PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Terapian tarpeessa

Siirry alas 
Siirry sivulle : Edellinen  1, 2, 3, 4, 5  Seuraava
KirjoittajaViesti
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   La Marras 11, 2017 5:28 pm

"Minä ainakin. Vaikea uskoa että hän täyttää pian vuoden." Siitä olisi pian vuosi, kun kuristava pelko oli päättynyt ja hän oli saanut syliinsä terveen ja täydellisen pikkupoikansa. Joka ei osoittanut suurta mielenkiintoa muuhun kuin lelujensa syömiseen leikin lomassa. Gabrielle kääntyi katsomaan Keikoa kun kuuli puhelimen ilmoittavan olemassaolostaan viestiäänen muodossa.
"Oliko tuo sinun vai onko nerokas poikani päässyt toistamiseen hakkeroitumaan puhelimeeni?" Sanonta siinä paha missä mainitaan piti paikkansa. Tosin tällä kertaa paha oli Brian, joka lähetti Keikolle viestin.
'Hei. Lähetä onnea, starttaan kohta Whiskersillä.'
"En kai joudu jo luopumaan sinusta?"

”Minun”, Keiko vastasi ja kurkisti ruusukultaista älypuhelinta uteliaana - hän oli antanut Tarquinin viesteille aivan oman merkkiäänen, joka erotti ne muista ja varoitti häntä.
”Se on Brian. Hän pyysi toivottamaan onnea, sillä on lähdössä radalle”, hän hymyili ja tunsi lämmön läikähtävän sisällään naputtaessaan pikaisen, onnea toivottavan vastauksen, ennen kuin nosti katseensa takaisin Gabrielleen haluamatta olla epäkohtelias ja hukkua puhelimeensa.

Gabrielle hymyili hieman, vilkaisten huoneen nurkassa lipastolla lepäävää tietokonetta.
"Haluaisitko katsoa sen?" Siinä oli kerrankin puolensa, että asui estevalmentajan kanssa. Nainen tiesi tismalleen mistä saisi kisat auki ja Keiko voisi katsoa radan suorana.

Keiko räpäytti silmiään hämmentyneenä.
”Minä voisin tehdä niin?” hän kysyi ja tunsi innostuksen nipistävän vatsanpohjaansa. Olisi upeaa nähdä Brian kilpailemassa, vaikka vain tietokoneen välityksellä.
”Jos siitä ei ole liikaa vaivaa, se olisi ihanaa.”

Gabrielle nousi hakemaan tietokoneen, nauraen itselleen ominaisen helisevästi.
"Tietenkin. Ei siitä ole vaivaa." Hän avasi tietokoneen läpän, kirjoittaen tottuneesti Teddyn käyttäjätunnuksen salasanan siihen. Miksi heillä edes oli enää omat käyttäjät? Jestas mitä tuhlausta. Hetken nainen joutui etsimään miehensä sekavasta suosikkilistasta oikeaksi epäilemäänsä linkkiä (ja muisti samalla sekunnilla miksi heillä oli erilliset käyttäjät).
"Noin. Siinä." Ruutuun aukesi juuri lähtöluettelo, mikä kertoi irlantilaismiehen ratsastavan kolmen ratsastajan päästä.
"Ehdin hakea vielä teetä meille ennen hänen rataansa." Gabrielle nauroi pehmeästi, kadoten mahdollisimman lyhyeksi hetkeksi keittiöön. Nainen palasi kahden mukin kanssa, istuen Keikon vierelle.

Hevoset näyttivät hienoilta ylittäessään jättiläismäisiä esteitä, ja Gabriellen palatessa Keiko tuijotti näyttöä lumoutuneena, käsivarret polvien ympärille kiedottuina. Hän ei ollut koskaan nähnyt Brianin kilpailevan reaaliajassa, ja nainen risti sormensa miehen puolesta hetkeksi - olihan hän luvannut tehdä niin - ennen kuin otti hymyillen kupin vastaan ja antoi sen lämmittää sormiaan.
”Miten toivon, että hänellä menee hienosti”, hän huokasi vilpittömänä, malttamatta pitää katsettaan erossa näytöstä.

Gabrielle hymyili ystävänsä innolle. Hän vilkuili sivusilmällä poikaansa, joka viihtyi kerrankin paikoillaan.
Nuorehko esteratsu välitti radalta välitöntä intoa ja onnea, tietyissä kuvakulmissa huomasi miehen hymyilevän selässä. Ensimmäisen, kaksiosaisen, sarjan jälkeen Brian kadotti jalustimen kesken hypyn, pysyen kuitenkin vaivattoman näköisesti selässä, saaden sen sujautettua takaisin jalkaansa esteen jälkeen. Parin hypyn päässä odottavan kolmoissarjan toisen osan alastulon aikana tapahtui jotakin. Whiskers lähti seuraavalle osalle aivan liian aikaisin, laskeutui keskelle estettä. Gabrielle jännittyi irlantilaisen kaatuessa hevosen kaulalle ja lopulta pudotessa maahan kun kimo putosi polvilleen. Whiskersiksi kutsuttu hevonen kaatui kyljelleen ja kierähti selän kautta ympäri, ponkaisten pystyyn. Tummanharmaiden jalkojen alle jäänyt Brian jäi hetkeksi makaamaan paikalleen, ennen kuin kääntyi vaivalloisesti kyljelleen. Hänen piti nähdä hevosen olevan kunnossa. Gabrielle oli peittänyt suun kädellään. Miksi hän oli ehdottanut tätä?

Miehen hymyn näkeminen sai Keikon laskemaan teekupin alas ja painamaan kädet sydämelleen. Miten onnelliselta Brian näytti! Hän oli häikäistynyt siitä, miten mies sulautui osaksi ratsuaan, miten vaivattomalta mahdottoman vaikea esterata näytti. Jalustimen menettäminen sai Keikon kiertämään kätensä toistensa ympärille ja tuntemaan levottomuutta. Kuinka pahasti Brian satuttaisi itsensä, jos put-
Hevonen kaatui kuin hidastettuna.
Hän tuijotti maahan makaamaan jäänyttä miestä shokista suurin, mustin silmin ja tunsi hengityksensä kiihtyvän hallitsemattomaksi hyperventiloinniksi. Se sai hänen kylkensä vihlomaan niin kivuliaasti, että maailma alkoi pyöriä.
Hyvä luoja. Hyvä luoja. Hyvä luoja.

Kun ruudussa alkoi pyöriä hidastettu kuva kaatumisesta, Gabrielle lätkäisi läpän kiinni tarpeettomalla voimalla. Hän tiesi itse miten kamalalta putoamisen katsominen tuntui - miksi hän oli altistanut Keikon sille?
"Keiko, hän on varmasti kunnossa. Hän kääntyi itse ja oli tajuissaan..." Laiha lohtu. Äärimmäisen laiha.

Brian katosi, kun Gabrielle löi läpän kiinni, ja Keiko käänsi kauhistuneen katseen naiseen. Mitä miehelle tapahtui? Kuinka pahasti Brian oli loukkaantunut?
Hän ei saanut henkeä. Keiko tarttui kylkeensä, joka tuntui siltä kuin joku olisi puukottanut häntä, ja vajosi sohvalle, kun huone kieppui hänen silmissään ja pimeys vaani näkökentän laidoilla.
Hän yritti löytää ääntään pinnallisten, panikoituneiden henkäysten lomasta.
”Hän - kaatui - hyvä - luoja.”

Gabrielle teki tilaa toiselle, tarttuen hellästi Keikoa kädestä.
"Hän oli tajuissaan. Keiko, usein se näyttää paljon pahemmalta mitä on." Kenelle hän valehteli? Hän oli oli suunniltaan aina kun Teddy oli pudonnut edes suoraan jaloilleen hevosen selästä. Kyseellä oli useamman sadan kiloinen painoinen eläin!

Gabrielle oli varmasti oikeassa, mutta se ei lohduttanut häntä. Kuva hevosesta kaatumassa Brianin kanssa pyöri hänen mielessään, vaikka Keiko sulki silmänsä. Hän yritti turhaan tasata hengitystään ja rauhoittaa itseään. Kipu oli sumentaa loputkin hänen järjestään.
”Mi-Miten saan tietää onko hän kunnossa?” hän kysyi katkonaisesti, avasi silmänsä ja tuijotti Gabriellea shokissa, kasvot värittömiksi valahtaneina.

Nainen jäi miettimään. Miten?
"Hänen puhelimensa? Se oli tuskin radalla mukana, ainakaan Teddyllä ei ollut koskaan. Siihen varmasti vastaa joku kisapaikalla." Pakko olisi. Muuten olisi vaikeaa alkaa selvittämään.

Keiko hapuili puhelimensa esiin taskusta yhdellä kädellä toisen puristaessa epätoivoisesti kylkeä. Mutta hänen kätensä tärisi niin, ettei sormi ollut osua näppäimille, ja naisen oli suljettava silmänsä saadakseen henkeä. Miten pahasti Brian oli loukkaantunut? Mitä jos mies oli…? Ei! Joutuiko mies sairaalaan? Olisiko Brian siellä yksin?

Gabrielle tarttui hellästi Keikon ranteeseen, etsien tuon puolesta oikean numeron.
"Se soittaa." Nainen sanoi ääni väristen. Puhelin sai soida pitkään, soittaen kisapaikan hälinässä Aerosmithin esittämää kappaletta I don't want to miss a thing. Hetken Vincent, Brianin hevosenhoitaja, arpoi vastaisiko vai ei, kun ruudulla näkyvä nimi antoi ymmärtää puhelun olevan hyvin yksityinen.
Rakas tuskin tarkoitti oikein muuta kuin yksityispuhelua.
"Vincent Marlow, Brianin puhelimessa." Samalla hoitaja silitti hoitopaikalla steppaavan ruunan päätä, eläinlääkärin käydessä kaatunutta Whiskersiä läpi.

Nainen veti täristen henkeä, yrittäen rauhoittaa itsensä tarpeeksi puhuakseen. Syvä hengitys repi murrettua kylkiluuta ja oli saada hänet valittamaan ääneen. Keiko sulki silmänsä painaen päänsä sohvaa vasten ja puhelimen korvalleen kasvot valkoisiksi valahtaneina ja pahoinvointi vatsassa velloen.
Oliko hänen turvallista kertoa nimensä?
”V-voisitko kertoa, kuinka Brian voi?” hän pyysi panikoitunut pulssi päässä kuurouttavana jyskyttäen.

Vincent vilkaisi näytöllä näkyvää nimeä. Ehkä se oli naisystävä, mikä tuntui hassulta. Viime kuukausina Brian oli heilastlelut hyvin vaihtelevasti kisamatkoilla naisten kanssa eikä ainakaan osoittanut uskollisuutta. Toisaalta, irlantilainen oli muutenkin käyttäytynyt oudosti.
"Hänet vietiin sairaalaan, tajuissaan. Hän ei kyllä kävellyt itse. En tiedä vielä enempää, tiedän kyllä sairaalan jos haluat soittaa sinne tai mennä vierailulle."

Tajuissaan, joten mies ei ollut kuollut. Ei kävellyt itse, joten mies saattoi olla halvaantunut tai murtanut selkänsä. Mutta se oli parempi vaihtoehto kuin joku muu, eikö ollutkin?
Keiko irrotti käden vavahtaen kyljeltään ja painoi sen silmilleen.
”Kiitos”, hän sanoi, ”mikä sairaala?”

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   La Marras 11, 2017 5:29 pm

Vincent antoi naiselle sairaalan nimen, miettien hetken. Oliko tämä ihan oikein? No, mies antaisi palautetta jos niin ei olisi saanut tehdä.
"Hän lähti ambulanssilla, joten on varmasti siellä jo. Jos ehdit paikalle ennen minua, kerro että Whiskers on kunnossa. Hän kysyy sitä ensimmäisenä." Ei mies tiennyt oliko nainen menossa vai ei.

Whiskers. Se oli varmaankin hevonen, joka oli kaatunut miehen kanssa. Keiko päätti puhelun ja tunsi olonsa turraksi. Hän tuijotti hetken Gabriellen kattoa hakien hengitykseensä metodisen, tasaisen rytmin ja nousi istumaan, vaikertaen ääneen kivusta, katse puhelimeen kiinnitettynä, kun haki sairaalan numeron.
”Kertovatko he minulle, miten hän voi?” hän kysyi kääntäen neuvottoman, järkyttyneen katseen Gabrielleen.

Gabrielle kohautti kevyesti olkiaan. Hän ei voinut tietää, kerrottaisiinko naiselle.
"En tiedä. Se riippuu kovin hoitajasta." He olivat Teddyn kanssa saaneet tiedot Miyatosta kun tuo oli loukkaantunut, kun he olivat selittäneet.
"Ehkä jos sanot olevasi naisystävä?"

Mies oli elossa. Oli ainakin ollut lähtiessään ambulanssilla. Lopeta, Keiko käski itseään sulkien silmänsä. Kaikki olisi hyvin. Hän painoi katseensa numeroon ja soitti.
Kahden minuutin toivottomuuden jälkeen hän painoi kasvonsa vasten polviaan. Sairaalassa oli taustahälystä päätellen kiire, eikä kärsimättömällä sairaanhoitajalla ollut aikaa hänen selityksilleen. Oliko hän perhettä? Ei. Olivatko he naimisissa? Ei. Tiedot oli varattu vain perheenjäsenille, kuulemiin.
Olisiko mies tuskissaan? Olisiko Brian yksin ja peloissaan? Olisiko hänellä mitään oikeutta tulla miehen luo?
Vaikka Brian olisi teeskennellyt kaiken, se, mitä hän tunsi miestä kohtaan, oli totta. Keiko nosti päänsä, hurja, päättäväinen palo tummissa silmissään ja työnsi puhelimen taskuunsa. Hän nousi ylös pidellen kylkeään ja poimi laukkunsa sohvalta.
”Kiitos, Gabrielle. Minun on mentävä nyt.”

Gabrielle nousi ylös ystävänsä perässä.
"Mitä sinä teet?" Minkä idean Keiko luuli saaneensa? Nainen ei tehnyt elettäkään estääkseen.

Keiko suuntasi eteiseen ja kiskoi takin niskaansa niin nopeasti kuin uskalsi liikkua.
”He eivät aio kertoa minulle puhelimessa, joten lähden Lontooseen.”

Gabrielle nappasi Matthewin syliinsä, kipittäen perässä eteiseen.
"Oletko tosissasi?" Lontooseen? Mitä ihmettä noiden välillä oli? Oli mitä tahansa, Keiko ainakin välitti miehestä.
"Ilmoita minullekin? Teddy haluaa tietää kuitenkin kun kyseessä on tuttu."

”Olen niin väsynyt tuntemaan itseni avuttomaksi”, Keiko vastasi turhautuneena, kasvot edelleen säikähdyksestä värittöminä ja silmät suurina ja mustina.
”Jos he eivät kerro minulle, menen katsomaan itse. Kiitos, ilmoitan”, hän sanoi, halasi Gabriellea paremman kylkensä käsivarrella ja katosi ovesta. Hän oli opetellut Newcastlesta lähtevien lentojen aikataulut ulkoa kauan sitten, kun oli vielä uskonut paon mahdollisuuteen. Jos hän ajaisi nopeasti, hän ehtisi seuraavalle.

Hölmistynyt nainen jäi seisomaan hetkeksi eteiseen. Vau.
Se oli näyttänyt pahemmalta mitä oli. Diagnoosina aivotärähdys, hiusmurtuman kärsinyt kylkiluu ja selästä revähtänyt lihas ei ollut pahimmasta päästä. Lihas yksinään riitti kyllä takaamaan sen, ettei Brian nousisi siitä sairaalasängystä mihinkään. Ei relaksanteista ja kipulääkkeistä huolimatta. Korvissa tinnitti eikä ollut oikein muuta tekemistä tutkimusten jälkeen kuin tuijottaa kattoa. Kunnes hoitaja pisti päänsä huoneeseen, kysyen jaksaisiko mies vierailijan. Se oli varmaan Vincent. Miten tuolla oli kestänyt niin kauan?
"Tietty jaksan."

Jos Keiko jotain osasi, se oli navigoida sairaalassa. Häneltä ei kestänyt kauaa etsiä osastoa, jolla mies oli tai selvittää huonenumeroa. Ainakaan kyse ei ollut teho-osastosta eikä miehen sanottu olevan leikkaussalissa, Tarquinin kaltaisen, haasteista nauttivan kirurgin skalpellin alla.
Keiko pysähtyi epäröiden huoneen avoimeen oviaukkoon, smaragdinvihreä villakangastakki avoimeksi unohtuneena ja tummat hiukset marraskuisen tuulen tuivertamina, tietämättä oliko hänellä oikeutta astua sisään. Ehkä Newcastlesta lentäminen oli outoa jollekulle, joka ei ollut julkisesti osa miehen elämää.

Brian käänsi katseensa ovelle, olettaen näkevän vaaleahiuksisen hevosenhoitajansa. Ilmat pakenivat keuhkoista toista kertaa tänään.
"En ole ennen saanut näin hyviä kipulääkkeitä." Ei hän olettanut sen olevan kuin hallusinaatio tai unta. Kenties hän olikin loukkaantunut pahasti?

Se oli epätavallinen tervehdys. Keiko astui sisään ja juoksutti sormet levottomana läpi hiuksistaan. Brianin näkeminen sairaalasängyssä sai hänen sydämensä hakkaamaan.
”Kuinka voit?” hän kysyi siirtyen sängyn vierelle.

Brian piti silmiään hetken kiinni. Keiko ei ollut kadonnut kun ruskeat silmät aukesivat uudelleen.
"Oletko oikeasti siinä?" Piti varmistaa. Hän ei voinut uskoa että Keiko olisi tullut Lontooseen vain hänen takiaan.

Nainen kallisti päätään tummat silmät suurina ja myötätunnosta onnettomina. Hän kosketti varovasti Brianin kättä.
”Oletko satuttanut pääsi?” Keiko kysyi hilliten halunsa koskettaa miehen otsaa.

Brian hymyili vähän.
"Aivotärähdys. Ei kyse ole siitä. Miten tiesit missä olen?" Siitä olisi hyvä aloittaa selityksen pyytäminen.

Keiko painoi katseensa. Kuva kaatuvasta hevosesta pyöri hänen mielessään.
”Hevosenhoitajasi kertoi, mihin sairaalaan sinut vietiin”, hän sanoi.
”Pyysi sanomaan, että Whiskers on kunnossa.”

Hymy kasvoilla leveni hieman. Luojan kiitos.
"Olitko muutenkin Lontoossa?"

Ehkä hän oli hullu, mutta Keiko ei halunnut hävetä sitä, mitä tunsi. Hän pudisti päätään.
”Minun täytyy olla kamalan huonoa onnea”, hän vastasi nostaen onnettoman katseen miehen kasvoihin. Brian oli pyytänyt onnentoivotusta häneltä, ja tässä oli tulos.
”Katsoin kilpailuasi videolta, ja näin hevosesi kaatuvan. He eivät suostuneet kertomaan puhelimitse, miten sinä voit, joten…”

Selän vasemman puolen lihastem protestista huolimatta Brian nosti kätensä, painaen sormen naisen huulille. Ei tuollaista, yhtään.
"Olet paras onnenamulettini. Älä väitä muuta." Hän oli valmis nyt syyttämään omia taitojaan kaatumisesta.
"... Lensit tänne?" Liikuttuneisuus kuului miehen äänestä.

”Niin”, Keiko vastasi ja siirtyi lähemmäs, kiertäen sormensa hellästi sängyllä lepäävän käden ympärille.
”Minun oli saatava tietää, että olet kunnossa.”

Brian sai nielaista pari kertaa tyhjää.
"Mistä sinä Vincentin kiinni sait?" Mies puristi Keikon kättä hellästi.
"Tulen pian kuntoon. Lihasrevähdys on isoin ongelmani."

”Hän vastasi puhelimeesi”, Keiko sanoi tutkien miehen kasvoja myötätunnosta onnettomin silmin.
”Oletko kovin pahoissa tuskissa?”

Aivan. Puhelin.
"Mm, annan sen hänelle aina kun olen radalla." Yleensä mies ottu videoita puhelimella, jos ehti. Samalla hän oivalsi Vincentin nähneen millä nimellä nainen oli hänen puhelimessaan. Onneksi Brian ei ollut se jonka piti salailla.
"Ihan riittävissä." Hän ei nousisi sängystä heti.
"Vasen puoli selästäni on muuttunut kiveksi, vannon."

Keiko kosketti miehen kasvoja hellästi, tietämättä kuinka muuten edes yrittää helpottaa tämän oloa.
”Olen pahoillani. Pyydänkö sinulle lisää kipulääkkeitä?”

Brian pudisteli päätään kevyesti.
"Ehkä olen saanut tarpeeksi jos ajattelin sinun olevan unta." Oli vaikea uskoa naisen olevan siinä.
"Ja olet paras kipulääkkeeni."

Nainen laski katseensa hymyillen ja pyyhkäisi hopeankirjomia hiuksia pehmeästi taakse.
”Ehkä olet saanut tarpeeksi.”

Naurahdus sai miehen irvistämään. Kuin joku olisi vetänyt puukkoa pitkin selkärangan viertä.
"Hei. Huomaisit kyllä jos lääkkeet puhuisivat enkä minä."

Keiko nauroi painaen sormet huulilleen. Vaikka miehen näkeminen tuskissaan, sairaalan steriiliin sänkyyn kahlittuna oli sydäntäriipivän kamalaa, ei hän voinut olla tuntematta sormenpäihinsä saakka leviävää lämpöä.
”Kauanko he pitävät sinut sairaalassa?”

"Pari päivää, kai. Sellaista he lupasivat." Usein sitä yritettiin kyllä venyttää.
"Sitten palaan pohjoiseen ja olen kaksi viikkoa urheilukiellossa."

”Olen pahoillani. Toivottavasti aika menee nopeasti”, Keiko sanoi muistellen sairaalassa viettämäänsä aikaa juna-onnettomuuden jälkeen. Se oli hyvä tapa varmistaa, että hän suosi lentämistä. Tarquin oli kuitenkin varmistanut, ettei häneltä puuttunut mitään.
”Voinko tuoda sinulle jotain, mikä helpottaisi?”

Brian puraisi huultaan. Kivun riskillä hän kurotti kätensä hipaisemaan Keikon poskea.
"Minulle riittää että tulit käymään." Se oli jotakin mitä hän ei olisi koskaan voinut kuvitella.

”Totta kai tulin”, hän vastasi pehmeästi ja silitti hellävaroin miehen hiuksia. Oliko se todella niin omituista?

Brian oli tottunut siihen ettei hän ollut juuri olemassa. Hänellä oli kavereita ja kollegoja, mutta ei oikein oikeasti läheisiä. Hitto, ei olisi pitänyt ajatella asiaa enempää. Mies pyyhkäisi silmäkulmaansa.
"En ikinä pitäisi sitä itsestäänselvyytenä."

Brianin liikutus sai Keikon silmät suurenemaan hämmennyksestä ja veti hänet välittömästi lähemmäs, käsi miehen poskella. Hän työnsi hiuksiaan taakse ja kumartui varovasti painamaan suudelman miehen poskipäälle.
”Onko kaikki hyvin?” hän kysyi hiljaa tutkien miehen kasvoja katseellaan.

Brian painoi hetkeksi silmänsä kiinni. Jopa nyt läheisyys oli huumaavaa. Varovasti hän nosti käden tuon niskan taakse.
"Olen vain hyvin otettu siitä että olet täällä. En ole tehnyt mitään ansaitakseni kaltaistasi enkeliä luokseni."

Keiko jäi kumartuneeksi miehen ylle tuntiessaan käden niskallaan ja nauroi hiljaa kauniille sanoille, jotka saivat perhoset lepattamaan hänen vatsassaan. Hyvin varovasti, ollakseen satuttamatta hevosen kanssa kaatunutta miestä, hän nojautui lähemmäs ja painoi suudelman tämän huulille. Oliko sillä väliä, jos joku näkisikin?
”Luulen, että minun on tarkastettava lääkityksesi.”

Ei sillä olisi väliä. Ei kukaan täällä osaisi kertoa kenellekään.
"Ei tarvitse. Vieläkään." Hellästi Brian vei tummia hiuksia naisen korvan taakse sormellaan.
"En ymmärrä miten Vincent kehtasi vastata kun soitit."

Miehen kosketus sai hänen päänsä tuntumaan kevyeltä, ja Keiko tunsi huonon omantunnon piston, sillä Brianin olisi varmastikin ollut parasta olla paikallaan - ja levätä. Hän hymyili jättäen kätensä miehen poskelle.
”Miksi? Pidätkö hänet kovassa kurissa ja nuhteessa?”

Mies laski kätensä alas, todettuaan sen olevan huono idea. Hänen ei pitäisi liikuttaa kättään niin paljon.
"Ei, mutta hän ei saisi vastata henkilökohtaisiin puheluihini." Mies vastasi toispuoleinen hymy kasvoillaan.
"Nyt minun pitää tosin ehkä kiittää häntä."

”Minä olen kiitollinen”, Keiko vastasi. Hän ei tiennyt, miten olisi saanut itsensä pysymään järjissään, jos olisi saanut päähänsä pyörimään kuvan hevosesta kaatumassa ja miehestä maassa, sen jaloissa, tietämättä lainkaan, mitä sen jälkeen oli tapahtunut, missä mies oli tai kuinka pahasti loukkaantunut.
”Kuinka usein hevosesi kaatuu?” hän kysyi, ihan vain osatakseen varautua.

Briania huvitti ajatus kuuliaisesta hoitajasta kamppailemassa ohjeistuksen ja kuuliaisuutensa kanssa.
"Ei edes kerran vuodessa noin pahasti. Joskus voidaan käydä polvillaan mutta harvinaista se on."

”Hyvä”, Keiko vastasi pyyhkäisten hiuksiaan. Hän ei ollut varma oliko onnekas osuttuaan katsomaan juuri sillä kerralla, kun näin kävi - mutta mieluummin hän tiesi ja saattoi olla tässä.
”En tiedä kuinka monta kertaa voisin todistaa sitä.” Jos se oli ollut kamalaa hänelle, kuinka peloissaan miehen oli täytynyt olla? Oliko Brian tottunut siihen, että oli saada satoja kiloja hevosta päälleen kesken valtavan ilmalennon?
”Oletko sinä kunnossa?”

Se oli riski, jonka mies otti joka kerta lähtiessään hevosen kanssa radalle. Sattui kotonakin, mutta harvemmin todella pahasti.
"Otan sen riskin aina mennessä radalle." Irlantilaismies huomautti pehmeällä äänellä. Hän oli toki tehnyt rauhan sen asian kanssa. Aina se pelotti kun tunsi kaiken menevän pahasti pieleen, mutta hyvin usein hän nousi itse ylös ja saattoi jopa olla seuraavana päivänä toisella radalla.
"Olen. Ei se ollut ensimmäinen kaatumiseni."

Keiko ei ollut varma, oliko sen tarkoitus olla lohduttavaa. Brian lähti hevosen kanssa radalle hyvin usein. Mutta nainen vakuutti itselleen, että onnettomuuksia sattui harvoin ja jopa niin pahannäköinen kaatuminen ei tuottanut miehelle korjaamatonta vahinkoa.
”Olen onnellinen siitä, ettet loukkaantunut pahemmin”.

Brianille kertyi vuodessa kymmeniä ratoja hevosten kanssa. Olisi ollut ihme jos hän ei olisi koskaan satuttanut itseään.
"Anteeksi. Mutta se on työni." Työ, joka voisi viedä mieheltä vielä hengen. Onneksi hän kilpaili edes rataesteillä eikä kenttäratsastuksessa.
"En haluaisi että huolehdit minusta." Vaikka olihan se aiheellista. Jos hän oikeasti loukkaantuisi (tai kuolisi missä tahansa tilanteessa), kukaan ei ilmoittaisi Keikolle. Nainen oli täydessä pimennossa.

Keiko painoi katseensa pohtien, ylittikö rajansa, ja soi miehelle hillityn, pehmeän hymyn.
”Leikinköhän sairaalan henkilökunnan kärsivällisyydellä? Tarvitset varmastikin lepoa.”

Brian hymyili takaisin yhtä pehmeästi. Jos tunsi ollenkaan ihmismieltä, saattoi vaikka vannoa, ettei ruskeiden silmien katse ollut teeskennelty. Irlantilaismiehen ruskeissä silmissä tuikki niin rakastunut katse, ettei sellaista voisi kukaan esittää.
"Et. Minä lepään kokoajan." Se oli totta, hän makasi sängyssä kiltisti.

Miehen katse sai hänen vatsanpohjansa nipistämään ja lämmön leviämään hänen sisällään. Hän tunsi olonsa melkein hämilliseksi huomion edessä, ja sukaisi hiuksia korvansa taakse, ennen kuin kosketti miehen kättä.
”Se on totta.”

"Joten, en varsinaisesti riko mitään sääntöjä." Brian hymähti vaisusti.
"Minua ei ole vuosiin tullut katsomaan muut kuin Vincent tai kollegat."

Keiko kallisti päätään ja tunsi levottoman piston. Eivätkö miehen perhe tai ystävät tulleet paikalle? Vuosiin? Hän puristi miehen kättä hellästi.
”Missä perheesi on?” hän kysyi.

"Irlannissa. Eivät he lähde ellen oikeasti loukkaannu pahasti." Brian selitti.
"Ja vanhempani eivät muutenkaan pidä kauheasti yhteyttä."

Se kuulosti yksinäiseltä. Ilmaisusta päätellen Brian olisi saattanut toivoa elämäänsä perheen tukea, vaikka saattoihan mies olla täysin onnellinen hevosenhoitajan ja kollegoiden seurasta - suurin osa ihmisistä kuitenkin koki ihmissuhteensa elämänsä suurimmaksi rikkaudeksi. Keiko hymyili pehmeästi.
”Ymmärrän. Onko hevosenhoitajasi tulossa tänään?”

"Tuskin, jos hän arvelee että sinä olet täällä. Hän ei halua häiritä, kerran kertoi sinulle hevosenkin voinnin." Miehen kasvoilla viipyi tietävä hymy.

”Niinkö?” Keiko kysyi hämillisenä hymyillen. Hän ei ollut varma, mikä aiheutti miehen tietävän hymyn, mitä miehen hevosenhoitaja arveli tai tiesi heistä tai mitä Vincentiksi puhelimessa esittäytynyt mies arvelisi häiritsevänsä.

"Olet puhelimessani rakas. Joten Vincent tuskin haluaa tulla tänne nyt." Brian selitti pehmeästi.
"Siksi ihmettelin että hän uskalsi vastata."

”Oh”, hän vastasi painaen katseensa ja suli hymyyn, joka sai posket punehtumaan. Keiko kosketti toista sormillaan ja tunsi tuttujen perhosten kutittavan vatsassaan.
”No, olen kiitollinen, että hän vastasi”, hän totesi yrittäen ryhdistäytyä ja puristi miehen kättä.

Brian katseli naisen kasvoja. Vaikka hän oli sovinnon myötä haljeta onnesta, hän pelkäsi kaiken hajoavan tavalla tai toisella uudelleen. Sillä kertaa ehkä lopullisesti.
"Pitäisikö sinun itsesi levätä?"

”Ei”, Keiko vastasi sukaisten hiuksiaan, ”mutta sinun pitäisi.” Hän kumartui painamaan viimeisen, kevyen suudelman miehen poskipäälle, ennen kuin perääntyi ovelle.
”Olen onnellinen siitä, että olet kunnossa. Toivottavasti saat nukuttua.”

Jossain hyvin syvällä nipisti kun Keiko perääntyi ovelle.
"Varmasti saan. Hyvää yötä. Olet rakas." Piti muistuttaa naista vielä, ennen kuin tuo katoaisi taas tuntemattomaksi ajaksi.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   La Marras 11, 2017 5:43 pm

Maanantai 6. marraskuuta 2017, ilta - Hexham

Ehkä hän kävi turhan uhkarohkeaksi, Keiko pohti hymyillessään Brianille teekupin yli. Ehkä mies sumensi sen vähän, mitä hänen järjestään oli, runoilemalla hänelle. Mutta eikö ollut parempi elää hetki kuin selviytyä tuntematta mitään? Hän ei ollut varmistanut, olisiko Tarquin varmasti lähtenyt päivystämään, kun ajoi Hexhamiin suoraan töistä. Hän ei ollut miettinyt todisteita sille, missä olisi ollut ja mitä tekemässä, jos hänen poissaolonsa selviäisi. Mutta jostain syystä sillä ei ollut enää niin suurta merkitystä.
”Oliko sinulla mukava päivä?” nainen kysyi suoristaen liituraitaisen kynähameen helmaa. Marraskuinen sää kävi kylmäksi silkkisessä, rusettikauluksellisessa puserossa, mutta hänen miehensä halveksi untuvaisen pehmeitä, isoja villaneuleita, jotka kätkivät hänet sisäänsä.

Brian ei olisi voinut olla iloisempi, kun Keiko oli tullut illaksi vierailulle. Se sai unohtamaan kivut selän itseensä ottaneissa lihaksissa. Hän laski teekupin käsistään, kun oli jo kertaalleen polttanut kielensä.
"Siedettävä. Kävin katsomassa hevosia ja apteekissa. Lisää kipugeeliä lihaksille. Olihan sinulla mukava päivä?"

”Oikein mukava. On aina ihanaa nähdä, miten asiakkaani oppivat vähitellen selättämään ongelmiaan ja löytävät itsensä ja elämän aivan uudella tavalla”, Keiko vastasi hymyillen ja siemaisi teetään. Naisen vinot, tummanruskeat silmät pehmenivät myötätunnosta.
”Toivottavasti et ole kovin kipeä. Onko kipugeeli auttanut?”

"Ihanaa että sinulla on onnistumisia töissä." Brian ei voinut sanoa samaa Lontoon kilpailujen jälkeen.
"Jos saan sitä selkään enkä silmääni." Mies hymähti pehmeästi.
"Kyllä tämä tästä. Sain jo luvan kilpailla Stuttgartissa kuun puolivälissä. Ja sen jälkeen kalenterini mukaan."

”Silmääsi?” Keiko toisti ja painoi sormet suulleen, ettei olisi hymyillyt. Nainen laski kuppinsa pöydälle ja nousi ylös, kiertäen laskemaan kätensä miehen olkapäälle.
”Jos tarvitset apua sen kanssa, autan mielelläni. Nyt kun olen tässä.”

Brian kohotti kulmiaan naisen hymyillessä hänelle.
"Unohdin pestä kädet ja hieroin silmiäni." Hän tunnusti aiemman typeryytensä. Kosketus olkapäällä sai miehen värähtämään aivan erityisellä tavalla.
"Niinkö?" Hän vilkaisi olkansa yli, kuriton pilke ruskeissa silmissään.

Mielikuva sai Keikon painamaan käden uudelleen suulleen. Olisi julmaa nauraa. Selälle tarkoitettu geeli oli varmasti sattunut hirvittävästi silmissä.
”Totta kai”, nainen vastasi ja kumartui painamaan kevyen suukon miehen poskelle, ”en haluaisi, että saat sitä uudelleen silmiisi.”

No ei se kieltämättä ollut tuntunut silmätipoiltakaan. Valitettavasti.
"Joskus käy vahinkoja." Brian mutristi kevyesti huultaan.
"Jopa minulle."

Keiko hymyili ja juoksutti sormensa pehmeästi läpi varhain harmaantuneista hiuksista.
”Kaipaatko apua?”

"Kaipaan." Brian myönsi, ilman sitä leikkisää särmää äänessään. Hän nousi ylös, vetäen neulepaidan yltään. Alaselän vasemmalla puolella oli kahden nyrkin kokoinen mustelma. Ei ihme jos selkä oli kipeä.

Mustelman näkeminen sai Keikon koskettamaan miehen olkapäätä myötätuntoisena. Hänen omansa olivat alkaneet haalistua ja kadota, mikä selvästi helpotti Tarkien oloa, mutta Keiko oli oppinut olemaan uhraamatta ajatuksia omalle kivulle.
”Voi Brian”, nainen huokasi onnettomana ja tarkasteli mustelmaa kumartuen, ”missä geelisi on?”

Mies veti syvään henkeä.
"Makuuhuoneessa yöpöydän päällä." Mies muisteli ainakin laskeneensa sen sinne.
"Ei kai se niin pahalta näytä?"

”Kaikki, mikä aiheuttaa sinulle kipua, näyttää pahalta minulle”, Keiko huomautti ja lähti makuuhuoneeseen hakemaan yöpöydälle jätettyä putkiloa. Hänen katseensa osui samalle tasolle kai unohdettua kuvaa nuoremmasta ja hieman vähemmän harmaasta miehestä kahden lapsensa kanssa, ja se pysäytti hänet hetkeksi. Kuinka pahasti mies kaipasi lapsiaan? Kuinka pahasti toista ihmistä piti satuttaa, jotta tuli suljetuksi lastensa elämästä lailla?
Ehkä hänen pitäisi kysyä mieheltä lapsista myöhemmin. Keiko poimi geelin mukaansa, avasi hihansuidensa napit ja rullasi hennon vaaleanpunaisen paidan hihoja ylemmäs pyörittäessään tuubin korkin auki.

Kuvassa jonkin verran yli parikymppinen Brian ei ollut vielä kovinkaan harmaa. Olihan se otettu kuusi vuotta sitten. Brian hymyili naiselle tuon tullessa takaisin.
"En tiedä pitäisikö minun pelätä sinua kun käärit hihojasi noin." Olihan sitä pakko heittää huono kommentti kieli poskessa.

”Ehkä”, Keiko vastasi ja viittoi Briania kääntymään tuolillaan niin, että pääsi esteettömästi koskettamaan sitä. Nainen otti geeliä sormilleen, pyöräytti niitä yhteen ja kumartui sitten hieromaan mustelman merkitsemää osaa selästä kevyin, pyörivin liikkein ja hellävaraisin sormin.

Mies värähti sormien osuessa mustelman peittämään ihoon. Hitto se oli kipeä.
"Alan ymmärtää miksi sain viikon ratsastuskiellon. Auh... Mnh." Hetken mies oli hiljaa, kunnes sai kerättyä itseään.
"Tiedän että kysyn hulluja ja se tuskin on mahdollista, mutta kilpailen tämän kuun lopussa Madridissa. Ja minulla olisi mahdollisuus viipyä siellä pari ylimääräistä päivää. Jos mahdollista niin mielelläni jakaisin sen kanssasi."

Keikon sormet pysähtyivät hetkeksi, ennen kuin jatkoivat hiljaisuudessa. Ajatus sai naisen sydämen lepattamaan. Useampi päivä Madridissa Brianin kanssa.
Mutta miten hän voisi lähteä? Jos hän katoaisi, löytäisikö Tarquin hänet silti ja raahaisi hiuksista takaisin kotiin? Keksisikö hän mitenkään tarpeeksi vakuuttavaa tai todellista syytä lähteä?
”Se… Se kuulostaa ihastuttavalta. En vain ole varma, miten mahdollistaa lähtöni”, hän sanoi pitkäksi venähtäneen hiljaisuuden jälkeen.

Brian hymähti pehmeästi.
"Minä tiedän. Halusin vain ehdottaa. Anteeksi. En saisi painostaa." Keikolla oli oma elämänsä.

”Et painosta”, Keiko vakuutti hieroen vammautunutta selkää geelillä.
”En vain… En tiedä, miten lähteä niin, ettei Tarquin… Tule hakemaan minua.”

Brian nielaisi. Niin.
"Älä ota turhia riskejä." Se oli vain hän. He tapasivat kotonakin ihan riittävän usein. Niin.
"Voin myös tulla nopeasti kotiin."

”Et sinä ole turha riski. Se on ihana ajatus”, nainen vastasi ja kuljetti sormiaan miehen selällä ajatukset askarrellen. Eikö ollut parempi elää hetki kuin selviytyä tuntematta mitään?
”Keksin varmasti jonkin keinon lähteä.”

Brian oli sanomassa jotakin siitä että se oli ihana ajatus, mutta vaiensi itsensä.
"Kerrot vain etukäteen. Jos haluat, hankin sinulle kulkupassin kisa-alueelle."

Keiko ei ollut varma, kestäisikö hänen sydämensä Brianin kilpailujen seuraamista muistellessaan edellistä kertaa. Miestä kaatumassa hevosen kanssa ja jäämässä makaamaan hiekkaan. Häntä hyperventiloimassa sohvalla ja pyörtymäisillään murtuneen kylkiluun takia.
”Se kuulostaa jännittävältä”, hän sanoi, suoristautui ja astui keittiön tiskialtaan luo huuhtomaan käsiään.

"Ymmärrän jos et halua tulla katsomaan." Hän muistutti.
"Mutta lupaan olla putoamatta."

”Voin harkita sitä, jos lupaat olla myös kaatumatta”, Keiko vastasi ja soi miehelle silmät siristävän hymyn olkapäänsä yli.

"Lupaan." Molemmat tiesivät että ne lupaukset tyhjiksi, mutta se ei estänyt häntä rauhoittamasta naista niillä.
"Ainakin yritän kovasti."

”Hyvä mies”, nainen vastasi pyyhkäisten kädet kuivaksi hameeseensa ja nojautui painamaan suukon Brianin poskelle.

Mies hymyili pehmeästi, katsellen hetken naisen olemusta.
"Alan pian pelätä että saan jostakin huudot. Painaako jokin?"

Keiko kohotti hämmentyneenä kulmiaan ja rullasi puseronsa hihat takaisin alas, kiinnittäen hihansuut siroilla helmiäisnapeilla.
”Ei tietenkään. Mikä antoi sinulle sellaisen vaikutelman?”

"Ehkä kuvittelen että olet vaisu?" Brian ei tiennyt oliko se kysymys vai toteamus. Hän toivoi ettei mikään ollut huonosti.

Nainen istahti oman tuolinsa laidalle hämmentyneesti räpäyttäen.
”En tietoisesti”, hän vastasi ja sipaisi tummia hiuksia korvansa taakse.
”Onko sinulla kaikki hyvin?”

Brian sipaisi Keikon poskea sormillaan ja hymyili pehmeästi.
"On, kaikki on hyvin kun sinä olet siinä. Päivästä tulee heti niin paljon aurinkoisempi. Eikä sanaakaan siitä että siihen ei vaadita paljon Englannissa."

Keiko painoi katseensa hymyillen. Hän ei ollut varma taruiliko mies omiaan, ehkä lyötyään päänsä hevosen selästä pudottuaan, mutta kauniit sanat lämmittivät hänen sydäntään joka kerta.
”Puhutpas sinä pehmoisia”, hän sanoi hellästi, selvästikään sanoja pahastumatta.

"Puhun sinulle aina pehmoisia." Brian myönsi hymyillen. Hän vilkaisi paitaansa, vetäen sen takaisin päälleen. Ihan vain huonekalujaan suojellakseen.
"Mutta olet ansainnut joka sanan ja vielä hieman enemmän. Onko sinulla nälkä?" Oli hänkin mies, kun ei ollut tajunnut tarjota edes ruokaa.

”Totta”, Keiko naurahti ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
”Ei, ei kiitos, mutta syö sinä vain”, hän kehoitti ja kosketti vihkisormustaan. Se sai hänen ajatuksensa palaamaan valokuvaan miehen yöpöydällä, mutta sen esiin nostaminen yhtäkkiä olisi outoa ja tunkeilevaa. Lapsista kysyminen saattaisi myös kallistaa keskustelun suhteeseen, joka oli päättynyt lähestymieskieltoon, eikä se olisi oikein. Menneisyys oli varmasti kipeä asia.

Mies hymähti ja nousi ylös. Hän työnsi mikroon annoksen eilen tehtyä ruokaa, katsellen naista keittiön ja olohuoneen toisistaan erottavan baaritason yli.
"Sinä mietit jotakin, rakas."

”En voinut olla huomaamatta yöpöydälläsi olevaa valokuvaa. Se on hyvin kaunis”, Keiko vastasi kohauttaen olkiaan pehmeästi.

Mies mietti hetken. Ei hänellä ollut valokuvia yöpöydällä. Paitsi se kuva jota hän oli tänään katsonut ja koettanut kuvitella millaisiksi lapset olivat kasvaneet.
"Taisin unohtaa sen siihen." Mies pelasi toteamuksella itselleen lisää aikaa.
"Lapseni. Fiona ja Declan."

”He näyttävät sinulta”, Keiko vastasi lempein silmin, houkutellen miestä jatkamaan ammattinsa vienoin avuin.

Brian nielaisi sen palan kurkustaan.
"Niin Declanista sanottiin." Hän ei tiennyt mitä olisi ajatellut. Ja hän oli miettinyt samaa jo aiemmin tänään.
"He ovat nyt yhdeksäm ja seitsemän. En ole kuullut heistä mitään kuuteen vuoteen."

Se oli iso pala tietoa purtavaksi. Keiko mietti hetken pyörittäen sormustaan. Hän ei ollut koskaan antanut itsensä ajatella, minkä ikäinen lapsi tai lapsia hänellä olisi, jos hän olisi päättänyt toisin.
”Haluaisitko?”

"Tavata heitä?" Brian oli miettinyt sitä viimeksi tänään. Hän olisi voinut avata huoltajuuskiistan uudelleen. Hän oli käyttäytynyt ja elänyt hyvin, joten hänellä olisi mahdollisuus. Haluaisivatko lapset? Sitä hän ei tiennyt.
"En tiedä. En halua sotkea heidän elämäänsä. Jos he eivät halua nähdä minua? Tuskin edes muistavat minua. Ja ei ole oikein keinoa kysyä."

Keiko nojasi leuan pöydän reunaan tuettuihin käsiin ja katseli miestä mietteliäästi.
”Luulen, että suurin osa ihmisistä haluaisi tutustua vanhempiinsa edes jossain kohtaa elämäänsä. Jos haluaisit tiedustella mahdollisuuksiasi tutustua heihin uudelleen, varmastikin olisi olemassa jokin keino?”

"Olisi. Asianajaja." Brian huokaisi. Ei hän halunnut sotkea lastensa elämää sillä.
"En haluaisi sotkea heidän elämäänsä. Ajattelin että on parempi odottaa kun he voivat ottaa yhteyttä itse."

Keiko kallisti päätään. Ehkä hänen asiansa ei ollut sanoa mitään, mutta hänen asiakkaansa olivat tuoneet asian esille lukemattomia kertoja: katumuksen menetetystä ajasta ja tekemättömistä päätöksistä.
”Mutta jos et kysy, voitte menettää jopa kymmeniä vuosia yhteistä aikaa.”

"Se on totta. Ja mietin sitäkin. Se on hankalaa ja en halua tehdä mitään hätiköityä. Mutta kaipaan heitä edelleen. Nykyään vain eri tavalla kuin ennen. Haluaisin vain tietää mitä heille kuuluu. En muuta." Ei hän ollut varma halusiko lapsia vakituisesti elämäänsä. Jos nuo eivät haluaisi tavata häntä, se sattuisi.

”Et sotke heidän elämäänsä, jos tiedustelet, mitä heille kuuluu”, Keiko huomautti pehmeästi.
”Lastesi ei tarvitse edes tietää yhteydenotostasi, jos tilanne tuntuu liian hankalalta.”

"Olen miettinyt että Artemis voisi kysyä. Emme vain ole väleissä juuri nyt ja en voi kysyä häneltä." Ehkä joskus hän pystyisi kysymään sitä.
"Oliko sinulla jotain mitä haluat kysyä?" Brian otti lautasen mikrosta.

Keiko pudisti päätään tietämättä mihin Brian viittasi kysymyksillä.
”Miksi ette ole väleissä?” hän tiedusteli.

"Hän puuttui asioihin joihin en halunnut sekaantuvan." Brian vilkaisi Keikoa merkitsevä katse silmissään. Niin. Toinen irlantilainen oli työntänyt nenänsä heidän suhteeseensa.

”Oh”, Keiko vastasi ymmärtäen, kenestä oli kyse. Muisto pitkästä, laihasta miehestä ja oudosta keskustelusta sai edelleen kylmät väreet kulkemaan pitkin hänen selkäänsä.
”Olen varma, että hän teki sen parhain tarkoitusperin. Eikö hän ole hyvä ystäväsi?”

"Niin tekikin. En silti arvosta sitä." Brian ei ollut siitä varsinaisesti vihainen, enää, mutta silti hän oli kireänä kun Artemis tuli puheeksi.
"Olemme olleet ystäviä kauan, mutta se oli jotakin mitä en arvostanut. Ansaitsin kaiken mitä sanoit, mutta en halunnut että hän kuulisi sen sinulta. Sellaisen kertomiselle ei vain ole sopivaa hetkeä."

”Ymmärrän”, Keiko vastasi pehmeästi ja yritti hiljentää aistiensa vaistomaisen hälytystilan, kun huomasi miehen kireyden. Brian ei ollut Tarquin.
”Kaipaatko hänen ystävyyttään?”

Brian kurtisti kevyesti kulmiaan. Onneksi hän sai lisäaikaa laittamalla haarukallisen ruokaa suuhunsa.
"Kaipaan. Ja en kaipaa. Joten, jos lähdemme Madridiin, mitä haluaisit tehdä?" Ei, hän ei jaksaisi puhua Artemiksesta.

Keiko painoi katseensa ja risti kädet syliinsä pyöritellen vihkisormustaan.
”En tiedä. Mitä sinä yleensä teet lomalla?” hän kysyi. Tarquin harvemmin tiedusteli, mitä hän halusi tai pyysi hänen mielipidettään.

"Minä matkustan niin usein. Joten olisi ihanaa jos voisimme tehdä mitä sinä haluat tehdä." Se tekisi miehen todellakin onnelliseksi.

Mitä hän haluaisi tehdä? Omien mielipiteiden kertominen sai naisen vaistomaisesti levottomaksi, sillä usein Tarquin joko torjui ne ja murskasi hänet alas tai suuttui. Eikä Keiko halunnut suututtaa miestä.
”Museo Nacional de Pradossa on viehättäviä teoksia”, hän sanoi nostamatta katsettaan, ”ja Madridissa on viehättäviä puistoja sekä arkkitehtuurillisia mestariteoksia, mutta voin hyvin kierrellä katsomassa niitä, kun olet kiireinen hevostesi kanssa.”

Brian hymyili kun sai naiselta vastauksen.
"Kierrän mielelläni museon kanssasi ja ihailen arkkitehtuuria. Se sivistäisi minuakin, en usein käy sellaisissa kisamatkoilla vaikka ehtisin."

”Me emme usein tee paljoa muuta”, Keiko sanoi kohauttaen olkapäitään.
”En ole suoraan sanottuna varma, mitä lomilla voi tehdä.”

"Mitä vain haluat. Hyvä on, rannalle meneminen on vähän hyytävää, mutta muuten. Ihan mitä tahansa haluat." Brian vakuutti hymyillen.

Keiko näytti eksyneeltä antaessaan katseensa harhailla huoneessa. Mitä ihmiset tekivät lomalla? Mitä hän itse haluaisi tehdä? Hän kyllä nautti taidemuseoista ja puistoista kauniina päivinä, mutta oli omaksunut sivistyneet, kulturellit aktiviteetit osaksi lomia Tarquinin tahdosta. Ei hän uskonut miehen niistä nauttivan, mutta ne kuuluivat osaksi tohtori Darbyn tavoittelemaa elämäntapaa ja imagoa.
”Näkisin kai mielelläni flamencoa tai ehkä konsertin ja vierailisin jossain viehättävässä ravintolassa”, hän sanoi hetken emmittyään.

Brian nyökkäsi.
"Katsotaan tarjontaa jos pääset lähtemään. Ravintolaan vien sinut ilman erillistä pyyntöäkin. Haluatko enemmän paikallista charmia vai modernin huippuravintolan tyyppistä?"

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   La Marras 11, 2017 5:44 pm

”Lähden kyllä”, Keiko vakuutti ja soi miehelle vienon, hämillisen hymyn. Hän järjestäisi lähtönsä jotenkin. Kunhan ravintola tarjoaisi pieniä, vähänkalorisia annoksia, muulla ei ollut merkitystä. Hän viihdyttäisi aina itseään katselemalla ihmisiä ja imemällä itseensä vieraan maan kulttuuria.
”Kenties paikallista charmia. Mistä sinä pidät?”

"Minä pidän usein siitä mikä on hotellin alakerrassa tai lähellä kisapaikkaa. Millaisesta ruuasta pidät?" Piti sekin varmistaa, kun hän etsisi ravintolaa etukäteen.

Keiko räpäytti silmiään eksyneenä. Millaisesta ruoasta hän piti? Hänellä ei ollut aavistustakaan. Milloin hän oli edes viimeksi päättänyt todella itse, mitä söi?
”Kenties siellä olisi mukavaa kokeilla espanjalaista keittiötä”, hän ehdotti turvallisesti.

"Sen päättelin. Mutta pidätkö enemmän merenelävistä vai jostain muusta?" Brian kysyi tarkentavan kysymyksen. Hän tunsi olonsa painostavaksi kun kyseli niin paljon, mutta hän halusi matkan miellyttävän naista. Silloin se miellyttäisi häntäkin.
"Vai oletko sinä se nainen joka tilaa salaattia, ravintolasta välittämättä?" Sen irlantilainen heitti hymyillen. Ei hän tarkoittanut sitä pahalla.

Keiko painoi katseensa hymyillen hillitysti.
”Luultavasti”, hän vastasi hartioitaan kyyristäen. Se ja aktiivinen, tunnollinen liikunta olivat ainoa keino pitää huolta siitä, ettei hän menettäisi muotoaan ja muuttuisi Tarquinin sanoin ’vastenmieliseksi’. Hänen ei toki usein tarvinnut miettiä ruokaansa, koska mies tilasi hänelle.

Brian katseli naista pehmeästi. Hän levitti kätensä halaukseen, toivoen että saisi naisen syliinsä.
"Keiko." Miten hän voisi sanoa sen?
"Tiedäthän, että minä en välitä siitä mitä sinä syöt?" Ei hän olettanut sen johtuvan tuon aviomiehestä, vaan olevan naisen omaa ujoutta.

”Tiedän”, Keiko valehteli arvellen, että sen Brian halusi kuulla ja soi miehelle hymyn, kun nousi jaloilleen ja siirtyi avattujen käsivarsien pyytämän miehen syliin.
”Brian, mikä tahansa ravintola käy minulle. Se on uusi kokemus Madridissa joka tapauksessa”, hän vakuutti.

Mies kietoi käsivarret naisen ympärille ja painoi kasvonsa Keikon niskaan.
"Olet ihana. Tiedäthän ettei sinun tarvitse varoa minun kanssani? Saat sanoa mitä haluat ja olla mitä mieltä haluat. Muistathan sen?"

Brianin sanat saivat hänen sydämensä pamppailemaan. Tarkoittiko mies sitä todella? Psykologi hänessä halusi huutaa hänen omien ajatustensa järjettömyydelle, mutta vuodet Tarquinin kanssa olivat polttaneet pelkoreaktiot tiukasti hänen selkärankaansa. Keiko käpertyi miehen syliin ja suli hymyyn kasvojen painuessa niskaansa. Hän silitti harmaantuneita hiuksia pehmein sormin.
”Sinäkin olet aika ihana.”

Brian vain piti naista sylissään. Oli tässäkin ilta, hyvin huonosti käytetty. Vaikka olivat he saaneet toki puhuttua asioista, mutta Brian olisi mieluummin käyttänyt illat Keikon kanssa lähekkäin, kuin keskustellen raskaista asioista. Vain, koska jokainen yhteinen hetki oli varastettu ja harvinainen.
"Aika? Voi kiitos." Brian nauroi pehmeästi, suudellen naisen kaulaa.
"Minun pitäisi mennä suihkuun."

Keiko nauroi ja kosketti miehen hiuksia hellemmin. Suudelma hänen kaulallaan sai hänet sulkemaan silmänsä, kun kosketus tuntui virittävän tuntoaistin uudelle taajuudelle.
”Niinkö?” hän kysyi ja kääntyi katsomaan miestä, punoen sormensa harmaantuneisiin hiuksiin.
”Kuinka kiireesti?”

"Ei kovin." Brian myönsi auliisti. Ei hänellä olisi kiire mihinkään, jos se tarkoittaisi että hänen olisi laskettava nainen sylistään alas. Sellainen olisi ollut sulaa hulluutta.
"Tosin olisin miellyttävämpi jos en tuoksuisi hevoselle."

Keiko nojautui lähemmäs miestä ja hengitti pehmeästi vasten tämän kaulansyrjää, hipoen ihoa huulillaan.
”Tiedätkö, minä pidän hevosten tuoksusta.”

Brian sulki silmänsä kun tunsi Keikon hengityksen ihollaan. Nainen ajaisi hänet vielä hulluksi jonakin päivänä, eikä se päivä ollut valitettavasti kovin kaukana.
"Olet ensimmäinen."

”Ensimmäinen mikä?” Keiko nauroi ja painoi suudelman miehen kaulansyrjälle kääntyen parempaan asentoon tämän sylissä.

"Mnh." Brianin keskittyminen lauseiden muodostamiseen tuntui katoavan hetkeksi täysin.
"Ensimmäinen joka ei valita hevosen tuoksusta." Nimenomaan tuoksusta. Sitä se oli.

Keiko ollut varma, montako listaan mahtui - Brianin kaltaisen miehen tapauksessa luultavasti monta. Hänen listansa koostui kahdesta. Brian oli ensimmäinen monessa asiassa.
”Olet ensimmäinen, joka tuoksuu hevoselta”, Keiko vastasi hipoen sormillaan miehen kaulansyrjää toiselta puolelta, kun painoi uuden suudelman toiselle, hengittäen pehmeästi ihoa vasten, ennen kuin haki uuden kohdan suudelmalle, siirtyen vähitellen alemmas kohti solisluita.

Brian ei ollut ylpeä listan pituudesta, eikä ainakaan siitä, miten oli pidentänyt listaa heidän välirikkonsa aikana. Hän valui selkä sohvaa vasten, rennoksi Keikon alla. Käden laskeutuivat selältä naisen lantiolle.
"Sinä koidut vielä kohtalokseni joskus. Ja ajat minut hulluksi." Ääni oli käheänä eikä hän loistanut puheen nopeudella.

”Niinkö?” Keiko kysyi nauraen ja nojautui sen verran kauemmas, että saattoi nähdä miehen kasvot. Hän kosketti sormenpäillään miehen poskea, nojautui hipaisemaan huulillaan tämän huulia ja kumartui sitten jälleen alemmas, hamuten miehen kaulaa pehmein suudelmin. Hän napitti kiireettä auki Brianin paitaa ja syleili onnellista lämpöä siitä, etteivät miehen kädet hänen lantiollaan saaneet häntä tuntemaan mitään muuta kuin perhosia vatsassaan, siitä huolimatta, että Tarquinin kädenjäljet saattoi erottaa vielä hänen ihollaan, selvästi tuntuvien lantion luiden päällä.

"Niin." Se oli kaikki mitä mies sai henkäistyä huultensa välistä. Keiko tuntui niin pieneltä hänen sylissään, että pelko naisen katoamisesta tuhkana tuuleen tai luhistumisesta alkoi tuntua aiheelliselta. Miten joku saattoi olla niin pieni ja viaton, mutta silti saada veren kiehumaan suonissa ja aivot täysin tyhjiksi kaikesta?
"Ja sinä nautit siitä. Minä vielä, mhn, pidin sinua viattomana..." Ihan kuin hän olisi ollut kovin pettynyt.

Keiko nauroi miehen ihoa vasten ja kohtasi hetkeksi ruskeiden silmien katseen, kun veti paidan hellävaroin pois Brianin päältä, varoen loukkaantunutta selkää. Hän hipaisi miehen huulia huulillaan, kuljetti kätensä tutkien miehen rintakehän yli ja painoi sille sitten suudelman. Ehkä hän nautti ajatuksesta, että voisi ajaa jonkun hulluksi sanan positiivisessa merkityksessä. Kireä, liituraitainen kynähame harasi asentoa vastaan, ja nainen hivutti sitä muutaman sentin ylemmäs reisillään voidakseen asettua paremmin rennoksi valahtaneen miehen syliin.

Mieli olisi tehnyt kaapata Keiko syliin ja nostaa vaikka lähimmälle lipastolle. Ainakin toistaiseksi hänen järkensä pysyi kasassa sen hitusen, ettei hän käynyt nostamaan edes Keikoa. Stuttgartissa pitäisi selän olla kunnossa. Brian veti varovasti naisen paitaa ylemmäs, kykenemättä keskittymään mihinkään sen vaativampaan.

Hän hymyili tuntiessaan paitansa karkaavan hameen alta. Ehkä hänen ei olisi pitänyt edes harkita rasittavansa miestä, joka oli ansainnut leponsa onnettomuuden jälkeen. Keiko nosti päänsä ja laski kätensä Brianin poskelle.
”Selkäsi tarvitsee lepoa, eikö niin?” hän varmisti ja pujotti sormensa miehen hiuksiin.

Se liike ei varsinaisesti helpottanut. Käsi hiuksissa sai miehen kohottamaan kevyesti leukaansa.
"En rasita sitä nyt." Brian huomautti käheästi. Hän vain istui kiltisti sohvalla. Lääkärin näkemy olisi voinut olla eri, mutta hän oli täysin valmis viis veisaamaan lääkärin näkemyksistä.
"Sinä et olisi niin julma että lopettaisit nyt." Se oli toiveajattelua.

Keiko tuijotti miehen silmiä hetken, naurua siristyneissä, tummissa silmissään. Kuinka hän voisi lopettaa tuollaisen vetoamuksen jälkeen? Epäilys nakersi häntä - mitä jos hän tekisi vahinkoa?
”En voisi olla sinulle julma”, hän myönsi, nojautui lähemmäs molemmat kädet miehen hiuksiin punottuna ja houkutteli Brianin pitkään suudelmaan. Sen jälkeen nainen varmistaisi, että mies saisi, mitä kaipasi.

Briania ei tarvinnut houkutella suudelmaan. Toki se oli siinä mielessä virhe, että viimeisenkin kärsivällisyyden rippeen pudotessa hän vei kädet kunnolla Keikon reisien alle ja nousi tuo sylissään seisomaan. Aina saattoi haaveilla suihkun viilentävän tunteita, mutta siinä hän oli tällä kertaa pahasti väärässä. Nainen ei tosiaan tehnyt hyvää hänen ajattelulleen. Selästä puhumattakaan, mutta sen hän huomasi vasta kun laski Keikon alas itsensä ja seinän välistä, hengitys raskaana. Vaikka valuva vesi oli lämmintä, se tuntui silti kylmältä iholla.

Hänen oli nojattava itsensä seinään, kun mies palautti lattian hänen jalkojensa alle. Keiko ollut varma, pysyisikö jaloillaan. Hän sulki silmänsä hetkeksi yrittäen tasata haparoivaksi muuttunutta hengitystään ja kosketti miehen käsivartta.
”Onkohan tämä sitä, mitä lääkäri tarkoitti levolla?” hän kysyi painaen takaraivonsa vasten suihkun seinää.

Brian antoi veden valua kasvoilleen, värähtäen kosketuksen alla. Hän astui kauemmas suihkusta, laiska virne pienen sängen värittämillä kasvoillaan.
"Tuskin. Mutta ei lääkäri sitä sure, kun ei tiedä."

Keiko pudisti päätään ja nosti käden kasvoilleen. Hänen oli vaikeaa pitää ajatuksiaan kasassa. Luojan kiitos Tarquinin viha näkyi edelleen haalistuvina jälkinä, sillä se mahdollistaisi Brianin intohimon kätkemisen. Paljonkohan kello oli? Ajatus sai huolen pistämään hänen vatsassaan.
”Selkäsi saattaa surra”, Keiko huomautti päätään kallistaen, kohotti kasvonsa suihkuun juoksuttaen kädet läpi hiuksistaan ja puristi niistä sitten ylimääräisen veden.

Brian naurahti, antaen veden valua harmaantuneiden hiustensa läpi. Niin, se voisi olla.
"Tuskin. Sinä olet niin pieni ja hento." Eihän naista edes huomaisi kannatelleensa! Silloin kun selkä oli terve. Loukkaantuneena asia oli hieman eri.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Pe Marras 17, 2017 8:51 pm

Lauantai 25. marraskuuta 2017 – Madrid

Brian oli vetänyt muutaman kerran syvään henkeä hotellihuoneessa aamulla. Ei hän tiennyt mitä helvettiä olisi voinut tehdä enää. Keiko ei ollut tulossa, asia selvä. Tänään oli tiedossa kaksi vaativaa rataa. Sisäkisarata kesäkauden jälkeen Spookilla ei vakuuttanut kovin paljon, etenkään huonon syksyn jälkeen, mutta eilen Spook oli tuntunut hyvältä kädelle, kun hän oli pikaisesti ratsastanut ruunan läpi.
"Vincent, tule vain alas. Verryttelen itse kunnolla sen. Haluan Englantiin kerrankin hyviä uutisia." Harmaantunut mies veti kypärää päähänsä ja ponkaisi lopulta tummanrautiaan hevosen selkään.
"Vai mitä poika? Näytetään Artemikselle ettet ole turha." Vaikka tuskin Artemis olisi ostanut hevosta, jos ei olisi uskonut ruunaan. Entinen kollega ei tehnyt mitään turhaan. Hän haki hyvän tasapainon satulassa, tehden muutamia hengitysharjoituksia. Vaaleahiuksinen hevosenhoitaja veti ratsastusloimea hevosen lihasten päältä pois, vilkaisten ratsastajaa.
"Sano vain."
"Jokin painaa sinua. Ei kai se eilinen? Se oli huonoa tuuria, sijoituitte Vanellopen kanssa silti kolmasiksi."
"Höh, en minä sitä. Se oli hyvä rata, se yksi puomi nyt vain putosi."
"Noh... Naishuolia?"
"Eikö sinun pitäisi vaikka hinkuttaa Vichyn satulaa tai harjata Mokoa?" Vincent nauroi Brianin sanoille, lähtien paikalta kohti karsinoita. Brian aloitti venyttelyn. Hän oli kysynyt, oliko Keikolle varattua kulkuluaa haettu tänäkään aamuna, kun oli tullut paikalle. Ei oltu. Ei tuo olisi tulossa. Mitä sitten? Sille ei voinut mitään.

Ehkä hänen olisi pitänyt ilmoittaa tulostaan etukäteen. Lyhyt, kryptinen viesti lähdön estymisestä torstaina oli ollut pakon sanelema. Hänen olisi pitänyt kertoa päässeensä lennolle tänään, mutta hermostus nipisti Keikon vatsassa. Hän poimi nimelleen jätetyn kulkuluvan kisapaikan vilskeestä ja tunsi lämmön läikähdyksen sisällään, mikä oli tervetullutta edellisten päivien jälkeen. Kaulaan kiedottu, valkoinen, untuvaisen pehmeä angoravillahuivi oli ehkä turhan lämmin Madridin säähän, mutta Keiko halusi välttää herättämästä turhaa huomiota.
Hän seisahtui epäröiden verryttelyalueen laidalle kevyessä, roosanvärisessä takissa, pyyhkäisi tuulentuivertamia, tummia hiuksiaan ja tunnisti sitten varhain harmaantuneen miehen hienon näköisen suklaanruskean hevosen satulassa sulaen vaistomaisesti hymyyn.

Spook kulki jopa yllättävän hienosti tänään. Kunpa se vain toisi saman radalle, niin he voisivat ottaa tänään ensimmäisen sijoituksen isommista sisäkilpailuista ja Artemis voisi olla tyytyväinen heihin. Hän ei etsinyt enää Keikoa kentän reunalta, upottuaan ajatukseen ettei tuo ollut tulossa.
Vaaleahiuksinen hevosenhoitaja sen sijaan kompuroitsi naisen luo, hymy kasvoillaan.
"Hei! Sain tehtäväksi näyttää sinulle aition katsomossa johon voit mennä, jos jäät seuraamaan kisoja." Pikainen vilkaisu Brianin ja Spookin puoleen.
"Kulkeepa Spook hienosti. Brianilla on mennyt hyvin tänä viikonloppuna. Kuten myös Stuttgartissa." Vincent virnisti paljon puhuvasti.
"Anteeksi! Vincent Marlow, Brianin hevosenhoitaja. Taisimme puhua puhelimessa alkukuusta." Puhelias tuo vaaleahiuksinen ainakin oli.

Vincentin ilmestyminen sai Keikon hätkähtämään ajatuksistaan ja katsomaan puheliasta hevosenhoitajaa hetken häkeltyneenä, ennen kuin ymmärsi, kenelle puhui. Hän hymyili miehelle tummat silmät pehmeästi siristyen ja ojensi kätensä.
”Keiko”, hän esitteli hakien hetken käheäksi käynyttä ääntään. Vincent siis oli se ystävällinen sielu, joka oli auttanut häntä löytämään Brianin hänen painajaisissaan kummittelevan kaatumisen jälkeen.
”Jään mielelläni”, hän vakuutti ja tarjoutui seuraamaan miestä mainitun aition luo. Ehkä hän voisi tällä kertaa tuoda miehelle onnea sairaalareissun sijasta.

Vincent nyökkäsi, lähtien luovimaan verryttelyalueelta kohti aitiota, joka oli aivan kentän reunalla. Siellä ei tällä kertaa ollut Artemista, mutta Vanellopen ja Whiskersin omistaja kyllä.
"Tässä. Jos menet tuosta ylös, sieltä löytyy juotavaa ja jotain syötävää, jos haluat. Brianilla menee tänään jonkin aikaa, kun hän ratsastaa kaksi rataa. Niiden välissä on kyllä aikaa, joten hän varmaan pitää tauon. Sanonko että tulee tänne?" Vincentin huulilla oli koko ajan hieman tietävä hymy.

Hevosenhoitajan tietävä hymy sai Keikon olon häkeltyneeksi. Hän ei ollut lainkaan varma, mitä Brian oli hänestä sanonut tai mitä mies halusi ulkopuolisten tietävän heistä. Miehellä oli hieno ura ja varmasti vaikuttava maine ratsastuksessa eikä salattu suhde mielipuolen vaimoon kenties ollut sitä julkisuutta, jota ratsastaja kaipasi.
”Kiitos”, hän vastasi ja soi kohteliaan hymyn myös muille aitiossa istuville.
”Sano, mikäli se ei häiritse hänen keskittymistään”, Keiko sanoi haluamatta olla syy, miksi miehen kisat eivät menisi toivotulla tavalla.

Vincent ei tupannut juoruilemaan sellaisia - onneksi - joten tuo tiesi mitä Brian nyt oli sattunut kertomaan. Ei kyllä sitä että Keiko oli naimisissa.
"Hän tulee varmaan vasta tauollaan, hän starttaa kohta Spookin kanssa. Sing Sing." Hän korjasi. Naisen olisi ehkä helpompi odottaa oikeaa rataa, kun tietäisi hevosen oikean nimen. Hän heilautti kättään ja lähti kohti verryttelyaluetta, jos Brian kaipaisi apua.
Brian vilkaisi aitioon kun ratsasti radalle ja nosti laukan. Ruskeat silmät siirtyivät kyllä pian rataan, joka Spookin kanssa vaatisi kaiken keskittymisen. Tänään tuntui olevan onnea matkassa, kun rata oli siisti ja puhdas. Aikakin riitti neljänteen sijaan. Se sai miehen väkisinkin hymyilemään, mutta vasta palkintojenjaossa hän tajusi Keikon olevan oikeasti paikalla.
Saatuaan Spookin käsistään hän veti kypärän päästä - hitto hän oli hionnut yhden radan aikana kun ruunaa oli taas saanut pidätellä hartiavoimin - ja tunki hanskat sinne. Hän luotsasi itsensä aitioon, hymyillen milten epäuskoisesti.
"Hei! Mikset kertonut että tulit?"

Areenan tunnelma oli lumonnut Keikon. Hevoset olivat niin vahvoja ja sulokkaita hypätessään, ja hän saattoi melkein tuntea niistä lähtevän lämmön ratsukoiden laukatessa ohi. Pärskähdykset ja kavioiden rytmikäs töminä hiekkaa vasten rytmittivät hiljaisuutta, ja Brianin rata sai hänet nojautumaan penkkinsä reunalle, sormet miehen puolesta ristittyinä ja sydän pamppaillen. Tänään hevonen ei kaatunut, vaan mies sai sen lentämään. Miten vaivattomalta ratsastus näytti! Brian oli niin kotonaan suuren raudikon satulassa, ettei Keiko saanut katsettaan irti miehestä.
Palkintojenjaossa hän tunsi sydämensä pakahtuvan onnesta ratsukon puolesta, ja kun Brian ilmestyi aitioon, Keiko vastasi miehen hymyyn vilpittömällä, valoisalla lämmöllä.
”Onneksi olkoon - se oli uskomatonta!” hän vetosi käheästi ja painoi hetkeksi katseensa miettiessään hyväksyttävää syytä sille, ettei ollut kertonut tulostaan.
”Pääsin lennolle vasta viime hetkellä”, nainen selitti ja käänsi katseensa takaisin areenan puoleen, ”ratsastatko vielä toisenkin radan tänään?”

Brian ei voinut olla hymyilemättä. Viides sija Spookilla sisäradalla oli suoritus. Sellainen, jota hän ei heti saisi uusittua ehkä. Mistä sitä tiesi? Tänään kaikki oli vain ollut kohdillaan. Hän levitti käsiään, tarjotakseen halausta Keikolle.
"Ratsastan, Mokolla. Se on six bar, joten taidan olla ulkona aika äkkiä, jos se päättää kieltää." Mies naurahti. Onneksi sen kanssa ei olisi niin tarkkaa.

Keiko kiersi kätensä miehen vyötärölle ja nojautui tämän rintaa vasten kevyesti. Todellisuus siitä, että hän oli täällä, teki hengittämisestä helpompaa, ja Brianin tuttu, lohdullinen tuoksu täytti hänet lämmöllä.
”Pidän sormeni ristissä puolestanne”, hän lupasi toivoen, että tällä kertaa se todella toisi onnea. Hänelle varmasti selviäisi pian, mitä Six bar tarkoitti.

Brian halasi naista kevyesti. Hän oli niin helpottunut nyt.
"Minulla on tässä hetki taukoa, ennen kuin aloitan verryttelyn Mokon kanssa. Haluatko tulla tervehtimään hevosia nyt tai radan jälkeen?"

”Toki”, Keiko hymyili ja tarjoutui seuraamaan miestä. Hänen aloittamansa ratsastustunnit olivat keskeytyneet Tarquinin saadessa tietää, mutta kenties hän voisi jatkaa jälleen joku päivä. Ratsastuksessa oli ainutlaatuista taikaa eikä ollut lainkaan yllättävää, että se oli niin tehokas terapian muoto.
”Ketkä kaikki sinulla ovat mukana?” hän kysyi ja kosketti huivin läpi kaulaansa yrittäessään saada ääntään kulkemaan kunnolla.

Brian hymyili naiselle, lähtien tuon kanssa kohti karsinoita.
"Vichy, Moko, Spook, Vanellope ja Whiskers. Eli melkein kaikki. Täällä oli kaikille hyvin luokkia." MIes selitit hymyillen leveästi.
"Kenet haluat tavata?"

”Suosikkisi”, Keiko vastasi. Hän rakasti Brianin tapaa hymyillä ja aitoa onnea, joka miehestä tuntui välittyvän täällä, hevosten keskellä. Hitaasti melkein euforinen onni alkoi hiipiä myös häneen. Hän oli merkittävän askeleen lähempänä vapautta, ja se teki hänen askelistaan paljon kevyempiä, vaikka niiden ottaminen vihloikin.

Suosikki? Auts, Keiko pisti hänelle pahan. Mies jäi miettimään hetkeksi, selkeästi miettien. Valinta ei ollut helppo, mutta Vichy, Moko, Vanellope tippuivat heti pois. Lopulta hän päätyi taluttamaan Keikon Spookin karsinalle, jossa hetki sitten radalla liitänyt hevonen korskahteli loimitettuna ja jalat pintelöitynä.
"Spook. Sain sen ratsastettavakseni alkukesästä kun Artemis osti sen. Vähän raaka ja huono itseluottamus, mutta siitä tulee vielä loistava." Hän selitti avatessaan karsinan, vilkaisten oranssiin loimeen ja pinteleihin verhottua hevosta.
"Tule vain. Se voi rakastaa vähän rajusti, mutta se rakastaa rapsuttelua." Kuin vahvistaakseen sanansa hän rapsutti hevosta ryntäiden välistä, saaden sen haromaan huulilla miehen hiuksia.
"Amadán." Mies naurahti pehmeästi.

Hevonen oli valtava. Keiko tiedosti sen harvinaisen hyvin siirtyessään lähemmäs. Jo hevosen loimitettu selkä oli 15 senttiä hänen päänsä yläpuolella, ja nainen epäröi hetken, ennen kuin laski kätensä lämpimälle, suklaanruskealle kaulalle ruunan hamutessa ratsastajansa hiuksia. Hän suli häikäistyneeseen, valoisaan hymyyn kuljettaessaan kättään pitkin lihaksikasta kaulaa ja tervehti hevosta hellästi, kun se käänsi kai herkkupalojen toivossa päänsä hänen puoleensa. Samettinen turpa tuntui uskomattoman pehmeältä hänen sormiaan vasten, ja valkean merkin koristama pää tavattoman kaunis.
Sitten se tuuppasi häntä voimakkaasti rintaan ja oli heittää pienikokoisen naisen päin karsinan seinää, mikä sai Keikon nauramaan käheästi.
”Se on hurmaava”, hän vakuutti ja haki tasapainonsa takaisin.

Brian murahti ruunalle pehmeästi, hymy huulillaan.
"Noh, Spook. Hellästi. Kaikki eivät kestä tuollaista, senkin iso höntti." Mies laski kädet hevosen poskille ja rapsutti niitä kunnolla, antaen kookkaan hevosen suukotella hänen kasvojaan.
"Se on. Todella herkkujenkipeä. Ja hellyydenkipeä."

Brianin tapa olla hevosen kanssa oli vangitsevaa, ja Keiko huomasi unohtuvansa katselemaan. Hevonen tuntui todella rakastavan ratsastajaansa, mikä sai lämmön läikkymään hänen sisällään jälleen.
”Näytätte ihastuttavilta yhdessä”, hän sanoi hymyillen.

Mies huokaisi, pärskähtäen kun oli varma että sai samettisesta turvasta kuiviketta huuliinsa. Jessus.
"Olet mahdoton." Hän naurahti hevoselle, päästäen Keikon ensin ulos sen karsinasta.
"Ai? Kiitos." Brian hämmentyi hieman. Hän ei ollut ajatellut että tavassaan oli mitään erikoista. Spook salli sellaisen rajumman rakkauden ja rapsuttelun, nauttien siitä, niin tietty sitä piti ruunalle suoda.

Keiko astui ulos karsinasta ravistaen hienovaraisesti mustiin mokkanilkkureihin takertuneet purut karsinan puolelle. Hän kohotti lämpimän, ihailevan katseen miehen kasvoihin ja hipaisi Brianin käsivartta.
”Millä hevosella kilpailet seuraavaksi?” hän kysyi ja katsahti siroa, valkoista rannekelloaan.

Brian hymyili naiselle pehmeästi, kääntyen kannoillaan. Moko taisi olla jo Vincentin kävelytettävänä.
"Mokolla. Kirjava pikku pirulainen. Se menee kuin unelma tai kieltää ulos. Välissä ei ole mitään."

Kuvaus sai Keikon nauramaan ja koskettamaan huiviaan, kun ääni vihloi kipeää kurkkua.
”Pidän sormeni ristissä puolestanne. Onko kisa samanlainen kuin edellinen?” hän kysyi.

"Ei." Brian mietti hetken, miten selittäisi sen.
"Six bar on luokka jossa on kuusi estettä suoralla ja ne nousevat loppua kohden. Ja joka kierroksella korotetaan. Pudonnut puomi tai kielto katkaisee kilpailun. Ihan hauska väliluokka. Esteet nousevat parhaimmillaan melko korkeiksi." Brian virnisti poikamaisesti. Niin, kovaa ja korkealta.

Keiko räpäytti yllättyneenä silmiään.
”Kuulostaa jännittävältä”, hän sanoi ja toivoi, että kirjavaksi pikku pirulaiseksi kutsuttu hevonen menisi tänään kuin unelma. Brian oli jo kaatunut tänä vuonna eikä Keiko mielellään todistaisi sitä toista kertaa.

Brian oli pariinkin otteeseen kaatunut tänä vuonna, mutta ei niin pahasti. Mies huokaisi syvään.
"Se on. En tosin tiedä miksi Moko haluttiin ilmoittaa tähän. Vichyllä tässä voisi olla järkeä, mutta Artemis ei suosi sellaisia luokkia. Tai edes Spookilla. Noh, katsotaan. Ehkä sitä ajateltiin verryttelyksi huomista varten tai jotain."

”Ehkä”, Keiko hymyili, sillä ei voinut väittää ymmärtävänsä paljoa esteratsujen kilpailuttamisesta. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän oli katsomassa niiden kilpailua lähietäisyydeltä.
”Kuinka pian luokkasi alkaa?”

Brian pudisteli kevyesti päätään. Mieli olisi tehnyt tehdä ristinmerkki rintaan. Jestas.
"Aika pian pitää mennä verryttelemään. On minulla vielä hetki armonaikaa. Onneksi. En voi sanoa olevani innoissani tästä."

”Niinkö? Mikset?” nainen tiedusteli ja yritti olla tuntematta muuta kuin innostusta tulevaa luokkaa kohtaan. Brian oli ammattilainen, joka tiesi mitä teki ja rakasti työtään. Hänen ei tarvitsisi pelätä miehen puolesta.

Ei mies pelännyt, mutta hän olisi mieluusti ottanut luokasta ilon irti oikeasti hyvällä hevosella, joka ei voisi kieltää ulos toisella esteellä vain koska ei tänään.
"Hyppäisin mieluusti sen luokan vähän erilaisella hevosella, siinä kaikki. Jos palautan sinut paikallesi ja hipsin verryttelemään. Pääsemme sitten täältä pois ja hotellille joskus.”

”Oi, älä huoli”, Keiko vakuutti käheästi ja kosketti miehen käsivartta, ”löydän kyllä itse takaisin. Keskity sinä vain kilpailuun.” Nainen lähti takaisin edellisestä luokasta tutuksi tullutta aitiota kohti seuraamaan mielenkiintoiselta kuulostavaa luokkaa.

Brian hipaisi Keikon kättä hymyillen. Hän tunsi olevansa nyt niin paljon onnellisempi.
"Minä keskityn." Hän lupasi, lähtien kohti verryttelykenttää. Moko ei ollut tänään hyvällä tuulella ja sen huomasi. He eivät päässeet toista kierrosta pidemmälle, kirjavan hevosen kieltäessä kolmannella esteellä aivan viime hetkellä. Brian putosi kaulalle, jalkautuen siitä omille jaloilleen ja tiukka ote ohjissa. Hän ei voinut kuin nauraa poistuessaan.
"Sinä senkin kirjava aasi. Huomenna sitten, eikö? Otetaan iso rata tosissaan."

Kieltäytyminen ja sitä seuraava putoaminen saivat Keikon painamaan kädet suulleen. Tällä kertaa sekä hevonen että Brian kuitenkin laskeutuivat jaloilleen, ja mies käveli itse radalta. Nainen jäi seuraamaan vielä muutaman radan tasaten pulssiaan ja levotonta hengitystään, ennen kuin poimi kermanvärisen käsilaukkunsa olalleen ja lähti kulkulupansa turvin takaisin verryttelyalueen ja karsinoiden puolelle varmistamaan, että mies todella oli kunnossa.

Brian oli kävelemässä kentällä kirjavan hevosen kanssa, kun Vincent huomasi Keikon kentän reunalla. Hoitaja asteli ratsastajan luo, saaden Brianin jalkautumaan. Mies taputti Mokon kaulaa, nauraen. Ei hän jaksanut ottaa tätä vakavissaan.
"Mennäänkö? Haluan suihkuun." Hän tarjosi käsivarttaan naiselle. Olisi Keikon valinta haluaisiko tuo kävellä käsikynkässä kisapaikalla.

Keiko kiersi kätensä kevyesti tarjottuun käsikynkkään ja katseli Briania levottomin silmin. Mies vaikutti hyväntuuliselta eikä liikkunut vaivalloisen näköisesti, niin kuin hän itse saattoi tehdä, mikä lohdutti häntä.
”Onhan kaikki hyvin?” hänen oli kuitenkin varmistettava. Olihan mies tullut alas valtavan ison hevosen selästä kovassa vauhdissa. Jo fysiikan laitkin kertoivat vaarasta.

Mies oli elämänsä kunnossa. Se oli ollut vain puolitahaton jalkautuminen, ei muuta. Niitä sattui silloin sun tällöin.
"On. Kaikki on hyvin. Mokoa ei sattunut ja minäkään en kolhinut itseäni." Mies naurahti, vailla pettymystä äskeisestä. Hän ei olisi voinut sille mitään. Moko oli ollut ylittämässä esteen, kunnes se oli vain itselleen tyypillisesti päättänyt toisin. Huomenna paremmin sitten.
"Onhan sinulla kaikki hyvin?" Brian kysäisi ohimennen, kun nappasi heille taksin kisapaikan taksitolpalta. Hän antoi kuljettajalle hotellin nimen, istuen Keikon kanssa takapenkille.

Lentolaukkunsa kisapaikan narikasta matkalla poiminut Keiko asettui miehen viereen taksin takapenkille ja tunsi lohdullisen levollisuuden laskeutuvan jäseniinsä. Turvassa. Vihdoin turvassa.
”On nyt”, Keiko vakuutti hakien ääntään ja kosketti miehen kättä, ”olen pahoillani, etten voinut tulla torstaina.”

Brian katseli naista tutkien, kysymättä mitään. Ei ollut hänen asiansa kysyä.
"Ei se mitään." Kyllähän se oli kirpaissut, mutta hän oli työntänyt sen mielestään. Ainakin hetkeksi.
"Olet täällä nyt." Ehkä se oli se millä oli merkitystä.

Keiko kallisti päätään penkkiä vasten ja vastasi miehen katseeseen lempeällä, silmät aavistuksen haikeiksi tekevällä hymyllä.
”Minun olisi pitänyt laittaa viestiä, ennen lentoani”, hän sanoi koskettaen huiviaan.
”Pelkäsin kai, että jokin menisi uudelleen vikaan, jos luottaisin onneeni.”

Brian painoi pienen suukon naisen otsalle.
"Ssshh. Olet siinä nyt. Ei muulla väliä." Se riittäisi hänelle. Niinhän hän oli luvannut. Se vain kävi viikko viikolta vaikeammaksi, olla pyytämättä mitään.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Pe Marras 17, 2017 8:51 pm

Keiko hipaisi miehen poskea ja käänsi katseensa ohi liukuvaan kaupunkiin.
”Kuinka sinä olet viihtynyt täällä?” hän kysyi pohtien oliko Brianin koko aika mennyt hevosten parissa edellisinä päivinä vai oliko mies ehtinyt viettämään aikaa Madridissa ja nauttimaan olostaan myös kisojen ulkopuolella.

"Ihan hyvin. En ole tosin ehtinyt kisapaikasta kauas. Olen kaatunut sänkyyn iltaisin, niin monta hevosta mukana." Nyt alkoi vähän helpottaa, kun viikonloppu alkoi lähestyä loppuaan.

”Kuinka monta kilpailua sinulla on vielä jäljellä?” hän kysyi kääntyen katsomaan jälleen Briania.

"Täällä?" Brian jäi hetkeksi miettimään.
"World cupin osakilpailu. Ja Grand Prix." Eli isoimmat luokat olivat huomenna. Se ei nyt sinänsä ollut yllätys, että niitä odotettiin viimeiseen hetkeen asti.

Ne kuulostivat vaikuttavilta.
”Jännittääkö sinua?” Keiko tiedusteli.

Olisi ollut vale sanoa ei.
"Helvetisti. Radat Vichyn kanssa jännittävät aina." Hevonen oli huippu, Mutta Brianille oli tuskaa saada yhteistyö hevosen kanssa kuntoon. Hän tuli paremmin toimeen Spookin kaltaisten ratsujen kanssa.

Keiko nauroi lämpimästi, vaikka ääni vihloikin, ja puristi miehen kättä.
”Toivon, että ne menevät yhtä hienosti kuin tänään. Näytät siltä kuin olisit syntynyt hevosen selkään.”

"Voi kun olisinkin. Siitä olisi Vichyn kanssa apua." Brian huokaisi ja vilkaisi ikkunasta ulos. Hotellilla hän maksoi taksin ja otti Keikon laukun kantoonsa kun taksikuski nosti sen autosta.
"Ah, niin." Hän havahtui ja kaivoi takkinsa taskusta lompakkonsa. Sieltä hän ojensi avainkorttia naiselle.
"Huoneeseen." Sitten oli hyvä lähteä kohti huonetta. Ei ylellinen, mutta ei se kamalinkaan siivouskomero. Tavallinen hotellihuone - sen näköinen, että Brian ei ollut asunut kovin siististi.
"... Anteeksi. En oikein välittänyt siisteydestä kun olin yksin täällä."

Tavallinen, miehen asuttama hotellihuone tuntui taivaalliselta vain sen tähden, mitä se symboloi. Vapautta jakaa muutama päivä Brianin kanssa vailla kauhistuttavaa varjoa hänen kannoillaan.
”Älä huoli”, Keiko vakuutti ja kiitti miestä laukkunsa ritarillisesta kantamisesta. Se oli surullinen hätäpakkaus. Hänellä ei ollut ollut aikaa pakata huolella miettimäänsä listaa.
”Huone on täydellinen.”

"Jos sanot niin." Mies avasi kisapaidan nappeja, jättäen sen puolitiehen kun laittoi vihreän takin henkarissa kaappiin. Noin. Paita pois ja suoraan likaisten pussiin. Housut samoin.
"Oletan että haluat tänään levätä?" Olihan nainen kuitenkin matkustanut tänään. Ja huomenna olisi enemmän aikaa illasta, mennä vaikka syömään rauhassa.

Keiko kiersi käsivarret kevyesti ympärilleen riisumatta takkiaan tai huiviaan ja seisahtui kurkistamaan ulos ikkunasta, vilkaisten riisuuntuvaa miestä sivusilmällä.
”Voimme tehdä, mikä sopii kisa-aikatauluusi parhaiten. En halua sotkea kisojasi”, hän sanoi hymyillen.

Mies unohtui bokserit jalassa katsomaan Keikoa. Jokin oli pielessä.
"Jos huomenna? Sitten on... Pari vapaata, jotka toivoin että voisin käyttää kanssasi täällä." Hän vetosi pehmeästi.

”Totta kai”, Keiko vakuutti naurahtaen käheästi ja istahti huoneen parisängyn päädyn reunalle ristien kädet syliinsä.
”En halua pidätellä sinua. Olet ansainnut rentouttavan suihkun.”

Brian siristi hieman silmiään. Hän livahti suihkuun, eikä voinut estää irlantilaista juomalaulua karkaamasta huuliltaan. Hän palasi kuivaten hiusreuhkaansa pikkupyyhkeeseen kuivaten, isompi pyyhe lantiolle kietaistuna.
"Keiko-rakas. En halua arvostella, mutta sinulle tulee ennen pitkää todella kuuma takissa."

Ajatuksiinsa unohtunut ja vaimeasti suihkun kohinan yli kantautuvaa juomalaulua kuunnellut nainen hätkähti miehen palatessa ja hymyili hämillisenä. Hän vilkaisi roosan väristä takkiaan ja sormeili sen reunaa. Ehkä Brian oli oikeassa. Vavahtaen hän pujottautui ulos takistaan, nykäisi hennonkeltaisen neuletakkinsa hihoja pidemmälle ranteidensa päälle ja viikkasi takkinsa siististi lipaston vierellä olevan tuolin selkänojalle. Hän polkaisi myös mustat nilkkurit jalastaan ja suoristi kermanvalkeaa kotelomekkoaan jättäen huivin lämpimänä kaulaansa.
”Oletko menossa tänään vielä kisapaikalle?” Keiko tiedusteli vaeltaen takaisin ikkunalle, mustien sukkahousujen verhoamat askeleet äänettöminä.

Brian pysytteli vähän kauempana ikkunasta. He olivat korkealla, mutta ei silti viitsisi seistä ikkunassa puolialasti.
"Ei, en ole. Olen nyt vapaa. Keiko... Kiltti. Mikä sinua painaa?" Sattui nähdä nainen sellaisena.

Keiko räpäytti hämillisenä silmiään ja siirtyi miehen luo jäykkyyden taitavasti kätkevin liikkein. Hän soi Brianille valoisan hymyn ja kurottui koskettamaan kosteaa, suihkusta lämmintä poskea.
”Ei mikään. Olen onnellinen”, hän vakuutti koskettaen huivin peittämää kaulaansa, ”on ihanaa saada viettää muutama päivä kanssasi ja nähdä sinun kilpailevan.”

Mies ei varsinaisesti ottanut uskoakseen. Huivi, Madridissa?
"Olen otettu siitä että se on sinusta ihanaa." Mies aloitti, istuen alas sängyn reunalle.
"Minusta olisi ihanaa tietää onko kaikki hyvin. Ja voit hyvin vaihtaa rennompaa päälle. Ajattelin huonepalvelua."

Rennompaa päälle? Keiko vilkaisi vaatteitaan hämillään. Hän ei ollut varma omistiko mitään tämän ja yöpaidan väliltä. Ainakaan hän ei ollut pakannut sellaista mukaansa toimiessaan pimeässä. Nainen istahti miehen viereen ja kosketti tämän käsivartta vedoten.
”Kaikki on hyvin”, hän vakuutti, ”olen täällä ja meillä on useampi päivä aikaa. Eikö se ole syy olla onnellinen?”

Brian hymyili pehmeästi. Olihan se. Se oli todellakin syy olla onnellinen. Hän nojautui suutelemaan naista hellästi, nauttien siitä todella.
"En voisi olla onnellisempi."

Keiko vastasi suudelmaan ja nosti kätensä miehen kosteisiin hiuksiin tarpeeksi hitaasti, ettei se vihlaissut varoittamatta.
”Mukava kuulla”, hän vakuutti käheästi naurahtaen ja sukaisi hellästi varhain harmaantuneita hiuksia. Brian sai hänen vatsansa aina lepattamaan perhosista, mutta täytti hänet samaan aikaan melkein lohdullisella lämmöllä.

Käheä ääni sai miehen silmät siristymään. Joko Keiko oli alkanut polttaa sikareita tai sitten...
"Rakas." Hän vetosi pehmeästi.
"Sano minulle ettei tuon huivisi alla ole jälkiä."

Kysymys yllätti Keikon ja sai naisen räpäyttämään tummia silmiään levottomana, ennen kuin hän käänsi katseensa pois miehestä ja karkasi jaloilleen. Hän ei halunnut muuttaa Brianin kuvaa itsestään. Hän ei halunnut olla se surkea kotivaimo, jota oli kuvattu pari yötä sitten poliisiasemalla ja sitten sörkitty sairaalassa.
Ehkä kovin romanttista virettä olisi vaikeaa ylläpitää, ellei hän voisi riisua huiviaan, neuletakkiaan tai edes sukkahousujaan.
”Ei sillä ole väliä, Brian”, hän sanoi kiertäen käsivarret ympärilleen.

Brianin olemus rapisi naisen karatessa hänen viereltään. Jokin osui niin syvälle miehen sisälle. Tältäkö se tuntui? Oliko hän itse joskus aiheuttanut tällaista tuskaa?
"On sillä." Mies vastasi hiljaa. Hän levitti varoen käsiään, hapuillen Keikoa syliinsä.
"Sinun kivullasi ja tunteillasi on minulle merkitystä enemmän kuin millään muulla."

Keiko vilkaisi olkansa yli ja nähdessään miehen olemuksen, hänen katseensa pehmeni. Hän kiersi kätensä miehen niskalle ja asettui varovasti tämän syliin varoen tekemästä turhan äkkipikaisia tai rajuja liikkeitä. Nainen painoi suudelman miehen poskelle.
”Haluan vain olla täällä kanssasi”, hän vetosi silittäen miehen hiuksia.
”En halua muuttaa tätä rumaksi.”

Brian nielaisi hiljaa. Suudelma poskella sai hänet hymyilemään.
"Et koskaan muuttaisi mitään rumaksi. Et ikinä." Hän laski kätensä naisen lantiolle, silitellen sitä vaatteiden läpi peukalollaan.

Keiko tutki miehen kasvoja katseellaan ja silitti niiden piirteitä hellästi sormenpäillään.
”En halua muuttaa sitä, miten minut näet”, hän sanoi hetken emmittyään. Hän ei halunnut olla uhri omassa elämässään, mutta Tarquin sai hänet tuntemaan olonsa sellaiseksi. Teki hänestä sellaisen maailman silmissä jättämällä kädenjälkensä minne halusi.

Mies veti syvään henkeä. Hän siirsi naisen varovasti sylistään ja veti päälleen collegehousut, ei muuta. Hän istui lattialle sängyn viereen, tarttuen Keikoa kädestä.
"Keiko. Minä haluaisin sanoa jotakin. En tiedä miten sanoisin sen, sillä se sotii kaikkea sitä vastaan, mitä minä lupasin sinulle aiemmin. Lupasin, etten koskaan vaatisi mitään sinulta. Tyytyisin siihen mitä saan. Voisin valehdella ja sanoa kaiken olevan edelleen niin, mutta en voi. En vain voi enää hymyillä ja sanoa kaiken olevan hyvin. En vain voi. Olen mies, jolla ei olisi oikeutta sanoa mitään, mutta sanon sen silti. Tiedän ettei menneisyyteni anna minulle oikeutta sanoa mitään. Kuten sanoin, en voi enää olla hiljaa. En vain voi. En ole koskaan sanonut miten paljon oikeasti rakastan sinua. Minä en puhu huvikseni. Minulla on ollut seikkailuni, enkä ole niistä ylpeä, mutta en ole koskaan puhunut tunteistani, jos niitä ei ole ollut. Nyt niitä on. Paljon. Rakastan sinua niin paljon. Antaisin vasemman käteni - olen vasenkätinen, sinä tiedät sen - siitä että saisin herätä aamulla vierestäsi. Sydämeni särkyy joka kerta, kun joudun päästämään kädestäsi irti, kun katoat takaisin hänen luokseen. Hänen joka… Joka teki sinulle näin. Joka voi tehdä sinulle, viattomalle, pienelle enkelille näin." Hän ei voinut pitää sitä enää sisällään. Ei enää.

Brian nousi, ja Keiko seurasi miestä hämmentynein silmin, kun tämä istui alas ja tarttui hänen käteensä. Hämmennys, hänet pakahduttavalla, melkein kipeällä voimalla täyttävä tunne vyöryi sisään, mitä enemmän mies puhui. Keiko tuijotti miestä tummat, vinot silmät suurina, sanattomaksi jääneenä.

Hän puristi pehmeästi naisen kättä, purren huultaan. Ei tätä voinut enää pitää sisällä.
"Sellainen ihminen ei ole arvoisesi ja haluaisin sinun ymmärtävän sen. Toivon todellakin että sinä ymmärtäisit sen. Ei siksi, että minä olisin itsekäs. Myönnän olevani sitä, mutta nyt kyse ei ole siitä. Haluan suojella sinua, haluaisin sinun tajuavan ettei tämä voi jatkua näin. Olet kaunein, ystävällisin, kiltein, lempein ja viisain olento jota maa päällään kantaa. Olet niin viisain ja älykkäin nainen jonka tunnen. Et tunnu arvostavan itseäsi tarpeeksi ja pelkään että se johtuu miehestäsi. En tiedä, sillä et ole kertonut, enkä minä ole kysynyt. Enkä kysy nytkään. Minun ei tarvitse tietää mitään, mitä et halua minun tietävän. Haluan että voit kukoistaa. Haluan sinun saavan kaiken mitä haluat ja vielä enemmän. Mistä pääsen tavallaan siihen, mitä minä yritin sanoa." Puhuminen tuntui vievän kaiken hapen. Brian painoi otsansa naisen polvea vasten ja hengitti syvään. Ajatukset sinkoilivat ympäriinsä.
"Valehtelin kun sanoin voivani tyytyä vain osaan sinusta. Minä en voi. En voi vaatia sinulta, mitään, mutta voin vain toivoa. Haluan sinut. Tiedän, että ihmistä ei voi omistaa. En haluakaan omistaa sinua. Keiko, haluan jakaa kaiken kanssasi. Olen aikuinen mies, joka on toivottoman rakastunut toisen miehen vaimoon, mikä on kohtalon huonointa pilaa. Kuvittelin pitkään, että en sano mitään, että sinulla on varmasti jollakin tavalla hyvä olla miehesi kanssa, että olisi jokin syy miksi sinun ei pitäisi valita minua. Jotakin, mikä pitäisi minut kiinni siinä lupauksessa jonka annoin sinulle, etten vaatisi sinulta mitään. Enkä vaadi nytkään. Minä toivon, pyydän ja miltein anelen. Anna minulle mahdollisuus. Yksi mahdollisuus, tai teknisesti kolmas, mutta se ei ole nyt tämän idea. Jos tyrin kerrankin, minä luovutan. Katoan, en enää ikinä tuhlaa aikaasi. Anna minun yrittää kerran, yhden kerran, oikeasti olla arvoisesi mies. En ole vuosiin tuntenut mitään tällaista. Haluan olla se onnellinen mies, joka herää vierestäsi, saa halata sinua viimeiseksi illalla ennen nukahtamista, kuulla sinun nauravan kun jokin on hauskaa, kuulla sinun puhuvan itsellesi tärkeistä asioista sellaisella innolla hettä halkeat. Kuulla intohimoistasi, rakentaa tulevaisuuden kanssasi. Tiedän että minun lupaukseni on tyhjääkin tyhjempi, naurettava lupaus elämästä, jonka minä toivoisin saavani kanssasi. Ymmärrän, että tämä on naurettava ajatus. En syytä sinua, jos et halua jatkaa tätä mitä meidän välillämme on ollut, kun minä olet nyt rikkonut oman puolen alkuperäisestä sopimuksestamme. Minä pyydän, suorastaan anelen sinua elämääni, kun lupasin etten koskaan tekisi niin. Jos et halua enää tavata minua, minä ymmärrän. Toivon vain, että lupaat yhden asian minulle. Se tekisi minut onnelliseksi, jos tämä on viimeinen kerta kun saan puhua sinulle ja katsoa sinua. Jätä miehesi. Lähde hänen luotaan. Se ei ole varmasti helppoa, mutta minä en voi levätä ennen kuin tiedän, että sinä olet turvassa. Et ole ansainnut mitään tästä. Jos minä en voi suojella sinua, lupaa että hakeudut suojaan. Elämään omaa elämääsi, etsimään oman onnesi. Jos minä en ole osa sitä, kestän sen, jos tiedän sinun olevan onnellinen. Vain sillä on väliä. Tee se itsesi takia. Pyydän." Miehen ääni särkyi täysin jossakin vaiheessa, kyynelten valahtaessa poskille. Hän kun oli yrittänyt olla itkemättä.

Keikon oli vaikeaa sisäistää kuulemaansa. Hänen hengityksensä nopeutui vaivihkaa, kun pulssi kohosi, ja nainen tuijotti Briania tuntien itsensä sanattomaksi. Toinen toistaan kauniimmat sanat ja toiveet risteilivät hänen mielessään.
Luuliko Brian todella, että hän voisi sulkea tämän pois elämästään? Kun hän tunsi niin paljon, ettei löytänyt tarpeeksi suuria sanoja? Miten hän voisi mahdollisesti vastata johonkin näin käsittämättömän kauniiseen? Häkellys sai Keikon räpäyttämään silmiään ja hakemaan mielensä sekamelskasta edes yhtä sanaa, jolla kertoa, kuinka paljon Brian merkitsi hänelle.
Ja sitten Brian itki, ja hänen sydämensä särkyi.
Keiko pudottautui sängyltä ja kiersi käsivartensa miehen ympärille, pyyhkien tämän poskia hellin sormin. Hän suli valovoimaiseen, häkeltyneeseen hymyyn, joka siristi tunteesta elävät, tummat silmät ja sai hänet koskettamaan suutaan sormillaan toivoen edes yhtä sanaa. Edes yhtä sanaa. Hän painoi suudelman poskelle, jolle kyyneleet olivat valahtaneet ja silitti miehen hiuksia epätoivoisena yrityksenä välittää edes sormustimellista siitä, mitä tunsi.
”Rakastan sinua”, hän vetosi ja tutki ruskeita silmiä etsivällä katseella, ”etkö todella tiedä sitä?”
Ehkä hän ei ollut kertonut sitä tarpeeksi. Brian oli muistuttanut häntä siitä, kuka hän oli ollut ja vielä tärkeämmin siitä, kuka hän voisi olla jälleen.
”Kukaan ei ole koskaan… En ole koskaan…”, hän yritti turhaan kuvata, miten käsittämättömän kauniita miehen sanat olivat olleet.

Brian oli yrittänyt olla itkemättä. Hän ei usein itkenyt, mutta nyt se oli ollut hankalaa. Mahdotonta, jos oltiin tarkkoja.
Keikon valovoimaisen kaunis, ihana hymy sai hänet hymyilemään hellästi kyyneltensä takaa.
"Tiedän." Hän lupasi hiljaa. Hän oli tiennyt sen, mutta oli antanut epäilyksen kalvaa itseään. Hän suukotti naisen sormia hellästi.
"Sano vain." Hänellä ei ollut kiire. Keiko sanoisi mitä haluaisi, kun löytäisi sanat.

Keiko hymyili pudistaen epäuskoisena päätään ja painoi sormet huulilleen.
”Olet uskomattoman hieno ihminen, tiesitkö sitä?” hän vetosi koskettaen miehen poskea, ”kukaan ei ole koskaan nähnyt minua niin kuin sinä.” Kauniit, häkellyttävät sanat risteilivät hänen mielessään, kun Keiko kiipesi miehen syliin kiertäen käsivartensa tämän niskalle ja painoi suudelman miehen poskelle.
”Olin unohtanut, miltä toivo tuntui, ennen kuin tapasin sinut.” Sillä, mitä Brianin menneisyydessä oli tapahtunut, ei ollut mitään merkitystä. Se ei ollut mies hänen edessään. Hänen ei olisi pitänyt koskaan kuvitella niin.
”En ole menossa takaisin Tarquinin luo. En enää koskaan”, hän lisäsi hapuillen kaikkea sitä, mitä halusi miehelle kertoa.

Kevyesti harmaantunut mies hymähti laiskasti, katsellen Keikon kauniita kasvoja. Kosteat posket häiritsivät, mutta kyllä se siitä. Se menisi ohi.
"Ei pidä olla uskomaton nähdäkseen sinua niin." Hän kietoi hellästi kädet naisen selän taakse. Miten hän nauttikaan siitä että tuo oli hänen lähellään, että hän saattoi koskettaa Keikoa. Brian pysähtyi, kohottaen katseensa Keikon kaulasta, jota huivi peitti.
"Mitä?" Ääni katosi jonnekin. Mitä?
"Siis sinä... Eroat?"

Ajatus avioerosta sai Keikon hieman eksyneen näköiseksi. Niin, hän eroaisi - miten hän saisi avioeroprosessin järjestymään oli vielä mysteeri - mutta hän ei pitänyt itseään enää naimisissa olevana naisena. Hetken mielijohteesta nainen tarttui näyttävään, massiivisen suurella timantilla varustettuun vihkisormukseensa, nykäisi sen sormestaan ja nakkasi huoneen poikki. Se sai hänen olonsa kevyeksi.
”Niin. En palaa enää koskaan Tarquinin luo. En koskaan”, Keiko toisti samalla itselleen. Tarquin ei enää koskaan saisi häntä tuntemaan oloaan avuttomaksi, heikoksi ja typeräksi. Voimattomaksi miehen vallan alla. Epäuskoinen, käheydestä huolimatta kupliva nauru karkasi, kun päätöksen euforia iski. Vaikka byrokratia vaatisi mitä tahansa, hän olisi vapaa. Hän oli löytänyt tien ulos.

Brian jäi tuijottamaan naista hetkeksi. Hän epäili suuresti ettei se ollut hänen sanojensa seurausta, vaan jotakin aiemmin päätettyä.
"Olen onnellinen puolestasi. Että pystyit tekemään itsellesi parhaan päätöksen." Hän sipaisi naisen hiuksia tuon korvan taakse, rakastunut hymy kapeilla huulilla.
"Kuten sanoin. Ansaitset muistaa miten mahtava nainen olet."

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Pe Marras 17, 2017 8:51 pm

Keiko käänsi katseensa takaisin Brianin silmiin ja tarttui miehen kasvoihin painaen suudelman tämän huulille.
”Minä rakastan sinua”, hän vetosi, ”minä rakastan sinua niin paljon, että pelotan itseäni. Enkä kykene pukemaan tätä tunnetta sanoiksi - en sillä käsittämättömällä kauneudella kuin sinä teit.”
Hän tunsi sydämensä hakkaavan. Häkellyksestä, euforiasta, rakkaudesta - jostakin.
”Kiitos”, nainen vetosi suudellen miestä uudelleen, ”kiitos. Ilman sinua… Ilman sinua en olisi muistanut, miltä tuntui elää. En olisi ehkä löytänyt koskaan tietäni ulos.”

Brian suukotti pehmeästi naisen huulia, pyyhkäisten poskiaan. Suola maistui omilla huulilta.
"Se... Sanoin vain mitä olen pyöritellyt päässäni. Halusin saada kaiken sanotuksi." Suudelma sai miehen hymyilemään, vetämään Keikoa paremmin syliin.
"Ei, älä kiitä minua. Kiitä itseäsi."

Mitä mies oli pyöritellyt päässään? Keiko pudisti omaansa yrittäessään sisäistää kaikkea kuulemaansa, kaikkia kauniita, häkellyttäviä sanoja. Hän punoi sormensa miehen hiuksiin ja tutki tämän silmiä.
”Ehkä sinä olet unohtanut, miten hyvä ihminen olet”, hän vetosi pehmeästi ja tukisti miestä hellävaraisella toruvuudella.
”Luuletko todella, etten haluaisi sinua elämääni? Että minusta toiveesi olisi ollut naurettava?”

Ehkä tukistuksen piti olla toruva ele, mutta Brian ei ehtinyt estää itseään kun yllättynyt huokaus pääsi huulten välistä. Hän ei pistänyt elettä ollenkaan pahakseen. Mies pudisteli kevyesti päätään, kohottaen toista kättään, jotta saattoi silittää siron naisen poskea peukalollaan.
"Ei koskaan voi olla varma. Ja kun ottaa huomioom välirikkomme ja syyn sen takana... En olisi voinut syyttää sinua, jos et olisi halunnut."

Keiko suli hymyyn huokauksesta, mutta laski hetkeksi katseensa anteeksipyytävänä. Oliko hän satuttanut Briania sanoillaan ja sysäämällä miehen ulos elämästään?
”Minun olisi pitänyt kuunnella sinua”, hän vetosi.
”Menneisyydelläsi ei ole minulle merkitystä. Minä rakastan sitä miestä, joka olet tänään.”

Hellästi käsi valui poskelta leuan alle, nostaakseen naisen katsetta.
"Keiko. Oli miten oli, niin kävi. Ja minä olen onnellinen tästä. Niin onnellinen että halkean, vain onnellinen on vuosien aliarviointi. Sillä ei ole enää väliä. Vain sillä on, että kaltaisesi nainen voi välittää minunlaisestani miehestä." Hän haki pehmeää katsekontaktia naisen silmiin, ruskeiden silmien siristyessä miehen hymyn myötä.

”Kaltaisestasi miehestä?” Keiko toisti nostaessaan katseensa Brianin silmiin ja tukisti tätä uudelleen.
”Ehkä sinäkin ansaitset muistaa, miten uskomaton ihminen olet”, hän vetosi nojautuen painamaan suudelman miehen huulille. Tehokkaasti verhoava asu alkoi käydä kuumaksi miehen sylissä, ja hetken epäröityään Keiko kuoriutui varovasti ulos hennonkeltaisesta neuletakistaan. Vihaisten kädenjälkien kirjomat käsivarret olisivat ehkä vähemmän luotaantyöntävä näky kuin sinisenpurppuraiseksi runnottu kaula.
”Et tunnu muistavan, miten paljon ansaitset.”

"Mnh." Brianin pitäisi keksiä joku toinen tapa, jolla saisi Keikon tukistamaan itseään. Vaikka oli ehkä väärin ajatella sellaista nyt. Hän oli kuitenkin vain mies, jolle oli tähän asti hyvin rajallisesti aikaa rakastamansa naisen kanssa.
"Minä muistan. Mutta sinun rinnallas--" Irlantilainen vaikeni suudelmaan. Hän siveli sormin hentoja käsiä. Voi luoja.
"Muistan kyllä. Älä rakas minusta huolehdi." Hän piti katseensa naisen silmissä. Ei se murjottujen käsien katsominrn auttaisi mitään tai parantaisi kenenkään oloa.

Miehen lause katkesi, ja Keiko katsahti käsiään katuen neuleensa riisumista. Ehkä olisi ollut parempi olla kuumissaan.
”Olen pahoillani”, hän vetosi ja kosketti Brianin poskea anteeksipyytävästi. Hänen tarkoituksensa ei ollut ollut rikkoa lumoavan kaunista hetkeä, jonka mies oli puheellaan luonut.

"Mistä?" Brian ei voinut sanoa pysyvänsä mukana Keikon ajatuksissa. Hän oli vaiennut vastatakseen suudelmaan, ei käsien takia. Häntä sattui nähdä nainen niin, mutta mustelmat katoaisivat. Eikä hän voinut enää niille mitään.

Keiko pudisti päätään ja harkitsi vetävänsä neuleen takaisin ylleen. Hän oli halunnut pitää heidän yhteiset hetkensä kauniina, mutta vaatteiden riisuminen tuntui niiden värittämiseltä rumuudella.
”Olisit ansainnut kauniimman vastauksen siihen, mitä sanoit minulle”, hän vastasi sukaisten miehen hiuksia ja nojautui painamaan uuden suudelman tämän huulille.

Brian vastasi mielellään siihen suudelmaan, ennen kuin edes ajatteli sanovansa muuta.
"Rakas. Ei se ole sellaista. Sain sen vastauksen mitä eniten toivoin ja se tekee minusta onnellisimman miehen maailmassa. Sanoit sen miten tahansa."

”Kukaan ei ole koskaan puhunut minulle yhtä kauniisti”, Keiko huomautti silittäen miehen poskea ja punoen sormensa tämän hiuksiin. Hän olisi halunnut arvostaa kauniita sanoja sellaisella jälleennäkemisellä, jonka koki Brianin ansaitsevan. Ellei olisi näyttänyt surkealta, avuttomalta uhrilta, joka sai sairaanhoitajat luomaan häneen sääliviä katseita.
”Ansaitsisit enemmän.”

Brian ei ollut ajatellut mitä ansaitsi ja mitä ei. Hän kieltäytyi katsomasta Keikoa säälien, sillä hän oli ymmärtänyt ettei nainen halunnut sitä. Hän otti paremmin Keikon syliinsä, nousten varovasti seisomaan tuo sylissään. Hän istui sängylle tuo sylissään - edes hieman mukavampi kuin lattia.
"Voi rakas." Hän hipaisi tummia hiuksia sormillaan.
"Jos minä käyn kaupassa sillä aikaa kun käyt suihkussa?" Keiko oli ansainnut suklaata tai mistä ikinä herkusta nainen pitikään.

Keiko kiersi käsivartensa miehen niskalle ja räpäytti silmiään hämmentyneenä.
”Oh”, hän sanoi pohtien, mitä Brian tarvitsi kaupasta - kenties jotain huomiseen kisapäivään? ja tarjoutui nousemaan miehen sylistä.
”Tietenkin. Mitä ikinä tarvitset”, nainen vakuutti ja vilkaisi suihkua kohti. Ehkä olisi mukava saada lentokoneen nuhjuisuus pois iholtaan.

Mies veti kevyttä pitkähihaista päälleen. Päivisi oli vieläkin kohtalaisen lämmin, mutta iltaisin oli viileä.
"Ei mene kauan, kauppa on ihan vieressä. Jos haluat, niin tilaa vain jo ruokaa. Minä voisin ottaa sen lämpimän kanaleivän salaatilla." Mies huikkasi, ottaen lompakkonsa ja lähti ulos. Hän palasi kaupasta kahden eri suklaan ja karkkipussin kanssa. Kun ei tiennyt mitä ottaisi.

Tilattuaan Brianin toivoman kanaleivän salaatilla ja pienen vihreän salaatin itselleen espanjaansa puhelimessa harjoitellen Keiko oli suunnannut suihkuun. Hän oli viikannut vaatteensa siististi kylpyhuoneen tasolle ja tuijottanut itseään aikansa peilistä. Sinisenpurppuraisten kädenjälkien runnomaa kaulaansa. Mustelmista tummuneita lapaluitaan ja niskaansa. Tarquinin vihaisten kädenjälkien kirjomia käsivarsiaan. Mustelmia säärissään ja suurempia sellaisia reisissään.
Ainakin tämä olisi viimeinen kerta, kun mies satutti häntä. Hän ei joutuisi enää koskaan ajattelemaan ’tämä on se hetki, kun minä kuolen’. Keiko unohtui kuuman suihkun alle hieman pidemmäksi aikaa kuin tiedosti antaessaan veden helliä kipeitä lihaksia ja kai torstaisesta aivotärähdyksestä vielä tykyttävää päätään. Hän ei halunnut katsoa peilikuvaansa enää uudelleen astuessaan ulos kylpyhuoneesta valtavan suureen, valkoiseen pyyhkeeseen kääriytyneenä, vaatteet sylissään. Brianin näkeminen sai hänet hyppäämään säikähdyksestä, sillä hän ei ollut kuullut miehen paluuta, ja Keiko soi miehelle anteeksipyytävän, hämillisen hymyn kyykistyessään laukulleen hakemaan korvaavaa päällepantavaa.
”Löysitkö, mitä etsit?” hän kysyi katsahtaen miestä olkansa yli.

Brian katsoi naisen kasvoja tiukasti, päättäen ettei tuijottaisi tuon kehoa. Jos hän oli kuvitellut olleensa hirviö, mitä Keikon mies oli? Ex-mies.
"Löysin. En tosin tiennyt mistä pidät, joten otin vaihtoehtoja." Hän laski ostoksen pöydälle.
"Olisi ollut epäreilua ja stereotyyppistä ostaa vain suklaata sinulle, koska olet nainen."

Keiko katsahti herkkuja hämmentyneenä ja nauroi sitten epäuskoisena.
”Tiesitkö, että olet tavattoman kultainen, huomaavainen mies?” hän kysyi ja nosteli laukustaan suosikkimekkojaan, kuluneita lempikirjoja, valokuva-albumin ja kirjekuorellisia täynnä käteistä, ennen kuin löysi vihdoin yöpaidaksi sopivan, vaaleanpunaisen topin ja nykäisi sen päänsä yli.

Keikon tavarat eivät kuuluneet hänelle, vaikka kirjat tarjosivatkin ehkä kurkistusta hänen rakastamansa naisen elämään.
"Ajattelin että haluaisit jotakin." Brian hymähti. Hän istui alas, katsellen naisen laukun purkua.

Keiko jäi katsomaan Briania hetkeksi olkansa yli, häkeltyneenä miehen ajattelevaisuudesta, mutta suli sitten hymyyn. Hän sulloi sylissään olleet vaatteet ja yöpaidan metsästyksessä ulos purkautuneet tavarat, myös kuluneet Jane Austenin, Emily Brontën ja Sophie Kinsellan romaanit, takaisin lentolaukkuunsa ja ripusti pyyhkeen kuivumaan kylpyhuoneeseen pyyhkäistyään sillä vielä kosteita hiuksiaan.
Huonepalvelu toi tilatut ruoat, ja Keiko veti jalkaansa mustat legginssit ollakseen hieman säädyllisempi istahtaessaan jalat eteensä ristittynä upottavalle matolle pieni salaattikulho sylissään.
”En muista, milloin joku olisi ostanut minulle herkkuja”, hän hymyili.

Brian otti ruuat vastaan, hymyillen naiselle. Voi Keiko. Hän istui tuolille ja haukkasi leivästä.
"No sitten oli korkea aika. Ajattelin että se piristäisi. Ainakin itse huomaan piristyväni suklaasta ja viskistä."

”Suklaasta ja viskistä?” Keiko toisti epäuskoisena nauraen, kun poimi haarukkaansa muutaman palan vihreää salaattia.
”Se kuulostaa erikoiselta yhdistelmältä.”

"Irlantilainen vastine suklaalle ja viinille. Tai jotain." Brian naurahti, seivästäen salaattia haarukkaan hieman.
"En olisi hyvä stereotyyppi jos en joisi viskiä."

Keiko nauroi, kosketti kurkkuaan ja poimi angoravillahuivinsa laukkunsa päältä kiertäen sen takaisin kaulalleen. Se auttoi häntä unohtamaan, että oli ollut kuolla toissapäivänä.
”En ole tainnut koskaan maistaa viskiä”, hän sanoi, viimeisteli pienen salaattinsa ja laski kulhon siististi pöydälle lasketulle tarjottimelle. Hän hipaisi sormillaan Brianin poskea, ennen kuin istahti sängyn päätyyn.
”Miltä se maistuu?”

Brian kohotti toista kulmaansa. Miltä viski maistui?
"Kodilta." Se oli ainoa sana mikä hänelle tuli mieleen.
"En ole alkoholisti, mutta... Irlantilainen. Kaikkeen tarjotaan aina viskiä." Mies naurahti pehmeästi.

Keiko hymyili ja painoi katseensa. Brianin käsittämättömän kauniit sanat ja toiveet palasivat hänen mieleensä ja saivat hänet painamaan sormet suulleen, häkeltynyt, häikäistyneen onnellinen hehku tummissa silmissään. Todellako Brian tunsi niin? Muisto sai hänen sydämensä pamppailemaan, ja nainen kiersi käsivarren polviensa ympärille, nojaten poskensa niitä vasten ja katseli Briania melkein epäuskoisena.

Brian keskittyi hetkeksi syömään. Hän ehti kisapaikalla syödä mitä milloinkin, joten iltaisin nälkä alkoi todella vaivata häntä. Hän havahtui vasta kun tuijotettu olo hiipi tietoisuuteen. Hän kääntyi katsomaan Keikoa pehmeästi hymyillen.
"Penni ajatuksistasi?"

Brianin hymy näytti saavan perhoset kutittamaan hänen vatsanpohjaansa joka kerta. Keiko kohautti hennosti olkiaan.
”Ajattelin vain kaikkea sitä mitä sanoit”, hän sanoi, ”ja pohdin, mitä olen tehnyt ansaitakseni sinut.”

Mies naurahti pehmeästi, keihästäen jälleen salaattia haarukkaan. Hän jätti sen kuitenkin lepäämään lautaselle.
"Olet upea itsesi. Ei siihen muuta tarvita."

Keiko pudisti hymyillen päätään. Hän olisi voinut syyttää miestä imartelijaksi, ellei hänet edelleen sanattomaksi saava puhe olisi viipynyt mielessä ja täyttänyt häntä lämmöllä.
”Tiedätköhän lainkaan, kuinka paljon olet saanut minut rakastamaan sinua.”

"Siitä päätellen, että sinun piti vakuuttaa minulle, että rakastat minua, en tiedä." Brian naurahti. Hän hylkäsi salaattinsa siihen, leivän mies oli jo syönyt. Hän siirtyi Keikon viereen, suukottaen naisen päätä hellästi. Tuo oli niin siro ja pieni.
"Tiedän vain että se on kaikki mitä toivoin."

Brian siirtyi hänen viereensä, ja Keiko laski kätensä miehen poskelle kurottautuen painamaan suudelman miehen huulille. Melkein kipeän suuri tunne etsi tietä ulos, ja hän toivoi vain voivansa jotenkin kertoa miehelle, mitä tämä hänelle merkitsi. Millaisen eron Brian oli tehnyt hänen elämäänsä.
Keiko punoi sormensa varhain harmaantuneisiin hiuksiin ja painoi suukon miehen leukaperälle.
”Ehkä minun pitäisi yrittää näyttää sinulle”, hän ehdotti pehmeästi ja tukisti hellästi.

Suukko sai miehen hymyilemään (ja harkitsemaan jälleen parranajoa), mutta hän ei malttanut nousta siitä. Ei nyt, kun Keiko oli sittenkin saapunut Espanjaann. Se oli paras lahja, jonka hän oli saattanut saada.
"Aa... Jäinkö kiinni siitä että pidän tuosta?" Mies kysyi vinosti hymyillen. Naisen pehmeä ääni sai hänet värähtämään. Se oli miltein petollisen pehmeä.

”Ehkä”, Keiko vastasi ja kallisti päätään painaen suudelman miehen kaulansyrjälle, sormet tämän hiuksiin punottuina.
”Mistä muusta sinä pidät?”

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Pe Marras 17, 2017 8:52 pm

"Hnh. Selvästi otat siitä ilon irti." Ei sillä että Brian olisi ollut hetkeäkään pahoillaan siitä, ei todellakaan.
"Hmm... Missä?" Kujeileva hymy kipaisi huulilla ja hän painoi suukon Keikon suunpieleen.

Keiko nosti päänsä ja tutki Brianin silmiä, ennen kuin tukisti uudelleen.
”Mistä muusta sinä pidät kuin pienestä tukkapöllystä?” hän kysyi ja laski vapaan kätensä miehen poskelle.

"Mistä tahansa mitä sinä teet?" Brian ehdotti vastaukseksi pehmeästi. Ei sillä ollut mitään väliä, mitä Keiko hänelle tekisi.

”Onko tuo reilu vastaus?” Keiko vetosi kiiveten miehen syliin. Hän nojautui painamaan toisen suudelman Brianin kaulansyrjälle ja kiersi käsivartensa tämän niskalle, sormet niskahiuksia setvien.
”Mitä sanoit minulle oli… Ihanaa”, hän kuiskasi pehmeästi ja nojasi päänsä miehen hartiaa vasten.
”Haluaisin vain sanoa kiitos.”

"On." Brian naurahti, laskien kätensä samalla naisen lantiolle.
"Ja sitä paitsi, suurin kiitos on se ettet häipynyt elämästäni."

”Luulitko todella, että tekisin niin?” Keiko kysyi nojaten miehen paljaaseen rintaan ja piirrellen siihen hellävaraisia kuvioita sormenpäillään.
”Rakastan sinua. Ei kai ole väärin toivoa saada osoittaa se?” hän vetosi.

Oli pakko myöntää, että tuntui epämiellyttävältä kuvitellakaan tekevänsä jotain sellaista Keikon kanssa. Ei siksi että tuo olisi ruma, vaan siksi että nainen oli kärsinyt. Hänen tehtävänsä olisi myt tarjota lohtua. Heillä olisi nyt kaikki maailman aika jäljellä toisilleen Englannisssa.
"En ole estänyt sinua, rakas." Hän painoi uuden, pehmeän suukon naisen hiuksiin.
"Mutta haluan sinun tietävän, etten oleta sellaista kiitosta tai sanonut mitään sen vuoksi."

Keiko suoristautui, tarttui Brianin kasvoihin ja tutki miehen silmiä kulmat painuen.
”Minä tiedän sen”, hän vakuutti silittäen miehen poskea pekalonsyrjällään. Ehkä pahoinpitelyn uhrit eivät olleet romanttisimpia kumppaneita, nainen pohti painaen katseensa ja nousi miehen sylistä jaloilleen.
”Olen pahoillani”, hän vetosi kohauttaen onnettomana olkiaan ja kiersi kädet ympärilleen.

Mitä nyt? Brian nielaisi pehmeästi ja nousi itsekin ylös.
"Voi rakas. Tule tänne. Mistä sinun pitäisi olla pahoillasi?" Hän veti varoen naista halaukseensa. Heillä olisi paljon opittavaa toisistaan.

Brian kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, ja Keiko nojasi otsansa kevyesti miehen rintaan tuijottaen hotellin mattoa jalkojensa alla.
”Odotin tätä matkaa”, hän huokasi ahdistuneena. Hänen kuvitelmissaan se olisi alkanut jo torstaina ja jälleennäkeminenkin olisi ollut hyvin erilainen - vaikka miehen sanat olivatkin tehneet tästä hänen elämänsä kauneimman, romanttisimman hetken.
”Ja nyt tunnen ryöstäneeni meiltä sen, mitä meillä olisi voinut olla täällä.”
Briankin oli varmasti toivonut jotain aivan muuta. Miksei hän ollut lähtenyt aikaisemmin? Miksi hän oli yhä uudelleen niin hyväuskoinen ja typerä, että luotti mieheensä ja uskoi löytävänsä toisen hetken lähteä? Ja nyt hän näytti juuri niin avuttomalta, säälittävältä ja heikolta kuin miksi Tarquin sai hänet olonsa tuntemaan.
”Mutta ei sen väliä”, nainen vakuutti nostaen päänsä, loihtien huulilleen hymyn ja yritti pujottautua Brianin halauksesta.

"Mitä?" Hän ei tosiaan ymmärtänyt mitä Keiko selitti. Mitä nainen oli ryöstänyt heiltä?
"No? Älä nyt. Meillä on enemmän kuin kuvittelin että voisi olla." Brian tunsi olevansa aivan liian hidas Keikon ajatuksiin. Ehkä siihen pitäisi tottua.
"Noh? Mihin olet menossa?" Hän olisi halannut toista mielellään pitkään. Vaikka ikuisuuden.

Keiko käänsi miehelle selkänsä hetkeksi kiertäen käsivarret ympärilleen. Hän veti syvään henkeä ja sulloi alas sen, miten inhosi omaa peilikuvaansa ja miten surkealta ja heikolta näytti; miten ei voinut ymmärtää, kuinka joku saattoi kohdella toista ihmistä näin, varsinkaan puhuessaan rakkaudesta; miten vihasi sitä, millaiseksi Tarquin oli hänen olonsa tehnyt; miten hänen piti olla vapaa, ja silti miehen läsnäolo oli kulkenut paikalle hänen mukanaan.
”Ei mitään”, Keiko vastasi hymyillen, kääntyi takaisin mieheen päin ja kurottui painamaan suukon Brianin poskelle.
”Ehkä sinun pitäisi päästä ajoissa nukkumaan.”

Brian ei nähnyt asiaa niin ja oli paha sanoa asiasta, kun ei tiennyt.
"Älä nyt vielä hupsi." Mies hymähti pehmeästi.
"Loukkasinko sinua?"

”Mitä? Et tietenkään”, Keiko vakuutti yllättyneenä ja tarttui miehen käteen puristaen sitä.
”Älä murehdi. Olen vain hieman väsynyt. En ole nukkunut kovin paljoa viime päivien aikana.”

Brian puristi hellästi takaisin ja hymyili hellästi.
"Keiko. Kiltti. Sanothan jos loukkasin tai jokin painaa? Olen tässä. Kuuntelen."

”Brian”, Keiko vetosi ja kiersi käsivartensa miehen ympärille nojautuen tämän rintaa vasten.
”Et tietenkään ole loukannut minua. Olet uskomattoman ihana ihminen, ja olen edelleen häkeltynyt kaikesta siitä, mitä sanoit minulle”, hän vakuutti painaen poskensa miehen lämmintä ihoa vasten.
”Olen vain… Nämä viime päivät ovat heittäneet elämäni ylösalaisin. En kuitenkaan halua tuoda sitä kaikkea tänne, vaan nauttia vain meidän päivistämme yhdessä.”

Brian halasi naista varoen. Ei hän halunnut satuttaa, kun ei tiennyt miten mustelmilla tuo oli.
"Ymmärrän. Ja siksi sanoin että olen tässä. Mitä mieltä olet jos käydään sänkyyn katsomaan telenovelaa ilman tekstejä ja syödään suklaata?"

Ehdotus sai Keikon nauramaan. Se ei ollut se romanttinen jälleennäkeminen, josta hän oli haaveillut torstaina, eikä se vastaus miehen kauniisiin sanoihin, jonka hän tahtoi antaa, mutta varmastikin paras ratkaisu tässä tilanteessa.
”Se olisi täydellistä”, hän vastasi hymyillen, sukaisi kosteita hiuksiaan ja irrottautui miehen halauksesta poimien kaukosäätimen käteensä.
”Puhutko sinä espanjaa?”

Brian pudisteli nauraen päätään naisen kysymykselle.
"En todellakaan paria sanaa kummemmin. Ja niistäkin toinen taitaa olla kirosana. Espanjalaiset kollegat." Mies vastasi lammasmaisesti hymyillen, ottaen ne molemmat suklaalevyt sänkyyn. Hän avasi sen mansikkajogurtilla täytetyn suklaalevyn. Hän mietti hetken ja avasi myös sen minttuisen tummasuklaalevyn. Että nainen varmasti ottaisi sitä mitä mieli teki, eikä sitä mikä oli auki.

Vastaukselle naurava Keiko avasi television ja pujotti paljaat jalkansa houkuttelevan peiton alle istahtaessaan sängylle. Hän tuijotti hetken epätietoisena tarjottuja suklaita ja poimi sitten kohteliaan palan mansikkavariaatiota, ennen kuin houkutteli miehen viereensä. Hakattu, surkea olento ei tainnut houkutella Briania, mutta ehkä hän saisi käpertyä miehen lämmintä, lohdullisen tutun tuoksuista rintaa vasten siitä huolimatta.
”Katso vain mitä haluat”, hän vetosi ojentaen kaukosäätimen miehelle.

Brian meni mielellään naisen viereen, vetäen tuon kainaloonsa ja mukanaan sängylle makaamaan. Hän ei nähnyt naista surkeana olentona, satutettuna kyllä. Tuo todellakin oli tervetullut hänen viereensä ja läheisyys saikin miehen hymyilemään lämpimästi. Hän pudisteli päätään, eikä ottanut säädintä vastaan.
"Jos puhut espanjaa, luotan siihen että löydät ennemmin meille jotakin katsottavaa."

”En sujuvasti”, Keiko vastasi nojaten poskensa miehen rintaa vasten ja kuunteli sen alla lohdullisesti sykkivää sydäntä. Hän nosti kaukosäädintä ja hyppeli kanavalta toiselle, kunnes löysi esimerkkinä annetun, tekstittämättömän telenovelan. Nainen kuljetti sormenpäitään hajamielisissä kuvioissa miehen rinnalla ja pohti, oliko Brian pettynyt.
”En taida tuntea kirosanoja kuin englanniksi. Olenkohan jäänyt paitsi.”

Brian virnisti hieman, vieden kätensä silittelemään Keikon kylkeä. Näin oli kieltämättä kutakuinkin täydellistä. Hän käänsi päätään hieman, painaen suukon naisen ohimolle.
"Opit ne kanssani aika nopeasti." hän myönsi naurahtaen.
"Ja iirini rajoittuu myös kirosanoihin."

”Niinkö? Odotan sitä hartaasti”, Keiko vakuutti hymyillen vasten valkeaa kaulahuiviaan ja yritti antaa itsensä rentoutua tilanteeseen. Ehkä hänen oli sallittua vain olla tässä ja tuudittautua miehen läheisyyteen. Hitaasti naisen jännittyneet, luisevat hartiat laskeutuivat, ja Keiko antoi itsensä sulkea silmänsä muistuttaen itseään, ettei hänen tarvinnut olla jatkuvassa hälytystilassa Brianin kanssa.

Keikon silmien sulkeutuessa Brian jatkoi silittelyä, mutta vaikeni. Hän naurahteli silloin tällöin, kunnes vilkaisi kelloa. Ehkä hänen pitäisi käydä nukkumaan ennen puoltayötä, aamulla piti herätä ajoissa.
"Keiko-rakas... Saisinko käydä pesemässä hampaat?" Hän kuiskasi pehmeästi, suukottaen naisen päälakea samalla. Hento nainen kun makasi hänen kätensä päällä. Eikä hän halunnut vain vetää sitä pois.

Keiko hätkähti hereille katse vauhkona huoneessa kiertäen, ennen kuin tajusi missä oli ja soi miehelle hämillisen, tokkuraisen hymyn.
”Totta kai. Anteeksi”, hän vastasi nousten istumaan ja hieroi kasvojaan.

Brian puraisi kevyesti huultaan. Hän sipaisi naisen hiuksia hellästi.
"Ehkä sinun pitäisi myös. Voisit nukkua sitten rauhassa. Lähden kahdeksan aikaan aamulla, mutta sinä voit nukkua niin pitkään kuin haluat ja käydä aamiaisella milloin haluat." Ei tuon nyt kannattaisi tulla kisapaikalle aamusta, kun hän pyöri siellä enemmänkin siksi, ettei halunnut pyöriä hotellihuoneessa, kuin tarpeen takia. Brian kävi pesemässä hampaansa, heitti collegehousut pois ja kävi sitten peiton alle. Sänky tuntui parhaalta keksinnöltä nyt.

”Kiitos.”
Miehen palattua sänkyyn Keiko siirtyi kylpyhuoneeseen ja tuijotti kuvajaistaan hampaita pestessään. Joku päivä hän tunnistaisi jälleen itsensä ja pitäisi näkemästään. Nainen pesi kasvonsa, sukaisi hiuksiaan ja hiipi sitten hämärän poikki Brianin viereen luopumatta legginsseistään tai huivistaan. Hän käpertyi kyljelleen miehen hengitystä kuunnellen ja yritti sisäistää sen, että hän olisi vapaa - byrokratiasta viis - ja vihdoinkin turvassa.
Ja huomenna hän voisi käydä ostamassa muutamia järkeviä matkatarvikkeita, kuten oikean yöpaidan.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Pe Marras 17, 2017 8:52 pm

Sunnuntai 26. marraskuuta 2017 - Madrid

Brian heräsi herätyskelloonsa hieman ennen seitsemää, nyrpistäen nenäänsä. Hän rakasti kilpailuja, mutta aamuherätykset eivät ollleet aina hänen juttunsa. Hän sammutti herätyksen äkkiä, painoi kevyen suukon Keikon hiuksiin ja hiipi pukeutumaan huoneen vessaan. Kisavaatteet hän pakkasi kassiin, lähtien sitten areenalle. Keiko saisi tulla tai olla tulematta katsomaan, paikan päältä hän lähetti viestillä päivänsä aikataulun, luvaten että kun hän vapautui World Cupin jälkeen, he voisivat mennä ulos syömään ja nauttimaan illasta.
Iltapäivän tienoilla Vichyn selässä istui hyvin vakava mies, kun hän odotti uusintakierrosta. Grand Prix Mokon kanssa oli mennyt siedettävästi, hän oli päässyt perusradan ja uusinnan läpi, vailla kummoista sijoitusta. World cupin perusrata oli mennyt hyvin ja hän saisi selkäänsä, jos ei pääsisi palkintosijoille. Eikä se mahdollisuus oikein houkuttanut. Lopulta hän huomasi seisovansa palkintojenjaossa, ottaen vastaan ruusukkeen kolmannesta sijasta. Hän oli yhtä hymyä, kun lopulta jalkautui mustan orin selästä. Hyvä viikonloppu.

Panikoituaan aamupäivän omaisuutensa vähäisyyttä Keiko oli kierrellyt Madridin kaupoissa täydentämässä pienen lentolaukkunsa sisältöä. Hän osti itselleen esimerkiksi mukavan pehmeän miesten kauluspaidan yöpaidaksi sekä kermanvaalean poolokauluksellisen neuleen, jotta ei joutuisi käyttämään huiviaan ympäri vuorokauden. Keiko oli vetänyt sen roosan värisen takkinsa alle yhdessä mustan kynähameen kanssa ja tunsi päänsä pyörivän seuratessaan World Cupin osakilpailua.
Esteet olivat häntä isompia. Niiden ylittäminen kuumaverisillä ratsuilla vaati hullunmoista rohkeutta. Brianin radan seuraaminen sai hänet painamaan käden sydämelleen ja tuntemaan ylitsetulvivaa onnea uskomattoman hienosti pärjänneen miehen puolesta. Kisojen päättymisen jälkeen hän luovi tiensä verryttelyalueen ja karsinoiden puolelle voidakseen onnitella miestä, joka oli varmasti ehtinyt jo hautautua onnentoivotuksiin ja kädenpuristuksiin.

Vincent piteli steppaavaa oria, joka ilmeisesti myös tiesi olevansa mahtava. Kypärän riisunut Brian rapsutti sen ryntäitä, nauraen hevosen innolle. Keikon nähdessään hän pyysi hoitajaa kävelyttämään Vichyn loppuun, hymyillen naiselle leveästi. Muiden onnentoivotuksilla ja kädenpuristuksilla ei ollut väliä, kun hän saattoi vetää karsinoille tulleen Keikon halaukseensa.
"Saimme lisäsyyn juhlia tänään." Mies nauroi epäselvästi, ruusuke hampaissaan. Artemis olisi murhannut hänet.

Keiko säteili miehelle ja kiersi kätensä tämän ympärille halausta varten.
”Olit uskomaton!” hän vetosi ja poimi ruusukkeen Brianin hampaista voidakseen tutkia sitä ihaillen.

Mies suoristautui ja nosti siinä samassa Keikoa ilmaan, ajattelematta että naisen mustelmia voisi sattua. Hän pyörähti ympäri, hymyillen leveästi.
"Vichy oli. Kerran kaudessa kai pitää onnistua senkin kanssa." Hän suukotti naisen poskea hellästi, ennen kuin malttoi laskea Keikon alas.
"Tuot minulle enemmän onnea kuin mikään."

Brianin lennokas halaus sai Keikon nauramaan ilahtuneena. Hän ei välittänyt satunnaisista vihlaisuista, joita mustelmat välittivät. Luoja tiesi, että hän oli oppinut jättämään kivun huomiotta.
”Te olitte molemmat uskomattomia”, hän vakuutti hymyillen ja kohotti kasvojaan voidakseen katsoa miestä paremmin.
”Sinä et tarvitse onnea.”

"Tarvitsen. Se auttaa, paljon." Brian vakuutti naiselle hymyillen. Mies vilkaisi Vichyä, pudistellen epäuskoisena päätään.
"Minä olen valmis täällä. Kaipaan kyllä taas suihkua ja toisia vaatteita, ennen kuin voimme kadota illanviettoon. Ennen, kuin joku yrittää ylipuhua minua voitonjuhliin." Mies virnisti leveästi.

”Etkö ansaitse sellaisia?” Keiko hymyili ja puristi miehen kättä hellästi. Brian ansaitsi mahdollisuuden osallistua upeisiin juhliin ja nauttia menestyksestään.
”En minä pahastu, jos haluat mennä.”

"Salaisuus: olin kolmas. En voittanut, joten teknisesti..." Brian virnisti leveästi, vetäen naisen kainaloonsa.
"Sitä paitsi, saan paljon paremmat voitonjuhlat aikaiseksi sinun kanssasi. Ainutlaatuiset." Hän oli nähnyt tarpeeksi monet esteratsastajat humalassa pubissa, tietääkseen mitä se oli.

”Kolmas on aivan yhtä hieno suoritus”, Keiko vastasi tuntien lämmön ihanan läikähdyksen sisällään, kun mies veti hänet kainaloonsa.
”Oletko sitä mieltä? Imartelija”, nainen sanoi tuupaten kevyesti Brianin kylkeä.

Mies ei voinut olla nauramatta, mulkaisten kauempaa hymyilevän hevosenhoitajansa hiljaiseksi. Nenäkäs paskiainen. Hän kuulisi tästä tuolta vielä.
"Minä olen aivan täysin sitä mieltä. Mennään." Hän veti naista hellästi mukaansa. Kaikki täällä oli valmista - hevoset lähtisivät Vincentin kanssa tänäiltana kotiin ja hän seuraisi parin päivän päästä perässä.

Keiko nosti kermanväristä käsilaukkua paremmin olalleen ja vilkaisi vielä taakseen, ennen kuin seurasi Brianin mukana. Hän toivoi, että mies todella oli onnellinen upeasta menestyksestä, sillä hänen kirjoissaan kolmas sija tällaisessa kilpailussa oli aivan yhtä hieno kuin ensimmäinenkin.
”Miten haluaisit juhlia?”

"Haluan juhlia kuten lupasin sinulle jo aiemmin. Mennään syömään johonkin ihanaan paikalliseen ravintolaan." Brian hymyili leveästi. Se tuntui enemmän toiselta palkinnolta kuin juhlalta. Hän oli niin onnellinen, että olisi halunnut hyppiä. Sentään hän sai hillittyä itsensä, edes jotenkin.
"Onko sinulla jotakin mitä haluaisit tehdä?"

”Paikallinen ravintola kuulostaa ihastuttavalta”, Keiko vakuutti ja kosketti miehen kättä heidän kävellessään. Hän tunsi olevansa tarpeeksi onnekas ollessaan vihdoin täällä.
”Minä haluan juhlia kilpailujasi”, nainen sanoi nauraen.

"Eli menemme syömään ja katsomme mitä muuta keksimme. Nyt kun matka ei rasita kumpaakaan." Brian virnisti poikamaisesti. Selvästi naisen vieressä nukuttu yö ei tehnyt hänelle hyvää.

Keiko katsahti miestä hymyillen, ja poikamainen virne sai hänen vatsanpohjansa nipistämään. Hän kuitenkin muistutti itseään, että oli vaatteidensa alla edelleen sama hakattu olento, joka oli saanut Brianin - miehen, jonka ei muistanut koskaan ennen kieltäytyneen - haluavan vain nukkua.
”Oletko sattunut löytämään sopivaa ravintolaa?”

Mies oli nukkunut edeltävät yöt huonosti. Hän ei voinut olla hymyilemättä nyt onnellisena ja hieman vinosti. Eilinen oli mennyt sumussa, tänään oli eri asia.
"En oikeastaan etsinyt. Ehkä voimme etsiä hotellihuoneessa yhdessä?" Hän oli luovuttanut, kun Keikon saapuminen oli lykkääntynyt ja lopulta hän oli ajatellut ettei tuo tulisikaan.

”Totta kai”, Keiko vakuutti. Hän oli tutkinut aikaisemmin viikolla ravintola-arvosteluita Madridista, vaikka torstain tapahtumat olivatkin saaneet hänen ajatuksensa pahasti hajalle. Torstai oli tuntunut sotkevan kaiken, mitä hän oli suunnitellut. Brian kuitenkin oli tehnyt eilisestä varsin… Ikimuistoisen eikä muulla ollut väliä.
”Otammeko taksin?”

Brian nyökkäsi, napaten taksin kisapaikan edestä. Hän istui auton takapenkille, päästämättä vieläkään Keikon kädestä irti.
"En voi uskoa että olet täällä. Ja että saan olla sinun kanssasi."

”Minäkin olen onnellinen siitä, että olen täällä”, Keiko vakuutti ja puristi miehen kättä. Hän yritti olla ajattelematta sanojensa syvempää merkitystä, sillä todella oli onnellinen siitä, että saattoi jakaa Madridin Brianin kanssa.
”Toivon, että olisin päässyt paikalle jo torstaina.”

"Sssh. Olet täällä nyt ja sillä on merkitystä." Brian vastasi hymyillen. Vain sillä oli merkitystä. Kuten eilenkin, hän maksoi taksin hotellin edessä, kulkien miltein onnesta haljeten huoneeseen. Hotellilla hän heitti helpotuksesta huokaisten ratsastusvaatteet pois päältään. Mieli teki kaapata Keiko uudelleen syliin ja niin hän tekikin, pyörähtäen nainen sylissään ympäri.
"Halkean onnesta ihan kohta. Ja se, rakas, on sinun syysi."

Yllättävä ele sai Keikon kiertämään käsivartensa miehen niskalle vakauttaakseen itsensä ja nauramaan vapautuneena.
”Niinkö?” hän kysyi hymyillen ja sipaisi Brianin hiuksia, ”miksi niin?” Miehellä oli syytä olla onnellinen huikaisevan kilpailun jäljiltä, ja hetken Keiko harkitsi ehdottavansa shampanjaa. Mutta Brian taisi suosia viskiä.

"Koska olet siinä. Voin koskea sinua..." Brian laski Keikon takaisin jaloilleen, laskien kädet naisen lantiolle. Mitä väliä sillä oli jos hänellä oli vain bokserit jalassaan? Ei sillä ollut nyt merkitystä.
"... Suudella sinua..." Brian painoi suudelman naisen huulille, venyttäen sitä niin pitkään kuin vain saattoi.
"Ja ennen kaikkea kertoa miten kaipasin sinua ja haluan sinua." No niin, sitten olisi voinut olla hyvä hetki rauhoittua. Sijoittuminen isossa luokassa oli pahempaa kuin mikään viski.

Keiko vastasi häkeltyneenä pitkään suudelmaan, hipaisten miehen poskea sormillaan. Se sai hänen pulssinsa kohoamaan ja pään tuntumaan kevyeltä. Nainen laski kätensä vasten miehen lämmintä, paljasta rintaa tiedostaen etäisesti kontrastin pitkähihaisen neuleensa välillä. Brianin sanat saivat hänet nauramaan tummat silmät siristyen ja katsomaan miestä kysyvästi; ehkä eilinen oli johtunut jostain muusta kuin siitä, miltä hän näytti miehensä vihanpurkauksen jäljiltä.
”Niinkö?” hän kysyi uudelleen ja tutki miehen kasvoja katseellaan, nousi varpailleen ja silitti poskipäätä peukalollaan.

Se oli johtunut hieman siitäkin, mutta eniten miehen hämmennyksestä, väsymyksestä ja siitä ettei hän ollut halunnut tavallaan pilata sitä suloista, ihanaa hetkeä sellaisella. Kun ei hän ollut vain seksin perässä, ollut enää kuukausiin Keikon kanssa ollessaan.
"Mmmhm. Olisin hullu jos en haluaisi. Jos joskus kieltäydyn, toimita minut hoitoon. Pikaisesti. Tai varmista milloin viimeksi putosin päälleni."

Keiko painoi katseensa hämillisesti hymyillen ja pudisti päätään tummat hiukset keinahtaen. Ehkä sijoituksen huuma oli tehnyt miehen olon euforiseksi, mutta hänkin halusi juhlia Brianin menestystä eikä voinut väittää keksivänsä parempaa tapaa.
”Olet harvinaisen kaunopuheinen mies”, hän sanoi huvittunut tuikahdus silmissään, kun kohottautui varpailleen ja veti miehen suudelmaan.

"En sanoisi tätä kaunopuheiseksi." Brian naurahti käheästi, kumartuen vastaamaan siihen suudelmaan, johon Keiko oli hänet vetänyt. Hän ei ollut tarkoittanut puheillaan että mitään pitäisi tehdä nyt - vaikka ei mikään ravintola Madridissa vielä oikeasti auki ollut iltaa vasten.

Vaatteistaan melkein täysin kuoriutuneen Brianin olisi ollut tuhlaavaista pukeutua vain riisuutuakseen pian uudelleen. Keiko sukaisi miehen hiuksia sormillaan, irrottautui suudelmasta ja tönäisi Brianin paljasta rintaa kevyesti sänkyä kohti.

Mies otti pari askelta sänkyä kohti, kulmiaan kurtistaen. Hän istui sen reunalle, seuraillen naista katseellaan, ruskeat silmä pehmeästi siristyneinä.
"Kun ottaa huomioon miten suloiselta enkeliltä näytät, hämmennyn joka kerta kun komentelet." Ilmeestä kyllä näki ettei varhain harmaantunut mies valittanut. Ei ollenkaan.

Keiko hymyili melkein ujosti astuessaan lähemmäs alas istunutta miestä ja kuljettaessaan käsiään tämän rinnalla ja hartioilla. Hän tunsi olonsa turvallisemmaksi kokiessaan olevansa hallinnassa tilanteesta, ja nainen nojautui lähemmäs, liu’uttaen kätensä miehen hartialta harmaan kirjomiin hiuksiin, punoen sormensa niihin ja kallistaen miehen päätä asteen taaksepäin. Pituusero muuttui maltilliseksi Brianin istuessa, ja hetken Keiko tutki miehen kasvoja ja ruskeita silmiä, ennen kuin nojautui painamaan suudelman tämän huulille.

Se järjestely sopi heille molemmille. Brian ei kokenut ongelmaksi antaa naisen päättää tahdista. Ei hän sitä ääneen myöntäisi, mutta Brian piti joskus siitä että jopa hieman sattui (kevyen läpsäisyn muodossa esimerkiksi), joten hän ei estäisi Keikoa komentelemasa häntä. Hän vastasi suudelmaan mielellään, pyytäen sen sävyllä varovaisesti lisää.

Brianin läheisyys sai hänen vatsanpohjansa nipistämään kutkuttavasti joka kerta. Keiko nojautui miehen lämmintä, paljasta rintaa vasten pohtien, oliko hänen parempi pysytellä pukeutuneena, jotta kummankaan ei tarvitsisi muistaa Tarquinin olemassaoloa. Hän kiersi kätensä Brianin niskalle ja punoi molemmat kätensä harmaan kirjomiin hiuksiin, tukistaen niitä hellästi suudelmien välissä muistellessaan sen olevan miehen mieleen.

Brian nyt ei muistaisi omaa nimeäänkään, vaikka Keiko olisi keksinyt kysyä sitä myöhemmin. Oli todistettu että hän unohti naisen lähellä kaiken. Värähdys kulki selkärankaa pitkin, käheän naurahduksen tukahtuessa suudelmien sekaan.
"Minun pitää kohta leikata hiukseni lyhyemmäksi." Mies naurahti uudelleen, selvittäen ääntään pienellä yskäisyllä. Ei, hän ei tosiaan olisi leikkaamassa jos mitastaan ulos valahtanut harmaan ja ruskean sekainen reuhka tarjosi Keikolle tekosyyn kiusata häntä.

Keiko laski kätensä miehen poskille ja tutki tämän silmiä hetken kuin päätellen, oliko Brian tosissaan ja nojautui sitten painamaan suudelman miehen kaulansyrjälle.
”Minä pidän sinusta millaisena tahansa”, hän sanoi pehmeästi kuljettaessaan sormiaan kevyesti miehen hartioilla, rinnalla ja antaessaan niiden valua alemmas paljaalla vatsalla.

Brian taivutti päätään kevyesti taaksepäin, ruskeiden silmien valuessa kiinni. Hän ei keksinyt mitään sanottavaa, mutta refleksistä veti naisen paitaa hellästi pois tuon päältä. Ei kaikkea voinut muistaa (kuten esimerkiksi niitä mustelmia, joista murto-osan hän oli eilen nähnyt).

Hetken nainen epäröi, ennen kuin auttoi vetämään pehmeän, valkean neuleen ja sen alla olleen topin päänsä yli ja painoi toisen suudelman Brianin kaulansyrjälle nojautuen lähemmäs miehestä lähtevää lämpöä. Toivoen pitävänsä Brianin ajatukset jossain muualla kuin ihoaan kirjovissa jäljissä, hän työnsi tätä rinnasta selälleen sängylle. Keikosta tuntui, ettei hänellä ollut niin paljoa annettavaa kuin olisi toivonut miehelle, joka oli antanut hänelle niin valtavan paljon - mutta jos hän voisi houkutella Brianin miellyttävän hulluuden tilaan - se olisi jotakin, eikö? Nainen laski kätensä miehen vatsalle kumartuessaan painamaan suudelman tämän rinnalle.

Keiko oli jo ohittanut sen pisteen, jossa tuo joutuisi houkuttelemaan Briania yhtään mihinkään. Tuntui ettei järjellä ollut mitään tekemistä hänen kanssaan, tuntui aina siitä hetkestä alkaen kun Keiko suuteli häntä ensimmäisen kerran. Kaikki ajatukset pakenivat päästä, eivätkä tosiaan tulleet takaisin.
Eivät ennen kuin peiton alle kääriytynyt mies kurottautui avaamaan sängyn yllä olevaa ikkunaa. Olisi toki voinut mennä suihkuun heti sen ikkunan avaamisen sijaan, mutta Brian oli aika varma ettei hänen kannattaisi kävellä ihan vielä liukkaalla laattalattialla.
"Jos olisin yhtään vanhempi, saisin vielä joskus sydänkohtauksen kanssasi." Hieman harmaantunut mies vannoi sen olevan aika lähellä, vaarallisen usein.

Lohdullisen paksu untuvapeitto oli ihastuttavan lämmin hänen päällään. Ajatuksiinsa unohtunut Keiko nosti katseensa Brianin puhuessa, ja tummat, vinot silmät siristyivät hymystä. Polkaksi vastoin hänen tahtoaan leikatut hiukset olivat levinneet viuhkana valkoiselle tyynylle eikä nainen ollut varma kantaisivatko hänen jalkansa. Koko kehoa vihloi, mutta Keiko ei piitannut. Tarquinin tuottamaa tuskaa oli vaikeaa muistaa paljon… Miellyttävämmän uupumuksen alta.
”Toivottavasti et vielä vuosiin.” Keiko nosti kätensä ja hipaisi miehen poskea.

Se sai miehen hymyilemään. Vuosiin. Voi jos he olisivatkin yhdessä vielä vuosienkin päästä.
"Tuskin." Ehkä hänen työnsä pitäisi siitä ennemmin huolen. Hän tarttui varovasti poskeaan hipaisseeseen käteen, suukottaen siroja sormia hellästi. Puhelin piippasi jossain päin huonetta, ties monettako kertaa. Kohta hän palaisi velvollisuuksiinsa, ihan kohta. Hetki Keikon kanssa jälkihuumassa, eihän maailma siihen kaatuisi? Saisi olla kaatumatta.
"Ja ehkä minun sydämeni tottuu." Mies virnisti laiskasti.

Sormien saama suudelma sai Keikon sulamaan hymyyn. Ele täytti hänet melkein sietämättömällä lämmöllä ja sai tutut perhoset kutittamaan hänen vatsanpohjaansa. Miehen puhelin kutsui jossain, unohtuneena, ja Keikokin vilkaisi sitä kohden. Hän kierähti vatsalleen ja tukeutui kyynärpäidensä varaan katsellen miestä hetken pää hennosti kallistuneena.
”Oliko tuo haaste?” hän kysyi leikillään, huvittunut tuikahdus silmissään.

Irlantilaismies veti hiuksia kasvoiltaan, hymyillen vinosti. Keikin hymyn näkeminen oli ihaninta mitä hän tiesi. Puhumattakaan siitä miten tuo katsoi häntä pieni pilke silmissään. Se sydän, mistä äsken oli ollut puhe, miltein pakahtui.
"Ehkä oli? Saat itse valita." Hän vastasi naiselle yhtä leikkisällä äänellä, hipaisten tuon kasvoja. Nyt mustelmien unohtaminen oli hankalaa, mutta Brian yritti pitää katseensa tiukasti naisen kasvoissa.

Keiko nauroi painaen katseensa ja tunsi olonsa niin sietämättömän onnelliseksi ja kevyeksi, että se pelotti häntä. Hetket Brianin kanssa olivat aina unenomaisen ihania, mutta häntä odotti paluu pimeyteen, kahlitsevaan pelkoon. Hän muistutti itseään, ettei ollut palaamassa Tarquinin luo - millaista hänen elämänsä tulisi olemaan nyt?
”Haluaisitko suihkuun ensin?” hän kysyi.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Pe Marras 17, 2017 8:53 pm

Mies pudisteli kevyesti päätään.
"Mene vain. Minun pitää soittaa Artemikselle, ennen kuin hän ruuhkauttaa puhelimeni lopullisesti. Ja ehdit sitten.... tekemään mitä naiset tekevätkään ennen ulos lähtemistä, kun olen suihkussa."

”Hyvä on, kiitos”, Keiko vastasi tukahduttaen naurunsa, nousi varovasti sängystä ja hiipi huoneen poikki kylpyhuoneeseen. Tällä kertaa hän kielsi itseään visusti unohtumasta kuuman veden alle, vaikka se tuntuikin lohdulliselta kipeällä keholla. Hän tunsi onnettoman, ahdistuneen piston katsellessaan purppuraisten kädenjälkien kirjomaa kaulaansa, joka rajoitti merkittävästi pukeutumisvaihtoehtoja, mikäli halusi välttää herättämästä epämiellyttävää huomiota. Hän oli ostanut myös hihattoman, poolokauluksellisen paidan - mutta käsivarret eivät näyttäneet paljoa paremmilta kuin kaula.
Keiko tuijotti itseään peilistä hetken lohduttoman turhaumuksen vallassa, ennen kuin veti syvään henkeä ja päätti turvautua angoravillahuiviinsa. Hän vapautti kylpyhuoneen miehelle ja pukeutui sillä välin tummansiniseen, viehättävästi leikattuun mekkoon ja kätki vammansa vaatteiden alle.

Brian oli sillä aikaa noussut ja kaivanut esiin puhelimensa. Hän vahvisti tulokset Artemikselle, sai silti muutaman neuvon. Mies painoi sen jälkeen puhelimensa pois päältä kokonaan. Loppuillan hän pyhittäisi vain Keikolle. Naisen tultua suihkusta hän kävi itse pikaisesti siellä. Brian pukeutui itse farkkuihin ja tummansiniseen kauluspaitaan. Se olisi riittävän siisti.
"Ilmoita kun olet valmis." Mies keräsi sammutetun puhelimen ja lompakon mukaansa.

Keiko kiinnitti sirot timantit korviinsa, viimeisteli silmiensä hillityt rajaukset ja sukaisi vielä tummia hiuksiaan, ennen kuin pujottautui roosan väriseen takkiinsa, nosti käsilaukun olalleen ja seurasi miestä ulos.
”Kilometrin säteellä oli useampikin hyviä arvosteluita saanut espanjalainen ravintola. Oletko sinä nähnyt yhtään kutsuvaa?” hän tiedusteli kiertäen huivia paremmin kaulaansa.

Jos hän ei tuijottaisi kuin ihan hetken, samalla kun työnsi huoneen oven kiinni? Brian oli vielä edellispäivään asti voinut vain haaveilla siitä, että voisi viedä Keikon ulos. Nyt se oli totta ja kauniiksi laittautunut nainen oli siinä, asteli ulos hotellista hänen kanssaan. Brian havahtui kysymyksen kuullessaan.
"Uh... Yksi näytti ruokalistaltaan kutsuvalta, ehkä neljäsataa metriä katua alas." Hän osasi siis vielä muodostaa lauseita, Keikon häikäisevyydestä huolimatta.

”Niinkö?” Keiko kysyi autuaan tietämättä, miten kaunissanaisesti tuli imarrelluksi miehen ajatuksissa.
”Se on varmastikin hyvä”, hän vakuutti ja lähti vakain askelin alas osoitettua katua korkeakorkoisissa, mokkanahkaisissa nilkkureissaan. Hän ei voinut olla katselematta Briania vaivihkaa sivusilmällä ja tuntematta epäuskoista keveyttä siitä, että todella oli täällä miehen kanssa - että Brian puhui hänelle niin, katsoi häntä näin ja kosketti häntä tavalla, joka oli viedä häneltä jalat alta.
”Onko sinulla lempiruokaa?”

"Se vähä mitä vilkuilin sitä sinä iltana kun saavuin." Brian oli kuitenkin kävellyt ohi, kuviteltuaan pettyneenä että viettäisi ajan Madridissa kaikesta huolimatta yksin. Hellästi mies haki siroa kättä omaansa. Eihän siinä olisi enää mitään väärää, kulkea käsikkäin? Ei pitäisi olla.
"Jos olen ravintolassa, lempiruokani on yleesänsä hyvä pihviannos. Kotona taas spice bag on ehdoton valinta." Hän ei voinut kehua syövänsä mitä tahansa, jo allergioidensa takia.
"Entä sinun?"

Lämmin läikähdys sai hänen sydämensä jättämään lyönnin välistä, kun hän tunsi Brianin käden omassaan. Keiko punoi sormensa miehen sormien lomaan ja säteili hetken huiviinsa. Ehkä hän ei vaatinut Tarquinin jälkeen paljoa ollakseen onnellinen, mutta hän ei voinut vain kuvitella, että Brian todella oli ainutlaatuisen ihana, hyvä mies, eihän?
”Anteeksi. Spice bag?” hän kysyi tunnistamatta nimeä ja kohautti empien olkiaan.
”Varmaankin vihreät salaatit halloumilla tai kanalla sekä erilaiset kasviskeitot.”

Lämmin läikähdys sai hänen sydämensä jättämään lyönnin välistä, kun hän tunsi Brianin käden omassaan. Keiko punoi sormensa miehen sormien lomaan ja säteili hetken huiviinsa. Ehkä hän ei vaatinut Tarquinin jälkeen paljoa ollakseen onnellinen, mutta hän ei voinut vain kuvitella, että Brian todella oli ainutlaatuisen ihana, hyvä mies, eihän?
”Anteeksi. Spice bag?” hän kysyi tunnistamatta nimeä ja kohautti empien olkiaan.
”Varmaankin vihreät salaatit halloumilla tai kanalla sekä erilaiset kasviskeitot.”

"Ah, se on irlantilainen juttu. Pikaruokaa." Brian vastasi nauraen, pohtien hetken miten selittäisi sen ihanan mausteisen, rasvaisen ruuan parhaiten. Ah. Harmi että hän kävi niin harvoin Irlannissa. Pitäisi opetella tekemään vastaavaa kotona. Hän hymyili Keikon vastaukselle, puristaen tuon kättä hellästi.
"En enää ihmettele miten olet nin siro että tuuli voisi viedä sinut mukanaan. Ja spice bag on käytännössä ranskalaisia, mausteita, friteerattua kanaa palasina, punaista ja vihreää paprikaa, chiliä, sipulia ja kasa mausteita. Kaikki pakattuna samaan nyyttiin."

”Oh”, Keiko nauroi ja tuuppasi miehen käsivartta omallaan kommentista, joka tuntui höperöltä imartelulta kaikkien Tarquinin heittämien kommenttien jälkeen.
”Se kuulostaa mielenkiintoiselta. En ole tainnut syödä mitään vastaavaa”, hän vastasi yrittäen kuvitella ruokaisan nyytin.

"Herkullista kun on eksynyt yöksi ulos." Brian virnisti, nauraen naisen tuupatessa häntä käsivarteen. Minkä hän sille saattoi, että Keiko oli niin pikkuruinen? Ei se ollut paha asia, mutta kyllä hän huomasi väkisin miettivänsä söikö tuo tarpeeksi. Ei paljon ja nainen olisi ehkä liiankin pieni.
"Voin joskus koettaa päästä kotikeittiössä lähelle alkuperäistä. Mistä tuli mieleen, oletko allerginen jollekin?" Ihme ettei hän ollut kysynyt aiemmin, kun otti huomioon että mies itse eli sekä maito- että pähkinäallergian kanssa.

”Eksytkö usein yöksi ulos?” Keiko kysyi ja muisti jälleen, miten rakasti miehen naurua. Tarjous kokata mielenkiintoisen kuuloista ruokaa sai hänet hymyilemään epäuskoisena, vaikka olihan Brian laittanut ruokaa aikaisemminkin - ajatus sai hänet silti täyttymään lämmöllä.
”Ei, en taida olla. Oletko sinä?”

"En enää." Hyvä on, kevyt vale. Siitä sai ehkä sen käsityksen että viimeisimmästä eksymisestä oli kuukausia, kun siitä todellisuudessa oli hävettävän vähän aikaa. Brian pudisteli ne muistot harteilaan ja käänsi katseensa Keikoon.
"Maito ja pähkinät. Eli toivon ettet söisi pähkinöitä kun olen paikalla. Ellet halua murhata minua, sitten kannattaa suudella niitä syötyäsi." Hän naurahti pehmeästi, etsien katseellaan muutaman ravintolan ryppäästä sitä jonka ruokalistaa oli ulkosalla silmäillyt muutama päivä sitten.

”Oh, hyvä tietää”, Keiko vastasi katsahtaen Briania hälyttyneenä. Olikohan muuta, potentiaalisesti hengenvaarallista, mitä hän ei tiennyt miehestä? Brianin mieleen jääneen ravintolan löytyessä Keiko astui sisään hymyillen henkilökunnalle ja katsahti miestä kysyvästi pöydän valinnan suhteen.
”Mitä sinun tekisi mieli?” hän kysyi heidän saatuaan menut ja vesikannun pöytäänsä.

Brian oli itse niin tottunut elämään vaivansa kanssa, että unohti välillä mainita siitä. Ja hän ei ollut niitä joka sai analyfaktisen shokin pähkinän hajuhiukkasestakin, mutta esimerkiksi suuteleminen niitä syöneen ihmisen kanssa olisi voinut olla syy sairaalareissuun.
Sitä olisikin hieno selittää. Hengitystieni turposivat kiinni koska naisystäväni ei tiennyt etten saa joutua kosketuksiin pähkinöiden kanssa.
"Taidan ottaa tuon missä on yrttimaustettua lammasta." Vaikka siinä olikin valkosipulia. Noh, purkka oli keksitty. Se oli ainoa mistä hän oli nopealla vilkaisulla melko varma, ettei siinä olisi mitään maitoperäistä. Hän oli käyttänyt viikon maitotoleranssinsa syödessään normaalia maitosuklaata parin rivin verran eilen.
"Entä sinun?"

Keiko painoi katseensa listaan. Tietenkään Brian ei tilannut hänelle, niin kuin Tarquin oli tehnyt - mies kannusti häntä syömään suklaata, hyvänen aika. Valinnan vaikeus sai hänen pulssinsa kohoamaan, kun hän tutki ruokia ja niiden espanjalaisia kuvauksia kielitaitoaan virkistääkseen. Kaikki vaikutti niin suurelta ja raskaalta. Lopulta Keiko päätyi kyselemään pehmeää espanjaa harjoitellen muutamista annoksista lisää tarjoilijalta, ennen kuin valitsi gazpacho-keiton. Se oli klassinen esimerkki espanjalaisesta keittiöstä, mutta huomattavasti kevyempi kuin paella tai lihaisa pääruoka.
”Gracias”, hän sanoi ojentaessaan menun takaisin tarjoilijalle ja poimiessaan jalallisen vesilasin pöydältä.
”Miten haluaisit juhlistaa sijoitustasi?”

Ei, Brianille ei tullut mieleenkään että olisi voinut tilata Keikolle. Ei tosiaan, aikuinen nainen teki omat päätöksensä. Hän huomasi olevansa kevyesti vaikuttunut naisen kielitaidosta. Olisikohan joskus pitänyt opiskella muuta kuin ammattisanasto ranskaksi ja saksaksi? Ehkä, mutta hän voisi miettiä sitä toiste. Hän palautti menunsa myös tarjoilijalle, kiittäen tuota englanniksi. Hän ei loukkaisi kenenkään kotikieltä koettamalla lausua sitä. Se ei ollut kaunista.
"Juhlistaa? Mehän olemme juhlistamassa sitä, hassu." Hän naurahti, nojautuen kevyesti eteenpäin. Ratsailla Brianilla saattoi olla kuninkaallisen suora ryhti, mutta se sama ei pätenyt häneen siviilissä ihan samassa mittakaavassa. Miksi istua aina kuin rautakangen nielaissut?
"Ja jos muistan oikein, sinä sanoit ettet ole koskaan juonut viskiä. Ja millainen irlantilainen olisin, jos en korjaisi sitä?" Ehkä he voisivat etsiä palatessaan pubin, josta saisi siedettävää elämän vettä.

”Juhlistaa suuremmin”, Keiko korjasi hymyillen ja katseli miestä lämpimin, hymystä siristynein silmin. Brianilla oli lahja vangita hänen katseensa. Ehdotus sai hänet nauraman epäuskoisena, pääätään kevyesti pudistellen.
”Haluaisit minun maistavan viskiä?” Ajatus tuntui absurdilta, ja samaan aikaan herttaiselta, eikä vain siksi, että mies oli kuunnellut häntä.
”Hyvä on.”

Brian ei voinut olla nauramatta naisen nauraessa. Keikon naurun kuuleminen sai mielen kuplimaan ilosta, etenkin kun hän oli kuvitellut aiemmin syksyllä, että se oli ääni jota hän ei kuulisi enää. Olisihan suru väistynyt joskus, mutta aiemmin se oli ollut vielä kovin selvänä miehen mielessä. Nyt siitä ei ollut tietoakaan.
"Tietenkin! Älä aliarvioi stereotypian merkitystä sen kohdalla. Mutta en pakota sinua, tiedän että se jakaa mielipiteitä." Mies sanoi nenäänsä nyrpistäen, samalla kun hymyillen haki pöydän päällä Keikon kättä omansa sisään. Miten pieni naisen käsi saattoi olla?

Keiko puristi miehen kättä ja tunsi päänsä kevyeksi. Hän antoi katseensa askarrella karismaattisen jylhillä kasvonpiirteillä eikä voinut täysin sisäistää, että heillä oli mahdollisuus olla yhdessä avoimesti julkisella paikalla - tai että hänellä olisi vielä useampi vuorokausi aikaa Brianin kanssa.
”Totta kai haluan tietää, miltä se maistuu”, hän vakuutti nauraen, ”haluan tietää, millaisista asioista pidät.”

Brian siveli naisen kämmenselkää peukalollaan, pehmeä hymy huulillaan.
"Kerro jotain mistä sinä pidät niin minä lupaan kokeilla sitä."

”Jotain, mistä minä pidän?” Keiko toisti häkeltyneenä. Milloin kukaan oli kysynyt sitä häneltä?
”Rakastan teetä”, hän sanoi sulaen huvittuneeseen hymyyn, ”mutta sitä olet ehkä saattanut juoda ennenkin. Joten miten olisi seinäkiipeily? Oletko harrastanut sitä paljonkin?”

Brian nyökkäsi. Jotakin, mistä Keiko piti. Hän ei voinut sanoa tuntevansa naista niin hyvin kuin olisi halunnut.
"Jos pidät erikoisemmansa, en voi kehua juoneeni. Olen aika nirso." Mies kuiskasi jälkimmäisen lauseen kuin suurenkin salaisuuden.
"En ikinä. Mutta, en pelkää korkeita paikkoja."

Mies sai Keikon nauramaan. Hän tunsi olonsa melkein huumaantuneeksi voidessaan viettää iltaa Brianin kanssa eikä ollut varma tarvitsisiko alkoholia tunteakseen oloaan kevyeksi ja epätodelliseksi.
”Käy- Kävin yleensä kerran viikossa kiipeämässä”, hän sanoi. Värikkäät, viehättävästi suunnitellut sisätiloissa olivat enemmän hänen mieleensä kuin hengenvaaralliset vuorenjyrkänteet luonnossa, vaikka Keiko haaveilikin joskus hyödyntävänsä taitoa myös todellisessa maailmassa.
”Kerro sinä jotain, mistä pidät, ja lupaan kokeilla sitä”, Keiko vetosi hymyillen huvittuneena.

Brian nyökkäsi. Selvä.
"Voimme käydä joskus yhdessä. Minulla on tammikuussa kisavapaa. Hevoset saavat loman, joten olen koko tammikuun Englannissa." He kaikki tarvitsisivat hengenvedon, hän ja hevoset.
"Sinähän kokeilet jo viskiä, hassu." Vuorikiipeily ja viski olivatkin täysin verrattavissa.

”Niin kokeilen”, Keiko vastasi naurahtaen ja katsahti kättä omassaan. Ajatus Brianista lähtemässä hänen mukaansa kiipeilemään oli samaan aikaan ihastuttava ja kauhistuttava arkisessa viikkorutiinissaan. Mikäli hän voisi jatkaa samalla seinällä käymistä, ilman miehensä ilmestymistä.
”Haluaisin vain tietää sinusta hieman enemmän.”

Ilmeisesti tunne siitä että he eivät tunteneet toisiaan niin kuin olisivat halunneet, oli molemminpuolinen.
"Käyn kuntosalilla ja uimassa ratsastuksen lisäksi. Pidän jalkapallosta ja käyn ehtiessäni mielelläni seuraamassa Irlannin pelejä pubissa. Pidän scifi-elokuvista." Hän kertoi kolme asiaa, jopa.
"Entä sinä?"

Kolme asiaa saivat Keikon nojautumaan uteliaana eteenpäin ja painamaan ne tiukasti mieleensä.
”Niinkö? Mikä on suosikkielokuvasi?” hän kysyi ja tunsi olonsa hetken neuvottomaksi pohtiessaan, mitä Brian saattaisi haluta tietää hänestä.
”Minä harrastan joogaa, rakastan talvea ja erityisesti joulua, ja lempikirjailijani on Jane Austen”, nainen vastasi ja painoi hetkeksi katseensa hymyillen, kun muisti nuoruutensa haaveet herra Darcysta.

"Mmm... Matrix tai joku X-men elokuvista? Sanoisin." Hänellä ei ollut enää niin paljon aikaa elokuville kuin olisi halunnut. Brian ei voinut kehua perehtyneensä Austenin kirjoihin, joten elämän ironia lipui tässä häneltä täysin ohi oivalluksen. Se hymy ei kyllä mennyt ohi, mikä sai miehen kohottamaan kysyvästi toista kulmaa.
"Penni ajatuksesta tuon hymyn takana? Ja rakastat joulua? Voi ei. En edes muista milloin olen laittanut asuntooni joulun viimeksi."

Ehkä hänen pitäisi katsoa sekä Matrix että X-Men-elokuvat. Keiko ei ollut perehtynyt scifi-elokuviin erityisen tarkasti, ja usein päätyi lukemaan elokuvien sijasta - tai sitten katsoi yhä uudelleen lempielokuviaan, jotka saivat hänet aina paremmalle mielelle.
”Oh, ei mitään”, Keiko vakuutti nauraen, ”olen vain ollut rakastunut toiseen herra Darcyyn suurimman osan elämästäni.”
Hän räpäytti myötätunnosta haikeana, kun Brian myönsi, ettei ollut juhlinut joulua.
”Niin - lumisadetta, jouluvaloja pimeydessä, huuruavaa hengitystä, joululauluja, kynttilöitä, joulumieltä…”

"Kai tiedät että nyt olen utelias?" Hän ei keksinyt nopeasti ketään kirjallisuuden tai pop-kulttuurin hahmoa, joka jakaisi sukunimensä. Oli Joslyn saattanut verrata häntä joskus Austenin luomaan Darcyyn, mutta sellainen oli liukunut miehen mielestä aikoja sitten.
"Sinun joulusi kuulostaa paljon paremmalta kuin minun."

Keiko kallisti päätään kuin yrittäen päätellä, vitsailiko mies vai eikö todella tiennyt.
”Jane Austen on luonut hahmon nimeltä Fitzwilliam Darcy, jota luultavasti jokainen Ylpeyden ja ennakkoluulon lukenut nainen rakastaa”, hän sanoi hymyillen ja pohti, moniko epäonninen miesparka joutui pyrkimään täyttämään mielikuvaa.
”Niin, niin kuulostaa. Ehkä sinun tulisi poimia muutamia elementtejä omaasi.”

Brian naurahti pehmeästi.
"Minun pitänee lukea tuo kirja, vaikka olen hävyttömän huono lukemaan. En tiennyt jakavani sukunimen kirjallisuuden kaiman kanssa." Hän vastasi hymyillen. Ehkä hänen pitäisi etsiä se kirja ja lukea se. Sivistää itseään vähän.
"Jos poimin vain sinut?" Mies ehdotti pehmeästi.

”Pärjäät vertailussa oikein hyvin”, Keiko vakuutti silmät vesilasin reunan yli tuikahtaen ja kiitti heidän ruokansa tuovaa tarjoilijaa.
”Niinkö?” hän nauroi, vaikka tunsi vatsansa nipistävän miehen pehmeästä äänensävystä. Vihjasiko mies haluavansa jakaa hänen joulunsa?

Brian kiitti tarjoilijaa hymyillen, ottaen aterimet käsiinsä. Hän vilkaisi naista kun leikkasi palaa siitä annoksessa olevasta pihvistä, kallistaen aavistuksen päätään.
"En keksi syytä miksi en tekisi niin. Mitä haluaisit lahjaksi?" Tietenkin Keiko ansaitsisi lahjan. Ehkä kolme.

Keiko hymyili ja painoi katseensa, kun tunsi häkellyttävän, onnellisen lämmön kasvavan sisällään. Hän kielsi itseään ajattelemasta sitä, ettei voisi viettää joulua perheensä kanssa, kuten yleensä teki. Tarquin olisi siellä. Eikä hänen perheensä uskoisi häntä. Tarquin veisi hänet kotiin, ja isä taputtaisi tohtori Darbyn loistosta häikäistyneenä miestä selkään.
”Saanko minäkin vain vastata sinut?” hän kysyi laskien lusikkansa kylmään, raikkaaseen keittoonsa.

Brian naurahti naisen sanoille. Hän ei vastannut, kun oli juuri laittanut haarukallisen ruokaa suuhunsa. Oli hänellä sentään jotain käytöstapoja, vaikka työnantajansa ja maanmiehensä joskus niiden (mukamas) puutteesta nipottikin.
"Et. En voi kääriä itseäni lahjapakettiin ja en halua olla se miesystävä joka antaa sellaista. Ja minun on myönnettävä, että jos et anna edes vihjettä mistä voisit pitää, valun ostamaan sinulle korun tai hajuvettä."

”Ei sinun tarvitse ostaa minulle mitään”, Keiko vetosi katsoen miestä pöydän yli pyytävin, tummin silmin.
”Olet jo tehnyt minun onnellisemmaksi kuin luulin voivani olla. Ei sinun todella tarvitse edes ajatella lahjoja.”

"Kyse ei ole tarpeesta, Keiko." Brian muistutti pehmeästi. Tuntui vain typerältä olla ostamatta lahjaa, kun pitkään aikaan elämässä oli ihminen jota muistaa joululahjalla. Sellaisella jonka ajatteluun saattoi käyttää aikaa.
"Mutta selvä, minä yritän yllättää sinut positiivisesti."

Keiko nauroi ja sukaisi tummia hiuksiaan sydän pakahtumaisillaan.
”Entä mitä sinä haluaisit lahjaksi?” hän vetosi takaisin. Jos ’sinut’ ei ollut hyväksyttävä vastaus eikä myöskään ’ei mitään’, toki mies osaisi nimetä itse lahjatoiveen?

Brian tajusi puhuneensa itsensä pussiin tässä asiassa. Hän ei voisi sanoa 'ei mitään', hyväksymättä sitä myös Keikolta.
"Uudet ajohanskat, niskatyynyn tai uuden tuoksun. Olen ylpeä, osasin antaa jopa vaihtehtoja."

”Kiitos”, hän vastasi hymyillen, hivutti perusmallin prepaid-puhelimen käsilaukustaan ja naputti löydetyt toiveet ylös muistiinpanoihin, ettei vain unohtaisi niitä.
”Minäkin olen ylpeä sinusta”, Keiko vakuutti, ”oh, ja keksin minäkin yhden - voit laittaa minulle joku päivä mainitsemaasi lempiruokaa. Spice bag?”

Brian kohotti kulmiaan.
"Luoja. Minä laitan, mutta se ei todellakaan ole joululahjasi, rakas." Sen hän voisi tehdä vain siitä ilosta, että oli aikaa ja joku jolle laittaa ruokaa. Se riittäisi Brianille syyksi tehdä mitä Keiko ikinä haluaisi.
"Onhan ruokasi hyvää?" Pitihän se varmistaa. Hänen omansa oli, mutta valkosipulin kanssa ei tosiaan oltu säästetty. Purkkaa kaupasta matkalla hotellille.

”Se olisi täydellinen joululahja”, Keiko korjasi lempeästi. Luoja tiesi, ettei Brianin pitäisi joutua ostamaan hänelle mitään - ei, kun vain miehen seura sai hänet tuntemaan olonsa jo hemmotelluksi.
Hän katsahti melkein hämmentyneenä alas keittoonsa, jonka oli unohtanut puolitiehen.
”Oh, kyllä. Oikein hyvää, onhan sinunkin?” hän kysyi. Hän oli lakannut kiinnittämästä huomiota ruokaan ajauduttuaan miehensä kannustuksesta tiukalle dieetille, eikä ollut kuukausiin uskaltanut haaveilla rikkaista, värikkäistä, itämaisista wokeista tai toinen toistaan herkullisemmista leivoksista - mokkapaloista, täytekakusta, suklaabrownieista, mustikkamuffinsseista, mistä tahansa.

Jos Brianille ikinä selviäisi että Keiko noudatti dieettiä, ollessaan niin pieni että tuulenvie veisi tuon mennessääb, hän alkaisi varmasti huomaamattaan udella naiselta tuon lempiruokia.
"Toteutan pyyntösi ihan siitä ilosta, että pyydät." Brian lupasi pehmeästi.
"Hyvä. On, tarvitsen vain jotain jonka avulla hengitykseni ei karkoita vampyyreja Portugalista asti."

”Niin minäkin”, Keiko muistutti. Hän etsi mahdollisuuksia antaa miehelle edes jotain takaisin kiitoksena kaikesta siitä, mitä tämä antoi hänelle.
”Ei se häiritse minua”, hän nauroi päätään pudistaen, ”ja eikö meidän ollut tarkoitus etsiä viskiä jälkiruoaksi?”

"Viski sopii moneen, rakas, mutta hengitystä se ei ole koskaan vielä valitettavasti raikastanut." Brian naurahti. Ei, moneen juoma pystyi, mutta siihen se ei ollut vielä koskaan kyennyt. Valitettavasti.
"Jälkiruoasta tuli mieleeni. Onko sinulla jotakin herkkua jolla voin piristää huonoina päivinä?"

”Jo tuo ajatus riittää siihen erittäin hyvin”, hän vakuutti epäuskoiseen hymyyn sulaen. Saattoiko Brian todella oli niin huomaavainen ja perinpohjaisen kultainen?
”Onko sinulla? Viskin ja suklaan lisäksi?”

Brian kallisti päätään.
"Rakas, tuo ei... Ei ollut vastaus." Ihan kuin Keiko olisi arastellut omien toiveidensa kertomista. Hän yritti olla ottamatta sitä henkilökohtaisesti.
"Juustot ja erilaiset toffeet. Valitettavasti vain en voi enää syödä juustoja." Brian nyrpisti kevyesti nenäänsä.

Eikö? Keiko kallisti neuvottomana päätään. Ajatus lämmitti häntä sietämättömästi, ja ajatus oli paljon suloisempi kuin ajatus jonkin sokerisen, rasvaisen ja kaloririkkaan syömisestä.
”Niinkö?” hän kysyi silmät uudelleen syttyen, ”voisin siis lahjoa sinua toffeilla, suklailla ja hyvällä viskillä?”

Brian siristi kevyesti silmiään. Keiko ei ollut noin hölmö, että vain ohittaisi kysymyksen, ellei kyse sitten ollut siitä, ettei nainen tietoisesti halunnut vastata siihen. Naisen onneksi mies ei halunnut painostaa. Ei ainakaan tänään. Kyllä hän selvittäisi sen - vaikka sitten ostamalla tarjolle milloin mitäkin ja katsoisi mitä nainen ottaisi.
"Voisit. Vaikka en voi syödä suklaata suuria määriä tai sen on oltava vegaanista. Tai tummaa. Tiedän, olen hankala mies." Miten helppoa olisikaan ollut kun ei olisi kärsinyt vatsakivuista kun söi maitopitoisia ruokia.

Huomaamatta miehen jääneen oikeasti kaipaamaansa vastausta vaille Keiko hymyili ja laski lusikkansa saatuaan keitostaan tarpeeksi.
”Sinulla täytyy olla hyvin löyhä määritelmä hankalalle”, hän vetosi antaen lämpimän, ihailevan katseen askarrella miehen kasvoilla ja harmaiksi käyvissä hiuksissa.

Brian naurahti pehmeästi. Hänen määritelmänsä oli kovin löyhä omalle hankaluudelleen, vain koska ystävänsä ja entinen kollegansa oli hankala heidän molempien edestä.
"Se voi olla etteivät kriteerini ole sen suhteen kovin tiukat. Haluatko vielä jotakin vai olemmeko valmiita?"

”Oh, taidamme olla valmiita”, Keiko vastasi ja tarjoutui maksamaan laskun – olivathan he juhlimassa Briania ja miehen huikaisevan hienoa rataa.
”Toivoitko viskiä jälkiruoaksi?” hän kysyi hymyillen vetäessään roosan väristä takkia päälleen.

Brian oli jo tarttunut lompakkoon taskussaan, mutta jätti liikkkeen kesken. Hän ehtisi vääntää tällaisista asioista Keikon kanssa myöhemmin.
"Mmm. Epäilen kyllä että paras valikoima taitaa löytyä hotellin baarista." Niin se yleensä oli, paikasta riippuen. Hän nousi ylös ja avasi oven Keikolle, hapuillen kadulla jälleen tuon kättä omaansa. Ihan vaikka vain siitä ilosta että saattoi kulkea käsikkäin naisen kanssa.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Pe Marras 17, 2017 8:53 pm

Keiko punoi sormensa miehen käteen ja tunsi olonsa epätodellisen kevyeksi.
”Onko sinulla suosikkimerkkiä tai -tyyppiä?” hän tiedusteli pohtien, mikä oli oikea termi. Hänen kokemuksensa alkoholista oli rajoittunut harvinaisiin illanviettoihin ystävien kanssa ja muutamiin, sievistä laseista tarjoiltaviin drinkkeihin tai shampanjaan.

"Jameson, Connemara ja Tullamore." Se ei vaatinut montaa sekuntia. Ensiksi mainittu oli ihan kelvollinen perusviski, kaksi muuta niin kalliita että niitä Brian harvoin osti.
"Millaisista juomista sinä pidät?" Hän kuitenkin tiesi Keikon käyttävän alkoholia edes jossakin määrin.

Nimet eivät sanoneet Keikolle mitään, mutta hän painoi ne tunnollisesti mieleensä.
”Suosikkini on kai vihreä ja valkoinen tee”, hän aloitti hämillään ja naurahti itselleen, ”mutta et tainnut tarkoittaa sitä. En voi sanoa olevani kovin asiantunteva. Yleensä tilaan jotain kevyttä ja hedelmäistä tai marjaista.” Tiesiköhän hän edes yhdenkään drinkin nimeä?

"Lupaan pitää asuntoni kaapissa molempia sinua varten." Brian naurahti, painaen kulkiessaan suukon naisen hiuksiin.
"Olet suloinen." Se ei tosiaan vastannut naisen sanoihin siitä ettei tuo ollut kovin asiantunteva. Mutta Keiko nyt vain oli mielettömän suloinen, pieni ja enkelimäinen ihminen, jonka kuului tietää olevansa ihana. Ei sitä voisi kertoa tuolle liikaa.

Keiko katsoi miestä kysyvänä heidän kävellessään takaisin hotellille ja etsiessä sen baarin.
”Mitä voin tarjota sinulle sijoituksesi kunniaksi?” nainen kysyi ja katsahti kelloa.
”Oletko varma, ettet halua lähteä muiden ratsastajien kanssa juhlimaan? Olet ansainnut ne.”

Brian pudisteli kevyesti päätään.
"Sinä maksoit jo ruoan. Keiko-rakas, se on todellakin tarpeeksi." Mies vakuutti, päätyen ottamaan heille kaksi viskiä, jäillä ja sitruunalla. Jos mies sai valita, hän ei juonut sitä kuivana. Ehei, sen hän jätti nuivalle työnantajalleen. Hetken hän katseli naisen kasvoja, kiitti baarimikkoa juomista ja maksoi ne käteisellä.
"Haluatko sinä omaa aikaa? Jos haluat, voin mennä ja antaa sinulle omaa rauhaa. Ymmärrän jos kaipaat sitä."

”Mitä? En!” Keiko protestoi hämmästyneenä.
”Odotin tätä matkaa, ja mahdollisuutta saada muutama päivä kanssasi. En vain halunnut olla syy jättää tekemättä jotain, mistä muuten nauttisit.”

Brian kohotti lasin huulilleen ja otti tottuneesti kulauksen. Ihana, lämmittävä polte kipaisi nielussa.
"Ja minä odotin tätä myös, mutta viime päivät ovat olleet sinulle varmasti melkoinen pyöritys. Eikä se olisi minulle ongelma." Mies lupasi, hipaisten Keikon poskea, ennen kuin johdatti naisen pois tiskiltä, istumaan mukavalle nurkkasohvalle baarin nurkassa.

”Minä löydän tarpeeksi omaa aikaa, kun palaan Englantiin”, Keiko vakuutti istuen miehen viereen ja kosketti tämän käsivartta. Luultavasti enemmänkin kuin tarpeeksi. Hän ei kai voisi käydä töissä hetkeen, ja hän asuisi yksin ensimmäistä kertaa elämässään. Ei, hän ehtisi ajatella sitä matkan jälkeen. Hän ei halunnut rikkoa heidän vähäistä aikaansa.
”No niin. Onko sinulla vinkkejä viskiin tutustumiseen?”

Brian hymyili, kiertäen toisen kätensä Keikon niskan taakse.
"Älä vanno, minulla hiljenee kilpailukausi Lontoon Olympian viikonlopun jälkeen ja olen tammikuun vain Englannissa. Ei vain, pitää minun silti töissä käydä." Vaikka hän oli kilpailuista vapaalla, se tarkoitti armotonta satulan kuluttamista, etenkin nuorison kanssa.
"Ota varovasti. Se on neljäkymmentä prosenttista alkoholia, jos et ole tottunut, en halua että suttaat vaatteesi sylkemällä sen ulos."

Keiko otti lasin vastaan ja katsahti miestä hymyillen. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, miltä sellaisen vahvuuden alkoholi maistui, mutta ainakin aromi löi nenää varsin vahvana. Keiko räpäytti silmiään, veti syvään henkeä ja nosti lasin huulilleen. Kulaus ei ollut suuri, mutta nosti kyyneleet hänen silmiinsä ja sai naisen nytkähtämään, kun hän kamppaili viskin alas ja tunsi sen polttavan sisällään. Hän yskäisi rajusti muutaman kerran voidessaan jälleen hengittää.
”Se on… Hyvin… Vahvaa”, hän haparoi hakien sopivaa kuvausta.

Brian peitti suunsa hymyillen, pidätellen naurua. Ei saisi nauraa, nainen maistoi sitä koska hän piti siitä. Mies nojautui kevyesti tuon korvanjuureen.
"Minä tiedän. Oletko ihan varma ettet haluaisi vaikka jotain muuta?" Ei se häntä haittaisi. Brian painoi pehmeän suukon Keikon leukaluun tienoille ennen kuin suoristautui istumaan kunnolla ryhdissä ja otti itse toisen kulauksen. Ilmekään ei värähtänyt. Irlantilaiset ja ennen kaikkea miehet.

Keiko pyyhkäisi kosteita silmäkulmiaan, koko vatsa poltellen ja katsoi miestä epäuskoisena.
”Kiitos, taidan olla kylläinen tästä”, hän sanoi räpäyttäen silmiään viskin vahvuudesta häkeltyneenä ja tarjosi lasiaan kysyvästi Brianille.
”Haluaisitko lisää?”

Brian viittasi Keikoa laskemaan sen pöydälle. Hän joisi sen kyllä, kun olisi juonut omansa.
"Juon tämän ensin." Viskiä ei tosiaan juotu isoja kulauksia kerrallaan, tai ainakaan hän ei kyennyt siihen. Mutta tiesi kyllä erään, joka saattoi juoda pitkän kaadon kerralla. Hän sipaisi naisen poskea, hymyillen hellästi.
"Voi sinua. Olisi pitänyt varoittaa paremmin."

Sipaisu sai naisen hymyilemään ja pudistamaan päätään.
”Ei, tämä oli mielenkiintoinen elämys”, hän vakuutti ja kosketti vatsaansa, joka tuntui edelleen liekehtivän.
”Mistä sinä pidät viskissä?”

Brian otti kulauksen itse, pyöritellen jäitä lasissa.
"Se vain on hyvää. Lämmittää." Lämpöä hän oli kaivannut viimeisten vuosien aivan liian usein niinä iltoina kun yksinäisyys oli murskannut miestä allensa.
"En tiedä. Se vain on hyvää. Vaikka siihen meni aikaa että opin juomaan sitä. Vähän kuin viinit. Pitää opetella, jotta pitää niistä."

Keiko kallisti päätään miehen käsivarren alla niin, että saattoi katsoa tämän kasvoja ja vangitsevia, hopeisiksi muuttuvia hiuksia, jotka tuntuivat kutsuvan hänen sormiaan.
”Sitä se kieltämättä tekee”, hän myönsi ja pohti, miksi ihmiset pakottivat itsensä opettelemaan pitämään jostain, mistä eivät luonnollisesti pitäneet.

"Ihmiset ovat outoja siinä suhteessa." Brian ei voinut vastustaa halua painaa pikainen suudelma Keikon huulille. Niskan taakse kiedottu käsi siveli naisen niskaa ja satunnaisesti tummia hiuksia. Hän laski tyhjän lasin pöydälle, ottaen sen Keikon hylkäämän käteensä.
"Mo A ghrá geal." Brian ei tajunnut edes kutsuvansa Keikoa sillä ainoalla kotimaansa toisen äidinkielen sanalla, joka ei tarkoittanut mitään rumaa. Sanat istuivat paljon paremmin joa Brianin suuhun kuin englanti, vaikka hän ei voinut sanoa puhuvansa iiriä. Se oli vain hellittelynimi, jonka hän oli perhepiirissään oppinut pikkupoikana.

Miehen kosketus tuntui sekoittavan hänen ajatuksensa. Suudelma viipyi lämpimänä hänen huulillaan, ja pehmeä kosketus niskalla sai koko ihon sähköistävät väreet kulkemaan alas selkää. Siksi Keiko ei kai ollutkaan varma, oliko kuullut oikein vai eikö vain ymmärtänyt.
”Mitä?” hän kysyi kääntyen Brianiin päin hämmentyneenä.

Brian räpäyttä nopeasti silmään. Ah. Hän teki mitä itse inhosi muiden tekevän. Puhui kieltä, jota joku ei ymmärtänyt.
"Iiriä. Jos käännän vapaasti, se tarkoittaa elämäni valoa tai jotain sinnepäin." Hän painoi vielä suukon naisen poskipäälle, antaen otsansa nojata tuon päätä vasten.
"A ghrá real on kirjaimellisesti kirkas rakkaus."

Keiko tuijotti Briania epäuskoisena, valoisaan hymyyn sulaen. Miten mies löysi aina vain uusia keinoja puhua hänelle niin kauniisti, että hän jäi sanattomaksi? Nainen nojautui lähemmäs ja painoi kevyen suudelman miehen poskelle.
”Kai tiedät, että olen jo sinun, eikä imartelulle ole tarvetta?” hän kuiskasi, ennen kuin vetäytyi jälleen kauemmas.

"Ei se ole imartelua." Brian naurahti käheästi. Keikon vetäydyttyä kauemmas hän otti kulauksen viskistä.
"Minä vain haluan kutsua sinua lempinimellä joka yksistään kertoo sinulle joka kerta miten rakas olet."

”Mitä minä voin sanoa kertoakseni, kuinka rakas sinä olet?” Keiko vetosi hipaisten Brianin poskea ja vastustaen kiusausta pujottaa sormiaan läpi hopeisiksi muuttuvista hiuksista. Ehkä hän saisi siihen mahdollisuuden myöhemmin.

"Ei sinun tarvitse." Brian lupasi, katsellen Keikon silmiä hetken. Hän kulautti lopun viskistä suuhunsa kerralla. Se sai miehen nyrpistämään nenäänsä. Hrh, se oli tosiaan nautiskeltavaksi.
"Mennäänkö?" Brian nousi ylös, tarjoten kättään Keikolle jotta voisi auttaa tuon ylös.

Keiko puraisi alahuultaan, kun Briankin nyrpisti vahvalle alkoholille, ja tarttui sitten ojennettuun käteen hymyillen.
”Mennään”, hän vahvisti vapauttamatta miehen kättä omastaan.
”Haluaisitko lähteä vielä jonnekin? Vai mennä jo ylös?”

"Mitä sinä haluat tehdä?" Nyt Brian ei aikoisi antaa naiselle valmista vastausta. Hän ei ottanut askeltakaan mihinkään suuntaan, odottaen vain naisen vastausta.

Keiko pysähtyi ja katsahti miestä hämmentyneenä. Sitten hän katsoi kelloaan. Yhdeksän ei olisi liian myöhä lähteä juhlimaan Brianin menestystä kunnolla, mutta mies oli kieltäytynyt esteratsastajien juhlista, joten ehkä… Keiko tarttui paremmin miehen käteen ja otti muutaman askeleen takaperin hissejä kohti vetäen Briania mukaansa. Hetken hän haki merkkejä pettymyksestä karismaattisilta kasvoilta, ennen kuin kääntyi ympäri irrottamatta otettaan kädestä, ylitti viikonlopun kunniaksi elävän aulan ja painoi hissin nappia.
Kun sen ovet sulkeutuivat jättäen heidät kaksin, Keiko kääntyi miehen puoleen, kurottui varpailleen ja hipaisi tämän poskea sormenpäillään. Sormet liukuivat leukaperää pitkin alas kaulalle ja siitä paidankauluksiin, joihin kiertyivät vetäen Briania alemmas suudelmaa varten.

Brian odotti itseään lyhyemmän naisen päätöstä kaikessa rauhassa. Hän seurasi naista kiltisti hissiin, välittämättä elämästä heidän ympärillään.
Ovien sulkeuduttua hän nojautui eteenpäin, suudellen Keikoa pitkään. Niin pitkään että hissi ehti saapua heidän kerrokseensa ja ovet aukeamaan. Sen takana seisoi vanhempi pariskunta, joka katsoi heitä paheksuen. Irlantilaismies heitti noille hurmaavimman hymynsä, johdattaessaan Keikon hissistä huoneen ovelle. Naurua pidätellen.

Keiko soi pariskunnalle anteeksipyytävän hymyn posket punehtuen ja painoi katseensa seuratessaan miestä. Hän nojasi otsansa hetkeksi Brianin käsivartta vasten odottaessaan oven aukeamista ja pohti, mitä hänelle tapahtui Brianin seurassa.
Kun huoneen ovi sulki heidät hämärään, nainen astui kuitenkin epäröimättä lähemmäs. Tämä olisi heidän viimeinen iltansa yhdessä, ennen paluuta Englantiin. Ajatus sai hänen vatsansa kiertymään kylmälle solmulle: Sylvia oli kai löytänyt hänelle vuokra-asunnon Hexhamista eikä hän olisi koditon, mutta hänen koko elämänsä oli lentänyt ylösalaisin yhdessä illassa. Hänen ei kuitenkaan tarvitsisi ajatella sitä ennen kuin huomenna.

Brian naurahti hiljaa kun pääsi hotellihuoneen suojaan. Tarvitsiko nyt niin pahasti katsoa? Jestas, tässä oltiin miltein kuin lomalla, kai ihmiset saivat silloin hieman irrotella (ja suudella hississä)? Hän kietoi kädet Keikon ympärille, vetäen naista enemmän kuin mielellään lähemmäs. Huone oli hämärä, mutta kuka sinne kaipaisi enempää valoa? Kynttilöitä ehkä, mutta sellaista voisi harrastaa kotona. Hetken viedessä miehen täysin mukanaan, hän nosti Keikon syliinsä, suudellen tuota pitkään. Nainen oli niin hento, ettei se vaatinut esteratsastajalta paljoa, kun hän kantoi tuon sängylle.

Hiljainen, yllättynyt naurun hyrähdys nousi Keikon rinnasta, kun mies nosti hänet syliinsä. Ele sai hänen sydämensä lepattamaan, ja vatsanpohjan nipistämään malttamattomana. Pitkä suudelma tarjosi naiselle vihdoin mahdollisuuden punoa sormensa rakastamiinsa, hopeisiksi muuttuviin hiuksiin. Hän veti miestä mukaansa hotellin leveälle parisängylle, välittämättä satunnaisista vihlaisusta – Brian olisi sen arvoinen. Heillä olisi vielä yksi yö yhdessä, eikä Keiko halunnut tuhlata sitä.

Brianin oli vaikea uskoa ettei joutuisi palaamaan entiseen Englannissa. Hän voisi uskotella sitä itselleen myöhemmin. Vain Keikon sormet hiuksissa saivat hengityksen kiihtymään ja Brianin huokaisemaan raskaasti huulia vasten. Hän laski toisen käden naisen reidelle, vieden sormia mekon helman alle, nojaten toisella kyynerpäällään patjaan, ettei liiskaisi hentoa naista allensa. Hänen pitäisi opetella itsehillintää.

Brianin läheisyys sai hänen pulssinsa kohoamaan rajusti. Keiko veti miestä lähemmäs, ja raskas huokaus sai perhoset kutittamaan hänen vatsanpohjaansa. Hän vastasi huokaukseen hellävaraisella, rakastavalla tukistuksella ja vapautti toisen kätensä napittamaan kärsimättömin sormin auki tummansinistä kauluspaitaa. Hän ei voinut väittää kaipaavansa miehen itsehillintää tai varsinaisesti kannustavansa sen opetteluun.

Irlantilainen veti terävästi henkeä. Kevyt tukistus sai hänet siirtymään huulien suutelusta leukaluulle. Oli ollut kyllä virhe tuoda Keiko pukeissa sänkyyn.
Mies suoristautui sen verran että saattoi vetää naisen mukanaan ja riisua tuolta sen mekon. Muulla ei ollut väliä, mutta nyt hän saattoi painaa helliä suudelmia solisluiden iholle.

Suudelmat saivat hänen rintakehänsä kohoilemaan pinnalliseksi muuttuvan hengityksen tahdissa, ja Keiko pohti, että ehkä hän oli se, jota ajettiin hitaasti hulluksi. Brianista välittyvä lämpö sai hänet nojautumaan lähemmäs ja kiskomaan tummansinisen kauluspaidan pois miehen päältä. Läheisyys, joka tuntui turvalliselta ja täytti hänet ajatukset sumentavalla mielihyvällä, oli huumaavaa. Keiko punoi sormensa hopeisiin hiuksiin ja sulki silmänsä huoneen sinisessä pimeässä, melkein sietämättömän onnellisena.

Se pieni nalkuttava ääni katosi mitä lähempänä hän oli Keikoa. Suudelmat ja lämmin iho olivat yhdessä huumaavia, saaden Brianin unohtamaan kaiken. Hän halusi myös antaa Keikolle aivan kaiken, mitä nainen saattaisi ikinä haluta näin.
Aina siihen hetkeen asti, kun hän veti rakkaansa runneltua kehoa raukeana lähemmäs ja se nalkuttava ääni palasi.
"... Enhän satuttanut sinua?" Samalla hän painoi suukon Keikon olkapäälle, sivellen peukalollaan tuon vatsaa.

Keiko avasi silmänsä ja käpertyi Brianin lämmintä kylkeä vasten, häkellyttävä onni sisällä läikkyen, kun mies suukotti hänen olkapäätään. Ihastuttava, edelleen jylläävä mielihyvä tuntui vieneen voiman hänen raajoistaan. Jos jossain sen alla vihloi, se oli täysin yhdentekevää.
”Brian, sinä et voisi koskaan satuttaa minua”, hän vakuutti ja kosketti miehen poskea, ennen kuin painoi poskensa tämän rintaa vasten kuunnellen sen alla sykkivää sydäntä.
”En tiennyt, että voisin vielä tuntea näin.”

Brian hymyili hellästi, suukottaen naisen pehmeää ihoa uudelleen. Nyt oli liian kuuma untuvapeitolle. Aivan liian kuuma.
"Meitä on siinä tapauksessa kaksi." Brian kohottautui hieman, leikitellen naisen polkkamittaisilla hiuksilla sen käden sormilla, joka piti hänet irti patjasta.
"A ghrá geal." Hän voisi hyvin pyhittää nimen Keikolle.

Vieraskielinen nimi sai Keikon hymyilemään ja tuntemaan olonsa epätodellisen kevyeksi. Se olisi voinut tarkoittaa vaikka mattopiiskaa, ja luultavasti tunne olisi ollut sama. Ehkä hän ei olisi kovin hyvä psykologi, jos ei olisi koskaan saanut ymmärtää rakastumisen käsittämätöntä, sokeuttavaa, addiktoivaa huumaa. Tai sitä, miltä tuntui unohtua jonkun käsivarsille näin, tuntea humaltuvansa pienimmästäkin kosketuksesta. Keiko kallisti päätään ja painoi suudelman miehen leukaperälle.
"En muista montaa kertaa elämässäni, kun olisin sanaton", hän sanoi - mutta Brian häkellytti hänet yhä uudelleen.
"Tuntuu rikolliselta, etten löydä sopivaa sanaa kuvaamaan sinua."

Brian naurahti käheästi, pudistellen pehmeästi päätään.
"Minä en kärsi siitä." Hän lupasi raukeudesta käheällä äänellä.
"Mutta olisin kerrassaan surkea mies jos en saisi sinua tuntemaan oloasi ainutlaatuiseksi, kun sitä olet."

Keiko painoi päänsä lämmintä patjaa vasten ja tuijotti hetken pimeää kattoa tuntien pulssinsa lepattavan edelleen kiivaana.
”Sinä olet ainutlaatuinen minulle”, hän huomautti, ”kai tiedät sen?”

"Nyt tiedän." Hän vastasi pehmeästi, nousten istumaan. Jos ihan pian pikainen suihku. Hän antoi sormiensa valua pitkin Keikon kylkeä, välittämättä jos hieman kutittaisi.
"Ja lupaan muistaa sen."

Kutitus sai naisen kehon taipumaan yllätyksestä, sähkö iholla väreillen. Brian nousi istumaan, kai mennäkseen suihkuun, mutta Keiko ei tiennyt seuratako – hän tunsi olonsa groteskiksi kylpyhuoneen kirkkaissa valoissa, Tarquinin kädenjäljet ihollaan.
”Hyvä”, hän sanoi hipaisten miehen olkavartta sormenpäillään, ”olisin murheellinen, jos unohtaisit, kuinka paljon merkitset minulle.”

Brian vilkaisi Keikoa olkansa yli, hymyillen poikamaisen vallattomasti. Mies pöyhi kevyesti hiuksiaan, vaikka ne olivat jo valmiiksi aivan sekaisin, kiitos Keikon.
"... Sinä kutiset." Ihan kuin se olisi ollut suurikin yllätys tai oivallus.

Keiko hivuttautui varmuuden vuoksi ja vaivihkaa hiukan kauemmas.
”Niin”, hän myönsi, ”etkö sinä?”

Brian hymyili ja nyrpisti samalla kevyesti nenäänsä. Mies teki sitä melko usein, jos siihen eleeseen alkoi kiinnittää huomiota.
"Saattaa olla, saattaa olla että en." Todellakin kutisi. Brianin polvitaipeet olivat paikka, joita ei voinut edes katsoa ilman että miestä alkoi naurattaa.

”Niinkö?” Keiko kysyi kryptisen vastauksen herättäessä hänen uteliaisuutensa ja ponnistautui istumaan, peitto ympärilleen kiedottuna ja käsivarret kevyesti koukistettuille polville kiedottuna.

Brian siirtyi kevyesti kauemmas, virne huulillaan.
"Mmmhmmm." Mies nousi sängyltä, katse tiukasti Keikossa. Ei tuo olisi niin julma että tekisi yllätyshyökkäyksen, eihän?
"Polvitaipeesta." Brian myönsi, kadoten sitten pikaiseen suihkuun ja pesemään hampaansa. Ehkä voisi käydä jo nukkumaan, huomenna pitäisi kuitenkin luovuttaa huone ja palata kotiin.

Ehkä tieto olisi hyvä painaa mieleen tulevaisuutta varten. Brian katosi suihkuun, ja Keiko veti yöpaidaksi ostamansa kauluspaidan päälleen, kun nousi sängystä, sytytti lipastolla olevan, pehmeän valaisimen ja ryhtyi pakkaamaan laukkuaan huomista lähtöä varten. Ajatus kotiin palaamisesta sai hänen sydämensä hakkaamaan ahdistuneena, vaikka tieto siitä, että Sylvia oli löytänyt hänelle asunnon, oli tavattoman lohdullinen.
Hänen pitäisi jäädä pois töistä, yrittää saada avioero Tarquinista, asua ensimmäistä kertaa elämässään yksin – hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hänen elämänsä tulisi olevaa. Mutta oli se mitä tahansa, se olisi askel oikeaan suuntaan.

Suihkusta palatessaan Brian kiinnitti huomiota Keikon kauluspaitaan. Se tuskin oli tuon ex-miehen, joten tuo oli kai käynyt ostamassa sen.
"Olisit rakas pyytänyt ja olisit saanut minulta paidan lainaan ihan ilmaiseksi." Hän naurahti, siistien omia tavaroita laukkuunsa samalla kun etsi itselleen puhtaat bokserit laukustaan.
"Kuvittelin ettet voisi olla söpömpi, mutta todistit sen taas vääräksi." Keiko näytti miesten kauluspaidassa juuri niin suloiselta kuin kaikki stereotypiat antoivat ymmärtää.

Keiko katsahti miestä olkansa yli ja nauroi epäuskoisena.
”Olet toivoton imartelija”, hän huomautti antaen katseensa viipyä hetken Brianin sivuprofiilissa ja hopeisissa hiuksissa, jotka näyttivät vangitsevan hänen katseensa joka kerta.
Hän suoristautui, pakkasi tarvitsemansa syliinsä ja katosi vuorostaan suihkuun, josta palasi hedelmäiseltä shampoolta ja spearmint-hammastahnalta tuoksuen, tummat hiukset vielä kosteina. Keiko viikkasi aamuksi tarvitsemansa vaatteet siististi laukkunsa päälle, napitti melkein polviin laskeutuvan kauluspaidan tunnollisesti loppuun saakka rullaten liian pitkät hihat pois tieltä, ennen kuin kiipesi sänkyyn.

"En, pelkkiä totuuksia." Brian huomautti pehmeästi. Hän nosti pyyhkeen kuivumaan, pakaten loppuun kun Keiko viipyi vessassa. Tuon käperryttyä sänkyyn hän käytännössä rojahti omalle puolelleen, vetäemn naisen hellästi kainaloonsa. Kasvonsa irlantilainen hautasi naisen niskaan. Siinä olisi hyvä nukkua. Keiko voisi potkaista jos sänki kutittaisi.

Ele sai naisen sulamaan häkeltyneeseen, sietämättömän onnelliseen hymyyn. Brianin syleilyyn nukahtaminen oli nopeasti noussut hänen lempiasioihinsa maailmassa, eikä Keiko voinut olla juoksuttamatta sormiaan hellästi läpi hopeisten hiusten, kun mies hautasi kasvonsa hänen niskaansa ja sai ylitsetulvivan lämmön läikkymään hänen sisällään.
Tapahtuisi Englannissa mitä tahansa, nyt hän saattoi nukahtaa tuntien olevansa turvassa ja rakastettu, mikä oli uusi, häikäisevän ihana tunne.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   La Marras 25, 2017 1:24 pm

Torstai 30. marraskuuta 2017 - alkuilta

Ennen lähtöä Newcastlesta Brian oli ollut soittaa Keikolle. Ei, ei puhelua. Hän lähetti viestin, voidakseen tulla käymään, kunhan olisi ensin käynyt kotona. Brian kävi nopeasti suihkussa, laulamatta tällä kertaa. Ei ollut mitään syytä laulaa, kun Sylvian sanaton hiljaisuus pyöri päässä. Se oli ollut käsin kosketeltavaa, kohisevaa hiljaisuutta, joka oli valaissut miten mahdotonta tämä kaikki oli.
Kun hän lopulta saapui oikeaan paikkaan, pooloneuleen kaulus kuristi tappavasti. Brian etsi tiensä oikealle asunnolle, koettaen olla näyttämättä hermostuneelta. Väsyneeltä mies kyllä näytti, kuten aina stressaantuessaan. Ja se vanhensi häntä kymmenen vuotta lisää, heti.

Parin vuosikymmenen päähän menneisyyteen jääneen sisustusliikkeen yläkerrassa oleva asunto Priestpopplen varrella Hexhamissa muotoutuisi vähitellen kodiksi. Ummehtuneelta tuoksunut kokolattiamatto oli kannettu ulos ja korvattu tummalta puulta näyttävällä laminaatilla, ja asunnossa leijui vielä valkean maalin hento katku, sillä Keiko oli käyttänyt edelliset päivät kiipeilemällä tikkailla korvaamassa tunkkaisen kellertävän norsunluulla. Hänen harvat, edelliseltä omistajalta jääneet huonekalunsa oli sysätty läjäksi seinälle lattiatyön jäljiltä, mutta Sylvia - ihana Sylvia - oli luvannut auttaa uusien hankkimisessa.
Oli hänellä kuitenkin jo matto. Aivan ihastuttava, valkea, upottava villamatto, joka oli niin pehmeä, että hän olisi voinut nukkua sen päällä. Matollaan lukemassa lojunut Keiko kiiruhti avaamaan oven vaaleaan, untuvaiseen villatunikaan hautautuneena, mutta tunsi intonsa muuttuvan kylmäksi nähdessään Brianin olemuksen.
”Hei, onko kaikki hyvin?” hän kysyi pehmeästi sulkiessaan oven miehen perästä, kulunut kopio Ylpeydestä ja ennakkoluulosta kädessään.

Kaikki hyvin?
Kaikki oli päin helvetiä. Miten hän oli voinut koskaan kuvitella sen olevan sopivaa ja reilua molemmille? Keikon näkeminen repi häntä sisältä. Siitä huolimatta, että samaan aikaan sisällä läikähti ilo, irlantilaismieheltä ei riittänyt edes hymyä naiselle, jota rakasti niin että se sattui.
Brian haroi harmaantuneita hiuksiaan, miettien miten sanoa asiansa. Hän ei tehnyt elettäkään riisuakseen ajan sopivasti patinoiman nahkatakkinsa tai ne hieman kärsineet, mokkapintaisen syyskenkänsä.
"Meidän... Pitäisi puhua." Sanat joita kukaan ei koskaan halunnut kuulla.

Kylmyys muuttui lyijyksi, joka sai Keikon nojaamaan ulko-oveaan vasten. Mitä oli tapahtunut? Edellisen kerran, kun he olivat nähneet, tunnelma oli ollut hyvin toisenlainen.
”Niinkö? Mistä?” hän kysyi pitäen äänensä pehmeänä ja tyynenä.

Edellisellä kerralla Brian ei ollut joutunut myöntämään Keikon ystävälle ääneen, että hän ei ollut Tarquinia parempi mies. Hän työnsi käden taskuunsa, leikitellen autonsa avaimilla taskussa.
"Ei minusta ole tähän. En koskaan olisi saanut pyytää mitään niin itsekästä sinulta."

Keiko räpäytti tummia, vinoja silmiään ymmärtämättä. Mitä mies sanoi? Mihin tähän? Heihin? Ajatus sai hänen rintakehänsä kohoilemaan levottomien, pinnallisten henkäysten hätäännyttämänä.
”Mitä? Mitä sinä sanot?” hän kysyi yrittäen estää ääntään tärisemästä. Mikä oli muuttunut? Vain muutama päivä sitten he olivat olleet yhdessä Madridissa.

Mikään ei ollut muuttunut. Brian rakasti naista edelleen enemmän kuin oli koskaan rakastanut ketään. Hän ei voinut katsoa Keikoa edes silmiin, vaan piti katseensa lattiassa.
"Tarvitset tilaisuuden loistaa ja elää. Minä... Minä en sovi siihen. En voisi koskaan olla se mies jonka ansaitset."

Mitä mies sanoi? Epätodellinen selitys hänen mahdollisuuksistaan sai Keikon kulmat kurtistumaan ja pulssin kohoamaan. Se mies, jonka hän ansaitsi? Miksi Brian oli tyytyväisesti ollut se mies vain muutama päivä sitten? Oliko mies menettänyt kiinnostuksensa ja tämä tuntui armeliaimmalta tavalta tuoda se ilmi?
”Tulitko sinä tänne kertomaan, että et halua olla enää kanssani?”

Brian niiskaisi huomaamattaan. Hän oli tehnyt vaikeita asioita - halannut lapsiaan viimeisen kerran aamuyön pimeinä tunteina kun tiesi ettei näkisi noita enää, istunut oikeudessa kuuntelemassa syytteet asioista, jotka hän vain hatarasti muisti tehneensä. Myöntänyt ne kaikki. Silti tämä oli jotakin, mikä nyt raastoi häntä hitaasti pieniin palasiin. Hän oli idiootti kuviteltuaan että Keiko voisi olla onnellinen hänen kanssaan.
"Sanoin etten voi. En että en halua."

Keiko puristi kirjaa sylissään ja tunsi olonsa huonovointiseksi. Mutta hän lukitsi polvensa ja kielsi itseään vajomasta istumaan lattialle. Hänen herra Darcynsa oli hyvin erilainen.
”Ja miksi sinä et voi?” hän vaati. Jos Brian halusi kävellä noin vain ulos hänen elämästään maalailtuaan sen ensin täyteen unelmia yhteisestä tulevaisuudesta, hän ansaitsi tietää miksi. Ja kryptisen jaloksi naamioitu ’ansaitset parempaa’ ei kelvannut.

Brian nielaisi, ottaen kevyesti tukea seinästä. Veri humisi korvissa, kuten se oli tehnyt aiemmin päivällä ja maalin pistävä haju ei ainakaan auttanut.
"Minä näin mitä sinulle tapahtui." Hyvä jos irlantilaisen ääntä edes kuuli.
"Ja minä en voi antaa sinulle takeeksi kuin oman sanani, etten tekisi sitä uudelleen. Ja menneisyyteni valossa, sanani ei ole minkään arvoinen."

Mitä ihmettä mies puhui? Keiko halasi itseään, kun koko huone tuntui keinuvan. Pulssi hakkasi hänen päässään hätääntyneenä, samoin kuin öinä, joina hän sytytti jokaisen valon pieneen asuntoonsa, kiersi läpi kaikki komerot ja oventaustat ja istuutui keittiöveitsen kanssa suojaisaan nurkkaan, vaikkei veitsi ollut häntä aikaisemminkaan suojannut.
”Mitä sinä sanot? Aiotko sinä lyödä minua?”

Kysymys tuntui puukolta rintakehässä. Keiko olisi aivan yhtä hyvin voinut iskeä sen keittiöveitsen siihen, kuin esittää kysymyksensä.
"En. En aio." Kuka sitä muka koskaan suunnitteli? Ei hän ollut ikinä suunnitellut sitä.
"Mutta tekojeni myöntäminen ääneen sai minut tajuamaan sen järjettömyyden. En voi pyytää sinulta sellaista kaiken kokemasi jälkeen. En vain... Voi olla niin itsekäs." Pieni ääni Brianin päässä muistutti että hän oli itsekäs.

”Jos sinä et aio lyödä minua, en todella ymmärrä logiikkaasi”, Keiko huomautti ääni tärähtäen, muttei itkusta.
”Miksi sinä sanoit sen kaiken minulle Madridissa? Miksi sinä pyysit minulta niin kaunopuheisesti yhtä mahdollisuutta, jos et halua sitä?” hän vetosi puristaen käsivarsia ympärilleen.
”Pidätkö sinäkin minua niin typeränä, ettet ajattele edes kysyä minun mielipidettäni, ennen kuin teet päätöksen meidän molempien puolesta?”

Brian painoi nyrkissä olevan kätensä oman suunsa eteen, purren rystystään.
"Kuvittelin silloin että se oli hyvä idea. Että olisin sen mahdollisuuden arvoinen, enkä vai uusi hirviömäinen virhe." Mies vastasi hiljaa. Keikon kysymys sai hänet nostamaan katseensa lattiasta, silmien kapean katseen osuessa jonnekin naisen olkapään tienoille.
"Et sinä ole typerä."

”Miksi siis kohtelet minua kuin olisin?” Keiko kysyi tuskaisin silmin. Mikä miestä oikein vaivasi?
”Mistä tässä on oikein kysymys? Kyllästyitkö minuun? Oliko kaikki se, mitä sanoit Madridissa ylilyöty yritys varmistaa, ettet joutuisi olemaan yksinäinen matkallasi?” hän haastoi.

"Puhuin ystäväsi kanssa." Brian myönsi ääni särkyneenä sen ripityksen lopuksi. Hän tiesi että menneisyys kummittelisi aina, mutta Keikon ystävällinen muistutus siitä että hän oli historialtaan väkivaltaisen lisäksi myös naistenmies, ei oikein auttanut hänen oloaan nyt.

”Puhuit ystäväni kanssa?” Keiko toisti ymmärtämättä lainkaan, mitä Brian ajoi takaa. Hänen sydämensä hakkasi kipeästi, ja uusi, toiveikas tulevaisuus tuntui murenevan hänen altaan. Hän oli todella uskonut sokeasti kaiken, mitä Brian oli hänelle sanonut, miten mies oli häntä imarrellut. Miten mies voisi puhua näin, jos oli tarkoittanut mitä sanoi?

"Sylvian kanssa. Hän pyysi käymään ja otti lapseni puheeksi. Sanoin mitä olen ja..." Brian nielaisi. Hän oli ihan varma että oksentaisi kohta.
"Se hiljaisuus joka oli huoneessa. En voi syyttää häntä. Ei kukaan haluaisi minunlaistani miestä ystävänsä elämään."

Sylvialta tullut viesti palasi hänen mieleensä.
”Miksi minun mielipiteelläni ei ole väliä?” Keiko kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Miksi sinä saat päättää tämän minun puolestani? Jos et halua olla minun kanssani, ymmärrän sen – mutta sinulla ei ole oikeutta naamioida sitä miksikään muuksi.”

Brian, kerää itsesi. Et nyt itke. Itkit jo Madridissa, iso mies.
"On sillä väliä." Mies vastasi hiljaa.
"Eikä tämä ole sitä. Haluan olla kanssasi. Minä rakastan sinua, et tiedäkään miten paljon."

Keiko tuijotti miestä alahuultaan purren. Brianin sanat tuntuivat olevan täydessä ristiriidassa keskenään, eikä hän ymmärtänyt, miten mies saattoi rakastaa häntä ja haluta olla hänen kanssaan, ja silti päättää vain jättää hänet.
”Mitä tämä on?” hän kysyi ja tökki laminaattilattiaansa ahdistunein varpain.

"Tämä on halua suojella sinua." Brian vastasi pehmeästi. Hänen olisi pitänyt miettiä mitä sanoisi, ennen kuin tuli Keikon luokse.

”Mikä on toinen ilmaisu sille, että pidät minua typeränä etkä anna minun mielipiteelleni arvoa”, Keiko vastasi ja nojasi itsensä tiukemmin ovea vasten, kun painovoima tuntui musertavan raskaalta.
”En hyväksy selitystäsi. Jos pitäisit minua veroisenasi, tulisit tänne keskustellaksesi siitä, että jokin on saanut sinut tolaltasi – et kertomaan, että haluat jättää minut, koska ’haluat suojella minua’.”

"Anteeksi. En tarkoittanut sitä niin." Ei hänelle jäänyt muutakaan vaihtoehtoa, kuin pyytää käytöstään anteeksi. Kun Keiko asetti sen noin, se kuulosti kamalalta. Juuri sellaiselta, mitä hän ei halunnut olla.
"Pidän sinua minua parempana."

”Ja silti et vieläkään kysy, mitä mieltä minä olen”, Keiko huomautti satutetut, tummat silmät kipinöiden.

"Minä en oleta että minun pitää kysyä. Oletan että sinä kerrot sen minulle aivan itse."

”Et antanut tilaisuutta”, Keiko sanoi ja tuijotti miestä halaten kirjan rintaansa vasten.
”Tulit sisään, kerroit naurettavan selityksen ritarillisesta halusta suojella minua ja kuinka et voi olla kanssani enää. Se jätti hyvin vähän tilaa keskustelulle.”

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   La Marras 25, 2017 1:25 pm

"No kerro nyt." Brian totesi tyynesti. Hän yritti olla romahtamatta maahan.

Keiko epäröi hetken, rintakehä levottomana kohoillen.
”Sinä pyysit minulta mahdollisuutta, minä annan sen. Sinä sanot olevasi muuttunut mies - sinä sanot, ettet aio lyödä minua - minä uskon sinua. Minä en tarvitse suojelua. Uskon, ettet koskaan satuta minua. Tai ainakin uskoin, ennen tätä tempausta.”

Brian huokaisi väristen. Mitä hän voisi sanoa tuohon?
"Se vain... Se... Se miten Sylvia meni hiljaiseksi." Mies maistoi veren suussaan, tietäen purreensa rystysen auki.
"Minä haluan uskoa olevani muuttunut mies. Mutta kaikki mitä minulla on antaa siitä, on lupaus. Ei muuta."

Mies näytti onnettomalta.
”Lupauksesi on kaikki, mitä minä tarvitsen”, Keiko huomautti sydän edelleen levottomasti hakaten. Brian oli tullut jättämään hänet – tuskin kolme päivää heidän palattuaan Madridista. Mitä oli tapahtunut? Sylvia oli tavannut miehen, ja naisen hiljaisuus oli saanut Brianin uskomaan, että oli paras ratkaisu jättää hänet?

"Se muistutti minua siitä, että kannan sitä tiettyä leimaa mukanani aina. Että en koskaan pääse siitä. Olen aina se mies, vaikka en koskaan toistaisi sitä." Hän työnsi kätensä taskuun, vaikka tunsi veren tulevan pisaroittain haavasta.
"Että olen ollut menneisyydessäni hirviö. En ollenkaan entistäsi parempi. Ja että sinä pakenit sitä jo kerran." Hän haroi toisella kädellä harmaita hiuksiaan, valuen kyykkyyn selkä seinää vasten.
"Kipeä muistutus siitä, että tosielämässä kaunottaret eivät tapaile hirviöitä syystä."

”Leimallasi ei ole minulle mitään merkitystä”, hän vetosi ahdistuneena ja seurasi miehen ahdinkoa tietämättä, mihin hänellä oli oikeus. Jos Brian oli päättänyt jättää hänet, millä oikeudella hän vetäisi miehen syliinsä?
”Minulle merkitsee vain se, kuka olet tänään, ja sinä et ole hirviö.” Keiko painoi katseensa.
”Tosielämässä prinssit eivät myöskään tapaile rikkinäisiä, käytettyjä ja likaisia olentoja.”

Brian nosti katseensa Keikoon. Sellaiseksiko nainen tunsi itsensä? Hitaasti hän nousi ylös - viikonlopun kisarupeama tuntui vasta nyt lihaksissa - ja otti pari askelta lähemmäs, ojentaen varovasti kättään Keikoa kohti.
"Sinä et ole käytetty ja likainen. Rikki ehkä, mutta olet mielettömän vahva nainen. En voisi koskaan ajatella sinusta noin julmasti." Mies niiskaisi pehmeästi, vieden varoen sormensa hipaisemaan Keikon kättä. Tuo ei halunnut jättää asioita tähän, ehkä hän saisi koskettaa tuota pientä enkeliä edes sormenpäillään.
"En koskaan voisi ajatella sellaista naisesta, jonka toivoisin olevan elämäni viimeinen rakkaus."

”Etkä sinä ole hirviö”, Keiko vastasi nostaen katseensa Brianin kasvoihin, satutettu sydän kiivaasti lepattaen. Hän tarttui miehen käteen. Hänelle Brian oli uskomaton, rakastava, muuttunut ja ennen kaikkea hyvä mies.
”Jos toivot niin, miksi jätät minut?”

Olkien kohauttaminen ei ollut vastaus mihinkään.
"Kuvittelin sen olevan oikein. Se mitä minun pitäisi tehdä." Kukaan tuskin tiesi miten paljon hän yritti tehdä oikein, olla se mies jollaiseksi Keiko hänet sanoillaan maalasi.

Keiko tuijotti miestä.
”Se ei ole. Kukaan muu ei ole osa tätä suhdetta kuin me kaksi”, hän huomautti ja tunsi käsiensä tärisevän.
”Miksi kenenkään muun mielipiteellä olisi väliä? Minä rakastan sinua, ja minä haluan olla kanssasi. Mutta jos sinä et halua olla minun kanssani, hyväksyn sen.”

"Haluan." Miehen ääni oli kadonnut johonkin, ollen käheä, kuin hän olisi juonut viskiä ja polttanut sikaria vuoden, tekemättä muuta. Hän rykäisi hiljaa, puristaen kevyesti Keikon kättä.
"Ei ole hätää." Hän tunsi sen tärinän omassa kädessään.
"Jos sinä olet tuota mieltä, en mene minnekään."

”Älä sitten säikyttele minua näin”, Keiko sanoi ja loi Brianiin terävän katseen kulmiensa alta, ennen kuin tarttui tiukemmin miehen käteen ja lähti johdattamaan tätä kohti pienen, herttaisen keittokomeron ensiapukaappia. Vertavuotava käsi olisi syytä paketoida.

"Olen pahoillani." Mitä hän oli ajatellut? Mies huokaisi syvään seuratessaan Keikoa, vilkaisten kättään. Oho. Hän ei ollut edes huomannut.
"Olisi pitänyt henittää syvään ensin."

”Olisit myös voinut puhua minulle tunteistasi”, Keiko huomautti pehmeämmin ja ujutti purrun käden kylmän hanan alle, kun haki pikkuisesta lääkekaapista jotain, millä paikata haava.
”Luuletko todella, että minä voisin pitää sinua hirviönä? Mistä ihmeestä olet saanut päähäsi, ettet ansaitsisi minua? Sinä olet hyvä mies, Brian.”

Kylmä vesi sai miehen havahtumaan ajatuksistaan. Hän piti katseen rystysessään, tietämättä mitä sanoa.
"En ajatellut niin ennen tätä päivää. Sitten se ajatus vain paisui. Et sinäkään ole puhunut minulle siitä miten rumasti ajattelet itsestäsi, täysin syyttä."

”Minä en ollut jättämässä sinua sen takia”, hän protestoi, ”mutta olet oikeassa.” Keiko sammutti hanan, kuivasi käden hellävaroen ja laastaroi purrun rystysen.
”Minun ei ole helppoa puhua siitä, millaista elämäni oli… Hänen kanssaan. Millaiseksi hän sai minut oloni tuntemaan. Saa edelleen, kun näen hänen kädenjälkensä pitkin ihoani ja muistan, miten surkean avuton, heikko, hyödytön ja typerä olin”.

Se miten hellästi Keiko painoi laastarin käteen sai miehen hymyilemään.
"Enkä oleta että puhuisit. Mutta se että ajattelet itsestäsi noin, sitä en hyväksy. Minä en näe sinua niin. Autat työksesi ihmisiä, miten voisit olla hyödytön? Keräsit rohkeutta lähteä, miten voisit olla heikko? Saatika surkea tai typerä. Olet upea, vahva nainen. Nyt ehkä rikki, mutta en epäile hetkeäkään ettetkö vielä saisi elämääsi juuri omanlaiseksesi ja voisi nauttia siitä täysin ehjänä. Halusit mitä tahansa elämältäsi."

Keikon oli käännettävä päänsä hetkeksi pois, hartiat jännittyneinä kohoten, kun muistot uhkasivat vyöryä ulos – tai ehkä se oli vain niiden nostattama pahoinvointi. Brian puhui jälleen kerran sydäntäsärkevän kauniisti, mutta kuinka mies voisikaan ymmärtää? Kukaan oli tuskin saanut Briania tuntemaan oloaan avuttomaksi niin kuin Tarquin teki hänelle, pakottaessaan hänet ja tuskin huomaamatta, vaikka hän yrittäisi taistella vastaan kaikella voimallaan.
”Enkä minä näe sinua hirviönä”, hän sanoi kääntäen kasvonsa takaisin miestä kohti, kun tunsi hallitsevan itsensä paremmin.

Ei. Brian ei tosiaan tiennyt miltä Keikosta tuntui, mutta hän ei ollut koskaan väittänytkään tietävänsä.
"Ja se mitä sanoin aiemmin, Madridissa, en muuttaisi sanaakaan."

”Hyvä on. Uskon sinua. Mutta tästä lähtien, anna minun suojella itse itseäni”, Keiko vetosi, sulki lääkekaapin oven ja viittasi miestä palaamaan pienen asunnon olohuoneen puolelle. Joku päivä se oli kodikas – täynnä valoa, elämää ja värejä. Joku päivä hänellä olisi lemmikkejä. Ajatus sai hänen sydämensä hypähtämään joka kerta.

Brian nyökkäsi vastaukseksi, seuraten Keikoa olohuoneen puolelle.
"Surullista että asuntosi on jo nyt kodikkaampi kuin minun." Mies naurahti pehmeästi. Miten se oli edes mahdollista? Siten että hän ei tosiaan ollut tehnyt mitään remonttia asuntoonsa muuttaessaan. Hyvä jos ostanut omia huonekaluja sänkyä enempää.

”Minulla on ollut vuosia aikaa haaveilla, mitä tehdä kodille”, Keiko huomautti ja vilkaisi haikeasti ympärilleen. Vanha, sekalainen kokoelma huonekaluja seinustalle työnnettynä ei tosin ollut hänen määritelmänsä kodikkaalle.
”Kunhan löydän sopivan auton, lähden ostamaan kaiken, mitä tarvitsen. Kauniita valaisimia, kirjahyllyn, viherkasveja ja paljon tuoreita kukkia.” Ei enää välähdystäkään kylmää metallia ja elotonta mustaa.

"Olin sanomassa että olet vapaa lainaamaan autoani, mutta epäilen sen käyvän tuohon tarkoitukseen." Brian naurahti. Hyvä kun matalalla ja pienellä urheiluautolla sai siirrettyä kaksi ihmistä ja pari kauppakassia paikasta toiseen.
"Ystävälläni on Escalade. Hän ei saa ajaa itse, joten sitä voisi lainata."

”Olet kultainen”, Keiko vastasi ja kosketti miehen käsivartta.
”Mutta minulla ei ole kiire. Kaikki muu omaisuuteni – kirjani, vaatteeni, kaikki muu paitsi pieni lentolaukullinen – on edelleen Tarquinin luona.”

"Kunhan sanoin. Sitten jos tarvitsee. Ei hän ole saamassa ajokorttiaan takaisin vielä aikoihin." Brian naurahti. Ihan hyvä vain, Artemis ei pääsisi toistamaan tempaustaan. Auto tuolla oli nyt vain koska avustajansa ajoi tuon puolesta. Hän veti varoen naista lähemmäs.
"Olen pahoillani."

Keiko kiersi kätensä epäröiden miehen ympärille ja nojasi poskensa tämän rintaa vasten.
”Ei se ole sinun syysi”, hän huokasi ja tuijotti 1980-luvun kuosilla kirjottua sohvaa. Ehkä hän haluaisi kauniin vaaleanvihreän tai beigen, jota voisi kirjoa ihastuttavilla koristetyynyillä.
”Vai tarkoitatko yritystäsi kävellä ulos elämästäni?”

"Tarkoitin sitä." Mies myönsi kiltisti. Ei, hän ei tosiaan halunnut kävellä mihinkään. Oli se mitä tahansa, mitä Keiko elämältä haluaisi, hän haluaisi koettaa antaa sen tuolle. Tai tukea naista tuon tavoitellessa sitä.

”Se ei ollut kovin mukavaa”, Keiko myönsi ja asetti poskensa paremmin miehen paitaa vasten, tiedostaen nyt, ettei Brian ollut koskaan riisunut nahkatakkiaan tai kenkiään.
”Oletko vielä lähdössä?” hän kysyi kohottaen päätään.

"En ole menossa mihinkään." Brian lupasi pehmeästi, painaen kevyen suukon tummiin hiuksiin. Pakosta hän unohtui hengittämään naisen tuoksua sisäänsä. Käsi laskeutui Keikon hennolle lantiolle, silitellen tuota vaatteiden läpi hellästi.

”Hyvä”, Keiko vastasi ja antoi poskensa nojata hetken miehen paitaa vasten, kosketukseen unohtuen, ennen kuin riisui nahkatakin tämän päältä ja heilautti sen sohvavanhuksen käsinojalle. Joku päivä Tarquinin muisto katoaisi hänen iholtaan, ja ehkä silloin hän uskaltaisi kokeilla Fenwickiltä ostamaansa, pitsisomisteista alusasua.
”Oletko kiireinen?”

Brian katsoi Keikoa huvittuneena kun tuo heitti hänen takkinsa sohvan käsinojalle.
"Ei. Ratsastan huomenna, mutta vasta iltapäivällä. Koko ilta valmennuksia." Ai että mitä nautintoa tai sitten ei.

Keiko kohotti päänsä ja kurottui hipaisemaan miehen poskea sormenpäillään. Hänen asuntonsa oli keskeneräinen, mutta ihana, kultainen Sylvia oli järjestänyt hänelle kuitenkin uuden, ihastuttavan sängyn kotiin, joka oli muuten yhtä sekaisin kuin hänen elämänsäkin.
”Haluaisitko jäädä?”

"Jos joskus vastaan kieltävästi, kun minulla on mahdollisuus nauttia seurastasi, suosittelen edelleenn hoitoon toimittamista." Brian nauroi pehmeästi. Hän mielellään jäisi Keikon luo, vaikka katsomaan kun tuo luki. Ei se ollut tarkkaa.
"En ole muuten koskaan tainnut kysyä, jos saisit kuvitella unelmatulevaisuutesi, millainen se olisi?"

”En ole tottunut ajattelemaan tulevaisuutta”, Keiko vastasi ja hivuttautui turhautuneena varpailleen ulottuakseen paremmin koskettamaan hopeisia hiuksia, jotka vetivät häntä vastustamattomasti puoleen.
”Mutta jo se, että minulla on nyt sellainen, on ihanaa. Pidän työstäni, joskaan en tiedä, voinko palata siihen ainakaan nykyisessä työpaikassani, ja ehkä nyt voin myös käydä luennoimassa enemmän”, hän pohti ja hymyili, ”ja pidän sinusta. Aika paljon.”

Brian helpotti Keikon olemista, istuen alas sille seinää vasten työnnetylle sohvalle. Luennoimassa? Ah, niin aivan. Keiko oli tosiaan ollut luennoimassa silloinkin kun he tapasivat.
"Aika paljon? Oh, olen otettu. Mitä muuta? Ei tarvitse miettiä onko se mahdollista tai mitään. Mutta minua kiinnostaa se mitä toivoisit."

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   La Marras 25, 2017 1:25 pm

Keiko harkitsi istuvansa siivosti Brianin viereen. Harkitsi, mutta kiersi käsivartensa kevyesti tämän niskalle ja pujottautui sohvalle istuneen miehen syliin. Hän hymyili hymykuoppa poskessa tuikahtaen ja suki hellävaroin hopeisia niskahiuksia.
”Nyt minulla on mahdollisuus adoptoida lemmikki – en vain tiedä, kuinka valita. Kun menen suojalle, haluaisin tuoda jokaikisen kotiin ja rakastaa niitä, niin kuin ne ansaitsevat tulla rakastetuiksi”, hän huokasi sydän pakahtuen.
”Mutta en oikein tiedä, en ole ehtinyt pohtimaan tulevaisuuttani kovin pitkälle. Kerro sinä, mikä sinun unelmatulevaisuutesi on. Ehkä se inspiroi minuakin”, Keiko vetosi ja painoi suudelman miehen poskelle.

Brian ei voinut olla hymyilemättä kun sai Keikon syliinsä. Hänen hymynsä vain leveni kun hän huomasi hymykuopat naisen poskilla (miten ne olivat aiemmin menneet ohi?) ja naurahti pehmeästi.
"Ehkä sinä tiedät kun se oikea lemmikki tulee lopulta vastaan?" Hän ehdotti hellästi.
"Entä jos haluan nimenomaan kuulla sinun versiosi, ennen kuin kerron omani?" Brian vetosi velmusti hymyillen.

”Ehkä”, Keiko myönsi, mutta epäili – hänen sydämensä oli särkyä mitä tahansa koditonta eläinparkaa ajatellessa, saati sellaista, jolle hän voisi tarjota kodin. Hän oli itkeä mennessään eläinsuojalle ja luottavaisten koirien sännätessä häntä päin hännät heiluen tai ujompien kissojen uskaltautuessa puskemaan häntä kehräten.
”Entä jos pyydän oikein kauniisti?” hän vetosi pehmeästi ja painoi toisen suudelman miehen poskelle.

Brian ynähti pehmeästi.
"... Sinä tosiaan tiedät etten voisi kieltää sinulta mitään?" Ei Keiko tarvinnut kuin katseen, ehkä kaksi jos Brian oli kovin päättäväisellä tuulella, ja tuo saisi ihan mitä tahansa keksisi koskaan mieheltä pyytää.
"Haluan muistuttaa, että tämä on vain se unelmatulevaisuus, jossa kaikki menee kuten elokuvissa." Hän painotti vielä pehmeästi.
"Enkä siitä haaveillessani ole vielä tiennytkään siitä että tapaisin sinut. Mutta pitkään haaveilin uudesta avioliitosta rakastamani naisen kanssa, perheestä. Siitä että olisin ihmisen kanssa joka ymmärtäisi työni rasitteet. Ja haluaisin koiran joskus."

Brianin maalaama tulevaisuus kuulosti kauniilta ja onnelliselta – olisi se kenen kanssa tahansa.
”Ja sinä ansaitset sen”, Keiko vakuutti vilpittömästi, halaten itsensä hetkeksi tiukemmin miehen rintaa vasten.
”Olet hyvä mies, ja ansaitset olla sietämättömän onnellinen.”

Brian kietoi kädet Keikon ympärille, painaen tuota kevyesti rintaansa vasten. Tuo tuntui niin hennolta käsien suojassa.
"Sinä teet minut sietämättömän onnelliseksi olemalla siinä."

”Imartelija”, Keiko kuiskasi ja painoi suudelman miehen leukaperälle, sitten kaulansyrjälle.
”Millaisen koiran haluaisit?” hän kysyi ja upotti sormensa paksuihin, hopeisiin hiuksiin, koska ei voinut pitää niitä erossa. Voi taivas, miten ihana koira olisikin. Tai viisi.
Miten hän voisi koskaan yrittää adoptoida yhden suojalta?

Brian ynähti hiljaa suudelmille, kallistaen kevyesti päätään. Hän koetti puhua järkeviä ja Keikon tehtävä tuntui jälleen kerran olevan hänen kaikkien hyvien aikomustensa romuttaminen.
"En ole koskaan ajatellut niin pitkälle. En kultaistanoutajaa, sen tiedän."

Keiko, tiedottomana siitä, että romutti miehen jalot, hyvät aikomukset, hengitti hetken vasten lämmintä kaulansyrjää ennen kuin painoi sille toisen suudelman. Pään kallistus vaikutti kutsulta, ja hän oli onnellinen voidessaan antaa miehelle mitä tahansa tämä saattaisi toivoa.
”Oletko sinä pienten vai suurien koirien ystävä?” hän kysyi kevyiden suudelmien välissä.

Mies käänsi kevyesti päätään naisen huulia vasten. Ei nyt, hän raukka yritti oikeasti keskittyä käytävään keskusteluun. Eikä keskittymisestä tulisi mitään kohta.
"Keskikokoisten ehkä tai sitten hieman pienempien. Pelkään todella isoja koiria." Käsi nousi silittämään tummia, polkkamittaisia hiuksia.

Yrittikö mies saada hänet lopettamaan? Keiko nosti päätään, mutta laski sen nojaamaan vasten miehen hartiaa tuntiessaan kosketuksen hiuksissaan.
”Sinä pelkäät isoja koiria? Miksi?” hän tiedusteli pehmeästi ja sukaisi hopeisia hiuksia, haluamatta jättää väliin mahdollisuutta koskettaa miestä.

"Isäni siskon koira puri kun olin lapsi." Brian selitti pehmeästi.
"Se oli oma syyni, mutta pelkään silti isoja koiria edelleen. En oikein luota niihin."

Keiko sipaisi miehen poskea myötätuntoisesti ja käpertyi paremmin tämän syliin. Hänen sykkeensä oli edelleen levoton, kun hän muisteli miehen syytä ilmestyä hänen luokseen, mutta jos Brian vakuutti, ettei ollut lähdössä enää, hän voisi uskoa miestä - samoin kuin uskoi, ettei tämä palaisi menneisyytensä tapoihin.
”Mitä muuta sinun tulevaisuuteesi kuuluu?”

Brian kohotti kulmiaan kevyesti, painaen suukon naisen hiuksiin.
"Minähän kerroin. Tosin sinut tavattuani toivon sinne ihan mitä tahansa, kunhan saan pitää sinut." Jos Keiko ei haluaisi naimisiin enää, selvä. Jos tuo ei haluaisi perhettä, selvä. Koiran tuo taisi haluta.

Keiko kohotti päänsä Brianin hartialta ja tutki tämän kasvoja hetken.
”Sinä toivoton imartelija”, hän kuiskasi häkeltyneeseen, lämpimään hymyyn sulaen, laski kätensä miehen poskille ja nojautui painamaan suudelman miehen huulille.

Brian ei ehtinyt kieltämään syytöstä ennen sitä suudelmaa. Hän suuteli Keikoa pehmeästi ja hyvin hellästi.
"En ole. Sanoin vain että kerroin jo, etkä sinä ottanut niihin kummemmin kantaa. Paitsi koiraan. Hassu."

Brian sai hänet painamaan hämillisenä katseensa ja silittämään miehen poskea hellästi, kun hän mietti.
”Minä haluan tehdä sinut onnelliseksi”, hän vetosi vilpittömästi, kun nosti katseensa, ”mitä tahansa se tarkoittaa.”

"Keiko..." Mies kuiskasi hiljaa. Käsi silitti edelleen naisen hiuksia hellästi.
"Sinulla oli jo hyvim vahva mielipide aiemmin. Yritätkö kertoa ettei sinulla muka ole sellaista tähän?"

Keiko tuijotti Briania epätietoisena, pulssi levottomana pamppailen.
”En ole varma, mihin haluat minun vastaavan”, hän sanoi.

Käsi laskeutui hiuksista Keikon poskelle, kosketuksen pysyessä ihan yhtä hellänä kuin aina ennenkin.
"Ihan ensimmäisenä kysyin mitä sinä haluaisit elämältäsi. Aloita siitä?"

Hän puri alahuultaan levottomana, kun tutki miehen ruskeita silmiä empien.
”Minä haluan sinut elämääni”, Keiko sanoi, ”ja haluan sinun olevan sietämättömän onnellinen, ja saavan koiran ja mitä tahansa muuta, mistä haaveilet.”

Mitä putkitonkeja hän saisi vielä käyttää Keikon kanssa? Brian painoi hellän suukon naisen poskelle.
"Rakas." Miten ihmeessä hän saisi tuon kertomaan omat halunsa.
"Pelataanko peliä? Kumpikin saa kysyä viisi kysymystä toiselta ja niihin pitää vastata rehellisesti, ei sillä mitä olettaa toisen haluavan kuulla."

Keiko tuijotti miestä levottomampana. Hän ei selvästikään antanut Brianille, mitä mies halusi, mutta hän ei tiennyt, missä meni vikaan.
”Hyvä on”, hän vastasi ja laski kädet syliinsä katsoen miestä kysyvästi.

Brian ei tiennyt miten olisi muotoillut kysymystä selkeämmin.
"Kysy sinä ensin. Eikä tämä ole mikään tuomio, kultapieni."

Mitä hän voisi kysyä? Keiko painoi mietteliäänä katseensa ja leikitteli pehmeällä hihansuullaan. Mitä hän voisi kysyä? Miksi hänen päänsä risteili vain ajatuksia, joista oli vaikeaa saada kiinni?
”Miksi sinä halusit jättää minut?”

Brian irvisti kevyesti. Hän oli ansainnut kyllä tuon. Käsi hipaisi hellästi Keikon poskea.
"Kuvittelin että oli minun tehtäväni lähteä, ettei kukaan koskaan satuttaisi sinua. Tai ainakaan minä en satuttaisi." Jotakin sellaista se oli ollut. Halua tai tarvetta suojella Keikoa edes häneltä.
"Voisitko sinä kuvitella koskaan meneväsi uudelleen naimisiin?"

Keiko hautasi tuntemansa pelon ja tuskan muistuttaen itseään, ettei Brianin tarkoitus ollut ollut satuttaa häntä. Miehellä oli ollut jalot tarkoitusperät.
Hän kohotti katseensa hämmentyneenä ja tutki hetken miehen silmiä, rintakehä levottomasti kohoillen.
”Voisin kai”, hän vastasi.
”Varoitatko minua seuraavalla kerralla, kun saat vimman suojella minua?”

Brian hymähti vastaukselle. Hän ei tiennyt haluaisiko hän, se oli vain tuntunut sormilta lipsuneelta haaveelta, joka pitäisi joskus toteuttaa uudelleen, pilaamatta sitä. Ehkä, ehkä ei. Joskus, sitten kun kaikki olisi hyvin ja asettunut, hän voisi ajatella asiaa enemmän. Ei vielä kuukausiin, vuosiinkaan ehkä.
"Minä lupaan varoittaa sinua." Hän lupasi pehmeästi. Brian veti kevyesti henkeä.
"Entä haluaisitko joskus lapsia?" Sekin oli asia, mistä miehellä itsellään oli kovin, kovin ristiriitaiset tunteet. Vaikka Brian olikin lapsirakas mies.

Keiko painoi katseen käsiinsä hengitys vavahtaen ja kyyristi hartioitaan. Hänen ajatuksensa karkasivat tuskaisina kolmeen pieneen, salaiseen hautaan – kahteen, jotka hän oli tehnyt omalla päätöksellään. Hetkeen hän ei löytänyt ääntään.
”En tiedä”, hän sanoi, sillä ei osannut antaa rehellisempää vastausta.
”Haluatko sinä?” nainen kysyi nostamatta katsettaan.

Brian tajusi sillä sekunnilla kysyneensä jotakin väärää, kun Keiko vetäytyi pienemmäksi hänen sylissään. Voi helvetti.
"Se riippuu päivästä." Brian myönsi. Välillä hän mietti miten ihanaa se olisi ollut ja toisina päivänä hän koki aiemmasta toiveestaan itseinhoista syyllisyyttä, kun ei voinut olla kahden ensimmäisenkään lapsensa elämässä.

Hän sulki silmänsä hetkeksi, tasaten hengitystään ja pakottaen alas kauhun, syyllisyyden ja surun siitä, mitä oli tehnyt omille lapsilleen – mutta millaisen elämän hän olisi voinut tarjota Tarquinin vallan alla? Mies jumaloi lapsia ja halusi omia epätoivoisesti, mutta olisiko se pitänyt hänen lapsensa turvassa?
”Mitä haluat useimpina päivinä?” Keiko kysyi ja leikitteli hihansuullaan nojautuen Brianin rintaa vasten pää miehen hartialla.

Brianin piti miettiä hetki.
"Mahdollisuuden." Hän ei tiennyt millainen isä olisi. Se kalvoi eniten. Nyt hän oli vain rahasumman pankkitilillä.
"Anteeksi. En tajunnut että se voisi olla hankala aihe."

Keiko pudisti päätään ja kohautti olkiaan.
”Älä pahoittele. Se oli hyvä kysymys”, hän vastasi haluamatta valehdella miehelle, ettei aiheessa ollut mitään hankalaa. Ei, kun hän joutui usein ottamaan henkilökohtaisen päivän tappamiensa lasten vuosipäivänä.
”Mahdollisuuden olla isä lapsillesi Irlannissa?” hän varmisti varovasti.

"Se sai sinut tuntemaan olosi epämukavaksi." Mies muistutti pehmeästi. Se ei koskaan ollut hänen tarkoituksensa. Brian painoi käden otsallensa, puristaen silmänsä kiinni.
"Epäilen että sen mahdollisuuden menetin jo." Lapset olivat käytännössä kasvaneet ilman häntä. Fiona ei varmasti muistanut isäänsä, Declan saattoi. Etäisesti.
"Joten. Krhm. Jäimme sinun vuoroosi." Mies ryhdistäytyi hieman.

”Ei sillä ole väliä”, Keiko sanoi ja asetti päänsä paremmin miehen hartialle. Hän mietti taaksepäin heidän keskusteluaan.
”Minä kysyin viimeksi, haluatko sinä lapsia”, nainen muistutti.

Mitähän sellaista hän voisi kysyä, mikä ei ainakaan latistaisi tunnelmaa enempää? Jestas.
"Millaisen koiran haluaisit?" Ehkä he voisivat olla se pariskunta, jolla olisi vain pari koiraa. Brian irvisti sisäänpäin kun tajusi muistuttavansa työnantajaansa.

”Minä rakastan kaikkia koiria”, Keiko vastasi, ”ne ansaitsevat kaikki tulla rakastetuiksi. En osaisi valita yhtä.”
Siksi hän ei ollut vielä uskaltautunut eläinsuojallekaan. Tai hän yrittäisi sovittaa 15 koiraa ja 25 kissaa pieneen, yhden makuuhuoneen asuntoonsa.
”Pyysitkö anteeksi entiseltä vaimoltasi?” hän kysyi ajatuksen palatessa yllättäen hänen mieleensä.

Brian ei voinut olla hymyilemättä. Hän ei ollut olettanut Keikolta muunlaista vastausta. Hän nytkähti kevyesti, kuin nainen olisi lyönyt häntä vatsaan.
"... En. Koska en ikinä ole rikkonut lähestymiskieltoa." Se olisi laskettu sen rikkomiseksi.

Keiko suoristautui ja loi mieheen anteeksipyytävän katseen.
”Olen pahoillani. Minun ei olisi pitänyt kysyä sitä”, hän vetosi ja hipaisi varovasti hopeisen sängen kirjomaa poskea.
”En halunnut palauttaa ikäviä muistoja mieleesi.”

Mies pudisteli päätään.
"Ymmärrän miksi kysyit." Hän oli juuri kysynyt naiselta lapsista, joten kai se oli nyt tasannut tilannetta. Yksi vielä molemmilta. Hmm.
"Mitä toivoisit olevasi kymmenen vuoden päästä? Kolme asiaa."

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   La Marras 25, 2017 1:25 pm

Keiko käänsi katseensa ohi miehen silmistä miettiessään.
”Haluan, että Tarquin on pysyvästi poissa elämästäni. Haluan tuntea sen ihmisen, joka katsoo minua peilistä ja voida arvostaa itseäni, ja haluan voida tehdä maailmassa jotain hyvää”, hän sanoi pohdittuaan asiaa muutaman minuutin.
”Entä mitä kolmea asiaa sinä toivoisit olevasi kymmenen vuoden päästä?”

Brian hipaisi Keikon kasvoja hellästi.
"Saat varmasti sen kaiken." Ja tuohan teki jo hyvää?
"Haluaisin olla menestyneempi kilparatsastaja, sinut itseni kanssa paremmin kuin olen nyt ja istua edelleen sinä sylissäni."

Vastaus sai Keikon sulamaan häkeltyneeseen, lämpimään hymyyn ja painamaan katseensa hetkeksi.
”Toivon, että saat kaiken, mitä haluat”, hän vetosi ja punoi sormensa hopeisiin hiuksiin nojautuen sitten painamaan suudelman miehen huulille.

Miehellä ei ollut mitään syytä vastustaa suudelmaa. Ei nyt kun hän oli saanut taas vastauksen muutamaan kysymykseen, jotka oli halunnut kysyä.
"En yhtään liioitellut kun toivoin että voisit olla viimeiseni." Luoja yksin tiesi montako naista Brianilla oli vuosien aikana ollut, mutta ketään ei ollut napannut hänen huomiotaan. Ei ennen Keikoa. Luojan kiitos hän oli mennyt sillä lennolla Saksaan keväällä.

Keiko laski katseensa hopeisista hiuksista Brianin silmiin kysyvänä ja hymyili.
”Halusitko kysyä vielä jotain?” hän kysyi setvien miehen hiuksia ja nojautui lähemmäs painamaan suudelman tämän poskelle.

"Ehkä kysyin tarpeeksi yhdelle illalle. Onhan minulla aikaa." Brian hymähti pehmeästi. Kädet hiuksissa tuntuivat niin rauhoittavilta. Se oli naisen tapa, jota ei ollut koskaan kenelläkään muulla.
"Tai no, yhden kysymyksen. Mikä hiuksissani vetää sinua puoleensa?" Hän naurahti käheästi.

Nainen puraisi alahuultaan ja nauroi syyllisenä, harkiten vetävänsä kätensä takaisin omalle puolelleen, muttei raaskinut.
”En tiedä”, hän vastasi hymyillen ja tuijotti hiuksia, jotka näyttivät kiiltelevän himmeästi pehmeissä valoissa.
”Ne ovat lumoavat. Niin kauniit, pehmeät ja ainutlaatuiset”, Keiko vetosi.

Ei mies tarkoittanut sitä niin. Hänen puolestaan Keiko sai hipelöidä hiuksia juuri niin paljon kuin halusi.
"Sitä kutsutaan myös ennenaikaiseksi harmaantumiseksi. Ja sen mukana tulee myös taipumus kerätä sellainen... Isä-vatsaksiko sitä sanotaan? Kun ei ole lihava mutta on sellainen pieni vatsa?" Mies naurahti pehmeästi. Brian huomasi heti jos jätti treenaamisen pidemmäksi aikaa kokonaan.

Keiko liu’utti kätensä miehen poskille ja tuijotti tätä hetken silmiin, voimatta pitää itseään täysin vakavana.
”En tiedä harmaantumisesta, mutta minusta olet häikäisevän komea”, hän kuiskasi ja hipaisi huulillaan miehen huulia.
Sitten hän liu’utti kätensä alas miehen vatsalle.
”Olit millainen tahansa, viet minulta jalat alta.”

"Minulla oli joskus keskiruskeat hiukset. Ehkä... Kymmenen vuotta sitten." Mies naurahti pehmeästi. Viimeinenkin ruskea vivahde katosi hyvää vauhtia, harmauden vanhentaessa häntä kymmenen vuotta. Lihaksikas vatsa värähti kosketusta, miehen naurahtaessa käheästi.
"Hyvä. Eli kun kehitän koiraisi-kompleksin, vatsani ei haittaa sinua."

”Minä rakastan nykyisiä, hopeakettu”, Keiko kuiskasi ja painoi suukon Brianin poskelle. Taivas, miten hän rakastikaan hopeisia hiuksia – ja kaikkea muutakin miehessä, jonka sylissä istui. Olisi yhdentekevää, millainen vatsa miehellä oli tai mikä tahansa muu ulkomuodossa muuttuisi. Hän oli menettänyt sydämensä sille intohimoiselle, itsevarmalle miehelle, joka oli näyttänyt hänelle pohjattoman kiltin, huomaavaisen ja pehmeän puolensa.

"Hopeakettu?" Toinen kulma kohosi kevyesti. Hän toivoi että Keiko olisi voinut ajatella itsestään yhtä kauniisti. Mikään, mikä naisessa muuttuisi, ei muuttaisi irlantilaisen mielipidettä tuosta. Brian rakasti Keikoa tuon itsensä vuoksi, ei minkään ulkoisen seikan.
"Sinun hopeakettusi ainakin. Enhän minä muuten häirinnyt mitään ilmestymällä tänne?"

”Mm’hh”, Keiko vahvisti ja painoi toisen suukon miehen leukaperälle, sitten seuraavan kaulansyrjälle. Hän käänsi itseään niin, että saattoi istua hajareisin hopeakettunsa sylissä.
”Et tietenkään. Haaveilin vain herra Darcysta.”

Nyt Brianilla ei ollut syytä estää naista suutelemasta kaulaansa. Käheä naurahdus pääsi miehen huulilta.
"... Aion olettaa sinun lukeneen, rakas."

”Oleta vain”, Keiko vastasi pehmeällä huvituksella ja painoi huulensa uudelleen vasten pehmeää kaulansyrjää. Hän tunsi humaltuvansa Brianin läheisyydestä eikä halunnut ajatella, miten lähellä oli ollut menettää tämän elämästään ja miksi? Koska vaikutti kyvyttömältä pitämään itse itsestään huolta?
Vatsalle unohtuneet kädet hivuttivat itsensä paidan helman alle.

"Se selittäisi haaveesi." Mies korjasi pehmeällä liikkeellä asentoaan sohvalla. Hän vei kädet Keikon paidan alle, kokeillen tuon lämmintä ihoa sormillaan. Joskus vielä hän oppisi viettämään vuorokauden tuon kanssa ilman että päätyisi sänkyyn, mutta vielä hänellä ei ollut halua eikä itsehillintää sellaiseen. Hän painoi varovasti huulensa Keikon leukaperälle, jaksamatta välittää kutittavasta parransängestä. Ehkä nainen oli jo tottunut siihen.

”Enkö saisi haaveilla sinusta?” nainen vetosi ja värähti tuntiessaan sormet villapaitansa alla. Hän ei tiennyt, mitä Brianin läsnäolo teki hänelle – mutta eivätkö he saaneetkin olla lähekkäin? Keikon hengitys vavahti, kun mies suuteli hänen leukaperäänsä ja lämmin hengitys hänen kaulallaan tuntui sähköistävän koko ihon.

"En ole kieltänyt sinua." Mies naurahti käheästi. Hän jatkoi suudelmien painamista Keikon iholle, nauttien tuon huumaavasta läsnäolosta. Haluten vain tuntea naisen mielihyvän ja ehkä kuullakin sen.

Jos Tarquin oli jotain vaimolleen opettanut, se oli hiljaisuus. Keiko puri alahuultaan ja hengitti terävästi, peläten antaa itsensä vain unohtua Brianin syliin. Nainen tarttui miehen paidan helmaan ja lähti ujuttamaan neuletta pois tämän päältä.

Ehkä se olisi Brianin seuraava tehtävä. Tälla tilatanteessa toisen osapuolen täydellinen hiljaisuus oli lähinnä raastavaa. Vain hetken hän malttoi olla suutelematta Keikon leukaperää ja kaulaa, palatem siihem heti ku pooloneule oli vilahtanut kaulan yli.

Keiko tunsi piston syyllisyyttä siitä, miten hyvältä suudelmat hänen kaulallaan tuntuivat. Hän punoi sormensa miehen hiuksiin, hellästi tukistaen ja yritti painaa Brianin sohvan selkänojaa vasten voidakseen kumota heidän osansa, olla se, joka suuteli miehen ihoa ja piirsi sormillaan tämän paljaaseen rintakehään.

Terävä henkäisy pääsi Brianin huulilta, mutta ihan niin helposti irlantilaismiehen päätä ei (kirjaimellisesi) käännetty. Ei kun hän oli tavallaan päättänyt jotakin.
"Rakas..." Mies mutisi käheällä äänellä jonnekin Keikon korvan tienoille.
"Mistä sinä pidät?" Mistä tuo halusi hänen suutelevan tai miten? Hyvin usein Brian huomasi van antautuvansa hetkeen, huomaten että jätti Keikon ihan liian huomiotta. Se vain oli niin syntisen helppoa Keikon huomionosoitusten alla.

”Mitä?” Keiko kysyi hetken hämmentyneen hiljaisuuden jälkeen, sivellen sormillaan linjaa miehen korvanlehdeltä solisluulle ja alas lihaksikasta rintakehää. Mistä hän piti? Ei kai Brian kysynyt hänen lempiteetään, -kirjojaan ja -vuodenaikaansa näin hassulla hetkellä?

Ei sentään, vaikka mies oli kerran sitä harkinnutkin, jos yllätys olisi toiminut etuna ja nainen lipsauttanut tiedon vahingossa. Hän veti syvään henkeä, vetäen varoen paidan pois Keikon yltä. Hän oli opinut pienessä ajassa sulkemaan silmänsä niiltä mustelmilta.
Ne katoaisivat ja olivat jotakin, minkä ei pitäisi aiheuttaa syyllisyyttä hänelle. Kädet nousivat yklemmäs Keikon paljaalla selällä, huulien painuessa solisluulle.
"Miten haluaisit että sinua kosketaan?" Ääni tukahtui niihin kovin teräville solisluille painettuihin suudelmiin.

Miten haluaisit, että…? Kysymys oli niin yllättävä ja vieras, että se sai naisen rintakehän kohoilemaan levottomana – tai ehkä kyse oli vain Brianin kosketuksesta paljaalla iholla. Hän kiersi kätensä miehen niskalle ja punoi sormensa hopeisiin hiuksiin sydän hermostuksesta pamppaillen.
Keikolla ei ollut aavistustakaan. Tarquin ei ollut koskaan kysynyt. Luoja tiesi, ettei mies välittänyt – hänen aviomiehensähän syttyi vallasta ja hänen pelostaan. Nainen tuijotti pistettä seinällä kuin ajovaloihin jäänyt metsäneläin.
”Minä pidän sinusta”, hän sanoi.

Brian nosti kätensä hellästi naisen poskille. Oliko hän taas kysynyt sellaista asiaa, jota ei olisi saanut kysyä? Se miten säikähtäneeltä tummat silmät näyttivät, puristi Brianin sydäntä kylmällä kouralla.
"Ja minä sinusta, valtavasti. Tämä on kuitenkin kahden ihmisen kauppaa ja minä todella haluaisin tietää mistä sinä pidät." Ei, Brian ei voinut edes kuvitella miten julma Keikon entinen mies oli ollut.

Keiko tuijotti Briania epätietoisena, tietämättä mitä vastata. Hän juoksutti sormensa läpi miehen hiuksista.
”Kukaan ei ole koskaan kysynyt, en tiedä mitä sanoa”, hän vetosi anteeksipyytävänä, ”mutta minä olen käsittämättömän onnellinen vain ollessani lähelläsi – ja jos voin tehdä sinut onnelliseksi.” Eikö se riittänyt?
”Mistä sinä pidät?” hän vetosi.

Ei ollut koskaan kysynyt? Brian valutti kädet Keikon takareisille, jotta uskalsi nousta sohvala ylös tuo sylissään. Alkukuusta loukkaantunut selkä muistutti häntä hellästi siitä mitä naisen kanniskelusta pitkin asuntoa voisi seurata, mutta Brian ei ollut aikeissa välittää kevyestä nykäisyn tunteesta lihaksessaan.
"Olet niin suloinen, eikä sinun tarvitse kuulostaa siltä että siinä olisi jotakin pahaa." Brian kuiskasi Keikon korvaan, laskien tuon lopulta sängylle, enemmän kuin hellästi.
"Puhutaan siitä toiste." Brian naurahti käheästi, suudellen Keikoa minne ikinä ylsi. Aivan kuin naisen ylle sängyllä painunut mies olisi yrittänyt parantaa ne mustelmat omilla suudelmillaan.

Kysymys ja sitä seurannut vastaus jättivät Keikon hämmennyksen valtaan. Ehkä hänen olisi pitänyt houkutella mies vastaamaan nyt, mutta tämän läheisyys sai hänen ajatuksensa hajaantumaan. Keiko kiersi käsivartensa Brianin niskalle, sukaisten hopeisia hiuksia ja houkutteli miestä suudelmaan, johon voisi vastata.

Kyse ei nyt ollut siitä, joten sillä ei nyt ollut merkitystä. Suuremmin Briania ei tarvinnut houkutella suudelmaan. Hän yritti pitää sen pehmeänä, taittaa siltä halultaan pahimman terän. Sanomattakin lieni selvää, että Brian epäonnistui siinä vähintään surkeasti. Käsiä olisi voinut luonnehtia levottomiksi, Brianin etsiessä sitä kohtaa joka rikkoisi sen pelottavan hiljaisuuden Keikon osalta.

Levottomat kädet yllättivät Keikon, jonka sormet punoutuivat tiukemmin kiinni hopeisiin hiuksiin. Hänen sydämensä jätti hälyttyneen lyönnin välistä, kun hän tunsi lipsuvansa hyvin kauas tunteesta, jossa hallitsi tilannetta tai itseään – mutta se ei saanut häntä enää kauhun valtaan, ei Brianin kanssa. Hänen selkänsä kaartui yllätyksestä, ja kehon vastaus kosketukseen sai hänet vetämään terävästi haparoiden henkeä.

Se hengenveto oli jo askel siihen suuntaan. Brian ei ollut lopettamassa nyt, ei ellei Keiko painokkaasti häntä kieltäisi. Edes se terävä hengenveto oli enemmän kun yleensä.
Kun hän veti naista lähemmäs itseään, edelleen omat housut jalassaan, Briania miltein nauratti. Milloin hän muka oli välittänyt toisen nautinnosta enemmän kuin omastaan?

Keiko tunsi olonsa hyvin hämmentyneeksi. Hänen pulssinsa oli levoton, ja hengitys tuntui katkonaiselta, eikä hän tiennyt mitä tapahtui. Brianin kosketus tuntui sumentavan hänen päänsä kauhistuttavalla tehokkuudella, ja melkein huolestuneena Keiko kurottui avaamaan miehen housuja.

Brian ei tehnyt elettäkään noustakseen, jotta olisi voinut riisua housunsa. Ei tosiaan. Jos mahdollista, veti vain Keikoa lähemmäs. Hän halusi pienen hetken ajan kaiken olevan vain naista varten, jonka surullinen vastaus oli kertonut oman tarinansa.

Tilanteen logiikka ei auennut hänelle. Miksei Brian…? Ja mies veti hänet niin lähelle, ettei hän ylettynyt työntämään pois housuja, jotka yleensä olisivat pois tässä vaiheessa, eivätkö? Keiko tunsi rintakehänsä kohoilevan pinnallisen, kiivaan hengityksen tahdissa ja puri tiukasti alahuultaan, kun valkea, hämärässä sinertävä katto näytti keinahtelevan.
”Brian”, hän vetosi, vaikka nimen loppuosa kuulosti enemmän henkäykseltä kuin sanalta, ”mitä sinä teet?”

Nimensä kuullessaan mies hamusi hellästi huulillaan Keikon kaulan ja korvan seutua, käden eläessä täysin omaa elämäänsä. Kuten sanottu, Keiko saisi käskeä, sillä kaikella tahdonvoimalla jota nainen oli väläyttänyt eteisessä hieman aiemmin, kun irlantilaismies oli antautunut liiaksi tunteilleen.
Mitä hän teki? Näsäviisas vastaus tappaisi tunnelman hetkessä. Nyt kaikki tuntui viisastelulta, joten hän jätti vastaamatta. Ehkä se selviäisi naiselle kohta, mitä hän varsinaisesti oli tekemässä.

Hän ei päässyt pakoon, ajatus välkähti hänen mielessään. Brian oli monta kertaa häntä suurempi ja vahvempi, ja kun mies nojautui suutelemaan hänen kaulaansa, Keiko tunsi katoavansa miehen syleilyyn. Mutta miksi hän haluaisi paeta? Brian ei koskaan satuttaisi häntä. Kosketus oli pimentää hänen mielensä, ja huulet hänen kaulallaan saivat hänet sulkemaan silmänsä. Kaikki hallinta tuntui lipsuvan hänen käsistään, kun keho reagoi oman mielensä mukaan, jännittyi ja kaartui miestä vasten. Ote hopeisista hiuksista tiukkeni, kun hänen oli vaikeaa hengittää, posket tuntuivat palavan ja tuskin kuultava vaikerrus karkasi tahtomatta. Keiko kätki kasvot käteensä tasaten hurjistuneena hakkaavaa pulssiaan, ennen kuin saattoi luoda mieheen kysyvän, hämillisen katseen.

Jos Keiko todella olisi halunnut lähteä, Brian olisi päästänyt irti. Hän painoi pehmeän suukon naisen huulille, kun vihdoin näki tuon kasvot.
"Halusin että hetken olet läsnä vain itsellesi." Nyt vasta se sopiva vastaus tuli mieleen.

Keiko ei ollut varma, mitä se tarkoitti. Hän kosketti kuumaa poskeaan ja tunsi olonsa levottomaksi sydämen hakatessa ja hengityksen ollessa edelleen epätasainen. Hän vastasi suudelmaan, kiersi kätensä miehen niskalle ja sukaisi hiuksia, jotka olivat saattaneet saada jo tarpeekseen tukistelusta.
”Entä nyt, kun minä haluan tehdä sinut onnelliseksi?” hän kuiskasi ja hipaisi huulillaan miehen korvanlehteä.

Brian ei koskaan saisi tarpeekseen Keikon sormista hiuksissaan.
"Olet vapaa tekemään mitä ikinä haluat." Nyt, kun hän oli saattanut antaa naiselle ensin sen, mitä tuo tarvitsi.

Se kuulosti haasteelta. Keiko tunsi edelleen olonsa huteraksi ja ajatuksensa sumeiksi yrittäessään käsittää, mitä oli tapahtunut, mutta hän veti miehen suudelmaan ja tunsi olonsa huomattavasti varmemmaksi ollessaan jälleen osassa, jonka tunsi. Hän painautui miestä vasten, tukisti hopeisia hiuksia ja kuiskasi sitten, häivähdys hymyä äänessään.
”Riisu housusi.”

Oman mielenterveytensä (ja sen vanhan sydämensä) vuoksi Brianin olisi pitänyt jo oppia, ettei Keikolle voinut sanoa noin. Ainakin jos halusi olla jotenkuten järjissään vielä saman vuorokauden aikana.
Irlantilaismies ynähti terävästi, katsoen Keikoa suoraan silmiin. Mitä ihmettä tapahtui sille äsken kasvojaan piilotelleelle naiselle? Hän toteutti kyllä pyynnön kiltisti. Ehkä joskus hän kokeilisi mitä tapahtuisi. Ehkä.

Keiko vastasi katseeseen ja hymyili pehmeästi, tummat silmät siristyen. Hän saattoi tuntea itsensä varmaksi ollessaan hallinnassa tilanteesta ja voidessaan tuottaa mielihyvää muille.
”Hyvä mies”, hän kuiskasi Brianin toteutettua pyynnön ja puski miehen sitten selälleen, kiiveten kevyesti istumaan tämän vatsan päälle. Ehkä olisi vain sopivaa kokeilla, voisiko hän ajaa miehen samalla tavalla hulluksi kuin tämä oli tehnyt hetki sitten hänelle.

Keikon ei tarvitsisi kokeilla. Vastaus oli varmasti molempien tiedossa erillistä kokeilua. Brian ei voinut olla naurahtamatta käheästi Keikon kuikauksen kuullessaan.
"Sinä olet mahdoton nainen." Odotus värisi luissa ja ytimissä asti.

”Olenko?” Keiko kysyi katsahtaen Briania kysyvästi ja kosketti hellästi tämän poskea, ennen kuin kumartui painamaan helminauhan suudelmia leukaperältä solisluulle, kädet askarrellen paljaalla iholla pehmeästi ja vain mitä viattomimmin kiusaten. Asentoaan miehen yllä hienovaraisin keinahduksen vaihdellen. Vain niin kauan, kunnes mies ei voisi odottaa kauempaa.

"Sinä olet." Brian henkäisi, kykenemättä antamaan nyt enää sen syvällisempää perustelua mielipiteelleen. Joskus toiste, kun esteratsastajan ajatukset eivät hajonneet tuhanteen suuntaan samaan aikaan. Keikon ei tosiaan tarvinnut odottaa kauan, että hän ei kestänyt enää sekuntiakaan.

Myöhemmin Keiko tunsi koko kehonsa tärisevän, kun hän käpertyi vasten Brianin lämmintä kylkeä ja painoi päänsä miehen olalle, pohtien tottuisiko tähän koskaan. Ei kai Brianin ikäisen miehen sydän oikeasti vaarassa olisi?
Keiko käänsi päätään ja kurottui painamaan suudelman hopean kirjomalle poskelle tutkien miehen kasvoja pehmein, häkeltynein silmin.

Ei Brian vielä niin vanha ollu kuin näytti välillä olevansa, sentään. Vasta lähestymässä neljääkymmentä ja huippu-urheilijan sydän kestäisi kyllä. Kunhan vain kiusoitteli Keikoa aikansa kuluksi.
Brian veti naista lähemmäs, hengittäen ulos hyvin värisevästi.
"... Penni ajatuksistasi, rakas?" Naisen ilme ei oikein selventänyt tuon mahdollisia ajatuksia.

Keiko ollut varma, pystyikö hän pukemaan sisällään jylläävää tunnetta sanoiksi. Hän tunsi olonsa voimattomaksi, mutta mitä parhaimmalla tavalla, ja kiitolliseksi siitä, että Brian oli edelleen hänen elämässään. Mies veti häntä lähemmäs, ja Keiko suli hymyyn, haudaten kasvonsa hetkeksi kuumaa ihoa vasten.
”Ajattelin kai, että rakastan sinua”, hän sanoi ja piirsi sormenpäillään miehen rintakehään, ”ja pohdin, ansaitsenko minä sinua.”

Brian nautti siitä läheisyydestä, silitellen Keikon hiuksia hellästi.
"Tiedät että vastaus jälkimmäiseen ei voisi koskaan olla kieltävä."

”Miksi kuvittelet, että se olisi sinun kohdallasi?” Keiko kysyi ja nosti päänsä tutkien miehen kasvoja nyt vakavoitunein silmin. Miksi Brian kuvitteli, ettei ansaitsisi häntä? Uskoi siihen jopa niin vahvasti, että oli valmis sulkemaan hänet elämästään.

Brian hymyili pehmeästi.
"Lupaan etten kuvittele niin." Ei hän voisi muutakaan sanoa. Mutta noin täydellinen, pieni olento jota hän rakasti koko sydämestään... Oli vaikeaa uskoa että hän olisi ansainnut tällaista.

Keiko kiitti miestä suudelmalla.
”Etkä pidä itseäsi hirviönä. Olet uskomattoman huomaavainen”, nainen sanoi ja painoi pehmeitä suudelmia miehen poskelle, kaulalle ja olkapäälle sanojen välissä, ”kiltti… hyväsydäminen… lempeä… epätodellisen komea, hopeakettuni.”
Hän kosketti Brianin poskea.
”Ja minä rakastan sinua.”

"Minä lupaan." Suudelmat ja niiden välissä lausutut sanat saivat hänen hymyilemään, kunnen mies naurahti hopeaketulle. Hän kietoi kädet kunnolla Keikon ympärille, vailla aikomusta nousta tästä vielä hetkeen.
"Minä rakastan sinua. Niin että välillä sattuu."

Keiko käpertyi vasten miehen kylkeä ja sen lämpöä toivoen, että tämä olisi ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun Brian särkisi hänen sydämensä ilmoittamalla kävelevänsä ulos hänen elämästään. Syvenevä, sininen hämärä ja miehen sydämen syke saivat raukeuden leviämään hänen raajoissaan, kun viime päivien univaje hiipi miellyttävän uupumuksen perästä. Ehkä jos mies jäisi, hän voisi nukkua omassa asunnossaan kuulostelematta lähestyviä askelia tai ovessa kääntyviä avaimia.

Brianilla ei ollut aikomusta karata ovesta ulos, jos Keiko ei häntä häätäisi omaan asuntoonsa. Hän painoi pehmeän suukon tummiin hiuksiin, hymyillen pehmeästi.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   La Marras 25, 2017 1:26 pm

Perjantai 1. joulukuuta 2017

Valkeiden verhojen lomasta tunkeutuvaan päivänvaloon havahtuva Keiko suli epäuskoiseen hymyyn, kun hän tajusi heräävänsä Brianin vierestä omassa kodissaan. Hetkeksi Keiko hautasi kasvonsa peittoon ja kääntyi sitten varovasti miestä kohti ollakseen herättämättä tätä aivan vielä. Aamun valo tarttui hiusten hopeaan, ja Keiko tukahdutti naurun jäädessään tuijottamaan niitä. Hyvänen aika!
Hän hivuttautui ääneti sängystä, kävi pesemässä hampaansa ja kääriytyi pehmeään, vaaleanpunaiseen kylpytakkiin, ennen kuin istahti miehen vierelle ja kosketti pehmein sormin hopeisen sängen kirjomaa poskea.
”Huomenta”, hän kuiskasi.

Brian oli valvonut Keikoa pidempään, että nainen oli varmasti nukahtanut, ennen kuin kävi suihkussa. Nyt hän ei itse havahtunut Keikon herätessä. Ei ennen kuin pehmeä kuiskaus tunkeutui tajuntaan hitaasti.
"Mnnnh..." Kosketus sai miehen värähtämään kevyesti. Ruskeat silmät raottuivat auki.
"Huomenta. Oletko ollut kauan ylhäällä?"

”En”, Keiko vastasi, silmät pehmeästi hymyyn siristyen ja kumartui hipaisemaan huulillaan miehen poskipäätä. Hän piti sormensa tiukasti erossa hiuksista, edes pienen hetken.
”Ajattelin mennä suihkuun, ja kysyä haluatko mukaan - mutta ehkä kävit jo”, hän sanoi työntäen muutaman, tumman hiussuortuvan korvansa taakse.

"Hyvä." Brian vei käden naisen niskaan, vetäen tuon suudelmaam hellästi. Hän nautti hitaista aamuista ja hellyydestä aamuisin.
"Kävin kun nukuit. Odotin vain että et heräisi enää." Hän naurahti ääni aamusta käheänä.

Keiko hymyili suudelmaa vasten ja tunsi perhosten kutittavan vatsanpohjaansa, koska kaikki tämä tuntui epätodelliselta – voisiko tämä olla hänen elämäänsä? Hän suoristautui asteen, mutta jätti kätensä lepäämään miehen rintakehälle.
”Onko tuo kieltävä vastaus?” hän varmisti.

Brian ainakin toivoi että tämä voisi olla heidän elämäänsä. Brian otti hellästi kiinni kädestä joka oli hänen rintakehällään.
"Tällä kertaa se on ei. Olen aamuisin kovin hidas, jos ei ole pakko nousta." Ja se oli harvinaista, ettei hänen ollut pakko kiirehtiä tallille.

Keiko nauroi ja kumartui painamaan suudelman miehen poskipäälle.
”Nuku rauhassa”, hän vetosi, ujutti sormensa vapaaksi ja hypähti jaloilleen. Hän kävisi pikaisessa, kuumassa suihkussa ja tuntisi itsensä inhimillisemmäksi, kun palaisi viettämään hidasta aamua miehen viereen.

Ei Brian käynyt nukkumaan enää. Hän vilkaisi puhelimensa läpi, heittäen sen lattialle housujensa viereen.
Keikon palatessa suihkusta hän hymyili naiselle pehmeästi, katsoen tuota pelkkä rakkaus silmissään.
"Onko sinulla tänään jotakin erityistä?"

Kylpytakin valkeisiin alusvaatteisiin vaihtanut Keiko katsahti olkansa yli tuntiessaan miehen katseen ja soi Brianille hymyn. Hän poimi vaatekaapistaan parin mustia legginssejä, topin ja puoleen reiteen laskeutuvan, ihastuttavan pehmeän villaneuleen, joka hautasi hänet sisäänsä kuin lämmin halaus.
”Ei, minulla ei taida olla mitään erityistä hetkeen”, hän vastasi haikeasti hymyillen ja kohautti olkiaan, ”en voi käydä töissä vähään aikaan. Sinä lähdet iltapäiväksi tallille?” Keiko kiipesi sängylle miehen viereen ja suki trooppiselta hedelmäshampoolta tuoksahtavia, kosteita hiuksia korviensa taakse.

Brian mutristi myötätunnosta kevyesti huuliaan.
"Mm. Niin lähden." Hän veti Keikon kainaloonsa, antaen kasvojensa upota kosteisiin hiuksiin.
"Haluatko tulla mukaan? Rosingsissa on hyvä kahvila." Mikä myyntipuhe.

Keiko käpertyi miehen kylkeä vasten ja nauroi matalasti.
”Jos lupaat olla tippumatta”, hän vastasi ja kiersi käsivartensa miehen vyötärölle.

"Minä lupaan. Omasta puolestani. Hevosten puolesta en voi luvata. Ja voisin ehkä rutistaa meille yhteisen maastoreissun." Hän voisi mielellään kysyä Aidenilta tuon järkähtämätöntä irlantilaisruunaa lainaksi.

Keiko kallisti päätään niin, että saattoi nähdä miehen kasvot ja hipaisi tämän leukaperää sormillaan.
”Yhteisen maastoreissun?” hän kysyi epäuskoisena.

"Sinähän kävit ratsastamassa?" Hän varmisti vielä että oli käsittänyt oikein.
"Rosingsissa on eräs oikein hurmaava vanha irlantilaisruuna, jonka omistaja ei varmasti pahastuisi lainasta. Colm on ainoa jonka selkään luottaisin aarteeni." Brian painoi suukon naisen kaulalle.

”No, kyllä, aikuisten alkeiskurssin ja puolet jatkokurssista, kunnes Tarquin sai tietää”, Keiko vastasi epäuskoisena naurahtaen – se tuskin teki hänestä sopivaa ratsastusseuraa ammattikilparatsastajalle, vaikka ajatus olikin ihastuttava.
”Mahtuuko sellainen päivääsi? Sinulla täytyy olla monta hevosta ratsastettavanasi.”

Brian mietti hetken.
"Mahtuu. Voin verrytellä Whiskersin maastossa ennen ensimmäistä valmennusta." Mies lupasi pehmeästi.
"Eli kävit ihan riittävästi jotta voin ottaa sinut mukaan." Brian lupasi.

Keiko tuijotti miestä hetken epäuskoisena ja nauroi sitten päätään pudistaen. Ajatus sai hänen vatsanpohjansa nipistämään. Brianko todella halusi hänet mukaansa?
”Hyvä on sitten. Millainen sinun normaali arkipäiväsi on tallilla?”

"Normaali arkipäiväni olisi alkanut yhdeksältä aamulla ja loppuisi seitsemän aikaan. Nyt on rauhallisempaa kun kaikki hevoset eivät kilpaile enää loppuvuodesta." Brian selitti pehmeästi.
"Ratsastan monta hevosta päivässä. Siinä se."

”Siinä se”, Keiko kohotti kulmiaan ja kierähti vatsalleen, tukeutuen kyynärpäidensä varaan. Tummat silmät tuikahtivat huvittuneina katsellessaan miehen kasvoja.
”Kai tiedät, että suurimmalle osalle maailman väestöstä päiväsi ovat erittäin epätavallisia ja jännittäviä?”

"Tiedän, mutta sitä on vaikea ajatella. Se on ollut minulle työ ja elämäntapa siitä asti kun valmistuin yliopistosta." Ensimmäinen kerta kun Brian mainitsi valmistuneensa sellaisesta.
"Sitä ennen vienyt jo ison osan ajastani."

Keiko suli lämpimään hymyyn. Mitäköhän mies oli opiskellut?
”Kertoisit minulle. Montako valmennusta sinulla on keskimäärin päivässä? Joku tarkkailee ja ohjaa ratsastustasi, niinkö?” hän houkutteli.

"Keskimäärin? Kolme tai neljä. Sen lisäksi saatan ratsastaa valmennuksien ulkopuolella kolme tai neljä hevosta lisää. Enemmän jos on joku konsultaatio. Niitä on enää harvemmin, enemmän silloin kun asuin Dublinissa ja ratsutin Whiskersin omistajan nuoria ja konsultoin klinikalla käyviä nuoria ratsuja. Jos joku haluaa Rosingsissa konsultoinnin, he kääntyvät Ellisin tai Artemiksen puoleen." Hän siis kulutti päivässä satulaa normaalin ihmisen työpäivän verran.
"Nyt kun aktiivinen kisakausi ei ole käynnissä, työstän nuoria hevosiani ja ylläpidän hevosten kuntoa. Valmennuksia ehkä yksi tai kaksi päivässä, yleensä. Nyt pari ylimääräistä vapaata kostautuvat kolmena valmennuksena."

Kuvaus miehen työstä sai Keikon nojautumaan lähemmäs kiinnostunus, keskittynyt hehku silmissään. Nainen suki hiuksia korvansa taakse ja painoi tietoa mieleensä.
”Niinkö? Kuka sinua yleensä valmentaa?” hän tiedusteli.

"Riippuu. Vichyn kanssa yleensä aina Artemis, kun hän omistaakin hevosen. Spookin kanssa hieman sama juttu. Kouluvalmennuksissa käytin ennen Caitlin Kingiä, nyt vaihdellen Van der Veeniä tai Chambersia, riippuu hevosesta. Muiden hevosten kanssa käytän esteillä sitten hevosen mukaan eri valmentajia, mitä hevonen kaipaakaan. Joudun kyllä myöntämään että valitsen usein mieluusti kenet Morlandin tai Bogaertin." Irlantilaisen kasvoilla kipaisi lammasmainen hymy. Jos hän sai valita, hän ei vapaaehtoisesti istunut maanmiehensä valmennuksissa pakkoa enempää. Köh.

Nimet eivät sanoneet Keikolle valtavasti, mutta pelkkä miehen äänen kuunteleminen – siitä välittyvä into alaa kohtaan ja asiantuntemus – saivat hänet janoamaan lisää. Artemis oli ollut vaikea puheenaihe aikaisemmin. Ehkä miehen nimen mainitsemista kannatti välttää.
”Millaisesta valmentajasta sinä pidät?” hän kysyi ymmärtääkseen, mikä sai miehen valikoimaan nimiä toisten yli.

"Morland on on hyvä valmentaja." Brian ei tosiaan tiennyt Keikon olevan Teddyksi kutsutun miehen vaimon ystävä.
"Pidän hänen tavastaan kohdata hevonen. Kaikissa on hyvät ja huonot puolensa. Morland on loistava jos haluan valaa itsevarmuutta nuoreen ratsuun tai sileällä Chambers. Mutta jos haluan jonkun rääkkäämään minua täydellisyyteen asti ja löytämään siitäkin vielä vikoja huippuhevosen kanssa, Artemis tai van der Deen ovat varma valinta."

Keiko nauroi ja nojasi leuan käsiinsä katsellessaan miestä.
”Ehkä näen joskus Teddyn valmentamassa sinua. Hän on tavattoman mukava mies, ja Gabriellen tarinoiden mukaan myös loistava työssään”, hän sanoi.

"... Sinä tunnet heidät? Ja minulla on Teddyn valmennus tänään." Brian huomautti pehmeästi.
"Onko Gabrielle Morland yhtä topakka nainen kuin hänen miehensä antaa ymmärtää?" Mies ei voinut olla kysymättä virneen kera. Vaimostaan ja lapsestaan ylpeydellä puhuva valmentaja sai vaimonsa kuulostamaan hyvin... Määrätietoiselta naiselta. Brian ei voinut sanoa koskaan nähneensä Gabriellea.

”Gabrielle on yksi parhaimpia ystäviäni”, Keiko vahvisti ja suli huvittuneeseen hymyyn.
”Hän on todennäköisesti paljon topakampi kuin Teddy edes tietää. Ja hän itse asiassa taisi aavistaa meidän tarinamme ennen minua”, hän lisäsi muistellen iltaa ulkona naisen kanssa. Gabrielle oli nolostuttanut hänet vihjailemalla baaritsikillä istuneen miehen katselevan häntä ja kadonnut sitten vaivihkaa naistenhuoneeseen, kun Brian saapui tarjoamaan hänelle juoman.

Brian kohotti kulmiaan. Nyt häntä alkoi kiinnostaa! Mies kohottautui parempaan asentoon ja katsoi Keikoa uteliaana.
"Miten muka?"

Keiko kallisti päätään ja nauroi.
”Hän oli paikalla, kun tapasin sinut ensimmäisen kerran. Hän jaksoi vitsailla, että eräs hieman harmaantunut mies katseli minua”, hän sanoi.

"... Hän oli Gabrielle Morland?" Brian kohotti kulmaansa. Nyt kun hän kaivoi muistiaan, hän muisti naisen jonka kanssa Keiko oli ollut ulkona.
"Hieman harmaantunut ei edes silloin ollut aliarviointi. Nykyään se olisi." Mies naurahti, kuljettaen sormensa läpi aamupörrösistä hiuksistaan.

”Hän on Gabrielle”, Keiko vahvisti ja kurottui painamaan suukon miehen poskelle, vastustaen kiusausta ujuttaa sormensa hopeisiin hiuksiin.
”Tiedätkö, hän on ainoa ihminen, joka on koskaan epäillyt, ettei Tarquin ole sitä, mitä esittää olevansa. Hän sai minutkin uskomaan, etten ole hullu eikä elämäni ollut vain harhaluuloa, niin kuin Tarquin maailmalle uskotteli.”

"Hän on ehkä sitten juuri niin erityinen kuin Morland antaa ymmärtää. En tiedä miten monesti olen kuullut hänen puhuvan vaimostaan tai näyttävän kuvia pojastaan." Brian naurahti. Teddy puhui perheestään kaikille, jotka vain malttoivat kuunnella sekunninkin. Eikä irlantilaismiestä haitannut kuunnella pienen pojan kuulumisia.

”Hän on”, Keiko sanoi lämpimästi. Gabrielle oli antanut hänelle kipinän tavoitella vapauttaan – Gabrielle oli itse asiassa antanut hänelle kipinän karata Hampuriin, missä hän oli tutustunut Brianiin paremmin.
”Ja he ovat ihana perhe.”

"Sitä kyllä. Teddyn kanssa tulee usein juteltua niitä näitä ja jaettua opetustyön tuskaa. Vaikka minä en voi sanoa tehneeni päivääkään niitä valmistuttuani." Brian naurahti, suukottaen Keikon poskea.

”Opetustyön?” Keiko toisti kulmiaan kohottaen.
”Oletko sinä opiskellut opettajaksi?”

Brian naurahti, haroen hiuksiaan.
"Olen opiskellut itseni liikunnanopettajaksi. Brian Darcy, Health and physical education BS, Limerickin yliopisto."

”Todellako? Sinä olet yllätyksellinen mies, Brian Darcy”, Keiko vetosi nauraen ja hipaisi miehen poskea, ennen kuin nojautui painamaan suudelman miehen leukaperälle.

"Todella!" Mies nauroi naisen yllättyneisyydelle.
"Minun piti opiskella jotakin ja liikunta on aina ollut lähellä sydäntä. Ja pidän lapsista. Joten... Noh, kuten sanottu, en ole päivääkään ollut opettajana, mutta pätevyys olisi kyllä."

Nainen kohottautui istumaan sukaisten hiuksia korviensa taakse ja katseli miestä hetken lämmöllä.
”Se on aivan äärettömän suloista”, Keiko sanoi ja kumartui alas painamaan suudelman miehen huulille.

Brian suukotti naisen huulia pehmeästi.
"... Ja se tutkinto antoi eniten kilpaurheilun osalta anteeksi." Mies vastasi velmusti hymyillen.

Keiko nauroi ja suoristautui istumaan. Liikunnanopettaja ei ollut jotain, mitä hän olisi arvannut.
”Haluaisitko aamupalaa?” hän kysyi tiedostaen, ettei ollut vielä tarjonnut. Miehen ei tarvitsisi nousta sitä varten ja keskeyttää hidasta aamua.

"Hmm. Mitä sinulla on? Anteeksi, olen nirso." Ja vähän ruokavammainenkin. Brian nousi istumaan, hieroen niskaansa.

”Se on sallittua”, Keiko sanoi sulaen hymyyn ja vilkaisi keittiönsä suuntaan.
”Minulla on teetä - paljon teetä - kahvia, tuoremehua, vettä, paahtoleipää, hedelmiä ja kananmunia, luulen. Mitä sinä yleensä syöt aamupalaksi?” hän kysyi.

Brian mietti hetken ja nousi sitten ylös. Häntä ei haittaisi tehdä omaa aamupalaansa.
"Minä voin kyllä tehdä itse. Ja no, syön yleensä munakkaan, hedelmiä ja jotain muuta. Vähän riippuu miten aktiivisesti olen jaksanut käydä ruokakaupassa."

”Jos niin haluat”, Keiko sanoi ja viittasi keittiötä kohti. Ehkä olisi mielenkiintoista nähdä, miten mies nautti aamupalansa – siltä varalta, että haluaisi yllättää tämän joskus tarjoilemalla sellaisen sänkyyn. Pienen keittiön jääkaappi oli säntillisen siisti ja varusteltu monipuolisesti terveellisin ruoin.
”Ole kuin kotonasi”, nainen tarjosi ja naksautti vedenkeittimen päälle teetä varten.

Brian oli vetänyt bokserit jalkaansa jo yöllä ja vaivautumatta pukeutumaan sen enempää, hän asteli Keikon perässä keittiöön. Hän avasi kaapin oven, vilkaisten Keikoa.
"Entä sinä, söitkö jo?" Kulmat painuivat kevyesti huolestuneelle kurtulle.

Keiko pudisti päätään.
”En vielä”, hän vastasi poimien Japanista ostetun, käsinmaalatun posliinimukin kaapista ja tarjoutui nostamaan toisen miehelle.
”Haluaisitko teetä tai kahvia?”

"Teetä." Hän ei oikein osannut juoda kahvia, kun sitä ei juonut hullukaan mustana, mutta ei kyllä kasvimaidoillakaan. Kahvi oli saanut jäädä siis unholaan, Brianin käytyä lääkärissä todennuttamassa allergiansa.
"Teenkö sinulle samalla?"

”Oh, ei kiitos. Minulle riittää kuppi teetä ja ehkä hedelmä”, Keiko vastasi hymyillen ja poimi toisesta kaapista miehelle näytille useamman harvinaisen teelaadun, joista suurin osa edusti vihreää tai valkoista teetä. Mukana oli myös kuumassa vedessä kukkaan puhkeava teelaatu, joka ihastutti häntä kauneudellaan.
”Löydätkö kaiken, mitä tarvitset?” hän kysyi ja seurasi miestä ihaillen katseellaan.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   La Marras 25, 2017 1:26 pm

"... Rakas." Brian vetosi pehmeästi. Nainen oli muutenkin yhtä kuin ne teekukat jotka tuo nosti siihen esille - ei tuo voisi jättää aamiaista syömättä.
"Jonakin päivänä vielä lähdet lentoon, jos et syö."

Keiko painoi katseensa hämillisenä hymyillen ja tarjosi teekukkaa myös miehelle.
”Syönhän minä”, hän sanoi ja nyökkäsi kohti miehen käsiä, ”mitä sinä teet?”

"Syötkö tarpeeksi?" Brian kysyi pehmeästi. Ei hän halunnut komennella, mutta huomasi väkisinkin huolehtivansa.
"Munakkaan. Ja ajattelin tehdä pienen hedelmäsalaatin."

”Uskoisin niin”, Keiko vastasi ja kohautti olkiaan kääntäen katseensa hedelmäkorinsa rikkaaseen sisältöön. Ehkä hän voisi auttaa miestä hedelmäsalaatin teossa. Hän poimi kaapista leikkuulaudan ja veitsen.
”Tarquin laati minulle hyvin yksityiskohtaisen dieetin, ja jos hän jotain on, lääketieteen ammattilainen.”

Brian nielaisi rumat sanat. Ei, se ei ollut Keikon syy. Hän ei voisi äyskäistä naiselle. Hän kaatoi maustetun munakasmassan kuumalle pannulle, kääntyen Keikoa kohti. Leukaperät pinkeinä hän yritti pitää kaikki rumat sanat sisällään. Irlantilainen temperamentti nosti inhottavasti päätään Brianin sisällä. Se temperamentti, jota usein pidettiin hauskana stereotypiana ja jolle usein naureskeltiiin.
"Oletko huomannut miten laiha olet?"

Hän ei ollut varma, oliko sen tarkoitus olla kohteliaisuus. Keiko katsahti miestä hämmentyneenä ja vilkaisi sitten itseään, vaikka liian suuri villaneule kätkikin hänet sisäänsä. Brian vaikutti kireältä, eikä Keiko ollut varma miksi. Hän epäröi hetken.
”Hän halusi minun näyttävän tältä. Muistutti, miten vastenmielinen olisin lihoessani.”

Brian nielaisi uudelleen, vetäen syvään henkeä. Hän vilkaisi munakasta pannulla. Sillä kestäisi vielä hyytyä. Mies kävi polvilleen lattialle, vetäen Keikon tiukkaan halaukseen. Miehen käsivarret taipuivat liiankin helposti naisen ympärille. Brian vannoin, että jos hän yrittäisi, hän voisi koskea sormilla omia olkapäitään.
"Mutta tiedätkö mitä rakas? Hän ei ole täällä enää. Minä pidän sinusta kuten itse pidät itsestäsi, mutta olen huolissani. Olet muutenkin kovin pieni. Eikä sinun tekisi ollenkaan pahaa syödä hieman enemmän. Sinä et koskaan voisi olla vastenmielinen." Brian nojautui taaksepäin, istuen jalkojensa päälle. Hän katsoi naista alaviistosta kasvoihin, nostaen sormensa tuon leuan alle.
"Olet aina täydellinen. Kunhan itse rakastat itseäsi. Älä ikinä usko jos joku väittää muuta."

Mitä tahansa hän olikaan odottanut, se ei ollut tätä. Hänen pulssinssa kohosi hälyttyneenä, kun Brian vajosi polvilleen ja veti hänet halaukseen. Keiko kosketti miehen hartioita ja hiuksia hämillään ja vastasi sitten miehen katseeseen ihmeissään. Hänen olisi kai pitänyt tottua jo kauniisiin sanoihin kaunissieluiselta irlantilaiselta, mutta nyt jokin tuntui särkyvän hänen sisällään.
”Brian”, Keiko vetosi hymyillen, kun tunsi kyynelten tulvahtavan varoituksetta silmiinsä ja hengittämisen muuttuvan vaikeaksi.
Mitä Tarquin oli tehnyt hänelle? Miten hän oli antanut itsensä tulla kohdelluksi niin?
”Olen pahoillani”, hän sanoi levottomana ja yritti saada itsehillintänsä takaisin pyyhkien silmiään.

Brian nousi seisomaan (yllättävän ketterästi, kun otti huomioon että mies näytti ulkoisesti nelikymppiseltä) ja kietoi kädet pienen naisen ympärille. Hän nojasi lantionsa keittiötasoa vasten, eikä edes tajunnut nostavansa karhumaiseen halaukseen kiedotun naisen kevysti ilmaan samalla. Toinen käsi nousi naisen hiuksiin, huulien painaessa suukon tuon poskelle.
"Ei hätää." Hän lupasi pehmeästi, tajuten sitten vasta laskea Keikon omille jaloilleen. Hän päästi tuon käsiensä suojasta, jotta saattoi kääntää munakkaan ympäri.

Keiko sulki silmänsä miehen halauksessa ja soi Brianille lämpimän, joskin kyyneleisen hymyn. Kuinka Brian saattoi edes kuvitella kantavansa hirviön leimaa? Nainen kosketti miehen käsivartta kiitollisena.
”Olet uskomattoman hyvä mies”, hän vetosi pyyhkäisten poskeaan, ”soisitko anteeksi pienen hetken?” Keiko suuntasi kylpyhuoneeseensa ja kumartui hetkeksi vessanpöntön ylle, kun raju pahoinvointi yritti ylös. Miten typerä hän saattoi olla? Miten hän oli saattanut antaa itseään kohdeltavan niin?
Mitä hän oli tehnyt ansaitakseen sen? Keiko painoi kädet suulleen vajotessaan kylpyhuoneen lattialle ja itki rajusti kaikkea sitä, minkä todella ymmärsi vasta nyt menettäneensä.

Brian hymyili surumielisesti kehun kuullessaan. Hän hipaisi äskettäin kyyneleistä märkää poskea, huokaisten hiljaa.
"Tietenkin, ei sinun tarvitse kysyä." Mies lupasi, jääden keittiöön. Naisen kieltäytymistä uhmaten hän teki tuolle hieman pienemmän munakkaan, jonka väliin heitti myös tuoreita kasviksia. Sen jälkeen hän tiskasi tekemänsä tiskit, jatkaen hedelmäsalaatin tekoa, jakaen sen suoraan kahteen kulhoon, siistien senkin valmistamisesta tulleet sotkut.

Ryhdistäydy, Keiko käski itseään maatessaan lämmitetyllä laattalattialla ja tuijottaessaan kattoaan. Sinulla on nyt kaikki hyvin. Sinulla on oma koti, ja keittiössäsi maailman ihanin mies kokkaa omelettia. Raju nyyhkäys ravisutti koko kehoa, mutta Keiko pakotti itsensä hengittämään pitkin, metodisen rauhallisin vedoin, kunnes sai itkun hallintaan. Menneisyyden muistaminen ei auttaisi mitään eikä ketään, hän kertoi itselleen haparoidessaan itsensä ylös ja pestessään kasvonsa kylmällä vedellä kätkeäkseen rajun itkun jäljet, ennen kuin palasi keittiöön. Nähdessään mitä Brian oli tehnyt hän oli purskahtaa uudelleen itkuun, mutta onnistui hymyilemään sen sijaan.
”Minä todella en tiedä, mitä olen tehnyt ansaitakseni sinut.”

Brian oli jo hetken harkinnut että menisi pian koputtamaan kylpyhuoneen oveen, mutta tyytyi hymyilemään Keikolle kun tuo saapui keittiöön. Mies hymyili teemuki käsissään, ruskeat silmät tuikkien rakkaudesta.
"En tiedä minusta, mutta olet ansainnut kunnon aamupalan. Varmaan syömme piknikkinä matolla?" Hän naurahti hyväntuulisesti, ottaen mahdollisimman paljon astioita kantoonsa kerralla.

”Se voi olla paras vaihtoehto”, hän naurahti ja pyyhkäisi kuumaa, kosteaa poskeaan.
”Ehkä seuraavaan vierailuusi mennessä olen saanut tämän paikan jo asuttavaan kuntoon.” Keiko keräsi syliinsä loput Brianin huomaavaisesti valmistamasta aamiaisesta ja kävi sitten täyttämässä heidän teekuppinsa, ennen kuin istuutui jalat eteensä ristittyinä miestä vastapäätä upottavalle, valkealle villamatolle.
”En voi uskoa, miten ajattelevainen ja kiltti olet.”

Brian laski ensin lautaset ja kupit matolle, istuen sitten alas.
"Noh, onhan tämä jo asuttava! Täällä voi tehdä ruokaa, nukkua, käydä suihkussa ja - " Mies sulki suunsa ja otti haarukallisen omelettia suuhunsa. Jotain käytöstapoja, hyvä mies.
"Usko nyt vain." Brian vastasi hymyillen, ottaen kulauksen teestään.
"Aiden muuten vastasi. Saat lainata Colmia ilolla, mikäili vain haluat."

Ja…? Hieman myöhässä valkeneva merkitys sai Keikon posket punehtumaan asteen.
”Niinkö?” hän kysyi nostaen teekupin käsiinsä ja katseli kuumassa vedessä auennutta teekukkaansa.
”Millainen hevonen se on?”

Brian yskäisi Keikon punastuessa, tuntien omien kasvojensakin punoittavan. Jos nyt edes aamun pysyisi asialinjalla, jestas soikoon.
"Colm on 170 senttiä korkea irish sport horse, jo 17-vuotias. Maailman rauhallisin hevonen. Vannon että sen vieressä saisi räjähtää pommi eikä se välittäisi. Enkä valehtele. Olen nähnyt kuin Aiden laukkaa sillä ilmaan nostetun pressun alta." Brian naurahti ajatellessaan nuoremman irlantilaismiehen hevosta. Colm oli hauska eläin.

”Oh”, Keiko vastasi ja tunsi vatsansa nipistävän. 170-senttinen. Se kuulosti… Valtavalta. Ratsastuskoululla hänet istutettiin yleensä ponien satulaan, ja ne olivatkin olleet ihastuttavia. Olikohan hän koskaan ollut aikuiskokoisen hevosen satulassa?
”Se kuulostaa kieltämättä hurmaavalta.”

"... Saattaa olla että olin toinen niistä joka heitti pressun ilmaan." Brian myönsi hymyillen teekuppinsa takaa. Mutta oli sitä nyt pitänyt kokeilla, kun Aiden oli väittänyt ruunan pystyvän siihen.
"Se on oikein hurmaava. Saat itse päättää haluatko tulla mukaan. Mutta lupaan, että vaaraa putoamisesta ei ole Colmin kanssa ja minäkin tulen Whiskersillä mukaan. Se osaa käyttäytyä."

Brian oli tehnyt hänelle aamupalaa ja sanonut hänelle jotain niin kaunista, että hänen oli vaikeaa muistella sitä alkamatta jälleen itkeä. Miten mies saattoi puhua itsestään kuin olisi jotenkin riittämätön? Keiko katseli miestä aamiaisensa yli ja työnsi tumman hiussuortuvan korvansa taakse.
”Se on ihana ajatus”, hän vakuutti.

"Minusta olisi ihana ajatus varastaa pieni maastoretki yhdessä. Ehkä keskittyisin valmennuksessa paremmin." Niin varmasti, Brian keskittyisi aina hevosiinsa sataprosenttisesti. Paitsi aiemmin syksyllä, mutta siitä ei oltu puhumassa Keikolle, luoja paratkoon. Syötyään munakkaansa hän siirtyi napsimaan lusikalla hedelmäsalaattia suuhunsa.

Keiko nauroi epäuskoisella lämmöllä.
”No siinä tapauksessa”, hän vastasi huvittuneena, ”kunhan en päädy valmentajiesi mustalle listalle.”

"Et päädy." Brian lupasi hymyillen.
"Et tosiaan." Artemis oli jo kysynyt mikä oli muuttunut, sillä muutamassa viikossa miehen ratsastus oli palannut entiselle tasolleen ja sijoituksia kilpailuista tullut.
"Ajan heidät hulluksi ihan muutenkin. Ja jos voin ottaa sinut mukaan tallille, miksi en ottaisi? Nautin seurastasi ja tiedän että pidät hevosista."

Brian sai naisen pudistelemaan päätään huvittuneena hymyillen. Miksi ei?
”Olet ylipuhunut minut”, hän vakuutti, ”otan vain tietokoneeni mukaan, niin voin työskennellä, kun ratsastat.” Luojan kiitos, hän oli jättänyt kannettavan tietokoneensa työpaikalle eikä kotiin. Hän ei voisi käydä tapaamassa asiakkaitaan nyt, kun tilanne Tarquinin kanssa täytti hänet kauhulla, mutta hän voisi pysyä ajan tasalla siitä, mitä kognitiivisen neuropsykologian kentällä tapahtui ja valmistella seuraavaa artikkeliaan.

"No niin. Voit siis istua kahvilassa tekemässä töitä ja minä teen omani." Brian vastasi hymyillen.
"Ja voimme katsoa illalla oletko jo kyllästynyt minuun ja kaipaat omaa aikaa vai saanko tulla vielä toiseksi yöksi luoksesi."

Keiko nosti katseensa ja suli valoisaan, häkeltyneeseen hymyyn. Hän kallisti päätään tumma polkkatukka keinahtaen.
”Luuletko todella, että sanoisin ei?” hän kysyi kohottaen kulmiaan.

"En voi tietää!" Brian naurahti puolustuksekseen.
"Olit juuri kanssani useamman päivän kanssani Madridissa ja nyt olin jo yön luonasi. Ehkä vaikka haluat nauttia omasta rauhasta välillä, ilman että ukko kuorsaa sängyssäsi."

Keiko tukeutui käsivarteensa ja nojautui matolle katetun aamiaisen yli painamaan suudelman miehen poskelle.
”Minä rakastan sinua, senkin hölmöläinen”, hän vetosi huvittuneena.
”Olin aivan sietämättömän onnellinen herätessäni vierestäsi.” Hän oli nukkunut tuntien olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi, pelkäämättä hiljaisen asuntonsa pienimpiä risahduksia, kolahduksia tai kadulla kulkevia autoja, joiden hän odotti hiljentävän talonsa kohdalla.

Brian nauroi pehmeästi, painaen poskeaan naisen huulia vasten. Hän hieraisi poskeaan ja nyrpisti nenäänsä. Pitäisi ehkä ostaa muutama partaterä Keikon luo. Partakone olisi hätävarjelun liioittelua.
"Oli ihana herätä sinun ääneesi." Mies totesi hymyillen. Hän nousi ja vei astiat keittiöön, venytellen sieltä tullessaan hyvin raukeasti.
"Sinulla tuskin on ratsastusvarusteita täällä?"

Kysymys sai saman faktan valkenemaan hänellekin.
”Ei ole”, hän sanoi pudistaen päätään, ”tosin, minulla ei ole niitä enää ylipäätään. Tarquin ei kokenut minun tarvitsevan niitä enää, joten hän heitti ne menemään.” Hänen kypäränsä, ihanat, ruudulliset ratsastushousut, jotka tuoksuivat vienosti hevoselta, laadukkaat nahkaiset ratsastuskengät ja niiden päälle täydellisesti istuvat, mitä ne olivatkaan nimeltään?
”Pitää ostaa joskus uudet”, Keiko sanoi kohauttaen hämillisenä olkiaan ja nousi seisomaan.

"No, lähdetään kohta niin ehdimme pysähtymään E&Cssä ennen tallille menoa." Brian jatkoi kevyttä venyttelyään, näyttäen hetken mietteliäältä. Samalla hän yritti pitää inhoavat sanat sisällään. Nainen mainitsi ex-miehensä, ei mitään sen kummempaa.
"Pahastutko jos haluan maksaa kypäräsi?" Pieni vainoharha miehen sisällä nosti päätään. Hän halusi Keikolle oikeasti turvallisen kypärän.

Keiko katsahti miestä hämmentyneenä sujauttaessaan modernin, ruusukultaisen Macbookin tietokonelaukkuun ja pohti, tulisiko hänen vaihtaa vaatteita toisenlaisiin.
”Ei sinun tarvitse ostaa minulle mitään”, hän huomautti levottomana – Brian vaikutti aina niin kovin anteliaalta, mutta hän ei halunnut päätyä olemaan lovi miehen tuloissa.

"Eikun... Oikeasti." Brian puraisi pehmeästi huultaan. Hän tuskin joutuisi edes maksamaan täyttä hintaa liikkeessä josta haki kisapaitoja silloin tällöin. Hän huomasi usein saaneensa mystisesti alennusta.
"Minä jos joku tiedän mikä merkitys hyvällä kypärällä on. Haluan vain että sinullakin on sellainen päässäsi."

”Hyvä on kai sitten”, Keiko myöntyi epäröiden ja loi mieheen empivän katseen suunnatessaan makuuhuoneeseensa hakemaan kermanvalkeaa käsilaukkuaan ja vaihtamaan pitkän villaneuleen pariin beigejä jegginssejä ja poolokauluksiseen, valkoiseen neulepaitaan.
”Mennäänkö?” hän kysyi pujottaen roosanvärisen takin päälleen. Ehkä hän saisi smaragdinvihreän villakangastakkinsa vielä joskus takaisin.

Brian kävi pukemassa ylipäätään vaatteet päälleen, onneksi ratsastusvaatteet olivat autossa. Hän veti nahkatakkia päällensä ja nyökkäsi Keikon sanoille. Hän oli avannut jo autonsa ovet, kun muisti jotakin.
"Uh. Rakas, odota siinä hetki." Brian istui kuskin paikalle ja työnsi naisen joululahjan hanskalokeroon piiloon. Olikin pitänyt jättää ne apukuskin paikalle. Hän avasi apukuskin oven, hymyillen naiselle matalan urheiluauton ratin takaa.
"Noin. Nyt siinä on tilaa sinulle. Paha tapa jättää tavaroita lojumaan." Ehkä Keiko ei ollut nähnyt kosmetiikkaliikkeen kassia. Ehkä.

Mitä tavaroita hänen ei ollut sopivaa nähdä? Keiko kohotti miehelle kysyvästi hymyillen kulmiaan, kun pujottautui viehättävän auton etupenkille käsilaukku ja tietokonelaukku sylissään.
”Olet salaperäinen mies, Brian Darcy.”

"Enkö olekin?" Brian hymyili mahdollisimman viattomasti. Pitäisi piilottaa ne kotona johonkin kaappiin, jestas sentään. Ja rukoilla ettei hän unohtaisi kylpylästä saapuvaa korttia mihinkään lojumaan, kunhan se tulisi postissa. Hän käynnisti auton ja ajoi hetken väärään suuntaan, pysähtyen tutun tarvikeliikkeen pihaan.
"Täältä pitäisi saada kaiken mitä tarvitset." Mies totesi hymyillen. Kun hän astui sisälle kauppaan, olo tuntui kotoisalta. Nahkavarusteiden tuoksu oli niin tuttu ja turvallinen.

Mitä hän tarvitsi? Keiko katseli ympärilleen ja hipoi viehättäviä tuotteita sormenpäillään. Ratsastuskengät - eikä toinen pari kenkiä olisi pahitteeksi, hän pohti vilkaistessaan korollisia nilkkureitaan, sekä ratsastushousut, kypärä ja kenties sopivat hanskat. Pitäen rajallisen budjettinsa mielessä hän valikoi alennuksessa olevat, beiget ratsastushousut, viileään säähän sopivat ratsastushanskat, sijoitti mustiin, nahkaisiin jodhpureihin ja jäi sitten tutkimaan kypäriä.
”Voit vain kertoa, mikä kannattaa ostaa”, Keiko vetosi koskettaen Brianin kättä.

Brian jäi katselemaan kypäriä. Hän otti ylähyllyltä merkkivalmisteisen kypärän, arvoimalla koon ja laski sen Keikon päähän.
"Liian iso tai pieni?" Hän todellakin maksaisi Keikon kypärän.

Keiko kokeili kypärää kädellään ja keinautti sitten päätään. Kypärä lupsahti silmille, ja nainen nosti sen lippaa hymyillen.
”Ehkä koon pienempi”, hän ehdotti kiitollisena siitä, ettei ratsastusvarusteissa kohdannut samaa ongelmaa kuin kengissä ja silloin tällöin vaatteissakin ja joutunut ostoksille lastenosastolle.
”Onko joku merkki muita parempi?”

Brian naurahti ja otti pari kokoa pienemmän. Se oli keinahtanut niin hyvin naisen päässä.
"Charles Owen." Brian vastasi, laskien kyseisen merkin kypärän Keikon päähän.
"Entäs se?"

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   La Marras 25, 2017 1:26 pm

”Oikein sopiva”, Keiko vastasi tunnustellen kypärää päässään, ennen kuin poimi sen käsiinsä ja pyyhkäisi tummia hiuksiaan takaisin malliin.
”Tarvitsetko sinä jotain?”

"Nyt kun otit puheeksi." Brian havahtui naisen sanoista, astellen ratsastushanskojen luo. Hän otti hyllystä teräksenharmaat nahkahanskat ja veti käteensä, kokeillen.
"Spookin ja Whiskersin kanssa kuluu hanskoja kuin sukkia."

”Ne olivat kai aikamoisia poikia pidellä?” nainen kysyi nostaen kypärälaatikon syliinsä pinotun vuoren päälle ja katsoi miestä sen yli, pidellen kypärää paikallaan leuallaan.
”Voisin käydä ostamassa nämä.”

"Niissä on vähän voimaa. Mutta pidän sellaisista hevosista ja itseäni kehumatta, olen aika hyvä rauhoittamaan sellaiset raisut pojat." Brian otti kypärän kasan päältä.
"Otan vielä parit sukat ja tulen näiden kanssa."

Keiko suli hymyyn, joka jätti tummat, vinot silmät huvittuneiksi. Hän tuki kypärälaatikon paremmin pinon päälle leuallaan, kun suuntasi edeltä kassalle ja etsi käsilaukustaan tarpeeksi käteistä koko röykkiötä varten. Brianin ei tarvinnut ostaa mitään hänelle. Mies oli joskus viitannut Tarquinin varallisuuteen ja elämäntyyliin, ja silloin tällöin nainen pelkäsi, että Brian uskoisi hänen odottavan samaa edelleen.

Brian palasi kassalle ja itsepintaisesti erotti kypärälaatikon Keikon ostoksista. Hän kerran oli sitä ehdottanut, niin hän myös maksaisi sen 150 punnan kypärän naiselle.
"Älä rakas pakota minua väittelemään tästä."

Hetken Keiko tuijotti miestä levottomin silmin, ahdistus sisällä jylläten, ennen kuin luovutti ja antoi Brianin ostaa hänelle ratsastuskypärän.
”Kiitos”, hän sanoi ja hipaisi miehen poskea sormillaan, kun keräsi ostokset syliinsä.

Brian huomasi myös saavansa siitä alennusta, mikä ei sinänsä yllättänyt. Hän keräsi omat ostoksensa ja asteli autolle, saaden tavarat juuri ja juuri mahtumaan autoonsa.
"En halua astua varpaillesi. Mutta jos minä haluan sinulle tuollaisen kypärän, on myös minun tehtäväni maksaa se." Brian selitti kun istui kuskin paikalle.

”En tiedä, olenko täysin yhtä mieltä logiikkasi kanssa”, Keiko vastasi kiinnittäen turvavyönsä, tietokonelaukku ja ostoskassit jalkojensa välissä ja kermanvalkea käsilaukku sylissä.
”Tiedäthän, etten odota sinun ostavan minulle mitään?”

"Minä tiedän. Mutta sillä on minulle merkitystä että tiedän ettei kypäräsi hajoa jos putoat ja että se on turvallinen. Jos haluat, voimme puolittaa sen mitä siitä jäi jäljelle?" Mies tarjosi kompromissia varovasti.

”Kiitos”, Keiko tarttui kompromissiin ja työnsi Brianin ostoskassiin puolet kypärän hinnasta seteleinä. Hän kävisi joku päivä Newcastlessa nostamassa lisää käteistä, jotta hänen pankkitiliään todennäköisesti vahtiva Tarquin ei voisi jäljittää häntä Hexhamiin.

Mies käänsi auton kohti Rosings Parkiin vievää tietä. Hän piti katseensa tiukasti tiessä.
"... Ethän ole vihainen minulle?" Piti varmistaa.

”Mitä?” Keiko kysyi hämmentyneenä ja kääntyi katsomaan ajavan miehen profiilia.
”En tietenkään. Miksi olisin vihainen?”

Brian räpäytti pari kertaa silmiään. Kivi vierähti sydämeltä.
"Jos vaikka koit että talloin ylitsesi. Se ei ollut tarkoitus."

”Brian”, Keiko vetosi laskien kätensä miehen käsivarrelle, ”sinä teit - taas - jotain käsittämättömän huomaavaista ja ihanaa minulle. Kuinka voisin ajatella niin?”

"Sen olisi voinut ottaa niin." Brian totesi pehmeästi. Hän kääntyi tallille vievälle tielle ja hidasti merkittävästi. Hän ei ollut se joka piti yllä urheiluautojen stereotypioita.
"Hyvä jos et ajattele niin. Kun en tarkoittanut." Pysäköityään hän painoi suukon naisen poskelle.
"Valmis kohtaamaan kisakeskuksen vilinän?"

”En tietenkään”, nainen vakuutti päätään pudistaen. Keikolla saattoi olla tapana olettaa ihmisistä hyvää silloinkin, kun ei olisi pitänyt, mutta Brian oli osoittanut kerta kerran jälkeen, kuinka hyväsydäminen, huomaavainen ja ihana ihminen oli.
”Kyllä. Jännittävää nähdä Rosings Park omin silmin.”

"Mennään sitten." Brian hymyili vallattomasti ja nousi autosta, ottaen osan Keikon ostoksista kantoonsa ja omansa. Hän tervehti tutuimpia kasvoja hymyllä ja nyökkäyksellä, kun etsiytyi kaapille jossa piti varusteitaan. Siellä oli sakset joilla Keiko saisi hintalaput pois ostoksistaan.
"Irroita laput niin näytän missä voit vaihtaa rauhassa. Sitten käydään tutustumassa päivän ratsuusi."

Keiko katseli epäuskoisena ympärilleen. Hevosethan asuivat hienommin kuin hän. Loputtomia rivistöjä valkopuisia karsinoita, sinisenä säihkyvä pesutila ja viehättävät, lämmitetyt tilat ratsastajilla. Tämä todella oli aivan eri maailma kuin se ratsastuskoulu, jolla hän oli käynyt.
”Kiitos”, hän sanoi räpäyttäen silmiään häkeltyneenä, naksi laput irti uusista ratsastusvarusteistaan ja keräsi ne syliinsä, ”teillä on häikäisevät puitteet täällä.”

Brian vilkaisi Keikoa hymyillen. Niin heillä oli.
"Kukaan kilpahevosen omistaja, jonka hevonen on täällä, tuskin tyytyisi vähempään." Mies naurahti. Kun mies oli itse ratsastusvaatteissa, hän lähti johdattamaan Keikoa kohti oleskelutilan vessaa. Siellä tuolla olisi oma rauha vaihtaa vaatteensa.
"Tallin pieni oleskelutila." Hän naurahti sarkastisesti.

”Pieni, selvästi”, nainen vastasi luoden epäuskoisen silmäyksen jättimäisen, päivänvalossa kylpevän tilan suuntaan. Siellä taisi olla Brianin mainitsema kahvilakin, ja osa tilasta putosi loputtomina riveinä valkeita penkkirivejä kohti ikkunoita, jotka antoivat kai maneesiin.
Keiko vaihtoi ostamansa ratsastushousut jalkaansa, korvasi korolliset mokkanahkanilkkurit uusilla jodhpureilla ja pakkasi vaatteensa siististi pois. Matalapohjaiset kengät söivät häneltä totuttuja senttejä ja saivat ajatuksen 170-senttisestä ratsusta tuntumaan hurjalta.
”Oletko lähdössä ensimmäiseksi maastoon?”

"Olen. Sitten on valmennuksia valmennuksen perään." Brian huokaisi, hymyillen leveästi kun näki Keikon ratsastusvaatteissaan. Hän asteli portaita alas kohti tallia, kun ruskeatukkainen tyttö tuli heitä vastaan. Hetken tuo näytti säikähtäneeltä, hölkäten sitten ylös. Mitä hänen psykologinsa teki tallilla?
"Mikähän van der Veen junioria tänään vaivasi..." Brian mutisi puoliksi itsekseen. Aiden oli hänen puolestaan pyytänyt jättämään Colmin sisälle, joten mies suuntasi kohti karsinaa.

Keiko räpäytti muutaman kerran yllättyneenä, kun tajusi tytön ohitettua heidät, että kyse todella oli Amanda van der Veenistä, hänen asiakkaastaan. Olisihan hänen pitänyt sitä odottaa, sillä puolet hänen asiakkaistaan taisivat käydä Rosings Parkissa. Hän vilkaisi olkansa yli, kun seurasi Briania pitkin loputtoman tuntuista käytävää. Montako hevosta täällä oikein asui?
”Whiskerskö on sinun ratsusi?”

"Whiskers, kyllä." Brian pysähtyi shamppanjamustan irlantilaishevosen karsinalle. Vanha ruuna oli verhottu kirkkaanpunaisella fleeceloimella.
"Tässä. The Crying Game IV eli kotona vain Colm." Mies veti oven pehmeästi auki ja viittoi naista astumaan sisään. Kookas ruuna kääntyi tulijoita kohti lempeästi höristen.

Hevonen näytti hyvin rauhalliselta, mutta jättiläismäiseltä. Keiko astui epäröiden karsinaan ja ojensi kätensä erikoisen näköiselle ruunalle.
”Onpas se… Suuri”, hän sanoi ja rapsutti pehmein sormin hevosen otsapyörrettä. Miten hän saisi satulan sen selkään? Tai pääsisi sinne itse?

"Sitä se on. Mutta hyvin hellyyttävä." Brian hymähti. Colm nautti rapsutuksista rentona. Hevonen oli niin lempeä.
"Jos haluat apua, voin pyytää työntekijää auttamaan."

”Ehkä me selviämme”, Keiko vakuutti, vaikka epäilikin sanojaan – hän oli tähän mennessä ratsastanut poneilla ja sekin tuntui olevan osa aivan toista elämää. Mutta kilttisilmäinen hevonen tuskin hermostuisi, ja hän muisti nähneensä jättiläismäisen varustehuoneen matkalla.

"Oletko varma? Olen tässä lähellä jos tarvitset apua." Brian lupasi hymyillen, lähtien kimon Whiskersin karsinalle. Ruuna oli jo harjattu, joten hän saattoi suoraan siirtyä sen varustamiseen.

"En", Keiko nauroi silmäillen hevosta, "mutta haluan yrittää." Ja niin hän yrittikin - löysi ystävällisen sielun avulla ruunalle kuuluvat varusteet, viikkasi sen loimen siististi karsinan ovessa olevalle tangolle ja taisteli jopa satulan sen korkeaan selkään muutaman tuskastuneen yrityksen jälkeen.

Brian sai tottuneena varustettua Whiskersin nopeasti. Hän veti kypärän ja hanskat ylleen ja asteli Colmin karsinalle.
"Miten sujuu?"

Keiko kiinnitti suitsien remmejä kulmat keskittyneesti painuneina ja posket satuloinnin ponnistuksesta punoittaen.
"Sano sinä", hän naurahti viitaten varustettua hevosta kohti, "tarvitseeko tämä kaveri jalkoihinsa jotain?"

Brian kävi Colmin läpi, taputtaen hellästi ruunan kaulaa.
"Ei rauhalliseen maastoon." Mies vakuutti hymyillen.
"Laita kypärä ja hanskat niin mennään pihaan." Hän lähti hakemaan omaa ratsuaan, johdattaen heidän tallista ulos.
"Kinnaird! Viitsisitkö auttaa Keikon Colmin selkään?" Yrmeä tallityöntekijä nyt tuli vastaan ja mies vaikka punttaisi pienen naisen kevyesti.

Keiko oli keskittynyt tarkastamaan satulavyötä ja harkitsemaan fysiikkaansa. Hän saisi jalkansa ylös, mutta löytäisikö hän ponnistusvoimaa niin isosta kulmasta? Keiko päästi yllättyneen vingahduksen, kun tunsi yhtäkkiä lapiomaiset kädet vyötäröllään ja kohosi korkeuksiin. Paulus nosti naisen suoraan satulaan, työnsi kädet taskuihinsa ja lompsi takaisin askareihinsa itsekseen jupisten.
Colm tuntui valtavalta. Keiko työnsi jalat jalustimiin ja keräsi ohjat sydän läpättäen.

Brian ponkaisi sulavalla liikkeellä energisen, steppaavan ruunan satulaan. Hän vilkaisi olkansa yli ja nauroi ääneen. Hapan tallityöntekijä oli aina yhtä viihdyttävä!
"Eikös hän olekin hurmaava herrasmies?" Brian kysyi virnistäen, hakien hetken omaa asentoaan.
"Voidaan ratsastaa rinnakkain pihasta pois kun molemmat osaavat käyttäytyä. Tuuleeko korkealla?" Oli hänen pakko pilke silmäkulmassa kiusoitella. Colm oli valtava, mutta nytkin aivan täydellisen tyyni.

”Varsin”, Keiko vastasi ja tunsi levottoman piston vatsassaan katsoessaan, kuinka kaukana maa oli. Pettämättömän rauhalliselta vaikuttava hevonen tosin tuskin laskeuttaisi häntä satulasta varoituksetta.
Brianin kiusoittelu sai hänet suomaan miehelle kuivasti huvittuneen hymyn ja punomaan sormensa vaivihkaa ratsunsa harjaan, kun se lähti matkaan pohkeiden painalluksesta rinnakkain Whiskersin kanssa.
”Antaisit armoa. Olen ratsastanut vain poneilla aikaisemmin.”

Brian hymyili kun Colm saavutti kevyesti tanssahtelevan, ikäisekseen kimoksi kovin tumman harmaan ruunan. Whiskers tuntui päättäneen että se kapinoisi nimeään vastaan.
"Näytät hyvältä Colmin selässä. Nyt kun sekin on saanut vanhoilla päivillään vielä lihasta, Miyato on selvästi tehnyt töitä sen kanssa."

Hevosten askelten rytmi ja keinunta oli lohdullisen tuttu ja palautti vaistomaisesti mieleen suoran ryhdin, alas rennosti painuneet kantapäät ja satulan etukaaren yllä olevat, pehmeät kädet. Siitäkin huolimatta, että 170-senttisen ruunan askel oli massiivinen verrattuna hänen aikaisempiin ratsuihinsa.
”Se vaikuttaa herrasmieheltä”, Keiko vastasi ja rapsutti erikoisen väristä harjantyveä. Ehkä kun hänen elämäntilanteensa vakautuisi, hän voisi jatkaa ratsastusta.
”Menet Whiskersillä siis valmennukseen tämän jälkeen?”

Brian uskalsi huoletta pitää Whiskersin ohjia vain yhdessä kädessä. Innostaan huolimatta nuori hevonen oli herrasmiesmäinen maastokaveri.
"Se on, hurmaava hevonen. Kaikki aina rakastuvat siihen, se on niin kovin mutkaton ja kiltti hevonen. Ja menen, esstevalmennus. Sitten on kouluvalmennus Spookilla, ratsutan Artemiksen nuorta esteratsua ja viimeinen estevalmennus tänään on Vanellopella."

”Sinulla ei taida olla tylsiä työpäiviä?” Keiko kysyi sulaen hymyyn. Voisiko ratsastaja turtua työhönsä? Ehkei hevosten ratsastaminen läpi pitkien päivien ollut yhtä hohdokasta ja ainutlaatuista enää vuosien jälkeen.

"Ei. Kaikki päivät ovat erilaisia ja koskaan en voi olla varma mitä sen päivän aikana tapahtuu." Mies vastasi hymyillen. Hän piti työstään.
"Ja saan työskennellä eläinten kanssa." Brian taputti kimon kaulaa, Whiskersin vihdoin antautuessa Colmin rauhalliseen, joskin matkaavoittavaan käyntiin ja sen tahtiin.

”Olen tavattoman onnellinen siitä, että saat tehdä jotain, mitä rakastat”, hän vetosi vilpittömästi ja silitti Colmin kaulaa. Hän tapasi työssään lohduttoman monia, jotka olivat menettäneet kipinänsä elämään turruttavan työn seurauksena, kadottivat itseluottamuksensa ja kokivat jäävänsä umpikujaan.

Brian vilkaisi Keikoa, siristäen hieman silmiään.
"Pidätkö sinä työstäsi?" Hän ei ollut koskaan tainnut kysyä sitä.

Keiko katsahti Briania hämmästyneenä.
”Oh, minä rakastan sitä”, hän vakuutti valoisasti hymyillen, silmät pehmeten, ”viihdyn myös akatemian puolella, koen kognitiivisen neuropsykologian kentän tavattoman kiehtovana ja toivon tekeväni joskus lisää tutkimusta – mutta mitä todella haluan tehdä, on voida auttaa ihmisiä oikeasti. Vaikka vain kuuntelemalla hetken.”

Hymy nousi irlantilaisen kasvoille. Keiko oli aina niin ylpeä ja hehkui kertoessaan työstään. Hän ei ikinä kyllästyisi kysymään tuon työstä sen vuoksi. Silloin hän saattoi katsoa naista kun tuo oli onnellinen ja ylpeä.
"Olet ihan liian hyvä ihminen ollaksesi tästä maailmasta."

”Ja sinä olet toivoton imartelija”, Keiko vastasi pyöräyttäen hymyillen silmiään. Hän rakasti työtään koko sydämestään, sen kaikesta kuormittavuudesta huolimatta, ja tunsi haikean piston pohtiessaan, milloin voisi palata turvallisesti töihin. Ei kai Tarquin oikeasti olisi kiinnostunut odottelemaan häntä työpaikan ulkopuolella?

"Joten olemme siis luotu toisillemme." Brian naurahti pehmeästi, hidastaen Whiskersiä hieman kun polku kapeni.
"Mene edelle Colmin kanssa." Hän tulisi mieluummin perässä ja näkisi kokoajan mitän tapahtui.

Keiko katsahti miestä olkansa yli, mutta kannusti tyynen ratsunsa eteenpäin. Ratsastuskoulun maastoretket olivat jättäneet hänet säkenöimään ihastuksesta. Miten tohkeissaan ponit olivat, pörheät korvat hörössä ja lentoa lyhkäisissä askelissaan.
”Millaisen lenkin olemme tekemässä?”

"Sellaisen että saan Whiskersin lihakset lämpimiksi. Käyntiä ja ravia." Ei hän Keikoa laukkaamaan pakottaisi, mutta sekin olisi mahdollisuus.
"Ellet halua kokeilla miltä tuntuu laukata nummella." Brian heitti vallaton hymy kasvoillaan.

Keiko vilkaisi jättiläismäistä ratsuaan.
”Kenties joku toinen kerta”, hän rykäisi, vaikka miehen vallaton hymy saikin edelleen poikkeuksetta perhoset lepattamaan hänen vatsanpohjassaan. Ajatus nummella laukkaamisesta oli ihastuttava, mutta kenties tutummalla ratsulla. Tai edes hieman pienemmällä.

"Oletko varma? Se on huumaava vapaudentunne jonka siitä saa." Ei hän tämän enempää puhuisi naista ympäri, jos Keiko ei olisi halukas kokeilemaan. Kun he saattoivat kääntyä hieman leveämmälle polulle, Brian ratsasti suuren irlantilaisruunan vierelle jälleen.
"Voidaan ravata pätkä. Colm nostaa ravin kuin vain pyydät ääneen." Mies antoi pohkeilla kevyen merkin kimolle, sen lähtien raville pärskyen onnesta.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   La Marras 25, 2017 1:27 pm

Colm lähti raviin, ja hevosen valtavalta tuntuva, reipas askel tuntui heittävän hänet korkeuksiin. Keiko tuki jalkansa jalustimiin ja etsi ravista rytmin, jonka tahdissa keventää, mutta tunsi silti vatsalihastensa itkevän.
”Voi kyllä on”, Keiko vakuutti keräten innostuvan hevosen ohjat paremmin käsiinsä, ”mutta en ole varma pysynkö tämän jätin askeleissa kyydissä.”
Tai olisiko hänellä mitään toivoa pidellä hevosta, jos se säikähtäisi tai intoutuisi.

"Noh, ehkä toisen kerran. Jos kerran saan sillä tekosyyllä houkutella sinut uudestaan maastoon kanssani." Brian kevensi askeleen tahdissa tottuneesti. Hän oli toiminut Whiskersin ratsastajana vuosia ja tunsi nuoren ruunan kuin omat taskunsa. Rehellisyyden nimissä hänen taskunsa yllättivät hänet useammin kuin Whiskers.
"Hienosti sinä pärjäät sen kanssa."

”Imartelija”, Keiko vastasi ja punoi sormensa hevosen harjaan, ettei vahingossakaan nojannut ohjaan tasapainoillessaan sen varsin suuren ja näyttävän askeleen tahdissa.
”Unohdat, rakas, että sinä olet suorastaan syntynyt satulaan ja minä olen ratsastanut puoliväliin paikallisen ratsastuskoulun jatkokurssia.”

"En ole syntynyt tänne. Viettänyt vain kovin, kovin monta vuotta satulassa." Brian naurahti. Hän antoi ravin jatkua pidemmän pätkän, kunnes istui alas ja hidasti Whiskersin käyntiin. Nyt he voisivat kääntyä toiselle polulle ja suunnata kohti tallia.
"Ja sinä pärjäät erinomaisesti entisen derbyratsun selässä juuri sillä taidolla. Olet ollut hyvä oppilas."

Käyntiin siirtyminen tuntui lohdulliselta, vaikka hevonen olisi kenties halunnut jatkaa pidempäänkin. Hevosen selkään nouseminen pitkän tauon jälkeen, varsinkin näin suuren, oli ollut jännittävää, mutta nyt Keiko tunsi onnen leviävän vienosti tutiseviin raajoihinsa. Hevosilla saattoi todella olla taikavoimia tai ainakin ainutlaatuisia terapeuttisia ominaisuuksia.
”Tämä oli ihana ajatus, kiitos.”

Brian hymyili naiselle hellästi, kurottautuen hipaisemaan Keikon olkaa Whiskersin selästä.
"Oli ihana saada sinusta seuraa."

Keiko vastasi hymyyn. Brian olisi taatusti selvinnyt vaivattomammin ilman häntä, mutta oli äärettömän huomaavaista ajatella häntä ja uhrata hänelle aikaa kesken työpäivän. Mutta mitä muuta mies olisi koskaan ollut kuin käsittämättömän ihana?
”On jännittävää päästä näkemään sinut satulassa valmennuksissa.”

Brian pysähtyi tallin edessä, hymyillen naiselle kun odotti tuon jalkautuvan valtavan ruunan selästä.
"Ehdit jo kyllästyäkin illan aikana sen katsomiseen." Brian nauroi.
"Minä menen suoraan maneesiin. Kysy työntekijöiltä apua jos tarvitset apua."

Colm seisoi siivosti, kun Keiko pudottautui jaloilleen, nosti hevosen jalustimet ja kurotti ohjat kaulalta. Hän toivotti miehelle hyvää valmennusta, ennen kuin talutti hevosen mukanaan takaisin kohti karsinaa, josta oli sen löytänyt. Ystävällinen sielu Rosings Parkin viininpunaisessa takissa auttoi häntä hoitamaan Colmin omistajan ohjeiden mukaan ja viemään sen sitten nauttimaan loppuiltapäivästä ulos.
Vaihdettuaan takaisin omiin vaatteisiinsa ja haettuaan tavaransa, Keiko saattoi avata tietokoneensa viereisestä kahvilasta ostettu teekuppi sylissään ja asettua loisteliaan ”oleskelutilan” katsomoon seuraamaan jättiläismäisessä maneesissa liikkuvia ratsukkoja.

Brian selvisi ensimmäisestä valmennuksestaan oikein kunnialla. Sileävalmennuksesta Spookin kanssa ei voinut sanoa ihan samaa, mutta Brian nauroi sen läpi, koettaen saada samalla hevosen tottelemaan ja työskentelemään parhaansa mukaan. Kun hän lopultakin pääsi viimeisen valmnennuksensa jälkeen Vanellopen selästä alas ja saattoi ojentaa tamman hoitajalle, mieli teki itkeä. Tamma oli pistänyt hänet koville valmennuksessa ja takakaareen kerran pamahtanut, jo aiemmin kuukausi sitten kolhittu alaselkä tuntui siltä että uusi mustelma oli tulossa. Hän etsi Keikon, hymyillen naiselle pehmeästi.
"Ethän kyllästynyt kuoliaaksi?"

”Kuinka olisin voinut kyllästyä?” viimeisen valmennuksen jälkeen tavaransa pakannut Keiko kysyi tummat silmät innosta tuikahtaen. Hän oli saanut viettää aikaa upeassa hevoskeskuksessa, tarkkailla sen ihmisiä ja katsella Briania upeiden hevosten satulassa.
”Oletko sinä kunnossa?” nainen kysyi koskettaen miehen käsivartta myötätuntoisena. Varsinkin viimeinen hevonen oli näyttänyt aikamoiselta ratsastaa.

Brian hieraisi kevyesti selkäänsä.
"Vähän kylmäävää kipugeeliä kotona ja olen kuin uusi. Satulan takakaari pamahti selkään." Mies naurahti, ottaen Keikoa kädestä.
"Mennäänkö?"

”Olen pahoillani”, Keiko vetosi. Ehkä hän voisi edes levittää geeliä miehen selkään tämän oloa helpottaakseen, kuten joskus ennenkin. Nainen punoi sormensa Brianin käteen vatsanpohja ihastuksesta nipistäen, kun lähti tämän mukana kohti parkkipaikkaa.

"Ei tarvitse. Keiko näitä sattuu. Harvoin on päivää etten kolhi mitään ostaa itsestäni. Yleensä Spook yrittää murtaa nenäni rapsutuksillaan." Brian naurahti, istuen autoonsa.
"Niin minulla oli lupa tulla häiritsemään sinua kuorsauksellani seuraavaksikin yöksi?"

Se ei kuulostanut lohdulliselta, Keiko pohti kiinnittäessään turvavyönsä ja laskiessaan laukut jalkoihinsa.
”Kyllä”, hän nauroi, ”Brian, olet erittäin tervetullut vieras.” Eikö mies todella tiennyt, miten onnelliseksi tämän vierestä herääminen hänet teki? Miten ihanaa Brianin käsivarsille nukahtaminen oli?

"Piti varmistaa, rakas. Olet niin kiltti, että pelkään ettet sano kun haluat nukkua x-asennossa keskellä sänkyä, ilman parransänkeä niskassasi." Mies naurahti pehmeästi, ohjaten autonsa pois Rosings Parkin pihasta.

”Kuinka olisin mahdollisesti voinut ehtiä kyllästyä parransänkeen niskassani?” Keiko kysyi hymyillen ja kurottui hipaisemaan miehen poskea sormenpäillään.
”Montako yötä olemme edes saaneet nukkua yhdessä?”

Brian hymähti vaisusti. Lauantai, sunnuntai...
"Kolme." Mies vastasi hiljaa. Tuntui kuin he olisivat tehneet niin kymmeniä kertoja, mutta ei. Kolme yötä he olivat nukkuneet samassa sängyssä.
"Anteeksi neljä."

”Vastaako se kysymykseesi?” Keiko kysyi pehmeästi ja nojasi pään penkkinsä niskatukeen, katsellen miehen kojelaudan valaisemaa, häkellyttävän komeaa profiilia.

Irlantilaismies hymyili pehmeästi.
"Tavallaan." Mies lupasi pehmeästi. Pimeällä ajaminen ei kuulunut hänen lempiasioihinsa, mutta onneksi Hexhamiin ei ollut pitkä matka.

”Brian, minusta on ihanaa saada nukahtaa ja herätä kanssasi”, nainen vakuutti ja kiersi käsivarret ympärilleen. Keiko ei halunnut tunnustaa edes itselleen, miten ahdistavaksi koki pimeät, yksinäiset yöt, hereille pienimmästäkin äänestä sydän paniikissa hakaten säpsähtelyn. Ovessa kääntyvän avaimen kuulostelun.

"Minä en keksi parempaa kuin sinun vierestäsi herääminen. Kun vain kultaseni joskus malttaisit olla vielä sängyssä kun saan silmäni auki." Brian oli huomannut Keikon nousevan häntä aiemmin, jos hänellä ei ollut herätyskelloa.
"Vaikka onneksi sinun houkuttelemisesi takaisi viereen ei ole vaikeaa." OLisi pitänyt hymyillä vähemmän vallattoman vinkeästi, mutta Brian ei jaksanut hillitä ilmeitään.

Brianin hymy sai Keikon kääntämään katseensa hetkeksi ikkunaan ja koskettamaan vienosti punehtuvia poskiaan.
”Voin yrittää”, hän lupasi ja kätki hymyn neulepaitansa poolokaulukseen. Ehkä pitkät aamut olisivat jotain, mihin hänellä olisi jälleen mahdollisuus.

"Olisin satunnaisesti kiitollinen siitä." Brian nauroi pehmeästi, irrottaen toista kättään ratista sen verran että saattoi hipaista Keikon reittä hellästi.

”Hyvä on”, Keiko naurahti. Hän todella voisi opetella jälleen pitkiin, kiireettömiin aamuihin, sillä hänen ei tarvitsisi enää paeta ylös sängystä jonkin tekosyyn varjolla.
”Huomenaamuna olen vieressäsi, kun heräät.”

"Rakastan sinua." Se ei mitenkään ollut vastaus Keikon sanoihin, mutta hänen piti vain sanoa se.
"Ethän ikinä unohda sitä?" Pysäköityään vihdoin autonsa Hexhamissa hän otti kiinni naisen kädestä, suukottaen hentoja sormia hellästi.

Brian sai hänen vatsanpohjansa nipistämään ja lämmön hyökymään hänen sisälleen. Keiko suli valoisaan hymyyn ja hipaisi romanttiseksi käyvän miehen poskea, ennen kuin keräsi laukkunsa, nousi autosta ja lähti kohti uutta kotiaan miehen käteen tarttuen. Ehkä hän ostaisi huomenna jouluvaloja, jotka tekisivät pimeistä ikkunoista välittömästi kotoisammat.

Brian lähti Keikon kanssa sisälle. Eteisessä mielessä kävi ajatus, mutta hän hautasi sen kun tajusi että olisi todellakin suihkun tarpeessa.
"Yksi huono puoli ammattiurheilussa on. Nimittäin se, että suihku on kotona aina ensimmäinen osoite."

Keiko nauroi kyykistyessään ottamaan kengät jalastaan ja viittasi kohti kylpyhuonetta.
”Ole kuin kotonasi”, hän tarjosi ja kuoriutui sitten roosan värisestä takistaan tuntien jälleen haikean ikävän vihlaisun, kun muisti smaragdinvihreän takkinsa, joka oli Tarquinin asunnossa.
”Haluaisitko puhtaan pyyhkeen?”

"Voin käyttää sitä aamuista vielä." Brian naurahti, livahtaen kylpyhuoneeseen. Hän kävi pikaisesti vain suihkussa, tullen sieltä pyyhe lantiolle kietaistuna. Niin hän teki kotonakin! Hän haroi kosteita, hopean sävyttämiä hiuksiaan, hymyillen pehmeästi.
"Pitäisi ostaa luoksesi partateriä. Vaikka en minä kyllä usein partaani jaksakaan ajaa."

Sillä välin Keiko oli sytyttänyt asuntoon useamman, valoltaan pehmeän ja unenomaisen valaisimen ja käpertynyt vanhan sohvan nurkkaan sylissään yksi niistä, kuluneista romaaneista, jotka hän oli pelastanut mukaansa lähtiessään miehensä luota.
”Tiedä siitä. Näytät varsin hurmaavalta minun silmääni”, Keiko vastasi hymyillen ja kohautti olkiaan sulkien kirjan.

Brian nojautui olohuoneen ovenkarmiin olkapäällään, katsellen lukevaa naista.
"Jatka vain. Älä anna minun häiritä." Onnellinen hymy nousi miehen silmiin asti.
"Mitä haluaisit iltapalaksi? Ja söitkö mitään päivän aikana?"

”Et häiritse”, Keiko vastasi ja pudisti nauraen päätään. Hän laski kirjan sohvalle, venytti pehmeästi selkäänsä kylki ja lavat enää vain hieman vihlaisten ja nousi ylös ottaen askeleen kohti pientä keittiötään.
”Totta kai söin. Tallisi kahvila on oikein hyvä. Mitä sinä mieluiten syöt iltapalaksi?”

Brian hymähti naisen sanoille. Hyvä että tuo oli syönyt.
"Mmm.. Pidän tuorepuuroista, hedelmäsalaatista ja jostain proteiinipitoisesta, smoothieista... Mitä kaapissa milloinkin on."

Keiko kohotti vaikuttuneena kulmiaan.
”Hyvä on. Minä voin tehdä hedelmäsalaattia, loihdi sinä jotain muuta, mistä pitäisit”, nainen tarjosi ja siirtyi keittiöönsä ottamaan esiin aamusta tutun leikkuulaudan. Hänen ruoanlaittonsa oli erikoistunut lähinnä teehen viimeiset vuodet. Tarquin oli mieluiten käynyt ulkona syömässä ja halveksinut hänen yrityksiään laittaa ruokaa, joten Keiko oli luopunut keittiössä puuhailusta.

"Mitä?" Mies naurahti kulmien kohottamiselle pehmeästi.
"Pitää syödä kuin urheilija, jos haluan kutsua itseäni sellaiseksi." Hän otti kaapista hetken pohdinnan jälkeen jälleen kananmunia (oli hänkin ehtinyt syömään ihan ruokaa tallilla, pikaisesti tosin) ja paistettavaksi sopivia kasviksia. Paprikaa ja sipulia lähinnä. Ne kaikki sekaisin pannulla ja hän jakoi sen kahdelle lautaselle. Itselleen hän laittoi enemmän, mutta ei silti naisellekaan mitään pienintä mahdollista annosta.

”Olet vaikuttava mies”, Keiko vastasi ja katseli miestä ihaillen. Brian toimi niin luontevasti keittiössä, loihti vaivattomasti ruokaa hänen jääkaappinsa sisällöstä, ei pureskellut alahuultaan, räjäyttänyt kananmunia tai ollut leikata sormeensa. Keiko keskittyi leikkelemään hedelmistä symmetrisiä, kauniita paloja, jotka jakoi miehen lailla kahteen kulhoon, iltapalan verran Brianille ja sopivan maistiaisen verran itselleen, sillä ei ollut tottunut syömään iltapalaa.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   La Marras 25, 2017 1:27 pm

Brian vilkaisi Keikoa hymyillen. Hän auttoi naista jälleen tasapainoilemaan kaiken olohuoneen matolle. Ennen syömistä hän kyllä kävi vetämässä edes bokserit jalkaansa, ennen kuin haaveili istuvansa matolle syömään. Ehkä nainen sanoisi jos tuota haittaisi se että hän oli puolialasti.

”Minun pitää hankkia huonekaluja, pian”, Keiko totesi ja sukaisi vaivaantuneena hiuksiaan korvan taakse, kun totesi joutuvansa tarjoilemaan vieraalleen ruokaa jo toista kertaa lattiatasosta. Ehkä hän löytäisi jo tämän viikon aikana auton itselleen ja tuntisi olevansa jälleen hieman itsenäisempi. Hän jäisi ikävöimään somaa Miniään, mutta sekin oli Tarquinin nimissä.
Hän katsahti epäröiden miehen tekemää annosta, joka tuntui valtavalta – mutta ihana, huomaavainen Brian oli laittanut hänelle ruokaa.
”Millainen aikataulu sinulla on huomenna?”

Brian ei loukkaantuisi jos Keiko ei söisi kaikkea, mutta aiemman keskustelun valossa hän ei luottanut siihen että jos tuo jäisi nälkäiseksi, Keiko ottaisi lisää. Parempi siis hieman liikaa kuin liian vähän.
"Menen keskipäivästä tallille, viimeistään ja olen valmis vasta yhdeksän aikaan, kun Rosings menee kiinni."

”Onko sinulla samanlaisia valmennuksia tiedossa kuin tänään?” nainen tiedusteli ja toivoi, että itsensä huolestuttavan usein kolhiva urheilija kuljetti mukanaan kipugeeliä. Hän voisi auttaa sen levittämisessä iltapalan jälkeen.

"On ja ratsastan useamman hevosen läpi." Mies huokaisi hiljaa. Se elämän pelastava geeli oli tarttunut mukaan tallilta, onneksi.

”Toivottavasti ne ovat hyvällä tuulella”, Keiko toivoi ja siemaisi höyryävää vihreää teetä, joka sai ihastuttavan lämmön leviämään sormenpäihin saakka. Tai ehkä se johtui lämpimästä, täyttävästä iltapalasta.
”Kiitos”, hän sanoi heidän syötyään, keräsi astiat pinoon, painoi suukon miehen poskelle ja lähti keittiöön tiskaamaan.

"Toivotaan." Brian vastasi hymyillen. Hän jäi haaveileva hymy kasvoillaan istumaan matolle, nojaten päänsä vanhan sohvan reunaan istuessaan. Lepattava onni sisällä oli halkaista hänet kahtia, tuntui mahdottomalta että hän voisi olla niin onnellinen.

”No niin, kerro missä pidät geeliäsi”, nainen sanoi palatessaan keittiöstä, käsiään housujensa laitoihin kuivaten ja tummia hiuksia korvien taakse sukien.
”Ja sitten saat valita haluatko maata matolla vai sängyssä.”

Brian huokaisi liioitellun raskaasti.
"Kuvittelin etten voisi olla koskaan innostumatta tuosta, mutta nyt en ole. Sängyssä. Ja geeli on takin taskussa." Brian vääntäytyi ylös, käyden sängylle vatsalleen.

”Pahoitteluni”, Keiko sanoi palatessaan Brianin luo, kiipesi hajareisin tämän ylle laskematta liikaa painoa miehen päälle ja kumartui painamaan suukon hopeisen sängen värittämälle poskelle. Hän työnsi valkean neulepaitansa hihat ylös, avasi geelin ja ryhtyi sitten levittämään sitä kärsineelle selälle pehmein sormin, joiden hierova liike voimistui vähitellen käsien liikkuessa laajemminkin selän lihaksilla.

Brian nyrpisti kevyesti nenäänsä.
"Pahoittelusi? Sinä tunnut nauttivan siitä kun saat määräillä. Olkoonkin etten kyllä valita siitä."

”Nautin siitä, että voin tehdä jotain hyväksesi”, Keiko korjasi hymyillen, ”kuten hoitaa kipeää selkääsi. Erityisesti, kun minulla on melko vahva tunne, että olen osasyyllinen sen kipeytymiseen.”
Hän kumartui painamaan suukon miehen poskelle, ennen kuin pyyhki kätensä talouspaperiin ja siirtyi hieromaan miehen hartioita.
”Luulen, että sinulla ja lääkärilläsi on hyvin erilainen käsitys siitä, mikä on lepoa selälle.”

Brian naurahti tukahtuneesti tyynyyn. Se saattoi olla, että hän oli venyttänyt lääkärin ohjeita.
"Mnh, selkäni on kunnossa, rakas. Se vain kopsahti takakaareen villistä pukista."

”Toivon niin”, Keiko vastasi, suoristautui ja kiipesi pois Brianin selän yltä istahtaen jalat eteensä ristittynä sängylle miehen viereen. Hän sulki geelin korkin ja pyöritteli purkkia sormissaan.
”Miltä se tuntuu nyt?”

Brian kierähti kyljelleen, jotta saattoi katsoa Keikoa tuon puhuessa.
"Hyvältä. Usko pois, en olisi saanut lupaa kilpailla jos se ei olisi kunnossa. Saatika että liikkuisin Madridin jälkeen kun se oli raskas reissu."

Hetken Keiko tutki miehen ruskeita silmiä kuin päätellen, puhuiko miehinen ylpeys, mutta nyökkäsi ja laski geelin käsistään.
”Hyvä niin. Olisi kovin ikävää, jos olisit tuskissasi.”

"Mmm. En ole." Brian ojensi kättään, tavoitellen Keikoa kainaloonsa. Luoja hän oli poikki. Pari löysää päivää ja aivot tuntuivat muhjulta.
"Nukkumaan?"

Nauraen Keiko kierähti miehen kainaloon ja harkitsi koskettavansa tämän poskea, mutta muutti mielensä siinä pelossa, että geeliä päätyisi uudelleen Brianin silmiin. Sen sijaan hän painoi suukon miehen poskelle.
”Kyllä, mutta minun pitäisi ehkä vaihtaa vaatteita.”

Brian empi hetken, hymyillen vinosti. Hän halasi naista kunnolla, päästäen tuon sitten vaihtamaan vaatteitaan.
"Ehkä ja ehkä minä maltan odottaa sen aikaa että saan sinut kainaloon."

Keiko pyörähti kylpyhuoneessa pesemässä hampaansa sekä kätensä kipugeelistä, vaihtoi vaatteet Madridista ostamaansa, mukavan pehmeään miesten kauluspaitaan ja sammutti sitten sydän lepattaen valot asunnostaan, kun hiipi pimeyden poikki takaisin Brianin viereen. Ehkä hän voisi antaa itsensä tottua mahdollisuuteen nukahtaa miehen viereen ja lohdulliseen sydämen sykkeen rytmiin.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Su Joulu 03, 2017 12:01 pm

Sunnuntai 03. joulukuuta 2017 - Ilta, Priestpopple, Hexham

Brian oli tullut iltapäivällä Lontoosta ja viettänyt muutaman tunnin radiohiljaisuudessa. Puhelin pois päältä, ettei kukaan häiritsisi. Hän lähti myöhemmin Keikon luo, ollen nyt jopa viisaampi ja ottaen pienen kassillisen vaatteita mukaan. Hän kuitenkin unohtuisi sinne pariksi yöksi, vaikka kuinka ajattelisi tulevansa huomenna kotiin.
Päästyään naisen ovesta sisään, Brian nappasi sanaakaan sanomatta Keikon karhumaiseen, tiukkaan halaukseen. Irlantilaismies hautasi kasvonsa naisen kaulansyrjään. Häneltä oli viety edes haave väleistä lapsiensa kanssa. Se sattui. Sentään Keikon läheisyydessä oli jotakin lohdullista.

Kirjansa uudelle, vaaleanvihreälle sohvalle jättänyt Keiko ei ollut varma, mitä odottaa nähdessään Brianin ovensa takana sen näköisenä. Hän räpäytti häkeltyneenä silmiään tiukassa, sanattomassa halauksessa, mutta kiersi toisen kätensä miehen vyötärölle ja nosti toisen lohdullisena hopeisiin hiuksiin, punoen niitä hellästi sormillaan. Hän ei tiennyt, mikä Brianin oli saanut tolaltaan, ja vaikka miehestä välittyvä tuska särki myös hänen sydäntään, Keiko ei kiirehtinyt halausta tai rikkonut hiljaisuutta.

Brian pysyi siinä hiljaa useita minuutteja. Mies nielaisi sitä palaa kurkustaan.
"Mitä sinulle kuuluu?" Hän halusi ensin Keikon kuulumiset. Hänen murheensa selitys joutaisi odottamaan vielä hetken.

Keiko odotti hiljaisuus lempeänä, hopeisia hiuksia silittäen ja läsnäolonsa antaen. Hän katsahti miestä hämmentyneenä, kun Brian vetäytyi halauksesta.
”Minulla on kaikki hyvin”, hän vastasi katsellen miehen kasvoja huolissaan. Hänen asuntonsa oli muuttunut kodiksi: tuttu, valkea villamatto peitti tummapuista laminaattilattiaa, mutta sekalainen kokoelma vanhoja huonekaluja oli kadonnut. Seinustalla oli kauniisti muotoiltu, vaaleanvihreä, kauniisti kirjailluin tyynyin täydennetty sohva ja sen edessä tummapuinen sohvapöytä. Yhtä seinää peitti valkoinen kirjahylly, jonka värikkäät kirjanselät, viehättävästi muotoillut koriste-esineet ja kynttilät herättivät seinän valkeuden eloon. Mutta mikä parasta, huone tulvi lämmintä, pehmeää elävää valoa. Ikkunoihin oli ripustettu jouluisia valoköynnöksiä, nurkassa oleva paperivalaisin heitti matolle unenomaisia kuvioita ja tasoille sirotellut tuikut paloivat pienellä, kodikkaalla liekillä.
”Mutta mitä sinulle kuuluu? Onko jotain tapahtunut?”

Brian vilkaisi naisen olohuonetta, hymyillen hieman. Kaikkea tuo saikin aikaiseksi kun hän oli pari päivää poissa. Hän palautti ruskeiden silmiensä katseen Keikoon, vetäen värisevästi henkeä.
"Kävin Lontoossa. Menin sinne vain kuullakseni että lapseni eivät halua tavata minua."

Keiko nosti käden suulleen tummat silmät järkyttyneestä, vilpittömästä myötätunnosta laajeten.
”Voi Brian”, hän vetosi ja tarttui miehen käteen puristaen sitä onnettomana. Nainen viittasi sohvaansa kohti, ylitti maton ja veti miehen istumaan viereensä.
”Mitä tapahtui?”

Mies istui alas hitaasti, varoen ettei hän varmasti istuisi sohvan ohi. Hän ei olisi ihmetellyt jos oisi tehnyt niin.
"Vanhempani eivät kertoneet mitään etukäteen. He olivat vain ajatelleet että voisimme kaikki viettää päivän yhdessä." Hän hautasi kasvot käsiinsä.
"He eivät suostuneet tulemaan alas. Koska äitinsä on sanonut että hylkäsin heidät, enkä välitä."

Brianin tuska repi Keikon sydäntä, ja nainen kiersi kätensä miehen hartioille tämän haudatessan kasvot käsiinsä nojaten poskensa vasten miehen olkaa.
”Brian, olen niin pahoillani”, hän vetosi. Miltä sen oli täytynyt tuntua miehestä, jolle lapset olivat olleet niin kipeä, hankala aihe jo aikaisemminkin.

Mies ei välittänyt siitä itsensä takia. Mutta mitä tuollainen valhe teki hänen lapsilleen, noiden tunne-elämälle?
"En välittäisi jos ainoa joka kärsisi, olisin minä. Mutta se ei voi olla lapsille hyväksi, uskoa että minä... Olisin vain hylännyt heidät." Etenkin kun hän todellisuudessa maksoi aina kiltisti elatusmaksut ja laittoi koulutileille rahaa, toimitti vanhempiensa kautta lahjat.

Ei, se ei olisi hyväksi lapsille. Brianin ex-vaimo ei varmastikaan ollut kertonut tarinaa pahantahtoisuudesta - ei kai kukaan tehnyt niin? Ehkä nainen oli pelännyt lasten puolesta, jos uskoi Brianin olevan edelleen sama mies kuin vuosia sitten, ja halunnut pitää lapset turvassa? Keiko yritti ymmärtää ja halasi miestä toivoen, että olisi voinut tehdä enemmän lohduttaakseen.
”Luuletko, että he voisivat tietää totuuden joku päivä?”

Brian kohautti olkiaan. Totuuden? Silloin lapset haluaisivat tavata isäänsä vielä vähemmän.
"En tiedä. He ovat vielä ainakin liian pieniä sellaiseen. En edes pyytänyt tätä. Olen niin vihainen vanhemmilleni. Enkä ymmärrä miksi on pitänyt valehdella noin. Miksi ei voinut sanoa mitä tahansa muuta? Vai onko tämä kosto? Ole ansainnut koston, mutta en koskaan sotkenut lapsien elämää. Miksi hänen piti?"

”Olen niin kovin pahoillani”, Keiko vastasi pehmeästi, silittäen miehen käsivartta. Ehkä paras asia, mitä hän voisi tehdä, olisi vain kuunnella ja antaa miehen purkaa paha olonsa ulos. Brian oli hyvä mies eikä ansainnut tällaista tuskaa.

Brian puristi toista kättään kevyesti nyrkkiin, hengittäen sisään ja ulos syvään. Hän ei voisi tehdä tälle nyt mitään. Hän voisi vain kertoa totuuden, jos kumpikaan lapsista sitä ikinä kysyisi.
"Minun pitää vain päästää irti heistä." Mies vastasi hieman särkyneellä äänellä. Hän suoristautui, vetäen Keikon kainaloonsa sohvalla.
"Kyllä se tästä." Ei hän kuukausien päästä enää surisi asiaa näin, luultavasti.

Keiko kosketti miehen hopean sävyttämää poskea tummat, vinot silmät myötätunnosta onnettomina. Brianin tuska särki hänen sydämensä.
”He ovat lapsiasi. Ei sinun tarvitse vähätellä sitä, mitä tunnet.”

"En minä vähättele. Oikeasti. Enemmänkin vakuuttelen itselleni." Kyllä hän selviäisi, tästäkin.
"En vain saa sitä mahdollisuutta, jota sanoin toivovani."

Miksi Brian ansaitsi tällaista tuskaa? Kieko puristi miehen kättä.
”Minä ymmärrän”, hän sanoi pehmeästi, ”oletko varma, ettet voisi vielä saada sitä?” Kai joku voisi kertoa miehen lapsille, ettei isä ollut hylännyt heitä?

"Ehkä kun he ovat aikuisia ja jos tähtien asento on juuri oikea. Muutoin tuskin ei olisi toivettakaan. Hän veti syvään henkeä. Nyt riittäisi.
"Voisimmeko ajatella jotakin muuta?" Ei se muuttaisi asioita vaikka kuinka velloisi tässä.

Keiko katseli miestä epätietoisena. Brian oli selvästi tuskissaan, ja naisesta tuntui, ettei asia ollut lainkaan käsitelty – mutta sopiko hänen jatkaa aiheesta.
”Kunhan tiedät, että minä haluan kuunnella, jos sinä haluat puhua.”

"Minä tiedän. Ja minä puhun siitä kyllä. Nyt vain haluaisin unohtaa sen hetkeksi." Muuten hän vaipuisi vielä mustuuteen kokonaan. Eikä hän halunnut palata sinne.

”Hyvä on”, Keiko myöntyi epäröiden ja puristi miehen kättä omiensa välissä.
”Mistä haluaisit puhua?”

Brian kohautti kevyesti olkiaan.
"En tiedä. Katsotaan vaikka elokuvaa tai jotakin. Kunhan saan ajatukset muualle."

Keiko nyökkäsi, nousi poimimaan ruusukultaisen Macbookinsa sohvapöydältä ja avasi sen syliinsä istuen takaisin Brianin viereen. Hän kirjautui sisään Netflixiin ja ojensi laitteen Brianille.
”Mitä haluaisit katsoa? Jonkin scifielokuvan, kenties?”

Brian pudisteli kevyesti päätään.
"Valitse sinä. Olen aika varma että katsoimme viimeksi jotain mitä minä halusin katsoa." Mies naurahti vaisusti.

Mutta Keiko oli onnellisin nähdessään, että Brian katsoi jotain mistä piti – varsinkin, kun miehen ajatukset piti saada harhautettua muualle kamalasta tilanteesta. Nainen poimi koneen takaisin syliinsä, risti jalat eteensä ja tutki scifiluokkaa, joka oli käynyt tutuksi. Hän oli sivistänyt itseään Brianin listaamista lempielokuvista ja eksynyt sitten katsomaan paljon muutakin.
Hän ei tiennyt, kauanko selviäisi, ellei voisi palata pian töihin.
”Oletko katsonut sarjaa nimeltä Stranger Things? Se on varsin jännittävä.”

Brian oli noussut hakemaan vettä keittiöstä. Hän kurkisti oviaukosta, pudistellen päätään.
"Katsotaan vain." Mies hymyili, tullen vesilasin kanssa olohuoneeseen. Hän istui sohvalle Keikon viereen, painaen suukon tuon päälaelle. Huomaamattaan hän hengitti naisen tuoksua syvään.

Keiko napsautti ensimmäisen jakson pyörimään ja käpertyi vasten Brianin kylkeä toivoen, että olisi voinut tehdä jotain helpottaakseen miehen oloa. Sarjan tapa kuvata lasten ystävyyttä ja tuoda mukaan hurjia, yliluonnollisia elementtejä oli lumonnut hänet, mutta nyt naisen ajatukset harhailivat Brianin tilanteessa.
Tiesikö miehen ex-vaimo, että Brian oli muuttunut mies, joka olisi halunnut nähdä lapsensa?

Brian epäili vahvasti, että kukaan olisi puhunut Joslynille hänestä mitään. Omat vanhemmat eivät uskaltaisi koska halusivat tavata lapsenlapsiaan ja Artemiksesta hän ei tiennyt. Hän keskittyi sarjaan, saaden siitä mukavasti muuta ajateltavaa. Onneksi.

Keiko poimi miehen käden omiensa väliin, silittäen pehmein sormin kämmenselkää ja piirrellen sormenpäillään rystysten linjoja. Hän kallisti päätään niin, että saattoi tutkia vaivihkaa Brianin kasvoja ja yrittää lukea niiltä miehen ajatuksia hänen asuntonsa pehmeässä, hämyisässä valaistuksessa. Pakkohan jonkun oli voida korjata vääryys – ei Brianin takia, vaan lasten, jotka ansaitsivat tietää, että isä välitti hyvin paljon.

Brian keskittyi sarjaan, kun tempautui sen mukaan. Se oli ihan viihdyttävää katsottavaa. Jossakin vaiheessa tosin tuli sellainen olo että joki katsoi.
"Hmm?"

”Ei mitään”, Keiko vastasi hiljaa ja hipaisi huulillaan miehen kämmenselkää.
”Toivon vain, että voisin tehdä jotain.”

Brian hymyili Keikolle pehmeästi.
"Seurasi riittää. Se tarjoaa lohtua, muuta ajateltavaa ja piristystä."

Keiko epäili vahvasti, mutta vastasi miehen hymyyn ja nojasi päänsä tämän käsivartta vasten pitäen käden omiensa välissä. Ehkä Brian puhuisi asiasta jälleen, kun kokisi olevansa siihen valmis. Kyllähän mies toki tiesi, että hän kuuntelisi ja halusi auttaa. Voi rakas Brian – miltä lasten torjunnan oli täytynyt tuntua.

Ehkä kolme jaksoa myöhemmin Brian venytteli hieman.
"Menen käymään suihkussa." Hän painoi suukon Keikon huulille, etsi itselleen itse pyyhkeen ja meni kylpyhuoneeseen. Hän oli luovuttanut ja ostanut tänne oman shampoon ja suihkugeelin, tuoksuttuaan muutaman kerran Keikon hedelmäisiltä tuotteilta. Ei kiitos.

Miehen mentyä suihkuun Keiko sammutti sarjan ja kiersi käsivarret mustiin legginsseihin verhottujen jalkojensa ympärille nojaten leuan polviinsa. Hänen sydäntään särki Brianin puolesta, mutta varmastikin tilanne ratkeaisi vielä parhain päin – mies ansaitsi olla onnellinen, ja miehen lasten kuului tietää, että isä rakasti heitä, vaikkei voinut olla osa heidän elämäänsä.
Hän nousi sammuttamaan kynttilät, ettei vain unohtaisi niitä ja hetkellisen inspiraation vallassa päätti tehdä hedelmäsalaattia. Jos Brianin olisi nälkä.

Tullessaan suihkusta Brian etsiytyi keittiöön. Hän ei ollut vieläkään oppinut pukemaan tullessaan suihkusta, vaan kietoi kädet takaapäin Keikon ympärille ja painoi suukon tuon poskelle, edelleen vain pyyhe lantiollaan.
"Mitä teet rakas?"

Keiko hätkähti Brianin ilmestymistä niin, että meinasi pudottaa veitsen, mutta suli silmänräpäyksessä lämpimään hymyyn ja nojautui hetkeksi miehen paljasta, lämmintä rintaa vasten. Suukko hänen poskelleen sai hymykuopat ilmestymään, ja Keiko laski kätensä hetkeksi miehen käsivarrelle kuin kutsuna pysyä siinä.
”Iltapalaa. Onko sinun nälkä?”

"Hieman. Aina. Tunnet minut." Brian naurahti käheästi, painaen uuden suukon Keikon kaulalle.
"En käsitä miten voit olla noin ihana."

Käheä naurahdus sai perhoset lepattamaan hänen vatsanpohjassaan, ja Keiko vastusti halua vajota miestä vasten, kun Brian tuntui tekevän hänen polvensa huteriksi.
”Minä?” hän nauroi epäuskoisesti, pyyhkäisi loput hedelmät tummansiniseen lasikulhoon ja laski veitsen tiskialtaaseen, ennen kuin käänsi päätään niin, että näki miehen kasvot.
”Sinä olet ihana ihminen, Brian.”

"Voimme kiistellä tästä loppuillan, mutta se ei mene niin." Brian silitti peukalollaan Keikon kylkeä. pehmeä suukko naisen sirolle kaulalle.
"Olet niin kultainen."

Keiko hymyili päätään pudistellen ja haparoi hetken liikkeissään, kun melkein kutittava kosketus hänen kyljellään lähetti väreet pitkin selkää ja uusi suudelma hänen kaulallaan sai hänet sulkemaan silmänsä hetkeksi. Mitä mies teki hänelle? Brian-paran täytyi olla tuskissaan, ja hänen olisi sopimatonta unohtua miehen kosketukseen näin.
Ja silti Keiko tunsi vajoavansa Brianin rintaa vasten.
”Haluaisitko sitä nyt?” hän kysyi yrittäen kasata itsensä ja nyökkäsi kulhoa kohti.

Mies piti enemmän kuin mielellään Keikoa pystyssä. Hän tuskin huomasi naisen painoa itseään vasten.
"Mi... Ah. Haluan." Hedelmäsalaatti oli aina hyvää.

Syvään hengittäen Keiko suoristautui ja kurotti kaapista posliinisen, käsinmaalatun jälkiruokakulhon. Hän täytti sen hedelmäsalaatilla, työnsi mukaan lusikan ja kääntyi ympäri ojentaen sen Brianille.
Hyvänen aika, mitä mies oikein teki hänelle?

Brian nojautui keittiön tasoa vasten, ottaen lusikallisen pilkottuja hedelmiä suuhunsa.
"... Penni ajatuksistasi, rakas." Harmaantunut mies sukaisi hiuksiaan, ennen kuin jatkoi syömistä.

Keiko huuhtoi leikkuulaudan, veitsen ja pyyhkäisi keittiötason, ennen kuin nojautui tasoa vasten miehen vierellä kiertäen kädet kevyesti ympärilleen.
Hän pudisti hymyillen päätään. Hän todella ei ajatellut mitään – miten jokin saattoi yhtäkkiä tyhjentää hänen ajatuksensa näin? Brian oli aina ollut tavattoman lahjakas koskettamaan, mutta tunne tuntui muuttuvan vain intensiivisemmäksi. Ehkä hänen uusi vapautensa vapautti muutakin.
”Ajattelin kai, että rakastan sinua”, hän sanoi unohduttuaan hämillisen haaveikkaaseen hymyyn hetkeksi.

Brian hymyili naiselle hellästi. Miten hän rakastikaan tuota.
"Rakastan sinua. Teet minut onnelliseksi." Se lepattava onni vaiensi ainakin hetkeksi hänen surumielisyytensä. Onneksi. Brian hieraisi mustelmaista kohtaa selässään, harmitellen että se mustelma oli todella kipeä. Muuten olisi voinut...
"Keiko." Miten hän ei ollut oivaltanut tätä aiemmin, vaikka kymmenet kerrat naisen puheissa oli ollut jotakin outoa?
"Eihän sinua satu enää mihinkään?"

Sanat saivat joka kerta ihastuttavan lämmön leviämään hänen sisällään. Miten hartaasti hän toivoikaan, että todella voisi tehdä Brianin onnelliseksi.
”Hmm?” Keiko kysyi havahtuen ajatuksistaan ja katsoi miestä hämmentyneenä, ”satu mihinkään?” Tarkoittiko mies jo lähes parantuneita mustelmia? Kylkiluu oli jo parantunut niin, ettei hän edes muistanut asiaa, ellei painanut juuri murtunutta kohtaa. Hän voi paljon paremmin kuin edellisenä viikonloppuna.
”Olen ihan kunnossa.”

Brian katseli naista. Voi. Luoja. Hän laski kulhon kädestään kun oli tyhjentänyt sen.
"Hyvä. Muistatko kun aina huolehdit selästäni?"

”Totta kai”, Keiko vastasi ja suoristautui huoli silmissä välkähtäen.
”Sattuuko siihen taas?”

"Mustelma särkee, mutta emme nyt puhu siitä." Hän oli varmasti ollut uskottavampi edes pukeissa, mutta ääneen hiipi siitä huolimatta vakava, kireä särmä.
"Milloin sinä huolehdit itsestäsi?"

Brianin äänensävy kylmäsi häntä ja sai Keikon katsomaan miestä kysyvänä.
”Milloin minä..? En ymmärrä, mitä tarkoitat.”

"Milloin sinä huolehdit siitä, että sinä voit hyvin? Milloin asetat itsesi muiden edelle?" Hienoa. Hienoa Brian, mahtavaa. Milloin hän oppisi ajattelemaan? Mies häpesi itseään. Tietenkin naista oli sattunut ja... Voi luoja.

Keiko pudisti päätään tumma polkkatukka keinahtaen.
”Minä voin hyvin”, hän vastasi ja katsoi miestä melkein pyytäen, sillä ei ymmärtänyt, mikä oli yhtäkkiä muuttanut heidän iltansa tunnelmaa.
”Onko sinulla kaikki hyvin?” Se oli typerä kysymys - tietenkään ei ollut Lontoon vierailun jälkeen.

Brian puri huultaan.
"Sinulla ei tosiaan ole ollut kaikki hyvin viimeisen kuukauden aikana." Mies huomautti kärkkäämmin kuin olisi halunnut.
"Huolehdit ja miellytät aina muita. Milloin sinä ajattelet itseäsi? Milloin olet viimeksi sanonut johonkin ei?"

Brian vaikutti kireältä, ja Keiko kiersi käsivarret ympärilleen halaten itseään. Mitä mies tarkoitti?
”Mutta minulla on kaikki hyvin nyt”, hän vastasi ja ajatteli taaksepäin yrittäen löytää vastauksia miehen kysymyksiin.
”Sanonut johonkin ei? Mihin minun olisi pitänyt sanoa ei?”

Brian pysyi välimatkan päässä. Hän ei halunnut säikäyttää naista, vaikka tunsi kiukun nostavan päätään.
"Esimerkiksi silloin kun entinen miehesi oli hakannut sinut ja olimme Madridissa. Luoja minä olen idiootti. Miten monesti olet suostunut vain minun takiani?"

Idiootti? Mistä mies oikein puhui? Keiko olisi halunnut astua lähemmäs, koskettaa Briania ja rauhoittaa miehestä lähtevän energian, mutta ei uskaltanut. Hän tunsi sykkeensä nousevan.
”Älä puhu itsestäsi noin”, nainen vetosi ja räpäytti hämmentyneenä, ”suostunut mihin?”

"Puhun. En käsitä miten en tajunnut sitä aiemmin, vaikka sinulla oli hassu tapa puhua siitä." Tehdä hänet onnelliseksi, kiittää. Brian hieraisi kasvojaan, suoristautuen.
"Sänkyyn kanssani. En tajua millainen mies oikein olen, että tajuan tämän vasta nyt."

Keiko pudisti päätään. Keskustelu teki hänet levottomaksi, mutta hän ei osannut täysin selittää miksi. Mikä hänen tavassaan puhua oli ollut hassua?
Brian oli kireä, koska uskoi hänen suostuneen sänkyyn miksi? Miellyttääkseen miestä? Mutta mikä keskustelussa sai Brianin vihaiseksi?
”Näen, että aihe saa sinut tolaltasi, mutta en ole varma miksi”, hän vetosi.

Mies veti syvään henkeä.
"Siksi, että sinä et ajattele itseäsi sen vertaa, että kieltäytyisit kun olet kivuissasi!" Brian parahti miltein epätoivon partaalla.
"Pyytelit Madridissakin anteeksi. Sanoit haluavasi kiittää että kerroin siitä mitä tunnen. Miten kieroutunut käsitys sinulla on parisuhteen rakkaudelämästä? Tai miten vanhanaikainen?"

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Su Joulu 03, 2017 12:02 pm

Keiko yritti sisäistää kaiken, mitä mies sanoi. Se oli totta, että hän ajatteli muita ennen itseään, mutta miksi se olisi huono ominaisuus?
"Mutta minä en välitä kivusta", hän sanoi ja painoi sitten ahdistuneena katseensa itsevarmuus säröillen. Mitä hän tiesi parisuhteista?
"En tiedä. Minulla on ollut vain yksi suhde ennen sinua, eikä se ollut terveimmästä päästä."

Se sai Brianin pysähtymään.
"Ei hyvä helvetti Keiko!" Hän asteli naisen ohi, lähtien pukemaan edes jotakin päällensä. Hän ei valitettavasti rauhoittunut sinä aikana.
"Ei tosiaan." Se oli selvää. Naisen avioliitto oli ollut hidas itsemurha.
"Se... En edes halua ajatella kuinka monesti sinua on sattunut, kun me olemme tavanneet. Voi luoja! Tämä tästä vielä puuttui, että koen käytännössä pakottaneeni sinut, kun en tajunnut ajatella!"

Keiko siirtyi olohuoneen puolelle, kun Brian lähti pukemaan. Hän ei halunnut jäädä ansaan kapeaan keittiöönsä. Mikä typerä ajatus. Miehen turhautunut kiroilu sai hänen sydämensä kuitenkin hakkaamaan.
Suu kävi kuivaksi, kun hän tuijotti miestä.
"Sinä et ole koskaan pakottanut minua mihinkään."

"Enkö?" Brian kohotti haastavasti kulmaansa.
"Siltä se tuntuu. Minun olisi pitänyt huolehtia sinusta, koska sinä olet liian kiltti välittääksesi itsestäsi. Siitä miltä sinusta tuntuu."

"Sinä et ole pakottanut minua mihinkään", Keiko vetosi ahdistuneena. Hyvänen aika, ei Brian voisi ajatella niin!
"Minä en välitä kivusta, enkä aikonut antaa Madridin olla yksi asia lisää, jonka hän vei minulta."

"Siltä se välillisesti tuntuu!" Ei hän ollut suoraan ehkä pakottanut. Tavallaan.
"Tajuatko sinä mitä sinä sanot? Kuuntele itseäsi! Mikä saa sinut kuvittelemaan että kumppanisi edes haluaisi mitään, jos sinua sattuu?"

Keiko tuijotti miestä ahdistuneena. Hän oli saanut Brianin tekemään jotain, mitä mies ei halunnut?
"Olen pahoillani, jos olen tehnyt olosi epämukavaksi. Mutta lakkaa nyt jo väittämästä, että sinä olisit pakottanut minua."

"Miten sinä... Voi luoja. Koska sinä lakkaat pyytämästä anteeksi tai pahoittelemasta kaikkea, mikä ei edes ole sinun syysi?" Brian ei tiennyt mitä olisi sanonut tai tehnyt.
"En uskalla enää luottaa sinuun kun sanot olevasi kunnossa."

"Minä olen kunnossa. Minä teen itse omat päätökseni, kun olen kanssasi ja olen täysin kykenevä määrittämään oman kuntoni", Keiko vastasi sydän levottomana pamppaillen.

Mies pudisteli päätään. Ei tosiaan ollut.
"Et ole. Et selvästikään ole." Miten Keiko saattoi edes ajatella noin? Nainen myönsi ettei välittänyt omasta kivustaan. Sen kuuleminen oli kamalaa.

Turhautuminen nosti päätään. Tarquin oli tehnyt hänen olonsa pieneksi, typeräksi ja kyvyttömäksi. Hän ei aikonut tuntea niin enää.
"Kyllä olen. Tämä on minun kehoni, minun mieleni, minun päätökseni", hän vetosi ahdistuneena, haluten epätoivoisesti uskoa sen olevan vihdoin totta.
"Eikä minuun satu enää."

"Niin. Niinhän se on." Mies vahvisti. Kun Keiko olisi vielä kohdellut itseään ansaitsemallaan tavalla.
"Mutta et voi sanoa olevasi pätevä tekemään päätöksiä, jos suostut vaikka se aiheuttaisi kipua tai et itse haluaisi."

Epäpätevä tuntui läimäisyltä ja sai Keikon sydämen hakkaamaan kiivaammin.
"Lopeta! En tiedä, minkä hirviön manttelin teeskentelet ansaitsevasi, mutta sinulla ei ole mitään oikeutta puhua kuin tietäisit jotain siitä, mitä minä haluan. Sinulla ei selvästikään ole aavistustakaan siitä, mitä pakottaminen on, joten anna kun valaisen", Keiko sanoi hurja, satutettu tuli silmissään.
"Ei, minusta ei ole mukavaa sanoa ei, eikä vain siksi, että Tarquinille ei sanota ei. Silloin hän pitää minulle oppitunnin siitä, miten heikko, voimaton ja avuton olen - miten voin taistella vastaan kaikella mitä minulla on, ja hän tuskin huomaa. Mitä nyt innostuu lisää, syttyyhän hän nimenomaan siitä, kun en halua. Olen uhannut häntä jopa keittiöveitsellä, ja hän löi sen kädestäni kuin lelun lapselta. Hän on antanut pakottamiselle erinomaisen määritelmän vuosien varrella. Minä olen hyvin tottunut kipuun, mutta se ei tarkoita, ettenkö ole kykenevä päättämään itse. Se, etten pidä ein sanomisesta, ei tarkoita, että olisin halunnut sanoa ei sinulle. Ymmärrätkö?"

Naisen vetäessä entisensä mukaan, Brian hieroi kasvojaan. Ei, hän ei ollut verrannut itseään tuon entiseen.
"Minä en tainnut verrata itseäni häneen." Mies totesi ääni kiristyen. Ei tosiaan ollut.
"En luota siihen että käsitä että minulle voit sanoa mitä haluat. Enkä pidä siitä tunteesta, etten tiedä ajatuksistasi, koska en voi luottaa siihen mitä sanot minulle."

Keiko kiersi tärisevät kädet ympärilleen ja hengitti syvään, sysäten syrjään muistot, jotka täyttivät hänet kauhulla ja häpeällä yön pimeinä tunteina. Kuinka kukaan kohteli toista ihmistä niin?
"Mitä minun pitäisi tehdä, jotta voit luottaa minuun?"nainen kysyi hetken hiljaisuuden kuluttua, pakottaen äänensä hillityksi ja tyyneksi.

Brian kohautti olkiaan. Hän ei tiennyt. Miten hän voisi uskoa Keikon sanaan varmistamatta kolmesti?
"En tiedä. Ja ehkä on parempi jos vain nukumme seuraavat yöt." Nyt hän teki päätöksiä, vaikka siitä oli juuri keskusteltu.

Keikon oli vaikea ymmärtää, mitä tapahtui. Brian oli suuttunut, eikä hän ollut vieläkään varma miksi, ja nyt mies tuntui haluavan sysätä hänet pois.
Ehkä hän todella oli rikkinäinen.
"Miksi?" hän kysyi pakottaen äänensä pysymään tyynenä.

Kyse ei ollut siitä että Keikossa olisi ollut vikaa, vaan miehen naurettavasta halusta suojella tuota (vaikka Keiko oli kieltänyt häntä).
"Kuten sanoin, en luota sinuun. Ja en halua miettiä että olemmeko siinä koska sinäkin haluat vai koska oletat minun haluavan ja haluat kiittää minua jostakin seksillä."

'En luota sinuun' kuulosti todella pahalta ja sai Keikon halaamaan itseään tiukemmin.
"Miksi olisi väärin, jos haluaisin kiittää?"

"Pelkkä kiitos riittää. Se että sanot kiitos." Brian ähkäisi turhautuneella äänellä.
"Minä en sano sinulle kauniita asioita sen vuoksi. Minä en rakasta sinua sen vuoksi. Vaikka sinä tunnut välillä kuvittelevan toisin."

Kyllä hän sen tiesi! Vai tiesikö? Keiko otti muutaman levottoman askeleen sohvapöydän toisella puolekka, asetettuaan sen heidän väliinsä vanhasta tottumuksesta.
"Minä tiedän sen. Mutta haluan tehdä sinut onnelliseksi, voida antaa sinulle edes jotain takaisin."

"Juuri tuota minä tarkoitan!" Brian karjaisi turhautuneen. Juuri tästä ajattelusta hän puhui.
"Minä olen onnellinen silloin kun olet läsnä! Sillä ei ole väliä mitä teet!" Brian huitaisi kädellään sivulle, kuin se olisi jotenkin tehostanut hänen sanojaan.

Karjahdus sai Keikon ottamaan säikähtyneen askeleen taakse ja putoamaan istumaan sohvan laidalle, kun sen reuna taklasi hänen pohkeensa. Hän painoi käden hädissään hakkaavalle sydämelle.
"En tiedä, mitä tarkoitat. Milloin minä en ole läsnä?"

"En tarkoittanut ettet olisi läsnä. Vaan ihan vain... Olemassaolosi tekee minut onnelliseksi. Näkemisesi. Hymysi. Luoja tietää etten minä tarvitse muuta onneen, vaikka sinä selvästi suosit toisenlaista ajatusta miehistä."

Keiko painoi katseensa ahdistuneena, tökkien varpaillaan tummaa laminaattia.
"En vain koe, että minulla on kovin paljoa annettavaa."

Brian veti syvään henkeä.
"... Tämän takia meidän pitää..." Mies ei keksinyt sanaa sille. Mutta he vain nukkuisivat, todellakin.
"Sinulla on enemmän annettavaa kuin kukaan tajuaa. Et voi aliarvioida itseäsi noin."

Keiko pudisti päätään ja hautasi hetkeksi kasvot käsiinsä sydän levottomana hakaten. Jokin hänen sanoissaan tai teoissaan oli saanut Brianin tolaltaan eikä hän ollut varma, miten korjata asia.
Hän nousi ahdistuneena jaloilleen ja otti muutaman askeleen sohvapöydän vierellä.
”Yritän vain sanoa, että minä rakastan sinua ja minä olen onnellinen, jos voin tehdä jotain, mitä tahansa, tehdäkseni sinut edes hieman onnellisemmaksi. Saada sinut nauttimaan olostasi ja tuntemaan olosi hyväksi. Eikä siinä ole mitään väärää.”

Brian puri huultaan. Keikon asetellessa sen niin, se tuntui siltä kuin nainen ei olisi koskaan kuunnellut mitä hän sanoi.
"On siinä. Silloin kun sinä työnnät omia asioitasi sivuun sen takia tai kun sinä sanot noin. Kyse ei ole silloin minun hyvästä olostani, vaan meidän molempien, helvetti sentään."

Keiko kiersi käsivarret tiukasti ympärilleen ja säpsähti, kun mies kiroili jälleen.
”En selvästikään osaa antaa sinulle vastausta, jota kaipaat. Mitä minun on tarkoitus sanoa?” hän kysyi onnettomana.
”Minun oloni on hyvä silloin, kun voin tehdä sinun olosi hyväksi.”

Brian puri tiukemmin huultaan.
"... Mitä minä voin sanoa, että sinä tajuaisit? Minä en halua olla syy miksi teet asioita. Sinun pitää tehdä ne itsesi vuoksi ensin, sen jälkeen muiden. Keiko, minä en ole hän."

”Luuletko, että minä en tiedä?” Keiko kysyi tummat silmät välähtäen.
”Minä tiedän, että sinä et ole Tarquin. Minä en ole uhri. Minä en ole tyhmä, joten lakkaisitko puhumasta minulle kuin en tietäisi, mistä puhun?”
Nainen veti syvään henkeä rintakehä kiivaasti kohoillen.
”Minä olen ihminen, joka nauttii siitä, että saa ilahduttaa muita. Se, että saan iloa siitä, jos ilahdutan muita, ei tarkoita, ettenkö voisi tehdä asioita itseni vuoksi. Tämä ei ole jokin trauma, jota sinä voit holhota, vaan kuka minä olen!” hän huusi.
”Ikävää, jos se tuottaa pettymyksen. Minä en koskaan tule olemaan ihminen, joka ajattelee ensimmäisenä itseään ja omaa mukavuuttaan.”

Brian kurtisti kulmiaan. Hän epäili vahvasti että nainen ei osannut erottaa miehiä kokonaan toisistaan menneisyytensä ansiosta.
"En minä holhoa, jumalauta!" Hyvä on, juuri sitä hän teki. Holhosi, koska Keiko oli antanut aihetta huolestua.
"Sinä et vain anna aihetta uskoa että olisit kovin vapaaehtoinen!"

”Vapaaehtoinen mihin?” Keiko kysyi kulmat painuen ja tuijotti miestä ahdistuneena, levoton tuli tummissa silmissään. Hän oli vihdoin saanut elämänsä takaisin eikä ollut luopumassa tunteesta siksi, että häntä yritettiin ajaa takaisin vanhaan rooliinsa.

"Mihinkään." Brian huitaisi kädellään, aivan kuin se nyt kovinkin paljon selventäisi mitä hän tarkoitti.
"Olisi pitänyt ajatella aikaisemmin."

”Mistä sinä puhut?” Keiko vaati turhautuneena.

Mies veti syvään henkeä.
"Siitä mistä olen kokoajan puhunut. En halua joutua miettimään miksi sillä kertaa suostuit."

Keiko tuijotti miestä hetken ja ravisti sitten päätään kuin yrittäen päättää kuuliko oikein.
”Oletko tosissasi?” hän haukahti.
”Ensin suutut minulle siitä, että en ole torjunut sinua tai halunnut torjua sinua? Ja nyt olet vihainen siitä, että en ole mitä? Ollut tarpeeksi halukas?”

"Ei!" Milloin hän oppisi parantamaan ulosantiaan, jotta ei joutuisi selittelemään itseään.
"Minusta tuntuu, että sinä et ole siinä oikeista syistä! Siksi että haluat miellyttää minua, siksi että et vain halua sanoa ei. Helvetti, tajuatko miltä tuntuu tajuta että olisi pitänyt itse torjua sinut paljon useammin, jotta en olisi satuttanut sinua?"

Keiko pudisti päätään ja kosketti ohimoitaan, kun jokin hänessä pyrki ulos.
”Mitä sinä oikein haluat minusta?” hän huusi turhautuneena.
”Sinä et ole satuttanut minua! Montako kertaa minun pitää sanoa se sinulle? Sinä et ole satuttanut minua etkä sinä ole pakottanut minua – kai minä luojan tähden tunnen eron! Minä en tarvitse sinun suojeluasi enkä halua sitä. Osaan suojella itse itseäni, ja olen kykenevä tekemään omat päätökseni.”

"Tasavertaisen kumppanin, jonka voin luottaa kertovansa mielipiteensä!" Brian ärähti. Ei hän halunnut muuta. Ei se ollut kuu taivaalta, eihän?
"Osaatko todella? Minä en luottaisi siihen juuri nyt!"

Naisen rintakehä kohoili kiivaiden henkäysten tahdissa ja sai koko kehon tärisemään. Tummissa silmissä paloi raivo.
”Ja mikäköhän mielipide sinulta puuttuu? Mihin sinä et ole saanut tyydyttävää mielipidettä?” hän kysyi ja pudisti päätään.
”Jos sanot, ettet ole Tarquin, lakkaa käyttäytymästä kuin hän ja kohtele minua kuin vähä-älyistä lasta, jolla ei ole kykyä tai oikeutta päättää omista asioistaan.”

Brian kohotti toista kulmaansa. Ainakin Keiko sai irlantilaismiehen hiljaiseksi.
"... Kiva veto." Se ei äänensävystä päätellen todellakaan ollut kehu.
"Sinä saat päättää omista asioistasi. Mutta minä päätän omistani."

Keiko otti askeleen taaksepäin sydän levottomana hakaten.
”Miksi kyseenalaistat osaanko suojella itseäni? Mitä syytä minä olen antanut olettaa, etten kertoisi sinulle mielipidettäni? Miksi et voisi luottaa minuun? En ole koskaan valehdellut sinulle."

"Et ole valehdellut." Brian myönsi. Koskaan nainen ei ollut valehdellut hänelle.
"Mutta minä en vain osaa luottaa siihen nyt. Tunnen oloni hirveäksi, kun en ole ajatellut asiaa aiemmin. Kuin nyt vasta ja sinä myönnät että piilotat kipusi."

”Ja mitä minun on tarkoitus tehdä sillä? Että et voi luottaa minun sanaani?” Keiko kysyi kulmat tuskastuneina kurtistuen.
”Totta kai minä olen piilottanut kivun! Se oli ainoa keinoni selviytyä. Minä en piittaa kivusta, mutta mitä väliä sillä on? Minuun ei satu enää. Kukaan ei ole satuttamassa minua enää ja olen kunnossa.”

"Jos piilotat sen, mikä estää sinua piilottamasta mitä tahansa muutakin?" Brian katsoi naista silmät kiiluen. Mitä muuta tuo piilotti kuin vain fyysisen kipunsa? Sellaista, mitä hän voisi haluta tietää? Esimerkiksi sen, ettei kukaan ollut koskaan ollut läsnä vain Keikon tarpeita varten, tai siis, tuon mies ei ollut. Hän halusi läpsäistä itseään kun muisti naisen hämmentyneen katseen.
"Ehkä minun pitäisi mennä kotiin." Siellä hän voisi yrittää keksiä, miten pyyhkiä tänä päivä elämästään.

Keiko tuijotti miestä vilpittömällä hämmennyksellä.
”Piilottamasta mitä? Mistä sinä puhut?” hän kysyi päätään pudistaen ja astui toisen askeleen taaksepäin, kun mies suunnitteli lähtevänsä.
”Toivon, että jäisit.”

"Piilottamasta muutakin. Mistä minä tiedän, paljonko sinä piilotat tunteitasi, pelkojasi, halujasi, toiveitasi? Vain jotta se mitä tiedän, olisi sitä mitä oletat tai tiedät minun haluavan?" Brian ei liikkunut mihinkään, vaikka ajattelikin lähtöä. Hän inhosi riidoissa eroamista, etenkin Keikon kanssa. Jos kävisi kuten viimeksi, mutta nyt hän ei saisikaan tuota takaisin elämäänsä?

”Mitä?” Keiko kysyi tyrmistyneenä.
”Minä en ole koskaan valehdellut sinulle. Mitä tahansa haluat tietää olen kertonut ja kerron sinulle.”

"Piilottaminen ja valehtelu ovat teknisesti eri asioita." Brian huomautti, hieroen kasvojaan. Hän ei pitänyt itsestään juuri nyt, mutta hän ei osannut lopettaa."

Mitä mies puhui? Keiko tuijotti Briania tietämättä ollako vihainen, loukkaantunut vai surullinen.
”Mitä sinä kuvittelet minun piilottavan sinulta?”

"En minä tiedä!" Brian kyykistyi maahan, koettaen vaimentaa ajatuksiaan. Hiljaa. Nyt.
"Minä vain koen oloni hirveäksi kun tiedän, että sinua on sattunut. Kun olen kuvitellut, että jos sinua ei sattuisi, sanoisit ei. Ja se ajatus paisui, että mitä muuta piilottelet. En kuvittele sinun piilottelevan mitään."

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Su Joulu 03, 2017 12:02 pm

Brian painui kyykkyyn, ja Keiko kamppaili hetken itsensä kanssa. Miksi hän oli typerä? Tietenkään Brian ei satuttaisi häntä, oli kuinka vihainen tahansa. Äänettömin askelin nainen siirtyi lähemmäs.
”Miten minun pitää sanoa tämä, että ymmärrät?” hän kysyi pehmeämmin.
”Minua on satutettu, mutta sinä et ole koskaan satuttanut minua.”

Brian olisi voinut satuttaa, hän oli tehnyt sen ennenkin. Nyt tosin ei ollut kyse sellaisesta hetkestä.
"... Älä enää ikinä kätke kipuasi?" Jos he voisivat sopia niin, Brian voisi luottaa. Kun Keiko ei valehdellut.

Keiko tuijotti miestä hämmentyneenä. Oliko hän tehnyt niin? Hän oli niin tottunut siirtämään pois mielestään sen, kun rikottu kylkiluu vihloi tai koko keho tuntui palavan, ettei ollut edes muistaa reagoida kipuun.
”En kätke”, hän vastasi ja ojensi kätensä laskeakseen sen Brianin olkapäälle.
”Minuun ei satu enää. Minulla ei ole mitään, mitä kätkeä.”

"Silti." Nyt ei ollut, mutta jos joskus olisi, mistä tahana syystä.
"En halua että kuvittelet joutuvasi tekemään niin. En minä käyttäisi sitä hyväkseni."

Keiko kyykistyi miehen eteen ja tavoitteli tämän katsetta.
”Minä tiedän sen. Sinä et ole satuttanut minua enkä minä ole tehnyt mitään vasten tahtoani, kai ymmärrät jo sen?”

Brian tuijotti suoraan eteensä, katseen osuessa johonkin Keikon solisluun seudulle, vaimentaessaan ajatuksia jotka nostivat päätään. Hän tiedosti olevansa järjetön ja ehti nappaamaan niistä kiinni ennen kuin ajatukset karkasivat.
"Anteeksi kun huusi." Hänen pitäisi opetella hillitsemään kovin irlantilaista temperamenttiaan.

”Ei sinulla ole mitään anteeksipyydettävää. Olen vain kiitollinen, että kerroit minulle, miltä sinusta tuntuu”, Keiko vastasi ja yritti koskettaa miehen leukaa houkutellakseen katseen silmiinsä.
”En koskaan haluaisi, että tuntisit olosi kurjaksi – varsinkaan syyttä.”

”On. Huusin ja kiroilin sinulle." Keikolle, joka ei tosiaan ollut tehnyt mitään pahaa. Hän nosti katseensa kun tunsi sormen leukansa alla.
"Ei se ihan syyttä olisi."

”Luulen, että huusin takaisin”, Keiko vastasi ja sipaisi miehen poskea sormillaan, kun Brian kohotti katseensa.
”Sinun ei tarvitse tuntea oloasi kurjaksi minun takiani.”

"Mistä olen melko hämmentynyt." Brian myönsi nauraen. Hän ei tosiaan olisi arvannut että Keiko osasi huutaa vihaisena.
"Sovitaan niin."

Brianin nauru sai Keikon hymyilemään helpottuneena, vaikka hänen sydämensä hakkasi edelleen levottomana.
”Painaako jokin edelleen mieltäsi?”

Painoi. Mutta ei mitään sellaista, minkä ääneen sanominen auttaisi heitä kumpaakaan minkään suhteen.
"Ei. Pitäisikö mennä nukkumaan?"

Keiko tutki miehen kasvoja hetken hiljaa, osaamatta täysin vakuuttua vastauksesta.
”Tiedäthän, että haluan tietää, jos mieltäsi painaa koskaan mikä tahansa?” hän varmisti ja suoristautui työntäen hiuksia korvansa taakse.
”Nukkumaan?” nainen kysyi.

Mies hymähti pehmeästi.
"Minä tiedän." Hän suoristautui itse, venytellen kevyesti.
"Tai jatkaa sitä sarjaa?" Brian ehdotti pehmeästi.

”Tiedäthän myös, että olisi jokseenkin epäreilua huutaa minulle asioiden piilottelemisesta ja mielipiteeni sanomatta jättämisestä ja tehdä niin itse?” Keiko kysyi kohottaen hienoisesti kulmaansa.

Hän oli jäänyt kiinni. Mikä ihmisvalheenpaljastin hänen naisystävänsä oikein oli.
"Se että sanon sen ääneen, ei auta kumpaakaan meistä."

Brian seurusteli intuitiivisen psykologin kanssa, jonka luontainen lahjakkuus oli kuunnella, nähdä ja ymmärtää asioita, joita ihmiset eivät sanoneet ääneen. Keiko katsoi miestä ahdistuneena.
”Se, että jätät sanomatta, auttaa vielä vähemmän. Mistä on kysymys?”

"Ajatukseni karkasivat rumasti. Asioihin joita yritän olla ajattelematta." Brian myönsi hiljaa. Hän halusi sen olevan menneisyyttä, ei ottavan valtaa hänen mielessään.

”Mitä tarkoitat?” Keiko kysyi pehmeästi kannustaen ja kosketti miehen kättä.

"Tiedäthän sanonnan 'mikä alkaa kaaoksesta, päättyy kaaokseen'?" Brian ei voinut katsoa Keikoa silmiin. Hän tiedosti miten järjettömiä ajatuksensa olivat.
"Menneisyys yritti ottaa minusta kiinni."

”Miten? Mitä sinä ajattelit?” Keiko vetosi ja kurotti koskettamaan miehen poskea.
”Katso minua.”

Brian käänsi itsepintaisesti katseensa pois.
"Ohimenevän sekunnin minä ajattelin että voisit... Pettää. Koska teit sen jo kerran. Se oli vain sekunti tai kaksi. Kunnes tajusin mitä ajattelin. Ettet sinä tekisi sitä, että se on vain minun typerä ajatus."

Keiko kiersi käsivartensa miehen ympärille ja nojautui tämän rintaa vasten, kun Brian kieltäytyi kohtaamasta hänen katsettaan.
”Minä ymmärrän, eikä sinun tarvitse hävetä. Sillä ei ole merkitystä, millaisia ajatuksia saamme, vaan miten toimimme.”

Mies kietoi kätensä naisen ympärille halaukseen. Häntä hävetti.
"Kun viimeksi annoin itseni ajatella noin, se alkoi kontrolloida minua."

Oliko huolestuttavaa, että hän ymmärsi hyvin miehen ajatuksen logiikan? Hän oli pettänyt ja hiipinyt miehensä selän takana kätkien ajatuksensa ja suunnitelmansa, vaikkakin hänen aviomiehensä tuskin ansaitsi titteliä.
”Olen onnellinen, että kerroit minulle”, Keiko vetosi ja kurottui varpailleen painaakseen suudelman miehen poskelle.

Brian ynähti vaisusti. Hän halusi siitä eroon. Keiko oli tehnyt niin paetakseen onnetonta elämää. Hän pitäisi huolen että tuo olisi onnellinen.
"Ei sinulle voi olla kertomatta. Jään aina kiinni."

”Niin jäät”, Keiko vastasi ja kätki hymynsä hetkeksi miehen paitaan. Brian vaikutti palanneen omaksi itsekseen, ja hänen sydämensä kiihkeä, hätäinen rytmi rauhoittui vähitellen. Kylmä alavire viipyi, kun pieni ääni kysyi, oliko Brian todella muuttunut mies.
”Eikö pariskunnilla ole yleisesti vakiintunut tapa sopia riitansa?” hän kysyi kohottaen katseensa miehen kasvoihin.

Pelkästään se että hän tunnisti ne ajatukset ja saattoi tarttua niihin ennen kuin ne kasvoivat valtavaksi, mustaksi raivoksi, joka nielaisi kaiken järkevän ajattekun sisäänsä.
Se oli suunnatonta edistystä.
"Mitä?" Brian ei saanut kiinni naisen ajatuksista.

”Oletko edelleen sitä mieltä, ettet halua tehdä kanssani muuta kuin nukkua?” Keiko kysyi suoremmin ja tutki miehen kasvoja. Hän tunsi olonsa onnelliseksi Brianin sylissä myös vaatteet säädyllisesti päällä, mutta ei halunnut Brianin pysyvän hänestä erosta aivan vääristä syistä.

Jos hän sanoisi ei, alkaisiko siitä uusi riita? Brian ei jaksanut riidellä, hän oli jo menettänyt lapsensa tänään.
"Sinä olet mahdoton nainen." Se ei ollut vastaus, mutta hän tarvitsi vähän aikaa.

”Tuskin”, Keiko vastasi laskien katseensa ja pujottautui pois miehen halauksesta.
”Haluaisin vain tietää, mitä haluat ja mitkä rajasi ovat.”

Olo oli ristiriitainen. Oliko tämä asia, jossa sanojen noudattaminen itsepäisestä periaatteesta olisi typerää.
"Ei ole rajoja." Hän hymähti lopulta, kun tuli tulokseen että periaate ei ollut sen arvoinen.

Se tuskin oli totta. Brianilla oli takanaan kammottava, raskas päivä – hyvänen aika, miksi hän oli mennyt vielä huutamaan miehelle? – eikä Keiko halunnut tehdä siitä raskaampaa. Ei tehdä Brianin oloa epämukavaksi kosketuksella, jota mies ei haluaisi.
Eivätkä hänen kuvauksensa elämästä Tarquinin kanssa tainneet käydä myöskään romanttisista iltasaduista.
”Uni tekee sinulle hyvää”, Keiko sanoi pehmeästi hymyillen, sammutti olohuoneen valaisimen ja jätti heidät jouluisten valoköynnösten pehmeään hämyyn, ennen kuin katosi pimeään makuuhuoneeseen.

Brian kurtisti kulmiaan. Hyvä on, ehkä hän oli vienyt naisen halun sopia mitään omalla mietinnällään. Hammaspesun kautta (nyt kun täällä oli oma harja vihdoin) hän tuli makuuhuoneeseen.

Keiko oli vaihtanut villaneuleen Madridista ostettuun, pehmoiseen kauluspaitaan ja hipaisi Brianin poskea, kun pujahti miehen ohi ulos makuuhuoneesta varpaat palellen. Hän kävi pesemässä hampaansa ja kasvonsa, yrittäen tunnistaa peilikuvansa lavuaarin yltä, ennen kuin hiipi äänettömin askelin takaisin ja pujottautui muhkean untuvatäkkinsä alle sänkyyn, joka oli saanut peitteekseen tummanvioletin päiväpeiton ja valtavan röykkiön kauniisti kirjailtuja, värikkäitä tyynyjä.
”Nuku hyvin.”

Brian ei tosiaan ymmärtänyt sitä tyynykasaa, mutt hän oli mies. Ehkä se ei ollut hänen tehtävänsä ymmärtää.
"Hyvää yötä." Brian toivotti Keikolle. Valitettavasti hän ei itse tosiaankaan nukkununyt hyvin. Kello taisi olla yksi kun hän luovutti sängyssä pyörimisen suhteen, nousi ylös ja meni keittiöön tekemään teetä. Hän yritti kulkea hiljaa ja olla herättämättä Keikoa, etsiessään kaapista vaikka kamomillateetä.

Pienimpiin ääniin välittömässä valmiustilassa heräävä Keiko pysyi aikansa käpertyneenä peiton alle, kuunnellen miehen liikkeitä asunnossa. Hänen sydäntään särki Brianin puolesta, ja katumus riidasta puri häntä. Miksei hän ollut vain kuunnellut ja antanut miehen purkaa ulos paha olonsa sen sijaan, että oli huutanut takaisin?
Ääneti Keiko hiipi sängystä, ylitti olohuoneen maton jouluvalojen hämyssä ja pysähtyi keittiön ovensuuhun katselemaan Briania huolestunein, kysyvin silmin.

Brian ei kuullut pienen naisen askelia. Hän huomasi sivusilmällä hahmon oviaukossa, kääntyen katsomaan tuota väsynein silmin.
"Anteeksi. En jaksanut enää pyöriä sängyssä." Hän nosti paketin kaappiin otettuaan sieltä pussin mukiin jossa oli vesi.

”Mikä sinua valvottaa?” Keiko kysyi kiertäen käsivarret ympärilleen, kun talvi puri hänen paljaita jalkojaan.

Brian otti mukin käteensä, juoksuttaen sormet läpi alati venähtäneessä mallissa olevista hiuksistaan.
"Se että huusin sinulle. Että ajattelin liikaa."

Keiko pudisti päätään tummat, unesta villiintyneet hiukset keinahtaen.
”Ei sinulla ole mitään syytä olla pahoillasi siitä”, hän vetosi pehmeästi ja nojasi päänsä vasten keittiön ovenpieltä.
”Olen vain onnellinen siitä, että kerroit minulle ajatuksistasi. Ja jäit tänne.”

"Olen silti. Huusin sinulle asiasta ja kun kysyit sopimisesta, omasta aloitteestasi, käänsin senkin alas, vaikka olin juuri pyytänyt mielipiteitäsi. Et olisi voinut paljon hankalampaa miestä saada, rakas." Brian hymähti vaisusti.

”Brian”, Keiko vetosi.
”Sinä saat huutaa. En minä mene rikki – ja minä haluan vain tehdä sinut onnelliseksi, en tehdä oloasi epämukavaksi tai saada sinua tuntemaan itseäsi hirviöksi. Koska olet kaikkea paitsi sitä.”
Miehen lastenkin olisi kuulunut saada tietää se.

Brian hymyili pehmeästi. Vapaa käsi ojentui hieman naista kohti. Jos tuo haluaisi yksikätisen halauksen, toisen käden pidellessä teekuppia.
"Lupaan miettiä kolmesti ennen kuin olen idiootti seuraavan kerran."

Hetken epäröityään Keiko siirtyi keittiön valoon ja kiersi käsivartensa Brianin vyötärölle.
”Et sinä ole ollut idiootti kertakaan”, hän protestoi ja tutki miehen kasvoja myötätuntoisella haikeudella. Brian oli oikeassa kaikessa sanomassaan: hän oli harvinaisen tietämätön parisuhteista ja oli kohdellut miestä väärin.
”Ajattelin, mietitkö…”, Keiko esti itseään sanomasta ’lapsiasi’, ”Lontoota.”

"En edes kun olin jättää sinut?" Mies naurahti vaisusti ja painoi suukon naisen hiuksiin. Hän hengitti syvään. Lontoota.
"Mitä siitä?"

”Ehkä silloin”, Keiko vastasi.
”Pohdin, valvottaako se sinua.”

Brian nyökkäsi.
"Sekin. En tiedä miten hän on... Kehdannut. Vaikka minä olin suuren osan ajasta ulkomailla tai Dublinissa, olin tauolla kun lapset syntyivät. Useamman kuukauden. Vaikka se olisi tarkoittanut yön läpi matkustamista, tulin yhdenkin vapaapäivän takia kotiin, ennen kuin lapset heräsivät ja lähdim vasta kun he nukkuivat. Ettei heidän tarvinnut nähdä kun isä lähti töihin viikoksi. Hän... Joslyn tietää että en suostunut lapsiin vain koska hän halusi. Joslyn tietää että minä halusin lapsia. Halusin olla isä, parhaan kykyni mukaan. Tämä tuntuu julmalta kostolta."

”Voi Brian”, Keiko vetosi onnettomana ja halasi miestä tiukemmin. Joslyn. Nainen, joka oli tuntenut hyvin erilaisen Brianin.
”Tietääkö hän, että olet muuttunut mies?” hän kysyi varovasti.

Brian pudisteli päätään. Hän oli ollut silloinkin tämä sama mies, mutta hänen sisällään oli asunut se äkkipikainen, nollasta sataan syttyvä viha. Joka oli tänään yrittänyt luikerrella esiin, mikä ärsytti ajatuksena.
"Ei. En ole rikkonut lähestymiskieltoani, ikinä."

Keiko avasi suunsa kertoakseen, mikä voisi olla rinnakkainen teoria kostolle, mutta sulki sen jälleen. Brian ei haluaisi tulla rinnastetuksi Tarquiniin.
”Ehkä joku voisi kertoa hänelle, kuka olet tänään. Ehkä se muuttaisi tilannetta.”

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Su Joulu 03, 2017 12:02 pm

Brian ei tosiaan haluaisi kuulla sitä. Se olisi ehkä ansaittua, mutta ei auttaisi ketään, vielä vähemmän miestä joka katui muutenkin kaikkea tekemäänsä. Toisin kuin mies, johon häntä olisi voinut verrata. Hänen katumuksensa oli aitoa.
"Kuka? Vanhemmiltani en halua pyytää sitä. He eivät haluaisi riskeerata lapsenlapsiensa tapaamista." Brian oli ainoa lapsi ja entisen avioliiton lapset olivat hänen vanhempiensa ainoat lapsenlapset.
"Artemis ei varsinaisesti ole hyvä viestinviejä. Ja hän on ystävällisesti luvannut romuttaa kaiken mitä minulla on, jos koskaan toistan sen mitä tein, joten epäilen ettei hän ole riemulla kertomassa ex-vaimolleni että minä olen parantanut tapani."

Keiko nojasi poskensa miehen rintaa vasten.
”Minä voisin viedä viestin. Kertoa hänelle, millainen mies olet nykyään.”

Brian jännittyi hieman. Hän ei tiennyt oliko se nerokasta vai hullua. Hän alkoi kallistua hullun puoleen.
"... Rakas. Olet kultainen, mutta en tiedä miten hyvä idea se on."

Keiko kohautti olkiaan ja laski katseensa lattiaan.
”Haluaisin vain jotenkin auttaa sinua. Helpottaa oloasi.”

"Jos se on jotain mitä haluat tehdä, en estä sinua." Brian totesi hiljaa.
"Mutta minulla ei ole antaa yhteystietoja. Joudut kysymään niitä joko vanhemmiltani tai Artemikselta."

Jos hän olisi saanut lapsensa ja olisi nyt äiti sen sijaan, että muisteli pieniä hautoja, halu suojella lapsia olisi luultavasti saanut hänet tekemään mitä tahansa. Keiko halusi uskoa, että se oli myös Brianin lapsille kerrotun tarinan taustalla. Jos joku väittäisi hänelle, että Tarquin olisi muuttunut, uskoisiko hän? Tuskin. Mies oli valehdellut hänelle ja palannut vanhoihin tapoihinsa entistä pahempana.
Keiko nosti päänsä, kurottui varpailleen ja painoi suukon Brianin poskelle.

Brian hymähti saadessaan suukon ja laski tyhjän teemukin pöydälle. Miksi hän ei voinut olla parempi mies jo nuoruudessaan? Elämä oli helpompaa. Hän olisi vain ottanut avioeron (tai Joslyn olisi) ja elämä olisi helpompaa.

”Tuletko takaisin nukkumaan?” Keiko kysyi tutkien miehen hopeisen sängen värittämiä kasvoja.

Brian hieraisi niskaansa. Häntä ei kyllä vieläkään väsyttänyt.
"Voin tulla viereesi makaamaan niin en hiippaile ympäri asuntoasi."

”Sinä saat hiippailla”, Keiko vakuutti, tarttui miehen käteen, sammutti keittiön valon ja houkutteli Brianin perässään takaisin pimeään makuuhuoneeseen.
”Minä olen tässä ja kuuntelen.”

Brian seurasi naista makuuhuoneeseen, naurahtaen pehmeästi.
"Ei, rakas, käy sinä nukkumaan."

Keiko istahti sängylle, risti jalat eteensä ja suojasi ne peitolla Englannin talvelta.
”En ole väsynyt”, hän vastasi.
”Puhuisit minulle.”

Brian kävi makaamaan sänkyyn. Miksi istua, kun oli sängyssä.
"En tiedä mistä puhuisin. Kaikki on yhtä muhjua päässäni. En tiedä miten selvittäisin tämän. Ehkä minun ei ole tarkoitus selvittää tätä."

Keiko sipaisi miehen hopeisia hiuksia hellin sormin.
”Aloita ensimmäisestä ajatuksesta, joka mieleesi tulee.”

Brian hieraisi kasvojaan. Ensimmäinen ajatus?
"Mistä Declan pitää nykyään? Haluaako hän edelleen pelata jalkapalloa?" Brian puri kevyesti huultaan.
"Fionan ensimmäinen sana. En ollut kuulemassa sitä. Koska hän otti ensimmäiset askeleensa? Mistä hän pitää? Millaisia ihmisiä lapseni ovat?"

Keiko oli kiitollinen pimeydestä, joka kätki hänen kasvonsa. Miehen sanat saivat hänen sydämensä särkymään. Brian olisi ansainnut tuntea lapsensa, edes seurata näiden elämää etäältä. Voisikohan Artemis auttaa? Mieshän oli jonkinlaisissa väleissä Brianin lastenkin kanssa.
Nainen puristi miehen kättä kehoituksena jatkaa.

Brian tuijotti tyhjästi kattia. Häntä itketti niin paljon.
"Haluaisin vain lähteä Irlantiin, vaatia että saisin kertoa heille että rakastan heitä." Ei hän sen enempää pyytäisi.

Keiko siirtyi lähemmäs ja silitti miehen hopeisia hiuksia onnettomana yrityksenä lohduttaa.
”Jonkun täytyy puhua Joselynille – minun tai jonkun muun”, hän vetosi pehmeästi.

Brian veti käden hiuksista omien sormiensa sisään, puristaen sormia hellästi.
"En tiedä kuunteleeko hän. Olet vapaa yrittämään, en ole ennenkään voinut estää sinua jos haluat jotakin. Joslyn tuskin on kovin vastaanottavainen."

”Siinä tapauksessa olen ainakin yrittänyt”, Keiko vastasi. Se olisi paljon parempaa kuin seurata miehen tuskaa sivusta voimatta tehdä asialle mitään.

"Hänellä on oikeus olla vihainen ja vihata minua. En minä sitä kiellä. Minä vain... En halua hänen ulottavan sitä lapsiin. Olin hirveä, minä ansaitsen kaiken. Mutta en koskaan, ikinä milloinkaan sotkenut lapsia meidän asioihimme."

”Minä ymmärrän”, hän sanoi ja leikitteli vapaalla kädellään liian suuren yöpaitansa alimmaisella napilla. Se oli viileä ja sileä sormia vasten.
”Ja toivon, että hänkin voisi.”

"Minä epäilen." Hellästi Brian veti Keikoa kainaloonsa. Mies kaipasi juuri nyt tuota lähelleen.

Keiko laskeutui kyljelleen ja asettui Brianin kainaloon, nojaten poskensa tämän rintaa vasten ja kiertäen käsivartensa kevyesti miehen vyötärön ympärille.
”Sen jälkeen tiedät”, hän sanoi. Tieto oikeasta tilanteesta olisi lohdullisempaa kuin epätietoisuus, ja se auttaisi suunnittelemaan seuraavaa askelta.

"Niin." Se olisi etu. Hän tietäisi. Brian painoi suukon Keikon hiuksiin, hymyillen hellästi.
"Minua ei vieläkään väsytä. Kävisit edes sinä nukkumaan."

”En ole väsynyt”, Keiko vastasi. Hänen ajatuksensa olivat liian levottomat asettuakseen, kun ilta kelautui hänen mielessään enemmän ja vähemmän tarkempina kappaleina.

"Kultapieni." Mies vetosi hellästi.
"Pitäisikö sitten jatkaa vaikka sitä sarjaa heti sängyssä? Muuta ajateltavaa?"

Keiko kohotti päänsä.
”Toki”, hän vastasi hiljaa, painoi suukon Brianin poskelle ja kiipesi sängystä hakemaan pienen, kauniin tietokoneensa olohuoneen sohvapöydältä, minne se oli aikaisemmin jäänyt, pysäytettynä keskelle neljättä jaksoa.
Nainen kapusi takaisin peiton alle, laski koneen heidän väliinsä ja painoi playtä.

Brian ei tiennyt jaksaisiko keskittyä sarjaan nyt, mutta se taisi olla paras idea. Hän huomasi näpräävänsä peitonreunaa sormillaan. Hän kaipasi enemmän tekemistä kuin tämä, mutta esimerkiksi juoksulenkki nyt tuskin olisi hyvä idea.

Tunnelma tiivistyi, kun karismaattinen joukko lapsia, joista yhdellä oli yliluonnollisia voimia, yritti pelastaa ystäväänsä. Mutta Keiko ei nähnyt, mitä ruudulla tapahtui. Hän oli käpertynyt kyljelleen, tummat hiukset valkealle tyynylle viuhkana levinneenä ja tuijotti ajatuksiinsa vajonneena näytön valoa pimeydessä. Briankin kuulosti olevan hereillä, mikä ei ollut ihme miehen päivän huomioon ottaen. Jotenkin tilanne korjaantuisi miehen lasten kanssa, eikö niin?

Jossakin vaiheessa Brian käänsi katseensa Keikon puoleen.
"Kulta? Nukutko?" Nainen miltein näytti siltä että saattaisi hyvin nukkua silmät auki.

Miehen ääni sai Keikon säpsähtämään ajatuksistaan ja kohottamaan katseensa mieheen, jonka hopeisille hiuksille näytön sinertävä valo antoi melkein epätodellisen hehkun.
”En, alkoiko sinua väsyttää? Sammutanko koneen?”

"Ei." Brian vastasi miltein toivottomana.
"En vain jaksa keskittyä. Tarvitsisin jotain tekemistä."

Keiko nousi istumaan, sukaisi sormet läpi hiuksistaan ja pysäytti sarjan. Tumma sivusto teki huoneesta pimeämmän, ja hetken naisen oli totutettava silmiään hämärään, että saattoi erottaa Brianin kasvot.
Tekemistä? Nainen vilkaisi neuvottomana ympärilleen. Mitä tekemistä?
”Haluatko lukea jotain?” hän kysyi epäröiden hetken hiljaisuuden jälkeen.

Brian pudisteli kevyesti päätään. Ei hän oikein itsekään tiennyt.
"En tiedä. On vain levoton olo." Hän painoi pehmeän suukon Keikon olkapäälle.
"Anteeksi rakas."

”Olen pahoillani, en tiedä mitä…”, Keiko sanoi katsahtaen ympärilleen. Ollessaan levoton hän yleensä luki, yritti keskittyä joogaan tai lähti seinälle, mutta se oli Newcastlessa eikä auki tähän aikaan yöstä. Hän katsoi miestä epäröiden, pulssi levottomana lepatuksena.
Tarkoittiko Brian? Vai tekikö se vain miehen olon kurjaksi ja epämukavaksi kaiken jälkeen?
Kysyvästi hän laski käden miehen niskalle ja nojautui lähemmäs.

Brian meni kieltämättä hämilleen kun käsi laskeutui niskaan ja lopulta Keiko nojautui jopa suutelemaan häntä. Miesräpäytti silmiään ja katsoi naista hetken.
"... Keiko?" Mitä täällä tapahtui?

Keiko vetäytyi kauemmas ja kiersi kädet koukistettujen polviensa ympärille. Siis ei. Hän painoi katseensa varpaisiinsa ja tunsi sydämensä sykkeen kipeänä rintaansa vasten.
”En tiedä, mitä sinä haluat.”

Ei se siitäkään johtunut. Se ei vain ollut ihan sitä mitä hän oli odottanut.
"En minäkään. Olen pahoillani." Hän katseli naista hetken, kunnes veti tuota kevyesti lähemmäs.
"Minun pitää myöntää ettei ideasi ollut huono." Mikä muka tarjoaisi paremmin muuta ajateltavaa kuin täysi keskittyminen naiseen jota hän rakasti?

Brian veti häntä lähemmäs, ja Keiko yritti rauhoittaa sykkeensä. Ehkä kaikki palautuisi normaaliksi.
Älä tee tätä, typerys, hän vetosi itselleen ja puri alahuultaan, muttei voinut estää kyyneliä tulvahtamasta silmiinsä. Hän pyyhkäisi silmiään vaivihkaisella kädenliikkeellä, mutta se oli turhaa. Brian huomaisi.
Eikä halunnut hänen piilottelevan tunteitaan.
”Olen pahoillani”, hän vetosi ahdistuneena, vihaten sitä, miten ääni särkyi kesken sanan.

Nyt Brian ei virallisesti ymmärtänyt enää mitään. Siitä huolimatta hän piti naisen sylissään, silittäen tuon selkää hellästi.
"... Kerro. Kiltti."

Keiko yritti turhaa vetää itkun takaisin sisälleen. Se karkasi ulos ja sai hänen hartiansa tärisemään, vaikka aavistuksen tukkoista hengitystä lukuun ottamatta hän ei päästänyt ääntäkään. Nainen peitti kasvot käsiinsä, uskaltamatta täysin rentoutua Brianin syliin.
”Minusta tuntuu, että olen rikkonut jotain enkä tiedä miten korjata se”, hän sanoi hetken kuluttua.
”En tiedä enää, mitä haluat tai miten saan olla lähelläsi.”

Mies silitti aavistuksen lapiomaisella kädellään naisen selkää hellästi. Ei ollut mitään hätää.
"Miten sinä olisit rikkonut jotakin? Sinä saat olla lähelläni juuri kuten tähän asti." Mies suoristi jalkansa ja veti Keikon niiden väliin, mahdollisimman lähelle itseään. Ihan kuin se olisi suojellut naista pahalta ololta.

Keiko pyyhki poskiaan yöpaitansa helmaan ja yritti hillitä itsensä. Brian, kiltti, kultainen Brian, veti hänet syliinsä, ja nainen käpertyi miehen rintaa vasten.
”En halua tehdä oloasi epämukavaksi tai saada sinua tuntemaan oloasi hirveäksi. Jos sanot, että meidän on parempi vain nukkua, en ole varma, kuinka lähelle voin tulla ilman, että rikon pyyntöäsi.”

"Voi rakas." Mies suukotti Keikon päätä hellästi.
"Sanoin sen jälkeen myös ettei rajoja ole. Et riko mitään pyyntöäni. Rakas, usko tai älä, minäkin osaan kieltää jos haluan."

Kerää itsesi, typerys. Brian olisi ansainnut jonkun niin paljon… Ehjemmän. Hän oli luullut ymmärtävänsä, mistä mies piti, mutta oliko se kaikki nyt sekaisin? Pohtisiko Brian vain hänen todellista tahtoaan, kun hän pohtisi, voisiko enää tehdä miehen oloa hyväksi läheisyydellään?
Keiko kuivasi kasvonsa yöpaitaansa ja tuijotti hetken tyhjyyteen, nojaten päätään miehen rintaa vasten.
”Olen pahoillani.”

Brian piti tuota kärsivällisesti lähellään.
"Ei sinun tarvitse olla, mutta kerro mistä olet pahoillasi?" Hän halusi tietää.

Keiko sulki silmänsä ja kuunteli miehen sydämen sykettä. Ei piilottelua, ainakaan yhtä paljoa kuin aikaisemmin.
”En halua itkeä”, hän sanoi. Se teki hänen olonsa haavoittuvaksi, typeräksi ja turvattomaksi.
”Ja olit oikeassa siitä, etten tiedä, millainen normaali, terve parisuhde on. Ehkä ansaitsisit jonkun, joka tietää.”

Jokin Brianin sisällä meni rikki.
"Sinä saat itkeä kun siltä tuntuu." Hän muistutti naista.
"Ei. Minä en halua ansaita ketään muuta, mutta voin yrittää näyttää sinulle, millainen normaali suhde on."

Mutta Keiko ei halunnut itkeä. Hän vihasi sitä, miten äänetön itku kouristi hänet kasaan eikä suostunut loppumaan, kun hän halusi.
Miksei hän osannut korjata itseään nopeammin?
”Millainen normaali suhde on?” hän kysyi hiljaa harhauttaakseen itsensä rauhoittumaan.

Brian nielaisi. Hän joutui muistelemaan aikaa ennen kuin oli jokin naksahtanut hänen sisällään.
"Toista kuunnellaan. Joskus tapellaan, mutta riidat saadaan sovittua. Joskus voi loukata toista, mutta sitä pyydetään anteeksi. Ja se ei ole tarkoituksellista. Ja kaikki perustuu rakkauteen, kunnioitukseen ja haluun olla yhdessä. Toki jokainen suhde on erilainen, mutta..."

Se kuulosti siltä, mitä kirjat sanoivat ja miltä hänen ystäviensä parisuhteet kuulostivat. Niihin ei kuulunut vessassa piileskely, kun mies yritti murtaa oven auki, mustelmiksi tummuvat kädenjäljet lantiolla tai lihakirveellä lyhyeksi hakatut hiukset.
Keiko hengitti syvään ja nosti toisen kätensä miehen rinnalle, piirtäen sen ihoon hajamielisiä kuvioita sormenpäillään. Hän yritti palauttaa mieleensä kaikki ne kauniit asiat, jotka Brian oli sanonut hänelle Madridissa.
”Onko sinun oikeasti vaikea luottaa minuun?”

Brian puristi naista kevyesti rintaansa vasten.
"Se oli liioittelua. Mutta kyllä, joskus mietin minkä vuoksi teet jotakin. Onko se siksi että olet tottunut siihen että sinun odotetaan tekevän niin tai kärsit vai koska haluat. Mutta se etten luottaisi sinuun, on yliarviointi."

”Sinun ei tarvitse miettiä, miksi olen lähelläsi”, Keiko vastasi pitäen silmänsä kiinni ja antaen viimeisten kyynelten kuivaa poskilleen.
”Kukaan ei ole koskaan saanut minua tuntemaan niin kuin sinä.”

Brian hymyili hieman. Olisi ehkä pitänyt asettua maate ja käydä nukkumaan. Se olisi ollut viisasta, mutta tämä päivä oli häätänyt hänestä kaiken järjen.
"Minä lupaan muistaa tuon." Miehen ääni oli valunut sille puolelle asteikkoa, jossa käheys hiipi tuomaan särmää hänen ääneensä. Brian painoi kevyen suudelman Keikon päälaelle, nojaten selkänsä seinään. Hän veti jalkansa ristiin, nostaen Keikon jalkojensa päälle. Varovasti hän avasi yhden napin siitä kauluspaidasta.

Käheä särmä miehen äänessä sai jonkin tutun nipistämään hänen vatsanpohjassaan. Keiko kääntyi katsomaan miestä pimeydessä, kun tuli nostetuksi miehen syliin ja nappi aukesi kuin kutsuna. Hän laski kätensä Brianin poskille, nojautui lähemmäs viipyen hetken niin, että tunsi lämpimän hengityksen huulillaan, ennen kuin veti miehen suudelmaan. Hänen sydämensä lepatti, mutta aivan eri rytmillä kuin aikaisemmin.

Brian piti Keikon hiljaisena suutelemalla tuota pitkään, aukoen sen kauluspaidan napit sillä välin.
"Terveeseen... suhteeseen... kuuluu... myös... tämä." Hän painoi suukkoja sanojensa välissä mihin ikinä Keikon iholla ylsikään. Vaikka viimeksi Keiko oli tuntunut suhtautuvan häneen kuin hulluun, kun hän oli tehnyt näin. Toisen käden pidellessä naista hänen rintaansa vasten, mies antoi vapaan käden nousta sormenpäillä hipoen hitaasti pitkin naisen jalkaa ylemmäs.

Suudelmat saivat naisen puremaan alahuultaan ja unohtumaan miehen syliin, kunnes ’tämä’ sai hänet avaamaan hälyttyneenä silmänsä. Tämä? Oh. Hän liikahti levottomasta yllätyksestä, terävästi hengähtäen, kun tunsi kosketuksen jalallaan ja saattoi arvata, minne se oli matkalla. Hän ei tiennyt, mitä tehdä – mitä hänen oli tarkoitus tehdä? Keiko harkitsi pysäyttävänsä käden ja harhauttavansa miehen johonkin muuhun, sillä Brian sai hänen kehonsa karkaamaan hallinnasta.
Mutta ehkei hänen tarvinnut tuntea oloaan turvattomaksi.
Epäröityään hetken jännittyneenä Keiko kiersi kätensä miehen niskalle ja nojautui suutelemaan tämän kaulansyrjää, mikä kävi haastavaksi, kun jokin halusi sinnikkäästi sumentaa hänen järkensä.

Brian tavallaan odotti sitä harhautusta. Viimeksi hän oli saanut yllätettyä Keikon, mutta ei luottanut onneensa tällä kertaa. Hän piti Keikon lähellään, huokaisten raskaasti suudelmalle kaulallaan.
Kunhan nainen rentoutuisi ja ei estäisi häntä. Kaikki olisi hyvin. Tuon ei aina tarvinnut olla kontrollissa, eikä mitään pahaa tapahtunut. Päinvastoin.

Raskas huokaus sai Keikon painamaan uuden suudelman miehen kaulalle, sitten kolmannen. Hän tunsi aina epätodellisen hyvän olon aallon, kun saattoi nähdä tai kuulla miehen nauttivan olostaan.
Hän ei tiennyt, mihin Brian pyrki - mitä mies halusi, mutta antoi itsensä luottaa rakastamaansa mieheen ja vain unohtua tämän syleilyyn.
Turvassa.

Brian pyrki samaan kuin Keiko itse. Hän halusi tuon nauttivan olostaan, rentoutuvan jättäen hetkeksi itsensä hänen käsiinsä. Ei sillä, etteikö Brian olisi pitänyt siitä kun pieni nainen kertoi miltein katseella ja tönäisyllä mihin halusi hänen siirtyvän, mutta se oli eri asia. Hän kumartui painamaan suudelmia Keikon kaulalle ja solisluille. Lopulta hän antoi itsensä valua makaamaan sängylle, vetäen naisen mukanaan. Näin hän saattoi suudella tuota pitkään, pehmeästi ja samalla kiihkeästi.

Brian tuntui tekevän jotain hänelle, löytävän jotain, minkä olemassaolosta Keiko ei itse ollut tietoinen. Se sai hänet vastaamaan suudelmaan sormet tiukasti hopeisissa hiuksissa, se sai hänen kehonsa vastaamaan kosketukseen aivan oman mielensä mukaan, ja se sekoitti jopa hengityksen rytmin. Keiko menetti ajantajunsa, kotinsa öisessä pimeydessä, kun hänen ajatuksensa muuttuivat sumeiksi eikä hän muistanut kuin kietoutuvansa mieheen tiukemmin.

Brian halusi olla jälleen olemassa vain Keikolle, juuri niin kauan kuin tuo tarvitsisi. Hän siirtyi huulilta kaulalle, solisluille ja vielä hieman alemmas suudelmineen. Hän halusi vain korjata edes osan siitä kieroutuneesta käsityksestä, mikä naisella oli.

Hän oli hyvin kaukana tilanteen hallinnasta. Suudelmat saivat hänen ihonsa palamaan, ja jokin koko huoneen pyörimään, kenties hapen puute tai vain Brian. Hänen kehonsa muuttui levottomaksi, hengitys mahdottomaksi eikä Keiko tiedostanut, ettei ollut enää äänetön, kun varoituksetta jokin pyyhkäisi hänen ylitseen ja tuntui riistävän häneltä tajunnan hetkeksi.

Mies veti Keikon halaukseen, punoittaen hieman. Huoneessa tuntui olevan kuuma ja hän olisi valehdellut jos olisi sanonut, ettei naisen nautinnon kuuleminen olisi miellyttänyt häntä. Hän veti varoen toisella kädellään tummia hiuksia korvan taakse, painaen pehmeän suukon kaulalle.

Huone pyöri. Keiko oli painanut silmänsä kiinni yrittäessään tasata hengitystään ja tiedosti etäisesti miehen kuuman rintakehän ihoaan vasten. Hänen sydämensä hakkasi kuurouttavana, ja huulten kosketus kaulalla oli suistaa hänet uudelleen sumuun. Mitä luojan tähden mies oli tehnyt hänelle? Brian. Keiko raotti tokkuraisia, palavia silmiään tajutessaan miehen todella olevan siinä, punoi sormensa hopeisiin hiuksiin, kiersi jalkansa miehen ympärille ja veti tämän suudelmaan.

Mies ynähti pehmeästi kun pieni nainen tuntui vetävän hänet otteeseensa. Hän vastasi suudelmaan sen ansaitsemalla tavalla, laskien kätensä hivelemään naisen lantiota.

Hän tunsi ajatuksensa sumeiksi, kuin ei aivan olisi saanut kehoaan takaisin. Iho paloi ja sydän hakkasi. Brian. Se, miten paljon hän rakasti miestä ei tuntunut mahtuvan hänen sisälleen. Hieman haparoivin sormin Keiko tukisti hopeisia hiuksia, näykkäsi miehen korvanlehteä, painoi huulensa vasten kaulansyrjää ja kiersi jalkansa tiukemmin miehen ympärille kuin kutsuna.

Se tuskin selviäisi mitä hän oli naisesta kaivanut esiin äskeisellä, mutta mies ei katunut sitä. Näykkäisy sai miehen värähtämään, vetämään Keikoa lähemmäs. Kovin paljon lähemmäs ei enää kyllä pääsisi toista ihmistä.
Päässä jyskytti kun hän saattoi vetää Keikon kainaloonsa. Hänen vähäisetkin vaatteensa olivat saaneet aiemmin lähteä. Makuuhuone tuntui alastomanakin polttavan kuumalta. Samoin yksi kohta lähellä niskaa. Brian ei ollut varma haluaisiko tietää miten lujaa hänen enkelinsä oli koittanut hampaita hänen ihoonsa.
"Milloin sinä et enää yllätä minua?" Hän kuiskasi käheästi raskaan hengityksensä takaa. Luoja.

Keikon hengitys vapisi, ja jokin pyyhki hänen ylitseen vieläkin sisältäkäsin. Koko kehoa tuntui jomottavan miehen intohimon jäljiltä. Hänen ihonsa poltteli edelleen, eikä Brian tuntunut sen viileämmältä vetäessään hänet halaukseensa.
Hän ei ollut varma, mitä mies oli tehnyt hänelle – mutta mitä tahansa se oli, Keiko ei ollut ehtinyt saada sitä hallintaansa. Nainen oli oppinut luottamaan kykyynsä pitää mielensä suljettuna, pysyä hallittuna ja pitää ajatuksensa selkeinä, ja nyt hän oli menettänyt sen. Jotenkin Brian oli eksynyt kuoren alle. Hänen muistissaan tuntui olevan aukkoja, koko yö ensimmäisistä suudelmista tuntui sulautuvan sumuun. Alahuuli oli kipeä sen ankarasta puremisesta, mutta Keikolla oli levoton tunne, ettei se suinkaan ollut ainoa asia, jota hän oli purrut. Hyvä luoja.
Levottomalla itsetietoisuudella hän piilotti kasvonsa patjaan.
”Sinäkin yllätit minut.”

Se ei tosiaan ollut ainoa mitä Keiko oli purrut. Brian tosin suhtautui asiaan huumorilla, voiden jopa myöntää nauttineensa siitä, jos sitä mieheltä kysyisi. Hän silitti naisen hiuksia kun tuo piilotti päätään patjaan.
"... Miten?" Hän hautasi kasvonsa Keikon niskaan, välittämättä jos sänki kutitti.

Keiko käpertyi patjaa vasten pitäen kasvonsa piilossa. Brianin hengitys hänen niskaansa vasten sai kylmät, sähköiset väreet kulkemaan alas paljasta selkää.
”En tiedä, mitä minulle tapahtui”, hän mumisi nolostuneena ja kyyristi hartioitaan.

Käheä naurahdus pääsi kapeiden huulten välistä, tukahtuen Keikon niskaan.
"Et tiedä?" Hän oli sentään mies ja tiesi.

Nainen sulki silmänsä ja hautautui syvemmälle patjaan kuin kadotakseen sen läpi hiljaa vaikertaen.
”En tarkoittanut sitä”, ääni kuului vaimeana ja vaimeni asteen lisää, ”vaikkei sitä olekaan tapahtunut aikaisemmin.”
Keiko liikahti vaivaantuneena, miehen läheisyys lohdullisena. Hän oli tottunut olemaan hallinnassa, jos ei tilanteesta, edes itsestään. Nyt hän oli… Muistikuvat Brianiin kietoutumisesta, hengitysvaikeuksista, pökerryttävistä aalloista hänen kehossaan saivat hänen poskensa punehtumaan asteen lisää. Hän ei ollut koskaan elämässään ollut ollut niin… Avoin.
”En yleensä käyttäydy näin.”

Brian hieraisi kasvojaan naisen niskaan. Hän ei voinut sanoa ymmärtävänsä, mutta yritti edes.
"Miten? Voit kertoa, rakas. Enkä minä naura. Ja etkö oikeasti ole... Ikinä ennen?" Jestas. Millainen rakastaja hänkään oli ollut naiselle.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   Su Joulu 03, 2017 12:03 pm

Kysymyksen alavire sai Keikon kääntymään kyljelleen ja nojaamaan otsansa vasten miehen paljasta rintaa. Hän piirsi kuumaan ihoon hajamielisin sormin.
”En”, hän vastasi. Elämä Tarquinin kanssa oli opettanut tehokkaasti sulkemaan itsensä pois, suojelemaan mieltään erottamalla sen kehosta ja hetkestä.
”Yleensä hallitsen itseni paremmin”, nainen lisäsi.

Brian kietoi toisen kätensä Keikon ympärille. Voi luoja, miten hän halusikaan pitää tuon turvassa käsiensä suojassa. Mieluiten aina.
"Rakas." Hän aloitti, mutta ei heti löytänyt sanoja.
"Tiedätkö miten ihanaa on kun et yritä hallita itseäsi täysin?"

Keiko hautasi kasvonsa Brianin rintaan. Olihan se kai aika ihanaa, tuntea niin ylilyövää, kokonaisvaltaista mielihyvää, että se oli viedä tajun. Hänellä ei ollut ollut aavistustakaan, että hän voisi tehdä niin.
”En”, nainen vastasi. Levoton nolostus punehdutti poskia.
”Satutinko minä sinua?” Se jo itsessään oli vastaus – kontrollin menetys, joka sai hänet painamaan hampaansa vasten miehen ihoa yrittäessään hengittää, ei ollut ihanaa.

Brian silitti naisen selkää, seuraten selkärankaa sormillaan.
"Minun pitäisi ehkä myöntää jotain." Mies naurahti käheästi.
"Ja ei, et satuttanut."

Jos hän löytäisi hampaanjälkiä miehen iholta, Keiko kyseenalaistaisi ankarasti.
”Mitä?” hän kysyi ja piirsi mietteliästä kuviota miehen rintakehälle.

Sen sanominen ääneen naiselle, jota oli elämässään satutettu, kuulosti pään sisässä typerältä.
"Se kuulostaa typerältä. Mutta minä en pistä pahakseni pientä kipua hetkittäin."

Keiko nosti päänsä ja nojasi itsensä kyynärpään varaan.
”Mitä?”

Brian hieraisi kasvojaan. Mies, opettele pitämään turpasi kiinni!
"Kuulit kyllä."

”Sinä et pistä pahaksesi kipua? Mitä se tarkoittaa?” Keiko kysyi hämmentyeenä ja nousi istumaan, vetäen sivuun unohdetun kauluspaidan takaisin päälleen ja napittaen sen kiinni.

Brian nojautui kyynärpäihinsä ja kohottautui hieman.
"Minua ei haittaa kun tukistaa, puree... Pidän siitä. Silloin tällöin." Harvoin miehen kasvoja kuumotti, mutta nyt puna tuntui poskilla.

Keiko painoi sormet suulleen ja räpäytti muutaman kerran öisessä pimeydessä. Mitä mies tarkoitti? Toki hän oli huomannut, että hopeisten hiusten hellävarainen tukistus näytti innostavan Briania. Mutta millaista kipua mies kaipasi? Pelkkä ajatus Brianin satuttamisesta, piti mies siitä tai ei, sai hänen pulssinsa kohoamaan levottomana. Ei hän voisi satuttaa toista ihmistä!
Mutta hän halusi tehdä Brianin onnelliseksi.
”Mitä tarkoitat? Voitko näyttää minulle?” hän kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.

Mies kohotti kevyesti kulmiaan.
"En tosiaan näytä." Hän ei tekisi Keikolle niin kun tiesi naisen menneisyydestä.
"Mutta mikään mitä teit äsken, ei ollut kuin miellyttävää." Liiankin. Hän jäi miettimään oliko itse ollut liian tunnekuohussa sen takia.

Jyrkkä kielto sai Keikon säpsähtämään. Mutta vastaus oli rauhoittava - jos hän oli jo tehnyt niin, eikö hän voisi tehdä niin uudelleenkin? Nainen siirsi itsensä varovasti lähemmäs.
”Näyttäisit minulle, miten koskettaa sinua”, hän vetosi ja kosketti hopeisia hiuksia.

Brian naurahti hellästi. Hän kietoi hellästi sormensa Keikon sormien lomaan hiuksiinsa ja veti hopean värittämistä hiuksistaan. Virhe. Sähköinen tunne kulki selkärankaa pitkin.
"Tuon sinä tosit opit ihan itse jo aiemmin."

Keiko siirtyi lähemmäs miehen rintakehää ja kiersi toisen kätensä Brianin niskalle. Tukistus. Hän selviäisi siitä. Hänhän harrasti sitä jo, kenties liikaakin. Hän painoi suudelman miehen poskelle, punoi molempien käsien sormet hopeisiin hiuksiin ja kallisti miehen päätä vedolla paljastaakseen kaulansyrjän.
”Ja mistä muusta pidät?” hän kysyi hengittäen pehmeästi kaulan ihoa vasten.

Brian värähti uudelleen, paljastaen kaulansa kiltisti naiselle.
"Saa purra." Enempää hän ei Keikolle kertoisi.

Saa purra? Ajatus siitä, että Brianiin sattuisi oli kamala, mutta ehkei hänen tarvitsisi purra niin kovaa?
”Minne?” Keiko kysyi epäröiden ja hipaisi kaulansyrjää huulillaan. Minne ihmiset halusivat tulla purruksi?

"En ole tarkka siitä." Mies tunnusti pehmeästi. Jos nainen nyt kokeilisi, hän kaipaisi kylmää suihkua.

Muistikuvat aikaisemmasta olivat sumeita, mutta ehkä hän voisi yrittää jäljitellä askeliaan. Keiko hipoi miehen kaulansyrjää huulillaan, kun nosti päätään ja näykkäsi sitten korvanlehteä, ensin pehmeästi, sitten hieman lujemmin. Sormet tiukensivat otettaan hopeisista hiuksista, kun hän lähti jälleen alaspäin, koskettaen miehen kaulansyrjää ensin huulillaan, sitten hipoen sitä hampaillaan. Saavuttaessaan niskan liitoksen, Keiko kallisti päätään ja painoi hampaansa kokeillen miehen ihoon.

Kylmä suihku. Kuinkahan kylmää vettä hän saisi naisen suihkusta tulemaan? Hetken hän jopa harkitsi että alkaisi käydä päässään läpi mielikuvitussrataa, sen käännöksiä ja askelia, hillitäkseen itseään. Mikään ei vienyt tunnelmaa kun kuvitteellinen sarjan askelväli. Hampaiden kokeilu sai sähkön juoksemaan ihoa pitkin.
"En mene rikki." Mies kähähti hiljaa. Hän kaivoi omaa hautaansa.

Keiko ei ollut siitä lainkaan niin varma, ja tukisti miehen hiuksia protestina. Hän nosti päänsä hetkeksi, hipaisi Brianin poskea huulillaan ja palasi sitten hartialle, näykäten sitä muutaman kerran, ennen kuin puri toivoen hartaasti, ettei satuttaisi miestä.

Brian henkäisi terävästi naisen tukistaessa häntä. Koko keho värähti Keikon purressa häntä hartiaan.
"... Jos harjoittelet vielä kovin paljon, minä en tule kylmästä suihkusta koko yönä." Ihan kuin yötä olisi ollut jäljellä enää kovin paljon.

”Miksi?” Keiko kysyi nostamatta päätään miehen hartialta, sormet edelleen hopeisissa hiuksissa ja toivoi, että terävä henkäys oli hyvä merkki. Hän näykkäisi hartiaa ja siirtyi sitten kaulansyrjälle, kokeillen hampaitaan vaihtelevalla voimalla sen herkkään ihoon.

"Koska sinä ajat minut hulluksi." Käheys miehen äänessä ei kertonut muusta kuin nautinnosta. Voisiko hän vain nostaa Keikon sylistään? Kädet eivät kyllä totelleet, vaan laskeutuivat naisen lanteille.

”Onko se huono asia?” nainen naurahti vatsanpohja nipistäen, kuten aina Brianin tuntuessa nauttivan olostaan. Hän tukisti hopeaa ja kallisti päätä päättäväisesti, jotta saattoi näykkiä miehen korvaa, kulkea alas kaulansyrjää ja purra uudelleen niskan liitosta.
”Onko jotain muuta, mistä pidät?”

"Riippuu siitä haluatko nukkua tänä yönä ollenkaan." Brian tunnusti hiljaa, hakien jaloilleen hieman parempaa asentoa.
"Etköhän sinä saanut tarpeeksi aseita kiusaamisekseni."

Keiko kohotti päänsä ja katsoi Brianin kasvoja hetken yön pimeydessä, joka tuntui kallistuvan kohti hämärää. Hän painoi suudelman miehen huulille, kallistaen päätä asteen taaksepäin, ja sukaisi sitten sormensa läpi hopeisista hiuksista muutaman kerran.
”Ei, en ole”, hän vastasi ja nojautui suutelemaan miestä uudelleen, näykäten nyt kokeillen miehen alahuulta, ”ehkä minä haluan ajaa sinut hulluksi – niin kuin sinä teit minulle.”

Brian puraisi huultaan sen suudelman jälkeen, katsoen naisen kasvoja hämärässä.
"Mnh, sitäkö mieltä olet?" Hän ei tiennyt viitsisikö järkyttää naista enempää. Tämä riitti.

”Kyllä”, Keiko vastasi, tukisti miestä vaivihkaa ja nojautui lähemmäs tämän rintaa painaessaan hampaikkaaksi muuttuvan suudelman kaulansyrjälle.
”Mikä ajaa sinut hulluksi?” hän kysyi ja antoi toisen kätensä liukua hiuksista niskalle ja madella kevein sormin alas rintakehää ja siitä vatsalle.

Brianin hengitys muuttui raskaammaksi, sydän hakkasi rinnasta kovempaa. Lihakset värisivät naisen sormenpäiden alla.
"Sinä juuri nyt." Hän tarjosi pehmeästi.

Ehkä Keiko voisi hyväksyä sen. Hän halusi olla hetken vain Briania varten, tehdä parhaansa ajaakseen miehen hulluksi, niin kuin mies oli tehnyt hänelle. Sormet hopeaa tukistaen ja hampaat kuumaa ihoa kokeillen. Hän kiipesi paremmin Brianin syliin, kohtasi hetkeksi miehen katseen sulaen hymyyn ja nojautui kutsuvaan suudelmaan.

Se oli ainakin totuudenmukainen vastaus. Brian miltein huohotti raskaasti kosketuksen alla, valuen samaan aikaan rennoksi ja jännittyen jokaisella solullaan. Hän puristi kevyesti naisen lantiota sormillaan, suudellen tuota mielellään mahdollisimman pitkään. Silloin nainen olisi kiireinen muun kanssa, eikä näykkisi häntä hulluuden partaalle.

Keikolla oli kuitenkin vakaa pyrkimys heittää mies hulluuteen, tönäistä suoraan partaan yli. Nainen nauraa hyrähti matalasti pimeydessä sukaisten tummia hiuksia korviensa taakse, kun vetäytyi suudelmasta ja tukisti miestä kieltään toruvasti naksauttaen. Hän tönäisi Brianin selälleen sängylle ja kumartui miehen ylle hajareisin tämän vatsalla istuen painamaan suudelmia leukaperiltä solisluille, olkapäille ja alas rintakehää, kokeillen ihoa hampaillaan missä saattoi, pyrkien yllättämään miehen kosketuksella.

Siinä nainen onnistuisi varmasti. Toruva naksahdus sai hänet värähtämään terävästi. Brian painoi silmänsä kiinni, valuen hitaasti tyhjään hulluuteen. Siinä oli olemassa vain se kosketus, mikä sai sähkön lailla ihon värähtelemään.
"... En enää ikinä kerro sinulle tällaista." Hän mutisi hiljaa.

Katuvat sanat saivat Keikon nauramaan hiljaa, huulet Brianin vatsaa vasten. Jos miehen reaktiosta kosketukseen saattoi jotain päätellä, ehkei Brian oikeasti toivonut hänen lopettavan. Hänen vatsanpohjansa nipisti jokaisesta värähdyksestä, jonka hän sai aikaan. Jos tukistelu ja puraisut todella tekivät miehen onnelliseksi, varmastikin hän voisi tehdä niin?

Brian antoi käsiensä laskeutua sivuilleen, puristaen lakanaa nyrkkeihinsä. Miten hänen piti hillitä itsensä? Ehkä sillä, että keho ei totellut, kun hän olisi halunnut kiepauttaa asetelman ympäri, voidakseen pitää järkensä tai ne rippeet mitä oli jäljellä.

Mies vaikutti levottomalta. Nyrkkeihin rutistunut lakana kertoi omaa tarinaansa. Keiko kohottautui ylemmäs, painoi suudelman miehen kaulalle ja puraisi hartiaa.
”Mitä sinä haluat?” hän kuiskasi pehmeästi miehen korvaan ja näykkäsi korvanlehteä.

Mitä hän halusi? Keiko oletti hänen osaavan muodostaa edelleen sanoja.
"Ah! Hitto sinua..." Miehen äänessä ei ollut edes toruvaa särmää. Hän nautti niin paljon, ettei tiennyt mitä olisi voinut sanoa.
"Kaiken mitä haluat antaa."

”Kaiken”, Keiko vakuutti ja painoi suudelman Brianin huulille. Luoja tiesi, ettei tuntunut mahdolliselta tuntea toista ihmistä kohtaan näin. Ehkä hän oli pitkittänyt miehen odotusta tarpeeksi, mikäli nyrkkien jännityksestä jotain saattoi päätellä. Nainen laski kätensä miehen rintakehälle antaakseen tämän vain olla. Tämä kerta oli miestä varten.

Mies oli aika varma ettei hän liikkuisi mihinkään. Korvissa kohisi, pää oli tyhjä ja keho ei tosiaan totellut kun hän haaveili nousevansa istumaan. Hän piti edelleen silmänsä kiinni, hämärä olisi varmasti pyörinyt silmissä jos hän olisi avannut ne.
"Nyt sinä sen teit." Brian mutisi hiljaa. Hän oli aika varma, että oli kuollut. Nyt se sydän petti.

Hän ei ollut täysin varma omankaan sydämensä tilasta, kun kiipesi pois miehen päältä pulssi kiivaana lepattaen ja posket punoittaen. Keiko vajosi kyljelleen Brianin viereen ja hipaisi miehen poskea sormenpäillään.
”Minkä?” hän kysyi ja pohti, että suihku olisi erinomainen ajatus – mutta hän ei ollut varma, kantaisivatko jalat.

"Vannon että sydän petti nyt." Brian mutisi puhe tahmeana. Hän ei tiennyt miten saisi itsensä liikkeelle. Lopulta hän uskalsi ainakin avata silmänsä ja nousta istumaan. Ehkä jalat kantaisivat. Vain ehkä.

Keiko painoi poskensa hetkeksi miehen rintakehää vasten ja kuunteli sen alla hakkaavaa sydäntä.
”Sykkii vielä”, hän vakuutti, painoi suudelman miehen huulille ja nousi istumaan tasaten hengitystään.
”Tule, viedään sinut suihkuun”, hän kutsui kiiveten alas sängyltä ja ojensi miehelle kätensä hellään hymyyn sulaen.

Brian naurahti käheästi. Vielä. Toistaiseksi.
"Se on ihme." Mies huomautti hiljaa, nousten ylös. Luoja.
"Viedään.. Pffh." Irlantilaismies nousi ylös, vääntäytyen ylös. Hän siirtyi suihkuun ja sen jälkeen antoi itsensä kaatua sänkyyn. Ei ihan sitä mitä hän oli odottanut, mutta hän ei valittanut. Ei tosiaan. Brian veti Keikon kainaloonsa aamuyöstä, antaen itsensä nukkua siihen asti kun herätyskello muistutti todellisen maailman olemassaolosta yhdeksältä aamulla. Ihan liian aikaisin.
"Heitän tuon helvetin koneen seinään..." Brian mutisi, hapuillen puhelintaan käteensä.

Puhelin havahdutti Keikon syvästä unesta, ja hetken nainen tuijotti kattoaan tokkuraisena, uni tummissa silmissä viipyen. Ylös nouseminen oli sietämätön ajatus, samoin peiton lämpimän syleilyn jättäminen. Nainen juoksutti sormet läpi tummista hiuksistaan ja kääntyi katsomaan Briania, sydän edelleen lyönnin välistä jättäen, kun hän tajusi heräävänsä miehen vierestä. Muistot edellisestä yöstä hiipivät hänen mieleensä ja saivat hänen poskensa punehtumaan.
”Anteeksi, että valvotin sinua”, hän kuiskasi ääni unen käheyttämänä, kovin syvästi katumatta.

Brian sammutti herätyksen ja nousi istumaan, venytellen laiskasti. Hän muisti yön turhankin terävästi ja myös hänen ihonsa. Mustelmia ties missä. Hän ei tosin tiennyt niistä vielä.
"Se oli valvomisen arvoista. Käyn suihkussa ja syön, niin olen kuin uusi ihminen." Hän lupasi, sipaisten sormilla Keikon poskea. Brian lähti suihkuun, eikä kuullut sinne ovikellon sointia.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Terapian tarpeessa   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Terapian tarpeessa
Takaisin alkuun 
Sivu 2 / 5Siirry sivulle : Edellinen  1, 2, 3, 4, 5  Seuraava

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Pikaviestinpelit-
Siirry: