PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Villieläimiä

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Villieläimiä   Su Huhti 16, 2017 3:40 pm

Pikaviestinpelejä Kirken Knox Norwoodin ja Hatsiubatin Vanessa Locksleyn sekä Andrea Rowen kanssa.

Perjantai 24. helmikuuta 2017, ilta - Sokkotreffit

Elämän saaminen kuntoon ei aina ollut helppoa, ainakaan kun tutut tuputtivat jotain tällaista vapaailloiksi. Vanessa oli tottunut aivan toisenlaiseen tapaan tavata miehiä (hän myönsi sen omansa olevan huonompi, mutta sitä ei ollut muiden asia kritisoida). Hän oli yrittänyt laittautua kirjastosta lainatun Cosmopolitanin ohjeilla. Less is more tai jotain sellaista se meikkausohje oli sanonut. Siltä oli kyllä tuntunutkin, kamala vaiva vaatimattoman meikin takia! Sekaväriset hiukset Vanessa oli yrittänyt jättää siististi auki, toivoen vain ettei näyttäisi bussipysäkiltä ravintolalle käveltyään liian pörröiseltä.
Ja jos meikkaaminen sekä hiusten harjaaminen oli ollut liikaa pyydetty, vaatteiden löytäminen oli ollut mahdotonta. Val ei omistanut varsinaisesti montaakaan asiallista mekkoa tai edes paitaa, ihan vain koska ei harrastanut sellaista. Ainoa asiallisempi vaatekerta oli ollut ne farkut ja kauluspaita joissa hän oli mennyt Second Chancen -haastatteluun Rosings Parkiin, eikä hän liittänyt niihin niin lämpimiä muistoja että olisi kiskonut ne päällensä.

Joten hän oli joutunut lähtemään ostoksille. Alerekistä ostettu, hyvin sievä ja siveellisen mittainen tummanturkoosi peplum mekko ei vain ehkä tuntunut omimmalta. Korvakorut olivat lainatut, kaulakoru krääsää. Ravintolan edessä hän veti tennarit jalastaan ja vaihtoi korkokenkiinsä. Ei kai seuralainen ollut nähnyt sitä? Ainakaan kukaan ei tullut lähemmäs. Oli tämäkin, kamala vaiva jotta tuntematon ihminen ei tuomitsisi heti, vaikka kaikki tuomitsisivat Vanessan ennemmin tai myöhemmin.

Musta, urheilumallinen Yamahan moottoripyörä kiihdytti uhkarohkeasti risteyksen läpi kuskin toivoessa, ettei olisi tapansa mukaan myöhässä. Sokkotreffit olivat hauska tapa viettää perjantai-iltaa, varsinkin pitkän reissuviikon jälkeen, eikä Knox halunnut aloittaa niitä kamalalla ensivaikutelmalla. Moottoripyörä kurvasi pysähdykseen ravintolan katoksen edessä olevaan parkkiruutuun, renkaat sateesta märällä kadulla luisuen, ja harteikas, urheilullinen mies nousi satulasta vetäen kypärän päästään, sukaisten lyhyttä, mustanruskeaa tukkaansa ja vilkaisten varovasti NASA-teknologialta näyttävää, veden- ja iskunkestävää puhelinta. Loistavaa! Melkein ajallaan.
Englannin helmikuu tuntui hyytävältä mustassa, istuvassa nahkatakissa, varsinkin Saudi-Arabian lämmön jälkeen, joka oli antanut miehelle kullanhohtoisen rusketuksen. Knox ravisti inhoten vettä mustavalkoisista Converseista, tarttui kotoisan oloisen ravintolan ovenkahvaan, mutta tajusi sitten vilkaista ympärilleen. Ainoa hänelle annettu tuntomerkki oli kaksivärinen tukka, ja se kieltämättä istui.
"Hei", hän harppasi lähemmäs helpolla rentoudella hymyillen ja ojensi tuoreiden ruhjeiden kirjomaa, työn karheuttamaa kättä kokeilevasti Valia kohti, "Vanessa Locksley?"

Vanessa tunki ne kosteat tennarit ensin muovikassiin ja sitten olkakassiinsa. Olisikohan pitänyt laittaa paksummat sukkahousut? Miehen lähestyessä Val tuli kovin tietoiseksi muhkuraisista polvistaan. Sirompi käsi tarttui ojennettuun käteen, varovaisen hymyn käydessä kasvoilla.
"Hei, olen. Sinusta ei puhuttu muuta kuin Knoxina, onko se lempinimi?" Hienoa, hyvä Vanessa. Puhu vielä vähän ulkokultaisemmin.

Knox puristi naisen kättä ja viittasi sitten kutsuvasti kohti ovea, joka johtaisi kuiviin sisätiloihin.
"Ei", hän nauroi hyväntuulisesti, "vanhemmillani on erikoinen maku. Knox Norwood, virallisesti." Mies nykäisi oven auki, odotti Valin astuvan sisään edellään ja seurasi sitten mukana nauttien lämmöstä. Tarjoilija osoitti heille neljän istuttavaa, valkealla liinalla peitettyä pöytää, ja Knox istahti alas, laski kypärän vapaalle tuolille ja kuoriutui ulos nahkatakista paljastaen lihaksikkaat, dramaattisten arpien raidoittamat käsivarret.
"Oletko käynyt täällä aikaisemmin?" hän kysyi nyökäten kohti kotoisaa, pientä ravintolaa.

Vanessa naurahti hiljaa. Vanhemmat.
"Voi ei. Sitä sattuu joskus." Henkisesti hän läimäisi itseään. Pisteet tummatukkainen mies sai moottoripyörästä ja arpisesta pahan pojan-habituksesta. Sellaisella oli tapana vedota naiseen, edelleen. Valitettavasti, sillä pahat pojat eivät olleet raitistuvalle naiselle varsinaisesti oikeaa seuraa.
"En ole, ei oikein ehdi käymään ulkona syömässä." Tai siis, harvemmin oli varaa, koska Vanessan saama palkka ja taloudellinen tuki oli kuitenkin yhteenlaskettuna riittävä, ei mitenkään liiallinen. Toki nyt kun sai palkkaa, helpotti aiempaan verrattuna. Knoxin arpiset kädet saivat hänet varmistamaan että pitkähihaisen mekon hihat olivat edelleen ranteissa.
"Oletko sinä? En haluaisi olla utelias, mutta mitä teet työksesi?"

Knox nyökkäili naisen puhuessa ja soi pöydän yli lämpimän, kiinnostuneen katseen poimiessaan menun hajamielisesti käsiinsä.
"En ole. Muutin Englantiin vasta syksyllä enkä ole ehtinyt viettää täällä kovin paljoa aikaa", hän vastasi ja nauroi Vanessan kysyessä hänen ammattiaan.
"Mitä arvaisit?" hän kysyi kellertävät silmät huvittuneina siristyen.

Vanessa otti sen listan myös käsiinsä, saadakseen muuta mietittävää kuin ne arpiset kädet. Tuijottaminen oli rumaa.
"Olet onnekas." Vaikka hän olikin syntynyt Englannissa, saarivaltion säätila nyppi joskus enemmän kuin laki salli.
"... Veikkaisin veitsenheittäjää tai leijonankesyttäjää sirkuksessa, jos käsiesi perusteella pitäisi arvata."

Knox nauroi matalasti ja hieraisi käsivartta, jonka valkeat arvet rusketus sai korostumaan.
"Leijonankesyttäjä on aika osuva, tosin minulla ei ole yhtään leijonaa tällä hetkellä. Koulutan eläimiä lähinnä elokuviin, ja työskentelen parhaillaan valvovana eläinlääkärinä elokuvatuotannossa", hän vastasi.

Kulmat kohosivat yllätyksestä. Oikeasti? Jos hän olisi ollut humalassa, Vanessa olisi varmasti vääntänyt mauttoman iskurepliikin kesyttämisestä. Nyt hän nielaisi sen, edelleen hämmentyneenä.
"Ai? Vau. Ei ainakaan ole tylsä työ ja samanlaiset työpäivät."

"Ei", mies naurahti. Rakastihan hän työtään yli kaiken. Hän kiitti vesikannun tuovaa tarjoilijaa ja avasi unohtamansa menun.
"Mitä sinä teet?" hän tiedusteli kiinnostuneena seuralaiseltaa liu'uttaessaan katsettaan alas menua. Kasvisruokien valikoima ei tarjonnut turhan paljoa valinnanvaraa, joten päätös oli nopea.

"Olen kokkina. Ei mitään sen mahtavampaa." Vanessa piti suunsa kiinni siitä että missä. Mitä pidempään hän saattoi vältellä mitään mikä voisi antaa osviittaa villistä menneisyydestä, hän piti sen itsellään. Hänellä meni pieni hetki pidempään päättää mitä ottaisi, mutta onneksi se päätös oli aika nopea. Val oli kohtalaisen nirso, joten etenkin ulkona hän söi kovin turvallisia ruokia, joita ei varmasti närppisi.

"Oh? Se kuulostaa todella mielenkiintoiselta", Knox vastasi vilpittömästi. Hän rakasti kokkaamista, vaikka tuskin oli siinä kovin pätevä ollessaan liian kärsimätön seuratakseen reseptejä.
"Työskenteletkö jossakin ravintolassa?" hän kysyi ja tilasi kasvislasagnea tuorepastalla, mascarponella, paprikalla, pinaatilla, munakoisolla ja tuoreilla yrteillä, mozzarellalla ja kirsikkatomaateilla. Toivottavasti se oli yhtä hyvää kuin miltä kuulosti menussa, sillä nälkä oli ehtinyt kasvaa hurjaksi.

Pasta carbonara sai luvan kelvata naiselle. Se ei ollut kevyttä syötävää - hetken hän oli miettinyt salaattia, mutta ehkä melkoisen leveä lantio ja ei kovin riisitikkumainen olemus paljasti Knoxille, ettei hän syönyt salaatteja. Muodokas hän oli luonnostaan, mutta nyt kun hän oikeasti söi, painoa oli tullut.
"Rosings Parkin Loungessa." Hyvä on, ehkä hän voisi myöntää.

"Todellako?" mies kohotti katseensa menusta kiinnostuneena ja laski sen pöydälle.
"Täytyy siis tulla joskus syömään sinne. Onko sinulla bravuuria, jota suosittelisit?"

Oli niin lähellä ettei poikkeuksellisesti aavistuksen vaaleanpunaisiksi meikatuilta karannut kirosanaa. Voi vit... Ei Knoxin pitänyt tietää paikkaa tai ainakaan käydä siellä niin että voisi tulla syömään. Koska kuka muka lähtisi sinne syömään, ellei sattuisi käymään tallilla valmiiksi? Äh.
"Oletan että ainakin pidät kasvisruoasta, sanoisin sienipasta." Se oli ainakin hyvää! Niitä tofujuttuja Vanessa ei ihan ymmärtänyt.
"Käytkö Rosingsissa vai?"

"Hienoa, sienipastaa siis", Knox lupasi. Sienet eivät olleet hänen suosikkiainesosansa, mutta hän maistaisi mielellään naisen bravuuria.
"Käyn silloin tällöin. Hevoskouluttajamme, Alex Chilton, työskentelee siellä, joten käyn tarkastamassa hevosia ja työstän yhtä hevosista, jonka stuntratsastajana toimin tarvittaessa. Harrastatko sinä hevosia?"

Vanessa nielaisi. Mitä hän voisi sanoa? Ehkä totuuden. Hän pyöritteli vesilasia sormissaan.
"En itse, mutta tyttäreni ratsastaa." Sen kautta hän oli ainakin joissain määrin tutustumaan hevosharrastukseen.

Knox nyökkäsi. Hän oli arvellut Vanessan olevan korkeintaan ikäisensä, mutta ehkä naisesta oli tullut vanhempi jo nuorena. Vai minkä ikäisenä lapset alkoivat ratsastaa?
"Eikö sinua houkuta?" hän väläytti leveän hymyn. "Minkä ikäinen tyttäresi on?"

Nyt jos koskaan Vanessa olisi halunnut vähentää tyttärensä iästä viitisen vuotta. Se olisi ollut jo hyväksyttävää.
"Ei oikeastaan. Pelkään vähän isoja hevosia." Onneksi tytär oli täydellisesti poni-iässä, joten äiti ei joutunut isojen hevosten kanssa tekemisiin.
"Trisha täyttää tänä vuonna kymmenen." Hän räpäytteli silmiään hieman hermostuneesti.

Mies hymyili ymmärtäen. Suurten eläinten säikkyminen tuntui olevan yleistä. Hän ei ollut koskaan oppinut pelkäämään hevosia; ne tuntuivat tavattoman turvallisilta suurten kissapetojen jälkeen. Vanessan oli täytynyt olla nuori äiti, mutta Knox arveli, ettei naisen historiasta uteleminen ollut sopiva puheenaihe näin aikaisessa vaiheessa sokkotreffejä.
"Onko teillä suuret juhlat suunnitteilla?" hän kysyi sen sijaan ja siemaisi jäävettä.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Villieläimiä   Su Huhti 16, 2017 3:41 pm

Vanessaa nyt ei saisi edes eläintarhassa lähelle sellaisten aitausta, joten hevosten säikkyminen oli enemmän kuin luonnollista.
"Ei. Eiköhän Trisha vietä synttärinsäkin tallilla. Joten, stuntratsastaja. Eikö sinulla ole itsesuojeluvaistoa?" Sulava aiheenvaihto.

Knox nauroi käheästi.
"Kuulemma ei", hän vastasi, "mutta luulen, että sen puuttuminen on ammattivaatimus alallani." Tai ehkä asia oli juuri toisin päin, ja hän oli vain opetellut kovan tien kautta. Raadeltua olkapäätä vihlaisi kuin merkistä. Tarjoilija toi höyryävät annokset pöytään, ja Knox katsahti kaunista, kasviksista värikästä annostaan ihaillen.
"Mitä arvelet? Täyttääkö paikka ammatilliset standardisi?" hän tiedusteli hymyillen kokilta, ennen kuin kävi ruoan kimppuun.

"Se voi toki olla." Vanessa naurahti. Tuntui ainakin hullulta ajatella, että kukaan vähennän kuin adrenaliininarkkari valitsisi kyseisen työn.
"Luulen että täyttää. En ole ollut kokki kovin kauan, joten minulla harvemmin on ainakaan vielä varaa arvostella muiden ruokia."

Knox maistoi lasagnea nautiskellen, ja keihästi haarukkaansa kirsikkatomaatin, palan tuorepastaa ja paprikaa.
"Ratsastaako tyttäresi Rosings Parkissa?" hän tiedusteli haarukallisten lomassa.

Vanessa ei voinut olla nauramatta. Ei, ei todellakaa hänen palkallaan.
"Ei, hänellä on puoliksi ylläpidossa poni Greenridgessä." Nainen pyöritti pastaa omaan haarukkaansa. Ainakin se oli ihanan kermaista.

Mies maisteli nimeä. Greenridge.
"Aivan, se ratsastuskoulu?" hän varmisti. Lennox sanoi aloittaneensa ratsastuksen siellä.
"Millainen poni?" Knox lisäsi uteliaana, loputtoman kiinnostuneena jokaisesta tapaamastaan eläimestä.

Nainen nyökkäsi. Juurikin siellä. Osan päivistä Mars teki tunteja ja osan päivistä se oli Trishan oma.
"Mars on muistaakseni... Minun pitää luntata. Olen huono poniäiti." Puhelimestaan hän löysi Marsin kuvan ja tiedot. Melkoisen riemukirjava poni oli lempeän näköinen.
"Welsh cob, ruuna. Ihan hauska tapaus, kestää lapsien huonot ideat."

Knox katsoi kuvaa lempeästi.
"Se näyttää täydelliseltä ystävältä kymmenvuotiaalle tytölle. Trisha on varmasti hyvin onnekas."

"Se on ainakin tähän asti ollut hyvä poni." Ei Val sen enempää ponista oikein tiennyt.
"Onko sinulla perinteisempiä lemmikkejä kuin koulutettavasi?"

"Mikä lasketaan perinteiseksi? Kaikki eläimeni ovat koulutettu median tarpeisiin, mutta Minerva - siperialainen kesykettu - nauttii ehkä lemmikinkin asemasta. Se viettää paljon aikaa sisällä, ja lähtee joskus automatkoille mukaan", Knox pohti hieman syyllisenä. Minerva oli hemmoteltu. Mutta niin taisi olla Thaliakin.
"Minervan lisäksi meillä on tällä hetkellä lintuja, lähinnä pöllöjä ja korppeja sekä kolme kissaa. Ming on musta leopardi, Luna lumileopardi ja Thalia siperiantiikeri", Knox esitteli hiljaista onnea äänessään, "ja olen tuomassa susia parin viikon sisään."

Se kuulosti hullulta. Jollakin Englannissa oli pihassaan lumileopardi? Järjetöntä.
"Kettu, jonka nimi on Minerva? En ole hetkeen kuullut mitään noin söpöä."

Knox nauroi hyväntuulisena ja poimi haarukallisen suuhunsa.
"Ehkä sinun pitäisi tavata se joskus", hän ehdotti.
"Mikä sai sinut lähtemään sokkotreffeille?"

"Ehkä kettu ei olisi koiraa kummempi." Koiria Vanessa ei sentään pelännyt. Ainakaan keskikokoisia tai pieniä. Isoja ehkä hieman.
"Mikä? Ystävän hienovarainen kehotus. Olen syksyn hakenut rutiineja elämään, ei ole ollut kauheasti aikaa millekään." Näppärästi hän jätti myös kertomatta ettei voisi lähteä esimerkiksi baariin tapaamaan ihmisiä.
"Entäs sinut? Kuulostat siltä että seurasta ei pitäisi olla pulaa."

Oli ehkä parasta, jos Vanessa ei tietäisi, miten erilainen Minerva oli kuin tavallinen koira.
"Tämä tuntui hyvältä keinolta tutustua uuteen ihmiseen. En ole vielä asunut Britanniassa kauaa, ja matkustan niin paljon, että on ollut hieman haastavaa löytää ystäviä alueelta", Knox vastasi hymyillen.

Se olisi ehkä molemmille parasta.
"Vähän sama vika Hexhamin kanssa. En ole ehtinyt tutustumaan kuin työkavereihin."

"Kauanko olet asunut täällä?" mies tiedusteli haarukallisten välissä.

"Muutaman kuukauden vasta." Vanessa ei edes muistanut tarkkaa aikaa. Se oli ollut onnensekaista sumua.
"Harrastatko muuta kuin eläinten kanssa touhuamista?"

"Mikä sai sinut muuttamaan Hexhamiin?" Knox kysyi ja jäi pohtimaan miten kuvailla harrastuksiaan.
"Viihdyn ulkona ja liikkeellä. Tykkään vuorikiipeilystä erityisesti, ja vietän mielelläni iltoja ystävieni kanssa. Pelaten, kokaten ja tanssien. Jälkimmäisessä en ole tosin kovinkaan lahjakas", hän lisäsi itseironisesti hymyillen.

"Työpaikka ja Trishan koulu." Koulu, eli siis myös tukiperheen muutto tänne.
"No mutta pääasia on että itsellä on hauskaa'

Mies naurahti.
"Mitä sinä harrastat?"

"Joogaa ja potkunyrkkeilyä. Sekä muiden poniäitien pakoilua." Varsinaisesti Vanessa ei saanut osakseen ihastuneita katseita hakiessaan teininä saamaansa tytärtä tallilta. Hän ei oikein sopinut muiden äitien joukkoon.

Knox nauroi yllättyneenä naisen vastaukselle ja joutui laskemaan vesilasinsa alas, ettei vetäisi sitä henkeensä.
"Kuulostaa täydelliseltä. Mikä sai sinut aloittamaan potkunykkeilyn?"

"Sanotaan että se on hyvä tapa purkaa asiakaspalvelutyön tuomaa aggressiota. Mitä en tietenkään koskaan myönnä töissä." Vanessa räpytteli silmiään viattomana. Pois se hänestä että Rosingsin hienohelmat ärsyttäisivät.
"Ja jooga kuulemma tasapainottaa ja rauhoittaa."

Mies nauroi lämpimällä käheydellä ja nyökkäsi ymmärtäen.
"Niin sitä taidetaan sanoa. Oletko aina halunnut olla kokki?"

Vanessa joi vettä hieman. Ainakaan täällä ei ollut kamalaa, mutta silti jokin hänessä kaipasi lasillista rentouttavaa alkoholia. Tosin, naisella se ei koskaan jäisi lasilliseen tai edes alkoholiin.
"Ei, se on jotakin minkä keksin muutama vuosi sitten. En oikein osannut päättää mitä olisin halunnut olla isona."

"Onko ruoka kutsumuksesi?" Knox kysyi pohtien, millaista olisi viettää nuoruutensa epätietoisena tulevaisuudesta. Mahdollisuuksien kirjo olisi varmaan kutkuttavaa. Hän oli tiennyt niin kauan kuin muisti, että jatkaisi vanhempiensa jalanjäljissä eksoottisten eläinten kanssa.

"Ainakin sen syöminen." Nainen vastasi virnistäen. Hän oli ollut enemmän kuin epätietoinen ja vailla niitä Knoxin ajattelemia kutkuttavia mahdollisuuksia.
"Mistä sinä keksit eläintenkouluttajan ammatiksesi?"

Mies nauroi hyväntuulisesti. Hän arvosti sitä, että ihmiset olivat rohkeasti omia itsejään. Hän ei ymmärtänyt naisia, jotka ottivat treffeillä olemattoman salaattilisukkeen ja lasin kivennäisvettä, kun oikeasti vain janosivat tuhtia juustopizzaa.
"Minulla ei tainnut olla vaihtoehtoja. Isäni ja isoisäni ovat molemmat eläinkouluttajia, ja äitini on eksoottisiin eläimiin erikoistunut eläinlääkäri. Perheeni omistaa Animal Kingdom -nimisen eläinyrityksen Yhdysvalloissa."

Vanessa oli jo sanomassa jotakin sukuviasta, mutta nielaisi sen. Niin muotoiltuna se tuskin oli kohteliasta tai edes asiallista.
"Vau. Monet vanhemmat nimenomaan haluaisivat lapsena turvallisempaan ammattiin, ainakin niin se tuntuu usein menevän."

"Luulen, että itsesuojeluvaistottomuus periytyy suvussamme", Knox väläytti huvittuneen hymyn.
"En ole ainoa arvekas perheenjäsen."

"Ehkä. Toisaalta, eipä tule ulkopuolinen olo." Vanessa tiesi kaiken ulkopuolisuudesta. Hän oli nyt jo perheensä hylkäämäkin, omien valintojensa takia. Ketään ei kiinnostanut, Trisha ei ollut koskaan nähnyt isovanhempiaan, tätiään tai serkkujaan (jotka olivat tyttöä nuorempia).
"Voitte illanvietossa vertailla arpianne. Viihdyttävä ajatus sinänsä."

"Mistä arvasit?" mies naurahti.
"Mistä sinä olet kotoisin?"

"Eikös se ole jotain mitä ainakin miehet tekevät keskenään, vertailevat kaikkea?" Hän ehdotti hieman huvittuneena. Vanessa hieraisi kevyesti niskaansa ja taktisesti otti haarukallisen pastaa suuhunsa. Se antaisi miettimisaikaa, hän ei varsinaisesti halunnut puhua perheestään. Se avasi liikaa kysymyksiä ja tarjosi joukon epämiellyttäviä vastauksia.
"Olen asunut suurimman osan elämästäni Leedsissä."

Knox piilotti huvittuneen hymyn haarukan taakse.
"Onko se mukava paikka? En valitettavasti tunne Britanniaa kovin hyvin."

"Ihan mukava. Siitä on kuitenkin vuosia kun asuin siellä viimeksi." Piti keksiä äkkiä jotakin kysyttävää, että hän saisi Knoxin unohtamaan hänen asuinpaikkansa.
"Onko sinulla sisaruksia? Kenties veli jonka kannsa yllytitte lapsena toiselle tekemään hulluuksia?"

"Ei ole, mutta eläimet ovat meillä perheenjäseniä, joten seurasta ei ole koskaan ollut pulaa. Päivällispöydässä tosin on ruuhkaa", hän lisäsi kevyesti.
"Lapsuuteni paras ystävä, Tate, on minulle tosin kuin veli. Tapasin hänet asuessamme Tansaniassa, ja hän asuu siellä edelleen. Nykyään hän vain taistelee salametsästystä vastaan, ei järjestä meitä hengenvaaraan." Kaiken reiluuden nimissä, hän itse oli tainnut yleensä olla ideanikkari ja ystävä tukahdutettu järjen ääni.

Pehmeä naurahdus karkasi naisen huulilta. Varmasti oli ruuhkaista, jos edes olisi ajatellut mielessään kaikki eläimet samaan pöytään.
"Tansaniassa? Jestas. Ja minä en ole koskaan käynyt Englannin ulkopuolella."

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Villieläimiä   Su Huhti 16, 2017 3:41 pm

"Tansania on upea maa - kannustan käymään", Knox vastasi silmät muistosta syttyen.
"Samoin Madagascar. Olen kotoisin Uudesta-Seelannista, mutta muutimme paljon vanhempieni työn perässä", hän lisäsi selvennyksenä.

"Luulen ettei minulle koskaan tarjoudu sellaiseen mahdollisuutta, mutta pidän mielessä." Vanessalla tuskin koskaan olisi varaa, saatika sitten aikaa (tai lupaa) matkustaa niin kauas.

"Onko sinulla sisaruksia?" Knox toisti kysymyksen tyhjentäen lautasensa.

Vanessa katui sitä että otti viimeisen haarukallisen hieman ennen Knoxin kysymystä.
"Yksi sisko. Emme ole olleet väleissä vuosiin." Eli ei siitä sen enempää, kiitos.

Mies nyökkäsi. Hänen teki mieli kysyä syytä, mutta Vanessan sävy kehoitti vaihtamaan aihetta.
"Haluaisitko jälkiruokaa? Tai ehkä käydä drinkeillä jossain?" Knox tarjosi. Ehkä nainen halusi takaisin lapsensa luo; ainakin se oli kätevä tekosyy, mikäli Vanessa halusi päättää sokkotreffit lyhyeen.

Vanessalla ei itseasiassa ollut kiire mihinkään, Trisha oli yökylässä ystävänsä luona. Kysymys drinkeistä sai naisen ilmeen vähän vaikeaksi. Hän oli vältellyt baareja raitistumisestaan asti, se helpotti kummasti raittiina pysymistä.
"Mikä nainen olisin jos en söisi suklaakakkua?" Hyvä on, sen pastan jälkeen ei tehnyt mieli sitä, mutta jälkiruoka kelpaisi kyllä.

Knox soi naiselle leveän, valkean hymyn ja viittasi tarjoilijaa lähemmäksi.
"Suklaakakku kuulostaa kyllä hyvältä", hän vastasi. Hän piti enemmän hedelmäisistä jälkiruoista, mutta märkään ja koleaan helmikuuhun tuhti suklaakakku voisi olla täydellinen ratkaisu.

Se oli ollut vitsi, mutta ehkä sen voisi puolittaa. Vanessa pystyi kyllä syömään, etenkin jos paikkasi herkuilla himoa milloin mihinkin, mutta sen tuhdin pastan jälkeen ainakin kokonainen annos voisi olla tuskaa.
"Ai niin, unohdin aiemmin sanoa, sinulla on hieno moottoripyörä."

"Oh, kiitos", mies vastasi hienovaraisesta ylpeydestä ryhdistäytyen. Hän rakasti moottoripyöränsä tarjoamaa mahdollisuutta päätähuimaavaan vauhtiin ja ketteryyteen.
"Harrastatko sinä moottoripyöriä?"

"En, mutta saatoin viettää nuorempana tovin tai kaksi niiden selässä." Ilman kypärää ja humalaisen kuskin kyydissa, mutta se nyt oli pikkuseikka.

Knox nauroi - hän oli tehnyt samaa. Ilman korttia, kypärää ja tietoa nopeusrajoituksista. Kolmannen kanssa hän työskenteli edelleen.
"Se on viehättävä tapa matkustaa, tosin pidän kyllä hevosesta melkein yhtä paljon."

"En voi sanoa samaa, en ole koskaan istunut hevosen selässä. Moottoripyörä on kyllä oiva kulkuneuvo." Niidenkään kyydissä tosin ei ollut tultua enää istuttua.
"Mutta en tuomitse hevostakaan. Varmasti mukava jos osaa."

"Minä lähinnä pidän kiinni", mies vastasi.
"Kuvasimme juuri Saudi-Arabian aavikoilla, missä me stuntratsastajat lähinnä nelistimme ilman varusteita edestakaisin. En voi sanoa, että siinä olisi ollut osaamista sen enempää kuin tuuria - mutta älä kerro ohjaajalle."

Vanessa henkäisi. pelkkä ajatus sai vilunväreet juoksemaan pitkin selkää.
"Hrrrh. Ei pahalla, mutta hullu sinä olet. Jollakin tapaa. Et huonolla tavalla, mutta.."

Knox nauroi. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun häntä kutsuttiin hulluksi.
"Ja sinä olet tavattoman mielenkiintoinen. Olet tehnyt perjantai-illastani paljon mukavamman kuin uskalsin toivoa."

Vanessa naurahti hiljaa. Oikeasti? Äh, mies vain sanoi niin.
"Voi, en ole. Tavallinen yksinhuoltaja." Ainakin hän olisi toivonut olevansa.

"En selvästi ole tavannut kovin montaa sellaista", Knox vastasi ja kiitti suklaakakunlohkareet tuovaa tarjoilijaa. Olipa siinä suklaata.

"Huomaa." Vanessa lohkaisi palan siitä kakusta lusikkaan ja maistoi. Hyvä on, hän perui kaikki puheensa kevyemmästä jälkiruoasta. Se oli todella hyvää.
"Voisin hankkia huoneen tämän kanssa. Aivan loistavaa."

Mies hymyili ja maistoi omaansa. Se oli niin makeaa ja suklaista, että yksi lusikallinenkin taitaisi riittää.
"Mikä on suosikkijälkiruokasi?"

"Tämä tai sitten hyvä jäätelö tai sorbetti. En osaa päättää. En halua olla stereotyyppinen ja epäillä pidät miehekkäästi viskistä tai konjakista jälkkärinä." Eiväthän ne toki pahasta olisi, mutta usein miehet antoivat piutpaut jälkiruoalle ja ottivat sen mieluummin alkoholina.

Knox naurahti.
"Suosikkini on varmaan juuri sopivan kypsä, tuore mango."

"No niitä harvemmin saa Englannista." Aina kun Vanessa yritti ostaa eksoottisempia hedelmiä, ne olivat kolme viikkoa raakoja ja homehtuivat sitten.
"Jo avocadot tuntuvat aina olevan raakoja ja sitten hemhtuvan silmänräpäyksessä."

"Tämän maan hienouksia", Knox huokasi. Kuten loputon sade, koleus, ihmisten jähmeys ja maiseman jakautuminen harmaaseen ja vihreään.

"Todellakin. Monien muiden asioiden ohella." Jos Vanessa olisi voinut, hän olisi mielellään muuttanut muualle. Espanjaan tai etelä-Ranskan. Ehkä Italiaan. Kun ei puhunut kieliä, vaihtoehdot olivat rajallisia.

"Jos voisit ottaa ja lähteä matkalle minne tahansa, minne haluaisit mennä?" Knox kysyi poimien hitaasti lusikallisia kakunpalastaan.

Minne hän menisi? Jonnekin kauas, kauas... Nainen joutui miettimään pitkään.
"Ehkä jonnekin Aasiaan? Ajatus pienestä paratiisisaaresta kiehtoo."

"Ne ovat ehdottomasti matkan arvoisia. Minäkin suunnittelen matkaa Kaakkois-Aasiaan. Unelmani on ollut lapsuudesta saakka saada seurata villejä tiikereitä luonnollisessa elinympäristössään", Knox sanoi ja pakotti haikeuden mielestään. Kuka tiesi kauanko se olisi enää mahdollista.

"Epäilen että sinä pääset matkallesi nopeammin kuin minä. Se olisi varmasti mielenkiintoista nähdä tiikereitä, mutta ei minun hermoillani. Pelkäisin niin että minut saisi kantaa pois metsästä." Vanessa naurahti. Hän todellakin pyörtyisi.

"Jos haluat harjoitella, voit tulla tapaamaan Thaliaa", Knox naurahti viitaten kotipihassaan asuvaan siperiantiikeriin. Häntä ei lainkaan haittaisi viettää yötä sokkotreffiensä seuralaisen kanssa, mutta sen ääneen sanominen ei ollut hienotunteista.

"Kannatko minut sitten pihaltasi lämpimään, kun pyörryn sinne?" Nainen kysyi huvittuneena. Knoxin ruumiinrakenteesta päätellen se ei olisi tuolle ehkä maailman suurin ponnistus.
"Tosin, ehkä luottaisin ammattitaitoosi."

"Kunniasanalla", mies vastasi nauraen.

"Vau, herrasmiesmäistä." Oli pakko kiusoitella, vaikka se kuulosti paljon karkeampaan käytökseen tottuneen Vanessan korvaan oikeasti hyvin herrasmiesmäiseltä lupaukselta.

Knox hymyili keltaiset silmät siristyneinä, kun poimi vielä yhden lusikallisen suklaakakkua. Ehkä se sai riittää tai hän tuupertuisi kotimatkalle makeaähkystä.
"Saisin selkääni, jos olisin mitään muuta", mies vastasi viitaten nelijalkaisiin, letaaleihin diivoihin, joiden kanssa työskenteli päivittäin.

Val nauroi miehen sanoille, vilkaisten tuon käsiä.
"Et ilmeisesti oppinut kerrasta?"

Knox kohotti kulmiaan, laski katseensa käsiinsä ja nauroi vapautuneena.
"En, valitettavasti. Mutta nämä ovat vain arjen naarmuja. Oikeiden oppituntien jäljet ovat vaatteiden alla."

Se oli vaarallinen kommentti kun seuralaisen suu oli täynnä suklaakakkua. Hetken hän pelkäsoi tukehtuvansa siihen, mutta tyytyi vain yskäisemään kevyesti. Samalla hän nielaisi kaikki ne asiattomalta kuulostavat kommentit.
"Niin että nämä olivat vasta varoituksia?"

"Vahinkoja, kaikella rakkaudella tehtyjä", Knox väläytti hurmaavimman hymynsä. Hänen elämänsä naisilla oli kiivaat temperamentit ja usean sentin mittaiset, partaterää muistuttavat kynnet.

"Aa. Rajua rakkautta." Hän sipaisi kevyesti hiuksia korvansa taakse, tuntien sen ähkyn iskevän. Olisi saavutus jos hän ei nukahtaisi bussiin. Auto oli ystävällä lainassa, joten hän joutui kulkemaan tänään julkisilla. Ehkä se oli ihan hyvä, Vanessan auto oli melkoinen kosla. Hänellä oli se vain koska tarvitsi tytön harrastuksen vuoksi autoa ja töihin päästäkseen.

"Se tekee elämästä mukavan jännittävää", Knox vastasi.
"Haluaisitko jotain muuta?"

"Varmasti. Ei tarvitse miettiä että miten saisi adrenaliinin virtaamaan. Ja ei, luoja. Ihme jos en nukahda tämän jälkeen bussiin ja löydä itseäni aivan jostakin muualta." Siitähän Vanessalla olikin kokemusta. Itsensä löytämisestä paikoista joihin ei ollut aikonut päätyä.

Mies nauroi ja viittasi tarjoilijaa lähemmäs. Hän ojensi naiselle luottokorttinsa haluten tarjota myös seuralaiselleen, joka oli uskaltautunut sokkotreffeille.
"Oletko liikenteessä julkisilla? Voin kyllä tarjota sinulle kyydin kotiin. Ellet halua sitten tulla tervehtimään tiikeriäni", Knox väläytti huvittuneen hymyn.

"Olen, auto on ystävällä lainassa." Mies oli veikannut aivan oikein. Hän oli estämässä tuota, mutta antoi sitten sen maksun olla. Ehkä hän ei vaikuttanut siltä että oli niitä naisia jotka lähtivät ulos ilmaisen ravintolaruoan takia.
"Kai tiedät että jos sinulla ei oikeasti olisi tiikeriä takapihallasi, heittäisin vedet päällesi?" Vanessa pudisteli päätään, nauraen vapautuneesti.
"Jos sinulla ei ole herätystä kolmelta yöllä, voin tulla."

Knox nauroi.
"Hyvä tietää. Mennäänkö?" mies nousi ylös, veti nahkatakin päälleen ja poimi kypäränsä tuolilta. Hän viittasi ovea kohti.

Vanessa veti takin niskaansa, seuraten Knoxia ulos.
"Tuota… Odota hetki." Ennen kuin hän asteli kovin pitkälle ulkona, nainen riisui ne korkokengät jalastaan, vaihtaen tilalle ne kilometrejä nähneet tennarit.

Mies katsahti uusia kenkiä hyväksyvästi. Suosihan hänkin tennareita - täällä, missä oli liian kylmä kävellä paljain jaloin.
Knox avasi moottoripyöränsä takalokeron ja poimi esiin toisen kypärän, jonka ojensi seuralaiselleen, kun heilautti itsensä hajareisin pyörän selkään ja painoi oman kypärän päähänsä.
"Asun noin viisi mailia tästä pohjoiseen. Toivottavasti tarkenet", hän sanoi asettaen pyörän valmiiksi naisen kiivetä taakseen.

Vanessan teki mieli todeta että hän oli ollut pienemmissäkin vaatteissa pyörän kyydissä, mutta se tuskin antaisi hänestä kovin hyvää kuvaa. Hän keräsi hiukset niskaansa ja veti ojennetun kypärän päähänsä. Vasta kun mies oli tukevastai pyöränsä kyydissä, Val haki tottuneesti hyvän asennon tuon taakse.
"Kyllä minä kestän."

"Pidä kiinni", Knox virnisti ja kosketti naisen kättä varmistaakseen, että ne olivat tukevasti hänen vyötärönsä ympärillä, ennen kuin käynnisti pyörän kehräävän moottorin ja kaasutti aikailematta pimeille, sateesta kiilteleville teille. Keskustan jäädessä taakse tiet kävivät autioiksi, ja he saivat lentää valottoman pimeyden läpi. Pyörä hiljensi, kun Knox käänsi sen vanhan maatilan pihaan ja sisään nelimetristen teräsverkolla vuorattujen aitojen portista. Liiketunnistimet valaisivat pihaa kalpealla hehkulla ja paljastivat aitausten verkot pihaa seuraavan, talvisen nurmen takana. Oikealla olevasta navetasta ei arvaisi, että sisällä oli modernit tilat eksoottisille eläimille, mutta vasemmalle jäävä, kivinen maalaistalo oli valitettavasti juuri sitä miltä näytti.
Mies antoi naisen kiivetä pyörän kyydistä ensin, ennen kuin jätti sen parkkiin ja veti kypärän päästään.
"Halusitko tavata tiikerini?"

Hyvä on, ehkä hieman koleaa kyytiä se oli, mutta Vanessa ei aikonut valittaa. Pyörän ääni oli niin kotoisa, se rentoutti naista aivan uudella tavalla.
Ne aidat eivät varsinaisesti kutsuneet sisäpuolelle, mutta tuskin se oli tarkoituskaan. Ainakin se pitäisi eläimetkin sisäpuolella. Karannut leopardi Hexhamissa herättäisi pientä pakokauhua ihmisissä. Kun kypärän veti päästä, olivat kaksiväriset, rakenteeltaan hamppua muistuttavat hiukset melkoisen pörrössä ja sähkössä. Vanessa yritti sukia niitä siistimmiksi. Kevyesti hän tönäisi miehen olkavartta nyrkillään, nauraen.
"Nyt käytät tuota jo kiusallasi."

"Mitä?" mies nauroi ja kosketti kevyesti Vanessan selkää.
"Haluatko pysytellä aidan takana vai tavata Thalian ihan oikeasti?" hän kysyi lähtien navetan pääovia kohti.

Knox sai nähdä hyvinkin viattoman hymyn naisen kasvoilla. Niinpä niin, mitähän...
"Ehkä otan tästä tilaisuudesta nyt ilon irti ja jätän aidan eläintarhaan."

Knox vastasi vallattomalla, poikamaisella virneellä ja tarjosi naiselle kättään.
"Toivoinkin, että sanoisit niin." Hän päästi heidät sisään hämärään navettaan, poimi tottuneesti tasolta jotain taskuunsa ja päästi heidät sitten tyhjään, erilaisin tasoin ja virikkein elävöitettyyn häkkiin. Mies avasi heille oven ulkotarhaan, astui koleaan pimeyteen ja houkutteli naisen mukaansa. Pihan valot paljastivat hentoja puiden ja kasvillisuuden hahmoja pimeydestä, joka tuntui elävän. Knox tiesi useamman silmäparin tuijottavan heitä. Kun he olivat kauempana rakennuksista, hän kyyristyi ruohikkoon viitaten Vanessaa odottamaan takanaan ja hyrähteli yölle soivin, rytmikkäin puhahduksin.
Täysin äänettömin askelin massiivinen siperiantiikeri lähestyi heitä turkin valkeat osat ja älykkäät, kesyttömät silmät himmeässä valossa hohtaen. Se käveli varmasti kyyristyneen miehen luo ja tervehti tätä kuin kissa, puskemalla miehen poskea kookkaalla päällään. Knox upotti sormensa paksuun, raidalliseen turkkiin ja kuiskutti hetken kissapedon korvaan, kun se läimäisi valtavan käpälän miehen olkapäälle kuin käydäkseen painimaan ihmisen kanssa.
"Thalia", Knox vetosi, veti taskustaan naksuttimen ja pyysi eläimen maahan käsisignaalilla. Se painui kosteaan heinikkoon ja kallisti päätään miehen rapsuttaessa sen kaulansyrjää voimakkain vedoin.
"Tule sanomaan hei", hän kutsui Vanessaa, "liiku harkitusti ja hitaasti."

Nainen tuntui hyytyvän jo ulkoaitauksen portilla. Se oli pelottavaa, siitä ei voinut olla muuta mieltä. Aitaus jossa pidettiin tiikeriä ei varsinaisesti tuntunut turvallisimmalta paikalta. Enemmän kuin mielellään hän jäi paikoilleen Knoxin taakse, syyllistyen kyllä uteliaaseen kurkkimiseen.
Kieltämättä Thaliaksi kutsuttu eläin oli kaunis ja vaikuttava. Oli helppo ymmärtää miksi se ja muut kaltaisensa eläimet olivat vieneet miehen sydämen. Silti terve jännitys piti hänet tiukasti otteessaan.
Varovaisin askelin hän siirtyi lähemmäs, käyden kyykkyyn Knoxin viereen.
"Se on kyllä upea. En voi väittää vastaan."

"Se on silmäteräni", Knox vastasi hellällä ylpeydellä, pitäen toista kättään tiikerin lämpimillä lavoilla tunteakseen, mikäli se aikoi lähteä liikkeelle. Hän otti naisen käden omaansa ja painoi sen vasten paksua, silkkistä turkkia kissapedon kaulalla.

Nainen värähti kun tunsi sen silkkisen turkin kätensä alla. Hän oli tehnyt paljon hulluja, typeriä asioita elämässään, mutta silti kaikessa hulluudessaan tämä taisi mennä kaiken muun ohi.
"En ihmettele. Se on kaunis. En ole tainnut koskaan koskea mitään näin pehmeää."

Pimeydestä kuului kumea karjaisu, joka sai tiikerin jännittymään.
"Ming on varmaan mustasukkainen huomiosta", Knox virnisti, kiersi käsivartensa Vanessan ympärille ja auttoi naisen jaloilleen. Thalia nousi korviaan käännellen, villi hehku silmissään ja miehen vapauttaessa sen, katosi sekunneissa näkymättömiin.
Mies lähti perääntymään navettaa kohti takaperin taluttaen naista mukanaan.

Tuskin koskaan hän oli noussut niin sulavin liikkein ylös. Vaikka hän nykyään joogasikin, Val ei voinut kehua olevansa kovin sulava.
"Haluat varmasti kertoa mikä otus Ming on?"

"Musta leopardi. Elämää suurempi diiva", Knox virnisti, avasi oven Thalian sisähäkkiin ja sulki sen heidän perässään. Kissoille ei voinut koskaan kääntää selkäänsä, ja vaikkei miehen rento, itsevarma olemus sitä kertonutkaan, hän saattoi rentoutua vasta oven sulkeutuessa. Vieraiden esitteleminen pedoille saattaisi mennä kamalalla tavalla pieleen, mutta mies oli optimismi ja mieluummin keskittyi positiiviseen.
"Haluatko tavata muitakin eläimiä vai riittikö tämä yhdelle illalle?"

Vanessa ei uskaltanut hengittää kunnolla ennen kuin oli myös sisähäkin ulkopuolella.
"Tuskin saan toiste itselleni samaa mielentilaa, joten käytä se ihmeessä hyväksesi."

Knox nauroi hyväntuulisesti, hieraisi kevyesti naisen selkää kuin rohkaisuna ja ohjasi tämän ulos navetasta. Kissojen ruokinnan seuraaminen ei kannustaisi tapaamaan niitä uudelleen.
"Voimme mennä tapaamaan Minervaa", mies ehdotti ja viittasi kohti kivistä asuintaloa.

Se oli ihan viisas päätelmä. Kissapedon ruokailun näkeminen saisi naisen varmasti pysymään kaukana jopa niistä eläintarhoista. Ehkä jopa kotikissoistakin.
"Minerva oli lellimäsi kettu, eikö?" Kai hän edes muisti oikein...

"Juuri se", mies varmisti, tempaisi natisevan ulko-oven auki ja toivoi, että Pearl oli pitänyt suunnitelmistaan kinni ja lähtenyt ulos. Saskian pitäisi olla kohta ruokkimassa kissoja. Puisen portaikon dominoimassa alakerran tupakeittiössä paloi lämmin valo, ja vaikka kalustus oli vähäistä, tila oli kodikas ja asutun tuntuinen. Eläimiin tottumattomalle tuoksu saattoi olla erikoinen. Knox viittasi kohti upottavaa, punaista sohvaa.
"Haluaisitko jotain juotavaa?" hän tarjosi siirtyen keittiön puolelle.

Eläimiin Vanessa ei ollut tottunut, mutta elämänsä aikana hän oli varmasti kohdannut mielenkiintoisemman hajuisia asuntoja kuin tämän talon. Varovasti hän istahti alas, ettei vain rysähtäisi minkään päälle.
"Ihan vain kivennäisvesi riittää, jos on." Aikuisen naisen olisi ehkä noloa pyytää limsaa ja oikein muuta hän ei sitten voinutkaan juoda veden ja mehun ohella. Oli hieman liian myöhäistä kahville.

Knox toi naiselle jääkaapista pullon toivottua vettä - hän ei ollut vielä tottunut siihen, että hanavettäkin voisi juoda, ja varastoi vesipulloja. Hän väläytti Vanessalle hymyn ja lähti sitten keittiön takaovelle. Sohvan kulmat oli jyrsitty, ja kangaspäällinen raadeltu päädyistä. Tuholaisen jälkiä näkyi myös seinänkulmissa, nojatuolien jaloissa ja silpussa, joka oli varmaankin joskus ollut päivän lehti. Hetkeä myöhemmin tuholainen syöksyi miehen avaamasta ovesta pyörteenä tulenpunaista, mustaa ja valkoista, pörröistä karvaa. Minerva laukkasi ympäri alakertaa villillä tarmolla, pieniä, kimeitä pähkäyksiä päästellen ja seinille kiinnitellyille hyllyille hälyyttävän ketterästi sinkoillen. Knox sulki oven perässään ja soi Vanessalle anteeksipyytävän hymyn, kun kaappasi hyrrän kiinni ja toi sen lähemmäs. Punaturkkinen, pörheä kettu järsi rakastavasti miehen sormia. Oranssien silmien katse vaelsi ihmisestä toiseen, kun Knox istahti naisen viereen sohvalle.
"Minniellä on hieman virtaa näin myöhäisillasta."

Hän ei edes tajunnut kiinnittää huomiota tuhottuihin asioihin, ei ennen kuin tuhojen tekijä juoksi vailla mitään järkeä ympäri alakertaa. Se sai ainakin hänet nauramaan - ne vilaukset mitä Val ylienergisestä ketusta näki, olivat todella suloisia.
"Sehän on suloinen. Varsinainen riiviö, oletan? Sen silmissä on ainakin pilkettä."

Knox hymyili ja antoi kätensä toimittaa purulelun virkaa.
"Minerva on erityisesti jalostettu kesykettu, mutta silti se on aikamoinen. Se viettää suurimman osan ajasta ulkotarhassaan, mutta kuten näet" - mies viittasi sisustukseen - "se on silti aika vaativa lemmikkinä ajateltuna." Hän tarjosi naiselle mahdollisuuden silittää ketun pörröistä, punaista turkkia laskien sen heidän väliinsä punaiselle sohvalle.
"Vanhempani kehoittavat teettämään sillä pentuja, mutta se olisi aikamoinen urakka."

Haalean siniset silmät vilkaisivat nopeasti ympärille.
"Melkoinen sähköjänis kieltämättä. En ihmettele että olet paaponut sen pilalle." Jokin ketussa viehätti. Se oli kovin suloinen, vaikka selvästi osasikin raastaa omistajansa hermoja. Ketun turkki ei tuntunut sormien alla ollekaan silkkiseltä, mutta käsi upposi pörheyteen kevyesti.
"Voin kuvitella. Useampi tällainen... jaiks."

"Niinpä. Oma susilauma ei tunnu ollenkaan hullummalta ajatukselta", Knox virnisti ja huokasi, kun kettu sinkosi sohvalta kuin superpallo, metsästi lelunsa sohvan alta ja nakkeli sitä ketterästi kieppuen pitkin avointa lattiaa.

Minervan touhujen katselu oli todella viihdyttävää. Sen energisyys tosin saattaisi alkaa väsyttää ihmistä jossakin vaiheessa, siltä ainakin tuntui.
"Oletan että sudet ovat rauhallisempia?" Ainakin siltä Knoxin sanat kuulostivat.

Mies nauroi.
"Ne eivät vietä aikaa olohuoneessani", hän korjasi. Ainakaan niiden ei ollut tarkoitus, mutta susien saapuessa pentuina, joiden kanssa hän leimautuisi ja jotka hän kouluttaisi, luoja tiesi mitä tapahtuisi.
"Ei sillä, että tämä talovanhus olisi sen viehättävämpi ilman runneltuja huonekaluja ja järsittyjä lattialistoja."

"Älä nyt. Se on vain nähnyt elämää. Ja voisin nähdä sinut nokosilla sohvalla sudenpentujen valtaamana." Se ei vaatinut edes kovin paljoa mielikuvitusta, jos yhtään.
"Kieltämättä Minerva on saattanut avustaa siinä, mutta eihän tuollaiselle voi olla vihainen."

"Luultavasti voitkin parin viikon päästä", Knox nauroi. Isä sätti häntä usein turhasta pehmoilusta ja eläinten lellimisestä.
"Onko sinulla muita lemmikkejä kuin puolikas poni?" hän kysyi ja polkaisi kengät jalastaan voidakseen rapsuttaa selälleen kiepahtavaa kettua varpaillaan.

Vanessa katseli Minervan touhuja haltioituneena. Se oli mielenkiintoinen otus ja riittävän pieni, ettei alkaisi ahdistaa.
"Hmm? Ei ja teknisesti en omista itse yhtään Marsista. Enkä ole sen kanssa juuri tekemisissäkään."

"Aivan", mies vastasi ja nojautui rennosti sohvan selkänojaan. Hän taputti reittään, ja Minerva ponnisti ketterästi ylös, kävellen rohkeasti ihmisten sylien poikki, tutkaillen vierasta ja kirputtaen isäntänsä korvanlehteä.
"Haluaisitko lemmikin?"

Hän ei välittänyt siitä että ketun kynnet tekivät pari reikää sukkahousuihin.
"En oikein uskaltaisi ottaa. Trisha on kovin energinen lapsi ja osoittaa merkkejä melkoisesta murrosiästä. Itse käyn vielä vuorotöissä niin en jaksaisi." Hieno selitys sille ettei hän halunnut sotkea viatonta eläintä elämäänsä, jos repsahtaisi.

"Ymmärrän", Knox vastasi, vaikkei voisi kuvitella omaa elämäänsä ilman eläimiä. Hän kosketti naisen olkapäätä ja houkutteli tätä nojaamaan kylkeään vasten.
"Jos olet rentona paikallasi, Minnie käy makuulle", hän kehoitti ja kosketti rauhoittaen ketun selkää.

Knoxin ei tarvinnut kovin houkutella. Hän nojautui mielellään miehen kylkeä vasten, rentoutuen siihen.
"Hankala uskoa että Minnie osaa asettua."

"Kerran sinisessä kuussa", Knox vastasi ja vilkaisi naisen kasvoja silmäkulmastaan, hengittäen hiljaa sisäänsä seuralaisen tuoksua. Ilta oli ehdottomasti mukavampi kuin hän oli uskaltanut toivoa. Kettu kellahti syljelleen heidän reisilleen, ja mies yritti poimia naisen käden omaansa näyttääkseen millaisesta silityksestä lemmikki todella nautiskeli.

"Ai niinkin usein?" Siinä oli mukava istua ja helppo rentoutua siihen. Hän ei ollut odottanut tällaista iltaa, eikä se ollut ollenkaan huono asia. Hän antoi Knoxin näyttää miten Minervan sai nauttimaan erityisistä rapsutuksista.

Mies antoi kätensä viipyä naisen kädellä ja kokeillen käänsi sen kämmenpuoli ylöspäin, piirrellen kevyesti sormenpäillään kämmenen viivoja ja silittäen peukalollaan ranteen herkkää, pehmeää ihoa.

Kosketus sai hänet värähtämään. Se kutitti hieman, mutta ei liikaa. Mielessä ei edes käynyt että miten hän pääsisi kotiin tai mitä kello oli. Jossakin vaiheessa Val antoi päänsä nuokahtaa miehen olkaa vasten, katsellen siinä sylissä kellivää punaruskeaa eläintä.
"En ihan ajatellut että päädyn kettu sylissä sohvalle kun lähdin ulos."

Knox nauroi matalasti ja veti seuralaisen paremmin kainaloonsa. Minnie hinkkasi autuaasti irtokarvaa turkistaan ihmisten housuihin.
"Se on minullekin yllätys, mutta harvinaisen mukava sellainen."

Vanessa laski kätensä ketun turkkiin, rapsutellen sitä hajamielisenä. Jossakin vaiheessa hän tajusi kaivaa puhelimensa esiin, lähettää Trishalle kyselyä siitä miten meni ja toivottaa tytölle hyvää yötä. Sen tehtyään hän laski puhelimen sohvalle, voiden taas keskittyä Minnieksikin kutsuttuun kettuun ja sen isäntään.

Kettu kiepahti lattialle ja jolkotti keittiön puolelle. Kolahduksesta päätellen se piiloutui luvatta kaappiin. Vanessan käsi jäi Knoxin käteen ilman eläimen pehmeän turkin tuomaa tekosyytä. Mies katseli naisen kasvoja hiljaa ja yritti sitten vetää muutaman hiussuortuvan tämän korvan taakse kuin kokeillen kepillä jäätä.

Miehen eleet olivat niin suloisen hienovaraisia, että ne meinasivat jäädä jopa huomaamatta. Hän käänsi hieman päätään, vilkaisten sivusilmällä miehen kasvoja. Tuo oli piirteiltään komea, eivätkä arvet ainakaan rumentaneet miestä. Vanessa veti jalkansa sohvalle, kääntyen kainalossa enemmän miestä kohti.

Knox nosti kätensä koskettamaan naisen leukaperää, tutki kalpeita, siniharmaita silmiä ja nojautui sitten eteenpäin painaakseen ensimmäisen, kokeilevan suudelman. Mikäli nainen vastasi siihen, mies pujotti sormensa kaksivärisiin hiuksiin ja veti Vanessan lähemmäs.

Val kohottautui polvilleen sohvalle, vastaten siihen pehmeäämn suudelmaan vähintään yhtä pehmeästi. Knox taisi olla ensimmäinen mies jota hän edes suuteli viimeisimmän retkahduksensa jälkeen, ihme ettei taito ollut kokonaan unohtunut. Unohtamatta asunnossa olevaa tuholaista Vanessa veti varpaansa piiloon, noujautuessaan lähemmäs miestä. Se olisi kiusallista, jos Minnie hiipiis järsimään varpaita ja hän purisi Knoxia sen takia huuleen, aivan kuin miehellä ei muuten olisi tarpeeksi arpia. Ei siihen kaivattu vielä ihmisnaisen tekemää vekkiä huuleen.

Miehen käsi liukui naisen selälle, ja Knox veti Vanessan syvempään, nälkäisempään suudelmaan. Hän sysäsi mielestään naisen tyttären, yksinhuoltajuuden ja sen, ettei ollut suonut ajatustakaan tulevaisuudelle. Ehkä hän tuntisi huonoa omaatuntoa myöhemmin, mutta nyt vain janosi naisen ihon lämpöä ja toisen ihmisen läheisyyttä.

Ei se huono omatunto olisi kummallekaan vieras. Vanessalla ei ollut mitään ensimmäisten treffien sääntöä, joten hän ei jaksaisi katua. Knox olisi kuitenkin parempi kuin kukaan hänen entisistään ja nyt nainen oli edes selvänä! Mieluusti hän syvensi suudelmia, hivuttautuen osittain miehen syliin.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Villieläimiä   Su Huhti 16, 2017 3:42 pm

Vanessan vastaus sai miehen pulssin nousemaan, ja hän veti naisen rohkeammin syliinsä kiertäen toisen käsivartensa tämän ympärille ja punoen toisella villejä hiuksia. Hän näykkäisi kutsuvasti naisen alahuulta ja irtautui sitten suudelmasta voidakseen painaa huulensa pehmeälle kaulansyrjälle.

Kävi hyvin nopeasti selväksi mitä Knox olisi halunnut yöltä. Tuo tuskin halusi naisen lähtevän kotiin, eikä se rehellisyyden nimissä ollut Vanessan mielessä surkein mahdollinen skenaario tästä illasta. Näykkäisy sai käheän naurahduksen kantautumaan naisen sisältä. Kädet siirtyivät sekoittamaan mustanruskeat hiukset, tehden niistä kunnon pörrön.

Knox vastasi hiuksiensa sekoitukseen huvittuneella hymyllä ja nojautui taakse tutkaillakseen naisen kasvoja. Hän sipaisi peukalonsa syrjällä naisen poskea.
"Jäätkö yöksi?"

Kevyesti Vanessa puraisi huultaan. No, ei hän kotiinkaan helposti täältä pääsisi. Ehkäpä Knox olisi niin mukava että huomenna saattaisi hänet bussipysäkille tai taksinkin saisi aamulla helpommin.
"Voin jäädä." Hellästi nainen tarttui miehen ranteisiin, laskien tuon kädet lantiolleen, kevyen virneen nostaessa suunpieliä.

"Hyvä", Knox vastasi silmät siristyen ja antoi kämmeniensä levätä naisen lantiolla, ennen kuin ponnisti jaloilleen kahmaisten Vanessan samalla syliinsä. He voisivat siirtyä yläkertaan ketunsyömältä sohvalta. Hänen vinokattoinen, vaaleasävyinen, muhkealla parisängyllä, upottavalla villamatolla ja pehmeillä valaisimilla sisustettu huoneensa olisi romanttisempi paikka jatkaa iltaa.

Kriteerit eivät olleet suuret romantiikan suhteen, mutta jos ei tarvitsisi varoa varpaitaan siltä että eräs nimeltä mainitsematon kotieläin naukkaisi varpaasta kesken kaiken, se oli tarpeeksi hyvä. Hiljainen kirkaisu pääsi naisen huulilta. Vanessa kun ei ollut varsinaisesti tottunut siihen että häntä kanniskeltiin ympäriinsä. Ei sillä että se haittasi, mutta outoa se oli.

Mies kantoi naisen ylös kapeita, natisevia portaita, tuuppasi käytävän päässä huoneensa ovea auki, kippasi naisen sinisen hämärän valtaamalle sängylle ja potkaisi oven sitten takanaan kiinni. Tästä tulisi todella hyvä yö. Hyvä tunne jatkui siihen saakka, että Knox hätkähti aamuvarhaisella hereille hänen ovensa paiskautuessa auki.
"Oh fuck", vahva amerikkalainen aksentti älähti, kun ovensuussa kädet lanteilla seisova, pikkuriikkinen, siro ja kultakutrinen nainen tajusi, ettei mies ollut yksin.
"Koputtaisitko?" Knox kysyi siristellen silmiään nousevan auringon kalpeassa kajossa ja kohottautui kyynärpäänsä varaan.
"Voi luoja. Tämä ei ole henkilökohtainen bordellisi", jo ennen aamuseitsemään huolitellusti meikattu, puuterinväriseen paitapuseroon sonnustautunut Pearl vetosi närkästyneenä.

Sitä hyvää oloa tosiaan kesti tasan tarkkaan siihen hetkeen asti, kun haalean siniharmaat silmät avautuivat. Eiliset meikit olivat vähän sinnepäin naisen kasvoilla, hiukset ymmärrettävästi eilisestä pörrössä ja vaatteet... Noh, ei se ollut niin tarkkaa. Jossakin täällä ne olivat, alusvaatteita lukuunottamatta. Ne Val oli saanut sentään yöllä takaisin päällensä. Amerikkalainan aksentti porautui britin ajatusvirtaan turhankin terävästi. Bordelli? Nyt saatana.
"Onneksi ei ole näkynyt huoriakaan." Kuului peittojen alta. Hän ei aikoisi edes nousta istumaan tuollaisen haahkan takia. Ei ainakaan vielä.

Pearl vilkaisi peittojen alla olevaa myttyä pitkin viehkeästi kaartuvan nenänsä vartta ja käänsi sitten ruskeiden silmien kylmän katseen Knoxiin. Hän heitti merkitsevän käden Vanessaa kohti kuin vaatien mieheltä selitystä. Knox kurtisti tummia kulmiaan kärsimättömänä.
"En ole sinulle missään määrin tilivelvollinen. Mitä haluat?"
"En halua milloin mitäkin vierasta lutkaa talooni! Huoneeni ovea ei saa edes lukkoon."

Kuullessaan keskustelun käynnistyvän uudelleen, Vanessa suoristautui istumaan peiton suojissa. Hän kohotti kulmiaan sen hienohelman sanoille.
"Haluatko todella aloittaa aamuni näin? Sinuna en alottas."

"En puhunut sinulle, vai puhuinko?" Pearl napsahti vaaleat laineet ärtymyksestä nytkähtäen.
"Hei, voidaanko käydä tämä keskustelu joskus toiste? Minulla on seuraa", Knox vetosi viitaten kutsumatonta vierasta poistumaan.

"Et mulle mutta musta ja mun kuullen. Joten, kipitätkö sinne helvettiin mistä tulitkin?" Val piti peittoa kainaloissaan ja koetti haroa samalla hiuksia ponnarille. Jossakin pitäisi olla ponilenkki...

"Anteeksi mitä?" Pearl sähähti epäuskoisena. Sillan asuvalta narkkarilta näyttävä, taikinainen nainen kehtasi aukoa hänelle päätään? Hänen kodissaan?
"Nyt riittää, kiitos", Knox huokasi kiskoen peiton alla bokserit takaisin jalkaansa, heitti peiton syrjään, harppasi ovelle, painoi kätensä olkapäähänsä ulottuvan Pearlin otsaan ja tyrkkäsi naisen käytävään. Hän tuuppasi oven kiinni ja nojasi siihen kasvojaan hieroen.
"Tuota noin. Kahvia tai teetä?" mies tarjosi anteeksipyytävästi hymyillen.

Vanessa oli kohdannut pahempaakin aamuisin kuin Pearlin kaltaisen kiiltokuvanaisen säksättämässä ovella, joten tämä meni vielä lämmittelystä. Hän antoi peiton pudota ja kurotteli mekkonsa taskusta ponnarin itselleen. Hiukset vedettiin suttuisuelle nutturalle.
"Kahvia. Tota, missä ois vessa? Voisin koittaa tehtä naamasta inhimillisemmän." Eli edes pestä ne eiliset meikit pois.

"Aivan, tietenkin. Alakerrassa, voin näyttää", Knox tarjoutui toivoen, että Pearl olisi niellyt ylpeytensä ja lähtenyt hoitamaan lintujaan. Mies poimi lattialta eilisen, valkoisen t-paidan ja kiskaisi parin farkkuja jalkaansa. Lattia tuntui hyiseltä paljaiden jalkojen alla, mutta Knox uhmasi Englannin kurjaa ilmastoa ja avasi oven tyhjenneeseen käytävään.

Vanessa veti sen eilisen mekon yllensä, tunkien sukkahousut ruttuun laukun pohjalle. Niistä ei olisi Minervan jäljiltä hieman reikäisinä iloa kenellekään. Hän seurasi miestä alakertaan, nykien mekkonsa helmaa alemmas. Se ei edes ollut niin lyhyt, mutta ilman sukkahousuja se tuntui ainakin puolimetriä lyhyemmältä.

Knox laskeutui alas portaita, irvisti kun löi taas päänsä matalaan kattopalkkiin ja tuuppasi varpaillaan auki oven vinokattoiseen, pieneen kylpyhuoneeseen.
"Huikkaa jos tarvitset jotain", mies tarjosi ääni unesta käheänä ja siirtyi sitten avoimessa alakerrassa keittiön puolelle napsauttamaan kahvinkeittimen päälle.

Hiljainen nyökkäys kävi vastauksesta. Vanessa hieroi kasvojaan vedellä sekä käsisaippualla, saaden ne puhtaiksi, edes jotenkuten. Ainakin hän näytti paremmalta, joskin nyt ei sitten ollut meikkivoidetta jolla peittää ihon huonokuntoisuutta. Noh, ehkä se kurppa oli mennyt johonkin muualle. Hiuksilleen hän ei tehnyt mitään, joten asteli vessasta keittiöön. Hän ei halunnut harhailla täällä, ettei törmäisi muihin asukkaisiin. Mieli teki kysyä siitä aiemmasta, mutta ehkä hän olisi hiljaa.

Knox nojasi keittiön tasoon ja siemaili mustaa kahvia unisen näköisenä, mutta soi naiselle hieman hämillisen hymyn, täytti toisen mukin ja ojensi sitä Vanessalle.
"Jääkaapissa on maitoa. Haluatko?" hän tiedusteli ja sukaisi lyhyttä, mustanruskeaa tukkaansa paremmin ojennukseen.

Nainen otti kupin vastaan, pudistellen päätään.
"Ei, juon mustana." Hän istui alas ja katseli ikkunasta ulos.
"Kulkeeko tästä busseja?" Taksi olisi viimeinen hätävara.

Mies naurahti huvittuneena. He olivat keskellä maaseutua. Täällä liikkui tuskin maanviljelijöitä, saati julkista liikennettä.
"Ei. Minä voin viedä sinut", Knox lupasi ja hörppäsi kuumaa kahvia, joka sai hänet heräämään vähitellen. Arkisin hän nousi aikaisin, söi terveellisen, proteiinipitoisen aamupalan ja lähti töihin. Mutta lauantaiaamut olivat hitaita ja kiireettömiä.

"... Ah. Okei." Ei Vanessa ollut ihan varma miten syvällä Hexhamin perämetsissä he olivat. Oli busseja kulkenut oudommissakin paikoissa. Hän vilkaisi nopeasti kelloa, joka suorastaan ilkkui sillä miten aikaisin se akka oli tullut oven taakse kiekumaan. Val olisi hyvin voinut nukkua vielä.

"Haluaisitko jotain aamupalaa?" Knox tarjosi pohtien, mitä kaapeissa oli. Ulko-ovi nytkähti auki ja hieman pyylevämpi, pitkänhuiskea nuori nainen harppasi sisään kuraisissa kumisaappaissa ja öljykangastakissa. Saskia ravisti hupun päästään paljastaen lyhyen, hohtavan vaaleanpunaisen tukan ja osin tatuoidun kaulan, ja pysähtyi yllättyneenä huomatessaan vieraan.
"Oho. Hei", hän tervehti uteliaana ja esittäytyi toivoen sen inspiroiva selvityksen vieraan henkilöllisyydelle. "Olen Saskia, eläintenhoitaja."

"Ei, voin tehdä kotonakin." Pieni osa vanhasta Vanessasta oli palannut aamulla sen huudon myötä. Hän halusi olla mahdollisimman vähän tiellä ja mahdollisimman äkkiä pois, kun koki olevansa häiriöksi siellä. Tuskin Knox olisi muuten saanut niin kamalan herätyksen. Vaaleanpunatukkaiselle naiselle hän hymyili hieman vaivaantuneena, vetäen mekkonsa helmaa taas kohti polvia.
"Vanessa, Knoxin eilinen deitti."

"Oh. Oh", Saskia vastasi hyväntahtoisella merkitsevyydellä, kun yhdisti palat toisiinsa. Knox huokasi ja viittoili naista jatkamaan matkaa.
"Kissat söivät. Kaikki hyvällä ruokahalulla", Saskia sanoi madellen, mutta mukautui miehen tahtoon ja ujuttautui kaksikon ohi keittiön ovelle, "menen sitten ruokkimaan Minervan." Mies hieraisi kasvojaan.
"Anteeksi. Täällä ei yleensä ole tällaista ruuhkaa aamuseitsemältä. Oletko varma aamupalasta? Sen laitosta ei ole mitään vaivaa."

Vanessa palautti katseensa kahviin, haluten piiloutua johonkin. Ainakin Saskiaksi esittäytynyt nainen oli huomattavasti mukavampi, kuin se aiempi yksilö.
"Ei se mitään... En tiennyt että sinulla on kämppiksiä. Ja olen ihan varma, selviän kyllä kotiin asti. Oon iso tyttö jo. Sidon itse kengännauhat ja kaikki."

"Valitettavasti on kätevämpää, kun asumme kaikki täällä. Saskia on eläintenhoitaja, ja Pearl apulaiskouluttaja", Knox selvitti ja luopui yrityksestään tarjota aamiaista. Ehkä ammattikokki ei luottanut hänen kokkaustaitoihinsa. Se saattoi olla järkevää.

Vanessa luotti kyllä, mutta halusi vain nopeasti pois jaloista.
"Pearl ei tainnut arvostaa minua. Tuotko useinkin huoria tänne vai mikä hänen ajatuksensa oli?" Nainen virnisti kyllä, se ehkä kertoisi ettei hän oikeasti olettanut Knoxin juoksevan maksullisissa naisissa.

Mies naurahti vaivaantuneena ja hieraisi niskaansa. Ehkä hänellä oli melko usein seuraa, ja melko usein uutta seuraa. Maksullista ei kuitenkaan. Voisi olla yksinkertaisempaa selittää välikohtaus Pearlillä.
"Se on entisen tyttöystävän kanssa työskentelemisen iloja", hän tarjosi puolittaista hymyä ja tyhjensi kahvikuppinsa.

"... Aaaa. Se selittää. Ethän sä mulle oo tilivelvollinen siitä miten sulla on seuraa. Aattelin vaan että onko se niin takakiree vai onko sulla jotakin synkkiä salaisuuksia." Vanessa ei jaksanut pitää yllä sitä eilistä asiallisuutta. Knox ottaisi tai jättäisi jos ei pitäisi siitä.

Knox vastasi hymyllä ja vilkaisi kohti kahvipannua.
"Haluaisitko toisen kupillisen?"

"Ehkä tämä kupillinen ja kylmä moottoripyöräkyyti riittää. Ellet sitten kaiva jostakin maasturia." Ainakin Val oletti että tuolla olisi maasturi, jos auto oli.

"Meillä on normaalisti maasturi, mutta sen vaihdelaatikko hajosi torstaina. Joten moottoripyörä tai rekka, kumpaa suosit?" Knox kysyi naurahtaen. Hän suosi aina nopeaa moottoripyörää, mutta ymmärtäisi hyvin, mikäli nainen suosisi autokyytiä.

"... Rekka voisi olla vähän liikaa. On minulla kyllä leveä takamus, mutta ei ihan niin leveä~" Ehkä moottoripyörä herättäisi vähän vähemmän huomiota Hexhamin lähiössä kuin rekka lauantaina aikaisin aamulla.

"Moottoripyörä siis. Haluaisitko lainata housuja? Tai paksumpaa takkia?" Knox kysyi pohtien jäätyisikö nainen matkalla.

"Housut voisivat ehkä olla ihan hyvä ajatus. Takin kanssa selviän." Jalat olivat jo eilen meinanneet jäätyä.

Knox jätti kupin keittiön kylmään tiskialtaaseen ja harppasi eteisen kaapille. Muodilla ei varmaankaan ollut suurinta painoarvoa, joten mies valitsi parin Saskian fleecevuorellisia ulkoiluhousuja, joiden kangas voisi suojata Vanessan jalkoja onnettomuudessakin.
"Sopivatko nämä?" hän tarjosi tummaa housuparia seuralaiselleen.

Nainen otti housut ja vilkaisi niiden kokoa. Toiset hän ojensi takaisin ja ne käteen jääneet taiteili päällensä. Ehkä pitäisi joskus tehdä takamukseen pakkautuneelle rasvalle jotakin. Ehkä, sitten kun jaksaisi. Hän oli kuitenkin normaalipainoinen, lähinnä muodokas.
"Kyllä ne tämän matkan menevät."

"Hienoa", mies vastasi hymyllä, "onko sinulla kiire? Haluatko lähteä samantien?"

Vanessa mietti hetken ja vilkaisi ulko-ovea.
"En haluaisi että kuulet lisää kaunista kielenkäyttöäni, jos se haahka iskee uudelleen. Ei pahalla."

"Olin itse asiassa aika vaikuttunut tavastasi pitää puolesi", Knox väläytti naiselle leveän hymyn ja nojasi eteisen ovenpieleen.

"Usko mua, olen kohdannut aamuisin pahempaa kuin hänet. Monesti." Val virnisti hieman. Hän ei tosiaa ollut se kesyin kissa jos sille päälle sattui.
"En oikein siedä naamalle hyppimistä."

"Se on hyvä asia", mies vakuutti.
"Mitä sinä olet tottunut kohtaamaan aamuisin?"

"... Se oli silloin villissä nuoruudessa. Ei siitä sen enempää." Val totesi tyynesti. Alkoi liipata taas turhan läheltä.

Knox nyökkäsi tyytyen vastaukseen.
"Oli todella mukavaa tavata sinut", mies totesi vetäessään nahkatakkia päälleen.
"Kiitos, että tulit sokkotreffeille. Pelastit perjantaini."

Vanessa veti takin niskaansa ja avasi sen nutturan. Sitä ei saisi kypärän alle.
"Samoin. Muuten olisin ollut yksin kotona syömässä pizzaa." Mieli olisi tehnyt kysyä, haluaisi mies nähdä uudelleen, mutta ehkä hän jättäisi sen tuolle päätettäväksi. Vanessa ei kaivannut tyhjää lupausta soitosta, jota ei koskaan lunastettaisi.

Knox ojensi naiselle eilisen kypärän ja avasi oven kylmänkosteaan, sadetta tihkuttavaan ulkoilmaan. Ihana Englanti. Mies kuitenkin nieli tyytymättömyytensä ja laski kätensä vaistomaisesti Vanessan selälle ohjatessaan naisen kohti pihaan parkkeerattua moottoripyörää. Kauempana pihaa rajaavassa aitauksessa näkyi vaeltava, punertavaturkkinen tiikeri, ja jossain vokalisoi leopardi. Pearl käveli navetan kulman takana olevilta lintuhäkeiltä jalokasvoinen tornipöllö käsivarrellaan istuen ja soi skeptisen, viileän katseen Valiin.
"Mennäänkö?" mies kysyi, asettui moottoripyörän selkään ja odotti naisen nousevan taakseen.

Vanessa soi Pearlille vain hurmaavimman hymynsä, heiluttaen naiselle vielä kättään. Siinäpähän oli tuollekin.
"Mennään vain." Se sama hurmaava hymy suotiin myös Knoxille, tosin ei ollenkaan niin sarkastisena. Hän asetti kypärän päähänsä ja sitten itsensä miehen taakse pyörän taakse. Vatsassa nytkähti. Hän oli kaivannut tätä, pyörän takana istumista.

Knox varmisti naisen käsien olevan tukevasti vyötäröllään, ihan siitä ilosta, että saattoi koskettaa naisen käsivartta, käynnisti sitten moottorin ja avasi navigaattorin pyytäen Vanessalta osoitetta. Kun reitti heijastui sinisenä nuolena näytölle, mies napautti tummennetun visiirinsä alas, mateli tielle ja kurvasi sitten vauhtiin renkaat vingahtaen.

Pyörän takana istuminen todellakin herätti tehokkaasti. Aivan liian aikaisin he olivat oikealla osoitteella, jos Valilta kysyttiin. Hän nousi ja veti kypärän päästään, pudistellen kevyesti päätään. Hän ojensi kypärän miehelle, hymyillen.
"Kiitos kun sain nähdä tiikerisi ja hyvän kyydin." Knox saisi ihan itse päättää tarkoittiko hän puheillaan kyytiä kotiin vai jotakin muuta.

Mies veti kypärän päästään ja vastasi huvittuneella naurahduksella. Hän laski käden taskussa lepäävälle puhelimelle.
"Kenties voimme nähdä joskus uudelleenkin?"

Vanessa kallisti kevyesti päätään, puraisten virnuillen huultaan.
"Ehkä. Haluatko muuten nämä housut nyt? Tai voin palauttaa ne kun näemme seuraavan kerran. Jokatapauksessa, kiitä Saskiaa lainasta."

"Sitten, kun näemme seuraavan kerran", Knox vastasi keltaiset silmät siristyen.
"Haluaisitko laittaa numerosi tänne?" hän tarjosi ojentaen tuhoutumatonta puhelintaan.

Nainen otti puhelimen vastaan, kohottaen kulmaansa.
"Oletko kenties varastanut tämän Nasalta vai järjestävätkö he varastomyyntejä?" Val nakutti puhelimeen numeronsa, vastustaen kiusausta laittaa jokin lempinimi, joten laittoi nimeksi vain kesysti Vanessa. Hän ojensi puhelimen takaisin, hymyillen.

"Shh", mies vastasi vilkaisten ympärilleen, mutta väläytti sitten naiselle hymyn. "Tuhosin tarpeeksi monta puhelinta tajutakseni, että märkää, iskuja ja putoilua kestävä laite voisi olla sijoitus." Hän vilkaisi saamaansa numeroa tyytyväisenä ja pujotti puhelimen takaisin taskuunsa.
"Kiitos harvinaisen mukavasta perjantaista", hän lisäsi, painoi kypärän takaisin päähänsä ja kiepautti pyörän ympäri kadoten sitten hurjalla kiihdytyksellä takaisin tulosuuntaan.

"Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai miten se meni? Ja kiitos itsellesi." Moottoripyörä katosi ja samoin Vanessa. Hän halusi sisälle ja takaisin sänkyyn, ennen kuin kaverinsa palauttaisi auton ja iltapäivällä Trisha tulisi kotiin.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Villieläimiä   Su Huhti 16, 2017 3:54 pm

Sunnuntai 19. maaliskuuta 2017, iltapäivä

Sokkotreffit olivat päättyneet niin mukavasti kuin sokkotreffit saattoivat, ja sen jälkeen Knox oli päätynyt viestittelemään mukavan naisen kanssa. Kevyt, hyväntuulinen yhteydenpito oli kuitenkin alkanut hiipua, ja mies koki parhaaksi ehdottaa tapaamista: hän ei halunnut menettää vähäisiä, mieluisia ystäväsuhteitaan Hexhamissa. Hänen oli tehnyt mieli ehdottaa patikointia Northumberlandin kesyttömillä nummilla, mutta ehkä Val ei olisi arvostanut aktiviteettia samoin kuin hän. Siksi hän oli ehdottanut vain toverillista teekupposta Hexhamin keskustassa sijaitsevassa kahvilassa. Jälleen turhan myöhässä lähtenyt mies kurvasi moottoripyöränsä parkkiin kadunvarteen ja harppasi sisään oven kello kilisten; hän toivoi, ettei ollut odotuttanut naista.

Vanessa oli ollut nyt hieman hiljainen. Kukapa ei olisi, kun arkea piti pyörittää yhden lapsen kanssa ja käsi oli kipsissä? Edes meikkaaminen ei onnistunut kovin hyvin, joten hän oli joutunut miettimään tapaamista hetken. Aiempaa paljon kevyemmässä meikissä ja vain mahdollisimman mukaviin vaatteisiin pukeutuneena hän oli kävellyt kahvilalle. Autoa ei voinut ajaa ja bussinkaan kyytiin hän ei nyt suostunut menemään. Kävelystä hän oli jopa ajoissa ja istui pöydässä odottamassa, toisella kädellä uutisia selaten.

Knox laski kypäränsä viereiselle tuolille ja istahti naista vastapäätä. Miehestä väreilevä energia pehmeni asteen, kun hän huomasi kipsin.
"Hei - oletko kunnossa?" hän tervehti ja yritti koskettaa kevyesti naisen kättä.

Val havahtui tuttuun ääneen, vilkaisten miestä päin.
"Hei. Olen, suurinpiirtein. Mitä sulle kuuluu?"

Olipas kattava kuvaus.
"Hyvää, olen saanut pysytellä viime viikot Englannissa, ja suteni asettuvat mukavasti", mies vastasi.
"Mitä kädellesi tapahtui?"

Vanessa hymyili miehen sanoille. Voihan sudet. Tuo oli kyllä yksi ihmeellinen ilmestys. Nainen meni vähän vaikeaksi tuon kysyessä mitä oli sattunut.
"Junaonnettomuus." Se mistä oli ollut melko hienot otsikot.

"Se Middlesborough'n lähellä sattunut?" Knox toisti kulmat kurtistuen, kun muutaman viikon takaiset otsikot palautuivat mieleen.
"Oletko kunnossa?"

Blondi nainen nyökkäsi vähän vaisusti.
"Ainakin suurinpiirtein." Hän ei astuisi bussiin tai junaan kyllä jalallakaan, mutta tyttärensä ei näyttänyt kärsivän samoista oireista ja saivathan he apua.
"Paremmassa kuin moni muu."

"Sen on täytynyt olla hirveää", mies vetosi ja nojautui asteen lähemmäs tarkkaillen koviakokenutta yksinhuoltajaa.
"Milloin saat kipsin pois?"

"Muutaman viikon päästä. Mitä tiikerillesi kuuluu?" Hän ei välittänyt ajatella asiaa enempää kuin oli pakko. Muuten sekava filmi lähti pyörimään nopeasti päässä.

Knox pohti kuvitteliko vain naisen haluttomuuden avautua kuulumisistaan. Toivottavasti Valin lapselle ei ollut sattunut mitään.
"Oikein hyvää. Se oppii nopeasti ja vaatii ansaitsemaansa hemmottelua", mies vastasi helposti hymyillen ja hieraisi karheaa rystystään.
"On kai lapsesi ihan kunnossa?"

"Hienoa naista tuleekin hemmotella." Val naurahti pehmeästi. Koska hän ei ollut hieno nainen, hän ei vaatinut itselleen paapomista. Hän ei ollut mikään prinsessa,hänellä oli koko paska hienosti hallussa. Ainakin välillä.
"On, Trisha on kunnossa."

Se oli helpottavaa. Knox kurotti kätensä pöydän yli puristaakseen rohkaisevasti naisen kättä.
"Onneksi sinulle ei käynyt pahemmin."

Vilkaisi kättä, puristaen kevyesti takaisin.
"Sain myös aivotärähdyksen mutta epäilen ettei se vaikuta kovin paljon tähän paljon kolhittuun kallooni."

Mies naurahti lämpimästi.
"Onneksi. Oletko ollut muuten kunnossa?" Knox kysyi ja lisäsi hetken kuluttua, "tarkoitan, saatko nukuttua?" Oman onnettomuutensa jäljiltä painajaiset olivat vainonneet häntä; vainosivat edelleen silloin tällöin.

Val kohautti kevyesti olkiaan.
"Jotenkuten. Ja en jäänyt ilman apua tässä, ei sinun tarvitse huolehtia." Eri asia jos he olisivat olleet jotain säännöllisempää. Val mieluusti piti Knoxin ystävänä jonka saattoi löytää sängystään, mutta enempään hän ei oikein osannut suhtautua edes ajatuksena. Tällainen huolehtiminen meni hänen mielessään samaan kastiin.

Knox nyökkäsi ja korjasi asentoaan tuolillaan. Viesti tuntui selvältä.
"Hyvä on. Haluatko kahvia tai teetä? Tai palan kakkua?"

Ei Val halunnut olla ilkeäkään, mutta sellainen tunteilu asian tiimoilta lähinnä ahdisti.
"Teetä ja kakkua?"

"Toki", Knox vastasi helpolla hymyllä ja lähti tiskille. Hän ei voisi syyttää naista rajan vetämisestä, ja se tyynnytti myös hänen omaatuntoaan. Hän halusi olla hyvä ystävä, hyvä tyyppi, mutta yksinhuoltajan huolien jakaminen ei ollut hänen toivelistallaan. Jos Valkään ei halunnut muuta kuin kaveruutta, ja kenties hieman etuja, he voisivat olla toisilleen juuri sitä mitä etsivät.
Mies palasi mukanaan kaksi kuppia teetä, pala porkkanakakkua ja pala suklaista mokkakakkua. Hän tarjosi valintaa Valille.

Val valitsi yllättäen sen suklaisemman version. Lohturuokaa ja sillälailla.
"Kiitos. Mitä jäin velkaa näistä? Ja kiva kun pyysit tänne, sairaslomalla on aika... Tylsää."

Knox otti mielellään porkkanakakun ja pudisti hymyillen päätään.
"Et mitään. Minä tarjoan", hän vastasi ja lohkaisi palan edes nimeltään terveellistä leivosta.
"Kiva kun tulit. On mukava nähdä muitakin ihmisiä kuin niitä joiden kanssa asuu tai tekee töitä."

"En ihmettele." Val vastasi melko suoraan ja paljon puhuvaan sävyyn. Se yksi aamuinen kohtaaminen oli riittänyt kertomaan riittävästi Knoxin toisesta kämppiksestä. Toinen oli ollut jopa mukava.
"Kyllä minuakin vaivaisi sellainen riivinrauta herätyskellona."

Knox naurahti ja sukaisi lyhyttä, mustanruskeaa tukkaansa.
"Pearlilla on hyvätkin hetkensä, mutta en suosittelisi entisen kanssa asumista ja työskentelyä erityisen helppona ja stressivapaana ratkaisuna."

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Villieläimiä   Su Huhti 16, 2017 3:54 pm

"Ai? Kuten silloin kun hän nukkuu?" Val kysyi pieni virne huulillaan. Hän ei uskonut että sillä naisella oli hyviä hetkiä.
"En kyllä suosittelisi snobien tallillakaan työskentelyä hyväksi ratkaisuksi."

Mies nauroi kuvaukselle tallista.
"Etkö viihdy töissäsi?"

"Viihdyn. Mutta tiedätkö millaisia sellaiset ihmiset osaa olla? Siis luoja niitä tilauksia." Val keskittyi nauttimaan ensimmäisestä lusikallisesta sitä kakkua.
"Smoothie ilman sokeria, hunajalla, vaihda banaani avocadoon ja laita sekaan neitsyen kyyneliä."

Knox nauroi hyväntuulisesti. Hän teki onneksi itse smoothiensa.
"Niitäkö ei löydy joka kaupasta?"

"Ei. Voin kertoa ettei joka tukussa ole niitä hemmetin ihmesiemeniä ja parapähkinöitä jaja... Siksi niitä ei myöskään ole listalla. Mutta ei. Se raastaa järkeä." Mitä Val olisikaan antanut helpommista asiakkaista aina silloin tällöin.

"Oi ei", mies virnisti ja nosti haarukallisen porkkanakakua suuhunsa.
"Asiakkaille ei taida voida sanoa suoria sanoja?"

"En ole edes kokeillut ja enhän minä heidän kanssaan suoraan ole tekemisissä. Onneksi." Val hymyili hieman aurinkoisemmin. Siinä oli kahvilanpuolen työntekijä onneksi välikätenä.
"Joten ole iloinen etteivät sinun karvaiset kaverisi ole niin ronkeleita eväidensä suhteen."

"Totta - ne eivät myöskään valita ja oikuttele. Purevat silloin tällöin, mutta kukapa ei", Knox nyökkäili huvittuneena.

"Siis mitä, etkö pidä puremisesta?" No nyt eksyttiin sitten jo aiheesta.

Knox hymyili kellertävät silmät siristyen ja nojautui rennosti taakse tuolissaan.
"Riippuu ihan voimakkuudesta ja tilanteesta."

Val kohotti kevyesti toista kulmaansa. Hän ei sanonut mitään, juoden vain viattomasti teetään parin kulauksen verran. Olipas hän kestänyt kauan asiallisena. Krhm, tai sitten ei.

"Kauanko olet sairaslomalla?" mies kysyi palaten päivänvaloa paremmin kestävään keskustelunaiheeseen.

"Vielä ainakin kuukauden kipsinpoiston jälkeen. Muuten ihan mukavaa, mutta en oikein voi käydä harrastuksissakaan niin olen kotona jumissa. En voi edes ajaa autolla, joten en harmikseni pääse edes poniäitien tuomittavaksi Greenridgeen. Mikä sääli." Sarkastisen dramaattisesti hän mutristi huultaan.

"Voi sentään. Kuulostaa kurjalta", Knox naurahti ja hörppäsi teetä irvistäen. Miksi englantilaiset pitivät juomasta niin kovin? Hänen teki mieli kysyä, miten nainen pärjäsi, mutta ehkä se menisi kaveruuden rajoille.
"Jos haluat lähteä joskus jonnekin, nakkaa viestiä."

Ei Vanessakaan teetä juonut kovin paljon. Lähinnä näin jonkun syömisen kanssa, muuten hänen valintansa oli kahvi, reilulla maidolla kyllä sekin.
"Mihinkä sinä ajattelit viedä pyörälläsi? Ei sillä ettenkö ennenkin olisi istunut yksikätisenä pyörän takana."

"Minne haluat", mies väläytti kesyttömän virneen. Ehkä hänen ei pitäisi houkutella naista vaarallisille teille.

"Hillitsisit noita ilmeitäsi." Val naurahti, vilkaisten puhelintaan. Trisha oli lähettänyt kuvan itsestään poninsa kanssa, hymyillen leveästi voittoruusuke sormissaan. Jaha, ilmeisesti oli mennyt kivasti.
"Joku voisi kuvitella että ajattelet jotain vaarallista, mutta pois se sinusta, niinhän?"

"Ehdottomasti. Pois se minusta", Knox nyökkäsi ja työnsi loput kakkupalasta suuhunsa.

"Näin ajattelinkin." Eihän Knox koskaan tekisi mitään hullua. Mitä nyt töitä villieläinten kanssa. Riittävän hullua sekin.
"Mitä muuta sinulle kuuluu kuin susia?"

"Eläimiä lähinnä. Neuvottelemme yhteistyöstä uuden elokuvan kanssa ja sopimuksesta tuotantoyhtiön kanssa", Knox vastasi hörpäten teetä ja irvistäen, kun unohti miltä se oli maistunut ensimmäisellä kerralla.
"Isä kannustaisi ottamaan lisää eläimiä tänne, mutta matkustan turhan paljon. Seuraavana on kuvausjakso Uudessa-Seelannissa." Hänen elämänsä yksityiskohdat tuskin kiinnostivat Valia, ja mies katkaisi tarinan pahoittelevaan virneeseen.
"Mitä mukavaa olet ajatellut tehdä sairaslomallasi?"

"Uusi-Seelanti? Vau." Lähinnä pieni kateus nipisti. Hän ei pääsisi työnsä ohessa mihinkään.
"En oikeastaan mitään. Odottaa että se loppuu."

"Niin, on mahtavaa päästä käymään siellä pitkästä aikaa", Knox vastasi hymyillen. Se oli hänen kotimaansa.
"Oletko harkinnut uutta harrastusta? Videopelejä?"

"Videopelejä yhellä kädellä?" Vanessa kyseenalaisti kevyesti.
"Tanssimassa voin käydä, siihen se vähän jää. En tosin saa edes tanssiasua päälle, joten pitää harjoitella haaremihousuissa."

"Ajattele millainen vastus olisit kahdella kädellä", mies virnisti.

"Se on kyllä totta. Olisin voittamaton." Vanessa ei voinut olla nauramatta. Ehkä hän kuitenkin koettaisi jotain yksikätisyydelle sopivampaa aktiviteettia.

"Tanssiminenkin voisi olla hauskaa", Knox pohti leukaansa hieraisten.

"Vatsatanssi on ihan hauskaa." Vanessa tiesi ettei Knox ajatellut sitä, mutta nainen oli puhunut siitä.

"Vatsatanssi - tosiaan", miehen hymy leveni.
"Olisi huikeaa nähdä sinun esiintyvän." Val tosiaan tiesi, miten käyttää kehoaan.

Se että hän tiesi miten liikkua, oli tanssimisen ansiota.
"Niin, sitähän sinä tietenkin ajattelit? Olisit hulvaton näky tanssimassa." Ei hän voinut olla kiusoittelematta.
"No, en nyt ole ihan niin hyvä tanssija. Vielä."

"Kiitos", mies vastasi ja soi naiselle puolittaisen hymyn, "huijaisit minua." Hänelle Val kävisi vatsatanssin ammattilaisesta.

"Jäisin kuitenkin kiinni." Val myös vältteli hieman esityksiä. Hän osasi tanssia hyvin, mutta hän oli tietoinen siitä miltä näytti tanssiasussaan. Se jätti vatsan hyvin paljaaksi, eikä varsinaisesti kannustanut naista menemään oikeasti yleisön eteen ryhmän esityksiin.

"Yksityisnäytös?" Knox ehdotti viattomasti ja hörppäsi jälleen teetään. Päätään pudistellen mies siirsi kupin syrjään, kun ei näköjään muuten muistanut makua kolmea sekuntia kauempaa.

"Sä se sitten osaat olla sopivan röyhkeä." Val naurahti, vilkaisten sitä teekuppia.
"Et vissiin ole englantilaistunut teenjuonnin suhteen?"

"Kiitos?" mies kohotti kulmiaan ja nauroi päätään puistaen.
"En vielä. Saa nähdä miten käy. Ei ole vielä tuoremehua ja jäävettä voittanutta."

"En voi syyttää, ettei tiskirätistä puristettu vesi kelpaa." Val virnisti. Siltä jotkut teet ainakin maistuivat.

Knox hymyili.
"Mikä on sinun lempijuomasi?"

"Hiilihapotettu vesi, persikanmakuisena." Vanessan ei ollut sopivaa vastata gin tonic. Hän ei saanut juoda sitä enää, edes pelkkää tonic vetta. Vain se voisi suistaa hänet kokeilemaan miltä drinkki maistui.

"Oh. En ole maistanutkaan. Ehkä pitäisi", mies pohti.
"Oliko kakkusi hyvää?"

"Se oli hyvää, kiitos. Pieni ulkoilu teki hyvää." Val pimensi puhelimensa näytön, kun se vilkkui uuden viestin merkiksi.

"Mukava kuulla. Laita viestiä, jos tarvitset ulkoiluttajaa useamminkin", Knox vastasi.

"Wuff." Val ei voinut vastustaa kiusausta lapselliseen eläinimitaatioon.

Knox naurahti ja nousi ylös, taputtaen naisen hartiaa.
"Niin sitä pitää."

"Sä se sitten tiedät miten imarrella naista." Onneksi molemmat osasivat ottaa sen huumorilla.

Mies väläytti naiselle hymyn ja puristi taputtamaansa olkaa vilpittömämmin.
"Oli mukava tavata taas."

"Niin oli." Knoxin kanssa ei tarvinnut esittää hienompaa mitä oli. Se oli ihan mukavaa vaihtelua siihen miten hän yritti taiteilla käytännössä kahden maailman välissä.

"Haluaisitko kyydin kotiin?" Knox tarjosi.

"Kyllä se käy." Ei tarvitsisi ainakaan kävellä kotiin. Sitä Val ei sanonut ääneen. Hän joi sen teensä loppuun, siitäkin huolimatta ettei se maistunut parhaalta mahdolliselta.

Mies poimi kypäränsä tuolilta ja viittasi Valia mukaansa, laskien kätensä viattomasti naisen alaselälle näyttäessään tietä moottoripyöränsä luo. Hän tarjosi naiselle takalaatikossa matkustavan varakypäränsä, heilautti itsensä hajareisin pyörän selkään ja odotti Valin kiipeävän kyytiin. Ei pitäisi kiihdyttää liian lujaa, ettei yksikätinen nainen tuiskahtaisi matkasta.

Val seurasi Knoxia ulos, ottaen kypärän hymyillen vastaan. Hän nousi kyytiin vedettyään kypärän päähänsä. Terveen käden hän kietoi miehen ympärille.

Knox painoi kypärän päähänsä, tarkasti naisen käden olevan tukevasti ympärillään ja varmisti vielä kotiosoitteen, ennen kuin kurvasi matkaan. Mies arveli, ettei Val kärsisi liikaa kipsistä, sillä jos muistot pitivät paikkansa, nainen osasi käyttää myös jalkojaan. Matka ei kestänyt kauaa, ja mies antoi pyörän liukua pehmeästi pysähdykseen etäisesti tutun talon edustalle. Hän napsautti visiirinsä auki ja tarjoutui auttamaan naisen pois pyörän selästä.

Toisen avustamana hän nousi pyörän selästä, vetäen kypärän päästään. Terveellä kädellä hän suki vaaleita hiuksiaan takaisin siihen sekavaan kuosiin.
"Kiitos kyydistä."

"Kiitos seurasta", mies vastasi helpolla hymyllä ja otti ylimääräisen kypärän vastaan nakaten sen säilytyslaatikkoonsa.
"Laita viestiä, jos kaipaat ulos."

"Kiitos itelles." Hän olis toki voinut pyytää Knoxin nytkin käymään, mutta se kipsi sai sanat takertumaan kurkkuun.
"Laitan." Olisi ollut helpompaa hyvästellä vaikka yhteisen yön jäljiltä - nyt Val roikkui kättelyn ja halauksen rajamailla.

Knox ratkaisi pulman tarjoamalla käsivartta puolittaiseen halaukseen toisen pidellessä hyrisevää moottoripyörää pystyssä.
"Nähdään", mies toivotti leppoisasti, napsautti visiirin takaisin alas ja kiepautti pyörän ympäri takapyörä luistaen, ennen kuin kiihdytti katua takaisin tulosuuntaan.

Vanessa halasi takaisin, lähtien sisälle. Se oli ollut vähän outo reissu, mutta se toi Valille hyvän kokemuksen siitä että myös entisten sänkykumppanien kanssa saattoi olla kaveria.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Villieläimiä   La Kesä 10, 2017 9:11 am

Sunnuntai 28. toukokuuta 2017, ilta

Kuusi muutamien kuukausien ikäistä sudenpentua kiertelivät Norwood Farmin vetoisan päärakennuksen alakertaa. Knox loikoili selällään suurella, punaisella sohvalla, jalat sen käsinojan yli riippuen ja hymyili sitä edes huomaamatta, kun yksi jo hurjasti kokoa kasvaneista eläimistä kävi nuuhkimassa hänen varpaitaan. Muita hieman pienempi, musta narttu piti koko lauman kurissa, neljää harmaata oli haastavaa erottaa toisistaan ensisilmäyksellä ja valkoturkkinen uros suhtautui vieraisiin varauksella. Ne edistyivät hienosti, mikä sai miehen erittäin hyvällä tuulelle - eihän hän ollut ennen työskennellyt omien susien kanssa. Musta narttu kävi hipaisemassa nenällään hänen korvaansa ja Knox tarjosi kätensä rapsuttamaan sen paksua niskaturkkia.

Vanessa oli pesiytynyt osittain Knoxin päälle ja osittain miehen sekä selkänojan väliin. Siinä hän oli kutakuinkin turvassa niiltä energisiltä ja uteliailta sudenpennuilta, joiden touhuja katseli. Osittain vakuuttuneena miehen hulluudesta ja osittain niihin pörröturkkeihin ihastuneita.
"Ja mä kun luulin että kettu miehen olohuoneessa oli outoa."

Knox nauroi, aavistuksen maanista nauruaan ja kosketti naisen reittä katsahtaessaan eläimiään. Harmaasusista tulisi valtavia.
”Älä nyt. Ne ovat koirien esi-isiä”, mies virnisti, ”seuraavana projektina on lumileopardilapset, kunhan Lunan pennut hieman kasvavat.”

"Perunkin tästä heti puheet sudenpentujen outoudesta." Val nyrpisti kevyesti nenäänsä. Lumileopardeja? Jestas, sulaa hulluutta.

”Ammattini iloja”, Knox huomautti hyväntuulisesti ja rapsutti ohimenevän suden harmaata, paksua turkkia. Ne laumautuivat ihastuttavasti sekä hänen kanssaan että keskenään.
”Miten sinulla menee?”

"Iloja? Onko hulluus ilo vai vaatimus?" Val nippaisi miehen nenänpäätä hellästi.
"Hyvin. Töitä, arkea. Sitä normaalia."

”Ilo, ehdottomasti”, mies vastasi hymyillen, tarttui nenällään käyvään käteen ja painoi sen kämmenelle pikaisen suukon.
”Oletko kehitellyt uusia bravuureita Loungessa?”

Val ei ihan ollut tottunut sellaisiin hellyydenosoituksiin. Hänellä oli aivan erilaisia miehiä ennen, edellisessä elämässään.
"En. Yritän olla polttamatto vanhoja."

Knox nauroi hyväntuulisesti ja käänsi kasvonsa jälleen lähestyvälle, mustalle nartulle, joka nuuski niitä hetken antaumuksella, ennen kuin lipaisi ruskettunutta poskea.
”Kuulostaa hyvältä. Minun pitäisi käydä siellä useammin.”

"Eikö kuulostakin? En polta ruokia. Olen ylpeä itsestäni." Nainen naurahti pehmeästi.

”Syystäkin. Asuinkumppanini eivät kuulemma täysin luota kokkaustaitoihini, vaikka en kyllä ole aivan samaa mieltä. Jos joskus unohtaa ruoan uuniin, liekö se niin vakavaa.”

"... Meillä sitä kutsutaan pizza- tai hampurilaispäiväksi." Val hymyili viattomasti. Sitä sattui kotona välillä.

”Sehän kuulostaa hyvältä. Millaisia pizzoja loihdit?” mies kysyi.

"Sellaisia mitä saa pizzeriasta, jos ruoka palaa uuniin." Kyllä hän joskus teki itsekin, mutta ei sellaisina päivinä.

”Oh, sehän on kätevää”, Knox naurahti. Ruoanlaitto taisi olla Valille ennemmin työ kuin intohimo.

Se oli työ. Val teki kotona vain sen verran, että sai Trishalle terveellistä ja monipuolista ruokaa.
"Eikö? Kaupungin iloja.”

”Totta. Ehkä tämäkin seutu ansaitsee nimen”, mies pohti huvittuneena. Hän tosin suosikin maaseutua kaupunkeihin. Englanti vain oli enemmän märkä kuin viehättävä, ja suurin syy siihen taisi olla paikallisen eläimistön köyhyys.

"Niinpä. Asut niin syrjässä ettei tänne tahdo löytää edes eksymällä." Val liioitteli ehkä hieman.

”Ehkä minunkin pitäisi muuttaa Hexhamiin. Luuletko, että naapurit pahastuisivat lemmikkejäni takapihalla?” Knox pohti kallistaen päätään niin, että saattoi katsoa naista paremmin.

"Saisit autioitettua lemmikeilläsi Hexhamin." Nainen lupasi huvittuneella äänellä.
"Oon varma siitä."

”Sehän kuulostaa lupaavalta”, mies naurahti ja kääntyi puhumaan susilapsille, ”vai mitä olette mieltä? Hexhamin Hukat? ” Yksi maisteli avoimen tilan toisella laidalla olevan keittiön baarijakkaran jalkaa, mutta liekö sillä oli väliä. Eläinvieraat jättivät mielellään jälkensä jonnekin.

Val kohottautui hieman, pudistellen kevyesti päätään.
"Luoja. Ehkä ei."

Knox asettui mukavammin Valin viereen, sovittaen heidät mukavammin sylikkäin. Sunnuntai-iltoja saattoi viettää huonomminkin. Hän kosketti naisen hiuksia ja nauroi, kun jonkun kieli kosketti hänen varpaitaan.
”Millainen viikko sinulla on edessä?”

"Pari vapaapäivää heti alkuviikosta. Ja vapaa viikonloppu. Aika helppo siis." Nainen hymyili pehmeästi.
"Sulla?"

”Käyn alkuviikosta Lontoossa tapaamassa yhtä elokuvayhtiötä ja loppuviikosta lennän Uuteen-Seelantiin, missä aloittelemme seuraavaa kuvausjaksoa”, mies vastasi ja tuuppasi varpaitaan varovasti maistavan suden lujasti kauemmas toisella jalallaan.
”Ihana käydä siellä pitkästä aikaa.”

"Ja minä pääsen keittiöön kokkaamaan snobeille. Olen lievästi kateellinen." Mitä Val olisikaan antanut pienestä arjen pakenemisesta. Trisha pääsisin Portugaliin heinäkuussa tukiperheensä kanssa. Silloin hän saisi sentään lomaa edes äitiydestä.

Knox nauroi hyväntuulisesti ja puristi naisen kättä.
”Ehkä sinun pitää vaihtaa uraa”, hän ehdotti virnistäen villisti.

"Se alkaa kuulostaa vaihtoehdolta." Vanessa tiesi että oli saavutus pitää edes nykyinen työnsä. Häneltä ainakin.

”Mikä olisi unelmatyösi? Mitä tekisit, jos voisit tehdä mitä tahansa?” mies kysyi uteliaana.

"En tiedä. En tosiaan tiedä." Vanessa ei ollut ajatellut asiaa.
"Oon aika ihmeissäni edes tästä."

”Oh. No, ehkä se selviää joku päivä”, mies naurahti.

"Ehkä." Hän kyllä tiesi ettei se pitäisi paikkaansa, valittettavasti.

”Minä halusin olla tutkimusmatkailija suunnilleen viisivuotiaaksi, ja sitten hoksasin mitä minun kuului tehdä. Kun työskentelin ensimmäisiä kertoja isojen kissojen kanssa, en kyllä enää muuta harkinnutkaan”, Knox pohti.

"En oikein muista lapsuudesta paljoa." Alkoholin- ja huumeidenkäyttö oli huonontanut muistia, paljon.

Knox vilkaisi Valia. Naisella taisi olla värikäs historia. Ehkä oli hyvä, jos lapsuus oli sumentunut pois muistista.
”Nykyhetkihän se tärkein toki onkin.”

Se ei johtunut siitä että Vanessan lapsuus olisi ollut huono. Ei, onneksi. Mutta hän muisti vain hämärästi elämää ennen raitistumistaan.
"Voi kai sen niinkin sanoa."

Mies vääntäytyi jaloilleen ja pyöräytti hartioitaan, kun kutsui sudet luokseen ja lähti kohti avoimen alakerran keittiön vieressä olevaa takaovea kohti.
”Käyn viemässä sudet takaisin ulos, odotatko täällä?”

Nainen putosi makaamaan sohvalle, hymyillen hieman.
"Ehkä odotan tässä. Selviät varmasti paremmin yksin kuin avustettuna." Hän oli ajatellut normaaliin elämäänsä sopivan myös normaalin miehen. Noh, Knoxilla saattoi olla susia, mutta ei sentään päihderiippuvuuksia. Kai se oli jo parannus satunnaiseen näkemiseen perustuvaan, molempia hyödyttävään tilanteeseen.

Mies katosi ovesta kuusi kovaa vauhtia kasvavaa harmaasutta kannoillaan. Ne painivat ja kisailivat keskenään portailla, ennen kuin laukkasivat aidatulla pihalla ja sujahtivat sisään oman aitauksensa portista. Knox jäi hetkeksi katselemaan eläinten vapaata liikkumisen riemua, ennen kuin vilkaisi kelloaan ja palasi sisään. Saskia huolehtisi iltaruokinnasta tänään.
”Vanhempani ehdottivat, että ottaisin toisenkin tiikerin tänne”, hän pohti ääneen istahtaessaan sohvalle Valin viereen.
”Miltä se sinusta kuulostaa?”

"Se kuulostaa... Toiselta tiikeriltä." Val virnisti hieman.
"Et voi kysyä tuota ihmiseltä jolla ei ole edes kotikissaa."

”Totta”, mies naurahti ja nojasi käsivarret reisiinsä. Hän halusi liiketoiminnan rullaamaan ensin kunnolla, ennen kuin ottaisi enempää eläimiä. Lunan pennutkin viettäisivät aikaa äitinsä kanssa, ennen muuttamistaan uuteen kotiinsa.
”Mitä ajattelit tehdä ensi viikonloppuna?”

Vanessa mietti hetken, melko pitkäänkin.
"Ajattelin luultavasti olla kotona. Viettää villiä elämää sohvalla. Miten niin?"

”On vain mukava tietää sinusta enemmän”, Knox nauroi ja kosketti naisen reittä.

Nainen naurahti, nojautuen tuon kylkeen kiinni.
"Kerron riemusta kirkuen jos minulla on erikoista menoa. Älä pelkää siis."

”Pelkää mitä?” mies kysyi kiertäen käsivartensa naisen hartioiden ympärille.
”Toivon, että sinulla on edessäsi mielenkiintoinen, nautittava viikonloppu - eivätkös ne ole sitä varten?”

"Että jättäisin sinut tiedon ulkopuolelle. Ja eivät ole, jos on töissä. Usko pois, snobien palvelu viikonloppuna muiden nauttiessa vapaasta on hyvin raastavaa." Vanessa pyörähti ketterästi Knoxin syliin, haroen kevyesti miehen hiuksia.
"Tiikeri alkaa silloin kuulostaa leppoisalta."

”Et ole tilivelvollinen minulle”, Knox naurahti ja kiersi käsivartensa naisen ympärille koskettaen tämän solisluuta huulillaan kuin tervehdyksenä.
”Voitko polttaa ikävien asiakkaiden ruoan? Tai sylkeä niihin?”

"En niin, mutta itsepähän olet osoittanut kiinnostusta elämäni sisällöstä." Hän painoi suukon miehen hiuksiin.
"En. Silloin Effiestä tulee kovin ikävä."

Mies nauroi.
”Oi voi. Minunkin kollegani käyvät kyllä ikäviksi, jos saavat pahaa ruokaa.”

"Väitän Effien olevan pelottavampi." Jokin punapäisessä, neuroottisessa naisessa ahdisti häntä.

”Kenties siis hyvä, etten ole tavannut häntä kuin ohimennen”, Knox totesi ja hamusi huulillaan kevyesti sylissään istuvan naisen kaulansyrjää.

Vanessa unohti sen mitä oli ollut sanomassa. Miehen tekemiset ainakin todella auttoivat.
"Onks se kiree huuhkaja kotona?"

Knox nauroi matalalla hyväntuulisuudella Vanessan kaulaa vasten. Kireä huuhkaja kai viittasi Pearliin.
”Ei, Pearl on lintujen kanssa Lontoossa kuvauksissa”, hän vastasi ja hätkähti, kun ulko-ovi paukahti auki ja kylmänkostea pimeys tulvahti sisään. Kalpea Saskia hoippui sisään silmät suurina ja tummina. Pitkä, kurvikas nainen pyöritteli käsiään poissaolevana ja pelkäsi kohdata Knoxin katsetta.
”Tuota… Minä… En tiedä mitä on tapahtunut, mutta… En löydä Mingiä mistään”, hän tunnusti itkuisesti, ja Knox jäykistyi kasvot epäuskosta synketen. Hän nosti Valin sylistään sohvalle ja ponnahti jaloilleen sukaisten lyhyttä, tummaa tukkaansa.
”Toistapa vielä kerran. Yritätkö sanoa, että Ming on karannut?”

Vanessalla meni hetki edes tajuta. Pian hän tosin tajusi istuvansa sohvalla, ilman miestä ja vailla sitä hellyyttä joka oli ollut läsnä vielä puoliminuuttia sitten.
"... Joku kissoista?" Jos ulkona oli joku tiikeri tai pantteri vapaana, hän linnoittautuisi kellariin.

Saskia alkoi itkeä lohduttomasti ja suki hermostuneena hohtavan neonpinkiksi värjättyjä, lyhyitä hiuksiaan.
”En tiedä miten se on mahdollista. Olin varma, että suljin portin, kun menin laittamaan ruokia, mutta myöhemmin se oli auki enkä löydä Mingiä”, hän nyyhkytti, ja Knox harppoi kiivain askelin edestakaisin avointa alakertaa.
”Musta leopardimme on siis vapaana tuolla pimeydessä, vieraassa ympäristössä - miten saatoit olla niin huolimaton?” mies ärähti turhautuneena ja hengitti hermostunein vedoin.
”Turha sitä on itkeä. Ota taskulamppu ja kivääri. Rauhoittavia on lääkekaapissa”, hän ohjeisti lyhytsanaisesti ja ojensi kätensä kohti Vanessaa.
”Tuletko mukaan?”

Vanessa istui sohvalla kuin liimattu. Mies oikeasti kuvitteli että hänestä olisi hyötyä?
"... Oon varmaan aika hyödytön pantterin metsästyksessä, ellet aatellu syötiksi."

Knoxin suupielessä käväisi hymynhäive.
”Hyvä on. Voitko vahtia Minervaa ja susia? Minun on tuotava ne sisälle, etteivät ne kohtaa Mingiä.”

"No voin vahtia etteivät ne tapa toisiaan." Sen enempään Val tuskin kykenisi.

”Mitä sinä odotat?” mies ärähti edelleen nyyhkyttävälle Saskialle, joka katosi kompuroiden pimeään ja soi sitten Valille hymyn.
”Älä huoli, eivät ne ole samassa tilassa. Laitan Minnien kylpyhuoneeseen”, Knox sanoi ja harppasi ulos keittiön takaovesta palaten muutaman minuutin kuluttua kostea, punaturkkinen kettu kainalossaan. Kun se oli turvallisesti teljettynä alakerran pieneen kylpyhuoneeseen, mies toi kuusi kasvavaa harmaasutta sisään.
”Jos sinua hermostuttaa, voit mennä yläkertaan. Älä katso niitä silmiin”, hän huikkasi, ennen kuin hölkkäsi ulko-ovesta Saskian perään. Jumalauta - heidän koko operaationsa voisi kaatua siihen, jos Ming pääsisi heidän maidensa ulkopuolelle ja kohtaisi sivullisen tai karjaa.

Vanessa hymyili vaivaantuneesti takaisin. Tässä hän oli, sudenpentujen ja ketun kanssa, yksin vieraassa talossa ja ulkona oli pantteri vapaana.
Humala alkoi kuulostaa realistiselta olotilalta selittämään tapahtuman.
"En! Tietenkään... Öh." Vaaleahiuksinen nainen katsoi hetken susia hämillään, kunnes veti jalat alleen siinä sohvalla. Hän ei keksinyt muutakaan, joten päätti lähettää ystävälleen viestin asiasta. Vastaukseksi hän sai vain kasan kysymysmerkkejä.

Puoli tuntia myöhemmin Knox soitti naiselle. Mies seisoi pimeän metsän ryteikössä, märkänä ja kylmissään, ja tunsi kylmän, kauhun möykyn vatsassaan, kun mustasta leopardista ei näkynyt jälkeäkään. Sen jäljittäminen säkkipimeässä ei ollut helppoa.
”Hei, olen pahoillani, että hylkäsin sinut. Emme ole löytäneet Mingiä, mutta minun on pakko jatkaa etsintöjä. Jos sinun on päästävä kotiin, voin maksaa taksin”, hän tarjosi.

Val vastasi, kädet vähän täristen. Jalat olivat puutuneet, hän ei ollut liikkunut senttiäkään.
"Moi. Tota.. Ei se mitään. Mä voin nukkuu sun huoneessa." Ei hän halunnut mennä nyt ulos, edes sen vertaa että menisi taksiin.

”Olen todella pahoillani”, mies vetosi vilpittömästi sateen vaimea ropina taustalla tunnelmaa entisestään latistaen.
”Ole kuin kotonasi. Keittiössä on ruokaa”, Knox pohti hajamielisesti ja käskytti Saskiaa painaen kämmenen puhelimelle.
”Tulen heti kun löydämme kissan.”

"Joo, kyllä mä pärjään. Älä kolhi ittees, jooko?" Val yritti tavoitella kepeyttä ääneensä, mutta se oli hieman hankalaa. Voi luoja.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Villieläimiä   La Kesä 10, 2017 9:12 am

Maanantai 29. toukokuuta, aamu

Knox istahti aamuseitsemältä sänkynsä laidalle, vaatteet ja hiukset märkinä ja tummat varjot kellertävien sudensilmien alla.
”Hei”, hän tervehti hiljaa ja kosketti Vanessan selkää.

Nainen oli kietoutunut peittoon nukkuessaan kuin se suojelisi häntä kaikelta. Miehen ääni tunkeutui unen läpi vain juuri ja juuri, saaden naisen kääntymään tuota päin.
"Huomenta. Löytyikö?"

”Löytyi onneksi”, Knox hymyili väsyneesti, kireät juonteet suupieliensä ympärillä.
”Ming on nyt turvallisesti häkissään, ja sudet ja Minerva ulkona. Mutta minun pitää lähteä viemään Saskiaa päivystykseen.”

Vanessan silmät levisivät vähän.
"Mitä tapahtui?"

”Hän jätti huomiotta ohjeeni siitä, kuinka hermostunutta kissapetoa lähestytään”, Knox huokasi ja hieroi rasittuneena kasvojaan.
”Tämä olisi voinut olla yksi helvetinmoinen katastrofi. Onneksi selvisimme vähällä.”

"Okei.. Voin tehdä aamupalaa kun tulet takaisin. Tai tehdä valmiiksi." Jos piti lähteä päivystykseen, hän ei saisi valmiiksi itseään samaan kyytiin.

”Olet aarre”, mies totesi ja kumartui suikkaamaan suukon naisen hiuksiin, ennen kuin harppoi alakertaan ja lähti viemään eläintenhoitajaa päivystykseen paikattavaksi. Knox mietti vakavissaan voisiko jatkaa työsuhdetta naisen kanssa, joka teki tällaisen kokoluokan virheitä. Saskia oli hyväntahtoinen, nöyrä ja tunnollinen ja rakasti eläimiä, mutta jos hän ei voinut luottaa naisen pärjäävän, ei apukäsistä ollut suurta hyötyä.

Vanessa ei olisi luonnehtinut sitä samoin. Hän odotteli hetken sängyssä maaten, ennen kuin väänsi itsensä ylös. Hän kävi pikaisessa suihkussa, mennen sitten alas. Jääkaapista löytyi tarpeet munakkaaseen ja pannukakkuihin, joten ne saisivat kelvata.

Apea kaksikko palasi aamulla, kengänkärkiään tuijottelevan Saskian olkavarsi paketoituna riekaleisen takin alla. Nainen vaihtoi vaiteliaana kuiviin vaatteisiin ja lähti tekemään eläinten aamuruokintaa, kun Knox vajosi nojaamaan kyynärvarsillaan keittiön jyrsittyyn saarekkeeseen.
”Olipa siinäkin yö. Toivottavasti ei tarvitse kokea samaa uudelleen.”

Val vilkaisi miestä myötätuntoisena, työntäen tuon eteen lautasta.
"Syö siitä. Jälkiruuaksi tein pannareita."

”Aarre ei taida olla tarpeeksi arvostava sana”, Knox hymyili puolittain ja tarttui kiitollisena haarukkaan. Uneton, huolen mustaksi kaihertama yö oli imenyt hänestä energian.
”Kiitos, kun jäit. Anteeksi, ettei minusta ollut pahemmin seuraa.”

"En nyt sanoisi noin. Ja ei pantteria oikein voi jättää vaeltamaan itsekseen." Val ymmärsi kyllä. Ei hän murjottanut asiasta.

”Ei, ei oikein”, mies naurahti hieraisten silmiään ja nojasi pään käteensä naista katsellen.
”Pitäisikö sinun päästä kotiin?” hän kysyi tiedostaessaan, että oli saattanut vangita naisen kotiinsa yöksi.

"Selviydyn itsekin taksilla." Val lohdutti hymyillen. Ei hän kuolisi yhteen taksimatkaan

”Kysyin vain kauanko saan nauttia seurastasi”, Knox hymyili ja nosti haarukallisen suuhunsa.
”Vien sinut mielelläni sitten, kun sinun on mentävä.”

"No.." Val mietti hetken.
"Trish palaa vasta huomenna."

”Oletko vapaalla tämän sunnuntain?” mies varmisti ja poimi jälkiruoaksi luvatun pannukakun ruskettuneeseen, arpiseen käteen haukaten sitä sellaisenaan.
”Taivaallisen hyvää.”

"Olen." Val myönsi pehmeästi. Ei häntä kotonakaan kukaan kaivannut, kun ei töihinkään tarvinnut mennä.
"Lirkuttelet väsyneenä.”

”Niinköhän lie”, Knox nauroi ja kuoriutui ulos märästä takistaan.
”Oletko maistanut itse?” hän haastoi kulmaansa kohottaen.

"Maistoin. Pöljä." Hän oli syönyt jo ennen Knoxin ja Saskian saapumista.

”Siis tiedät, kuinka herkullisen aamiaisen loihdit”, mies totesi napaten toisen pannukakun ja nojasi alaselkänsä keittiösaarekkeen reunaa vasten.
”Tällainen hemmottelu saa normaalit aamuni tuntumaan varsin koruttomilta.”

"Hemmottelu? Sä rämmit metsässä koko yön. Eiköhän aamupala ole vähintä mitä voi."

”Ja Minghän löytyi loppujen lopuksi kotipihasta. Se oli karannut tarhastaan, muttei pihasta”, Knox huokasi haukaten nälkäisenä pannukakkua.
”Luojan kiitos. Vietimme vain koko yön turhaan etsien.”

"Onneksi kuitenkin." Val lohdutti hieman.
"Pitäisikö sun nukkua hetki?"

”Näh. Olen tottunut valvomaan. Olen elokuvabisneksessä”, Knox naurahti ja sukaisi hiuksiaan.
”Voisin tosin käydä suihkussa. Sinä taisit käydä jo?”

"Kävin. En olisi muuten koskaan herännyt." Val virnisti laiskasti, sukaisten hieman puolikosteita hiuksiaan.

”Sääli”, Knox soi naiselle puolittaisen, tietävän hymyn ja nykäisi kostean t-paidan päänsä yli, ennen kuin lähti kylpyhuonetta kohti. Heidän pikkuriikkinen, vinokattoinen kylpyhuoneensa ei tosin olisi ollut romanttisin ympäristö.

"Hävytön!" Val huusi nauraen Knoxin perään, siivoten pikaisesti keittiön pahimmasta. Runnellulle Saskia-raasullekin oli jäänyt aamiaista, jonka hän jätti odottamaan naista. Hän hiipi edeltä miehen makuuhuoneeseen, venytellen hieman.

Mies liittyi seuraan varttia myöhemmin, ruskettunut, vaaleiden arpien kirjoma kehu kuumasta vedestä vielä lämpöä hohkaten, tummansininen pyyhe vyötärölle kierrettynä, kun hän kaiveli puhtaita, kuivia vaatteita vaatekaapistaan.
”Haluaisitko tehdä jotain tänään?” hän kysyi naiselta olkansa yli.

"Kolkata sinut nukkumaan?" Val virnisti leveästi. Ei, hän keksisi Knoxille paljon parempaakin käyttöä.
"Vaaai voitaisiinko vain rentoutua ja nollata stressiä, hmm?"

Knox kääntyi ympäri nojaten selkänsä vaatekaapin vaaleapuiseen oveen ja katseli naista hymyillen.
”Niinkö? Onko sinulla hihassasi hyviä metodeja siihen?”

"Pari?" Val hymyili hyvin viattomasti, mutta iski kevyesti silmää.
"Olet kyllä tutustunut niihin jo."

Mies luopui vaatteiden etsimisestä ja istahti sängyn laidalle.
”Virkistä muistiani?” hän ehdotti ja kosketti naisen käsivartta.

Vanessa istui miehen syliin, laskien kädet tuon niskaan.
"Dementikko."

”Aivan toivoton”, Knox myönsi auliisti ja kuljetti käsiään pitkin naisen reisiä ja kylkiä. Hän jumaloi Vanessan kurveja ja omassa kehossa viihtymistä - se oli viehättävintä, mitä hän tiesi. Mies nojautui eteenpäin varastaakseen naiselta suudelman.

Aina silloin tällöin pieni epävarmuus ravisteli naista, mutta hän ei antanut sen näkyä muille. Usein hän katseli kuntosalien mainoksia keskustassa, mutta päätyi sitten hakemaan jäätelöä kaupasta. Huulet painuivat miehen huulille, hänen tarjotessa muuta ajateltavaa kuin viimeöinen paniikki.

Knox hyväksyi tarjouksen enemmän kuin mielellään. Hän punoi sormensa naisen kaksivärisiin hiuksiin, laski toisen kätensä naiselliselle vyötärölle ja uppoutui suudelmaan, kunnes kumosi heidät nurin petaamattomalle, hennossa päivänvalossa kylpevälle sängylle. Vanessassa oli jotain lämmintä ja teeskentelemätöntä, ja naisesta oli aivan huomaamatta tullut yksi miehen uuden elämän tärkeimmistä ystävistä. Se, että Val tuntui nauttivan läheisemmästäkin ystävyydestä yhtä paljon kuin hänkin, oli vain ihastuttava bonus.

Se ei haitannut yksinhuoltajaäitiä ollenkaan. Miehen ystävyys ja kaikki muu oli hänen elämässään melko kantava voima. Hän nautti siitä ystävyydestä vähintään yhtä paljon, myös silloin kun sai maata alastomana kaiken jälkeen ruskettuneen miehen kainalossa.
"Nyt pitää taas kuluttaa vettä." Hän naurahti, vetäen peittoa kevyesti peittoa päälleen.

”Liekö sillä kiirettä”, mies vastasi hymyilevällä raukeudella lojuessaan raajat sekaisin Valin vierellä, piirrellen sormenpäillään uneliaita kuvioita vielä kuumaan ihoon. Hän käänsi kasvojaan ikkunasta siivilöityvään aurinkoon ja kierähti sitten lähemmäs.
”Voit vain unohtua siihen.”

"Ei. Onneksi." Olisi ehkä ollut jos Pearl olisi ollut kotona. Nyt kukaan ei kuitenkaan hyökkäisi arvostelemaan yllättäen.
"Niin voin, jos sinullakaan ei ole velvollisuuksia."

”Ei hetkeen”, Knox vastasi ja sukaisi hellästi naisen hiuksia. Hän ei halunnut nousta ja kohdata Englannin märkää, kylmänvihreää kevättä - ei, jos vaihtoehtona oli tämä. Hänen raadeltu työntekijänsä hoitaisi aamurutiinit.

"Hmmmm... No hyvä." Val ei käsittänyt miten Knox pysyi edelleen hereillä, etenkään ilman mitään piristävää.

Vuorokausia olemattomilla unilla selviämään tottunut mies harvoin kaipasi pitkiä unia, mutta nyt rento, onnellinen rakeus oli levinnyt hänen raajoihinsa eikä Knox voinut vastustaa silmiensä sulkemista, käsi kevyesti naisen ympärille kierrettynä. Tämä oli ehdottomasti miellyttävin tapa nukahtaa.

Val nukahti myös siihen viereen vielä. Hän ei ollut yöllä saanut kunnolla unta, vaan uni oli tervetullutta hänelle.

Knox heräsi aamun käännyttyä päiväksi, nousi varovasti yrittäen olla herättämättä naista ja hiipi alakertaan ottamaan toisen, pikaisen suihkun. Hän pukeutui säädyllisesti, vaihtoi muutaman sanan aamupalasta kiitollisen Saskian kanssa ja palasi sitten yläkertaan katsomaan, nukkuiko Vanessa vielä.

Val oli havahtunut oven sulkeuduttua. Hän haroi kevyesti hiuksiaan, miettien suihkua. Ajatuksissaan hän oli jo käynyt siellä, mutta vielä hän ei ollut ehtinyt.

”Hei”, mies tervehti suoristaen valkoista, hyvinistuvaa t-paitaa ja sukaisten hippusella muotoiluvaahtoa kesytettyjä hiuksiaan.
”Minun pitää alkaa työstää eläimiä. Käy vain vapaasti suihkussa. Voin viedä sinut kotiin, kun haluat.”

”Käyn pikaisessa suihkussa ja menen sitten taksilla. Knox, olen iso tyttö jo." Val vetosi hymyillen, nousten ylös. Hän ei tosiaan aikonut ajeluttaa miestä edestakaisin jos tuolla oli töitä.

”Riistäisitkö minulta ilon käyttää moottoripyörää tuulettumassa?” mies väläytti villin hymyn.

"Jos muotoilet sen noin." Val ei kieltäytynyt moottoripyöräkyydistä, astellen alakertaan alushousuissa ja Knoxin paidassa, omat vaatteet kainalossaan. Pikasuihku piristi.
"Olen valmis kun sinä olet."

”Olen aina valmis”, Knox vastasi huvittunut, merkitsevä hymy suupielessään seuratessaan naista alakertaan. Hän vastasi sähköposteihin Vanessan käydessä suihkussa ja veti sitten mustan, istuvan nahkatakin päälleen.
”Mennään vain.”

Val seurasi Knoxia ulos saatuaan ulkovaatteet päällensä. Moottoripyöräkyyti tuntui vain kruunaavan koko päivän.

Mies kiepautti pyörän ajovalmiuteen, odotti naisen nousevan taakseen, varmisti tämän käsivarsien olevan tiukasti ympärillään ja kaasutti sitten hevosvoimia hyödyntäen Hexhamin maaseudun hiljaisille, kapeille teille. Moottoripyörä herätti hänet melkein yhtä tehokkaasti kuin Vanessa, ja Knox tunsi melkein haikean piston kaartaessaan naisen kotitalon eteen. Hän ei ollut varma, milloin näkisi naista jälleen, sillä kuvausten siirtyminen Uuteen-Seelantiin veisi hänet pois maasta pidemmäksi aikaa.
”Kiitos, kun tulit käymään ja pelastit päiväni.”

Vanessa nousi pyörän selästä kotitalonsa edessä, ojentaen kypärää pehmeästi hymyillen.
"Ole hyvä. Älä silti pidä minään enkelinä."

Knoxin ajatukset palasivat aamuun ja saivat miehen hymyilemään huvittuneena.
”Siitä ei ole pelkoa”, hän vakuutti vinosti virnistäen ja nakkasi visiirinsä alas.
”Nähdään!” mies huikkasi, ennen kuin moottoripyörä kiiti alas katua.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Villieläimiä   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Villieläimiä
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Pikaviestinpelit-
Siirry: