PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Terapian tarpeessa

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
Siirry sivulle : Edellinen  1, 2
KirjoittajaViesti
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   La Marras 11, 2017 5:28 pm

"Minä ainakin. Vaikea uskoa että hän täyttää pian vuoden." Siitä olisi pian vuosi, kun kuristava pelko oli päättynyt ja hän oli saanut syliinsä terveen ja täydellisen pikkupoikansa. Joka ei osoittanut suurta mielenkiintoa muuhun kuin lelujensa syömiseen leikin lomassa. Gabrielle kääntyi katsomaan Keikoa kun kuuli puhelimen ilmoittavan olemassaolostaan viestiäänen muodossa.
"Oliko tuo sinun vai onko nerokas poikani päässyt toistamiseen hakkeroitumaan puhelimeeni?" Sanonta siinä paha missä mainitaan piti paikkansa. Tosin tällä kertaa paha oli Brian, joka lähetti Keikolle viestin.
'Hei. Lähetä onnea, starttaan kohta Whiskersillä.'
"En kai joudu jo luopumaan sinusta?"

”Minun”, Keiko vastasi ja kurkisti ruusukultaista älypuhelinta uteliaana - hän oli antanut Tarquinin viesteille aivan oman merkkiäänen, joka erotti ne muista ja varoitti häntä.
”Se on Brian. Hän pyysi toivottamaan onnea, sillä on lähdössä radalle”, hän hymyili ja tunsi lämmön läikähtävän sisällään naputtaessaan pikaisen, onnea toivottavan vastauksen, ennen kuin nosti katseensa takaisin Gabrielleen haluamatta olla epäkohtelias ja hukkua puhelimeensa.

Gabrielle hymyili hieman, vilkaisten huoneen nurkassa lipastolla lepäävää tietokonetta.
"Haluaisitko katsoa sen?" Siinä oli kerrankin puolensa, että asui estevalmentajan kanssa. Nainen tiesi tismalleen mistä saisi kisat auki ja Keiko voisi katsoa radan suorana.

Keiko räpäytti silmiään hämmentyneenä.
”Minä voisin tehdä niin?” hän kysyi ja tunsi innostuksen nipistävän vatsanpohjaansa. Olisi upeaa nähdä Brian kilpailemassa, vaikka vain tietokoneen välityksellä.
”Jos siitä ei ole liikaa vaivaa, se olisi ihanaa.”

Gabrielle nousi hakemaan tietokoneen, nauraen itselleen ominaisen helisevästi.
"Tietenkin. Ei siitä ole vaivaa." Hän avasi tietokoneen läpän, kirjoittaen tottuneesti Teddyn käyttäjätunnuksen salasanan siihen. Miksi heillä edes oli enää omat käyttäjät? Jestas mitä tuhlausta. Hetken nainen joutui etsimään miehensä sekavasta suosikkilistasta oikeaksi epäilemäänsä linkkiä (ja muisti samalla sekunnilla miksi heillä oli erilliset käyttäjät).
"Noin. Siinä." Ruutuun aukesi juuri lähtöluettelo, mikä kertoi irlantilaismiehen ratsastavan kolmen ratsastajan päästä.
"Ehdin hakea vielä teetä meille ennen hänen rataansa." Gabrielle nauroi pehmeästi, kadoten mahdollisimman lyhyeksi hetkeksi keittiöön. Nainen palasi kahden mukin kanssa, istuen Keikon vierelle.

Hevoset näyttivät hienoilta ylittäessään jättiläismäisiä esteitä, ja Gabriellen palatessa Keiko tuijotti näyttöä lumoutuneena, käsivarret polvien ympärille kiedottuina. Hän ei ollut koskaan nähnyt Brianin kilpailevan reaaliajassa, ja nainen risti sormensa miehen puolesta hetkeksi - olihan hän luvannut tehdä niin - ennen kuin otti hymyillen kupin vastaan ja antoi sen lämmittää sormiaan.
”Miten toivon, että hänellä menee hienosti”, hän huokasi vilpittömänä, malttamatta pitää katsettaan erossa näytöstä.

Gabrielle hymyili ystävänsä innolle. Hän vilkuili sivusilmällä poikaansa, joka viihtyi kerrankin paikoillaan.
Nuorehko esteratsu välitti radalta välitöntä intoa ja onnea, tietyissä kuvakulmissa huomasi miehen hymyilevän selässä. Ensimmäisen, kaksiosaisen, sarjan jälkeen Brian kadotti jalustimen kesken hypyn, pysyen kuitenkin vaivattoman näköisesti selässä, saaden sen sujautettua takaisin jalkaansa esteen jälkeen. Parin hypyn päässä odottavan kolmoissarjan toisen osan alastulon aikana tapahtui jotakin. Whiskers lähti seuraavalle osalle aivan liian aikaisin, laskeutui keskelle estettä. Gabrielle jännittyi irlantilaisen kaatuessa hevosen kaulalle ja lopulta pudotessa maahan kun kimo putosi polvilleen. Whiskersiksi kutsuttu hevonen kaatui kyljelleen ja kierähti selän kautta ympäri, ponkaisten pystyyn. Tummanharmaiden jalkojen alle jäänyt Brian jäi hetkeksi makaamaan paikalleen, ennen kuin kääntyi vaivalloisesti kyljelleen. Hänen piti nähdä hevosen olevan kunnossa. Gabrielle oli peittänyt suun kädellään. Miksi hän oli ehdottanut tätä?

Miehen hymyn näkeminen sai Keikon laskemaan teekupin alas ja painamaan kädet sydämelleen. Miten onnelliselta Brian näytti! Hän oli häikäistynyt siitä, miten mies sulautui osaksi ratsuaan, miten vaivattomalta mahdottoman vaikea esterata näytti. Jalustimen menettäminen sai Keikon kiertämään kätensä toistensa ympärille ja tuntemaan levottomuutta. Kuinka pahasti Brian satuttaisi itsensä, jos put-
Hevonen kaatui kuin hidastettuna.
Hän tuijotti maahan makaamaan jäänyttä miestä shokista suurin, mustin silmin ja tunsi hengityksensä kiihtyvän hallitsemattomaksi hyperventiloinniksi. Se sai hänen kylkensä vihlomaan niin kivuliaasti, että maailma alkoi pyöriä.
Hyvä luoja. Hyvä luoja. Hyvä luoja.

Kun ruudussa alkoi pyöriä hidastettu kuva kaatumisesta, Gabrielle lätkäisi läpän kiinni tarpeettomalla voimalla. Hän tiesi itse miten kamalalta putoamisen katsominen tuntui - miksi hän oli altistanut Keikon sille?
"Keiko, hän on varmasti kunnossa. Hän kääntyi itse ja oli tajuissaan..." Laiha lohtu. Äärimmäisen laiha.

Brian katosi, kun Gabrielle löi läpän kiinni, ja Keiko käänsi kauhistuneen katseen naiseen. Mitä miehelle tapahtui? Kuinka pahasti Brian oli loukkaantunut?
Hän ei saanut henkeä. Keiko tarttui kylkeensä, joka tuntui siltä kuin joku olisi puukottanut häntä, ja vajosi sohvalle, kun huone kieppui hänen silmissään ja pimeys vaani näkökentän laidoilla.
Hän yritti löytää ääntään pinnallisten, panikoituneiden henkäysten lomasta.
”Hän - kaatui - hyvä - luoja.”

Gabrielle teki tilaa toiselle, tarttuen hellästi Keikoa kädestä.
"Hän oli tajuissaan. Keiko, usein se näyttää paljon pahemmalta mitä on." Kenelle hän valehteli? Hän oli oli suunniltaan aina kun Teddy oli pudonnut edes suoraan jaloilleen hevosen selästä. Kyseellä oli useamman sadan kiloinen painoinen eläin!

Gabrielle oli varmasti oikeassa, mutta se ei lohduttanut häntä. Kuva hevosesta kaatumassa Brianin kanssa pyöri hänen mielessään, vaikka Keiko sulki silmänsä. Hän yritti turhaan tasata hengitystään ja rauhoittaa itseään. Kipu oli sumentaa loputkin hänen järjestään.
”Mi-Miten saan tietää onko hän kunnossa?” hän kysyi katkonaisesti, avasi silmänsä ja tuijotti Gabriellea shokissa, kasvot värittömiksi valahtaneina.

Nainen jäi miettimään. Miten?
"Hänen puhelimensa? Se oli tuskin radalla mukana, ainakaan Teddyllä ei ollut koskaan. Siihen varmasti vastaa joku kisapaikalla." Pakko olisi. Muuten olisi vaikeaa alkaa selvittämään.

Keiko hapuili puhelimensa esiin taskusta yhdellä kädellä toisen puristaessa epätoivoisesti kylkeä. Mutta hänen kätensä tärisi niin, ettei sormi ollut osua näppäimille, ja naisen oli suljettava silmänsä saadakseen henkeä. Miten pahasti Brian oli loukkaantunut? Mitä jos mies oli…? Ei! Joutuiko mies sairaalaan? Olisiko Brian siellä yksin?

Gabrielle tarttui hellästi Keikon ranteeseen, etsien tuon puolesta oikean numeron.
"Se soittaa." Nainen sanoi ääni väristen. Puhelin sai soida pitkään, soittaen kisapaikan hälinässä Aerosmithin esittämää kappaletta I don't want to miss a thing. Hetken Vincent, Brianin hevosenhoitaja, arpoi vastaisiko vai ei, kun ruudulla näkyvä nimi antoi ymmärtää puhelun olevan hyvin yksityinen.
Rakas tuskin tarkoitti oikein muuta kuin yksityispuhelua.
"Vincent Marlow, Brianin puhelimessa." Samalla hoitaja silitti hoitopaikalla steppaavan ruunan päätä, eläinlääkärin käydessä kaatunutta Whiskersiä läpi.

Nainen veti täristen henkeä, yrittäen rauhoittaa itsensä tarpeeksi puhuakseen. Syvä hengitys repi murrettua kylkiluuta ja oli saada hänet valittamaan ääneen. Keiko sulki silmänsä painaen päänsä sohvaa vasten ja puhelimen korvalleen kasvot valkoisiksi valahtaneina ja pahoinvointi vatsassa velloen.
Oliko hänen turvallista kertoa nimensä?
”V-voisitko kertoa, kuinka Brian voi?” hän pyysi panikoitunut pulssi päässä kuurouttavana jyskyttäen.

Vincent vilkaisi näytöllä näkyvää nimeä. Ehkä se oli naisystävä, mikä tuntui hassulta. Viime kuukausina Brian oli heilastlelut hyvin vaihtelevasti kisamatkoilla naisten kanssa eikä ainakaan osoittanut uskollisuutta. Toisaalta, irlantilainen oli muutenkin käyttäytynyt oudosti.
"Hänet vietiin sairaalaan, tajuissaan. Hän ei kyllä kävellyt itse. En tiedä vielä enempää, tiedän kyllä sairaalan jos haluat soittaa sinne tai mennä vierailulle."

Tajuissaan, joten mies ei ollut kuollut. Ei kävellyt itse, joten mies saattoi olla halvaantunut tai murtanut selkänsä. Mutta se oli parempi vaihtoehto kuin joku muu, eikö ollutkin?
Keiko irrotti käden vavahtaen kyljeltään ja painoi sen silmilleen.
”Kiitos”, hän sanoi, ”mikä sairaala?”

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   La Marras 11, 2017 5:29 pm

Vincent antoi naiselle sairaalan nimen, miettien hetken. Oliko tämä ihan oikein? No, mies antaisi palautetta jos niin ei olisi saanut tehdä.
"Hän lähti ambulanssilla, joten on varmasti siellä jo. Jos ehdit paikalle ennen minua, kerro että Whiskers on kunnossa. Hän kysyy sitä ensimmäisenä." Ei mies tiennyt oliko nainen menossa vai ei.

Whiskers. Se oli varmaankin hevonen, joka oli kaatunut miehen kanssa. Keiko päätti puhelun ja tunsi olonsa turraksi. Hän tuijotti hetken Gabriellen kattoa hakien hengitykseensä metodisen, tasaisen rytmin ja nousi istumaan, vaikertaen ääneen kivusta, katse puhelimeen kiinnitettynä, kun haki sairaalan numeron.
”Kertovatko he minulle, miten hän voi?” hän kysyi kääntäen neuvottoman, järkyttyneen katseen Gabrielleen.

Gabrielle kohautti kevyesti olkiaan. Hän ei voinut tietää, kerrottaisiinko naiselle.
"En tiedä. Se riippuu kovin hoitajasta." He olivat Teddyn kanssa saaneet tiedot Miyatosta kun tuo oli loukkaantunut, kun he olivat selittäneet.
"Ehkä jos sanot olevasi naisystävä?"

Mies oli elossa. Oli ainakin ollut lähtiessään ambulanssilla. Lopeta, Keiko käski itseään sulkien silmänsä. Kaikki olisi hyvin. Hän painoi katseensa numeroon ja soitti.
Kahden minuutin toivottomuuden jälkeen hän painoi kasvonsa vasten polviaan. Sairaalassa oli taustahälystä päätellen kiire, eikä kärsimättömällä sairaanhoitajalla ollut aikaa hänen selityksilleen. Oliko hän perhettä? Ei. Olivatko he naimisissa? Ei. Tiedot oli varattu vain perheenjäsenille, kuulemiin.
Olisiko mies tuskissaan? Olisiko Brian yksin ja peloissaan? Olisiko hänellä mitään oikeutta tulla miehen luo?
Vaikka Brian olisi teeskennellyt kaiken, se, mitä hän tunsi miestä kohtaan, oli totta. Keiko nosti päänsä, hurja, päättäväinen palo tummissa silmissään ja työnsi puhelimen taskuunsa. Hän nousi ylös pidellen kylkeään ja poimi laukkunsa sohvalta.
”Kiitos, Gabrielle. Minun on mentävä nyt.”

Gabrielle nousi ylös ystävänsä perässä.
"Mitä sinä teet?" Minkä idean Keiko luuli saaneensa? Nainen ei tehnyt elettäkään estääkseen.

Keiko suuntasi eteiseen ja kiskoi takin niskaansa niin nopeasti kuin uskalsi liikkua.
”He eivät aio kertoa minulle puhelimessa, joten lähden Lontooseen.”

Gabrielle nappasi Matthewin syliinsä, kipittäen perässä eteiseen.
"Oletko tosissasi?" Lontooseen? Mitä ihmettä noiden välillä oli? Oli mitä tahansa, Keiko ainakin välitti miehestä.
"Ilmoita minullekin? Teddy haluaa tietää kuitenkin kun kyseessä on tuttu."

”Olen niin väsynyt tuntemaan itseni avuttomaksi”, Keiko vastasi turhautuneena, kasvot edelleen säikähdyksestä värittöminä ja silmät suurina ja mustina.
”Jos he eivät kerro minulle, menen katsomaan itse. Kiitos, ilmoitan”, hän sanoi, halasi Gabriellea paremman kylkensä käsivarrella ja katosi ovesta. Hän oli opetellut Newcastlesta lähtevien lentojen aikataulut ulkoa kauan sitten, kun oli vielä uskonut paon mahdollisuuteen. Jos hän ajaisi nopeasti, hän ehtisi seuraavalle.

Hölmistynyt nainen jäi seisomaan hetkeksi eteiseen. Vau.
Se oli näyttänyt pahemmalta mitä oli. Diagnoosina aivotärähdys, hiusmurtuman kärsinyt kylkiluu ja selästä revähtänyt lihas ei ollut pahimmasta päästä. Lihas yksinään riitti kyllä takaamaan sen, ettei Brian nousisi siitä sairaalasängystä mihinkään. Ei relaksanteista ja kipulääkkeistä huolimatta. Korvissa tinnitti eikä ollut oikein muuta tekemistä tutkimusten jälkeen kuin tuijottaa kattoa. Kunnes hoitaja pisti päänsä huoneeseen, kysyen jaksaisiko mies vierailijan. Se oli varmaan Vincent. Miten tuolla oli kestänyt niin kauan?
"Tietty jaksan."

Jos Keiko jotain osasi, se oli navigoida sairaalassa. Häneltä ei kestänyt kauaa etsiä osastoa, jolla mies oli tai selvittää huonenumeroa. Ainakaan kyse ei ollut teho-osastosta eikä miehen sanottu olevan leikkaussalissa, Tarquinin kaltaisen, haasteista nauttivan kirurgin skalpellin alla.
Keiko pysähtyi epäröiden huoneen avoimeen oviaukkoon, smaragdinvihreä villakangastakki avoimeksi unohtuneena ja tummat hiukset marraskuisen tuulen tuivertamina, tietämättä oliko hänellä oikeutta astua sisään. Ehkä Newcastlesta lentäminen oli outoa jollekulle, joka ei ollut julkisesti osa miehen elämää.

Brian käänsi katseensa ovelle, olettaen näkevän vaaleahiuksisen hevosenhoitajansa. Ilmat pakenivat keuhkoista toista kertaa tänään.
"En ole ennen saanut näin hyviä kipulääkkeitä." Ei hän olettanut sen olevan kuin hallusinaatio tai unta. Kenties hän olikin loukkaantunut pahasti?

Se oli epätavallinen tervehdys. Keiko astui sisään ja juoksutti sormet levottomana läpi hiuksistaan. Brianin näkeminen sairaalasängyssä sai hänen sydämensä hakkaamaan.
”Kuinka voit?” hän kysyi siirtyen sängyn vierelle.

Brian piti silmiään hetken kiinni. Keiko ei ollut kadonnut kun ruskeat silmät aukesivat uudelleen.
"Oletko oikeasti siinä?" Piti varmistaa. Hän ei voinut uskoa että Keiko olisi tullut Lontooseen vain hänen takiaan.

Nainen kallisti päätään tummat silmät suurina ja myötätunnosta onnettomina. Hän kosketti varovasti Brianin kättä.
”Oletko satuttanut pääsi?” Keiko kysyi hilliten halunsa koskettaa miehen otsaa.

Brian hymyili vähän.
"Aivotärähdys. Ei kyse ole siitä. Miten tiesit missä olen?" Siitä olisi hyvä aloittaa selityksen pyytäminen.

Keiko painoi katseensa. Kuva kaatuvasta hevosesta pyöri hänen mielessään.
”Hevosenhoitajasi kertoi, mihin sairaalaan sinut vietiin”, hän sanoi.
”Pyysi sanomaan, että Whiskers on kunnossa.”

Hymy kasvoilla leveni hieman. Luojan kiitos.
"Olitko muutenkin Lontoossa?"

Ehkä hän oli hullu, mutta Keiko ei halunnut hävetä sitä, mitä tunsi. Hän pudisti päätään.
”Minun täytyy olla kamalan huonoa onnea”, hän vastasi nostaen onnettoman katseen miehen kasvoihin. Brian oli pyytänyt onnentoivotusta häneltä, ja tässä oli tulos.
”Katsoin kilpailuasi videolta, ja näin hevosesi kaatuvan. He eivät suostuneet kertomaan puhelimitse, miten sinä voit, joten…”

Selän vasemman puolen lihastem protestista huolimatta Brian nosti kätensä, painaen sormen naisen huulille. Ei tuollaista, yhtään.
"Olet paras onnenamulettini. Älä väitä muuta." Hän oli valmis nyt syyttämään omia taitojaan kaatumisesta.
"... Lensit tänne?" Liikuttuneisuus kuului miehen äänestä.

”Niin”, Keiko vastasi ja siirtyi lähemmäs, kiertäen sormensa hellästi sängyllä lepäävän käden ympärille.
”Minun oli saatava tietää, että olet kunnossa.”

Brian sai nielaista pari kertaa tyhjää.
"Mistä sinä Vincentin kiinni sait?" Mies puristi Keikon kättä hellästi.
"Tulen pian kuntoon. Lihasrevähdys on isoin ongelmani."

”Hän vastasi puhelimeesi”, Keiko sanoi tutkien miehen kasvoja myötätunnosta onnettomin silmin.
”Oletko kovin pahoissa tuskissa?”

Aivan. Puhelin.
"Mm, annan sen hänelle aina kun olen radalla." Yleensä mies ottu videoita puhelimella, jos ehti. Samalla hän oivalsi Vincentin nähneen millä nimellä nainen oli hänen puhelimessaan. Onneksi Brian ei ollut se jonka piti salailla.
"Ihan riittävissä." Hän ei nousisi sängystä heti.
"Vasen puoli selästäni on muuttunut kiveksi, vannon."

Keiko kosketti miehen kasvoja hellästi, tietämättä kuinka muuten edes yrittää helpottaa tämän oloa.
”Olen pahoillani. Pyydänkö sinulle lisää kipulääkkeitä?”

Brian pudisteli päätään kevyesti.
"Ehkä olen saanut tarpeeksi jos ajattelin sinun olevan unta." Oli vaikea uskoa naisen olevan siinä.
"Ja olet paras kipulääkkeeni."

Nainen laski katseensa hymyillen ja pyyhkäisi hopeankirjomia hiuksia pehmeästi taakse.
”Ehkä olet saanut tarpeeksi.”

Naurahdus sai miehen irvistämään. Kuin joku olisi vetänyt puukkoa pitkin selkärangan viertä.
"Hei. Huomaisit kyllä jos lääkkeet puhuisivat enkä minä."

Keiko nauroi painaen sormet huulilleen. Vaikka miehen näkeminen tuskissaan, sairaalan steriiliin sänkyyn kahlittuna oli sydäntäriipivän kamalaa, ei hän voinut olla tuntematta sormenpäihinsä saakka leviävää lämpöä.
”Kauanko he pitävät sinut sairaalassa?”

"Pari päivää, kai. Sellaista he lupasivat." Usein sitä yritettiin kyllä venyttää.
"Sitten palaan pohjoiseen ja olen kaksi viikkoa urheilukiellossa."

”Olen pahoillani. Toivottavasti aika menee nopeasti”, Keiko sanoi muistellen sairaalassa viettämäänsä aikaa juna-onnettomuuden jälkeen. Se oli hyvä tapa varmistaa, että hän suosi lentämistä. Tarquin oli kuitenkin varmistanut, ettei häneltä puuttunut mitään.
”Voinko tuoda sinulle jotain, mikä helpottaisi?”

Brian puraisi huultaan. Kivun riskillä hän kurotti kätensä hipaisemaan Keikon poskea.
"Minulle riittää että tulit käymään." Se oli jotakin mitä hän ei olisi koskaan voinut kuvitella.

”Totta kai tulin”, hän vastasi pehmeästi ja silitti hellävaroin miehen hiuksia. Oliko se todella niin omituista?

Brian oli tottunut siihen ettei hän ollut juuri olemassa. Hänellä oli kavereita ja kollegoja, mutta ei oikein oikeasti läheisiä. Hitto, ei olisi pitänyt ajatella asiaa enempää. Mies pyyhkäisi silmäkulmaansa.
"En ikinä pitäisi sitä itsestäänselvyytenä."

Brianin liikutus sai Keikon silmät suurenemaan hämmennyksestä ja veti hänet välittömästi lähemmäs, käsi miehen poskella. Hän työnsi hiuksiaan taakse ja kumartui varovasti painamaan suudelman miehen poskipäälle.
”Onko kaikki hyvin?” hän kysyi hiljaa tutkien miehen kasvoja katseellaan.

Brian painoi hetkeksi silmänsä kiinni. Jopa nyt läheisyys oli huumaavaa. Varovasti hän nosti käden tuon niskan taakse.
"Olen vain hyvin otettu siitä että olet täällä. En ole tehnyt mitään ansaitakseni kaltaistasi enkeliä luokseni."

Keiko jäi kumartuneeksi miehen ylle tuntiessaan käden niskallaan ja nauroi hiljaa kauniille sanoille, jotka saivat perhoset lepattamaan hänen vatsassaan. Hyvin varovasti, ollakseen satuttamatta hevosen kanssa kaatunutta miestä, hän nojautui lähemmäs ja painoi suudelman tämän huulille. Oliko sillä väliä, jos joku näkisikin?
”Luulen, että minun on tarkastettava lääkityksesi.”

Ei sillä olisi väliä. Ei kukaan täällä osaisi kertoa kenellekään.
"Ei tarvitse. Vieläkään." Hellästi Brian vei tummia hiuksia naisen korvan taakse sormellaan.
"En ymmärrä miten Vincent kehtasi vastata kun soitit."

Miehen kosketus sai hänen päänsä tuntumaan kevyeltä, ja Keiko tunsi huonon omantunnon piston, sillä Brianin olisi varmastikin ollut parasta olla paikallaan - ja levätä. Hän hymyili jättäen kätensä miehen poskelle.
”Miksi? Pidätkö hänet kovassa kurissa ja nuhteessa?”

Mies laski kätensä alas, todettuaan sen olevan huono idea. Hänen ei pitäisi liikuttaa kättään niin paljon.
"Ei, mutta hän ei saisi vastata henkilökohtaisiin puheluihini." Mies vastasi toispuoleinen hymy kasvoillaan.
"Nyt minun pitää tosin ehkä kiittää häntä."

”Minä olen kiitollinen”, Keiko vastasi. Hän ei tiennyt, miten olisi saanut itsensä pysymään järjissään, jos olisi saanut päähänsä pyörimään kuvan hevosesta kaatumassa ja miehestä maassa, sen jaloissa, tietämättä lainkaan, mitä sen jälkeen oli tapahtunut, missä mies oli tai kuinka pahasti loukkaantunut.
”Kuinka usein hevosesi kaatuu?” hän kysyi, ihan vain osatakseen varautua.

Briania huvitti ajatus kuuliaisesta hoitajasta kamppailemassa ohjeistuksen ja kuuliaisuutensa kanssa.
"Ei edes kerran vuodessa noin pahasti. Joskus voidaan käydä polvillaan mutta harvinaista se on."

”Hyvä”, Keiko vastasi pyyhkäisten hiuksiaan. Hän ei ollut varma oliko onnekas osuttuaan katsomaan juuri sillä kerralla, kun näin kävi - mutta mieluummin hän tiesi ja saattoi olla tässä.
”En tiedä kuinka monta kertaa voisin todistaa sitä.” Jos se oli ollut kamalaa hänelle, kuinka peloissaan miehen oli täytynyt olla? Oliko Brian tottunut siihen, että oli saada satoja kiloja hevosta päälleen kesken valtavan ilmalennon?
”Oletko sinä kunnossa?”

Se oli riski, jonka mies otti joka kerta lähtiessään hevosen kanssa radalle. Sattui kotonakin, mutta harvemmin todella pahasti.
"Otan sen riskin aina mennessä radalle." Irlantilaismies huomautti pehmeällä äänellä. Hän oli toki tehnyt rauhan sen asian kanssa. Aina se pelotti kun tunsi kaiken menevän pahasti pieleen, mutta hyvin usein hän nousi itse ylös ja saattoi jopa olla seuraavana päivänä toisella radalla.
"Olen. Ei se ollut ensimmäinen kaatumiseni."

Keiko ei ollut varma, oliko sen tarkoitus olla lohduttavaa. Brian lähti hevosen kanssa radalle hyvin usein. Mutta nainen vakuutti itselleen, että onnettomuuksia sattui harvoin ja jopa niin pahannäköinen kaatuminen ei tuottanut miehelle korjaamatonta vahinkoa.
”Olen onnellinen siitä, ettet loukkaantunut pahemmin”.

Brianille kertyi vuodessa kymmeniä ratoja hevosten kanssa. Olisi ollut ihme jos hän ei olisi koskaan satuttanut itseään.
"Anteeksi. Mutta se on työni." Työ, joka voisi viedä mieheltä vielä hengen. Onneksi hän kilpaili edes rataesteillä eikä kenttäratsastuksessa.
"En haluaisi että huolehdit minusta." Vaikka olihan se aiheellista. Jos hän oikeasti loukkaantuisi (tai kuolisi missä tahansa tilanteessa), kukaan ei ilmoittaisi Keikolle. Nainen oli täydessä pimennossa.

Keiko painoi katseensa pohtien, ylittikö rajansa, ja soi miehelle hillityn, pehmeän hymyn.
”Leikinköhän sairaalan henkilökunnan kärsivällisyydellä? Tarvitset varmastikin lepoa.”

Brian hymyili takaisin yhtä pehmeästi. Jos tunsi ollenkaan ihmismieltä, saattoi vaikka vannoa, ettei ruskeiden silmien katse ollut teeskennelty. Irlantilaismiehen ruskeissä silmissä tuikki niin rakastunut katse, ettei sellaista voisi kukaan esittää.
"Et. Minä lepään kokoajan." Se oli totta, hän makasi sängyssä kiltisti.

Miehen katse sai hänen vatsanpohjansa nipistämään ja lämmön leviämään hänen sisällään. Hän tunsi olonsa melkein hämilliseksi huomion edessä, ja sukaisi hiuksia korvansa taakse, ennen kuin kosketti miehen kättä.
”Se on totta.”

"Joten, en varsinaisesti riko mitään sääntöjä." Brian hymähti vaisusti.
"Minua ei ole vuosiin tullut katsomaan muut kuin Vincent tai kollegat."

Keiko kallisti päätään ja tunsi levottoman piston. Eivätkö miehen perhe tai ystävät tulleet paikalle? Vuosiin? Hän puristi miehen kättä hellästi.
”Missä perheesi on?” hän kysyi.

"Irlannissa. Eivät he lähde ellen oikeasti loukkaannu pahasti." Brian selitti.
"Ja vanhempani eivät muutenkaan pidä kauheasti yhteyttä."

Se kuulosti yksinäiseltä. Ilmaisusta päätellen Brian olisi saattanut toivoa elämäänsä perheen tukea, vaikka saattoihan mies olla täysin onnellinen hevosenhoitajan ja kollegoiden seurasta - suurin osa ihmisistä kuitenkin koki ihmissuhteensa elämänsä suurimmaksi rikkaudeksi. Keiko hymyili pehmeästi.
”Ymmärrän. Onko hevosenhoitajasi tulossa tänään?”

"Tuskin, jos hän arvelee että sinä olet täällä. Hän ei halua häiritä, kerran kertoi sinulle hevosenkin voinnin." Miehen kasvoilla viipyi tietävä hymy.

”Niinkö?” Keiko kysyi hämillisenä hymyillen. Hän ei ollut varma, mikä aiheutti miehen tietävän hymyn, mitä miehen hevosenhoitaja arveli tai tiesi heistä tai mitä Vincentiksi puhelimessa esittäytynyt mies arvelisi häiritsevänsä.

"Olet puhelimessani rakas. Joten Vincent tuskin haluaa tulla tänne nyt." Brian selitti pehmeästi.
"Siksi ihmettelin että hän uskalsi vastata."

”Oh”, hän vastasi painaen katseensa ja suli hymyyn, joka sai posket punehtumaan. Keiko kosketti toista sormillaan ja tunsi tuttujen perhosten kutittavan vatsassaan.
”No, olen kiitollinen, että hän vastasi”, hän totesi yrittäen ryhdistäytyä ja puristi miehen kättä.

Brian katseli naisen kasvoja. Vaikka hän oli sovinnon myötä haljeta onnesta, hän pelkäsi kaiken hajoavan tavalla tai toisella uudelleen. Sillä kertaa ehkä lopullisesti.
"Pitäisikö sinun itsesi levätä?"

”Ei”, Keiko vastasi sukaisten hiuksiaan, ”mutta sinun pitäisi.” Hän kumartui painamaan viimeisen, kevyen suudelman miehen poskipäälle, ennen kuin perääntyi ovelle.
”Olen onnellinen siitä, että olet kunnossa. Toivottavasti saat nukuttua.”

Jossain hyvin syvällä nipisti kun Keiko perääntyi ovelle.
"Varmasti saan. Hyvää yötä. Olet rakas." Piti muistuttaa naista vielä, ennen kuin tuo katoaisi taas tuntemattomaksi ajaksi.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   La Marras 11, 2017 5:43 pm

Maanantai 6. marraskuuta 2017, ilta - Hexham

Ehkä hän kävi turhan uhkarohkeaksi, Keiko pohti hymyillessään Brianille teekupin yli. Ehkä mies sumensi sen vähän, mitä hänen järjestään oli, runoilemalla hänelle. Mutta eikö ollut parempi elää hetki kuin selviytyä tuntematta mitään? Hän ei ollut varmistanut, olisiko Tarquin varmasti lähtenyt päivystämään, kun ajoi Hexhamiin suoraan töistä. Hän ei ollut miettinyt todisteita sille, missä olisi ollut ja mitä tekemässä, jos hänen poissaolonsa selviäisi. Mutta jostain syystä sillä ei ollut enää niin suurta merkitystä.
”Oliko sinulla mukava päivä?” nainen kysyi suoristaen liituraitaisen kynähameen helmaa. Marraskuinen sää kävi kylmäksi silkkisessä, rusettikauluksellisessa puserossa, mutta hänen miehensä halveksi untuvaisen pehmeitä, isoja villaneuleita, jotka kätkivät hänet sisäänsä.

Brian ei olisi voinut olla iloisempi, kun Keiko oli tullut illaksi vierailulle. Se sai unohtamaan kivut selän itseensä ottaneissa lihaksissa. Hän laski teekupin käsistään, kun oli jo kertaalleen polttanut kielensä.
"Siedettävä. Kävin katsomassa hevosia ja apteekissa. Lisää kipugeeliä lihaksille. Olihan sinulla mukava päivä?"

”Oikein mukava. On aina ihanaa nähdä, miten asiakkaani oppivat vähitellen selättämään ongelmiaan ja löytävät itsensä ja elämän aivan uudella tavalla”, Keiko vastasi hymyillen ja siemaisi teetään. Naisen vinot, tummanruskeat silmät pehmenivät myötätunnosta.
”Toivottavasti et ole kovin kipeä. Onko kipugeeli auttanut?”

"Ihanaa että sinulla on onnistumisia töissä." Brian ei voinut sanoa samaa Lontoon kilpailujen jälkeen.
"Jos saan sitä selkään enkä silmääni." Mies hymähti pehmeästi.
"Kyllä tämä tästä. Sain jo luvan kilpailla Stuttgartissa kuun puolivälissä. Ja sen jälkeen kalenterini mukaan."

”Silmääsi?” Keiko toisti ja painoi sormet suulleen, ettei olisi hymyillyt. Nainen laski kuppinsa pöydälle ja nousi ylös, kiertäen laskemaan kätensä miehen olkapäälle.
”Jos tarvitset apua sen kanssa, autan mielelläni. Nyt kun olen tässä.”

Brian kohotti kulmiaan naisen hymyillessä hänelle.
"Unohdin pestä kädet ja hieroin silmiäni." Hän tunnusti aiemman typeryytensä. Kosketus olkapäällä sai miehen värähtämään aivan erityisellä tavalla.
"Niinkö?" Hän vilkaisi olkansa yli, kuriton pilke ruskeissa silmissään.

Mielikuva sai Keikon painamaan käden uudelleen suulleen. Olisi julmaa nauraa. Selälle tarkoitettu geeli oli varmasti sattunut hirvittävästi silmissä.
”Totta kai”, nainen vastasi ja kumartui painamaan kevyen suukon miehen poskelle, ”en haluaisi, että saat sitä uudelleen silmiisi.”

No ei se kieltämättä ollut tuntunut silmätipoiltakaan. Valitettavasti.
"Joskus käy vahinkoja." Brian mutristi kevyesti huultaan.
"Jopa minulle."

Keiko hymyili ja juoksutti sormensa pehmeästi läpi varhain harmaantuneista hiuksista.
”Kaipaatko apua?”

"Kaipaan." Brian myönsi, ilman sitä leikkisää särmää äänessään. Hän nousi ylös, vetäen neulepaidan yltään. Alaselän vasemmalla puolella oli kahden nyrkin kokoinen mustelma. Ei ihme jos selkä oli kipeä.

Mustelman näkeminen sai Keikon koskettamaan miehen olkapäätä myötätuntoisena. Hänen omansa olivat alkaneet haalistua ja kadota, mikä selvästi helpotti Tarkien oloa, mutta Keiko oli oppinut olemaan uhraamatta ajatuksia omalle kivulle.
”Voi Brian”, nainen huokasi onnettomana ja tarkasteli mustelmaa kumartuen, ”missä geelisi on?”

Mies veti syvään henkeä.
"Makuuhuoneessa yöpöydän päällä." Mies muisteli ainakin laskeneensa sen sinne.
"Ei kai se niin pahalta näytä?"

”Kaikki, mikä aiheuttaa sinulle kipua, näyttää pahalta minulle”, Keiko huomautti ja lähti makuuhuoneeseen hakemaan yöpöydälle jätettyä putkiloa. Hänen katseensa osui samalle tasolle kai unohdettua kuvaa nuoremmasta ja hieman vähemmän harmaasta miehestä kahden lapsensa kanssa, ja se pysäytti hänet hetkeksi. Kuinka pahasti mies kaipasi lapsiaan? Kuinka pahasti toista ihmistä piti satuttaa, jotta tuli suljetuksi lastensa elämästä lailla?
Ehkä hänen pitäisi kysyä mieheltä lapsista myöhemmin. Keiko poimi geelin mukaansa, avasi hihansuidensa napit ja rullasi hennon vaaleanpunaisen paidan hihoja ylemmäs pyörittäessään tuubin korkin auki.

Kuvassa jonkin verran yli parikymppinen Brian ei ollut vielä kovinkaan harmaa. Olihan se otettu kuusi vuotta sitten. Brian hymyili naiselle tuon tullessa takaisin.
"En tiedä pitäisikö minun pelätä sinua kun käärit hihojasi noin." Olihan sitä pakko heittää huono kommentti kieli poskessa.

”Ehkä”, Keiko vastasi ja viittoi Briania kääntymään tuolillaan niin, että pääsi esteettömästi koskettamaan sitä. Nainen otti geeliä sormilleen, pyöräytti niitä yhteen ja kumartui sitten hieromaan mustelman merkitsemää osaa selästä kevyin, pyörivin liikkein ja hellävaraisin sormin.

Mies värähti sormien osuessa mustelman peittämään ihoon. Hitto se oli kipeä.
"Alan ymmärtää miksi sain viikon ratsastuskiellon. Auh... Mnh." Hetken mies oli hiljaa, kunnes sai kerättyä itseään.
"Tiedän että kysyn hulluja ja se tuskin on mahdollista, mutta kilpailen tämän kuun lopussa Madridissa. Ja minulla olisi mahdollisuus viipyä siellä pari ylimääräistä päivää. Jos mahdollista niin mielelläni jakaisin sen kanssasi."

Keikon sormet pysähtyivät hetkeksi, ennen kuin jatkoivat hiljaisuudessa. Ajatus sai naisen sydämen lepattamaan. Useampi päivä Madridissa Brianin kanssa.
Mutta miten hän voisi lähteä? Jos hän katoaisi, löytäisikö Tarquin hänet silti ja raahaisi hiuksista takaisin kotiin? Keksisikö hän mitenkään tarpeeksi vakuuttavaa tai todellista syytä lähteä?
”Se… Se kuulostaa ihastuttavalta. En vain ole varma, miten mahdollistaa lähtöni”, hän sanoi pitkäksi venähtäneen hiljaisuuden jälkeen.

Brian hymähti pehmeästi.
"Minä tiedän. Halusin vain ehdottaa. Anteeksi. En saisi painostaa." Keikolla oli oma elämänsä.

”Et painosta”, Keiko vakuutti hieroen vammautunutta selkää geelillä.
”En vain… En tiedä, miten lähteä niin, ettei Tarquin… Tule hakemaan minua.”

Brian nielaisi. Niin.
"Älä ota turhia riskejä." Se oli vain hän. He tapasivat kotonakin ihan riittävän usein. Niin.
"Voin myös tulla nopeasti kotiin."

”Et sinä ole turha riski. Se on ihana ajatus”, nainen vastasi ja kuljetti sormiaan miehen selällä ajatukset askarrellen. Eikö ollut parempi elää hetki kuin selviytyä tuntematta mitään?
”Keksin varmasti jonkin keinon lähteä.”

Brian oli sanomassa jotakin siitä että se oli ihana ajatus, mutta vaiensi itsensä.
"Kerrot vain etukäteen. Jos haluat, hankin sinulle kulkupassin kisa-alueelle."

Keiko ei ollut varma, kestäisikö hänen sydämensä Brianin kilpailujen seuraamista muistellessaan edellistä kertaa. Miestä kaatumassa hevosen kanssa ja jäämässä makaamaan hiekkaan. Häntä hyperventiloimassa sohvalla ja pyörtymäisillään murtuneen kylkiluun takia.
”Se kuulostaa jännittävältä”, hän sanoi, suoristautui ja astui keittiön tiskialtaan luo huuhtomaan käsiään.

"Ymmärrän jos et halua tulla katsomaan." Hän muistutti.
"Mutta lupaan olla putoamatta."

”Voin harkita sitä, jos lupaat olla myös kaatumatta”, Keiko vastasi ja soi miehelle silmät siristävän hymyn olkapäänsä yli.

"Lupaan." Molemmat tiesivät että ne lupaukset tyhjiksi, mutta se ei estänyt häntä rauhoittamasta naista niillä.
"Ainakin yritän kovasti."

”Hyvä mies”, nainen vastasi pyyhkäisten kädet kuivaksi hameeseensa ja nojautui painamaan suukon Brianin poskelle.

Mies hymyili pehmeästi, katsellen hetken naisen olemusta.
"Alan pian pelätä että saan jostakin huudot. Painaako jokin?"

Keiko kohotti hämmentyneenä kulmiaan ja rullasi puseronsa hihat takaisin alas, kiinnittäen hihansuut siroilla helmiäisnapeilla.
”Ei tietenkään. Mikä antoi sinulle sellaisen vaikutelman?”

"Ehkä kuvittelen että olet vaisu?" Brian ei tiennyt oliko se kysymys vai toteamus. Hän toivoi ettei mikään ollut huonosti.

Nainen istahti oman tuolinsa laidalle hämmentyneesti räpäyttäen.
”En tietoisesti”, hän vastasi ja sipaisi tummia hiuksia korvansa taakse.
”Onko sinulla kaikki hyvin?”

Brian sipaisi Keikon poskea sormillaan ja hymyili pehmeästi.
"On, kaikki on hyvin kun sinä olet siinä. Päivästä tulee heti niin paljon aurinkoisempi. Eikä sanaakaan siitä että siihen ei vaadita paljon Englannissa."

Keiko painoi katseensa hymyillen. Hän ei ollut varma taruiliko mies omiaan, ehkä lyötyään päänsä hevosen selästä pudottuaan, mutta kauniit sanat lämmittivät hänen sydäntään joka kerta.
”Puhutpas sinä pehmoisia”, hän sanoi hellästi, selvästikään sanoja pahastumatta.

"Puhun sinulle aina pehmoisia." Brian myönsi hymyillen. Hän vilkaisi paitaansa, vetäen sen takaisin päälleen. Ihan vain huonekalujaan suojellakseen.
"Mutta olet ansainnut joka sanan ja vielä hieman enemmän. Onko sinulla nälkä?" Oli hänkin mies, kun ei ollut tajunnut tarjota edes ruokaa.

”Totta”, Keiko naurahti ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
”Ei, ei kiitos, mutta syö sinä vain”, hän kehoitti ja kosketti vihkisormustaan. Se sai hänen ajatuksensa palaamaan valokuvaan miehen yöpöydällä, mutta sen esiin nostaminen yhtäkkiä olisi outoa ja tunkeilevaa. Lapsista kysyminen saattaisi myös kallistaa keskustelun suhteeseen, joka oli päättynyt lähestymieskieltoon, eikä se olisi oikein. Menneisyys oli varmasti kipeä asia.

Mies hymähti ja nousi ylös. Hän työnsi mikroon annoksen eilen tehtyä ruokaa, katsellen naista keittiön ja olohuoneen toisistaan erottavan baaritason yli.
"Sinä mietit jotakin, rakas."

”En voinut olla huomaamatta yöpöydälläsi olevaa valokuvaa. Se on hyvin kaunis”, Keiko vastasi kohauttaen olkiaan pehmeästi.

Mies mietti hetken. Ei hänellä ollut valokuvia yöpöydällä. Paitsi se kuva jota hän oli tänään katsonut ja koettanut kuvitella millaisiksi lapset olivat kasvaneet.
"Taisin unohtaa sen siihen." Mies pelasi toteamuksella itselleen lisää aikaa.
"Lapseni. Fiona ja Declan."

”He näyttävät sinulta”, Keiko vastasi lempein silmin, houkutellen miestä jatkamaan ammattinsa vienoin avuin.

Brian nielaisi sen palan kurkustaan.
"Niin Declanista sanottiin." Hän ei tiennyt mitä olisi ajatellut. Ja hän oli miettinyt samaa jo aiemmin tänään.
"He ovat nyt yhdeksäm ja seitsemän. En ole kuullut heistä mitään kuuteen vuoteen."

Se oli iso pala tietoa purtavaksi. Keiko mietti hetken pyörittäen sormustaan. Hän ei ollut koskaan antanut itsensä ajatella, minkä ikäinen lapsi tai lapsia hänellä olisi, jos hän olisi päättänyt toisin.
”Haluaisitko?”

"Tavata heitä?" Brian oli miettinyt sitä viimeksi tänään. Hän olisi voinut avata huoltajuuskiistan uudelleen. Hän oli käyttäytynyt ja elänyt hyvin, joten hänellä olisi mahdollisuus. Haluaisivatko lapset? Sitä hän ei tiennyt.
"En tiedä. En halua sotkea heidän elämäänsä. Jos he eivät halua nähdä minua? Tuskin edes muistavat minua. Ja ei ole oikein keinoa kysyä."

Keiko nojasi leuan pöydän reunaan tuettuihin käsiin ja katseli miestä mietteliäästi.
”Luulen, että suurin osa ihmisistä haluaisi tutustua vanhempiinsa edes jossain kohtaa elämäänsä. Jos haluaisit tiedustella mahdollisuuksiasi tutustua heihin uudelleen, varmastikin olisi olemassa jokin keino?”

"Olisi. Asianajaja." Brian huokaisi. Ei hän halunnut sotkea lastensa elämää sillä.
"En haluaisi sotkea heidän elämäänsä. Ajattelin että on parempi odottaa kun he voivat ottaa yhteyttä itse."

Keiko kallisti päätään. Ehkä hänen asiansa ei ollut sanoa mitään, mutta hänen asiakkaansa olivat tuoneet asian esille lukemattomia kertoja: katumuksen menetetystä ajasta ja tekemättömistä päätöksistä.
”Mutta jos et kysy, voitte menettää jopa kymmeniä vuosia yhteistä aikaa.”

"Se on totta. Ja mietin sitäkin. Se on hankalaa ja en halua tehdä mitään hätiköityä. Mutta kaipaan heitä edelleen. Nykyään vain eri tavalla kuin ennen. Haluaisin vain tietää mitä heille kuuluu. En muuta." Ei hän ollut varma halusiko lapsia vakituisesti elämäänsä. Jos nuo eivät haluaisi tavata häntä, se sattuisi.

”Et sotke heidän elämäänsä, jos tiedustelet, mitä heille kuuluu”, Keiko huomautti pehmeästi.
”Lastesi ei tarvitse edes tietää yhteydenotostasi, jos tilanne tuntuu liian hankalalta.”

"Olen miettinyt että Artemis voisi kysyä. Emme vain ole väleissä juuri nyt ja en voi kysyä häneltä." Ehkä joskus hän pystyisi kysymään sitä.
"Oliko sinulla jotain mitä haluat kysyä?" Brian otti lautasen mikrosta.

Keiko pudisti päätään tietämättä mihin Brian viittasi kysymyksillä.
”Miksi ette ole väleissä?” hän tiedusteli.

"Hän puuttui asioihin joihin en halunnut sekaantuvan." Brian vilkaisi Keikoa merkitsevä katse silmissään. Niin. Toinen irlantilainen oli työntänyt nenänsä heidän suhteeseensa.

”Oh”, Keiko vastasi ymmärtäen, kenestä oli kyse. Muisto pitkästä, laihasta miehestä ja oudosta keskustelusta sai edelleen kylmät väreet kulkemaan pitkin hänen selkäänsä.
”Olen varma, että hän teki sen parhain tarkoitusperin. Eikö hän ole hyvä ystäväsi?”

"Niin tekikin. En silti arvosta sitä." Brian ei ollut siitä varsinaisesti vihainen, enää, mutta silti hän oli kireänä kun Artemis tuli puheeksi.
"Olemme olleet ystäviä kauan, mutta se oli jotakin mitä en arvostanut. Ansaitsin kaiken mitä sanoit, mutta en halunnut että hän kuulisi sen sinulta. Sellaisen kertomiselle ei vain ole sopivaa hetkeä."

”Ymmärrän”, Keiko vastasi pehmeästi ja yritti hiljentää aistiensa vaistomaisen hälytystilan, kun huomasi miehen kireyden. Brian ei ollut Tarquin.
”Kaipaatko hänen ystävyyttään?”

Brian kurtisti kevyesti kulmiaan. Onneksi hän sai lisäaikaa laittamalla haarukallisen ruokaa suuhunsa.
"Kaipaan. Ja en kaipaa. Joten, jos lähdemme Madridiin, mitä haluaisit tehdä?" Ei, hän ei jaksaisi puhua Artemiksesta.

Keiko painoi katseensa ja risti kädet syliinsä pyöritellen vihkisormustaan.
”En tiedä. Mitä sinä yleensä teet lomalla?” hän kysyi. Tarquin harvemmin tiedusteli, mitä hän halusi tai pyysi hänen mielipidettään.

"Minä matkustan niin usein. Joten olisi ihanaa jos voisimme tehdä mitä sinä haluat tehdä." Se tekisi miehen todellakin onnelliseksi.

Mitä hän haluaisi tehdä? Omien mielipiteiden kertominen sai naisen vaistomaisesti levottomaksi, sillä usein Tarquin joko torjui ne ja murskasi hänet alas tai suuttui. Eikä Keiko halunnut suututtaa miestä.
”Museo Nacional de Pradossa on viehättäviä teoksia”, hän sanoi nostamatta katsettaan, ”ja Madridissa on viehättäviä puistoja sekä arkkitehtuurillisia mestariteoksia, mutta voin hyvin kierrellä katsomassa niitä, kun olet kiireinen hevostesi kanssa.”

Brian hymyili kun sai naiselta vastauksen.
"Kierrän mielelläni museon kanssasi ja ihailen arkkitehtuuria. Se sivistäisi minuakin, en usein käy sellaisissa kisamatkoilla vaikka ehtisin."

”Me emme usein tee paljoa muuta”, Keiko sanoi kohauttaen olkapäitään.
”En ole suoraan sanottuna varma, mitä lomilla voi tehdä.”

"Mitä vain haluat. Hyvä on, rannalle meneminen on vähän hyytävää, mutta muuten. Ihan mitä tahansa haluat." Brian vakuutti hymyillen.

Keiko näytti eksyneeltä antaessaan katseensa harhailla huoneessa. Mitä ihmiset tekivät lomalla? Mitä hän itse haluaisi tehdä? Hän kyllä nautti taidemuseoista ja puistoista kauniina päivinä, mutta oli omaksunut sivistyneet, kulturellit aktiviteetit osaksi lomia Tarquinin tahdosta. Ei hän uskonut miehen niistä nauttivan, mutta ne kuuluivat osaksi tohtori Darbyn tavoittelemaa elämäntapaa ja imagoa.
”Näkisin kai mielelläni flamencoa tai ehkä konsertin ja vierailisin jossain viehättävässä ravintolassa”, hän sanoi hetken emmittyään.

Brian nyökkäsi.
"Katsotaan tarjontaa jos pääset lähtemään. Ravintolaan vien sinut ilman erillistä pyyntöäkin. Haluatko enemmän paikallista charmia vai modernin huippuravintolan tyyppistä?"

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   La Marras 11, 2017 5:44 pm

”Lähden kyllä”, Keiko vakuutti ja soi miehelle vienon, hämillisen hymyn. Hän järjestäisi lähtönsä jotenkin. Kunhan ravintola tarjoaisi pieniä, vähänkalorisia annoksia, muulla ei ollut merkitystä. Hän viihdyttäisi aina itseään katselemalla ihmisiä ja imemällä itseensä vieraan maan kulttuuria.
”Kenties paikallista charmia. Mistä sinä pidät?”

"Minä pidän usein siitä mikä on hotellin alakerrassa tai lähellä kisapaikkaa. Millaisesta ruuasta pidät?" Piti sekin varmistaa, kun hän etsisi ravintolaa etukäteen.

Keiko räpäytti silmiään eksyneenä. Millaisesta ruoasta hän piti? Hänellä ei ollut aavistustakaan. Milloin hän oli edes viimeksi päättänyt todella itse, mitä söi?
”Kenties siellä olisi mukavaa kokeilla espanjalaista keittiötä”, hän ehdotti turvallisesti.

"Sen päättelin. Mutta pidätkö enemmän merenelävistä vai jostain muusta?" Brian kysyi tarkentavan kysymyksen. Hän tunsi olonsa painostavaksi kun kyseli niin paljon, mutta hän halusi matkan miellyttävän naista. Silloin se miellyttäisi häntäkin.
"Vai oletko sinä se nainen joka tilaa salaattia, ravintolasta välittämättä?" Sen irlantilainen heitti hymyillen. Ei hän tarkoittanut sitä pahalla.

Keiko painoi katseensa hymyillen hillitysti.
”Luultavasti”, hän vastasi hartioitaan kyyristäen. Se ja aktiivinen, tunnollinen liikunta olivat ainoa keino pitää huolta siitä, ettei hän menettäisi muotoaan ja muuttuisi Tarquinin sanoin ’vastenmieliseksi’. Hänen ei toki usein tarvinnut miettiä ruokaansa, koska mies tilasi hänelle.

Brian katseli naista pehmeästi. Hän levitti kätensä halaukseen, toivoen että saisi naisen syliinsä.
"Keiko." Miten hän voisi sanoa sen?
"Tiedäthän, että minä en välitä siitä mitä sinä syöt?" Ei hän olettanut sen johtuvan tuon aviomiehestä, vaan olevan naisen omaa ujoutta.

”Tiedän”, Keiko valehteli arvellen, että sen Brian halusi kuulla ja soi miehelle hymyn, kun nousi jaloilleen ja siirtyi avattujen käsivarsien pyytämän miehen syliin.
”Brian, mikä tahansa ravintola käy minulle. Se on uusi kokemus Madridissa joka tapauksessa”, hän vakuutti.

Mies kietoi käsivarret naisen ympärille ja painoi kasvonsa Keikon niskaan.
"Olet ihana. Tiedäthän ettei sinun tarvitse varoa minun kanssani? Saat sanoa mitä haluat ja olla mitä mieltä haluat. Muistathan sen?"

Brianin sanat saivat hänen sydämensä pamppailemaan. Tarkoittiko mies sitä todella? Psykologi hänessä halusi huutaa hänen omien ajatustensa järjettömyydelle, mutta vuodet Tarquinin kanssa olivat polttaneet pelkoreaktiot tiukasti hänen selkärankaansa. Keiko käpertyi miehen syliin ja suli hymyyn kasvojen painuessa niskaansa. Hän silitti harmaantuneita hiuksia pehmein sormin.
”Sinäkin olet aika ihana.”

Brian vain piti naista sylissään. Oli tässäkin ilta, hyvin huonosti käytetty. Vaikka olivat he saaneet toki puhuttua asioista, mutta Brian olisi mieluummin käyttänyt illat Keikon kanssa lähekkäin, kuin keskustellen raskaista asioista. Vain, koska jokainen yhteinen hetki oli varastettu ja harvinainen.
"Aika? Voi kiitos." Brian nauroi pehmeästi, suudellen naisen kaulaa.
"Minun pitäisi mennä suihkuun."

Keiko nauroi ja kosketti miehen hiuksia hellemmin. Suudelma hänen kaulallaan sai hänet sulkemaan silmänsä, kun kosketus tuntui virittävän tuntoaistin uudelle taajuudelle.
”Niinkö?” hän kysyi ja kääntyi katsomaan miestä, punoen sormensa harmaantuneisiin hiuksiin.
”Kuinka kiireesti?”

"Ei kovin." Brian myönsi auliisti. Ei hänellä olisi kiire mihinkään, jos se tarkoittaisi että hänen olisi laskettava nainen sylistään alas. Sellainen olisi ollut sulaa hulluutta.
"Tosin olisin miellyttävämpi jos en tuoksuisi hevoselle."

Keiko nojautui lähemmäs miestä ja hengitti pehmeästi vasten tämän kaulansyrjää, hipoen ihoa huulillaan.
”Tiedätkö, minä pidän hevosten tuoksusta.”

Brian sulki silmänsä kun tunsi Keikon hengityksen ihollaan. Nainen ajaisi hänet vielä hulluksi jonakin päivänä, eikä se päivä ollut valitettavasti kovin kaukana.
"Olet ensimmäinen."

”Ensimmäinen mikä?” Keiko nauroi ja painoi suudelman miehen kaulansyrjälle kääntyen parempaan asentoon tämän sylissä.

"Mnh." Brianin keskittyminen lauseiden muodostamiseen tuntui katoavan hetkeksi täysin.
"Ensimmäinen joka ei valita hevosen tuoksusta." Nimenomaan tuoksusta. Sitä se oli.

Keiko ollut varma, montako listaan mahtui - Brianin kaltaisen miehen tapauksessa luultavasti monta. Hänen listansa koostui kahdesta. Brian oli ensimmäinen monessa asiassa.
”Olet ensimmäinen, joka tuoksuu hevoselta”, Keiko vastasi hipoen sormillaan miehen kaulansyrjää toiselta puolelta, kun painoi uuden suudelman toiselle, hengittäen pehmeästi ihoa vasten, ennen kuin haki uuden kohdan suudelmalle, siirtyen vähitellen alemmas kohti solisluita.

Brian ei ollut ylpeä listan pituudesta, eikä ainakaan siitä, miten oli pidentänyt listaa heidän välirikkonsa aikana. Hän valui selkä sohvaa vasten, rennoksi Keikon alla. Käden laskeutuivat selältä naisen lantiolle.
"Sinä koidut vielä kohtalokseni joskus. Ja ajat minut hulluksi." Ääni oli käheänä eikä hän loistanut puheen nopeudella.

”Niinkö?” Keiko kysyi nauraen ja nojautui sen verran kauemmas, että saattoi nähdä miehen kasvot. Hän kosketti sormenpäillään miehen poskea, nojautui hipaisemaan huulillaan tämän huulia ja kumartui sitten jälleen alemmas, hamuten miehen kaulaa pehmein suudelmin. Hän napitti kiireettä auki Brianin paitaa ja syleili onnellista lämpöä siitä, etteivät miehen kädet hänen lantiollaan saaneet häntä tuntemaan mitään muuta kuin perhosia vatsassaan, siitä huolimatta, että Tarquinin kädenjäljet saattoi erottaa vielä hänen ihollaan, selvästi tuntuvien lantion luiden päällä.

"Niin." Se oli kaikki mitä mies sai henkäistyä huultensa välistä. Keiko tuntui niin pieneltä hänen sylissään, että pelko naisen katoamisesta tuhkana tuuleen tai luhistumisesta alkoi tuntua aiheelliselta. Miten joku saattoi olla niin pieni ja viaton, mutta silti saada veren kiehumaan suonissa ja aivot täysin tyhjiksi kaikesta?
"Ja sinä nautit siitä. Minä vielä, mhn, pidin sinua viattomana..." Ihan kuin hän olisi ollut kovin pettynyt.

Keiko nauroi miehen ihoa vasten ja kohtasi hetkeksi ruskeiden silmien katseen, kun veti paidan hellävaroin pois Brianin päältä, varoen loukkaantunutta selkää. Hän hipaisi miehen huulia huulillaan, kuljetti kätensä tutkien miehen rintakehän yli ja painoi sille sitten suudelman. Ehkä hän nautti ajatuksesta, että voisi ajaa jonkun hulluksi sanan positiivisessa merkityksessä. Kireä, liituraitainen kynähame harasi asentoa vastaan, ja nainen hivutti sitä muutaman sentin ylemmäs reisillään voidakseen asettua paremmin rennoksi valahtaneen miehen syliin.

Mieli olisi tehnyt kaapata Keiko syliin ja nostaa vaikka lähimmälle lipastolle. Ainakin toistaiseksi hänen järkensä pysyi kasassa sen hitusen, ettei hän käynyt nostamaan edes Keikoa. Stuttgartissa pitäisi selän olla kunnossa. Brian veti varovasti naisen paitaa ylemmäs, kykenemättä keskittymään mihinkään sen vaativampaan.

Hän hymyili tuntiessaan paitansa karkaavan hameen alta. Ehkä hänen ei olisi pitänyt edes harkita rasittavansa miestä, joka oli ansainnut leponsa onnettomuuden jälkeen. Keiko nosti päänsä ja laski kätensä Brianin poskelle.
”Selkäsi tarvitsee lepoa, eikö niin?” hän varmisti ja pujotti sormensa miehen hiuksiin.

Se liike ei varsinaisesti helpottanut. Käsi hiuksissa sai miehen kohottamaan kevyesti leukaansa.
"En rasita sitä nyt." Brian huomautti käheästi. Hän vain istui kiltisti sohvalla. Lääkärin näkemy olisi voinut olla eri, mutta hän oli täysin valmis viis veisaamaan lääkärin näkemyksistä.
"Sinä et olisi niin julma että lopettaisit nyt." Se oli toiveajattelua.

Keiko tuijotti miehen silmiä hetken, naurua siristyneissä, tummissa silmissään. Kuinka hän voisi lopettaa tuollaisen vetoamuksen jälkeen? Epäilys nakersi häntä - mitä jos hän tekisi vahinkoa?
”En voisi olla sinulle julma”, hän myönsi, nojautui lähemmäs molemmat kädet miehen hiuksiin punottuna ja houkutteli Brianin pitkään suudelmaan. Sen jälkeen nainen varmistaisi, että mies saisi, mitä kaipasi.

Briania ei tarvinnut houkutella suudelmaan. Toki se oli siinä mielessä virhe, että viimeisenkin kärsivällisyyden rippeen pudotessa hän vei kädet kunnolla Keikon reisien alle ja nousi tuo sylissään seisomaan. Aina saattoi haaveilla suihkun viilentävän tunteita, mutta siinä hän oli tällä kertaa pahasti väärässä. Nainen ei tosiaan tehnyt hyvää hänen ajattelulleen. Selästä puhumattakaan, mutta sen hän huomasi vasta kun laski Keikon alas itsensä ja seinän välistä, hengitys raskaana. Vaikka valuva vesi oli lämmintä, se tuntui silti kylmältä iholla.

Hänen oli nojattava itsensä seinään, kun mies palautti lattian hänen jalkojensa alle. Keiko ollut varma, pysyisikö jaloillaan. Hän sulki silmänsä hetkeksi yrittäen tasata haparoivaksi muuttunutta hengitystään ja kosketti miehen käsivartta.
”Onkohan tämä sitä, mitä lääkäri tarkoitti levolla?” hän kysyi painaen takaraivonsa vasten suihkun seinää.

Brian antoi veden valua kasvoilleen, värähtäen kosketuksen alla. Hän astui kauemmas suihkusta, laiska virne pienen sängen värittämillä kasvoillaan.
"Tuskin. Mutta ei lääkäri sitä sure, kun ei tiedä."

Keiko pudisti päätään ja nosti käden kasvoilleen. Hänen oli vaikeaa pitää ajatuksiaan kasassa. Luojan kiitos Tarquinin viha näkyi edelleen haalistuvina jälkinä, sillä se mahdollistaisi Brianin intohimon kätkemisen. Paljonkohan kello oli? Ajatus sai huolen pistämään hänen vatsassaan.
”Selkäsi saattaa surra”, Keiko huomautti päätään kallistaen, kohotti kasvonsa suihkuun juoksuttaen kädet läpi hiuksistaan ja puristi niistä sitten ylimääräisen veden.

Brian naurahti, antaen veden valua harmaantuneiden hiustensa läpi. Niin, se voisi olla.
"Tuskin. Sinä olet niin pieni ja hento." Eihän naista edes huomaisi kannatelleensa! Silloin kun selkä oli terve. Loukkaantuneena asia oli hieman eri.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Pe Marras 17, 2017 8:51 pm

Lauantai 25. marraskuuta 2017 – Madrid

Brian oli vetänyt muutaman kerran syvään henkeä hotellihuoneessa aamulla. Ei hän tiennyt mitä helvettiä olisi voinut tehdä enää. Keiko ei ollut tulossa, asia selvä. Tänään oli tiedossa kaksi vaativaa rataa. Sisäkisarata kesäkauden jälkeen Spookilla ei vakuuttanut kovin paljon, etenkään huonon syksyn jälkeen, mutta eilen Spook oli tuntunut hyvältä kädelle, kun hän oli pikaisesti ratsastanut ruunan läpi.
"Vincent, tule vain alas. Verryttelen itse kunnolla sen. Haluan Englantiin kerrankin hyviä uutisia." Harmaantunut mies veti kypärää päähänsä ja ponkaisi lopulta tummanrautiaan hevosen selkään.
"Vai mitä poika? Näytetään Artemikselle ettet ole turha." Vaikka tuskin Artemis olisi ostanut hevosta, jos ei olisi uskonut ruunaan. Entinen kollega ei tehnyt mitään turhaan. Hän haki hyvän tasapainon satulassa, tehden muutamia hengitysharjoituksia. Vaaleahiuksinen hevosenhoitaja veti ratsastusloimea hevosen lihasten päältä pois, vilkaisten ratsastajaa.
"Sano vain."
"Jokin painaa sinua. Ei kai se eilinen? Se oli huonoa tuuria, sijoituitte Vanellopen kanssa silti kolmasiksi."
"Höh, en minä sitä. Se oli hyvä rata, se yksi puomi nyt vain putosi."
"Noh... Naishuolia?"
"Eikö sinun pitäisi vaikka hinkuttaa Vichyn satulaa tai harjata Mokoa?" Vincent nauroi Brianin sanoille, lähtien paikalta kohti karsinoita. Brian aloitti venyttelyn. Hän oli kysynyt, oliko Keikolle varattua kulkuluaa haettu tänäkään aamuna, kun oli tullut paikalle. Ei oltu. Ei tuo olisi tulossa. Mitä sitten? Sille ei voinut mitään.

Ehkä hänen olisi pitänyt ilmoittaa tulostaan etukäteen. Lyhyt, kryptinen viesti lähdön estymisestä torstaina oli ollut pakon sanelema. Hänen olisi pitänyt kertoa päässeensä lennolle tänään, mutta hermostus nipisti Keikon vatsassa. Hän poimi nimelleen jätetyn kulkuluvan kisapaikan vilskeestä ja tunsi lämmön läikähdyksen sisällään, mikä oli tervetullutta edellisten päivien jälkeen. Kaulaan kiedottu, valkoinen, untuvaisen pehmeä angoravillahuivi oli ehkä turhan lämmin Madridin säähän, mutta Keiko halusi välttää herättämästä turhaa huomiota.
Hän seisahtui epäröiden verryttelyalueen laidalle kevyessä, roosanvärisessä takissa, pyyhkäisi tuulentuivertamia, tummia hiuksiaan ja tunnisti sitten varhain harmaantuneen miehen hienon näköisen suklaanruskean hevosen satulassa sulaen vaistomaisesti hymyyn.

Spook kulki jopa yllättävän hienosti tänään. Kunpa se vain toisi saman radalle, niin he voisivat ottaa tänään ensimmäisen sijoituksen isommista sisäkilpailuista ja Artemis voisi olla tyytyväinen heihin. Hän ei etsinyt enää Keikoa kentän reunalta, upottuaan ajatukseen ettei tuo ollut tulossa.
Vaaleahiuksinen hevosenhoitaja sen sijaan kompuroitsi naisen luo, hymy kasvoillaan.
"Hei! Sain tehtäväksi näyttää sinulle aition katsomossa johon voit mennä, jos jäät seuraamaan kisoja." Pikainen vilkaisu Brianin ja Spookin puoleen.
"Kulkeepa Spook hienosti. Brianilla on mennyt hyvin tänä viikonloppuna. Kuten myös Stuttgartissa." Vincent virnisti paljon puhuvasti.
"Anteeksi! Vincent Marlow, Brianin hevosenhoitaja. Taisimme puhua puhelimessa alkukuusta." Puhelias tuo vaaleahiuksinen ainakin oli.

Vincentin ilmestyminen sai Keikon hätkähtämään ajatuksistaan ja katsomaan puheliasta hevosenhoitajaa hetken häkeltyneenä, ennen kuin ymmärsi, kenelle puhui. Hän hymyili miehelle tummat silmät pehmeästi siristyen ja ojensi kätensä.
”Keiko”, hän esitteli hakien hetken käheäksi käynyttä ääntään. Vincent siis oli se ystävällinen sielu, joka oli auttanut häntä löytämään Brianin hänen painajaisissaan kummittelevan kaatumisen jälkeen.
”Jään mielelläni”, hän vakuutti ja tarjoutui seuraamaan miestä mainitun aition luo. Ehkä hän voisi tällä kertaa tuoda miehelle onnea sairaalareissun sijasta.

Vincent nyökkäsi, lähtien luovimaan verryttelyalueelta kohti aitiota, joka oli aivan kentän reunalla. Siellä ei tällä kertaa ollut Artemista, mutta Vanellopen ja Whiskersin omistaja kyllä.
"Tässä. Jos menet tuosta ylös, sieltä löytyy juotavaa ja jotain syötävää, jos haluat. Brianilla menee tänään jonkin aikaa, kun hän ratsastaa kaksi rataa. Niiden välissä on kyllä aikaa, joten hän varmaan pitää tauon. Sanonko että tulee tänne?" Vincentin huulilla oli koko ajan hieman tietävä hymy.

Hevosenhoitajan tietävä hymy sai Keikon olon häkeltyneeksi. Hän ei ollut lainkaan varma, mitä Brian oli hänestä sanonut tai mitä mies halusi ulkopuolisten tietävän heistä. Miehellä oli hieno ura ja varmasti vaikuttava maine ratsastuksessa eikä salattu suhde mielipuolen vaimoon kenties ollut sitä julkisuutta, jota ratsastaja kaipasi.
”Kiitos”, hän vastasi ja soi kohteliaan hymyn myös muille aitiossa istuville.
”Sano, mikäli se ei häiritse hänen keskittymistään”, Keiko sanoi haluamatta olla syy, miksi miehen kisat eivät menisi toivotulla tavalla.

Vincent ei tupannut juoruilemaan sellaisia - onneksi - joten tuo tiesi mitä Brian nyt oli sattunut kertomaan. Ei kyllä sitä että Keiko oli naimisissa.
"Hän tulee varmaan vasta tauollaan, hän starttaa kohta Spookin kanssa. Sing Sing." Hän korjasi. Naisen olisi ehkä helpompi odottaa oikeaa rataa, kun tietäisi hevosen oikean nimen. Hän heilautti kättään ja lähti kohti verryttelyaluetta, jos Brian kaipaisi apua.
Brian vilkaisi aitioon kun ratsasti radalle ja nosti laukan. Ruskeat silmät siirtyivät kyllä pian rataan, joka Spookin kanssa vaatisi kaiken keskittymisen. Tänään tuntui olevan onnea matkassa, kun rata oli siisti ja puhdas. Aikakin riitti neljänteen sijaan. Se sai miehen väkisinkin hymyilemään, mutta vasta palkintojenjaossa hän tajusi Keikon olevan oikeasti paikalla.
Saatuaan Spookin käsistään hän veti kypärän päästä - hitto hän oli hionnut yhden radan aikana kun ruunaa oli taas saanut pidätellä hartiavoimin - ja tunki hanskat sinne. Hän luotsasi itsensä aitioon, hymyillen milten epäuskoisesti.
"Hei! Mikset kertonut että tulit?"

Areenan tunnelma oli lumonnut Keikon. Hevoset olivat niin vahvoja ja sulokkaita hypätessään, ja hän saattoi melkein tuntea niistä lähtevän lämmön ratsukoiden laukatessa ohi. Pärskähdykset ja kavioiden rytmikäs töminä hiekkaa vasten rytmittivät hiljaisuutta, ja Brianin rata sai hänet nojautumaan penkkinsä reunalle, sormet miehen puolesta ristittyinä ja sydän pamppaillen. Tänään hevonen ei kaatunut, vaan mies sai sen lentämään. Miten vaivattomalta ratsastus näytti! Brian oli niin kotonaan suuren raudikon satulassa, ettei Keiko saanut katsettaan irti miehestä.
Palkintojenjaossa hän tunsi sydämensä pakahtuvan onnesta ratsukon puolesta, ja kun Brian ilmestyi aitioon, Keiko vastasi miehen hymyyn vilpittömällä, valoisalla lämmöllä.
”Onneksi olkoon - se oli uskomatonta!” hän vetosi käheästi ja painoi hetkeksi katseensa miettiessään hyväksyttävää syytä sille, ettei ollut kertonut tulostaan.
”Pääsin lennolle vasta viime hetkellä”, nainen selitti ja käänsi katseensa takaisin areenan puoleen, ”ratsastatko vielä toisenkin radan tänään?”

Brian ei voinut olla hymyilemättä. Viides sija Spookilla sisäradalla oli suoritus. Sellainen, jota hän ei heti saisi uusittua ehkä. Mistä sitä tiesi? Tänään kaikki oli vain ollut kohdillaan. Hän levitti käsiään, tarjotakseen halausta Keikolle.
"Ratsastan, Mokolla. Se on six bar, joten taidan olla ulkona aika äkkiä, jos se päättää kieltää." Mies naurahti. Onneksi sen kanssa ei olisi niin tarkkaa.

Keiko kiersi kätensä miehen vyötärölle ja nojautui tämän rintaa vasten kevyesti. Todellisuus siitä, että hän oli täällä, teki hengittämisestä helpompaa, ja Brianin tuttu, lohdullinen tuoksu täytti hänet lämmöllä.
”Pidän sormeni ristissä puolestanne”, hän lupasi toivoen, että tällä kertaa se todella toisi onnea. Hänelle varmasti selviäisi pian, mitä Six bar tarkoitti.

Brian halasi naista kevyesti. Hän oli niin helpottunut nyt.
"Minulla on tässä hetki taukoa, ennen kuin aloitan verryttelyn Mokon kanssa. Haluatko tulla tervehtimään hevosia nyt tai radan jälkeen?"

”Toki”, Keiko hymyili ja tarjoutui seuraamaan miestä. Hänen aloittamansa ratsastustunnit olivat keskeytyneet Tarquinin saadessa tietää, mutta kenties hän voisi jatkaa jälleen joku päivä. Ratsastuksessa oli ainutlaatuista taikaa eikä ollut lainkaan yllättävää, että se oli niin tehokas terapian muoto.
”Ketkä kaikki sinulla ovat mukana?” hän kysyi ja kosketti huivin läpi kaulaansa yrittäessään saada ääntään kulkemaan kunnolla.

Brian hymyili naiselle, lähtien tuon kanssa kohti karsinoita.
"Vichy, Moko, Spook, Vanellope ja Whiskers. Eli melkein kaikki. Täällä oli kaikille hyvin luokkia." MIes selitit hymyillen leveästi.
"Kenet haluat tavata?"

”Suosikkisi”, Keiko vastasi. Hän rakasti Brianin tapaa hymyillä ja aitoa onnea, joka miehestä tuntui välittyvän täällä, hevosten keskellä. Hitaasti melkein euforinen onni alkoi hiipiä myös häneen. Hän oli merkittävän askeleen lähempänä vapautta, ja se teki hänen askelistaan paljon kevyempiä, vaikka niiden ottaminen vihloikin.

Suosikki? Auts, Keiko pisti hänelle pahan. Mies jäi miettimään hetkeksi, selkeästi miettien. Valinta ei ollut helppo, mutta Vichy, Moko, Vanellope tippuivat heti pois. Lopulta hän päätyi taluttamaan Keikon Spookin karsinalle, jossa hetki sitten radalla liitänyt hevonen korskahteli loimitettuna ja jalat pintelöitynä.
"Spook. Sain sen ratsastettavakseni alkukesästä kun Artemis osti sen. Vähän raaka ja huono itseluottamus, mutta siitä tulee vielä loistava." Hän selitti avatessaan karsinan, vilkaisten oranssiin loimeen ja pinteleihin verhottua hevosta.
"Tule vain. Se voi rakastaa vähän rajusti, mutta se rakastaa rapsuttelua." Kuin vahvistaakseen sanansa hän rapsutti hevosta ryntäiden välistä, saaden sen haromaan huulilla miehen hiuksia.
"Amadán." Mies naurahti pehmeästi.

Hevonen oli valtava. Keiko tiedosti sen harvinaisen hyvin siirtyessään lähemmäs. Jo hevosen loimitettu selkä oli 15 senttiä hänen päänsä yläpuolella, ja nainen epäröi hetken, ennen kuin laski kätensä lämpimälle, suklaanruskealle kaulalle ruunan hamutessa ratsastajansa hiuksia. Hän suli häikäistyneeseen, valoisaan hymyyn kuljettaessaan kättään pitkin lihaksikasta kaulaa ja tervehti hevosta hellästi, kun se käänsi kai herkkupalojen toivossa päänsä hänen puoleensa. Samettinen turpa tuntui uskomattoman pehmeältä hänen sormiaan vasten, ja valkean merkin koristama pää tavattoman kaunis.
Sitten se tuuppasi häntä voimakkaasti rintaan ja oli heittää pienikokoisen naisen päin karsinan seinää, mikä sai Keikon nauramaan käheästi.
”Se on hurmaava”, hän vakuutti ja haki tasapainonsa takaisin.

Brian murahti ruunalle pehmeästi, hymy huulillaan.
"Noh, Spook. Hellästi. Kaikki eivät kestä tuollaista, senkin iso höntti." Mies laski kädet hevosen poskille ja rapsutti niitä kunnolla, antaen kookkaan hevosen suukotella hänen kasvojaan.
"Se on. Todella herkkujenkipeä. Ja hellyydenkipeä."

Brianin tapa olla hevosen kanssa oli vangitsevaa, ja Keiko huomasi unohtuvansa katselemaan. Hevonen tuntui todella rakastavan ratsastajaansa, mikä sai lämmön läikkymään hänen sisällään jälleen.
”Näytätte ihastuttavilta yhdessä”, hän sanoi hymyillen.

Mies huokaisi, pärskähtäen kun oli varma että sai samettisesta turvasta kuiviketta huuliinsa. Jessus.
"Olet mahdoton." Hän naurahti hevoselle, päästäen Keikon ensin ulos sen karsinasta.
"Ai? Kiitos." Brian hämmentyi hieman. Hän ei ollut ajatellut että tavassaan oli mitään erikoista. Spook salli sellaisen rajumman rakkauden ja rapsuttelun, nauttien siitä, niin tietty sitä piti ruunalle suoda.

Keiko astui ulos karsinasta ravistaen hienovaraisesti mustiin mokkanilkkureihin takertuneet purut karsinan puolelle. Hän kohotti lämpimän, ihailevan katseen miehen kasvoihin ja hipaisi Brianin käsivartta.
”Millä hevosella kilpailet seuraavaksi?” hän kysyi ja katsahti siroa, valkoista rannekelloaan.

Brian hymyili naiselle pehmeästi, kääntyen kannoillaan. Moko taisi olla jo Vincentin kävelytettävänä.
"Mokolla. Kirjava pikku pirulainen. Se menee kuin unelma tai kieltää ulos. Välissä ei ole mitään."

Kuvaus sai Keikon nauramaan ja koskettamaan huiviaan, kun ääni vihloi kipeää kurkkua.
”Pidän sormeni ristissä puolestanne. Onko kisa samanlainen kuin edellinen?” hän kysyi.

"Ei." Brian mietti hetken, miten selittäisi sen.
"Six bar on luokka jossa on kuusi estettä suoralla ja ne nousevat loppua kohden. Ja joka kierroksella korotetaan. Pudonnut puomi tai kielto katkaisee kilpailun. Ihan hauska väliluokka. Esteet nousevat parhaimmillaan melko korkeiksi." Brian virnisti poikamaisesti. Niin, kovaa ja korkealta.

Keiko räpäytti yllättyneenä silmiään.
”Kuulostaa jännittävältä”, hän sanoi ja toivoi, että kirjavaksi pikku pirulaiseksi kutsuttu hevonen menisi tänään kuin unelma. Brian oli jo kaatunut tänä vuonna eikä Keiko mielellään todistaisi sitä toista kertaa.

Brian oli pariinkin otteeseen kaatunut tänä vuonna, mutta ei niin pahasti. Mies huokaisi syvään.
"Se on. En tosin tiedä miksi Moko haluttiin ilmoittaa tähän. Vichyllä tässä voisi olla järkeä, mutta Artemis ei suosi sellaisia luokkia. Tai edes Spookilla. Noh, katsotaan. Ehkä sitä ajateltiin verryttelyksi huomista varten tai jotain."

”Ehkä”, Keiko hymyili, sillä ei voinut väittää ymmärtävänsä paljoa esteratsujen kilpailuttamisesta. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän oli katsomassa niiden kilpailua lähietäisyydeltä.
”Kuinka pian luokkasi alkaa?”

Brian pudisteli kevyesti päätään. Mieli olisi tehnyt tehdä ristinmerkki rintaan. Jestas.
"Aika pian pitää mennä verryttelemään. On minulla vielä hetki armonaikaa. Onneksi. En voi sanoa olevani innoissani tästä."

”Niinkö? Mikset?” nainen tiedusteli ja yritti olla tuntematta muuta kuin innostusta tulevaa luokkaa kohtaan. Brian oli ammattilainen, joka tiesi mitä teki ja rakasti työtään. Hänen ei tarvitsisi pelätä miehen puolesta.

Ei mies pelännyt, mutta hän olisi mieluusti ottanut luokasta ilon irti oikeasti hyvällä hevosella, joka ei voisi kieltää ulos toisella esteellä vain koska ei tänään.
"Hyppäisin mieluusti sen luokan vähän erilaisella hevosella, siinä kaikki. Jos palautan sinut paikallesi ja hipsin verryttelemään. Pääsemme sitten täältä pois ja hotellille joskus.”

”Oi, älä huoli”, Keiko vakuutti käheästi ja kosketti miehen käsivartta, ”löydän kyllä itse takaisin. Keskity sinä vain kilpailuun.” Nainen lähti takaisin edellisestä luokasta tutuksi tullutta aitiota kohti seuraamaan mielenkiintoiselta kuulostavaa luokkaa.

Brian hipaisi Keikon kättä hymyillen. Hän tunsi olevansa nyt niin paljon onnellisempi.
"Minä keskityn." Hän lupasi, lähtien kohti verryttelykenttää. Moko ei ollut tänään hyvällä tuulella ja sen huomasi. He eivät päässeet toista kierrosta pidemmälle, kirjavan hevosen kieltäessä kolmannella esteellä aivan viime hetkellä. Brian putosi kaulalle, jalkautuen siitä omille jaloilleen ja tiukka ote ohjissa. Hän ei voinut kuin nauraa poistuessaan.
"Sinä senkin kirjava aasi. Huomenna sitten, eikö? Otetaan iso rata tosissaan."

Kieltäytyminen ja sitä seuraava putoaminen saivat Keikon painamaan kädet suulleen. Tällä kertaa sekä hevonen että Brian kuitenkin laskeutuivat jaloilleen, ja mies käveli itse radalta. Nainen jäi seuraamaan vielä muutaman radan tasaten pulssiaan ja levotonta hengitystään, ennen kuin poimi kermanvärisen käsilaukkunsa olalleen ja lähti kulkulupansa turvin takaisin verryttelyalueen ja karsinoiden puolelle varmistamaan, että mies todella oli kunnossa.

Brian oli kävelemässä kentällä kirjavan hevosen kanssa, kun Vincent huomasi Keikon kentän reunalla. Hoitaja asteli ratsastajan luo, saaden Brianin jalkautumaan. Mies taputti Mokon kaulaa, nauraen. Ei hän jaksanut ottaa tätä vakavissaan.
"Mennäänkö? Haluan suihkuun." Hän tarjosi käsivarttaan naiselle. Olisi Keikon valinta haluaisiko tuo kävellä käsikynkässä kisapaikalla.

Keiko kiersi kätensä kevyesti tarjottuun käsikynkkään ja katseli Briania levottomin silmin. Mies vaikutti hyväntuuliselta eikä liikkunut vaivalloisen näköisesti, niin kuin hän itse saattoi tehdä, mikä lohdutti häntä.
”Onhan kaikki hyvin?” hänen oli kuitenkin varmistettava. Olihan mies tullut alas valtavan ison hevosen selästä kovassa vauhdissa. Jo fysiikan laitkin kertoivat vaarasta.

Mies oli elämänsä kunnossa. Se oli ollut vain puolitahaton jalkautuminen, ei muuta. Niitä sattui silloin sun tällöin.
"On. Kaikki on hyvin. Mokoa ei sattunut ja minäkään en kolhinut itseäni." Mies naurahti, vailla pettymystä äskeisestä. Hän ei olisi voinut sille mitään. Moko oli ollut ylittämässä esteen, kunnes se oli vain itselleen tyypillisesti päättänyt toisin. Huomenna paremmin sitten.
"Onhan sinulla kaikki hyvin?" Brian kysäisi ohimennen, kun nappasi heille taksin kisapaikan taksitolpalta. Hän antoi kuljettajalle hotellin nimen, istuen Keikon kanssa takapenkille.

Lentolaukkunsa kisapaikan narikasta matkalla poiminut Keiko asettui miehen viereen taksin takapenkille ja tunsi lohdullisen levollisuuden laskeutuvan jäseniinsä. Turvassa. Vihdoin turvassa.
”On nyt”, Keiko vakuutti hakien ääntään ja kosketti miehen kättä, ”olen pahoillani, etten voinut tulla torstaina.”

Brian katseli naista tutkien, kysymättä mitään. Ei ollut hänen asiansa kysyä.
"Ei se mitään." Kyllähän se oli kirpaissut, mutta hän oli työntänyt sen mielestään. Ainakin hetkeksi.
"Olet täällä nyt." Ehkä se oli se millä oli merkitystä.

Keiko kallisti päätään penkkiä vasten ja vastasi miehen katseeseen lempeällä, silmät aavistuksen haikeiksi tekevällä hymyllä.
”Minun olisi pitänyt laittaa viestiä, ennen lentoani”, hän sanoi koskettaen huiviaan.
”Pelkäsin kai, että jokin menisi uudelleen vikaan, jos luottaisin onneeni.”

Brian painoi pienen suukon naisen otsalle.
"Ssshh. Olet siinä nyt. Ei muulla väliä." Se riittäisi hänelle. Niinhän hän oli luvannut. Se vain kävi viikko viikolta vaikeammaksi, olla pyytämättä mitään.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Pe Marras 17, 2017 8:51 pm

Keiko hipaisi miehen poskea ja käänsi katseensa ohi liukuvaan kaupunkiin.
”Kuinka sinä olet viihtynyt täällä?” hän kysyi pohtien oliko Brianin koko aika mennyt hevosten parissa edellisinä päivinä vai oliko mies ehtinyt viettämään aikaa Madridissa ja nauttimaan olostaan myös kisojen ulkopuolella.

"Ihan hyvin. En ole tosin ehtinyt kisapaikasta kauas. Olen kaatunut sänkyyn iltaisin, niin monta hevosta mukana." Nyt alkoi vähän helpottaa, kun viikonloppu alkoi lähestyä loppuaan.

”Kuinka monta kilpailua sinulla on vielä jäljellä?” hän kysyi kääntyen katsomaan jälleen Briania.

"Täällä?" Brian jäi hetkeksi miettimään.
"World cupin osakilpailu. Ja Grand Prix." Eli isoimmat luokat olivat huomenna. Se ei nyt sinänsä ollut yllätys, että niitä odotettiin viimeiseen hetkeen asti.

Ne kuulostivat vaikuttavilta.
”Jännittääkö sinua?” Keiko tiedusteli.

Olisi ollut vale sanoa ei.
"Helvetisti. Radat Vichyn kanssa jännittävät aina." Hevonen oli huippu, Mutta Brianille oli tuskaa saada yhteistyö hevosen kanssa kuntoon. Hän tuli paremmin toimeen Spookin kaltaisten ratsujen kanssa.

Keiko nauroi lämpimästi, vaikka ääni vihloikin, ja puristi miehen kättä.
”Toivon, että ne menevät yhtä hienosti kuin tänään. Näytät siltä kuin olisit syntynyt hevosen selkään.”

"Voi kun olisinkin. Siitä olisi Vichyn kanssa apua." Brian huokaisi ja vilkaisi ikkunasta ulos. Hotellilla hän maksoi taksin ja otti Keikon laukun kantoonsa kun taksikuski nosti sen autosta.
"Ah, niin." Hän havahtui ja kaivoi takkinsa taskusta lompakkonsa. Sieltä hän ojensi avainkorttia naiselle.
"Huoneeseen." Sitten oli hyvä lähteä kohti huonetta. Ei ylellinen, mutta ei se kamalinkaan siivouskomero. Tavallinen hotellihuone - sen näköinen, että Brian ei ollut asunut kovin siististi.
"... Anteeksi. En oikein välittänyt siisteydestä kun olin yksin täällä."

Tavallinen, miehen asuttama hotellihuone tuntui taivaalliselta vain sen tähden, mitä se symboloi. Vapautta jakaa muutama päivä Brianin kanssa vailla kauhistuttavaa varjoa hänen kannoillaan.
”Älä huoli”, Keiko vakuutti ja kiitti miestä laukkunsa ritarillisesta kantamisesta. Se oli surullinen hätäpakkaus. Hänellä ei ollut ollut aikaa pakata huolella miettimäänsä listaa.
”Huone on täydellinen.”

"Jos sanot niin." Mies avasi kisapaidan nappeja, jättäen sen puolitiehen kun laittoi vihreän takin henkarissa kaappiin. Noin. Paita pois ja suoraan likaisten pussiin. Housut samoin.
"Oletan että haluat tänään levätä?" Olihan nainen kuitenkin matkustanut tänään. Ja huomenna olisi enemmän aikaa illasta, mennä vaikka syömään rauhassa.

Keiko kiersi käsivarret kevyesti ympärilleen riisumatta takkiaan tai huiviaan ja seisahtui kurkistamaan ulos ikkunasta, vilkaisten riisuuntuvaa miestä sivusilmällä.
”Voimme tehdä, mikä sopii kisa-aikatauluusi parhaiten. En halua sotkea kisojasi”, hän sanoi hymyillen.

Mies unohtui bokserit jalassa katsomaan Keikoa. Jokin oli pielessä.
"Jos huomenna? Sitten on... Pari vapaata, jotka toivoin että voisin käyttää kanssasi täällä." Hän vetosi pehmeästi.

”Totta kai”, Keiko vakuutti naurahtaen käheästi ja istahti huoneen parisängyn päädyn reunalle ristien kädet syliinsä.
”En halua pidätellä sinua. Olet ansainnut rentouttavan suihkun.”

Brian siristi hieman silmiään. Hän livahti suihkuun, eikä voinut estää irlantilaista juomalaulua karkaamasta huuliltaan. Hän palasi kuivaten hiusreuhkaansa pikkupyyhkeeseen kuivaten, isompi pyyhe lantiolle kietaistuna.
"Keiko-rakas. En halua arvostella, mutta sinulle tulee ennen pitkää todella kuuma takissa."

Ajatuksiinsa unohtunut ja vaimeasti suihkun kohinan yli kantautuvaa juomalaulua kuunnellut nainen hätkähti miehen palatessa ja hymyili hämillisenä. Hän vilkaisi roosan väristä takkiaan ja sormeili sen reunaa. Ehkä Brian oli oikeassa. Vavahtaen hän pujottautui ulos takistaan, nykäisi hennonkeltaisen neuletakkinsa hihoja pidemmälle ranteidensa päälle ja viikkasi takkinsa siististi lipaston vierellä olevan tuolin selkänojalle. Hän polkaisi myös mustat nilkkurit jalastaan ja suoristi kermanvalkeaa kotelomekkoaan jättäen huivin lämpimänä kaulaansa.
”Oletko menossa tänään vielä kisapaikalle?” Keiko tiedusteli vaeltaen takaisin ikkunalle, mustien sukkahousujen verhoamat askeleet äänettöminä.

Brian pysytteli vähän kauempana ikkunasta. He olivat korkealla, mutta ei silti viitsisi seistä ikkunassa puolialasti.
"Ei, en ole. Olen nyt vapaa. Keiko... Kiltti. Mikä sinua painaa?" Sattui nähdä nainen sellaisena.

Keiko räpäytti hämillisenä silmiään ja siirtyi miehen luo jäykkyyden taitavasti kätkevin liikkein. Hän soi Brianille valoisan hymyn ja kurottui koskettamaan kosteaa, suihkusta lämmintä poskea.
”Ei mikään. Olen onnellinen”, hän vakuutti koskettaen huivin peittämää kaulaansa, ”on ihanaa saada viettää muutama päivä kanssasi ja nähdä sinun kilpailevan.”

Mies ei varsinaisesti ottanut uskoakseen. Huivi, Madridissa?
"Olen otettu siitä että se on sinusta ihanaa." Mies aloitti, istuen alas sängyn reunalle.
"Minusta olisi ihanaa tietää onko kaikki hyvin. Ja voit hyvin vaihtaa rennompaa päälle. Ajattelin huonepalvelua."

Rennompaa päälle? Keiko vilkaisi vaatteitaan hämillään. Hän ei ollut varma omistiko mitään tämän ja yöpaidan väliltä. Ainakaan hän ei ollut pakannut sellaista mukaansa toimiessaan pimeässä. Nainen istahti miehen viereen ja kosketti tämän käsivartta vedoten.
”Kaikki on hyvin”, hän vakuutti, ”olen täällä ja meillä on useampi päivä aikaa. Eikö se ole syy olla onnellinen?”

Brian hymyili pehmeästi. Olihan se. Se oli todellakin syy olla onnellinen. Hän nojautui suutelemaan naista hellästi, nauttien siitä todella.
"En voisi olla onnellisempi."

Keiko vastasi suudelmaan ja nosti kätensä miehen kosteisiin hiuksiin tarpeeksi hitaasti, ettei se vihlaissut varoittamatta.
”Mukava kuulla”, hän vakuutti käheästi naurahtaen ja sukaisi hellästi varhain harmaantuneita hiuksia. Brian sai hänen vatsansa aina lepattamaan perhosista, mutta täytti hänet samaan aikaan melkein lohdullisella lämmöllä.

Käheä ääni sai miehen silmät siristymään. Joko Keiko oli alkanut polttaa sikareita tai sitten...
"Rakas." Hän vetosi pehmeästi.
"Sano minulle ettei tuon huivisi alla ole jälkiä."

Kysymys yllätti Keikon ja sai naisen räpäyttämään tummia silmiään levottomana, ennen kuin hän käänsi katseensa pois miehestä ja karkasi jaloilleen. Hän ei halunnut muuttaa Brianin kuvaa itsestään. Hän ei halunnut olla se surkea kotivaimo, jota oli kuvattu pari yötä sitten poliisiasemalla ja sitten sörkitty sairaalassa.
Ehkä kovin romanttista virettä olisi vaikeaa ylläpitää, ellei hän voisi riisua huiviaan, neuletakkiaan tai edes sukkahousujaan.
”Ei sillä ole väliä, Brian”, hän sanoi kiertäen käsivarret ympärilleen.

Brianin olemus rapisi naisen karatessa hänen viereltään. Jokin osui niin syvälle miehen sisälle. Tältäkö se tuntui? Oliko hän itse joskus aiheuttanut tällaista tuskaa?
"On sillä." Mies vastasi hiljaa. Hän levitti varoen käsiään, hapuillen Keikoa syliinsä.
"Sinun kivullasi ja tunteillasi on minulle merkitystä enemmän kuin millään muulla."

Keiko vilkaisi olkansa yli ja nähdessään miehen olemuksen, hänen katseensa pehmeni. Hän kiersi kätensä miehen niskalle ja asettui varovasti tämän syliin varoen tekemästä turhan äkkipikaisia tai rajuja liikkeitä. Nainen painoi suudelman miehen poskelle.
”Haluan vain olla täällä kanssasi”, hän vetosi silittäen miehen hiuksia.
”En halua muuttaa tätä rumaksi.”

Brian nielaisi hiljaa. Suudelma poskella sai hänet hymyilemään.
"Et koskaan muuttaisi mitään rumaksi. Et ikinä." Hän laski kätensä naisen lantiolle, silitellen sitä vaatteiden läpi peukalollaan.

Keiko tutki miehen kasvoja katseellaan ja silitti niiden piirteitä hellästi sormenpäillään.
”En halua muuttaa sitä, miten minut näet”, hän sanoi hetken emmittyään. Hän ei halunnut olla uhri omassa elämässään, mutta Tarquin sai hänet tuntemaan olonsa sellaiseksi. Teki hänestä sellaisen maailman silmissä jättämällä kädenjälkensä minne halusi.

Mies veti syvään henkeä. Hän siirsi naisen varovasti sylistään ja veti päälleen collegehousut, ei muuta. Hän istui lattialle sängyn viereen, tarttuen Keikoa kädestä.
"Keiko. Minä haluaisin sanoa jotakin. En tiedä miten sanoisin sen, sillä se sotii kaikkea sitä vastaan, mitä minä lupasin sinulle aiemmin. Lupasin, etten koskaan vaatisi mitään sinulta. Tyytyisin siihen mitä saan. Voisin valehdella ja sanoa kaiken olevan edelleen niin, mutta en voi. En vain voi enää hymyillä ja sanoa kaiken olevan hyvin. En vain voi. Olen mies, jolla ei olisi oikeutta sanoa mitään, mutta sanon sen silti. Tiedän ettei menneisyyteni anna minulle oikeutta sanoa mitään. Kuten sanoin, en voi enää olla hiljaa. En vain voi. En ole koskaan sanonut miten paljon oikeasti rakastan sinua. Minä en puhu huvikseni. Minulla on ollut seikkailuni, enkä ole niistä ylpeä, mutta en ole koskaan puhunut tunteistani, jos niitä ei ole ollut. Nyt niitä on. Paljon. Rakastan sinua niin paljon. Antaisin vasemman käteni - olen vasenkätinen, sinä tiedät sen - siitä että saisin herätä aamulla vierestäsi. Sydämeni särkyy joka kerta, kun joudun päästämään kädestäsi irti, kun katoat takaisin hänen luokseen. Hänen joka… Joka teki sinulle näin. Joka voi tehdä sinulle, viattomalle, pienelle enkelille näin." Hän ei voinut pitää sitä enää sisällään. Ei enää.

Brian nousi, ja Keiko seurasi miestä hämmentynein silmin, kun tämä istui alas ja tarttui hänen käteensä. Hämmennys, hänet pakahduttavalla, melkein kipeällä voimalla täyttävä tunne vyöryi sisään, mitä enemmän mies puhui. Keiko tuijotti miestä tummat, vinot silmät suurina, sanattomaksi jääneenä.

Hän puristi pehmeästi naisen kättä, purren huultaan. Ei tätä voinut enää pitää sisällä.
"Sellainen ihminen ei ole arvoisesi ja haluaisin sinun ymmärtävän sen. Toivon todellakin että sinä ymmärtäisit sen. Ei siksi, että minä olisin itsekäs. Myönnän olevani sitä, mutta nyt kyse ei ole siitä. Haluan suojella sinua, haluaisin sinun tajuavan ettei tämä voi jatkua näin. Olet kaunein, ystävällisin, kiltein, lempein ja viisain olento jota maa päällään kantaa. Olet niin viisain ja älykkäin nainen jonka tunnen. Et tunnu arvostavan itseäsi tarpeeksi ja pelkään että se johtuu miehestäsi. En tiedä, sillä et ole kertonut, enkä minä ole kysynyt. Enkä kysy nytkään. Minun ei tarvitse tietää mitään, mitä et halua minun tietävän. Haluan että voit kukoistaa. Haluan sinun saavan kaiken mitä haluat ja vielä enemmän. Mistä pääsen tavallaan siihen, mitä minä yritin sanoa." Puhuminen tuntui vievän kaiken hapen. Brian painoi otsansa naisen polvea vasten ja hengitti syvään. Ajatukset sinkoilivat ympäriinsä.
"Valehtelin kun sanoin voivani tyytyä vain osaan sinusta. Minä en voi. En voi vaatia sinulta, mitään, mutta voin vain toivoa. Haluan sinut. Tiedän, että ihmistä ei voi omistaa. En haluakaan omistaa sinua. Keiko, haluan jakaa kaiken kanssasi. Olen aikuinen mies, joka on toivottoman rakastunut toisen miehen vaimoon, mikä on kohtalon huonointa pilaa. Kuvittelin pitkään, että en sano mitään, että sinulla on varmasti jollakin tavalla hyvä olla miehesi kanssa, että olisi jokin syy miksi sinun ei pitäisi valita minua. Jotakin, mikä pitäisi minut kiinni siinä lupauksessa jonka annoin sinulle, etten vaatisi sinulta mitään. Enkä vaadi nytkään. Minä toivon, pyydän ja miltein anelen. Anna minulle mahdollisuus. Yksi mahdollisuus, tai teknisesti kolmas, mutta se ei ole nyt tämän idea. Jos tyrin kerrankin, minä luovutan. Katoan, en enää ikinä tuhlaa aikaasi. Anna minun yrittää kerran, yhden kerran, oikeasti olla arvoisesi mies. En ole vuosiin tuntenut mitään tällaista. Haluan olla se onnellinen mies, joka herää vierestäsi, saa halata sinua viimeiseksi illalla ennen nukahtamista, kuulla sinun nauravan kun jokin on hauskaa, kuulla sinun puhuvan itsellesi tärkeistä asioista sellaisella innolla hettä halkeat. Kuulla intohimoistasi, rakentaa tulevaisuuden kanssasi. Tiedän että minun lupaukseni on tyhjääkin tyhjempi, naurettava lupaus elämästä, jonka minä toivoisin saavani kanssasi. Ymmärrän, että tämä on naurettava ajatus. En syytä sinua, jos et halua jatkaa tätä mitä meidän välillämme on ollut, kun minä olet nyt rikkonut oman puolen alkuperäisestä sopimuksestamme. Minä pyydän, suorastaan anelen sinua elämääni, kun lupasin etten koskaan tekisi niin. Jos et halua enää tavata minua, minä ymmärrän. Toivon vain, että lupaat yhden asian minulle. Se tekisi minut onnelliseksi, jos tämä on viimeinen kerta kun saan puhua sinulle ja katsoa sinua. Jätä miehesi. Lähde hänen luotaan. Se ei ole varmasti helppoa, mutta minä en voi levätä ennen kuin tiedän, että sinä olet turvassa. Et ole ansainnut mitään tästä. Jos minä en voi suojella sinua, lupaa että hakeudut suojaan. Elämään omaa elämääsi, etsimään oman onnesi. Jos minä en ole osa sitä, kestän sen, jos tiedän sinun olevan onnellinen. Vain sillä on väliä. Tee se itsesi takia. Pyydän." Miehen ääni särkyi täysin jossakin vaiheessa, kyynelten valahtaessa poskille. Hän kun oli yrittänyt olla itkemättä.

Keikon oli vaikeaa sisäistää kuulemaansa. Hänen hengityksensä nopeutui vaivihkaa, kun pulssi kohosi, ja nainen tuijotti Briania tuntien itsensä sanattomaksi. Toinen toistaan kauniimmat sanat ja toiveet risteilivät hänen mielessään.
Luuliko Brian todella, että hän voisi sulkea tämän pois elämästään? Kun hän tunsi niin paljon, ettei löytänyt tarpeeksi suuria sanoja? Miten hän voisi mahdollisesti vastata johonkin näin käsittämättömän kauniiseen? Häkellys sai Keikon räpäyttämään silmiään ja hakemaan mielensä sekamelskasta edes yhtä sanaa, jolla kertoa, kuinka paljon Brian merkitsi hänelle.
Ja sitten Brian itki, ja hänen sydämensä särkyi.
Keiko pudottautui sängyltä ja kiersi käsivartensa miehen ympärille, pyyhkien tämän poskia hellin sormin. Hän suli valovoimaiseen, häkeltyneeseen hymyyn, joka siristi tunteesta elävät, tummat silmät ja sai hänet koskettamaan suutaan sormillaan toivoen edes yhtä sanaa. Edes yhtä sanaa. Hän painoi suudelman poskelle, jolle kyyneleet olivat valahtaneet ja silitti miehen hiuksia epätoivoisena yrityksenä välittää edes sormustimellista siitä, mitä tunsi.
”Rakastan sinua”, hän vetosi ja tutki ruskeita silmiä etsivällä katseella, ”etkö todella tiedä sitä?”
Ehkä hän ei ollut kertonut sitä tarpeeksi. Brian oli muistuttanut häntä siitä, kuka hän oli ollut ja vielä tärkeämmin siitä, kuka hän voisi olla jälleen.
”Kukaan ei ole koskaan… En ole koskaan…”, hän yritti turhaan kuvata, miten käsittämättömän kauniita miehen sanat olivat olleet.

Brian oli yrittänyt olla itkemättä. Hän ei usein itkenyt, mutta nyt se oli ollut hankalaa. Mahdotonta, jos oltiin tarkkoja.
Keikon valovoimaisen kaunis, ihana hymy sai hänet hymyilemään hellästi kyyneltensä takaa.
"Tiedän." Hän lupasi hiljaa. Hän oli tiennyt sen, mutta oli antanut epäilyksen kalvaa itseään. Hän suukotti naisen sormia hellästi.
"Sano vain." Hänellä ei ollut kiire. Keiko sanoisi mitä haluaisi, kun löytäisi sanat.

Keiko hymyili pudistaen epäuskoisena päätään ja painoi sormet huulilleen.
”Olet uskomattoman hieno ihminen, tiesitkö sitä?” hän vetosi koskettaen miehen poskea, ”kukaan ei ole koskaan nähnyt minua niin kuin sinä.” Kauniit, häkellyttävät sanat risteilivät hänen mielessään, kun Keiko kiipesi miehen syliin kiertäen käsivartensa tämän niskalle ja painoi suudelman miehen poskelle.
”Olin unohtanut, miltä toivo tuntui, ennen kuin tapasin sinut.” Sillä, mitä Brianin menneisyydessä oli tapahtunut, ei ollut mitään merkitystä. Se ei ollut mies hänen edessään. Hänen ei olisi pitänyt koskaan kuvitella niin.
”En ole menossa takaisin Tarquinin luo. En enää koskaan”, hän lisäsi hapuillen kaikkea sitä, mitä halusi miehelle kertoa.

Kevyesti harmaantunut mies hymähti laiskasti, katsellen Keikon kauniita kasvoja. Kosteat posket häiritsivät, mutta kyllä se siitä. Se menisi ohi.
"Ei pidä olla uskomaton nähdäkseen sinua niin." Hän kietoi hellästi kädet naisen selän taakse. Miten hän nauttikaan siitä että tuo oli hänen lähellään, että hän saattoi koskettaa Keikoa. Brian pysähtyi, kohottaen katseensa Keikon kaulasta, jota huivi peitti.
"Mitä?" Ääni katosi jonnekin. Mitä?
"Siis sinä... Eroat?"

Ajatus avioerosta sai Keikon hieman eksyneen näköiseksi. Niin, hän eroaisi - miten hän saisi avioeroprosessin järjestymään oli vielä mysteeri - mutta hän ei pitänyt itseään enää naimisissa olevana naisena. Hetken mielijohteesta nainen tarttui näyttävään, massiivisen suurella timantilla varustettuun vihkisormukseensa, nykäisi sen sormestaan ja nakkasi huoneen poikki. Se sai hänen olonsa kevyeksi.
”Niin. En palaa enää koskaan Tarquinin luo. En koskaan”, Keiko toisti samalla itselleen. Tarquin ei enää koskaan saisi häntä tuntemaan oloaan avuttomaksi, heikoksi ja typeräksi. Voimattomaksi miehen vallan alla. Epäuskoinen, käheydestä huolimatta kupliva nauru karkasi, kun päätöksen euforia iski. Vaikka byrokratia vaatisi mitä tahansa, hän olisi vapaa. Hän oli löytänyt tien ulos.

Brian jäi tuijottamaan naista hetkeksi. Hän epäili suuresti ettei se ollut hänen sanojensa seurausta, vaan jotakin aiemmin päätettyä.
"Olen onnellinen puolestasi. Että pystyit tekemään itsellesi parhaan päätöksen." Hän sipaisi naisen hiuksia tuon korvan taakse, rakastunut hymy kapeilla huulilla.
"Kuten sanoin. Ansaitset muistaa miten mahtava nainen olet."

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Pe Marras 17, 2017 8:51 pm

Keiko käänsi katseensa takaisin Brianin silmiin ja tarttui miehen kasvoihin painaen suudelman tämän huulille.
”Minä rakastan sinua”, hän vetosi, ”minä rakastan sinua niin paljon, että pelotan itseäni. Enkä kykene pukemaan tätä tunnetta sanoiksi - en sillä käsittämättömällä kauneudella kuin sinä teit.”
Hän tunsi sydämensä hakkaavan. Häkellyksestä, euforiasta, rakkaudesta - jostakin.
”Kiitos”, nainen vetosi suudellen miestä uudelleen, ”kiitos. Ilman sinua… Ilman sinua en olisi muistanut, miltä tuntui elää. En olisi ehkä löytänyt koskaan tietäni ulos.”

Brian suukotti pehmeästi naisen huulia, pyyhkäisten poskiaan. Suola maistui omilla huulilta.
"Se... Sanoin vain mitä olen pyöritellyt päässäni. Halusin saada kaiken sanotuksi." Suudelma sai miehen hymyilemään, vetämään Keikoa paremmin syliin.
"Ei, älä kiitä minua. Kiitä itseäsi."

Mitä mies oli pyöritellyt päässään? Keiko pudisti omaansa yrittäessään sisäistää kaikkea kuulemaansa, kaikkia kauniita, häkellyttäviä sanoja. Hän punoi sormensa miehen hiuksiin ja tutki tämän silmiä.
”Ehkä sinä olet unohtanut, miten hyvä ihminen olet”, hän vetosi pehmeästi ja tukisti miestä hellävaraisella toruvuudella.
”Luuletko todella, etten haluaisi sinua elämääni? Että minusta toiveesi olisi ollut naurettava?”

Ehkä tukistuksen piti olla toruva ele, mutta Brian ei ehtinyt estää itseään kun yllättynyt huokaus pääsi huulten välistä. Hän ei pistänyt elettä ollenkaan pahakseen. Mies pudisteli kevyesti päätään, kohottaen toista kättään, jotta saattoi silittää siron naisen poskea peukalollaan.
"Ei koskaan voi olla varma. Ja kun ottaa huomioom välirikkomme ja syyn sen takana... En olisi voinut syyttää sinua, jos et olisi halunnut."

Keiko suli hymyyn huokauksesta, mutta laski hetkeksi katseensa anteeksipyytävänä. Oliko hän satuttanut Briania sanoillaan ja sysäämällä miehen ulos elämästään?
”Minun olisi pitänyt kuunnella sinua”, hän vetosi.
”Menneisyydelläsi ei ole minulle merkitystä. Minä rakastan sitä miestä, joka olet tänään.”

Hellästi käsi valui poskelta leuan alle, nostaakseen naisen katsetta.
"Keiko. Oli miten oli, niin kävi. Ja minä olen onnellinen tästä. Niin onnellinen että halkean, vain onnellinen on vuosien aliarviointi. Sillä ei ole enää väliä. Vain sillä on, että kaltaisesi nainen voi välittää minunlaisestani miehestä." Hän haki pehmeää katsekontaktia naisen silmiin, ruskeiden silmien siristyessä miehen hymyn myötä.

”Kaltaisestasi miehestä?” Keiko toisti nostaessaan katseensa Brianin silmiin ja tukisti tätä uudelleen.
”Ehkä sinäkin ansaitset muistaa, miten uskomaton ihminen olet”, hän vetosi nojautuen painamaan suudelman miehen huulille. Tehokkaasti verhoava asu alkoi käydä kuumaksi miehen sylissä, ja hetken epäröityään Keiko kuoriutui varovasti ulos hennonkeltaisesta neuletakistaan. Vihaisten kädenjälkien kirjomat käsivarret olisivat ehkä vähemmän luotaantyöntävä näky kuin sinisenpurppuraiseksi runnottu kaula.
”Et tunnu muistavan, miten paljon ansaitset.”

"Mnh." Brianin pitäisi keksiä joku toinen tapa, jolla saisi Keikon tukistamaan itseään. Vaikka oli ehkä väärin ajatella sellaista nyt. Hän oli kuitenkin vain mies, jolle oli tähän asti hyvin rajallisesti aikaa rakastamansa naisen kanssa.
"Minä muistan. Mutta sinun rinnallas--" Irlantilainen vaikeni suudelmaan. Hän siveli sormin hentoja käsiä. Voi luoja.
"Muistan kyllä. Älä rakas minusta huolehdi." Hän piti katseensa naisen silmissä. Ei se murjottujen käsien katsominrn auttaisi mitään tai parantaisi kenenkään oloa.

Miehen lause katkesi, ja Keiko katsahti käsiään katuen neuleensa riisumista. Ehkä olisi ollut parempi olla kuumissaan.
”Olen pahoillani”, hän vetosi ja kosketti Brianin poskea anteeksipyytävästi. Hänen tarkoituksensa ei ollut ollut rikkoa lumoavan kaunista hetkeä, jonka mies oli puheellaan luonut.

"Mistä?" Brian ei voinut sanoa pysyvänsä mukana Keikon ajatuksissa. Hän oli vaiennut vastatakseen suudelmaan, ei käsien takia. Häntä sattui nähdä nainen niin, mutta mustelmat katoaisivat. Eikä hän voinut enää niille mitään.

Keiko pudisti päätään ja harkitsi vetävänsä neuleen takaisin ylleen. Hän oli halunnut pitää heidän yhteiset hetkensä kauniina, mutta vaatteiden riisuminen tuntui niiden värittämiseltä rumuudella.
”Olisit ansainnut kauniimman vastauksen siihen, mitä sanoit minulle”, hän vastasi sukaisten miehen hiuksia ja nojautui painamaan uuden suudelman tämän huulille.

Brian vastasi mielellään siihen suudelmaan, ennen kuin edes ajatteli sanovansa muuta.
"Rakas. Ei se ole sellaista. Sain sen vastauksen mitä eniten toivoin ja se tekee minusta onnellisimman miehen maailmassa. Sanoit sen miten tahansa."

”Kukaan ei ole koskaan puhunut minulle yhtä kauniisti”, Keiko huomautti silittäen miehen poskea ja punoen sormensa tämän hiuksiin. Hän olisi halunnut arvostaa kauniita sanoja sellaisella jälleennäkemisellä, jonka koki Brianin ansaitsevan. Ellei olisi näyttänyt surkealta, avuttomalta uhrilta, joka sai sairaanhoitajat luomaan häneen sääliviä katseita.
”Ansaitsisit enemmän.”

Brian ei ollut ajatellut mitä ansaitsi ja mitä ei. Hän kieltäytyi katsomasta Keikoa säälien, sillä hän oli ymmärtänyt ettei nainen halunnut sitä. Hän otti paremmin Keikon syliinsä, nousten varovasti seisomaan tuo sylissään. Hän istui sängylle tuo sylissään - edes hieman mukavampi kuin lattia.
"Voi rakas." Hän hipaisi tummia hiuksia sormillaan.
"Jos minä käyn kaupassa sillä aikaa kun käyt suihkussa?" Keiko oli ansainnut suklaata tai mistä ikinä herkusta nainen pitikään.

Keiko kiersi käsivartensa miehen niskalle ja räpäytti silmiään hämmentyneenä.
”Oh”, hän sanoi pohtien, mitä Brian tarvitsi kaupasta - kenties jotain huomiseen kisapäivään? ja tarjoutui nousemaan miehen sylistä.
”Tietenkin. Mitä ikinä tarvitset”, nainen vakuutti ja vilkaisi suihkua kohti. Ehkä olisi mukava saada lentokoneen nuhjuisuus pois iholtaan.

Mies veti kevyttä pitkähihaista päälleen. Päivisi oli vieläkin kohtalaisen lämmin, mutta iltaisin oli viileä.
"Ei mene kauan, kauppa on ihan vieressä. Jos haluat, niin tilaa vain jo ruokaa. Minä voisin ottaa sen lämpimän kanaleivän salaatilla." Mies huikkasi, ottaen lompakkonsa ja lähti ulos. Hän palasi kaupasta kahden eri suklaan ja karkkipussin kanssa. Kun ei tiennyt mitä ottaisi.

Tilattuaan Brianin toivoman kanaleivän salaatilla ja pienen vihreän salaatin itselleen espanjaansa puhelimessa harjoitellen Keiko oli suunnannut suihkuun. Hän oli viikannut vaatteensa siististi kylpyhuoneen tasolle ja tuijottanut itseään aikansa peilistä. Sinisenpurppuraisten kädenjälkien runnomaa kaulaansa. Mustelmista tummuneita lapaluitaan ja niskaansa. Tarquinin vihaisten kädenjälkien kirjomia käsivarsiaan. Mustelmia säärissään ja suurempia sellaisia reisissään.
Ainakin tämä olisi viimeinen kerta, kun mies satutti häntä. Hän ei joutuisi enää koskaan ajattelemaan ’tämä on se hetki, kun minä kuolen’. Keiko unohtui kuuman suihkun alle hieman pidemmäksi aikaa kuin tiedosti antaessaan veden helliä kipeitä lihaksia ja kai torstaisesta aivotärähdyksestä vielä tykyttävää päätään. Hän ei halunnut katsoa peilikuvaansa enää uudelleen astuessaan ulos kylpyhuoneesta valtavan suureen, valkoiseen pyyhkeeseen kääriytyneenä, vaatteet sylissään. Brianin näkeminen sai hänet hyppäämään säikähdyksestä, sillä hän ei ollut kuullut miehen paluuta, ja Keiko soi miehelle anteeksipyytävän, hämillisen hymyn kyykistyessään laukulleen hakemaan korvaavaa päällepantavaa.
”Löysitkö, mitä etsit?” hän kysyi katsahtaen miestä olkansa yli.

Brian katsoi naisen kasvoja tiukasti, päättäen ettei tuijottaisi tuon kehoa. Jos hän oli kuvitellut olleensa hirviö, mitä Keikon mies oli? Ex-mies.
"Löysin. En tosin tiennyt mistä pidät, joten otin vaihtoehtoja." Hän laski ostoksen pöydälle.
"Olisi ollut epäreilua ja stereotyyppistä ostaa vain suklaata sinulle, koska olet nainen."

Keiko katsahti herkkuja hämmentyneenä ja nauroi sitten epäuskoisena.
”Tiesitkö, että olet tavattoman kultainen, huomaavainen mies?” hän kysyi ja nosteli laukustaan suosikkimekkojaan, kuluneita lempikirjoja, valokuva-albumin ja kirjekuorellisia täynnä käteistä, ennen kuin löysi vihdoin yöpaidaksi sopivan, vaaleanpunaisen topin ja nykäisi sen päänsä yli.

Keikon tavarat eivät kuuluneet hänelle, vaikka kirjat tarjosivatkin ehkä kurkistusta hänen rakastamansa naisen elämään.
"Ajattelin että haluaisit jotakin." Brian hymähti. Hän istui alas, katsellen naisen laukun purkua.

Keiko jäi katsomaan Briania hetkeksi olkansa yli, häkeltyneenä miehen ajattelevaisuudesta, mutta suli sitten hymyyn. Hän sulloi sylissään olleet vaatteet ja yöpaidan metsästyksessä ulos purkautuneet tavarat, myös kuluneet Jane Austenin, Emily Brontën ja Sophie Kinsellan romaanit, takaisin lentolaukkuunsa ja ripusti pyyhkeen kuivumaan kylpyhuoneeseen pyyhkäistyään sillä vielä kosteita hiuksiaan.
Huonepalvelu toi tilatut ruoat, ja Keiko veti jalkaansa mustat legginssit ollakseen hieman säädyllisempi istahtaessaan jalat eteensä ristittynä upottavalle matolle pieni salaattikulho sylissään.
”En muista, milloin joku olisi ostanut minulle herkkuja”, hän hymyili.

Brian otti ruuat vastaan, hymyillen naiselle. Voi Keiko. Hän istui tuolille ja haukkasi leivästä.
"No sitten oli korkea aika. Ajattelin että se piristäisi. Ainakin itse huomaan piristyväni suklaasta ja viskistä."

”Suklaasta ja viskistä?” Keiko toisti epäuskoisena nauraen, kun poimi haarukkaansa muutaman palan vihreää salaattia.
”Se kuulostaa erikoiselta yhdistelmältä.”

"Irlantilainen vastine suklaalle ja viinille. Tai jotain." Brian naurahti, seivästäen salaattia haarukkaan hieman.
"En olisi hyvä stereotyyppi jos en joisi viskiä."

Keiko nauroi, kosketti kurkkuaan ja poimi angoravillahuivinsa laukkunsa päältä kiertäen sen takaisin kaulalleen. Se auttoi häntä unohtamaan, että oli ollut kuolla toissapäivänä.
”En ole tainnut koskaan maistaa viskiä”, hän sanoi, viimeisteli pienen salaattinsa ja laski kulhon siististi pöydälle lasketulle tarjottimelle. Hän hipaisi sormillaan Brianin poskea, ennen kuin istahti sängyn päätyyn.
”Miltä se maistuu?”

Brian kohotti toista kulmaansa. Miltä viski maistui?
"Kodilta." Se oli ainoa sana mikä hänelle tuli mieleen.
"En ole alkoholisti, mutta... Irlantilainen. Kaikkeen tarjotaan aina viskiä." Mies naurahti pehmeästi.

Keiko hymyili ja painoi katseensa. Brianin käsittämättömän kauniit sanat ja toiveet palasivat hänen mieleensä ja saivat hänet painamaan sormet suulleen, häkeltynyt, häikäistyneen onnellinen hehku tummissa silmissään. Todellako Brian tunsi niin? Muisto sai hänen sydämensä pamppailemaan, ja nainen kiersi käsivarren polviensa ympärille, nojaten poskensa niitä vasten ja katseli Briania melkein epäuskoisena.

Brian keskittyi hetkeksi syömään. Hän ehti kisapaikalla syödä mitä milloinkin, joten iltaisin nälkä alkoi todella vaivata häntä. Hän havahtui vasta kun tuijotettu olo hiipi tietoisuuteen. Hän kääntyi katsomaan Keikoa pehmeästi hymyillen.
"Penni ajatuksistasi?"

Brianin hymy näytti saavan perhoset kutittamaan hänen vatsanpohjaansa joka kerta. Keiko kohautti hennosti olkiaan.
”Ajattelin vain kaikkea sitä mitä sanoit”, hän sanoi, ”ja pohdin, mitä olen tehnyt ansaitakseni sinut.”

Mies naurahti pehmeästi, keihästäen jälleen salaattia haarukkaan. Hän jätti sen kuitenkin lepäämään lautaselle.
"Olet upea itsesi. Ei siihen muuta tarvita."

Keiko pudisti hymyillen päätään. Hän olisi voinut syyttää miestä imartelijaksi, ellei hänet edelleen sanattomaksi saava puhe olisi viipynyt mielessä ja täyttänyt häntä lämmöllä.
”Tiedätköhän lainkaan, kuinka paljon olet saanut minut rakastamaan sinua.”

"Siitä päätellen, että sinun piti vakuuttaa minulle, että rakastat minua, en tiedä." Brian naurahti. Hän hylkäsi salaattinsa siihen, leivän mies oli jo syönyt. Hän siirtyi Keikon viereen, suukottaen naisen päätä hellästi. Tuo oli niin siro ja pieni.
"Tiedän vain että se on kaikki mitä toivoin."

Brian siirtyi hänen viereensä, ja Keiko laski kätensä miehen poskelle kurottautuen painamaan suudelman miehen huulille. Melkein kipeän suuri tunne etsi tietä ulos, ja hän toivoi vain voivansa jotenkin kertoa miehelle, mitä tämä hänelle merkitsi. Millaisen eron Brian oli tehnyt hänen elämäänsä.
Keiko punoi sormensa varhain harmaantuneisiin hiuksiin ja painoi suukon miehen leukaperälle.
”Ehkä minun pitäisi yrittää näyttää sinulle”, hän ehdotti pehmeästi ja tukisti hellästi.

Suukko sai miehen hymyilemään (ja harkitsemaan jälleen parranajoa), mutta hän ei malttanut nousta siitä. Ei nyt, kun Keiko oli sittenkin saapunut Espanjaann. Se oli paras lahja, jonka hän oli saattanut saada.
"Aa... Jäinkö kiinni siitä että pidän tuosta?" Mies kysyi vinosti hymyillen. Naisen pehmeä ääni sai hänet värähtämään. Se oli miltein petollisen pehmeä.

”Ehkä”, Keiko vastasi ja kallisti päätään painaen suudelman miehen kaulansyrjälle, sormet tämän hiuksiin punottuina.
”Mistä muusta sinä pidät?”

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Pe Marras 17, 2017 8:52 pm

"Hnh. Selvästi otat siitä ilon irti." Ei sillä että Brian olisi ollut hetkeäkään pahoillaan siitä, ei todellakaan.
"Hmm... Missä?" Kujeileva hymy kipaisi huulilla ja hän painoi suukon Keikon suunpieleen.

Keiko nosti päänsä ja tutki Brianin silmiä, ennen kuin tukisti uudelleen.
”Mistä muusta sinä pidät kuin pienestä tukkapöllystä?” hän kysyi ja laski vapaan kätensä miehen poskelle.

"Mistä tahansa mitä sinä teet?" Brian ehdotti vastaukseksi pehmeästi. Ei sillä ollut mitään väliä, mitä Keiko hänelle tekisi.

”Onko tuo reilu vastaus?” Keiko vetosi kiiveten miehen syliin. Hän nojautui painamaan toisen suudelman Brianin kaulansyrjälle ja kiersi käsivartensa tämän niskalle, sormet niskahiuksia setvien.
”Mitä sanoit minulle oli… Ihanaa”, hän kuiskasi pehmeästi ja nojasi päänsä miehen hartiaa vasten.
”Haluaisin vain sanoa kiitos.”

"On." Brian naurahti, laskien kätensä samalla naisen lantiolle.
"Ja sitä paitsi, suurin kiitos on se ettet häipynyt elämästäni."

”Luulitko todella, että tekisin niin?” Keiko kysyi nojaten miehen paljaaseen rintaan ja piirrellen siihen hellävaraisia kuvioita sormenpäillään.
”Rakastan sinua. Ei kai ole väärin toivoa saada osoittaa se?” hän vetosi.

Oli pakko myöntää, että tuntui epämiellyttävältä kuvitellakaan tekevänsä jotain sellaista Keikon kanssa. Ei siksi että tuo olisi ruma, vaan siksi että nainen oli kärsinyt. Hänen tehtävänsä olisi myt tarjota lohtua. Heillä olisi nyt kaikki maailman aika jäljellä toisilleen Englannisssa.
"En ole estänyt sinua, rakas." Hän painoi uuden, pehmeän suukon naisen hiuksiin.
"Mutta haluan sinun tietävän, etten oleta sellaista kiitosta tai sanonut mitään sen vuoksi."

Keiko suoristautui, tarttui Brianin kasvoihin ja tutki miehen silmiä kulmat painuen.
”Minä tiedän sen”, hän vakuutti silittäen miehen poskea pekalonsyrjällään. Ehkä pahoinpitelyn uhrit eivät olleet romanttisimpia kumppaneita, nainen pohti painaen katseensa ja nousi miehen sylistä jaloilleen.
”Olen pahoillani”, hän vetosi kohauttaen onnettomana olkiaan ja kiersi kädet ympärilleen.

Mitä nyt? Brian nielaisi pehmeästi ja nousi itsekin ylös.
"Voi rakas. Tule tänne. Mistä sinun pitäisi olla pahoillasi?" Hän veti varoen naista halaukseensa. Heillä olisi paljon opittavaa toisistaan.

Brian kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, ja Keiko nojasi otsansa kevyesti miehen rintaan tuijottaen hotellin mattoa jalkojensa alla.
”Odotin tätä matkaa”, hän huokasi ahdistuneena. Hänen kuvitelmissaan se olisi alkanut jo torstaina ja jälleennäkeminenkin olisi ollut hyvin erilainen - vaikka miehen sanat olivatkin tehneet tästä hänen elämänsä kauneimman, romanttisimman hetken.
”Ja nyt tunnen ryöstäneeni meiltä sen, mitä meillä olisi voinut olla täällä.”
Briankin oli varmasti toivonut jotain aivan muuta. Miksei hän ollut lähtenyt aikaisemmin? Miksi hän oli yhä uudelleen niin hyväuskoinen ja typerä, että luotti mieheensä ja uskoi löytävänsä toisen hetken lähteä? Ja nyt hän näytti juuri niin avuttomalta, säälittävältä ja heikolta kuin miksi Tarquin sai hänet olonsa tuntemaan.
”Mutta ei sen väliä”, nainen vakuutti nostaen päänsä, loihtien huulilleen hymyn ja yritti pujottautua Brianin halauksesta.

"Mitä?" Hän ei tosiaan ymmärtänyt mitä Keiko selitti. Mitä nainen oli ryöstänyt heiltä?
"No? Älä nyt. Meillä on enemmän kuin kuvittelin että voisi olla." Brian tunsi olevansa aivan liian hidas Keikon ajatuksiin. Ehkä siihen pitäisi tottua.
"Noh? Mihin olet menossa?" Hän olisi halannut toista mielellään pitkään. Vaikka ikuisuuden.

Keiko käänsi miehelle selkänsä hetkeksi kiertäen käsivarret ympärilleen. Hän veti syvään henkeä ja sulloi alas sen, miten inhosi omaa peilikuvaansa ja miten surkealta ja heikolta näytti; miten ei voinut ymmärtää, kuinka joku saattoi kohdella toista ihmistä näin, varsinkaan puhuessaan rakkaudesta; miten vihasi sitä, millaiseksi Tarquin oli hänen olonsa tehnyt; miten hänen piti olla vapaa, ja silti miehen läsnäolo oli kulkenut paikalle hänen mukanaan.
”Ei mitään”, Keiko vastasi hymyillen, kääntyi takaisin mieheen päin ja kurottui painamaan suukon Brianin poskelle.
”Ehkä sinun pitäisi päästä ajoissa nukkumaan.”

Brian ei nähnyt asiaa niin ja oli paha sanoa asiasta, kun ei tiennyt.
"Älä nyt vielä hupsi." Mies hymähti pehmeästi.
"Loukkasinko sinua?"

”Mitä? Et tietenkään”, Keiko vakuutti yllättyneenä ja tarttui miehen käteen puristaen sitä.
”Älä murehdi. Olen vain hieman väsynyt. En ole nukkunut kovin paljoa viime päivien aikana.”

Brian puristi hellästi takaisin ja hymyili hellästi.
"Keiko. Kiltti. Sanothan jos loukkasin tai jokin painaa? Olen tässä. Kuuntelen."

”Brian”, Keiko vetosi ja kiersi käsivartensa miehen ympärille nojautuen tämän rintaa vasten.
”Et tietenkään ole loukannut minua. Olet uskomattoman ihana ihminen, ja olen edelleen häkeltynyt kaikesta siitä, mitä sanoit minulle”, hän vakuutti painaen poskensa miehen lämmintä ihoa vasten.
”Olen vain… Nämä viime päivät ovat heittäneet elämäni ylösalaisin. En kuitenkaan halua tuoda sitä kaikkea tänne, vaan nauttia vain meidän päivistämme yhdessä.”

Brian halasi naista varoen. Ei hän halunnut satuttaa, kun ei tiennyt miten mustelmilla tuo oli.
"Ymmärrän. Ja siksi sanoin että olen tässä. Mitä mieltä olet jos käydään sänkyyn katsomaan telenovelaa ilman tekstejä ja syödään suklaata?"

Ehdotus sai Keikon nauramaan. Se ei ollut se romanttinen jälleennäkeminen, josta hän oli haaveillut torstaina, eikä se vastaus miehen kauniisiin sanoihin, jonka hän tahtoi antaa, mutta varmastikin paras ratkaisu tässä tilanteessa.
”Se olisi täydellistä”, hän vastasi hymyillen, sukaisi kosteita hiuksiaan ja irrottautui miehen halauksesta poimien kaukosäätimen käteensä.
”Puhutko sinä espanjaa?”

Brian pudisteli nauraen päätään naisen kysymykselle.
"En todellakaan paria sanaa kummemmin. Ja niistäkin toinen taitaa olla kirosana. Espanjalaiset kollegat." Mies vastasi lammasmaisesti hymyillen, ottaen ne molemmat suklaalevyt sänkyyn. Hän avasi sen mansikkajogurtilla täytetyn suklaalevyn. Hän mietti hetken ja avasi myös sen minttuisen tummasuklaalevyn. Että nainen varmasti ottaisi sitä mitä mieli teki, eikä sitä mikä oli auki.

Vastaukselle naurava Keiko avasi television ja pujotti paljaat jalkansa houkuttelevan peiton alle istahtaessaan sängylle. Hän tuijotti hetken epätietoisena tarjottuja suklaita ja poimi sitten kohteliaan palan mansikkavariaatiota, ennen kuin houkutteli miehen viereensä. Hakattu, surkea olento ei tainnut houkutella Briania, mutta ehkä hän saisi käpertyä miehen lämmintä, lohdullisen tutun tuoksuista rintaa vasten siitä huolimatta.
”Katso vain mitä haluat”, hän vetosi ojentaen kaukosäätimen miehelle.

Brian meni mielellään naisen viereen, vetäen tuon kainaloonsa ja mukanaan sängylle makaamaan. Hän ei nähnyt naista surkeana olentona, satutettuna kyllä. Tuo todellakin oli tervetullut hänen viereensä ja läheisyys saikin miehen hymyilemään lämpimästi. Hän pudisteli päätään, eikä ottanut säädintä vastaan.
"Jos puhut espanjaa, luotan siihen että löydät ennemmin meille jotakin katsottavaa."

”En sujuvasti”, Keiko vastasi nojaten poskensa miehen rintaa vasten ja kuunteli sen alla lohdullisesti sykkivää sydäntä. Hän nosti kaukosäädintä ja hyppeli kanavalta toiselle, kunnes löysi esimerkkinä annetun, tekstittämättömän telenovelan. Nainen kuljetti sormenpäitään hajamielisissä kuvioissa miehen rinnalla ja pohti, oliko Brian pettynyt.
”En taida tuntea kirosanoja kuin englanniksi. Olenkohan jäänyt paitsi.”

Brian virnisti hieman, vieden kätensä silittelemään Keikon kylkeä. Näin oli kieltämättä kutakuinkin täydellistä. Hän käänsi päätään hieman, painaen suukon naisen ohimolle.
"Opit ne kanssani aika nopeasti." hän myönsi naurahtaen.
"Ja iirini rajoittuu myös kirosanoihin."

”Niinkö? Odotan sitä hartaasti”, Keiko vakuutti hymyillen vasten valkeaa kaulahuiviaan ja yritti antaa itsensä rentoutua tilanteeseen. Ehkä hänen oli sallittua vain olla tässä ja tuudittautua miehen läheisyyteen. Hitaasti naisen jännittyneet, luisevat hartiat laskeutuivat, ja Keiko antoi itsensä sulkea silmänsä muistuttaen itseään, ettei hänen tarvinnut olla jatkuvassa hälytystilassa Brianin kanssa.

Keikon silmien sulkeutuessa Brian jatkoi silittelyä, mutta vaikeni. Hän naurahteli silloin tällöin, kunnes vilkaisi kelloa. Ehkä hänen pitäisi käydä nukkumaan ennen puoltayötä, aamulla piti herätä ajoissa.
"Keiko-rakas... Saisinko käydä pesemässä hampaat?" Hän kuiskasi pehmeästi, suukottaen naisen päälakea samalla. Hento nainen kun makasi hänen kätensä päällä. Eikä hän halunnut vain vetää sitä pois.

Keiko hätkähti hereille katse vauhkona huoneessa kiertäen, ennen kuin tajusi missä oli ja soi miehelle hämillisen, tokkuraisen hymyn.
”Totta kai. Anteeksi”, hän vastasi nousten istumaan ja hieroi kasvojaan.

Brian puraisi kevyesti huultaan. Hän sipaisi naisen hiuksia hellästi.
"Ehkä sinun pitäisi myös. Voisit nukkua sitten rauhassa. Lähden kahdeksan aikaan aamulla, mutta sinä voit nukkua niin pitkään kuin haluat ja käydä aamiaisella milloin haluat." Ei tuon nyt kannattaisi tulla kisapaikalle aamusta, kun hän pyöri siellä enemmänkin siksi, ettei halunnut pyöriä hotellihuoneessa, kuin tarpeen takia. Brian kävi pesemässä hampaansa, heitti collegehousut pois ja kävi sitten peiton alle. Sänky tuntui parhaalta keksinnöltä nyt.

”Kiitos.”
Miehen palattua sänkyyn Keiko siirtyi kylpyhuoneeseen ja tuijotti kuvajaistaan hampaita pestessään. Joku päivä hän tunnistaisi jälleen itsensä ja pitäisi näkemästään. Nainen pesi kasvonsa, sukaisi hiuksiaan ja hiipi sitten hämärän poikki Brianin viereen luopumatta legginsseistään tai huivistaan. Hän käpertyi kyljelleen miehen hengitystä kuunnellen ja yritti sisäistää sen, että hän olisi vapaa - byrokratiasta viis - ja vihdoinkin turvassa.
Ja huomenna hän voisi käydä ostamassa muutamia järkeviä matkatarvikkeita, kuten oikean yöpaidan.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Pe Marras 17, 2017 8:52 pm

Sunnuntai 26. marraskuuta 2017 - Madrid

Brian heräsi herätyskelloonsa hieman ennen seitsemää, nyrpistäen nenäänsä. Hän rakasti kilpailuja, mutta aamuherätykset eivät ollleet aina hänen juttunsa. Hän sammutti herätyksen äkkiä, painoi kevyen suukon Keikon hiuksiin ja hiipi pukeutumaan huoneen vessaan. Kisavaatteet hän pakkasi kassiin, lähtien sitten areenalle. Keiko saisi tulla tai olla tulematta katsomaan, paikan päältä hän lähetti viestillä päivänsä aikataulun, luvaten että kun hän vapautui World Cupin jälkeen, he voisivat mennä ulos syömään ja nauttimaan illasta.
Iltapäivän tienoilla Vichyn selässä istui hyvin vakava mies, kun hän odotti uusintakierrosta. Grand Prix Mokon kanssa oli mennyt siedettävästi, hän oli päässyt perusradan ja uusinnan läpi, vailla kummoista sijoitusta. World cupin perusrata oli mennyt hyvin ja hän saisi selkäänsä, jos ei pääsisi palkintosijoille. Eikä se mahdollisuus oikein houkuttanut. Lopulta hän huomasi seisovansa palkintojenjaossa, ottaen vastaan ruusukkeen kolmannesta sijasta. Hän oli yhtä hymyä, kun lopulta jalkautui mustan orin selästä. Hyvä viikonloppu.

Panikoituaan aamupäivän omaisuutensa vähäisyyttä Keiko oli kierrellyt Madridin kaupoissa täydentämässä pienen lentolaukkunsa sisältöä. Hän osti itselleen esimerkiksi mukavan pehmeän miesten kauluspaidan yöpaidaksi sekä kermanvaalean poolokauluksellisen neuleen, jotta ei joutuisi käyttämään huiviaan ympäri vuorokauden. Keiko oli vetänyt sen roosan värisen takkinsa alle yhdessä mustan kynähameen kanssa ja tunsi päänsä pyörivän seuratessaan World Cupin osakilpailua.
Esteet olivat häntä isompia. Niiden ylittäminen kuumaverisillä ratsuilla vaati hullunmoista rohkeutta. Brianin radan seuraaminen sai hänet painamaan käden sydämelleen ja tuntemaan ylitsetulvivaa onnea uskomattoman hienosti pärjänneen miehen puolesta. Kisojen päättymisen jälkeen hän luovi tiensä verryttelyalueen ja karsinoiden puolelle voidakseen onnitella miestä, joka oli varmasti ehtinyt jo hautautua onnentoivotuksiin ja kädenpuristuksiin.

Vincent piteli steppaavaa oria, joka ilmeisesti myös tiesi olevansa mahtava. Kypärän riisunut Brian rapsutti sen ryntäitä, nauraen hevosen innolle. Keikon nähdessään hän pyysi hoitajaa kävelyttämään Vichyn loppuun, hymyillen naiselle leveästi. Muiden onnentoivotuksilla ja kädenpuristuksilla ei ollut väliä, kun hän saattoi vetää karsinoille tulleen Keikon halaukseensa.
"Saimme lisäsyyn juhlia tänään." Mies nauroi epäselvästi, ruusuke hampaissaan. Artemis olisi murhannut hänet.

Keiko säteili miehelle ja kiersi kätensä tämän ympärille halausta varten.
”Olit uskomaton!” hän vetosi ja poimi ruusukkeen Brianin hampaista voidakseen tutkia sitä ihaillen.

Mies suoristautui ja nosti siinä samassa Keikoa ilmaan, ajattelematta että naisen mustelmia voisi sattua. Hän pyörähti ympäri, hymyillen leveästi.
"Vichy oli. Kerran kaudessa kai pitää onnistua senkin kanssa." Hän suukotti naisen poskea hellästi, ennen kuin malttoi laskea Keikon alas.
"Tuot minulle enemmän onnea kuin mikään."

Brianin lennokas halaus sai Keikon nauramaan ilahtuneena. Hän ei välittänyt satunnaisista vihlaisuista, joita mustelmat välittivät. Luoja tiesi, että hän oli oppinut jättämään kivun huomiotta.
”Te olitte molemmat uskomattomia”, hän vakuutti hymyillen ja kohotti kasvojaan voidakseen katsoa miestä paremmin.
”Sinä et tarvitse onnea.”

"Tarvitsen. Se auttaa, paljon." Brian vakuutti naiselle hymyillen. Mies vilkaisi Vichyä, pudistellen epäuskoisena päätään.
"Minä olen valmis täällä. Kaipaan kyllä taas suihkua ja toisia vaatteita, ennen kuin voimme kadota illanviettoon. Ennen, kuin joku yrittää ylipuhua minua voitonjuhliin." Mies virnisti leveästi.

”Etkö ansaitse sellaisia?” Keiko hymyili ja puristi miehen kättä hellästi. Brian ansaitsi mahdollisuuden osallistua upeisiin juhliin ja nauttia menestyksestään.
”En minä pahastu, jos haluat mennä.”

"Salaisuus: olin kolmas. En voittanut, joten teknisesti..." Brian virnisti leveästi, vetäen naisen kainaloonsa.
"Sitä paitsi, saan paljon paremmat voitonjuhlat aikaiseksi sinun kanssasi. Ainutlaatuiset." Hän oli nähnyt tarpeeksi monet esteratsastajat humalassa pubissa, tietääkseen mitä se oli.

”Kolmas on aivan yhtä hieno suoritus”, Keiko vastasi tuntien lämmön ihanan läikähdyksen sisällään, kun mies veti hänet kainaloonsa.
”Oletko sitä mieltä? Imartelija”, nainen sanoi tuupaten kevyesti Brianin kylkeä.

Mies ei voinut olla nauramatta, mulkaisten kauempaa hymyilevän hevosenhoitajansa hiljaiseksi. Nenäkäs paskiainen. Hän kuulisi tästä tuolta vielä.
"Minä olen aivan täysin sitä mieltä. Mennään." Hän veti naista hellästi mukaansa. Kaikki täällä oli valmista - hevoset lähtisivät Vincentin kanssa tänäiltana kotiin ja hän seuraisi parin päivän päästä perässä.

Keiko nosti kermanväristä käsilaukkua paremmin olalleen ja vilkaisi vielä taakseen, ennen kuin seurasi Brianin mukana. Hän toivoi, että mies todella oli onnellinen upeasta menestyksestä, sillä hänen kirjoissaan kolmas sija tällaisessa kilpailussa oli aivan yhtä hieno kuin ensimmäinenkin.
”Miten haluaisit juhlia?”

"Haluan juhlia kuten lupasin sinulle jo aiemmin. Mennään syömään johonkin ihanaan paikalliseen ravintolaan." Brian hymyili leveästi. Se tuntui enemmän toiselta palkinnolta kuin juhlalta. Hän oli niin onnellinen, että olisi halunnut hyppiä. Sentään hän sai hillittyä itsensä, edes jotenkin.
"Onko sinulla jotakin mitä haluaisit tehdä?"

”Paikallinen ravintola kuulostaa ihastuttavalta”, Keiko vakuutti ja kosketti miehen kättä heidän kävellessään. Hän tunsi olevansa tarpeeksi onnekas ollessaan vihdoin täällä.
”Minä haluan juhlia kilpailujasi”, nainen sanoi nauraen.

"Eli menemme syömään ja katsomme mitä muuta keksimme. Nyt kun matka ei rasita kumpaakaan." Brian virnisti poikamaisesti. Selvästi naisen vieressä nukuttu yö ei tehnyt hänelle hyvää.

Keiko katsahti miestä hymyillen, ja poikamainen virne sai hänen vatsanpohjansa nipistämään. Hän kuitenkin muistutti itseään, että oli vaatteidensa alla edelleen sama hakattu olento, joka oli saanut Brianin - miehen, jonka ei muistanut koskaan ennen kieltäytyneen - haluavan vain nukkua.
”Oletko sattunut löytämään sopivaa ravintolaa?”

Mies oli nukkunut edeltävät yöt huonosti. Hän ei voinut olla hymyilemättä nyt onnellisena ja hieman vinosti. Eilinen oli mennyt sumussa, tänään oli eri asia.
"En oikeastaan etsinyt. Ehkä voimme etsiä hotellihuoneessa yhdessä?" Hän oli luovuttanut, kun Keikon saapuminen oli lykkääntynyt ja lopulta hän oli ajatellut ettei tuo tulisikaan.

”Totta kai”, Keiko vakuutti. Hän oli tutkinut aikaisemmin viikolla ravintola-arvosteluita Madridista, vaikka torstain tapahtumat olivatkin saaneet hänen ajatuksensa pahasti hajalle. Torstai oli tuntunut sotkevan kaiken, mitä hän oli suunnitellut. Brian kuitenkin oli tehnyt eilisestä varsin… Ikimuistoisen eikä muulla ollut väliä.
”Otammeko taksin?”

Brian nyökkäsi, napaten taksin kisapaikan edestä. Hän istui auton takapenkille, päästämättä vieläkään Keikon kädestä irti.
"En voi uskoa että olet täällä. Ja että saan olla sinun kanssasi."

”Minäkin olen onnellinen siitä, että olen täällä”, Keiko vakuutti ja puristi miehen kättä. Hän yritti olla ajattelematta sanojensa syvempää merkitystä, sillä todella oli onnellinen siitä, että saattoi jakaa Madridin Brianin kanssa.
”Toivon, että olisin päässyt paikalle jo torstaina.”

"Sssh. Olet täällä nyt ja sillä on merkitystä." Brian vastasi hymyillen. Vain sillä oli merkitystä. Kuten eilenkin, hän maksoi taksin hotellin edessä, kulkien miltein onnesta haljeten huoneeseen. Hotellilla hän heitti helpotuksesta huokaisten ratsastusvaatteet pois päältään. Mieli teki kaapata Keiko uudelleen syliin ja niin hän tekikin, pyörähtäen nainen sylissään ympäri.
"Halkean onnesta ihan kohta. Ja se, rakas, on sinun syysi."

Yllättävä ele sai Keikon kiertämään käsivartensa miehen niskalle vakauttaakseen itsensä ja nauramaan vapautuneena.
”Niinkö?” hän kysyi hymyillen ja sipaisi Brianin hiuksia, ”miksi niin?” Miehellä oli syytä olla onnellinen huikaisevan kilpailun jäljiltä, ja hetken Keiko harkitsi ehdottavansa shampanjaa. Mutta Brian taisi suosia viskiä.

"Koska olet siinä. Voin koskea sinua..." Brian laski Keikon takaisin jaloilleen, laskien kädet naisen lantiolle. Mitä väliä sillä oli jos hänellä oli vain bokserit jalassaan? Ei sillä ollut nyt merkitystä.
"... Suudella sinua..." Brian painoi suudelman naisen huulille, venyttäen sitä niin pitkään kuin vain saattoi.
"Ja ennen kaikkea kertoa miten kaipasin sinua ja haluan sinua." No niin, sitten olisi voinut olla hyvä hetki rauhoittua. Sijoittuminen isossa luokassa oli pahempaa kuin mikään viski.

Keiko vastasi häkeltyneenä pitkään suudelmaan, hipaisten miehen poskea sormillaan. Se sai hänen pulssinsa kohoamaan ja pään tuntumaan kevyeltä. Nainen laski kätensä vasten miehen lämmintä, paljasta rintaa tiedostaen etäisesti kontrastin pitkähihaisen neuleensa välillä. Brianin sanat saivat hänet nauramaan tummat silmät siristyen ja katsomaan miestä kysyvästi; ehkä eilinen oli johtunut jostain muusta kuin siitä, miltä hän näytti miehensä vihanpurkauksen jäljiltä.
”Niinkö?” hän kysyi uudelleen ja tutki miehen kasvoja katseellaan, nousi varpailleen ja silitti poskipäätä peukalollaan.

Se oli johtunut hieman siitäkin, mutta eniten miehen hämmennyksestä, väsymyksestä ja siitä ettei hän ollut halunnut tavallaan pilata sitä suloista, ihanaa hetkeä sellaisella. Kun ei hän ollut vain seksin perässä, ollut enää kuukausiin Keikon kanssa ollessaan.
"Mmmhm. Olisin hullu jos en haluaisi. Jos joskus kieltäydyn, toimita minut hoitoon. Pikaisesti. Tai varmista milloin viimeksi putosin päälleni."

Keiko painoi katseensa hämillisesti hymyillen ja pudisti päätään tummat hiukset keinahtaen. Ehkä sijoituksen huuma oli tehnyt miehen olon euforiseksi, mutta hänkin halusi juhlia Brianin menestystä eikä voinut väittää keksivänsä parempaa tapaa.
”Olet harvinaisen kaunopuheinen mies”, hän sanoi huvittunut tuikahdus silmissään, kun kohottautui varpailleen ja veti miehen suudelmaan.

"En sanoisi tätä kaunopuheiseksi." Brian naurahti käheästi, kumartuen vastaamaan siihen suudelmaan, johon Keiko oli hänet vetänyt. Hän ei ollut tarkoittanut puheillaan että mitään pitäisi tehdä nyt - vaikka ei mikään ravintola Madridissa vielä oikeasti auki ollut iltaa vasten.

Vaatteistaan melkein täysin kuoriutuneen Brianin olisi ollut tuhlaavaista pukeutua vain riisuutuakseen pian uudelleen. Keiko sukaisi miehen hiuksia sormillaan, irrottautui suudelmasta ja tönäisi Brianin paljasta rintaa kevyesti sänkyä kohti.

Mies otti pari askelta sänkyä kohti, kulmiaan kurtistaen. Hän istui sen reunalle, seuraillen naista katseellaan, ruskeat silmä pehmeästi siristyneinä.
"Kun ottaa huomioon miten suloiselta enkeliltä näytät, hämmennyn joka kerta kun komentelet." Ilmeestä kyllä näki ettei varhain harmaantunut mies valittanut. Ei ollenkaan.

Keiko hymyili melkein ujosti astuessaan lähemmäs alas istunutta miestä ja kuljettaessaan käsiään tämän rinnalla ja hartioilla. Hän tunsi olonsa turvallisemmaksi kokiessaan olevansa hallinnassa tilanteesta, ja nainen nojautui lähemmäs, liu’uttaen kätensä miehen hartialta harmaan kirjomiin hiuksiin, punoen sormensa niihin ja kallistaen miehen päätä asteen taaksepäin. Pituusero muuttui maltilliseksi Brianin istuessa, ja hetken Keiko tutki miehen kasvoja ja ruskeita silmiä, ennen kuin nojautui painamaan suudelman tämän huulille.

Se järjestely sopi heille molemmille. Brian ei kokenut ongelmaksi antaa naisen päättää tahdista. Ei hän sitä ääneen myöntäisi, mutta Brian piti joskus siitä että jopa hieman sattui (kevyen läpsäisyn muodossa esimerkiksi), joten hän ei estäisi Keikoa komentelemasa häntä. Hän vastasi suudelmaan mielellään, pyytäen sen sävyllä varovaisesti lisää.

Brianin läheisyys sai hänen vatsanpohjansa nipistämään kutkuttavasti joka kerta. Keiko nojautui miehen lämmintä, paljasta rintaa vasten pohtien, oliko hänen parempi pysytellä pukeutuneena, jotta kummankaan ei tarvitsisi muistaa Tarquinin olemassaoloa. Hän kiersi kätensä Brianin niskalle ja punoi molemmat kätensä harmaan kirjomiin hiuksiin, tukistaen niitä hellästi suudelmien välissä muistellessaan sen olevan miehen mieleen.

Brian nyt ei muistaisi omaa nimeäänkään, vaikka Keiko olisi keksinyt kysyä sitä myöhemmin. Oli todistettu että hän unohti naisen lähellä kaiken. Värähdys kulki selkärankaa pitkin, käheän naurahduksen tukahtuessa suudelmien sekaan.
"Minun pitää kohta leikata hiukseni lyhyemmäksi." Mies naurahti uudelleen, selvittäen ääntään pienellä yskäisyllä. Ei, hän ei tosiaan olisi leikkaamassa jos mitastaan ulos valahtanut harmaan ja ruskean sekainen reuhka tarjosi Keikolle tekosyyn kiusata häntä.

Keiko laski kätensä miehen poskille ja tutki tämän silmiä hetken kuin päätellen, oliko Brian tosissaan ja nojautui sitten painamaan suudelman miehen kaulansyrjälle.
”Minä pidän sinusta millaisena tahansa”, hän sanoi pehmeästi kuljettaessaan sormiaan kevyesti miehen hartioilla, rinnalla ja antaessaan niiden valua alemmas paljaalla vatsalla.

Brian taivutti päätään kevyesti taaksepäin, ruskeiden silmien valuessa kiinni. Hän ei keksinyt mitään sanottavaa, mutta refleksistä veti naisen paitaa hellästi pois tuon päältä. Ei kaikkea voinut muistaa (kuten esimerkiksi niitä mustelmia, joista murto-osan hän oli eilen nähnyt).

Hetken nainen epäröi, ennen kuin auttoi vetämään pehmeän, valkean neuleen ja sen alla olleen topin päänsä yli ja painoi toisen suudelman Brianin kaulansyrjälle nojautuen lähemmäs miehestä lähtevää lämpöä. Toivoen pitävänsä Brianin ajatukset jossain muualla kuin ihoaan kirjovissa jäljissä, hän työnsi tätä rinnasta selälleen sängylle. Keikosta tuntui, ettei hänellä ollut niin paljoa annettavaa kuin olisi toivonut miehelle, joka oli antanut hänelle niin valtavan paljon - mutta jos hän voisi houkutella Brianin miellyttävän hulluuden tilaan - se olisi jotakin, eikö? Nainen laski kätensä miehen vatsalle kumartuessaan painamaan suudelman tämän rinnalle.

Keiko oli jo ohittanut sen pisteen, jossa tuo joutuisi houkuttelemaan Briania yhtään mihinkään. Tuntui ettei järjellä ollut mitään tekemistä hänen kanssaan, tuntui aina siitä hetkestä alkaen kun Keiko suuteli häntä ensimmäisen kerran. Kaikki ajatukset pakenivat päästä, eivätkä tosiaan tulleet takaisin.
Eivät ennen kuin peiton alle kääriytynyt mies kurottautui avaamaan sängyn yllä olevaa ikkunaa. Olisi toki voinut mennä suihkuun heti sen ikkunan avaamisen sijaan, mutta Brian oli aika varma ettei hänen kannattaisi kävellä ihan vielä liukkaalla laattalattialla.
"Jos olisin yhtään vanhempi, saisin vielä joskus sydänkohtauksen kanssasi." Hieman harmaantunut mies vannoi sen olevan aika lähellä, vaarallisen usein.

Lohdullisen paksu untuvapeitto oli ihastuttavan lämmin hänen päällään. Ajatuksiinsa unohtunut Keiko nosti katseensa Brianin puhuessa, ja tummat, vinot silmät siristyivät hymystä. Polkaksi vastoin hänen tahtoaan leikatut hiukset olivat levinneet viuhkana valkoiselle tyynylle eikä nainen ollut varma kantaisivatko hänen jalkansa. Koko kehoa vihloi, mutta Keiko ei piitannut. Tarquinin tuottamaa tuskaa oli vaikeaa muistaa paljon… Miellyttävämmän uupumuksen alta.
”Toivottavasti et vielä vuosiin.” Keiko nosti kätensä ja hipaisi miehen poskea.

Se sai miehen hymyilemään. Vuosiin. Voi jos he olisivatkin yhdessä vielä vuosienkin päästä.
"Tuskin." Ehkä hänen työnsä pitäisi siitä ennemmin huolen. Hän tarttui varovasti poskeaan hipaisseeseen käteen, suukottaen siroja sormia hellästi. Puhelin piippasi jossain päin huonetta, ties monettako kertaa. Kohta hän palaisi velvollisuuksiinsa, ihan kohta. Hetki Keikon kanssa jälkihuumassa, eihän maailma siihen kaatuisi? Saisi olla kaatumatta.
"Ja ehkä minun sydämeni tottuu." Mies virnisti laiskasti.

Sormien saama suudelma sai Keikon sulamaan hymyyn. Ele täytti hänet melkein sietämättömällä lämmöllä ja sai tutut perhoset kutittamaan hänen vatsanpohjaansa. Miehen puhelin kutsui jossain, unohtuneena, ja Keikokin vilkaisi sitä kohden. Hän kierähti vatsalleen ja tukeutui kyynärpäidensä varaan katsellen miestä hetken pää hennosti kallistuneena.
”Oliko tuo haaste?” hän kysyi leikillään, huvittunut tuikahdus silmissään.

Irlantilaismies veti hiuksia kasvoiltaan, hymyillen vinosti. Keikin hymyn näkeminen oli ihaninta mitä hän tiesi. Puhumattakaan siitä miten tuo katsoi häntä pieni pilke silmissään. Se sydän, mistä äsken oli ollut puhe, miltein pakahtui.
"Ehkä oli? Saat itse valita." Hän vastasi naiselle yhtä leikkisällä äänellä, hipaisten tuon kasvoja. Nyt mustelmien unohtaminen oli hankalaa, mutta Brian yritti pitää katseensa tiukasti naisen kasvoissa.

Keiko nauroi painaen katseensa ja tunsi olonsa niin sietämättömän onnelliseksi ja kevyeksi, että se pelotti häntä. Hetket Brianin kanssa olivat aina unenomaisen ihania, mutta häntä odotti paluu pimeyteen, kahlitsevaan pelkoon. Hän muistutti itseään, ettei ollut palaamassa Tarquinin luo - millaista hänen elämänsä tulisi olemaan nyt?
”Haluaisitko suihkuun ensin?” hän kysyi.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Pe Marras 17, 2017 8:53 pm

Mies pudisteli kevyesti päätään.
"Mene vain. Minun pitää soittaa Artemikselle, ennen kuin hän ruuhkauttaa puhelimeni lopullisesti. Ja ehdit sitten.... tekemään mitä naiset tekevätkään ennen ulos lähtemistä, kun olen suihkussa."

”Hyvä on, kiitos”, Keiko vastasi tukahduttaen naurunsa, nousi varovasti sängystä ja hiipi huoneen poikki kylpyhuoneeseen. Tällä kertaa hän kielsi itseään visusti unohtumasta kuuman veden alle, vaikka se tuntuikin lohdulliselta kipeällä keholla. Hän tunsi onnettoman, ahdistuneen piston katsellessaan purppuraisten kädenjälkien kirjomaa kaulaansa, joka rajoitti merkittävästi pukeutumisvaihtoehtoja, mikäli halusi välttää herättämästä epämiellyttävää huomiota. Hän oli ostanut myös hihattoman, poolokauluksellisen paidan - mutta käsivarret eivät näyttäneet paljoa paremmilta kuin kaula.
Keiko tuijotti itseään peilistä hetken lohduttoman turhaumuksen vallassa, ennen kuin veti syvään henkeä ja päätti turvautua angoravillahuiviinsa. Hän vapautti kylpyhuoneen miehelle ja pukeutui sillä välin tummansiniseen, viehättävästi leikattuun mekkoon ja kätki vammansa vaatteiden alle.

Brian oli sillä aikaa noussut ja kaivanut esiin puhelimensa. Hän vahvisti tulokset Artemikselle, sai silti muutaman neuvon. Mies painoi sen jälkeen puhelimensa pois päältä kokonaan. Loppuillan hän pyhittäisi vain Keikolle. Naisen tultua suihkusta hän kävi itse pikaisesti siellä. Brian pukeutui itse farkkuihin ja tummansiniseen kauluspaitaan. Se olisi riittävän siisti.
"Ilmoita kun olet valmis." Mies keräsi sammutetun puhelimen ja lompakon mukaansa.

Keiko kiinnitti sirot timantit korviinsa, viimeisteli silmiensä hillityt rajaukset ja sukaisi vielä tummia hiuksiaan, ennen kuin pujottautui roosan väriseen takkiinsa, nosti käsilaukun olalleen ja seurasi miestä ulos.
”Kilometrin säteellä oli useampikin hyviä arvosteluita saanut espanjalainen ravintola. Oletko sinä nähnyt yhtään kutsuvaa?” hän tiedusteli kiertäen huivia paremmin kaulaansa.

Jos hän ei tuijottaisi kuin ihan hetken, samalla kun työnsi huoneen oven kiinni? Brian oli vielä edellispäivään asti voinut vain haaveilla siitä, että voisi viedä Keikon ulos. Nyt se oli totta ja kauniiksi laittautunut nainen oli siinä, asteli ulos hotellista hänen kanssaan. Brian havahtui kysymyksen kuullessaan.
"Uh... Yksi näytti ruokalistaltaan kutsuvalta, ehkä neljäsataa metriä katua alas." Hän osasi siis vielä muodostaa lauseita, Keikon häikäisevyydestä huolimatta.

”Niinkö?” Keiko kysyi autuaan tietämättä, miten kaunissanaisesti tuli imarrelluksi miehen ajatuksissa.
”Se on varmastikin hyvä”, hän vakuutti ja lähti vakain askelin alas osoitettua katua korkeakorkoisissa, mokkanahkaisissa nilkkureissaan. Hän ei voinut olla katselematta Briania vaivihkaa sivusilmällä ja tuntematta epäuskoista keveyttä siitä, että todella oli täällä miehen kanssa - että Brian puhui hänelle niin, katsoi häntä näin ja kosketti häntä tavalla, joka oli viedä häneltä jalat alta.
”Onko sinulla lempiruokaa?”

"Se vähä mitä vilkuilin sitä sinä iltana kun saavuin." Brian oli kuitenkin kävellyt ohi, kuviteltuaan pettyneenä että viettäisi ajan Madridissa kaikesta huolimatta yksin. Hellästi mies haki siroa kättä omaansa. Eihän siinä olisi enää mitään väärää, kulkea käsikkäin? Ei pitäisi olla.
"Jos olen ravintolassa, lempiruokani on yleesänsä hyvä pihviannos. Kotona taas spice bag on ehdoton valinta." Hän ei voinut kehua syövänsä mitä tahansa, jo allergioidensa takia.
"Entä sinun?"

Lämmin läikähdys sai hänen sydämensä jättämään lyönnin välistä, kun hän tunsi Brianin käden omassaan. Keiko punoi sormensa miehen sormien lomaan ja säteili hetken huiviinsa. Ehkä hän ei vaatinut Tarquinin jälkeen paljoa ollakseen onnellinen, mutta hän ei voinut vain kuvitella, että Brian todella oli ainutlaatuisen ihana, hyvä mies, eihän?
”Anteeksi. Spice bag?” hän kysyi tunnistamatta nimeä ja kohautti empien olkiaan.
”Varmaankin vihreät salaatit halloumilla tai kanalla sekä erilaiset kasviskeitot.”

Lämmin läikähdys sai hänen sydämensä jättämään lyönnin välistä, kun hän tunsi Brianin käden omassaan. Keiko punoi sormensa miehen sormien lomaan ja säteili hetken huiviinsa. Ehkä hän ei vaatinut Tarquinin jälkeen paljoa ollakseen onnellinen, mutta hän ei voinut vain kuvitella, että Brian todella oli ainutlaatuisen ihana, hyvä mies, eihän?
”Anteeksi. Spice bag?” hän kysyi tunnistamatta nimeä ja kohautti empien olkiaan.
”Varmaankin vihreät salaatit halloumilla tai kanalla sekä erilaiset kasviskeitot.”

"Ah, se on irlantilainen juttu. Pikaruokaa." Brian vastasi nauraen, pohtien hetken miten selittäisi sen ihanan mausteisen, rasvaisen ruuan parhaiten. Ah. Harmi että hän kävi niin harvoin Irlannissa. Pitäisi opetella tekemään vastaavaa kotona. Hän hymyili Keikon vastaukselle, puristaen tuon kättä hellästi.
"En enää ihmettele miten olet nin siro että tuuli voisi viedä sinut mukanaan. Ja spice bag on käytännössä ranskalaisia, mausteita, friteerattua kanaa palasina, punaista ja vihreää paprikaa, chiliä, sipulia ja kasa mausteita. Kaikki pakattuna samaan nyyttiin."

”Oh”, Keiko nauroi ja tuuppasi miehen käsivartta omallaan kommentista, joka tuntui höperöltä imartelulta kaikkien Tarquinin heittämien kommenttien jälkeen.
”Se kuulostaa mielenkiintoiselta. En ole tainnut syödä mitään vastaavaa”, hän vastasi yrittäen kuvitella ruokaisan nyytin.

"Herkullista kun on eksynyt yöksi ulos." Brian virnisti, nauraen naisen tuupatessa häntä käsivarteen. Minkä hän sille saattoi, että Keiko oli niin pikkuruinen? Ei se ollut paha asia, mutta kyllä hän huomasi väkisin miettivänsä söikö tuo tarpeeksi. Ei paljon ja nainen olisi ehkä liiankin pieni.
"Voin joskus koettaa päästä kotikeittiössä lähelle alkuperäistä. Mistä tuli mieleen, oletko allerginen jollekin?" Ihme ettei hän ollut kysynyt aiemmin, kun otti huomioon että mies itse eli sekä maito- että pähkinäallergian kanssa.

”Eksytkö usein yöksi ulos?” Keiko kysyi ja muisti jälleen, miten rakasti miehen naurua. Tarjous kokata mielenkiintoisen kuuloista ruokaa sai hänet hymyilemään epäuskoisena, vaikka olihan Brian laittanut ruokaa aikaisemminkin - ajatus sai hänet silti täyttymään lämmöllä.
”Ei, en taida olla. Oletko sinä?”

"En enää." Hyvä on, kevyt vale. Siitä sai ehkä sen käsityksen että viimeisimmästä eksymisestä oli kuukausia, kun siitä todellisuudessa oli hävettävän vähän aikaa. Brian pudisteli ne muistot harteilaan ja käänsi katseensa Keikoon.
"Maito ja pähkinät. Eli toivon ettet söisi pähkinöitä kun olen paikalla. Ellet halua murhata minua, sitten kannattaa suudella niitä syötyäsi." Hän naurahti pehmeästi, etsien katseellaan muutaman ravintolan ryppäästä sitä jonka ruokalistaa oli ulkosalla silmäillyt muutama päivä sitten.

”Oh, hyvä tietää”, Keiko vastasi katsahtaen Briania hälyttyneenä. Olikohan muuta, potentiaalisesti hengenvaarallista, mitä hän ei tiennyt miehestä? Brianin mieleen jääneen ravintolan löytyessä Keiko astui sisään hymyillen henkilökunnalle ja katsahti miestä kysyvästi pöydän valinnan suhteen.
”Mitä sinun tekisi mieli?” hän kysyi heidän saatuaan menut ja vesikannun pöytäänsä.

Brian oli itse niin tottunut elämään vaivansa kanssa, että unohti välillä mainita siitä. Ja hän ei ollut niitä joka sai analyfaktisen shokin pähkinän hajuhiukkasestakin, mutta esimerkiksi suuteleminen niitä syöneen ihmisen kanssa olisi voinut olla syy sairaalareissuun.
Sitä olisikin hieno selittää. Hengitystieni turposivat kiinni koska naisystäväni ei tiennyt etten saa joutua kosketuksiin pähkinöiden kanssa.
"Taidan ottaa tuon missä on yrttimaustettua lammasta." Vaikka siinä olikin valkosipulia. Noh, purkka oli keksitty. Se oli ainoa mistä hän oli nopealla vilkaisulla melko varma, ettei siinä olisi mitään maitoperäistä. Hän oli käyttänyt viikon maitotoleranssinsa syödessään normaalia maitosuklaata parin rivin verran eilen.
"Entä sinun?"

Keiko painoi katseensa listaan. Tietenkään Brian ei tilannut hänelle, niin kuin Tarquin oli tehnyt - mies kannusti häntä syömään suklaata, hyvänen aika. Valinnan vaikeus sai hänen pulssinsa kohoamaan, kun hän tutki ruokia ja niiden espanjalaisia kuvauksia kielitaitoaan virkistääkseen. Kaikki vaikutti niin suurelta ja raskaalta. Lopulta Keiko päätyi kyselemään pehmeää espanjaa harjoitellen muutamista annoksista lisää tarjoilijalta, ennen kuin valitsi gazpacho-keiton. Se oli klassinen esimerkki espanjalaisesta keittiöstä, mutta huomattavasti kevyempi kuin paella tai lihaisa pääruoka.
”Gracias”, hän sanoi ojentaessaan menun takaisin tarjoilijalle ja poimiessaan jalallisen vesilasin pöydältä.
”Miten haluaisit juhlistaa sijoitustasi?”

Ei, Brianille ei tullut mieleenkään että olisi voinut tilata Keikolle. Ei tosiaan, aikuinen nainen teki omat päätöksensä. Hän huomasi olevansa kevyesti vaikuttunut naisen kielitaidosta. Olisikohan joskus pitänyt opiskella muuta kuin ammattisanasto ranskaksi ja saksaksi? Ehkä, mutta hän voisi miettiä sitä toiste. Hän palautti menunsa myös tarjoilijalle, kiittäen tuota englanniksi. Hän ei loukkaisi kenenkään kotikieltä koettamalla lausua sitä. Se ei ollut kaunista.
"Juhlistaa? Mehän olemme juhlistamassa sitä, hassu." Hän naurahti, nojautuen kevyesti eteenpäin. Ratsailla Brianilla saattoi olla kuninkaallisen suora ryhti, mutta se sama ei pätenyt häneen siviilissä ihan samassa mittakaavassa. Miksi istua aina kuin rautakangen nielaissut?
"Ja jos muistan oikein, sinä sanoit ettet ole koskaan juonut viskiä. Ja millainen irlantilainen olisin, jos en korjaisi sitä?" Ehkä he voisivat etsiä palatessaan pubin, josta saisi siedettävää elämän vettä.

”Juhlistaa suuremmin”, Keiko korjasi hymyillen ja katseli miestä lämpimin, hymystä siristynein silmin. Brianilla oli lahja vangita hänen katseensa. Ehdotus sai hänet nauraman epäuskoisena, pääätään kevyesti pudistellen.
”Haluaisit minun maistavan viskiä?” Ajatus tuntui absurdilta, ja samaan aikaan herttaiselta, eikä vain siksi, että mies oli kuunnellut häntä.
”Hyvä on.”

Brian ei voinut olla nauramatta naisen nauraessa. Keikon naurun kuuleminen sai mielen kuplimaan ilosta, etenkin kun hän oli kuvitellut aiemmin syksyllä, että se oli ääni jota hän ei kuulisi enää. Olisihan suru väistynyt joskus, mutta aiemmin se oli ollut vielä kovin selvänä miehen mielessä. Nyt siitä ei ollut tietoakaan.
"Tietenkin! Älä aliarvioi stereotypian merkitystä sen kohdalla. Mutta en pakota sinua, tiedän että se jakaa mielipiteitä." Mies sanoi nenäänsä nyrpistäen, samalla kun hymyillen haki pöydän päällä Keikon kättä omansa sisään. Miten pieni naisen käsi saattoi olla?

Keiko puristi miehen kättä ja tunsi päänsä kevyeksi. Hän antoi katseensa askarrella karismaattisen jylhillä kasvonpiirteillä eikä voinut täysin sisäistää, että heillä oli mahdollisuus olla yhdessä avoimesti julkisella paikalla - tai että hänellä olisi vielä useampi vuorokausi aikaa Brianin kanssa.
”Totta kai haluan tietää, miltä se maistuu”, hän vakuutti nauraen, ”haluan tietää, millaisista asioista pidät.”

Brian siveli naisen kämmenselkää peukalollaan, pehmeä hymy huulillaan.
"Kerro jotain mistä sinä pidät niin minä lupaan kokeilla sitä."

”Jotain, mistä minä pidän?” Keiko toisti häkeltyneenä. Milloin kukaan oli kysynyt sitä häneltä?
”Rakastan teetä”, hän sanoi sulaen huvittuneeseen hymyyn, ”mutta sitä olet ehkä saattanut juoda ennenkin. Joten miten olisi seinäkiipeily? Oletko harrastanut sitä paljonkin?”

Brian nyökkäsi. Jotakin, mistä Keiko piti. Hän ei voinut sanoa tuntevansa naista niin hyvin kuin olisi halunnut.
"Jos pidät erikoisemmansa, en voi kehua juoneeni. Olen aika nirso." Mies kuiskasi jälkimmäisen lauseen kuin suurenkin salaisuuden.
"En ikinä. Mutta, en pelkää korkeita paikkoja."

Mies sai Keikon nauramaan. Hän tunsi olonsa melkein huumaantuneeksi voidessaan viettää iltaa Brianin kanssa eikä ollut varma tarvitsisiko alkoholia tunteakseen oloaan kevyeksi ja epätodelliseksi.
”Käy- Kävin yleensä kerran viikossa kiipeämässä”, hän sanoi. Värikkäät, viehättävästi suunnitellut sisätiloissa olivat enemmän hänen mieleensä kuin hengenvaaralliset vuorenjyrkänteet luonnossa, vaikka Keiko haaveilikin joskus hyödyntävänsä taitoa myös todellisessa maailmassa.
”Kerro sinä jotain, mistä pidät, ja lupaan kokeilla sitä”, Keiko vetosi hymyillen huvittuneena.

Brian nyökkäsi. Selvä.
"Voimme käydä joskus yhdessä. Minulla on tammikuussa kisavapaa. Hevoset saavat loman, joten olen koko tammikuun Englannissa." He kaikki tarvitsisivat hengenvedon, hän ja hevoset.
"Sinähän kokeilet jo viskiä, hassu." Vuorikiipeily ja viski olivatkin täysin verrattavissa.

”Niin kokeilen”, Keiko vastasi naurahtaen ja katsahti kättä omassaan. Ajatus Brianista lähtemässä hänen mukaansa kiipeilemään oli samaan aikaan ihastuttava ja kauhistuttava arkisessa viikkorutiinissaan. Mikäli hän voisi jatkaa samalla seinällä käymistä, ilman miehensä ilmestymistä.
”Haluaisin vain tietää sinusta hieman enemmän.”

Ilmeisesti tunne siitä että he eivät tunteneet toisiaan niin kuin olisivat halunneet, oli molemminpuolinen.
"Käyn kuntosalilla ja uimassa ratsastuksen lisäksi. Pidän jalkapallosta ja käyn ehtiessäni mielelläni seuraamassa Irlannin pelejä pubissa. Pidän scifi-elokuvista." Hän kertoi kolme asiaa, jopa.
"Entä sinä?"

Kolme asiaa saivat Keikon nojautumaan uteliaana eteenpäin ja painamaan ne tiukasti mieleensä.
”Niinkö? Mikä on suosikkielokuvasi?” hän kysyi ja tunsi olonsa hetken neuvottomaksi pohtiessaan, mitä Brian saattaisi haluta tietää hänestä.
”Minä harrastan joogaa, rakastan talvea ja erityisesti joulua, ja lempikirjailijani on Jane Austen”, nainen vastasi ja painoi hetkeksi katseensa hymyillen, kun muisti nuoruutensa haaveet herra Darcysta.

"Mmm... Matrix tai joku X-men elokuvista? Sanoisin." Hänellä ei ollut enää niin paljon aikaa elokuville kuin olisi halunnut. Brian ei voinut kehua perehtyneensä Austenin kirjoihin, joten elämän ironia lipui tässä häneltä täysin ohi oivalluksen. Se hymy ei kyllä mennyt ohi, mikä sai miehen kohottamaan kysyvästi toista kulmaa.
"Penni ajatuksesta tuon hymyn takana? Ja rakastat joulua? Voi ei. En edes muista milloin olen laittanut asuntooni joulun viimeksi."

Ehkä hänen pitäisi katsoa sekä Matrix että X-Men-elokuvat. Keiko ei ollut perehtynyt scifi-elokuviin erityisen tarkasti, ja usein päätyi lukemaan elokuvien sijasta - tai sitten katsoi yhä uudelleen lempielokuviaan, jotka saivat hänet aina paremmalle mielelle.
”Oh, ei mitään”, Keiko vakuutti nauraen, ”olen vain ollut rakastunut toiseen herra Darcyyn suurimman osan elämästäni.”
Hän räpäytti myötätunnosta haikeana, kun Brian myönsi, ettei ollut juhlinut joulua.
”Niin - lumisadetta, jouluvaloja pimeydessä, huuruavaa hengitystä, joululauluja, kynttilöitä, joulumieltä…”

"Kai tiedät että nyt olen utelias?" Hän ei keksinyt nopeasti ketään kirjallisuuden tai pop-kulttuurin hahmoa, joka jakaisi sukunimensä. Oli Joslyn saattanut verrata häntä joskus Austenin luomaan Darcyyn, mutta sellainen oli liukunut miehen mielestä aikoja sitten.
"Sinun joulusi kuulostaa paljon paremmalta kuin minun."

Keiko kallisti päätään kuin yrittäen päätellä, vitsailiko mies vai eikö todella tiennyt.
”Jane Austen on luonut hahmon nimeltä Fitzwilliam Darcy, jota luultavasti jokainen Ylpeyden ja ennakkoluulon lukenut nainen rakastaa”, hän sanoi hymyillen ja pohti, moniko epäonninen miesparka joutui pyrkimään täyttämään mielikuvaa.
”Niin, niin kuulostaa. Ehkä sinun tulisi poimia muutamia elementtejä omaasi.”

Brian naurahti pehmeästi.
"Minun pitänee lukea tuo kirja, vaikka olen hävyttömän huono lukemaan. En tiennyt jakavani sukunimen kirjallisuuden kaiman kanssa." Hän vastasi hymyillen. Ehkä hänen pitäisi etsiä se kirja ja lukea se. Sivistää itseään vähän.
"Jos poimin vain sinut?" Mies ehdotti pehmeästi.

”Pärjäät vertailussa oikein hyvin”, Keiko vakuutti silmät vesilasin reunan yli tuikahtaen ja kiitti heidän ruokansa tuovaa tarjoilijaa.
”Niinkö?” hän nauroi, vaikka tunsi vatsansa nipistävän miehen pehmeästä äänensävystä. Vihjasiko mies haluavansa jakaa hänen joulunsa?

Brian kiitti tarjoilijaa hymyillen, ottaen aterimet käsiinsä. Hän vilkaisi naista kun leikkasi palaa siitä annoksessa olevasta pihvistä, kallistaen aavistuksen päätään.
"En keksi syytä miksi en tekisi niin. Mitä haluaisit lahjaksi?" Tietenkin Keiko ansaitsisi lahjan. Ehkä kolme.

Keiko hymyili ja painoi katseensa, kun tunsi häkellyttävän, onnellisen lämmön kasvavan sisällään. Hän kielsi itseään ajattelemasta sitä, ettei voisi viettää joulua perheensä kanssa, kuten yleensä teki. Tarquin olisi siellä. Eikä hänen perheensä uskoisi häntä. Tarquin veisi hänet kotiin, ja isä taputtaisi tohtori Darbyn loistosta häikäistyneenä miestä selkään.
”Saanko minäkin vain vastata sinut?” hän kysyi laskien lusikkansa kylmään, raikkaaseen keittoonsa.

Brian naurahti naisen sanoille. Hän ei vastannut, kun oli juuri laittanut haarukallisen ruokaa suuhunsa. Oli hänellä sentään jotain käytöstapoja, vaikka työnantajansa ja maanmiehensä joskus niiden (mukamas) puutteesta nipottikin.
"Et. En voi kääriä itseäni lahjapakettiin ja en halua olla se miesystävä joka antaa sellaista. Ja minun on myönnettävä, että jos et anna edes vihjettä mistä voisit pitää, valun ostamaan sinulle korun tai hajuvettä."

”Ei sinun tarvitse ostaa minulle mitään”, Keiko vetosi katsoen miestä pöydän yli pyytävin, tummin silmin.
”Olet jo tehnyt minun onnellisemmaksi kuin luulin voivani olla. Ei sinun todella tarvitse edes ajatella lahjoja.”

"Kyse ei ole tarpeesta, Keiko." Brian muistutti pehmeästi. Tuntui vain typerältä olla ostamatta lahjaa, kun pitkään aikaan elämässä oli ihminen jota muistaa joululahjalla. Sellaisella jonka ajatteluun saattoi käyttää aikaa.
"Mutta selvä, minä yritän yllättää sinut positiivisesti."

Keiko nauroi ja sukaisi tummia hiuksiaan sydän pakahtumaisillaan.
”Entä mitä sinä haluaisit lahjaksi?” hän vetosi takaisin. Jos ’sinut’ ei ollut hyväksyttävä vastaus eikä myöskään ’ei mitään’, toki mies osaisi nimetä itse lahjatoiveen?

Brian tajusi puhuneensa itsensä pussiin tässä asiassa. Hän ei voisi sanoa 'ei mitään', hyväksymättä sitä myös Keikolta.
"Uudet ajohanskat, niskatyynyn tai uuden tuoksun. Olen ylpeä, osasin antaa jopa vaihtehtoja."

”Kiitos”, hän vastasi hymyillen, hivutti perusmallin prepaid-puhelimen käsilaukustaan ja naputti löydetyt toiveet ylös muistiinpanoihin, ettei vain unohtaisi niitä.
”Minäkin olen ylpeä sinusta”, Keiko vakuutti, ”oh, ja keksin minäkin yhden - voit laittaa minulle joku päivä mainitsemaasi lempiruokaa. Spice bag?”

Brian kohotti kulmiaan.
"Luoja. Minä laitan, mutta se ei todellakaan ole joululahjasi, rakas." Sen hän voisi tehdä vain siitä ilosta, että oli aikaa ja joku jolle laittaa ruokaa. Se riittäisi Brianille syyksi tehdä mitä Keiko ikinä haluaisi.
"Onhan ruokasi hyvää?" Pitihän se varmistaa. Hänen omansa oli, mutta valkosipulin kanssa ei tosiaan oltu säästetty. Purkkaa kaupasta matkalla hotellille.

”Se olisi täydellinen joululahja”, Keiko korjasi lempeästi. Luoja tiesi, ettei Brianin pitäisi joutua ostamaan hänelle mitään - ei, kun vain miehen seura sai hänet tuntemaan olonsa jo hemmotelluksi.
Hän katsahti melkein hämmentyneenä alas keittoonsa, jonka oli unohtanut puolitiehen.
”Oh, kyllä. Oikein hyvää, onhan sinunkin?” hän kysyi. Hän oli lakannut kiinnittämästä huomiota ruokaan ajauduttuaan miehensä kannustuksesta tiukalle dieetille, eikä ollut kuukausiin uskaltanut haaveilla rikkaista, värikkäistä, itämaisista wokeista tai toinen toistaan herkullisemmista leivoksista - mokkapaloista, täytekakusta, suklaabrownieista, mustikkamuffinsseista, mistä tahansa.

Jos Brianille ikinä selviäisi että Keiko noudatti dieettiä, ollessaan niin pieni että tuulenvie veisi tuon mennessääb, hän alkaisi varmasti huomaamattaan udella naiselta tuon lempiruokia.
"Toteutan pyyntösi ihan siitä ilosta, että pyydät." Brian lupasi pehmeästi.
"Hyvä. On, tarvitsen vain jotain jonka avulla hengitykseni ei karkoita vampyyreja Portugalista asti."

”Niin minäkin”, Keiko muistutti. Hän etsi mahdollisuuksia antaa miehelle edes jotain takaisin kiitoksena kaikesta siitä, mitä tämä antoi hänelle.
”Ei se häiritse minua”, hän nauroi päätään pudistaen, ”ja eikö meidän ollut tarkoitus etsiä viskiä jälkiruoaksi?”

"Viski sopii moneen, rakas, mutta hengitystä se ei ole koskaan vielä valitettavasti raikastanut." Brian naurahti. Ei, moneen juoma pystyi, mutta siihen se ei ollut vielä koskaan kyennyt. Valitettavasti.
"Jälkiruoasta tuli mieleeni. Onko sinulla jotakin herkkua jolla voin piristää huonoina päivinä?"

”Jo tuo ajatus riittää siihen erittäin hyvin”, hän vakuutti epäuskoiseen hymyyn sulaen. Saattoiko Brian todella oli niin huomaavainen ja perinpohjaisen kultainen?
”Onko sinulla? Viskin ja suklaan lisäksi?”

Brian kallisti päätään.
"Rakas, tuo ei... Ei ollut vastaus." Ihan kuin Keiko olisi arastellut omien toiveidensa kertomista. Hän yritti olla ottamatta sitä henkilökohtaisesti.
"Juustot ja erilaiset toffeet. Valitettavasti vain en voi enää syödä juustoja." Brian nyrpisti kevyesti nenäänsä.

Eikö? Keiko kallisti neuvottomana päätään. Ajatus lämmitti häntä sietämättömästi, ja ajatus oli paljon suloisempi kuin ajatus jonkin sokerisen, rasvaisen ja kaloririkkaan syömisestä.
”Niinkö?” hän kysyi silmät uudelleen syttyen, ”voisin siis lahjoa sinua toffeilla, suklailla ja hyvällä viskillä?”

Brian siristi kevyesti silmiään. Keiko ei ollut noin hölmö, että vain ohittaisi kysymyksen, ellei kyse sitten ollut siitä, ettei nainen tietoisesti halunnut vastata siihen. Naisen onneksi mies ei halunnut painostaa. Ei ainakaan tänään. Kyllä hän selvittäisi sen - vaikka sitten ostamalla tarjolle milloin mitäkin ja katsoisi mitä nainen ottaisi.
"Voisit. Vaikka en voi syödä suklaata suuria määriä tai sen on oltava vegaanista. Tai tummaa. Tiedän, olen hankala mies." Miten helppoa olisikaan ollut kun ei olisi kärsinyt vatsakivuista kun söi maitopitoisia ruokia.

Huomaamatta miehen jääneen oikeasti kaipaamaansa vastausta vaille Keiko hymyili ja laski lusikkansa saatuaan keitostaan tarpeeksi.
”Sinulla täytyy olla hyvin löyhä määritelmä hankalalle”, hän vetosi antaen lämpimän, ihailevan katseen askarrella miehen kasvoilla ja harmaiksi käyvissä hiuksissa.

Brian naurahti pehmeästi. Hänen määritelmänsä oli kovin löyhä omalle hankaluudelleen, vain koska ystävänsä ja entinen kollegansa oli hankala heidän molempien edestä.
"Se voi olla etteivät kriteerini ole sen suhteen kovin tiukat. Haluatko vielä jotakin vai olemmeko valmiita?"

”Oh, taidamme olla valmiita”, Keiko vastasi ja tarjoutui maksamaan laskun – olivathan he juhlimassa Briania ja miehen huikaisevan hienoa rataa.
”Toivoitko viskiä jälkiruoaksi?” hän kysyi hymyillen vetäessään roosan väristä takkia päälleen.

Brian oli jo tarttunut lompakkoon taskussaan, mutta jätti liikkkeen kesken. Hän ehtisi vääntää tällaisista asioista Keikon kanssa myöhemmin.
"Mmm. Epäilen kyllä että paras valikoima taitaa löytyä hotellin baarista." Niin se yleensä oli, paikasta riippuen. Hän nousi ylös ja avasi oven Keikolle, hapuillen kadulla jälleen tuon kättä omaansa. Ihan vaikka vain siitä ilosta että saattoi kulkea käsikkäin naisen kanssa.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Pe Marras 17, 2017 8:53 pm

Keiko punoi sormensa miehen käteen ja tunsi olonsa epätodellisen kevyeksi.
”Onko sinulla suosikkimerkkiä tai -tyyppiä?” hän tiedusteli pohtien, mikä oli oikea termi. Hänen kokemuksensa alkoholista oli rajoittunut harvinaisiin illanviettoihin ystävien kanssa ja muutamiin, sievistä laseista tarjoiltaviin drinkkeihin tai shampanjaan.

"Jameson, Connemara ja Tullamore." Se ei vaatinut montaa sekuntia. Ensiksi mainittu oli ihan kelvollinen perusviski, kaksi muuta niin kalliita että niitä Brian harvoin osti.
"Millaisista juomista sinä pidät?" Hän kuitenkin tiesi Keikon käyttävän alkoholia edes jossakin määrin.

Nimet eivät sanoneet Keikolle mitään, mutta hän painoi ne tunnollisesti mieleensä.
”Suosikkini on kai vihreä ja valkoinen tee”, hän aloitti hämillään ja naurahti itselleen, ”mutta et tainnut tarkoittaa sitä. En voi sanoa olevani kovin asiantunteva. Yleensä tilaan jotain kevyttä ja hedelmäistä tai marjaista.” Tiesiköhän hän edes yhdenkään drinkin nimeä?

"Lupaan pitää asuntoni kaapissa molempia sinua varten." Brian naurahti, painaen kulkiessaan suukon naisen hiuksiin.
"Olet suloinen." Se ei tosiaan vastannut naisen sanoihin siitä ettei tuo ollut kovin asiantunteva. Mutta Keiko nyt vain oli mielettömän suloinen, pieni ja enkelimäinen ihminen, jonka kuului tietää olevansa ihana. Ei sitä voisi kertoa tuolle liikaa.

Keiko katsoi miestä kysyvänä heidän kävellessään takaisin hotellille ja etsiessä sen baarin.
”Mitä voin tarjota sinulle sijoituksesi kunniaksi?” nainen kysyi ja katsahti kelloa.
”Oletko varma, ettet halua lähteä muiden ratsastajien kanssa juhlimaan? Olet ansainnut ne.”

Brian pudisteli kevyesti päätään.
"Sinä maksoit jo ruoan. Keiko-rakas, se on todellakin tarpeeksi." Mies vakuutti, päätyen ottamaan heille kaksi viskiä, jäillä ja sitruunalla. Jos mies sai valita, hän ei juonut sitä kuivana. Ehei, sen hän jätti nuivalle työnantajalleen. Hetken hän katseli naisen kasvoja, kiitti baarimikkoa juomista ja maksoi ne käteisellä.
"Haluatko sinä omaa aikaa? Jos haluat, voin mennä ja antaa sinulle omaa rauhaa. Ymmärrän jos kaipaat sitä."

”Mitä? En!” Keiko protestoi hämmästyneenä.
”Odotin tätä matkaa, ja mahdollisuutta saada muutama päivä kanssasi. En vain halunnut olla syy jättää tekemättä jotain, mistä muuten nauttisit.”

Brian kohotti lasin huulilleen ja otti tottuneesti kulauksen. Ihana, lämmittävä polte kipaisi nielussa.
"Ja minä odotin tätä myös, mutta viime päivät ovat olleet sinulle varmasti melkoinen pyöritys. Eikä se olisi minulle ongelma." Mies lupasi, hipaisten Keikon poskea, ennen kuin johdatti naisen pois tiskiltä, istumaan mukavalle nurkkasohvalle baarin nurkassa.

”Minä löydän tarpeeksi omaa aikaa, kun palaan Englantiin”, Keiko vakuutti istuen miehen viereen ja kosketti tämän käsivartta. Luultavasti enemmänkin kuin tarpeeksi. Hän ei kai voisi käydä töissä hetkeen, ja hän asuisi yksin ensimmäistä kertaa elämässään. Ei, hän ehtisi ajatella sitä matkan jälkeen. Hän ei halunnut rikkoa heidän vähäistä aikaansa.
”No niin. Onko sinulla vinkkejä viskiin tutustumiseen?”

Brian hymyili, kiertäen toisen kätensä Keikon niskan taakse.
"Älä vanno, minulla hiljenee kilpailukausi Lontoon Olympian viikonlopun jälkeen ja olen tammikuun vain Englannissa. Ei vain, pitää minun silti töissä käydä." Vaikka hän oli kilpailuista vapaalla, se tarkoitti armotonta satulan kuluttamista, etenkin nuorison kanssa.
"Ota varovasti. Se on neljäkymmentä prosenttista alkoholia, jos et ole tottunut, en halua että suttaat vaatteesi sylkemällä sen ulos."

Keiko otti lasin vastaan ja katsahti miestä hymyillen. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, miltä sellaisen vahvuuden alkoholi maistui, mutta ainakin aromi löi nenää varsin vahvana. Keiko räpäytti silmiään, veti syvään henkeä ja nosti lasin huulilleen. Kulaus ei ollut suuri, mutta nosti kyyneleet hänen silmiinsä ja sai naisen nytkähtämään, kun hän kamppaili viskin alas ja tunsi sen polttavan sisällään. Hän yskäisi rajusti muutaman kerran voidessaan jälleen hengittää.
”Se on… Hyvin… Vahvaa”, hän haparoi hakien sopivaa kuvausta.

Brian peitti suunsa hymyillen, pidätellen naurua. Ei saisi nauraa, nainen maistoi sitä koska hän piti siitä. Mies nojautui kevyesti tuon korvanjuureen.
"Minä tiedän. Oletko ihan varma ettet haluaisi vaikka jotain muuta?" Ei se häntä haittaisi. Brian painoi pehmeän suukon Keikon leukaluun tienoille ennen kuin suoristautui istumaan kunnolla ryhdissä ja otti itse toisen kulauksen. Ilmekään ei värähtänyt. Irlantilaiset ja ennen kaikkea miehet.

Keiko pyyhkäisi kosteita silmäkulmiaan, koko vatsa poltellen ja katsoi miestä epäuskoisena.
”Kiitos, taidan olla kylläinen tästä”, hän sanoi räpäyttäen silmiään viskin vahvuudesta häkeltyneenä ja tarjosi lasiaan kysyvästi Brianille.
”Haluaisitko lisää?”

Brian viittasi Keikoa laskemaan sen pöydälle. Hän joisi sen kyllä, kun olisi juonut omansa.
"Juon tämän ensin." Viskiä ei tosiaan juotu isoja kulauksia kerrallaan, tai ainakaan hän ei kyennyt siihen. Mutta tiesi kyllä erään, joka saattoi juoda pitkän kaadon kerralla. Hän sipaisi naisen poskea, hymyillen hellästi.
"Voi sinua. Olisi pitänyt varoittaa paremmin."

Sipaisu sai naisen hymyilemään ja pudistamaan päätään.
”Ei, tämä oli mielenkiintoinen elämys”, hän vakuutti ja kosketti vatsaansa, joka tuntui edelleen liekehtivän.
”Mistä sinä pidät viskissä?”

Brian otti kulauksen itse, pyöritellen jäitä lasissa.
"Se vain on hyvää. Lämmittää." Lämpöä hän oli kaivannut viimeisten vuosien aivan liian usein niinä iltoina kun yksinäisyys oli murskannut miestä allensa.
"En tiedä. Se vain on hyvää. Vaikka siihen meni aikaa että opin juomaan sitä. Vähän kuin viinit. Pitää opetella, jotta pitää niistä."

Keiko kallisti päätään miehen käsivarren alla niin, että saattoi katsoa tämän kasvoja ja vangitsevia, hopeisiksi muuttuvia hiuksia, jotka tuntuivat kutsuvan hänen sormiaan.
”Sitä se kieltämättä tekee”, hän myönsi ja pohti, miksi ihmiset pakottivat itsensä opettelemaan pitämään jostain, mistä eivät luonnollisesti pitäneet.

"Ihmiset ovat outoja siinä suhteessa." Brian ei voinut vastustaa halua painaa pikainen suudelma Keikon huulille. Niskan taakse kiedottu käsi siveli naisen niskaa ja satunnaisesti tummia hiuksia. Hän laski tyhjän lasin pöydälle, ottaen sen Keikon hylkäämän käteensä.
"Mo A ghrá geal." Brian ei tajunnut edes kutsuvansa Keikoa sillä ainoalla kotimaansa toisen äidinkielen sanalla, joka ei tarkoittanut mitään rumaa. Sanat istuivat paljon paremmin joa Brianin suuhun kuin englanti, vaikka hän ei voinut sanoa puhuvansa iiriä. Se oli vain hellittelynimi, jonka hän oli perhepiirissään oppinut pikkupoikana.

Miehen kosketus tuntui sekoittavan hänen ajatuksensa. Suudelma viipyi lämpimänä hänen huulillaan, ja pehmeä kosketus niskalla sai koko ihon sähköistävät väreet kulkemaan alas selkää. Siksi Keiko ei kai ollutkaan varma, oliko kuullut oikein vai eikö vain ymmärtänyt.
”Mitä?” hän kysyi kääntyen Brianiin päin hämmentyneenä.

Brian räpäyttä nopeasti silmään. Ah. Hän teki mitä itse inhosi muiden tekevän. Puhui kieltä, jota joku ei ymmärtänyt.
"Iiriä. Jos käännän vapaasti, se tarkoittaa elämäni valoa tai jotain sinnepäin." Hän painoi vielä suukon naisen poskipäälle, antaen otsansa nojata tuon päätä vasten.
"A ghrá real on kirjaimellisesti kirkas rakkaus."

Keiko tuijotti Briania epäuskoisena, valoisaan hymyyn sulaen. Miten mies löysi aina vain uusia keinoja puhua hänelle niin kauniisti, että hän jäi sanattomaksi? Nainen nojautui lähemmäs ja painoi kevyen suudelman miehen poskelle.
”Kai tiedät, että olen jo sinun, eikä imartelulle ole tarvetta?” hän kuiskasi, ennen kuin vetäytyi jälleen kauemmas.

"Ei se ole imartelua." Brian naurahti käheästi. Keikon vetäydyttyä kauemmas hän otti kulauksen viskistä.
"Minä vain haluan kutsua sinua lempinimellä joka yksistään kertoo sinulle joka kerta miten rakas olet."

”Mitä minä voin sanoa kertoakseni, kuinka rakas sinä olet?” Keiko vetosi hipaisten Brianin poskea ja vastustaen kiusausta pujottaa sormiaan läpi hopeisiksi muuttuvista hiuksista. Ehkä hän saisi siihen mahdollisuuden myöhemmin.

"Ei sinun tarvitse." Brian lupasi, katsellen Keikon silmiä hetken. Hän kulautti lopun viskistä suuhunsa kerralla. Se sai miehen nyrpistämään nenäänsä. Hrh, se oli tosiaan nautiskeltavaksi.
"Mennäänkö?" Brian nousi ylös, tarjoten kättään Keikolle jotta voisi auttaa tuon ylös.

Keiko puraisi alahuultaan, kun Briankin nyrpisti vahvalle alkoholille, ja tarttui sitten ojennettuun käteen hymyillen.
”Mennään”, hän vahvisti vapauttamatta miehen kättä omastaan.
”Haluaisitko lähteä vielä jonnekin? Vai mennä jo ylös?”

"Mitä sinä haluat tehdä?" Nyt Brian ei aikoisi antaa naiselle valmista vastausta. Hän ei ottanut askeltakaan mihinkään suuntaan, odottaen vain naisen vastausta.

Keiko pysähtyi ja katsahti miestä hämmentyneenä. Sitten hän katsoi kelloaan. Yhdeksän ei olisi liian myöhä lähteä juhlimaan Brianin menestystä kunnolla, mutta mies oli kieltäytynyt esteratsastajien juhlista, joten ehkä… Keiko tarttui paremmin miehen käteen ja otti muutaman askeleen takaperin hissejä kohti vetäen Briania mukaansa. Hetken hän haki merkkejä pettymyksestä karismaattisilta kasvoilta, ennen kuin kääntyi ympäri irrottamatta otettaan kädestä, ylitti viikonlopun kunniaksi elävän aulan ja painoi hissin nappia.
Kun sen ovet sulkeutuivat jättäen heidät kaksin, Keiko kääntyi miehen puoleen, kurottui varpailleen ja hipaisi tämän poskea sormenpäillään. Sormet liukuivat leukaperää pitkin alas kaulalle ja siitä paidankauluksiin, joihin kiertyivät vetäen Briania alemmas suudelmaa varten.

Brian odotti itseään lyhyemmän naisen päätöstä kaikessa rauhassa. Hän seurasi naista kiltisti hissiin, välittämättä elämästä heidän ympärillään.
Ovien sulkeuduttua hän nojautui eteenpäin, suudellen Keikoa pitkään. Niin pitkään että hissi ehti saapua heidän kerrokseensa ja ovet aukeamaan. Sen takana seisoi vanhempi pariskunta, joka katsoi heitä paheksuen. Irlantilaismies heitti noille hurmaavimman hymynsä, johdattaessaan Keikon hissistä huoneen ovelle. Naurua pidätellen.

Keiko soi pariskunnalle anteeksipyytävän hymyn posket punehtuen ja painoi katseensa seuratessaan miestä. Hän nojasi otsansa hetkeksi Brianin käsivartta vasten odottaessaan oven aukeamista ja pohti, mitä hänelle tapahtui Brianin seurassa.
Kun huoneen ovi sulki heidät hämärään, nainen astui kuitenkin epäröimättä lähemmäs. Tämä olisi heidän viimeinen iltansa yhdessä, ennen paluuta Englantiin. Ajatus sai hänen vatsansa kiertymään kylmälle solmulle: Sylvia oli kai löytänyt hänelle vuokra-asunnon Hexhamista eikä hän olisi koditon, mutta hänen koko elämänsä oli lentänyt ylösalaisin yhdessä illassa. Hänen ei kuitenkaan tarvitsisi ajatella sitä ennen kuin huomenna.

Brian naurahti hiljaa kun pääsi hotellihuoneen suojaan. Tarvitsiko nyt niin pahasti katsoa? Jestas, tässä oltiin miltein kuin lomalla, kai ihmiset saivat silloin hieman irrotella (ja suudella hississä)? Hän kietoi kädet Keikon ympärille, vetäen naista enemmän kuin mielellään lähemmäs. Huone oli hämärä, mutta kuka sinne kaipaisi enempää valoa? Kynttilöitä ehkä, mutta sellaista voisi harrastaa kotona. Hetken viedessä miehen täysin mukanaan, hän nosti Keikon syliinsä, suudellen tuota pitkään. Nainen oli niin hento, ettei se vaatinut esteratsastajalta paljoa, kun hän kantoi tuon sängylle.

Hiljainen, yllättynyt naurun hyrähdys nousi Keikon rinnasta, kun mies nosti hänet syliinsä. Ele sai hänen sydämensä lepattamaan, ja vatsanpohjan nipistämään malttamattomana. Pitkä suudelma tarjosi naiselle vihdoin mahdollisuuden punoa sormensa rakastamiinsa, hopeisiksi muuttuviin hiuksiin. Hän veti miestä mukaansa hotellin leveälle parisängylle, välittämättä satunnaisista vihlaisusta – Brian olisi sen arvoinen. Heillä olisi vielä yksi yö yhdessä, eikä Keiko halunnut tuhlata sitä.

Brianin oli vaikea uskoa ettei joutuisi palaamaan entiseen Englannissa. Hän voisi uskotella sitä itselleen myöhemmin. Vain Keikon sormet hiuksissa saivat hengityksen kiihtymään ja Brianin huokaisemaan raskaasti huulia vasten. Hän laski toisen käden naisen reidelle, vieden sormia mekon helman alle, nojaten toisella kyynerpäällään patjaan, ettei liiskaisi hentoa naista allensa. Hänen pitäisi opetella itsehillintää.

Brianin läheisyys sai hänen pulssinsa kohoamaan rajusti. Keiko veti miestä lähemmäs, ja raskas huokaus sai perhoset kutittamaan hänen vatsanpohjaansa. Hän vastasi huokaukseen hellävaraisella, rakastavalla tukistuksella ja vapautti toisen kätensä napittamaan kärsimättömin sormin auki tummansinistä kauluspaitaa. Hän ei voinut väittää kaipaavansa miehen itsehillintää tai varsinaisesti kannustavansa sen opetteluun.

Irlantilainen veti terävästi henkeä. Kevyt tukistus sai hänet siirtymään huulien suutelusta leukaluulle. Oli ollut kyllä virhe tuoda Keiko pukeissa sänkyyn.
Mies suoristautui sen verran että saattoi vetää naisen mukanaan ja riisua tuolta sen mekon. Muulla ei ollut väliä, mutta nyt hän saattoi painaa helliä suudelmia solisluiden iholle.

Suudelmat saivat hänen rintakehänsä kohoilemaan pinnalliseksi muuttuvan hengityksen tahdissa, ja Keiko pohti, että ehkä hän oli se, jota ajettiin hitaasti hulluksi. Brianista välittyvä lämpö sai hänet nojautumaan lähemmäs ja kiskomaan tummansinisen kauluspaidan pois miehen päältä. Läheisyys, joka tuntui turvalliselta ja täytti hänet ajatukset sumentavalla mielihyvällä, oli huumaavaa. Keiko punoi sormensa hopeisiin hiuksiin ja sulki silmänsä huoneen sinisessä pimeässä, melkein sietämättömän onnellisena.

Se pieni nalkuttava ääni katosi mitä lähempänä hän oli Keikoa. Suudelmat ja lämmin iho olivat yhdessä huumaavia, saaden Brianin unohtamaan kaiken. Hän halusi myös antaa Keikolle aivan kaiken, mitä nainen saattaisi ikinä haluta näin.
Aina siihen hetkeen asti, kun hän veti rakkaansa runneltua kehoa raukeana lähemmäs ja se nalkuttava ääni palasi.
"... Enhän satuttanut sinua?" Samalla hän painoi suukon Keikon olkapäälle, sivellen peukalollaan tuon vatsaa.

Keiko avasi silmänsä ja käpertyi Brianin lämmintä kylkeä vasten, häkellyttävä onni sisällä läikkyen, kun mies suukotti hänen olkapäätään. Ihastuttava, edelleen jylläävä mielihyvä tuntui vieneen voiman hänen raajoistaan. Jos jossain sen alla vihloi, se oli täysin yhdentekevää.
”Brian, sinä et voisi koskaan satuttaa minua”, hän vakuutti ja kosketti miehen poskea, ennen kuin painoi poskensa tämän rintaa vasten kuunnellen sen alla sykkivää sydäntä.
”En tiennyt, että voisin vielä tuntea näin.”

Brian hymyili hellästi, suukottaen naisen pehmeää ihoa uudelleen. Nyt oli liian kuuma untuvapeitolle. Aivan liian kuuma.
"Meitä on siinä tapauksessa kaksi." Brian kohottautui hieman, leikitellen naisen polkkamittaisilla hiuksilla sen käden sormilla, joka piti hänet irti patjasta.
"A ghrá geal." Hän voisi hyvin pyhittää nimen Keikolle.

Vieraskielinen nimi sai Keikon hymyilemään ja tuntemaan olonsa epätodellisen kevyeksi. Se olisi voinut tarkoittaa vaikka mattopiiskaa, ja luultavasti tunne olisi ollut sama. Ehkä hän ei olisi kovin hyvä psykologi, jos ei olisi koskaan saanut ymmärtää rakastumisen käsittämätöntä, sokeuttavaa, addiktoivaa huumaa. Tai sitä, miltä tuntui unohtua jonkun käsivarsille näin, tuntea humaltuvansa pienimmästäkin kosketuksesta. Keiko kallisti päätään ja painoi suudelman miehen leukaperälle.
"En muista montaa kertaa elämässäni, kun olisin sanaton", hän sanoi - mutta Brian häkellytti hänet yhä uudelleen.
"Tuntuu rikolliselta, etten löydä sopivaa sanaa kuvaamaan sinua."

Brian naurahti käheästi, pudistellen pehmeästi päätään.
"Minä en kärsi siitä." Hän lupasi raukeudesta käheällä äänellä.
"Mutta olisin kerrassaan surkea mies jos en saisi sinua tuntemaan oloasi ainutlaatuiseksi, kun sitä olet."

Keiko painoi päänsä lämmintä patjaa vasten ja tuijotti hetken pimeää kattoa tuntien pulssinsa lepattavan edelleen kiivaana.
”Sinä olet ainutlaatuinen minulle”, hän huomautti, ”kai tiedät sen?”

"Nyt tiedän." Hän vastasi pehmeästi, nousten istumaan. Jos ihan pian pikainen suihku. Hän antoi sormiensa valua pitkin Keikon kylkeä, välittämättä jos hieman kutittaisi.
"Ja lupaan muistaa sen."

Kutitus sai naisen kehon taipumaan yllätyksestä, sähkö iholla väreillen. Brian nousi istumaan, kai mennäkseen suihkuun, mutta Keiko ei tiennyt seuratako – hän tunsi olonsa groteskiksi kylpyhuoneen kirkkaissa valoissa, Tarquinin kädenjäljet ihollaan.
”Hyvä”, hän sanoi hipaisten miehen olkavartta sormenpäillään, ”olisin murheellinen, jos unohtaisit, kuinka paljon merkitset minulle.”

Brian vilkaisi Keikoa olkansa yli, hymyillen poikamaisen vallattomasti. Mies pöyhi kevyesti hiuksiaan, vaikka ne olivat jo valmiiksi aivan sekaisin, kiitos Keikon.
"... Sinä kutiset." Ihan kuin se olisi ollut suurikin yllätys tai oivallus.

Keiko hivuttautui varmuuden vuoksi ja vaivihkaa hiukan kauemmas.
”Niin”, hän myönsi, ”etkö sinä?”

Brian hymyili ja nyrpisti samalla kevyesti nenäänsä. Mies teki sitä melko usein, jos siihen eleeseen alkoi kiinnittää huomiota.
"Saattaa olla, saattaa olla että en." Todellakin kutisi. Brianin polvitaipeet olivat paikka, joita ei voinut edes katsoa ilman että miestä alkoi naurattaa.

”Niinkö?” Keiko kysyi kryptisen vastauksen herättäessä hänen uteliaisuutensa ja ponnistautui istumaan, peitto ympärilleen kiedottuna ja käsivarret kevyesti koukistettuille polville kiedottuna.

Brian siirtyi kevyesti kauemmas, virne huulillaan.
"Mmmhmmm." Mies nousi sängyltä, katse tiukasti Keikossa. Ei tuo olisi niin julma että tekisi yllätyshyökkäyksen, eihän?
"Polvitaipeesta." Brian myönsi, kadoten sitten pikaiseen suihkuun ja pesemään hampaansa. Ehkä voisi käydä jo nukkumaan, huomenna pitäisi kuitenkin luovuttaa huone ja palata kotiin.

Ehkä tieto olisi hyvä painaa mieleen tulevaisuutta varten. Brian katosi suihkuun, ja Keiko veti yöpaidaksi ostamansa kauluspaidan päälleen, kun nousi sängystä, sytytti lipastolla olevan, pehmeän valaisimen ja ryhtyi pakkaamaan laukkuaan huomista lähtöä varten. Ajatus kotiin palaamisesta sai hänen sydämensä hakkaamaan ahdistuneena, vaikka tieto siitä, että Sylvia oli löytänyt hänelle asunnon, oli tavattoman lohdullinen.
Hänen pitäisi jäädä pois töistä, yrittää saada avioero Tarquinista, asua ensimmäistä kertaa elämässään yksin – hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hänen elämänsä tulisi olevaa. Mutta oli se mitä tahansa, se olisi askel oikeaan suuntaan.

Suihkusta palatessaan Brian kiinnitti huomiota Keikon kauluspaitaan. Se tuskin oli tuon ex-miehen, joten tuo oli kai käynyt ostamassa sen.
"Olisit rakas pyytänyt ja olisit saanut minulta paidan lainaan ihan ilmaiseksi." Hän naurahti, siistien omia tavaroita laukkuunsa samalla kun etsi itselleen puhtaat bokserit laukustaan.
"Kuvittelin ettet voisi olla söpömpi, mutta todistit sen taas vääräksi." Keiko näytti miesten kauluspaidassa juuri niin suloiselta kuin kaikki stereotypiat antoivat ymmärtää.

Keiko katsahti miestä olkansa yli ja nauroi epäuskoisena.
”Olet toivoton imartelija”, hän huomautti antaen katseensa viipyä hetken Brianin sivuprofiilissa ja hopeisissa hiuksissa, jotka näyttivät vangitsevan hänen katseensa joka kerta.
Hän suoristautui, pakkasi tarvitsemansa syliinsä ja katosi vuorostaan suihkuun, josta palasi hedelmäiseltä shampoolta ja spearmint-hammastahnalta tuoksuen, tummat hiukset vielä kosteina. Keiko viikkasi aamuksi tarvitsemansa vaatteet siististi laukkunsa päälle, napitti melkein polviin laskeutuvan kauluspaidan tunnollisesti loppuun saakka rullaten liian pitkät hihat pois tieltä, ennen kuin kiipesi sänkyyn.

"En, pelkkiä totuuksia." Brian huomautti pehmeästi. Hän nosti pyyhkeen kuivumaan, pakaten loppuun kun Keiko viipyi vessassa. Tuon käperryttyä sänkyyn hän käytännössä rojahti omalle puolelleen, vetäemn naisen hellästi kainaloonsa. Kasvonsa irlantilainen hautasi naisen niskaan. Siinä olisi hyvä nukkua. Keiko voisi potkaista jos sänki kutittaisi.

Ele sai naisen sulamaan häkeltyneeseen, sietämättömän onnelliseen hymyyn. Brianin syleilyyn nukahtaminen oli nopeasti noussut hänen lempiasioihinsa maailmassa, eikä Keiko voinut olla juoksuttamatta sormiaan hellästi läpi hopeisten hiusten, kun mies hautasi kasvonsa hänen niskaansa ja sai ylitsetulvivan lämmön läikkymään hänen sisällään.
Tapahtuisi Englannissa mitä tahansa, nyt hän saattoi nukahtaa tuntien olevansa turvassa ja rakastettu, mikä oli uusi, häikäisevän ihana tunne.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Terapian tarpeessa
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 2 / 2Siirry sivulle : Edellinen  1, 2

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Pikaviestinpelit-
Siirry: