiccup vinkaisi onnettomasti. Keiko tuijotti sitä kohottaen melkein tyhjän lautasensa koiran ulottumattomiin ja katsahti Briania kuin varmistaakseen, ettei kuvitellut.
”Minä taidan olla pulassa kanssasi, pieni mies”, hän sanoi ja silitti koiran suklaanruskeaa turkkia.

Brian naurahti koiran kerjäämiselle. Päättäväinen otus.
"Sinä olet hyvin pulassa."

”Ei, kullannuppu, sinulle on oma ruoka”, Keiko vastasi, nousi ylös, työnsi vielä yhden haarukallisen suuhunsa ja jätti lautasensa tiskialtaaseen, kun täytti koiran kupin. Hän oli varannut sillekin juhla-aterian joulun kunniaksi.

Brian pudisteli hellästi päätään. Keiko oli niin mielettömän suloinen. Hän otti hieman lisää ruokaa ja toisen lasin viiniä (vaikka ei tosiaan pitäisi).

Keiko istahti takaisin sohvalle miehen viereen, veti jalat koukkuun viereensä ja täytti lasinsa jäävedellä. Hän hillitsi vaivoin kiusauksensa koskettii uudelleen tummansinistä kashmiria, joka puki miestä niin hyvin, että hänen oli vaikeaa kääntää katsettaan pois.

Syötyään Brian vei kuuliaisesti lautasensa keittiöön, palaten olohuoneeseen vain viinilasin kanssa.
"En koskaan käsitä miten nopeasti sait tästä paikasta kodin."

”Kiitos”, Keiko säteili ja katsahti ympärilleen, ”minäkin viihdyn täällä.” Oli ihanaa kuulla, että mieskin viihtyi hänen luonaan. Luoja tiesi, että hän jakoi kotinsa enemmän kuin mielellään Brianin kanssa, heräsi aamuisin miehen vierestä ja nukahti syliin, hopeinen sänki niskaa kutittaen.
”Haluaisitko lisää? Minun tuskin tulee juotua tätä”, hän sanoi kohottaen avattua viinipulloa.

"Kotisi on ihana ja näköisesi." Mies vahvisti hymyillen. Hän ojensi lasiaan Keikoa kohti.
"Sen jälkeen on pakko pitää tauko. En halua olla humalassa.”

Keiko nauroi ja täytti lasin laskien sitten pullon takaisin pöydälle.
”Kaipaatko jo jälkiruokaa?”

"Ehkä voisin ottaa. Ennen kuin nukahdan sohvalle." Mies naurahti. Hänellä oli paha tapa torkahdella sohvalle syötyään raskaasti.

”Mitä haluaisit? Minä luulen, että minulla saattaa olla sitä…” Keiko sanoi hymyillen itseironisesti ja nousi ylös suoristaen mekkonsa helmaa.

"Yllätä minut?" Mies vastasi hymyillen. Hän ei ollut turhan nirso.
"Kunhan siinä ei olisi maitoa. Ainakaan kovin paljon."

Keiko kurkisti kaappeihinsa ja pureskeli alahuultaan mietteliäänä. Liikaa vaihtoehtoja, aivan liikaa – mutta ei maitoa tai pähkinöitä. Lopulta hän pinosi lautaselle kaksi pientä, suklaata noruvaa browniepalaa, siivun kirsikkapiirakkaa ja palan karpalotäytteistä joulukääretorttua.
”Olisitko halunnut viskiä? Vai halusit pitää taukoa?” hän kysyi ojentaessaan lautasen miehelle.

Brian katsoi lautasta hetken kulmat koholla.
"... Kasasit tämän vain minulle? Ja minun on ihan tervettä juoda nyt vettä."

”En osannut valita”, Keiko vastasi nauraen, poimi sohvapöydältä vesikannun ja kaatoi miehelle lasillisen jäävettä, ennen kuin vajosi jälleen sohvalle ja kiersi jalat vierelleen.

Brian nauroi ja pudisteli kevyesti päätään. Ei sillä että hän varsinaisesti olisi valittanut, erityisesti se brownie oli juuri sen arvoista, että hän ei tosiaan jaksaisi liikkua metriäkään.
"Voi sinua kulta." Hän taittoi sormillaan suupalan browniesta, syöttäen sen Keikolle.
"Luoja tämä sotkee..." Loistava tekosyy kumartua suutelemaan se valunut suklaa naisen huulilta.

Vetäytyessään suudelmasta Keiko painoi sormet hetkeksi huuliaan vasten, kun tunsi poskiensa punehtuvan. Voi hyvänen aika, eikö hänen olisi pitänyt jo tottua Brianiin ja perhosiin, jotka mies sai villiintymään hänen vatsassaan?
”Hyvin huomaavaista”, hän sanoi ja antoi itsensä unohtua katselemaan miestä, joka todella oli niin häkellyttävän komea ja karismaattinen, ettei hän tiennyt miten irrottaa katsettaan. Laivastonsininen oli kieltämättä miehen väri.

Brian hymyili hyvin viattomana.
"Pitihän sinua auttaa." Olihan tuo nyt ollut tärkeä avustava tehtävä. Hän jätti sen toisen palan syömättä ja kokeili sen sijaan kirsikkapiirakkaa. Hän olisi aivan liian täynnä tämän jälkeen. Ja samalla mies pyörsi päätöksensä veden juomisesta, tyhjentäen loput viinipullosta lasiinsa. Ei siellä paljon ollut.

”Kyllä, olen hyvin kiitollinen”, Keiko vastasi ja tuuppasi miehen kylkeä hellästi mustan sukan verhoamilla varpaillaan. Hiccup makasi upottavalla matolla ja tuijotti heitä suurin, surullisin silmin jäädessään paitsi herkullisesta ilonpidosta.

Brian päätti olla katsomatta koiraa, sillä hän tiesi ettei olisi immuuni sen katseelle. Hän nappasi nopealla refleksillä Keikon nilkasta kiinni.
"... Tökitkös?"

Keiko nauroi, vaikka yllättävä ote sai hänen vatsanpohjansa nipistämään.
”Ehkä ansaitset sen.”

"Miten muka?" Hän laski lautasen pöydälle toisesta kädestään, hymyillen pehmeästi. Peukalo siveli hellästi nilkkaa josta hän oli tarttunut.

”Sekoittamalla minun ajatukseni niin perinpohjaisesti”, Keiko vastasi katseltuaan miestä hetken, vinot, tummat silmät hymyyn siristyneinä.

"Hmmm... En tunnusta tuollaista." Hän päästi naisen jalan vapaaksi ja otti kulauksen viiniä. Sopiva, levoton lämpö nousi sisällä.

Keiko nojasi päänsä sohvan käsinojaan hymyillen, Briania lämpimästi katsellen ja koukisti jalat viereensä siloitellen helmaa sen verran, ettei se paljastanut paljasta reittä. Jouluvalojen ja kynttilöiden pehmeä hehku, jouluinen tuoksu ja puhdas, ylitselyövä onnellisuus saivat hänet rentoutumaan tavalla, jota hän ei muistanut kokeneensa vuosiin.
”Mitä tunnustat?”

"Sen että rakastan sinua." Mies vastasi hymyillen. Se oli ainoa asia jonka hän voisi tunnustaa.

”Niin minäkin sinua”, Keiko hymyili silmät siristyen ja kosketti miehen kylkeä varpaillaan.

Brian otti nilkasta hellästi kiinni ja kutitti silkkisen sukan peittämää jalkapohjaa.
"Kuules kultaseni."

Vangittu jalka nytkähti kutituksesta ja Keiko puri alahuultaan yrittäen vastustaa halua joko nauraa tai potkaista miestä.
”Niin, kultaseni?”

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Ke Joulu 20, 2017 12:52 pm

Brian hymyili pehmeästi, kutittaen uudelleen. Keiko oli ansainnut sen.
"Älä kiusaa miestäsi."

Keiko painoi käden suulleen vingahtaessaan ja valuessaan alemmas sohvalla, nykien jalkaansa miehen otteesta ja yrittäen lukita toisella jalalla kutittavaa kättä pois pahanteosta.
”Vilpittömät pahoitteluni”, hän vetosi.

Brian vain hymyili sille vinkaisulle, laskien irti jalasta.
"Jos tämän kerran."

”Kai tiedät, että polvitaipeesi eivät ole immuuneja tämän jälkeen?” Keiko huomautti ja kohottautui istumaan paremmin, nykien helmaansa säädylliseksi.

"... Sinä et." Brian huomautti. Häivähdys vallattomasta virneestä kävi kasvoilla kun Keiko nyki helmaa alemmas. Lapsellisena miehenä Brian heitti sen jälleen huonosti.

Keiko tuuppasi miestä rintaan jalallaan protestina, hymy suupieliä nykien. Hän siloitteli aaltoilevaa, vaaleanpunaista helmaa kätkemään stay-up-sukkien pitsiset reunukset.
”Minä en mitä, kultaseni?”

Brian puraisi pehmeästi huultaan. Keiko taisi olla mieltynyt sukkiinsa.
"Kutittaisi minua polvitaipeista."

”Kun vähiten sitä odotat”, Keiko lupasi hymyillen suloisesti, hymykuopat poskissa tuikahtaen.

"... Sinä todella pelotat minua nyt." Brian naurahti, houkutellen naista hellä hymy kasvoillaan kainaloonsa.

Keiko hymyili, suoristautui ja asettui miehen kainaloon, painaen lohduttavan suukon tämän poskelle.
”Älä pelkää. Joulu on armon aikaa.”

"En tiedä lohduttiko tuo levotonta sieluani." Brian painoi kasvonsa tutulta tuoksuviin hiuksiaan. Olo oli nyt niin onnellisen raukea, ettei hän tiennyt miten kestäisi. Saisiko hän pitää tämän, saisiko hän olla tässä myös seuraavana jouluna?

”Mikä lohduttaisi levotonta sieluasi?” Keiko kysyi suoristautuen miehen kainalossa niin, että saattoi punoa sormiaan hopeisiin hiuksiin.

"Epäilen ettei sellaista asiaa juuri nyt ole. Uhkauksesi on otettu vakavasti." Brian laski käden Keikon kyljelle, silitellen sitä hajamielisenä sormillaan.
"Miltein itkettää jo nyt että helmikuussa minä en ole kotona kuin tunteja viikossa."

”Monetko kilpailut sinulla on?” Keiko kysyi ja nosti jalkansa Brianin reisien yli asettuen mukavammin miehen kainaloon.

"Neljät. Käytännössä joka viikonloppu. Siihen päälle käytännössä yksi viikko Amerikassa ja matkalla sinnee, koska Artemis ehdottomasti halusi Vichyn Wellingtoniin. Eli olen kotona ehkä kolmella viikolla maanantaista torstaihin tai keskiviikkoon. Tultuani myöhään sunnuntai-iltana takaisin. Ja sitten asun hereilläolotuntini käytännössä tallilla." Hän muistutti itseään siitä että oli valinnut uransa itse ja ei osaisi elää ilman.

”Et ainakaan ehdi tylsistyä”, Keiko vastasi silittäen hopeisia hiuksia tietämättä hymyilläkö vai ollako myötätuntoinen.
”Tuletko tänne yöksi?”

"Ainoa tapa jolla ehdin nähdä sinua." Brian hymähti vaisusti.
"Tulen käymään täällä suihkussa tallipäivän jälkeen, syön, olen hereillä tunnin tai kaksi ja sitten nukahdan sohvalle. Tosin, jos käytän sen kaksi tuntia hyödyllisesti, saatan nukahtaa sänkyyn."

”Sinä hurmuri”, Keiko vastasi huvittuneena.
”Onko maaliskuu samanlainen?”

"Maaliskuussa olen sentään Euroopassa. Muistaakseni." Brian jäi mietteliääksi. Ainakaan mieleen ei tullut mitään pitkää matkaa maaliskuulta.
"Loppukevät taitaa mennä lähinnä Euroopassa isojen kisojen perässä. Helpottaa vähän. Olen kotona hereillä neljä tuntia ja miltein aina kotona torstaihin asti."

”Voi sinua. Olet todella lomasi ansainnut”, nainen sanoi sipaisten miehen hiuksia.
”Käytköhän asunnollasi kertaakaan kevään aikana?”

Mies naurahti käheästi.
"Pesemässä koneellisen pyykkiä, hakemassa puhtaita vaatteita ja katsomassa postit?"

”Voisit kai tehdä niin täälläkin, jos haluaisit”, Keiko pohti nojaten päänsä miehen hartialle.
”Jos tulet joka tapauksessa viettämään yösi täällä.”

"En minä halua pesettää pyykkejäni sinulla." Ei, Brian ei tosiaan ymmärtänyt sitä mahdollista vihjausta.

Keiko tuuppasi miehen rintaa protestina: ei mitä hän tarjosi.
”Kiitos siitä, mutta tarkoitin, että voisit halutessasi asua täälläkin. Jos et kerran kuitenkaan tule käyttämään omaa asuntoasi kuukausiin.”

"H-hei!" Brian älähti pehmeästi, antaen samalla sanojen upota tajuntaansa. Ehdottiko...?
"... Sinä yrität sanoa että haluat harmaantuneen ukonrähjän kuorsaamaan sänkyysi ja löhöämään sohvallesi nachopussin kanssa?" Aivan kuin Brian tekisi kumpaakaan. Mies ei kuorsannut kuin flunssassa ja hän ei tosiaan ehtisi makaamaan sohvalla nachopussin kanssa.

”Etkö sinä tule tekemään niin joka tapauksessa?” Keiko kysyi ja suoristautui niin, että saattoi katsoa miehen kasvoja.

Mies hymähti pehmeästi.
"Kyllä, mutta jos minulla ei ole omaa asuntoa, sinä et oikein voi käskeä minua muualle tekemään sitä jos et jaksa."

”Se on vain ehdotus”, Keiko sanoi sulaen hymyyn ja painoi suukon miehen poskelle.
”Kuulosti hullulta, että maksat asunnostasi, jos et käytä sitä kuukausiin.”

"En... Keiko, ei minulla ole mitään sitä vastaan. Mutta kai tajuat, että sitten asuisin täällä, kanssasi? Aina kun olisin kotona, olisin täällä?" Se lämmitti aivan uudenlaisella tavalla ajatuksena.
"Makaamassa sohvallasi boksereissa, katsomassa jalkapallopeliä, juomassa olutta ja omin vielä koirasi kainalooni?"

Niin, niin hän taisi tehdä. Pyytää Briania muuttamaan yhteen kanssaan. Ajatus sai Keikon räpäyttämään silmiään häkeltyneenä.
”Etkö tekisi niin kuitenkin?” hän kysyi ja sipaisi hopeanhohtoista poskea.
”Minä pidän siitä, kun olet täällä.”

Brian hymyili hieman.
"Salaisuus, olen tehnyt sitä tähän asti kotona. Kun sinä et näe."

”Näin minä kerran”, hän huomautti muistellen, kuinka makasi kerällä miehen sohvalla ja katseli Briania viettämässä vapaa-aikaa rennosti omana itsenään. Siksi hän oli ostanut miehelle hopeanharmaan, silkkisenpehmeän torkkupeitonkin, jotta boksereissa makoileva mies ei palelisi.

"Niin, kerran. Hyvä on, en tee siä usein. Mutta joskus. Haluan vain muistuttaa, että minä olen vain mies ja minulla on inhottavat tapani." Brian naurahti.

”Ehkä minä selviän”, Keiko hymyili ja kosketti vaivihkaa rannettaan peittävää sidettä. Ehkä hänelläkin oli tapansa.

Brian siveli Keikon kylkeä hellästi.
"... Lupaan olla sotkematta."

Hänen vatsanpohjansa nipisti.
”Tarkoittaako se sitä, että muutat tänne?”

"Mielelläni." Se helpotti hänen elämäänsä paljon.
"Vain jos sinä oikeasti haluat minut tänne.”

”Minä rakastan viereesi nukahtamista”, Keiko vastasi ja kosketti Brianin poskea.
”Me siis muutamme yhteen?” hän kysyi sulaen häkeltyneeseen, häikäistyneeseen hymyyn.

"Kyllä. Jos kerran sinä sitä haluat." Mies lupasi pehmeästi hymyillen, onni olemuksessaan.

Keiko painoi käden suulleen ja nauroi epäuskoisena. Tämä oli yllätys hänellekin, sillä ehdotus ei ollut lainkaan suunniteltu. Häkeltyneet perhoset kutittivat hänen vatsaansa.
”Me muutamme yhteen”, hän sanoi yhtä paljon itselleen kuin Brianille ja suli valoisaan, leveään hymyyn painaen kädet sydämelleen.

Brian painoi suukon Keikon hiuksiin.
"Mmm. Lupaan etten jätä kaikkea lojumaan. Yritän olla kiltisti."

Keiko pudisti päätään. Ei kai hän lojuvista tavaroista välittänyt? Nainen tarttui Brianin poskiin ja painoi suudelman miehen huulille.

Brian oletti naisen välittävän ja hän ei halunnut aiheuttaa lisätyötä muuten siistissä kodissa. Hän nosti käden naisen niskaan, suudellen tuota pitkään. Kevyellä intohimolla.

Häkeltynyt epäusko sai hänen ajatuksensa lentämään ja vatsan nipistämään. He asuisivat yhdessä. He jakaisivat elämänsä ja yhteisen kodin. Keiko ei ollut odottanut sitä, haaveillut kenties niin tapahtuvan joku päivä. Mutta nyt hopeakettu muuttaisi hänen luokseen. Ajatus sai hänet hymyilemään häikäistyneenä miehen huulia vasten ja punomaan sormensa hopeisiin hiuksiin.

Brian veti naista hellästi lähemmäs itseään, korjaten asentoaan sohvalla. He voisivat elää kaksin, välittämättä siitä että Brianilla pakkautui kahden kuukauden postit kotiin. He ja yksi ihana suklaanruskea mäyräkoira. Se oli aivan liian ihanaa ollakseen totta. Brian ei malttanut lopettaa suudelmaa.

Eikä malttanut Keikokaan. Hän kiipesi hajareisin miehen syliin, sillä tuntui sopivan siihen mahdottoman hyvin, ja näykkäsi Brianin alahuulta nauraa hyrähtäen.

Brian oli todennut aukaa sitten sen että Keiko oli kuin tehty hänen syliinsä. Mies laski kädet naisen reisille ja valutti hameen helman alle, sivellen sormenpäillä tuon sukkien pitsistä reunaa. Näykkäisy sai Brianin naurahtamaan käheästi jostain syvältä kurkkuna perältä. Se oli miltein enemmän kevyt murahdus.

Ja yhtäkkiä hänestä tuntui, kuin hän olisi humauttanut alas kokonaisen pullon shampanjaa. Keiko tunsi olonsa melkein sietämättömän kevyeksi, sietämättömän onnelliseksi, sietämättömän levottomaksi, kun miehen sormet hänen reisillään saivat hänen ihonsa palamaan. Murahdukselta kuulostava naurahdus sai hänen vatsansa nipistämään, ja Keiko tukisti hopeisia hiuksia näykäten miehen huulta uudelleen, ennen kuin karkasi suudelmasta ja painoi huulensa vasten miehen kaulansyrjää.

Mies värähti Keikon alla, kiemurtaen kevyesti. Hän murahti kevyesti uudelleen. Sormet painuivat kevyesti puristamaan Keikon reisiä, tuon istuessa siinä sylissä.

Keiko vastasi punomalla sormensa lujemmin miehen hiuksiin ja painamalla hampaansa vasten kaulansyrjää.

Terävä henkäisy pääsi miehen huulilta. Hän yritti vielä tottumuksesta hillitä itseään, mutta se kävi työstä. Nyt jo.

Keiko toivoi hartaasti, että henkäisy oli kutsu tehdä niin uudelleen eikä hän satuttanut miestä. Joka tosin taisi pitää siitä. Nainen suuteli Brianin kaulansyrjää, hamuten tietään korvalta hartialle, johon painoi hampaansa. Hän juoksutti sormensa niskaa pitkin jumalaisen pehmeän kashmirin peittämälle rinnalle.

Brianin hengitys oli jo enemmän raskasta puuskutusta kuin mitään muuta. Hän puristi naisen reisiä vielä hieman kovemmin, antaen toisen kätensä valua reittä pitkin ylemmäs. Vaikka ei olisi ehkä pitänyt. kun Keiko oli hampaineen vapaa tekemään mitä halusi.

Ylös kulkeva käsi houkutteli Keikon käden laskeutumaan sen päälle pysäyttääkseen sen matkan, kun nainen suuteli miehen kaulaa ja mikäli käsi jatkoi matkaansa, puri hartiaa uudelleen.

Brian ei lopettanut siihen, vaan hivutti kättään hitaasti ylemmäs, kokeillakseen mitä seurasi jos hän ei ihan tarkalleen kuunnellut naisen selkeää ohjetta.

Keiko liikahti levottomasti miehen sylissä, nosti toisen kätensä takaisin ylös ja tukisti hopeisia hiuksia lujasti toruen, kun näykki kaulansyrjän pehmeää ihoa.

Selvä. Brian vei kätensä naisen reisien alle, nousten sohvalta ylös. Oli hämmentävää miten helppoa Keikoa oli kantaa ympäriinsä. Matkalla hän tosin painui seinää vasten, vaatien naiselta suudelmaa, tuo edelleen sylissään. Koska makuuhuoneeseen nyt vain oli pitkä matka.

Vatsanpohja nipisti, ja nipisti lujemmin, kun Keiko tunsi seinän selkänsä takana. Hän kiersi jalkansa miehen vyötärön ympärille ja veti tämän lähemmäs itseään, sormet lujasti hopeisissa hiuksissa, kun vastasi kutsuen suudelmaan ja näykkäsi sitten miehen alahuulta.

Eihän se ollut vaatinut kuin pullollisen viiniä ja muutaman kuumottavan pureman. Kun happi tuntui loppuvan, hän jatkoi matkaansa makuuhuoneeseen, antaen Keikon kaatua edeltä sängylle. Hän veti sen kashmirneuleen päältään ennen kuin kumartui naisen yläpuolelle. Hän olisi voinut jättää hameen tuon päälle, mutta mitä hauskaa siinä olisi ollut? Käsi etsi sitä pirun vetoketjua, jonka avaaminen oli eilen aloittanut melkoisen tapahtumaketjun.

Keiko kosketti miehen paljasta rintakehää, ennen kuin nauroi ja kierähti vatsalleen auttaakseen Briania avaamaan mekkonsa vetoketjun. Hän ei ollut varma, miksi pulssi tuntui kohoneen niin rajusti ja miksi hengitys oli katkonaista, se sai pään tuntumaan kovin kevyeltä ja huoneen keinahtelemaan. Hopeakettu taisi todella ajaa hänet hulluksi.

Brian puri kevyesti huultaan, toistaen huomaamattaan sen eilisen. Hän nosti Keikon sängyllä itsensä ja seinän väliin kyselemättä. Sormet juoksivat pitkin naisen käsiä, kohti siroja ranteita. Hyvästi kontrolli, Brian olisi voinut todeta kun nosti heidän kätensä seinää vasten naisen pään molemmin puolin, painaen huulensa tuon sirolle kaulalle.

Hopeakettu ajoi hänet hulluksi. Siitä ei ollut epäilystäkään. Brian sai hänen sydämensä hakkaamaan, ja kun mies painoi hänet seinää vasten, lukitsi hänen kätensä otteeseensa ja suuteli hänen kaulaansa, huone tuntui pimenevän hetkeksi. Keiko yritti turhaan tasata hengitystään katsoessaan miehen sydäntäsärkevän komeita kasvoja, joiden profiili näytti vielä jylhemmältä makuuhuoneen hämärässä.

Luojan kiitos naisella oli kapeat, pienet ranteet, jotka sai suljettua yhden käden sisään tuon pään yläpuolelle. Toinen käsi oli vapaa valumaan alemmas, ajamaan Keikon lopullisesti raiteiltaan. Huomaamattaan Brian käytti kevyesti hampaitaan naisen hartiaan.

Hän ei saanut henkeä. Koko keho kävi levottomaksi, yritti kai karkuun kosketuksesta, joka sekoitti sen perinpohjaisesti, mutta Keikon kädet olivat turvallisesti Brianin otteessa eikä voinut tehdä muuta kuin purra alahuultaan, kunnes sekin kävi mahdottomaksi ja hänen oli vain haukottava henkeä. Se takertui lopullisesti jonnekin rintakehän tienoille yllätyksestä, kun hän tunsi miehen hampaat hartiallaan. Huone kieppui villisti, ja Keiko tunsi tajuntansa lipsuvan. Hän nauroi epäuskoisesti, perinpohjaisen hengästyneenä, kun keho heittäytyi kurittomaksi ja täytti hänet mielihyvällä, joka olisi pudottanut hänet nurin sängylle, ellei Brian olisi pidellyt hänestä kiinni.

Brian olisi voinut toki nousta ja riisua housunsa, mutta päätyi sen sijaan hamuamaan Keikon siroa kaulaa, hartiaa ja solisluuta huulillaan, välillä kevyesti hampaillaan, vapaan käden tapellessa farkut auki. Ei ollut aikaa tai mielenkiintoa päästää naista itsensä ja seinän välistä, tuon suorastaan kutsuessa häntä vielä vähän lähemmäs, toistamaan sen mitä he olivat aiemmin tehneet tätä samaa seinänpätkää vasten.

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Ke Joulu 20, 2017 12:53 pm

Ja yhtäkkiä mies oli lähempänä. Seinä tuntui kylmältä hänen selkäänsä vasten, Brian kuumalta hänen rintaansa vasten, eikä Keiko voinut estää epäuskoisia, hengästyneiden hengenvetojen ja naurahdusten sekaista säestystä karkaamasta itsestään. Hän tuijotti hetken kattoa, sulki sitten silmänsä ja yritti kiertää jalkansa miehen ympärille, vaikkei ollut varma hallitsiko hennosti täriseviä raajojaan laisinkaan. Hyvä luoja. Voi hyvä luoja. Hän ei voinut hengittää. Huone pyöri. Ja lopulta Keikon tajunta lipsahti naisen otteesta.

Brian nojasi lopulta otsansa Keikon hartiaan, hakien otetta omasta tajunnastaan. Hän antoi heidäm kaatua hallitusti (niin hallitusti kuin hän kykeni) taaksepäin, antaen Keikon jäädä päälleen makaamaan. Silmissä näkyi tähtiä. Hetkinen, miten he olivat päätyneet makuuhuoneeseen?

Vei hetken, ennen kuin Keiko heräsi ja raotti silmiään hitaasti räpytellen. Koko huone tuntui kieppuvan eikä hän ollut hetkeen varma, missä oli. Brianin ihon tuttu, rakas tuoksu ja rintakehän lämpö saivat naisen tiedostamaan, että hän makasi miehen päällä, hämärässä makuuhuoneessaan – heidän makuuhuoneessaan. Oliko hän pyörtynyt?
”Mitä sinä teit minulle?” hän kysyi käheästi naurahtaen ja käänsi päätään niin, että saattoi nojata leukansa miehen rintaan ja katsella tämän kasvoja.

Brian piti edelleen silmiään kiinni.
"Menetin kontrollin." Ei sille ollut sen kummempaa selitystä.

Keiko harkitsi sitä hetken. Mielihyvä tuntui jylläävän edelleen hänen sisällään.
”Onko se mielestäsi huono asia?”

Brian veti syvään henkeä. Hänen kehonsa ei asettuisi ikinä.
"Ei." Ei nyt kun hänellä oli päällään nautinnosta raukea nainen, eikä hyperventiloiva nainen.

”Ei”, Keiko vahvisti ja painoi poskensa vasten miehen rintaa, kuunnellen sen alla sykkivää sydäntä. Hän silitti sormenpäillään miehen käsivarsia ja kylkiä yrittäen kasata muistojaan.
”Se oli… Odottamatonta.”

Sydän hakkasi kovin villisti, aivan varmasti hyvin epämääräisellä tahdilla.
"... Oliko?"

Keiko nauroi epäuskoisena, jaksamatta pitää silmiään auki.
”Mitä arvelet, hopeakettu?”

"Sinä sanoit että se oli. Minä varmistin ja odotin syytä miksi." Brian mutisi, jaksamatta edes avata silmiään.

”Sanotaanko, että minulle ei ole ennen tapahtunut näin”, Keiko vastasi.

"Miten?" Brian ei jaksanut nyt vaivata aivojaan sen enempää.

”Ei mitenkään”, Keiko naurahti käheästi, taputti miehen käsivartta ja kierähti Brianin päältä viileiden peittojen joukkoon. Sänky oli jäänyt petaamatta aamun jäljiltä, ja nainen käpertyi untuvapeiton alle kasaamaan itseään ja kieppuvaa päätään.

Brian sai jälleen epämiellyttävän herätyksen kun Hiccup hyppäsi miehen vatsalle.
"Ai helv... Hei, miten olisi jos ei oteta tästä tapaa?" Mies rapsutti koiran turkkia, työntäen sen naisen kainaloon. Hän nousi itse mennääkseen suihkuun. Matkalla hän nappasi sen toisen browniepalasen suuhunsa ja virnisti. Siitä sai ideoita.

Brian tuskin koskaan lakkaisi yllättämästä häntä, Keiko pohti ja katseli makuuhuoneen hämärää kattoa, käsi otsalle heitettynä ja peitto leukaan asti vedettynä. Hän havahtui rakastavan mäyräkoiran saapumiseen ja otti liehuvan, suukkoja jakavan otuksen mielihyvin syliinsä, rapsuttaen sen lämmintä turkkia raukein sormin.

Joulu oli napostelua varten, niinhän? Brian tassutteli suihkusta keittiöön, lämmittääkseen itselleen hieman hehkuviiniä. Lämmin muki sormissaan hän palasi makuuhuoneeseen, nojaillen ovenkarmiin olkapäällään. Hän voisi tottua näkyyn Keikosta ja Hiccupista makoilemassa sängyllä.

Varjo ilmestyi ovensuuhun, mutta se ei saanut häntä enää jännittymään. Keiko kallisti päätään niin, että näki ovenpieleen nojaavan miehen ja nosti päänsä koiran turkista. Hiccup oli heittäytynyt selälleen, häntä toiveikkaasti viuhtoen ja touhukkaasti pähkien ja puhkuen, ja nainen rapsutti sen vatsaa.
”Mitä?”

Irlantilaisen kasvoilla viipyi pehmeä, rakastunut ja miltei palvova hymy. Tämä olisi hänen elämäänsä nyt. Ei yksinäinen koti, sumuiset baari-illat ja vaihtuvat naiset. Se tuntui naurettavalta parannukselta.
"Ei mitään. Nautin lämpimästä viinistäni ja katselen rakastamaani naista suloisen koiransa kanssa."

Keiko vastasi miehen hymyyn, katsellen Briania ylösalaisin maatessaan nurinperin sängyllä ja painoi suukon koiran kuonolle.
”Nyt se on kai sinunkin koirasi.”

"Meidän koiramme, kun kerron asiasta muille." Mies vastasi hymyillen. Hän haukkasi piparista jonka oli varastanut keittiöstä retkellään sinne.
"Väsyttääkö sinua?"

Väsyttikö häntä? Keikolla ei ollut aavistustakaan. Huimasi ehkä. Hän pudisti päätään ja kutitti koiran tassua sormenpäällään sulaen hymyyn, kun se yritti suukottaa häntä.
”Väsyttääkö sinua?”

"Rakas, minä kysyin sinulta." Brian vetosi hiljaa.
"Mutta minä voisin katsoa Lumiukon. Ei väsytä vielä."

”Sinäkin pidät siitä?” Keiko kysyi silmät kirkastuen, pujotti hieman huterat jalkansa esiin peiton alta ja nappasi pehmoisen, vaaleanpunaisen kylpytakkinsa vaatekaapista käärien sen ympärilleen.

Brian hymyili hieman.
"... Joulutraditio Declanin kanssa." Mies myönsi hiljaa. Hän oli pitänyt siitä pikkulapsesta asti ja joka joulupäivä istunut pieni poika sylissään katsomaan sen. Niiden kolmen vuoden ajan mitä oli saanut aikaa. Viimeisenä jouluna Fiona oli liittynnyt mukaan.

Keikon silmät pehmenivät, ja nainen kosketti Brianin poskea. Ehkä siitä voisi tulla jälleen joulutraditio isän ja lapsien välillä, joku päivä.
”Haluatko käydä suihkussa ensin?” hän kysyi poimiessaan Macbookinsa kirjahyllystä.

Brian vilkaisi lantiollaan olevaa pyyhettä.
"Kulta, minä kävin jo. Haluatko sinä käydä?"

Keikokin laski katseensa ja nauroi. Taivas, hänen ajatuksensa olivat hattaraa.
”Se voisi olla hyvä. Etsitkö sinä Lumiukon?” hän kysyi ojentaen tietokoneen miehelle.

"Minä etsin." Brian lupasi nauraen. Hän istui alas koneen kanssa, etsien elokuvan. Hän kävi hakemassa itselleen vielä hieman syötävää (luoja miten hänellä oli taas nälkä?) ja palasi sitten makuuhuoneeseen, vedettyään bokserit jalkaansa. Miksi pukea muuta kotona, etenkin jos aikoi maata sängyssä?

Keiko palasi hetkeä myöhemmin suihkusta, kosteat hiukset hedelmäiseltä shampoolta vienosti tuoksuen ja vaihtoi kylpytakin alusvaatteisiin ja Madridista ostamaansa, pehmeään kauluspaitaan, joka putosi alas puolireiteen. Hän kiipesi miehen ja koiran seuraksi sänkyyn ja katsahti Briania vaivihkaa ihaillen.

Brian katseli puhelintaan naisen tullessa, näyttäen tuolle pian valokuvaa.
"Sain joulutervehdyksen." Kuvassa oli nuori sininen whippet ja harmaa, paheksuvakatseinen snautseru. Molemmilla oli poronsarvet päässään. Sen jälkeen tullut iirinkielinen viesti oli lähinnä sadatteluja (Veronica oli käynyt ilmeisesti eläinkaupassa ja leikkinyt Artemiksen koirilla Petteri Punakuonoa), jos Brian oikei ymmärsi.

”Ystävältäsi?” Keiko varmisti ja kurkisti kuvaa hymyillen. Hiccup oli ähertänyt itsensä peiton alle, ja sai naisen vetämään jalkansa koukkuun, kun pieni, sinnikäs kieli kosketti hänen varpaitaan.

"Mmhm. Artemiksen koirat. Sergei ja Raisa. Jos ymmärsin oikein, minä kun en iiriä osaa kuin kirosanoja ja haistatteluja yleisesti ottaen sekä muutaman irtosanan, niin hänen naisystävänsä oli käynyt eläinkaupassa." Hän painoi elokuvan pyörimään, keskittyen siihen että yritti syödä pipareita murustamatta sänkyyn.

Ilmeisesti Artemis ja Brian olivat siis jälleen ainakin jonkinlaisissa väleissä. Ajatus sai hänet tavattoman iloiseksi.
”Tarvitseeko muita sanoja osatakaan?” Keiko kysyi huvittuneena, veti tyynyn paremmin päänsä alle ja antoi elokuvan täyttää hänet nostalgialla. Hän käpertyi onnelliseksi keräksi peiton alle ja veti esiin ryömivän koiran kainaloonsa, painaen nenänsä sen pehmeään turkkiin.

"Ei oikeastaan. Artemis ei juuri muita käytä, vaikka iiri on hänen ensisijainen kielensä. Jos joku joskus tulkkaisi häntä, valmennettavat ja hänen pomonsa saisivat hepulin. Lisäksi osaan kippistää ja puhua sinusta kauniisti. Se riittää minulle." Brian hymyili, haukaten nyt puolukkakääretorttua.
"Minun pitäisi lakata napostelemasta." Hyvä sanoa poski täynnä leivosta.

Keiko nauroi ja hautasi hetkeksi kasvonsa tyynyynsä, kun tunsi pakahtuvansa tunteesta miestä kohtaan. Kyllä, Brian puhui hänestä aina luvattoman kauniisti.
”Ei, ei pitäisi”, nainen protestoi ja soi miehelle lämpimän hymyn, ”olen onnellinen, että sinulle maistuu.”

Brian naurahti Keikon sanoille.
"Minulla on aina nälkä. Olen tänäänkin urheillut ties miten paljon." Vallattoman hymyn kruunasi otsalle valuva hopeanharmaa hiuskiehkura, joka ei vain halunnut asettua suihkun jälkeen. Pitäisi mennä parturiin. Ehkä tammikuussa.

”Kieltämättä”, Keiko vastasi ja hipaisi otsalle valuvaa hiuskiehkuraa, ”sinä ahkera mies.”

"Tuleva avovaimoni pitää minut tavattoman kiireisenä." Brian huomautti hellästi.

Avovaimo sai Keikon räpäyttämään häkeltyneenä. Totta, se hänestä kai tulisi. Vatsanpohjaa nipisti, ja hän sysäsi tiedon nykyisestä avioliitostaan kauas pois tästä joulusta, tästä huoneesta ja hetkestä.
”Yritän parhaani”, hän vastasi vienosti hymyillen ja pyyhkäisi tummia, kosteita hiuksia pois kasvoiltaan. Ne levisivät viuhkana valkoista tyynyä vasten.

Brian tiesi että Keiko oli paperilla vielä naimisissa, mutta sillä ei ollut nyt merkitystä hänelle. Hän oli se mies joka sai olla naisen vierellä, nukahtaa ja herätä tuon kanssa sekä tehdä tuon onnelliseki.
"Ai yrität? Voi jestas, miltähän se tuntuu kun sinä koet onnistuvasi jos tämä on yritystä?"

Keiko nauroi ja kosketti kuumaa poskeaan katsellen miestä tietokoneen kalpeassa valossa. Miten kukaan saattoi näyttää tuolta?
”Ehkä saamme molemmat tietää joku päivä.”

Brian veti syvään henkeä ja teki nauraen ristinmerkin otsasta rintaansa. Sen jälkeen hän kumartui painamaan rakastavan suukon kosteisiin hiuksiin.
"Luoja minua silloin armahtakoon."

Keiko käänsi päätään niin, että saattoi painaa kätensä hetkeksi miehen niskalle ja varastaa spearmint-hammastahnan sähäköittämän suudelman.
”Ehkä sinä olet silloin se, jonka päässä pimenee.”

"Ehkä? Mitä ihmettä sinä kuvittelet että äsken tapahtui?" Keikolla oli hänestä kovin outo käsitys. Hammastahnan maku muistutti siitä ett hänenkin pitäisi mennä pesemään hampaansa. Loppuisi se mussuttaminen.

”Rakas, minulla ei ole aavistustakaan”, Keiko vastasi nauraen ja silitti hellästi kainaloonsa nukahtaneen koiran päätä.
”Minä luulen, että pyörryin hetkeksi.”

"Minä en muista milloin olen tullut makuuhuoneeseen." Brian vastasi tyynesti. Se oli aivan tyhjää.

”Todellako?” Keiko kohotti päätään ja nojasi käteensä.
”Etkö mitään? Et, kuinka nostit minut seinää vasten?”

"Makuuhuoneessa? Muistan." Mutta ei sitä että hän oli pysähtynyt jo matkalla.
"Muistan vain että halusin sinut siinä, heti ja nyt."

Keiko hymyili huultaan puraisten ja kosketti kuumaa poskeaan uudelleen. Sen oli kieltämättä saattanut huomata.
”Mutta sinulla on aukko muistissasi? Et muista, kuinka tulimme sohvalta tänne?”

"En." Brianilla ei ollut pienintäkän muistikuvaa. Tai no, kävellen toki, mutta siihen se jäi.
"... Mitä hymyilet?"

”Sinua”, Keiko vastasi ja kurottui hipaisemaan otsalle valahtanutta hiuskiehkuraa.
”Minun muistini on joskus hieman sumuinen, kun teet mitä teet, mutta en ole koskaan kokenut oikeaa aukkoa. Käykö sinulle usein niin?”

Brian kurtisti kulmiaan kevyesti.
"Joskus. Harvemmin. Silloin kun en osaa ajatella enää mitään muuta."

Oliko se imartelevaa?
”Sinulla oli hyvin levottomat ja hyvin itsepäiset sormet sohvalla, muistatko sitä? Sitten minä, tuota, purin sinua, nostit minut syliin ja painoit tuota seinää vasten”, nainen viittasi, ”ja suutelit minua… Melko intohimoisesti, ennen kuin tulimme tänne.”

Brian muisti sen siihen puremaan asti.
"... Oh. Niinkö? Mitään en tunnusta sormistani. Ja et sinä makuuhuoneessa pistänyt niitä pahaksesi." Mies virnisti hieman. Hävytön, hävytön mies.

Keiko tuijotti miestä hetken ja nauroi, kurottuen tukistamaan hopeisia hiuksia.
”Ei, enpä kai. Vaikka sinä et tainnut jättää kovin paljoa vaihtoehtojakaan.”

Brian taivutti päätään tukistavan käden suuntaan, nauraen.
"Noh! Minua rankaiset siitä että sinä muutit mielesi muutaman metrin matkalla? Siinäkin minulla... Sitä paitsi, olen aika varma ettet ole näyttänyt ikinä paremmalta kuin makuuhuoneesi seinää vasten." No niin. Brian, hammaspesulle, ei enempää viiniä.

Kieko kohottautui kyynärpäidensä varaan ja hymyili silmät lämpimästi siristyen. Taivas, miten Brian saattoi saada hänen vatsanpohjansa nipistämään viattomimmallakin eleellä – tosin viaton oli harvoin oikea adjektiivi.
”Onpa siis hyvä, että sinulla on mahdollisuus nähdä minut niin useamminkin”, hän sanoi hymyillen vienosti ja katsahti miestä silmäkulmastaan.

Viaton ei ainakaan nyt ollut oikea adjektiivi. Mies oli tällä hetkellä parhaimmillaankin vain räävitön.
"Mmmmmh. Minustakin. En tosin tiennyt että voisit näyttää enää paremmalta."

”Mukavaa siis, ettet ole ainoa yllättäjä”, Keiko hymyili ja hipaisi miehen nenänpäätä sormellaan.

Brian nyrpisti kevyesti nenäänsä.
"Olen sanonut sen sinulle monesti. Et edes tajua miten paljon sinulla on viehätysvoimaa." Ehkä se oli maailman keino suojella Briania siltä sydänkohtaukselta.

Keiko kallisti päätään lämpö sisällä läikähtäen. Niinkö?
”Tajuatko sinä, paljonko sinulla?”

Mies kallisti kevyesti päätään.
"Koska kysyt niin olet ilmeisesti sitä mieltä että en."

”Oletan, ettet”, Keiko nyökkäsi hymyillen.
”En ole koskaan tavannut ketään, kuka vaikuttaisi minuun niin kuin sinä.”

Brian hipaisi sormillaan naisen poskea. Hän oli ollut nuori tavatessaan ensimmäisen rakkautensa. Se oli ollut erilaista.
"Niinkö?" Keikon kanssa kaikki oli syvempää, eikä hän ollut enää epävarma poika.

Keiko hymyili ja hillitsi naurun puraisemalla alahuultaan, sillä kosketuksen tuoma sähkö tuntui vain ironiselta.
”Niin – tosin minun ei pitäisi kertoa sinulle, koska olet varsin mahdoton jo nyt.”

"Minä? Mahdoton?" Brian laski käden sydämelleen, aivan kuin olisi järkyttynyt. Hyvä on, ehkä hieman.

”Aina silloin tällöin”, Keiko nauroi ja tuuppasi hellästi miehen käsivartta. Itsepäisine sormineen ja pysäyttämättömine tempauksineen.

Brian nauroi pehmeästi. Ilo kupli hänen sisällään. Jos elämä voisi olla tätä, hän ei kaipaisi mitään muuta.
"Rakastan sinua." Naisen naurun näkeminen murensi sydäntä hieman.

Ilmeisesti se saisi joka kerta perhoset heräämään hänen vatsassaan. Keikon silmät pehmenivät miehen naurusta.
”Ja minä rakastan sinua.”

Brian painui varastamaan vielä yhden suudelman naisen huulilta. Nyt hän menisi pesemään hampaansa. Hän nousi ja vei tyhjän lautasen keittiöön, palaten makuuhuoneeseen hammaspesun jälkeen.

Miehen mentyä Keiko painoi käden sydämelleen ja yritti ryhdistäytyä. Ei, hänen sydämensä hypähti itsepäisesti joka kerta hänen nähdessään Brianin. Nainen laski Hiccupin varovasti alas sängystä, ettei se teloisi selkäänsä hypätessään, ja ojensi sitten kätensä Brianille.

Mies otti kiinni kädestä, hymyillen pehmeästi.
"Olen pehmo, mutta eikö Hiccup voi nukkua sängyssä?"

”Voi”, Keiko nauroi, ”pelkäsin vain, että se haluaisi singota keskellä yötä alas ja satuttaisi itsensä.” Hän veti Brianin sänkyyn.

"Sille pitää hankkia sellaiset portaat." Mies naurahti. Hän asettui kiltisti sänkyyn, hakien Keikoa kainaloonsa.

”Sinä ihastuttava pehmo”, Keiko vastasi, painoi suukon Brianin poskelle ja kumartui nostamaan mäyräkoiran takaisin, ennen kuin käpertyi miehen kainaloon. Miten ihana tunne se oli, olla turvassa.

"Se rakastaa nukkua sinun peiton mutkassasi. Ja ehkä se ei sitten loikkaisi aamulla vatsalleni." Brian mutisi huomautuksensa Keikon niskaan, saatuaan tuon kainaloonsa. Sormet silittelivät hellästi vatsaa kauluspaidan kankaan läpi.
"En voisi olla onnellisempi."

Hänen pitäisi tehdä itselleen jotain, ettei valahtaisi näin toivottomaksi miehen läheisyydestä. Kosketus vatsalla sai melkein kehräävät väreet kulkemaan hänen lävitseen.
”En minäkään”, Keiko vastasi ja kosketti peiton alla ranteeseen vaihtamaansa sidettä, jonka alla tikit kutittivat. Se saisi jäädä historiaan, ainakin niiksi päiviksi, kun mies olisi kotona.

Sen olisi parempi jäädä historiaan kokonaan. Brian ei voisi lähteä kerta toisensa jälkeen kisamatkoille, jotka vaativat keskittymistä, jos hän saisi pelätä löytävänsä vielä jonakin päivänä kuiviin vuotaneen ruumiin asunnosta tai Keikon sairaalasta. Hän kohotti päätään ja hipaisi sidettä.
"Lupaathan että et enää ikinä tee mitään tällaista? Särkisit sydämeni." Oli särkenyt jo.

”Mitä?” Keiko käänsi päätään miehen suuntaan ja tunsi häpeän polttavan poskiaan.
”Totta kai. Olin typerä.”

"En minä sitä. Et ollut typerä." Mies korjasi pehmeästi, rutistaen naisen siihen karhumaiseen halaukseensa rintaansa vasten.
"Mutta miten kuvittelet että voisin ikinä lähteä maasta, jos en tiedä sinun voivan hyvin sillä välin kun olen poissa?"

”Minä olin typerä”, Keiko korjasi painokkaasti ja nojasi poskensa miehen rintaa vasten, antaen itsensä hautautua sen lämpöön ja tuttuun tuoksuun.
”Älä pelkää. En tule tekemään mitään vastaavaa uudelleen.”

Brian puraisi huultaan.
"Pelkään minä." Se oli muistuttanut häntä hyvin kivuliaasti siitä ettei Keiko voinut hyvin.

”Brian”, Keiko vetosi onnettomana ja nousi kyynärpäidensä varaan niin, että saattoi nähdä miehen kasvot.
”Olen niin kovin pahoillani. Tiedän, että tein typerästi. En aio tehdä niin uudelleen. En minä… En minä yrittänyt satuttaa itseäni ja kaduin sitä heti.”

Irlantilaismies hymyili pehmeästi, suru ruskeissa silmissään. Hän laski kätensä naisen poskelle.
"Ja minä uskon sen. Silti pelkään. En voisi elää itseni kanssa jos jotain tapahtuisi kun olen poissa."

Hän todella oli ollut käsittämätön typerys. Keiko katsoi Briania onnettomana ja nojasi päänsä miehen kättä vasten.
”Mitään ei tule tapahtumaan, kun olet poissa – tai kun olet täällä”, Keiko vetosi, ”en tekisi sitä sinulle tai itselleni. Se oli hetkellinen typeryyden hetki eikä se tule toistumaan.”

Mies nosti käden silittämään tummia, edelleen hieman kosteita hiuksia.
"Tule tänne." Hän halusi houkutella naisen takaisin halaukseensa. Käsiensä suojaan turvaan ja toivoa ettei edes paha ajatus tavoittaisi tuota sieltä.

Keiko käpertyi Brianin halaukseen ja painoi kätensä miehen lämmintä rintakehää vasten.
”Olen niin kovin pahoillani. En koskaan halunnut satuttaa sinua tai tuottaa sinulle huolta.”

"Ei se ole se mitä sinun pitää pyytää anteeksi. Pyydä itseltäsi anteeksi." Itseään Keiko oli satuttanut.

Keiko sulki silmänsä ja tunsi onnettoman piston sisällään.
”Olen silti pahoillani”, hän vetosi.

"Sshhh. Ei sinun tarvitse." Brian lupasi. Ei sitä tarvinnut hävetä. Hän ei aikonut muistella sitä, ei todellakaan.

Arpi muistuttaisi häntä tapahtuneesta, mutta luultavasti se olisi hyväksi. Psykologin olisi pitänyt ymmärtää hakea apua kauan ennen kuin puukon painaminen ranteelle tuntui hyvältä ajatukselta. Ja nyt hän saisi apua, ja ehkä alkaisi vähitellen onnistua itsensä korjaamisessa. Keiko käpertyi paremmin miehen kainaloon ja kuunteli rinnan alla sykkivää, rauhoittavaa sydäntä.
”Minä todella rakastan sinua, tiedäthän sen?”

Brian rutisti naista hellästi. Hän saisi viettää kuukauden juuri näin. Ihanaa.
"Minä tiedän. Tiedäthän sinä että rakastan sinua enemmän kuin mitään?"

”Aina silloin tällöin”, Keiko hymyili miehen rintaa vasten.

"... Mitä ihmettä minun pitää tehdä että muistat sen aina?" Mies naurahti puoliksi jo unessa.

"Yritän muistaa", Keiko vastasi pehmeästi ja rentoutti itsensä nukahtamaan kuunnellen miehen hengityksen rytmiä ja sykettä. Heidän makuuhuoneessaan. Mikä ihana ajatus.

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Ke Tammi 03, 2018 6:10 pm

Lauantai 06. tammikuuta 2018 - Iltapäivä - Yhteinen koti

"Onhan nämä viimeiset? Ja et voinut isompaa telkkaria ostaa? Mihin sinä edes tarvitset tätä kun et ole koskaan katsomassa sitä?" Brian pyöräytti silmiään työnantajan, kollegan ja ystävänsä jäkätykselle, kun he vetivät omaan laatikkoonsa pakattua älytelevisiota ulos tuon Cadillac Escaladen perästä, josta penkit oli kaadettu alas.
"Kun haluan katsoa jalkapalloa, katson sitä niin että näenkin pelaajien numerot ilman silmälaseja." Harmaantunut mies naurahti. Artemis puuskahti kun kantoi telkkaria ylös miehen kanssa. Oli kiusallista olla muuttoapuna niin vähäisten tavaroiden kanssa. Hän ei oikein tiennyt mitähän mieltä Brianin naisystävä mahtoi olla hänestä.
"Varo sitä kynnystä. Ghrá geal, onhan Hiccup poissa jaloista?" Brian huikkasi asuntoon ja sai Artemiksen kohottamaan kulmaansa.
"Ai nykyään sinä puhut iiriä?"
"Se on vain lempinimi." Brian mutisi, hilaten television Artemiksen kanssa olohuoneeseen. Onneksi hän oli säästänyt pahvilaatikon kun oli hankkinut sen.
"Selvästi. Vain lempinimi, ei mitään muuta." Oranssit kulmat kohosivat tietäväisinä. Ainakin Artemis näytti paremmalta kuin syksyllä, kun hän oli viimeksi kasvokkain tavanut Brianin naisystävän. Veronican sanoja lainatakseen, miehestä ei näkisi enää läpi.
"Hyvä on, hyvin imelä sellainen, mutta voitko antaa sen olla? Annan Hiccupin hyökätä kimppuusi kohta."

Brianin muutto tuntui edelleen epätodelliselta. Mutta olohuoneeseen ilmestynyt, viehättävälinjainen, valkopuinen televisiotaso kertoi toista – samoin miesten sisään rahtaama televisio. Myös makuuhuoneeseen oli ilmestynyt valkopuinen, viehättävä lipasto tarjoamaan lisää säilytystilaa, ja Keiko oli vapauttanut osan makuuhuoneen seinää vuoraavista vaatekaapeista Briania varten.
Hän painoi suukon käsivarsillaan valppaana miehiä vahtivan mäyräkoiran suklaanruskealle päälaelle. Untuvaisen pehmeään, luonnonvalkoiseen villaneuleeseen hautautunut nainen suli poskien hymykuopat paljastavaan hymyyn ja nosti koiraa paremmin syliinsä.
”Onko vielä paljon jäljellä?”

"Kuka hitto on Hiccup?" Artemis ei tajunnut katsoa naisen syliin ennen kuin Brian osoitti Keikoa.
"Pahin kilpailijani. Katso nyt. Siinä vain on sylissä pussailtavana kun minä raadan." Mies nauroi, availlen televisiota pahvilaatikostaan jo toista kertaa. Artemiksen ilme pehmeni kun mies näki koiran.
"Ei, muutama pahvilaatikko tavaroitani, siinä se." Vaatteet Brian oli tuonut jätesäkeissä jo aiemmin.

Keiko nauroi tummat silmät siristyen ja laski koiran lattialle, kun se ei ollut enää vaarassa kampata Briania.
”Voinko auttaa jotenkin?” hän tiedusteli ja työnsi muutaman, tummanruskean hiussuortuvan korvansa taakse suoden Artemikselle lämpimän hymyn.
”Tarjota raskaan työn raatajille vaikka kupin teetä?”

Naurettavan pitkä mies kumartui tervehtimään koiraa lattialle. Briania nauratti, se siitä keskittymisestä. Hän saattoi yhtä hyvin astua Keikon luo ja painaa suukon naisen poskelle.
"Olisit enkeli jos tekisit niin. Voin kolkata tuon nalkuttajan teepannulla."
"Itse pyysit apua."

Suukko sai Keikon kiertämään kätensä hetkeksi Brianin vyötärölle ja suomaan miehelle säteilevän hymyn. Miesten sanailu sai hänet nauramaan ja ottamaan askeleen pientä, kotoisaa keittokomeroa kohti.
”Haluaisitko teetä, Artemis?”

Hieman vastahakoisesri Brian päästi Keikon kohti keittiötä. Nyt hän asuisi täällä. Ajatus oli outo. Hyvin outo, mutta sitäkin ihanampi.
"Kyllä, kiitos." Artemis vastasi hymyillen kun malttoi suoristautua ja auttaa Briania nostamaan television paikalleen.
"Pienempi olisi riittänyt, Brian."
"Samoin sinulle riittäisi pienempi auto."

Keiko kattoi tummapuiselle sohvapöydälle teekupit, valikoiman erilaista teetä, aikaisemmin läheisestä kahvilasta haettuja leivoksia sekä kiehuvan teepannun. Brianin tarkasta makumieltymyksestä viisastuneena hän antoi vieraidensa valita haluamansa teelaadun vapaasti itse.
”Tarvitsetteko kantoapua?” hän kysyi kyykistyessään rapsuttamaan pöydälle vaivihkaa kurottelevaa mäyräkoiraa.

Brian otti itselleen mustaa teetä. Artemis taas valikoimasta kiinnostuneena päätti kokeilla jotakin vihreää. Oli siinä tekstistä päätellen joku maku.
"Ei niitä laatikoita ole montaa. Vahdi vain erästä lurkkia. Hiccup oli jo kerran karata." Brian naurahti ja istui alas. Artemis ei osannut istua alas, vaan seisoi mieluummin.
"Se on kyllä suloinen koira." Hän myönsi.

Hiccupin luvattoman ruokailun lempeästi estävä Keiko kohotti katseensa miehiin ja hymyili. Koira oli tehnyt hänet tavattoman onnelliseksi. Samoin toinen hänen elämänsä miehistä.
”Hyvä on. Mitä sinun koirillesi kuuluu, Artemis?”

Artemis naurahti teekuppinsa takana.
"Avovaimoni hemmottelee ne pilalle ja kuvittelee etten huomaa. Sergei ei ole koskaan kerjännyt. Nykyään se ei päästä Veronicaa yksin keittiöön."
"Sergei nyt ei päästä ketään mihinkään." Brian puhisi.
"Vieläkö sinä vielä vihoittelet niistä farkuistasi?"
"Ne olivat hyvät farkut kunnes snautserisi repi lahkeen."

Keiko nauroi ja katsahti Briania merkitsevästi silmäkulmastaan. Kumpikohan heistä hemmottelisi koiraa enemmän. Hiccup luovutti leivosten suhteen ja kellahti sen sijaan rapsuttavan käden kannustuksesta selälleen upottavalle, valkealle villamatolle, hapsukas häntä villisti viuhtoen.

Brian vihelsi viattomasti sen Keikon katseen kohdatessaan. Ei hän koskaan mitään...
"Brian, yrittäisit edes." Artemis naurahti.
"Hiccup hypnotisoi minut! En voi sille mitään."

”Se on varsin hypnoottinen”, Keiko myönsi painaen katseensa häntä odottavasti napittavan koiran herttaiseen naamaan ja silitti sen kuonoa sormenpäillään, kun sinnikäs kieli yritti lipoa emäntänsä sormia.
”Mutta en olisi arvannut olevani meistä kovasydämisempi.”

"Brian on mahdoton pehmo kaikkien eläinten kanssa. Hevosetkin kerjäävät häneltä." Brian katseli viattomana kattoa.
"... No joskus rapsutan tai annan herkun...."
"Sing Sing hajotti taskun takistani." Artemis huomautti nuivasti.

Rakkaus eläimiin oli vain ihastuttava ominaisuus, jos Keikolta kysyttiin. Hän loi Brianiin lämpimän katseen ja nauroi. Suuri tummanraudikko oli ollut hurmaava, ja muisto Brianista suukottelemassa sen kanssa viipyi hänen aarteissaan.

"Se myös jostain syystä nykyään yrittää syödä naaman." Artemis virnisti. Brian työnsi leivosta tuota kohti. Vaientaisi itsensä edes syömällä.
"Se vain haluaa pussailla." Mies puuskahti, ottaen itselleen yhden. Varoen toinen käsi kietoutui Keikon selän taakse. Elämä oli hyvin.

Selälle kietoutuva käsi sai Keikon siirtymään lähemmäs ja nojautumaan kevyesti Brianin kainaloon, lämpö sisällä läikkyen. Hän painoi nenänsä miehen paitaa vasten henkäyksen ajaksi ja soi tälle onnellisen hymyn. Hiccup siirtyi huomion loppumisesta närkästyneenä liehumaan Artemiksen jalkoihin.
”Oletteko syöneet muuten?” hän kysyi katsahtaen Brianista tämän pitkään ystävään.

Brian hymyili onnellisena kun sai Keikon hetkeksi lähemmäs itseään. Artemis rapsutti koiraa varpaillaan, välttääkseen mahdollisen hyppimisen.
"Emme, pakkasimme vain auton luonani." Brian vastasi molempien puolesta.

Keiko vastasi Brianin hymyyn hipaisemalla miehen poskea sormenpäillään.
”Voisin käydä hakemassa jotain, jos haluaisitte?” hän tarjosi ja katsahti uudelleen miehestä toiseen.
”Keskustassa on hyviä ravintoloita.”

Brian vilkaisi Artemista joka vain kohautti olkiaan.
"Pizzaa?" Nuorempi irlantilainen (joka näytti vanhemmalta) heitti vitsillä.
"Puoliksi?"
"No... No miksi ei. Minä en vain saa syödä juustoa." Brian huomautti. Artemis pudisteli päätään. Ei se haitannut.

Keikon katse kiersi miesten välillä epätietoisena.
”Mitä siis haen?” hän kysyi ja poimi puhelimensa sohvapöydältä kirjoittaakseen tilauksen muistiin.

Miehet olivat saattaneet kisamatkoilla ennenkin jakaa pizzan.
"Paprika, sipuli, tonnikala ja..." Brian ei muistanut enää viimeistä.
"Pepperoni."
"Mistä lähtien sinä olet syönyt sitä?" Kuka tuo punapää oikein oli? Brian halasi Keikoa yksikätisesti.
"Muista sinäkin syödä, rakas."

Pizzatilaus tallentui puhelimen muistiinpanoihin. Keiko painoi suukon Brianin poskelle ja nousi ylös, vetäen takin ylleen Hiccup jaloissaan hyppien. Hän kumartui pukemaan koiralle hihnan, poimi käsilaukkunsa olalleen ja katosi sitten jaloista, kun miehet kantoivat laatikoita ja muuttivat Brianin tavarat hänen - heidän asuntoonsa.
Vähän alle tuntia myöhemmin nainen ja koira palasivat, mukanaan vielä kuuma, tilattu pizza sekä porkkanakeitto ja paperikassi ruokaostoksia. Hiccup pähki tohkeissaan, kun hyökkäsi takaisin asuntoonsa Keikon edellä.

Kaksikon palatessa kaikki oli jo sisällä autosta ja Brian oli siivonnut teetauon jäljet olohuoneesta. Miehet olivat saattaneet uppoutua katsomaan videoita nuorista hevosista tietokoneelta. Huomatessaan mäyräkoiran Brian nousi sohvalta jotta saattoi kaapata sen syliinsä ja kulkea auttamaan Keikoa tavaroiden kanssa.
"Hei kulta."

”Hei”, Keiko vastasi, sulaen lämpimään, vain aavistuksen häikäistyneeseen hymyyn – kuten nähdessään Brianin. Hän kurottui varpailleen painamaan suukon miehen poskelle ja ojensi sitten lämpimän pizzalaatikon tämän syliin, kun vei loput keittiöön.
”Oletteko jo ehtineet purkaakin tavarat?” hän kysyi tuodessaan miehille lautaset, lautasliinat ja ruokailuvälineet.

Brian nauroi naisen kysymykselle olohuoneesta.
"Puran ne kun olen syönyt. Kuka sinut muuten hakee?" Mies vilkaisi Artemista.
"Veronica, hän on tässä lähellä lenkillä ja kahvilla Gabriellen kanssa. Hän ajaa Cadillacin Newcastleen." Artemis sulki läppärin. Ehkä ei olisi kohteliasta katsella niitä Keikon seurassa.

Hiccup asettui lattialle miesten jalkojen väliin, tunnollisesti istuen, tummat, kirkkaat silmät anovina, katse syöjästä toiseen liukuen. Keiko jäi nojaamaan keittokomeron oviaukkoon pienen keittokulhon kanssa.
”Jatkakaa vain”, hän kannusti nähdessään tietokoneen sulkeutuvan.

Brian piti itsensä kovana nyt. Ei, koira ei saanut syödä vehnää, muista täytteistä puhumattakaan.
"Artemis ei tarvitse yhtään uutta hevosta." Brian pudisteli päätään.
"En niin, mutta voin silti katsella nuoria. Vichyllä ei ole montaa vuotta huipulla."
"Ihan kuin lähettäisit set muualle jalostusoriksi." Mies ei päästäisi silmäteräänsä mihinkään.
"En, mutta se ei kilpaile enää sitten."
"Kiitos Artemis, mutta minulla on tarpeeksi töitä Zejan ja Pollyn myötä."
"Sinulla on kuukausi vapaata."
"Bí `do thost." Brian haukkasi pizzaa. Mokoma aasi.

”Montako hevosta sinulla on?” Keiko kysyi Artemikselta ja tunsi jälleen onnen läikähdyksen siitä, että miehet olivat saaneet ystävyytensä takaisin. Hänellä oli ikävä tunne, että välirikolla oli ollut jotain tekemistä hänen kanssaan.

Sillä tosiaan oli ollut. Brian oli murtanut Artemiksen nenän - ei voinut valittaa, se oli nyt suora edestä katsottuna - mutta he olivat saaneet kaiken nyt korjattua.
"Viisi omaa. Lisäksi yksi tutun omistama nuori kouluratsu."

Se oli vaikuttava määrä. Keiko nyökkäsi hymyillen ja katsahti huvittuneena koiraa, joka sinkosi hänen jalkoihinsa lusikan osuessa kulhon pohjaan. Hiccupille oli annettava pisteet sinnikkyydestä, sillä kerjääminen ei ollut vielä tuottanut tulosta tuoreen emännän kanssa.
Hän antoi miehille keskustelurauhan tiskatessaan kulhonsa ja purkaessaan ostokset kaappeihin. Heidän kaappeihinsa. Mikä ihastuttava, absurdi ajatus.

Miehet jatkoivat hevosista jauhamista. Jossakin vaiheessa Artemis soitti Veronicalle.
"Gabrielle lähetti terveisiä teille molemmille." Punapäinen irlantilaismies lähti pian. Brian huokaisi miltein helpotuksesta, kun saattoi astella Keikon luo ja kiskaista naisen tiukkaan halaukseen. Pyörähtäen samalla ympäri.
"Vihdoin kaksin! Olen odottanut tätä koko päivän."

Keiko nauroi yllätyksestä hautautuessaan halaukseen. Hän kiersi käsivartensa miehen ympärille ja painoi poskensa tämän paitaa vasten.
”Oletko?” hän kysyi hymyillen ja tunsi jälleen epätodellisen onnen läikähdyksen sisällään.

Brian painoi suukon tummien hiusten sekaan.
"Olen. Niin ihanaa seuraa kuin ystävien seura onkin, sinun seurasi on parasta. Ensimmäisenä iltana yhteisessä kodissa."

Yhteisessä kodissa. He asuisivat yhdessä, oikeasti.
”Tervetuloa”, Keiko vastasi ja kohotti kasvonsa miehen puoleen, kiiveten sitten varpailleen painamaan suukon Brianin huulille.

Brian ei voinut kuin hymyillä leveästi. Keiko oli ihana. Rakas. Niin tärkeä hänelle.
"Kiitos. Lupaan käyttäytyä."

”Se on yliarvostettua”, Keiko vastasi hipaisten miehen hopeisia hiuksia. Hiccup pyöri heidän jaloissaan ja haukahti vaativasti.

Brian vilkaisi koiraa.
"... Kuule. Minä jaan jo makkarani kanssasi, joten sinä saat nyt kyllä jakaa emäntäsi minun kanssani."

Keiko nauroi ja halasi miestä tiukemmin.
”Onko sinulla muuten jokin viikonloppu vapaana nyt tammikuussa? Kiitin Sylviaa hänen lahjastaan ja pohdin, että ehkä meidän pitäisi käyttää se.”

"Keiko-rakas. Mikä tahansa viikonloppu, koska en ole kisoissa ja hevosten liikutus on siirreltävissä." Mies halasi naista tiukasti. Ihan kohta hän purkaisi laatikot.
"Joten sovimme vain. Kuten armas työnantajani kitisi, minulla on kuukausi vapaata."

”Pitää siis ottaa siitä ilo irti”, Keiko vastasi hymyillen ja hautautui miehen lämpöön ja tuttuun tuoksuun, kiirehtimättä pois halauksesta.

"Mmhm. Niin pitää. Joten enkö voisi purkaa laatikoita vasta kohta?" Virne kuului äänestä.

”Voisit”, Keiko vastasi painaen kasvonsa miehen rintaa vasten.
”Kyllä voisit.”

Brian hymyili leveästi. Hän nosti naisen syliinsä ja kantoi tuon makuuhuoneeseen. Ovi kiinni.
Hän hyvittäisi tämän putkikassin malliselle koiralle myöhemmin.

Keiko nauroi yllättyneenä ja kiersi kätensä Brianin niskalle, halaten itsensä miehen rintaa vasten. Eihän laatikoilla kiire ollut – ja ehkä virallisesti yhdessä asuminen oli sopivaa juhlistaa.

Brian istui sängylle ja houkutteli naista pehmeään suudelmaan. Ei enää kahden paikan välillä sahaamista.
"Miten voit olla noin ihana?"

”Vaikea sanoa”, Keiko hymyili päätään huvittuneena pudistaen ja siirsi kätensä Brianin poskille vastatessaan suudelmaan. Hän asettui paremmin miehen syliin ja tutki sydäntäsärkevän komeita kasvoja vetäytyessään suudelmasta, ujuttaen sormensa paksuihin, hopeisiin hiuksiin.
”Sinä olet aika ihana itse.”

Pelkkä ajatus siitä että vain työmatkat erottaisivat hänet enää Keikosta ja tuon vieressä nukkumisesta sai hänet niin onnelliseksi. Mies tunsi leijuvansa.
"Aika? Voi kiitos." Mies naurahti, siirtäen hellästi tummia hiuksia korvan taakse jotta saattoi suudella naisen kaulaa.

”Melko?” Keiko ehdotti ja puri huultaan pehmeästi hengähtäen, kun miehen huulet koskettivat hänen kaulaansa.
”Hyvin ihana?”

Brian hymyili Keikon ihoa vasten.
"Olet ihanin." Hän painoi uuden suukon pehmeälle iholle.
"Olet älykäs, hauska, huolehtivainen, kaunis ja hyvin, hyvin taitava makuuhuoneessa. Mitä muuta mies voisi haluta?"

Listan alku sai Keikon hymyilemään häkeltyneenä, ja viimeinen attribuutti sai hänet nauramaan epäuskoisena ääneen.
”Oletpas sinä kaunopuheinen”, hän vastasi sukien hellästi hopeisia hiuksia ja värähti lämpimän hengityksen ja suudelman yhdistelmästä kaulallaan.
”Ja todella hyvin, hyvin ihana.”

"Kaunopuheinen?" Brian naurahti käheästi. Hän nautti naisen käsistä hiuksissaan.
"Mitähän sinulle pitäisi sanoa etten olisi mielestäsi kaunopuheinen?"

”Luulen, että pidän kaunopuheisuudesta”, Keiko vastasi. Se oli mukavaa vaihtelua siihen, että tuli kutsutuksi tyhmäksi huoraksi. Hän punoi sormensa tiukemmin miehen hopeisiin hiuksiin ja kallisti Brianin päätä niin, että sai vuorostaan painaa huulensa miehen kaulalle, hamuta korvaa, leukaperää ja kaulansyrjää, näykkäistä sitä kevyesti hampaillaan.

"Niin minäkin epäilin." Brian ei olisi koskaan voinut sanoa mitään oikeasti rumaa naiselle. Keiko oli hänelle tärkeintä tällä hetkellä. Toisena tuli tuon koira.
"Mutta mitä jos en puhu vaan näytän miten rakastan sinua?" Hän halusi todella muistuttaa naista siitä. Kädet valuivat etsimään mekon vetoketjua.

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Ke Tammi 03, 2018 6:10 pm

Keiko hymyili miehen kaulaa vasten, sydän levottomana hypähtäen, kun vatsanpohjaa nipisti.
”Jos uskon sinua näyttämättäkin, kenties minä voisi näyttää, miten rakastan sinua?” hän kuiskasi ja tukisti hopeisia hiuksia hellästi.

Brian ynähti pehmeästi.
"Sinä haluat aina vesittää aikeeni tällaisina hetkinä, kultaseni."

”Ehkä”, Keiko nauroi ja painui lähemmäs Brianin rintaa, ujuttaen lämpimät kädet paidan alle, koskettamaan miehen vatsan ihoa.
”Haittaako se?”

Brian värähti kevyesti.
"Jos olisin taipuvainen vainoharhaisuuteen, voisin päätellä että välttelet huomiotani." Mies naurahti, vieden kädet etsimään uudelleen vetoketjua.

”Pois se minusta”, Keiko hymyili ja vastasi vetoketjun hakuun riisumalla Brianin paidan, jotta voisi painaa suudelmia paljaalle rintakehälle ja kannustaa miestä peremmälle sängylle.

Brian kaatui paidattomana sängylle.
"Onko tämä nyt sitten reilua?"

Keiko kumartui miehen ylle, istuen hajareisin tämän lantion päällä ja piirsi sormillaan pehmeästi paljaaseen ihoon.
”On”, hän vastasi ja suki hiuksia korviensa taakse pois tieltä.
”Voit aina pyytää minua lopettamaan”, hän lisäsi valuessaan alemmas, jotta saattoi suudella miehen vatsan ihoa.

Brian värähti kevyesti ja haki parempaa asentoa.
"Ja mistä sinä kuvittelet minun kaivavan tahdonvoimaa sellaiseen?" Ei hän voisi pyytää Keikoa lopettamaan.

Keiko nosti päätään ja soi Brianille lämpimän, hymykuopat paljastavan hymyn, ennen kuin teki mitä arveli miehen kaipaavan: avasi housut, valui alemmas ja rakasti rakkautta kaipaavaa osaa miehen kehossa.

Brian oli ajatellut jotakin ihan muuta. Hän ei valittanut tästäkään, ei koskaan. Tasaiset murahdukset täyttivät makuuhuoneen hetkeksi. Edelleen mies piti taidokkaasti kätensä erossa Keikon hiuksista jopa suurimmman huuman hetkellä.

Ja siitä Keiko oli kiitollinen. Brianin huomaavaisuus teki miehen huomioimisesta kerta kerralta helpompaa, ja Keiko hymyili suoristautuessaan istumaan miehen reisien päälle, nostaen puoliksi päältä valahtavaa vaatetta paremmin ylleen. Hän nousi Brianin päältä ja käpertyi sen sijaan miehen kainaloon, kiertäen käsivartensa lihaksikkaan rintakehän ympärille.

Brian peitti silmät käsillään. Hän oli juuri sanonut jotain mikä Keikoa oli naurattanut, mutta hän oli tosissaan.
"Luoja kanssasi."

Keiko hymyili ja nosti kätensä silittämään hopeisia hiuksia hellästi.
”Tervetuloa kotiin”, hän kuiskasi ja kurottui painamaan suukon miehen poskelle.

Mies naurahti pehmeästi.
"En sano tätä äskeisen takia-" Hän nosti kätensä naisen poskelle, sivellen sitä hellin sormin. Ruskeissa silmissä oli samankaltainen katse kuin Hiccupilla kun se kerjäsi.
"- mutta minä jumaloin sinua. Muista se aina?"

”Yritän”, Keiko lupasi silmät hymystä siristyen, kun hän kohtasi miehen katseen.
”Lepää vain rauhassa. Minä voisin kurkistaa laatikoitasi ja katsoa, osaisinko purkaa niitä.”

"Keiko." Mies vetosi pehmeästi, kiertäen kättään naisen ympärille.
"En minä halua että sinä purat niitä yksin ja minä... Ei. Ellei sitten." Mies hymyili hieman.
"Jos saan illalla tehdä mitä haluan. Etkä sinä yritä miellyttää ensin minua."

Se kuulosti… Huolestuttavalta. Keiko tutki miehen kasvoja hetken harkiten.
”Etkö sitten pidä siitä? Kun yritän miellyttää sinua?” hän kysyi hymy suupielissä tuikahtaen.

"Pidän." Brian myönsi hymyillen.
"Minä haluan olla kuitenkin hyvä mies ja joskus saada mahdollisuuden saada sinut viihtymään, eikä se oikein toimi jos vesität aina minun aikeeni tällaisella hemmottelulla."

”Etkö tiedä, miten hyvin minä viihdyn, kun saan nähdä sinut raukeana ja onnellisena?” hän vetosi takaisin ja kosketti miehen poskea hellästi, työntäen sormensa sitten hopeisiin hiuksiin.

"Kaikesta päätellen aivan liian hyvin." Brian hymyili pehmeästi.
"Onko meillä sopimus?"

”Ei”, Keiko vastasi ja soi miehelle hymyn, tukistaen hopeisia hiuksia.

Brian ähkäisi hiljaa ja valui varmasti hieman rennommaksi sänkyä vasten.
"Rakaas."

Keiko nauroi ja kurottui painamaan suukon Brianin poskelle.
”Nyt menen purkamaan laatikoita ja katsomaan Hiccupia. Se on epäilyttävän hiljaa”, hän sanoi ja yritti ujuttautua pois miehen kainalosta ja jaloilleen.

Brian päästi Keikon menemään, mutristaen huultaan. Kun hän jaksoi, mies nousi itse ylös. Laatikoissa ei ollut mitään ihmeellistä. Miehen tärkeimpiä palkintoja, valokuvia, elokuvia... Sen sellaista.

Keiko uppoutui järjestelemään heidän kotiaan pitkäksi toviksi, kulmat keskittyneesti painuneina ja silmät hohtaen. Hän siirsi huolellisesti sommiteltuja värikollaaseja, muutti niitä sovittamalla Brianin omaisuuden omansa joukkoon, sulatti ne yhteen. Katseli asuntoaan joka suunnasta, kunnes estetiikka oli täydellistä.

Brian jäi katselemaan sitä suoritusta pitkäksi aikaa makuuhuoneen oviaukosta.
"Rakas, ne palkinnot voi myös laittaa varastoon. Ei niiden tarvitse olla esillä."

”Sinä olet ansainnut ne”, Keiko vastasi, ”miksi ne eivät olisi esillä?”

"Koska ne keräävät pölyä ja ovat kamalan värikkäitä? ja vievät tilaa?" Brian ehdotti nauraen.
"Minä tiedän ansainneeni ne ilman että näen ne."

”Jos olet sitä mieltä”, Keiko nauroi päätään pudistaen ja antoi palkintojen jäädä laatikkoon.
”Saavatko valokuvat ainakin olla esillä?”

"Valokuvat saavat olla. Niillä on enemmän tunnearvoa." Brian myönsi. Kuvia Brianista ja ja hevosista. Mies nielaisi. Jossakin sen laatikon pohjalla oli suojakuorissa kuvia hänen lapsistaan.
"Siellä on kuvia Declanista ja Fionasta. Laita ne... Johonkin. Laatikkoon. Lipastoon."

”Etkö halua niitä esille?” Keiko kysyi päätään kallistaen, kun sommitteli kehystettyjä valokuvia kirjahyllyihin ja kollaasiksi tv-tasolle.

"Kysyt haluanko esille kipeää muistutusta siitä että olen isä joka ei ole nähnyt lapsiaan kuuteen vuoteen." Brian totesi hiljaa.
"Joudun vastaamaan kieltävästi."

Ehkä Brian näkisi lapsensa jälleen. Keiko nyökkäsi ja noudatti miehen toivetta, litistäen tyhjentyvät laatikot varastoon vietäväksi.
”Ymmärrän.”

"En vain kaipaa muistutusta siitä joka päivä." Brian halusi valita ne hetket kun saattoi katsoa kuvia lapsistaan ja tuntea kipeän ikävän rinnassaan.
"Sinun pitäisi ottaa valokuvia ystäviesi kanssa." Näytti oudolta kun siellä oli niin paljon kuvia Brianin urasta.

”Minä pidän tauluista”, Keiko vastasi ja katsahti kauniisti kehystettyjä, hohtavan värikkäitä ja viehkeitä, paikoin epätodellisia, impressionistisia vesiväriteoksia kohti, joita hän oli ripustanut vaaleille seinille silmää miellyttäviin rykelmiin. Hän katsoi paljon mieluummin tauluja kuin kuvia itsestään, kun ei ollut voida kohdata kasvojaan peilistäkään.

Brian hymähti.
"Kai tiedät että minä vaadin meistä ihania kuvia kehyksiin, koska rakastan valokuvia?"

Keiko nauroi ja katsahti miestä silmät tuikahtaen.
”Ehkä voin suostua siihen”, hän sanoi, ”tosin se riippuu täysin siitä, mikä sinulle on ihana valokuva… Olisi sääli järkyttää vieraita perinpohjaisesti.”

Brian pärskähti. Niinpä niin.
"Kuules nyt kultaseni. Ihana valokuva on minulle kuva, jossa me molemmat hymyilemme ja olemme onnellisia, meille rakkaassa paikassa tai rakkaiden ihmisten kanssa. Tai vaikka Hiccupin kanssa." Hän voisi paapoa koiraa, kun ei ollut lapsia. Loistava suunnitelma.

”Voitko syyttää minua, jos epäilin?” hän kysyi kulmaansa kohottaen ja palasi makuuhuoneeseen.
”Varasin nämä kaapit sinulle. Luuletko, että tila riittää?”

"Voin, koska en ikinä jakaisi sellaista muiden kanssa." Brian naurahti.
"Ja sitä paitsi, vieraat eivät järkyttyisi. Olet kaunis nainen, rakas. Ja riittää. Miten paljon vaatteita kuvittelet minulla olevan..."

Keiko nauroi hyväntuulisesti ja pudisteli päätään.
”Sinä olet toivoton imartelija, rakas”, hän vastasi ja katsahti kaappeja.
”En tiedä. Paljonko sinulla on vaatteita?” Hänen vaatteitaan tuntui tulvivan kaapeista ulos. Ehkä hänen pitäisi lahjoittaa puolet hyväntekeväisyyteen.

"Hyvin vähän." Brian naurahti. Hän ei omistanut turhan paljon vaatteita. Miksi olisi? Hän käytt monta tuntia päivästä tallivaatteita.
"Ja aion imarrella sinua ajasta ikuisuuteen, niin kauan kuin vain voin."

”Hyvä tietää”, Keiko hymyili.
”Haluatko purkaa vaatteesi itse? Onko sinulla järjestys vaatteidesi järjestelyyn? Oh, ja tarvitsetko henkareita? Puvuille, esimerkiksi.”

"Ei ole järjestystä ja-" Brian tuijotti Keikoa hetken.
"Rakas, omistan yhden puvun. Sen pakollisen mustan, jonka kaikki miehet omistavat."

Keiko kallisti päätään ja suli hymyyn.
”Se on varmastikin hyvä. Näyttäisit niin sydäntäsärkevän komealta, etten tiedä, miten pitäisin käteni erossa sinusta.”

"Rehellisyyden nimissä en tiedä enää istuuko se. Pitäisi ajatella ehkä uutta." Brian myönsi nauraen.
"Olen enemmän farkut ja nahkatakki-tyyppinen mies. Ja kotona ilman paitaa."

”Tiedän”, Keiko vastasi ja kurottui painamaan suukon miehen poskelle.
”Ja se on hyvä. Säästyn terveyttä vaarantavilta sydämentykytyksiltä.”

"Kai tiedät että minä kohta kokeilen sitä pukua, jos lupailet tuollaisia?" Brian virnisti poikamaisesti.

Keiko nauroi ja taputti miehen rintaa.
”Ei tarvitse. Älä huolehdi rakas, aiheutat epäreilua vaaraa sydämelleni oli päälläsi mitä tahansa.”

Brian naurahti ja kaivoi sen pukupussissa tuodun puvun.
"Voi, kyllä tarvitsee." Hän napitti valkoisen kauluspaidan päälleen. Sitten housut. Koko puku jopa sopi hänelle.

Typerys, pitäisit suusi kiinni, Keiko moitti itseään, kun katseli miehen vaihtavan vaatteita sängyn laidalla istuen. Voi taivas. Miten ryhdikkäältä Brian näytti, miten tumma puku imarteli hartioita, miten tyylikkäältä mies näytti. Hopeinen, paksu tukka teki kokonaisuudesta elegantin. Veti häntä puoleensa vastustamattomana.
Keiko puri huultaan ja käänsi katseensa pois.
Hitot.
Hän nousi ylös ja siirtyi lähemmäs, koskettaen siistin kauluspaidan rintaa, suoristaen puvuntakin kauluksia.
”Se… Se näyttää hyvältä.”

Brian kallisti kevyesti päätään. Mies seuraili uteliaisuudella naisen reaktiota.
"Niinkö? Hyvä. Pelkäsin että se kiristäisi."

Keiko räpäytti muutaman kerran häkeltyneenä, katse miehessä vaeltaen, irrottamatta puvun kauluksista. Miksi hänen poskensa tuntuivat kuumuvan?
”Ei, se… Se näyttää todella hyvältä”, hän sanoi ja uskaltautui katsomaan Brianin kasvoja. Hopeiset hiukset vetivät hänen kätensä puoleensa.

Brian siristi kevyesti silmiään. Mielenkiintoinen koe puvulla ja naisystävällä.
"No hyvä." Hän laski kädet Keikon vyötärölle.

Hänen pulssinsa tuntui hallitsemattomalta, ja Keiko puraisi alahuultaan tietämättä nauraako vai itkeäkö. Miten mies saattoi näyttää niin…? Hän kosketti kuumaa poskeaan ja antoi kätensä palata hiuksista valkoisen, siistin paidan verhoamalle rintakehälle.
Hänhän oli aivan toivoton.

Brian kallisti uudelleen kevyesti päätään.
"Noh?" Hän ei oikein ottanut naisesta selkoa nyt.

Keiko räpäytti.
”Se… Se on hyvä”, hän toisti ja pudisteli päätään. Toivotonta. Hän puri huultaan tarttuessaan uudelleen puvun kauluksiin ja vetäessään Briania alas suudelmaan. Syke oli heittäytynyt perin kaoottiseksi.
Toivotonta. Keiko vapautti miehen suoristautumaan, kiersi kätensä tämän niskalle ja hyppäsi hajareisin syliin.

Brian ehti juuri ja juuri ottaa naisesta kiinni kun tuo hyppäsi syliin. Hän ei voinut olla nauramatta suudelmaa vasten. Mielessä kipaisi pari suunnitelmaa, kunnes hän nojasi Keiko sylissään sitä sängyn takana olevaa seinää vasten.
"Ai tämä saa sinut sekoamaan? Puku?" Hän kuiskasi naisen korvaan käheästi.

Turha sitä oli kieltääkään.
”Kyllä”, Keiko vastasi ja punoi sormensa hopeisiin hiuksiin, vetäen miehen nälkäiseen suudelmaan.

Brian vaikeni siihen suudelmaan. Hän haki haparoiden toista kättä hiuksistaan, jotta voisi painaa sen kevyesti seinää vasten. Hänellä ei ollut mitään tätä vastaan. Ehkä pitäisi keksiä tekosyitä puvulle useammin.

Syke laukkasi hurjistuneena, ja iho tuntui väreilevän sähköä miehen kosketuksesta. Voi hyvä luoja. Keiko antoi kätensä miehelle ja kiersi jalkansa kevyesti tämän vyötärön ympärille, siirtyen yhdestä nälkäisestä suudelmasta seuraavaan.
Oli epäreilua, perinpohjin epäreilua, että Brian saattoi vaikuttaa häneen näin.

Oli vain täysin reilua, että jokin vaikutti Keikoon samoin kuin tuo häneen niissä ihanissa hepenissään. Brian suuteli naista pitkään, kiihkeästi. Juuri kuten Keiko ansaitsi tulla suudelluksi.
"Joten..." Mies nojautui Keikon korvan viereen, ääni himosta käheänä.
"Mitä haluat?"

Brian ei lainkaan auttanut hänen sydänparkansa toivotonta tilaa. Kaikki hänessä tuntui palavan. Syke jyskytti jossain syvällä hänen sisällään malttamattomassa rytmissä. Hetken Keiko tuijotti miestä tummin, häkeltynein, melkein kuumeisin silmin.
Mitä hän halusi?
”Sinut”, nainen kuiskasi ja kiersi jalkansa paremmin Brianin ympärille.

Brian hymähti pehmeästi, vieden nyt sormensa sille samalle vetoketjulle ja heitti mekon lopulta mahdollisimman kauas. Monesko kerta se oli kun hän yritti riisua sen tänään? Helvetti. Käsi kulki hyväilemässä ihoa sieltä täältä.
"Miten paljon?"

Keiko henkäisi terävästi. Mikä aika tämä oli kuulustelulle? Seinä tuntui kylmältä hänen selkäänsä vasten. Hän muistutti itseään syvään hengittämisen tärkeydestä, edellisestä kerrasta viisastuneena.
Miten paljon? Keiko tuijotti miestä neuvottomana ja puraisi alahuultaan, vaikka se oli sekoittaa hengityksen hauraan rytmin.
”Paljon”, hän myönsi.

Juuri oikea aika. Brian painoi suukon naisen kaulalle, perään toisen. Toinen käsi nyki tuon alusvaatteita tieltä. Se oli tässä asennossa hieman hankalaa kyllä. Mutta hän halusi ajaa naisensa nyt hieman hulluksi.

Keiko tunsi jo olevansa perusteellisesti hullu. Suudelmat kaulalla saivat huoneen sumenemaan hetkeksi ja hänen jalkansa kiertymään tiukemmin miehen ympärille, vaikka niiden ote olikin irrotettava, jotta mies sai vaatekappaleen pois tieltä. Mistä Brian oli löytänyt nyt kärsivällisyyttä?

Kärsivällisyyttä löytyi ihmeellisistä paikoista. Käsi valui levottomana alemmas, toisen käden hapuillessa naisen ranteita hänen otteeseensa. Ei, Brianilla ei ollut aikomusta riisua sitä pukua. Siitähän Keiko oli syttynytkin.

Tämä ei lainkaan vastannut ’sinua’, Keiko halusi protestoida, mutta ei uskaltanut avata suutaan peläten, mitä sieltä tulisi ulos. Hänen kätensä olivat lukittuina Brianin otteeseen, ja Brian näytti päättäneen, että hän saisi maksaa paljastettuaan heikon kohtansa sydäntäsärkevän komeaan mieheensä puvussa.
Ja hulluksi mies hänet ajoi. Keiko yritti ajatella sinnikkäästi hengitystä, mutta viimeinenkin ajatus katosi hänen päästään viimeistään siinä vaiheessa, kun hän vajosi miehen otteeseen, voimattomana mielihyvästä.

Ei Keiko ollut pääsemässä siitä mihinkään. Mies nojasi tiukemmin seinää vasten, piti tuon kädet edelleen hellässä otteessa (josta Keiko saisi kätensä irti heti halutessaan). Keikon saatua huomionsa, Brian vain... Jatkoi ja toteutti samalla sen 'sinua'-osion naisen pyynnöstä, tulemalla niin lähelle kuin toista ihmistä saattoi. Tajuamatta edes että hän oli taas menettänyt hallintansa ja oli otteissaan epämiellyttävän raju, omasta mielestään. Käden jatkaessa edelleen naisen kiusaamista, vaikka se vähän hankalaa olikin.

Voi hyvä luoja. Voi hyvä luoja! Ajatukset olivat kadonneet täysin, jättäneet jäljelle jo valmiiksi mielihyvää jylläävän kehon, joka vastasi miehen läheisyyteen kaivaten. Tällä kertaa Keiko muisti hengittää, koska ei ajatellut äänettömyyttä tai sitä, kuinka avoimesti reagoi kosketukseen.
Voi hyvä luoja. Ellei Brian olisi pidellyt hänestä kiinni, hän olisi pudonnut vailla mitään toivoa pitää jalkoja allaan. Kuka oli tiennyt, että mielihyvän aaltoja saattoi saada niin monta peräkkäin, että koko todellisuus tuntui katoavan?

Brian kaatui itse kyljelleen sängylle, ottaen hyvin velton naisen kainaloonsa. Hän hengitti itse raskaasti. Puvussa tuli kuuma. Raukeasti hymyillen mies painoi suukon tuon otsalle.

Keiko oli sulkenut silmänsä. Hengitys kulki epätasaisena ja iho hohkasi kuumuutta, sai hiukset takertumaan niskaan. Päässä tuntui pyörivän edelleen, ja hajamielisesti Keiko hivutti kätensä miehen rinnalle.
Kyllä, puku oli todella hyvä.

Brian tunsi oman päänsä pyörivän. Kontrolli, hyvä mies, kontrolli. Hän suukotti rakkaansa otsaa uudelleen. Miten tuo saattoi olla niin ihana?

Keiko raotti silmiään, vaikka katseen kohdentamiseen meni hetki kauemmin, kuin hän olisi toivonut. Hän siirsi kätensä Brianin rinnalta poskelle ja sipaisi hopeisia hiuksia tutkien miehen kasvoja. Mistä johtui, että Brian löysi aina uusia keinoja yllättää hänet? Saada hänet tuntemaan niin kuin hän ei ollut koskaan tuntenut? Niin kuin hän ei tiennyt, että ihminen voisi tuntea.
”Se on hyvä puku”, hän kuiskasi käheästi hetken kuluttua.

Brian vain katseli naista kovin rakastavasti. Hän saisi herätä tuon vierestä joka aamu, hän saisi nukahtaa tuon viereen joka ilta. Se tuntuu aivan liian hyvältä ollakseen totta. Aivan liian hyvältä.
"... Minä huomasin." Mies hymähti hiljaa vastauksena.

”Mmmh”, Keiko vastasi punehtuen asteen ja hautasi kasvonsa tummanviolettiin päiväpeittoonsa. Voi luoja, mikä häntä vaivasi? Mutta hänen puolustukseksekseen, Brian sai hänet häkeltymään jo valmiiksi yhdellä katseella. Tumman, ryhdikkään, elegantin puvun yhdistäminen siihen oli… Epäreilua.

Mies ojensi kevyesti kättään, vetääkseen Keikoa kainaloonsa. Nainen oli hänelle niin kovin rakas. Hän yritti peittää huvittuneisuutensa tuon piilottaessa kasvonsa päiväpeittoon.
"Ghrá geal, miksi piiloudut?"

Keiko käpertyi Brianin kylkeen, haluamatta nostaa kasvojaan. Voi luoja.
”Koska sinä ajat minut hulluksi”, hän mumisi.
”Ellet huomannut.”

Käsi siirtyi silittelemään naisen tummia hiuksia. Omakin olo oli varsin kevyt.
"Noh. Ei sitä tarvitse piilotella ja sanojesi mukaan se ei ole edes mitään uutta." Pieni pehmeä virne kuului läpi miehen äänestä.

Keiko tuuppasi miehen kylkeä protestina.
”Olet epäreilu, julma mies.”

"Noh!" Brian naurahti ääni hieman käheänä. Heti oltiin tuuppimassa...
"Miten muka?"

Keiko kääntyi vatsalleen, nousi kyynärpäidensä varaan ja kohotti päänsä katsahtaen Briania merkitsevästi.
”Saat minut jo valmiiksi aivan sekaisin”, hän huomautti.
”On julmaa lisätä siihen puku.”

"Hetkinen, neitiseni." Brian katsoi Keikoa merkitsevästi kulmat koholla. Nyt hän ei ollut ainoa syyllinen.
"Saanko muistuttaa siitä mitä tapahtuu kun sinulla on niitä hepeniä päälläsi? Ei sekään ole reilua."

”Minä en tiennyt!” Keiko protestoi.
”Minä käytin niitä omaksi ilokseni, koska saatoin – sinä vaihdoit pukuun tietäen, mitä se minulle tekisi.”

"Itseasiassa en." Brian korjasi, mutta virne kasvoilla muuttui leveämmäksi.
"Vaihdoin koska halusin nähdä mitä tapahtuu."

Keiko ojensi kätensä tukistamaan miehen hopeisia hiuksia.
”Tyytyväinen?”

Ei edes kaduttanut. Pehmeä, matala nauru hyrisytti miestä kun hän tunsi tukistuksen hiuksissaan. Hän oli ehkä ansainnut sen.
"... Olen."

Keiko tukisti miestä uudelleen, mutta juoksutti sitten sormensa hellemmin läpi paksujen hiuksien ja nojautui painamaan suudelman Brianin huulille. Hänen kehonsa tuntui olevan edelleen sekaisin. Herran tähden, mitä mies teki hänelle?

Brian sulki kevyesti silmiään ja silitti sormin naisen lantiota. Miten hänen piti malttaa päästää Keiko sylistään?
"Ja sitä paitsi, se että sinä olit sekaisin, sai minutkin sekaisin."

Keiko hymyili silmät siristyen ja silitti miehen poskea.
”Hyvä. Se tasoittaa vähän – mutta vain vähän.”

"Sinä et et sitten hyväksy minun kantojani." Mies naurahti pehmeästi. Siinäkin hänellä yksi.

”En”, Keiko vastasi ja nojautui painamaan suukon Brianin poskelle.
”Kun luotan jalkoihini, menen suihkuun.”

Brian ei voinut olla virnistämättä naisen sanoille.
"Ai etkö luota jalkoihisi...?"

Ei tietenkään luottanut. Keiko siristi silmiään syyttävästi ja tuuppasi miestä uudelleen.
”Onko mielesi nyt hyvä, hmm?”

"On." Brian vastasi hyvin tyytyväiseen sävyyn.
"Erittäin hyvä, nyt kun kysyit."

Keiko nauroi ja tuuppasi miestä lujemmin.
”Sinä röyhkeä, epäreilu mies.”

Brian ähkäisi tuuppaukselle, nauraen kyllä itsekin. Minkä hän sille mahtoi?
"Een ole. Jos olisin röyhkeä, tekisin sen vielä uudestaan."

Keiko nauroi ja pudisti päätään, tummat hiukset keinahtaen.
”Sinä olet aivan äärettömän röyhkeä, hävytön, epäreilu mies, mutta et onneksi niin röyhkeä”, hän sanoi ja painoi suukon miehen poskelle.

"...Enkö?" Brian kuiskasi kysymyksensä hiljaa, naurua äänessään.

Keiko epäröi hetken, hermostunut pisto vatsassaan.
”Et”, hän vakuutti nyökäten ja punoi sormensa varmuuden vuoksi hopeisiin hiuksiin, tukistaen niitä sanojensa tueksi.

Brian nauroi pehmeästi naisen tukistaessa häntä ja nosti käsiään luovuttamisen merkiksi.
"Hyvä on. En edes suihkussa?"

”Et”, Keiko nauroi ja painoi suudelman miehen huulille, ennen kuin nousi istumaan ja hivuttautui lattialle.
”Olisi epäreilua tehdä niin, kun olen hädintuskin saanut jalkani takaisin edellisestä.”

"Minä olen ennenkin kannatellut sinua suihkussa." Brian huomautti hymyillen, katsoen kun nainen lähti hänen vierestään.
"Kannanko?" Mies heitti nauraen sängyltä.

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Ke Tammi 03, 2018 6:10 pm

Muisto sai Keikon posket punehtumaan vienosti. Hän katsahti miestä olkansa yli.
”Mitä vastaisit, jos sanoisinkin kyllä?”

"Kantaisin." Sitä Brian oletti naisen tarkoittavan.

Sitä Keiko tarkoitti.
”Ritarini”, hän hymyili ja ojensi sitten kätensä miestä kohti. Kun kerran niin kauniisti tarjouduttiin.

Se sai miehen hymyilemään. Hän nousi itse ja nosti Keikon syliinsä - Hiccupia hän väisteli kovin taidokkaasti - ja kulki kylpyhuoneeseen. Suukko naisen hiuksiin ja hän laski tuon alas.
"Mitä vain minun prinsessalleni." Hän mutisi naisen korvaan, ennen kuin livahti ulos kylpyhuoneesta. Vastustaakseen kiusausta tehdä jotakin kiellettyä.

Keikon oli nojattava selkänsä hetkeksi suihkun seinää vasten, käsi pamppailevalla sydämellään. Hyvänen aika. Brian todella ajoi hänet hulluksi. Se, että hän epäröi käsi hanalla, sai hänet nauramaan itselleen. Ei voinut olla todellista.
Oli se. Vaivautumatta kääriytymään pyyhkeeseen Keiko avasi kylpyhuoneen oven ja nojasi sen ovenpieleen.
”Brian”, hän kutsui, ”tiedätkö, olisi kai vain käytännöllistä jakaa suihku.”

Brian oli laittamassa pukua takaisin pussiin, kuullessaan naisen äänen. Mies ilmestyi makuuhuoneesta kulmat kevyesti koholla. Nyt hänellä oli vain puoliksi avattu kauluspaita ja puvunhousut.
"Niinkö?"

Keiko nyökkäsi, sydän lyönnin välistä jättäen.
”Ja ympäristöystävällistä.”

"Voihan sen kai niinkin sanoa." Brian naurahti, tullen naisen seuraan kylpyhuoneeseen. Samalla mies jatkoi paidan napittamista auki, laskien sen käsisään mahdollisimman siististi.

Ei, toivotonta, Brian oli ajanut hänet hulluksi. Keiko astui lähemmäs, kosketti paljastunutta rintakehää ja kurottui sitten varpailleen painamaan suudelman miehen huulille.
Käytännöllistä, ympäristöystävällistä, kovin, kovin mukavaa.

Mies nojautui kevyesti alaspäin, ettei Keikon tarvitsisi kurkotella suudellakseen häntä. Hän ei halunnut päästää tuota kauemmas itsestään sekunniksikaan. Ihan naurettavaa.

Se oli. Aivan naurettavaa. Hänen sydämensä tuntui villiintyneen. Keiko tarttui Brianin housujen vyötäröön ja veti miestä muutaman askeleen lähemmäs suihkua, ennen kuin avasi ne ja pudotti jalasta – sillä eihän hienoja housuja sopisi kastella.

Brian seurasi naista suihkuun, hymyillen hieman vinosti. Hän astui ulos housuista ja Keikon perässä suihkuun. He vain jakaisivat suihkun, niinhän?

Suihkun jakaminen oli ympäristöystävällistä ja käytännöllistä, ja ehkä mahdollisuus jakaa suudelma tai kaksi kuuman veden alla. Ehkä mahdollisuus nojautua miehen rintaa vasten, kun auttoi saippuan kanssa.

Sitä se tosiaan oli. Brian käytti tilaisuuden hyväkseen ja kietoi kädet naisen ympärille halaukseen.
"Oletko nyt ihan varma että minun pitäisi käyttäytyä?" Mies heitti vitsillä.

”En”, Keiko vastasi halaten miestä, ennen kuin irrottautui huuhtomaan hiuksensa.
”Mutta ehkä pitää yrittää silti.”

Brian naurahti ja hipaisi Keikon yläselkää hellästi sormenpäillään. Keiko oli niin kaunis että se sattui fyysisesti. Miten se oli edes mahdollista?
"Ehkä. Muuten täällä on laatikoita maanantaina. Mihin asti halusitkaan minun pysyttelevän poissa?"

”Ei sinun tarvitse lähteä”, Keiko vastasi ja kohotti kasvonsa miehen puoleen.
”Olet tervetullut jäämään ja tapaamaan ystäviäni, jos haluat. Mutta ymmärrän, jos haluat mieluummin tehdä jotain muuta. He luultavasti viipyvät melko myöhään iltaan, mutta eivät varmastikaan puoltayötä myöhempään.”

"No minun pitää varmasti olla ainakin töissä, mutta voin hyvin mennä tallilta vaikka parille Vincentin kanssa ja kotiutua sieltä sitten kun kotiudun? Ehdin nähdä ystäviäsi jos ehdin." Mies kyllä pysyttelisi mielellään poissa, ainakin suurimman osan illasta.
"On ehkä asioita joista en halua kuulla naisten puhuvan."

Keiko nauroi.
”Mistä sinä kuvittelet minun puhuvan ystävieni kanssa?”

"Olen katsonut elämässäni tarpeeksi romanttisia komedioita muodostaakseni mielipiteeni stereotypioille. Naistenjuttuja?" Brian naurahti, levittäen shampoota hopean sävyttämiin hiuksiinsa.

”Naistenjuttuja? Mitä ne ovat, luojan tähden?” Keiko hymyili ja pukkasi miestä vatsaan.

Brian ähkäisi mukamas tuskastuneena, vaikka ei se pieni pukkaus tuntunut oikein missään. Piti Keikolle silti tunnustusta antaa.
"Naistenjuttuja. Mitä milloinkin. Asioita joita ette kaipaa miehiä kuuntelemaan."

”Argumenttisi ei ole varsinaisesti validi, jos et osaa antaa esimerkkiä”, Keiko nauroi. Vai että naistenjuttuja...

"No argumenttini on validi töiden osalta ja kaksi irlantilaismiestä eivät koskaan kieltäydy oluesta tai kahdesta." Brian huomautti nauraen, huuhdellen hiuksiaan.

”Mukavaa maanantai-iltaa siinä tapauksessa”, Keiko vastasi hymyillen ja kurottui painamaan suukon miehen leukaperälle.

"Hei, olen minä tulossa kotiin yöksi." Pehmeä naurahdus pääsi huulilta.
"Kuorsaamaan viereesi. Hiccupin kanssa. Haisemaan, molemmat miehet. Onko kiva?"

”Mm’hh”, Keiko myönsi ja painoi toisen suukon alemmas kaulalle, minne ylettyi paremmin, ”erittäin kiva.”

"Todella kätevää kun yllät juuri siihen kaulalle niin kivasti huuliesi kanssa..." Brian nurisi huvittuneena.
"Niin sinä vielä sanot, kultaseni. Sitten kun tulen kotiin pienessä hiprakassa, höpisen levottomia ja käteni eivät pysy kurissa."

”Minusta on”, Keiko nauroi ja painautui lähemmäs hamuamaan miehen kaulaa.
”Enköhän minä sinut kuriin saa.”

"..Hetkinen, kuka tässä kurista on mitään puhunut?" Mies ynähti, antaen naisen hamuta kaulaansa.
"Nh. Keiko, siitä kurista..."

”Mmmh?” Keiko kysyi ja laski kätensä miehen kyljille näykäten solisluuta.

Koko olemus värähti.
"Tiedätkö mitä tapahtuu naisille jotka kiusaavat viatonta miesystäväänsä suihkussa?"

”Tiedätkö, mitä tapahtuu miesystäville, jotka viattomasti uhkailevat naisia suihkussa?” hän kysyi takaisin ja painoi hampaansa vasten miehen rintakehää.

Tämä ilmeisesti. Mies ynähti terävästi, laskien toisen kätensä Keikon lantiolle.
"Kerro toki."

Keiko kohotti kasvonsa miestä kohti ja hymyili hymykuopat poskissa tuikahtaen. Sitten hän antoi kätensä liukua hitaasti alas. Eikö Brian ollut jo oppinut, mitä suihkussa saattoi tapahtua?

Hetkinen.
Brianin käsi livahti tarttumaan naisen ranteesta hellästi.
"Kuule. Jos sinä et pelaa reilusti, en minäkään sitten, muistathan, ghrá geal?"

”Sinä pelasit jo epäreilusti”, Keiko muistutti ja kurottui painamaan suudelman miehen kaulalle.

"En edes. Epäreilua olisi ollut tehdä se kolmannen kerran." Brian huomautti, sulkien silmänsä ja päästi naisen kädestä irti.

Se tuntui kutsulta.
”Sinä olit hyvin, hyvin epäreilu”, Keiko huokasi vasten Brianin kaulaa ja piirteli sormillaan pehmeästi sisäreisiä ja alavatsaa vasten. Hän näykkäisi uudelleen miehen solisluuta ja sitten kaulaa, kun hivutti sormiaan kiireettä, viattomasti kiusaten lähemmäs.

Mieli teki napata kädestä uudelleen kiinni, mutta sen sijaan Brian huomasi nojautuvansa seinään selällään. Ei hänen nyt näin pitänyt, mutta minkäs teki kun ei osannut vastustaa?
"En edes ollut."

”Kyllä olit”, Keiko vastasi ja näykkäsi miehen rintaa terävämmin. Piirsi alavatsan ihoon sormillaan ja valui alemmas, painaen suudelman vatsalle, alavatsalle ja palasi jälleen ylöspäin.

Brian avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta sulki sen sitten.
”K-Keiko, voimme väitellä tästä koko päivän..." Jos tuo oikeasti kiusaisi häntä ties kuinka kauan ja tekisi sen, hän todellakin kostaisi.

”Hmm?” Keiko kysyi viattomasti, kun antoi molempien käsiensä liukua miehen reisille ja valui suutelemaan Brianin vatsaa.

"Mutta sinä olet nyt kovin epäreilu..." Brian mutisi hiljaa. Jestas.

”Olenko?” Keiko kysyi hymyä äänessään, kun valui hitaasti alemmas ja alemmas, mitä viattomimmin kiusaten.
”Kärsivällisyys on hyve, rakas.” Ja sitten hän armahti miehen.

"Kärsivällisyys voi painua--" Lause jäi kesken. Mies sai todella tehdä töitä että pysyi pystyssä ja hapusi käsillään seinää, ettei ottaisi Keikoa hiuksista. Voi hyvä helvetti. Veri kohisi korvissa lopulta ja jalat tuntuivat pettävän alta.

Voi sentään. Ei kai hän ollut mennyt liian pitkälle? Keiko kiersi kätensä varmuuden vuoksi Brianin vyötärölle suoristautuessaan.
”Oletko kunnossa?”

"... Kunnossa..." Brian mutisi hiljaa ja raotti silmiään.
"Kuules kultaseni."

”Niin, pysytkö jaloillasi?” Keiko kysyi uudelleen ja halasi miestä tiukemmin, kurottuen sammuttamaan suihkun.

Brian veti syvään henkeä ja keräsi itseään.
"Sinuna olisin enemmän huolissani siitä, pysytkö sinä..." Jahka hän saisi itsensä kasaan tästä.

”Voi rakas”, Keiko nauroi ja kurottui varpailleen painamaan suukon miehen poskelle. Hän päästi otteensa varovasti irti, ojensi Brianille pyyhkeen ja kääri toisen ympärilleen.
”Nyt on aika purkaa loput tavarasi.”

"Mm, puretaan vain." Se antaisi hänelle aikaa suunnitella jotakin Keikon pään menoksi.
"Sinä olisit kyllä ansainnut... Jotain." Mies mutisi kuivatessaan itseään. Hän veti vain collarit jalkaansa, todeten olevana valmis.

”Kuulostat tuohtuneelta”, Keiko huomautti suupieli hymyyn nykien, kun veti jalkaansa mustat legginssit ja reisimittaisen villaneuleen päänsä yli, sukien kosteita hiuksia korviensa taakse.
”Etkö pitänyt siitä?”

"Siis kyse ei ole siitä, ettenkö olisi pitänyt siitä." Brian korjasi.
"Vaan kyse on siitä, että sinä olet mahdoton nainen, joka ei osaa käyttäytyä." Ja hän rakasti sitä.

”Minä en osaa käyttäytyä?” Keiko toisti nauraen ja heitti Briania sukkaparilla.

Brian nappasi hämmentävän hyvällä refleksillä kopin sukkaparista, virnistäen hieman.
"Et. Hävytön, hävytön nainen."

”Sinä olet paljon hävyttömämpi mies”, hän vastasi ja kokeili onneaan toisella sukkaparilla.

Brian otti kopin siitäkin.
"Voit heitellä näitä loppupäivän, kultaseni." Mies naurahti, laskien sukat käsistään.
"Voi, sinä et ole kokenut vielä mitään. Odotahan vain."

”Jos pidit siitä, mitä tein, ei kai sinulla ole syytä uhitella?” Keiko kysyi hymyillen ja tarjoutui auttamaan vaatteiden viikkaamisessa kaappiin.

Brian järjesteli niitä kaappiin oman logiikkansa mukaan, jotta löytäisi sieltä jotakin.
"Mmmh. Niin, sinullakaan ei olisi mitään syytä kieltää minua tekemästä asioita sinulle, koska pidät niistä."

Keiko kohotti kulmaansa.
”Touché, mutta minulla on syyni”, hän vastasi ja silitti Brianin selkää.
”Mitä haluaisit minun tekevän? Onko keittiöön menossa jotain?”

Niin. Keikolla oli syynsä ja samoista syistä Brian rukoili että tuo olisi hieman itsekkäämpi.
"Se yksi vähän isompi laatikko. Siellä on veitsisettini, muutama kattila ja sellaista."

”Selvä”, nainen vastasi ja lähti metsästämään mainittua laatikkoa. Hänen ja Hiccupin vaimea keskustelu kantautui keittiöstä, kun Keiko järjesteli kaappien sisältöä sopimaan ja hymyili huomaamattaan, kun yritti sisäistää, että Brian todella asuisi täällä.

Brian sai kaikki vaatteet kaappiin ja huokaisi helpotuksesta, kun otti viimeisen laatikon eteensä, istuen olohuoneeseen purkamaan sitä. Siellä oli vain joitakin miehen elokuvia ja sellaista, ei mitään ihmeellistä. Ne olivat äkkiä paikoillaan.

Keiko pakkasi keittiöön menneen laatikon kasaan muiden viereen ja katsahti ympärilleen.
”Olet muuttanut. Tervetuloa kotiin!”

Brian litisti laatikkoa olohuoneessa ja naurahti pehmeästi.
"Kiitos." Hän vilkaisi Keikoa silmät sirissä. Mokoma nainen.

”Mitä?” Keiko kysyi katseen huomatessaan ja nauroi miehen ilmeelle. Oliko alkuperäinen tervetulotoivotus ollut epämieluisa?

"Eeeei mitään." Brian hymyili viattomasti.
"Kunhan mietin miltä näyttäisit hepenissäsi sängyllä."

Keiko nauroi silmät lämpimästi siristyen.
”Onneksi voit vierailla muistoissasi?”

Mies suoristautui lattialta ja lähti hakemaan yhtä olutta jääkaapista.
"... kolmen orgasmin jälkeen jaksamatta kävellä..." Sellaista ei ollut Brianin muistoissa.

Hento puna nousi Keikon poskille, ja hän kyykistyi rapsuttamaan Hiccupia.
”Jälkimmäisenhän sinä toteutit jo tänään.”

"Mmmm." Kuului keittiöstä vastaukseksi, kun Brian kaatoi olutta tuoppiin ja tuli sen kanssa olohuoneeseen.
"Olisit ansainnut sen."

Keiko kosketti kuumuvaa poskeaan.
”En tiedä, puhutko rangaistuksesta vai palkinnosta.”

"Sekä että." Brian naurahti pehmeästi. Hän otti kulauksen tummasta oluestaan ja naurahti käheästi.

Ja hän oli mahdoton?
”Mutta toisaalta, jos seksiä ei saa käyttää kiittäkseen eikä ole kenties täysin korrektia myöskään rangaista sillä…”

"Jos se on molempia, ne kumoavat toisensa?" Brian haastoi kulmaansa kohottaen. Harmi ettei hän uskaltaisi toteuttaa mutinoitaan. Jos se muistuttaisi naista jostakin.

Keiko nauroi päätään pudistaen ja siirtyi lähemmäs, kiertäen käsivartensa Brianin ympärille halaukseen.
”Sinä olet mahdoton mies.”

"En edes." Brian naurahti, kumartuen painamaan suukon Keikon hiuksiin.
"Minä näet käyttäydyn, rakas."

”Uskon sen, kun näen”, Keiko vastasi hymyillen ja painoi poskensa hetkeksi miehen lämmintä, paljasta rintakehää, ennen kuin vetäytyi kauemmas.
”Mitä haluaisit tehdä nyt, kun virallisesti asut täällä? Onko jalkapallopelejä katsomatta?”

"Ei ole. Joten, voimme tehdä ihan mitä vain." Tuntui oudolta sanoa asuvansa täällä. Niin oudolta.
"En tajua että voin sanoa asuvani täällä."

”En minäkään – mutta se tekee minut hyvin onnelliseksi”, hän vastasi.
”Sinä teet minut onnelliseksi.”

"Ja sinä minut. Onnellisemmaksi kuin tajuatkaan." Brian lupasi naiselle, istuen lopulta sohvalle. Hänta nauratti edelleen ajatuksensa. Se olisi ollut mukava näky.

Keiko istui miehen viereen ja risti jalat eteensä. Hiccup liittyi pian seuraan, kiipeillen vuorotellen kummankin sylissä.
”Mukava kuulla”, hän vastasi hymyillen ja hipaisi hopeisia hiuksia, jotka vetivät häntä puoleensa kaiken tämän ajankin jälkeen.

Brian kävi lopulta makaamaan sohvalle, laski oluen sohvapöydälle ja veti Hiccupin kainaloonsa.
"Kuules nyt karvamakkara. Asetut siihen, lakkaa se vatsan yli loikkiminen. En ole pomppulinna, vaikka onkin tullut kilo tai kaksi. Niinpä. Seurustelu lihottaa. Tiedän." Käsi rapsutteli mäyräkoiraa ja piti sitä samalla kevyesti paikallaan, ettei kasvoja kohti tavoitteleva koira tulisi jakamaan suukkojaan.

Mies ja koira olivat sulattaa hänen sydämensä, ja Keiko nauroi käpertyen pienemmäksi sohvannurkkaan niin, että Brian mahtui ongelmitta makaamaan.
”En tiedä, kumpi on vaikuttavampaa. Sinä puvussa vai tämä.”

Brian vilkaisi naista ja veti hellästi vapaalla kädellä tuota makaamaan hänen päällensä.
"Tämä? Kun puhun koirallesi painostani?"

Keiko siirtyi hymyillen lähemmäs ja rapsutti Hiccupia toisella kädellään.
”Kun olet vastustamattoman ihana ja kultainen ja saat sydämeni tekemään arvaamattomia asioita.”

"Oh?" Brian naurahti ja sipaisi Keikon hiuksia.
"Sinäkin olet. Vastustamattoman kaunis ja upea nainen."

Keiko kallisti päätään ja painoi suudelman miehen leukaperälle. Brian sai hallitsemattoman lämmön läikkymään hänen sisällään.
”Sinä olet kyllä aina vastustamattoman ihana, jopa ollessasi hävytön.”

"Minä en ole nyt hävytön." Mies huomautti hymyillen, väläyttäen Keikolle pehmeän hymyn.
"Voin olla jos haluat." Heillä taisi olla kaapissa sitä suihkukermavaahtoa, mikä oli kasvipohjaista. Hän oli käyttänyt sitä johonkin pyhien aikana. Johonkin juomaan, muistaakseen.

”Se ei ollut pyyntö”, hän vakuutti nauraen ja taputtaen miehen rintaa.
”Mutta jos sinä toivot jotain – niin kuin ’hepeniä’ – voit aina sanoa.” Keiko katsahti miestä ja kosketti hopeisia hiuksia hellästi.

Mies kohotti kevyesti toista kulmaansa.
"Mmm, voisit näyttää myös hyvältä ilman niitä. Voisin aina päällystää sinut kermavaahdolla."

Keiko kohotti päätään ja katsoi miestä hetken yrittäen päätellä, saattoiko Brian olla tosissaan.
”Sinä olet pähkähullu”, hän hymyili päätään pudistaen.
”Ja saatoin muuten ostaa muutaman hepenen lisää. Varmuuden vuoksi.”

"Mitä? Se purkkitavara on kasvispohjaista. Saan syödä sitä. Etkä sinäkään sisällä maitoa tai pähkinöitä." No nyt Brian meni jo levottomaksi.

Keiko pudisti päätään nauraen.
”Pähkähullu”, hän vastasi ja painoi suukon miehen nenänpäälle.

"Älä yllytä hullua." Brian totesi pehmeästi, nyrpistäen kevyesti nenäänsä. Sitten hän kurottautui ottamaan kulauksen oluestaan.

”Miten minä olen yllyttämättä sinua?” Keiko kysyi huvittuneena.

"Älä muistuta minua hulluudesta. Joudun todistamaan sen." Mies vastasi vallattoman virneen kera.

Keiko nauroi.
”Yritän muistaa”, hän vakuutti ja sipaisi hopeisia hiuksia.
”Minä uskon sinun olevan pähkähullu aivan ilman todisteluakin.”

"Todistan sen mielelläni." Brian huomautti, rapsutellen Hiccupia. Se oli niin suloinen eläin.

”Minä uskon sen”, Keiko hymyili ja painoi kasvonsa miehen hartiaa vasten, kun posket tuntuivat kuumenevan. Keskustelut Brianin kanssa tuntuivat karkaavan häneltä.

Brian nyt karkasi hieman itse itseltäänkin. Mies tosin asettui hieman, kun saattoi kiertää kätensä naisen ympärille ja silitellä sormillaan tuon lantiota.

”Olen onnellinen, että olet täällä”, hän sanoi, vaikka oli saattanut sanoa sen aikaisemminkin. Elämä, jossa hän todella sai nukahtaa Brianin syliin, koska hänen sänkynsä oli nyt heidän, tuntui unenomaiselta. Keiko painautui paremmin miestä vasten ja setvi sormillaan niskahiuksia, silittäen hajamielisesti niskaa sormenpäillään.

Brian nautti siitä läheisyydestä ja kosketuksesta. Niin paljon että nukahti jopa hetkeksi. Mies havahtui kun Hiccup käytti tilaisuuden hyväksi ja nuoli miehen kasvoja, häntä vatsaa vasten onnesta paukuttaen.
"Saakelin kiero putkikassi..."

Brianin unta valvonut Keiko kohotti katseensa hymyillen ja silitti koiran selkää.
”Eikö ole mukavaa tuntea olevansa rakastettu?”

"Mmmh, on-- Hiccup kieli pois suustani!" Mies työnsi koiraa kauemmas ja pärski kevyesti. Hrh.
"Anteeksi. Väsytti."

”Nuku vain”, Keiko vetosi sydän näystä sulaneena.
”Voit kyllä mennä sänkyynkin. Päivä on ollut pitkä.”

"Ei minua nyt enää väsytä." Brian vastasi silmät tuikkien.
"Sen sijaan..." Hän nousi istumaan ja lähti viemään tyhjää lasia keittiöön.
"Voin varmistaa että sinua väsyttää?"

Keiko nauroi ja hautasi kasvonsa hetkeksi sohvaan.
”Voi kiitos rakas. Olet kyllä väsyttänyt minua urhoollisesti yhdeksi päiväksi.”

"Jos olen eri mieltä?" Brian asteli sohvan viereen, virne kasvoillaan.

Keikon vatsanpohjaa nipisti, kun hän näki virneen. Hän kierähti selälleen ja tutki miestä hetken katseellaan.
”Se kai riippuu siitä, kuinka eri mieltä.”

Brian kumartui Keikon yläpuolelle sohvalle, painaen suukon tuon huulille.
"Näin eri mieltä." Mies kaappasi naisen syliinsä, nauraen.

Maailma keinahti, eikä Keiko voinut olla nauramatta takertuessaan mieheen, sydän yllättävästä nostosta hypähdellen.
”En toki haluaisi olla sinulle pettymys.”

Brian halusi laskea naisen samantien alas. Voi hyvä helvetti hänen ajatusmaailmaansa. Ja niin mies laskikin.
"Et ole ikinä pettymys, kulta." Ehkä pitäisi pestä hampaat ja mennä sittenkin nukkumaan.

"Brian", Keiko vetosi ja kosketti miehen poskea.
"Kyllä minä tiedän sen - ei sinun tarvitse varoa kanssani. En mene rikki."

Se oli naurettavaa että hän mietti kaiken aina sen kautta. Olisi pitänyt lopettaa se.
"Piti silti muistuttaa sinua. Ettet unohda." Mies kumartui suukottamaan Keikon huulia pehmeästi.
"Jos käytän Hiccupin ulkona ja mennään sänkyyn?"

Keiko tutki miehen kasvoja.
"Minä voin viedä sen. En kai pahoittanut mieltäsi? En tarkoittanut."

"Ei, en. Keiko, voin minäkin viedä. Viet aamulla? Heräät kuitenkin aikaisemmin kuin minä, kun minun tarvitsee olla tallilla vasta iltapäivällä." Brian lupasi, sipaisten naisen poskea peukalollaan.

Keiko epäröi hetken, mutta nyökkäsi hymyillen.
"Hyvä on", hän myöntyi. Ainakin se olisi hetki katkaista ahdistukselta siivet, ennen kuin riittämättömyyden tunne ja menneisyyden haamut pääsisivät sisään.
"Pitäkää hauskaa."

"Emme ole kauan." Brian lupasi. Hän veti vain nopeasti vaatetta päälleen, tehden pikaisen puolentunnin kävelylenkin Hiccupin kanssa. Uskollisesti hän ripusti lenkin jälkeen koiran sademanttelin kuivumaan ja pesi kuraiset tassut.
"Ghrá geal?"

Yöpaidan virkaa näyttelevään kauluspaitaan vaihtanut Keiko astui kylpyhuoneesta pyyhkäisten suupieltään hammaspesun jäljiltä.
"Oliko teillä mukavaa?"

Brian katseli naista, hakien jotain merkkiä... jostakin. Jos hän oli taas tehnyt väärin, kun kuvitteli toimivansa oikein.
"Hiccupilla ainakin. Onko kaikki hyvin?"

"On, totta kai", Keiko vastasi lämpimästi. Hänen tarvitsi vain katsoa arpea ranteessaan ja muistuttaa itseään siitä, että Brian rakasti häntä kaikista vajavaisuuksista huolimatta, ja ennen hänet lyhistänyt ahdistus alistui.
"Tuletko nukkumaan?"

Brian ei ollut siitä ihan yhtä varma. Se epäilys oli alkanut kalvaa häntä samalla sekunnilla kun hän oli laskenut naisen sylistään.
"Tulen." Mies kävi pesemässä hampaat ja tuli makuuhuoneeseen, hakien puhtaita boksereita.
".... Olinko liian neuroottinen aiemmin?"

"Liian neuroottinen?" Keiko toisti hämillään. Hän oli kaivautunut peiton alle ja silitti Brianin tyynylle kiertynyttä mäyräkoiraa.

"... Kun laskin sinut alas?" Brian pudisteli nauraen päätään kun huomasi mäyräkoiran tyynyllään. Rutiinilla hän nosti Hiccupin ylös, nosti Keikon peittoa ja työnsi koiran naisen polvitaipeesen nukkumaan. Sama juttu, valehtelematta joka ilta. Mies kävi itse selälleen maate.

"Kyllä", Keiko nauroi ja kosketti miehen kättä.
"Olen ehkä rikkinäinen, mutta sinä et voi rikkoa minua."

Brian hymähti pehmeästi, hieraisten kasvojaan.
"Pelkään rikkovani."

Keiko kierähti lähemmäs ja halasi itsensä mieheen kiinni.
"Millä voin auttaa sinua uskomaan?"

"Kyllä se siitä." Brian kietoi toisen kätensä naisen ympärille tuon niskan takaa.
"Opin kyllä."

Keiko ei ollut siitä täysin varma. Olisipa hän ollut ehjempi.
"Minä luotan sinuun. Tiedän, ettet koskaan tekisi minulle mitään pahaa. Tiedän, että lopetat jos pyydän. En mene rikki. Sinä olet jo tehnyt minusta vahvemman."

"Kulta..." Mies mutisi hiljaa, silitellen kauluspaidan peittämää selkää sormillaan.
"Minä opin muistamaan sen." Pakko olisi.

"Toivon niin", Keiko vetosi ja katsahti miestä epäröiden. Mutta ei tainnut olla mitään, mikä olisi helpottanut uskomista. Auttanut unohtamaan, että naisystävä oli rikki.

Se epäröivä katse riipaisi.
"... Sano vain, kulta." Voi hyvä helvetti. Keiko oli se jolla oli traumoja ja ylivarovainen mies ei tainnut auttaa asiaa.

"Toivon vain, että voisit luottaa minuun", Keiko vastasi. Hän toivoi toki paljon muutakin. Ehjyyttä, rohkeutta, estottomuutta.

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Ke Tammi 03, 2018 6:10 pm

"Minä luotan." Brian lupasi hiljaa, halaten naista tiukemmin.
"Minä vain... En ikinä haluaisi satuttaa."

"Brian, sinä et voisi koskaan satuttaa minua", Keiko vetosi kiertäen kätensä tiukasti miehen ympärille.
"Minä rakastan sinua ja luotan sinuun."

Mies hautasi kasvonsa naisen tummiin hiuksiin.
"Olet niin rakas. Minä yritän olla pahoittamatta mieltäsi."

"Et sinä pahoita minun mieltäni", Keiko vastasi silittäen miehen kylkeä.
"Miten saisin sinut lakkaamaan varomasta?"

Brian kohautti kevyesti olkiaan.
"En tiedä. Minä varon koska en tiedä rajojasi, mutta en halua myöskään kuulla... Siitä." Ei, hän ei tosiaan halunnut kuulla naisen avioliitosta sosiopaatin kanssa.

"Voitko kysyä rajoista, jotka sinua mietityttävät?" Keiko kysyi.
"Älä pelkää. En avaudu sinulle Tarquinista."

Siitä mies oli salaa kiitollinen. Hän ei kestäisi sitä. Ei oman menneisyytensä takia tai sen ajatuksen, mitä pieni, kaunis ja ihana nainen oli joutunut kokemaan.
"En osaa osoittaa niitä. Se kun sanoit ettet halua olla pettymys. Et olisi, ikinä. Et ikinä."

Keiko halasi miestä tiukemmin.
”Olen pahoillani. Oli ajattelematonta sanoa niin – en tarkoittanut sitä tosissani. Kyllä minä tiedän sen”, hän vetosi. Ja suurimman osan ajasta hän todella tiesi.

"Ei se mitään. Minun pitää opetella erottamaan milloin olet tosissasi." Häne todella pitäisi.

Keiko kohottautui toisen kyynärpäänsä varaan ja nojautui Brianin rinnalle, silittäen miehen poskea sormenpäillään.
”Se oli vain ajattelemattomasti sanottu. Mutta toivoisin, että lakkaisit varomasta minua”, hän vetosi pujottaen sormensa hopeisiin hiuksiin.
”Jos voisin edes auttaa luottamaan siihen, ettet riko rajojani. Mutta en tiedä, miten voisin tehdä niin.”

Brian katseli hellästi Keikoa. Nainen oli ihana. Niin ihana.
"Ei se ollut ajattelematonta. Olisi ehkä pitänyt suhtautua siihen huumorilla. Ja rakas, minäkään en."

Se ei ollut lohduttavaa. Keiko katsahti miestä haikeasti, levottomuutta tummissa silmissään silittäessään miehen hiuksia.
”Joten en voi tehdä mitään?” hän kysyi.

Brian kohautti olkiaan hieman.
"En tiedä. Kultapieni, jos tietäisin, minä todellakin tekisin niin."

Keiko vajosi takaisin Brianin viereen ja yritti sysätä levottomuuden mielestään. Ei hän voinut syyttää miestä varovaisuudesta – olihan hän yllättänyt itsensäkin sillä, miten rikki todella oli. Hän vain toivoi, ettei miehen olisi tarvinnut varoa. Sen täytyi käydä uuvuttavaksi.
”Nuku hyvin.”

Brian ei olisi halunnut päästää Keikoa huonoin mielin nukkumaan. Se ei ollut mukavaa ja pilasi pahimmassa tapauksessa seuraavan aamunkin.
"Olen pahoillani rakas."

”Mitä? Brian, ei sinulla ole mitään syytä olla pahoillasi”, Keiko vetosi puristaen miehen kättä.
”Et sinä ole tehnyt mitään väärää.”

"Olen silti." Brian huokaisi syvään.
"En saisi ajatella liikaa."

”Sinulla on täysi oikeus siihen”, Keiko vastasi ja painautui lähemmäs miehen kylkeä.
”Olen pahoillani, että olet joutunut tekemään niin. Toivon vain, että voin auttaa sinua rentoutumaan tulevaisuudessa.”

"En minä sitä kokoajan tee." Brian korjasi hellästi.
"Vain välillä. Hetkittäin."

”Tiedän”, Keiko vastasi hymy suupieltä kohottaen. Hetkittäinen varovaisuudesta hellittäminen oli huomattavissa.
”Tiedäthän sinä, että minä pidän siitä, kun olet rennosti oma itsesi ja teet, mitä haluat ja mikä tuntuu hyvältä?”

"Tiedän." Ja hän olikin sitä. Suurimman osan ajasta. Nyt hän vain oli jostakin syystä halunnut suojella Keikoa joltain. Naurettavaa.

Keiko kurottui painamaan huulensa miehen poskea vasten ja silitti lihaksikasta rintaa.
”Se, mitä kutsut hallinnan menettämiseksi, ei pelota minua. Se on varsin mukavaa.”

Brian naurahti pehmeästi. Voi Keiko.
"Ei kyse ole siitä. Tai vain siitä. Vaan.. "

”Vaan..?” Keiko kannusti ja pujotti sormensa hopeisiin hiuksiin, setvien niitä hellästi, ennen kuin tukisti hieman vähemmän hellästi.

Brian voihkaisi terävästi, yllättyneenä. Ei, hän ei odottanut sitä.
"Hyvä on, siitäkin, mutta pelkään että et kieltäydy vaikka haluaisit. Vieläkin."

”Brian”, Keiko vetosi ja hamusi pehmeästi hengittäen miehen korvaa.
”Minä kerron sinulle, jos en halua. Mutta kertoakseni salaisuuden”, hän kuiskasi, ”en ole koskaan tuntenut, mitä sinä saat minut tuntemaan, ja minä pidän lähelläsi olemisesta.”

Brian hymyili naisen sanoille hellästi, kierähtäen sitten tuon yläpuolelle sulavalla liikkeellä.
"Väsyttääkö sinua?"

Keiko hymyili ja punoi sormensa miehen hiuksiin, kiertäen toisen jalkansa kevyesti tämän ympärille.
”Ei”, hän vastasi ja tukisti miestä hellästi.
”Mutta pitäisikö minun antaa sinun nukkua?” Hän toivoi, että voisi saada Brianin luottamaan siihen, ettei valehtelisi miehelle – vaikka kieltäytyminen hermostutti häntä ajatuksena, hän ei koskaan tekisi sitä miehelle, saisi tätä tuntemaan, että olisi pakottanut hänet vastoin tahtoaan.

Mies naurahti pehmeästi tukistukselle, hamuten Keikon kaulaa hellästi huulillaan. Hän vei käsiä alemmas Keikon keholla, nostaen tuon jalkaa pois itsensä ympäriltä, suukottaen siroa nilkkaa hellästi.
"Minun pitää olla tallilla vasta iltapäivällä."

”Miten kätevää”, Keiko vastasi hymyillen ja katseli miestä lämmöllä. Taivas, mitä Brian tekikään hänen sydämelleen?

"Mm, eikös olekin?" Mies mutisi hiljaa, valuen suudelmin alas Keikon jalkaa pitkin. Kunnes hän muisti jotakin, suoristautuen.
"... Käyttäydytkö jos käyn keittiössä?"

”En lupaa mitään”, Keiko vastasi nauraen ja painoi käden sydämelleen, jonka mies sai pyrkimään ulos rinnasta suudelmillaan.
”Jos olet nälkäinen, on varmasti terveellisempiä iltapaloja kuin kermavaahto. Siltä varalta, että se kävi mielessäsi.”

"Sinä." Brian mutisi ovelta kun lähti keittiöön, palaten sen pullon kanssa.
"Sitä paitsi, mitä iloa on aikuisuudesta jos ei voi syödä edes sokerista iltapalaa silloin tällöin?"

”En tiedä”, Keiko vastasi huvittuneena ja kohottautui istumaan.
”Onko tämä todistus pähkähulluudestasi?”

"Ehkä?" Brian virnisti hieman, hapuillen sitä kauluspaitaa pois Keikon päältä.

”Selvästi”, Keiko vastasi, hengitti syvään ja suostui luopumaan yöpaidastaan.
”Luulen, että minun pitäisi opetella laittamaan ruokaa. Näännyt vielä nälkään, miesrukka.”

"En usko että siitä on huolta." Brian hymähti pehmeä virne huulillaan, nojautuen nappaamaan suudelmaa naisen huulilta. Hän ravisti pulloa kevyesti ja päästi kermaa naisen iholle. Loistava idea.

”En olisi niin varma”, Keiko sanoi ja vastasi suudelmaan. Kerma sai hänet puremaan huultaan ja katsahtamaan miestä epäuskoisena. Brian todella oli hullu.

Mie saattoi olla hullu, mutta nautti siitä luvattoman paljon. Hän kumartui suutelemaan vaahtoa pois, antaumuksella.

Keikon sydän jätti levottoman lyönnin välistä. Pähkähullu. Aivan totaalisen pähkähullu. Ja silti huulten kosketus sai perhoset hänen sisällään villiintymään täysin.

Brian valui alemmas sen kanssa, kunnes sisäreidet siistittyään otti kevyen otteen naisen jaloista. Hän ei halunnut polvia ohimoilleen.

Kosketukseen unohtunut Keiko nosti hälyttyneenä päätään.
”Brian”, hän vetosi, ”liian iso iltapala ei ole hyväksi yöunille.”

Mies ei nyt ollut jättämässä sitä kesken. Hän oli sanonut mitä oli aikeissa tehdä ja oli ollut tosissaan sen. Toinen käsi nousi ylemmäs, etusormen painuessa Keikon huulille. Ssshh.

Syke kohosi. Brian oli hullu. Aivan totaalisen pähkähullu. Miksi mies halusi tehdä hänelle näin yhä uudelleen? Ja nyt leikkiä vielä kermavaahdolla? Keiko tuijotti Briania tummin silmin ja yritti haukata huulilleen painuneen etusormen hampaidensa väliin.

Brian värähti kun tunsi hampaat sormensa ympärillä. Olkoot, kunhan Keiko ei väittäisi hänelle vastaan. Naista oli kuitenkin varoitettu ja Brian aikoi toteuttaa kaiken. Myös sen kolme kertaa.

Helkkarin itsepäinen mies. Keiko vapautti sormen hampaistaan ja antoi päänsä pudota turhautuneena takaisin patjaan. Mitä hänen oli tarkoitus- Oh! Jalat yrittivät paukauttaa miehen päätä vaistomaisesti, ja Keiko hautasi kasvot käsiinsä. Hullu. Hullu!

Ei. Brian ei mennyt mihinkään vaikka kyllä tiedosti mitä tapahtui. Olisi ehkä turvallista paeta sohvalle seuraavaksi viikoksi tämän jälkeen, mutta sitä voisi miettiä myöhemmin.

Itsepäisistä itsepäisin mies. Keiko painoi kädet lujemmin kasvoilleen, kun pähkähullun miehen kosketus sai hänet kiemurtelemaan levottomana, tietämättä mihin purkaa levottomuutta. Iho hohkasi, kun nainen hautasi vaikerruksen käsiinsä, yrittäen turhaa pitää hengitystään tasaisena.
Hullu. Hul- Oh! Hullu! Hu- Oh. Voi hyvä luoja.

Toteutettuaan uhkauksensa niistä kolmesta kerrasta, mies koki pakolliseksi suoristautua, ennen kuin saisi oikeasti potkun päähänsä. Hän ei sanonut mitään, nojautui vain suutelemaan naisen kaulaa.
"Sinä sanoit että olen hullu."

”Sinä olet hullu”, Keiko vastasi ja painoi käden villisti kohoilevalle rintakehälleen.
”Aivan seinähullu”, hän lisäsi ja ujutti sormensa tiukasti hopeisiin hiuksiin, tukistaen niitä lujasti, aikomatta päästää Briania niin vain karkuun.

Brian ynähti tukistukselle.
"H-hetkinen, sinun piti väsähtää tuosta..." Mies mutisi pehmeästi.

Keiko tukisti lujemmin. Väsähtää? Hän ei ollut varma, voisiko nostaa päätään tai hallitsiko vienosti täriseviä jalkojaan vieläkään. Sisällä jylläävä mielihyvä ei ottanut rauhoittuakseen millään. Mutta se ei tarkoittanut, että Brian karkaisi niin vain.
”Sitäkö sinä todella haluat?” hän kuiskasi ääni kähentyneenä ja veti miestä lähemmäs.

"Mitä?" Mies pyysi tarkennusta, painuen lähemmäs, suudellen naisen kaulaa hellästi, oma hengitys aavistuksen raskaana.

”Minun väsähtämistäni”, Keiko vastasi ja hivutti toisen, vain aavistuksen velton käsivarren miehen niskalle. Brian oli hullu. Aivan totaalisen hullu.
”Lähtikö nälkä?”

Brian näykkäisi Keikon kaulaa pehmeästi. Nainen jaksoi puhua yllättävän paljon, äskeisen huomioiden.
"Mmm, hetkeksi ehkä."

Keiko tasasi hengitystään hetken, sormet hopeisissa hiuksissa ja tuijotti keinuvaa kattoa. Ehkä hänen pitäisi vain vapauttaa mies – hän ei ollut varma, ettei menettäisi tajuntaansa – mutta Brian oli mahdoton.
Ja kammottavan epäreilu. Mies oli vienyt häneltä jalat jo toista kertaa tänään. Herran tähden, hän tärisi edelleen.
Keiko veti Briania voimattomalla otteella vajoamaan viereensä. Epäreilu, mahdoton, hävytön mies. Sellaisia kuului hieman tukistaa. Ja purra. Kun hallitsi raajansa.

Kiltisti mies kävi naisen viereen, vetäen tuon hellästi kainaloonsa. Naisen tärinä sai hänet hytkymään pidätellystä naurusta. Ei saisi nauraa. Ei. Hyi häntä. Silti nauratti.

”Odota vain”, Keiko kuiskasi ja nosti voipuneen käden kasvoilleen. Odota vain, kunhan hän saisi itsensä takaisin hallintaan. Ja huone lakkaisi keinumasta.

"Minä odotan." Brian naurahti, vaikka koetti olla nauramatta ääneen.
"Minun tuskin kannattaa pidätellä hengitystä odottaessani. Sinä täriset, rakkaani."

Ehkä mies joutuisi odottamaan hetken. Mutta se vain lisäisi hänen päättäväisyyttään. Epäreilu, epäreilu, epäreilu mies.
”Ehkä minä pistän sinut tärisemään”, Keiko uhkasi hetken kuluttua, yrittäen saada tasattua hengitystään. Kolme lisättynä aikaisempaan, komean puvun inspiroimaan yhdessäoloon oli kohtuutonta – kuinka kenenkään oli tarkoitus olla tärisemättä?

"Ehkä sinun pitäisi rakas nukkua." Brian kuiskasi pehmeästi, silitellen naisen paljasta selkää. Tuo oli ihana siinä kainalossa.

Keiko raotti silmiään ja loi mieheen kytevän katseen silmäkulmastaan.
”Nukahda sinä vain”, hän henkäisi ja painoi kädet hiuksiinsa, ”jos uskallat.”

Brian naurahti pehmeästi.
"Et herättäisi nukkuvaa miestä." Mies huomautti pehmeästi, varastaen pikaisen suudelman. Hän oli ehkä hieman liian tyytyväinen itseensä.

”Uskottele itsellesi niin”, Keiko vastasi ja veti syvään henkeä liikuttaen sormiaan, testaten hallitsiko edes kätensä, vaikka jalat huterat olivatkin.

".... Mitä sinä kuvittelet tekeväsi?" Brian kysyi hieman epäilevästi. Uskaltaisiko tässä sittenkään nukahtaa?

”Voi en mitään”, Keiko sanoi ja tasasi hengitystään, laskien kädet vatsalleen. Herran tähden mitä mies oli hänelle tehnyt. Kosketus tuntui viipyvän edelleen iholla.

Koska Brian oli lapsellinen mies, tuo ei voinut vastustaa kiusausta hipaista naisen sisäreittä sormillaan. Ihan vain kiusoitellakseen.

Koko keho nytkähti, ja Keiko loi mieheen palavan katseen silmäkulmastaan. Odota vain, Brian. Odota vain.

Brian pärakähti hiljaa ja vihelsi viattomasti.
"Olet suloinen."

”Tuudittaudu vain siihen uskoon”, Keiko huokasi ja painoi hetkeksi kädet kasvoilleen.
”Nukahda vain, hullu mies.”

"Kun uhoat noin, en ihan tiedä uskallanko." Mies naurahti kähesti.
"Ja silti suloinen"

Vei tovin jos toisenkin, että Keiko tunsi hallitsevansa itsensä tarpeeksi liikkuakseen. Syke oli silti hätäinen, kun hän kohottautui hitaasti istumaan, kosketti vienosti pyörivää päätään ja katsahti miestä silmäkulmastaan.

Brian oli nukahtanut sillä aikaa, Keiko kainalossaan. Pahaa aavistamaton mies, joka luuli että saisi nukkua.

Hetken Keiko harkitsikin antavansa miehen nukkua – ujuttautui miehen otteesta, kävi hiljaa suihkussa, ravisteli ruhtinaallisesti riittävää kermavaahtopurkkia mietteliäänä. Ehkäpä Brian pitäisi siitä itsekin. Uhkausta kolmesta oli kenties vaikeaa toteuttaa miehelle, mutta jos Brian oli ollut kärsimätön suihkussa… Alushousuihin ja yöpaitaansa pukeutunut, hiuksensa huolettomalle, pienelle nutturalle kasannut nainen sipaisi hellästi hopeisia hiuksia.

Se tuskin onnistuisi, mutta yksikin kerta riittäisi. Mies vain kurtisti kulmiaan.
"Mmnh.."

Keiko istui miehen vierelle ja punoi sormensa hopeisiin hiuksiin, painaen hellän suudelman poskipäälle, sitten suupielelle.
”Oletko varma, että haluat nukkua?” hän kuiskasi Brianin korvaan ja näykkäsi sen laitaa sitten hampaillaan.

Brian raotti hieman silmiään.
"Uh..." Hän vaihtoi asentoa hieman.
"Mitä sinä..."

”En mitään”, Keiko henkäisi pehmeästi ja painoi huulensa vasten miehen kaulaa. Hän ravisti kermavaahtopurkkia.
”Voit toki nukkuakin…”

Se ravistuksen ääni sai joka solun heräämään.
"... Keiko..."

”Niin, Brian?” Keiko kysyi pehmeästi ja näykkäsi miehen kaulansyrjää, punoen sormensa tukistamaan hopeisia hiuksia, kun hän ravisti pulloa uudelleen.

"Ole vakavissasi. Ethän edes pidä makeasta?" Ehkä heikoin yritys pelastaa itsensä.

”Minä rakastan makeaa”, Keiko vastasi ja suuteli miehen kaulaa, ennen kuin pursotti sille jääkaapin mukavasti kylmentämää kermaa, joka muodosti terävän kontrastin lämmintä, nälkäistä suudelmaa vasten.
”Mmmh, nam”, hän huokasi miehen korvaan silmät hymystä siristyen.

Brian voihkaisi kevyesti, kiemurtaen naisen alla hieman.
"...Sinä röyhkeä nainen..."

”Jos sinä olet epäreilu, minä olen röyhkeä”, Keiko kuiskasi, näykkäsi korvanlehteä ja pursotti lisää kermaa miehen kaulataipeelle, nyt suudelmien lisäksi näykkien ja purren samalla, kun kiipesi hajareisin miehen päälle. Hänellä ei ollut kiire, vaikka jokaisella, alas vaivihkaa suuntautuneella kosketuksella oli päämäärä. Sormet sivelivät miehen kylkiä ja rintakehää, punoutuivat välillä tukistamaan hopeisia hiuksia, kun Keiko liikkui alas rintakehää, palasi ylös ja kulki vähän alemmas.

Brian olisi halunnut napata Keikosta kiinni ja huomasikin valuttavansa kättään Keikon hiusten läpi. Olisi ollut ehkä helpompaa jos Brian olisi pitänyt kätensä kurissa, mutta se oli turhaa miehen mielestä.

Keiko nosti välillä päätään tuntiessaan kosketuksen ja hymyili Brianille makuuhuoneen öisessä hämärässä, ennen kuin joko suuteli pois viileää kermaa tai painoi hampaansa varoituksetta miehen ihoon. Hän valui hitaasti yhä alemmas, kunnes saattoi suudella miehen alavatsaa ja vetää bokserit kiireettä pois. Mutta suostui suomaan huomiota vain hipaisuin ja lämpimin henkäyksin, ennen kuin siirtyi jälleen muualle – siveli reisiä sormenpäillään, suuteli vatsaa, nojautui takaisin kaulalle itseään viattomasti miehen yllä keinauttaen.

Brian ei oikein voinut kuin kestää. Hän puristi lakanaa naisen valuessa alemmas, pitääkseen kätensä poissa naisen hiuksista. Olemus oli malttamaton ja sen kuuli miehen äänestä. Siinä oli lievää epätoivoa.

Kermavaahtoakin riitti ruhtinaallisesti. Keikolla ei ollut kiire. Ei kiire minnekään. Hän vain viattomasti huolehti siitä, että miehellä oli. Hipaisut muuttuivat pehmeiksi kosketuksiksi, mutta eivät tarpeeksi pitkiksi tuodakseen helpotusta. Nainen painoi suudelman Brianin vatsalle ja hiipi sitten jälleen ylös, hamuten pehmeästi korvaa, näykkien kaulansyrjää ja purren hartiaa.
Ja sitten taas hitaasti, hitaasti, hitaasti alaspäin.

Jokainen solu jännittyi äärimmilleen, eikä Brian tosiaan tiennyt miten olisi käyttäytynyt. Mies valitti ääneen, nauttien kyllä siitä kidutuksesta enemmän kuin halusi myöntää.
"Kultarakas..." Hän vetosi hiljaa.

”Niin rakas?” Keiko kysyi pehmeästi takaisin, kun näykkäsi miehen rintaa ja keinautti itseään vienosti, ennen kuin vajosi alemmas vatsalle.

"Kiltti..." Brian pyysi pehmeästi. Mies murahti matalasti Keikon keinahtaessa hänen päällään. Ehkä hän oli ansainnut tämän. Ehkä ei.

”Kiltti mitä?” Keiko kysyi uudelleen, häivähdys hymyä äänessään. Epäreilut miehet ansaitsivat saada samalla mitalla takaisin. Hän valui alemmas suoden miehelle lämpimän henkäyksen ja vienon hipaisun, ennen kuin painoi huulensa jälleen alavatsalle.

Brian päästi jo kätensä irti, pysäyttäen sen matkalla naisen hiuksiin.
Ei. Brian, ei.
"Olisitko kiltti ja et rääkkäisi minua?"

"Kun niin kauniisti pyydät", Keiko nauroi ja nousi painamaan suukon miehen huulille. Sitten hän valui kiireettä takaisin alas, päättämään miehen rääkkäyksen. Ihan kohta. Tällä kertaa Brian saisi olla se, joka tärisi jalat huterina. Ja ajettuaan miehen pisteeseen, jossa kaipaus kävi melkein kipeäksi, hän armahti vihdoin rakkaansa.

Melkein kipeäksi oli vuoden lievin ilmaisu. Se vaati kaiken itsehillinnän ettei hän ottanut Keikosta kiinni. Jalka nytkähti, koko miehen valuessa rennoksi patjaa vasten. Päässä kohisi ja itsekseen hän kiitti luojaansa siitä että oli mies.

Keiko vajosi selälleen miehen viereen ja katseli hämärää kattoa, kuunnellen miehen hengitystä. Joku päivä hän kehittäisi vielä vastauksen Brianin tempauksiin, ja pelkkä ajatus saisi miehen polvet notkahtamaan. Hävytön mies.
Keiko pursotti pienen nokareen kermaa sormenpäälleen ja pisti sen suuhunsa. Brianin ajatus ei ollut ollut hullumpi.

Tämä saisi ajatuksena hänet kyllä valumaan märäksi läntiksi lattialle. Se sihahdus sai miehen värähtämään.
"Se kerma pois."

Keiko nauroi ja kääntyi kyljelleen, koskettaen miehen kättä hellästi.
"Haluatko lisää?" hän tarjosi purkkia.

"En." Brian mutisi ääni käheänä.
"Naapurisi vihaavat meitä "

"Älä huoli", Keiko vastasi ja kierähti lähemmäs, silittäen miehen hiuksia hellästi, "lähimmät ovat vanhoja ja huonokuuloisia."

"Sinun onnesi." Hän naurahti pehmeästi. Olo oli niin raukea.

"Minun onneni?" Keiko toisti ja veti raukean miehensä halaukseen, painaen hellän suukon miehen otsalle ja sukien hiuksia pehmein sormin.
"Kertoisithan sinä minulle, jos haluat minun lopettavan? Jos teen jotain, mistä et pidä?"

"Sinun." Brian naurahti ja kietoi kätensä naisen ympärille.
"Kertoisin. Tietenkin."

Keiko halasi miestä tiukemmin. Hän rakasti Briania niin, että tunne tuntui liian suurelta sopimaan.
"Kiitos."

Mies painoi suukon naisen hiuksiin ja veti syvään henkeä.
"Olet todella rakas. Nukutaanko nyt?"

"Nukutaan", Keiko lupasi hynyillen ja hellitti otteensa.

"Äälä mene mihinkään." Brian veti Keikoa kainaloonsa ja peittoa heidän päälleen. Siihen olisi hyvä nukahtaa.

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Terapian tarpeessa
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 3 / 3Siirry sivulle : Edellinen  1, 2, 3

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Pikaviestinpelit-
Siirry: