PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Ripaus itseluottamusta

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
Siirry sivulle : Edellinen  1, 2, 3, 4, 5, 6  Seuraava
KirjoittajaViesti
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   La Tammi 17, 2015 3:42 pm

"Onko serkkusi oppinut ratsastamaan?" Paulus kysyi ja puri kieleensä. Ehkä hänen ei ollut lupa nauraa Bethanylle. Miten hän saattoi olla aina kuin mikäkin maamiina sosiaalisissa tilanteissa?

"Ainakin kovasti yrittää", Lucy vastasi harteitaan kohauttaen. Hän epäili Bethanyn värittelevän tarinoita erittäin paljon, mutta kai sitä nyt käymällä kaksi kertaa viikossa ratsastustunneilla oppi edes jotakin. "Oli se saanut nostettua laukan käynnistä, joten ainakin se on jo oppinut pyytämään Rainilta muutakin kuin pelkkää laiskaa käyntiä", hän jatkoi. Ehkä hänen pitäisi joskus suostutella Bethany ratsastamaan Rosings Parkin kentällä perjantaina, kun hän olisi vapaalla, niin hän voisi omin silmin nähdä, mitä kaikkea serkku oli oppinut. Valmennuksiin Bethany ei kuulemma suostuisi tulemaan ennen kuin osaisi enemmän.

Paulus ei ollut varma, oliko hänen tarkoitus kehua serkkua vai osoittaa myötätuntoa, jos se tarkoitti, että Bethany omisi Rainin pian itselleen ja Lucy menettäisi senkin. Niinpä hän teki omituisen pienen tanssin vaihdellessaan painoa ja ottaessaan pari harppausta sen perään, ettei jäisi hevosesta jälkeen.
"Mitä perheesi pitää työpaikastasi?"

Lucy huokaisi.
"Bethany ei ymmärrä, miksi haluan lapioida lantaa, kun voisin asua heidän luonaan ja tehdä jotakin vähemmän likaista työtä", tyttö sanoi kolkkoa huvittuneisuutta äänessään. Hänestä tuntui, kun joku olisi repinyt kaiken ilon irti ja jättänyt tilalle vain kolkon, onton tilan. "Täti on onnellinen niin kauan kuin minä nautin työstäni. Kai se on salaa tyytyväinen, kun teen jotakin hyödyllistä elämälläni, vaikka olikin sitä mieltä, että teen liian pitkää päivää enkä käy tarpeeksi usein kylässä."

Paulus naurahti.
"Mitä serkkusi sitten tekee?"

"Opiskelee", Lucy hymähti. "Kai se vihdoin on oikeasti keskittymässä enemmän kauppatieteisiin kuin juhlimiseen", hän vastasi. Ajatus Bethanysta luennoilla ei oikein sopinut yhteen sen kuvan kanssa, joka hänelle oli muodostunut niiltä ajoilta, kun he olivat jakaneet kodin. Toisaalta, se Bethany ei myöskään olisi lastannut (pyytänyt tallityöntekijöitä lastaamaan) hevostaan traileriin kahdesti viikossa ja ajanut ratsastuskoululle oppiakseen oikeasti ratsastamaan irlannincobiaan. Ehkä serkku oli muuttunut ja oppinut arvostamaan yliopistonsakin tarjoamia opiskelumahdollisuuksia. "Tosin sitä en usko, ennen kuin näen."

Paulus taputti jälleen rohkaisevasti tytön polvea ja vislasi läpitunkevasti, kun kaksi riehakasta koiraa olivat olleet tarpeeksi kauan poissa näkyvistä.
"Mitä sinä haluaisit tehdä tulevaisuudessa?"

Miksi Paulus esitti niin vaikeita kysymyksiä? Ei hän tiennyt. Hän oli päätynyt tallille töihin etsiessään pakotietä tätinsä kodista ja huomannut nauttivansa työstä. Ehkä hän haluaisi pysyä täällä oppien aina uutta. Vai pitäisikö hänen vain luovuttaa, kun hän ei pärjännyt Pradallekaan niin hyvin kuin olisi halunnut ja palata häntä koipien välissä tädin nurkkiin pyörimään ja olemaan hyödytön? Ehkä hän voisi maksaa tiensä yliopistolle lukemaan jotakin, mikä ei edes kiinnostaisi häntä.
"En tiedä", hän päätyi vastaamaan. "Kerron ensimmäisenä sinulle, kun keksin", hän lupasi. Siinä voisi mennä vuosia. "Mitä sinä haluaisit tehdä?" Hän kysyi vastineeksi, yrittäen vissiin ensimmäistä kertaa itse pitää keskustelua hengissä.

"Pysyä täällä", Paulus vastasi miettimättä, "saada kartanon kunnostettua ja oppia enemmän hevosista, mutta tämä on kotini."

"Kartanossa riittää töitä", Lucy pohti ääneen. Paulus ei tosiaan olisi lähdössä yhtään mihinkään. "Ja Nimbuskin on täällä", tyttö totesi tajuttuaan, ettei Paulus tosiaankaan jättäisi kärpäskimoa tammaa, jonka osittain omisti.

"Niin on", mies vastasi hieman epäröiden, sillä hevosesta keskusteleminen tuntui olleen huono veto, "ja sinä."

Lucy kurotti taputtamaan miehen päätä. Kerrankin hän pystyi tekemään sen ilman varvistelua ja venyttelyä.
"Sitten minäkään en lähde", hän totesi pieni hymynhäive huulillaan. Surumielisyys ei kadonnut sinisistä silmistä, mutta ainakaan hän ei itkenyt kuin vesiputous. Se oli kai laskettava voitoksi tässä kohtaa. Pauluksen seura oli hyväksi, sillä keskustelu auttoi keskittymään kaikkeen muuhun paitsi tyhjään karsinaan tallissa.

"Hyvä", Paulus vastasi ja taputti Rainin kaulaa, sillä pohti josko oli taputellut Lucya vähän turhan paljon viimeaikoina, "minusta sinusta tulisi joku päivä hieno ratsuttaja."

"Ja joutuisin jälleen ratsastamaan Hookia? Ei kiitos", Lucy vastasi surullisesti naurahtaen. Hän ei pystynyt karistamaan surumielisyyttä pois, vaan se tunki joka paikkaan; nauruun, silmiin, ääneen, liikkeisiin. Vaan ainakin hän yritti vitsailla kuten ennenkin, kuin voisi siten paikata tyhjän kolon sisältään.

Mies nosti kätensä luovuttamisen merkiksi.
"Tallityöntekijänä onkin paljon hauskempaa. Voimme tehdä huomenna mahtavan maastolenkin, öm, Nimbuksella ja Pradalla. Voisimme pakata vaikka piknikeväät mukaan ja ratsastaa järvelle."

"Jonkun pitäisi taluttaa Millionairea", hän muistutti. Niin paljon kuin hän rakastikin varsaa, se toi elämään paljon lisää haasteita. Kuinkakohan paha varsa olisi maastossa? Ehkä hän pystyisi taluttamaan sitä, kun voisi vain kävellä Nimbuksen rinnalla. Paitsi että varsa taisi nauttia ihmisten komentamisesta, eikä hän osaisi komentaa sitä takaisin. Eli ei taluttamiselle.
"Kiitos silti tarjouksesta", Lucy sanoi. Ei ollut Pauluksen vika, että Nimbuksen varsa sai hänet varomaan liikkeitään tavallistakin enemmän. Kaikki muut tuntuivat pärjäävän suloisen varsan kanssa kerrassaan mainiosti, mutta hän ei edes uskaltanut yrittää ajatellessaan, että onnistuisi tuhoamaan varsan koulutuksen kerta heitolla.

"Ai niin", Paulus manasi. Miten hän saattoikin unohtaa?
"Mutta voin käydä ratsastamassa Nimbusta aamulla ja voimme lähteä päivällä Pradalla ja Hemingwaylla maastoon."

"Kiitos Paulus, mutta ei sinun ole pakko", tyttö sanoi. Hän tiesi itsekin olevansa erittäin rasittavaa ja masentavaa seuraa, eikä halunnut pakottaa ystäväänsä kestämään sitä yhtään kauempaa kuin oli pakko. Kohta hänellä ei olisi enää ystäviäkään, kun kaikki kyllästyisivät häneen.

"Tiedän", mies vastasi jääräpäisellä sävyllään, "mutta haluan. Voit nukkua kymmeneen ja menemme piknikille, huomiselle on luvattu hienoa säätä, ja menemme järvelle ja nautimme kesän lopusta ja syömme herkkuja."

Lucy nyökkäsi. Selvä. Hän nukkuisi kymmeneen ja lähtisi piknikille. Yleensä hän olisi ollut innoissaan, mutta nyt suru tuntui turruttavan kaiken muun. Ehkä huomenna olisi toisin. Tai ehkä tämä kaikki oli vain pahaa unta, josta hän heräisi pian pudotessaan sängystä kaiken kierimisen jälkeen.
"Olet kultainen, kai tiedät sen?"

"Enpä tiedä", mies protestoi puhahtaen miehekkäästi, "jos haluat laukata tai ravata Rainilla, voin tulla perästä."

"Ei, näin on ihan hyvä", Lucy totesi. Rain kulki lähes pitkin ohjin eikä hän halunnut keskeyttää hevosen iltatorkkuja vaatimalla siltä yhtään mitään.

"Hyvä on", mies kohautti olkiaan ja mietti jotakin, millä pitää Lucyn ajattelemasta kurjia asioita. Niille olisi aikaa yksinäisyydessäkin.
"Tiedätkö, tuleeko televisiosta tänään mitään hyvää?"

"Tuleeko sieltä koskaan?" Lucy vastasi omalla kysymyksellään. Sen jälkeen kun hän oli aloittanut työnsä täällä, televisio oli tuntunut lähes vieraalta asialta. Hän saattoi jämähtää joskus työpäivän jälkeen sohvalle katsomaan jotakin, vaikka ajatukset harhailivatkin muualla, mutta harvoin hän todella keskittyi ruudulla näytettävään tarinaan. "Kai sieltä jotain leffoja tulee, kun on viikonloppu", hän totesi harteitaan kohauttaen. Mitä, siitä hän ei tiennyt, mutta eiköhän sieltä jotain tulisi. Hän ei ajatellut jäädä katsomaan yhtään mitään. Kunhan iltatalli olisi tehty, hän etsisi Anguksen käsiinsä ja suuntaisi peittojen alle suuri koira halinallenaan.

"Tuskin", mies huokasi ja mietti olisiko parempi vain antaa tytön olla rauhassa ilta. Kai tämän täytyi saada surra Ivorya rauhassa eikä sen lykkäämisestä ollut todellisuudessa suurta hyötyä.
"Mitä reittiä ajattelit mennä?"

"Palata tuota polkua pitkin tallille", Lucy sanoi ja osoitti risteystä, josta lähti polku tallin suuntaan. Se palaisi suorinta tietä tallille, eikä matkaan kestäisi kauaa. "Ellet sitten halua kävellä kauemmas?" Hän päätti vielä varmistaa Paulukselta. Ei hänellä kiire ollut iltatallia tekemään, vielä, mutta hän varaisi siihen mieluummin ylimääräistä aikaa, varsinkin tänään.

"Ihan sinusta kiinni", Paulus mukaili ja vihelsi ärhäkästi koiria, jotka riehakkuudessaan halusivat harhailla näkyvistä. Nemo ja Foxy kirmasivat hirmuista neliä ihmisten luo, saivat Higginsin poksauttamaan niitä närkästyneenä ja pyörivät Pauluksen jaloissa niin mielienkielin, että mahakarvat olivat viistää maata. Foxyn katseista päätellen siitä olisi ollut ihanaa liehitellä vähän Rainiakin, mutta koirat oli koulutettu ankarasti pysymään kaukana hevosista.

Lucy käänsi Rainin sivupolulle. He palaisivat tallille, hän hoitaisi työpäivänsä kunnialla päätökseen ja voisi sen jälkeen suunnata huoneeseensa suremaan menettämäänsä hevosta. Huomenna olisi uusi päivä, ja vaikka se ei korvaisikaan tämän päivän menetystä, se voisi olla parempi. Tästä huonompaan suuntaan oli enää vaikea lähteä. Nyt varmaan pitäisi koputtaa puuta, tai muutoin huomenna Papillon sairastaisi ähkyä ja Rainilla olisi haava jalassaan ja Pradalla kenkä irti.

"Minä voin tehdä iltatallin", Paulus ehdotti jälleen heidän tullessaan tallille, taputti koiria ja vapautti ne omille teilleen.

"Ei, minä teen sen", Lucy vastasi samoin kuin aiemminkin. "Se on minun työni, minä kyllä pystyn siihen", hän vakuutti vaisusti. Hän ei halunnut edes ajatella, mitä siitä tulisi, jos hän nyt tämän kerran antaisi periksi ja jättäisi työnsä muiden vastuulle. Pian hän ei enää tekisi mitään, saisi potkut ja joutuisi palaamaan tätinsä nurkkiin. Ei. Kyllä hän selviäisi iltatallista vaikka hammasta purren.
"Sitä paitsi, et halua tehdä iltatallia yhtä aikaa Zoen kanssa."

Mies pyöräytti silmiään.
"Tiedän, että sinä pystyt siihen. Supertyttö. Mutta sanon, että minä haluan tehdä iltatallin tänään. Enkä minä pelkää Zoea. Sitä paitsi, haluan tietää, miten hän pärjäsi Nimbuksen kanssa ja tarkastaa, että sillä on kaikki jalat ja häntä ja no, pää."

Lucy nielaisi.
"Hyvä on, mutta minä teen sitten sinun iltatallisi joku kerta", hän huokaisi. "Kiitos Paulus." Tyttö liukui alas irlannincobin selästä ja lähti taluttamaan ratsutaan karsinaan varoen vilkaisemastakaan Ivoryn karsinaa kohden. Hän tiesi, ettei näkisi hopeista hevosta höristämässä korviaan, joten miksi turhaan kiduttaa itseään? Hän riisui Rainin varusteista nopeasti, vei ne paikoilleen ja suunnisti kartanolle.
Zoe seisoi Nimbuksen tilavassa karsinassa harjaamassa kärpäskimoa tammaa. Millionaire oli sidottu kiinni, sillä varsa oli pyörinyt koko ajan tiellä. Zoe jutteli matalasti tammalle, joka hamusi hänen käsivarttaan. Nimbus oli yksi niistä hevosista, jotka hän muisti harjoitteluajoiltaan, joten hän saattoi puhua tammalle tavallistakin pehmeämmin muistellessaan parhaita hetkiä niiltä kuukausilta.

Sehän nähtäisiin. Mutta mies vain nyökkäsi kiitokselle (ei myöntymykseksi vastavuoroiseen palvelukseen), heilautti kättään Lucyn perään ja talsi sitten talliin havahtuen todellisuuteen, että tekisi iltatallin. Hän suuntasi kohti rehuhuonetta eikä voinut olla vilkaisematta samalla reissulla Nimbuksen karsinaan. Hän hidasti sen ulkpuolella kuullessaan matalaa puhetta ja yritti pinnistää korviaan kuullakseen, mitä tapahtui. Oliko se Zoe? Kertoiko nainen suuria salaisuuksia? Pyysikö heittämään Pauluksen jatkossa selästä?

Zoe ei olisi huomannut Paulusta, vaan olisi tyytyväisesti jatkanut muistelmiaan siitä, kuinka oli ensimmäisenä päivänään hakiessaan hevosia tarhasta mennyt sekaisin kahden samannäköisen ruunikon kohdalla, mutta Nimbus huomasi lempi-ihmisensä saapuneen. Tamman valpastunut olemus ja lämmin hörähdys paljasti kaiken. Zoe kääntyi katsomaan käytävälle harja kädessään.
"Ne ovat molemmat kunnossa", nainen vastasi aavistuksen kömpelösti. Hän ei tiennyt, mitä Paulus oli kuullut tai kuinka kauan toinen oli ollut siinä. "Nimbus oli oikein mukava kentällä. Vähän jäykkä, mutta kyllä se alkoi loppua kohden jo taipumaankin", hän sanoi ja taputti tamman kaulaa. Hän ojensi harjaa Paulusta kohden olettaen, että mies haluaisi jatkaa loppuun. Paulus tuntui palvovan kärpäskimoa, minkä vuoksi hän olikin yllättynyt niin kovin, kun mies oli tarjonnut hevosen ohjia hänelle.

Pauluksen teki mieli hyssyttää tammaa - hitto, tarina kuulosti äärettömän mielenkiintoiselta! Eikä vain siksi, että Suuri Zoe oli tehnyt joskus virheen. Miestä olisi oikeasti kiinnostanut, millaista Rosingsissa oli ollut ennen hänen tuloaan. Millainen Nimbus oli ollut, ennen kuin sen ura oli katkennut. Millaista olisi ollut nähdä tamma hurjissa esteratsastusluokissa tai kenttäkisoissa? Hän ei kuitenkaan voinut muuta kuin astua esiin (yrittäen näyttää siltä, ettei juuri salakuunnellut) ja työntää kätensä kaltereiden lomasta rapsuttelemaan tamman turpaa ja leukaa. Sen hörähdys sulatti joka kerta hänen sydämensä.
"Ahaa", mies vastasi kömpelömmin kuin ei tietäisi, miten puhua Zoelle, kun ei yrittänyt ivata tätä ja ajaa naista pitkin seiniä, "tuota, hienoa. Öh. Kiitos. Kun, siis, vaivauduit." Hän katsahti harjaa ja tammaa ja veti kätensä vastahakoisesti pois.
"Jatka vain. Menen hakemaan muita hevosia sisään."

Zoe katsoi kummissaan miehen perään. Mitä hevosia Paulus hakisi sisään? Hän jatkoi kuitenkin Nimbuksen harjaamista pehmein, pitkin vedoin. Sen jälkeen hän nopeasti pyyhki vielä Millionairen kaulan, selän ja molemmat kyljet pehmeällä harjalla vain, jotta varsakin tottuisi siihen. Varsa tuntui jo luovuttaneen, sillä hän oli toistanut saman pikaharjauksen moneen kertaan Nimbuksen harjaamisen lomassa, eikä Millionaire enää koettanut väistää harjaa tai potkia häntä. Huomenna se yrittäisi, aivan varmasti, mutta tänään se oli todennut, ettei saanut tahtoaan läpi. Zoe päästi pienen termiitin irti, silitti hellästi Nimbuksen otsaa ja astui sitten ulos karsinasta. Hänellä olisi hevosia haettavana. Hän vei Nimbuksen harjat oikealle paikalle ja suuntasi sitten hakemaan ensimmäisenä Paddya. Ruunan pitäisi kuitenkin saada suorittaa omia rituaalejaan ennen kuin se suostuisi syömään, joten hevonen voisi hyvin päästä ensimmäisenä karsinaansa.

Paulus lähti hakemaan talliryhmänsä vastuuhevoset, joita ei ollut jätetty sisään valmennuksen tai Ivoryn lähtöä seuranneen maastolenkin jäljiltä. Hän haki tosin usein samalla Moneypennyn, sillä pieni tamma kulki rauhallisemmin Choven vierellä kuin yksin. Yleensä hän nautti hevosten hakemisesta, mutta hänen suosikkinsa oli jo sisällä ja Zoen hoivissa; Miu ja Hemingway olivat kuitenkin mukavia. Ne eivät talloneet varpaille ja repineet pitkin ojanpohjia. Kun kaikki 15 hevosta olivat karsinoissaan ja seuraavan aamun tarhasuojat ja mahdolliset loimet karsinanovissa, hän kävi taputtamassa Nimbuksen poskea. Sitten hän jakoi rehukärryllä heinäverkot, ja pysähtyi silittelemään Nimbuksen turpaa ja silittelemään Legsiä, jonka halusi tottuvan ihmisen touhuamiseen. Yllättäen hän jätti samaisen karsinan viimeiseksi, johon jakoi iltaruoan, sillä katseli mielellään lempikaksikkonsa illallistamista. Varsa tuntui kasvavan salakavalasti joka päivä; sen takapuoli oli aina hiipinyt vähän ylemmäksi Nimbuksen vatsalla.

Zoe toi Paddyn sisään ensimmäisenä ja lähti sen jälkeen hakemaan muita. Suurin osa vastuuhevosista oli helppoja haettavia, mutta mukaan mahtui niitäkin, joiden hakeminen oli aina yhtä epämiellyttävää, kuten pinkkiin puetun friisiläisen taluttaminen. Hän jätti viimeiseksi tamman, jota piti pahimpana, surullisenkuuluisan Defyn, joka tuntui telovan kaikkia vähintään yhtä paljon kuin Slippers. Hermostunut, vihainen tamma ei ollut antaa kiinni. Jäätyään nurkkaan jumiin, tummanruunikko oli rynnännyt päälle ja hän oli joutunut väistämään täpärästi. Kun hän oli lopulta saanut tamman ketjuriimunnaruun, joka kulki hevosen turvan yli, hän saattoi aukaista oritarhan portin ja lähteä taluttamaan hevosta tallia kohden. Tällä kertaa hän välttyi hampailta ja kavioilta. Aina hän ei ollut ollut niin onnekas. Kun paholaisen riivaama tamma oli päässyt karsinaansa, hän jakoi heinät ja sen jälkeen väkirehut, jääden hetkeksi seuraamaan tammakäytävällä, että ruuastaan tarkka Paddy söi. Hän vilkaisi vielä omaa, punarautiasta tammaansa, joka mutusti iltakaurojaan niin että rouske vain kuului. Hän vei kärryt paikoilleen ja nyökkäsi ohikulkiessaan Paulukselle. Hänen työpäivänsä oli ohitse.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   La Tammi 17, 2015 3:44 pm

Syyskuu 2014 - torstai 11.9, puolen päivän aikaan

Lucy istui hiljaisena punaisen sohvan nurkassa ja pyöritti salaattia kulhossaan. Hänen ei ollut nälkä. Muut lähtisivät seuraavaksi ratsastamaan ja hän jäisi siivoamaan tallia. Yleensä hän nousi hymyillen Ivoryn selkään ja koetti saada kömpelön ruunan esiintymään edukseen koulukentällä. Nyt niin ei ollut. Ivory oli poissa. Hän nielaisi siirrellen haluttomana tomaatin palaa sivummalle kulhossa.
Zoe asteli oleskelutilaan pieni tyytyväinen hymy huulillaan. Hän lähtisi Paddylla maastoon, eikä mikään estäisi häntä nauttimasta syksyisestä säästä ruunan kanssa. Ehkä Maybe voisi tällä kertaa lähteä hänen mukaansa punaruunikolla vastuuhevosellaan. Niin tai näin, hän nauttisi maastoreissusta täysin rinnoin. Englannissa syksyn aikana oli kaksi kaunista päivää, lopun aikaa vain satoi. Tänään oli toinen niistä päivistä, eikä hän aikonut antaa sen mennä ohitse. Nainen lämmitti edellisiltaisen sapuskansa jämät mikrossa ja kääntyi sen jälkeen pohtimaan, mihin asettuisi syömään sitä. Hän ei halunnut katsella surullista tyttöä yhtään enempää kuin oli välttämätöntä, tai surumielisyys voisi vaikka tarttua. Ei kiitos. Hän nauttisi tästä päivästä. Tämä oli loistava päivä.

Surullisen tytön viereen oli asettunut Paulus, joka oli hiihtänyt Lucyn perässä kuin Angus: samanlainen avuton turhaumus olemuksessaan, vaikka Anguksen luultavasti kumpusi siitä, että vanha koira ei ollut vieläkään saanut häntäänsä kiinni. Mies ei näyttänyt edes huomaavan mikrolämmitettyä muovirasiaansa, jossa pastapohjainen pataruoka höyrysi viileten.
"Voisit tulla kanssani kävelemään maastoon. Olisi parempi mennä kahden käsiparin kanssa, jos tulisi vaikka jokin tilanne", Paulus vetosi napittaen ystäväänsä. Hän veikkasi, että Effie olisi ollut parempi suostuttelija ja lohduttaja, mutta naisen aasialainen wokki odotti jääkaapissa ja suljetusta toimistosta kuului vaimeana asiakaspalvelijan pehmeä hyminä. Naiselta oli tosin lähteä ääni, sillä hän oli puhunut puhelimessa koko aamun eikä lähtenyt työpöydän takaa kertaakaan sitten aamuseitsemän. Funksin treenikin saattaisi jäädä iltaan.
Einesmikropizzan lämmittänyt ja sitä keittiön saarekkeella syövä Maybe oli varsin innoissaan päivästä. Hän pääsisi maastoon ensimmäistä kertaa Minxillä, ja päivä ei voisi olla parempi sitä varten. Hän heilautti kättään tarmokkaasti idolilleen ja pyyhkäisi suupieltään miehekkäästi kämmenselkään.

Lucy tukahdutti huokauksen. Paulus oli todella kiltti tarjotessaan mahdollisuutta lähteä maastoon Nimbuksen ja Millionairen kanssa.
"Syö", Lucy kehotti vaisusti ja viittasi haarukallaan Pauluksen lämmintä ruokaa kohden. "Se jäähtyy pian", hän varoitti ja jatkoi salaattinsa sörkkimistä. Ei hän sitä söisi, mutta kunhan muiden riemuksi edes näytti siltä. "Ja pärjäät kyllä itseksesikin, minä keksin jotain puuhaa tallilta." Hän voisi siivota laitumia tai järjestellä estekalustoa tai jotakin. Mitä tahansa, ettei hänen tarvitsisi roikkua muiden kiusana ja vaivana. Hän ei halunnut pilata muidenkin päivää.
"Haluatko lähteä maastoon meidän kanssa?" Zoe kysäisi Maybelta asettuen tytön viereen. Meillä hän tarkoitti tietenkin Paddya ja itseään, eihän hän muita huolisi mukaansa silloin kun liikutti Paddya. Pelkkä ajatuskin Slippersistä säheltämässä tai Moneypennystä säikkymässä kaikkea sai hänet värähtämään. Ei, sellaisia hevosia ei Paddyn lähelle päästettäisi.

"Vähän vaikea pidellä sitä luupäistä varsaa ja Nimbusta samaan aikaan", Paulus huomautti kulmat kurtistuen ja sulloi muhkean haarukallisen suuhunsa. Hän mulkoili Lucya kuin haastaakseen tytön väittämään vielä vastaan ja töni tätä käsivarteen viittoillen haarukalla salaatin ja suun väliä.
"Voi kyllä, erittäin mielelläni", Maybe vastasi leveän hymyn väläyttäen ja joi useamman, pitkän kulauksen vesilasistaan, "mitä sinulla on lounaana?"

Lucy aukaisi jo suunsa väittääkseen vastaan, mutta päätyi sulkemaan sen ja nyökkäämään. Selvä. Hän lähtisi mukaan. Tyttö kalasti yksittäisen paprikan palan haarukkaansa ja hetken punaista vihannesta tuijotettuaan, laittoi sen suuhunsa. Hän vilkaisi miestä kuin kysyen, oliko toinen nyt tyytyväinen.
"Eilisen kalakeiton jämät", Zoe vastasi. Einesruoka oli pelastanut hänet monesti, niin kuin eilenkin, kun hän ei ollut työpäivän jälkeen jaksanut kokata mitään ihmeellistä. Kun ruoka ei ollutkaan maittanut illalla, hän oli pakannut sen muovirasiaan ja napannut aamulla mukaan lounasta ajatellen. "Ulkona on täydellinen sää maastoretkelle", Zoe totesi lähes innostuneella äänensävyllä. Niin mukavaa kuin Paddyn ratsastaminen olikin, ei pitkissä maastolenkeissä kaatosateessa ollut samanlaista hohtoa kuin kirpeässä syysilmassa liikkuessa.

Paulus jatkoi viittoilua rasian ja Lucyn suun väliä. Hän teki sen niin tarmokkaasti, että unohti kahmaisseensa haarukkaansa jo uuden suullisen ja oli heittää sen spagetinpalat lentäen pitkin lattioita, mutta onnistui tähtäämään viime hetkellä rasiaansa. Mies näytti vain aavistuksen tyytyväiseltä oveluuteensa, vaikka oikeasti tarvitsi Lucya: hän ei halunnut lähteä maastoon Zoen kanssa eikä oikeasti uskaltanut mennä yksin tamman ja varsan kanssa. Mitä jos he törmäisivät psykopaattiseen koiraan tai jäisivät vaaralliseen tilanteeseen yllättävässä liikenteessä? Hän ei voisi pidellä kahta hevosta - saati raisua varsaa - eikä hän voisi parhainakaan hetkinä käsitellä varsaa sen vaatimalla johdonmukaisuudella ja jämäkkyydellä, jos ei voisi keskittyä täysin siihen. Lucyn saaminen mukaan oli sen arvoista, että tyttö saisi ratsastaa Nimbuksen.
"Mmmm, ehdottomasti", Maybe nauraa purahti ja viimeisteli pienen mikropizzansa. Se ei aivan vetänyt vertoja koti- tai ravintolaruoalle, mutta hänellä ei ollut aikaa tai taitoa tai jaksamista ryhtyä kokkaamaan. Mieli teki usein, mutta… Sama periaate päti siivouksen taustalla. Oliko imuroinnilla niin väliä? Tai sillä jos muutama vaate oli lattialla.
"Mikä on lempiruokaasi?" hän kysyi ja kiersi tiskialtaalle hakemaan toisen lasillisen vettä.

Lucy etsi salaattinsa joukosta herkullisimpia paloja, eli lähinnä paprikanpaloja ja tomaattilohkoja, jatkaen syömistä vain, koska Paulus vaikutti niin päättäväiseltä. Mies pian alkaisi syöttää häntä, jos hän ei itse söisi. Oli vaikea nauttia salaatista, kun kaikki maistui pahvilta suussa.
"Mikä tahansa, minkä eteen ei tarvitse nähdä liikaa vaivaa ja se maistuu hyvältä", Zoe naurahti syöden loput keitostaan reippaasti. Hän ei ollut kodin hengetär, joka kokkaisi ja siivoaisi ja vielä nauttisi siitä. Hän piti ruuasta, mutta usein mukavuudenhalu voitti tahdon tehdä monimutkaisempia, mutta herkullisia ruokia. Nainen huuhtaisi muovirasian juoksevan veden alla, painoi kannen tiukasti kiinni ja heitti rasian kaappiin odottamaan, että hän hakisi sen sieltä työpäivän lopuksi. Tai jos ei muistaisi, niin huomenna sitten. Ei se niin tarkkaa voinut olla. "Valmis lähtemään maastoon?"

Paulus olisi syöttänyt Lucya. Mies kauhoi oman ruokansa suuhun pitäen tytön salaattia silmällä eikä näyttänyt siltä, että olisi lähdössä, ennen kuin tyttö oli syönyt lounaansa. Jos hänen pitäisi pakottaa ruoka alas ystävän kurkkua, hän tekisi niin. He voisivat lähteä matkaan vähän myöhemmin.
Maybe sen sijaan oli täysin valmis lähtemään.
"Taatusti!" hän huikkasi, nappasi sillä hetkellä vuorettoman, viininpunaisen työntekijätakkinsa ja lähti ravaamaan alas portaita. Hän ei voinut koskaan olla varma, millä tuulella Minkkinen olisi eikä halunnut odotuttaa Zoea, jonka kanssa saisi kai vihdoin alkaa käymään maastoreissuilla. Tyttö veti takin päälleen ja harppoi tarhan suuntaan, jossa Minx majaili päivät.

Lucy söi vielä hetken, ennen kuin painoi kannen muovirasiaan, jossa oli edelleen paljon vihreitä salaatinlehtiä, ja työnsi rasian kauemmas itsestään. Hän ei söisi enempää.
"Lähdetäänkö hakemaan Nimbusta ja Millionairea?" Hän kysyi valmiina nousemaan ylös ja lähtemään portaita alas tallikäytävälle. Hän ei odottanut innolla Millionairen taluttamista, mutta kyllä hän selviäisi. Varsa seuraisi emäänsä ja hän voisi vain pysyä poissa tieltä ja yrittää näyttää siltä, että nautti retkestä, niin Paulus voisi nauttia Nimbuksestaan.
Zoe seurasi Mayben perässä alakertaan ja lähti kaikessa rauhassa hakemaan Paddya. Papurikonkimon kanssa ei yleensä ollut ongelmia maasta käsin, sillä ruuna oli hyvätapainen. Välillä hän tosin unohtui rapsuttelemaan hevosta liiankin pitkäksi aikaa nähdessään, miten kovin Paddy nautti huomiosta. Hän talutti ruunan karsinaan ja nouti harjat. Hevonen oli varsin siisti, mutta ei heillä ollut kiire mihinkään, joten hän voisi hyvinkin harjata Paddyn perin pohjin. Ruuna nauttisi siitä lähes yhtä paljon kuin maastoretkestä. Kunhan mieltäänosoittava tamma ei kiukuttelisi liiaksi, hän oli varma, että hekin ratsastajina voisivat nauttia retkestä.

Lucyn näykitty annos ei herättänyt Pauluksesta kannustusta, mutta mies ei jäänyt vänkäämään. Hän voisi syöttää tyttöä illalla lisää. Ehkä hän voisi yrittää kokata. Ehkä he hakisivat jotain herkullista noutoruokaa. Jep, sitä. Hän jätti Lucyn odottamaan sisälle, kun meni hakemaan Nimbuksen ja Legsin niiden tarhasta, joka sijaitsi tallialueen koillislaidalla. Millionaire seurasi onneksi vielä siivosti Nimbuksen perässä, mutta päivä päivältä varsa oli rohkeampi ja itsenäisempi. Koko laaja maailma kutsui sitä. Se ei valitettavasti ollut vielä aivan hyväksynyt ihmistä järkeväksi johtajaksi ja auktoriteetiksi, minkä takia Pauluksen oli karvaasti myönnettävä, että Zoella oli hyviä ideoita. Mutta vielä hän sai kaksikon sisään yksin. Nimbuksen kutsuva hirnahdus oli tarpeeksi pistämään vauhtia liekunpunaisen, tulisieluisen varsan jalkoihin.
Mies toi kaksikon sisään ja niiden karsinaan. Hän taputti Nimbuksen kaulaa ja kesti sen anteliaan kirputuksen kankussaan, vaikka se jättäisi mustelman.
"Harjaatko ja varustatko Nimbuksen?" hän kysyi Lucylta, vaikka sävy ei jättänyt tilaa muulle kuin yhdelle oikealle vastaukselle. Mies sitoi Millionairen kiinni samaan karsinaan ja ryhtyi harjaamaan sitä, nostelemaan sen jalkoja ja puhdistamaan sen pikkuisia kavioita ihan vain totuttaakseen varsan rutiiniin, joka toistuisi sen elämän jokainen päivä.

Maybe kiepautti riimunnarun hartioilleen ja pujottautui ihanassa, kultaisessa auringonvalossa valkolakattujen, sileiden puupuomien lomasta tarhaan. Neljän hevosen ryhmä ei kiinnittänyt tulijaan sen kummempaa huomiota. Tyttö ei ollut vieläkään aivan varma kahden tummemman puoliverisen nimistä, mutta sentään hän tunsi vaalean Dimen ja punaruunikon Minkin. Jälkimmäinen luimisti korviaan hänet nähdessään. Aaaw, minäkin sinua. Tyttö suuntasi päättäväisin askelin tammaa kohti ja paimensi sitä ovelasti hevosseuran telkeämään tarhannurkkaan. Se ei kai pitänyt häntä erityisen suurena uhkana, sillä ei lähtenyt karkuun, ennen kuin hän oli jo lähellä ja sitten oli liian myöhäistä, sillä Maybe oli lassonnut vikkeläjalkaisia lampaita. Minx toki voi lennättää häntä pitkin tarhaa, jos halusi, mutta hänen tahdonvoimansa ja päättäväisyytensä oli hevosenkokoista. Niin hevonen lähti mukaan sisään hetken kädenväännön jälkeen. Ehkä se ei oikeasti jyrännyt häntä jalkoihinsa, koska tyttö ei hetkeäkään harkinnut todellisuutta, että se pyrkisi vahingoittamaan häntä. Toisin oli vaikka sen tummanruunikon kahelin kanssa, joka tarhattiin yksin oritarhaan.
Hän toi luimivan ja hapanta naamaa näyttävän kiukkupyllyn sisään ja kiinnitti sen suoraan tammakäytävälle. Takajalat kohoilivat rutiininomaisesti, kun tyttö palasi varusteiden kanssa; hän komensi hevosta napakalla rutiinilla, kun ryhtyi puhdistamaan sen kaviota. Kun ihminen käsitteli jalkoja, hevosen ei kuulunut pelleillä omiaan. Sama komento tuli varustaessa, sillä Minkin oli aika tietää, että se ei purisi Maybea eikä uhkailu ollut kaunista.

Lucy jäi odottamaan varustehuoneelle, että tamma ja varsa palaisivat Pauluksen kanssa. Hän tuijotti telinettä, jolla yleensä lepäsi Ivoryn satula. Nyt paikka oli tyhjänä. Lucy repi katseensa irti telineestä. Sen tuijottaminen ei auttaisi lainkaan. Vaan kuin itsestään katse harhaili Ivoryn varustepaikoilta toiselle. Harjapakin kolo oli tyhjä. Hän nielaisi. Siihen kuului ruunan harjat. Kuukauden sisään siinä olisi jonkun toisen harjapakki, satulapaikalla jonkun toisen satula. Tyhjässä karsinassa seisoisi joku toinen hevonen. Hän sulki silmänsä ja nielaisi. Miksi, oi miksi, Henrietta oli myynyt Ivoryn? Ruuna kuului tänne, Hookin kaveriksi, hänen rapsutettavakseen. Toivottavasti nöyrä puoliverinen oli onnellinen uudessa kodissaan.
Kavioiden kopina havahdutti Lucyn, joka kääntyi ympäri ja poistui kiireellä varustehuoneesta. Hän nyökkäsi Paulukselle. Hän tunnisti käskyn kuullessaan sellaisen. Hän lähti hakemaan harjoja, siirtyi Nimbuksen rinnalle ja alkoi harjata tammaa pitkin vedoin. Hän koetti työntää papurikonkimon mielestään, mutta se oli vaikeaa. Olisiko Ivorystakin tullut joskus kaunis kärpäskimo kuten Nimbuksesta? Vai puhtaanvalkoinen niin kuin Noxista? Hän ei koskaan saisi tietää. Tyttö pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastaan hihaansa. Hänen olisi keskityttävä Nimbukseen, tai hän ei saisi harjattua tammaa.

Zoe harjasi Paddya kumisualla pyörivin, voimakkain vedoin, pysähtyen välillä rapsuttamaan ruunan säkää. Hevosen alahuuli roikkui rentona ja silmät olivat puoliksi suljettuina, kun ruuna nautti rapsutuksista ja harjaamisesta. Hän hymyili pienesti. Tumma hevonen oli kerrassaan hellyyttävä. Oli etuoikeus hoitaa niin hyvätapaista kilpahevosta. Paddysta sieti olla ylpeä.
"Edelleenkin pahalla päällä?" Zoe huomioi punaruunikon vaihtaessaan kumisuan pölyharjaan. Hän vilkaisi punaruunikkoa tarkemmin. Minx näytti jälleen kerran kiukuttelevan. Hän ei ymmärtänyt, miten joku jaksoi moista tammaa päivästä toiseen. Papillon sentään oli uransa huipulla, joten sen diivailuille saattoi antaa anteeksi. Minx ei saanut samanlaista armahdusta. Hän palasi harjaamaan Paddya pehmeällä pölyharjalla. Hevosesta irtosi pölyä ja karvaa ties kuinka paljon, mikä sai Zoen hymähtämään. Ruuna oli mitä ilmeisemmin nauttinut olostaan tarhassa oikein kunnolla. Hän taputti kaulaa saatuaan hevosen harjattua. Aika noutaa varusteet.

Paulus taputteli pientä, jalopiirteistä päätään nakkelevan ja auringossa melkein oranssein silmin maailmaa nenäpiitään pitkin katselevan varsan kaulaa odottaessaan, että Lucy sai kärpäskimon tamman varustettua. Se voisi harata vastaan, kun sitä vietäisiin maastoon ilman muita hevosia, vaikka varsa toimi kätevänä houkuttimena, mutta pahana hetkenä se vain villitsisi Nimbuksen koti-ikävää ja saisi varsankin oikuttelemaan. Sen pienet kaviot olivat kuin vasaraniskut sääriluissa.
"Mennäänkö?" hän kysyi Lucylta, talutti varsan ulos ja tarjoutui punttaamaan (heittämään) Lucyn ylös tamman tummanruskeaan satulaan.

"Eikö se ole aina?" Maybe nauroi, kiristi satulavyön ja kiinnitti huolellisesti Minkin meksikolaisten suitsien remmit. Hän pujottautui turvaliiviin ja länttäsi kypärän päähänsä. Ne tuntuivat perustelluilta varusteilta, kun hän oli lähdössä kiukkupyllyllä ensimmäistä kertaa maastoon. Hänelle oli kerrottu, että sen ei pitäisi riehua omiaan, mutta hevosista ei koskaan tiennyt, varsinkaan Minkin kaltaisista oikuttelijoista. He olivat saaneet vääntää kättä kerta toisensa jälkeen kentällä. Maybe toivoi, ettei vääntö olisi yhtä pahaa maastossa, vaikka ihana ilma ja upeat maastot tekivät minkä tahansa väännön siedettävämmäksi. Hän nosti ohjat tamman kaulalta ja talutti sen perässään mukulakivetylle tallipihalle, missä tarkasti satulavyön kiristyksen, laski jalustimet ja keinautti itsensä ison hevosen selkään, ennen kuin se ehti pistää omaa näytöstä pystyyn.

Tyttö varusti Nimbuksen nopeasti, ettei varsa ehtisi keksiä ylimääräistä ohjelmaa Pauluksen harmiksi. Hän koetti olla tuntematta kateutta, kun ajatteli, miten Paulus omisti osan unelmiensa hevosesta. Ihana, kultainen Paulus, joka antoi hänen ratsastaa Nimbusta vain, ettei hänen tarvitsisi jäädä yksin tallille. Miksi hän oli niin kelvoton ihminen, ettei osannut olla kiitollinen siitä, mitä ystävä teki hänen eteensä? Hän vain hukkui suruunsa ja kiusasi itseään ajatuksilla siitä, missä Ivory oli ja mitä se teki, puhumattakaan viimepäivien pohdinnoista, millaista elämä olisi, jos hän olisi ostanut ruunan. Katkeria, kylmiä ajatuksia, joita ei saanut jäädä pohtimaan, tai hän muuttuisi katkeraksi kuin vanhat, elämäänsä turhautuneet eläkeläiset.
"Joo", hän vastasi vaisusti ja lähti taluttamaan Nimbusta ulos. Tamma oli kerrassaan ihana. Hänen pitäisi olla iloinen ja innostunut, kun pääsisi ratsastamaan, mutta tässä hän taas oli, pilaamassa Pauluksen päivän suremalla hevosta, joka ei ollut koskaan ollut hänen.
"Kiitos", tyttö kiitti päästyään selkään. Hän lyhensi jalustimia, jotka olivat Pauluksen jäljiltä monta reikää liian pitkät ja keräsi ohjat käsiinsä. Ainakin sää oli heidän puolellaan, vaikka viime päivinä Lucy olisi voinut vannoa, että koko maailma tuntui ilkkuvan hänelle.

"Taitaa olla", Zoe vastasi palatessaan Paddyn varusteiden kanssa. Hän satuloi hevosen nopeasti ja kiinnitti huolellisesti suitsien remmit. Paddy katseli uteliaana käytävälle odottaen päivittäistä maastolenkkiä. Tällä kertaa ruuna saisi seuraa. Toivottavasti tummanpapurikko pitäisi siitä. Hän tarkisti varusteet ennen kuin veti kypärän päähänsä ja lähti Minxin perässä tallipihalle. Zoe heilautti itsensä tottuneesti selkään, taputti paikoillaan kuuliaisesti seisoneen ruunan lihaksikasta kaulaa ja keräsi ohjat kevyelle tuntumalle. Hän tarkisti satulavyön kireyden, mutta totesi sen ihan sopivaksi. Hieno hevonen ei ollut turhaan pullistellut karsinassaan.
"Valmis lähtemään?" Zoe uteli ennen kuin pyysi Paddya lähtemään käynnissä liikkeelle. Hän suuntasi vaistomaisesti samalle reitille, jota he monesti kulkivat Paddyn kanssa, eikä tajunnut edes ajatella, olisiko toisella ollut toiveita reitistä. No, ehkä Maybe selviäisi tämän kerran tällä reitillä ja voisi päättää ensi kerralla, minne haluaisi mennä. Paddy kulki reippain, pitkin askelin käännellen korviaan valppaana. Hevonen tuntui aina hengittävän metsän raikasta ilmaa sisäänsä ja imevän itsevarmuutta jokaisella askeleella. Kentällä niin usein hermostuneesta, säikystä ruunasta ei ollut tietoakaan aitojen ulkopuolella, mikä oli kieltämättä hyvä asia. Oli mukavampi maastoilla hevosella, joka ei varoittamatta loikkaisi kuuhun.

Paulus taputti Nimbuksen kaulaa ja houkutteli sitten Millionairen kävelemään rinnallaan. Kimo tamma seurasi mielellään tuttua ihmistä, mutta käänteli korviaan valppaasti, kun tallialueen turva jäi taakse. Millionaire nosteli loputtoman pitkiä, honteloita jalkojaan kuin maailmanvaltias.
"Ajattelin, että voitaisiin käydä vaikka Slaleyssa. Voisi totuttaa Legsiä jo pienestä pitäen autoihin ja kaupunkiin", mies pohti ääneen kävellessään alas harvan metsikön täplittämää rinnettä kohti vanhaa, kivistä kaarisiltaa. He voisivat kiertää kylään tuttuja, hiljaisia maalaisteitä pitkin ja nauttia ihanasta ilmasta.

"Minne olemme menossa?" Maybe kysyi uteliaana. Hän tiesi, että Zoe oli palkattu tekemään hurjia, loputtoman pitkiä lenkkejä huippukunnossa olevalla kenttähevosella, joten oletti vain seuraavansa mukana. Tyttö asettui mukavasti tamman mustaan yleissatulaan, painoi kantapäät alas ja piti ohjat hyvin kevyellä tuntumalla: maastossa olisi paha pudota selästä, sillä hevonen voisi kirmata Timbuktuun. Se olisi erityisen noloa siksi, että ratsastaja ei ollut valmistautunut. Minx ei näyttänyt vielä aivan arvostavan maastoilua, mutta eiköhän sekin vielä vaistoaisi auringon lämmön ja hitaasti kellertyvän maiseman kauneuden.

Lucy koetti istua selässä rentona ja itsevarmana, ettei vahingossakaan saisi Nimbusta hermoilemaan enempää. Onneksi edellä menevä tuttu ihminen ja varsa houkutteli tammaakin jatkamaan matkaa. Tyttö nyökkäili Pauluksen puhuessa ja tajusi vasta hetkeä myöhemmin, että ehkä pitäisi vastata myös ääneen.
"Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta", Lucy vastasi. Kunpa vastaan ei tulisi yhtäkään autoa, niin varsa ei keksisi mitään typerää ja hänen ei tarvitsisi keskittyä Nimbukseen täysin. Osa ajatuksista tuntui joka tapauksessa vaeltelevan ihan muualla kuin kauniissa maisemassa ja suloisessa tammassa, jonka selkään hän oli päässyt.

"Etelään", Zoe vastasi naurahtaen. "Kunhan pääsemme joen toiselle puolelle, voimme lähteä seuraamaan puiden reunustamaa ihanaa, vanhaa kärrypolkua", nainen kertoi muistellen vakioreittiään. Se oli pitkä maastolenkki, mutta hän uskoi, että Minx selviäisi siitä. Olihan toinenkin kilpakunnossa. Ehkä Minx olisi hikisempi ja väsyneempi kuin Paddy lenkin jälkeen, mutta kyllä punaruunikko jaksaisi.
"Miltä kiukkupussi tuntuu?" Hän kysäisi olkansa yli toista ratsukkoa vilkaisten. Paddy tuntui omalta, ihanalta itseltään kulkiessaan rennoin askelin polkua pitkin. Hevonen tiesi, ettei vielä saanut ravata, joten ei yrittänytkään kiihdyttää tahtiaan. Hevonen tunsi reitin yhtä hyvin kuin ratsastajansa.

Maybe yritti nauttia kauniista syyspäivästä, raikkaasta ilmasta ja vaihtelevasta, kauniista maisemasta samalla, kun piti itsensä valmiustilassa viiraantuneen vastuuhevosen selässä. Minxiä ei tosiaan ollut persoonallisuudella siunattu, mutta tyttö oli varma, että tulisi vielä rakastamaan sitäkin kaikesta kiukkuamisesta huolimatta. Se ei näyttänyt vielä oivaltaneen maastoilun ihanuutta.
"Omalta aurinkoiselta itseltään", tyttö vastasi ja katseli sivuun päätään kallistaen hevosen pään sivua.
"Millaisia lenkkejä yleensä teet Paddyn kanssa?"

Zoe virnisti pienesti. Voi Minxiä. Oli vaikea kuvitella, että hevonen olisi aina yhtä hapan ja kiukuttelisi kaikesta. Ei kai kukaan jaksanut sellaista hevosta loputtomiin?
"Tämä on yksi suosikeistani", Zoe myönsi. "Kierrämme pitkiä, rauhallisia lenkkejä. Käyntiä ja ravia, tarkoituksena ylläpitää hevosen kestävyyttä ja kuntoa", nainen kertoi taputtaen papurikonkimon ratsunsa kaulaa. Paddy oli kaikesta haastavuudestaan huolimatta upea ratsu.
"Ravataanko?" Hän ehdotti, kun Paddy tuntui valpastuvan. Hänen pitäisi jatkossa pitää huolta, ettei kangistuisi aivan kaavoihinsa, niin hyviä kuin ne tuntuivat olevankin. Paddykin tiesi, että oli aika ravata.

Tyttö nyökkäsi: hän luotti Zoen neuvoihin ja arviointikykyyn. Hän istui syvemmälle satulaan, teki puolipidätteen ja kosketti pohkeillaan punarautiaan tamman kylkiä. Musta häntä melkein läimäisi häntä takaraivoon, kun tamma osoitti mieltään sitä viuhtomalla, mutta lähti Paddyn perään. Maybe kevensi helpottuneena siitä, ettei joutunut liimaamaan itseään ison hevosen askeliin ja tähysi polkua eteenpäin. Vuosikausien kokemus hulluista ja hankalista hevosista oli iskostanut selkärankaan kyvyn pysyä mukana yllättävässäkin liikkeessä, mutta hän ei halunnut antaa itsensä rentoutua liikaa. Hevonen oli kallis, ja omistaja taisi rakastaa sitä suuresti, vaikka muut eivät kiukkupyllyä erityisemmin arvostaisikaan.
"Etkö ollutkin Edgerlyn mukana Burghleyssä?" Maybe kysyi haikeaa kateutta äänessään.

Zoe kevensi tasaisesti Paddyn näyttävissä, suurissa askelissa. Ruunan korvien kärjet lähes koskettivat toisiaan, kun hevonen ravasi innoissaan eteenpäin. Zoe teki höyhenenkevyitä puolipidätteitä ja kevensi hieman raskaammin. Paddy olisi mielellään ravannut lujempaakin, mutta tämä ei ollut nopeuskilpailu. Nainen taputti hevosen kaulaa, kun ruuna malttoi tasata ravinsa tahtia.
"Olin kyllä", Zoe vastasi iloisesti. Paddyn ja herra Edgerlyn mukana oli aina ilo kiertää kilpailuja. Toisin kuin monet muut kilparatsastajat, herra Edgerly tuntui oikeasti huolehtivan myös hänen viihtymisestään eikä pitänyt häntä täysin näkymättömänä. "Se oli hieno reissu", hän lausahti muistellen kisamatkaa.
"Sinäkin pääset vielä lukuisille kisamatkoille", hän sanoi olkansa yli toista ratsukkoa vilkaisten.

Maybe oli nähnyt kisaa vain videolta, mutta sai ilokseen kokea Edgerlyn ja Paddyn suorituksen kypäräkamerasta. Se oli sytyttänyt jälleen kyltymättömän halun päästä tekemään samaa hommaa itse. Hänen teki mieli hypätä ja lentää hevosen kanssa niin, että välillä järki tuntui hämärtyvän; se sai hänet ikävöimään Chinaa, sillä oman ponin kanssa hän oli saanut tehdä mitä halusi milloin halusi. Nyt hän ei uskaltaisi hypätä edes yksinkertaisinta tukkia vastuuhevosillaan pelätessään, että jotenkin hajottaisi ne ja olisi loppuikänsä velkavankeudessa.
"Paddy on sitten Classics-sarjan voittaja?" hän varmisti vielä velmusti virnistäen ja katsoi hevosen täplikästä, tummaa takapuolta, joka keinahteli edellä.

Paddy pyrki jälleen kiihdyttämään vauhtiaan. Tällä kertaa Zoe antoi hevosen määrätä tahdin loivaan ylämäkeen ravatessaan. Ensimmäisillä kerroilla Paddy oli vaihtanut laukalle, mutta nykyään ruuna tiesi, ettei sitä suvaittu. Niinpä hevonen vain pidensi lennokasta raviaskeltaan jatkaessaan loivaa mäen huipulle kyljet tasaisesti hengityksen tahdissa kohoillen. Hevonen oli pelkkää lihasta, jos Zoelta kysyttiin. Hän tunsi lihasten työskentelyn jokaisessa askeleessa, vaivattoman liikkeen, joka kuljetti hevosta eteenpäin.
"Niinhän se on", Zoe naurahti. Hän ei ollut yllättynyt voitosta. Paddy oli ansainnut sen ja enemmänkin. Herra Edgerly todella sai hevosen näyttämään parhaat puolensa. Kunpa hänkin olisi jonakin päivänä yhtä taitava. Se päivä ei hetkeen koittaisi, sillä hänellä oli vielä paljon opittavaa. Oppiminen ei koskaan päättyisi. Hän voisi aina olla parempi.
"Kuule, ehtisitkö auttaa minua Mian kanssa?" Nainen vaihtoi sulavasti keskustelunaihetta. Omasta hevosesta puhuminen sai aina pienen hymyn kohoamaan yleensä niin kivestä veistetyille kasvoille. Mia oli osoittautunut upeaksi ostokseksi. Kunpa se olisi yhtä upea myös selästä käsin.

"Toki", Maybe vastasi pohtien, mitä apu sisälsi: oliko Zoe niin kiireinen, että halusi hänen siivoavan hevosensa karsinan ja hoitavan sitä? Oliko Mia heittäytynyt hankalaksi ja potki kuin itse paholainen, joten häntä tarvittiin tykinruoaksi?
"Minkä kanssa?"

Zoe hymyili tyytyväisesti, kun Maybe lupautui avuksi. Toisen utelu siitä, mitä tarkalleen ottaen pitäisi tehdä, sai naisen hymyilemään entistä leveämmin. Nainen kurkisti olkansa yli työkaveriaan.
"Nousemaan sen selkään", Zoe vastasi kuin asia oli itsestään selvä. "Sen pitäisi tottua ratsastajan painoon, enkä pysty yhtä aikaa taluttamaan ja roikkumaan selässä."

"Oh", tyttö naurahti ja tunsi itsensä hölmöksi. Mikä kunnia? Hän pitäisi sitä kunniana. Hän oli suhteellisen varma, että Zoe suhtautui häneen vähemmän kylmästi kuin muutamaan muuhun työntekijään eikä siis todennäköisesti yrittäisi tappaa häntä.
"Siitä tulee varmaan hauskaa", hän pohti ja yritti kuvitella herttaisen tamman pukittelemaan raivoisasti.

"Toivotaan", Zoe vastasi toisen pohdiskeluihin. "Mia on jo tottunut satulaan ja siinä yhteydessä myös satunnaisesti sille laskettuun painoon. Parhaimmillaan se ei edes hätkähdä sinua selässä", nainen pohti ääneen. Hän ei kaivannut mitään rodeoshowta tammaltaan, eikä rehellisyyden nimissä sellaista odottanutkaan. Zoe olisi mielellään itse noussut tammansa selkään, mutta jonkun kokeneen oli pideltävä juoksutusliinaa.

"Okei, hienoa", Maybe vastasi ja totesi parhaaksi vaatia Minkiltä loivaa avotaivutusta ravissa, sillä se vaikutti ajattelevan asteen liikaa heidän ravatessaan.
"Onko Mia ollut mukava hevonen?" hän kysyi houkutellakseen Zoen kertomaan hevosestaan enemmän.

"Oikein hyvä", Zoe vastasi taputtaen Paddyn kaulaa, kun ruuna malttoi kuunnella pidätteitä eikä kiihdyttänyt tahtiaan. "Se oppii nopeasti ja haluaa tehdä töitä. Hyvä peruskunto on auttanut valtavasti. Siitä voi saada kelpo ratsun kuukaudessa", hän kertoi tammastaan, josta oli syystäkin hieman ylpeä. Tamma oli osoittautunut yhdeksi parhaista sijoituksista tähän asti. Saisi nähdä, mitä seuraavat viikot toisivat tullessaan.
"Paljon on kiinni tämänpäiväisestä. Jos se pääsee säikähtämään, joudumme ottamaan muutaman askeleen takapakkia", nainen pohti ääneen. Hän uskoi tamman olevan valmis ratsastajaan. Olisi parempi opetella sitä nyt, niin hevonen ei pääsisi kyllästymään pelkkään juoksuttamiseen.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   La Tammi 17, 2015 3:44 pm

"Selvä", Maybe vastasi nyökkäiltyään hetken ja tajuttuaan, ettei edellä kulkeva Zoe näkisi sitä. Hän taputti hevosen punaruskeaa kaulaa ja tähysi Paddyn ohi eteenpäin. Hän ei tiennyt, milloin seuraava maastoratsastus oli ohjelmassa, joten aikoi ottaa tästä ilon irti.
"Odotat kai jo malttamattomana, että pääsisit itse satulaan?" hän kysyi, vaikkei Zoe ollutkaan tainnut koskaan osoittaa inhimillisiä tunteita.

"Totta kai", nainen vastasi pienen hymyn kera. Hän odotti sitä hetkeä, kun hevonen kantaisi ratsastajaa selässään varmasti ja hän saattaisi todella alkaa työstää sitä. Mikään ei voittanut sitä tunnetta, kun näki ja tunsi hevosen kehittyvän ja oppivan ratsastuskerrasta toiseen. Kunpa Mia ei olisi yksi niistä kovapäisistä hevosista, jotka vaatisivat tuhansia toistoja oppiakseen yksinkertaisimmatkin asiat.
"Se on yksi ikimuistoisimmista hetkistä. Ensimmäiset ratsastukset ennen varsinaista työntekoa, ne jäävät aina mieleen, vaikka ratsuttaisi lukuisia hevosia."

Tyttö painoi tiedon mieleensä. Ei sitä koskaan tiennyt, jos hänestä tulisi vaikka ratsuttaja joku kaunis päivä. Hän suki Minkkisen mustaa harjaa ja pohti, millaista olisi ylittää oikeita maastoesteitä aidolla kenttähevosella. Hän oli nähnyt tallin maastoesteradan ja kävellyt siellä, mutta ei ollut toivoakaan, että hän pääsisi hyppäämään. Tämäkin lenkki olisi käyntiä ja ravia. Mistä hän oli kiitollinen! Ehkä hän oli huono ratsastaja ja hevosihminen, mutta luoja hän kaipasi kunnon irroittelua, laukkapätkää, jota aita tai seinä ei pysäyttäisi.
"Toivottavasti kaikki sujuu hyvin Mian kanssa."

"Toivotaan", Zoe vastasi ja antoi Paddyn venyttää raviaskeltaan tasaisella maalla. Ruuna oli aina yhtä innokas maastossa, mutta pysyi käsissä. Herra Edgerly oli tehnyt upeaa työtä hevosensa kanssa. Zoe tuskin koskaan löytäisi pienintäkään vikaa Paddysta, jota herra Edgerly ei olisi jo ehtinyt korjaamaan. Hevonen oli täydelliseksi hiottu timantti.
"Mia on tähän asti ollut oikea enkeli. Toivottavasti se on sitä myös tänään, niin vältymme ylimääräiseltä sähellykseltä. Se on kantanut satulaa tyytyväisesti selässään eikä enää edes hätkähdä jalustimia, vaikka ne roikkuisivat vapaina kyljillä", Zoe sanoi aavistuksen ylpeästi. Hän oli omasta mielestään ottanut tammansa kanssa kaiken huomioon. Aika näyttäisi, oliko hän todella tehnyt niin.

"Haluaisit siis ratsastajan sen selkään tänään?" Maybe varmisti. Hänen vatsanpohjaansa nipisti, mutta Mia todennäköisesti jatkaisi enkelilinjallaan.

"Kyllä", Zoe vahvisti nyökäten. Nainen vilkaisi olkansa yli punaruunikon tamman ratsastajaa. "Ellei sinulla ole tärkeämpää tekemistä muualla?" Hän kysyi kulmaansa kohottaen.

Maybe nauroi aavistuksen itseironiseen sävyyn.
"Mitä elämää minulla olisi tallin ulkopuolella?"

"Se on hyvä kysymys", Zoe naurahti vastaukseksi. Eipä hänkään ollut turhia tallilta poistunut. Vapaapäivätkin tuli vietettyä tallilla Mian parissa ja joskus harvoin Newcastlessa, mutta useammin hän oleili asunnollaan ja tallilla. Turha lähteä mihinkään, kun työpaikalla viihtyi niin mainiosti.
"Älä huoli, pidän kyllä Miasta kiinni, ja jos se tuntuu säikkyvän ratsastajaa, pääset kyllä alas. Ei ole tarkoitus teloa sinua", hän vakuutti. Saattoihan se olla, että toisen mielikuvat ratsuttamisesta olivat Hollywoodin western-elokuvien sävyttämiä, jolloin rauhoittelu todella olisi tarpeen. Hän ei aikonut järjestää rodeoshowta, vaikka varmasti Paulus olisikin sellaista toivonut, erityisesti jos hän olisi keikkunut satulassa.

Maybe naurahti aavistuksen närkästyneenä. Kuvitteliko Zoe, että häntä pelottaisi? Ehkä nainen ei vain luottanut hänen kykyihinsä.
"Enköhän minä pärjää", hän vastasi ja herätteli Minkkiä puolipidätteellä.

"Sen minä kyllä uskon", Zoe vastasi huomaamatta toisen närkästynyttä naurahdusta. "En minä muutoin olisi sinua pyytänyt nousemaan Mian selkään", nainen totesi. Paddy pärskähti tyytyväisenä, kun tie lähti viettämään loivasti alamäkeen. Ruunan korvat olivat hörössä ja se liikkui energisin, innokkain askelin, jotka tuntuivat kiidättävän sitä vauhdilla eteenpäin. Jälleen kerran Zoe oli kiitollinen siitä, että maastossa oli lupa keventää.

Maybe vuoroin kevensi ja vuoroin harjoitteli kevyen istuntansa luontevuutta, tasapainoa ja ratsastusta niin, että seisoi tukevasti jalustimilla, mutta ohjasi ja käytti pohkeita tehokkaasti. Se oli huomattavasti mukavampaa jopa Minkin kanssa kuin oli ollut Chinan kanssa, sillä punaruunikko tamma liikkui halukkaasti eteenpäin, kun taas China oli mielellään ryhtynyt tiputtamaan vauhtia, lounastamaan tai yrittänyt ujuttautua tallia kohti. Tyttö siirsi painoaan taakse loivassa alamäessä ja katseli Paddyn tummaa, papurikkoa takamusta edessäpäin.
"Onko sinulla suosikkilajia?"

Zoe kevensi valtavien askelten tahtiin suomatta ajatustakaan sille, miten harjoitusravissa olisi hyvä opetella istumaan. Jos hän osallistuisi jatkossakin valmennuksiin Paddyn kanssa, olisi hänen osattava istua ruunan ravissa. Se ei kuitenkaan ollut tämän hetken murhe.
"Kouluratsastus", nainen sanoi epäröimättä hetkeäkään. "Mutta Paddya on ilo seurata kenttäkilpailuissa", hän lisäsi naurahtaen. Yleensä hän ei pitänyt estekilpailuista sen takia, että ratsastajat olivat niin huolimattomia, kiskoivat hevosia ohjista ja välillä sahasivat kuolainta saadakseen hevosen nopeasti hidastamaan vauhtiaan ennen estettä. Kouluratsastus vaati hallintaa, tarkkuutta ja loputonta kärsivällisyyttä. Jokainen liike oli hiottava täydelliseksi. Paddyn ja herra Edgerlyn yhteistyö oli estekentilläkin niin upeaa, että sitä kelpasi seurata.

"Siitä olen samaa mieltä", tyttö naurahti. Paddy oli loistelias kenttäratsu, ja vielä omasta maasta. Hän toivoi olevansa joskus Skotlannin ratsastaja.
"Kilpaisitko Mialla kouluratsastuksessa?"

Kukapa ei olisi? Jos joku ei osannut arvostaa Paddya kenttäkilpailuissa, sillä jollakulla ei kyllä ollut kaikki kotona.
"Se olisi tarkoitus", Zoe vastasi nyökäten. "Mikäli Mia innostuu hyppäämisestä, mikään ei myöskään estäisi muutamaa kokeilua pienillä esteradoilla", hän jatkoi. Hän itse painottaisi kouluratsastusta, koska se oli hänestä tärkeintä, mutta jos ostajia kiinnostaisi estehevonen… No, silloin hän tekisi tammastaan lupaavan nuoren esteratsun. Lupaava oli onneksi helppo sana leimata nuorten hevosten eteen. Totuus paljastui vasta iän myötä. Kuusivuotiaasta saattoi jo sanoa varmemmin, oliko kyseessä todellinen lupaus vai ei, mutta vasta ratsutettu hevonen olisi helppo kaupitella eteenpäin tulevaisuuden suurena kilpahevosena.

"Etkö sinä ole innostunut esteistä?" Maybe kysyi ja pysytteli kevyessä istunnassa hevosen ravatessa Paddyn perässä. Se sai mukavasti reidet polttelemaan - siitä oli aikaa, kun hän oli päässyt ratsastamaan aktiivisesti.

"Tiettyyn pisteeseen asti", Zoe totesi. "Nautin kyllä kunnon estetreenistä. Hyvin rakennettu estetyöskentely tukee sileätyöskentelyä ja kehittää hevosta. Sanotaanko vaikka niin, etten nauti estekilpailuista: vauhdista ja vaarallisista, vastuuttomista hypyistä."

Maybe puraisi huultaan. Hän rakasti estekisoja, mutta ei ollutkaan koskaan ajatellut niitä vastuuttomina. Äiti tuskin olisi hämmästynyt, sillä oli syyttänyt häntä vähän väliä vastuuttomaksi.
"Minkä pituinen sanoitkaan tämän reitin olevan?"

"Vajaan parikymmentä kilometriä", Zoe vastasi. Hän ohjasi Paddya tuttua tietä pitkin ja kääntyi risteyksestä oikealle. "Se taittuu yllättävän nopeasti."

Maybe ei epäillyt sitä, halusi vain painaa hyvän lenkin mieleensä tulevaisuuden varalle.
"Ratsastatko tällaisen joka päivä Paddyllä?"

"Useimmiten", nainen sanoi. "Jos sillä on edellisenä päivänä ollut tavallista rankempi treeni, teemme hieman lyhyemmän lenkin, jolla kuljemme enemmän käyntiä. Muutoin kyllä, tämä on vakituinen reittimme arkipäivisin."

"Teettekö koskaan pidempiä reittejä?" Maybe tiedusteli ja taivutti hevostaan muutaman askeleen ajan ulos takapuoli ylhäällä satulasta, suoristi, ja taivutti sitten sisään. Hänestä tuntui, että se teki ainakin suurin piirtein, mitä hän pyysi, ja se kirkasti hänen päiväänsä.

"Harvoin, mutta mikäli herra Edgerly niin pyytää, teen kyllä", Zoe totesi taputtaen Paddyn kaulaa hetken jalustimilla seisten, ennen kuin vaihtoi kevennystä. Paddy hörisi, joko innoissaan siitä, että sai taittaa matkaa ravaten tai sitten siksi, että oli nauttinut taputuksista. Niin tai näin, Zoe hymyili pienesti. Hänellä oli upea ruuna allaan. Oli etuoikeus saada ratsastaa sitä.
"Minx näyttää piristyneen", Zoe kommentoi huvittuneesti vilkaistessaan takana tulevaa ratsukkoa. Nähtävästi maastolenkki sopi itse kullekin.

"Hetkeksi", Maybe arveli taputtaen tamman kaulaa. Se tuskin hänen taputuksistaan piittasi.
"Oletko sinä ratsastanut Minxillä?"

"En ole", Zoe naurahti hyväntuulisesti. "Jos se on aina yhtä innokas lähtemään työntekoon, olen varsin tyytyväinen olooni tällaisenaan. Paddyn kanssa riittää maastoiltavaa ja Mian kanssa on kädet täynnä töitä. Saat pitää känkkäränkän kokonaan itselläsi. Ties vaikka se jonakin päivänä pitäisi sinusta niin, ettei enää jaksa kiukutella." Se tosin taisi olla turha toivo, kun punaruunikko tuntui kiukuttelevan omistajalleenkin.

Maybe väläytti puolittaisen hymyn naisen selälle ja vilkaisi kiukkupyllyn korvia. Hän ei elätellyt suuria toiveita siitä, että se koskaan pitäisi hänestä, vaikka vakuuttikin niin hevoselle. Chove kohteli häntä kuin alamaista, Minx yritti purra häntä, Socks oli Jamien hevonen, Slippersin kiintymys oli hengenvaarallista ja Dimekin taisi nähdä vain omistajansa. Hän kadehti usein Zoea, jolla oli kaiken muun lisäksi Paddy ja oma Mia.
"Mikä oli ensimmäinen vastuuhevosesi täällä?"

Zoe hymyili pienesti.
"Hartfordin omistama Hook", hän vastasi muistellen hevosta, jonka kanssa oli mennyt hetki löytää yhteinen sävel. "Ratsastin sitä myös hetken", nainen sanoi. Onneksi Lucy oli otettu alas säikyn puoliverisen selästä. Säikky tyttö säikyn hevosen selässä ei vain voinut luvata mitään hyvää.
"Mutta olen varsin tyytyväinen nykyisiin hevosiini", hän totesi silittäen hellästi ruunan kaulaa. Paddy oli ehdottomasti syy olla tyytyväinen, eikä muissakaan ollut valittamista. Mia oli ihana lisä kilpahevosten joukossa. Hän siirsi Paddyn käyntiin, kun tie muuttui hetkeksi vaikeakulkuisemmaksi. Epätasainen maasto teki hyvää hevosen tasapainolle, mutta hän ei aikonut ottaa ylimääräisiä riskejä antamalla hevosen ravata.

Maybe istui takaisin satulaan, siirsi painoaan ja pidätti hevosta istunnalla takaisin käyntiin.
"Et siis ole heti lähdössä Rosingsista?" tyttö varmisti.

"En ole", Zoe sanoi aavistuksen yllättyneenä ja vilkaisi olkansa yli tyttöä. Miksi toinen tuollaisia kyseli? Oliko joku väittänyt niin? Tummat kulmat kurtistuivat aavistuksen. "Miksi kysyt?"

"Koska olisi sääli, jos lähtisit", Maybe vastasi olkiaan kohauttaen.

Zoe ei voinut mitään yllättyneelle hymylleen. Hän ei ollut odottanut kuulevansa mitään tuollaista täällä. Edellisellä työpaikalla oli järjestetty kunnon läksiäiset kun hän oli ollut lähdössä, mutta täällä hän epäili, että juhlat pidettäisiin vasta kun hän olisi lähtenyt.
"No, en ole lähdössä", Zoe vakuutti. "Minulla on täällä hyvä työ ja oma hevonen. Ei ole mitään syytä lähteä kisamatkoja kauemmas." Vaikka välillä työkaverit kävivätkin hermoille. Se oli kuitenkin pientä kaikkeen siihen ihanaan verrattuna, mitä hänellä oli täällä.

Maybe ei yllättynyt, ettei häntä taidettu laskea ystäväksi. Ehkä Zoella ei ollut sellasia. Tuskin nainen tarvitsi ketään tai mitään. Ei ollut ihme, että Edgerly suosi Zoea: nainen oli kuin robotti.
"Mukava kuulla", hän vastasi ja yritti rentoutua hevosen askeliin. Hän oli kyllä kuullut huhuja, että pari muuta työntekijää olivat lähettäneet työhakemuksia Zoen nimissä.

Zoe ei oikein osannut mieltää ihmisiä ystävikseen. Hän ei edes muistanut, oliko sitten lapsuutensa sanonut kenellekään, että tuo oli hänen ystävänsä. Hän vain vietti aikaa ihmisten kanssa joiden seurassa viihtyi, ilman että pohti asioita sen enempää. Muuten pitäisi alkaa miettiä, milloin oli jonkun ystävä, milloin kaveri, milloin vain hyvänpäivän tuttu… Ei, hänellä oli parempaakin tekemistä.
"Tässä on vielä hyvä pätkä raville", Zoe totesi ja hetkeä myöhemmin kannusti Paddyn raviin. Hetken hän keskittyi istumaan syvälle satulaan ja pysymään mukana Paddyn jättimäisessä askeleessa, mutta luovutti muutaman sadan metrin jälkeen. Lyhytkin hetki harjoitusravissa sai punan poskille. Hänen pitäisi todella harjoitella sitä enemmän, tai hän olisi aivan kuollut kouluvalmennuksen jälkeen.

Maybe harjoitteli jälleen mieluummin kevyttä istuntaa. Hän halusi kyllä kehittyä myös kouluratsastajana, mutta hän unelmoi maastoesteistä ja hurjista hypyistä ja ääntä nopeammasta nelistä pohkeenväistön sijaan.
"Millaisen hevosen pitäisit itselläsi?"

Maybe esitti vaikeita kysymyksiä. Zoe ei tiennyt, olivatko ne vaikeita siksi, ettei hän ollut koskaan pohtinut asioita vai siksi, että hän ei halunnut sanoa, mitä ajatteli aiheesta. Hänen näkemyksensä olivat monesti ristiriidassa muiden ihmisten näkemysten kanssa. Ei se häntä yleensä haitannut, mutta oli hetkiä, jolloin oli helpompi vain elää sovussa.
"Sellaisen, joka tarjoaisi sopivasti haasteita ja mahdollisuuden kehittyä yhdessä. Todennäköisesti siis jonkun, jonka voisin ensin itse ratsuttaa", nainen sanoi. Mia tuskin olisi se hevonen. Hän kyllä piti tammasta ja oli nauttinut punarautiaan kanssa työskentelystä, mutta hän haluaisi hevosen, jolla voisi kohota huipulle. Mia oli hieno tamma, mutta Zoe ei uskonut, että siitä olisi täyttämään hänen toiveitaan. Oli hän ennenkin ollut väärässä.
"Millainen olisi sinun unelmiesi hevonen?"

"En tiedä", Maybe kohautti olkiaan. Perinpohjainen kuvaus olisi ollut luento, jota hän ei osannut tiivistää, eikä Zoea ollut tähänkään mennessä näyttänyt kiinnostavan missään määrin hänen ajatuksensa, ellei niistä kysyminen vapauttanut naista vastaamasta itse. Niinpä oli parempi jättää aihe sikseen.
"Mitä muuta haluat elämässä kuin hevosia ja niiden parissa työskentelyä?"

"Eikö ole mitään toivetta?" Zoe kysyi ihmeissään. Kyllä kai jokainen nyt edes jotakin tiesi unelmiensa hevosesta. Edes värin, jos ei muuta. Paddy venytti kaulaansa ravatessaan, joten nainen antoi ruunalle enemmän ohjaa. Kulkekoot kaula pitkänä, kun kerran halusi. Ei Paddy mitään turhia mörköjä keksisi vain koska sai kulkea rennommin.
"En tiedä", Zoe vastasi lähes totuudenmukaisesti. Hän halusi opiskella hevosia enemmän, mutta se taisi vajota siihen kategoriaan, jonka Maybe oli juuri rajannut ulkopuolelle. "Pitäisikö haluta jotain muuta? Mitä sinä haluat?"

"Ehkä matkustella", Maybe vastasi pikaisesti, "yleensä ihmiset haluavat kaikenlaista." Olisi ollut mielenkiintoista kuulla oliko naisessa useampikin puoli kuin tunteettoman oloinen ammattilainen, jota mikään ei koskettanut.

"Haluan minäkin montaa asiaa, mutta tuskin koskaan voin toteuttaa niitä, joten niistä on turha puhua", Zoe vastasi vilkaisten olkansa yli nuorempaansa. Turha kai Maybelle olisi puhua siitä, miten joskus olisi mukavaa jakaa leveä parisänky jonkun kanssa. "Matkustelu on kyllä mukavaa", hän myönsi hetken harkittuaan.

"Miksi haaveista olisi turha puhua?" Maybe protestoi kurtistaen vaaleita kulmiaan, "mitä sitten, jos minusta ei koskaan tulisi kenttäratsastuksen olympiamitalistia tai en kävisi Uudessa-Seelannissa tai Balilla. Niistä haaveilu tekee minut onnellisemmaksi. Ehkä sinun pitäisi kokeilla joskus."

"Miksi niistä täytyisi puhua?" Zoe kysyi vastaamisen sijaan. Hän toisaalta ymmärsi, mitä Maybe ajoi takaa, mutta hän ei ollut koskaan oikein kuulunut siihen joukkoon, joka jakoi haaveitaan innolla. Ehkä osasyy oli perheessä, joka tuntui vain etsivän uusia tapoja lytätä haaveita, joista hän puhui ääneen. Helpompi oli olla hiljaa ja haaveilla vain omassa mielessään. Silloin kukaan ei olisi tuomitsemassa, oliko unelma hyvä, järkevä tai sopiva.
"Voinhan minä haaveilla ja olla onnellinen, vaikka en kertoisikaan koko maailmalle, mistä haaveilen. Olisi upeaa omistaa joskus Paddyn kaltainen hevonen, mutta ei sen ääneen sanominen tee siitä yhtään sen parempaa haavetta kuin jos olisin hiljaa."

"Ehkä ihmisten olisi helpompi puhua sinulle ja tutustua sinuun, jos avaisit itseäsi joskus edes vähän", Maybe ehdotti yrittäen pitää äänensävynsä maltillisena ja ystävällisenä, "jos vaikuttaisit vähän… Inhimillisemmältä?"

"Koska nyt en vaikuta inhimilliseltä?" Zoe kysyi huvittuneesti tuhahtaen. Hän oli ihminen, tietenkin hän oli inhimillinen. Hän vain halusi pitää työnsä ja tunteensa erillään toisistaan, ja jälkimmäisen ehdottomasti vain omana tietonaan.
"Hyvä on", nainen myöntyi. "Haaveilen monesti, että omistaisin kilpahevosen, jolla voisimme liidellä voitosta toiseen, treenata tavoitteellisesti ja osallistua maan parhaiden valmentajien valmennukseen. Olisi myös mukava, jos vanhempani myöntäisivät, että hevosten parissa voi myös tienata ja menestyä. Eihän tässä rikkaaksi tule, mutta tallityöntekijänkin palkalla elättää itsensä."

"Hienoa", Maybe vastasi ja yritti välittää kehuvaa innostusta ääneensä. Hän oli aina imarreltu, kun Zoe puhui hänelle tai pyysi häneltä palvelusta, mutta tunsi olonsa poikkeuksetta merkityksettömästi naisen seurassa. Todennäköisimmin Zoelle olikin yksi ja sama oliko hän lähistöllä vai ei. Hän oli yrittänyt ystävystyä naisen kanssa niin tarmokkaasti, että tätä vihaava porukka oli kai lyönyt hänet samaan kastiin Zoen kanssa.
"Minunkaan vanhempani eivät riemastuneet hevosalasta", hän tarjosi perusteluna sille, että ymmärtäisi mistä nainen puhui. Oli sanomattakin selvää, että hänkin haaveili huippuhevosesta ja menestyksestä.

Zoe pudisteli pienesti päätään. Kaikkea kanssa. Nytkö Maybe oli iloinen, kun hän oli sanonut edes jotakin henkilökohtaista? Hän ei mielellään puhunut tällaisista asioista, koska väärien ihmisten tiedossa siitä ei seuraisi mitään hyvää. Hän saattoi jo nyt kuvitella, mitä kaikkea Paulus onnistuisi hänen sanoistaan vääntelemään.
"Tuskinpa kenenkään vanhemmat juhlivat, jos lapset päättävät lapioida lantaa päivästä toiseen", Zoe totesi tuhahtaen. Niin hänen vanhempansa kuvailivat hänen työtään, ymmärtämättä, ettei koko työpäivä koostunut karsinoiden siivoamisesta. Vanhemmat eivät nähneet hevosia eläiminä ja persoonina, vaan esineinä, kuten auto tai kännykkä. Ei sellaisiin voinut heidän mielestään kiintyä.
"Mutta kaikkien vanhemmat eivät muistuttele siitä jokaisena mahdollisena hetkenä."

Tyttö laski katseensa allapäin. Niin paljon kuin hän rakastikin hevosia ja ratsastamista, omilleen muutto oli ollut kuin hyppy altaan syvään päähän vailla uimataitoa. Hän ei kehdannut edes soitella jatkuvasti vanhemmilleen, koska puhelinlasku kasvoi eikä halunnut myöntää näille, miten yksinäiseksi kävi. Yrmeä Paulus oli torjunut hänet täysin, hänen mentorinsa Effie oli niin keskittynyt muuhun, että vastaili kuulematta kysymyksiä, Lucy tuntui edelleen jotenkin varautuneelta hänen seurassaan, Sawyer… Oli pahempi kuin Zoe. Muihin hän ei ollut päässyt tutustumaan satunnaista tervehdystä paremmin. Tämän lisäksi yksikään hevonen tai koira ei tuntunut erityisemmin pitävän hänestä. Se oli raskasta, tavattoman raskasta, kun oli ollut aina valtavan ystäväpiirin ympäröimä.
Hän suki hevosen harjaa sormillaan ja keskittyi keventämään.

Zoe ei antanut hiljaisuuden häiritä itseään. Hän oli tottunut ratsastamaan hiljaisuudessa silloinkin, kun liikkui porukalla, mutta Maybe tuntui aina puhuvan niin paljon, että hiljaisuus oli yllättävää. Pitäisiköhän hänen tehdä asialle jotakin? Yrittää viritellä keskustelua tai kysellä jotakin Maybesta tai kertoa enemmän Miasta? Mistäpä hän olisi tiennyt. Hänen aiemmatkin ystävänsä olivat tiukasti töiden piiristä, joten he lähinnä juorusivat tallin tapahtumista ja kertoivat tarinoita hevosista. He harvoin olivat puhuneet mitään sen henkilökohtaisempaa, paitsi yllättävissä tilanteissa, kun joku oli todella järkyttynyt päivän tapahtumista. Silloinkin hän oli lähinnä jättänyt lohduttamisen muille ja keskittynyt keksimään jotakin mukavaa tekemistä seuraavalle päivälle, ettei työkaveri jäisi murehtimaan pidemmäksi aikaa menettämäänsä hevosta tai jotakin muuta.
"Onko kaikki kunnossa?" Zoe kysyi kömpelösti. Hän ei oikein ollut vahvuusalueellaan, mitä muiden lohduttamiseen ja tunteiden huomioimiseen tuli. Olipa taas suuri yllätys.

"Totta kai", Maybe vastasi tyhjästi, "teetkö Paddyn kanssa muuta kuin käynti- ja ravilenkkejä päivittäin?"

Toisen vastaus ei oikein vakuuttanut, mutta hän ei osannut painostaa. Hän ainakin vihasi sitä, kun muut vain jatkoivat kyselemistä vaikka hän miten vihjaisi, ettei halunnut puhua asiasta.
"En oikeastaan", nainen myönsi. "Tosin monesti käytän työn puolesta saatavat valmennukset Paddyn kanssa, sillä herra Edgerly ystävällisesti lupasi Paddyn käyttööni valmennusten ajaksi", Zoe sanoi. Siinäkin oli yksi syy olla kiitollinen herra Edgerlylle. Kaikki eivät olisi antaneet huippuhevostaan tallityöntekijän käyttöön valmennusten ajaksi.

"Se on varmaan mukavaa", tyttö sanoi. Hänen ensimmäinen valmennuksensa oli mennyt Miu Miun ja toinen aivan päin seiniä Slippersin kanssa. Ehkä hän saisi joskus ratsastaa valmennuksessa jollakin muullakin hevosella.
"Onko sinulla suosikkivalmentajaa tallilta?"

"Se on", Zoe myönsi. Se oli haastavaa, mutta äärimmäisen opettavaista. Paddy ei ollut helpoimmasta päästä maastossakaan, mutta huonoina päivinä ruuna tuntui liian suurelta haasteelta jopa hänen mielestään kentällä. Valmentajan ohjeiden avulla hän oli kuitenkin oppinut hitaasti mutta varmasti, miten Paddy toimi. Siitä oli apua myös maastossa. Oli ihana, kun saattoi luottaa siihen, että hallitsi hevosensa.
"Corinne, ehdottomasti", Zoe vastasi vähääkään epäröimättä. Ei hän Corinnen valmennuksiin päässyt kuin erittäin hyvällä tuurilla, mutta siitä huolimatta rouva Fairchild oli hänen suosikkinsa. Corinne osasi vaatia ratsastajilta silloinkin, kun muut jo kehuivat parannuksesta. "Mutta kaikki valmentajat ovat ammattitaitoisia ja varmasti opin jokaiselta joka kerta jotakin."

"Oletko pitänyt Caitlin O'Connorin valmennuksista? Eikö hän valmenna myös Paddya?"

"Valmentaa", Zoe vastasi ensin jälkimmäiseen kysymykseen saadakseen hetken aikaa miettiä vastaustaan aiempaan kysymykseen. "Hän on ihan hyvä valmentaja ja vaatii ratsastajilta paljon, mutta välillä teettää kummallisiakin tehtäviä. Hän on mielestäni parempi satulassa kuin valmentamassa, mutta ei hän ole huono siinäkään", nainen vastasi varsin diplomaattisesti. Ehkä hän kantoi edelleen hieman kaunaa kouluvalmennuksesta, jossa oli joutunut ravaamaan pienen ikuisuuden Paddylla ilman jalustimia. Seuraavana päivänä käveleminen oli ollut yhtä tuskaa, ratsastamisesta puhumattakaan.

Maybe jätti sanomatta, että Caitlin oli hänen ehdoton suosikkinsa ja idolinsa. Corinne Fairchild sai hänet jäykistymään kauhusta eikä hän ollut reiluuden nimissä varsinaisesti käynyt muiden valmennuksissa, mutta… Caitlin oli ihana. Jopa silloin, kun hän tunsi olonsa kelvottomaksi Slippersin kanssa.
"Onko sinulla Paddyn ja Mian lisäksi lempihevosta?"

Zoe joutui miettimään hetken. Hän piti kyllä vastuuhevosistaan, mutta kaksi estehevosta eivät olleet hänen suosikkejaan, jos aivan rehellisiä oltiin. Paco keksi mörköjä kaikkialle ja Dara häselsi muuten vain.
"Dali on varsin upea", nainen totesi muistaessaan kouluratsuna loistavan kauniin värisen tamman. "Eikä Socksissakaan ole vikaa."

Maybe hymyili puolittain. Socks oli mainio. Hän ei tosin olisi arvannut sitä Zoen listalle. Nainen tuntui arvostavan… Hallitumpia ja kuuliaisempia kouluratsuja. Ehkä hän ajatteli oria nimenomaan Jamien ratsastamana, kiitämässä villeissä kurveissa ja vinoissa hypyissä isoilla esteradoilla.
"Onko jotakin kisoja, joihin haluaisit lähteä katsomaan tai hoitamaan?"

"Moniakin", nainen naurahti. "Kaikkia Paddyn kisoja tietenkin, mutta lisäksi on aina mukava nähdä kouluratsastuksen tähtiä", hän totesi pieni hymy huulillaan. Kuulostipa hän jälleen estevastaiselta. "Olisi myös mukava nähdä Ke- neiti Quintonin Daring Dancer esteillä GP-luokissa", hän korjasi viime hetkellä etunimen sukunimeen. Se oli vanha tapa, josta oli vaikea päästä eroon. Hän puhui kaikista hevosenomistajista, joista piti, sukunimillä puhtaasta kunnioituksesta. Jopa Keirasta, vaikka naiselle juttelikin tuttavallisesti sinutellen.
"Mitä kisoja sinä haluaisit kaikista eniten nähdä?"

"Mitä tahansa. Kenttäkisoja, estekisoja, koulukisoja", Maybe huokasi. Siitä oli ikuisuus, kun hän oli päässyt mukaan kisoihin.
"Onko, ehm, neiti Quinton kilpailemassa Grand Prix'ssä?" tyttö tiedusteli toivoen, että muisti vieraan nimen oikein.

"Etköhän sinä pian pääse Fairchildien hevosten mukaan", Zoe rohkaisi. "Ei vielä, mutta toivottavasti pian, kunhan he hiovat yhteistyönsä hevosen kanssa huippuunsa", nainen selitti kurkottaen taputtamaan Paddyn kaulaa. Nainen hidasti hevosen käyntiin ja antoi sille yhä pidempää ohjaa. Hevonen pärskyi tyytyväisenä. Tästä ei olisi enää pitkä matka tallille, joten nämä toimisivat hyvinä loppukäynteinä.

Maybe ei kysynyt selvennystä. Eivätkö Fairchildit kilpailleet kahdella orillaan jo hyvinkin aktiivisesti? Chovekin alottaisi pian. Hän istui satulaan ja myötäsi jo ennestään löysää ohjaa. Minx oli käyttäytynyt siivosti, ja tyttö luotti kykyynsä pysyä kyydissä, vaikka se keksisi jotain nyt. Hän oli pettänyt omat odotuksensa kaikessa mahdollisessa tallille tultuaan, mutta selästä hän ei ollut pudonnut rajuissakaan hypyissä tai pukeissa. Hän toivoi pitävänsä edes siitä taidosta kiinni.
"Hienoa", hän vastasi hieman ontosti, "kiitos, kun otit minut mukaan."

"Oli mukava kun lähdit seuraksi", Zoe vastasi kulmiaan jälleen kerran kurtistaen. Olipa Maybe omituisen vaisu. "Jos et halua tänään ratsastaa Miaa, voi se odottaa", nainen sanoi tietämättä oikein, mitä muutakaan voisi tehdä. Ehkä se oli hänen tapansa tarjota edes jotakin vastineeksi Mayben ystävällisyydestä. Hän oli ajatellut, että toinen pitäisi siitä, innostuisi ajatuksesta päästä nuoren tamman selkään, ja sen takia oli ehdottanut sitä, mutta ehkä hän oli ollut väärässä. Hän oli ennenkin lukenut ihmisiä väärin. Hevosten kanssa niin harvemmin tapahtui, mutta ihmisiä hän ei tuntunut ymmärtävän edes silloin kun todella yritti, niin kuin nyt.

"Totta kai haluan", tyttö protestoi välittömästi. Se oli luvattu hänelle!

"Siinä tapauksessa pääset sen selkään tänään", Zoe lupasi. Hän keräsi ohjia hieman paremmin tuntumalle, kun tallin piha lähestyi. Ikinä ei voinut olla varma, mitä siellä oli käynnissä. Jos joku idiootti olisi vaikka laskenut hevosen irti. Nainen laskeutui Paddyn selästä tottuneesti ja löysäsi satulavyön heti siinä pihalla. Turha kiusata hevosta sen enempää. Nostettuaan jalustimet hän lähti taluttamaan papurikonkimoa tammakäytävän pesukarsinoille.

Maybe liukui alas tamman selästä ja irvisti, kun nilkoissa säkenöi. Hän kai taivutti niitä liikaa tai sitten häntäänsä viuhtova ja korvia luimiva Minkki oli turhan korkea hänen jaloilleen. Hän nosti jalustimet ja talutti tamman Paddyn perässä pesukarsinaan, missä kiinnitti sen turvallisesti kokonaisen pesupaikan päähän ruunasta. Luoja tiesi, mitä verenhimoinen eläin vielä keksisi.

Zoe riisui Paddyn varusteista tyytyväisenä maastolenkkiin. Hevonen ei ollut kuin kevyesti hikinen satulan alta, mikä oli aina hyvä merkki. Nainen kasteli sienen viileään veteen ja pyyhki hiet hevosen karvasta sillä. Turha kastella koko kylkeä, kun vain pieni kohta oli hikinen. Nainen kylmäsi huolella ruunan jalkoja, pysähtyen silloin tällöin rapsuttelemaan hevosen poskia ja otsaa. Ihana Paddy.
"Minx näyttää jälleen muistaneen, että sen elämäntehtävä on vihata kaikkia ja kaikkea", Zoe totesi vilkaistessaan punaruunikkoa. Miten hölmö eläin. Onneksi Paddy oli fiksumpi.

Kun Minx oli palautettu tarhaansa näyttämään nyrpeää naamaa, Maybe seisahtui Zoen viereen valmiina ja valppaana.
"Haluatko mennä nyt kokeilemaan Miaa?"

Zoe haki Mian sisään samalla reissulla kun vei Paddyn ulos. Punarautias tamma jäi hetkeksi tuijottamaan käytävällä odottavaa harjapakkia. Tamma puhalteli ilmaa sieraimistaan seistessään pää korkealla. Hetken tilannetta tarkkailtuaan Mia tuntui tulevan siihen tulokseen, ettei väärään paikkaan joutunut harjapakki hyökkäisi kimppuun. Tamma kulki rauhallisesti karsinalleen. Zoe harjasi tamman reippaasti. Turha tuhlata ylimääräistä aikaa sellaiseen puuhaan.
"Kyllä", nainen vastasi lopettamatta puuhastelua hevosen parissa. Mia ei edelleenkään halunnut nostaa jalkojaan, mutta hetken tanssahtelun jälkeen hevonen suostui kohottamaan kengättömiä kavioitaan.
"Tarkoitus olisi, että nouset vähä kerrallaan enemmän sen selkään, kunnes pääset istumaan kunnolla. Jos kaikki sujuu hyvin, kävelemme hetken, jotta se tottuu liikkumaan ratsastajan kanssa", hän kertoi napatessaan suitset koukusta. Mia laski päätään ja otti kuolaimet ilolla vastaan. Ainakin se tammalle oli opetettu kunnolla aiemmassa kodissa.

"Hyvä on", Maybe vastasi ja taputti tamman kaulaa, annettuaan sen haistella hetken kättään.
"Kerrot vain, mitä haluat minun tekevän ja miten."

"Totta kai", Zoe sanoi nyökäten. Hän kiristi suitsien solkia näppärin sormin ja vilkuili hevosta, joka näytti varsin rauhalliselta. Ihanaa, kun nuori tamma ei ollut kamala häseltäjä. Helpotti hänen työtään. Nainen nosti satulan varovaisesti hevosen selkään. Hän kiristi vyön ja taputti nätisti seisoneen tamman kaulaa. Juoksutusliina kiinni kuolaimiin ja hän oli valmis lähtemään.
"Eiköhän mennä sitten", Zoe totesi ja vilkaisi Maybea. Hetken epävarmuus ei päässyt näkymään kasvoilta, kuten ei moni muukaan tunne, mutta hän tukahdutti moisen nopeasti. Maybe oli paras valinta tähän hommaan. Mia seurasi taluttajansa rinnalla rauhallisesti, mitä nyt välillä jäi tuijottamaan mukamas uusia esineitä, jotka olivat tismalleen samoja riimuja, loimia ja tarvikkeita kuin aina ennenkin. Ne olivat vain eri karsinoiden ovissa, tai ehkä väärän värisiä, mistäpä hän tiesi. Tamman mielestä ne olivat kuitenkin silmälläpidon arvoisia. Maneesissa ei onneksi olisi ylimääräisiä asioita, joihin kiinnittää huomiota. Siinäkin mielessä suuri maneesi oli oikea siunaus.

Maybe seurasi reippain, tarmokkain askelin hevosen ja naisen rinnalla. Hänellä oli vankka usko siihen, että kaikki sujuisi hyvin. Mia oli suloinen tamma, ja Zoe taatusti rautainen ammattilainen sen ratsutuksessa. Maneesissa työskenteli pari ratsukkoa, jotka tallin puoleiselta ovelta katsottuna näyttivät lähinnä pikkuisilta leluhevosilta. Tyttö sulki puisen oven heidän perässään ja seisahtui sitten puolen metrin päähän Zoesta odottaen, josko nainen halusi juoksuttaa hevostaan ensin.

Zoe vilkaisi ratsukoita, mutta ne vaikuttivat olevan ratsastajiensa hallinnassa. Hyvä. Hän ei kaivannut irti ryntäileviä hevosia ja putoilevia ratsastajia hermostuttamaan tammaansa.
"Käynti", nainen sanoi selkeällä äänellä ja heilautti liinaa suuntaan, johon halusi hevosen lähtevän. Mia lähti tottuneesti kiertämään ympyrää käynnissä. Se oli todellinen ammattilainen juoksutuksen kanssa. Hevonen siirtyi äänikomennolla reippaaseen raviin. Zoe seurasi hetken hevosen liikettä, vaihtoi suuntaa ja toisti saman harjoituksen. Mia näytti rennolta.
"Eiköhän se ole niin valmis ratsastajaan kuin hevonen vain voi olla", Zoe totesi pysäyttäessään punarautiaan. Hän käveli hevosen pään luokse ja talutti Mian selkäännousussa auttavan laatikon luokse. "Nouse laatikon päälle ja laita toinen jalka jalustimeen. Ala hitaasti siirtää painoa jalustimelle. Voit samalla silitellä sen kaulaa ja jutella, jos siltä tuntuu. Minä pidän siitä kiinni. Yritetään pitää se mahdollisimman rauhallisena."

Maybe nyökkäsi ja kiipesi laatikolle hidastelematta, mutta pitäen liikkeensä harkitun hallittuina.
"Heippa Mia", hän höpötti silitellen hevosen kaulaa, otti kevyesti kiinni satulasta ja pujotti jalkansa jalustimeen.
"Jos se saa hepulin, roikunko kyydissä vai pudottaudunko pois?" hän varmisti, ennen kuin siirsi painoaan jalustimelle.

"Pudottaudu pois", Zoe vahvisti seuraten tamman elekieltä tarkoin silmin. Hevosen korvat kääntyilivät ja se siirsi painoaan poispäin omituisesta kaksijalkaisesta kyljellään, muttei lähtenyt väistämään sivulle. Zoe silitteli hevosen otsaa ja työnsi kämmenellään hevosen kylkeä.
"Hieno tyttö", hän kehui pehmeästi hevosta ja nyökkäsi Maybelle. Toinen voisi varata enemmän painoa. Hevonen vaikutti rauhalliselta pienestä jännityksestä huolimatta. "Laskeudu hetkeksi", Zoe sanoi kun tamma näytti valmiilta ottamaan sivuaskeleen. Nainen taputti hevosen kaulaa ja kehui sitä vuolain sanoin, kun Mia perui aikeensa ja jäi paikoilleen seisomaan. Tätä he olivat harjoitelleet tamman kanssa. Hän oli nykinyt jalustimista ja hevonen oli seissyt paikallaan.
"Voit nousta koko painollasi jalustimelle, mutta älä vielä vie toista jalkaa hevosen yli."

Maybe laski painonsa takaisin laatikolle, kun Zoe niin pyysi ja irrotti jalkansa varmuuden vuoksi jalustimesta, kun hevonen vaikutti levottomalta. Hän pujotti sen takaisin hevosen omistajan niin pyytäessä, tarttui satulaan ja nosti itsensä Mian kylkeä vasten. Hän katseli hevosen korvia ja Zoea olkansa yli.

"Hyvin sujuu", Zoe päätyi sanomaan selässä keikkuvalle tytölle. Maybe oli noudattanut ohjeita tähän asti varsin loistavasti. Hän oli mitä ilmeisemmin epäröinyt turhaan. Maybe oli tehtävänsä tasalla.
"Nosta jalkasi korkealta sen takaosan yli, mutta älä laskeudu heti satulaan", hän sanoi. "Istu alas erittäin hitaasti ja varovaisesti", hän jatkoi ja siirtyi hevosen eteen. Hän silitteli hevosen otsaa pehmein sormin ja puhui matalasti nelijalkaiselle, joka hörähti epävarmana. Hän vilkaisi Maybea aina välillä valmiina auttamaan, jos toinen ei löytäisi jalustinta tai tarvitsisi lisää ohjeita, mutta muutoin keskittyi pitämään hevosen huomion itsessään.

Tyttö nosti jalkansa hitaalla, hallitulla liikkeellä hevosen yli potkaisematta sitä takapuoleen, tuki painonsa käsillä satulan etukaareen ja sujautti toisenkin jalkansa jalustimeen jääden hetkeksi seisomaan niille. Sitten hän istui pehmeästi alas satulaan ja taputteli Mian kaulaa toinen käsi sen harjajouhiin kevyesti punottuna.

Mia otti muutaman sivuaskeleen, kun Maybe istui alas. Zoe liikkui hevosen mukana ja lisäsi painetta yksinkertaisilla käsieleillä, kunnes hevonen seisahtui. Sen punaiset korvat kääntyilivät edelleen epävarmoina siitä, mitä nyt tapahtui.
"Hienoa", hän kehaisi apulaistaan. "Se todennäköisesti ottaa muutamia sivuaskelia, kompuroi ja heiluu puolelta toiselle kun pyydän sitä lähtemään liikkeelle, joten pidä kunnolla kiinni. Yritä istua niin hiljaa kuin mahdollista. Älä siis korjaa sitä jaloillasi tai painollasi, vaan koeta istua liikkeessä mukana", Zoe sanoi silitellen hevosen otsaa ja poskia. Mia siirsi painoa puolelta toiselle epävarmana. Hevonen näytti pohtivan, mitä siltä odotettiin.
"Jos se alkaa riehua, koeta pysyä kyydissä. Valmis?"

Maybella oli tunne, ettei Zoe luottanut hänen arvostelukykyynsä tai taitoihinsa. Toisaalta, hän ei ollut ennen ratsuttanut hevosta, ratsastanut vain kaikenlaisilla kaistapäillä - ja Mia oli Zoen aarre, vaikkei nainen sitä myöntäisi. Hän otti kiinni tamman harjasta, painoi kantapäänsä alas ja tuki painonsa tasaisesti satulaan. Hän vannotti itsensä hurjalla tahdonvoimalla pitämään jalkansa liikkumatta ja takapuolensa satulassa. Hän ei pilaisi Zoen hevosta. Jos hän pysyi Slippersin pukeissa kyydissä, ei herttainen Mia heittäisi häntä selästään.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   La Tammi 17, 2015 3:45 pm

Zoe katsoi ratsukkoa hetken ja tunsi kateuden pistoksen. Hän olisi halunnut istua hevosensa selässä. Olla ensimmäinen, joka sai ratsastaa tammalla. Mutta se ei ollut mahdollista, sillä häntä tarvittiin juuri siinä, missä hän nyt seisoi. Nainen peruutti hitaasti askeleen ja toisen, nykäisten erittäin kevyesti liinasta. Tamma siirsi painoaan eteenpäin, mutta ei ottanut askelta. Hän siirtyi sivummalle, kuin olisi lähdössä juoksuttamaan hevosta.
"Käynti, Mia", hän kehotti. Tamma näytti epäröivän, mutta otti varovaisen askeleen. "Kehu sitä, taputa kaulaa, mitä tahansa, aina kun se liikkuu suoraan eteen ilman mitään ylimääräistä", Zoe sanoi nopeasti. Hevonen otti uuden varovaisen askeleen. Nainen hymyili pienesti. Tämä näytti sujuvan yllättävän hyvin. Mia jatkoi epävarmassa käynnissä. Tamma kompuroi välillä omiin jalkoihinsa ja horjui liikkeissään sivulle, sillä paino selässä selkeästi heikensi hevosen tasapainoa.
"Rauhassa, rauhassa", Zoe mutisi kun tamma heitteli päätään ja käänsi takaosaansa sivulle. Hevonen kompuroi ja kaatui polvilleen, kun pään viskely yhdistettynä sivuttaiseen askeleeseen osoittautui liian monimutkaiseksi suoritukseksi. Hevonen joutui hetken tasapainoilemaan, ennen kuin sai etujalkansa suoriksi. Tamma näytti säikähtäneeltä. Zoe siirtyi nopeasti hevosen rinnalle matalasti puhuen. Ei tammalle mitään ollut käynyt, mutta se vaikutti säikähtäneen yllättävää kompurointiaan.
"Yritetään uudestaan."

Maybe taputteli hevosen kaulaa, kun se teki niin kuin pyydettiin ja tuki sitten painonsa jalustimiin, kun hevonen putosi polvilleen. Jopas! Hän suoristautui sen päästessä takaisin jaloilleen ja otti hieman tukevamman otteen hevosen harjasta.
"Liikutetaanpas tällä kertaa jalkoja, Mia-hyvä", hän mumisi hevoselle ja vilkaisi odottavasti Zoea.

Zoe hymyili pienesti kuullessaan Mayben sanat. Niinpä. Hän pyysi hevosta uudelleen liikkeelle. Mia lähti varovaisesti liikkeelle. Tamma liikutti jalkojaan kuin hidastetussa filmissä. Hevosella ei ollut mihinkään kiire. Zoe antoi hevosen hetken etsiä tasapainoaan, ennen kuin lisäsi painetta hevosen takaosalle liinan päällä. Mia otti muutaman reippaamman askeleen ja todetessaan, ettei päätynyt turvalleen, jatkoi reippaassa käynnissä.
"Nyt se näyttää jo enemmän hevoselta", Zoe totesi pienen virneen kera. Tamma näytti edelleen epävarmalta käännellessään korviaan ja viuhtoessaan satunnaisesti punaisella hännällään. Hevonen otti muutaman sivuaskeleen, mutta niitä lukuunottamatta kulki ihan siivosti. "Miltä se tuntuu?" Hän kysyi koettaen peittää äänestään kaikki tunteet. Ei Mayben tarvinnut tietää, miten kateelliseksi hän tunsi olonsa, kun joutui seisomaan maassa. Hän ehtisi ratsastaa Mialla niin paljon kuin ikinä haluaisi, kunhan tamma tottuisi ratsastajaan.

"Oletpa fiksu tyttö", Maybe kehui hevosta taputellen sen kaulaa, kun se ei suistunut enää turvalleen. Hän myötäsi kevyesti askelten tahdissa ja piti jalkansa liikkumatta tamman kylkiä vasten.
"Oikein hienolta", hän vastasi Zoelle väläyttäen leveän hymyn, tietämättä naista piinaavasta kateudesta, "ainakin näin neljällä jalalla. Vähän epävarmalta, mutta hienolta."

"Hyvä", hän vastasi katse jo hevoseen käännettynä. "Eiköhän se siitä varmemmaksi muutu, kun tottuu painoon selässään", hän pohti ja pyysi hevosta jälleen liikkumaan reippaammin, kun Mia meinasi pysähtyä.
"Siitä saadaan vielä kelpo ratsu", Zoe totesi katsellessaan tammaansa ylpeänä. Se oli käyttäytynyt esimerkillisesti. Jos se vain jatkaisi samaan tapaan loppuun asti, hänen sietäisi onnitella itseään hienosta valmistelusta. Nainen antoi hevosen kävellä rinnalleen ja jatkoi siinä. Hän silitteli tamman poskea astellessaan varmoin askelin ratsun rinnalla. Mia tuntui rentoutuvan nopeasti kun saattoi vain seurata taluttajaa. Zoe kiihdytti hieman vauhtiaan ja hevonen seurasi perässä. Sen askeleessa näkyi jo satunnaisesti irtonaisuutta.
"Haluatko ravata?" Hän kysyi Maybelta, suunnaten harvinaisen lämpimän katseen toiseen. Hän harvoin pyysi ravia ensimmäisellä kerralla, mutta Mia näytti valmiilta. Sitä paitsi, tamma oli huomattavan paljon paremmassa kunnossa kuin monet hänen ratsuttamistaan hevosista. Hevonen oli sentään työskennellyt jo kuukausia juoksutettuna.

"Toki", Maybe virnisti ja tarttui hevosen harjaan siltä varalta, että se päättäisi tehdä kuperkeikan. Hän istui syvälle satulaan ja valmistautui pitämään itsensä kiinni satulassa, jottei hölskyisi ja häiritsisi hevosen tasapainoa enempää.
"Miahan on varsinainen ammattilainen."

"Se on", Zoe myönsi ja taputti hevosen kaulaa. Hän lähti hölkkäämään pyytäen samalla äänellään ravia. Tamma lähti liikkeelle jalkoihinsa kompuroimalla, mitä punarautias korjasi ottamalla valtavan loikan eteenpäin. Hevonen näytti hämmentyneeltä ja eksyneeltä hakiessaan tasapainoaan moisen akrobatian jäljiltä. Zoe hölkkäsi hevosen pään tuntumassa pitäen tarkasti silmällä hevosen liikkeitä. Hän ei halunnut jäädä alle. Tamma tuntui lopulta havaitsevan omien jalkojensa paikat ja liikeradat ravissa, mikä antoi taluttajalle mahdollisuuden suunnata pahoittelevan katseen Maybeen.

Maybe ei kaivannut anteeksipyyntöä. Moinen loikka sai vain kutkuttavan adrenaliinin pumppaamaan hänen veressään ja aktivoi selkäytimeen iskostuneen rentouden myödätä hevosen yllättäviinkin liikkeisiin. Hän taputti tamman kaulaa, kun se liikkui järkevästi eteenpäin, ja väläytti Zoelle hymyn.
"Mainio hevonen!"

Zoe pudisteli pienesti päätään toisen sanoille, mutta kasvoilla oli lämmin hymy. Mia oli mainio, vaikka moinen säheltäminen ei ehkä ollutkaan hänen määritelmänsä mukaista. Vaan kaipa se oli annettava anteeksi, kun hevonen oli muutoin käyttäytynyt kuin enkeli.
"Kunhan se ei ota tavakseen loikata kuuhun aina kun sotkeutuu jalkoihinsa", Zoe sanoi naurua äänessään. Hän saattoi jo kuvitella koulutuomareiden järkyttyneet ilmeet, kun punarautias tekisi moisen tempun kesken siirtymisen.
"Miltä sen ravi tuntuu?" Zoe kysyi katsoen askel kerrallaan rentoutuvaa tammaa. Hän joutui todella liikkumaan pysyäkseen tamman vauhdissa. Ainakin se liikkui itsenäisesti eteenpäin. Jännitys teki liikkeistä varmasti terävämpiä, mutta ei sen ravi aivan mahdottomalta näyttänyt, tai sitten Maybe oli erittäin taitava istumaan vaikeissa askellajeissa. Hän melkein toivoi, ettei niin ollut. Hän sai jo riittävästi lihastreeniä Paddyn kanssa. Siitä huolimatta hän ei malttanut odottaa, että pääsisi todella testaamaan hevosensa askellajeja selästä.

"Hyvältä", Maybe vastasi, "luulen, että se näyttää oikein kauniilta. Haluatko nousta selkään?"

"Se näyttää", Zoe vahvisti toisen luulot. Mia näytti oikein hyvältä nyt kun hevonen ravasi rennommin. Se näytti jo hyväksyneen ratsastajan selkäänsä ilman sen suurempaa showta. Zoe oli tyytyväinen. Monipuolinen työ maasta käsin oli jälleen osoittautunut hyödylliseksi.
"Haluan, mutta ei olisi oikein rasittaa sitä kohtuuttomasti ensimmäisellä kerralla", Zoe vastasi aavistuksen pettyneesti. Hän olisi niin mielellään istunut tamman selässä, mutta se olisi liikaa vaadittu nuorelta hevoselta, joka oli jo nyt tehnyt mielettömästi töitä. Hän voisi nousta selkään huomenna, tai ylihuomenna. Turha kiirehtiä, vaikka hän olisikin mielellään testannut hevostaan heti. Hän hidasti käyntiin. Mia ei sotkeutunut jalkoihinsa, mikä oli melkoinen saavutus aiemman kompuroinnin huomioonottaen.
"Ratsastit sitä todella hyvin. Kiitos", nainen sanoi kääntäen katseensa ratsastajaan, josta oli ollut korvaamaton apu. Zoen käsi lepäsi tamman punertavalla kaulalla, joka oli lämmin ja paikoin hiestä nihkeä. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö satulahuopa joutaisi suoraan pesuun.

Maybe nauroi päätään pudistellen.
"Minä vain istuin täällä. Sinähän kaiken työn olet tehnyt, kiittele itseäsi", hän korjasi ja kun oli oikea hetki, irrotti jalkansa jalustimista ja valui hallitusti alas selästä hevosen kaulaa taputellen.

Zoe hymyili. Niin, hän oli tehnyt paljon töitä tammansa kanssa. Tuntui oikeastaan todella mukavalta, kun Maybe sanoi noin.
"En olisi siltikään voinut tehdä tätä yksin", hän vastasi hymyillen. Mia seisoi kuuliaisesti paikoillaan kun ratsastaja jalkautui. Hevonen roikutti päätään hieman alempana kuin normaalisti. Sekin taisi olla väsynyt lyhyen mutta sitäkin tehokkaamman treenin jäljiltä. Zoe talutti hevosta hetken jalustimet vapaina roikkuen, kuten oli tehnyt jo muutamana kertana, jotta Mia tottuisi niihinkin. Ei sillä, että hän aikoisi pudota, mutta… Parempi varautua kaikkeen.
"No, nyt olet ratsastanut hevosta, jonka selässä ei ole ennen sinua ollut vielä yhtäkään ihmistä. Tuntuuko erilaiselta?" Zoe vitsaili.

"Olen aivan uusi ihminen", Maybe vastasi, mutta kiitollisuutta äänessään, "autan mielelläni, jos tarvitset jatkossa apua sen kanssa. Jos sinä ratsastat, minä voin juoksuttaa tai taluttaa tai soittaa ambulanssin."

Zoe nauroi lämpimästi toisen sanoille ambulanssista. Niin. Sellaistahan se hevosten kanssa oli. Hän oli tainnut olla todella onnekas, kun ei ollut muutamaa pientä ruhjetta ja mustelmaa lukuunottamatta kärsinyt pahemmin työaikanaan Rosings Parkissa.
"Arvostaisin sitä todella", hän sanoi saatuaan äänensä jälleen omakseen. "Kaikki apu kelpaa aina." Zoe pysäytti taluttamansa tamman ja nosti jalustimet ylös. Hän taputti hevosen kaulaa ja otti suunnan tallia kohden. Maneesi oli osoittautunut loistavaksi harjoittelupaikaksi, kun ympäristö ei tarjonnut loputtomasti häiriötekijöitä.

"Olen käytössäsi milloin vain haluat", Maybe vastasi vilpittömästi ja taputti hevosen kaulaa, ennen kuin kiiruhti edelle avaamaan tallin oven kaksikolle.
"Tarvitsetko vielä apua sen kanssa tänään?"

"Kiitos Maybe", Zoe kiitti lämpimästi toista. Olipa todella mukavaa, kun työkavereista löytyi sentään yksi, jonka kanssa oli helppoa tulla toimeen. Muiden kohdalla hän ei edes jaksanut yrittää. "Eiköhän tämän päivän harjoitukset olleet tässä. Kiitokset vielä kerran."

"Kiitos, kun annoit minun osallistua", tyttö naurahti ja lähti sitten hoitamaan päivänsä seuraavaa tehtävää.

"Totta kai", Zoe vastasi tyytyväisenä ja talutti tammansa talliin. Hän helli hetken punarautiasta ja antoi sille muutaman ylimääräisen herkkupalan, jotka Mia mussutti tyytyväisenä. Tamma vaikutti varsin rennolta, mikä oli hyvä merkki. Jos hänellä oli aiemmin ollut mitään epäilyksiä hevosestaan, nyt ne olivat kaikki poissa. Mia oli ollut täydellinen ostos.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   La Tammi 17, 2015 3:47 pm

Lokakuu 2014 - maanantai 20.10, iltapäivä - Kangastus

Kyömyä, kulmikasta nenää pitkin noruvat vesipisarat eivät pilanneet Pauluksen erikoisen hilpeää mielialaa lokakuisen maanantain iltapäivän maastoretkellä. Hienot kilpahevoset ja niiden ratsastajat olivat lähteneet omalle lenkille, ja Effie ja Maybe erkaantuneet hetki sitten pitkäjalkaisilla, ripeillä ratsuillaan. Hemingway pysyi hienosti pahantuulisen Pradan tahdissa, sillä vettä inhoava ruuna laahusti vastahakoisesti eteenpäin, viuhtoi hännällään korvat luimussa ja jopa potkaisi kerran ilmaa miehen vaativista pohkeista. Hiljaista, yksikaistaista soratietä ympäröivä metsä oli kaljuuntunut syksyn saatossa, ja sade rummutti ruskeaa maata harmaan, laiskasti riippuvan taivaan alla. Sekään ei koskettanut Pauluksen mielialaa, vaikka mies yrittikin käyttäytyä normaalisti.
"Katsotaanko, minne tuo polku vie?" hän kysyi sateen yli ja osoitti näkymätöntä polkua metsän lehtimatossa vilkaistuaan vaivihkaa rannekelloaan.

Lucy kannusti Pradaa eteenpäin, kun poni meinasi pysähtyä. Hän ei oikein tiennyt, kiukutteliko Prada säätä, lenkkiä vai ylipäätään sitä, että hän istui ponin selässä. Niin tai näin, ponimummon huono tuuli oli käynyt selväksi ensimmäisen sadan metrin aikana. Lucy ratsasti hartia epämukavan korkealla sateessa. Olo oli varsin uitettu ja kylmäkin alkoi tulla. Onneksi Pradan pitäminen liikkeessä kävi kuntoilusta.
"Vaikka", tyttö huokaisi. Hänen pitäisi varmaan edes esittää olevansa iloisempi. Pauluskin oli niin hilpeänä ja siitä huolimatta hän näytti mitä surkeimmalta. Välillä oli päiviä, kun hän unohti tyhjyyden sydämessään, mutta se palasi aina viimeistään kun hän näki tyhjän karsinan. Tyttö puri alahuultaan ja kannusti punaista ponia eteenpäin. Prada luimi ja viuhtoi hännällään. Hän oli varma, että poni purisi häntä varpaisiin, jos hän päästäisi ohjaa pidemmäksi. Keskity, tai sinulla on kohta enää viisi varvasta, tyttö muistutti itseään.

"Millaista vaelluksella oli?" Paulus kyseli kumartuessaan matalan oksan ali ja potkaistessaan Hemingwayhyn vähän tarmoa. Ruuna pärskähti vastalauseena ja viuhtoi häntäänsä. Mies oli ajatellut maisemanmuutoksen tekevän hyvää Lucylle, ja oli siksi lahjoittanut oman vaellusmatkansa tytölle. Hän oli vasta jälkikäteen tullut ajatelleeksi, että viikko sateessa Pradalla ratsastamista ei ehkä ollut se hemmotteleva lomamatka, josta Lucy olisi voinut pitää.

"Erilaista", tyttö vastasi hetken mietittyään. "Välillä oikein mukavaa, mutta…", hän tarkensi, mutta lauseen loppu vaipui unohduksiin. Hän ei halunnut sanoa Ivoryn nimeä ääneen eikä myöntää sitä, miten kovin oli ikävöinyt hevosta niinkin kaukana kotona.
"Prada oli todella kiva. Opin siltä paljon", hän pakottautui vielä lisäämään. Oli poni osannut olla rasittavakin siihen pisteeseen asti, että hän oli nieleskellyt kyyneliä, mutta hän oli oppinut hirvittävän paljon ponimummolta vaelluksen aikana.
"Olisi ollut mukavampaa, jos olisit ollut siellä", Lucy sanoi vaisusti. Sawyer oli edelleen pelottava, mutta ainakin hän oli välttynyt muiden tavaroiden kantamiselta ja asioilla juoksemiselta kun arpinen työkaveri oli seissyt äänettömänä vierellä.

"Tapahtuiko siellä mitään mielenkiintoista?" Paulus jatkoi hevosen löntystäessä puiden lomassa.

"Ei mitään kovin ihmeellistä", Lucy totesi yrittäen keksiä edes jotakin kertomisen arvoista vaellukselta. Olihan siellä tapahtunut vaikka mitä, mutta tuskin mitään, mikä Pauluksen mielestä olisi mielenkiintoista. Kukaan nirppanokkaisista hevosenomistajista ei ollut kuollut tai kadonnut Skotlannin nummille, joten…
"Maisemat olivat upeita."

"No, edes jotakin", mies huokasi, "putosiko kukaan hevosen selästä?"

"Putosi", hän sanoi pienen hymyn kera. "Monet myös hyppivät alas omia aikojaan. Sawyer taisi taluttaa Arizonaa suurimman osan matkasta", tyttö muisteli. Hänkin oli taluttanut Pradaa silloin kun poni oli heittäytynyt oikein hankalaksi. Onneksi eteenpäin jatkava letka oli aina saanut poniin liikettä siinä vaiheessa kun kaverit uhkasivat kadota horisonttiin.

"Kuka putosi?" Paulus lypsi sinnikkäästi tietoa.

"Evelyn ainakin", Lucy myönsi painaen katseensa ponin harjaan.

"Miten?" mies huokasi kärsimättömänä.

"Lionheart ei halunnut mennä ritiläsillan yli. Se nousi pystyyn ja Evelyn lensi voltilla alas", Lucy muisteli. Hän oli hypännyt kaikessa hiljaisuudessa Pradan selästä ja taluttanut ponin sillan yli välttyäkseen vastaavalta kohtalolta. Ponimummo oli selvittänyt sillat ongelmitta siitä eteenpäin.
"Onneksi Prada oli järkevä poni koko vaelluksen ajan."

"Mitä muuta siellä tapahtui?" Paulus jatkoi.

Kylläpä Paulusta nyt kiinnosti vaelluksen sisältö. Lucy pakottautui muistelemaan viikkoa Skotlannissa. Hän oli sen velkaa Paulukselle.
"Kaikki eivät pitäneet telttamajoituksesta. Davisien pikkupoika harhaili poninsa kanssa välillä minne sattuu. Sawyer oppi ehkä jopa nauttimaan ratsastuksesta, vaikka ei sitä varmaan kenellekään myöntäisi. Ray komensi Montin omistajaa", tyttö pohdiskeli ääneen. "Kaikki tuntuivat löytävän toisensa", Lucy sanoi punastuen pienesti. Hän oli päättänyt jättää nukkumisjärjestelyt täysin huomiotta. Ei ollut hänen asiansa tietää, kuka meni kenenkin telttaan yöksi.

Paulus kohotti kulmiaan huomatessaan Lucyn punastuvan, iski takaraivonsa oksaan ja keskittyi katsomaan jälleen eteenpäin, kun hevoset harhailivat metsässä. Hän ei tiennyt tarkkaa reittiä, mutta tuskin he pahasti eksyisivät. Hän halusi pelata aikaa.
"Mitä sinä pidit telttamajoituksesta?"

Lucy piti katseensa tiiviisti Pradan harjassa tuntiessaan pistelevän lämmön poskillaan. Kyllä se puna siitä haihtuisi, kun hetki menisi. Hän ainakin toivoi niin, koska tuntui typerältä punastua jostain niin luonnollisesta. Kai aikuiset saivat tehdä mitä halusivat.
"Ei valittamista", tyttö vastasi harteitaan kohauttaen. "Ei kai se olisi ollut mikään vaellus, jos olisimme yöpyneet viiden tähden hotelleissa."

"Saitko ystäviä?"

"Minulla on sinut, Effie ja muut työkaverit, en kai tarvitse enempää ystäviä?" Lucy vastasi vältellen. Ei hän välttämättä kutsuisi ketään yhden vaelluksen jälkeen ystäväkseen. "Mutta tutustuin kyllä muihinkin." Ei hän sentään ihan tuppisuu ollut ollut koko viikkoa.

"Mikä oli mukavin päivä?"

"Kyselet vaikeita", tyttö protestoi. "Kaikissa oli jotakin mukavaa. Mutta ehkä viimeinen päivä oli mukavin kun tiesi, että pian pääsee takaisin kotiin."

"Vai niin", Paulus vastasi ja keskittyi hetkeksi houkuttelemaan Hemingwaytä yli matalasta purosta. Se oli valtava koettelemus ruunalle.

Prada pomppasi puron yli vaivattomasti, mistä tyttö oli kiitollinen. Hän ei olisi jaksanut seuraavaa kädenvääntöä jääräpään kanssa. Lucy taputti punaista, märkää kaulaa. Sade tuntui edelleen moukaroivan heitä armoa antamatta. Tyttö irvisti, kun kylmää sadevettä valui niskaa pitkin kastelemaan vedenpitävän takin suojelemaa selkää.
"Mitä te teitte täällä sillä aikaa? Tapahtuiko jotain kertomisen arvoista?" Lucy kysyi. Hän oli ensimmäisenä käynyt tarkistamassa Ivoryn aution karsinan ja todennut, ettei ihmettä ollut tapahtunut viikon aikana. Sen jälkeen kiinnostus tallin elämään kuluneelta viikolta oli ropissut pois.

"Samaa vanhaa", Paulus huokasi ja paukutti ruunan kylkiä pohkeillaan, kunnes se hypähti liioitellun korkealta pienen vesivanan yli, "nirsoja, turhantärkeitä kermaperseitä, joilla ei ole mitään parempaa tekemistä kuin etsiä valitettavaa ja tuijottaa napaansa."

"Voi ei", Lucy mumisi pahoittelevasti. Se ei ollut mukavaa. Tosin hän oli valmis olemaan seuraavan vuoden Henrietan henkilökohtaisena orjana, jos se vain toisi Ivoryn takaisin.
"Sawyerin läsnäolo taisi pitää pahimmat valittajat loitolla vaelluksen aikana", tyttö pohti ääneen. "Ainakaan kukaan ei vaatinut hevosensa jalkojen pesua jokaisen mutalätäkön jälkeen."

"Parasta niin", Paulus vastasi. Vaellus oli lomaa eikä silloin pitänyt poukkaroida kermaperseiden oikkujen mukaan.
"Lähtisitkö uudelleen vaeltamaan?"

"Lähtisin", Lucy vastasi epäröimättä. Hän mietti hetken, ennen kuin jatkoi. "Kävimme äitini kanssa kesäisin koko päivän kestävillä maastoretkillä ja kerran jopa Skotlannissa vaeltamassa työhevosilla. Eihän se ole sama asia kuin Effien järjestämä upea vaellus, mutta… Olen aina pitänyt vaeltamisesta."

"Oliko se upea?" Paulus tyrskähti.

"Oli se", Lucy totesi nyökäten. "Se olisi ollut upeampi, jos…" Lause jäi kesken, kun tyttö nielaisi papurikonkimon ruunan nimen. Ei saanut ajatella Ivorya, tai kyyneleet kohoaisivat jälleen silmiin. Hän oli jo oppinut työntämään ajatukset ruunasta sivuun tällaisina hetkinä. Se ei kuitenkaan estänyt häntä itkemästä iltaisin, kun kukaan ei ollut näkemässä.
"Se oli hieno reissu."

"Olisit nähnyt Effien. Hän oli kuin riivattu", mies hekotteli ja hoputti jälleen Hemingwayä.

"Varmasti", tyttö sanoi myötätuntoisesti irvistäen. Effien osa ei ollut ollut helppo. Olla nyt kaukana ja silti vastuussa kaikesta. Voi ei. "Selvisitte kuitenkin."

"Montako katastrofia vaelluksella oli?"

"En minä edes tiedä kaikista", tyttö naurahti pienesti. "Liiankin monta, jos Effieltä kysytään, siitä olen varma."

"No mutta näyttikö vaelluksella siltä, että asioita meni pieleen?"

"Vain jos tiesi, mitä ja keitä tarkkailla", tyttö totesi pienen vinon hymyn kera. "Uskon tosin, ettei suurin osa vaeltajista tajunnut mitään."

"Mitä siellä sitten tapahtui?" Paulus uteli. Hän halusi jotakin velhokieli-Effietä vastaan.

"Välillä eksyttiin reitiltä", tyttö sanoi miettien kuinka paljon voisi sanoa ennen kuin olisi Effien hampaissa. "Kerran yöpaikalla ei ollutkaan heiniä hevosille. Ei mitään, mitä ei olisi onnistuttu korjaamaan", Lucy jatkoi toivoen, ettei Paulus kyselisi enempää. Hän ei uskonut, että mies hyvää hyvyyttään tiedusteli moisia. Pauluksella oli jokin taka-ajatus.

"Aijai", mies naurahti ovelalla tavallaan hymyillen.

Lucyn epäilyt saivat vahvistuksen, kun tyttö vilkaisi suuren hevosen ratsastajan ilmettä. Tuo ovela hymy oli turhankin tuttu.
"Voimmeko jo etsiä reitin takaisin tallille?" Hän kysyi vilkaisten läpimärkiä ratsastushousujaan. Kauankohan kestäisi, että hän sulaisi tästä ikijäästä. Voisipa sade edes jo loppua. Ehkä Pradankin mieliala paranisi, jos suuret pisarat eivät iskisi heitä kuin jäiset piikit. Aina sopi toivoa. Sitä hän ei tosin maininnut Paulukselle. Ei sopinut valittaa jatkuvasti, tai hän jäisi yksin kylmään syyssateeseen.

"Koko ajanhan me", Paulus protestoi aavistuksen loukkaantuneena ja viittoili metsää ympärilleen, "tarkoitus on tehdä lenkki, joka vie meidät takaisin tallille."

"Tiedät siis, missä olemme?" Tyttö varmisti. Hänellä ei ollut enää mitään hajua suunnasta, joten ei voinut muuta kuin luottaa mieheen. Sadesään kurjuus ei tuntunut vetävän vertoja tytön kurjalle mielialalle, joka tuntui väistyvän vain hetkiksi ennen kuin muistutti uudestaan olemassaolostaan. Hän olisi niin paljon mieluummin jakanut Pauluksen hilpeyden, mutta se ei tainnut olla vaihtoehto.

"Suunnilleen", mies kohautti olkiaan ja työnsi oksia tieltään, "voisimme mennä vaikka tännepäin."

"Selvä", Lucy myönteli. Hän seuraisi perässä minne ikinä Paulus päättäisi mennä. Siinä ei tosin tainnut olla mitään uutta.

Reilun puolen tunnin rämpimisen jälkeen mies paikallisti tutun joen ja seurasi sen piennarta vastahakoista ruunaa hoputellen, kunnes puiden lomasta pilkotti tallin itäpuoli, vanhan heinäladon kivinen seinä, pyöröaitaus ja tarhojen ja laidunten valkeita aitoja.
"Nonni!" mies ilmoitti ylpeänä, hieraisten märkiä kasvojaan.

Lucy taputti Pradan kaulaa, kun talli tuli näkyviin. He olivat selvinneet takaisin. Hän voisi jatkaa eteenpäin surkeudessaan, jota sää tuntui vain lisäävän.
"Hyvin suunnistettu", tyttö sanoi pakottaen huulilleen pienen hymyn. Voisipa hän nauraa Pauluksen kanssa samoin kuin aiemmin. Kuten silloin leffassa tai synttäreillä tai… Mutta ei. Hänestä tuntui, että nauru oli kuollut iäksi. Järkevämpi puoli tiesi, ettei niin ollut. Hän nauroi jo, satunnaisesti, joten muutamassa kuukaudessa hän olisi jo lähes unohtanut papurikonkimon ruunan. Sekään ajatus ei ollut kovin lohdullinen, jos rehellisiä oltiin.

"Erinomaisesti", mies virnisti leveästi ja pudottautui korkean ratsun selästä oritarhojen vieressä, ja talutti sen sen sitten sisään tallin itäpuolen sivuovesta. Hän vilkaisi olkansa yli vaivihkaa. Pari kuukautta tyhjänä olleessa karsinassa vilahti jotain valkeaa. Paulus piilotti hymynsä. Effie oli ollut oikeassa. Hän käänsi Hemingwayn muina miehinä orikäytävälle ja vei ruunan karsinaan hoidettavaksi.

Lucy laskeutui selästä ja taputti ponin kaulaa löysätessään satulavyötä. Prada jaksoi vielä kiukutella sen verran, että polkaisi etukaviollaan kuralätäkköä, lennättäen likaista vettä jokaiseen ilmansuuntaan. Tyttö huokaisi katsoessaan housujaan, jotka olivat nyt paitsi märät, myös likaiset.
"Kiitos Prada", hän hymähti lähtiessään kiskomaan niskuroivaa ponia tallia kohti jättiläiseltä näyttävän hevosen perässä. Tyttö sujautti Pradan tottuneesti ponin karsinaan ja alkoi riisui sen ennätysajassa varusteista. Hän halusi eroon märistä vaatteistaan nyt eikä kohta. Tyttö vei varusteet paikoilleen ja heitti loimen ponin märkään selkään. Loimi kastuisi, mutta ainakaan poni ei olisi kylmissään. Hän suuntasi rehuhuoneelle lahjoakseen Pradaa porkkanalla. Poni oli sen ansainnut rämmittyään sateessa niinkin pitkään ilman suurempia kommelluksia. Tyttö vilkaisi vaistomaisesti tyhjän karsinan suuntaan suljettuaan rehuhuoneen oven perässään. Porkkana lipesi kädestä, kun hän kääntyi katsomaan uudestaan. Hän oli vain kuvitellut nähneensä valkean pään kurkkimassa kalterien lomasta. Mutta ei. Siellä se oli. Lucy veti terävästi henkeä ja lähti ripein askelin karsinaa kohti. Kyyneleet kimmelsivät silmissä, mutta ensimmäistä kertaa moneen viikkoon ne olivat ilon kyyneleitä.
"Ivory", tyttö henkäisi avatessaan karsinan oven. Ruuna hörisi kun Lucy lähes heittäytyi hevosen kaulaan välittämättä märkien vaatteiden aiheuttamasta epämukavasta olosta. Ivory oli täällä! Ruuna oli todella täällä, hän saattoi silittää sen ihanaa, sileää karvaa ja tuntea ruunan kehon lämmön poskeaan vasten. Hevosen hörinä sai naurun purkautumaan Lucyn huulilta, kun tyttö irrotti otteensa Ivoryn kaulasta voidakseen kietoa kätensä ruunan pään ympärille. Ivory oli palannut kotiin. Hän painoi otsansa hevosen otsaa vasten ja silitteli nöyrän ruunan poskia kyyneleet valuen. Ivory, ihana Ivory, oli jälleen siellä, minne kuului.

Paulus nojasi karsinan ovenpieleen käsivarret rennosti puuskassa ja lämmintä hymyä huulillaan.
"Onko nyt hyvä mieli?"

Lucy ei luottanut ääneensä riittävästi vastatakseen sanallisesti, mutta kääntyi nyökyttämään päätään Paulukselle. Hän ei hetkeksikään irrottanut otettaan ruunasta kuin varmistaakseen, ettei hevonen katoaisi heti kun hän ei enää koskisi siihen. Tyttö silitti hevosen poskea ja kiitti kaikkia maailman jumalia siitä, että Ivory oli palannut kotiin.
"Minulla oli sinua ikävä", tyttö sanoi ääni värähtäen ja hautasi kasvonsa uudelleen hevosen harjaan. Hän hengitti syvään hevosen tuttua tuoksua yrittäen rauhoittaa itseään. Nöyrä ruuna ei onneksi säikkynyt ihmisen yllättävää tunnekuohua vaan seisoi paikoillaan höristen silloin tällöin matalasti kuin vastaillen hoitajalleen.
"Miksei Effie kertonut, että Ivory on tulossa takaisin kotiin?" Tyttö kysyi paksulla äänellä saatuaan itseään edes vähän enemmän kokoon.

"Koska minä pyysin", Paulus vastasi ja kurottui rapsuttamaan ruunan samettista turpaa, "halusin yllättää sinut." Mies katseli parivaljakkoa hetken, ennen kuin jatkoi.
"Aikamoinen sotku. Ostajat syyttävät Henriettaa valheellisesta markkinoinnista ja ties mistä. Ei kuulemma kelvannut."

"Sen tosiaan teit", Lucy sanoi sormet valkeaan harjaan sotkettuina. Jos hän saisi päättää, hän ei koskaan päästäisi irti silkkisistä jouhista. Hän oli jo kerran menettänyt Ivoryn. Hän ei menettäisi enää toiste.
"Meidän onnemme, että he olivat idiootteja", tyttö sanoi hiljaa poski Ivoryn kaulaa vasten. Miten joku ei kelpuuttaisi Ivorya? Ruuna oli täydellinen! "Kai se sotku selviää niin, että Ivory voi jäädä tänne?" Lucy murehti heti. Hän ei tiennyt mitään tällaisista sotkuista, mutta ei kai Ivorya olisi tuotu tallille jos se ei sinne jäisi. Hevoselle ei tekisi hyvää seilata paikasta toiseen. Ainakin hän oli saanut hopeanhohtoisen ruunansa takaisin. Tuntui kuin kuukausia rikkonaisena ollut sydän olisi yllättäen saanut kaikki palat takaisin paikoilleen. Ivory oli kotona, ja se oli ainoa asia, millä oli väliä.

Mies laski katseensa ja liikahti vaivaantuneena. Hän ei osannut vastata. Henrietta ei yhtäkkiä päättäisi pitää hevosta. Se oli tuotu takaisin, koska se palautettiin myyjälle, mutta Paulus ei tiennyt hevosen tulevaisuudesta.
"Ainakin voit hoitaa sitä taas sen aikaa, kun se on täällä", mies ehdotti niin lohduttavasti kuin osasi.

Lucy nyökkäili silittäen samalla hevosen kaulaa. Jos hän olisi saanut päättää, hän olisi viettänyt seuraavan viikon Ivorya rapsutellen, mutta valitettavasti hänellä olisi muitakin töitä tehtävänä. Se ei kuitenkaan estänyt halaamasta hevosen kaulaa vielä kerran. Ei hänellä niin kiire ollut.
"Se on täällä vielä pitkään", Lucy sanoi varmalla äänellä. Ivory olisi täällä ikuisesti, jos hän saisi päättää. Ehkä hän voisi käännyttää kaikki uudet ostajaehdokkaat pois kertomalla tarinoita hevosen loukkaantumisista. Tosin se olisi ilkeää Ivorylle, joka oli maailman paras hevonen.
"Ihanaa, että se tuli takaisin kotiin."

Paulus liikahti vaivaantuneena.
"Lucy", hän aloitti varovasti, "Henrietta haluaa myydä sen."

"Mutta uuden ostajan etsimisessä kestää", tyttö vastasi haroen pehmein sormin valkeita jouhia. "Niinhän siinä kesti aiemminkin. Ivory ehtii kyllä kotiutua tänne. Ehkä Henrietankin mieli ehtii vielä muuttua."

"Lucy", mies vetosi ja laski kätensä tytön olkapäälle, "Henrietta haluaa paremman hevosen. Hän ei muuta mieltään. Hänellä on nyt entistä suurempi hoppu löytää ostaja. Ivory on myynnissä. En halua sydämesi särkyvän uudelleen."

"Ei", Lucy vastusti aavistuksen vaisumpana. "En halua ajatella sitä nyt. Ivory on täällä ja muulla ei ole väliä." Tyttö käänsi sinisten silmiensä katseen Paulukseen. "Anna minun olla hetki onnellinen siitä, että Ivory on täällä. Voit kertoa huomenna, miten se on myynnissä ja lähdössä uuteen kotiin, mutta anna minun tänään olla onnellinen. Jooko?"

Paulus huokasi, empi hetken ja lähti sitten karsinan ovelta tekemään päivätallia.

Lucy halasi Ivoryn kaulaa ja painoi suukon hevosen otsalle.
"Tuon sinulle ruokasi ihan kohta", tyttö lupasi ja jätti hevosen odottamaan päiväruokiaan karsinaan. Hän pyyhki kyynelten jäljet poskiltaan suunnatessaan käytävää pitkin rehuhuoneelle. Leveä hymy ei haihtunut kasvoilta. Hän vilkuili olkansa yli karsinaan kuin varmistaen, ettei hopeainen hevonen katoaisi mihinkään. Päivätallin hoitaminen tuntui sujuvan tavallista vaivattomammin nyt kun kaikki oli taas kohdillaan.

Päivätallin jälkeen Paulus lähti itäkentälle hyppäämään Miulla sateesta huolimatta - hän ei kaivannut yleisöä, ja Maybe seisahtui rapsuttamaan Ivoryn samettista, vaaleanpunaisen pilkun koristamaa turpaa.

Lucy olisi voinut lähteä kartanolle, mutta ajatus ei käynyt hänen mielessäänkään. Sen sijaan tyttö palasi Ivoryn karsinalle hymy huulillaan. Hevosen katsominen sai hymyn vain levenemään.
"Ivory tuli kotiin", hän sanoi iloisesti pysähtyessään Mayben rinnalle. Tyttö hymyili leveästi ja katsoi kaunista puoliveristä iloisin silmin. Lempeä ruuna oli taas täällä, heidän keskellään, heidän hellittävänään ja mikä parasta - hänen hoidettavanaan.

"Kuulin", Maybe virnisti ja antoi ruunan hamuta sormiaan, "olisit kuullut sen mekastuksen. Koko talli raikasi. Oli ihan sydän särkyä. Ilmeisesti sen tuominen tänne ei ollut tytön ajatus."

"Oh, mitä tapahtui?" Lucy kysyi kiinnostuneena. Tämän tarinan hän halusi kuulla. Ehkä se selittäisi, miksi Ivory ei ollut kelvannut ostajille, mikä taas voisi auttaa pitämään hevosen täällä pidempään. Ei hän kai saisi ajatella niin, mutta hän ei halunnut Henrietan myyvän ruunaa. Henrietan onneksi hän ei ollut tarpeeksi rohkea kertoakseen kauhutarinoita Ivorysta uusille ostajaehdokkaille.

"Sitä oli tuomassa kivikasvoinen mies ja täysin keuhkoin itkevä ja huutava tyttö", Maybe kuvaili, "tyttö riippui kai isänsä käsivarressa ja sanoi sydämensä särkyvän ja ettei antaisi isälleen koskaan anteeksi ja ettei hän halunnut toista hevosta. Mutta mies vain lykkäsi hevosen Sawyerin käteen ja puoliksi kantoi ja puoliksi raahasi parkuvan tytön mukanaan takaisin ulos."

Lucy vilkaisi Ivorya. Mies ei selkeästi tiennyt mitään hevosista, mutta tyttö oli nähnyt nöyrän ruunan ihanuuden. Hän oli silti onnellinen, että mies oli voittanut ja tuonut hevosen takaisin hänen luokseen.
"No, onneksi se tuli takaisin. Käy kyllä sääliksi sitä tyttöä", Lucy sanoi miettien miltä hänestä olisi tuntunut, jos Ivory olisi ollut hänen kunnes joku olisi päättänyt, ettei se sopinut hänelle. Hän oli surrut hoitohevosen menettämistä näin pitkään, joten tytön kiukuttelu oli aivan ymmärrettävää. Hänkin olisi parkunut ja huutanut Ivoryn lähtiessä, jos se ei olisi aiheuttanut potkuja töistä.

"Sanos muuta", Maybe huokasi muistellen verta jäätäviä huutoja. Onneksi hevoset olivat olleet ulkona.
"Menen katsomaan Pauluksen estetreeniä, nähdään!" hän huikkasi ja suuntasi kohti itäistä sivuovea.

"Joo, nähdään", Lucy vastasi katse jälleen ihanassa puoliverisessä. Hän vilkaisi ympärilleen ja astui sitten karsinaan halatakseen hevosen kaulaa vielä kerran. Ihanaa, että puoliverinen oli palannut. Hän oli ikävöinyt sitä niin kovin. Hänen ihana, kaunis ja lempeä ruunansa, joka valloitti kaikki hurmaavalla luonteellaan. Ivory oli todellinen helmi kilpahevosten joukossa. Sääli, ettei siitä ollut täyttämään omistajan toiveita. Ivory oli täyttänyt kaikki hänen toiveensa, eikä hän koskaan voisi ymmärtää, miten vuosia Ivoryn kanssa yhdessä kulkenut Henrietta saattoi harkita ruunan myyntiä.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   La Tammi 17, 2015 3:50 pm

Lokakuu 2014 - tiistai 21.10, iltapäivä

Lucy ei päässytkään ruunan selkään vielä seuraavana päivänä, sillä Henrietta saapui katsomaan hevostaan ja näytti kaikkea paitsi iloiselta seistessään ruunan karsinan edessä kädet lanteilla ja kulmat terävässä kurtussa.
"Haluatko lähteä Miulla maastoon minun sijastani?" Paulus tarjosi tytölle, kun Effie ja Maybe lähtivät tallista sateeseen, ensimmäinen hyppäämään energisellä Funksilla ja jälkimmäinen ratsastamaan koulua kallisarvoisella kimolla.

Lucy katseli Ivoryn karsinan suuntaan vaihtaen painoa jalalta toiselle. Henrietta ei näyttänyt iloiselta. Se ei ikinä luvannut mitään hyvää.
"Ei, mene sinä vain", tyttö vastusti katse yhä valkeassa hevosessa. "Minä pääsin jo kastumaan Rainin kanssa", hän mumisi. Käyntimaasto ei ollut ollut yhtään niin mukava, kun oli satanut ja hevonen oli tuntunut halukkaalta tekemään mitä tahansa muuta kuin maastoilua.

"Viitsisitkö ratsastaa Nimbuksella pienen koulutreenin?" mies ehdotti yrittäen houkutella tytön huomion pois uhkaavasta hahmosta ruunan karsinan edessä.

Lucy vilkaisi nopeasti Paulusta, mutta käänsi katseensa nopeasti takaisin karsinaan, joka oli ollut tyhjänä vielä eilisaamuna.
"Nimbus pitää sinusta enemmän", hän vastasi kuin se selittäisi kaiken. "Miksi tarjoat sitä minulle?"

"Koska minun pitää ratsastaa sekin tänään ja minä en ole yhtä hyvä kouluratsastaja kuin sinä. Sille tekisi hyvä saada osaavampaa käsittelyä aina silloin tällöin."

"Se osaa enemmän kuin me yhteensä", Lucy totesi pienen hymyn kera. Hymy oli ollut herkässä eilisestä lähtien. "Mutta voin minä sitä ratsastaa, jos välttämättä haluat. Se on tosi kiva hevonen."

"Arvostaisin sitä. Päästä Millis vain vapaaksi kentälle tai maneesiin, se pärjää siellä, ja voit keskittyä ratsastamaan", Paulus virnisti, läimäytti Lucya selkään ja lähti sitten varustetun, mustan täysiverisen kanssa syyssateeseen. Hän oli ujuttanut itselleen itsenäisen lenkin, ja kaksi uudempaa työntekijää saivat pitää toisilleen seuraa kaistapään ja sitruunan kanssa.

"Okei", tyttö vastasi ja hetken karsinan suuntaan tuijotettuaan, hän kääntyi Nimbuksen karsinalle. Tyttö laittoi hevosen valmiiksi ajatukset muualla. Hän veti syvään henkeä ennen kuin aukaisi karsinan oven. Jos hän kerran ratsastaisi ystävänsä hevosta, hänen olisi keskityttävä täysillä siihen, mitä oikein teki. Muutoin tästä ei tulisi yhtään mitään. Varsa oli kasvanut päätähuimaavalla vauhdilla, mutta se oli edelleen yhtä ilkikurinen ja kovapäinen kuin pienempänäkin. Oi voi. He kuitenkin selvisivät maneesiin ilman sen suurempia ongelmia. Lucy ei viitsinyt viedä varsaa sateeseen. Hän ei halunut joutua vastuuseen siitä, että työnantajien suuri lupaus sairastuisi.
"Mitäs me tänään tehtäisiin", tyttö pohti ääneen laskiessaan jalustimia. Mitäköhän Paulus toivoi hänen tekevän hevosen kanssa? No, ehkä hän keksisi tekemistä sitä mukaa kun saisi tuntumaa ratsuunsa. Tyttö nousi satulaan ja joutui hetken hätyyttelemään varsaa kauemmas. Millionaire ilmeisesti tykkäsi jahdata varpaita. Hän kannusti Nimbuksen uralle työntäen Ivoryn kokonaan pois ajatuksistaan. Hänen olisi keskityttävä kärpäskimoon siksi aikaa kun istuisi sen selässä. Hän oli sen velkaa Paulukselle, kun oli saanut mahdollisuuden ratsastaa tammaa.

Hetken kuluttua Lucy sai seuraa Henrietasta, joka talutti myrtyneen näköisenä varustettua Ivorya perässään. Nainen mulkaisi epäluuloisesti maneesissa juuri pukkispurttia tekevää varsaa, ja heilautti itsensä sitten pahantuulisuutta säteillen ruunan selkään hoputtaen sen kävelemään uran sisäpuolelle.

Lucy pakotti selkänsä suoraksi Nimbuksen selässä kun näki saavansa seuraa. Tyttö keräsi tamman ohjia ja mietti, pitäisikö hänen huikata Millionairelle jotakin. Varsa tuskin lopettaisi riehumistaan, vaikka hän miten huutelisi ja komentaisi sitä, joten ehkä oli parempi vain olla hiljaa ja leikkiä, ettei hän nähnyt mitään. Henrietan pahantuulisuus sai hänet kuitenkin miettimään uudestaan, olisiko sateessa riekkuminen niin huono juttu Millionairelle. Hän alkoi työstää kilttiä tammaa käynnissä, vaatien tunnolliselta hevoselta syviä kulmia ja huolellisia teitä. Hevonen tuntui pehmeältä ja herkältä hänen allaan, mutta sen keskittyminen rakoili, kun tamma vilkuili silloin tällöin varsansa puuhia. Onneksi kukaan ei olettanut heidän näyttävän täydellisiltä.

Mitä tahansa Lucy teki, Paulus olisi varma, että se oli hyväksi tammalle. Mies poti huonoa omaatuntoa siitä, miten huolimattomasti ja huonosti - ainakin omasta mielestään - ratsasti. Hän oli varma, että Nimbukselle teki hyvää tulla ammattitaitoisemman ratsastajan hellimäksi aina silloin tällöin. Henrietta oli liian keskittynyt omaan ratsuunsa etsiäkseen Lucysta virheitä, sillä nyt hän näki niitä ostajakokelaassa, joka oli päästänyt Ivoryn rapistumaan täysin. Ruuna ei kuitenkaan ollut aivan jumissa, mikä oli yllättävää. Nainen sai käyttää kuitenkin tarmoa saadakseen ruunan kunnolla peräänantoon ja liikkumaan kuin kunnon kilparatsu. Hän tajusi Lucyn olevan toinen ratsastaja vasta kun olisi kaivannut jotakuta pystyttämään esteitä. Tsk, olkoon.

Lucy jatkoi yksinkertaisten tehtävien parissa. Kai mammalomalta palaavalle tammalle suotiin sellainen luksus? Hän siirsi hevosen raviin ja jatkoi huolellista, pikkutarkkaa puurtamista kärpäskimon kanssa onnistuen lähes kokonaan unohtamaan Ivoryn läsnäolon. Hän pyysi Nimbukselta siirtymisiä peräjälkeen, kunnes tamma kaarsi kaulaansa ja reagoi pienimpäänkin pidätteeseen epäröimättä. Hän taputti hevosen kaulaa. Upea tamma. Pauluksella oli hieno hevonen käsissään. Hevonen oli vielä kankea ja varmasti ruosteessa vietettyään ansaittua lomaa varsansa kanssa, mutta se tuntui jo paremmalta kuin aiemmin. Lucy uskaltautui jopa pyytämään pohkeenväistöä käynnissä. Kun se sujui, hän siirtyi raviin jatkamaan samoja harjoituksia. Oli mukava ratsastaa hevosta, joka liikkui itsenäisesti eteen. Hän oli liiankin tottunut ratsastamaan jokaisen askeleen alusta loppuun Rainin kanssa.

Lucy laukkasi pääty-ympyrällä Nimbuksen kanssa. Tamma nyökytteli päällään hetken, mutta rauhottui kulkemaan peräänannossa, kun ratsastaja tiivisti istuntaansa. Hevosen pehmeä, rytmikäs laukka oli vaivaton. Se tuntui upealta. Hän saattoi vain toivoa, että se näytti edes kelvolliselta, sillä olisi noloa näyttää kerrassaan osaamattomalta Henrietan silmien alla. Vaan olihan toinen nähnyt hänet Ivorynkin selässä, joten ehkä Henrietta ei enää yllättyisi mistään. Tyttö vilkuili silloin tällöin Millionairea, joka oli jo muutamaan kertaan keksinyt ylimääräistä ohjelmaa - kuten sen, että oli hauska jahdata laukkaavia hevosia. Nyt varsa näytti keskittyvän tutkimaan maneesin pohjaa. Hyvä niin. Eipähän olisi aiheuttamassa enempää tuhoa. Varsa loikki pitkillä jaloillaan sinne tänne, puhalteli ilmaa suurista sieraimistaan ja kuopaisi hiekkaa etukaviollaan. Olipa se energisellä päällä. Onneksi hän ei joutunut käsittelemään punertavaa tammaa päivittäin.

Lucy hidasti Nimbuksen raviin ja antoi tammalle pidempää ohjaa. Se oli työskennellyt hyvin ja onnistuneeseen laukkatyöskentelyyn oli hyvä lopettaa. Hän ravasi laajoja kaaria ja loivia kiemuroita antaen hevosen painaa kaunista päätään alemmas. Nimbus oli ollut upea ratsastettava. Hänen pitäisi muistaa kehua tammaa Paulukselle.
"Millionaire, tules tänne", tyttö huhuili varsaa, joka pomppi ihmeellisiä nelijalkaloikkia maneesin keskellä. Nimbuskin tuntui kantavan huolta varsan olinpaikasta, sillä valkeat korvat kääntyilivät seuraamaan pienokaisen puuhia. Lucy hidasti käyntiin ja antoi Nimbukselle lähes täysin pitkät ohjat, vaikka vilkaisikin aavistuksen epäluuloisesti teinityttöä mustan täysiverisen kanssa. Ehkä Nimbus keskittyisi varsaansa sen verran, ettei yhtyisi toisen tamman sähellykseen. Millionairekin tuli tönimään Nimbuksen lapaa pienellä päällään. Suuret korvat kääntyilivät varsan päässä kun se pohti, mitä tuhoja tekisi seuraavaksi. Tai ehkä se mietti jotain ihan muuta. Lucy vain oletti, että punainen pikkuhevonen suunnitteli aina jäyniä.
Tyttö pysäytti tamman keskelle maneesia ja liukui alas selästä. Millionaire tuli heti tönimään häntä päällään, mutta hän ajoi varsan kauemmas. Ainakin varsa kunnioitti ihmisiä sen verran, että tiesi, milloin oli aika väistää. Lucy nosti jalustimet ylös ja lähti tallia kohden. Hän nappasi Millionairen riimusta kiinni, kun varsa näytti kiinnostuvan Sillystä. Ehei. Nyt mentiin talliin. Tyttö oli kiitollinen, kun maneesin ovi aukesi ennen kuin hän ehti sinne asti. Ruunikko tamma asteli valmentajan rinnalla maneesiin. Huh. Onneksi Lucy oli ehtinyt pois tieltä. Hän ei halunnut ratsastaa valmentajan silmien alla. Tyttö livahti ovesta varsan ja Nimbuksen kanssa.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   Ke Toukokuu 20, 2015 4:43 pm

Perjantai 13. maaliskuuta, klo 15:21 - Ivory

Aurinkoinen iltapäivä ei ollut ainoa syy, mikä oli raahannut pyöreän naisen tänään tallille. Hänellä oli suunnitelma, mutta sen toteuttamiseen hän tarvitsisi apua. Lucyn vapaapäivä oli ollut täydellinen mahdollisuus hiippailla tallille ilman pelkoa serkkuun törmäämisestä. Lucy oli tätinsä kanssa kiertelemässä kauppoja, mikä tarjosi hänelle riittämiin aikaa etsiä haluamaansa työntekijää. Lucy puhui Pauluksesta niin usein, että Bethany oli luottavaisin mielin liikkeellä. Kyllä hän muistaisi Pauluksen kasvot, kunhan näkisi miehen. Hän harppoi tallin pääkäytävää pitkin korkokengissään katsellen ympärilleen valppaana. Oliko tuo- ei, tuo ei ollut Paulus, tuo oli Oliver, jos Lucyn puheisiin oli luottamista. Hän tunsi työntekijöitä hävettävän vähän, sillä yleensä kävi täällä lähinnä hakemassa Rainin ratsastustunteja varten. Bethany suoristi kesäistä mekkoaan, jonka oli ostanut viikkoa aiemmin kaupasta ja jatkoi vaelteluaan käytävillä. Hän ei tosiaankaan ollut pukeutunut ja meikannut tallia varten, mutta eipä hän tänään aikonut hevostaan ratsastaakaan.
"Oletko Paulus?" Pyöreä nainen kysäisi siististi nypittyjä kulmakarvojaan kurtistaen. Hän oli ollut väärässä. Hänellä ei ollut pienintäkään muistikuvaa, miltä Paulus näytti.

Synkeä, ryhdiltään saalistajamainen mies ryhdistäytyi uhkaavasti täyteen pituutensa ja tuijotti ilmestystä tummat kulmat julmassa, epäluuloisessa kurtussa mittaillen naista katseellaan. Jokin näyssä oli tuttua. Mutta mistä tämä tanttara tiesi hänen nimensä? Oliko hän vaikeuksissa?
"Mitä haluat?" hän töksäytti karusti, pyöräytti puolittain silmiään ja näytti nielevän kalanmaksaöljyä, kun yritti tehdä olemuksestaan hieman vähemmän torjuvaa.
"…Miten voin auttaa?"

Bethany tuli siihen tulokseen, että hänen serkullaan oli ehdottomasti naksahtanut jotakin päässä, jos tämä oli Paulus, josta tyttö oli käyttänyt lähinnä sanoja 'mukava', 'kiltti' ja 'ihana'. Mies ei kuitenkaan ohjannut häntä kenenkään toisen päänvaivoiksi, joten Lucy oli vain seonnut.
"Haluan yllättää Lucyn", hän vastasi hymyillen leveästi. Jonakin toisena päivänä hän ei olisi kiinnittänyt mitään huomiota Pauluksen kaltaisiin henkilöihin ja jos olisi pakon edessä joutunut puhumaan noille, olisi hän turvautunut kylmään ääneen, mutta nyt hän oli innoissaan. "Luuletko että ehtisit uhraamaan muutaman minuutin?" Hän ei yleensä kysellyt, mutta ehkä Lucyn kavereille pitäisi olla mukava. Yrittihän Lucykin aina olla mukava hänen kavereilleen, vaikka serkku ei jostakin kumman syystä heistä pitänyt.

Ristiriitaiset tunteet repivät Paulusta. Hän halusi mahdollisimman kauas kyseisestä tanttarasta, joka muistutti häntä kauhistuttavasti nuoremmasta, viattomammasta versiosta Cicistä, mutta jos kyse oli Lucyn onnesta, ehkä oli hänen velvollisuutensa olla apuna. Epäluulo nosti jälleen päätään. Yllättää miten? Olisiko tämän - kyseessä oli kai Lucyn serkku - hempukan ajatus ihanasta yllätyksestä sama kuin hänen? Ja no, Lucyn tietenkin.
"Mitä tarvitset?" mies kysyi jokseenkin epäluuloisesti, mutta vähemmän piikikkäästi kuin aikaisemmin.

Bethany otti epäluuloisen kysymyksen suostumuksena. Paulus auttaisi häntä, mahtavaa. Enää tarvitsisi saada äiti ja isä vakuutettua siitä, miten hyvä idea tämä olisi, eikä se voisi olla kovinkaan vaikeaa.
"Haluan nähdä sen hevosen jota Lucy vuokraa. Sen… Ivoryn?" Hän lausui nimen aavistuksen epävarmasti, sillä vaikka Lucy puhui hevosesta viikosta toiseen, ei hän ollut vaivautunut painamaan nimeä mieleensä. Hänelle riitti että hän muisti Rainin ja ratsastuskoulun upean valkoisen satuhevosen nimen.

"Mitä haluat Ivorystä?" Paulus kysyi ja mittaili Bethanya katseellaan kuin yrittäen nähdä, olisiko nainen maalaamassa ruunan kirkuvan vaaleanpunaiseksi. Hän kuitenkin viittasi naista seuraamaan ja lähti harppomaan käytävää eteenpäin kohti Ivoryn karsinaa, missä ruuna nuoli hartaasti muovista ruokakuppia unohtuneiden murusten toivossa.

"Nähdä sen", hän naurahti kuin olisi juuri kertonut vuosisadan parhaan vitsin. Korot kopisten nainen kipitti Pauluksen harppausten perässä sipaisten ohimennen kiharrettuja hiuksiaan varmistaakseen, että ne näyttivät edelleen moitteettomilta. Kevät oli saapunut, joten hän oli kiskonut kesämekon päälleen välittämättä äitinsä vastusteluista ja lämpömittarin antamista varsin alhaisista lukemista.
"Kai se on ihan täyspäinen?" Bethany kysäisi aavistuksen huolissaan. Ei kai Lucy olisi mitään sekopäätä halunnutkaan ratsastaa, mutta parempi kuitenkin varmistaa. "Ainakin se on tosi söpö", hän julisti. Hevosella oli hauskat täplät ja kaikki. Ei ihme että Lucy tykkäsi siitä.

Paulus vilkaisi naista alaviistoon ja hillitsi halunsa pyöritellä marttyyrin elkein silmiään.
"Joo", hän töksäytti sosiaalisesti, mutta jatkoi hetken kuluttua, "se on hyvätapainen, varma ja järkevä." Mies veti karsinan äänettömän liukuoven auki ja naksautti hevoselle kieltään, mikä sai sen nostamaan päänsä korvat höristyen ja siirtymään ovelle herkkupalojen tai rapsutusten toivossa.

"Hyvä", hän nyökkäsi ja ojensi kättään ruunan haisteltavaksi. Sen lähemmäs hän ei aikonut mennä, ettei sotkisi mekkonsa kukkaiskuosiin valkeita karvoja tai kauran värjäämää sylkeä. Hän mittaili hevosta katseellaan kuin ymmärtäisi niistä paljonkin, vaikka tosiasiassa hän ei ymmärtänyt muuta kuin sen, miten suloisen värinen Ivory oli. Tulisikohan siitäkin valkoinen satuhevonen, kun se olisi vanha?
"Lucy kai tykkää siitä aika paljon, eikö?" Hän kysäisi kääntyen kokonaan Pauluksen puoleen. Mies taisi tietää hänen serkkunsa nykyään paremmin kuin hän itse.

Pauluksen silmät siristyivät jälleen. Jos hän vastaisi myöntävästi, tekisikö serkku jotain narttumaista? Puukottaisiko hän vahingossa Lucya selkään?
"Miksi kysyt?" mies tivasi vainoharhaisena ja rapsutti hevosen valkeaa otsapyörrettä, "tietenkin Lucy tykkää siitä. Mistä ei tykkäisi?"

"Koska se ei halunnut autoa lahjaksi mutta ois silti kiva hommata sille joku myöhänen synttärilahja, mistä se oikeesti pitäisi", hän totesi harteitaan kohauttaen. Bethanyn maailmassa hevosen ostaminen oli samanlaista kuin auton hankkiminen, jopa helpompaa, koska hänen haluamiaan autoja valmistettiin verrattain vähän ja myytiin vain hienoimmissa liikkeissä. Hevosia oli kaikkialla ja totta kai ne olivat myynnissä, kunhan tarjosi tarpeeksi.
"Se puhuu Ivorysta aina kun käy kotona."

Ugh, rikkaat, hemmotellut, etuoikeutetut pennut, jotka… Paulus mulkaisi Bethanya hölmistyneenä.
"Mitä? Haluatko ostaa Lucylle hevosen? Tämän hevosen?" mies kysyi epäuskoisena ja osoitti Ivorya, joka seisoi kärsivällisenä karsinansa ovella tiedottomana tulevaisuuttaan koskevasta keskustelusta.

Bethany nyökkäili innoissaan. Kyllä, juuri niin. Hän halusi ostaa Lucylle hevosen, ellei sitten Pauluksella ollut parempia ideoita.
"Ellei se sitten tykkäisi enemmän jostain muusta? Uudesta kitarasta ehkä?" Sitä hän tosin epäili, kun parhaat päivänsä tuhat vuotta sitten nähnyt kitara oli aina tuntunut olevan Lucyn ylpeys. "Vai onko sillä muita suosikkiheppoja? Muita kuin Rain, tietenkin, koska se on mun", hän totesi. Tietenkin Bethany oletti Rainin olevan Lucyn lempihevonen. Olihan hän avokätisesti antanut serkkunsa ratsastaa Rainia ennenkö tyttö oli löytänyt täältä töitä ja muuttanut omilleen.

Paulus toljotti. Hän halusi vihata tätä etuoikeutettua pentua, joka ei koskaan joutunut tekemään töitä tai ajattelemaan muita, mutta… Voisiko Bethany todella hankkia Ivoryn Lucylle? Arvostaisiko Lucy lahjaa vai heittäytyisikö idiootiksi ja kitisisi, ettei voisi ottaa sitä vastaan? Mies rykäisi, äänensä kadottaneena.
"Öö, joo. Luulen, että Lucy tykkäisi Ivorysta", hän sanoi mahdollisimman ilmeettömästi, sydän pamppaillen. Naisista ei koskaan tiennyt. Oikukkaita petoja.

"Loistavaa!" Bethany julisti innostuneesti käsiään yhteen taputellen. Hän oli vaivannut pientä päätään tavattoman monta tuntia yrittäessään keksiä serkulle sopivaa lahjaa tasaluvun saavuttamisen kunniaksi. Hän oli käynyt läpi autot, ulkomaan matkavaihtoehdot ja Tiffanyn koruesitteet, mutta vastaus olikin ollut täällä koko ajan. Ivory olisi mahtava lahja. Lucy tykkäisi siitä varmasti, kun Pauluskin oli sitä mieltä.
"Kuka sen omistaa? Niin tiedän kenelle pyydän iskää soittamaan", hän kysyi ajatukset jo muualla harhaillen. Hän voisi ostaa ison rusetin Ivoryn kaulaan ja koristella karsinan oven lahjapaperilla ja tuoda Lucyn silmät sidottuina katsomaan. "Eihän sitä tarvii kokeilla tai mitään, kun Lucy ratsastaa sitä niin paljon muutenkin?" Bethany pohti ääneen. Hänen kokemuksensa hevosten ostamisesta rajoittuivat Rainiin ja silloinkin mukana oli ollut ratsastuksenopettaja, joka oli hoitanut kaiken turhan paperisodan isän kanssa.

Paulus yritti pysyä perässä, kun ajatukset myllersivät. Tästä voisi tulla upeaa. Miten hän toivoi, että kaikki sujuisi - ja että Lucy näkisi lahjan onnena eikä kiukuttelisi.
"Tuota, ei tarvitse kokeilla. Henrietta Thorpe on sen omistaja. Ja Ivory on myynnissä. Sillä on tuoreet kuvat ja eläinlääkärinlausunto", mies raakkui hölmistyneenä.

Ai niin, Lucy olikin maininnut hevosen olevan myynnissä kun oli käynyt kylässä, hän vain oli unohtanut koko jutun kun oli keskittynyt miettimään ihanaa brasilialaista vaihto-opiskelijaa, joka oli tullut heidän kouluunsa. Pablokohan se oli. Ne ruskeat kiharat ja suklaasilmät olivat saaneet kaikki sekaisin.
"No sittenhän se on helppoa", hän naurahti innoissaan. Jos hevonen oli jo valmiiksi myynnissä, mikään ei estäisi häntä toteuttamasta vuosisadan parasta ideaansa. "Iskä saa siis soittaa sille ja sopia yksityiskohdista. Eiköhän ne pääse yhteisymmärrykseen. Tästä tulee mahtavaa, Lucy tykkää niin paljon! Et muuten saa kertoa sille mitään, tää on yllätys. Se sai jo pienemmät lahjansa joten se ei varmaan osaa edes odottaa mitään, mikä tekee tästä kymmenen kertaa hauskempaa."

"Joo", mies mumisi hämillään. SIsäinen pessimisti maalasi kauhukuvia, kuinka meikattu tanttara vetäisi herneen nenään ja ostaisi hevosen itselleen tai Ivorylle sattuisi jotain juuri ennen idean toteutumista tai Henrietta päättäisi pitää sen tai Lucy saisi asiasta vihiä, mutta kaupat eivät toteutuisikaan…
"Tuota, milloin ajattelit, ööh, toteuttaa tämän… Jutun?"

Bethany oli ajatuksineen jo edennyt niin kauas tulevaisuuteen, että suunnitteli heille yhteisiä ratsastustunteja Lucyn kanssa, mutta Pauluksen kysymys palautti naisen takaisin maanpinnalle, tai ainakin niin lähelle sitä kuin Bethanylle ylipäätään oli mahdollista päästä.
"Heti kun vaan ehdin", hän totesi nyökytellen. "Tänään on illalla yhet bileet mutta jos ehdin niin puhun vanhemmille ennen sitä. Riippuu ihan siitä … Thorpesta, miten nopeesti heppa saa vaihdettua omistajaa", Bethany kohautti harteitaan. Hän joutui hetken kaivelemaan Ivoryn omistajan nimeä mielestään. Missä olivat kaikki Smithit ja Millerit, kun niitä eniten kaivattiin?
"Mutta ei kai sillä niin kiire oo? Vai onko Ivory joku huippukilpahevonen, jonka kaikki haluaa? Koska sit pitää soittaa iskälle heti."

Nyt piti ajatella. Käytä aivojasi Paulus.
"Se on menestynyt, kansainvälinen kilparatsu", mies sanoi sanoja tapaillen. Kömpelö, hellämielinen, äärirajoilleen pakotettu hevosraukka oli oikeampi kuvaus, hänen mielestään.
"Omistaja on myymässä sen heti, kun oikea tarjous tulee."

Bethanyn ilme venähti. Kansainvälinen kilparatsu? Miksi Lucy sellaista ratsasti? Hän ei nyt ymmärtänyt yhtään, mitä täällä tapahtui. Lucy oli puhunut Ivorysta maastohevosena. Eiväthän hienot kilpahevoset köpötelleet maastossa! Ne hyppäsivät itsensä korkuisia esteitä ja lensivät nummien halki ja ravasivat paikoillaan.
"Oho. Luulin että se on joku entinen tuntihevonen", hän kohautti harteitaan. "No, ei kai sillä väliä, kunhan Lucy tykkää siitä." Kunhan hän osaisi enemmän kuin Rain, hän voisi mankua isältään ratsastuskoulun valkoisen satuhevosen kaltaista ruusukehaita. Siihen asti Rain riittäisi hänelle.

"Ei, Ivory on kisahevonen", Paulus korjasi tietämättä tekikö enemmän hyvää vai hallaa, "mutta Lucy varmasti haluaisi tarjota sille rennon, öh, eläkeajan."

"Ai se on jo niin vanha? Ei kai se vielä kuole? Olisi ikävää ostaa Lucylle hevonen jos se kuolisi parissa kuukaudessa", Bethany pohdiskeli kulmiaan kurtistaen. Hän ei ollut perehtynyt hevosten eläkeikään kovinkaan tarkasti.

"Sillä on vielä kymmenestä viiteentoista vuotta aikaa jäljellä", Paulus vastasi harvinaisen kärsivällisesti, yrittäen pähkäillä sanomisiaan epätoivoisesti.
"Se on täydellinen hevonen Lucylle."

"No hyvä", Bethany totesi kaivaen jo puhelintaan taskusta. Hän nappasi uusimmalla iPhonella muutaman kuvan Ivorysta. Pitäisihän hänellä olla kuvamateriaaliakin, millä vakuutella vanhempia siitä, että Ivory olisi jokaisen punnan arvoinen ostos. "Kiitti, tästä oli paljon apua."

"Ööh, ei mitään", mies mutisi hieroen niskaansa vaivaantuneena. Hän ei ollut tottunut kiitoksiin, edes puolivillaisiin. Mies sulki karsinan oven, kun Bethany oli saanut tarpeekseen ja sulloi kädet taskuihin, kun ei tiennyt mitä tekisi niillä. Hänen olisi pakko vältellä Lucya. Hän ei voisi piilotella tällaista asiaa tytöltä ilman, että tämä arvaisi jonkin olevan pielessä.

Bethany kääntyi kannoillaan ja kipitti korot kopisten ulos tallin ovista. Hän soittaisi isälleen ajaessaan kotiin päin ja innostaisi vanhempiaan suostumaan tähän. Tämä olisi paras lahja ikinä, ja hän oli keksinyt sen ihan itse! Nainen hykersi tyytyväisenä ohittaessaan Oliverin, joka palasi talliin vietyään pilkullisen poniruunan laitumelle muiden ponien sekaan. Hän vilkaisi Tuggyn karsinaan vain todetakseen, että ori söi edelleen kiireettä kaurojaan. Hevonen oli tänään tavallistakin hitaampi. Olisi vain pitänyt jättää ori syömään ulos, vaikka Clifton siitä aina valittikin.
"Moi", mies tervehti Paulusta vilkaisten pikaisesti olkansa yli orin suuntaan. "Oletko lähdössä vapaalle vai jäätkö vielä pyörimään tallille?" Hän kysäisi painoaan jalalta toiselle vaihtaen. Hän ei jaksaisi jäädä odottelemaan Tuggya kun voisi olla kotona siskonsa seurana, mutta toisaalta orin lykkääminen työkaverin murheeksi ei sekään ollut kovin kilttiä.

"Jään tänne", Paulus vastasi yllättämättä itseään tai keskustelukaveria - hän ei tainnut tehdä muuta kuin tehdä töitä tallilla ja sitten tehdä töitä kartanossa.
"Mitä tarvitset?" hän kysyi, muttei tylysti.

Oliver oli suorastaan helpottunut, kun Paulus sanoi jäävänsä ja uteli heti perään, mitä hän tahtoi. Ehkä hän oli turhankin ennalta-arvattava pyyntöjensä kanssa, kun tuntui aina vain haluavan jotakin, mutta jonakin päivänä hän vielä korvaisi vaivan, jota oli aiheuttanut.
"Tuggy syö edelleen, ja tahdista päätellen sillä kestää vielä. Se varmaan laskee jyviään, että sai varmasti oikean määrän", mies mumisi viimeisen lauseen jättäen sanomatta sen, että Clifton ainakin olisi tehnyt niin. Tiukka ja vaativa nainen olisi hyvinkin voinut punnita orinsa ruuat, jotta Tuggy saisi varmasti jyvälleen oikean määrän. "Sen pitäisi päästä takaisin tarhaansa, enkä mielellään pitäisi Rosea nälässä kotona siihen asti, että se on vihdoin päättänyt syödä ruokansa loppuun." Hänen pitäisi käydä kaupan kautta, sillä jääkaappi ammotti tyhjyyttään.
"Voisitko mitenkään viedä sitä pihalle, kun se on saanut kipponsa tyhjäksi?"

"Joo", mies vastasi miehekkään karusti, mutta melkein ystävällisesti. 'Totta kai' ja 'mielelläni' eivät kuuluneet hänen sanavarastoonsa, mutta äänensävy tai vähintään pehmeämpi reuna tylyssä olemuksessa välittivät saman viestin.
"Mene vain", hän lisäsi ja nyökkäsi käytävän päädyssä olevia, tummapuisia kaksoisovia kohti.

"Kiitos", Oliver vastasi helpottuneena. "Jään palveluksen velkaa", niiden sadan aiemman lisäksi. Hän kääntyi kannoillaan ja harppoi kuluneet tennarit pehmeästi lattiaan tömähdellen oville. Kunhan hän muistaisi käydä kaupassa, kaikki olisi kotona valmiina iltaa varten. Hänellä ei ollut tänään iltavuoroa baarissa, mikä oli ensimmäinen kerta ties kuinka moneen viikkoon, mutta hän oli lähes helpottunut. Väsytti jo nyt niin vietävästi, ettei hän tiennyt, miten olisi selvinnyt koko yön valvomisesta.

Paulus jäi nojaamaan Tuggyn karsinan seinään, kädet taskuihin unohtuneina ja ajatukset seikkaillen, kun hän odotti orin päättävän päiväruokansa. Lucy voisi saada Ivoryn omakseen. Jos jokin hänen elämässään menisi edes kerran oikein eikä tuottaisi pettymystä, hän toivoi, että se olisi tämä. Lucy saisi rakastamansa hevosen omakseen. Eikä Paulus paljastaisi salaisuutta - vaikka se sitten tarkottaisi sitä, että hän välttelisi Lucya siihen saakka, että yllätys ratkeaisi.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   Ke Toukokuu 20, 2015 4:44 pm

Torstai 14. toukokuuta 2015, ilta - Poikaystävä

Lucy ravasi hermostuneena kylpyhuoneen ja oman huoneensa väliä kelloa vilkuillen. Ethan oli luvannut hakea hänet Rosings Parkista autollaan jotta he voisivat mennä elokuviin, mutta mies oli halunnut tulla jo hyvissä ajoin ennen näytöksen alkua nähdäkseen hänen ystävänsä. Lucy ei tiennyt, kumpaa jännitti enemmän; sitä, mitä Ethan ajattelisi hänen ystävistään ja työkavereistaan ja kämppiksistään, joista hän oli puhunut paljon, vai sitä, mitä hänen ystävänsä ajattelisivat hontelosta miehestä, josta hän oli ollut yllättävän vähäsanainen. Hän oli melko varma, että Effie ei nauraisi päin Ethanin kasvoja, vaikka Ethan sanoisi tai tekisi mitä, mutta Pauluksesta hän ei mennyt takuuseen. Tyttö vilkaisi ties kuinka monennen kerran kalpeita kasvojaan peilistä. Kevätaurinko ei ollut tarttunut kalvakkaan ihoon kaikkien tallilla ja ulkoilmassa vietettyjen tuntienkaan jäljiltä, mutta tänään hän tiesi värittömyyden johtuvan pääasiassa hermostuneisuudesta. Ehkä olisi vain pitänyt hypätä bussiin, niin hän olisi välttynyt väistämättä kiusalliselta tapaamiselta ja keskustelulta, jonka Ethanin ilmestyminen Lodgen oven taakse saisi varmasti aikaan, vaikka yllätyksenä sen ei pitäisi kenellekään asukkaalle tulla, kun he olivat puhuneet tästä paria päivää aiemmin. Lucy pudisti pienesti päätään ja käski itsensä keskittyä. Hän oli tavattoman tyytyväinen elämäänsä, nyt kun oli unelmiensa hevosen virallinen omistaja, sai tehdä työtä jota rakasti päivästä toiseen ja oli sattunut törmäämään mieheen, joka osoitti hänelle huomiotaan. Oli turha hermoilla, tyttö vakuutti itselleen palatessaan olohuoneen puolelle ja suodessaan jännityksen kiristämän hymyn ystävilleen. Hänen teki mieli kysyä jotain typerää, kuten sitä, miltä hän näytti istuvissa, tummansinisissä farkuissa ja siistissä, turhankin koristeellisessa tummanpunaisessa topissa, jonka ostamista Bethany oli vaatinut niin vetoavasti, ettei hän ollut voinut kävellä merkkipaidan ohitse, vaikka sen hinta olikin ollut aivan liikaa hänelle, mutta puri huultaan ja vilkaisi kelloaan, vaikka tiesikin, ettei minuuttiviisari ollut ehtinyt montaa kertaa liikahtaa sitten viime vilkaisun.
"Mitäköhän Millionairelle kuuluu?" Lucy pohti ääneen saadakseen ajatuksensa hetkeksi eroon Ethanista ja ystävien reaktioista silmälasipäiseen mieheen. Hän ehtisi murehtia sitä myöhemminkin, kuten vaikka sen jälkeen, kun olisi nähnyt, mitä tänäiltana tapahtuisi.

"Se kasvaa ja kaunistuu", Effie vastasi katse tabletilla liukuvassa tekstissä, kun toinen läsnäolija ei avannut suutaan. Nainen istui sohvalla töistä päälle jääneessä kynähameessa, valkeassa, naisellisessa puserossa sekä liituraitaisessa jakkutakissa; hän oli polkaissut avokkaat sohvan vierelle ja pyöritteli särkeviä nilkkojaan voimatta irrottaa huomiotaan tabletille vilkkuvista sähköposteista, viesteistä ja akateemisesta artikkelista, jota puhtaaksiluki Harrylle. Hän komensi Foxyn tuimalla katseella kauemmas, joten bordercollie liehui suukottelemaan Lucyn käsiä. Paulus väreili energiaa, joka piti koirat loitolla. Farkkuihin ja hyvinistuvaan, yksivärisen mustaan t-paitaan pukeutunut mies vaelsi Lodgen oleskelutilan reunalla kuin liian pieneen häkkiin teljetty jaguaari, eripariset silmät uhkaavina kulmien mustassa varjossa. Hän oli sullonut nyrkkiin puristuneet kädet farkkujen taskuihin ja niiden jännitys sai jänteet ja lihakset piirtymään selvinä käsivarsissa. Miehen katse pyyhkäisi välillä Lucya vauhkolla epäuskolla. Lucy oli tuomassa tänne poikaystävän. Poikaystävän. Se oli absurdia. Se oli väärin. Väärin! Paulus ei osannut tarkalleen perustella, miksi se oli niin väärin, että hän halusi pistää kirjahyllyn palasiksi, mutta se vain oli. Saatana.
"Kuinka kauan olette tapailleet?" Effie kysyi Lucylta vilkaisten naista punertavat kulmat kysyvästi koholla. Hän jätti huomiotta murjottavan, kyräilevän miehen.

Lucy hymyili kiitollisena Effielle, kun nainen vastasi sulavasti esitettyyn kysymykseen miehen jätettyä sen kokonaan huomiotta. Lucy kumartui rapsuttamaan liehakoivaa Foxya, joskin piti koiran kerrankin erossa kasvoistaan. Hän ei ollut uhrannut useampaa minuuttia kylpyhuoneessa silmänsä tökkimiseen maskaralla vain jotta koira voisi levittää maskarat hänen poskilleen.
"Vajaan kuukauden", tyttö laski nopeasti ja naurahti jännittyneenä lauseensa perään. Se oli tuntunut niin paljon lyhyemmältä ja toisaalta pidemmältä ajalta, mutta kalenterin mukaan edes kuukausi ei ollut vielä tullut täyteen. Toisaalta, Bethanyn logiikalla he olivat tapailleet vasta viikon, koska viime viikolla olivat nähneet kolmena päivänä kaupungilla, mutta serkun tavat luokitella asioita olivat kerrassaan kummalliset. Tapailu ei kuulemma alkanut ensitreffeistä tai kohtaamisista tai suudelmista, vaan yksinkertaisesti siitä hetkestä, kun viikon seitsemästä päivästä lähes puolet vietettiin yhdessä. Lucy vilkaisi vaeltavaa miestä miettien, olisiko parempi mennä juttelemaan vai pysyä kauempana. Vaikka Paulus ei lyönytkään naisia, ei hän myöskään kaivannut sanallisen ruoskan huitaisua, joten ehkä Effien kanssa olisi parempi jutella. Effie ainakin käyttäytyi kuten aina ennenkin, eikä näyttänyt kiipeilevän seinille.
"Mitä puuhaat?" Hän käänsi keskustelun Effien sylissä lojuvan tabletin suuntaan. Ehkä Pauluskin rauhoittuisi, kun keskustelu suunnattaisiin johonkin muuhun.

"Onnea", Effie vastasi vilpittömästi ja jätti kysymättä, miksei Lucy ollut kertonut enempää poikaystävästään. Hän liu'utti sormiaan tottuneesti näytöllä ja kurtisti välillä toruvasti kulmaansa jollekin laitteen esittämälle tiedolle.
"Töitä. Setvin viikonlopun valmennusaikatauluja ja varauksia, ja lupasin kirjoittaa puhtaaksi yhden artikkelin", hän selosti ja halusi palata salaperäisenä pysyneen poikaystävän pariin. Paulus kasvakoon aikuiseksi.
"Missä tapasitte oliko se Ethanin kanssa?" hän kysyi repien katseensa jälleen Lucyyn hohtavan näytön sijasta.

Lucy hymyili kiitokseksi Effien onnitteluille. Hän vilkaisi Pauluksen suuntaan, vaikka arvelikin, ettei saisi onnentoivotuksia sieltä suunnalta; jos jotakin, hän saisi katseen, jonka voima oli lähellä tappavaa.
"Oh, kuulostaa kiireiseltä", hän totesi. Hän ei ymmärtänyt aikatauluja ja varauslistoja ja järjestelmän syöttämiä tietoja lainkaan, mutta onneksi heillä oli Effie, joka ymmärsi ja hoiti homman varsin tyytyväisenä. Lucy oli melko varma, ettei saisi edes yhden arkipäivän valmennuksia sovitetuksi oikeille kentille oikeisiin aikoihin, mutta Effie selvisi vaivatta viikonlopunkin kiireistä - ja teki siinä sivussa ties mitä muuta.
"Joo, Ethan", tyttö vahvisti nyökäten, mutta naurahti heti perään hieman hämillään. Hän ei tiennyt, haluaisiko oikeasti kertoa tarinan liian syvästä pakastealtaasta ja viimeisestä pizzalaatikosta, joka oli kannustanut hänet puhumaan miehelle. "Tapasimme itseasiassa Kingsgatessa", Lucy kertoi ajatukset raksuttaen, kun hän yritti keksiä, miten voisi välttyä kertomasta koko tarinaa. Surkeiden sattumusten sarjoille oli omat aikansa ja paikkansa, mutta se hetki ei ollut nyt.
"Ethan on siellä töissä. Kävin ostamassa syötävää ja päädyimme vaihtamaan muutaman sanan."

Effie huitaisi mitätöiden kättään. Nyt oli aivan tavallinen viikonloppu: hän vain halusi tuplatarkastaa kaiken ja ennaltaehkäistä mahdolliset ongelmat ennen niiden ilmestymistä. Asiakkaiden yhteydenottoja, tiedusteluita, erityisvaatimuksia ja valituksia kuitenkin sateli jokaisena viikonpäivänä.
"Se kuulostaa mukavalta. Millainen hän on?" nainen tiedusteli lämpimästi.

"Hän on…", Lucy aloitti, muttei tiennytkään, miten jatkaisi. Teki mieli hehkuttaa ystävälle, miten ihana, huomaavainen, pehmeä ja lämmin Ethan oli, mutta pieni epäröinti kohotti päätään. Pitäisikö vain olla hiljaa ja antaa Effien tutustua Ethaniin kaikessa rauhassa ja ohimennen, ilman että hän oli syöttämässä ruusunpunaisia mielipiteitään joka väliin?
"Hän on todella mukava, kiltti ja fiksu", tyttö jatkoi aiempaa lausettaan hetken pohdittuaan. "Hän opiskelee matematiikkaa yliopistolla ja rakastaa tähtitiedettä, pelaa shakkia ja kuuluu kaikenmoisiin harrastelijaporukoihin", Lucy kertoi yrittäen miettiä, mitä muuta voisi vielä sanoa ilman, että kertoisi liikaa - tai maanittelisi muita ajattelemaan kaikesta samoin kuin hän itse teki. Hän ei ymmärtänyt, miksi kukaan opiskelisi matematiikkaa yliopistotasolla, mutta ehkä lakia lukenut Effie oli yliopistotutkintojen kohdalla heistä se, jonka näkökenttä avartui eniten.
"Hän on todella herttainen", tyttö lisäsi leveän hymyn kera ajatellen usein sosiaalisissa tilanteissa kankeudesta taitolajin tekevää miestä lämmöllä.

Effie vastasi Lucyn hymyyn.
"Hän kuulostaa täydelliseltä sinulle", nainen myönsi auliisti. Paulus puhahti pahoinvoivan näköisenä, ravisti päätään ja katosi ovi rysähtäen kartanon kellaritiloihin.
"Olen onnellinen, että olet tavannut jonkun sinulle niin hyvin sopivan."

"Hän on aika täydellinen", tyttö myönsi naurahtaen hiljaa. Hän tosin epäili, että olisi sanonut niin vaikka Ethan olisi syönyt sieniä ja kuulunut moottoripyöräkerhoon, sillä juuri nyt kaikki mitä mies sanoi tai teki tai oli kuulosti unelmien täyttymykseltä.
"Minäkin olen", Lucy vastasi onnellisena ja vaihtoi painoa jalalta toiselle jättäen Pauluksen vauhdikkaan ja kovaäänisen katoamisen omaan arvoonsa. "En olisi ikinä edes puhunut hänelle, ellen olisi luvannut tuoda Paulukselle pizzaa", hän jatkoi naurua äänessään. Olipa kaikki ollut pienestä kiinni, mutta nyt hän oli niin tavattoman onnellinen siitä, miten kaikki oli järjestynyt.

Ethan kuulosti Effien korvissa heti paljon paremmalta, kun opiskeli yliopistossa ja harrasti älyä tukevia aktiviteetteja sen sijaan, että olisi vain töissä supermarketissa. Hän toivoi, että Lucyn onni kestäisi ja kadehti salaa kykyä nähdä asioita ruusunpunaisina ja ihanina.
"Mitä elokuvaa olette menossa katsomaan?" hän tiedusteli ja kupersi sormensa tabletin reunan ympärille, että muisti tarjota täyden huomionsa keskustelulle.

"Kaiken teoriaa. Ethan oli siitä todella innoissaan jo kauan sitten muttei koskaan päätynyt lähtemään teatteriin itsekseen, joten päätimme mennä tänään yhdessä", Lucy selitti. Hän oli lukenut elokuvan lyhyen esittelyn ja tullut siihen tulokseen, ettei elokuva ainakaan säikyttelisi häntä hengiltä, joten ei se kovin huono valinta voinut olla.

"Olen kuullut, että se on vaikuttava", Effie vastasi muistellen, milloin olisi mennyt edellisen kerran elokuviin. Hänen aikansa meni töissä ja opiskellessa, ja Harrystä elokuvateatterit olivat tavan rahvasta varten. Mies suosi teatteria.
"Monelta hän on tulossa?"

"Niin minäkin. Ethan oli ainakin tosi innoissaan", hän myhäili muistellen miehen innostunutta kertomusta elokuvan kameran takaisista tapahtumista.
"Hetkenä minä hyvänsä", Lucy vastasi vaihtaen jälleen painoa jalalta toiselle. Tuttu jännitys, joskin yllättävän mieluinen sellainen, palasi kutittamaan vatsanpohjaa. Hän sipaisi kädellään hiuksiaan kuin varmistaen, että ne olivat paikoillaan, vaikka eipä hän koskaan nähnyt suurta vaivaa lyhyen tukkansa laittamiseen.

"Ajattelitko tarjota hänelle teetä vai lähdettekö samantien?" Effie kysyi liu'uttaen seuraavan viestin tabletin näytölle. Hän vaati itseään olemaan pohtimatta oman suhteensa historiaa ja sen mahdollista epänormaaliutta.

"Jos se ei haittaa sinua, voisin kysyä, maistuisiko tee", Lucy vastasi kysyvällä sävyllä ja vilkaisi jälleen kelloaan, joka oli ottanut edellisenä päivänä jälleen kerran osumaa tallilla. Kello näytti edelleen aikaa, mutta kellon lasi oli tyylikkäillä säröillä. Onneksi uuden saisi Kingsgatesta parilla kympillä.

"Ei tietenkään haittaa", Effie rauhoitteli ja naputti raivokkain sormenpäänhipauksin vastauksen Cicin viikottaiseen vaatimuslistaan, "Ethan on totta kai tervetullut tänne, samoin kuin kuka tahansa ystäväsi. Kyllä Pauluskin on sitä mieltä."

Lucy hymyili helpottuneena Effielle ja nielaisi vastauksen, jossa olisi sanonut, ettei hänellä ollut muita ystäviä. Bethanykaan tuskin tunkisi Lodgeen pyörimään, kun he voisivat yhtä hyvin mennä serkun kotiin Newcastleen. Lucy kääntyi ovea kohden kuullessaan auton moottorin yskäisyn ja hetkeä myöhemmin kiinni kolahtavan oven. Tyttö pyyhki hermostuneena kämmenet farkkuihinsa ja asteli ulko-ovelle kurkistaakseen oven raosta, oliko Ethan saapunut vai kuuliko hän jo omiaan, kun jännitti niin tavattomasti. Leveä hymy löysi vaivattomasti tiensä huulille, kun Lucy tunnisti lähestyvän miehen ja aukaisi oven kunnolla voidakseen vilkuttaa miehelle, joka näytti luovivan tiensä vaivattomasti kohti oikeaa ovea, vaikka hän oli etukäteen ollut varma, ettei ollut osannut selittää, missä tarkalleen ottaen asui.
"Hei", hän tervehti yhä hymyillen ja kietoi kätensä miehen pitkän ja hontelon vartalon ympärille tiukkaan halaukseen. Ethan suukotti vaaleita hiuksia ennen kuin perääntyi halauksesta sen verran, että saattoi ojentaa pirteän vaaleanpunaista kukkakimppua. Lucy punastui kevyesti ottaessaan tarjotut kukat vastaan ja tarttui miehen käteen johdattaakseen toisen sisään heidän matalaan majaansa.
"Effie, tässä on Ethan. Ethan, Effie", hän viittoi aavistuksen kömpelönä kaksikon väliä ja hautasi helpottuneena kasvonsa kukkien sekaan peitelläkseen poskien kevyttä punaa. Ethanin vasen käsi lepäsi kevyesti tytön hartialla kun mies astahti eteenpäin ja ojensi oikeaa kättään kätelläkseen toista. Miehen kulutuksesta haalistuneet tummat farkut ja ohut kirkkaansininen neulepaita eivät näyttäneet olevan samaa paria parhaalla tahdollakaan, sillä jälkimmäinen oli paitsi väreiltään kirkas myös selkeästi ensimmäistä kertaa päällä - ainakin jos niskan puolelta roikkuvasta hintalapusta saattoi mitään päätellä.

"Mukava tavata, Ethan", Effie tervehti asiallisesti ja puristi tarmokkaalla tyylillään tarjottua kättä. Hän kuuli askelten pahaenteisen kaiun pyykkitiloista ja tarjosi tulijalle hymyn.
"Ja tässä on Paulus", hän esitteli tietäen, ettei mies tekisi sitä itse, kun Paulus kiipesi takaisin mökin puolelle ja tyrkkäsi oven rysähtäen kiinni perässään. Hän pysähtyi nähdessään tulijan kuin tunkeilijan pesässään vaistoava peto ja jäi sitten tuijottamaan Ethania kasvavalla, uhkaavalla mustuudella. Miehen katse seurasi Lucyn hartioilla lepäävää kättä, olematonta välimatkaa kaksikon välillä, ja sormet puristuivat vaistomaisesti nyrkkiin.
"Paulus, tässä on Ethan", Effie jatkoi katsomatta olkansa yli. Pauluksesta väreilevän, murhanhimoisen energian vaistosi ilmankin. Nainen istahti takaisin sohvalle ristien kevyesti säärensä ja palasi tabletin pariin, jotta ei veisi emännän roolia pois Lucylta.

"Kuin myös", mies vastasi nyökäten terävästi. Hän kääntyi katsomaan Paulusta ja tarjosi jo kättään miestä kohden, kunnes päätti, ettei ehkä kuitenkaan tekisi sitä, sillä Paulukseksi esitelty henkilö näytti kaikelta paitsi ystävälliseltä. Lucy hymyili kiertäessään tason ympäri tiskialtaille ja laski vettä kukkamaljakkoon, jotta saisi saamansa kimpun raikkaaseen veteen. Ethan jäi orpona seisomaan keskelle huonetta eikä oikein tiennyt, miten päin olisi ollut, kun Lucy ei ollut näyttämässä, mihin mennä. Tämä oli kuitenkin tytön koti, vaikka se jaettiinkin mitä omituisemman väen kanssa. Lucy laittoi teeveden kiehumaan kyselemättä muiden mielipiteitä - jos teelle ei löytyisi juojia niin jäähtykööt sitten.
"Teettekö te kaikki töitä hevosten kanssa?" Ethan kysäisi selviteltyään hetken kurkkuaan. Mies ei tiennyt, miten viritellä keskustelua tuntemattomien henkilöiden kanssa, kun harvoin hakeutui moiseen seuraan. Hän oli tavattoman tyytyväinen muutamaan ystäväänsä yliopistolta ja töistä, joten muiden etsiminen oli tähän asti ollut täysin turhaa. Ystävät olivat kuitenkin varoitelleet, että tyttöystävien ystävien kanssa täytyi tulla toimeen, joten hän yritti.

Effie katsahti orpona seisovaa miestä ja viittasi punaisen sohvan toista, selvästi tilavaa päätyä sävyyn, joka ei suvainnut kyseenalaistamista. Hän pehmensi komentoaan hymyllä. Paulus seisokoon. Mies kiersi hitaasti seinustan viertä katse kiertäen Lucyn ja Ethanin välillä.
"Tavallaan", Effie vastasi vilkaisten Lucyn suuntaan toivoen, ettei veisi suunvuoroa ystävältään, "Lucy ja Paulus ovat tallityöntekijöitä, ja minä olen tallin hallintovastaava. Lucy kertoi sinun opiskelevan matematiikkaa?"

Ethan siirtyi eleen ymmärrettyään istumaan sohvan päätyyn, joskin vilkaisi Lucyn suuntaan kuin pyytäen, että keittiönurkkauksessa pyörivä vaaleaverikkö ilmestyisi pian hänen rinnalleen.
"Kiinnostavaa", mies nyökkäili Effien selitykselle, mutta säästyi tarkentavien kysymysten keksimiseltä, kun Effie esitti omansa. Hyvä niin, sillä hän ei ymmärtänyt tallin toiminnasta mitään muuta kuin sen, minkä Lucy oli hänelle selittänyt omasta roolistaan hevosten huolehtijana. "Opiskelen nyt ensimmäistä vuotta. Yliopistoelämä on ollut yllättävän mukavaa, kunhan siihen pääsi ensin sisälle. Mutta sinähän taidat tietää siitä kaiken", mies naurahti hermostuneesti lauseensa päätteeksi. Kai hallintovastaava oli jonkin koulun käynyt saadakseen moisen työn? Olisi ehkä ollut hyvä idea kysellä enemmän Lucylta ja painaa tytön kertomia asioita mieleen ennen tänne ilmestymistä, sillä nyt hän tunsi olonsa poikkeuksellisen tyhmäksi. Lucy oli aivan varmasti maininnut jonkun ystävänsä opiskelleen yliopistossa ja suorittavan maisteria, mutta hän ei saanut kuollakseenkaan päähänsä, kuka se oli kaikista niistä lukuisista nimistä, joita tyttö oli viljellyt puheessaan kertoessaan työpäivistään.

Effien kokemus yliopistoelämästä ei ollut sisältänyt sosialisointia tai juhlia, sillä hän oli opiskellut niin paljon ylimääräistä, ettei vapaa-ajalle ollut jäänyt aikaa. Nainen kuunteli kohteliaalla tarkkaavaisuudella katse Ethanin kasvoissa ja nyökkäili.
"Matematiikka on kiehtova aine. Opiskeletko Newcastlessa vai jossain muualla?" hän tiedusteli ja hillitsi halunsa heittäytyä keskustelemaan matematiikan ja fysiikan teorioista. Matematiikka oli aina ollut lähellä hänen sydäntään, sillä sen logiikka ja järjestelmällisyys viehättivät häntä suuresti.

Ethan helpottui, kun ainakin toinen Lucyn ystävistä tuntui keskustelevan varsin mielellään hänen kanssaan - ja vielä aiheesta, josta hänkin ymmärsi jotakin.
"Newcastlessa", mies vastasi, "ei ole liian pitkää matkaa yliopistolle." Matematiikan kiehtovuudesta hän olisi voinut puhua vaikka koko illan, mutta onneksi Lucy valitsi sen hetken jättää keittiönurkkauksen taakseen ja kantaa teekupit sohvapöydälle. Tyttö palasi hetkeä myöhemmin teepannun kanssa ja tarjoili teetä neljään kuppiin. Paulus voisi juosta ympyrää seinän vierellä jos tahtoi, mutta ainakin hän oli ottanut miehenkin huomioon tarjoillessaan teetä. Lucy istahti sohvalle Ethanin viereen ja hymyili miehelle, joka istui varsin hyväryhtisenä punaisella sohvalla.
"Effie on meidän älykkömme", tyttö liittyi keskusteluun, "joten et saa puhuttua häntä pyörryksiin", Lucy naurahti. Hän ei ymmärtänyt puolta sanaakaan siitä, mitä Ethan suolti suustaan innostuessaan pohtimaan matematiikan suurimpia saloja, mutta onneksi hänen ei tarvinnutkaan.

Effie pyöräytti Lucylle silmiään, kiitti teestä hymyllä ja nosti kuppinsa käsiinsä.
"Newcastle on kelpo valinta. 18. sija on hyvä saavutus", hän vastasi muistellen vuoden yliopistolistauksia ja siemaisi sitten teetään. Nainen kohotti musertavan katseen kupin yli Paulukseen.
"Paulus, istu alas. Ole hyvä", hän pyysi petollisen kevyesti ja pakotti miehen tahdonvoimallaan ottamaan sohvan rahin ja istahtamaan sille puisen sohvapöydän toiselle puolelle.
"Lucy kertoi, että tapasitte Kingsgatessa?" Effie jatkoi keskustelua.

Ethan nyökkäsi puolihuolimattomasti. Hän ei ollut osoittanut suurtakaan kiinnostusta yliopistojen listauksille - mitä väliä sillä oli missä opiskeli, kunhan vain opiskeli? - joten ei luonnollisesti tiennyt hölkäsen pöläystä siitä, kuinka hyväksi Newcastle oli koettu. Hän tykkäsi yliopistosta ja sen tunnelmasta ja lukuisista vapaa-ajanviettomahdollisuuksista, joten hänellä ei ollut valitettavaa. Lucy pudisteli päätään Effien nostaessa esiin heidän tapaamisensa, mikä sai Ethanin nostamaan kätensä vain aavistuksen kankeasti tytön harteille.
"Kyllä", mies vahvisti nyökäten. "Satuin täyttämään vastapäistä hyllyä, kun Lucy harhaili pakastealtaille. Hän ei yltänyt haluamaansa pizzaan, joten pyysi minua kalastamaan sen hänelle pakastealtaan pohjalta", Ethan selitti pieni lämmin hymy huulillaan. Lucy piiloutui teekuppinsa taakse parhaansa mukaan, vaikka painautuikin kevyesti miehen kylkeä vasten. Ensikohtaaminen ruokakaupassa ei tosiaankaan ollut ollut hänen elämänsä hohdokkaimpia hetkiä.
"Viikkoa myöhemmin satuimme samaan bussiin Newcastlesta Hexhamiin ja matkan päätteeksi olin onnistunut houkuttelemaan hänet kahville", Ethan naurahti. Lucy pudisteli päätään. Mies sai kaiken kuulostamaan huomattavan paljon fiksummalta kuin miten hän olisi tilanteen selittänyt, joten ehkä oli vain hyvä, miten mies oli rohkaistunut juttelemaan - Pauluksen mököttäminen oli aivan riittämiin.

Paulus tunsi voivansa huonosti. Mikä tässä nyhverössä oli olevinaan niin erikoista? Millä tuo onneton rillipää ansaitsi Lucyn? Mies ei voinut koskea teehensä, sillä epäili heittävänsä sen päin toisiaan hinkkaavaa pariskuntaa, jotka tuntuivat haluavan hieroa onneaan hänen naamaansa.
"Kuinka usein isket tyttöjä supermarketissa?" mies kysyi matalaa murinaa äänessään ja jätti huomiotta Effien varoittavan mulkaisun.

Lucy käänsi katseensa vauhdikkaasti Paulukseen ja onnistui siinä sivussa läikyttämään muutaman pisaran kuumaa teetä kädelleen. Sihahtaen tyttö laski kupin kädestään ja hieroi kämmenselkää katse yhä Pauluksessa. Ethan painautui paremmin vasten sohvan selkänojaa toivoen mitä ilmeisimmin, että sohva imaisisi hintelän miehen sisäänsä.
"Paulus", tyttö torui kulmat kurtistuen. "Minä menin pyytämään häneltä apua kun en yltänyt altaan pohjalle. Etkö voisi olla iloinen, että uskalsin?" Lucy kysyi edes miettimättä, kuinka säälittävältä kuulosti Ethanin korviin. No, eiköhän mies ollut jo huomannut kaikkien niiden kahvila- ja elokuvateatterikäyntien jälkeen, ettei hän mielellään puhunut edes lipunmyyjillemyyjille ja tarjoilijoille ostaessaan jotakin, jos lähistöllä vain oli joku toinen, joka sen tekisi hänen puolestaan.

Paulus käänsi mustan, loukkaantumista vihalla kätkemään pyrkivän katseen Lucyyn ja tuijotti tyttöä hetken kuin ei olisi osannut päättää, mitä tehdä.
"Joo. Onnea vaan tuosta vitun prinssistä", mies murahti, nousi ylös mulkaisten Ethania kuin olisi halunnut hakata nuoremman miehen päätä seinään ja harppoi ulko-ovelle. Hän ei haluaisi kestää tätä kauempaa.

Lucy tuijotti hetken suu avoinna Pauluksen perään, muttei noussut juostakseen miehen poistuvan selän luokse vaatimaan selityksiä. Ehkä olisi parempi antaa Pauluksen päästellä höyryjä ja hän juttelisi miehelle illalla kun palaisi, tai ehkä lyöttäytyisi huomenna maastoseuraksi. Tyttö soi pahoittelevan hymyn Ethanille, joka näytti vajonneen niin syvälle punaisen sohvan sisään kuin mahdollista, teekuppi tiukasti kasvojensa edessä.
"Paulus on vähän hidas lämpenemään", tyttö selitti vaisusti. Hän oli niin kovin toivonut, että Paulus tykästyisi Ethaniin, mutta ilmeisesti niin ei kävisi ainakaan ihan heti. Lucy huokaisi hiljaa ja käänsi huomionsa Effieen. "Meidän kannattaa ehkä mennä ennenkö Paulus palaa", Lucy totesi yrittäen turhaan loihtia samaa vaivatonta leveää hymyä huulilleen kuin aiemmin.

Effie tuijotti Pauluksen selkää selvästi jo miettien läksytystä, jonka antaisi miehelle ja havahtui sitten takaisin nykyisen seuransa pariin väläyttämällä asiallisen, tunteet peittävän nimikkohymynsä.
"Oli todella mukavaa tavata, Ethan. Toivottavasti teillä on ihana ilta", hän toivotti nousten seisomaan ja vilkaisi hämärän ikkunan suuntaan. Paulus oli painunut räystään mustaan varjoon ja heikkouden hetkenä sytyttänyt tupakan lievästi tärisevin käsin.

Lucy nyökkäsi pyrkien jaloilleen. Hän siivosi käytetyt teekupit sohvapöydän äärestä (hän ei kaivannut läksytystä Effieltä kotitalouden töiden tärkeydestä) ja hymyili rohkaisevasti Ethanille, joka etsi sanojaan vastatakseen Effien kohteliaaseen toivotukseen.
"Oli, todella", mies vastasi hajamielisesti, selkeästi omiin ajatuksiinsa hukkuneena tai sitten Pauluksen ärähdyksestä hiljaiseksi säikähtäneenä. Lucy palasi keittiötasojen äärestä tarttumaan miestä kädestä johdattaakseen toisen ulko-ovelle.
"Kiitos Effie, hauskaa iltaa sinullekin", hän toivotti suunnaten pienen hymyn olkansa yli ystävälleen, joka oli ollut niin perin kiltti koko illan. Olisipa hän voinut sanoa samaa Pauluksesta. Hän olisi niin mielellään nähnyt hyvän, rakkaan ystävänsä viettämässä aikaa tai edes keskustelemassa sivistyneesti Ethanin kanssa, mutta ilmeisesti se oli turha toivo vähään aikaan. Ehkä Paulus tottuisi joskus hamassa tulevaisuudessa hontelon silmälasipään läsnäoloon, ellei mies säikyttäisi Ethania pois ennen sitä.

Effie vilkutti kaksikon perään, tiskasi oman kuppinsa ja sulkeutui sitten huoneeseensa. Luojan kiitos hän voisi uppoutua töihin niin, ettei joutuisi ajattelemaan. Hän voisi myös esittää, että oli keskittynyt niin, että ei olisi kuullut äänettömälle vaihdetun puhelimensa välkettä. Hän teeskenteli itselleen, ettei yhdistänyt huimaavaa ahdistusta näytöllä hohtavaan nimeen. Sillä välin Paulus seurasi kaksikon lähtöä varjoista, joista kytevä savuke hohkasi, puhaltaen pitkiä savuisia henkäyksiä iltaan. Effie tappaisi hänet, mutta sillä hetkellä, mitä sen oli väliä? Mitä minkään oli väliä? Saatana.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   Ke Toukokuu 20, 2015 4:45 pm

Perjantai 15. toukokuuta 2015, päivä - Elämää Ethanin jälkeen

Lucy oli saapunut tallille puolenpäivän jälkeen, hakenut Ivoryn sisään ja harjannut hyväntuulisena papurikonkimoa ruunaa, kunnes hevonen oli viimeistä karvaansa myöten hopeanhohtoinen ulkoa kerätyn lian rusehtavan sävyn sijaan. Hän ei ollut nähnyt Paulusta illalla kun oli palannut elokuvista, eikä ollut erityisemmin etsinytkään, vaan nyt hän aikoi lyöttäytyä miehen mukaan maastoon, kun Paulus lähtisi sinne Nimbuksen kanssa. Hän halusi puhua ystävälleen ja varmistaa, ettei eilinen välikohtaus vaikuttaisi heidän väleihinsä mitenkään. Ei hän halunnut tapella Pauluksen kanssa turhasta ja vaikka miehen käytös olikin latistanut tunnelmaa ja jäänyt painamaan hänen mieltään loppuillaksi, ei hän kantanut kaunaa.
"Mille reitille ajattelit mennä Nimbuksen kanssa?" Lucy kysyi vaellettuaan Ivoryn luota Nimbuksen karsinalle. Tyttö kurkotti rapsuttamaan kimon tamman kaunista otsaa hymy huulillaan. Hän ei voisi loputtomiin hiippailla varpaillaan Pauluksen ympärillä, sen hän oli oppinut jo puoli vuotta aiemmin, joten joskus ei voinut muuta kuin suoristaa selkänsä ja odottaa, mitä päivä toisi tullessaan.

Paulus vilkaisi Lucya ja kohautti olkiaan, koska ei saanut sanottua mitään niin tylyä kuin mieli olisi tehnyt. Hän käänsi jurosti selkänsä, nosti satulan tamman selkään ja astui sitten kimon pään viereen avaten pehmeitä nahkaremmejä niputetuista suitsista. Hän loi naiseen synkeän katseen ja pujotti sitten messinkisen kolmipalan tamman suuhun. Mykkäkoulu ei ollut kypsin vaihtoehto, mutta Paulus ei ollut keksinyt muutakaan.

Lucy huokaisi hiljaa ja kääntyi kannoillaan palatakseen Ivoryn luokse. Ehkä hän siis vain seuraisi perästä kaikessa hiljaisuudessa ja leikkisi, että nautti mököttävän Pauluksen seurasta. Tyttö kiristi satulavyön ennenkö nosti loimitangosta roikkuneen kypärän päähänsä ja kiinnitti leukahihnan. Hän veti ratsastushanskat käsiinsä, taputti Ivoryn kaulaa ja talutti ruunan perässään seisoskelemaan pääkäytävälle.
"Paulus", hän kutsui. "Saan kai tulla mukaan?" Tyttö yritti loihtia kasvoilleen vetoavimman hymynsä ja säälittävimmän katseensa, lähes toivoen, että tämän kerran mies jatkaisi hyvin alkanutta mykkäkouluaan. Hiljaisuushan oli myöntymisen merkki.

Paulus jatkoi mykkäkouluaan, sillä ei pystynyt kieltämään, mutta ei halunnut vastata myöntävästi. Ei hän osannut sanoa, miksi halusi rangaista Lucya pahasta olostaan eikä edes sitä, mistä paha olo tarkalleen tuli - muusta kun sen säälittävän uivelon hikikäpälistä kiinni Lucyssa - mutta mies oli niin vihainen, että sattui. Hän ainakin oletti, että tukahduttava paha olo oli vihaa. Mitä muutakaan? Hän ei hempeillyt. Effiekin sanoi, että hänellä oli teelusikan tunneskaala. Mies länttäsi kypärän päähänsä ja talutti Nimbuksen pääovista mukulakivetylle tallipihalle ristiriitaisin tunnelmin: hän ei halunnut Lucya mukaan, sillä päätyisi vielä satuttamaan ystäväänsä, mutta hän pelkäsi, ettei Lucy tulisikaan. Jos Lucy suuttuisi hänelle, hän ei saisi ystäväänsä koskaan takaisin. Hän ei osannut pyytää anteeksi. Paulus näpräsi hetken jalustimien kanssa ja keinautti itsensä sitten satulaan vilkaisten vaivihkaa ympärilleen Ivoryn varalta.

Lucy rapsutteli Ivoryn korvanjuurta odotellessaan, että Paulus tekisi ratkaisunsa. Kun mies ei lukittautunut karsinaan hevosen kanssa, vaan lähti kohti tallipihaa, tyttö veti syvään henkeä ja seurasi perästä. Hän ei tiennyt, mitä hänen pitäisi sanoa tai tehdä, kun ei tiennyt, mitä oli tehnyt väärin. Paulus oli vihainen, sen hän ymmärsi, mutta mistä syystä ja miksi hänelle? Hän ei ollut tietääkseen halveerannut hevosia tai kiusannut miestä muutoin, joten hän ei tiennyt, missä meni metsään. Paulus ei pitänyt Ethanista, se oli selvää hänellekin, mutta ei kai se tarkoittanut, ettei mies voisi olla hänen ystävänsä?
"Näytä tietä", tyttö totesi ponnistettuaan Ivoryn uuteen satulaan, joka tosin oli ostettu käytettynä. Yleissatula oli tuntunut turvalliselta vaihtoehdolta ja sopinut hyvin ruunan selkään, joten siihen valintaan hän oli päätynyt. Kestäisi hetken tottua polvitukiin ja uusiin nahkaohjiin, mutta hän oli varma, ettei enää kohta muistaisikaan Ivoryn vanhoja varusteita, jotka Henrietta oli vienyt mukanaan.

Paulus aloitti matkan jurona, vaikka yritti hengittää syvään ja ajatella positiivisia asioita, ettei kärpäskimo tamma hänen allaan saisi hepuleita. Nimbus sipsutti levottomin askelin korviaan käännellen, nosti päätään Pauluksen käsien jännittyessä ohjissa ja pöhisi näkymättömille pedoille, kun mies ratsasti sen kummempia ajattelematta pitkin tallille johtavaa tietä. Hän halusi sulkea Lucyn mielestään, mutta ei voinut. Hän halusi normalisoida tilanteen puhumalla jostakin normaalista, mutta...
"Miksi roikut minun perässäni, kun sinulla on se luikkukin?" hän kysyi hevosten käveltyä kymmenen minuuttia hiljaisuudessa.

Lucy ei edes yrittänyt viritellä keskustelua, sillä hän tiesi tämän Pauluksen, jonka kanssa ratsasti nyt. He eivät olleet hetkeen tapelleet niin, että mykkäkoululle olisi ollut tarvetta, mutta ilmeisesti mies oli päättänyt korjata tilanteen. Hän rapsutteli hevosensa kaulaa ja rentoutui mukailemaan käynnin tahtia, joka tosin särkyi useampaan otteeseen, kun hevonen kompuroi omiin jalkoihinsa tai kavion alta vierähtävään kiveen tai oikeastaan ihan mihin tahansa. Tämän takia Ivorylla oli jalassa vaaleanpunaiset suojansa. Hän ei kaivannut enempää pieniä haavereita ruunalle. Pauluksen kysymys katkaisi miellyttävän ajatusketjun, jossa hän oli unelmoinut kesän uittoretkestä rannikolle (ehkä hän saisi tänä vuonna Ivoryn mukaan!) ja pitkästä valoisan kesäillan maastosta, kun he voisivat vain taivaltaa nummien halki auringonlaskun värjätessä taivasta.
"Ethan on töissä", hän vastasi nielaisten terävämmät sanansa, joilla oli ensin aikonut ojentaa ystäväänsä. Jos hän hermostuisi Pauluksen nimittelyyn, he riitelisivät vain entistä pahemmin, eikä se auttaisi yhtään ketään. "Ja sitä paitsi tykkään maastoilla kanssasi."

Paulus nielaisi myrkynkatkuisen vastauksen ja keskittyi tuijottamaan mustasti eteen. Hän yritti epätoivoisesti rauhoittaa itseään Nimbuksen tähden, mutta ei pystynyt. Tamma otti sivuaskelia, huiski häntäänsä ja pörähteli päätään nakellen, vaikka Paulus yritti silitellä sen kaulaa.
"Voi kun kiva", hän päätyi sanomaan kylmällä sarkasmilla.

Lucy huokaisi ja antoi hiljaisuuden laskeutua jälleen heidän ylleen. Ehkä hänen pitäisi vain antaa olla. Kunhan mies rauhoittuisi, hän voisi pahoitella ja he olisivat jälleen ystäviä. Paitsi hetkinen, miksi hänen pitäisi pahoitella? Hän ei ollut tehnyt mitään, minkä takia olisi toiselle anteeksipyynnön velkaa. Tyttö suoristi selkänsä Ivoryn selässä ja kannusti ruunan Nimbuksen rinnalle.
"Mikä sinua risoo?" Hän kysyi tiukalla äänensävyllä katse Paulukseen liimattuna. Hän ei osannut olla yhtä vakuuttava kuin Effie, joka onnistui käskyttämään heistä ketä tahansa pelkällä yhdellä katseella, mutta ainakin hän oli katsonut miestä eikä tuijotellut hevosensa korvia.

"No mitä vittu luulet", Paulus ärähti vastaten verenhimoisena katseeseen. Tunnemyrsky kohisi korvissa. Nimbus tanssahteli hijaisen maantien laitaa korviaan käännellen. Mies keskittyi niin Lucyyn, ettei tajunnut Nimbuksen loikkaavan säikähdyksestä altaan ja seuraavassa sekunnissa Paulus putosi. Hän takertui jaloillaan satulaan, sai pidettyä ohjat kädessään, mutta ei pysynyt kyydissä, vaan putosi leuka edellä asfalttiin. Hän könysi ylös pyyhkien leukaansa pitkin noruvaa verta ja hyssytti hellästi tammaa, joka tanssahteli tuhisten kauemmas.

Lucy säpsähti Ivoryn selässä ja painui kasaan kuin ilmapallo, josta päästettiin osa ilmasta ulos. Ei olisi pitänyt puhua Paulukselle yhtään mitään. Tyttö tarrasi voimalla ruunan ohjiin kun Nimbus säikkyi jotakin ja Paulus päätyi maahan. Nöyrä ruuna otti muutaman sivuaskeleen ja korskui pää korkealla, mutta pysyi ratsastajansa alla kiltisti, vaikka ohjasote olikin tavattoman tiukka ja periksiantamaton. Lucy rentoutti hitaasti hartiansa ja kätensä, antaen ohjan valua sen verran pidemmäksi, ettei enää kiskonut kiltin ruunan suuta.
"Oletko kunnossa?" Tyttö kysyi huolissaan ja aavistuksen syyllisenä pidätellessään hevosta, joka otti silloin tällöin muutaman askeleen takaosallaan sivuun.

Kieleensä purrut mies sylkäisi punaisen klimpin ojaan ja mumisi pehmeästi tammalle, joka reagoi hänen jännitykseensä ja raivoonsa. Eikö hän ollut jo oppinut, ettei voinut menettää malttiaan satulassa?
"Ihan rauhassa", hän hymisi aavistuksen epäselvästi ja pyyhki ruhjeista leukaansa kämmenselkään. Paulus ei vastannut Lucylle, vaan keinautti itsensä takaisin satulaan, kun Nimbus lakkasi karkaamasta ja laski päätään. Hän antoi hevosen jatkaa matkaa ja keräsi itseään.
"En ymmärrä mitä näet siinä uivelossa", mies ilmaisi hetken kuluttua harvinaisen rauhallisesti.

Lucy huokaisi turhautuneena, kun ei saanut vastausta. Hän kumartui halaamaan vaaleanpapurikkoa kaulaa ja kurkotti rapsuttamaan ruunan korvantaustaa. Ivory pärskähti ja venytti päätään rentouttaen niskansa, kun ratsastaja antoi ohjan valua pidemmäksi. Nimbus ei enää sekoillut turhia, joten hänenkään ei tarvinnut roikkua järkevän hevosensa ohjissa kuin ratsastaisi Moneypennyä. Tyttö mulkaisi kiukkuisesti Paulusta, mutta veti syvään henkeä ennen vastaamista. Vaikka Ivory olikin nöyrä ja kiltti hevonen, ei hän halunnut ruunan jännittyvän maastolenkillä hänen takiaan.
"Ethan on kiltti ja hurmaava. Hän saa minut hymyilemään ja nauramaan. Eikö sen pitäisi riittää?" Lucy totesi toinen käsi Ivoryn valkeassa harjassa. Sormet selvittelivät olemattomia takkuja jouhien seasta, kun tyttö vilkaisi silmäkulmastaan Paulusta miettien, odottaisiko uutta räjähdystä vai kylmää sarkasmia.

Paulus käänsi päänsä pois ja keskittyi silittelemään Nimbuksen kaulaa. Hänen ei tarvinnut suuttua eikä tamman pelätä. Tietenkin se riitti. Sehän tässä oli ongelma. Se surkea uivelo oli olevinaan niin kovin täydellinen.
"No ole sitten vittu onnellinen", hän puhahti ja nosti ravin tien pehmeällä pientareella.

"Anteeksi, etten halua olla surkeana jatkuvasti", tyttö kivahti takaisin ja pidätti Ivorya, kunnes pääsi Nimbuksen perään. Hän siirsi ruunan raviin keskittyen tukemaan kömpelöä hevosta, jotta ratsu pysyisi jaloillaan eikä päätyisi polvilleen syyttä suotta. Kyyneleet polttelivat ikävästi silmäluomien takana. Miksei Paulus vain voinut olla onnellinen hänen puolestaan? Ei hän ollut pyytänyt miestä palvomaan Ethania, mutta ystävällisyys olisi ollut mukavaa. Ei sen olisi pitänyt olla näin vaikeaa. Tyttö painoi katseensa hevosen harjaan ja huokaisi uudestaan. Elämä olisi ollut niin paljon helpompaa, jos hän ei olisi koskaan ystävystynyt Pauluksen kanssa. Ehkä Zoe oli ollut fiksu, kun oli hankkiutunut miehen huonolle puolelle heti ensitöikseen. Lucy pudisteli päätään. Ei auttanut. Vaikka hän miten vakuuttaisi, että olisi paljon onnellisempi jos ei viettäisi aikaa Pauluksen kanssa, hän tiesi, että oli väärässä. Paulus oli kultainen ystävä ja heillä oli niin paljon ihania yhteisiä muistoja, joita hän ei koskaan vaihtaisi mihinkään. Oli ikävä tapella miehen kanssa, varsinkin jostain näin epämääräisestä.

"Painu sen luuserin luo niin ei tarvitse olla", Paulus ärisi syvien hengenveton lomasta taputellen Nimbuksen kaulaa, ettei tartuttaisi hermostustaan uudelleen hevoseen. Leukaa kirveli pirusti ja suussa maistui jatkuvasti veri. Kaikista ikävintä oli, ettei Ethan tainnut edes olla luuseri. Hän ei halunnut ajatella asiaa eikä yrittää paikallistaa syytä pahalle ololleen. Jokainen ajatus teki tilanteesta vain pahemman.

"Tämän jälkeen aivan varmasti painun", tyttö tuhahti kiukkuisena. Ei hän todennäköisesti sitä tekisi, vaikka miten uhkailisi. Oli aivan eri asia nähdä etukäteen sovitusti kuin ilmestyä lyhyellä varoitusajalla oven taakse. Rosings Parkista hänen olisi kuitenkin päästävä pois. Hän lähtisi käymään vaikka Newcastlessa tätinsä luona tai jotakin, jotta saisi hetken verran olla kauempana Pauluksesta ja ihmeellisestä mustasta myrkystä, jota mies hengitti ympärilleen.

"Hyvä", Paulus vastasi, "ei tarvitse tulla takaisin." Hän katui sitä välittömästi sen sanottuaan, mutta ei osannut ilmaista sitä. Niinpä hän vain jatkoi keventämistä katse tiukasti tamman korvien välissä.

Lucyn teki mieli kääntää Ivory sillä hetkellä ympäri ja palata täydessä laukassa tallille ihan vain jotta hän pääsisi kauas Pauluksesta. Tyttö pidätti hevostaan ja valmisteli käännöksen itku kurkussa, mutta suoristi viime hetkellä ratsunsa kirimään eron Nimbukseen kiinni. Ei hän voisi palata nyt tallille, tai hän vain itkisi koko päivän. Miksi kaikki meni niin pieleen? Kaiken järjen mukaan elämän olisi pitänyt olla täydellistä juuri nyt. Hän oli saanut oman hevosen ja löytänyt miehen, josta välitti eri tavalla kuin muista ihmisistä elämässään. Vaan elämä ei ollut täydellistä, se oli kaukana ruusunpunaisista unista ja viattomista unelmista.

Paulus oli toivonut, että Lucy kääntyisi ympäri ja palaisi tallille, vaikka joutuisi vielä pahempaan jamaan kuin missä oli jo. Ainakin hän saisi rauhoittua rauhassa eikä päätyisi pahentamaan tilannetta. Hän pidätti Nimbuksen käyntiin ilman varoitusta ja veti syvään henkeä. Ole hiljaa, hän käski itseään. Jostain syystä kaikki mitä hänen suustaan tuli ulos oli väärää eikä hän voinut lopettaa, vaikka olisi halunnut.

Lucy joutui kiskaisemaan Ivoryn ohjia tavattoman kovakouraisesti, kun Nimbus pudotti käynnille ilman varoitusta ratsastajalta. Ruuna kompuroi hätäisesti jalkoihinsa ja hukkasi hetkeksi takaosansa kokonaan altaan, kun tyttö pidätti hevosen käyntiin ilman pienintäkään varoitusta. Ivory pärskähti pää korkealla ja viskoi päätään muutaman askeleen kuin protestoiden kovia pidätteitä, joita oli tänään saanut osakseen. Ruuna ei ollut tehnyt mitään väärää, minkä Lucy halusi kertoa hevoselle, mutta ei osannut tehdä muuta kuin halata lihaksikasta kaulaa ja rapsuttaa kaulan alaosaa.
"Voisit edes varoittaa, jos aiot hidastaa, niin emme kaadu", Lucy mutisi kasvot osittain harjan sekaan haudattuina. Ivoryparka. Hän ratsasti hevostaan kerrassaan surkeasti. Onneksi ruuna ei kantanut kaunaa, vaan puhalteli pian tyytyväisenä ilmaa sieraimistaan askeltaessaan pitkin, rennoin askelin tien pientareella.

"Ehkä parempi pysyä kaukana minusta", Paulus mutisi, mutta sävy oli aggressiivisen sijasta ennemmin lannistunut. Se tuntui olevan tuskainen totuus, sillä hän ei ollut kykenevä ihmissuhteisiin. Hän päätyi aina satuttamaan rakkaimpiaan, vaikka kuinka yritti muuta. Ja moinen itsesääli suututti häntä vain uudelleen. Miksi hän ei saanut vain olla rauhassa?

Lucy kohotti katseensa miehen selkään kuullessaan yllättävän pehmeän vastauksen. Hän oli odottanut pahempaa; kirosanoja, kiukkuista äänensävyä ja hyökkäävää asennetta, mutta miehen lannistunut olemus puhui toista. Tyttö huokaisi ja kannusti Ivoryn Nimbuksen rinnalle jälleen kerran.
"En halua. Olet mahtavaa seuraa silloin kun et… kiukuttele", hän lopetti lauseensa pienen tauon jälkeen. Ei miehen toimille muutakaan sanaa ollut. Paulus oli mykkäkoulun mestari ja ärähtelyn kiistaton kuningas, jota ei kannattanut suotta suututtaa.

Paulus mulkaisi Lucya torjuvasti. Hän halusi pois tästä tilanteesta. Hän ei halunnut holhousta eikä sääliä eikä mitään Lucylta. Mikään ei olisi enää entisensä. Lucylla oli nyt Ethaninsa, virheetön prinssinsä, joka tarjoaisi naiselle kaiken mahdollisen eikä kukaan voisi kilpailla sen kanssa.
"Anna olla", mies huokasi hakien parempaa istuntaa satulassa ja kiinnitti ensikertaa huomiota siihen, minne oli edes menossa.

Lucy nyökkäsi pienesti ja pidätti Ivorya, kunnes saattoi siirtyä Nimbuksen taakse - ja jättää sopivan välin, jotta ehtisi reagoida pehmeästi, vaikka Paulus päättäisi yllättäen peruuttaa. Hän punoi sormensa harjan sekaan katse maata kohti painuen. Hetki hetkeltä mukaan maastoon lähteminen tuntui huonommalta idealta. Olisi vain pitänyt vääntää koulua kentällä, niin hän olisi saanut olla rauhassa ja hyvällä tuurilla saanut hevosensakin rennoksi ja hyväntuuliseksi. Nyt hän ei ollut varma, pystyisikö edes jälkimmäiseen, vaikka Ivory kulkikin tasaisin askelin ja roikotti päätään.
"Taidan palata takaisin talliin", nuori nainen huokaisi pysäyttäen Ivoryn surkea katse Nimbukseen suunnattuna. Hän toivoi Pauluksen vastustavan ja pyytävän, että hän jatkaisi lenkkiä, mutta Lucy tiesi paremmin. Paulus ei anellut.

Paulus pysäytti Nimbuksen hartiat jäykkinä. Hän olisi halunnut pyytää anteeksi, pyytää Lucya jatkamaan mukanaan, mutta sanoja ei tullut ulos eikä mies uskaltanut yrittää uudelleen. Seuraavalla kerralla se olisi lisää myrkkyä. Hän ei katsonut taakseen, kovetti vain itsensä ja kannusti tamman jatkamaan käynnissä eteenpäin. Kieli tuntui olevan tulessa, ja pikkukivet leuassa kirvelivät vimmatusti, mutta kipu tuntui ansaitulta. Mies saattoi tuntea myös henkistä tuskaa fyysisen vamman varjolla.

Ivory hirnui tamman perään, mutta Lucy piteli ratsunsa aloillaan ja katseli vain surkeana, kuinka ratsukko jatkoi matkaansa. Ei kai hänen olisi pitänyt muuta odottaakaan: hän oli tunkenut ylimääräisenä mukaan lenkille ja olisi ollut naurettavaa, että Paulus olisi katkaissut oman lenkkinsä lyhyeen palatakseen hänen kanssaan takaisin talliin tai pyytänyt häntä jatkamaan kanssaan, kun hän ei ollut tähänkään mennessä tarjonnut yhtäkään hyvää syytä, miksi oli mukana. Ivory vaihtoi painoa jalalta toiselle ja kajautti uuden kuuluvan hirnahduksen, mikä sai Lucyn tuntemaan olonsa entistä huonommaksi. Kiltti ruuna ei ymmärtänyt, mikseivät he jatkaneet hevoskaverin kanssa samaan suuntaan, vaan seisoivat tien pientareella. Lucy käänsi hevosen ympäri ja ravasi tallia kohden joutuen muutaman kerran napauttamaan voimakkaammin pohkeellaan, jottei Ivory jäänyt katselemaan kaula kaarella taakseen.

Myöhemmin samana iltana

Paulus tunsi olonsa kurjaksi senkin jälkeen, kun moukaroi palasiksi remontista tulleita seinänkappaleita, hakkasi kolmekymmentäkaksi mattoa ja vapautti kymmenen hämähäkkiä ikkunanraosta Zoen huoneeseen. Hän vietti päivän vältellen Lucya - ja Effietä, joka oli raivoissaan hänelle - ja odotti epätoivolla iltaa. Bea oli vanhempiensa luona, Effie lähti Cambridgeen, joten joko hän olisi yksin kaiken kurjuutensa kanssa tai piileskelisi Lucylta. Ei hän halunnut olla naiselle kamala. Luoja tiesi, hänhän rakasti Lucya. Ja silti hän ei kyennyt olemaan naiselle ystävä. Mies tuijotti Lodgen tiskialtaan yllä olevasta ikkunasta hämärtyvää iltaa ja hillitsi halunsa kaivaa Colinilta saamansa viskipullon vaatekaapistaan. Se ei varmasti tekisi tilanteesta yhtään parempaa.

Lucy oli suunnitellut lähtevänsä Newcastleen. Ensin hän oli ollut menossa kolmen bussilla, sen jälkeen neljältä, mutta iltaan mennessä hän ei ollut noussut bussin kyytiin vaan makoili edelleen sängyllään paksuun kylpytakkiin kietoutuneena. Tyttö huokaisi raskaasti ja nousi jaloilleen, pyyhki viimeiset kuivuneet kyyneleet kasvoiltaan ja asteli huoneensa halki vaatekaapille, josta etsi käsiinsä ruutukuvioidut pyjamanhousut ja valkoisen topin. Hän veti tummansinisen, ainakin kaksi kokoa liian suuren miesten hupparin päälleen edes hymyilemättä sille, miten Ethan oli antanut hupparinsa hänelle yhtenä iltana, kun hän oli ollut jäässä. Lucy veti syvään henkeä astellessaan huoneensa suljetulle ovelle, samalla toivoen, että oli jäänyt yksin asuntoon - vaan toive osoittautui heti turhaksi, kun hän aukaisi ovensa ja näki tiskialtaan luona seisovan miehen. Tietenkin. Paulus ei lähtenyt Rosings Parkista muutoin kuin Corinnen ajamana, eikä tallinomistajalla ollut mitään syytä lähettää miestä kaupunkireissulle. Lucy hiippaili paljain jaloin keittiönurkkausta kohden, kaivoi lempimukinsa kaapista ja naksautti vedenkeittimen päälle, vältellen varsin taidokkaasti edes Pauluksen suuntaan vilkaisua, vaikka tilaa olikin varsin rajallisesti. Hän ei halunnut tapella enää yhtään enempää, joten oli turvallisempaa olla hiljaa ja toivoa, ettei hiljaisuus muuttuisi liian latautuneeksi kaikesta siitä, mitä he eivät sanoneet.

Paulus säpsähti tajutessaan Lucyn ilmestyneen ja jähmettyi tiskialtaan ääreen. Pitäisikö hänen kadota huoneeseensa? Vai puolustaa aluettaan? Sanoa jotain? Olla hiljaa? Mies seurasi naisen puuhia sivusilmällä ja tunsi olevansa hirviö. Mitä hän oli koskaan edes kuvitellut? Hän rekisteröi uivelon hupparin naisen päällä ja tunsi ties kuinka monennen kymmenennen piston sydämessään. Lucyn ei tarvitsisi enää lainata hänen huppareitaan. Lucy ei tarvitsisi enää häntä. Hän olisi halunnut turruttaa itsensä ja kadota, ja hän olisi halunnut halata naista pyyhkiäkseen pois kaiken kamaluuden. Mies vilkaisi kuvajaistaan ikkunan heijastuksesta. Hänen leukansa näytti typerämmältä kuin yleensä massiivisen pöllökuvioidun laastarin alla. Mikä hiton pakkomielle Effiellä oli pöllöihin?
"Hei", hän onnistui raakkumaan kiusaantuneena, hieroen ruhjeisella, pinttyneen likaisella lapiokouralla niskaansa. Miksi hitossa hänen oli niin paha olla? Miksi kaikki oli pilalla uivelon tultua kuvioihin? Miten hän oli muka voinut menettää Lucyn? Ei nainen ollut hänen ennenkään.
Mutta olisi ehkä voinut olla, pieni, lohduton ääni muistutti.

Lucy oli jatkuvasti kiusallinen tietoinen Pauluksen jähmettyneestä olemuksesta. Hän kaipasi niin kovin päiviä, kun he olivat nauraneet yhdessä ja kiusanneet toinen toistaan. Synttärikemuja, kun häntä oli säikytelty pimeässä illassa taskulamppujen avulla, öisiä suunnittelemattomia ja usein tahdon vastaisia uimareissuja joessa, vauhdikkaita maastolenkkejä naurun säestämänä. Hän vain halusi ystävänsä takaisin.
"Hei", hän vastasi vilkaisten pikaisesti ruhjotun miehen suuntaan. "Miltä leukasi tuntuu?" Lucy kysyi vaihtaen painoa jalalta toiselle. Vedenkeitin ei ollut koskaan pitänyt niin kovaa meteliä kuin nyt huristessaan hiljaisuudessa kuin asfalttipora.

Paulus laski katseensa rapsuttaen rystysessään olevaa haavaa kovakouraisesti. Mies empi aikansa vaivaantuneena liikahdellen.
"Ansaitulta", hän onnistui lopulta vastaamaan lattiaa tuijottaen.

Lucy pudisteli pienesti päätään ja kurkotti jo kädellään toista kohti ennenkö muisti, ettei Paulus ollut vielä viittä minuuttia aiemmin puhunut hänelle. Ehkä oli parempi säästää huolestuneet eleet johonkin toiseen päivään ja hetkeen.
"Älä nyt", hän sanoi sen sijaan, vaikka lause kuulosti kovin tyhjältä hänenkin korviinsa. Hän ei ollut vihainen, mutta hän oli pettynyt ja tunsi olonsa loukatuksi, niin typerältä kuin se kuulostikin. Lucy oli päättänyt, ettei haastaisi enempää riitaa, joten siirsi moiset ajatukset sivuun ja keskittyi hetken vain katsomaan ystäväänsä, jonka seuraan oli jo tottunut niin kovin, että päivänkin riitely tuntui ikuisuudelta.

Paulus liikahti vaivaantuneena katsomatta Lucya ja otti askeleen taaksepäin. Luoja hän halusi tyhjentää päänsä. Hän aukoi suutaan muutaman kerran turhaan, ennen kuin sai ääntä ulos.
"Miltä Ivory tuntui?"

Hän odotti, että mies sai sanat ulos suustaan, vaikka tunsikin pienen piston sydämessään, kun Paulus peruutti kauemmas hänestä. Tuntui pahalta, kun tärkeä ystävä jälleen asteli pois hänen luotaan. Hän ei ikinä tottuisi tunteeseen, eikä haluaisikaan.
"Jäykältä", Lucy vastasi kääntyen vedenkeittimen puoleen, kun laite sai vihdoin kiehautettua veden. Hän kaatoi suuren mukinsa lähes täyteen vettä, upotti teepussin kiehuvaan veteen ja palautti katseensa mieheen. "Minun pitäisi käydä sen kanssa enemmän valmennuksissa nyt kun Henrietta ei enää ratsasta sitä. Ivory kompuroi taas useammin kuin aikoihin." Henrietassa ei ollut montaa hyvää puolta, mutta tapa, jolla nainen oli tuonut hevosensa parhaat puolet esiin oli kyky, jonka hän toivoi omistavansa tällaisina päivinä. Hän tarvitsisi valmentajien ohjeita ja vinkkejä, jotta oppisi ratsastamaan hevostaan niin hyvin kuin ihana ruuna ansaitsi.

Paulus vilkaisi naista kulmansa alta epävarmana.
"Joten… Käy?" hän ehdotti kömpelösti.

"En kehtaa", tyttö mutisi. "Heillä on oikeitakin ratsukoita valmennettavana", hän selitti harteitaan kohauttaen. Mitä siitä, jos he kompuroivat aina silloin tällöin? Hän ei ollut hetkeen pudonnut moisen takia luottoratsultaan, eikä Ivory ollut kolhinut itseään, joten kukaan ei hävinnyt mitään, vaikka hevonen ei esiintynytkään kouluratsuna.

Mies pyöräytti silmiään.
"Te olette oikea ratsukko. Älä lyttää itseäsi", Paulus protestoi.

Lucy hymyili pienesti miehelle, mutta antoi asian olla. Hän ei alkaisi käydä valmennuksissa yhtään sen enempää kuin tähänkään asti, jotta kilpailevat, unelmiaan tavoittelevat ratsukot voisivat hakea eväitä, joilla menestyä. Hän oppisi yrittämällä ja erehtymällä, sekä käyttämällä kaksi kuukausittaista kertaansa niin täydellisesti edukseen kuin vain mahdollista.
"Oliko Nimbus loppulenkin ihan rauhassa?"

Paulus kohautti olkiaan tökkien reikäisellä sukankärjellä lankkulattiaa. Hän sulloi kädet kulahtaneiden farkkujen taskuihin, kun ei tiennyt mitä tekisi niillä.
"Se… Ei. Se melkein pudotti minut toistamiseen." Nimbus ei tosiaan tykännyt siitä, että hevosystävät jättivät sen yksin. Tamma oli seonnut sukkiinsa ja saanut hepulit. Paulus oli jättänyt lenkin lyhyeen.

Lucy irvisti myötätuntoisesti.
"Sori", hän pahoitteli. Ehkä olisi vain pitänyt kulkea Nimbuksen mukana, vaikka sitten kymmenen metriä taaempana ja täydessä hiljaisuudessa, niin edes tamma olisi voinut nauttia maastolenkistään.

"Ei se ole sinun vikasi", mies mutisi katse lattiassa. Luoja tiesi, että Lucy oli ollut sankari jaksaessaan niinkin pitkään hänen mukanaan. Hän oli ollut hirviö naiselle.

"Jos en olisi alunperinkään tunkenut mukaan, olisit voinut mennä vaikka Oliverin kanssa", Lucy sanoi hiljaa nostaen teekuppinsa molempien kämmentensä väliin. Kuuma posliini lämmitti ihanasti kämmeniä ja höyry kohosi tasaisina kiekuroina laakeasta kupista. Hän sulki silmänsä nauttien hetken höyrystä kasvoillaan ja lämmöstä kämmenillään. Tee todella oli halaus kupissa.

"Haluan sinut aina mukaan", Paulus mumisi tuskin kuuluvasti ja otti toisen askeleen taaksepäin nojaten selkänsä keittiösaarekkeeseen. Hän tekisi tilanteesta taas kohta pahemman, jotenkin.

Lucy ei ollut varma, oliko kuullut miehen sanat oikein ja mikä tärkeämpää, tulkitsiko niitä liian väljästi olettaessaan tämän olevan niin lähellä anteeksipyyntöä kuin mihin mies kykeni. Hän hymyili joka tapauksessa pehmeästi.
"Ja minä haluan tulla aina mukaan", hän vastasi pieni kokeileva hymy kasvoilla vieraillen. Ehkä koko riita oli ollut aivan turha ja kaikki kiukuttelu sitäkin järjettömämpää, ja nyt he voisivat taas olla parhaita kavereita ilman ilkeää piikittelyä ja vaivoin hillittyjä tiuskaisuja.

Mies rykäisi epämukavana ja hivuttautui pitkin saarekkeen reunaa.
"Niin. No, tuota… Kiva", hän mutisi ja perääntyi kohti huoneensa ovea. Hän ei kestäisi päässään jylläävää myrskyä eikä halunnut ajaa naista uudelleen pois läheltään.

Hymy hiipui kalpeilta kasvoilta, kun Paulus mutisi peruuttaessaan huonettaan kohti. Ei sitten, ilmeisesti he eivät olleet vielä uudestaan kavereita.
"Hyvää yötä", hän huikkasi toisen perään vaikkei itse liikahtanutkaan vielä huonettaan kohti. Hän voisi jäädä hetkeksi keittiönurkkaukseen ennen kuin palaisi huoneeseensa etsimään unta, joka tuntui kovin kaukaiselta ajatukselta kaiken tämän keskellä. Olisi vain pitänyt hypätä bussiin kun tilaisuus oli tarjoutunut.

"Öitä", Paulus vastasi ja vilkaisi Lucya neuvottomana, anteeksipyytävänä. Hän hieraisi niskaansa ja tarjosi ontuvaa, vinoa hymynhäivettä, ennen kuin perääntyi huoneeseensa. Mies lukitsi ovensa, nojasi otsansa siihen ja yritti ravistautua irti tuskasta. Ei, se ei onnistuisi. Paulus kaivoi Effieltä piilotetun viskipullon vaatekaappinsa perältä, vajosi sängylleen ja otti ison kulauksen, sitten toisen ja kolmannen. Tarpeeksi, jotta hänen päänsä hiljeni hurisemaan miellyttävästi ja hän saattoi nukahtaa.

Lucy hymyili haikeana takaisin, joi kulauksen teestään ja hiippaili varpaisillaan omaan huoneeseensa kuppi yhä tiukasti otteessaan. Hän ei edes yllättynyt nähdessään Anguksen odottamassa sängyllä suurena harmaana keränä, jonka viereen oli aina yhtä ihana nukahtaa. Tyttö sulki huoneensa oven, istahti sängylle teetä hörppien ja mietti, mitä ihmettä tekisi jatkossa, jos heidän välinsä olisivat tästä lähtien aina tämmöiset. Ei hän halunnut menettää parasta ystäväänsä, jonka välttely näissä olosuhteissa oli mahdotonta. He asuivat saman katon alla, törmäsivät töissä jatkuvasti eikä hän edes haluaisi vältellä miestä. Heidän olisi löydettävä jokin kompromissi, jolla he pääsisivät yli tästä mistä lie ongelmasta, mikä oli ilmestynyt Ethanin vierailun myötä. Hän jätti tyhjän mukin yöpöydälleen ja käpertyi peittojen alle Angus vieressään. Suuren koiran tuttu tuoksu vaivutti tytön hetkessä syvään uneen. Ainakin hänellä oli yhä Angus.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   Su Kesä 21, 2015 1:54 pm

Rantaretki 2015 - 12. kesäkuuta 2015, keskipäivä

Sääennuste oli kerrankin pitänyt paikkansa, mistä Ivoryn turkooseja kuljetussuojia kiinnittävä Lucy oli kiitollinen. Päivä näytti ihanan kesäiseltä rantaretkeä ajatellen, sillä aurinko paistoi siniseltä taivaalta, jota koristi vain muutama valkoinen pilvenhaituva. Tallipihalla ilma tuntui välillä turhankin seisovalta ja tukalan lämpimältä, mutta meren läheisyys toisi varmasti muutoksen suolaisella tuulellaan ja raikkaalla, todennäköisesti varsin vilpoisalla vedellään. Lucy muisteli leveästi hymyillen edellisen vuoden retkeä, jolle oli mahtunut niin paljon kaikkea muistelemisen arvoista - hän oli aivan varma, että niin kävisi tänäkin vuonna. Tyttö taputti ruunansa kaulaa, tarjosi kädeltään porkkananpuolikasta ja jätti Ivoryn karsinaan rouskuttamaan herkkuaan, jotta hän voisi tarkistaa vielä viimeisen kerran, että hevosrekassa oli mukana kaikki tarpeelliset tavarat - eli lähinnä Ivoryn suitset, harja ja hikiviila sekä hänen reppunsa, jossa oli vaihtovaatteita, lämmin huppari ja paksu, pehmeä pyyhe.
Zoe ei ollut aivan varma, miksi oli lähdössä mukaan, mutta ei hän ollut osannut kieltäytyäkään, kun kutsu oli esitetty. Niinpä nainen oli löytänyt itsensä Miun karsinasta varustamasta mustaa täysiveristä kuljetusta varten, vaikka epäilikin, ettei Paulus arvostanut moista. No, ainakin yrmy mies sai enemmän aikaa Nimbuksen rapsutteluun. Zoe vilkuili ympärilleen miettien, tarjoutuisiko laittamaan jotakin Mayben suojateista seuraavaksi kuntoon, mutta tuntiessaan olonsa lähinnä typeräksi, jäi rapsuttelemaan Miun korvantaustaa. Hänen pitäisi opetella sanomaan ei. Rantaretki kuulosti toki ajatuksen tasolla ihanalta, suorastaan täydelliseltä - valkeaa hiekkaa, loputtomiin tilaa nelistää, auringon paistetta, sinistä, lämmintä vettä, naurua ja iloa -, mutta hän oli varma, että se oli pelkkää kuvitelmaa. Jotakin, mitä elokuvat syöttivät heidän mieliinsä. Totuus olisi toinen. Rannalla tuulisi kylmästi, vesi olisi jäätävää, hevoset kieltäytyisivät menemästä veteen tai muuten vain sekoaisivat vapaudestaan, aurinko häikäisisi jatkuvasti ja pudotessa saisi keuhkojensa täydeltä hiekkaa tai suolavettä. Olikohan liian myöhäistä perua mukaan lähtemistä?

Nimbus yritti suuhunsa hohtavan vihreää nurmea tallin vierustalta verhottuna kevyeen kuljetusloimeen ja untuvaisen vaaleansinisiin kuljetussuojiin. Sitä syyllisyydentuntoisena kieltävä Paulus piteli suitsiin kytketyn riimunnarun päätä vapaa käsi sullottuna polvesta keittiösaksilla leikattujen, mustien farkkujen taskussa ja pitkät, kalpeat sääret purppurankirjavina mustelmista. Miehen tummat kulmat olivat torjuvassa kurtussa, vaikka hän odotti jo malttamattomana, että saisi lastata valkean tamman mukulakivetyllä tallipihalla odottavaan rekkaan ja viedä sen temmeltämään tutulle rannalle. Kun Helvetin Hylkiö oli kerran röyhkeästi ominut Miu Miun, hän oli päättänyt tulla ulos odottamaan.
Sillä välin Maybe viuhtoi pitkin tallikäytävää kuin pisamainen pyörremyrsky valkoinen ponihäntä hulmuten. Tytön kasvot hehkuivat innosta ja posket punoittivat ponnistuksesta, kun hän pakkasi hoidokkiensa tarvikkeita, harjasi rakkaita kilpahevosiaan hohtavan puhtaiksi ja suitsi niitä kuljeusta varten. Hän pyyhki otsatukkaa irti kosteasta otsastaan, kun tarkasti ties kuinka monennen kerran, että jokaisella kolmesta oli mukanaan suojat ja ohjat, päällään kuljetusloimi ja -suojat sekä hänellä repussaan vesipullo, vaihtovaatteet, pyyhe ja hevosten ensiapupakkaus. Tyttö kurkisti tallipihalle, ja kun näki Hamishin lähestyvän käsivarsi Noreenin hartioilla, vetäytyi takaisin talliin.
"Voidaan ruveta lastaamaan hevosia!" hän huikkasi Zoelle ja Lucylle, napsautti liinan kiinni Choven kuolaimiin ja talutti täysiverisen ulos. Hän saisi yrittää lastata myös Jamien kisahevoset, sillä mies oli ilmoittanut tulevansa suoraan rannalle.
"Miu ja Ivory voisivat mennä ensin", tyttö ehdotti. Nimbus suostuisi varmaan kiipeämään autoon niiden perässä, ja kolme nuorempaa, malttamatonta otusta viimeisinä.

Lucy hymyili leveästi palatessaan takaisin talliin. Tästä päivästä tulisi aivan mahtava! Tyttö rapsutteli Ivoryn otsaa ja jutteli ruunalle pirteästi niitä näitä, kun Ivory hamusi omistajansa taskuja ja paidanhelmaa. Mayben ilmoittaessa lastaamisen olevan ajankohtaista, lähti kalpea tyttö taluttamaan papurikonkimoa ruunaa kohti trailerin ramppia Zoen ja Miun perässä. Zoe lastasi ensimmäisenä mustan täysiverisen, joka oli nousi traileriin innokkaasti. Hän sitoi huolella hevosen riimunnarun kiinni, ennenkö viittoi Lucya tuomaan Ivoryn sisään. Zoe suuntasi reippain askelin talliin hakemaan seuraavaa hevosta.
"Mitä luulet, olisiko Socks, Chove, Slippers fiksu järjestys?" Nainen kysäisi Maybelta suunnatessaan Fairchildin oripoikien luokse. Hän epäili, että raisusta kolmikosta Socks keräisi vähiten kierroksia, vaikka joutuisikin odottamaan purkamista hetken tai kaksi. Slipsin he haluaisivat ensimmäisenä ulos, ettei valkoinen jättiläinen tekisi traileriin uutta ovea muutamalla tarkoin suunnatulla potkulla. Zoe pujahti valkoisen orin karsinaan, nappasi päättäväisesti kiinni riimusta ja pujotti narun turparemmin alta kiertäen sen kertaalleen valkean turvan ympäri. Hän ei aikonut tulla retuutetuksi pitkin lastausramppia vailla mitään kontaktia suureen oriin. Lucyn palatessa talliin nyökkäsi Zoe Socksin suuntaan. Ehkä hiljainen tyttö pärjäisi kullanhohtoisen koiran kanssa, kun ei kerran tiennyt, miten nopeasti Paulus saisi houkuteltua kärpäskimon neiti suloisen traileriin.

Maybe nyökkäsi ja silitteli Choven punaruskean, papurikkokuvioisen kaulan silkkistä, ohutta karvaa tamman seistessä pää pystyssä tallipihalla ja haistellessa tuulta sieraimet tuulina.
"Luoja olet upea", hän kuiskutti hevoselle katsellessaan, miten Paulus taputti Nimbuksen kaulaa, talutti tamman kuljetusauton ympäri ja suoraan ylös ramppia. Tamma pyöräytti silmiään puolivälissä, mutta totesi parhaaksi seurata miestä, joka kiinnitti sen Ivoryn viereen ja laskeutui ulos juuri parahiksi tullakseen Socksia vastaan.
"Haluatko, että otan sen?" hän tarjosi Lucylle, vaikka varmasti tyttö pärjäisikin eloisalle, ystävälliselle orille ilman apukäsiäkin. Maybe valmistautui Choven kanssa taluttaen tammaa ympyrällä ja pitäen silmällä kuljetusauton tilannetta.

Slippers oli puhdasta energiaa riuhtoessaan voimakkain, terävin nykäisyn riimunnarua, jonka toisesta päästä Zoe piteli kaksin käsin kiinni. Suuri, massiivinen pää ei ollut hetkeäkään aloillaan, kun valkoinen jättiläinen tarkkaili tallipihan ohjelmaa sieraimet suurina. Lucy hymyili Paulukselle ja ojensi riimunnarua miehelle - hän voisi hyvin vain katsella sivummalta, kun loput hevoset nousivat kyytiin.
"Kiitos", hän sanoi astahtaessaan sivummalle. Lucy piti tarkoin silmällä teutaroivaa oria, sillä ei aikonut jäädä jalkoihin varsinkaan nyt, kun pääsisi rannalle. Zoe tanssitti Slippersiä ympärillään varsin periksiantamattomasti, pitäen suuren orin jatkuvasti liikkeellä haluamaansa suuntaan. Hevonen oli notkeampi kuin hän muisti, joten ehkä Jamie oli vihdoin panostanut koulupuoleen. Ainakaan Slippers ei kompuroinut takajalkoihinsa, vaikka suorittikin jyrkkää pohkeenväistöä hänen ympärillään. Kun rekka alkoi näyttää valmiilta ottamaan vastaan valkoisen irlantilaisen, lähti Zoe hivuttautumaan ramppia kohti ympyröiden avulla. Hän oli nähnyt riittävän monta kertaa, miten Slippers rykäisi ramppiin yhdellä massiivisella loikalla, eikä aikonut tulla revityksi perässä. Hetken neuvottelun, useamman terävän komennuksen ja tiukan riimunnarusta nykäisyn jälkeen ori nousi ramppia pitkin käynnissä, joskin tavattoman pitkäaskelisessa ja reipastahtisessa. No, ainakin se oli edelleen käynniksi tunnistettavissa, vaikka hän joutuikin ottamaan muutaman juoksuaskeleen, ettei jäänyt jälkeen. Zoe kiepautti riimunnarun pois orin turvalta ja sitoi hevosen kiinni traileriin, taputtaen lihaksikasta kaulaa kun livahti itse ulos. Kaipa he olivat sitten valmiita lähtöön. Nainen jäi auttamaan takapuomien kiinnittämisessä ja ramppien nostamisessa ennenkö siirtyi rekan kyytiin, jossa Lucy oli jo vienyt itselleen yhden reunapaikoista.

Paulus päätti antaa Choven nousta autoon ennen Socksia, jotta tamma ei olisi vierekkäin ylikierroksilla käyvän Slipsin kanssa. Ori oli tarpeeksi haastava ratsastaa ilman satulaa ilman tammahöyryjäkin. Chove nousi kipakoin askelin ylös ramppia Mayben perässä ja tyttö pujahti juuri ulos, ennen kuin Paulus talutti Socksin täysiverisen viereen. Hän väisti rampilta, ennen kuin valkoinen jätti kiipesi sitä ylös ja lompsi sitten rekan ympäri kuljettajan paikalle. Hamish ja Noreen olivat asettuneet matkustamoon massiivisen, varmastikin Didin loihtiman eväskorin sekä Anguksen kanssa. Koira heilautteli ujosti häntäänsä istuessaan tilan keskellä sulokkaasti kuin polkupyörä, ja Maybe rapsutti sen karheaa, harmaata karvaa istahtaessaan setänsä viereen. Paulus olisi mielellään lähtenyt liikkeelle, ennen kuin Zoe ehti kyytiin, mutta suunnitelma kariutui, mikä sai miehen suomaan synkeän katseen taustapeilistä HH:n suuntaan rekan jyristessä pehmeästi liikkeelle ja kohti rannikkoa.

Zoe istahti alas vilkaisten suurta koiraa keskellä matkustamoa. Miksi tuokin oli tullut mukaan? Onneksi hevoset olivat sentään tottuneet koiriin eivätkä sekoaisi entistä pahemmin sen takia. Ehkä. Saisi nähdä, montako loukkaantunutta ihmistä he saisivat tänään viedä ensiapuun. Hän ei ollut lainkaan vakuuttunut, että he selviäisivät retkestä ongelmitta. Paulus tosin taisi olla jo niin murjottuna, ettei muutama putoamisen aiheuttama murtunut luu ja mustelma tuntuisi missään.
"Oletteko tehneet tämän retken joka kesä?" Zoe päätti kysäistä saadakseen matkustamoon edes jonkilaista keskustelua. Lucy istui hiljaa ajatuksissaan, sillä tyttö laskeskeli hevosia ja mukana olevia ihmisiä yrittäen keksiä, kuka ratsastaisi ketäkin aluksi. Hevoset vaihtuisivat kuitenkin jatkuvasti, mutta… Ehkä hän voisi tarjota Ivorya Noreenille. Hän ei uskonut nähneensä tyttöä koskaan muiden kuin Pradan selässä, eikä pullea ponimummo ollut tänään mukana.

"Kyllä. Se on mukavimpia perhetraditioitamme", Hamish vastasi hymyillen ja silitti isällisesti tuhdin järjestelmäkameran asetuksia säätävän, omiin ajatuksiinsa uppoutuneen Noreenin muhkeaa, kuparinpunaista tukkaa.
"On todella mukavaa, että tulit mukaan", mies jatkoi Zoelle, "apukädet ovat tarpeen." Maybe säteili ympärilleen välittämättä Zoen ja Pauluksen mustasta energiasta. Tämä olisi upea päivä.
"Oletko uittanut usein hevosia?" Maybe kysyi Zoelta uteliaana ja pohti, johtuiko naisen vaisuus Mian myynnistä. Ehkä Zoe olisi jakanut hänen intonsa, jos hänellä olisi ollut mukanaan Mia.

"Kiitos kutsusta, oli mukava tulla", Zoe vakuutti nyökäten. Hän tiesi olevansa aivan liian pessimistinen ja kyyninen, mutta hän ei voinut sille mitään. Hän ei nähnyt mitään mahdollisuutta, miten tämä päivä voisi päättyä hyvin. Joku saisi murrettua kätensä tai jalkansa tai niskansa. Ehkä meren läheisyys ja hevosten puhdas into saisi hänenkin mielialansa kohoamaan, mutta juuri nyt hän saattoi vain kuvitella kaikkea, mikä voisi mennä pieleen.
"Harvoin selästä", Zoe vastasi Maybelle. Hevosten uittaminen uima-altaassa oli täysin erilaista kuin tämä. Se oli kuin juoksuttamista, mutta tämä oli… hauskanpitoa. Tällä ei ollut suurempaa merkitystä hevosten kisakunnolle ja hyvinvoinnille ellei sitten uskonut siihen, että tämä piristäisi hevosia henkisesti. "Entä sinä?"

"Monta kertaa", Maybe vastasi matalasti hykertäen ja kalpeat silmät siristyen, "vein hevosia uimaan melkein yhtä usein kuin kävin itse. Se on mahtavaa, ja olen kuullut, että tämä ranta on aivan jumalainen hevosia ajatellen. Kilometrikaupalla rantaa kallion suojaamassa poukamassa ja loivasti syvenevä, hiekkapohjainen meri - vai mitä Hamish?" Mies nyökkäsi hymyillen veljentyttönsä innolle, ja Maybe jatkoi tuskin henkeä vetäen.
"Ehkä sinä voit ottaa ainakin aluksi Slipsin", hän ehdotti Zoelle. Nainen pärjäisi taatusti raisulle orille, vaikka se vähän ilottelisikin. Paulus hymyili kierolla tyytyväisyydellä kuvitellessaan Zoen lentämässä kaaressa. Ehkä Slips myös talloisi naista. Ihan vähän vain. Miehen mieliala nousi, kun hän kaarsi auton yhä pienemmille teille ohitettuaan Newcastlen ja lopulta hidasti auton matelemaan pitkin kapeaa hiekkatietä, joka kiemurteli metsän ja nummen lomassa lähemmäs rannikkoa.

Zoe hymyili Mayben innolle ja vauhdikkaalle selitykselle. Hyvä että edes joku heistä oli täynnä intoa. Ehkä hän voisi imeä hieman tytön loputonta energiaa, elämäniloa ja naurua itseensä, ja saattaisi nauttia tästä päivästä ilman kaikkia tummia ajatuksia, jotka varjostivat hänen mieltään. Vaikka hän ei sitä suostunut myöntämäänkään, oli suurin tumma pilvi Mia, joka ei enää ollut hänen.
"Kuulostaa aivan mahtavalta", nainen vakuutti yrittäen löytää intoa, jota nuoremmalla oli loputtomiin. "Toki, jos kukaan muu ei sitä halua", hän totesi peittäen vuosien kokemuksella tunteet kasvoiltaan. Hamishin ei tarvinnut nähdä irvistystä, jonka pelkkä valkean jättiläisen ajatteleminen nostatti. Hevonen oli varmasti upea ja ties mitä, mutta se oli myös huonotapainen, eikä hän voinut ihailla hevosta, jonka käytöstavat olivat niin kaukana hyvistä.
Lucy pyöritti hartioitaan ja venytti niskaansa, kun auto hidasti vauhtiaan. Hän halusi nähdä ihanan, naurun täyttämän rantapoukaman heti eikä hetken päästä. Edelliskesäinen retki oli edelleen yksi hänen elämänsä parhaista päivistä, todennäköisesti listalla toisena heti Ivoryn saamisen jälkeen. Vaikka mukana olikin Zoe, ei hän aikonut antaa yhden ihmisen pilata päiväänsä, ja sitä paitsi, jos hän oli aivan rehellinen, oli nainen ollut yllättävän siedettävä viimeiset viikot ja kerran jopa heittänyt olkansa yli vinkin, kun Ivory oli kompuroinut yksinkertaisissa tehtävissä.

Paulus pysäytti auton kauemmas rannasta kuin ennen, sillä hellepäivää edeltäneet sateet olivat pehmittäneet tietä ja mies pelkäsi, että auto vajoaisi maahan eikä inahtaisikaan, kun oli tarkoitus lähteä. Kilometri tai pari lisää sinne tai tänne, vai mitä? Jamien autoa ei näkynyt vielä, ja Paulus toivoi, ettei kultapoika ilmestyisikään, vaikka se sitten tarkottaisi ylimääräistä hevosta pideltävänä. Hän loikkasi alas autosta ja meni purkamaan tavaroita sivusäilöistä. He voisivat laittaa ensin itsensä lähtövalmiiksi ja purkaa vasta sitten hevoset. Maybe loikkasi ulos vetäen vienosti suolaista, kesäntuoksuista tuulta sisäänsä ja seurasi Pauluksen esimerkiä kaivellen pakkaamiaan tarvikkeita. Reppu menisi selkään, suojat ja ohjat hevosille, ehkä Paulus tai Lucy saisi eväskorin kyytiinsä, tyttö pohti kiskoessaan reppua Captain American kilvellä somistetun, tummansinisen t-paidan selkään. Slips kuulosti kuopivan autossa, mutta ei ainakaan vielä ravistellut koko rekkaa.

Lucy astahti ulos rekasta ensimmäisten joukossa, mutta Zoella ei ollut kiire minnekään. Nainen astui auringonpaisteeseen kaikessa rauhassa ja veti syvään suolaista meri-ilmaa. Ehkä tämä päivä ei olisi aivan totaalinen katastrofi. Lucy penkoi repustaan Ivoryn suitset sekä suojat, vaikka epäilikin, että irrottaisi ne heti kun ruuna olisi sen verran vetreämpi, ettei kompuroisi omiin jalkoihinsa. Hän ei halunnut märkien suojien keräävän hiekkaa sisäänsä ja hiertävän kömpelön ruunan jalkoja. Tyttö oli melko varma, että hänestä oli tulossa kovaa kyytiä Henrietta ainakin mitä tarkkuuteen ja neuroottisuuteen tuli. Zoe kiskoi oman kypäränsä päähän ja hanskat käteen tarkistaen reppunsa sisällön vielä kertaalleen, ennenkö siirsi Slippersin suojat ja suitset sivummalle. Hän epäili, ettei ori laskeutuisi trailerista kovinkaan maltillisesti, puhumattakaan että seisoisi aloillaan kun olisi tarkoitus purkaa kuljetusvarusteet, joten hän halusi molemmat kätensä vapaiksi. Sillä aikaa kun Lucy vielä penkoi omia tavaroitaan, suuntasi Zoe jo laskemaan ramppia, jotta hevoset saataisiin ulos ennen kuin Slips kyllästyisi seisomiseen.

Maybe oli vetänyt kypärän päähänsä, hanskat käteen ja oli kerännyt Choven suojat ja ohjat siistiin pinoon kuljetusauton viereen. Hän avasi liinaa valmiiksi käsiinsä ja vilkaisi Paulusta, jonka naama venähti, kun punainen Audi lähestyi hiekka perässä lentäen, jarrutti voimakkaasti ja ryömi sitten turvallisen välimatkan päähän. Jamie nousi autosta aurinkolasit ja leveä, kuriton hymy kasvoillaan.
"Tehän tulitte sopivasti", mies tervehti ja poimi varusteiden joukosta narun, jolla taluttaa Socks alas autosta.

Zoe laski rampin varovaisesti alas pehmeälle maalle ennenkö suuntasi aukaisemaan takapuomia ja livahti Slippersin pään luokse irrottamaan suurta oria, joka laskeutui trailerista vauhdikkaasti peruuttaen. Zoe ei antanut hevoselle liikaa aikaa miettiä, missä oltiin ja mitä tekemässä, ennenkö heitti ohjat orin niskaan ja puki suitsia kyselemättä hevosen mielipidettä. Pää korkealla tanssahteleva Slips sai kuolaimet suuhunsa ja soljet kiinni ennenkö ehti kajauttamaan kuuluvan hirnahduksen rannan läheisyydelle. Zoe siirsi riimunnarun kiinni kuolaimiin, irrotti riimun suitsien alta ja alkoi riisua kuljetusvarusteita nykien aina tiukasti narusta, kun hevonen aloitti liian vauhdikkaan tanssahtelun. Lucy odotti, että Chove, Socks ja Nimbus pääsivät ulos, ennenkö suuntasi noutamaan omaa nöyrää hevostaan, joka ihmetteli raikasta rannikkoilmaa sieraimet suurina pärskyen. Hän vilkaisi ympärilleen miettien, kenen olisi helpoin luopua hevosestaan ja purkaa Miu, mutta päätyi lopulta kävelemään Pauluksen luokse. Jamiella, Maybella ja Zoella oli aivan riittämiin pitelemistä nuorisossaan.
"Pidätkö Ivorya, jos haen Miun? Tai voin minäkin pitää Nimbusta", tyttö lisäsi hymyillen. Hän siristi hieman silmiään kirkkaassa auringon paisteessa, joka häikäisi, mutta ei sopinut valittaa. Tämä oli sentään yksi niistä harvoista aidosti kesäisistä kesäpäivistä, joita seuraaviin kuukausiin mahtuisi!

Jamie haki Socksin, joka tanssi alas ramppia pää korkealla ja touhukkaasti pärskien ja ryhtyi irrottamaan tottuneesti ruskeita kuljetussuojia sen hoikista jaloista. Maybe haki Choven tyytyväisenä siitä, että oli laittanut hevoselle suitset jo valmiiksi riimun alle, joten hänen tarvitsi vain kiinnittää niihin ohjat ja vaihtaa kuljetussuojat tamman jännesuojiin. Tyttö viikkasi kuljetusloimen siististi ja nakkasi sen rekan säilytyslokeroon yhdessä kuljetussuojien kanssa.
"Meidän ei tarvitse huolehtia", Paulus vastasi Lucylle pidellen korviaan kääntelevää ja sivuttain tanssahtelevaa Nimbusta kiinni suitsien päällä olevasta riimusta. Mies nyökkäsi kohti Hamishia, joka nousi tottuneesti kuljetusautoon ja laskeutui sieltä elegantti, musta täysiverinen vierellään. Noreen odotti turvallisen välimatkan päässä hevosista eväskori ja vanha irlanninsusikoira vieressään. Vähitellen kaikki hevoset pääsivät eroon kuljetusvarusteista ja saivat niiden paikalle rantavalmiudet. Paulus lykkäsi Nimbuksen Lucylle, kun meni sulkemaan auton ja siistimään ylimääräiset varusteet vielä sisälle, ennen kuin lukitsi ovet ja palasi hevosen luo. Sillä välin Jamie punttasi Mayben vaivattomasti tanssivan ja teutaroivan täysiveritamman selkään, sillä se tuskin olisi tottunut maasta vauhdilla selkään hyppäävään ratsastajaan niin kuin tytön vanha poni.
"Punttaanko sinutkin?" mies kysyi hymyillen Zoelta ja piteli Socksia lujasti kauempana muista hevosista. Paulus auttoi sillä välin Lucyn Ivoryn selkään ja ujutti tälle sitten tuhdin eväskorin. Ivory tuskin saisi hirmuisia hepuleita, joten tytön olisi helpoin pidellä koria sylissään. Mies punttasi myös Hamishin Miun selkään, ja sitten ronskisti kalpeaksi valahtaneen Noreenin isänsä eteen mustan täysiverisen selkään. Sen jälkeen hän yritti kavuta Nimbuksen selkään tamman viskoessa päätään ja tanssiessa kauemmas, mutta oli aivan liian ylpeä hyväksyäkseen apua Jamielta tai Zoelta.

Zoe vei Slippersin kuljetusloimen ja -suojat autolle, kun vihdoin sai hevosen niistä riisuttua. Suuri ori pärskyi ja pöhisi sieraimet lautasen kokoisina yrittäen mitä ilmeisemmin haistaa kaiken tuulen mukanaan kantaman kerralla. Hän vilkaisi epäluuloisesti valkoista jättiläistä. Tällaisina hetkinä hän olisi kaivannut satulaa ja norsujarrua hevosen suuhun, mutta nyt olisi vain pärjättävä näin. Hän ei epäillyt omia taitojaan. Hän osasi ratsastaa ja tiesi sen. Enemmän hän epäili hevosta, joka ei ollut onnistunut vakuuttamaan häntä omista taidoistaan ja koulutuksensa tasosta. No, täällä ei onneksi testattaisi kouluratsastuksen liikkeitä. Niin kauan kuin Slippers pysyisi käsissä ja pystyssä, ei muulla olisi väliä.
"Kyllä kiitos", Zoe vastasi helpottuneena tarjouksesta. Slips oli paitsi korkea, myös tavattoman energinen hevonen, eikä varmasti seisoisi aloillaan, jotta hän voisi kiipeillä pitkin kylkeä ylös. Hän piti ohjista tiukasti kiinni kun pääsi Jamien punttaamana ylös lihaksikkaaseen selkään ja kuten oli arvannutkin, joutui saman tien pidättämään ja kääntämään oria, jotta se ei olisi lähtenyt vauhdilla eteen. Lucy istui tottuneesti Ivoryn satulattomassa selässä, sillä oli joutunut ratsastamaan ruunaansa useamman viikon ilman satulaa sen jälkeen kun oli saanut hevosen omakseen, kun istuvaa yleissatulaa ei ollut löytynyt. Hän piteli toisella kädellä tiukasti kiinni eväskorista ja mietti, pitäisikö hänen tarjoutua pitelemään Nimbuksen ohjia, jotta Pauluksen olisi helpompi päästä selkään. Hän päätti jättää kysymättä, kaipasiko toinen apua, ja ratsasti sen sijaan rauhallisen ruunansa lähemmäs tammaa toivoen, että Nimbus seisahtuisi hetkeksi aloilleen tarkkaillakseen Ivorya. Kun joukko näytti valmiilta lähtemään liikkeelle, kannusti Lucy Ivoryn käynnissä tielle, jota pitkin he pääsisivät rannalle viettävälle polulle. Zoe teki ympyröitä toinen toisensa perään pidellessään höyryjunan lailla eteenpäin puskevaa oria edes jossakin käyntiä etäisesti muistuttavassa askellajissa.

Lucyn harhautus toimi, ja Nimbus jäi katselemaan Ivorya siksi aikaa, että Paulus sai heitettyä itsensä vatsalleen tamman selkään imitoiden Jamieta. Jamie tosin keinautti itsensä sulavasti istumaan rautiaan kullanpunaiseen selkään, ja Paulus oli pudota naamalleen toiselta puolelta, mutta sai sinnikkyydellä vedettyä itsensä istumaan. Tamma oli jännittynyt ja tarkkaili varuillaan ympäristöä, mutta lähti seuraamaan Ivorya ja joukkoa johtavaa Miuta kai luottaen järkevien hevosten arvostelukykyyn. Jamie ja Maybe antoivat Zoen suunnata Slipsillä Nimbuksen perään, sillä orin emä olisi turvallisempi jarru kuin Socks tai Chove. Jos se heittäisi Pauluksen rytäkässä selästä, mies voisi aina kiivetä takaisin. Jamie jättäytyi viimeiseksi nauttien Socksista sykkivästä energiasta ja härnäsi Maybeä, jolla oli täysi työ pitää Chove jonon hännillä, kun uudesta paikasta sähköistynyt tamma protestoi arvonalennustaan vastaan sivupukein, potkuin ja ärhäköin loikin. Paulus keskittyi katselemaan rajujen tuulten karaisemaa, kanervaista nummimaata, joka näytti päättyvän siniseen taivaaseen kaukaisuudessa ja piti sormensa tiukasti punottuna tamman valkeaan harjaan, jotta ei luiskahtaisi alas, jos se päättäisi säikähtää jotakin.

Lucy piteli tiukasti kiinni eväskorista, sillä ei aikonut antaa ruokien pudota tai muutoin kärsiä. Hän oli varma, että Didi oli pakannut eväät fiksusti ja ottanut huomioon kaiken, mitä hevosten kanssa saattoi tapahtua, mutta hän ei aikonut ottaa ylimääräisiä riskejä. Ivory kulki kaikessa rauhassa Miun perässä korvat hörössä ja askeleessaan intoa, joka tosin sai ruunan kompuroimaan muutamaan kertaan, kun jalka olikin eri paikassa kuin mitä ruuna kuvitteli. Lucy kietoi sormensa valkeaan harjaan ja nautti tuulesta kasvoillaan. Mikä ihana, ihana päivä. Angus jolkotteli pitkillä jaloillaan hevosletkan rinnalla, mikä sai Lucyn hymyn vain levenemään. Toivottavasti Angus olisi tällä retkellä mukana vielä vuosia.
Zoe yritti karistaa turhautumisen nostattaman jännityksen pois hartioiltaan, sillä kova käsi ei auttaisi Slippersin kanssa lainkaan. Hän joutui jatkuvasti pidättämään, kääntämään ja usein myös napauttamaan varsin vahvasti pohkeellaan, jotta sai hevosen pidettyä oikeassa kulkusuunnassa. Ori keräsi kierroksia jokaisella askeleellaan, painoi yhä raskaampana kädelle ja valui etupainoiseksi, mistä hyvästä hän sai jatkuvasti nyppiä ohjalla ylös. Ori saisi kannatella massiivista päätään aivan itse, eikä hän aikonut tarjoilla mahdollisuuksia hivuttaa turpaa alemmas ja valmistella selkää pyöristävää pukkia. Hän tunsi energian allaan ja tiesi, ettei mikään voima maailmassa voisi pidellä sitä loputtomiin. Mikäli ranta vastaisi Mayben maalailemia satukuvia, ei onneksi tarvitsisikaan. Kunhan kanervaiset nummet vaihtuisivat pehmeään rantahiekkaan, voisi hän laskea ohjaa pidemmäksi ja ajaa hevosta neliin, jota Slips kaipasi jokaisella solullaan.

Miu askelsi eteenpäin reippaasti, mutta rentona ja rauhallisena. Sen ja Hamishin välillä vallitsi vankka ystävyys, sillä mies oli ollut osa hevosen elämää viimeiset 16 vuotta - se korvasi ehkä oikeaoppisten apujen puutteita, vaikka mies istuikin tyynenä ja ryhdikkäänä orin selässä huomattavasti vähemmän rento tytär edessään. Noin neljän kilometrin ratsastuksen jälkeen nummi loppui kuin seinään, mistä voimistuva meren pauhu ja tuulen suolaisuus kielivät jo etukäteen. Korkeat kalliojyrkänteet putosivat pystysuoraan alas kuohuvaan, tummansinivihreään mereen paitsi heidän edessään, missä alhaalla odotti pitkä, puolikuunmuotoinen rantahiekka. Hamish laskeutui selästä, nosti Noreenin tutiseville jaloille ja lähti taluttamaan Miuta alas kallionseinämällä kiemurtelevaa, kivistä polkua. Myös Paulus laskeutui alas tammansa selästä ja päätti taluttaa sen. Maybe ja Jamie pysyivät ratsailla: Jamie hyväntuulisena ja hilpeänä, Maybe hikisenä ja uupuneena, käsivarret kivistäen. Se ei kuitenkaan pyyhkinyt pois hehkua tytön kasvoilta, kun hän odotti ensimmäisten hevosten pääsevän alas aurinkoiselle hietikolle, ennen kuin ohjasi Choven alas polkua Socks hetken kuluttua perässään.

Lucy laskeutui Ivoryn selästä ketterästi, sillä ei aikonut ratsastaa kiemurtelevaa polkua pitkin. Ivory kompuroi tasamaallakin, joten hän oli varma, että ruuna kävisi polvillaan ainakin kerran laskeutumisen aikana, jos hän heiluisi selässä yhtään. Parempi siis taluttaa eväskori toisessa kädessä. He lähtivät laskeutumaan polkua Miun perässä rauhalliseen, kiireettömään tahtiin, sillä Ivory valitsi jalansijansa tarkoin. Siitä huolimatta ruuna päätyi kompuroimaan pariin otteeseen, muttei käynyt polvillaan tai muutoin edes kolautellut pahasti. Ehkä hevonen selviäisi ilman vammoja tästä päivästä. Lucy hymyili leveästi kun kallioinen polku vaihtui pehmeään hiekkaan ja suuntasi sivummalle laskeakseen korin alas tasaiselle kivelle. Hän ponnisti Ivoryn selkään, haparoi hetken tasapainoaan mutta onnistui lopulta suoristautumaan ruunan selässä tyytyväisenä. Ivory seisoi pää korkealla ja korvat hörössä katse rantaan saapuviin aaltoihin suunnattuna.
Zoe oli varma, että laskeutuminen päättyisi katastrofiin joka tapauksessa, joten yritti järkeillä, kumpi olisi pienempi paha. Lopulta hän päätti jäädä selkään, sillä pystyisi käyttämään kuolainta tehokkaammin ylhäältä käsin. Slippers kävi kierroksilla ja olisi varmaan loikannut alas kallionseinämältä jos vain tilaisuus olisi tarjoutunut, mutta kuin ihmeen kaupalla energinen ori pääsi yhtenä kappaleena alas hiekalle, jota lennätti korkein tanssiaskelin ympärilleen. Zoe kannusti ratsun saman tien kauemmas muista pyörien ympyrällä, jotta loputkin pääsisivät rannalle. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö Chove lähtisi vaikka kapealta polulta täydessä nelissä, jos muu lauma muutoin pääsisi johtoon.

Maybe piteli tammaa tiukalla kuolaintuntumalla ja napakoiden pohkeiden välissä valkeat kulmat keskittyneesti painuneina, kunnes täysiverisen kaikki neljä jalkaa olivat hiekalla. Tyttö myötäsi ohjasta ja kumartui rutistamaan tanssivan ja korskuvan hevosen kaulaa autuaana. Socks luisui viimeisen metrin alas polkua ja hypähteli muiden hevosten luo päätään nakellen ja tohkeissaan pöhisten. Jamie vilkaisi kunnioittavaan sävyyn Hamishia, joka piteli Miuta ja seurasi, kuinka Noreen tutki eväskorin sisältöä Angus vieressään. Hamish viittoili hyväntuulisesti muita lähtemään jo riekkumaan rannalle. Hän ehtisi myöhemminkin. Jamie ei epäröinyt, vaan kannusti Socksin raviin. Chove luimisti korviaan ja hyppäsi orin perään. Paulus kyräili Jamieta ja katsoi sitten lempeämmin Lucya, jonka vierelle ratsasti Nimbuksen kavuttuaan takaisin tamman selkään. Se oli jännittynyt ja lihakset värähtelivät valmiustilassa, mikä sai miehen arvelemaan, että hän sukeltaisi vielä joko hiekkaan tai veteen.

Zoe suoristi ympyrällä hiekkaa lennättävän Slippersin Choven ja Socksin perään ravissa, jonka puhdas voima sai naisen kietomaan toisen kätensä valkeaan harjaan. Hän löysi nopeasti tasapainonsa vaativassa askellajissa, mutta Slippers painoi päätään yhä enemmän ohjaa vasten pyrkiessään kiihdyttämään ravista laukalle ja kiilaamaan muiden eteen. Hän jaksoi pidätellä hevosta hetken, ennenkö antoi sivuloikkia harrastavan ja päätään nakkelevan irlantilaisen nostaa laukan. Zoe istui vahvasti liikettä vastaan vuosien kokemuksella eikä sallinut orin kiihdyttää laukan tahtia reippaammaksi. Nummilla ratsastaessa oli jo tullut lämmiteltyä, mutta hän halusi nähdä rantaa edes hieman ennenkö antaisi hevosen nelistää. Mistä sitä ikinä tiesi, vaikka joku olisi kaivanut keskelle hiekkarantaa kuopan.
"Ihana sää", Lucy huokaisi katsellen hetken kolmikon perään, ennenkö kannusti Ivoryn käyntiin. Ruuna pärskyi ja pöhisi innoissaan, muttei riekkunut muutamaa sivuaskelta enempää. Lucy hymyili leveästi Paulukselle. Viime vuonna hän oli ollut kauhusta kankeana moneen otteeseen ennenkö oli onnistunut rentoutumaan seurassa, joka oli maailman parasta. Tänä vuonna moista ongelmaa ei ollut, eikä hänen tarvinnut jännittää ratsuaankaan, sillä Ivory ei ainakaan tarkoituksella häntä heittäisi - ja Jamie paineli jo niin kaukana edellä, ettei kukaan olisi nykimässä valkeaa häntää. Tyttö siirsi ruunan raviin tunnustellen hetken askelta, joka oli puhdas ja tasainen, vaikka pohjan pehmeys saikin Ivoryn haparoimaan askelissaan hieman, ennenkö ruuna löysi tasapainonsa ja saattoi pärskyä tyytyväisenä.

Paulus murahti myöntävästi ja kannusti Nimbuksen jännityksestä töyssähtelevään raviin Ivoryn vierellä. Hän irvisti, kun takamukseen alkoi sattua ja piteli lujasti kiinni harjasta, kun tamma vilkuili hiekalle vyöryviä vaahtopäitä ja hipsutti melkein kiinni Ivoryn kupeessa. Mies katseli aavistuksen kateellisena jo kauas ehtinyttä kolmikkoa, joille hevosen selässä pysyminen oli vaivaton itsestäänselvyys. Jamien nauru kaikui, kun mies nosti Socksilla reippaan laukan Slipsin vanavedessä. Irlantilainen loikki riehakkaasti puoliveljensä perään eikä Chove aikonut jäädä viimeiseksi, joten viskasi päätään ja ampaisi neliin Mayben pidätteitä vastaan kiidättäen itsensä korvat luimussa orien ohi ja pitkin veden kastelemaa, kiinteämpää hiekkaa. Ilmanvastus oli lyödä tytöltä ilmat pihalle, joten hän painui täysiverisen kaulalle ja puristi jalkansa tamman solakan rungon ympärille, jotta pysyi mukana hetkessä päätähuimaavaksi kiihtyvässä vauhdissa. Jamie väläytti Zoelle kurittoman hymyn ja kannusti Socksin neliin Choven perässä.

Lucy oli tyytyväinen, että saattoi jättäytyä jälkeen kolmikon vauhdista. Toki hän nautti reippaammasta laukasta nummilla ja rannalla, mutta hän olisi ollut hermona, jos olisi joutunut noin vauhdikkaiden kilpahevosten selkään ilman satulaa. Ivory pysyisi hänen käsissään, sen hän tiesi varmaksi, joten luotettavan ruunan kanssa oli ilo taittaa taivalta letkeässä ravissa. Hän hymyili Paulukselle ja napautti laukkapohkeet, mikä sai Ivoryn siirtymään pehmeään, pyörivään laukkaan - ja kompuroimaan neljää askelta myöhemmin. Nauraen Lucy piteli kiinni valkeasta harjasta, korjasi istuntaansa ja nautti tuulesta kasvoillaan, kun hevonen hitaasti kiihdytti tahtiaan ja venytti askeltaan. Hevosen into sai tummat silmät säihkymään kun Ivory kiihdytti vauhtiaan pää korkealla ja korvat hörössä.
Zoe ei edes yrittänyt pidätellä Slipsiä, kun muut lähtivät. Hän tarttui molemmin käsin valkeaan harjaan, kumartui aavistuksen eteenpäin ja kannusti suuren irlantilaisen muiden perään. Slippers venytti massiivista askeltaan, joka lennätti hiekkaa kauas taakse. Onneksi heidän takanaan ei ollut ketään, sillä kukaan ei ansainnut tuollaista hiekkakylpyä - ei edes Paulus, joka sai ratsastaa osaomistamaansa Nimbusta. Hän myötäsi Slipsin suurissa liikkeissä vaivattoman oloisesti, mutta tiesi reisiensä huutavan armoa ennenkö päivä olisi puolessakaan, sillä lihasten ja polvien avulla hieman irti vaaleasta selästä tuettu asento ei ollut kaikista armollisin. Slippersin puhdas riemu ja sen värittämät loikat olivat kuitenkin sen arvoisia. Suuri hevonen oli ehkä yksi lellitty kauhukakara mitä käytöstapojen puutteeseen tuli, mutta oli hevosessa puolensakin.

Nimbus siirtyi laukkaan Ivoryn vanavedessä, mistä Paulus oli kiitollinen, sillä pyörivä, keinuva liike oli hänen takapuolelleen paljon armollisempi. Hän oli onnellinen siitä, että saattoi olla täällä Lucyn kanssa. Hän saattoi sulkea HH:n ja kultapojan ja näiden pröystäilevät kisaratsut mielestään ja keskittyä vain siihen, että laukkasi vierekkäin ystävänsä kanssa rakastamallaan hevosella upealla rannalla lämpimässä auringonpaisteessa. Mies kiersi jalkansa tamman ympärille ja takertui sen harjaan toivoen, ettei Nimbus tekisi äkkiliikkeitä, sillä hänen tasapainonsa ei kestäisi sitä. Rantaa pitkin kiitävän kolmikon tasapainossa ei ollut ongelmia, ja Maybe oli pakahtua riemuun Choven lentäessä pitkin rantaa. Hän kohotti hetkeksi katseensa kohti hohtavan sinistä taivasta, ja seuraavassa sekunnissa tunsi hevosen nousevan lentoon ja katoavan altaan. Maailma pyöri hetken ja tyttö jysähti hiekkaan yhtenä myttynä. Hän käpertyi palloksi Socksin ja Slipsin tullessa ohi ja haukkoi sitten henkeä kammeten itsensä istumaan. Tamma oli ajautunut mielestään turhan lähelle vaahtopäitä ja loikannut kauemmas röyhkeästä aallosta, totta kai sillä hetkellä, kun hän oli antanut keskittymisensä herpaantua. Maybe heilautti kättään taakseen katsovalle Jamielle ja vääntäytyi jaloilleen toivoen, että Chove saisi tarpeekseen nelistä ilman ratsastajaa ja palaisi hänen luokseen. Miten noloa.

Zoe rentoutui nauttimaan Slippersin suuresta askeleesta ja luottaessaan omaan tasapainoonsa, valui varovaisesti lähemmäs hevosen selkää, kunnes istui koko painollaan lihaksikkaassa selässä. Hän piteli jaloillaan kiinni kohoilevista kyljistä ja kumartui hieman eteenpäin kädet paksun harjan seassa, pieni hymy usein niin vakaville kasvoille kohoten. Ehkä tämä päivä ei ollut aivan niin turha ja vastuuton kuin mitä hän oli etukäteen ajatellut. Choven loikatessa hän reagoi vaistomaisesti ja kiskaisi ohjasta kääntääkseen Slippersin sivummalle, sillä hän ei aikonut olla se, joka ratsastaisi muiden yli. Slippers pärskähti tohkeissaan kun pääsi laukkaamaan märälle rantahiekalle ja suoritti massiivisen loikan, kun aalto lähestyi hipomaan valkeita jalkoja. Zoe piteli kaksin käsin kiinni hevosen harjasta ja saattoipa jopa nauraa onnessaan, kun innokas hevonen jatkoi riehakasta neliään hopeaisia vesipisaroita lennättäen. Hän suoristi istuntansa, pyyhkäisi kasvoiltaan pahimmat suolavedet ja alkoi pidättää voimakasta hevosta kääntyen rauhallisessa laukassa suurella kaarella kohti pudonnutta Maybea. Ehkä Chovekin palaisi nopeammin, kun kilpailu katoaisi ja tamma jäisi nelistämään itsekseen.
"Oletko kunnossa?" Hän kysäisi antaessaan Slippersin ravata suurella ympyrällä tytön luona. Hän hidasti orin käyntiin ja antoi ohjan valua pidemmäksi, kun valkea pää kurkotteli kohti aaltoja. Ehkä hevonen voisi viihdyttää itseään veden kanssa sillä aikaa kun he odottelisivat Chovea. Tammaa olisi turha lähteä juoksemaan kiinni, sillä se ei ainakaan saisi hevosta hidastamaan - eikä heillä ollut hevosta, joka Choven edes tavoittaisi, jos tamma päättäisi laittaa kaiken likoon. Slippers pärskyi ja puhisi vedelle, vuoroin loikkien aaltoja pakoon ja vuoroin niitä kohti kurkotellen, mikä sai hänet hymähtämään huvittuneena. Lucy ohjasi Ivoryn varovaisesti kauemmas vedestä jo hyvissä ajoin ennen Maybea ja Slippersin selässä loikkia myötäilevää Zoea, sillä ei halunnut törmätä kehenkään tai innostaa Slipsiä lähtemään täyteen neliin varoittamatta. Hän piti oman katseensa Ivoryn korvien välistä eteen suunnattuna ja nautti tasaisesta askeleesta, jolla ruuna häntä kantoi. Hänellä oli maailman paras hevonen ratsunaan. Hän suuntasi yhden myötätuntoisen hymyn Maybelle hidastaessaan Ivoryn menoa siksi hetkeksi, että he saattoivat ohittaa pudonneen tytön. Hän tiesi, miltä tuntui kieriä ensimmäisenä hiekassa. Hän oli saanut kokea sen Jamien kepposten takia.

"Joo", Maybe vastasi Zoelle ravistellen hiekkaa vaatteistaan. Päässä pyöri ja joka paikkaa koski hurjan iskun jäljiltä, mutta hän ei aikonut antaa sen pilata päiväänsä. Tyttö tähyili Choven perään eikä voinut olla hymyilemättä, kun Jamie palasi heidän luokseen hallitussa laukassa ja pysäytti orin tytön toiselle puolelle tätä putoamisesta hyväntahtoisesti härnäten.
"Menen hakemaan sitä", Maybe sanoi ja lähti kävelemään tamman kavionjäljissä. Se tulisi vielä hänen luokseen, hän halusi uskoa. Socks kuopi vettä pöristen ja vaahtopäitä etujalallaan läimien - ja sitten heittäen päätään hölmistyneenä kastumisesta. Jamie taputti sen lapaa ja istui rennosti orin selässä.
"Miltä Slips tuntuu?" mies kysyi Zoelta ja katseli komeaa kimoa kiinnittämättä sen suurempaa huomiota Ivoryyn ja Nimbukseen, jotka ohittivat heidät kauempaa. Pauluksella oli vaikeuksia pysyä kyydissä, kun hän pidätti tamman käyntiin, mutta sen hidastettua hän sai armollisen hetken kammeta itsensä takaisin istuvaan asentoon hevosen kyljeltä.
"Mennäänkö syömään?" hän kysyi Lucylta ja nyökkäsi kohti pienenä pisteenä näkyvää Miuta ja sen vieressä viltille istahtanutta isää ja tytärtä. Olisi helpompi ruokailla osissa, jotta kaikki hevoset eivät olisi yhtenä, tylsistyneenä joukkona yhtä aikaa.

"Hyvä", Zoe vastasi. Putoaminen oli näyttänyt hurjalta, mutta toisaalta, niin se aina näytti, kun muksahti alas nelistävän hevosen selästä. Sieltä ei voinut pudota kauniisti ja hallitusti. Slipsin innostuessa nostelemaan etusiaan ja iskemään niitä voimalla alas veteen, Zoe joutui keskittymään enemmän ratsuunsa. Ori jaksoi loikkia ja riekkua vedessä kuin varsanpahainen, mutta toisaalta, ori oli nuori ja tämä oli todennäköisesti suuren hevosen kesän kohokohta - ainakin seuraavaan maastoestetreeniin asti.
"Voimakkaalta ja leikkisältä", Zoe lopulta totesi. Kai Slippersin uhittelua aalloille sopi kutsua leikkimiseksi, kun ori jaksoi höristää korviaan aina välissä ennenkö luimien loiski valtavilla etukavioillaan uudemman kerran. "Se on hieno hevonen", hän jatkoi nyökäten. Kai sen verran saattoi sanoa, vaikka hän olikin eri mieltä monesta muusta asiasta oriin liittyen.
"Socks taitaa nauttia näistä retkistä?" Zoe uteli suoden pikaisen vilkaisun kullanhohtoiselle orille, jonka oletti käyneen täällä jo useita vuosia. Slips oli niin nuori ettei voinut olla ollut mukana niin montaa kertaa, mutta Socksista hän ei tiennyt.
"Mennään vaan", Lucy vastasi hymyillen ja käänsi rauhallisesti hevosensa kohti eväskoria. Ivory heitteli päätään käyntiaskeltensa tahdissa ja intoutui hörisemään useampaan otteeseen kuin kertoen koko maailmalle, miten mukavaa täällä oli. Hevonen ei enää kompuroinut niin paljoa ja tyttö saattoi tuntea selkään, miten askeleet olivat rennommat ja liike kulki koko selän halki. Hän taivutteli hevosta siinä kävellessään ja otti muutaman askeleen pohkeenväistöä molempiin suuntiin tyytyväisenä ruunaan. Ivory oli vetreä ja virkeä ja nautti olostaan, jos hän osasi lainkaan tulkita korviaan höristävää hevosta.
"Tämä retki on ehkä parasta ikinä", Lucy naurahti kääntäen säteilevät kasvonsa Pauluksen puoleen. Tällaisina päivinä oli niin helppoa olla onnellinen: aurinko paistoi, seura oli parasta mahdollista, hevoset nauttivat olostaan ja kaikki palaset loksahtelivat paikoilleen. Toki tämäkin hetki olisi voinut olla parempi, mutta Lucy kieltäytyi päättäväisesti edes ajattelemasta, miten hauskaa olisi ollut jakaa nämä kokemukset Ethanin kanssa. Hänellä oli Ivory ja Paulus, joten hänellä ei ollut mitään syytä valittaa.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian


Viimeinen muokkaaja, Kirke pvm Su Kesä 21, 2015 2:36 pm, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   Su Kesä 21, 2015 1:54 pm

"Kukapa ei?" Jamie nauroi Zoen olettaessa Socksin nauttivan olostaan. Rautias yritti kutsua puoliveljeä mukaan leikkiin hypähtelemällä vesirajassa ja heittelemällä päätään, joskin pysähtyi aina yhtä hölmistyneenä, kun onnistuikin tökkäämään päänsä aaltoon ja saadessaan sierainten tai korvien täydeltä merivettä.
"On mukavaa antaa hevosten välillä irrotella. Eikä tämä ole kurjaa ratsastajillekaan", mies sanoi taputellen Socksin sileää kaulaa. Hän katsahti kohti Miuta käveleviä hevosia ja vilkaisi toiseen suuntaan, missä Mayben hahmo pieneni ja lähestyi pää ylväästi pystyssä seisovaa tammaa.
"Jos haluat vaihtaa hevosia jossain vaiheessa, sano vain", Jamie tarjosi harvinaisen jalomielisesti, sillä hän ei mielellään antanut Socksia muille, varsinkaan yhtä ilottomille ja happamille kuin Winter.

"Totta", Zoe vastasi pienen hymyn kera. Hän oli olettanut inhoavansa rantaretkeä, mutta tuuli, jonka hän oli päässään maalannut koleaksi ja jääkylmäksi oli oikeastaan mukavan raikas, ja ajatus kastumisesta, joka oli tuntunut vastenmieliseltä, sai lähinnä naurun kuplimaan, kun Slippers jälleen loikkasi veteen täynnä elämäniloa. Täällä oli vaikea olla nauttimatta olostaan. Miehen yllättävä tarjous sai Zoen kohottamaan kulmaansa, mutta hän nyökkäsi siitä huolimatta. Ehkä Jamie kaipasi raisun orin selkään ja tarjoutui sen takia vaihtamaan.
"Selvä", nainen vastasi, vilkaisi pikaisesti rannan tapahtumia ja kannusti sen jälkeen Slipsiä syvemmälle veteen. Ori kahlasi innokkaasti pöhisten veteen ja tunki välillä turpaansa aaltojen alle puhallellen ilmaa sieraimistaan. Kuplat saivat hevosen pärskähtämään kerrasta toiseen ja viskomaan innoissaan päätään, mikä huvitti ratsastajaa suuresti. Slippers oli kuin pieni lapsi, joka keksi uusia asioita ja toisti niitä sitten innoissaan kymmeniä kertoja tylsistymättä. Ei kai tällaiselle orille voinut olla vihainen.
"Uiko Socks?" Hän huikkasi olkansa yli pieni virne huulillaan. Slippers ainakin oli niin innoissaan vedestä, ettei hän uskonut suuren hevosen kavahtavan sitäkään hetkeä, kun pohjaa ei enää tuntuisikaan jalkojen alla. Hevonen polski syvemmälle epämääräisten loikkien saattelemana, kunnes lapiomaiset kaviot eivät enää yltäneet pohjaan. Epäröimättä ori lähti uimaan vahvoin liikkein, jalat tahdikkaasti vettä polkien. Zoe liukui alas leveästä selästä käännettyään Slippersin uimasuunnan rannan kanssa samalle linjalle ja ui suuren hevosen rinnalla toisella kädellä harjasta ja ohjista kiinni pitäen. Ori näytti nauttivan uimisesta suunnattomasti. Zoe nauroi raikuvasti, kun Slips upotti turpaansa uimisen lomassa veden alle ja viskoi sen jälkeen päätään saaden hopeaiset pisarat lentämään komeassa kaaressa ylitseen. Nainen ujuttautui takaisin uivan hevosen selkään ja käänsi orin rantaa kohti. Hän ei epäillyt hetkeäkään etteikö Slips jaksaisi uida vaikka Ranskaan asti, mutta ei kai pieni leikkihetkeksi naamioitu tauko matalassa vedessä olisi pahitteeksi. Hän ei enää edes yrittänyt piilotella leveää hymyään kun istui märässä ja liukkaassa selässä Slippersin kahlatessa kohti rantaa. Ei kenelläkään ollut aikaa ihmetellä häntä, kun jokaisella oli oma hevonen pideltävänään.

"Oikein mielellään", Jamie vastasi kysymykseen Socksin uimisesta ja kannusti rautiaan Slipsin perässä aaltoihin. Socks otti muutaman korkean hypyn kuin ylittääkseen aallot, nosteli jalkojaan pää korkealla pärskien ja höristi sitten korviaan, kun tunsi veden pyörteilevän ympärillään. Se venytti kaulaansa ja kahlasi syvemmälle, kunnes ryhtyi uimaan keinuvan veden kannattelemana Jamie vuoroin selässään ja vuoroin vierellään.
"Nämä ovat molemmat vesipetoja", hän sanoi noustuaan takaisin orin märkään, liukkaaseen selkään ja ohjattuaan sen lähemmäs rantaa niin, että sen jalat ulottuivat pohjaan. Mies tukisti hevosta lempeästi nypitystä harjasta ja värähti tuulessa märän t-paidan liimautuessa kiinni ihoon. Hän kaipasi usein huomattavasti lämpimiä päiviä kuin Englannilla oli tarjota. Mies antoi orin kävellä takaisin rantaveteen, sillä merivesi tuntui edelleen kylmältä verrattuna trooppisiin vesiin, joissa Jamie oli tottunut uimaan.
Sillä välin Paulus oli saavuttanut eväskorin, pudottautunut Nimbuksen selästä ja lahjonut tammaa omenalohkoilla olemaan rauhassa, kun hän kävisi kiinni tuhteihin eväsleipiin ja leivoksiin, joita kori oli pullollaan. Mies istahti viltin laidalle paahtopaistilla varustettu leipä toisessa kädessä ja Nimbuksen ohjat toisessa. Tamma katseli vesirajassa telmiviä poikia pää pystyssä, mutta keskitti huomionsa aina takaisin Paulukseen miehen ujuttaessa sille uuden herkun. Hamish istui rennosti viltillä jalat suorina ja käsivarteensa tukeutuen, kellastunut romaani kädessään ja riimunnaru vilttiin tuetussa kädessä. Miu katseli kiinteästi rannan tapahtumia, mutta oli liian hyvätapainen kiskoakseen isäntäänsä pitkin rantaa. Noreen oli siirtynyt viereiselle kivelle massiivisella objektiivilla varustetun kameransa kanssa. Tyttö oli käpertynyt palloksi, kamera polviin tuettuna ja näytti olevan täysin kotonaan omissa oloissaan, paksu, laineikas tukka tuulessa villisti lepattaen.

"Siltä vaikuttaa", Zoe naurahti silittäen märkää, lihaksikasta kaulaa, jota Slips kaarsi kuin esitellen itseään. Ori kahlasi hitaasti kohti rantaa, mutta jäi leikkimään syvyyteen, jossa vesi ylettyi yhä orin vatsaan. Hevonen pyöri ympyrää, pöhisi onnessaan ja nosteli etusiaan karaten muutaman kerran kunnolla takasilleen kovaäänisesti hirnuen ja vettä etusillaan loiskien. Zoe, joka katseli aina vastaavia videoita youtubesta ja moitti ratsastajien vastuuttomuutta, ei löytänyt itsestään riittävästi selkärankaa kieltääkseen ilakoivaa oria, vaan piteli vain kaksin käsin kiinni harjasta sekä kietoi kätensä reippaasti kaulan ympärille, kun ratsu kohosi takajaloilleen. Vettä roiskui joka suuntaan orin ottaessa kaiken ilon irti rantapäivästään ratsastajan nauraessa leveä, aito hymy kasvoillaan.
Lucy istui viltin reunalla katse vedessä peuhaavissa kilpahevosissa. Näin kaukaa katseltuna oli helppo ihailla Slippersin voimakkaita, ratsastajaa välillä kyljelle suistavia loikkia ja eloisan Socksin auringossa kimaltavaa, märkää karvaa, mutta Lucy tiesi, ettei itse viihtyisi oripoikien selässä. Hän nautti Ivoryn ennakoitavuudesta ja kiltistä, nöyrästä luonteesta, sillä hänen oli helpompi olla rentona, kun ei tarvinnut epäröidä hevosen seuraavan liikkeen tähden. Hän rapsutti ruunan otsaa kun Ivory kurkotteli eväsleivän suuntaan, jota Lucy järsi. Ruuna puhalteli ilmaa suurista sieraimistaan ja käänsi päänsä korvat hörössä Pauluksen suuntaan. Hevonen hivuttautui varovaisesti kohti tammaa ja miestä katsellen toiveikas pilke tummissa silmissään omenanlohkoja. Lucy irrotti katseensa telmivistä hevosista vilkaistakseen Noreenia ja Hamishia. Hän puri huultaan pohtiessaan, uskaltaisiko häiritä lukevaa miestä ja kameraansa syventynyttä tyttöä typerällä tarjouksellaan ja päätti lopulta olla aivan hiljaa. Ehkä Hamish ilmoittaisi, mikäli haluaisi ratsastaa Miulla, ja hän voisi siinä sivussa ujuttaa Ivorya Noreenille.
"Socks ja Slips ainakin nauttivat täysin rinnoin rannasta", Lucy naurahti katsoessaan, miten Slips loikkasi valtavalla voimalla suoraan ylös aalloista, sai hetkeksi kaikki neljä kaviotaan vedenpinnan yläpuolelle ja laskeutui sitten vettä joka suuntaan lennättäen. Zoe katosi hetkeksi aaltojen syleilyyn ohjat tiukasti toisessa kädessään ennenkö kypärän peittämä pää nousi jälleen pinnalle ja nainen talutti nauraen ratsunsa syvemmälle ponnistaen ketterästi takaisin märkään selkään. Ilmeisesti hevosten hillitsemätön, puhdas elämänilo oli tarttuvaa laatua.

Paulus harkitsi hetken säästäisikö enemmän Nimbukselleen, mutta ojensi sitten omenalohkon Ivoryllekin toivoen, että ruuna saisi sen syötyä kuolaimista huolimatta. Onneksi kummallakaan ei ollut järjettömiä kankivirityksiä suussaan. Mies kävi kiinni toiseen leipään sulloen sen suuhunsa muutamalla haukulla ja katsoi sivusilmällä, miten Hamish laski kirjan käsistään ja nousi puhumaan hiljaa kameraa käsittelevälle metsänhaltialle. Noreen pudisti päätään, joten mies suukotti tyttärensä kuparista harjaa ja nousi kiveltä Miun selkään. Vanha herra tanssahteli kaula kaarella pitkin rantaa, kun Hamish ohjasi sen ravissa kohti rannan toista päätyä.
"Ota lisää", Paulus mutisi Lucylle suu täynnä kinkkuleipää ja nyökkäsi kohti koria. Hetken hän sai autuaasti unohtaa Uivelon läsnäolon heidän elämässään, ja kaikki oli niin kuin ennenkin.

Ivory perääntyi saatuaan herkun suuhunsa ja mutusti sitä tyytyväisenä kuolainta silloin tällöin kolistellen. Lucy hymyili kiitollisena Paulukselle ja taputti ruunan otsaa, muttei päästänyt papurikonkimoa enää lähestymään kärpäskimon tamman hellijää. Tyttö pudisteli päätään miehen tarjoukselle.
"En taida jaksaa", hän totesi, mutta kurkotti kuitenkin hetkeä myöhemmin penkoakseen korin sisältöä. Ehkä hän jaksaisi yhden muffinssin, kun heidän riemukseen sellaisia oli kerran leivottu. Hän nakersi pehmeää leivonnaista tyytyväisenä nauttien auringosta kasvoillaan. Se lämmitti mukavasti, vaikka hän epäilikin olevansa huomenna kevyesti punertava aurinkorasvasta huolimatta.
"Tykkääkö Nimbus uida?" Lucy kyseli pohtiessaan, oliko Slips perinyt vesihulluutensa emältään vai isältään, vai muuten vaan oppinut rakastamaan vettä. Hän epäili Ivoryn menevän veteen pyynnöstä -mitäpä ruuna ei olisi tehnyt kun siltä nätisti pyysi-, mutta tuskin Ivory jakaisi irlantilaisveljesten rakkautta vedessä polskimiseen.

"Se vähän riippuu", Paulus vastasi suu täynnä, näytti nolostuvan aavistuksen ja söi suunsa tyhjäksi, ennen kuin jatkoi pyyhkäisten suupieliään kämmenselkäänsä ja sitten sitä housuihinsa.
"Jos muut menevät ensin eikä ole liian isoa aallokkoa, se tykkää mennä veteen. Joskus se päättää, että se ei halua", mies kohautti olkiaan ja antoi tammalle vielä muutaman omenanpalan antaen sen tutkia niskaansa ja syliään rauhassa. Hän vilkaisi Miuta, joka laukkasi rauhalliseen tahtiin vesirajan tuntumassa korvat hörössä ja menohalua olemuksessaan, mutta se ei painanut ohjalle, vaan kärsi kohtalonsa. Ori oli paljon halukkaampi uimari kuin kimo tamma, jolla oli naisen oikut.
Sillä välin Maybe oli heittänyt itsensä Choven selkään. Hänen sydämensä oli pakahtua ylpeydestä, sillä kun hän odotti tarpeeksi kärsivällisesti, istahti hiekalle rannan syrjäisessä, kallioiden suojaamassa osassa ja vain katseli upeaa tammaa, se tuli lopulta hänen luokseen. Hän kuuli pehmeät askeleet hiekalla hetkeä ennen kuin samettinen turpa kosketti hänen ohimoaan, ja auringossa silmänsä sulkenut tyttö saattoi nousta ylös ja kiertää kätensä tamman kaulan ympärille. Se toki korskahti terävästi merkkinä siitä, ettei suvainnut moista hempeilyä, joten Maybe tarttui kiinni sen harjasta, otti muutaman askeleen vauhtia ja heitti itsensä ilmaan. Tamma otti muutaman hämmästyneen askeleen, mutta lähti laukkaan vasta, kun Maybe sai itsensä istumaan hevosen selkään. Tällä kertaa hän kiersi kätensä sen mustiin jouhiin ja piti huomionsa tarkasti siinä, mitä heidän edessään oli. Hän pidätti tamman käyntiin heidän lähestyessään vedessä telmiviä oreja, ja tyttö usutti päätään viskovaa hevosta päättäväisesti kahlaamaan veteen. Se kavahteli syrjään lähestyvistä aalloista melkein suistaen tytön uudelleen alas ja sitten loikki jalkojaan korkealle heittäen aalloissa korskuen kumeasti.

Lucy hymyili kuunnellessaan Pauluksen kertomusta Nimbuksesta. Oli aina hauska kuulla, mitä kaikkea Paulus kärpäskimosta tiesi. Ehkä hänkin tietäisi Ivorysta yhtä paljon kunhan aikaa kuluisi.
"Kuulostaa tammalta", Lucy totesi hymyillen ja ajatteli Pradaa, jonka kanssa oli saanut vääntää kättä välillä mitä yksinkertaisimmista asioista. Toisaalta, Pradan kohdalla syy oli saattanut olla myös ponin jääräpäisyys eikä pelkkä tammamaisuus. Niin tai näin, hän oli iloinen, että Ivory oli kiltti ruuna, joka ei koskaan tehnyt tarkoituksella mitään pahaa, vaikka olikin pudottanut hänet useammin selästään kuin hän halusi myöntää.
"Ehkä me saadaan se Ivoryn perässä mereen", tyttö pohdiskeli kääntäen katseensa rannan ratsukoihin. Chove näytti upealta kuten aina, Miu oli oma herrasmiesmäinen itsensä ja pojankoltiaiset panivat parastaan vedessä riekkuessaan. Lucy silitti hajamielisesti Ivoryn poskea tyytyväinen hymy huulillaan. Tämä oli täydellinen tapa viettää kesäpäivää. Sääli kun Effie ei ollut mukana.
"Noooh", Zoe rauhoitteli Slipsiä, kun ori loikkasi suoraan ilmaan ja pukitti komeasti keräten kierroksia lähestyvästä tammasta. Hän hymyili Maybelle ennen kuin käänsi massiivisen hevosen päätä poispäin tummasta tammasta. "Chovekin kyllästyi vapaana juoksemiseen?" Hän kysäisi olkansa yli orin tanssahdellessa hänen allaan täynnä voimaa ja energiaa, jota mikään ei pitelisi. Hyvä että he olivat vedessä. Ainakin putoaminen olisi pehmeä, jos ori päättäisi singota kuuhun. Slips heitteli päätään, suoritti näyttävää ilma-akrobatiaa ja otti rajuja sivuloikkia roiskien vettä joka suuntaan. Zoe pyyhki kämmenselkäänsä pahimmat vedet kasvoiltaan ja vilkaisi muita. Ehkä hänen olisi paras viedä Slips kauemmas joko uimaan tai nelistämään, ennenkö orin teutarointi saisi muutkin käymään ylikierroksilla.

"Joo", Maybe hymyili ja silitti rakastavasti tamman kosteaa kaulaa. Se katsahti Slippersiä kuin nenäpiitään pitkin ja keskittyi sitten jälleen jaloissaan vellovaan veteen, kun tyttö usutti sitä sinnikkäästi syvemmälle. Jamie viittoi Zoea mukaansa lähtien käynnissä vedestä pitkin rantaa, ja kun oli tarpeeksi kaukana Chovesta, ettei provosoisi sitä, kannusti Socksin ravin kautta laukkaan. Ehkä orien olisi hyvä antaa purkaa lisää energiaa juosten ja kun ne väsyisivät, he voisivat istahtaa syömään, ennen kuin Paulus pistelisi poskeensa kaiken.

Zoe seurasi kullanrautiaan Socksin ja velmun miehen perässä pidellen Slipsiä vain vaivoin aloillaan ja suorana. Ori olisi mieluusti pitänyt neljää jalkaansa yhtä aikaa ilmassa suurimman osan matkasta, ja mitä matalammaksi vesi kävi, sitä reippaammaksi Slips kiihdytti tahtiaan. Hän paransi istuntaansa orin selässä, kietoi jalkansa tiukasti lihaksikkaiden kylkien ympärille ja seurasi Jamien asettamaa esimerkkiä. Valkean jättiläisen voimakas laukka lennätti heitä eteenpäin valtavin harppauksin. Zoe painui lähemmäs orin kaulaa valkean harjan piiskatessa kasvoja ja kietoi toisen nyrkkinsä tiukasti jouhien sekaan myötäillessään valtavaa askellusta. Slippers lennätti märkää rantahiekkaa suurina möykkyinä taakseen ponnistaessaan jokaisella askeleella aina hieman kauemmas kuin edellisellä, kunnes hevonen tuntui venyttäneen nelitahtisen laukkansa askeleen kilometrien mittaiseksi. Korvat täyttyivät tasaisesta jyminästä, jota suuret kaviot saivat irti kosteasta hiekasta kun Slippers kiisi korvat hörössä eteenpäin suuren kehon jokainen lihas yhteistyötä tehden tavoitteenaan ainoastaan mahdollisimman luja vauhti. Pidätteet kaikuivat kuuroille korville joten Zoe jätti niiden tekemisen - antoi orin nauttia hetken vapaudestaan pitkällä kaulalla nelistäen, ennenkö todellisuus palaisi pidätteiden ja koulutreenien myötä.

Jamie nojautui Socksin kaulan ylle ja antoi hevosen venyttää itsensä vapaasti neliin. Se höristi korviaan ja pärski rytmikkäästi, hengityksen tempo voimistuen vauhdin mukana. Mies kiersi jalkansa hevosen rungon ympärille ja mukautui sen pitkiin, vaivattomiin askeliin. Tällaista ratsastuksen kuului olla. Hän oli punonut sormensa orin lepattavaan harjaan ja antoi ohjan olla löysänä, sillä ei tuntenut tarvetta kontrolloida ratsuaan. Kun rannan toinen pääty alkoi lähestyä, ja Socks kokosi neliään hidastaen, mies suoristautui pidättäen hevosta istunnallaan ensin laukkaan ja sitten raviin. Hän vilkaisi olkansa yli Zoea ja pidätti sitten ravista käyntiin. Ori saisi kävellä takaisin ja jäähtyisi sopivasti, jotta voisi mennä hetken tauolle.
"Mennäänkö syömään?" hän kysyi naiselta olkansa yli. Jamie näki Nimbuksen valkeana pisteenä vesirajassa. Paulus oli kammennut itsensä takaisin selkään ja yritti saada Nimbusta veteen. Tamma tuijotti tuulisen sään yllyttämiä vaahtopäitä epäluuloisena, muljautteli silmiään ja viskoi päätään veden syöksyessä sen jalkoihin. Paulus oli valua alas sen kylkeä pitkin, kun se otti sivuloikkia, ja mies vilkaisi Maybeä, joka oli saanut Choven jo niin syvälle, että vesi löi sen kylkiä vasten. Tamma ei arvostanut sitä, mutta tyttö näytti ottaneen opikseen aikaisemmasta eikä aikonut suistua uudelleen selästä, vaikka täysiverinen vikuroi hurjalla akrobatialla.

Zoe nautti vauhdista, jolla Slips kuljetti häntä rantaa pitkin. Ehkä tällaisille päiville oli syynsä. Joskus piti ottaa rennommin eikä aina vain suorittaa. Hän oli pitänyt maastolenkkejä riittävänä rentoutumisena niin hevosille kuin ratsastajille, mutta hänen oli myönnettävä erehtyneenä. Toki Slips ja Socks olivat innoissaan maastoretkistä ja nummilaukoista, mutta se into kalpeni tämänpäiväisen rinnalla. Tämä ei ollut hevosille rutiininomaista, vaan jotakin erikoista ja harvoin koettavaa, joten siitä oli otettava kaikki ilo irti. Zoe pidätti Slipsiä kaikessa rauhassa eikä ori tällä kertaa laittanut kampoihin yhtä pahasti kuin mitä hän oli saanut nähdä ja kokea. Hevonen hidasti keinuvaan laukkaan ja hetkeä myöhemmin pudotti raville, jolta siirtyi yllättävän kivuttomasti käyntiin pärskyen ja päätään ravistellen.
"Mennään vaan", hän vastasi kääntäen ratsunsa kohti rannan toista päätä, jossa eväsviltti odottaisi. Nainen antoi ohjan valua aavistuksen pidemmäksi tuntiessaan miten Slipsin kyljet kohoilivat. Ori ei painanut enää kädelle, eikä yrittänyt rikkoa laukalle ensimmäisen tilaisuuden tullen, joten hän antoi hevosen venyttää kaulaansa ja kulkea rennosti pärskyen pehmeällä hiekalla. Hän kohotti katseensa vedessä vikuroivaan Choveen pudistellen kevyesti päätään. Maybe oli kyllä yksi, kun ajoi varsin tyytymättömän hevosen aina vain syvemmälle. No, ainakaan Chove ei aiheuttaisi ongelmia maastoesteratojen vesiesteillä.
"Voi Nimbus", Lucy huokaisi katsellessaan hymyillen kärpäskimon tamman toilailuita. Ivory seisoi aallokossa, joka ylsi ruunaa polviin ja kurkotteli turpaansa vaahtopäitä kohden pärskyen ja puhisten sieraimet suurina. Ruuna kuopaisi muutaman kerran etukaviollaan ja oli pudottautua polvilleen ennenkö Lucy ajoi ratsuaan eteenpäin. Hevonen saisi piehtaroida, mutta ei nyt. Hän ei pääsisi takaisin selkään taluttamatta Ivorya syvälle, eikä ajatus vedessä kahlaamisesta ja hevosen perässä houkuttelusta saanut aikaan innostunutta vastaanottoa. Ivory pärskähti ottaen muutaman askeleen syvemmälle ja käänsi päätään katsellakseen Nimbusta kuin kysellen, mitä tamma odotti. Choven hurjat loikat eivät tuntuneet lotkauttavankaan ruunan korvia, mistä Lucy oli kiitollinen. Hän ei omannut Mayben ihailtavaa tasapainoa.

"Mene vain", Paulus maanitteli pehmeästi ja painoi tamman kylkiä pohkeillaan ohjaten sitä kohti Ivoryn takamusta. Toisen hevosen rauhallinen läsnäolo tuntui vakuuttavan tammankin siitä, ettei se kuolisi, jos menisi vähän syvemmälle. Se kahlasi muutaman askeleen pää pystyssä ja dramaattisesti korskahtaen, mutta ei yrittänyt enää suistaa Paulusta aaltoihin. Mies taputti sen lämmintä kaulaa ja hylkäsi ajatuksen uimisesta ainakin hetkeksi. Maybe puolestaan kannusti Chovea eteen roikkuen käsivarret tamman kaulan ympärillä, kun se loikkasi ärhäkästi kiljaisten takajaloillaan ilmaan ja sivuun, mutta päätyikin niin syvälle, että vesi löi sen selän yli ja askeleen myöhemmin pakotti tamman uimaan. Maybe liukui kannustaen ja kehuen tamman pään vierelle ja ylisti sitä värikkäällä innolla, kun Chove lähti uimaan sieraimet suurina ja korvat kääntyillen. Tyttö oli varma, että tamma rakastaisi tätä vielä yhtä paljon kuin hänkin.
Jamie istahti viltille, jolle Hamish oli palannut Miu mukanaan, ja onki korista kanavoileivän sekä pullon cocacolaa. Hän tuuppasi hellästi Socksin uteliaan turvan kauemmas ja komensi oria, kun se oli talloa päälle. Hän syötti sille kämmeneltään pienen palasen leipää, rapsutti hevosen otsaa ja keskittyi sitten lounaaseensa.
"Olen tosi iloinen, että tulit mukaan", mies sanoi Zoelle ja väläytti naiselle lämpimän hymyn, "yleensä olen ongelmissa, koska Slipsin pitää odotella narussa vuoroaan. Mukavaa, että se pääsi liikkeelle samaan aikaan muiden kanssa." Hän jätti sanomatta, että ongelma syntyi siitä, ettei montaa ratsastajaa uskaltanut laittaa orin selkään.

Lucy hymyili voitonriemuisesti, kun Nimbus uskaltautui syvemmälle. Hän kannusti Ivorya edellä yhä syvemmäs, vilkaisi aavistuksen syyllisenä olkansa yli ja pysäytti ratsunsa. Ehkä hän ei jättäisi Paulusta ja Nimbusta yksin, vaikka ajatus uimisesta saikin kutinan yltymään vatsanpohjassa. Ivory tutki vettä turpa lähes aallonharjoja koskettaen kun aallot hipoivat ruunan vatsaa. Lucy vilkuili vuoroin Nimbusta ja Chovea, ennenkö käänsi Ivoryn takaisin rantaa ja kärpäskimoa tammaa kohti. Hän ehtisi uida myöhemminkin, silloin kun ei jättäisi Nimbusta aivan yksin. Tammaparka sekoaisi vielä sukkiinsa, kun jäisi pelottavan meren armoille aivan itsekseen.
"Hyvinhän se uskalsi lopulta", Lucy kommentoi pehmeästi ja hymyili Paulukselle ylpeänä miehestä ja tammasta, joka oli uhmannut merta ja kahlannut pyörteilevän veden keskelle.
Zoe laskeutui alas Slippersin selästä liukuen märkää kylkeä pitkin ja veti ohjat orin pään yli ennen kuin istahti alas viltille tiukasti ohjista kiinni pitäen. Hän kaivoi itselleen kinkkuleivän korista ja pullon vettä, joutuen tönimään suurta valkoista päätä useamman kerran pois sylistään.
"Oli tosi kiva tulla", Zoe vakuutti tällä kertaa jopa sitä tarkoittaen. Täällä oli todella kivaa, vaikka hänen ennakko-oletuksensa olikin ollut varsin synkkä ja kyyninen. "Slips on hieno hevonen. Rannalla touhottaminen tekee sille varmasti hyvää aina välillä", nainen pohti ennenkö haukkasi uudemman palan leivästään. Hän saattoi hyvinkin ymmärtää, ettei suurta hevosta ollut hauska seisottaa muiden nelistäessä ristiin rastiin, sillä Slips ei tuntunut nytkään asettuvan aloilleen, vaan tuijotti pää korkealla aalloissa seisovia hevosia ja otti jatkuvasti sivuaskelia kuin etsien reittiä, jota pitkin pääsisi hivuttautumaan vesirajaan leikkimään.

"Mene vain", Paulus toisti, tällä kertaa Lucylle, joka palasi hänen luokseen, "kyllä minä pärjään Nimbuksen kanssa." Mies silitteli tamman kaulaa ja myötäsi ohjasta. Se tuntui jo rennommalta, kun sitä ei patistettu syvemmälle, vaan se sai tököttää paikalleen juurtuneena ja tarkkailla aaltoja kaikessa rauhassa.
"Ehkä voisit uida Ivoryn kanssa ja ratsastaa sitten Miulla", mies ehdotti nyökäten kohti mustaa hevosta, joka katseli kaipaavasti aaltoihin. Hamish ei usein ryhtynyt nelistämään eikä kaivannut uimaan toisin kuin hevonen. Paulus voisi pidellä Nimbusta ja Ivorya sen aikaa, sillä ne olivat ainoat hevoset, jotka oli turvallista tuoda niin lähelle toisiaan.

Lucy epäröi vain hetken, mutta käänsi Ivoryn ympäri ja kannusti ruunan reippaasti aaltojen syleilyyn. Ivory epäröi hetken, kun aallot löivät vasten kylkiä, mutta ratsastajansa kehoituksesta jatkoi eteenpäin, kunnes joutui uimaan. Ruuna hirnahti kimeästi kuin hätääntyen pohjatuntuman katoamisesta, mutta Lucyn kumartuessa hevosen kaulan ylle silittelemään niskaa, rauhoittui ratsu uimaan rannan suuntaisesti. Tyttö liukui alas selästä uiden hetken ruunan pään rinnalla hymy huulillaan. Tämä se vasta oli elämää! Hän nauroi kun Ivory upotti turpansa veteen, pärskähti loukkaantuneena ja teki saman hetkeä myöhemmin uudestaan kuin innostuen leikistä, jonka keksi. Tyttö kiskoi itsensä takaisin ruunan selkään antaen hevosen uida rennosti eteenpäin. Hän nautti auringon lämmöstä ja tuulen tuiverruksesta silmät suljettuina, mutta tuntiessaan Ivoryn potkujen tahdin kiihtyvän, käänsi ruunan takaisin rantaan. Ei hän halunnut uimiseen tottumatonta hevosta väsyttää liikoja, eikä Ivory ollut enää huippukuntoinen kisaratsu. Nöyrä ruuna kyllä uisi, jos hän niin pyytäisi, mutta parempi lopettaa ennenkö hevonen väsyisi. Hän hymyili kannustaessaan hevosen matalampaan veteen ja nauroi ääneen, kun ruuna pukitti pienellä loikalla kuin kertoen, miten mahtavaa uiminen oli ollut. Ivory ravisteli voimakkaasti heti kun sai kavionsa kuivalle maalle ja oli pudottaa ratsastajansa siinä sivussa. Lucy takertui harjaan nauru huulilta pulputen ja liukui varsin solmuun vääntyneenä alas selästä saamatta jalkojaan kunnolla alleen. Tyttö istahti rantahiekkaan nauraen, mikä sai Ivoryn tönimään pehmeällä turvallaan ihmistä ihmeissään. Lucy kapusi jaloilleen, silitteli hetken ruunan otsaa ja lähti hitaasti kohti Paulusta. Ehkä hän voisi ratsastaa Miulla. Hän oli tehnyt sen ennenkin rannalla ilman satulaa ja selvinnyt hengissä. Sitä paitsi, hän oli oppinut vuodessa niin paljon, että pärjäisi varmasti paremmin kuin viime vuonna. Lisäksi hän osasi nyt vilkuilla olkansa yli ja varoa Jamieta.

Nimbuksen selästä alas liukunut Paulus otti vastaan Ivoryn ohjat ja talutti hevosia molemmin puolin peremmälle rannalle. Hän ei varsinaisesti pitänyt uimisesta, sillä tunsi olevansa kiusallisempi ja kömpelömpi kuin maalla. Hän tekisi sitä mielellään Nimbuksen rinnalla, mutta tänään tamma ei tuntunut kaipaavan lainkaan uiskentelemaan eikä Pauluksella ollut sydäntä pakottaa sitä.
"Menetkö Miulla?" Jamie kysyi Lucyn lähestyessä, pyyhkäisi käsiä märkiin uimashortseihin ja nousi ylös.
"Voin puntata sinut."

Lucy hymyili varovaisesti Hamishille kuin kysyen, sopisiko se miehelle. Hän vilkaisi mustaa täysiveristä ennenkö nyökkäsi Jamielle.
"Miu näyttää siltä, ettei pahoittaisi mieltään uimaretkestä", tyttö vastasi ja nyökkäsi kiitollisena Jamien tarjoukselle. "Kiitos", hän vielä sanoi ennenkö otti vastaan Miun ohjat ja talutti mustan täysiverisen sen verran sivummalle viltistä, ettei onnistuisi heittämään hiekkoja eväitä syövien ja kesäpäivästään rannalla nauttivien niskaan, vaikka Miu ottaisikin sivuaskelia hänen hakiessa tasapainoaan. Hän oli pystynyt tähän ennenkin ja pystyisi tälläkin kertaa. Miu oli herrasmies, eikä jättäisi häntä pulaan.

Hamish ojensi ohjat lämpimästi hymyillen Lucylle ja palasi sitten romaaninsa pariin. Jamie johdatti Socksia perässään, piteli oria kaukana luimivasta isästään toisella kädellä ja otti toisella Lucya taivutetusta polvesta tuupaten tämän yhdellä, vahvalla liikkeellä ylös ja täysiverisen selkään. Hän väläytti naiselle viattoman hymyn ja ponnisti sitten itse takaisin Socksin selkään. Ei kai Lucyn voisi antaa temmeltää ihan yksinään?

Lucy hymyili päästessään Miun selkään ilman sen suurempaa häsellystä. Luojalle kiitos ihmisistä, jotka jaksoivat kerrasta toiseen puntata hänet ratsujen selkään. Miun kapea selkä vaati hetken totuttelua Ivoryn pyöreämmän rakenteen jäljiltä, mutta hän haki ryhdikkään asennon täysiverisen selästä ja kannusti orin käynnissä liikkeelle.
"Ajattelin, ettei mikään voisi voittaa viimevuotista retkeä, mutta tämä taitaa kyllä tehdä sen", Lucy naurahti Jamielle. "Ja ei, tämä ei ollut kehoitus kiskaista Miuparan häntää uudemman kerran", tyttö lisäsi nopeasti suoden varoittavan katseen siristettyjen silmien kera miehelle. Hän ei ollut vielä kierinyt hiekassa ja jos saisi päättää, ei kierisi siellä loppupäivänäkään. Hän oli sentään istahtanut hiekkaan. Se sai riittää kosketukseksi rantahietikkoon.

"Tekisinkö minä sellaista?" Jamie virnisti ja seurasi käynnissä Miun vierellä turvallisen välimatkan päässä omaa tilaansa arvostavasta, vanhasta herrasta. Socks tanssi touhukkaasti eteenpäin, ja Jamie siristi silmiään nähdäkseen aallokossa edelleen olevan Choven ja valkean ponihännän sen vierellä. Tamman jalat olivat jälleen pohjassa, ja se oli lakannut vikuroimasta, mistä Maybe näytti kehuvan sitä yltäkylläisesti.
"Otetaanko vähän laukkaa?" mies kysyi Lucylta Socksin nyökkiessä ohjaa vastaan.

"Et tietenkään", Lucy tuhahti huvittuneena. "Sinä et toistaisi samoja temppuja, vaan keksisit jotain uutta ja julmaa", tyttö lisäsi ilkikurinen virne kasvoille kohoten. Hän taputti mustaa kaulaa ja hymyili, kun tunsi Miun hallitun ja suorastaan ylvään innon. Musta ori ei säheltänyt kuten jälkeläisensä, vaan kantoi itseään arvokkuudella pehmeällä hiekalla vaikka selkeästi toivoikin vauhdikkaampaa menoa.
"Joo", tyttö vastasi naurahtaen ja kannusti Miun enempiä kyselemättä laukalle. Hän muisti orin tasaisen, matkaavoittavan askelluksen edelliseltäkin vuodelta ja nautti sen pehmeydestä, kun antoi hevosen kiihdyttää tahtiaan oman mielensä mukaan. Miun askelissa oli helppo istua mukana, eikä tarvinnut pelätä, koska ori kompuroisi tai loikkaisi sivulle. Miu ei tehnyt sellaista. Miu oli aivan liian hieno vanha herra pudottaakseen ratsastajansa, vaikka hän varmasti tarjosi orille lukuisia syitä moiseen yrittäessään vääntää koulua mustan täysiverisen kanssa Rosings Parkin hiekkakentillä.

Jamie hymyili herttaisesti Lucylle ja kiritti Miuta vauhtiin antaessaan Socksin kiihdyttää vauhtiin päätään ja takajalkojaan viskoen. Mies nautti Lucyn antamasta haasteesta olla toistamatta vanhoja temppuja - mitä herkullista hän keksisi tänä vuonna? Socks venytti askeltaan neliksi, ja Jamie ohjasi sitä kohti vesirajaan kiilaten myös Miun kohti vettä.

Lucy antoi Miun kiihdyttää poikansa mukana ja keskittyi lähinnä mukailemaan täysiverisen askelta - sekä pitämään Jamieta silmällä. Hän oli jo kerran jättänyt miehen huomiotta ja se oli päättynyt massiiviseen pukkiin ja vauhdikkaaseen ilmalentoon, eikä hän aikonut toistaa samaa virhettä tänä vuonna. Jamien kiilatessa kohti vettä Lucy vilkaisi epäilevänä miestä, muttei hidastanut Miun tahtia vaan ohjasi oria Socksia väistäen lähemmäs vesirajaa, kunnes musta hevonen nelisti vettä hipoen ja märkää hiekkaa sekä vesipisaroita lennättäen. Tyttö istui aavistuksen takakenoon ja pidätti kevyesti ratsua ennenkö salli Miun suunnata loivasti syvempään veteen. Ori nosteli jalkojaan korkealle laukatessaan eteenpäin. Vesipisaroiden harso sai sateenkaaren näkyviin kun tyttö vilkaisi taakseen. Tämä oli parempaa kuin mikään, mitä hän oli osannut kuvitella. Ivoryn kanssa oli ollut ihana laukata ja uida, kun tiesi, että hän voisi tehdä saman uudestaan ja uudestaan, vuodesta toiseen, eikä kukaan voisi viedä Ivorya häneltä. Nyt hän saattoi istua rentona Fairchildien arvokkaan kantaorin selässä pelkäämättä omien taitojensa, työpaikkansa tai hevosen puolesta. Paljon oli muuttunut viime vuotisesta retkestä, ja ehdottomasti hyvään suuntaan. Ainoa, mikä olisi voinut tehdä päivästä paremman, olisi ollut Ethanin mukanaolo, mutta jälleen kerran tyttö karisti nopeasti moiset pohdinnat päästään. Näin oli oikein hyvä. Ei hän tarvinnut miestä jokaiseen hetkeen elämässään. Tänään hän nauttisi kesäpäivästä ystäviensä kanssa ja huomenna voisi mennä katsomaan elokuvia Ethanin luokse.

Jamie harkitsi monenmoisia taklauksia, joilla lennättäisi Lucyn mereen, mutta niiden riskit olivat liian suuria. Hyvin todennäköisesti hän joko satuttaisi naista tai lentäisi itse mukana eikä hänellä ollut mitään aikomusta päästä Socksia irti. Ystävällinen ori hankkiutuisi vielä pahoihin vaikeuksiin saamalla kaviosta. Mies väläytti naiselle vain leikkisän hymyn ja antoi Socksin hidastaa, kun hevonen loikkasi syvemmälle ja ryhtyi kahlaamaan aalloissa. Auringossa kuivinut Jamie urahti, sillä vesi tuntui kylmältä lyödessään avomereltä häntä päin. Ilmeisesti nousivesi oli vähitellen palaamassa. Maybekin oli saanut vedestä tarpeekseen ja ratsasti Choven käynnissä lähemmäs eväsvilttiä. Hän huikkasi Noreenille, joka nousi poimimaan korista leivän ja toi sen tytölle, joka ei halunnut tuoda Chovea Slipsin lähelle. Hän voisi hyvin syödä sivummalla. Maybe istahti kivelle serkkunsa viereen ja piteli Choven ohjia toisessa kädessä, kun haukki suuria paloja lounaastaan katsellen vedessä kahlaavaa isää ja poikaa.

Miu pudotti laukalta raville, kun vesi syveni ja edes jalkojen nostelu ei enää saanut kavioita pinnalle jokaisen askeleen jälkeen. Ori kahlasi tyytyväisesti pärskähdellen ja höristen yhä syvemmälle, kunnes Lucy tunsi aallot polviaan vasten. Vain muutamaa harppausta myöhemmin musta ori jättäytyi kokonaan veden varaan lähtien uimaan tasaisesti vettä polkien. Lucy kietoi kätensä mustaan harjaan ja päätti jälleen kerran liukua alas selästä, jotta hevonen saisi edes hetken nauttia vedessä uimisesta ilman ylimääräistä painoa selässään. Hän voisi tämän jälkeen kääriytyä paksuun pyyhkeeseensä ja kiskoa hupparin päälleen, niin tarkenisi loistavasti. Miu pärskähti kuuluvasti ja hengitti tasaiseen tahtiin, kun hän ui orin rinnalla takaisin eväsvilttiä kohden. Lucy kiskoi itsensä Miun selkään orin lähtiessä pyrkimään rantaa kohti ja hymyili, vaikka vilpoisa tuuli liimasikin kastuneet vaatteet ihoa vasten ja sai hänet värähtämään. Kesä kuivaisi kyllä, ja tämä oli ehdottomasti hetken jäätymisen arvoista.

Jamie käänsi Socksin mustan orin perään ja käveli sillä pitkin rantaa, jotta hevonen varmasti vertyisi railakkaiden nelipätkien jäljiltä eikä kehittäisi lihasjumeja irrottelusta. Hän kävi hakemassa viltiltä puoliksi juodun colapullonsa mukaan ja haaveili vaatteidenvaihdosta, kunhan hevonen olisi ensin huollettu.
"Oliko kivaa?" Paulus kysyi lähtien kävelemään kimojen kanssa Miun perään. Varusteet kaipaisivat perusteellista pesua ja päivä olisi paljon mukavampi ilman kultapoikaa ja Helvetin Hylkiötä, mutta hän oli nauttinut olostaan. Hetken hänestä oli tuntunut, että hän oli saanut ystävänsä takaisin - mies oli autuaan tiedoton siitä, miten usein Lucy ajatteli ja kaipasi Uiveloaan.

Lucy kumartui halaamaan Miun mustaa, vettä valuvaa kaulaa kun ori kahlasi hiekalle ja ravisteli niin, että sai tytön selässään nauramaan. Lucy suoristautui antaakseen hevosen kävellä paremmassa tasapainossa rantaa pitkin. Päivä oli ollut mahtava - kuten hän oli etukäteen arvaillutkin.
"Oli", Lucy virnisti Paulukselle, heilautti oikean jalkansa Miun kaulan yli ja istui hetken sivuttain mustan täysiverisen selässä, ennenkö liukui alas ja joutui ottamaan ylimääräisen hypähdyksen, ettei päätynyt saman tien kasvoilleen. Hän taputti orin kaulaa kulkiessaan hevosen jalon pään rinnalla. "Aivan mahtava päivä, taas kerran. Tässähän melkein toivoo, että olisi aina kesä", hän naurahti hymyillen vähintään yhtä kirkkaasti kuin sokaiseva aurinko, joka lämmitti selkää.

Paulus totesi varautuneesti, että oli parempi olla ilmaisematta voimakkaampia ajatuksia, ettei hän onnistuisi taas haastamaan vahingossa riitaa. Niinpä mies vain nyökkäsi taluttaen hyvätapaisen ruunan ja ympäristöä tarkkailevan tamman perässään lähemmäs eväsvilttiä, jossa tarvikkeita oltiin jo keräilemässä kasaan. Hamish oli työntänyt romaaninsa takaisin Noreenin kameralaukkuun ja kohottanut kasvonsa kohti aurinkoa.
"Ruvetaanko me lähtemään?" Paulus kysyi rapsuttaen Nimbuksen niskaa ohjia pitelevällä kädellä. Vanhempi mies avasi silmänsä ja vilkaisi rannekelloaan.
"Mitä olette mieltä?" hän kysyi seurueelta. Maybe näytti haikealta, mutta ei kehdannut vinkua vastaan.

Lucy vilkaisi eväsviltiltä katoavia tavaroita haikeudella. No, eipä mikään voinut jatkua ikuisesti. Ensi kesänä viimeistään uusiksi, elleivät he saisi jonakin vapaapäivänä porukkaa kasaan rantaretkeä varten toistamiseen. Ehkä hän voisi tuoda Bethanyn tänne. Serkku voisi jopa pitää siitä, ja Rain ei ainakaan aiheuttaisi ongelmia. Se voisi melkein olla mukavaakin.
"Ihan miten vain muut tahtovat", Lucy vastasi taputtaen Miun kaulaa. Hän olisi voinut jäädä tänne viikoksi, mutta kotopuolessa oli edelleen hommia tehtävänä ja suitset pitäisi saada pestyä tänään suolavedestä, ettei nahka vallan kärsisi. Zoe nosti Slippersin suitset orin kaulalle ja talutti hevosen lähemmäs suurta kiveä, jonka päältä pääsi selkään, vaikka Slips ottikin muutaman sivuaskeleen.
"Eiköhän ole parempi lähteä ennenkö vesi alkaa nousta ja hevoset väsyttävät itsensä kokonaan", Zoe vastasi valkean jättiläisen selästä taputtaen lihaksikasta kaulaa, kun Slips malttoi seistä muutaman sekunnin aloillaan ilman kuopimista tai sivuaskelia.

Paulus nyökkäsi ja nosti eväskorin käsivarrelleen lähtien taluttamaan Nimbusta kallioiden luo ja ylös polkua. Hän ojensi Ivoryn takaisin Lucylle, kun Hamish oli ottanut Miun hoiteisiinsa, ja lähti muita ennen valmistelemaan autoa.
"Ehditte ottaa vielä viimeiset irrottelut", Hamish tarjosi ratsastajille hymyillen veljentyttönsä kaipaaville katseille. Maybe väläytti säteilevän hymyn, silitti Choven kaulaa ja kannusti tamman käynnissä eteen rantaa pitkin. Jamie lähti ratsukon perään rennosti pärskivällä Socksilla pyöritellen nilkkojaan ja nauttien auringosta kasvoillaan. Sillä välin Hamish varmisti loppujen tarvikkeiden olevan mukana, nousi kiveltä Miun selkään ja maanitteli Noreenin eteensä, ennen kuin antoi orin kiivetä ylös kalliopolkua nummelle ja aloittaa rauhallisen taipaleen kohti kuljetusautoa.

Lucy seurasi Nimbuksen ja Pauluksen perässä ylös polkua, sillä ei kaivannut muistutusta siitä, miten täydellisesti Fairchildien hevosia ratsastava kolmikko pärjäsi rannalla. Hän ei halunnut joutua heidän rinnalleen arvosteltavaksi, joten nousi Ivoryn selkään ja kannusti ruunan kivipolkua ylös nummille ja kohti autoa jaellen runsaasti taputuksia hevosen kaulalle ja lavoille. Ivory vaikutti tyytyväiseltä ja rennolta taivaltaessaan kohti autoa, mikä oli yksi hyvä syy lisää hymyillä leveästi. Hänen hevosensa oli nauttinut päivästä vähintään yhtä paljon kuin hänkin, joten hän ei ollut raahannut hevosta mukaansa silkkaa itsekkyyttään.
Zoe pyöritteli nilkkojaan ja naksautteli niskaansa Slippersin astellessa Socksin perässä rantaa pitkin. Nuori jättiläinen oli edelleen täynnä virtaa, mikä oli kai melkoinen saavutus päivän urheilusuoritusten jäljiltä, mutta enää Slips ei tuntunut räjähdysherkältä. Orin energia oli hallittavissa, ohjailtavissa ja suunnattavissa oikeisiin asioihin, kuten muutaman askeleen pohkeenväistöihin, joita nainen ratsasti tarkoin avoin. Ehkä hevonen ei ollut aivan luupää, vaikka välillä käyttäytyikin kuten ei olisi koskaan saanut minkäänlaista tapakoulua. Ainakin juuri nyt Slips oli suorastaan mukava, sillä ori kuunteli häntä mutta liikkui omalla moottorillaan. Hän saattoi ymmärtää, miksi rouva Fairchild odotti valkeasta jättiläisestä niin paljon. Vaikka hän usein ajattelikin Slippersistä kuin kolmijalkaisesta aasista, saattoi hänkin nähdä potentiaalin, jota ori oli täynnä tällaisina hetkinä, kun malttoi työskennellä yhdessä ratsastajansa kanssa.

Paulus käveli Nimbuksen vierellä autolle saapuen sinne yhtä aikaa Miun ja Ivoryn kanssa harpottuaan neljän kilometrin matkan pitkin, kiireisin askelin. Hän laski eväskorin auton vierelle, avasi matkustamon sekä varustelokerot auton alaosasta. Päivän viltillä loikoillut Angus kapusi jäykästi matkustamoon, ja Miun selästä heti mahdollisuuden tullen alas liukunut Noreen nosti myös eväskorin sinne ja kiipesi itse perässä: tyttö olisi voinut olla avuksi, mutta ei halunnut tulla ojennetuksi hevosten ohjia tai joutumaan kyykkimään niiden jaloissa. Nimbus piti päänsä pystyssä ja puhalteli sieraimet suurina kuin vaistoten kuljetusautoihin liittyvät jännitteet, mikä vaikeutti Pauluksen yritystä kaivaa hevosten kuljetusvarusteet ja harjat autosta. Lopulta hän turhautui.
"Minä pidän näitä, kaiva sinä tavarat", hän sanoi Lucylle ja tarttui Ivoryn ohjiin. Tyttö voisi pyyhkäistä kaikki kolme hevosta harjalla ja riisua märät suojat niiden jaloista.

Lucy oli seurannut Pauluksen yritystä vaitonaisena, sillä ei viitsinyt tuppautua avuksi, ettei vain loukkaisi toista. Tuntui typerältä olla varpaillaan ystävän lähellä, mutta hän ei halunnut haastaa riitaa. Kun Paulus itse totesti tilanteen toivottomaksi ja nappasi Ivoryn ohjat, Lucy nyökkäsi. Hän sukelsi auton tavaratilaan kaivelemaan harjoja, riimuja, loimia ja suojia kunnes kolmen paikalle jo ehtineen hevosen varusteet olivat esillä. Hän pyyhkäisi ensimmäisenä Miun selän pehmeällä harjalla ja riisui suojat siistiksi kasaksi auton viereen ennen kuin pyyhkäisi kovemmalla harjalla hiekat jaloista. Hän siirtyi tekemään saman Nimbukselle ja lopulta Ivorylle, liikkuen hevosten lomassa tottuneesti ja vaivattomasti. Hän vaihtoi yksi kerrallaan hevosten suitset riimuun ja naruun päätyen sitomaan Ivoryn kiinni kuljetusauton kyljen renkaaseen, jotta Paulus saisi toisen kätensä vapaaksi. Tyttö vilkaisi olkansa yli nummille aina aika ajoin, ja nähdessään vihdoin lähestyvät ratsukot pieninä pisteinä, alkoi hän kiinnittää kuljetussuojia auton luona seisovien hevosten jalkoihin. Kohta päästäisiin kotiin.

Paulus tarkasti vaivihkaa Nimbuksen jalkojen harjauksen, ennen kuin kiinnitti vaaleansiniset suojat tamman jalkoihin ja heitti ohuen kuljetusloimen sen selkään suoristaen vielä tamman valkean harjan. Sillä välin Hamish kiinnitti mustat suojat vanhan orin jalkoihin ja loimitti sen silkkisen selän Miun koskettaessa turvallaan miehen selkää. Paulus laski rampin ja Hamish talutti innokkaasti autoon nousevan täysiverisen jo kyytiin. Se ei menettäisi malttiaan, vaikka odottelisi liikkeelle lähtöä aikansa. Paulus syötteli Nimbusta nummen laidassa odottaessaan kolmen ratsukon lähestymistä, ja kun nämä olivat melkein autolla, tarttui Nimbusta riimusta ja talutti tamman päättäväisesti ylös ramppia.
"Minä voin viedä Ivoryn. Auta sinä noita", hän sanoi Lucylle ja vei papurikon tytön käsistä. Hän toivoi Lucyn ymmärtävän. Hän ei halunnut kyykkiä kultapojan ja HH:n ja neiti Etuoikeutetun jaloissa kuin hyvä palvelusväen edustaja.

Lucy puki turkoosit kuljetussuojat Ivoryn jalkoihin ja heitti ohuen talliloimen hevosen selkään, ennenkö irrotti riimunnarun auton renkaasta ja talutti ruunan nyhtämään vehreää nurmea. Hän ihaili hevostaan, joka näytti niin upealta, vaikka karva olikin suolan karhentama ja jouhet tuulen tuivertamassa sotkussa. Hänen hevosensa oli yksi maailman parhaista.
"Selvä, kiitos", tyttö vastasi luopuen riimunnarusta Pauluksen päättäväisyyden edessä. Hän kaivoi esille saapuvan kolmikon harjat ja kuljetustarpeet, vilkuili hetken hevosia ja marssi sitten mahdollisimman päättäväisesti Slipsin luokse ottamaan vastaan märkiä ja hiekkaisia suojia, jotka Zoe orin jaloista irrotti. Hän kävi hakemassa suojat myös Socksilta ja Chovelta yrittäen keskittyä siihen, miten auttoi hevosia, ei niitä käsitteleviä ihmisiä. Hän huolehti varusteet kyytiin ja kantoi loimet ja kuljetussuojat hevosille, kun niille tuli tarvetta. Tyttö kiersi Slipsin aina huolellisesti kaukaa, kun pyöri hevosten lomassa päivän nostattama hymy yhä huulillaan.

Maybe höpötti Chovelle matalasti, värikäs naurunhykerrys äänessään, suukotti tamman poskea ja kiitti Lucya avusta pyyhkäistessään tamman silkkisen karvan kauttaaltaan harjalla, ennen kuin talutti tamman lähemmäs autoa ja heilautti kuljetusloimen sen selkään. Hän vaihtoi suitset riimuun luottaen älykkään hevosen käytöstapoihin kotimatkalla ja talutti sen kauemmas muista, kun kumartui kiinnittämään oransseja suojia tamman tanssahteleviin jalkoihin. Jamie väläytti Lucylle hurmaavan hymyn tytön avustaessa ja rapsutteli Socksin miehen kainaloon työntämää päätä, ennen kuin loimitti ja suojitti hyväntuulisen, rauhallisen hevosen. Pitkä, liikunnantäyteinen rantapäivä oli poistanut ylimääräisen energian, ja raudikko oli tyyni ja käsinkosketeltavan onnellinen hamuillessaan ihmistään. Maybe nousi jälleen Choven kanssa autoon ennen oreja. Tamma viskoi päätään ja epäröi rampin edessä, mutta tytön tarttuessa rauhallisesti sen riimuun, hevonen seurasi omistautuneen hoitajansa perässä autoon. Socks kiipesi löysässä narussa hetkeä myöhemmin, ja Jamie jäi odottamaan rampin nostamista olettaen, että Slippersin kanssa erinomaisesti pärjännyt Winter lastaisi orin.

Lucy suuntasi matkustustiloihin, kun hevoset alkoivat kiivetä ramppia yksi kerrallaan. Hän ei aikonut auttaa lastaamisessa, jos joku hevosista päättäisi yllättäen seota - varsinkaan jos se joku olisi Slippers, joka kolhi heitä jo muutenkin aivan riittämiin. Zoe kiinnitti viimeisen suojan huolella valkean orin jalkaan ja kiepautti jälleen riimunnarun hevosen turvan yli ihan vain kaiken varalta. Slips nousi autoon reippaasti, mutta hallitummin kuin aamupäivällä, eikä hän joutunut juoksuttamaan oria monella ympyrällä ennen rampille astelua. Kaiken kaikkiaan Slips nousi suorastaan esimerkillisesti ramppia, jos nyt muutamaa kiireistä askelta ei otettu huomioon. Hän kiinnitti hevosen, sulki huolella takapuomin ja nyökkäsi Jamielle, kun astahti alas autosta. Hevoset olivat valmiina matkaa varten, joten rampin voisi hyvin nostaa. Nainen vilkaisi vielä viimeisen kerran ympärilleen, ettei maahan vain jäisi mitään heidän jäljiltään, mutta suojia, ohjia tai harjoja ei lojunut missään. Kaikki oli pakattu autoon, joten hänkin saattoi vain nousta kyytiin kotimatkaa odotellen. Päivä oli ollut täynnä toimintaa ja puuhaa, joka erosi niin paljon tavanomaisesta, ettei Zoe edes yllättynyt, kun tunsi raukeuden leviävän jäseniinsä, kun hän istahti alas penkille. Lucy haukotteli kämmenselkä suunsa peittona ja näytti valmiilta nukahtamaan vaikka seisaalteen.

Jamie heilautti kättään seurueelle, ennen kuin käänsi autonsa kapealla tiellä veivaamalla sitä edestakaisin, kunnes nokka oli tulosuuntaan ja kaasutti sitten matkaan massiivinen hiekkapilvi perässään. Paulus istahti takaisin ratin taakse ja vilkaisi uneliasta seuruetta taustapeilistä: Lucy näytti olevan nukahtamaisillaan, Noreen oli syventynyt tutkimaan ottamiaan kuvia, ja Maybe oli nojannut päänsä vasten Hamishin olkapäätä silmät suljettuina. Miehenkin jäseniä painoi, mutta hän käynnisti rekan ja lähti peruuttamaan hitaasti, kunnes löytäisi sivutien, jonka kautta kääntyä ympäri ja aloittaa kotimatka.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   Ma Heinä 06, 2015 6:51 am

Maanantai 22. kesäkuuta, kello 9:59

"Rakennatko muutaman esteen?" Jamie kysyi laskien mustan estesatulan siiven alas ja suoristautuen satulassa. Mies asetti jalkansa tukevammin jalustimiin, taputti ruunan ruskeaa, sileää kaulaa ja kannusti sen käyntiin varoen käyttämästä kannuksiaan, ennen kuin oli tarpeen. Hän oli pyytänyt Kingiä hoitavaa Lucya laittamaan hevosen valmiiksi maanantaiaamun estetreeniä varten ja nyt kasaamaan heille hypättävää. Hän oli jättänyt lähdön viime tippaan, koska oli mahdottoman vaikeaa raahautua ylös sängystä, ja kiitti onneaan siitä, että täällä oli käytettävissä hevosenhoitajia. Ruunikko hänen allaan käveli pehmeästi uralle, ja Jamie oli positiivisesti yllättynyt siitä, miten nopesti tunsi eron hevosessa vaihdettuaan sille omenanmakuisen, pehmeän kumikuolaimen. Ennen koko verryttely meni siihen, että hevosen sai laskemaan päänsä kuolaimelle ja sama prosessi aloitettiin uudelleen, jos joutui käyttämään vähänkään kovempaa kättä. Nyt King tuntui imeskelevän sitä kuin mehujäätä ja kantoi itsensä huomattavasti kauniimmin.
"Pysty tähän sisäuralle. Kaksi puomia, 60 senttiä ja kolmas puomi maapuomiksi", mies osoitti paikkaa C-kentän länsipuolen uran vierestä ratsastaessaan ohi, "ja toiselle puolelle okseri, 80 senttiä, muutaman metrin eteenpäin tästä linjasta, sinne myös maapuomi. Lävistäjälle kolmoissarja; okseri, pysty, okseri, 120 senttiä. Kahden askeleen väleillä."

Kentän lämpötila tuntui korkealta kuin ilma seisoisi harmaan taivaan alla ja sekä mies että hevonen hikosivat nopeasti. Luultavasti päivä ei ollut mukavin myöskään puomien ja tolppien raahaamiseen, mutta minkäs teit. King ravasi ympyröitä vaihtaen usein suuntaa ja asettuen vuoroin sisään ja ulos. Jamie oli kevään mittaan todennut sen kaikin puolin mukavaksi ja suorastaan naurettavan kiltiksi otukseksi, joka oli tapakoulutettu niin ankaralla kädellä, että hyvä kun uskalsi olla hevonen ihmisen läsnäollessa. Se oli rehellinen ja nöyrä ratsastaa ja yritti parhaansa esteradalla, mikä teki siitä niin kamalan kilpailla. Ruuna yritti kovasti, ja silti Jamien piti ajaa sitä eteen välillä kannustenkin voimalla. Hevosella oli hieno hyppytekniikka, ja se olisi varmasti ollut loistava hunter, mutta luoja tiesi, että joko hän epäonnistui surkeasti ratsastajana tai ruunasta ei ollut Grand Prix -voittajaksi. Jos hän ei kiirehtinyt sitä, he saattoivat saada puhtaan radan, mutta eivät takuulla voittaneet ajallaan. Jos hän yritti kuroa aikaa, ruuna pudotti lähes takuulla hermostuessaan. Jamie tunsi usein syyllisyyttä siitä, että piti hevosta tappavan tylsänä eikä voinut olla pohtimatta, olisiko hevonen hypännyt eri tavalla, jos hän olisi rakastanut sitä kuin Socksia. Mies kevensi mietteliäänä ja mukautui ajatuksiinsa vaipuneena yllättävään sivuloikkaan, kun kentän takaiselle nurmialueelle pystytettävien kisakarsinoiden luona pamahti.
"Anna minä autan", Paulus sanoi ilmestyen estevarastolle pystytystöistä ja luoden happaman mulkaisun Jamien suuntaan. Oli siinäkin, kun laittoi Lucyn yksinään pystyttämään esteitä ja passaamaan. Kultapojan kohdalla Paulus jätti mielellään huomiotta, että hevosten varustaminen ja esteiden pystytys oli osa heidän työtään. Mies pyyhkäisi kosteaa niskaansa ja kasasi kolme viininpunavalkoista puomia syliinsä.
"Mitä näille piti tehdä?" hän kysyi tytöltä vilkaisten tätä kulmansa alta. Hän yritti kovasti olla ystävä Lucylle; palauttaa heidän välinsä entiselleen Uivelosta huolimatta. Se vain oli välillä aivan helvetin vaikeaa.

Lucy ei ollut pahastunut saatuaan Jamien viestin Kingin laittamisesta kuntoon. Ruuna oli hyvätapainen, mukava hoidettava, jonka kanssa ei tarvinnut varoa kavioita tai hampaita, joten ruunikon varustaminen estetreeniä varten ei montaa hetkeä hänen aamustaan vaatinut. Jos Jamie olisi soittanut Papillonista, olisi hän tuntenut suurta myötätuntoa diivan hoitajaa kohtaan. Onneksi hänellä oli Papillonin kaltaisten hevoshirviöiden sijaan kiltti King. Tyttö nyökkäili saamilleen ohjeille esteiden korkeuksista, sijainneista ja välimatkoista, yrittäen painaa kaiken mieleensä siinä tahdissa kun Jamie niitä luetteli. Hän joutuisi raahaamaan puomeja ja tolppia useamman hetken, joten ehkä oli parempi aloittaa matalammista esteistä. Niitä ratsukko varmaankin ensimmäisenä kaipailisi treeniinsä. Tyttö asteli estevarastolle alkaen ensin nostella tolppia kentän hiekalle, joutuen jo parin tolpan jälkeen pyyhkimään hikeä otsaltaan. Rosings Parkin puiset, monikäyttöiset ja ehdottomasti edustavan näköiset estetolpat painoivat kuin puolen maailman synti, eikä lämmin päivä tehnyt työstä yhtään mielekkäämpää. Hän lähti kantamaan ensimmäistä tolppaa kohti kentän laitaa yrittäen keskittyä positiiviseen puoleen. Ivory oli laitumella nauttimassa elämästään, eikä hän ollut pikaisia visiittejä lukuunottamatta vaivannut nöyrää ruunaa ihmisen läsnäololla. Hevoselle tekisi kuitenkin hyvää olla välillä vain hevonen, ja kesä tarjosi hyvän hetken sitä varten. Lucy palasi takaisin tolppien luokse ottaakseen seuraavan kantoonsa. Jos hän veisi ensiksi tolpat, olisi puomien kantaminen sen jälkeen suorastaan helpotus. Hän suuntasi hymyn Paulukselle, kun mies astui reippaasti apuun. Hän ei käännyttäisi ketään pois; ei edes Zoea, mutta no, eipä ylimielinen ratsuttaja vahingossakaan tänne eksyisi auttamaan.
"Vie tuonne tolpan luokse", tyttö vastasi nyökäten kohti tolppaa, jonka oli saanut jo kannettua paikalleen. Hän lähti seuraavan tolpan kanssa tasapainotellen samalle paikalle. Pelkkä ajatuskin oksereista lukuisine tolppineen sai paidan liimautumaan vasten selkää. Ainakaan ei tarvitsisi miettiä, pitäisikö vaivautua kuntoilemaan illalla.
"Olisin onnellinen tästä säästä, ellen kantaisi näitä", tyttö pohdiskeli laskiessaan tolpan alas kentän hiekkaan. Juuri nyt virkistävä kesäsade olisi kelvannut paremmin kuin hyvin.

"Voin aina tuupata sinut jokeen", Paulus tarjosi laskiessaan puomit hiekkaan ja ryhtyessään säätämään tolppien kiinnikkeitä vaadittuihin korkeuksiin. Hän vilkaisi sivusilmällä ruunikkoa, joka suoritti pohkeenväistöä ravissa. Se olisi luultavasti saanut Caitlinin itkemään, mutta hevonen ei ollut tottunut kiinnittämään huomiota väistöjen täsmällisyyteen eikä Jamieta jaksanut kiinnostaa: hänelle riitti, että ruuna reagoi apuihin niin kuin piti. Kun ruunikko nosti laukan, Paulus ei voinut olla toivomatta, että Jamie pääsisi kyntämään hiekkaa naamallaan.

Lucy vilkaisi miestä tietämättä, sopisiko nauraa vai ottaisiko mies sen myöntymisen merkkinä. Ehkä oli parempi vain pudistella päätään hymy huulilla ja toivoa, että välttyisi kylvyltä.
"En jaksaisi käydä vaihtamassa vaatteita, joten jätän tällä kertaa väliin", hän päätyi sanomaan ennen kuin lähti raahaamaan seuraavaa tolppaa oksereita varten. Hän vilkuili ratsukkoa lähinnä tietääkseen, koska kannatti väistää ja mihin suuntaan, jottei päätyisi häiritsemään ratsastusta, eikä uhrannut suuria ajatuksia Kingin menolle. Tolppien kantamisessa oli aivan riittämiin hommaa. Hän toimi mahdollisimman reippaasti (päivälle oli muutakin tekemistä ja Jamie varmasti haluaisi päästä hyppäämään ennen lounasaikaa), mutta siitä huolimatta pelkän yhden okserin kasaamiseen tuntui menevän ikuisuus.

Paulus pyöräytti pystyesteen maapuomin paikalleen ja asetti sen jälkeen okserin puomit kannattimilleen. Hän väisti nyreänä ohi laukkaavaa hevosta, kun kantoi sarjaesteiden puomeja pinoon keskelle kenttää kolme kerrallaan. Ruuna ylitti matalat harjoitusesteet heti niiden valmistuttua hypäten siistillä kaarella, jalat napakasti kehon alle painettuna. Jamie naputteli hevoseen lisää potkua, mutta se tuntui silti keinuvan paikallaan.
"Kai ehdit jäädä nostamaan esteitä?" mies kysyi Lucylta laukatessaan ohi ja jätti hienotunteisesti huomiotta synkeän miehen. Hän naamioi käskyt mieluiten pyynnöiksi, sillä ei halunnut näyttäytyä ylhäisenä ja ylimielisenä työntekijöille. Kun hänellä oli käytössään hevosenhoitajia, hän kuitenkin mielellään käytti näitä. Paulus tuhahti merkitsevästi ja kasasi sarjaesteitä määrättyyn korkeuteen.

Lucy vilkuili Paulusta työnteon lomassa, mutta jätti sanomatta yhtään mitään. Miehen kanssa kommunikointi oli tuntunut tavattoman vaikealta jo aivan liian pitkään. Hän oli valitettavan varpaillaan ystävänsä läheisyydessä kun yritti vältellä jokaista mahdollista aihetta, joka voisi johtaa Ethaniin ja riitelyyn, jolle ei vain tuntunut tulevan loppua. Hän halusi takaisin saman vaivattoman, kiusoittelevan ystävyyden, jossa he tönivät toisiaan mukavuusalueidensa äärirajoille mutta pystyivät aina palaamaan takaisin parhaiksi kavereiksi ilman suuria pahoitteluja ja massiivisia operaatioita.
"Ehdin kyllä", tyttö vastasi vilkaisten alahuultaan purren Paulusta. Ei kai hänen lupia tarvinnut toiselta kysellä, vaikka Paulus ei pitänyt Jamiesta yhtään sen enempää kuin Ethanistakaan. "Voin samalla pestä loimia, jos et epäile Kingin säikkyvän aidalla lepääviä loimia", tyttö pohdiskeli ajatellen vastuuhevosten sotkemia loimia. Sadeloimet olisi helppo pestä päältä sienellä, niin ei tarvitsisi pyörittää pesukonetta. Lucy asetteli miehen kantamat puomit kannattimille pystyesteellä ja varmisti vielä kertaalleen, että sarjaesteiden väli oli kahden laukka-askeleen mittainen. Hän ei halunnut Jamien ja Kingin törmäävän puomeihin hänen huolimattomuutensa tähden.

Jamie ei olisi pahastunut, vaikka King olisi säikkynyt. Hän kaipasi ruunaan enemmän potkua - edes enemmän vauhtia. Hän joutui jälleen myöntämään, ettei hevonen vain mennyt lujempaa; tai ei ainakaan niin, että hän voisi luottaa sen hahmottavan jalkansa. Mies pidätti hevosen kävelemään hetkeksi tutkaillessaan esteitä ja pyöräytti nilkkojaan. Hän lähetti Lucyn hakemaan loimiaan ja pyysi pahaa naamaa näyttävää miestä nostamaan pystyesteen sekä okserin 140 senttisiksi. Sen tehtyään Paulus sulloi kädet taskuihin ja harppoi takaisin kisakarsinoiden luo. Effie halusi ne pystyyn jo nyt, jotta ne olisivat varmasti valmiina kansainvälisten kisojen aikaan; ja jotta he ehtisivät huomata ongelmat, ennen niitä.
King heitti päätään ja otti sivuaskelia, kun jokin rymisi työmaalla, ja Jamie nosti uudelleen laukan. Hän halusi harjoittaa reippaampaa lähestymistä, sillä kieltäytyi joutumasta valitsemaan hitaan ajan ja pudotusten väliltä. Mies kannusti hevosta eteen istunnalla, äänellä ja kannuksin. Hän tunsi hevosen jännittyvän ja haparoivan, kun he lähestyivät pystyä ja nieli harminsa. Yli vain!
"Hop!" hän kannusti ottaen hevosen napakasti ohjan ja pohkeen väliin ja yli esteestä. "Vähän vielä lujempaa, ukko, hop hop."

Lucy nouti loimet ja heitti ne aidalle ennenkö kiepahti kannoillaan hakemaan ämpärillistä vettä ja suuren sienen. Hän levitti loimet kentän aidalle niin etteivät ne enää edes koskettaneet toisiaan ja upotti sienen vesiämpäriin. Tyttö seurasi mielenkiinnolla Kingin ja Jamien yhteistyötä aloittaessaan ensimmäisen loimen pesemisen ulkopuolelta. Sadeloimet onneksi harvoin sotkuivat sisältä ja no, vettähylkivästä pinnasta oli helppo pyyhkiä muta ja pöly pois. Ainoastaan ruohotahrat vaativat hieman hinkkausta.
"Voi King", tyttö huokaisi katsoessaan ruunan menoa. Hän olisi ollut onnellinen, jos hevonen olisi liikkunut noin rauhallisesti esteiden lomassa, mutta hän tiesi, ettei Jamie ollut. Jamie halusi vauhtia ja vaarallisia tilanteita, ja mielellään vielä niin, että ne johtivat voittoon esteradoilla.

King heitti päätään silmät muljahtaen, kun Jamie kannusti sitä lisäämään vauhtia. Typerä hevonen ei joko luottanut hänen kykyynsä pitää se turvassa tai sitten omaan kykyynsä pysyä pystyssä. Se hiljensi automaattisesti lähestyessään okseria ja tuntui keinahtelevan paikallaan, ennen kuin hyppäsi yli. Mies huokasi turhautuneena ja käveli löysemmällä ohjalla valmistellessaan sarjaestettä. Ruunan hitaus ei vain tuhonnut heidän mahdollisuuksiaan sijoittua hyvin, mutta se myös sai hevosen hyytymään kesken suorituksen - etenkin sarjaesteillä. Laukka oli hidasta ja kiihdytys tarvitsi kiitoradan, mihin esteradalla ei ollut aikaa eikä tilaa. Voi hitto vie. Mies oli odottanut kipakamman näköistä kirjavaa otusta Uudesta-Seelannista jo viime kuussa, mutta totta kai matkaan oli tullut viivästyksiä.
"Mennääs sitten", hän sanoi ruunikolle toivoen, että pitäisi siitä enemmän ja nosti jälleen laukan. Hän otti kierroksen suuren kentän ympäri myödäten ohjalla ja houkutellen hevosta reippaampaan tempoon. Se pärski ja noudatti pyyntöä, mutta silti liike suunautui enemmän ylös kuin eteen. Jamie käänsi sen suoralla linjalla kolmoissarjalle. Näin matalan sarjan hevonen selvitti vaivattoman näköisesti, mutta mies tunsi sen epäröivän ja hiipuvan ensimmäisen laskeutumisen jälkeen ja hyppäävän melkein paikaltaan viimeisen okserin. Jos hänellä olisi päätösvalta, hän lähettäisi ruunan hunter-luokkiin tai matalammille esteille - mutta pakko oli kai kestää, kun omistajat vaativat sijoituksia ja myyntivaltteja Grand Prix'stä.
"Nostatko sarjan 140 senttiin?" hän pyysi Lucylta turhautunut sävy olemuksessaan.

Lucy hylkäsi sienen ämpäriin saatuaan pyynnön nostaa sarjaa. Hän kiitti onneaan siitä, että Rosingsin estekalustosta pidettiin hyvää huolta, sillä oli helppo katsoa korkeuksia, kun ne lukivat suoraan tolpissa. Hän siirteli puomeja ja kannakkeita tottunein ottein kunnes jokainen sarjan esteistä oli vaaditulla korkeudella.
"Nostettu!" Hän huikkasi olkansa yli ratsukolle palatessaan takaisin kentän laidalle loimia pesemään. Siinä samalla oli hyvin aikaa seurata, miten ratsukko pärjäsi ja ehkä oppiakin jotain. Ei sillä että hän koskaan moisia oppeja tarvitsisi, kun ei edelleenkään suostunut hyppäämään esteitä jos vain sai valita. Kouluvalmennuksissa käytetyt puomit ja satunnaiset kavalettisarjat riittivät hänelle.

Ruunikko lähestyi sarjaa pyörivässä, mutta Jamielle liian hitaassa laukassa; hän halusi rauhoittaa hermoilleen hevosen antamalla sen lähestyä luontaisessa tempossaan. King nosti päätään korvat kääntyillen, ja Jamie istui syvälle satulaan kannustaen hevosta eteen, kun tunsi epäröinnin sen tempossa. Ruuna hyppäsi sulavasti, mutta mies tunsi sen hyytyvän viimeiselle esteelle. Hevonen selvitti esteen puhtaasti, mutta Jamie tiesi sen olevan pudotus, jos este olisi ollut korkeampi. Häntä otti päähän ja pahasti, mutta King ansaitsi taputuksen. Hän jatkoi okserille vaihtaen laukkaa ja puoliverisen ylitettyä sen puhtaasti luovutti päivältä. Hän siirsi ruunan raviin harvinaisen vakavan näköisenä ja kevensi automaattisesti hevosen venytellessä kaulaansa.
"Kiitos. Lähden maastoon. Esteet voi kerätä pois", Jamie huokasi ja väläytti Lucylle vaisun hymyn.

Lucy ei ymmärtänyt, mikä Jamien mielestä harjoituksessa epäonnistui, mutta miehen olemuksesta päätellen mikään ei sujunut toivotulla tavalla. Tyttö nyökkäsi, pyyhki loimen loppuun ja siirtyi sen jälkeen raahaamaan puomeja ja tolppia takaisin varastolle. Olisi ollut niin näppärää, jos esteet olisi voinut jättää seuraavan käyttöön, mutta ei, nyt he purkaisivat radan ja kenties myöhemmin päivällä joku toinen joutuisi jälleen raahaamaan syntisen painavia tolppia ja puomeja jotakuta toista ratsukkoa varten.

Paulus ilmestyi hiljaa auttamaan nähtyään Lucyn ryhtyvän purkamaan esteitä.
"Pitäisi ehkä tuoda niitä muovisia harjoitustolppia kaikille kentille", mies pohti kasatessaan jälleen kolme puomia kerralla syliinsä ja kantaessaan niitä kohti estevarastoa.
"Mitä töitä sinulla on jäljellä?"

Lucy soi jälleen kiitollisen vilkaisun miehen suuntaan, kun sai apuvoimia esteradan purkamiseen. Mies sai sentään kannettua useamman puomin kerralla; hänelle kahdenkin vieminen teki tiukkaa. Tolppia ei pystynyt kantamaan useaa kerralla jo hankalan muodonkin takia, puhumattakaan teräksen ja puun yhteispainosta.
"Se ei olisi hullumpi idea", tyttö vastasi Pauluksen pohdintaan. Hänen käsivartensa kiittäisivät, jos puutolppien sijaan saisi kannella kevyitä muovitolppia. Joku ratsastajista tosin keksisi varmaan niistäkin narisemista, mutta se olisi sen arvoista.
"Vien loimet kuivumaan, siivoan satulahuonetta ja sitten lounaan jälkeen ratsastan Miun", tyttö pohdiskeli päivän aikatauluaan. "Ja sitten illemmalla käyn moikkaamassa Ivorya", hän vielä lisäsi pienen hymyn kera. Ruuna vaikutti niin tavattoman onnelliselta laitumella kaikkien hevostoveriensa keskuudessa, ettei hän tiennyt, miten raaskisi tuoda hevosen takaisin ratsukäyttöön. Ivory muuttuisi rautakangeksi jos hän jättäisi ruunan koko kesäksi vaille ratsastusta, joten pakko kai se olisi vain jossakin vaiheessa lähteä narun kera laitumelle ja hakea hevonen takaisin.

"Kohta pitää mennä avustamaan ensimmäinen valmennusleiriryhmä ratsaille", Paulus huokasi kelloaan vilkaisten ja kantoi viimeiset kaksi tolppaa kerralla varastoon. Hän kasasi osan Lucyn tuomista loimista syliinsä ja nyökkäsi päällään tallin suuntaan.
"Laitetaan nämä kuivamaan ja haetaan hevoset valmiiksi sisään, niin niiden kakaroiden ei tarvitse marista ja katkoa kynsiään", mies jupisi. Kahdeksan koululeirille osallistuvaa hevosta tarhasivat tallialueen ympärille kohonneissa kesätarhoissa. Kai osaan oli vähän matkaa eivätkä ne olleet ilmiselvästi näkyvillä, joten ehkä Effien pyynnölle oli perustettakin. Oli vain vaikeampi valittaa, jos ne otti huomioon.

"Ei kai kello ole jo niin paljon?" Lucy huokaisi vailla pienintäkään intoa. Hän oli ollut ensimmäiset kaksi päivää innoissaan ajatuksesta, että he saisivat leiriläisiä tallille, mutta lähestyvän kesän myötä into oli kadonnut varsin nopeaa tahtia. Eivät leiriläiset olisi samanlaisia kuin mitä hän oli pienenä haaveillut lukiessaan muutamaa puhkikulunutta hevoskirjaa. Ne olisivat kuitenkin samanlaisia kuin kaikki viikottain valmennuksiin saapuvat ratsukot; hemmoteltuja, rikkaita nuoria taitavilla hevosilla odottamassa, että kaikki tehtiin heitä varten valmiiksi.
"Se olisikin traagista", tyttö tyrskähti napatessaan loput loimet syliinsä. Ei kai auttanut muu kuin käydä toimeen. Ei leiristä muutoin selvittäisi hengissä. Täytyi kai vaan keskittyä positiivisiin puoliin: ainakin tallilla meni hyvin, kun valmentautujia riitti leireille saakka.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   Ma Heinä 06, 2015 6:51 am

Paulus antoi Lucyn ripustaa loimia ja purki samalla pyörineet pesukoneelliset kuivamaan liikkuville telineille. Laidunkausi oli ahkerinta pesuaikaa, sillä omistajat halusivat varusteensa puhtaiksi seuraavaa kautta varten.
"Mitkä hevoset sinä haluat hakea? Sen kiukkuisen harmaan tai hermoheikon ruunikon? Ehkä sen orin?" mies kyseli vinoa hymynhäivettä suupielessään. Todellisuudessa hän ojentaisi mielellään hyvätapaisimmat hevoset Lucylle.

Tyttö ripusteli loimia tehokkaasti ja ripein ottein, sillä ei aikonut käyttää tähänkään puuhaan yhtään enempää aikaa kuin oli aivan pakko. Ratsastajien avustamisen kanssa tulisi kuitenkin kiire, kun joku olisi hukannut suojansa ja syyttäisi heitä ja toinen kieltäytyisi pesemästä hevostaan itse kastumisen pelossa.
"Jos haluat minut sairaslomalle niin toki", tyttö vastasi vilkaisten Paulusta pieni vino hymy huulillaan. Kyllä hän pärjäisi jokaisen hevosen kanssa, kun kerran oli selvinnyt Papillonistakin. Se, kuinka paljon hän nauttisi pilalle lellittyjen, huonotapaisten hevosten käsittelystä oli tyystin toinen tarina.

Paulus virnisti toispuoleisesti ja tyhjättyään koneen, nappasi varustehuoneeseen ilmestyneistä laatikoista muutaman riimunnarun. Sitten mies lähti lompsimaan kohti E- ja D-kentän takana olevia sähköpaimentarhoja, joissa valmennusratsut viettivät päivää. Kahdeksan häikäisevän rikasta ja etuoikeutettua kermaperseteiniä olivat saapuneet edellisenä iltana; osa oli vain lykännyt hevoset heille selvästi hevosenhoitajiin tottuneena ja osa kytännyt jokaista liikettä kuin virheitä toivoen.
"Ota sinä ne ruunikot tammat, se läsipäinen mustanruunikko ja se iso ruunikko, jolla on hiton ruma pää", Paulus ehdotti tarkoittaen Narniaa, Niagaraa, Eastcoastia sekä Adagiota. Hän ei ollut ehtinyt opiskelemaan hevosten nimiä ja pohti, että adoptoisi Sawyerin tekniikan ja vain nimeäisi ne itse.

Lucy keräsi kouraansa riimunnaruja voidakseen hakea hevosia sisään. Hän oli aivan varma ettei yksikään hevosista voisi olla vaikeampi kuin niiden omistajat, joten he pärjäisivät kyllä kerrassaan loistavasti. Hän joutui harppomaan pysyäkseen Pauluksen tahdissa matkalla tarhoille, joita viikon vieraana asustavat hevoset käyttivät.
"Toivottavasti leiriläiset varustavat ne itse", hän mumisi livahtaessaan lankojen lomasta tarhan puolelle. Hänellä olisi muutakin tekemistä kuin kermaperseiden palvelua, sillä vaikka hän kuinka vältteli käyttämästä moisia termejä, oli Paulus tällä kertaa oikeassa. Nämä teinit eivät olleet tehneet mitään työn kaltaistakaan koko elämässään edes yhden päivän verran.

"Aina voi toivoa", Paulus vastasi ilman suurta optimismia. Hän naksautti narut kiinni samassa tarhassa olevien Diamanten ja Voguen riimuihin luottaen kykyynsä pidellä niitä. Pieni, harmaa kimo luimi ja näytti pahaa naamaa ja kiiltäväkarvainen ruunikko ampaisi vauhdilla portista nykäisten miehen olkapäätä. Mies nykäisi takaisin ja piteli ruunikkoa läheltä riimua.
"En tiedä mikä aivohalvaus Effielle on tullut, kun laittaa meidät tähän hommaan", hän murisi.

Lucy käveli noutamaan ensin Niagaraa ja sen jälkeen kiskoi kilttiä tammaa perässään hakemaan Narniankin, koska hän ei juoksisi edestakaisin tätä väliä neljää kertaa. Kyllä tammat kulkisivat yhdessä, ainakin leikisti. Hän talutti tammat portille ja virnisti Pauluksen marinalle. Niinpä. Hän ymmärsi, miksi Effie oli laittanut leiriläisten hevoset heidän vastuulleen, mutta oli helpompi jättää järjen ääni huomiotta ja yhtyä marinaan. Jos hän käyttäisi päätään, hänen pitäisi vain tyytyä tilanteeseen, eikä se ollut lainkaan yhtä vapauttavaa kuin valitusvirsien laulaminen.
"Niinpä. Elämä olisi niin paljon helpompaa kun näitä leiriläisiä ei olisi tai ne olisivat jonkun muun vastuulla", hän huokaisi. "Ehkä seuraavat voitaisiin ujuttaa Sawyerille", hän sanoi vaivoin peiteltyä, aavistuksen tummahkoksi kääntyvää huvitusta äänessään. "Voisivat teinit saada pienen todellisuuskatsauksen." Tai ei niin kovin pientäkään; hän epäili, ettei hiljaista auktoriteettia uhkuva entinen sotilas vaivautuisi kuuntelemaan teinien valitusta sekuntiakaan.

"Kai nämä leirit kustantavat aika paljon", Paulus huokasi äreänä siitä, ettei osannut vain nauttia tilaisuudesta marista ja valittaa. Hän ärähti harmaalle ruunalle, joka näytti taas pahaa naamaa ja sitten ruunikolle, joka lyttäsi hänet ovenpieleen tallin ovesta kulkiessa. Mies tuuppasi hevoset laitumella olevien hevosten karsinoihin, hieraisi jomottavaa käsivarttaan ja odotti Lucya, ennen kuin lähti hakemaan tähtipäistä, äkeää raudikkoa. Oria hän ei uskaltanut viedä samaan aikaan, sillä ärhäkkä, pullisteleva hevonen ei ehkä käyttäytyisi asiallisesti.

"No joo", tyttö mutisi. "Eivätkö kesälomittajat olisi voineet hoitaa näitä hommia?" Kuka tahansa muu paitsi hän. Hän ei halunnut käsitellä tuntemattomia hevosia, joiden ratsastajat olivat nuoria lahjakkuuksia tai muuten vain niin rikkaita, ettei hyvän hevosen ostaminen tuntunut missään. Hän yritti kovasti tukahduttaa ajatuksen, että olisi helposti voinut olla yksi heistä, jos vain elämä olisi järjestynyt eri tavalla. Hän ei halunnut olla yksi kermaperseilevistä teineistä eikä se, mitä olisi voinut tapahtua, vaikuttanut tähän hetkeen enää mitenkään. Hän oli valinnut toisen polun omalle elämälleen.
"Melkein toivon, että Caitlin laittaa heidät ratsastamaan ilman jalustimia koko valmennuksen ajaksi", tyttö puhisi ottaessaan suunnan jälleen tarhoja kohti. Ehkä hän löytäisi kadonneen positiivisuutensa kun näkisi ratsastajien hoippuvan haastavan, raskaan valmennuksen päätteeksi jalat maitohapoilla kohti kartanoa. Se tosin tarkoittaisi kahdeksan hevosen pesemistä ja tarhaamista, mutta ehkä se olisi hinta, jonka moisesta näystä voisi maksaa.

"Toivotaan", Paulus myhäili nauttien Lucyn valituksesta. Kerrankin hän sai naisen puolelleen. Mies läimäisi rautiasta kaulalle, kun röyhkeä elukka kehtasi purra häntä helpottuneena siitä, ettei ollut hevosenomistajien ympäröimänä. Hän hieraisi verestävää käsivarttaan ja talutti luimivan ja korskuvan, ison rautiaan talliin. Aivan, tämä oli se elukka, jonka omistaja ei ollut uskaltanut taluttaa hevostaan lainkaan itse, kun kiireinen isä oli kaksikon tuonut edellisenä iltana. Paulus tuuppasi Dartagnanin karsinaan ja lähti sitten hakemaan viimeisen, tummanruunikon, lihaksikkaan orin, joka yritti pönkittää itsetuntoaan pullistelemalla testosteronihöyryissä.
"Toitko jo ne kaksi viimeistä?" hän kysyi päästessään takaisin talliin korskuvan hevosen kanssa.

Lucylla kesti tovi jos toinenkin metsästää molemmat ruunat laitumelta, sillä Eastcoast ei vahingossakaan tullut häntä vastaan. Onneksi Adagio kulki kiltisti rinnalla vaikka he vaeltelivatkin kävelevän hevosen perässä ympäri tarhaa. Kun Eastcoast oli narun päässä, saattoi hän lähteä takaisin tallille ruunat molemmilla puolillaan leppoisasti kulkien. Tällaisina hetkinä tämä oli siedettävää, mutta pieninkin illuusio tilanteesta nauttimisesta katoaisi, kun leiriläiset saapuisivat. Hemmotellut kakarat tuntuivat olevan musta myrskypilvi heidän yllään, joka ei vain kadonnut vaikka he miten yrittivät unohtaa sen olemassaolon. Hän oli onnistunut hetkeksi aamulla kiskoessaan puomeja ja pestessään loimia, mutta kuten aina, oli todellisuudella tapana juosta hänet kiinni jossakin välissä päivää.
"Joo, ne on karsinoissa", hän vastasi ja väisti Pauluksen taluttamaa oria. Tyttö vilkaisi epäluuloisesti sisään tuotuja hevosia yrittäen yhdistellä lukemiaan nimiä oikeisiin eläimiin, samoin kuin rasittavia leiriläisiä omistajatietoihin. Hän ei aikonut laittaa jokaista ratsua valmiiksi, joten olisi paras tietää, keiden hevosten kimppuun käydä ensimmäisenä. Raudikko oli ainakin sitä sorttia, että omistaja kaipaisi varmasti apua, jos edes uskaltaisi lähestyä hevostaan.

Mies vilkaisi taas kolhittua kelloaan.
"Ne varmaan tulevat kohta. Jos ruvetaan harjaamaan hevosia?" hän ehdotti ja päätti käydä rautiaan kimppuun. Hän ei halunnut Lucylle tapahtuvan mitään ja arveli voivansa antaa hevoselle napakamman kurinpalautuksen tarvittaessa; ainakin nyt, kun he olivat kaksin tallissa.
"Jos sinä katsot niiden neljän perään, jotka toit sisään?" mies jatkoi lähtiessään hakemaan Dartagnanin harjat.

Lucy vilkaisi tammoja ja päätti aloittaa ensin niistä. Hän suuntasi noutamaan Niagaran harjoja ja nappasi siinä sivussa Narniankin harjat. Säästyisipä taas yksi kävelyretki.
"Toivottavasti Ivory ei ole kompuroinut laitumella", tyttö pohdiskeli livahtaessaan Niagaran luokse ja nähdessään sottaiset polvet. Tamma oli mitä ilmeisimmin piehtaroinut antaumuksella ja jäänyt makoilemaan pehmeälle pohjalle.

"Tuskin se siellä niin riehuu, että satuttaisi itsensä", Paulus epäili. Hän oli sitonut raudikon kiinni karsinan kaltereihin ja komensi ruunaa lujalla kädellä, kun se luimi hampaat irvessä ja nosteli uhkaavasti jalkojaan. Mies ärähti hevoselle läimäyksen kera ja toistettuaan sen pari kertaa harjauksen aikana, huomasi tyytyväisenä, ettei hevonen enää yrittänyt purra tai potkia häntä. Ehkä se ei ollut perinpohjin pahatapainen. Tottuneesti hän irrotti kuparinpunaisesta karvasta kaiken lian ja varmisti hevosen olevan edustuskunnossa vuohiskuoppia, kainaloita ja sieraimia myöten. Ruuna luimi ahkerasti, kun hän nosti sen jalkoja ja yritti nykiä niitä otteesta irti, mutta alistui kohtaloonsa Pauluksen pistäessä takaisin. Hän ei ottanut niin mitään ryttyilyä vastaan.
"Millaisia ne ovat?" hän kysyi Lucylta matkallaan hakemaan Diamanten harjoja. Harmaan omistaja oli ollut yksi niistä, jotka olivat vain lykänneet hevosen työntekijöiden käsiin osoittamatta niin mitään merkkiä siitä, että aikoisivat osallistua purkutöihin tai hevosen hoitoon.

Lucy ei ollut lainkaan niin varma. Hän oli entistä vainoharhaisempi ruunasta nyt kun omisti sen. Aiemmin hän oli vain joutunut kertomaan eteenpäin, että Ivory ontui ja se siitä, joku toinen oli päättänyt, miten jatkettiin eteenpäin, mutta nyt hän hermoili heti jos ruuna otti yhdenkin epäpuhtaan askeleen. Hän syventyi harjaamaan Niagaraa, joka seisoi siivosti aloillaan eikä häseltänyt omiaan tai yrittänyt syödä häntä, mikä oli hyvä. Välillä tamma käänsi päätään katsellakseen häntä, mutta siihen se oikeastaan jäi.
"Tämä on ainakin kiva", hän totesi siistittyään tamman korvantaustat pehmeällä harjalla. "Olisivatpa ne kaikki näin vaivattomia hoidettavia", hän huokaisi siirtyessään Narnian luokse. Dartagnan oli selkeästi pahemmasta päästä toistuvista komennoista päätellen, joten hän oli tyytyväinen päädyttyään harjaamaan kilttejä tammoja, jotka korkeintaan puhisivat hänelle ja maistelivat hihoja.

"Toivottavasti", Paulus vastasi. Papillonin ja Kiwin kaltaisia hevosia näissä ei toivottavasti olisi. Rautias uhitteli ja oli selvästi oppinut näyttämään pahaa naamaa, kenties päästäkseen töistä pois tai saadakseen tahtonsa läpi. Mies kuitenkin uskoi sen käyttäytyvän asiallisesti, kunhan se oppisi, ettei irvistely auttanut mitään. Valitettavasti moista irvailijaa oli vaikeaa opettaa hevosenomistajien läsnäollessa. Hän siirtyi harmaan kimon luo ja totesi sen näyttävän vähintään yhtä pahaa naamaa. Pieni puoliverinen tuijotti häntä korvat luimussa, huitaisi päällä miestä kohti ja polki takajaloillaan ärhäkästi Pauluksen harjatessa hevosta. Mies väisti näykkäisyjä ja totesi, että ehkä ruuna ei tekisi sen pahempaa, mutta oli parempi olla tuudittautumatta turvallisuuteen. Olipas teineillä happamia hevosia. Sitten hän siirtyi pullistelevan orin luo.
"Ei ole ainakaan vielä tullut vastaan toista Papillonia", mies huikkasi mustan huvittunut sävy äänessään.

Lucy harjaili Narniaa tyytyväisenä tamman käytökseen, ennenkö siirtyi Adagion luokse. Ruuna ei ollut sen pahempi, mistä hän oli tavattoman kiitollinen. Tässä riitti puuhaa, vaikka hevoset olisivat olleet mallioppilaita. Ei hän voinut pyytää paljoa, jos toivoi hevoselta hyviä käytöstapoja. Ei hän odottanut, että jokainen kilparatsu olisi yhtä nöyrä ja kiltti kuin Ivory, mutta edes sen verran kohtelias, ettei yrittänyt syödä hoitajaansa. Ei siinä voitu liikaa vaatia.
"Hyvä", tyttö naurahti takaisin. Se helpottaisi heidän viikkonsa kulkua ainakin hieman. Omistajissa oli jo riittävästi kestettävää. Tyttö uppoutui rapsuttamaan kumisualla säkää, kun Pauluksen sanoin hiton ruman pään omaava ruuna näytti nauttivan siitä kovin. Kai hän saattoi puoli minuuttia uhrata hevosen hyvän olon puolesta, vaikka se tarkoittaisikin, että tahtia joutuisi jossakin kohtaa kirimään.
"Nämä ovat mukavan lepsuja. Kukaan ei ole vielä yrittänyt syödä minua", hän totesi kun jätti ruunan oman onnensa nojaan karsinaan. Hän vilkaisi mustanruunikkoa läsipäätä. Ehkä sekään ei osottautuisi sen pahemmaksi. Hän vain toivoi, että olisi harjannut omia vastuuhevosiaan näiden tuntemattomien omistajien ratsujen sijaan. Hän sentään tiesi, mitä vastuuhevosten omistajat odottivat häneltä.

Paulus urahti, kun kuuli puheensorinan ja askelten lähestyvän. Valmentautujat olivat tulleet. Hän pyyhkäisi tumman orin valmiiksi ja väistätti sitä muutaman askeleen karsinassa, kun hevonen yritti tunkea päälle. Sitten mies nyökkäsi ääneti nuorille, joista osa katsoi hänen lävitseen, ja lähti hakemaan vielä viimeisen hevosen harjoja. Levoton ruunikko oli hyvätapainen hoitaa, mutta Paulus ei voinut varsinaisesti iloita - ruunan omistaja nimittäin seisoi karsinan ovella hoikat käsivarret puuskassa ja vain aavistuksen ivallinen, ylimielinen sävy kohotetussa kulmassa. Pitkänhuiskea, mustatukkainen tyttö ei tehnyt elettäkään osallistuakseen hevosen hoitoon, katseli vain kriittiseen, arvioivaan sävyyn hänen työskentelyään. Miehen silmäkulma alkoi nykiä ärtymyksestä. Voi herran tähden. Kuten hän oli arvellutkin, harmaan omistaja seisoi ruunan karsinan edessä hohtavan valkoisissa ratsastushousuissa, suklaanruskeat hiukset kiiltävinä ja naputteli älypuhelintaan selvästi odottaen, että hevonen varustettaisiin hänen puolestaan. Orin omistaja - röyhelöisessä ja riemunkirjavassa, kukkakuvioisessa puserossa ja vahvasti meikattuna hohtavan turkoosissa luomivärissä lähti hakemaan hevosensa varusteita. Raudikon omistaja, ujo, harmaa hiirulainen, seisoi tumput suorina karsinan edessä ja näytti huonovointiselta. Paulus huokasi raskaasti. Toivottavasti Lucylla menisi paremmin.

Lucy harjasi mustanruunikon ruunan joutuen tönimään hevosta useampaan otteeseen, kun Eastcoast ei meinannut tehdä hänelle tilaa. Leiriläisten saapuessa tyttö viimeisteli harjauksen vauhdikkaasti, jotta omistaja voisi ottaa homman hoitoonsa - ja hänen onnekseen niin tapahtuikin. Hän katseli kuinka yksitellen jokainen hänen harjaamiensa hevosten omistajista livahti karsinoihin tervehtimään ratsujaan. Huh. Ainakin puolet leiriläisistä pärjäsivät itse. Tyttö marssi punarautiaan ruunan luokse, vilkaisi Pauluksen harjaamaa hevosta ja suuntasi noutamaan Dartagnanin varusteita. Omistaja näytti säälittävän paljon häneltä reilua vuotta aiemmin, mutta Lucy karisti epämukavan tunteen harteiltaan. Hän ei ollut rikkaasta perheestä, hän ei ollut etuoikeutettu, hän teki töitä oman onnensa eteen, vaikka olikin juuri keväällä saanut unelmiensa hevosen (arvokkaan kilparatsun) syntymäpäivälahjaksi.
"Äpäp!" Hän kivahti kun raudikon pää lähestyi korvat luimussa. Dartagnan näytti varsin uhkaavalta seistessään pää korkealla ja korvat luimussa, mutta Papilloniin verrattuna ruuna oli pieni ja vaaraton sylikoira, vaikka miten kuvittelisikin olevansa suuri ja mahtava susihukka. Tyttö alkoi varustaa raudikkoa pitäen tarkasti silmällä nousevia kavioita ja napsivia hampaita, eikä epäröinyt liikkuessaan hevosen ympärillä. Hän ei voinut ehkä läimäistä hevosta, kuten olisi tehnyt jos omistaja ei olisi seissyt tallissa, mutta hän saattoi silti elekielellään osoittaa, ettei pelännyt ruunan uhittelua. Vyön kiristäminen sai ruunan potkimaan voimalla vatsansa alle, joten tyttö päätyi kaikesta huolimatta läimäisemään kädellään takaosaa, joka seilasi uhkaavasti lähemmäs seinää kuin litistääkseen tytön karsinan ja hevosen väliin. Hän ei tosiaankaan aikonut tulla kolhituksi, kiitos vain. Papillon oli sentään maailmanluokan kilparatsu, joten jos tamma silloin tällöin hoitajiaan kolhi, se annettiin anteeksi. Moista luksusta ei jollekin lellityn pennun puskaratsulle suotu.

Paulus väläytti Lucylle puolittaisen, vinon ja hämillisen hymyn, kun harppoi hakemaan Diamanten varusteita. Mies sitoi kimon uudelleen karsinan kaltereihin, kiinnitti jalkoihin hohtavan valkeat neopreenisuojat ja nosti häikäisevän kalliin koulusatulan sen selkään aikailematta. Hevosen omistaja, naurettavan sievä teinityttö, vilkaisi välinpitämättömästi hänen suuntaansa ja laski katseensa sitten takaisin puhelimeen. Paulus tukahdutti synkeät ajatukset ja halunsa komentaa hevosta, joka ei olisi millään suostunut suitsittavaksi, vaan viskoi ja nosti päätään ja puristi leukansa yhteen kuin jääräpäinen poni. Huokaillen Paulus, joka saattoi onnekseen olla huomioimatta pienen puoliverisen päännostot, väänsi ruunan leuat auki ja ujutti kankikuolaimet sisään. Hän liu'utti karsinanoven auki ja ojensi ohjat hämmästyneen tytön käteen.
"Hevosenne", hän ilmoitti ja marssi pois itsekseen myhäillen. Paulus oli tyytyväinen, kun näki mitä vaikeuksia orin omistajalla oli - mitä tahansa, millä hän viivytti ylimielisen, häntä kytänneen omistajan avustusta. Mies peitti hymyn, kun näki mustatukkaisen tytön vilkuilevan närkästyneenä kelloa. Hän astui tummanruunikon orin karsinan eteen ja seurasi hetken, mitä punaposkinen sateenkaari jutteli hevoselle pehmeään, maanittelevaan sävyyn ja yritti saada satulaa sen korkeaan selkään. Hevonen seilasi edestakaisin tanssien karkuun satulan alta ja sitten röyhkeästi tyttöä päin niin, että tämä horjahteli ja törmäsi selkä edellä seinään. Se ei näyttänyt haittaavan Symphonya - mikä naurettava nimi, Paulus pohti - laisinkaan, mutta varustaminen ei edennyt. Paulus astui apuun, väistätti hevosen vasten karsinan seinää ja nosti satulan sen selkään pidellen riimusta lujasti kiinni. Hän laski samalla vyön ja kiinnitti sen, mistä aurinkoinen omistaja kiitteli häntä ennen kuin ryhtyi tutkimaan hämmentyneenä kasaa löysästi käärittyjä, punaisia pinteleitä. Ehkä tyttö oli pätevämpi satulassa, mutta mies epäili. Mitäköhän ihmettä tämä teki valmennusleirillä? Paulus suitsi vaivihkaa steppailevan orin kalliisiin, messinkisomisteisiin kankisuitsiin ja toivoi, että ulalla oleva teini osaisi käyttää niitä.
"Auttaisinko?" hän kysyi ja ryhtyi odottelematta käärimään uudelleen pinteliröykkiötä.

Lucy joutui kurkottelemaan saadakseen otteen punaraudikon nenäpiistä, mutta käänsi sen jälkeen päättäväisesti hevosen päätä sivummalle, mikä pakotti ruunaa laskemaan sitä myös alemmas kankisuitsia varten. Hän sujautti kuolaimet raudikon suuhun kyselemättä hevosen mielipidettä ja alkoi sulkea solkia epäröimättä hetkeäkään. Vuodessa oppi monen moista, eikä kankisuitsitus ollut missään nimessä vaikeimmasta päästä. Tyttö nappasi pintelit käsiinsä ja alkoi kääriä niitä punertaviin jalkoihin, jotka kovasti pyrkivät nousemaan maasta ja tallomaan hänen varpailleen. Kun hän muutaman kerran jäi kannattelemaan nostettua jalkaa samalla hevoseen nojaten, meni viesti perille ja kaviot pysyivät karsinan kuivikkeissa loppuun saakka. Hän kääri jokaisen pintelin huolellisesti, tarkisti kireyden ja sen jälkeen nosti ohjat hevosen kaulalta lykäten ne hiljaisen hiirulaisen käsiin.
"Hevosenne, olkaa hyvä", hän totesi astuessaan ulos karsinasta. Heti kun hän oli selkänsä ruunalle kääntänyt ja valta siirtynyt omistajalle, omaksui Dartagnan saman uhittelevan, dominoivan aseman kuin aiemminkin. Tyttö vilkaisi levotonta ruunikkoa ja mustatukkaista tyttöä, joka vaikutti kerrassaan kärsimättömältä ja harppoi sisään karsinaan sanomatta sanaakaan. Hän epäili tytön kyttäävän hänen toimiaan joka tapauksessa, joten mitä sitä turhia juttelemaan. Hän nosti satulan hevosen selkään, suoristi huovan ja kiristi sen jälkeen vyön rauhallisin joskin vahvoin ottein - hän ei aikonut kuunnella kentällä valitusta siitä, että satula oli liukunut matkan aikana liian taakse. Parempi vetää vyö kerralla kireämmäksi ja laittaa satulaa varmuuden vuoksi aivan hiukkasen verran liian eteen. Se valuisi siitä ensimmäisen kierroksen tai parin aikana kohdilleen.

Paulus ojensi ohjat sateenkaarisankarille, joka ei ollut edes huomannut, että mies varusti hevosen hänen tutkiessaan varusteita ja leperrellessä uhmakkaalle orille ja lähti sitten pääkentälle kahdeksan ratsukon perässä. Hän kuskasi pari jakkaraa selkään nousua varten ja piteli hevosia kiinni, kun nuoret heilauttivat itsensä satulaan. Onneksi kouluvalmennuksessa ei tarvittu avustajia. Hevoset lähtivät kukin vuorollaan uralle, mutta epävarma hiirulainen raudikon kanssa seisoi edelleen kaarrossa ja piteli hevosta pitkän ohjan päässä ilmeisesti uskaltamatta kiivetä satulaan. Mies huokasi ja haki Lucyn katsetta: sinä vai minä?

Lucy kääri pintelit levottomasti seilaavan ruunan jalkoihin ennenkö saattoi hyvillä mielin luovuttaa hevosen omistajalleen, joka oli seurannut koko operaatiota samalla intensiviteetillä kuin Henrietta Thorpe, joka etsi virheitä sieltäkin, missä niitä ei ollut. Hän seurasi ratsukoita pääkentälle toivoen koko matkan, että ihme tapahtuisi ja tallissa niin kovin passiiviset hevosenomistajat muuttuisivat oma-alotteisiksi matkan varrella. Niin ei tapahtunut, joten hän vaelsi ratsukon luota seuraavan luokse pitelemässä hevosia, säätämässä jalustimia ja kiristämässä vöitä. Hän vilkaisi Paulusta ja pyöräytti silmiään, mutta otti alistuneesti suunnan punaraudikkoa ja avutonta ratsastajaa. Hän tarttui ruunan ohjiin aivan kuolainten tyvestä ja käänsi hevosen pään varsin reippaasti omalle puolelleen, josko hiirulainen uskaltaisi nousta hevosensa selkään nyt, kun ruuna pääsisi korkeintaan puremaan häntä. Hän ei tosin antanut sen tapahtua roikkuessaan toisen puolen jalustimessa vastaan, jottei satula keikahtaisi. Hän kiristi vyön, sääti jalustimet ja peruuttaessaan kauemmas valmiista ratsukosta, toivoi totisesti, ettei ollut itse näyttänyt tuolta aloittaessaan täällä. Tuota avuttomampaa oli vaikea enää edes esittää.
"Äkkiä pois", tyttö sihahti napatessaan yhden jakkaroista kantoonsa. Hän ei aikonut jäädä ratsukoiden lähettyville yhtään pidemmäksi aikaa kuin oli aivan välttämätöntä. Caitlin saisi pitää hyvänään, minkä valmentaja taisi tosin tehdä mielellään, mikäli kentän keskiosassa ratsukoita katselevan punapään kasvoilla loistavasta hymystä sopi mitään päätellä.

Paulus nauroi kaulukseensa ja kiiruhti Lucyn perään. Hän ojensi kätensä kuin kiertääkseen sen naisen hartioiden ympäri, mutta muutti mielensä. Hän oli unohtanut Uivelon. Hänellä ei kai ollut enää lupaa tehdä niin. Mies vilkaisi olkansa yli. Suurin osa ratsukoista verrytteli totisesti, nuorten kasvot keskittymisestä kovina. Raudikon ratsastaja antoi ruunan vain kävellä soikeaa uraa, ja Serpicon ratsastaja näytti antavan hevosen päättää sekä reitin että tempon. No, se olisi Caitlinin murhe nyt. Olisi kai mielenkiintoista nähdä, miten valmennus sujui, mutta ensin Paulus jatkaisi kesken jääneitä pystytystöitä. Kisatalleista tulisi hienot - karsinat nousisivat siisteihin riveihin ja niiden ylle kohoaisi valkea, valoisa pressukatto. Kisakarsinoille vedettäisiin myös sähkö valaistusta varten sekä vesi. Se siitä rentouttavasta laidunkesästä: nyt alkukesä ja loppukesä oli varattu leireille ja heinäkuu meni kisajärjestelyissä.

Lucy huomasi eleen ja tunsi jälleen kerran vatsanpohjassaan ikävän tunteen, joka muistutti paljon putoamisen tunnetta. Hän yritti karistaa moisen mielestään kiirehtimällä askeliaan. Ehkä kaikki olisi helpompaa kun hän seisoisi vain vähän kauempana ja voisi leikkiä, ettei Paulus kulkenut hänen rinnallaan vain ja ainoastaan siitä syystä, että heidän välillään oli liikaa askelia moisiin eleisiin.
"Jatkatko kisakarsinoita?" Tyttö kysäisi pohtien, mitä valmennuksessa olijoiden hevoset tykkäisivät kolinasta. Hän lähes toivoi, että joku hevosista sekoaisi ja pudottaisi ratsastajansa. Se olisi oikein lellitylle ratsastajalle... Hetkinen, milloin hänestä oli tullut niin pahansuopa? Hän ei voinut tosissaan toivoa ratsastajien epäonnistumista!

"Joo, tuletko avuksi?" Paulus kysyi hieraisten niskaansa ja vilkaisten kentän suuntaan välttääkseen katsomasta Lucya. Hän kaipasi ystäväänsä. Ympärivuotiset tarhat oli siivottu ja valmisteltu syksyä varten, ja seuraava projekti oli siivota kaikki tallin sisätilat, pestä ikkunat, seinät, katot ja lattiat sekä huoltaa karsinat. Kisakarsinat olivat kuitenkin kiireellisempi projekti.

Lucy vaihtoi painoa jalalta toiselle. Hän tiesi kisakarsinoiden olevan prioriteettilistan kärjessä, mutta hän ei tiennyt osaisiko auttaa ilman että roikkuisi Pauluksen kyljessä kiinni - ja sitä hän ei halunnut tehdä, jos heidän välillään olisi tämä suuri jännite, joka ei ottanut kadotakseen.
"En varmaan osaa auttaa siellä. Ehkä on parempi jos siivoan sisällä", hän pohti vaivaantuneena. Nyt Paulus ei enää edes katsonut häntä. Miksi hänen täytyi luopua parhaasta ystävästään Ethanin tähden? Hän kaipasi ystäväänsä. Työ oli tuntunut tavallista raskaammalta kun ei enää ollut Paulusta jonka kanssa viljellä useimmiten ansaittua synkkiä kommentteja ratsastajista. Hän katsoi, kuinka Sawyer marssi työkaluja käsissään kohti aluetta, jolle kisakarsinat olivat kovaa kyytiä kohoamassa. Jopa entinen kersantti kykeni työskentelemään Pauluksen rinnalla ja auttamaan kisakarsinoiden kanssa enemmän kuin hän. Ehkä juuri tämän takia hän oli saanut leiriläiset vastuulleen. Hän ei voisi tuhota mitään vaikka mokaisi kaiken leiriläisten kanssa. Sortuvat kisakarsinat olisivat aivan toinen tarina.

"Hyvä on", Paulus vastasi sulkeutuneen kuuloisena, työnsi kädet farkkujen taskuun ja lähti harppomaan hartiat torjuvassa kyyryssä kohti tallialueen pohjoisosaa. Pärjäisi hän yksinkin.

Lucy katsoi poistuvan miehen perään surullisin silmin, ennenkö ravisteli itsensä irti ja liikkeelle. Hän palasi talliin aloittaakseen perusteellisen siivouksen kiipeilemällä jakkaralla pitkin tallikäytävää.
"Mistä aloitan?" Sawyer kysyi mieheltä vaivautumatta selittämään paikallaoloaan sen enempää. Kun oli voinut valita rakentamisen ja siivoamisen väliltä, kukaan tuskin yllättyi löytäessään hänet ulkoilmasta.

"Voitaisiin laittaa pressut pystyyn", Paulus vastasi tuhlaamatta sanoja. Hän oli oppinut pitämään kovasti vähäsanaisesta naisesta, joka ei valittanut, höpöttänyt tai hössöttänyt, vaan paiski ankarasti hommia samanlaisella työmoraalilla kuin hänkin ja päihitti useimmat miehet fyysisessä voimassa. Alueen suojaaminen mahdollisilta sateilta helpottaisi tulevia töitä ja pitäisi maan kuivana. Mies harppoi kolmemetristen tolppien luo ja ryhtyi Sawyerin ja muutaman muun kanssa pystyttämään katosta kisakarsinoiden rivistöille. Oli sääli, ettei Jamie ollut säikyn ruunikkonsa kanssa enää kentällä.

Sawyer ei suotta vastannut miehelle sanoin tai elein, vaan tarttui suoraan toimeen. Oli turha puhua, kun saattoi tehdä töitä senkin edestä. Ehkä tämä ei ollut alunperin ollut työtä, jossa hän oli kuvitellut viettävänsä loppuelämänsä, mutta tämä ei myöskään ollut huono vaihtoehto. Hän saattoi nauttia raittiista ulkoilmasta, rasittaa itseään fyysisesti ja ottaa juuri niin paljon etäisyyttä muihin ihmisiin kuin kulloinkin koki tarpeelliseksi. Atlas ei antanut hänen kadota näköpiiristään, eikä niin käynyt tälläkään kertaa, sillä suuri koira makoili rakennusalueen laitamilla ollakseen lähellä ja silti poissa tieltä. Koiran älykäs katse seurasi emäntää, joka pystytti tolppia muiden mukana. Tällaisesta työstä hän nautti, kun saattoi kokonaan unohtaa proteesinsa. Lucy kävi aika ajoin pyörähtämässä näkyvillä kuin valmiina tulemaan apuun ja viime hetkillä mielensä muuttaen. Sawyer kohotti kulmaansa, vilkaisi koiraansa kuin sanoen ihmisten olevan omituisia ja jatkoi töitä äänettömänä.

Parissa tunnissa valkeat, valoa läpipäästävät ja heijastavat katokset nousivat karsinarivistöjen ylle. Tolppien pitävyys varmistettiin, pressu viritettiin napakaksi ja sitten oli aika lähteä tekemään päivätallia ja kahvitauolle. Pauluksen vastuuhevosista kolme oleskelivat laitumella, joten hänen tarvitsi viedä vain Funksille kippo väkirehua ja sitten suunnata laitumille tarkastamaan vastuuhevosten tilanne. Viides vastuuhevonen jumitti jossakin päin maailmaa, mutta se ei miestä haitannut. Hän ei kaivannut Jamien kisahevosia kontolleen, mutta minkäs teit.
"Lähdetkö samaa matkaa laitumille?" hän kysyi Lucylta ja keinahti epävarmasti kantapäiltä varpaille ja takaisin.

Lucy kohotti katseensa Ivoryn riimunnarusta, jota oli hypistellyt käsissään ja yritti tarjota aitoa, lämmintä hymyä miehelle.
"Joo, lähden", hän vastasi nyökäten. Hän halusi päästä katsomaan kaunista, suloista, ihanaa hevostaan, joka oli saanut nauttia laidunelosta. Ja no, olihan siellä oikeita töitäkin tehtävänä.
"Saitte pressun paikoilleen?" Hän kysäisi valmiina ottamaan suunnan laitumille.

"Joo", mies vastasi harppoen eteenpäin naru toisessa kädessä ja harjapakki toisessa. Nimbus oli samalla laitumella Ivoryn kanssa, ja Paulus halusi aloittaa tammastaan. Se näytti yleensä ottavan ilon irti vapaudestaan eikä Paulus raaskinut raahata sitä talliin pelkkää harjausta varten, joten voisi yhtä hyvin harjata ja tarkastaa tamman laitumella.
"Miten siivous sujuu?"

"Hitaasti", tyttö huokaisi. Hän ei joutui raahaamaan jakkaraa mukanaan minne ikinä menikin, kun muutoin ei yltänyt pesemään puoliakaan seinistä.
"En yllä mihinkään ja lika ei tunnu irtoavan ilman kunnon hinkkausta", hän jatkoi harppoessaan miehen rinnalla kohti laidunta. Jännittyneille kasvoille kohosi pehmeä, aito hymy kun hän näki papurikonkimon ruunansa kaukana pienenä pisteenä. Hänen aivan oma hevosensa. Tuntui edelleen kummalliselta ajatella Ivorysta niin.

"Hullukaan saavuta Effien standardeja", Paulus puhahti ja pujottautui langan välistä laitumelle. Portin edusta oli syöty ja tallottu hiekkaiseksi, mutta muuten metsän kirjoma laidun hohti vihreänä. Nimbusta ei näkynyt, ja mies huolestui heti, vaikka kaiken järjen mukaan hevonen oli vain näkösuojassa. Mies lompsi eteenpäin ja tähyili hevoslaumaa puiden lomasta. Laitumelle oli päätynyt Nimbuksen varsinainen tarhaporukka sekä kourallinen muita laitumelle päässeitä hevosia. Siellähän se, maata retkotti ketarat oikosenaan loivassa, ruohoisessa rinteessä Ivoryn takana.
"Tammaseni hoi", mies kutsui. Kimo nosti päätään pärskähtäen ja vääntäytyi sitten jaloilleen kuin se olisi suurikin urakka.

Lucy hymähti huvittuneena seuratessaan miestä laitumen puolelle. Se tosin oli totta, Effien standardeja oli vähintäänkin vaikea saavuttaa, mutta usein mahdoton. Hän lähti harppomaan vehreää laidunmaata pitkin kohti ruunaansa, joka nosti päänsä ruohosta ihmisten saapuessa. Ivory hörähti ja lähti letkeässä ravissa kohti tyttöä, joka hymyili leveästi hevoselle, vaikka katse seurasikin ruunan jalkoja. Ainakaan Ivory ei ontunut.
"Hei poikakulta", hän mutisi ruunan tunkiessa päänsä ojennettujen käsien lomaan tutkimaan hänen taskujaan, joita tosin ei löytynyt, sillä lämmin sää oli kannustanut jättämään tallitakin roikkumaan loimitangolle. Hevonen puhalteli ilmaa ja yritti löytää ihonmyötäisen topin kätköistä mitä tahansa syötävää. Lucy naurahti ja astahti puoli askelta taaksepäin voidakseen aukaista harjapakin, jonka oli laskenut maahan.
"Täällä, hölmö", hän hymähti pehmeästi ja ojensi kämmeneltään omenaa, jonka oli ollut tarkoitus olla hänen eväänsä tänään, mutta kun ei ollut ollut niin kova nälkä, oli hän säästänyt sen ruunalleen. Tyttö painoi otsansa vasten hevosen otsapyörrettä ja hengitti ruunan tuttua tuoksua syvään samalla kun Ivory nakersi omenaa hänen kämmeneltään. Hänen ihana, upea, kaunis hevosensa, jota kukaan ei voisi enää ikinä viedä häneltä.

Paulus vilkaisi Lucya ja tälle kuuluvaa hevosta onnellisena naisen puolesta. Hänestä tuntui, että kaksikon oli ollut tarkoituskin päätyä yhteen. Hän ravistautui irti ajatusketjusta ja harppoi tervehtimään Nimbusta, joka hörähti miehelle, mutta laski sitten päänsä ruohon puoleen, kun ei saanut Ivoryn tavoin herkkuja. Mies naksautti narun kiinni kinuskinruskeaan riimuun ja tunnusteli hevosen läpikotaisin. Muutama ötökänpisto, pikkuriikkisiä naarmuja pari jaloissa. Paulus hillitsi halunsa hössöttää ja ryhtyi sen sijaan harjaamaan vaaleaa karvaa.
"Miltä se näyttää?" hän kysyi vilkaisten Lucyn suuntaan.

Lucy siveli pehmeää karvaa siroilla sormillaan ja nautti silmät suljettuina hevosensa läheisyydestä. Hän hymyili tuntiessaan silkkisen turvan hamuamassa kämmentään lisäherkkujen toivossa ja aukaisi silmänsä naurahtaen. Paras kai käydä hommiin. Hän naksautti narun kiinni riimun lenkkiin ja otti kumisuan käteensä. Hän alkoi käydä hevosen kaulaa, selkää ja kylkiä läpi kumisualla pyörittäen ja Ivoryn autuaalle ilmeelle naureskellen. Samalla hän saattoi katsella, mitä pölykerroksen alta paljastui. Hevonen oli yhtenä kappaleena, luojan kiitos, ja hän saattoi hengittää helpommin.
"Siltä, että se on nauttinut olostaan", hän hymähti pöllyttäessään vaaleaa karvaa. Kumisuka sai pölyä, kuivunutta mutaa ja hiekkaa kohoamaan sankkoina pilvinä vaalealta selältä. Ivory sulki silmänsä ja roikutti alahuultaan takajalkaansa lepuuttaen ja näytti siltä, että nukahtaisi pian jaloilleen.

Paulus pyyhkäisi tamman vielä pehmeällä harjalla, tarkasti sen kengättömät kaviot ja vapautti sitten hevosen jatkamaan lomaa. Nimbus pärskähti ja käveli kiireettä mehukkaamman ruohotupsun tykö, kun Paulus pakkasi pakin takaisin kainaloonsa. Hän pärjäsi kuukauden tai pari hyvin nousematta satulaan, ainakin, jos Jamien uusi elikko ei saapuisi lähiviikkoina. Nimbus saisi lomailla, ja Lucy hoitaisi Miun kevennetyn liikutuksen.

Lucy olisi mielellään venyttänyt harjaustuokiota, mutta tiesi, että hänen pitäisi laskea ruunansa takaisin muiden joukkoon. Hän saisi hevosensa takaisin ennen syksyä, joten ei ollut mitään syytä viedä näitä arvokkaita laidunkokemuksia hevoselta tämän enempää. Hän tarkisti jokaisen kavion, josta oli tuntien taustatutkimuksen ja kolmen eri kengittäjän mielipiteen jälkeen pyytänyt kengät poistettaviksi. Hän oli jopa käynyt kysymässä Zoen mielipidettä omassa epävarmuudessaan ja kun kukaan ruunan tuntevistakaan ei ollut vastustanut, oli hevonen päässyt kengistään. Nyt se näytti oikealta ratkaisulta, sillä kengättömät kaviot eivät keränneet mutaa paakuiksi tai sallineet kivien tunkeutua painamaan muutoinkin kömpelön hevosen jalkoja. Hän tarjosi vielä kämmeneltään muutaman raikkaan hevosnamin ennenkö lähetti Ivoryn omille teilleen. Eiköhän ruuna pärjäisi, kun oli tähänkin asti selvinnyt.
"Olen edelleen ihan varma että jonakin päivänä kun tulen tänne, se on rikkonut jalkansa tai hankkinut ammottavan haavan tai jotakin", tyttö puuskahti yrittäen hengittää huolensa ulos ja raikasta kesäilmaa sisään. Ivory oli kuitenkin pohjimmiltaan ihan järkevä hevonen, eikä hevoset rikkoneet itseään laitumella lainkaan niin usein kuin mitä netin keskustelupalstoilla peloteltiin.

"Sitten me hoidettaisiin tilanne. Hevoset telovat itsensä joskus. Turha sitä on etukäteen murehtia", Paulus vastasi pujottautuen lankojen välistä ulos laitumelta ja lähtien kävelemään takaisin tallia kohti.
"Voin lähteä koirien kanssamukaan, jos lähdet Kingillä maastoon", mies sanoi vilkaisten kelloaan.

Lucy ei tiennyt, miten he hoitaisivat yhtään mitään. Hän osasi hoitaa pienet haavat ja naarmut sekä kylmätä turvonneita jalkoja, mutta ei hän osaisi rakentaa mitään hienoa kuntoutusohjelmaa, jos jotakin pahempaa tapahtuisi. No, ehkä ei tapahtuisi. Ivory ei ollut energisimmästä päästä ja nyt kun säikky Hook ei edes ollut säpsymässä hopeisen kaverinsa rinnalla, ei Ivorylla ollut mitään syytä riehaantua niin että ruunalle jotakin kävisi.
"Käy hyvin", tyttö vastasi ajatukset edelleen omassa ruunassaan kun hän asteli kiireettä kohti tallia. Entä jos Ivorylle kävisikin jotain? Pitäisikö hänen kuitenkin hakea ruuna sisään? Ei. Nyt keskityt, hän hiljensi ajatuksensa. Hän ei voinut käydä tätä keskustelua päänsä sisällä joka ainoan kerran, kun kävi laitumella tervehtimässä hevostaan. Vaikka hän käärisi Ivoryn pumpuliin, voisi ruunalle silti sattua jotakin.

"Minne haluat mennä?" mies kysyi seisahtuen metsän katveeseen. Hän jatkaisi metsän poikki sillalle ja kartanolle hakemaan koirat.

"Varjoisia teitä ja polkuja pitkin", hän vastasi ajatellen niiden suomaa vilpoisuutta. Hän ei halunnut koetella Kingin herkän sielun syvyyksiä viemällä ruunaa ehdoin tahdoin tuulisille nummille, joten puiden varjostamat polut sopisivat mahtavasti heille.
"Menen laittamaan Kingiä valmiiksi", hän lisäsi vain aavistuksen jäykästi ennen kuin otti suunnan tallia kohti. Hän hakisi narun, noutaisi ruunan ja laittaisi mokoman reippaasti kuntoon, niin Paulus ei joutuisi suotta odottamaan. Onneksi ruunikko oli varsin hyvätapainen tuttavuus.

Paulus katsoi hetken Lucyn perään, tajusi pitelevänsä edelleen Nimbuksen harjapakkia ja harppoi sitten tallille viemään sen. Mies poimi matkallaan mukaan tallimestarin borzoin ja lompsi sitten kartanon suuntaan kädet syvällä mustien farkkujen taskuissa. Rosings Parkin viininpunainen t-paita oli edelleen kostea selästä, vaikkei lämpötila varsinaisesti kuuma enää ollutkaan. Hän seisahtui tapansa mukaan Devil's Waterin yli kaartuvalle kivisillalle ja hengitti syvään katsoen tummaa, pyörteilevää jokea, loivasti viettäviä, hohtavan vihreitä nurmia ja majesteettisen suuria, vanhoja lehtipuita: oli ihana olla kotona. Hänen rauhansa ehkä järkkyisi huomenna, kun valmennusleiriläiset ratsastaisivat kahdessa ryhmässä ja roikkuisivat pitkin kartanoa ja tallialuetta.
"Lähdetääs lenkille", hän huikkasi koirille astuttuaan menneen ajan loistoa henkivään eteishalliin ja hetkeä myöhemmin lähti tallia kohti neljä koiraa ympärillään hölkäten. Angus ei ollut tullut kutsusta, vaan maannut keittiön nurkassa olevassa korissa; se näytti pirteältä ja heilutti häntäänsä, mutta ei tehnyt elettäkään lähteäkseen mukaan, joten Paulus antoi sen jäädä sisään. Vanhusraasu. Nemolla, Jinnillä ja Foxyllä riitti energiaa senkin puolesta, jopa siinä määrin, että Higginsin piti komentaa rasavillejä arvokkaaseen tapaansa.
"Oletko kohta valmis?" mies kysyi kurkistaessaan Kingin karsinaan.

Lucy haki Kingin sisään ajatuksiinsa uppoutuneena, mikä ei onneksi päättynyt katastrofiin Kingin hyvätapaisuuden ansiosta. Hän harjasi hevosen huolellisesti mutta reippaasti ja alkoi kiinnittää sinikeltaisia suojia mustiin koipiin tarkistaen siinä samalla, ettei jaloissa ollut lämpöä tai turvotusta. Hän nosti ohjat ruunan kaulalle, tarjosi kuolaimia kämmeneltään ja ryhtyi sen jälkeen kiinnittämään suitsien remmejä. Hän asetteli huolella ruunan otsatupsun siististi otsaremmin ylle ja hymyili katsellessaan ruunikkoa. King oli varsin mukava vastuuhevonen, ja vaikka hän vannottikin itseään, ettei enää ikinä kiintyisi yhteenkään hevoseen (hänellä oli Ivory, jolle suunnata kaikki rakkautensa), tiesi hän silti että jäisi muutamaksi hetkeksi ikävöimään ruunan perään, jos Jamie joskus saisi kerättyä sille kilpailusuoritukset, joilla hevosen saattoi myydä eteenpäin.
"Aivan, joo, ihan kohta", tyttö havahtui ajatuksistaan miehen sanoihin ja hymyili aavistuksen syyllisenä. Hän nappasi satulan käsivarsilleen ja nosti sen ruunan selkään suoristaen satulahuovan huolella. Hän kiristi vyön ja tarkisti vielä kertaalleen kaiken olevan valmista ennen kuin tarttui omaan kypäräänsä ja kiskoi sen päänsä peitoksi.
"Sitten voidaan mennä", hän totesi tarttuen ohjiin. Hän ei vaivautunut nostamaan niitä ruunan kaulalta, vaan lähti taluttamaan hevosta käsi ruunan leuan alla. Tyttö vilkaisi hyöriviä koiria. "Angus ei halunnut mukaan?" Hän kysyi yrittäen peitellä surkeutta, jota tunsi ajatellessaan koiraa, joka alkoi jo olla kovin vanha. Hyvä kun kiltti koira enää pääsi edes hänen sängylleen ilman apua, vaikka vielä vuotta aiemmin oli loikannut kutsumattakin herättämään.

"Ei, se päätti jäädä makoilemaan", Paulus vastasi ja vihelsi koirat mukaan. Ne kiersivät hevosen varovasti ja pyörivät miehen ympärillä, kunnes he pääsivät tallia kiertävän vanhan, harvan metsän suojiin ja laukkasivat sitten omille teilleen kisaillen ja seudun uutisia haistellen. Mies käveli ruunan vierellä kädet taskuissa.
"Onko se ollut kiva hevonen?" hän kysyi nyökäten kohti puoliveristä.

"Ainakin se saa makoilla rauhassa", tyttö pohti noustessaan satulaan. Higginsiä lukuunottamatta koirat tuntuivat olevan niin täynnä hallitsematonta energiaa, että välillä tyttö pohti, saiko Angusparka levätä lainkaan päivisin muiden pyöriessä jaloissa.
"On, King on ihan kiva", hän vastasi mukaillessaan ruunan pehmeitä askelia. Olisipa jokaisen hevosen askel yhtä tasainen, eikä hänen tarvisi enää koskaan murehtia harjoitusravissa istumisesta. "Onhan se vähän höpsö, mutta ehdottoman kiltti", hän hymähti huvittuneena. Ruuna oli ehdottomasti ilo vastuuhevoseksi; kun omistajiakaan ei tallilla ravannut, ei tarvinnut murehtia siitä oliko ihanalla hevosella hirveä omistaja. Hän saattoi keskittyä ruunaan, eikä kukaan kytännyt hänen olkansa yli, mitä hän teki.

"Satuitko muuten näkemään, miten se valmennus sujui?" hän kysyi haluamatta ajautua hiljaisuuteen, jonka rikkoisi vielä sanomalla jotain tökeröä tai loukkaavaa.

"En", tyttö vastasi päätään pudistellen. Hän oli pitänyt itsensä kiireisenä sisällä, vaikka olikin ravannut joka välissä kurkkimassa, miten pystytystyö eteni. Valmennukselle hän ei ollut uhrannut ajatustakaan. "Paitsi että joku häsellys siellä oli käynnissä jossakin välissä. Ehkä joku putosi", hän totesi lievää mustuutta äänessään. Olisikin. Hän ei muistanut, koska viimeksi oli toivonut kenellekään mitään pahaa, mutta nämä leiriläiset olivat onnistuneet käymään hänen hermoilleen jo ennen kuin hän oli ketään heistä tavannut, eikä mikään sen jälkeen tapahtunut ollut saanut häntä muuttamaan mieltään. Ehkä mukana oli myös ihan vähän sitä, että hän tiesi, miten kovin Paulus inhosi vastaavia persoonia: jos hänkin vain inhoaisi jokaista rikkaasta perheestä saapuvaa, ehkä he eivät tappelisi enää mistään.

Mies nyökkäsi ja painoi katseensa neulasten ja paksun lehtimaton peittämään polkuun auringon raidoittamassa, vanhassa metsässä. Hän ei tiennyt, mistä olisi naiselle puhunut, kun kaikki tuntui johtavan Uiveloon tai muuten vain jonkinlaiseen konfliktiin, missä hän sanoi jotakin väärää. Niinpä mies vain jatkoi ääneti eteenpäin ja piti silmällä säpsyileväksi leimautunutta ruunaa.

Lucy keskittyi hevoseen, kun keskustelu kuivui kasaan. King jäi tuijottelemaan muutaman kerran jotakin, mutta jatkoi puhisten ohi kun hän sitä pyysi, eikä aiheuttanut sen suurempia kohtauksia. Ruuna otti muutaman sivuaskeleen Foxyn syöksyessä Nemo kannoillaan esiin pusikosta, mutta jatkoi matkaansa pärskähtäen kun hän kosketti pohkeillaan ruskeita kylkiä. Toisin kuin Hook, jonka säikkymistä Lucy oli pelännyt kuollakseen, Kingin säpsyily sai hänet istumaan syvemmälle satulaan ja puhelemaan niitä näitä rauhallisella äänellä ruunalle. Heillä kummallakaan ei ollut mitään hätää, joten he voisivat yhtä hyvin jatkaa kaikessa rauhassa eteenpäin. Hän vilkaisi Paulusta tuttu putoamisen tunne jälleen vatsaa solmuun kiertäen. Miten saattoi olla niin vaikea löytää mitään puhuttavaa parhaan ystävänsä kanssa? Ei heillä ollut enää viime kesän jälkeen jutut loppuneet kesken, koskaan. Aina oli ollut vielä jokin ratsastaja, jonka käytökselle saattoi puhista, jokin hevonen, jonka käytöstapojen puutetta ruotia, vielä jokin tehtävä työ, jonka suorittamisesta puhua. Aina oli ollut jotakin sanottavaa, mutta nyt hän ei keksinyt mitään. Lucy aukaisi suunsa sanoakseen jotakin, ihan mitä tahansa, mutta sanoja ei koskaan löytynyt. Sama toistui muutamaankin otteeseen, ennenkö hän lopulta huokaisi kuuluvasti.
"Bethany haluaisi lähteä Barcelonaan", hän aloitti tietämättä, oliko kenties kertonut saman asian jo neljään kertaan aiemminkin. Hän ei keksinyt muutakaan, mistä puhua. "Ja on päättänyt, että minä lähden mukaan. Täti ja setä ovat innoissaan koko jutusta, mutta", hän kohautti harteitaan. Hän ei ollut. Hän olisi mieluusti viettänyt lomansa Rosings Parkissa Ivorya rapsutellen. "Mitään mahdollisuuksia, että Effie liimaa sienen ja ämpärin käteeni?" Lucy kuuli itsekin, miten kankealta hänen vitsailunsa kuulosti. Mikään ei tuntunut enää onnistuvan samalla vaivattomuudella kuin ennen. Tällaisina hetkinä hän toivoi ettei olisi koskaan kertonut Ethanista kenellekään.

"Tuskin. Tiedäthän, miten Effie kunnioittaa lakia. Olet lomasi ansainnut", Paulus vastasi katsahtaen naista sivusilmällä.
"Nauti Barcelonasta. Voin katsoa Ivoryn perään sillä välin."

"Niin kai sitten", hän huokaisi painaen katseensa ruunan mustaan harjaan. Ehkä hän seuraavana vuonna yrittäisi saada kaikki lomansa rahana lomapäivien sijaan.
"Kiitos", hän suuntasi pienen hymyn miehelle. Ainakin hän tietäisi hevosensa olevan parhaissa mahdollisissa käsissä. Paulus pitäisi hevosesta kuitenkin hyvää huolta, vaikka heidän välinsä olivat vähän mitä sattuu.
"En tiedä, paljonko mistään matkasta voi Bethanyn kanssa nauttia", hän puhahti yrittäen peitellä synkkyyttä, joka pyrki ääneen. Nyt kun hänellä oli oma työ, koti ja elämä, hän ei enää edes yrittänyt sopeutua serkkunsa loisteliaaseen maailmaan. Hän ei halunnut ostaa vaatteita kymmentä kassia kerrallaan ja käyttää niihin puolta palkkaansa, tai ottaa vastaan tädin tai sedän lahjoituksia. Ivoryssa oli jo enemmän kuin mitä hän olisi koskaan voinut pyytää.

"Luulin, että tulitte jo paremmin toimeen?" mies kysyi ja rapsutti vieressään käyviä koiria sitä mukaan, kun ne seisahtuivat tökkimään lapiomaista kouraa kosteilla nenillään.
"Ja eikö ole mukava päästä matkustamaan? Luulin, että pidit siitä."

"Tulemme kyllä toimeen", hän vakuutti. He kävivät usein yhdessä maastossa ja kahvilla, mutta siitä huolimatta ajatus ulkomaan matkasta ei herättänyt suurta ihastusta. Lucy yllättyi Pauluksen muistaessa jonkin niin triviaalin asian - hän ei ollut voinut puhua montaa kertaa siitä, miten paljon halusi matkustella, ja silti mies sen muisti.
"Ja on ihana nähdä uusia paikkoja, mutta… Bethanyn käsitys rahankäytöstä ja sitä myötä paikoista, jotka ovat näkemisen arvoisia, eroavat aika paljon siitä, mihin minun budjettini joustaa", hän päätyi vastaamaan. Hän säästi mieluummin rahaa Ivorya varten, kun ei koskaan tiennyt, milloin hän joutuisi soittamaan eläinlääkäriä ontuvalle ruunalle.

"Minä voin maksaa matkasi", Paulus tarjosi, "ansaitset huolettoman loman."

Lucy oli pudota Kingin selästä. Hän kääntyi katsomaan silmät suurina Paulusta.
"Etkä", hän vastusti kiivaasti. "Et todellakaan. Minun ongelmani se on", hän jatkoi päätään pudistellen. Ehkä hänen pitäisi vain antaa periksi ja sallia tätinsä perheen kustantaa matkan. Ei se vielä hänestä kermapersettä tekisi, eihän?

"Mutta jos haluan", mies protestoi kulmiaan kurtistaen, "älä hössötä."

"Et halua", hän vastasi silmät yhä suurina. Miksi Paulus edes tarjosi moista?
"Osta vaikka Nimbukselle uusi loimi niillä rahoilla", hän vastusti vaisusti. Nimbus tuskin tarvitsisi enempää varusteita, kun Fairchildit pitivät omasta puolestaan huolta eläkeläistammasta.

"Ei se tarvitse enempää varusteita. Niitä on jo valmiiksi yllin kyllin. Omat on rahani. Miksen saisi tarjota sinulle matkaa?" Paulus haastoi.
"Vai onko se Ui… Ethanin oikeus?" hän kysyi aloittaen aggressiiviseen sävyyn, mutta hilliten sen melkein surumieliseksi, lannistuneeksi loppua kohti.

"Koska ne on sinun rahasi!" Hän vastusti yrittäen jättää huomiotta epämukavan tunteen, kun kuunteli miehen lannistuvaa puhetta.
"Ei, vaan minun oikeuteni ja velvollisuuteni. Tällä ei ole mitään tekemistä Ethanin kanssa", hän yritti olla omaksumatta puolustelevaa asennetta, koska se ei ratkaisisi mitään, mutta oli ikävää saada jälleen kerran muistutus siitä, miten hänen paras ystävänsä ei voinut sietää hänen poikaystäväänsä.

"Eikö minulla ole siis oikeus käyttää ne mihin haluan?" mies kysyi sulloen kädet takaisin taskuihinsa ja köyristäen teräviä hartioitaan.

"Mutta ei minuun. Tee niillä jotakin, mikä tekee sinut onnelliseksi", hän yritti perustella vakuuttavasti, mutta tiesi ettei ollut tarjonnut mitään todellista syytä kieltäytymiselleen.

"Ja kun lomasi maksaminen tekisi minut onnelliseksi?" Paulus kysyi tummaa kulmaansa kohottaen.

"Keksi jotain muuta, ole kiltti", hän vetosi pehmeästi räpyttäen silmiään muutaman kerran nopeammin, kun ne uhkasivat kostua. Hän ei tiennyt, miten selittäisi kieltäytymisensä kuulostamatta idiootilta eikä myöskään osannut muotoilla sanoiksi kaikkia sisällä vellovia tunteita epävarmuudesta aina miehen eleen synnyttämään liikutukseen.
"En halua olla taakka", hän totesi lopulta. "Maksan matkani itse. Jos Ivorylle joskus käy jotain, niin lainaan sitten sinulta", hän nielaisi. Ehkä Ivorylle ei koskaan kävisi mitään eikä hänkään joutuisi koskaan anelemaan rahaa ystäviltään. Se jos mikä tuntui varmalta keinolta päättää jo valmiiksi epävakaalla pohjalla tasapainoileva ystävyys.

"Miksi pirussa olisit taakka, jos ottaisit vastaan lahjan?" Paulus kysyi äreämpään sävyyn. Tämän siitä sai, kun yritti tehdä jotain mukavaa muille.

"Ei matka voi olla lahja. Se on aivan liian suuri. Jos haluat ostaa minulle lahjan, osta jotain pientä Ivorylle", hän yritti etsiä kepeyttä ääneensä, mutta sitä ei löytynyt helpolla.
"Mitä jos unohdetaan tämä ja puhutaan jostain muusta", hän sanoi silitellen toisella kädellään Kingin kaulaa, kun ruuna nosti päätään hänen kiristyvän ohjasotteensa takia. Pehmeä käsi, pehmeä käsi, hän muistutti itseään.

"Hyvä on. Mistä haluat puhua?" Paulus kysyi potkaisten käpyä ja tunsi olonsa torjutuksi.

Hän ei tiennyt. Hän halusi puhua mistä tahansa, jossa saisi nauttia ystävänsä seurasta ilman kurkkua kuristavaa tunnetta siitä, että hän oli menettämässä jotakin, mitä ei saisi koskaan takaisin.
"Mitä luulet, saammeko muutkin leirit vastuullemme?" Hän kysäisi tiettyä luovuttaneisuutta äänessään. Lucy olisi paljon mieluummin puhunut jostain ei-työhön-liittyvästä, mutta sellaisia aiheita ei tuntunut löytyvän. Hyvä kun hän keksi nytkään, mitä voisi edes töistä sanoa.

"Jep", Paulus vastasi katsomatta Lucyyn. Hän jatkoi hetken kuluttua kuin velvollisuudesta pitää keskustelua yllä.
"Effie ilmoitti meidän olevan vastuussa leireille tulevista hevosista. Seuraavalla leirillä niitä on kymmenen."

"Voi ei", Lucy mutisi toivoen, että voisi haudata kasvonsa Ivoryn harjaan. Ehkä ruuna onnistuisi piristämään häntä, vaikka leiriläiset hevosineen ajaisivat hänet hulluuden partaalle.
"No, päivän kerrallaan, päivän kerrallaan… Ehkä seuraavan leirin väki on täyspäisempää", mihin hän ei tosin uskonut. Samanlaisia ökyrikkaita nirppanokkia nekin olisivat.

"Ilmeisesti siellä on kahdesta maajoukkueesta porukkaa", Paulus vastasi ja jätti Lucyn päätettäväksi oliko se täysipäisempää vai ei. Hän oli helpottunut siitä, että Didi työskenteli valmennusleiriläisten kanssa suurimman osan ajasta, ja hänen tehtävänään oli vain huoltaa näiden hevosia. Olisi voinut olla pahemmin. Jos hänen olisi pitänyt siivota teinien jälkiä tai kokata nirsoille snobeille, hän olisi tullut hulluksi.
"Ja viimeisellä leirillä on taas kahdeksan osallistujaa."

Ehkä se oli helpottava tieto, tyttö järkeili. Ainakin maajoukkueen ratsastajat olivat tottuneet tekemään töitä menestyksensä eteen eivätkä voineet olla aivan ulalla siitä, miten hevosten kanssa piti toimia, kuten tämän porukan orin omistaja tai se säälittävä hiirulainen, jossa hän näki suorastaan kipeällä tavalla itsensä paria vuotta aiemmin.
"Eihän se ole kuin viisitoista päivää, ja nyt olemme jo selvinneet lähestulkoon ensimmäisestä", hän yritti etsimällä etsiä synkän myrskypilven hopeareunusta. Se oli valitettavan ohut ja haparoiva, mutta kyllä sitä saattoi jo hopeanpilkahduksena pitää.

"Oletko ollut vapaalla avustusvuoroista vai mistä moinen shokki?" Paulus kysyi samaan aikaan huvittuneena ja hämmentyneenä Lucyn epätavallisesta synkyydestä.

"En vain jaksa kersoja", hän totesi katseensa eteen liimaten. Leiriläisissä ei sinällään ollut mitään uutta tai ihmeellistä: monet hevosenomistajat olivat kamalampia, vaikka olivatkin aikuisia. Hän oli sentään sietänyt Henrietta Thorpea vuoden päivät antamatta periksi. Nämä leiriläiset onnistuivat vain tökkimään juuri niitä kipupisteitä, joista olisi pitänyt pysyä kaukana. Jos nyt aivan rehellisiä oltiin, ei kaikki syy kuitenkaan ollut leiriläisten, vaikka Lucy niin mielellään itselleen uskotteli. Hän tiesi synkkyytensä kumpuavan monesta muustakin asiasta, kuten vaikkapa siitä, miten hankalalta välit Paulukseen aina aika ajoin tuntuivat.

Paulus nauroi.
"Todellako? Etkö siis haaveile omasta pesueesta?" hän kysyi huomattavasti hilpeämpänä kuin hetki sitten. Naurunpurskahdus houkutteli Jinnin paikalle, ja rakkauspakkaus loikki miestä vasten nostaen etutassunsa tämän olkapäille ja suukotellen karuja kasvoja.

Lucy naurahti pehmeästi kuullessaan miehen nauravan. Oli ihana kuulla miehen nauravan, sillä välillä tuntui, ettei hän saanut kuulla enää moista lähes koskaan. Pauluksen sanat saivat naurun juuttumaan kurkkuun ja voimakkaan punan leviämään poskille. Hän käänsi vauhdikkaasti kasvonsa poispäin miehestä kuin olisi yllättäen kiinnostunut etsimään loppuja koiria metsiköstä. Pelkkä ajatuskin lapsista hirvitti. Ei hän halunnut lapsia. Hyvä kun hän osasi olla tyttöystävä, mutta että äiti? Ehei, ei nyt, ei ehkä koskaan. Tai no, kuka tiesi mitä hän ajattelisi kymmenen vuoden päästä, mutta tässä hetkessä ajatus sai posket punoittamaan ja kaikki sanat kaikkoamaan kieleltä.
"En", hän sai kähähdettyä löydettyään ääntään edes hieman.

Mies vakavoitui tajutessaan, että ehkä kysymys sai Lucyn ajattelemaan Uiveloa ja siksi vaivaantumaan. Hän laski katseensa ja köyristi hartioitaan. Ehkä nainen punastui siksi, ettei halunnut hehkuttaa hänelle, miten halusi synnyttää 12 lasta Ethanilleen ja kuurata tämän keittiötä loppuelämänsä.
"Oletko löytänyt suosikkeja valmennuskopukoista?"

Lucy joutui useamman hetken tuijottelemaan kaikkea muuta kuin miestä, jotta saisi punan laskemaan poskiltaan. Silti poskia tuntui edelleen polttavan, kun hän lopulta käänsi huomionsa takaisin Paulukseen vastatakseen esitettyyn kysymykseen.
"Enpä oikeastaan, en ole edes yrittänyt", hän vastasi. Hän ei ollut edes opetellut hevosten nimiä, mistä hyvästä saisi varmasti omistajilta pitkin korvia ainakin sanallisessa muodossa. Hänellä ei ollut Effien ilmiömäistä muistia, joten oli aivan liikaa olettaa, että hän opettelisi kahdeksan hevosen nimet vain muutaman päivän leiriä varten. Kai. Lucy koetti parhaansa mukaan keskittyä keskusteluun hevosista sekä sen hetkiseen ratsuunsa, vaan siitä huolimatta ajatukset harhailivat takaisin Pauluksen nauruun. Hänen olisi pitänyt vain nauraa mukana ja vastata jollakin puolitotuudella joka oli naamioitu vitsiksi, ja hänen rinnallaan kävelisi edelleen hyväntuulinen, hilpeä Paulus maata tuijottelevan, vakavan miehen sijaan.

"Se rumilus oli aika mukavan oloinen", mies sanoi, kun ei keksinyt muutakaan aihetta, mistä puhua turvallisesti, "ja näytti aika hienolta, mitä vilkaisin kentälle."

"Sepäs kiva", hän vastasi kankeasti. Miksi oi miksi hän ei osannut tänään keskustella mistään järkevästi miehen kanssa, vaan laahasi aina kolme askelta taaempana? Jos hän olisi vain tajunnut kaksi sekuntia aiemmin, olisi hän voinut saada ystävänsä takaisin edes hetkeksi, kun he olisivat yhdessä nauraneet ja vitsailleet lapsista tai vanhainkodista tai jostakin.
"Ehkä ne eivät siis kaikki ole ihan yhtä toivottomia kuin varustettaessa vaikuttivat olevan", hän pohdiskeli miettien niitä ratsastajia, jotka olivat ilolla jättäneet hevosen huollon heidän harteilleen.

Mies hymähti ontosti. Hän hätisti Jinnin viereltään juoksemaan, ja borzoi sinkosi puiden lomassa härnäten hitaampia seuralaisiaan.
"Minkä mittaisen lenkin olette tekemässä?"

"Ei me varmaan kovin kaukana käydä", Lucy vastasi vilkaisten kolhiintunutta rannekelloaan. Vaikka Kingin kanssa olikin mukava maastoilla, ei hän uskonut ruunan kaipaavan kymmenien kilometrin lenkkiä aamuisen harjoituksensa lisäksi. Kunhan nyt pääsisi hieman kävelemään rasitusta pois lihaksistaan ja vetreytyisi jatkoa varten.
"Mutta jos haluat palata takaisin koirien kanssa niin mene vain. Kyllä me pärjätään", hän lisäsi korjaten samalla asentoaan satulassa. Maastossa oli niin tavattoman helppo unohtaa, miten ryhdikkäänä selässä tulikaan istua.

Paulus harkitsi hetken. Hän olisi halunnut pysyä Lucyn vierellä, mutta naisen näytti olevan vaikeaa keskustella tai olla hänen kanssaan. Ehkä oli armeliaampaa päästää tämä kärsimyksistään ja lähteä. Mies toivoi, ettei nainen joutuisi ongelmiin hevosen kanssa - tuskin, mutta hän murehtisi silti, kunnes Lucy palaisi.
"Okei. Nähdään myöhemmin", hän sanoi, vislasi koiria ja lähti kädet taskuissa harppomaan vanhojen, massiivisten puiden lomaan neljä koiraa perässään.

Hän nyökkäsi vastaukseksi miehelle lähes katuen, että oli edes tarjonnut moista vaihtoehtoa. Ehkä olisi kuitenkin pitänyt vain jatkaa matkaa pohtimatta moisia ja toivoa, ettei heidän välilleen laskeutuisi jännittynyttä hiljaisuutta. King oli kääntymässä miehen mukaan, mutta Lucy suoristi ruunan ja jatkoi matkaa vilkaisten vain kertaalleen olkansa yli poistuvan miehen perään. No, nyt he olivat sitten kaksin. Tyttö maiskautti kuuluvasti ja napautti pehmeästi pohkeillaan kylkiä siirtäessään hevosen rauhalliseen raviin. Letkeä ravi tarjosi hyvän mahdollisuuden harjoitella harjoitusravissa istumista, vaikka se tosin oli Kingin kanssa lähes huijausta, kun ruunan askellajit olivat niin tasaiset ja mukavat. He vuorottelivat käynnissä ja ravissa loppulenkin, kävellen lopulta pitkät pätkät takaisin tallille tytön antaessa ohjien liukua vähä vähältä pidemmiksi, kun hevonen laski päätään. Muutama postilaatikko aiheutti puhinaa ja pöhinää, mutta suuremmilta järkytyksiltä vältyttiin. Lucy laskeutui reippaasti selässä tallipihassa ja talutti hevosen pesukarsinaan hoitaakseen ratsunsa siistiin kuntoon.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   Ke Heinä 08, 2015 3:46 pm

Keskiviikko 24. kesäkuuta, kello 14:10

Rosings Parkin toimiston vieressä olevassa keittiössä kesti kovin pitkän aikaa pestä kahvipannua. Paulus halusi kuulla, mitä Caitlin ja Effie keskustelivat puolivälissä kulkevasta leiristä. Valkopuinen ovi oli raollaan eikä oleskelutilassa ollut muita kuin muutama tallityöntekijä, joista yksi maata retkotti punaisella, upottavalla sohvalla ilmeisesti jonkin sortin hermoromahduksen saaneena. Mies oli odottanut pahinta leirirumbasta ja jaksanut murista Effien selän takana epäonnestaan joutua vastuuseen leirihevosista - naiselle itselleen hän ei uskaltanut aukoa päätään, sillä supermoodiin kesän ylimääräisen ohjelman takia mennyt hallintovastaava oli tavallistakin pelottavampi maanisessa tarmossaan ja järjestelmällisyydessään. Leirit tarjosivat Paulukselle tervetulleen tilaisuuden viettää aikaa Lucyn kanssa eivätkä hevoset olleet yhtään niin pahoja kuin hän oli pelännyt. Jotkut kaipasivat vähän muistuttelua käytöstavoista, mutta nekin oppivat nopeasti kunnioittamaan napakkaa käsittelijää eivätkä aiheuttaneet ongelmia. Hän oli onnistunut välttämään itse leiriläisiä parhaansa mukaan, mutta vähäisten kohtaamistensa perusteella oli utelias kuulemaan, jos Caitlinilla olisi pahaa sanottavaa nuorista - etenkin niistä etuoikeutetuista prinsessoista ja prinssistä, joille todellisuus oli vieras käsite.
"Miten ensimmäisen ryhmän valmennus sujui?" vaalean työpöydän takana istuva, aavistuksen stressaantuneen oloinen Effie kysyi parhaillaan Caitlinilta hymyillen ammattimaiseen sävyyn, "ja millainen kokonaiskuva sinulla on näin leirin puolivälissä?"

Leirielämään tottuminen oli vaatinut jo pelkän päivärytminsä takia hetken totuttelun valmentajan puolelta, sillä Caitlin oli joutunut sovittelemaan aikataulujaan saadakseen ratsutukset, muut valmennukset ja Remonan mahtumaan leiriläisten valmennusten sekaan. Se oli kuitenkin ollut palkitsevaa, vaikka välillä hän olikin pohtinut, mikä nykynuorisoa vaivasi. Punapää hymyili kesäisen auringon innostamat pisamat kasvoilta paistaen hallintovastaavalle istuskellessaan mukavasti punaisessa nojatuolissa.
"Hyvin", hän vakuutti pienen nyökkäyksen kera - Effie näytti jo riittävän stressaantuneelta, joten oli turha mainostaa niitä muutamaa läheltä piti -tilannetta, jota maastolenkille oli mahtunut. He olivat selvinneet kaikki yhtenä kappaleena takaisin, joten mitäpä sitä menneitä enää murehtimaan. Seuraavaan kysymykseen vastaus ei ollut lainkaan niin yksiselitteinen, sillä hänellä oli paljonkin ajatuksia leiriläisistä, itse leiristä ja hevosista. Hän oli laittanut ylös asioita, jotka hän tekisi seuraavina vuosina toisin, sillä kuten aina, uutta yrittäessä tuli tehtyä asioita joskus turhankin hankalasti.
"Leiri on oikein siististi kasassa. Ellei mitään yllättävää tapahdu, lähtee täältä perjantaina kahdeksan tyytyväistä asiakasta", tosin sitä hän ei uskonut teinien ääneen sanovan. Valitusvirsien laulaminen tuntui olevan leiriläisillä veressä.

Effie ei näyttänyt tyytyväiseltä.
"Millaisia huomioita olet tehnyt? Mikä toimii ja mikä ei? Onko kahdessa ryhmässä ratsastaminen toimivaa? Oliko leiriläisiä vaikea sovittaa ryhmiin?" nainen kyseli ja selvästi lopetti kesken pitkän ketjun antaakseen Caitlinille aikaa vastata.

Punapää naurahti asettuessaan mukavammin tuoliin. Hän taitaisi istua tässä pidemmän tovin.
"Kahteen ryhmään oli helppo jakaa ratsastajia tason ja hevosten mukaan, joten sanoisin sen olevan kannattavaa. Ryhmien rakentaminen itsessään oli helppoa, eikä vaatinut sen kummempia. Se, kuinka tyytyväisiä leiriläiset ovat ryhmiinsä, on heistä itsestään kiinni", hän totesi harteitaan kohauttaen. Hän oli tehnyt parhaansa, jotta jokainen saisi leiriviikosta mahdollisimman paljon irti. Ei ollut hänen vikansa, etteivät kaikki olleet saapuneet tänne oppiakseen jotakin.
"Kahden tunnin teoriaosuus on liian pitkä parhaimmastakaan aiheesta. Leiriläiset eivät jaksa keskittyä vaikka sitä miten tauottaisi, mikä on sääli, sillä joukosta löytyy aina yksi tai kaksi, joita oikeasti kiinnostaa niin paljon, että puhelimet pysyvät poissa ja suut kiinni", Caitlin jatkoi. Hän ei osannut ottaa itseensä sitä, etteivät kaikki aina malttaneet kuunnella, sillä hän ei menettänyt siinä mitään. Oli sääli, etteivät kaikki ymmärtäneet teorian tärkeyttä käytännön rinnalla.

Effie nyökkäili kiinnostuneena, avasi hohtavan valkoisen macbookinsa ja alkoi kirjata muistiinpanoja.
"Jatka ihmeessä. Miten järjestäisit päivän ohjelman? Kaksi tunnin mittaista teoriaa?"

Nainen naurahti. Niinpä tietysti. Effie ei tainnut koskaan antaa minkään asian olla puolittain hoidettuna, vaan kaikkea voisi aina korjata, parantaa ja tehdä uudestaan. Nainen olisi voinut olla mieletön kouluratsastaja.
"Se olisi todennäköisesti parempi. Tarpeen vaatiessa tunninkin pystyisi vielä tauottamaan, jos näyttäisi, ettei keskittymiskyky riitä, mutta luulisin, että jopa nämä teinit malttavat sen hetken olla erossa puhelimistaan", hän pohdiskeli. Joskus tuntui, että leiriläisillä olivat puhelimet käsissä siihen hetkeen saakka, kunnes nuo pääsivät satulaan ja ensimmäisenä jälleen kädessä, kun jalat koskettivat maata.

"Korjaamme siis aikataulutuksen seuraavia leirejä varten. Mitä muuta? Oletko huomannut ongelmia turvallisuudessa?" Effie kysyi vilkaisten ylös näytöstä, jonne oli auennut tusina tiedostoja ja ohjelmia kalenterista ilmoittautujalistoihin ja tallin pyörimiseen.

"En ole, kaikki on toiminut oikein hyvin", Caitlin vakuutti. Jos hän olisi törmännyt huolenaiheisiin turvallisuudesta, olisi hän puuttunut niihin saman tien ja tuonut asian tallin tietoon viivyttelemättä. Nyt niin ei kuitenkaan ollut, ainakaan sellaisella tasolla, jolle he mitään voisivat. Se, ettei joku pysynyt hevosensa selässä tavanomaisissa tilanteissa ei ollut asia, jonka he voisivat ottaa etukäteen huomioon.

"Entä leiriläisten määrä? Onko se sopiva? Ja jos palaamme sisältöön, miten valmennusta voisi tehdä tehokkaammaksi?" nainen jatkoi teräksisellä tarmolla, vaikka silmänaluset olivat tummat, paino pudonnut huolestuttavasti ja ruskeat silmät hohkasivat osaksi maanisuudesta ja osaksi kofeiinista.

"On, mutta toki enemmänkin saa aina mahtumaan. Viiteen ratsukkoon keskittyy siinä missä neljäänkin, kuusikin sujuu ihan näppärästi. Kyse on sitten lähinnä siitä, millaisena valmennuksia mainostaa", Caitlin vastasi yrittäen pysytellä nuoremman kysymysten tahdissa. Effiellä riitti kysymyksiä ja hallintovastaava myös odotti niihin vastauksia, eikä mikään puolihuolimaton joojoo riittänyt.
"Määrittele tehokkaampi", nainen naurahti.

"Kehittyvätkö osallistujat? Tarjoaako valmennus tarpeeksi vastinetta rahalle?" Effie kysyi ja kohotti katseensa näytöstä Caitliniin.

"Ne, jotka haluavat kehittyä ja tekevät töitä sen eteen, kehittyvät. Ne, jotka tulivat tänne juttelemaan ja esiintymään, eivät kehity, mutta tuskin sitä todellisuudessa odottavatkaan", hän vastasi päätään pudistellen. Hän ei voinut ymmärtää, miksi joku raahaisi hevosensa toiselta tallilta viikoksi tänne jos ei aikonut laittaa parastaan, mutta oli päässyt todistamaan, että juuri niin oli käynyt.

"Aivan. Onko jotain syytä, miksi osallistuja voisi vaatia rahojaan takaisin?" nainen jatkoi näppäimistö napsuen kuin konekiväärirykmentti.

"Aivan varmasti on", Caitlin naurahti. Nämä leiriläiset eivät välillä tuntuneet muuta tekevänkään kuin jupisevan milloin mistäkin. Oli väärän väriset pintelit hevosen jalassa tai häntää ei ollut letitetty tai teoriatunnin aihe oli tylsä tai… Syitä tuntui olevan loputtomiin. "Ei mitään perusteltua, tosin. Se mitä luvattiin, on pidetty, ja loppu on leiriläisistä itsestään kiinni."

"Hyvä niin. Mitä kehittäisit seuraavaa leiriä ajatellen?"

Caitlinin teki mieli sanoa montakin asiaa, kuten se, ettei hevosia otettaisi täysihoitoon, mutta moiset ehdotukset tuskin saisivat lämmintä vastaanottoa tallin puolesta.
"Jakaisin leiriläiset tasoryhmiin jo ennen ensimmäistä päivää, jotta valmennukset olisivat alusta asti pienemmissä ryhmissä", hän lopulta totesi, kun tiesi Effien odottavan edes jotakin vastaukseksi.

"Järjestäisitkö ratsastusta saapumisiltana?" Effie kysyi kohottaen kulmaansa. Hän oletti valmentajien haluavan nähdä nuoret hevosen selässä ja suorittaa itse ryhmiin jakamisen.

"Kehottaisin jokaista ratsastajaa liikuttamaan oman hevosensa itsenäisesti matkan päätteeksi saapumisiltana", nainen korjasi. Olisi yhtä tyhjän kanssa valmentaa trailerista ulostuotuja hevosia, kun paikat olisivat jäykkinä itse kullakin.

"Etkö siis olisi jakamassa ryhmiä?"

"Siihen ei montaa minuuttia vaadittaisi, mikäli ratsastajille on annettu jokin aika, jolloin he voivat käyttää kenttää. Näen kyllä hetkessä, kuinka moni liioitteli taitojaan ilmoittautumisen yhteydessä ja päinvastoin", Caitlin hymähti huvittuneena. Hän ei tiennyt, mitä leiriläisten päässä oli liikkunut ilmoittautumisia täytettäessä, mutta läheskään kaikki eivät olleet osuneet oikeaan omien kuvaustensa kanssa.

Effie huokasi korjatessaan valmennusleirien aikataulujaan. Hänen maailmassaan valmentajan ratkaisu oli järjestää ratsastusta saapumisiltana. Seuraava leiri alkaisi sunnuntaina, joten muutokset oli tehtävä nyt.
"Hyvä. Kiitos palautteestasi. Palaamme asiaan huomenna", nainen sanoi ja väläytti Caitlinille kohteliaan hymyn, "ja vietä mukava valmennus kolmelta."

"Selvä, kiitos", Caitlin totesi noustessaan jaloilleen punaiselta nojatuolilta. Ehkä hän ei ollut sotkenut Effien suunnitelmia aivan totaalisesti - ja parastahan tietenkin olisi, että seuraavan leirin valmentaja toivoisi jälleen suunnitelmien muutosta takaisin tähän suuntaan. Hän ei tosiaankaan kahdehtinut nuoren naisen työtä.
"Onko Remona sisällä?" Valmentaja kysäisi yläkerran oleskelutilaan kerääntyneiltä tallityöntekijöiltä. Hän voisi hyvin ottaa suloisen tamman ratsukseen tälle maastolenkille. Ei kenenkään tarvinnut tietää, että heidän oli ollut tarkoitus harjoitella sulavia siirtymisiä passagesta piaffeen ja takaisin.

Paulus hätkähti syyllisenä kahvipannun äärestä ajatuksiinsa unohtuneena. Hän mielellään valitti kaikesta mahdollisesta, mutta todellisuudessa oli pohjimmiltaan hyvin sitoutunut tallin projekteihin - se oli hänen kotinsa, työnsä ja elämänsä; hän ei aikonut torpedoida sitä.
"Öm. Voin käydä katsomassa", hän vastasi ja lähti portaisiin. Ruunikko ei ollut hänen ryhmässään eikä hän ollut varma, oliko Jimena vienyt tamman ulos ensimmäisen valmennusryhmän jälkeen. Hänen ei tarvinnut mennä kauas, sillä hevonen tuli tallikäytävällä vastaan hoitajansa kanssa, ja Paulus käännytti sen takaisin karsinaan.
"Remona on karsinassaan", hän vakuutti kavutessaan portaat ylös oleskelutilaan.

"Kiitoksia", Caitlin vastasi ja asteli perusteellisesti pestyn kahvipannun luokse laittaakseen uuden, tuoreen kahvin tippumaan. Hän voisi hyvin juoda kupillisen ennenkö lähtisi maastoon seuraavien kanssa. Remona oli yksi kullanmuru, eikä tamman varustamisessa vierähtäisi montaakaan minuuttia.
"Hyvä", valmentaja nyökkäsi miehen palatessa. Tamma tuskin ehtisi sotkea itseään mihinkään, joten hän säästäisi aikaa siinäkin kohdassa. Punapää kallisti päätään kaataessaan vettä keittimeen, asetti pannun oikealle paikalleen ja napautti laitteen päälle. Hän oli jo aukaisemassa suutaan luodakseen edes jonkinmoista keskustelua tilaan, mutta portaita ylös harppova Lucy ehti edelle.
"Paulus, ehditkö apuun?" Tyttö huikkasi tummat silmänaluset poskilla roikkuen. Vaalea tukka harotti joka suuntaan ja kun Lucy vei kätensä siloittelemaan sitä, osuivat sormet muutamaan heinänkorteen. Loistavaa, kerrassaan loistavaa. Hän ei uhrannut toista ajatusta nuhjuiselle ulkomuodolleen, vaan kääntyi jo portaissa palatakseen jatkamaan hevosten varustelua tallikäytävän puolelle. Ei vielä ollut kiire, minkään logiikan mukaan, mutta osa leiriläisistä oli jo saapunut tuijottelemaan vaativasti, eikä hän mielellään halunnut kiirettä syntyvänkään. Tyttö peitti haukotuksen kämmeneensä palatessaan tallikäytävälle. Olisi pitänyt mennä edellisenä yönä aiemmin nukkumaan, mutta puhelimen välityksellä ulkoilmassa käyty varsin turha mutta sitäkin raikuvampi riita oli pitänyt hänet hereillä pitkälle aamuyön tunneille. Hänen pitäisi soittaa Ethanille heti kun näistä maanvaivoista päästäisiin ja yrittää sopia.

"Joo", Paulus vastasi hämmentyen Lucyn ulkomuotoa ja palasi tallikerrokseen. Hän poimi varustehuoneesta Serpicon sekä Dartagnanin harjapakit, jotta Lucy saisi keskittyä Narniaan ja Eastcoastiin. Molempien omistajat tosin taisivat olla suhteellisen aktiivisia hevostensa kanssa, vaikka ilmeisesti Eastcoastin äänekäs ratsastaja oli tainnut ruveta tosissaan ihailemaan Narttukaksosia, jotka olivat ratsastaneet aikaisemmassa ryhmässä.
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi naiselta kävellessään tämän rinnalla kohti Eastcoastin viereen majoittunutta Dartagnania.

Lucy kantoi pakkeja sylissään suunnatessaan ensimmäisenä mustanruunikon Eastcoastin luokse. Jos jompikumpi hevosista jäisi hänen varustettavakseen, se olisi ehdottomasti tumma ruuna. Hän laski molemmat pakit käytävälle, vilkaisi Paulusta ja jatkoi nopeasti Eastcoastin pakin penkomista kumisuan ja pölyharjan toivossa.
"Joo joo, kaikki on hyvin", hän vakuutti vaisun hymyn kera ennenkö livahti ruunan luokse. Eastcoast ei onneksi yrittänyt syödä häntä, sillä hän ei ollut varma, kuinka valppaana voisi pysytellä. Onneksi enää muutama hetki ja sitten leiriläiset olisivat poissa heidän käsistään.
"Mitä yläkertaan kuului? Onko Effie edelleen riivattu?" Hän kysyi saadakseen mitä tahansa muuta mietittävää kuin riidan, joka painoi raskaana kapeilla hartioilla. Onneksi hän oli sentään siirtynyt ulkoilmaan kun keskustelu oli kiihtynyt, niin muut olivat saaneet mahdollisuuden nukkua. Se nyt vielä puuttuisikin, että hyvät ystävät ja kämppäkaverit pitäisivät mykkäkoulua hänen valvotettua heitä.

"Jep", Paulus vastasi tyytymättömänä Lucyn vastaukseen. Ilmeisesti nainen ei enää luottanut häneen tai muuten vain halunnut kertoa asioistaan. Ehkä hän ei vain ollut juttutuulella. Mies astui rautiaan karsinaan, kiinnitti sen kaltereihin luimistelusta välittämättä ja ryhtyi sukimaan siistinä pysynyttä hevosta tottunein, rivakoin vedoin.
"Tiedätkö, voit edelleen puhua minulle asioistasi", hän huomautti vain aavistuksen loukkaantuneeseen sävyyn.

Tyttö tuijotti tummaa karvaa, jolla antoi harjan lentää. Hevonen oli varsin puhdas jo valmiiksi, mutta siitä huolimatta reipas kumisuan pyörittäminen sai karvan pöllyämään. Hän vilkaisi punarautiaan hevosen karsinaa kohti ja pudisti pienesti päätään. Hän voisi, tietenkin, mutta siitä ei seuraisi mitään hyvää.
"En halua puhua tästä", hän totesi terävästi pitäen katseensa tiukasti hoidettavassa hevosessaan, sillä hän ei halunnut nähdä miehen ilmettä. "Mutta tiedän, ja puhun kyllä, jos se vain on jotain, mistä kannattaa puhua", hän lisäsi pehmeämmin. Ei hän halunnut haastaa riitaa Pauluksenkin kanssa. Yksi vihoitteleva mies riitti täksi päiväksi. Jos loput voisivat pysyä hänen ystävinään, olisi hän kovin kiitollinen.

"Puhua mistä?" mies kysyi takaisin, ennen kuin kyykistyi harjaamaan punaruskeat jalat ja tarkasti jokaisen kavion.

Lucy puristi suunsa suppuun ja jatkoi rivakkaa harjaamistaan. Eastcoast väisti tänään siivosti aina kun hän vähänkin hevosen suuntaan viittasi. Kenties hän oli tarmokkaamman oloinen kuin millaiseksi itsensä tunsi, tai sitten ruuna oli viime päivien aikana todennut, että joutui joka tapauksessa väistämään, joten voisi yhtä hyvin tehdä sen alusta alkaen kiltisti. Hän huokaisi hiljaa kumartuessaan nostamaan toista takasta. Hiljaisuus ei sopinut hänelle, ei silloin kun se oli niin täynnä sanoja, jotka hän vain halusi saada ulos suustaan. Olisipa Effie ollut hieman vähemmän maaninen, ja hän olisi voinut lukittautua naisen toimistoon valittamaan Ethanista. Suoristautuessaan hän vilkaisi jälleen kaltereiden lomasta viereiseen karsinaan.
"Ethanista", hän lopulta tunnusti. "Mutta en halua riidellä sinunkin kanssasi, joten antaa olla", hän lisäsi nopeasti perään. Paulukselle ei kannattanut puhua Ethanista, sen hän oli jo todennut moneen kertaan.

Paulus suoristautui karsinassa Dartagnanin pintelit käsissään. Hän kurkisti viereiseen karsinaan onnettomana.
"Kerro minulle. Mieluummin kuulen Uive… Ethanista, kuin menetän sinut", hän sanoi syvään hengittäen. Se oli tuskallisen totta. Mieluummin hän kestäisi Uivelon läsnäoloa ja Lucyn ruusunpunaisia unelmia ja kaksikon lääppimistäkin kuin joutuisi eroon parhaasta ystävästään.
"Puhu minulle."

Lucy puhdisti Eastcoastin kavioita tavallistakin tarkemmin vältelläkseen Paulukseen päin katsomista, kun mies pyysi häntä siitä huolimatta kertomaan, mikä hänen mieltään painoi. Hän halusi uskoa miestä, mutta entä jos Paulus päättäisi puolivälissä, ettei sittenkään halunnut tietää? Lucy veti syvään henkeä, nappasi pintelin ja patjan käteensä ja ryhtyi puuhaan yrittäen järjestellä ajatuksiaan.
"Riitelimme eilen illalla", tyttö tunnusti ääni värähtäen. Hän vihasi riitelyä, eikä tosiaankaan osannut kantaa sen jälkeistä syyllisyyttä harteillaan. "Se oli ihan typerää, mutta en saanut lopetettua puhelua ja sitten valvoin puolet yöstä levottomasti kierien ja nyt en vaan jaksaisi", hän huokaisi. Lucy tiesi, ettei pelkkä väsymys tuntunut näin kovin uuvuttavalta, vaikka omaa rooliaan lyhyet yöunet päivän surkeudessa näyttelivätkin. Enemmän surkeus johtui huonosta olosta, joka oli suoraa seurausta syyllisyydestä, joka nakersi sisimpää. Hän ei enää keksinyt yhtäkään hyvää syytä riidalle, eikä ollut varma, oliko keksinyt sellaista eilenkään.

"Mistä te riitelitte?" Paulus kysyi harvinaista, myötätuntoa muistuttavaa pehmeyttä muuten ilmeettömässä äänessään. Hän ei halunnut riidellä. Hän ei halunnut satuttaa Lucya enää. Hänellä oli ikävä tunne, että Ethanin hakkaaminen ei olisi naisen mieleen, vaikka jokainen solu hänessä janosi sitä - kuinka Uivelo kehtasi olla vastuussa naisen onnettomuudesta.

"En edes ole ihan varma, ei meillä ollut mitään kunnon syytä", Lucy mutisi hiljaa. Ehkä olisi ollut helpompi jatkaa mykkäkoulua, jos olisi tiennyt että riidalle oli oikea, aito syy, mutta nyt tämä tuntui vain turhalta ja typerältä.
"Lupasin aiemmin, että lähtisin hänen kanssaan hänen ystävänsä syntymäpäiväjuhliin perjantaina, mutta eilen kun puhuimme siitä, sanoin etten vielä tiedäkään ihan varmasti, jaksanko lähteä. Leirien hevosista huolehtiminen on ollut yllättävän raskasta", tyttö huokaisi. Hän nautti rutiineista ja siitä, että tunsi sekä hevosen että omistajan, mutta moista luksusta ei tällä viikolla ollut suotu. "Yhtäkkiä riitelimmekin jo ajankäytöstä ja ties mistä."

Paulus nielaisi julmat sanansa Uivelosta ja kumartui kierittämään pinteleitä Dartagnanin jalkoihin.
"Mitä Ui… hän oli mieltä?"

Lucy painoi pintelin tarrat huolella kiinni ennenkö nappasi uuden rullan käteensä siirtyessään seuraavan jalan luokse. Hän huokaisi jälleen.
"Että olen liikaa tallilla, teen liikaa töitä ja käytän liikaa aikaa ja rahaa Ivoryyn, vaikka se onkin nyt laitumella enkä tee paljoa mitään sen kanssa", tyttö mutisi. Hän ei voisi koskaan käyttää liikaa rahaa tai aikaa ruunaansa, joka antoi jokaisena päivänä enemmän takaisin kuin mitä hän koskaan voisi hevoselle antaa.

Mies veti pari kertaa syvään henkeä, ettei olisi ollut liian ärhäkkä. Hänelle Ällö-Ethanin ajatusmaailma oli aivan alien. Totta kai he viettivät aikaa tallilla ja panostivat rakkaisiin hevosiin. Varmasti Uivelo itse osti ties mitä WoWiinsa.
"Sanoiko hän, mihin sinun pitäisi käyttää aikasi ja rahasi?"

"Ei suoraan", hän vastasi yrittäessään keksiä, miten muotoilisi miehen hienovaraiset vihjaukset hänen tulevaisuudennäkymistään. Hän ei halunnut kuulostaa liian terävältä, sillä hän saattoi vain tulkita liikaa Ethanin sanoista, ja no, olisi vain ikävää kylvää enemmän kaunaa miehen ja Pauluksen väliin. Lucy elätteli edelleen toivoa, että jonakin päivänä miehet voisivat paiskata kättä keskenään ja tulla ainakin toimeen, vaikkeivät sitten ylimpiä ystäviä olisivatkaan.
"Mutta hän on kovasti puhunut sen puolesta, että hakisin Newcastleen opiskelemaan."

"Opiskelemaan mitä?" mies kysyi ja suoristautui, kun ruunan jalat olivat siististi paketissa. Hän tunsi omituisen vihlaisun. Ei hän voinut väittää kamalaksi, että Uivelo haluaisi Lucylle kirkkaamman tulevaisuuden.

"Mitä ikinä tahtoisin", Lucy vastasi. Hän tiesi omat paperinsa - niillä ei lähdettäisi opiskelemaan yhtään mitään ilman huippuhyviä suosituksia ja onnistuneita haastatteluja ja roppakaupalla tuuria. Hän oli joskus ollut luokkansa välkky, mutta siitä oli kulunut niin monta vuotta ettei hän enää edes muistanut, millaista se oli ollut.
"Mutta ei minulla ole minkäänlaista palavaa intoa sukeltaa yliopistomaailmaan. Olen onnellinen näin", hän kohautti harteitaan, taputti Eastcoastin kaulaa ja vilkaisi kännykkää räpeltävää omistajaa. No, ehkä hän voisi heittää satulan ruunan selkään. Omistaja ei ainakaan näyttänyt siltä, että oli juuri nyt tulossa itse sitä tekemään.

"Eikö hän ymmärrä sitä?" Paulus tiedusteli ja lähti käytävän toiselle puolelle käärimään pinteleitä Serpicon jalkoihin sen omistajan leikkiessä hevosen harjaamista ja letittäessä mustaa harjaa orille leperrellen.

"Ymmärtää kai", Lucy vastasi epävarmasti. Hän ei tiennyt, ymmärsikö mies todella, miten paljon hän rakasti työtään Rosings Parkissa. Ainakin Ethan oli tavattoman innokkaasti viemässä häntä milloin milläkin verukkeella pois tallilta ja hevosten luota, eikä lähestulkoon ikinä tarjoutunut tulemaan kartanolle häntä tapaamaan. Siitä hän oli tosin kiitollinen, sillä hän halusi säilyttää Pauluksen ystävyyden, eikä uskonut jatkuvan yhteentörmäilyn Ethanin kanssa auttavan asiaa lainkaan.
"Mutta hänen maailmansa on niin kovin koulutettu, akateeminen ja järjestelmällinen. Se on kuin jokin valmis putki, hän aloittaa yhdestä päästä, työskentelee ja opiskelee tiensä kohti toista päätä ja on tyytyväinen, kun pääsee sinne. Minä olen tyytyväinen tässä ja nyt", tyttö pohdiskeli. Hän ymmärsi, että korkealle kouluttautuminen kannatti työmarkkinoilla, mutta hän ei aikonut joutua enää koskaan etsimään töitä. Hänellä oli työpaikka, joka täytti kaikki hänen toiveensa ja unelmansa. Hän ei uskonut yhdenkään muun työn, varsinkaan jonkin työpöydän takaa hoidetun, koskaan tarjoavan samoja iloja ja haasteita, kuin mitä tämä työ teki.
"Kai hän on meistä se, joka ajattelee tulevaisuutta ja punnitsee sen valossa, mikä on järkevää", Lucy myönsi. Joskus hän kuuli Ethanin suusta ajatuksia, jotka olisivat sopineet paremmin tädin suuhun, kun otti huomioon, miten kovin Bethanyn äiti oli omaakin tytärtään painostanut opiskelemaan, vaikka Bethany oli kaikkea muuta kuin kirjaviisas valitsemallaan alalla.

Mies piti mielipiteensä omanaan. Hän katseli hetken, miten ajankulusta muistutettu omistaja yritti taas saada satulaa tyttöä pilkkanaan pitävän orin selkään, satuloi hevosen sitten Symphonyn suukotellessa heiluvaa turpaa ja katsoi taas aikansa, miten tyttö yritti toivottomasti väkertää suitsia hevosen päähän. Ote ei pitänyt lainkaan, joten hevonen viskoi päätään miten halusi, ja kun Paulus piteli hevosta, kuolaimet jäivät ulos suusta. Lopulta miehen kärsivällisyys loppui, ja hän varusti hevosen loppuun. Hyvänen aika sentään.
"Millaisen tulevaisuuden sinä haluat?" Paulus kysyi siirtyen Lucyn viereen ja katsoen naista alas silmäkulmastaan, kun nuoret ottivat ratsunsa ja lähtivät ulos.

Lucy lykkäsi Eastcoastin ohjat omistajan käsiin ja vilkaisi Narnian suuntaan. Hyvä, ruunikko oli teinitytön toimien myötä valmiina ulkoilua varten, joten hän saattoi vain kerätä harjapakit syliinsä ja odottaa, että voisi kadota niiden kanssa varustehuoneelle.
"En tiedä", hän myönsi vilkaisten pitkää miestä. "Jos saisin valita, en koskaan lähtisi täältä. Hoitaisin muiden hevosia päivät pitkät ja kiertelisin nummilla", Lucy pohdiskeli pieni hymynhäive suupielissään. Se tuskin olisi mahdollista; jossakin vaiheessa häneen kyllästyttäisiin tai joku hevosista kolhisi hänet niin, ettei hänestä olisi enää töihin. Voisi myös olla, että vuoden päästä hänen mielipiteensä olisi toinen, kun sateisten kura-aamujen ankea arki osoittautuisi ylivoimaiseksi.
"Haluaisin vain olla onnellinen, mutta niin kai me kaikki", hän naurahti kaihoisasti. Onnen etsiminen taisi olla kerrassaan mahdoton tehtävä.

"Etkö ole nyt onnellinen?" Paulus kysyi huolissaan. Alku - Pauluksen tulevaisuus - kuulosti lohduttavasti siltä, että Lucy haluaisi viettää elämäänsä täällä, mutta loppu jätti miehen epävarmaksi.

"Olin eilen", Lucy tunnusti surua äänessään. Hän rakasti elämäänsä täällä, eikä ainoastaan sen takia, miten tämä oli ensimmäinen kerta hänen elämässään, kun hän saattoi oikeasti päättää itse omista asioistaan. Hän rakasti työtään, vaikka mielellään marisikin oikeassa seurassa hevosenomistajista, valmentautujista ja hevosistakin. Hänellä oli ympärillään hyviä ystäviä ja upeat työtoverit, eikä hän nähnyt mitään syytä, miksei voisi elää onnellisena Rosings Parkin mailla seuraavaa puolikasta vuosisataa.

Ja Uivelon takia nainen oli nyt onneton? Pauluksen rystyset valkenivat, kun hän harppoi pakit käsissään kohti varustehuonetta Lucy todennäköisesti vierellään.
"Voinko tehdä jotain puolestasi?"

Lucy soi pienen, mutta aidon hymyn Paulukselle.
"Teit jo riittämiin", hän vakuutti. Kalpeat kasvot näyttivät edes hetken pirteämmiltä kun Lucy vei harjapakit paikoilleen, mutta väsymys palasi silmiin, kun ajatukset harhailivat takaisin riitaan ja sovintoon, jota hänen pitäisi seuraavaksi yrittää hieroa. "Olet ihana", hän ilmoitti miehelle, joka oli jälleen kerran osoittanut olevansa painonsa verran kultaa, ja kurkotti tönäisemään käsivartta.

Paulus hillitsi halunsa sulkea Lucyn syliinsä ja laski katseensa, etteivät eripariset silmät olisi kavaltaneet samaa kaipausta.
"Mene päiväunille. Minä teen sinunkin hevostesi päivätallin", mies kehoitti.

"Etkä", Lucy vastusti enemmän tavasta kuin tarpeesta. Ajatuskin päiväunista oli lohdullinen, sillä silmäluomet tuntuivat perin raskailta. Ei hän silti voisi töistään luistaa, vaikka miten väsyttäisi. Kesken päivää lähdettiin vapaille vain terveyskeskuksen kautta, eikä yksikään hevosista ollut ainakaan vielä häntä siihen kuntoon telonut.
"Mutta oli kilttiä tarjoutua", hän vielä lisäsi hymyillen lämpimästi. Hetkeksi hän oli saanut parhaan ystävänsä takaisin ja kaikki oli ollut ihan kuten ennenkin. Hän ei aikonut luopua siitä päiväunien tähden. Hänhän saattaisi vaikka herätä takaisin siihen epämääräiseen rinnakkaistodellisuuteen, jossa Paulukselle puhuminen oli aina pitkällisen harkinnan takana ja täynnä ahdistavaa hiljaisuutta.

"Kyllä", Paulus vastasi ja tarttui naista päättäväisesti olkapäistä. Hän pyöräytti Lucyn ympäri ja lähti marssittamaan tätä edessään kohti tammakäytävän päädyssä olevia ovia.
"Äläkä kitise vastaan - tai tuuppaan sinut jokeen. Sitten ei enää väsytä."

"Totta", Lucy naurahti laittamatta vastaan, kun mies lähti taluttamaan häntä kohti ovia. Hetken teki mieli vastustella ihan vain jotta hän näkisi, toteuttaisiko Paulus todella uhkauksensa, mutta ehkäpä se oli kysymys, johon hän ei tosissaan vastausta kaivannut.
"Olet mahdoton. Kantelen sinusta Effielle", hän kiusasi pilkettä silmäkulmassa. Effie tuskin yllättyisi yhtään mistään, mitä hän voisi miehestä sanoa.

"Senkus", mies murahti lämpimään sävyyn yrittäen kovasti keskittyä ajattelemaan Lucya vain ystävänään. Hän marssitti naista edessään ulos ovista ja kohti metsikköä, jonka takana joen yli kulkeva kivisilta oli.
"Minä voin tehdä myös iltatallin puolestasi. Lepää vain rauhassa."

"Aiotko saattaa minut ovelle asti?" Lucy kysyi kulmaansa kohottaen. Hän oli olettanut miehen kääntyvän tallin ovilla ympäri, mutta ei. Yhä edelleen häntä marssitettiin kohti kartanoa päättäväiseen tahtiin.
"Etkä tee, tulen kyllä tekemään sen", hän vastusti jälleen kerran. Paulus tuskin vastusteluja uskoisi, joten hän laittaisi herätyksen hälyttäämään hyvissä ajoin ennen tallivuoroa, jotta hän todella muistaisi lähteä iltatallia tekemään.

"Miksei", Paulus vastasi Lucyn kysyessä ovelle saattamisesta. Ainakin hän voisi varmastaa, että nainen menisi sisälle asti.
"Ja miksi et ota apuani vastaan?"

"Löydän kyllä perille ihan itsekin", hän naurahti pudistaen pienesti päätään. Paulus oli mahdoton, mutta ehkä juuri tämän samaisen jästipäisyyden takia, joka nyt ajoi miestä saattamaan hänet aina kartanon ovelle asti, olivat hekin aikanaan tutustuneet kunnolla.
"Koska et voi tehdä kaikkea puolestani", Lucy perusteli vilkaisten olkansa yli miestä. Hän yritti hidastaa vauhtiaan lähinnä testatakseen, päästäisikö mies hänet rinnalleen kävelemään vai aikoiko toinen todella taluttaa häntä edessään kartanon puutarhan takana oleville oville saakka.

"Enhän minä kaikkea olekaan tekemässä. Tarjoan sinulle yhden puolikkaan vapaapäivän", Paulus vastasi järkähtämättömänä. Kun nainen hidasti vauhtiaan, mies yritti kopata tämän syliinsä ja jatkaa matkaa rivakoin harppauksin.

"Effie tappaisi minut jos tietäisi", Lucy naurahti, tosin ääni muuttui pian kiljahdukseksi, kun mies tarttui häneen. Olisi ehkä pitänyt sittenkin kävellä toisen edellä kartanolle. Se olisi ollut vähemmän noloa kuin tulla kannetuksi.
"Paulus!" Hän protestoi nauraen. "Laske minut alas!"

"Eikä tappaisi eikä tule tietämään", mies vastasi ja epäröi, kun Lucy käski häntä laskemaan naisen alas. Ennen Uiveloa hän ei olisi joutunut miettimään tätä; hän oli vain osannut olla luonnollisesti naisen seurassa, olla oma itsensä. Ei ollut iso asia, jos hän halasi Lucya tai suukotti tämän ohimoa tai koppasi naisen syliinsä - nyt hänen oli mietittävä jokaista elettään, sillä ehkä hänellä ei ollut lupaa niihin. Ehkä ei ollut koskaan ollutkaan, mutta hän ei ollut tajunnut sitä. Käskikö Lucy häntä puolivillaisesti leikillään, kuten ennen vai tosissaan, koska Paulus toimi väärin, koski naiseen vastoin tämän tahtoa?
"Miksi?" hän kysyi varovasti ja puristi naisen kevyesti rintaansa vasten kuin ei olisi halunnut laskea irti.

Siitä Lucy ei ollut lainkaan niin varma. Effie tuppasi saamaan asioita tietoonsa, vaikka miten olisi voinut kuvitella, ettei kukaan koskaan saisi niistä kuulla. Varsinkin, jos kyseiset asiat koskivat tallia, jota nainen pyöritti armeijallisella järjestelmällisyydellä. Mikään ei jäänyt Effieltä huomaamatta, paitsi ehkä se seikka, että hän oli ristittänyt Ivoryn suitset eripäin kuin yleensä.
"Koska minulla on kaksi loistavasti toimivaa jalkaa", hän naurahti selitykseksi kääntäen päätään sen verran että saattoi katsella miehen kasvoja alaviistosta. Pauluksen sylissä ei ollut ollenkaan niin huono olla kuin joku olisi voinut kuvitella katsellessaan juroja kasvoja. Mies oli kaikkea muuta kuin kylmä ja kova, kunhan vain löysi tiensä ulkokuoren terävien särmien seasta sisemmäs.

"Hyvä on", Paulus vastasi vaisusti ja laski Lucyn varovasti jaloilleen. Hän painoi katseensa, astui kauemmas, sulloi kädet taskuunsa ja lähti kävelemään kartanolle naisen vierellä. Miksi hänen piti olla näin toivoton?

Lucy kohotti kulmaansa yllättyneenä siitä, että mies oli tehnyt mitä hän oli pyytänyt.
"Mikset voinut uskoa minua niinä kertoina kun sanoin etten halua jokeen uimaan?" Hän kysyi naurua äänessään. Lucy oikoi paitaansa ja asteli kohti kotia vilkuillen miestä osin kummastuneena ja osin huolestuneena. Hän oli onnistunut unohtamaan edellisen illan surkeuden, mutta miehen maahan painunutta katsetta seuratessa kaikki se nauru, mitä Paulus oli onnistunut häneen hengittämään, tuntui kuihtuvan ja hiipuvan pois.

"Montako kertaa olen tehnyt niin?" Paulus kysyi katsellen vihreänä hehkuvaa, tummaan jokeen loivasti viettävää rinnettä, aukeaa reunustavaa metsää ja edessä nousevaa, vaaleaa kartanoa. Ei hänen pitäisi edes ajatella tällaisia. Lopeta heti. Sentään hän oli ottanut yhden askeleen eteenpäin: hän oli keskustellut sivistyneesti Uivelosta - kuin ystävä. Luoja tiesi, ettei Lucyn pitäisi ikinä ajatella häntä muuna. Joku oli joskus verrannut häntä myrkkyyn.

"En ole laskenut", Lucy myönsi ja kurkotti tönäisemään kevyesti miehen lihaksikasta käsivartta. Paulus tuntui niin kovin vaisulta yllättäen, tai ehkä hän vain huomasi miehen pohdiskelevan poissaolevuuden vasta nyt kun ei itse keskittynyt rypemään surkeudessaan tai nauramaan kuin mitään ongelmia ei olisikaan.
"Kaikki kunnossa?" Hän kysäisi kallistaen hieman päätään. Oliko hän tosissaan alkanut niin huonoksi ystäväksi, ettei enää huomannut muiden murheita omiltaan? Ehkä hän olisi siinä tapauksessa ansainnut vielä yhden jokikylvyn lisää.

"Joo", mies vastasi katsomatta Lucyyn. Sairas paskiainen, kehdonryöstäjä.
"Löydät varmasti tästä perille", hän sanoi nyökäten kohti mökkisiipeä ja väläytti naiselle vaisun hymyn, ennen kuin kääntyi kannoillaan, survoi kädet syvemmälle taskuihin ja köyristi hartioitaan lähtiessään harppomaan takaisin tallia kohti.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   Pe Heinä 10, 2015 6:51 pm

Perjantai 26. kesäkuuta 2015, kello 18:20

Kouluvalmennusleiri oli melkein lopussa, mutta Paulukselle ei koittaisi lomaa leireistä. Huomenna koululeiri loppuisi päätöskisoihin - ja sunnuntaina saapuisivat kenttäleirin osallistujat. Kisoja edeltävä perjantai oli aikataulutettu sisällyttämään puolen tunnin yksityisvalmennus ja konsultaatio jokaiselle kahdeksalle ratsastajalle, joten hevosista vastuuseen laitetut työntekijät saivat olla tarkkana sen kanssa, monelta toivat minkäkin ratsun sisään. Mies vilkaisi suttuista, ruttuista paperinpalaa, jolle oli kirjannut Effien huolitellun aikataulun: Demi Summers ja Narnia sekä Audrey Wright ja Vogue olivat saaneet sessionsa aamulla, Parker Ford ja Niagara sekä Symphony Simmons ja Serpico iltapäivällä. Nyt hänen ja Lucyn olisi lähetettävä viimeiset neljä sopivin väliajoin D-kentälle Caitlinin luo C-kentän lämmittelystä. Sää oli puolipilvinen ja uhkaili sateella, mutta valmentaja oli sijoittanut itsensä ulos maneesin sijaan. Useampi nuorista protestoi keskenään moista idioottimaista älynväläystä.
Paulus seisoi C-kentän laidalla vilkaisten välillä kelloaan ja välillä D-kentän suuntaan. Dartagnanin valmennusta oli jäljellä vielä kymmenen minuuttia, mutta mies voisi vannoa, ettei hevonen ollut laukannut askeltakaan. Seuraavana O'Connorin katseen alle lähtisi rumanaamainen ruunikko ja sen siniverinen omistaja, jotka näyttivät hyvin vaikuttavilta jo lämmittelyssä. Miehen katse seurasi ruunan joustavaa, rytmikästä koottua ravia ja rauhallista, rentoa ratsastajaa hetken melkein kateellisena. Adagion jälkeen koittaisi Narttukaksosen ja Diamanten vuoro; Lucy oli varmaankin varustanut hevosen valmiiksi. Se tulisi lämmittelyyn, kun Dartagnanin valmennus loppuisi. Sitten olisi vielä Eastcoast, jonka ratsastaja näytti huomattavasti vähemmän elegantilta kuin Lady jotakin. Paulus siirtyi kentän toiselle laidalle, mistä näki paremmin valmennukseen.

Caitlin oli toistanut samoja ohjeita jo useamman minuutin ajan hiljaiselle Lillianille, mutta arka tyttö ei ollut edelleenkään onnistunut korjaamaan jännittynyttä istuntaansa ja kovaa kättään. Punarautias ruuna viuhtoi kiukkuisena hännällään ja ravasi turpa taivaissa vältellen silmät muljahdellen kovaa kuolaintuntumaa ja jokaisella askeleella selkää vasten tömähtäviä istuinluita. Häneltä alkoi olla keinot vähissä, kun vähääkään vaativampi sävy äänessä sai ratsastajan niiskuttamaan lohduttomana.
"Käynti!" Hän huikkasi kun Dartagnan näytti valmiilta repimään ohjat ratsastajansa käsistä viskoessaan päätään raviaskelten tahdissa. Caitlin viittoi tytön ratsastamaan luokseen keskelle kenttää. Hän nappasi punarautiaan ruunan suitsista kiinni ja tuijotti hetken salamoivia silmiä, kunnes saattoi luottaa siihen, ettei ruuna söisi häntä, vaikka hän siirtäisi katseensa ratsastajaan. Valmentaja jakoi ohjeita rauhallisella, pehmeällä äänellä muistaen aina välissä kertoa, mitä kaikkea Lillian teki jo nyt oikein, jotta arka teini ei poistuisi täältä itkien.
Lucy saapui tallista kiireisin askelin ja vilkuili niin kiivaasti olkansa yli, että lähes kompastui omiin jalkoihinsa. Ylimielinen teinityttö kauniin joskin katkeran ruunansa kanssa ei suostunut ymmärtämään, ettei vielä ollut heidän aikansa siirtyä lämmittelyyn, mutta kuten Lucy helpotuksekseen huomasi, ei teräksenharmaata turpaa näkynyt tallin ovensuussa. Ehkä Diamante seisoi edelleen karsinassaan, jonne hän oli varustetun ruunan jättänyt.
"Ollaanko me edelleen aikataulussa?" Hän päätyi kysymään paikallistettuaan Pauluksen ja kiidettyään miehen luokse. Keskiviikon surkeuteen verrattuna Lucy näytti suorastaan säteilevältä pieni hymy huulillaan, vaikka vaalea tukka hapsottikin joka suuntaan. Pitäisi käydä kampaajalla, sillä hiukset olivat jälleen kasvaneet kesästä innostuneena aivan liikaa. Hän vilkuili rannekelloaan levottomana - entä jos Eastcoastin omistaja ei nyt saisikaan varustettua ruunaansa itse vaikka oli juuri ajanut hänet pois voidakseen tehdä sen kaikessa rauhassa? Tai ehkä typerä neiti ylimielinen pamahtaisi Diamantensa kanssa kentälle lämmittelemään liian aikaisin. Juuri nyt Lucy vihasi Effien tarkkoja aikatauluja.

"Joo", Paulus vastasi ja katseli pienenä kentällä näkyvää raudikkoa vilkaisten välillä olkansa yli Adagioon. Kun raudikko lähti kentältä, ratsastaja jalan vieressään, käsivarren mitan päässä hevosesta, mies viittasi ruunikolle, joka siirtyi nelitahtisessa, rennossa käynnissä C-kentältä D-kentälle. Noin neljää minuuttia myöhemmin Diamante saapui lämmittelykentälle ratsastaja selässään; Fiona selasi facebookia hevosen tehdessä alkukäyntejä.
"Miltä tallissa näytti?" mies kysyi katsellessaan Adagion valmennusta toivoen, että olisi ollut lähempänä.

Hyvä, edes jokin siis toimi kuten piti. Lucy veti syvään henkeä ja vakuutteli itselleen, että pahin oli jo takanapäin. He selviäisivät kyllä. Huomenna olisi enää kisat ja sen jälkeen koittaisi vapaus näistä teineistä, joskin uudet saapuisivat heti perään.
"Neiti Kaikkitietävä halusi hoitaa itse hevosensa, mutta kai sitä pitää mennä vahtimaan kohta, jotta ne myös oikeasti ovat kentällä silloin kun pitäisi", Lucy puhahti silmiään pyöräyttäen. Oli tämäkin, valvoa nyt viisitoistavuotiaita. Ihan kuin teinit eivät olisi itse osanneet kellosta katsoa, monelta oli heidän vuoronsa olla kentällä (eivät osanneet, se oli jo todistettu). "Tuon kanssa saa varmaan mennä taas auttamaan", hän jupisi hiljaa kun vilkaisi raudikkoa ja hiirulaista, joka talutti omaa hevostaan niin kauhistuneen oloisena, ettei Lucy ymmärtänyt, miksi mokoma etuoikeutettu kakara oli edes hevosensa halunnut.
"Ainakin yksi ratsastajista tietää mitä tekee", Lucy hymähti vilkaistessaan Adagiota, jota taitava ratsastaja työsti valmentajan jakamattoman huomion alla erilaisilla tehtävillä. Ruunikko vaikutti perin mukavalta hevoselta, eikä ratsastajakaan ollut pahimmasta päästä. Ainakin siniverinen tyttö oli hoitanut itse hevosensa suurimman osan ajasta.

"Joo", Paulus vastasi. Hän ei ollut osannut halveksia siniveristä tyttöä, joka oli hiljainen, kohtelias ja itsenäinen toimissaan - ei ainakaan, kun ympärillä oli Narttukaksoset ja Uusavuttomat ja Nirso. Mies ei tiennyt, miten Didin kärsivällisyys oli riittänyt ruoasta jatkuvasti valittavan Parker Fordin kanssa. Onneksi nämä lähtisivät huomenna.
"Menetkö sinä vai menenkö minä?" hän kysyi nyökäten kohti rautiasta, jota Lillian väisti peloissaan. Diamanten Narttukaksonen oli jo laittanut puhelimen pois ja ryhtynyt ravaamaan. Fionaa Paulus ei voinut sietää. Kaikista pahinta tässä oli se, että tämä oli lahjakas lahjakkaalla hevosella; ylimielinen laiskuus ei menoa haitannut, kun nukenkasvoinen tyttö istui hyvin ja hevonen teki loput melkein ajatuksen voimalla. Nytkin se ravasi aktiivisesti ja pehmeästi volteille taipuen, vaikka Fiona vain mukaili helposti istuttavaa ravia ja käänsi hevosta välillä ilmeisen tylsistyneenä.

Lucy seurasi teräksenharmaata ruunaa, joka liikkui hyvin, vaikka ratsastaja ei tehnyt yhtään mitään. Mitä kaikkea ratsukko olisikaan voinut saada aikaan, jos molemmat olisivat tehneet töitä yhdessä! Sen sijaan hevonen teki kaiken työn ja ratsastaja vain keräsi kunnian. Luoja mitä porukkaa.
"Minä menen", hän vastasi, soi pienen hymyn miehelle ja palasi tallin suuntaan. Hän nappasi Dartagnanin omistajansa käsistä omiinsa ja napakasti komentaen lähti viemään raudikkoa karsinaan. Hän voisi samalla varmistaa, että Eastcoast olisi todella valmiina lähtemään lämmittelyyn, kun Fiona siirtyisi Diamanten kera valmennukseensa.
Caitlin lateli tehtäviä taidokkaalle ruunikolle ja lahjakkaalle ratsastajalle armoa antamatta - tänne oltiin tultu tekemään töitä, joten nyt niitä myös tehtiin. Vaikka ratsastaja joutui useamman kerran pyyhkäisemään hikeä otsaltaan, ei se tuntunut hidastavan tahtia. Adagio liikkui upeasti, tanssi kentän halki täynnä karismaa ja esitteli täsmällisiä, oikeaoppisia liikkeitä ratsastajansa pyynnöistä. Caitlin kehui ratsukkoa nähdessään sen aiheelliseksi, mutta keskittyi enemmän tarjoamaan lisää kehittymisenkohteita, jotta selkeästi töitä menestyksensä eteen tekevä ratsastaja voisi kehittyä tahtonsa mukaan. Hän pyysi hidastamaan käyntiin pitkäksi venähtäneen laukkatyöskentelyn jäljiltä, antoi vielä viimeiset ohjeensa hevosen rinnalla kävellen ja lähetti ratsukon loppuverryttelyyn. Hän vilkaisi kelloaan ja viittoi Paulusta lähettämään seuraavan ratsukon paikalle. Kyllä se tästä. Ainakin kohtelias siniverinen vaikutti tyytyväiseltä valmennuksensa antiin, joten ehkä edes yksi kahdeksasta saisi tästä leiristä irti sen, mitä oli tullut hakemaankin. Luoja tiesi, ettei ylimielinen Westin tyttö ainakaan saisi.

Paulus lähetti Fionan O'Connorille ja katsoi synkästi haukotuksen peittävän tytön selkää. Adagio lähti maastoon loppuverryttelyyn, sen ratsastaja hevosta hellästi taputellen. Mies oli lähdössä katsomaan, miten tallissa meni, kun viimeinen ratsukko vihdoin ilmestyi lämmittelemään. Paulus siirtyi valmennuskentän laidalle katselemaan valmennusta ja toivoi Lucyn liittyvän pian seuraan. Dartagnan ei ollut edes hionnut, kun ratsastaja uskalsi antaa sen hädintuskin ravata, joten hevosen purkamiseen tuskin menisi kauaa.

Caitlin ei kauaa katsellut teinitytön laiskottelua, vaan pyysi nostamaan jalustimet ristiin kaulalle. Ainakin he voisivat keskittyä istuntaan, jos kerran kaiken muun ruuna hoiti ratsastajansa puolesta. Hän ei koskaan lakannut ihmettelemästä, miten niin lahjakkaat ratsastajat kuin Fiona antoivat taitojensa mennä täysin hukkaan luottaessaan hevosen kykyihin korvata omat puutteet. Fiona olisi voinut kohota kansainvälisille kentille omalla työllään, vaan ei. Moinen ei käynyt teinin mielessäkään.
"Eastcoastin pintelit olivat mukamas hukassa. Yllättävää kyllä, ne löytyivät juuri sieltä mistä pitikin", Lucy huokaisi silmiään pyöräyttäen liittyessään lopulta seuraan. No, ainakin ratsukko oli lähes ajoissa lämmittelemässä ja Dartagnan oli päässyt varusteistaan. Hän seurasi hetken teräksenharmaata kimoa ja teinityttöä, mutta tylsistyi nopeasti. Fionan kaltaiset ihmiset saivat ratsastamisen näyttämään aivan liian helpolta - tai ehkä se oli enemmänkin Diamanten kaltaiset hevoset.

"Toivon, että hän tippuisi naamalleen. Tekeekö se minusta pahan ihmisen?" Paulus kysyi hiljaa kumartuen Lucyn puoleen ja tuijotti Fionaa, joka oli niin ollakseen. Hän vilkaisi myös lämmittelykentän suuntaan, mutta käänsi katseensa nopeasti. Tuskin hevosraasua tarvitsi potkia ihan noin tarmokkaasti, että jalat viuhtoivat kuin tuulimylly ja koko tuhdimpi tyttö hytkyi satulassa ohjat aaltoillen.

Lucy kikatti hiljaa miehen kysymykselle. Hän pudisteli päätään - ei todellakaan tehnyt! Hän toivoi aivan samaa seuratessaan Fionan ja Diamanten menoa.
"Ehkä olemme onnekkaita ja Diamante säikähtää jotakin", hän lisäsi saatuaan kikatuksensa kuriin. Lucy piti tarkoin katseensa poissa Eastcoastista ja tuon ratsastajasta, sillä tiesi verenpaineensa nousevan pilviin pelkästä vilkaisustakin. Onneksi Caitlin ei kauaa moista katselisi, vaan laittaisi tuhdin teinin ojennukseen - ainakin siksi puoleksi tunniksi, kun ratsukko olisi valmentajan silmien alla.

Paulus hymyili ja katsoi naista lämpimästi silmäkulmastaan. Hän nautti siitä, kun sai Lucyn nauramaan tai edes hymyilemään. Ehkä se tarkoitti, että hänelläkin oli toivoa ihmisenä - ellei nainen sitten nauranut hänelle.
"Olisimmepa niin onnekkaita, että tuo kakara myös putoaisi", mies huokasi ja vilkaisi toiveikkaasti kenttien pohjoispuolelle kohonneita kisakarsinoiden rivistöjä. Valitettavasti he olivat tehneet niin hyvää työtä, ettei ollut mitään toivoa siitä, että ne yhtäkkiä romahtaisivat. Mies vilkaisi kelloaan. Kohta olisi Eastcoastin vuoro. Hän pohti kumpaa ratsastajaa O'Connor inhosi enemmän - sillä pakkohan naisen oli! Molemmat olivat uskomattomia luupäitä palautteen vastaanottamisessa ja elivät ylimielisessä kuplassa; toisen kupla vain perustui taitoon ja toisen harhaluuloon.

Lucy katseli tyytyväisenä, kuinka valmentaja pyysi ratsukon luokseen keskelle kenttää. Ehkä Caitlin antaisi Fionan kuulla kunniansa ja haukkuisi teinin maan rakoon - vaan se taisi olla turha toivo, sillä hetkeä myöhemmin ratsukko jatkoi ylimielisyyden värittämää työskentelyään uuden tehtävän parissa. Hän huokaisi hiljaa. Miten maailmaan mahtuikin tällaisia ihmisiä.
"Nimbus näytti nauttivan olostaan täysin rinnoin aiemmin päivällä. Se makoili kyljellään ja tuhisi onnessaan, kun kävin hakemassa Ciceroa sisään", Lucy sanoi pehmeän naurahduksen kera. Kärpäskimo oli näyttänyt ottavan kaiken riemun irti kesästään laitumella ilman vahdittavaa varsaa. Hän vilkaisi kelloaan kun valmentaja lähetti toiseksi viimeisen ratsukon ulos kentältä ja valmistautui vastaanottamaan viimeisen. Hän ei ollut aivan varma, miten he olivat pysyneet näin tarkasti aikataulussa, mutta luojalle kiitos siitä, että he olivat pysyneet. Hän ei olisi kestänyt enää enempää marinaa ratsastajilta, sillä jo kentän käyttäminen maneesin sijaan oli saanut aikaan varsinaisen jupinameren.

Eastcoast ja Diamante vaihtoivat kenttiä, ja Paulus tiesi masentuneena, että kimon purkaminen olisi varmaan hänen vastuullaan. Kun kerran osallistujilla oli mahdollisuus käyttää heitä, Fiona ei tosiaan jättänyt sitä käyttämättä. Ruuna kuitenkin verryttelisi vielä aikansa, ja mies arveli, että heti, kun se siirtyisi käyntiin, tyttö kaivaisi facebookin esiin.
"Mitä luulet, että tässä tapahtuu?" hän kysyi matalasti Lucylta, kun mustanruunikko ratsastajineen siirtyi O'Connorin katseen alle.

Lucy vilkaisi ratsukkoa kulmiaan kurtistaen.
"Kolme kierrosta ja he ovat keskellä puhuttelussa", hän veikkasi seuratessaan, miten ratsastaja potki ruunansa kylkiä ja repi suuta. Eastcoast laahusti takaosa kilometrin päässä takanaan, eikä tosiaankaan näyttänyt kouluhevoselta, tuskin edes ratsulta. Ei kestänyt kuin puolitoista kierrosta, kun Caitlin viittoi ratsastajan luokseen, puhui hetken ratsukkoa ympäri kiertäen ja eri kohtia osoitellen ja lähetti hevosen uudestaan kiertämään kenttää ympäri.
"Jos Ivory koskaan näyttää tuolta, lyö minua pesäpallomailalla", Lucy mutisi hiljaa suupielestään, kun mustanruunikko siirtyi raville.

"Se ei ole mahdollista", Paulus protestoi kuiskaten, "olet luonnollinen ratsastaja. Et voisi koskaan saada hevosta näyttämään tuolta." Nainen ei myöskään näyttäisi Camillalta, jonka olemus muistutti jääräpäistä 5-vuotiasta, kun tyttö kävi väittämään vastaan valmentajalle. Ilmeisesti hevonen ei liikkunut kunnolla eteenpäin, jos sitä ei potkaissut.

Hän ei ollut niin varma siitä, mutta hymyili silti kiitollisesti miehelle. Ehkä hän ei tuhoaisi kaunista kimoaan vaikka sen liikutus olikin yksin hänen harteillaan.
"Toivotaan että olet oikeassa", Lucy hymähti ja säpsähti, kun Camilla potkaisi ruunan kylkiä niin voimakkaasti, että ääni kantautui heidän korviinsa asti. Eastcoast otti muutaman reippaamman askeleen eteenpäin potkun ajamana, mutta valmentajan terävä ääni pakotti ratsastajan pian tuomaan hevosen jälleen keskelle kenttää. Hyvää asiakaspalvelua tai ei, Lucy oli tavattoman tyytyväinen siihen, ettei heillä katseltu moista ratsastusta hyvällä.
"Hevosparka", hän surkutteli kääntäessään katseensa pois kentältä. Ehkä hänen ei tarvinnut nähdä tätä. Oli helppo ymmärtää, miksi Eastcoast ei osoittanut suurta kiintymystä ihmisiin. Ei hänkään olisi osoittanut, jos kohtelu olisi tuota luokkaa.

"Niinpä", mies murahti. Ehkä ruuna nakkaisi tytön selästään. Se voisi olla todennäköisempää kuin automaatti-Diamante heittämässä Fiona selästään.
"Minä käyn purkamassa Diamanten ja tulen sitten takaisin", hän lupasi, kun tyttö rykäisi heidän takanaan pidellen hevosensa ohjia ärtyneenä jalkateräänsä naputellen. Paulus otti ohjat, ja Fiona lähti puhelintaan selaillen kävelemään kartanoa kohti, kun kimo oli kadonnut tallia kohti.

"Okei", Lucy vastasi nyökäten. Hän jäisi katsomaan hevosparan pahoinpitelyä ja peittelemään epäuskoisia ilmeitään parhaansa mukaan. Valmentaja taisi tosin saada jonkinlaista otetta touhuun, kun nostatti jalustimet kaulalle ja pakotti ohjan pitkäksi ajaakseen läpi istunnan merkitystä. Hän ei ymmärtänyt, miten Caitlinin kasvoilla pysyi sama ilmeetön olemus - miten valmentaja ei tuominnut moista toimintaa tiukasti ja hyökännyt terävin sanoin hevosen potkimiseen ja riuhtomiseen? - ja miten valmentaja saattoi puhua niin kohteliaasti ratsastajalle, joka olisi ansainnut huudot ja enemmänkin. Hän tosin huomasi, miten terävältä punapään kulku näytti, joten ehkä tyyni ulkokuori kätki jotain muuta sisälleen.

Paulus palasi varttia myöhemmin kentän toisella puolella olevasta metsästä ja pujottautui sen laidalla kulkevan sähköpaimenen lomasta. Hän oli vienyt ruunan samantien takaisin ulos riisuttuaan sen varusteista ja huuhtaistuaan hienoa työtä tehneen, pienen hevosen. Mies kiersi kentän ja parkkeerasi itsensä takaisin Lucyn viereen.
"Miten täällä on mennyt?"

"Ei kummoisesti", Lucy vastasi ja nyökkäsi kohti kenttää, jolla ratsukko pyöri. Camilla ei enää repinyt Eastcoastin suuta yhtä pahasti, mutta sen sijaan paikkasi puuttuvaa tasapainoaan puristamalla tiukasti koko jalallaan hevosen kylkiä lähes jatkuvasti. Caitlin näytti antaneen periksi sen kohdalla ja keskittyvän enemmän siihen, ettei tyttö enää repinyt ruunan suuta, kun ratsu ravasi soikeita ympyröitä kentällä.
"Onneksi viikko on jo näin siististi paketissa", hän huokaisi hiljaa. Saisi nähdä, millaisia leiriläisiä sunnuntai toisi tullessaan.

"Hevosraasu. Effie mainitsi, että se muuttaa tänne", Paulus kertoi ja nyökkäsi helpottuneena viikon lopulle. Voisi olettaa, että kun kenttäleirin osallistujat olivat pääasiassa maajoukkueista, nämä osaisivat ratsastaa ja käsitellä hevosiaan; ei tarvitsisi nähdä tällaista näytöstä.

"Voi ei", Lucy huokasi. No, ehkä siitä olisi hyötyäkin: ainakin heidän valmentajansa olisivat katsomassa ratsukon perään. Kuka ties Camilla saataisiin opetettua edes kelvolliseksi ratsastajaksi ja Eastcoast välttyisi edes osalta potkuista, joita teini nyt ruunalle jakeli aiheetta. Caitlin näki sopivaksi päättää valmennuksen siihen hetkeen ja lähetti ratsukon loppuverryttelyyn.
"Hyviä illanjatkoja!" Valmentaja huikkasi tallityöntekijöille lähtiessään kentältä aavistuksen kankeasti onnahdellen. Lucy ei edes halunnut arvuutella, mihin valmentaja oli tällä kertaa itsensä telonut.

"Samoin", Paulus vastasi ja katsahti sitten verryttelevää ratsukkoa.
"Kivi-paperi-sakset kumpi katsoo purkamisen?" hän kysyi virnistäen Lucylta ja nyökkäsi ruunaa kohti.

"Kuulostaa hyvältä", Lucy virnisti vastaukseksi ja kohotti kätensä valmiina mittelemään töiden jakamisesta kerrassaan aikuisella tavalla. Hän kääntyi katsomaan miehen puoleen käsi nyrkissä ja päätyi läväyttämään ilmoille sakset kun oikea hetki koitti.

Paulus valitsi aina kiven, sillä koki sen kuvaavan miehekkyyttään - mutta nähdessään naisen sakset, yritti vaihtaa omansa paperiksi.

"Älä edes yritä", Lucy nauroi huomatessaan, miten mies oli aukaisemassa nyrkkiään. "Minä puran Eastcoastin."

"No, miten haluat. Minä olisin kyllä voinut tehdä sen", Paulus vetosi. Lucy oli vaikuttanut perin uupuneelta leirihevosten hoitoon eikä mies halunnut naisen palavan loppuun; vasta ensimmäinen leiriviikko oli lopuillaan. Mikäli nainen piti päänsä, mies lähti tekemään illan laidunkierrosta hakien muutaman koirista seurakseen.

Lucy piti päänsä. Hän oli hävinnyt leikkimielisen kamppailun rehdisti, joten hän otti vastaan Camillan ojentamat ohjat kun teini päätti loppuverryttelyn riittävän ja lähti taluttamaan ruunaa tallia kohti. Hän jutteli hevoselle hiljaisella äänellä, lähinnä pahoitellen sen julmaa kohtaloa kun ratsastajaksi oli sattunut tuollainen kakara, ja purki ruunan reippaasti. Hän pesi hikiset kyljet, harjasi tumman karvan ja heitti lopulta ohuen loimen hevosen selkään jättäessään ruunan karsinaan. Sen voisi viedä ulos iltatallin viimeisenä hommana, mutta ainakin hän yrittäisi antaa hevoselle hetken rauhaa tallin lämmössä.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   Pe Heinä 10, 2015 6:54 pm

Tiistai, 7. heinäkuuta 2015, kello 9:22

Valmennusleirien rytmi alkoi muuttua rutiiniksi, kun kesän kolmas leiri lähestyi puoliväliä. Silti Paulus odotti syksyä, kun aikataulu normalisoituisi ja hänen vastuullaan olisivat omat, tutut viisi hevosta - ja niiden mukavat omistajat, jos kultapoikaa ei laskettu. Koululeirin jälkeen kenttäleiri oli ollut suorastaan mukava kokemus, sillä jokaikinen osallistuja osasi ratsastaa ja myös osallistui hevostensa hoitoon, vaikka sitten muuan hienohelman tapauksessa lähinnä valittamalla kaikesta mahdollisesta - kyllä, juuri sinua ajattelen Claire mikälie, Paulus sähkötti universumille. Kaksi päivää sitten oli alkanut alkukesän viimeinen leiri, Teddy Morlandin valmentama esteviikko. Nämä nuoret vaikuttivat ronskimmilta kuin kouluratsastajat, mutta joukkoon sopi aivan omanlaisiaan persoonia, kuten jostain syystä jatkuvasti ongelmissa oleva Katie ja ranskalaismalli Chantelle, joka kävi pahasti Pauluksen hermoille. Miehelle oli aivan helvetin sama miten hevosia käsiteltiin Ranskassa tai miten käytävä lakaistiin tai miten harjapakin sisältö oli järjestetty kotona.
Leiriläiten kokoonpano oli nyt Morlandin teoriakäsittelyssä neuvotteluhuoneessa, ja heidän tulisi alkaa valmistella ensimmäisen ryhmän hevosia valmennusta varten sekä rakentaa määrätyt esteet C-kentälle.
"Haetko sinä Rot… Rhatanin, jos minä haen loput?" hän kysyi Lucylta. Hän ei tullut toimeen karvatonta, neuroottista alienia muistuttavan elikon kanssa.

Lucy oli odottanut kenttäratsastajilta pahempaa koululeirin kokemusten jälkeen, ja saanut ilokseen yllättyä positiivisesti. Hän oli siitä huolimatta päättänyt nollata kaikki odotuksensa ennen esteleirin alkua, mikä oli ollut hyvä ratkaisu: tähän joukkoon kun mahtui sitäkin väkeä, jonka kanssa oli mahdoton löytää toimivaa henkilökemiaa. Oli lähes turha yrittää, kun he tekivät kaiken väärin ranskalaistytön mielestä, tekivätpä sitten mitä tahansa. Onneksi muut eivät olleet yhtä pahoja, tai ainakaan eivät olleet vielä paljastaneet moisia puoliaan. Hän vilkaisi Paulusta miehen ehdottaessa hevosten hakemista.
"Käy", hän nyökkäsi lyhyesti vastaukseksi. Hän ei ymmärtänyt, miksi Paulus vältteli akhalteken hoitoa niin määrätietoisesti, mutta ehkä hänen ei tarvinnutkaan. Jos se säästäisi hänet neiti Alentuvalta ja ranskalaisneidiltä, hoitaisi hän mieluusti levotonta aavikkoratsua. Lucy nappasi Rhatanin riimunnarun käteensä ja lähti kohti ruunan tarhaa noutaakseen perlinon hevosen, joka ei tuntunut koskaan sopivan värinsä puolesta Rosings Parkin kilpahevosten sekaan. Täällä oli rautiaita ja ruunikkoja joka sävyssä, mutta hän ei uskonut vielä nähneensä yhtäkään perlinoa kilpahevosta edes valmennuksissa levotonta rottaa lukuunottamatta.
"Pääset hyppäämään", hän jutusteli kulkiessaan tarhan portilta kohti hevosta riimunnaru selkänsä takana piilossa. Utelias ruuna saapui mielellään tervehtimään, mutta oli kovin lipeväliikkeinen, kun oli aika napata riimusta kiinni. Tänään hän oli ajatellut ensin ja ottanut heti kouraansa kuivattuja ananaspaloja, joita hevonen rouskutti mielellään. Lucy nappasi hevosen kiinni ongelmitta (kerrankin!) ja lähti takaisin tallille ruuna narun päässä tanssahdellen. Ainakaan siro ratsu ei juossut hänen ylitseen, vaikka seilasikin sinne tänne ja otti muutaman levottoman sivuloikan, kun varpunen lehahti lentoon hiekkatieltä. Hän hyödynsi suosiolla tallin leveitä pariovia eikä edes yrittänyt sisään kapeammista kulkuaukoista, sillä ruunan hoitajalta saatu vinkki oli osoittautunut heti ensimmäisenä päivänä hyödylliseksi. Hän vei hevosen pesukarsinaan todettuaan lattian kuivaksi ja naksautti ketjut molemmille puolille riimua kiinni, ennenkö kääntyi katsomaan, miltä tilanne näytti muiden esteratsujen kohdalla.

Paulus oli hakenut sisään tallin viereisissä yksittäistarhoissa oleskelevan tummanruunikon läsipäisen orin ja toi parhaillaan löysässä narussa kiirettä askeltavaa ruunikkoa ruunaa, joka oli vielä rumempi kuin Adagio. Luojan kiitos sillä oli sentään hyvät tavat. Mies olisi mielellään hakenut sen samaan aikaan tummanrautiaan tamman kanssa, mutta Calimera oli melkein yhtä paha kuin Papillon eikä taatusti sopinut talutettavaksi yhdellä kädellä. Mies tuuppasi rumiluksen karsinaan ja lähti sitten punainen naru kourassa hakemaan jousilla kulkevaa ja sinkoilevaa tammaa.
"Laitatko Rhatanin ja jonkun näistä kolmesta kuntoon?" hän kysyi Lucylta, ennen kuin katosi kohti kesätarhoja.

"Joo", hän vastasi jälleen yhdellä sanalla ja siirtyi noutamaan harjapakkeja. Hetken arvuuteltuaan päätyi hän ensimmäisenä läsipäisen orin luokse. Cunningham oli vaikuttanut oikein hyvätapaiselta orilta tähän asti, vaikka näyttikin uhkuvan testosteronia ja hallitsematonta voimaa. Hän harjasi tummaa karvaa reippain vedoin ja vilkuili silloin tällöin olkansa yli muita hevosia. Rhatan seisoi pesukarsinassa varsin rauhallisesti, vaikka muutaman kerran kuopaisikin etusellaan kumimattoa kuin ilmoittaen tyytymättömyytensä järjestelyyn. Lucy harjasi Cunninghamin puhtaaksi ja kiinnitti suojat jokaiseen sukkien peittämään jalkaan ennenkö poistui karsinasta. Satulan ja suitset saisi heitettyä hevoselle hetkessä, joten parempi säästää ratsua puristavalta vyöltä tai kovalta metallilta viimeiseen saakka. Hän siirtyi harjaamaan vaaleaa Rhatania, joka viskoi päätään niin että ketjut kilisivät, ja luimi sen jälkeen äänelle suivaantuneena. Lucy pyöräytti silmiään puhdistaessaan sirot jalat huolella kovemman harjan kanssa, sillä ruuna oli onnistuneesti kahlannut mudassa. Hän kumartui kaviokoukun kanssa vuorotellen jokaisen jalan viereen ja joutui muutaman kerran komentamaan, kun ruuna oli repiä jalkansa hänen otteestaan. Hevonen säteili levotonta energiaa seistessään pää niin korkealla kuin kiinnikkeet sallivat ja muljautteli silmänvalkuaisiaan. Hän ei tosiaankaan kadehtinut venäläistyttöä, joka joutuisi nousemaan vaalean ratsun selkään.
"Mitä luulet, kuinka moni putoaa tänään?" Lucy kysäisi vilkaistessaan olkansa yli Pauluksen suuntaan. "Eikä sitä lasketa, jos se yksi putoaa kahdesti", hän lisäsi muistellessaan edellisenä päivänä hiekkaan muksahdellutta onnettomuusaltista tyttöä. Oli siinäkin ratsastaja - vaan kukapa hän oli tuomitsemaan, kun oli itse pudonnut Hookilta jatkuvasti niinä muutamana kuukautena, kun oli hermoheikkoa hevosta joutunut ratsastamaan. Oli helppo huudella kentän laidalta, kun ei tuntenut hevosta.

"Toivottavasti moni", Paulus vastasi hymyillen synkästi, kun rätkäisi tammaa narulla turvalle sen loikatessa hänen niskaansa korvat luimussa ja äkeästi puhisten.
"Oletkos siinä", hän ärähti ja naksautti tamman käytävälle. Se oli kuin pahantahtoisempi Papillon. Kammottava elukka. Jotenkin se sopi yhteen kaikkitietävän omistajansa kanssa, ja kaksikko alkoi olla valmis siirtymään vaativammalle tasolle kuin nykyinen 140cm. Mies harjasi trakehnerin tummanruskean karvan, kiinnitti suojat sen jalkoihin ja siirtyi sitten Parnassuksen luo.
"Mitkä hevoset haluat toisesta ryhmästä?" hän kysyi naiselta sukiessaan romuluisen ruunikon jalkoja.

Sitä Lucykin toivoi. Erityisesti, jos hiekkaan muksahtelisi ärsyttävä ranskalainen neitokainen, jonka mielestä kaikki mitä he tekivät, oli väärin. Ihan kuin harjapakin sisällön voisi järjestellä väärin! Ehkä jokainen ratsastajista, paitsi kenties orin omistava poika, voisivat maistella kentän hiekkaa. Ei se pahaakaan voisi tehdä.
"Ihan sama. Vaikka Narnian ja Serpicon", hän kohautti harteitaan. Ne olivat ainakin tuttuja tapauksia koululeiriltä, joten suuria yllätyksiä ei tulisi niin hevosten kuin ratsastajienkaan puolelta. Tosin Serpicon omistaja oli yksi… No, samapa tuo. Tyttö voisi lääppiä oriaan niin paljon kuin sielu sietäisi. Hänen ei tarvitsisi välittää.
"Sawyer meni jo kantamaan tolppia ratapiirustuksen mukaan, joten meillä ei pitäisi olla kammottavaa kiirettä", Lucy pohti vilkaistessaan kelloaan. Hän nappasi ruunan suojat käteensä ja kiinnitti suojat huolella jalkojen ympärille. Se nyt vielä puuttuisikin, että joku hevosista teloisi itsensä viikon aikana.

"Okei", Paulus vastasi yllättyneenä. Se oli mukavasti tehty Sawyerilta. Toivottavasti homma ei vienyt tätä pois jostain muusta askareesta. Mies kiinnitti ruskeaturkoosit suojat ruunikon jalkoihin, vilkaisi kelloa ja päätti varustaa hevosen samantien. Se seisoi maltillisesti aloillaan, kun hän satuloi ja suitsi sen ja jäi asiallisesti karsinaan, kun mies siirtyi Calimeran tykö konjakin värinen, naurettavan kallis estesatula ja punainen huopa sylissään. Se yritti sinnikkäästi purra häntä, minkä onneksi käytävän ketjukiinnitys esti. Paulus kiinnitti martingaalin ja suitsi tamman samalla ja saattoi sitten lähteä varmistamaan, että puolipilvinen kenttä olisi valmiina kohta teoriasta lähtevälle ykkösryhmälle.

Lucy nosti ruskean, kuluneen estesatulan Rhatanin puhtaaseen selkään ja kiitti onneaan pikalukituksesta, joka martingaalissa oli. Hän kiristi vyön ennenkö nosti sekä martingaalin että ohjat ruunan kaulalle. Hän suitsi päätään viskovan hevosen napakalla otteella, naksautteli martingaalin lukot kiinni ja jätti hevosen riimusta kiinnitettynä pesukarsinaan odottamaan omistajaansa. Hän toisti saman operaation Cunninghamin luona, joskin hyvätapainen ori ei viskonut päätään paetakseen kuolaimia - sen sijaan hevonen painoi turpansa lähelle kuivikkeita ja puhalteli, kun hän kiristi satulavyötä. Vyö jäi auttamatta liian löysälle, mutta eiköhän sen saisi kiristettyä myöhemminkin. Saatuaan suitset ja martingaalin orille, jäi hän odottamaan että leiriläiset saapuisivat. Ne vaatisivat kuitenkin vielä ties minkä varusteen korjaamista tai vaihtamista tai jotakin, joten oli parempi olla lähettyvillä.
Sawyer kantoi tolppia vilkuillen aina silloin tällöin paperia, jonka oli sullonut taskuunsa. Siinä oli tarkasti määriteltynä paikat, joihin valmentaja esteitä toivoi pystytettävän. Hän ei ymmärtänyt, miksi lähestymisiä varten tarvitsi näin monta estettä, mutta mukisematta kantoi tolppia kahdeksaa estettä varten ympäri kenttää. Hänen logiikallaan lähestymisten harjoitteluun riitti yksi este. Joko siihen osui tai sitten ei osunut ja sillä selvä.
"Onko kapeaa porttia käytetty jollakin muulla kentällä?" Sawyer suuntasi kysymyksensä miehelle huomatessaan Pauluksen lähestyvän. Hänellä ei ollut mitään hajua, missä Rosings Parkin nimeä ja logoa kantava kapea viininpunainen lankkueste oli kun sitä ei tämän kentän estevarastossa näkynyt, joten tietenkin valmentaja oli halunnut juuri sen käyttöönsä. Olisihan se ollut liian helppoa, jos jokainen este olisi ollut yhtä leveä kuin heidän puominsa. Mitä kapeilla esteillä edes tehtiin? Ei kai se nyt voinut niin vaikeaa olla, oli este sitten leveä tai kapea.

"Joo, se on pääkentällä. Käyn hakemassa", Paulus vastasi ja kääntyi kannoillaan samantien ympäri.
"Puuttuuko jotain muuta?" hän huikkasi vielä olkansa yli kävellessään kohti heinälatoa, jossa minitraktori oli. Olisi nopeampaa lastata este peräkärryyn kuin kantaa se osa kerrallaan valtavan tallialueen poikki.

"Ei", Sawyer vastasi silmäiltyään nopeasti ratapiirroksen läpi. Loppu oli perinteisiä puomiesteitä, tolppia ja kavalettilinjoja. Niihin löytyi tarpeet täältäkin käsin. Hän jatkoi hiljaista puuhaansa nostellen puomeja paikoilleen tolppien kannakkeisiin. Nainen vilkuili epäluuloisena esteitä, joita kasasi. Miksi joku hullu halusi hyppiä tällaisia? Hän ei voinut ymmärtää mikä nykynuorisoa vaivasi. Mitattuaan välit paitsi askelilla (joka oli aivan riittävän tarkka mittausmuoto esteratsastukseen, jos häneltä kysyttiin), myös mittapyörällä, saattoi hän todeta esteiden olevan tarkalleen vaadituilla etäisyyksillä toisistaan. Enää täytyisi kantaa lisää puomeja esteiden luokse, sillä yhden puomin esteet eivät jostakin syystä olleet saavuttaneet suurta suosiota ratsastajien joukossa. Kai silläkin oli sitten merkitystä esteiden haastavuuteen, kuinka monta puomia esteessä oli.

Paulus ajoi hyrisevän traktorin este peräkärryllä paikalle juuri, kun ensimmäinen ratsastaja - neiti kaikkitietävä Calimeralla - ratsasti tallin takaa näkyviin. Mies nosteli tolpat ja lankut alas peräkärrystä, tarkasti ratapiirroksen ja asetteli ne oikealle paikalle. Pian muitakin ratsastajia seurasi - ranskatar hohtavan valkoisessa, hiukset pöyheillä korkkiruuvikiharoilla ja sievät kasvot elegantisti meikattuina. Pauluksella oli vahva epäilys, että tämä vaiva oli nähty Morlandin tähden.
"Jos et ole kiireinen, ehditkö lähteä lanaamaan kenttiä ja maneeseja?" mies kysyi Sawyerilta tarjoten traktoria.

Lucy seurasi viimeisen ratsukon vanavedessä lähinnä nähdäkseen, että jokainen pääsisi ehjänä kentälle saakka. Viimeiset minuutit ennen tallista lähtöä olivat olleet sanalla sanoen kaoottiset, kun joku oli kaivannut kypäräänsä ja toinen etsinyt kannuksiaan, ja hänen oli pitänyt sinkoilla siivoamassa ratsastajien jälkiä.
"Ehdin", Sawyer vastasi jämäkästi nyökäten ja nousi traktorin kuljettajaksi. Hän ei ehkä saanut ajaa autoa laillisesti valtion teillä, mutta mikään ei estänyt häntä ajamasta moottoriajoneuvoja yksityisellä maalla. Traktori lähti liikkeelle niin sulavasti kuin moiselta laitteelta vain sopi odottaa, kun nainen otti suunnan kaukaisinta kenttää kohti. Ehkä olisi sopivampi aloittaa vähän kauempaa, niin valmentautujat eivät häiriintyisi.
"Lämmitelkää käynnissä ja ravissa", miehen ääni kantoi vaivatta kentän kaukaisimpaankin päätyyn poskea koristavan pienen mikrofonin ansiosta. Teddy asteli keskelle kenttää mittaillen verrattain matalia esteitä katseellaan. Hän vilkaisi olkansa yli tallityöntekijöitä ja nyökkäsi heilauttaen samalla kättään kiitokseksi. Tämä kelpaisi paremmin kuin hyvin. He saisivat irti vaikka mitä näillä esteillä työskennellessään, tosin hän ei epäillyt hetkeäkään, etteivätkö puomit kolisisi.
"Jos Rotta ei pudota ratsastajaansa, leivon sinulle pellillisen keksejä", Lucy supatti suupielestään hivuttauduttuaan Pauluksen kylkeen. Hän ei edes huomannut kieleltään karannutta lempinimeä, jota mies niin usein viljeli, sillä keskittyi enemmän seuraamaan ratsukoita. Perlino akhaltek kulki pää korkealla ja pälyili epäluuloisena kaikkea ympärillään, kun taas Cunningham puolestaan kaatui vahvasti kättä vasten ja laittoi ratsastajansa työskentelemään yksinkertaisimmankin voltin onnistumisen puolesta.

"Olisitpa tarjonnut tuota putoamisesta, niin meillä olisi vielä hauskempaa", Paulus supatti takaisin nojautuen lähemmäs naisen korvaa. Hän toivoi Chantellen lentävän. Huiskis, huiskis, hiukset hulmuivat, kun tyttö ratsasti romuluista hevostaan kuin esiintyen. Leppoisa hevonen ei ollut moksiskaan, mennä puksutti vain esteitä kiinnostuneena katsellen. Viimeisessä ratsukossa hevonen hoiti esiintymisen, sillä Calimera ravasi kuin polttavilla hiilillä häntä viuhuen ja korskuen.

Lucy naurahti hiljaa.
"Enemmän jännitystä näin päin", hän vastasi virnistäen. Hänen silmäänsä ei näyttänyt mitenkään mahdolliselta, että levoton akhaltek ja hiljainen, keskittynyt tyttö voisivat selvitä tehtävistä ilman putoamista, mutta oli ihmeitä ennenkin nähty. Ei tosin leiriläisten toimesta. Hän puri huultaan katsellessaan ranskalaisen neidon menoa.
"Kai ratsastajan pitää näyttää hyvältä, kun hevonen on noin ruma", hän päätyi lopulta supattamaan. Olisipa hänkin voinut keskittyä satulassa yhtä paljon siihen miltä itse näytti kuin Chantelle, ja silti onnistua ratsastamaan täsmällisiä voltteja. Cunningham siirsi hitaasti painoa takaosalleen kun poika ratsasti kärsivällisesti volttia toisen perään ja otti vastaan valmentajan neuvoja, joita Teddy jakeli aina kun koki tilanteen sopivan siihen, mikä tosin oli lämmittelyn kohdalla harvoin, sillä hän keskittyi edelleen enemmän miettimään tehtäviä, joita laittaisi ratsastajat tekemään. Tuttu jännitys velloi jälleen vatsanpohjassa, mutta hän yhdisti tunteen mukaviin muistoihin, kuten ensimmäiseen päiväänsä Newcastlen yliopistolla. Se oli päättynyt hyvin, joten miksei tämäkin. Olivathan he selvinneet eilisestäkin, eikä hänen korviinsa ollut ainakaan kantautunut suurta purnausta.

Paulus nauroi matalasti ja keskitti harhailevat ajatuksensa kentälle. Muista, mitä Effie sanoi, hän kuritti itseään.
"Hevosraasu. Onneksi se osaa hypätä", hän puolusti kultaiseksi osoittunutta Parnassusta, jolle ei ollut siunaantunut muita lahjoja kuin kiltti luonteenlaatu ja kyky ponnistaa hurjienkin esteiden yli. Hän risti sormensa sen puolesta, että Chantelle olisi niin keskittynyt Morlandiin, ettei seuraisi hevostaan. Tyttö ei tietenkään katsonutkaan valmentajaan päin, mutta jotenkin jokaisessa liikkeessä oli näyttävä sävy, jokainen ripsien räpsähdys ja sivuttainen, viehko katse oli harkitun oloista, kuin tämä janoaisi tulla ihailluksi. Kaikkitietävä Peyton ei keskittynyt moiseen, vaan ratsasti tosissaan, kulmat ankarassa kurtussa ja työsti tulista tammaansa.

"Onneksi", Lucy vastasi nyökäten. Ei hänellä ollut mitään kilttiä hevosta vastaan, mutta se tuntui olevan ainoa tapa sanoa mitään pahaa Chantellesta, sillä vaikka tyttö oli kaikkea muuta kuin mukava, oli ranskalainen taitava ratsastaja. Edes parhain hevonen ei saisi kehnoa ratsastajaa näyttämään tuolta. Sen sijaan huono ratsastaja sai jopa hyvän hevosen näyttämään tuolta, Lucy pohti vilkaistessaan akhaltekeä, joka juoksi pidätteitä karkuun pää korkealla. Teddy puuttui Natashan puuhiin varsin pehmeällä äänensävyllä, mutta viesti taisi mennä perille, sillä kierros kierrokselta Rhatan laski päätään alemmas ja rentoutui ravaamaan joustavin, pehmein askelin.
"Lämmitelkää laukassa, molempiin suuntiin ja muutamalla vaihdolla", valmentaja kehotti ollessaan tyytyväinen käynti- ja ravityöskentelyyn. Lucy tönäisi kevyesti kyynärpäällään Pauluksen kylkeä ja nyökkäsi kohti tummaa läsipäätä, joka näytti valmiilta räjähtämään ratsastajansa alla. Sääli kun niin ei tapahtunut, vaan Cunningham nosti pyörivän, kolmitahtisen laukan, jonka takaa lähtevä voima oli täysin ratsastajan hallinnassa. Höh. Olisi ollut mukava nähdä, kuinka ori olisi vienyt poikaa, vaan ei. Kai nämä olivat jo sen tasoisia ratsastajia, että oli turha toivoa moista lämmittelyssä.

Paulus huokasi pettyneenä. Tarjoaisipa edes joku jotakin viihdykettä! Calimera pukitti kuin paholaisen riivaamana laukannostossa, mutta napakasta kannuksesta jatkoi eteenpäin ja keskittyi tehtävään. Parnassus nosti hieman laiskasti laukan eikä näyttänyt laisinkaan elegantilta, sillä kulmikkaan hevosen askellajit eivät olleet kauniita. Ruuna vaihtoi kuitenkin sujuvasti laukkaa ranskattaren pyynnöstä.

Lucy seurasi katseellaan tiukasti Cunninghamia ja Rhatania, sillä epäili jomman kumman kaksikosta olevan se, joka tarjoaisi heille viihdykettä pölyä nielevän ratsastajan muodossa. Rhatan laukkasi kiireisin, jännittynein askelin, mutta Natasha käänsi hevosta pehmeästi ympyrälle toisensa jälkeen, kunnes laukkaan löytyi rennompi ja pehmeämpi askel, eikä ruuna enää kiirehtinyt minnekään. Hän huokaisi hiljaa. Se siitä kai sitten, ainakin lämmittelyn osalta. Ehkä esteet tarjoaisivat lisää viihdykettä. Sitä hän ainakin toivoi, kun Teddy lähetti yksi kerrallaan ratsukoita ylittämään pystyä kentän lyhyellä sivulla. Cunningham ponnisti voimakkaasti ja liiteli esteen yli kuin se olisi puolet suurempi, mikä sai ratsastajan jäämään auttamatta hypyssä jälkeen. Uudella yrityksellä myötäämisen ongelma kuitenkin korjautui, vaikka ori ponnisti edelleen esteen yli niin korkealta, että olisi voinut roikottaa etujalkojaan suorana eivätkä ne silti olisi osuneet puomeihin.
"Kukakohan pudottaa ensimmäisenä", Lucy pohdiskeli hiljaisella äänellä seuratessaan ratsukoita, jotka jatkoivat edelleen itsenäistä alkuverryttelyään kaikissa askellajeissa ja suuntasivat vuoron perään esteelle lämmittelyhyppyjä varten. "Veikkaisin melkein Rottaa."

"Minä tuota paholaista", Paulus kuiskasi ja nyökkäsi kohti tummanrautiasta tammaa, joka heitti kosteaakin hiekkaa pilvessä ympärilleen polkiessaan pohjaa niin kipakasti, viskeli päätään ja silmäili esteitä silmänvalkuaiset vilkkuen.
"Mistä haluat lyödä vetoa?"

"En tiedä", Lucy hymähti. Hän ei ollut miettinyt niin pitkälle. "Näiden purkamisessa auttamisesta?" Hän ehdotti vaihtaen painoa jalalta toiselle. Hän epäili ainakin ranskalaisen jättävän hevosensa heidän hoiviinsa, mutta muista hän ei ollut varma. Rotan omistaja tuntui viihtyvän kahjon ratsunsa kanssa, joten kenties ainakin perlino olisi poissa heidän käsistään.

"Hyvä on", mies vastasi niellen omat ehdotuksensa. Hän nojasi valkolakattuun, kesän alussa huoltamaansa puuaitaan ja katseli ratsukkoja, jotka jokainen kuuluivat ensimmäiseen ryhmään. Toisen ryhmän meno oli hyvin erinäköistä - ihan jo senkin takia, että siellä oli Symphony orinsa kanssa.

Lucy nyökkäsi. Selvä. Nyt sopi vain toivoa, että Rhatan pudottaisi ensimmäisenä. Hän tukahdutti pienen äänen mielestään, joka kyseli pahoja kysymyksiä, kuten sitä, oliko muiden epäonnen toivominen oikein, ja keskittyi seuraamaan valmennusta. Akhaltek ylitti lämmittelyesteen puhtaasti, mutta jopa hänen silmäänsä hevonen näytti epätasapainoiselta hypyn aikana. Hän ei ollut ainoa, sillä Teddy lähetti ratsukon uudestaan esteelle ja vielä kolmannenkin kerran, kunnes ruuna hyppäsi rentona. Natasha näytti muuttuvan yhä läpinäkyvämmäksi hevosensa selässä.
"Eikö tähän ryhmään olisi voitu saada edes hieman enemmän menoa ja meinink-" Lucyn kysyvä valitusvirsi katkesi kesken lauseen, kun Rhatan suoritti notkean, mutta ratsastajalleen varsin yllätyksenä tulevan sivuloikan ja kiepahti kannoillaan palaten ravin ja laukan sekaisessa askellajissa takaisin kentän keskiosaan. Natasha pysäytti hevosen, korjasi posket punoittaen itsensä takaisin keskelle satulaa ja keräsi ohjat tuntumalle siirtäen jalustimia lähemmäs varpaitaan ennenkö kannusti hevosen jälleen liikkeelle. Rhatan puhkui ja pöhisi kentän kulmalle, mutta muutaman voltin ja päättäväisen pohkeella annetun napautuksen jälkeen kulki kulmasta ilman ylimääräistä häsellystä.
"Jäit jo melkein ilman keksejä", Lucy virnisti. Hänen pitäisi lakata manaamasta epäonnea ratsastajille ennenkö joku loukkaantuisi pahasti.

"Et kai olisi niin julma minulle?" Paulus vetosi katsahtaen naista alas silmäkulmastaan. Parnassus ylitti esteen kiirehtimättä ja tyynesti, vaikka ratsastajan ajatukset taisivat olla jossakussa aivan toisessa; Calimera luimisti juuri ennen estettä ja ponkaisi eteen silmät muljahtaen niin, että onnistui potkaisemaan estetolppaa mennessään ja pudottamaan kaikki puomit. Mies väläytti Lucylle hymyn ja lähti korjaamaan estettä. Peyton näytti olevan hyvin ärtynyt.

"En", Lucy myönsi heltyneenä. Ei hän voisi jättää miestä keksejä vaille, vaikka Rhatan onnistuisikin sinkoamaan ratsastajansa pöpelikköön. Vaaleaverikkö pudisteli päätään kun Calimera päätyi kuin päätyikin pudottamaan ensimmäisenä. Sääli. No, ehkä hän selviäisi hevosten purkamisesta. Ei se pelaa joka pelkää, vai miten se nyt menikään. Valmentaja alkoi antaa uusia tehtäviä ratsukoille, mikä tarkoitti, ettei heillä pian olisi aikaa tehdä muuta kuin nostella puomeja. Se vain oli fakta, että mitä korkeammiksi esteet nostettiin ja haastavammiksi lähestymiset tehtiin, sitä enemmän puomeja kolisi alas kentän hiekkaan. Niin kävi myös nyt, ja Lucy otti suunnan pystylle, jonka Cunningham pudotti mennessään massiivisesta loikastaan huolimatta. Hän vilkaisi Paulusta silmiään pyöräyttäen, kun vain hetkeä myöhemmin Rhatan jätti jälkeensä maassa lojuvia puomeja. Johan nyt oli karkelot, kun puomit eivät tuntuneet pysyvän kannattimillaan hetkeäkään.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   Pe Heinä 10, 2015 6:54 pm

Mies laski kasvonsa kohti hiekkaa kasatessaan Rotan tuhoamaa estettä, jotta hänen hymynsä ei näkynyt. Tämä oli paljon hauskempaa kuin kouluvalmennus. Calimera oli ryhdistäytynyt, ja vaikka kuuma, puhiseva ja loikkiva tamma kävi selvillä ylikierroksilla, sen rautainen ratsastaja ohjasi herkkää hevosta puhtaasti yli hyppyjen; samoin teki Parnassus, vaikka sen ratsastaja ei näyttänyt panostavan hirmuisesti hyppyihin. Jossain vaiheessa se kostautuisi vielä.
"Kuka pudottaa seuraavaksi?" Paulus ehti kysyä Lucylta siirryttyään takaisin naisen viereen, kun pukittava tamma iskikin yhtäkkiä jarrut pohjaan esteellä huolellisesta lähestymisestä huolimatta, törmäsi esteeseen ja suisti tytön kaulalleen. Peyton pysyi satulassa, mutta Calimera lähtikin peruuttamaan ja kiepahti ympäri niin vikkelästi, että tyttö luiskahti jaloilleen, ohjat tiukasti kädessä ja kasvot kalpeina päättäväisestä kiukusta.

Lucy katsoi Calimeran ja Peytonin showta tuntien suorastaan julmaa tyytyväisyyttä. Jos ratsastajat kerran kohtelivat heitä kuin palvelijoita, suotiin kai heillekin oikeus nauraa, kun ratsastajat epäonnistuivat. Hän peitti hymynsä kädellään ja vilkaisi Paulusta silmät tuikkien. Tällaisina hetkinä valmennuksissa avustaminen oli suorastaan hauskaa.
"Cunningham", hän vastasi aiemmin esitettyyn kysymykseen valuessaan kohti tuhottua estettä. "Se ei voi mitenkään mahtua linjalle tuolla laukalla painaessaan noin pahasti kädelle", Lucy supatti korjatessaan tolpan paikkaa ennen puomien nostamista. Hänen tuomionsa osoittautui kuitenkin vääräksi, sillä jotenkin taitava poika sai ratsastettua valtavalla askeleella kenttää kiertävän orin kahden esteen linjalle, eikä väli edes jäänyt tiukaksi.

Mies siirtyi takaisin kentän aidan ulkopuolelle, kun esteet olivat pystyssä eikä kukaan hetkeen lennättänyt niitä pitkin kenttää. Calimerakin taisi olla taas ruodussa, ainakin ratsastajan ote hevosesta oli sen verran napakka, ettei enemmästä pelleilystä tainnut seurata mitään hyvää. Parnassus näytti alkavan olla välillä hankaluuksissa, sillä sen ratsastaja ei ollut keskittynyt hyppyihin; tyttö kokosi hevosen laukkaa ja vaihteli sitä ja taivutteli hevosta istuen ryhdikkäästi, mutta tuntui olevan aivan muissa mietteissä, kun antoi taitavan hevosen suunnata esteille. Kai tämä luotti hevosen selviävän itsekseen, kuten Fiona oli tehnyt Diamanten kanssa - esteillä se vain kostautuisi ennemmin tai myöhemmin. Paulus toivoi sen tapahtuvan edellispäivien runsaiden sateiden jättämiin, mataliin lätäköihin, jotka eivät olleet vielä ehtineet kadota. Hohtava valkoinen, varsinkin röyhelöinen, hihaton kauluspaita, joka ei taatusti ollut tarpeeksi lämmin säähän, ei ollut sopiva vaate hevosteluun.

Lucy seurasi Pauluksen rinnalle kentän aidan turvallisemmalle puolelle ja katseli, miten hevoset liikkuivat. Cunningham oli kunnioitustaherättävä suurella, voimakkaalla laukka-askeleellaan, joka sai maan jytisemään hevosen kulkiessa heidän ohitseen ja pojan selässä työskentelemään jokaisella lihaksellaan, jotta massiivinen askel ei heittäisi häntä satulasta. Ori näytti jokaista karvaansa myöten täydelliseltä esteratsulta, joskin kaatui etupainoiseksi valitettavan usein ja laittoi ratsastajansa koville. Rhatan tuntui olevan Cunninghamin vastakohta; ruuna liikkui äänettömän pehmeästi, eikä liikkeissä ollut samaa karismaa kuin orilla, mutta joustavat, elastiset askeleet lennättivät hevosta ketterästi esteiden lomassa. Natashan kasvoilla koreili keskittynyt, huulet tiukaksi viivaksi puristava ilme, kun tyttö ohjasi hevostaan tarmokkaasti esteeltä toiselle. Rhatan rentoutui jokaisen suoritetun tehtävän jälkeen antaen selkeästi ohjat takaisin ratsastajalleen, joka oli löytänyt rautaisen keskittymiskykynsä alun epäonnistumisten jälkeen. Ruuna ei tosin edelleenkään suostunut astumaan vesilätäköihin, vaan kiersi ne välillä hurjankin näköisin sivuloikin, mutta Natasha myötäsi mukana eikä suostunut putoamaan. Yksi pudonnut ratsastaja oli riittämiin tähän valmennukseen.
"Putoa, putoa, putoa", Lucy supatti hiljaa kääntäessään katseensa Parnassuksen ratsastajaan. Tyttö ei ansainnut noin hyvää hevosta ja no, kun hevosen hoito tehtäisiin kuitenkin väärin heidän toimestaan, olisi lohdullista kun ranskalainen ei olisi kyttäämässä olan ylitse miten he tällä kertaa tekisivät kaiken väärin, vaan joutuisi ryntäämään vaatteiden vaihtoon.

Paulus yhtyi äänettömästi Lucyn manaukseen, mutta toive ei toteutunut. Parnassus kuitenkin pudotti puomin ja tuntui havahduttavan kasvojaan vienoon, hienovaraisesti flirttailevaan hymyyn asetelleen ratsastajan päiväunistaan häpeämään moista virhettä. Mies huokasi ja lähti nostamaan puomia. Ainakaan yksikään puomi ei ollut vielä palasina.
"Oletko menossa tänään ratsastamaan?" hän kysyi Lucylta valmennuksen lähestyessä loppuaan.

Lucy oli toivonut enemmän putoilevia puomeja tai lentäviä ratsastajia tai sukkiinsa sekoavia hevosia, mutta niitä ei näkynyt. Ehkä iltapäivän valmennus korjaisi sen puutteen. Hän katseli, kuinka ratsukot ottivat viimeisiä hyppyjään ennenkö valmentaja vapautti jokaisen yksi kerrallaan suorittamaan loppuverryttelyä samalla kun kertasi vielä valmennuksen pääpointteja ja näiden harjoitusten haasteita. Lucy kuunteli puolella korvalla miehen ääntä, mutta mitäpä hyötyä siitä hänelle olisi koskaan ollut, kun hän ei hypännyt esteitä.
"En", hän pudisti päätään. "Ivory ansaitsee laidunlomansa." Ei hän kaivannut selkään niin palavasti, että kävisi hakemassa hevosen laitumelta kiusattavakseen tai suuntaisi kyselemään Corinnelta, saisiko ratsastaa jotakuta naisen ratsuista. Ehei. Hänelle riitti Miun ratsastukset pari kertaa viikossa ja Kingin kanssa pölhöilyt. Syksyllä Ivory olisi jälleen hänen liikutettavanaan jokaisena arkipäivänä, joten oikeastaan tämänkaltainen vapaus oli rentouttavaa.

"Onko sinulla mitä hommia tänään näiden leiritöiden lisäksi?" mies kysyi ja pujottautui aidan lomasta korjaamaan esteitä pois varoen verrytteleviä ratsukkoja.

"Siivoamista", Lucy vastasi seuratessaan miehen perässä kentälle. Hän alkoi laskea kapean lankkuesteen porttiosuutta, mutta lopetti kesken, kun huomasi Morlandin heilauttavan kättään.
"Kapea lankku, päädyn pysty ja lävistäjällä oleva linja tulevat käyttöön myös seuraavan ryhmän kanssa", valmentaja huikkasi harppoessaan pitkin askelin kentän halki. Lucy vilkaisi kelloaan ja sen jälkeen ympärilleen kuin kartoittaen, miltä tilanne muilla ulkokentillä näytti.
"Mitä luulet, kuristaako Effie meidät yön aikana, jos jätämme nuo neljä estettä tänne odottamaan iltapäivää?" Lucy kallisti päätään esittäessään kysymyksen matalalla äänellä Paulukselle. Häntä ajatus houkutti. Se tarkoittaisi vähemmän rakentamista seuraavaa estevalmennusta varten - ja olihan täällä vapaita kenttiä, joilla ratsastaa! Esteiden ei pitäisi olla kenenkään tiellä, mutta Effien tahto ei aina osunut yksiin mukavuudenhalun kanssa.

"Tuskin", Paulus vastasi, "onhan täällä neljä muuta kenttää, ja tämä on pääasiassa estekäytössä muutenkin." Hän ryhtyi kantamaan estevarastoon niitä osia, joita Morland ei ollut pyytänyt jättämään ja teeskenteli unohtaneensa, että oli teknisesti voittanut itsensä pois hevosten purkuvelvollisuudesta. Se oli mahdollisuus viettää aikaa Lucyn kanssa eikä hän missään nimessä halunnut hylätä naista yksin töihin. Hän voisi sen jälkeen ryhtyä siivoamaan. Effiellä oli kattava lista kaikesta, mikä oli tehtävä kesän aikana. Kai nainen osasi aikatauluttaa, sillä he olivat pysyneet siinä vailla ongelmia, ja kaikki näytti tulevan tehdyksi ajallaan systemaattisesti. Kesäkuussa oli siivottu ympärivuotiset tarhat perinpohjaisesti, hiottu ja lakattu aidat sekä huollettu tarhasuojat; heinäkuussa oli itse tallin vuoro. Käytävä kerrallaan he pesisivät, siivoaisivat ja maalaisivat tallin.

"Loistavaa", Lucy vastasi ja asetteli portin takaisin kannattimilleen. Hän suuntasi purkamaan sen sijaan turhaksi käynyttä okseria - ja ymmärsi täydellisesti, miksi se oli jäänyt turhaksi. Jos samainen este oli tuottanut ongelmia tälle ryhmälle tiukaksi asetetun käännöksen jälkeen, ei jälkimmäisellä ryhmällä olisi mitään mahdollisuuksia. Lucy kantoi puomeja estevarastoon tyytyväisenä. Ehkä Parnassus ei ollut viskaissut ratsastajaansa keskelle kuralätäkköä, mutta ainakin puomeja oli kolauteltu ja Calimera oli pudottanut ratsastajansa. Seuraava valmennus tarjoaisi kuitenkin enemmän kuin riittämiin vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Hän vilkuili ympärilleen ratsastajia odottaen, koska ensimmäiset jalkautuisivat. Siinä vaiheessa pitäisi lähteä tallille, vaikka esteitä jäisikin purkamatta. Onneksi ratsastajat verryttelivät tänään huolella, eikä esteitä ollut montaa purettavaksi, joten hän saattoi hyvillä mielin kantaa viimeisen tolpan estevarastolle ennenkö ensimmäisenkään ratsastajan varpaat koskettivat hiekkaa. Yksi kerrallaan ratsastajat jalkautuivat ja lähtivät kohti tallia; osa tosin katseli hetken matkaa rakennukselle ja päätyivät ratsastamaan senkin pätkän. Lucy vilkaisi Paulusta ennenkö lähti liikkeelle ottaakseen vastaan Parnassuksen ohjat tiettyä alistuneisuutta silmissään. Olisi aivan sama, mitä hän tekisi, kun hän tekisi kuitenkin väärin. Se kuulosti pelottavankin tutulta.

Paulus seurasi ratsastajien perässä tallille huomatakseen, että vain Chantelle taisi hylätä hevosensa heidän vastuulleen, vaikka jäikin kyttäämään Lucyn toimia. Peyton moitti tammaansa sille vakavasti puhuen ja purki hevosen itse varusteista. Mies siirtyi katsastamaan Effien aikataulua. Tallin ohessa heinäkuussa huollettaisiin myös kentät ja maneesit - ennen kansainvälisiä kisoja. Onneksi he olivat siinäkin hyvällä mallilla. Kaikki kentät olivat valmiina: pohjat oli uusittu, katsomot, estevarastot ja aidat huollettu ja maalattu. Maneesienkin ulkoseinät oli maalattu uudelleen; ne oli huollettava vielä sisältä. Päämaneesin seitsemästä 15 metriin ulottuva katto oli haastavampi siivota, sillä se vaati rakennustelineitä tai nosturia, jota olisi naurettavaa raahata pois aina työt lopettaessa. Kai he saisivat luvan niihin, kun säätiedotus lupailisi hyviä säitä.
"Ruvetaanko laittamaan seuraavia hevosia puoli kolmen jälkeen?" hän kysyi Lucylta varttia myöhemmin.

Lucy puuhasteli Parnassuksen parissa kiitollisena ruunan kiltistä luonteenlaadusta. Hän kylmäsi huolella jalat kylmäysletkujen avulla ja ruunan seisoessa aloillaan, kävi viemässä varusteet paikoilleen. Hän pyyhkäisi kostealla rätillä satulan ja suitset, jotta ne näyttäisivät kiiltäviltä ja upeilta seuraavallakin kerralla. Se nyt vielä puuttuisikin, että Chantelle vaatisi varusteiden puhdistamista siinä vaiheessa kun Parnassus seisoisi jo varustettuna ja valmennus odottaisi. Hän palasi vilkaisemaan hevosta, jonka selkään oli heittänyt fleeceloimen kylmäyksen ajaksi kiinnittämättä solkia, ja todettuaan ajan tulleen täyteen, riisui ensin loimen ja sen jälkeen letkujen viritelmän. Hän oli parhaillaan pukemassa loimea uudestaan ruunan selkään, kun kuuli Pauluksen kysymyksen.
"Kuulostaa hyvältä", hän vastasi nyökäten ja kurkotti ristikkäin meneviä vatsaremmejä kohden. "Mutta taidan käydä tässä välissä syömässä. Alkaa jo olla nälkä", hän hymähti. Lounasaika alkoi olla jo ohitse, joten olisi paras syödä nyt, tai hän pian tuupertuisi uupumuksesta, kun ei söisi mitään koko päivänä. Leiriläiset saivat Didin tekemää herkullista kotiruokaa eteen kannettuna niin usein päivässä, ettei voinut olla nälkä. Siihen verrattuna omatekemät salaatit tuntuivat köyhiltä ja maistuivat pahvilta.

"Hus syömään siitä", mies ähkäisi ja vilkaisi kelloa. Kello ei ollut vielä yhtäkään, joten aikaa oli yllin kyllin; leiriläiset kävisivät toisessa teoriassakin ennen saapumistaan. Tätä ryhmää sai kuitenkin auttaa, sillä Symphony oli toivoton ja Katie tuntui olevan jatkuvasti pulassa ison, vahvan puoliverisen kanssa. Onneksi kaksi muuta sentään pärjäsivät itsenäisesti ja halusivat hoitaakin hevosiaan. Paulus varmisti, että Lucy lähti lounaalle, ennen kuin kävi käsiksi päivän hommiin. Ennen kisoja olisi valmisteltava koko seutu massiiviseen hevostapahtumaan: ei riittänyt, että kisaratsuille oli karsinat, vaan oli ajateltava myös ratsastajia, hevosenhoitajia, yleisöä; hevosrekkoja, vessoja, pesutiloja, ruokailua - Effen lista jatkui jatkumistaan. Onneksi tapahtumaan varauduttiin hyvissä ajoin, ja nainen oli ainoa, joka hermoili.

Lucy ei tarvinnut toista kehoitusta. Hän sijoitti Parnassuksen karsinaan odottamaan ulospääsyä ja lähti yläkertaan nauttimaan pahvisesta salaatistaan. Ajatuskin Didin taikomista herkuista sai hänet huokaisemaan. Ehkä hän voisi illalla käydä kyselemässä, oliko naiselta jäänyt tähteitä jäljelle. Pidettyään lain silmissä liian lyhyen lounastaukonsa (ei salaatin syömiseen saanut varttia enempää tuhlattua vaikka miten yrittäisi!) Lucy palasi tallin puolelle käydäkseen hommiin. Kisoihin valmistautuminen tuntui tuovan loputtomiin asti tehtävää, mutta ehkä se olisi tämän arvoista, kun kisapäivä koittaisi. Nämä kisat toimisivat jälleen upeana markkinointitempauksena Rosings Parkille, olettaen tietysti, että kaikki sujuisi nappiin. Hän ei tosin tiennyt, miten mikään voisi mennä vikaan, kun heillä oli Effien järjestelmällisyys etunaan. Hän vilkuili kelloaan, jotta muistaisi varmasti lähteä hakemaan hevosia sisään ennen seuraavaa valmennusta.
"Lähden hakemaan Serpicoa", Lucy huikkasi hieman ennen puoli kolmea. Hän halusi hakea uhittelevan orin sisään mielellään liian aikaisin kuin liian myöhään, sillä ratsastajasta ei ollut mitään apua orin käsittelyyn.

"Minä tulen samaa matkaa", Paulus vastasi ja pakkasi työkalut takaisin varastoon pois asiakkaiden jaloista. Hän hakisi Pulp Fictionin, hauskannäköisen, komean ruunikon ja Tickled Pinkin, pienen, punertavan kimon yhtä aikaa, vaikka sitten saisi olkapäänsä sijoiltaan. Iso ruunikko liikkui vauhdilla, kunnes mies kääräisi ketjun sen turvan ympärille. Kun molemmat olivat karsinoissaan, hän ryhtyi harjaamaan ensin ruunikkoa. Pieni kimo ei ollut ollut omistajallaan kauaa, ja tämä oli kai vielä ruusunpunaisessa kuplassa, joten hoiti sen mielellään itse.
"Miten tässä valmennuksessa käy?" hän kysyi sukiessaan tanssahtelevaa puoliveristä.

Lucy ei kohdannut ongelmia Serpicon saalistamisessa jykevästä oritarhasta, mutta taluttaessa voimaa uhkuva ori oli jyrätä hänen ylitseen useampaankin kertaan lähinnä kai rajojaan testaillakseen. Hän töni takaisin ja läimi riimunnarulla huolettomasti lapoja aina, kun ori oli liian lähellä, kunnes viesti meni perille paksuun kalloon. Hän jätti orin karsinaan ja lähti hakemaan kilttiä, hyvätapaista Narniaa, joka seurasi vaivattomasti perässä. Ruunikon astuttua omaan karsinaansa, hän saattoi suunnata noutamaan hevosten harjoja. Hän aloitti Serpicosta, sillä Narnian omistajalla oli kaksi toimivaa aivopuoliskoa, jotka ohjasivat tytön toimia.
"Neljä putoamista", Lucy veikkasi vilkaisten miehen suuntaan. "Paljon kaaosta ja ainakin yksi irrallaan juokseva hevonen. Ehkä kaksi ratsastajaa yhtä aikaa maassa, jos tehtäviä ei helpoteta liiaksi edellisestä valmennuksesta", hän jatkoi pohdiskeluaan. Ehkä se oli enemmän toiveajattelua kuin ennustamista, mutta niin tai näin. Ei tulisi tylsää kentän laidallakaan, jos esteet kolisisivat ja ratsastajat lentelisivät. Niin kauan kuin kenellekään ei sattuisi mitään vakavaa, voisi hän hyvillä mielin naureskella lätäköihin putoaville ratsastajille. Lucy komensi terävästi Serpicoa, kun ori yritti huomaamattomasti kääntää takaosaansa kohti harjaajaansa ja napautti lautasia, kun viesti ei tuntunut muutoin menevän perille. Ori pärskähti ja viskoi päätään, mutta lopetti seilaamisen.

Paulus vilkaisi tyhjää käytävää, ennen kuin vastasi. Effie nylkisi hänet, jos hän puhuisi asiakkaista näiden kuullen - taas.
"Kun Katie ja Symphony ovat samassa valmennuksessa, voit luottaa siihen", hän vakuutti hiljaa ja taputti hevosen kiiltävää kaulaa. Se ei ollut yhtään niin hurja, kuin Katien käsittelyssä.
"Jaha, sieltä ne tulee", hän huokasi, kun kuuli äänten lähestyvän. Mies oli arvannut oikein, sillä omistaja otti kimon huomaansa. Katiekin ryhtyi varustamaan puoliveristään itse.

Lucy tyrskähti. Niinpä niin. Hän harjasi Serpicon reippaasti loppuun, mutta totesi silti myöhästyvänsä. Demi katseli hetken ympärilleen käytävällä, ennenkö nappasi Narnian harjat käsiinsä ja suuntasi hoitamaan kilttiä hevostaan aivan itse. Lucy peruutti takaisin Serpicon luokse suojien kanssa. Symphonylta olisi turha edes kysellä. Tyttö ei kuitenkaan saisi mitään aikaiseksi.
"Ole nyt aloillasi!" Hän komensi oria, kun Serpico nosteli vuorotellen etujalkojaan. Jännesuojien laittamienn oli kovin vaikeaa, kun jalat eivät pysyneet hetkeäkään aloillaan, vaan terävämpi äänensävy sai orin jälleen muistamaan, ettei jalkojen vierellä kyyristellyt tuttu Symphony, joka salli kaikenlaisen häiriökäytöksen. Serpico pärskähti ja kurkotti kohti omistajaansa, joka tottahan toki saapui leikkimään orin turvalla kikattaen onnessaan, kun hevonen töni häntä päällään niin voimalla, että oli kaataa koko tytön. Lucy keskitti katseensa hevosen jalkoihin. Hänen ei tarvinnut nähdä, miten kamalaksi Symphony onnistuisi hevosensa opettamaan. Lucy liikkui supervauhtia orin ympärillä nostellessaan satulan selkään ja suitset päähän, eikä aikaillut lykätessään ohjat Symphonyn käsiin. Noin. Miltäköhän muut hevoset näyttivät?

Muut hevoset olivat valmiita. Paulus oli kiertänyt varmistamassa, ettei kukaan jäänyt hidastamaan lähtöä, ja niin he saattoivat saattaa kaikki neljä ratsukkoa C-kentälle verryttelemään. Mies tuli punttamaan hieman rehevämmän Symphonyn alta karkaavan Serpicon selkään ja vilkaisi olkansa yli, kun sydäntäraastava kiljaisu sai orin viskaamaan päätään. Pulp Fiction tanssi ravissa kauemmas ja raahasi ohjissa roikkuvaa, mahallaan hiekassa makaavaa tyttöä mukanaan. Mitä ihmettä nyt?

Lucy ei tiennyt, mitä Pulp Fictionin kanssa oli tapahtunut, mutta oli varma, ettei Katie jättäisi tarinaa kertomatta. Hän harppoi Narnian luota, jossa oli ollut pitelemässä jalustimesta vastaan Demin noustessa selkään, Pulp Fictionin luokse ja nappasi ruunan ohjista kiinni pysäyttäen railakkaan hevosen niille sijoilleen ja ojensi kättään auttaakseen tytön jaloilleen. Hän punttasi Katien takaisin selkään kun tyttö oli ensin puhdistanut pahimmat hiekat vaatteistaan, vilkaisi epäluuloisesti ratsukkoa ja laski sitten irti ohjista. Nuo kaksi olisivat tarvinneet taluttajia. Lucy vilkaisi ratsukoita ja sen jälkeen esteitä, mutta valmentajan nyökätessä hyväksyvästi, lähti siirtymään kentän laidalle. Ilmeisesti Morland ei kaivannut enempää esteitä häseltäjille. Aiemman valmennuksen kahdeksan estettä olivat kutistuneet neljään, mutta alun perusteella siinä oli enemmän kuin tarpeeksi treenattavaa tälle porukalle.

Paulus saapui kentän laidalle Lucyn viereen ja katseli neljää ratsukkoa. Narnian ja Tickled Pinkin ratsastajat yrittivät tarmokkaasti, vaikka eivät taitotasoltaan olleetkaan yhtä korkealla kuin ensimmäisen ryhmän ratsastajat. Symphony puolestaan eli jossakin aivan omassa ulottuvuudessaan eikä tuntunut edes tajuavan, että hevonen teki aivan oman päänsä mukaan. Lucyn ennustus valmennuksen kulusta voisi hyvinkin olla totta.

Lucy seurasi valmennusta kasvavaa kauhua sisällään. Tämä ei vain voisi päättyä hyvin, ei sitten mitenkään. Hän ei tajunnut, miksei valmentajakin tajunnut sitä ja lopettanut koko leikkiä kesken. Jos puolet ratsastajista yrittivät, eikö se riittänyt kertomaan, ettei hommassa ollut mitään mieltä? Serpico häsläsi omiaan päättäen niin askellajin, tahdin kuin suunnan, eikä Symphony tehnyt mitään korjatakseen asiaa. Hän huokaisi hiljaa.
"Tästä tulee katastrofi", Lucy supatti suupielestään Paulukselle. "En tiedä, haluanko edes nähdä."

"Minä haluan", Paulus vastasi kumartuen Lucyn puoleen ja virnisti vinosti, "etkö pidä kauhuleffoista?"

"Vihaan niitä", Lucy naurahti matalasti. "Etkö muista, miten puristin kätesi mustelmille kun sieppasimme Effien elokuviin? Eikä se edes ollut kauhuleffa!" Hän pudisteli päätään. Mikä tahansa liian jännittävä sai hänen vatsansa solmuun myötäjännityksestä. Hän eli mukana muiden tunteissa aivan liikaa, eikä kaoottisen valmennuksen seuraaminen tehnyt hyvää hänen henkiselle tasapainolleen. Serpicon seilaava takaosa tönäisi estetolppaa ja sai pystyn puomit kolisemaan hiekalle; Pulp Fiction päätti singota kuuhun kun este lyyhistyi vierestä ja Katie, kuinkas muutenkaan, lensi hiekkaan ja kiljaisi dramaattisesti siinä vaiheessa, kun oli jo maassa.

"Muistan tietenkin", mies vastasi - siksihän hän olikin kysynyt. Paulus ähkäisi ja pujottautui aidan lomasta korjaamaan kaadettua estettä. Hän ei ollut varma, mutta aivan kuin Katie olisi antanut ruunalleen pohkeita tolpan kaatuessa. Tytön jalka oli varmaan heilahtanut hevosen säikkyessä. Esteen ollessa taas alkuperäisessä kunnossa, ja kun mies oli pyydystänyt irrallaan rellestävän ruunan ja heittänyt kalpean, heikotusta voivottelevan tytön takaisin satulaan, Paulus palasi Lucyn viereen.
"Yksi osa ennustustasi on jo käynyt toteen."

Lucy pudisteli päätään suunnatessaan korjaamaan estettä Pauluksen apuna. Tämä oli kyllä yksi sirkusesitys. Hän palasi takaisin aidan tuntumaan jättäen miehen jahtaamaan riekkuvaa ruunaa. Hän hymyili pienesti miehen toteamukselle. Totta. Yksi osa oli käynyt toteen.
"Ja kaksi putoamista, jos se alun ihmeellisyys lasketaan", hän virnisti. Ehkä tämän valmennuksen seuraaminen ei olisi aivan ajanhukkaa. Ainakin hän voisi lohduttaa itseään sillä, että mikäli koskaan alkaisi hyppiä esteitä, ei hän voisi olla tätä surkeampi. Narnia kolautti puomia ylittäessään pystyn. Hetken ylin puomi keikkui uhkaavasti ja Lucy valmistautui jo palaamaan kentän puolelle sitä korjaamaan, kun pieni ihme tapahtui eikä puomi pudonnutkaan kannattimilta. Parempi niin päin. Kaksi opetukseen todella keskittyvää ratsukkoa saivat myötätunnon nousemaan hetkeksi Lucyn mieliin. Yrittää nyt oppia jotakin, kun seurana oli poissaoleva ratsastaja ja rasavilli, omiaan puuhasteleva ori sekä dramaattinen onnettomuusmagneetti, joka suorastaan usutti hevostaan hullumpiin loikkiin.

"Tuota, sovitteko te U-Ethanin kanssa?" Paulus kysyi katseltuaan hetken vaitonaisena valmennusta. Hän ei tiennyt miksi lähti masokistiseen yritykseen, mutta muistutti olevansa naisen ystävä ja oli luonnollista kysyä. Ehkä hänkin oppisi vielä hyväksymään sen luikun.

Lucy vilkaisi Paulusta kulmaansa kohottaen. Olipa mies tänään halukas sörkkimään kepillä jäätä.
"Sovimme", hän vastasi nyökäten. "Ja ehdimme jo riidellä uudestaankin, mutta saimme senkin sovituksi", hän lisäsi hetkeä myöhemmin pitäessään katseensa tiukasti suloisessa kimossa, joka laukkasi kentällä. Hän ei halunnut ajatella riitoja, jotka oli käynyt Ethanin kanssa. Mitä niillä oli enää väliä, kun kaikki oli saatu sovittua? Seuraavaan riitaan asti, pieni synkkä ääni muistutti.

"Mistä te uudestaan riitelitte?" mies kysyi yrittäen kovasti kuulostaa huolestuneelta eikä ilahtuneelta. Ethan oli hyväksi Lucylle, Effien ääni muistutti hänen mielessään.

"Siitä, kun en jaksanut lähteä hänen ystävänsä syntymäpäiville", Lucy vastasi hetken epäröityään. Joo, siitä kai viikonloppuinen riita oli juontanut juurensa, vaikka itse syntymäpäivät olivat jääneet taakse jo viikkoa aiemmin. "Ei huvittanut mennä leikkimään tyhmintä henkilöä koko huoneessa, joten jäin rapsuttelemaan Angusta."

"Eikö se edellinen ollut samasta aiheesta?" Paulus kysyi hieman hölmistyneenä.

"Oli", Lucy myönsi huokaisten. Olihan siinä ollut aiemmin muutakin: hänen ajan- ja rahankäyttönsä, olemattomat tulevaisuuden suunnitelmansa ja sitten nämä pahan onnen synttärikemut.
"Kai siinä oli tällä kerralla säväys katkeruutta siitäkin, miten en pidä lupauksiani", hän puhahti painaen katseensa tallikenkien likaisiin kärkiin. Hän oli yrittänyt, mutta leirien takia pitkiksi venyvät työpäivät väsyttivät, eikä hän jaksanut edes ajatella kaupungille lähtöä kun raahautui kotiin iltahämärässä, joten hän perui suunnitelmia leffareissuista ja kirjakauppojen kiertelyistä.

"No jo on otsaa", mies ärähti ja tukki suunsa. Älä suutu. Et ole osa tätä suhdetta.
"Olet luotettavin, uskollisin ystävä", hän vakuutti.

Lucy hymyili kiitollisena Paulukselle. Mies oli kultainen ystävä. Hän ei ollut - varsinkaan keskellä raikuvia riitoja - lainkaan vakuuttunut siitä, että ylipäätään tarvitsi Ethania. Hän oli ollut onnellinen Pauluksen rinnalla työskennellessään ja kaveeratessaan, joten mihin hän edes poikaystävää tarvitsi? Hänellä oli maailman paras ystävä vierellään.
"Olet kovin kiltti kun otat aina puoleni. Kiitos", hän sanoi pehmeästi ja astahti lähemmäs tarkoituksenaan tönäistä miehen kylkeä kevyesti. Jos edessä ei olisi ollut neljää tumpeloa ratsastajaa, joista kahta moinen kehnous ei edes tuntunut häiritsevän, olisi hän halannut miestä kiitokseksi kauniista sanoista. Jokin vaisto kiljui kuitenkin, ettei mies välttämättä nauttisi moisista hellyydenpuuskista leiriläisten edessä, joten leikkimielinen, kevyt tönäisy sai riittää.

Paulus ei suinkaan olisi torjunut halausta Lucylta. Mies kohautti olkiaan nolostuneena kehuista ja sulloi kädet taskuihin.
"Se nyt vain on totta", hän vastasi. Lucy oli luotettava eikä moiselle syytökselle ollut mitään perustetta. Ei hänen mielestään. Valmennuksessa Serpico laukkasi ohi esteestä useamman kerran, ja Katie parahti vertahyytävästi, kun hevonen oli heittää hänet selästään syöksyessään esteen yli komealla hypyllä; se oli kilpaillut 150 sentin luokissa, ja nyt se oli tällaisen teinin harjoitusratsu.

Lucy hymyili pehmeästi miehelle ennenkö käänsi huomionsa ratsukoiden puoleen. Hän ei kadehtinut valmentajan asemaa sitten lainkaan, sillä miten takoa järkeä teinien päähän, jos puhe ei tehonnut? Kaksi ratsastajista sentään yritti, joskin Narnia päätyi jälleen kolauttamaan hypyssä. Lucy pujahti aidan lomasta ja asteli estettä nostamaan. Demin kasvot kiristyivät, kun uusikaan yritys ei tuottanut puhdasta hyppyä. Pikainen palaveri valmentajan kanssa näytti kuitenkin rentouttavan hitaasti turhautumisesta jäykistyviä hartioita, ja kolmannella kerralla kiltti ruunikko ylitti esteen puhtaasti. Lucy palasi takaisin kentän laidalle vain todetakseen, että Serpico häselsi sen verran omiaan, että pian kolahtelisi päitä tai puomeja tai molempia. Luoja. Hän ei hetkeen uskonut nähneensä toista yhtä kaoottista valmennusta.
"Tämän jälkeen en enää valita, jos muutama puomi putoaa Corinnen silmän alla", Lucy supatti suupielestään odottaessaan, koska seuraava puomi kolahtaisi. Valmennus oli kääntymässä kohti loppua, mutta kaiken perusteella juuri viimeiset hypyt olisivat ne, jotka päättyisivät katastrofiin. Kunpa heidän ei tarvitsisi enää korjata esteitä vaan he voisivat alkaa kerätä niitä pois heti kun ne putoaisivat. Valmentajan siirtäessä ratsukot yksi kerrallaan loppuverryttelytehtäviin, huokaisi Lucy hiljaa ja lähti korjaamaan esteitä. Hän oli lähes varma, ettei loppuverkkakaan sujuisi ilman sähellystä, joten piti tarkasti silmällä ratsukoita. Hänen ylitseen ei tänään ratsastettaisi.

Pulp Fictionilla näytti olevan hirmuisesti vauhtia ja yllättäviä äkkiliikkeitä, vaikka hevonen itse ei näyttänyt olleen erityisen vauhko valmennuksen aluksi. Paulus piti sitä silmällä heidän kasatessaan esteitä syrjään. Symphony näytti keskittyneen höpöttämään Morlandille välittämättä siitä kiinnostiko miestä tai kuunteliko tämä, ja Katie liittyi pian seuraan ruskeat silmät suurina ja ihailevaa ihmetystä tulvillaan. Ei mennyt kauaa, kun hevoset ajautuivat liian lähelle toisiaan, ja Serpico latasi ärhäkästi kiljahtaen potkun toisen ruunikon takaosaan suistaen oman ratsastajansa satulasta ja saaden ruunan ampaisemaan säikähtäneenä kauemmas. Myös Katie lensi näyttävästi satulasta ja jäi retkottamaan hiekkaan. Pulp Fiction pyrähti epäpuhtaaseen laukkaan aristaen kinnertä, johon orin kavio oli iskenyt.
"Mahtavaa", Paulus urahti hiljaa ja lähti pyydystämään oria, joka oli huomannut olevansa vapaa ja lähellä viehättävää tammaa.

Lucy kohotti katseensa kantamastaan tolpasta kun hevoset alkoivat riekkumaan. Loistavaa, kerrassaan loistavaa. Hän laski tolpan alas lähelle estevaraston kulmaa ja lähti pyydystämään Pulp Fictionia. Katie oli ansainnut putoamisensa, kun omaa tyhmyyttään oli vienyt ruunikkonsa niin lähelle oria. Tumpelot kakarat. Tällaisille ei pitäisi antaa muita kuin parikymppisiä poniruunia, jotka olivat tehneet pitkän uran ratsastuskoulussa. Sellaisten kanssa Symphony ja Katie olisivat voineet pärjätä. Teddy suuntasi tarkistamaan pudonneiden ratsastajien kuntoa huolta kasvoillaan. Tytöt olivat ehkä olleet ajattelemattomia, mutta virheitä sattui parhaimmillekin.
"Noh noh", Lucy rauhoitteli hiljaa vauhdikasta ruunaa, joka loikki takakinnertä aristaen eteenpäin. Hän nappasi nahkaohjat käsiinsä ja pysäytti hevosen. Pulp Fiction tanssahteli hetken hänen ympärillään ennenkö rauhoittui. Lucy piteli ohjien päästä kiinni ja kumartui tutkimaan takajalkaa. Hyvä, ettei hevosilla ollut hokkeja jalassa, tai tästä olisi voinut tulla rumaa jälkeä.

Paulus hätisti orin kauemmas Narniasta, joka alkoi hermostua tunkeilijaan ja talutti sen napakalla otteella Symphonyn luo, joka kömpi jaloilleen, mutta ei jättänyt tyttöä yksin hevosen kanssa, ennen kuin tämä istui satulassa jalustimet jalassa ja ohjat tukevasti käsissä. Sitten mies lähti päätään pudistellen katsomaan Pulp Fictionia Lucyn tykö. Katie oli retkottanut maassa kuin tajuttomana Morlandin tutkiessa tämän vointia, raotellut sitten silmiään ja hyvin hitaasti noussut istumaan kalpeana ja huonovointisen oloisena. Mies kumartui ruunikon jalan puoleen ja tunnusteli sitä. Luultavasti se toipuisi pian.
"Pitäisikö tuo nulikka nostaa takaisin satulaan?" hän kysyi kuiskaten Lucylta.

Lucy silitteli Pulp Fictionin kaulaa ja katseli, kuinka Paulus tutki jalkaa. Miehen päädyttyä samaan tulokseen kuin hän (Pulp Fiction ei tehnyt kuolemaa), hän vilkaisi ratsastajan suuntaan. Valmentaja oli kumartunut puhumaan istuvalle tytölle ja hetkeä myöhemmin auttoi teinin jaloilleen.
"Parempi ehkä viedä Pulp Fiction talliin ennenkö se oikeasti loukkaa itsensä", Lucy vastasi, mutta jäi odottamaan, mitä Katie tekisi. Kun teinityttö onnahteli porttia kohden liioitellun tuskainen ilme kasvoillaan, maiskautti hän huuliaan ja lähti viemään ruunikkoa portille. Olisi hyvä saada kylmää ruunan jalalle, niin pahemmilta vammoilta vältyttäisiin.
"Jos hoidan tämän, katsotko, että muut pääsevät takaisin talliin?" Lucy kysäisi vilkaisten merkitsevästi Serpicon suuntaan. Demi ja Allegra osasivat kyllä hoitaa hevosiaan, mutta Symphonysta hän ei mennyt takuuseen.

"Joo", Paulus vastasi ja huokasi syvään, ennen kuin lähti korjaamaan loppuja esteitä pois muiden verrytellessä vielä. Symphony eli jossakin aivan omassa ulottuvuudessaan, siitä mies oli varma. Luojan kiitos hevonen ei ollut vaarallisempi, vaikka olikin täysin sopimaton - muuten tytöllä olisi hengenlähtö lähellä. Ratsastajien jalkauduttua, mies seurasi näitä talliin ja kuten Lucy oli arvellut, Paulus päätyi hoitamaan Serpicon, kun Symphony leperteli sille ja kutitteli hevosen kaulaa pehmeällä harjalla edes huomaamatta, että joku muu teki työt.

Lucy talutti vauhdikkaan ruunikon talliin ja suoraan pesukarsinaan, jotta voisi kylmätä jalat ja tutkia potkujälkeä kirkkaammassa valossa. Hän päätyi pesemään Pulp Fictionin näkemättä vilaustakaan ratsastajasta, mutta heti kun muut hevoset palasivat ratsastajineen, ilmestyi Katiekin täynnä tarinoinnintahtoa. Lucy vei hoitamansa hevosen sen omaan karsinaan ja pyöräytti silmiään merkitsevästi ohittaessaan Serpicoa harjaavan Pauluksen. Luoja näitä leiriläisiä! Hän nosti Tickled Pinkin suojat tallikäytävältä satulan päälle jotta ne eivät hukkuisi tai joutuisi tallotuiksi, kantoi Pulp Fictionin varusteet paikoilleen ja ristitti Narnian suitset, kun Demi oli vain lykännyt suitset paikoilleen kaikki soljet avoinna. Kun tallikäytävä hiljeni leiriläisten ottaessa suunnan kartanoa kohden, saattoi hän huokaista ääneen. Jokin oli mennyt pahasti pieleen Symphonyn ja Katien kasvatuksen kohdalla.
"Ei varmaan ole mahdollista tehdä kuuden hengen treeniryhmää ja kahden hengen Jackassia?" Lucy mutisi paikallistettuaan Pauluksen. Demi- ja Allegraparat joutuivat ratsastamaan kahden täyspöntön kanssa, vaikka eivät olleet tehneet mitään väärää.

"Tuskin", Paulus vastasi palattuaan talliin pari riimunnarua käsissään. Pulp Fiction sai jäädä hetkeksi sisään, jotta jalka voitaisiin tarkastaa myöhemmin vielä varmuuden vuoksi, mutta muut saivat mennä ulos.
"Ja Narnia ja se pieni kimo ovat aivan eri tasolla kuin ykkösryhmä", hän pohti hieraisten leukaansa. Ykkösryhmässä kaikki kilpailivat aktiivisesti 130 ja 140 sentin luokissa, osa jopa tarpeeksi taitavina jatkamaan eteenpäin; Demi ja Allegra tuskin pärjäisivät edes 120 sentin luokissa.
"No, ei ole enää kuin yksi valmennuspäivä. Huomenna ne menevät maastoon ja perjantaina on yksityisvalmennuksia."

Lucy nyökkäsi. Kyllä hän ymmärsi, millä perusteella näihin ryhmäjakoihin oli päädytty, mutta se ei tarkoittanut, että hän olisi pitänyt siitä. Hänen mielestään kenenkään ei tulisi joutua ratsastamaan Katien ja Symphonyn kaltaisten säheltäjien kanssa. Tytöt vaaransivat paitsi itsensä, myös toiset ratsastajat ja hevoset hölmöilyllään.
"Totta", hän mutisi nyökäten. "Saa tosin nähdä, onko huomisen maaston jäljiltä enää kahdeksaa ratsukkoa", Lucy jatkoi päätään pudistellen. Hän ei nähnyt yhtäkään skenaariota, jossa Symphony ja Katie selviäisivät naarmuitta takaisin tallille. Hän ei tosin edes yrittänyt. Jos tytöt lähtisivät kesken kotiin, olisi heillä kaksi maanvaivaa vähemmän hengittämässä niskaan hevosia hoidettaessa.

"No, enää ei ole montaa päivää jäljellä. Sitten saamme keskittyä kisajärjestelyihin täysipäiväisesti", Paulus lohdutti virnistäen, kun lähti viemään Serpicoa ulos. Enää muutama päivä.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   Pe Heinä 10, 2015 6:55 pm

Torstai 9. heinäkuuta 2015, kello 17:28

Sarjaesteisiin painottuva valmennuspäivä oli ollut haastava ensimmäiselle ryhmälle ja pudotti sekä Symphonyn että Katien satulasta useaan kertaan. Ensimmäisen ori laukkasi ohi esteistä, pysähtyi niiden eteen tai hyppäsi yli niin, että ratsastaja jäi auttamatta jälkeen ja tuiskahti alas alastulossa. Tyttö kuitenkin oli kavunnut aina epäröimättä pystyyn, pöllämystyneenä ja kypärä vinossa, mutta kiivennyt aurinkoisesti takaisin satulaan. Lähinnä Katien dramaattisten loukkaantumisten takia Paulus oli niin kiitollinen siitä, että leiristä olisi jäljellä vain huomiset yksityisvalmennukset ja lauantain kisat. Tyttö oli pudonnut valmennuksen lopulla - tällä kertaa ehkä syystä, sillä vahva, kookas hevonen hyppäsi vauhdilla ja kurvasi sivuun esteen jälkeen, mikä lennätti tytön myttynä tantereeseen. Miehellä oli tunne, että tämä oli toivonut saavansa Morlandin jakamattoman huomion osakseen - miksi, sitä Paulus ei osannut sanoa, sillä eikö mies ollut pieni ja heiveröinen eikä mitenkään erikoisen näköinen? - mutta kantajaksi päätyikin juro Paulus. Kummasti tytön jalat olivat alkaneet toimia, ennen kuin he saavuttivat tallin.
"Voin lähteä taas mukaan koirien kanssa. Jos vain haluat", hän ehdotti Lucylle, kun leiriläisten hevoset olivat kaikki turvallisesti tarhoissaan ulkona, ja nainen oli luultavasti lähdössä Kingillä maastoon, ennen kuin ratsastaisi Miun. Tällä kertaa hän ei hylkäisi häpeällisesti naista yksin maastoon.

Lucy harjasi Kingin jalkoja ruunalle höpötellen, kunnes havahtui Pauluksen kysymykseen ja suoristautui karsinan kuivikkeiden seasta vilkaisemaan miestä.
"Se olisi kivaa", hän vastasi hymyillen. Päivän koettelemusten jälkeen ajatus rennosta maastosta hauskalla puoliverisellä tuntui taivaalta, ja kun päälle lisäsi vielä treenin Miun kanssa, saattoi hän olla suorastaan onnellinen nuori nainen. Leiriläiset olisivat pian poissa heidän harteiltaan ennen seuraavaa syksyä, jolloin oli kai tarkoitus näiden kokeilujen rohkaisemana alkaa pitää viikonloppuleirejä halukkaille. Hän ei aikonut murehtia niitä vielä, sillä juuri nyt tärkeintä oli se, että enää oli kaksi leiripäivää, joista niistäkin toinen oli enemmänkin puolikas. Sen jälkeen ei tarvitsisi nähdä junnuja enää koko kesänä hienoine hevosineen. Rauha palaisi takaisin Rosings Parkiin, joskaan se ei pitkään kestäisi, kun kansainväliset kenttä- sekä este- ja koulukisat hengittivät niskaan.
"Haetko koirat niin laitan Kingin sillä aikaa kuntoon?" Hän kysäisi palaten takaisin jalkojen harjaamisen pariin. Siinä kyykkiessä oli helppo arvostaa ruunan moitteettomia käytöstapoja.

"Joo", Paulus vastasi monisanaiseen tapaansa ja lähti harppomaan kohti ulko-ovia ja kartanoa. Hän oletti, ettei Angus olisi innokas lähtemään lenkille tälläkään kertaa, mutta tallimestarin rakastava, riehakas borzoi otti enemmän kuin mielellään sen paikan. Mies vältti lähestymästä ruokasalia, missä nuoret olivat päivällisellä, ja palasi mahdollsimman pian tallille, jotta Lucy ei joutuisi odottamaan.
"Minne haluat mennä?" hän tiedusteli pyyhkäisten viininpunaisesta, tallin logolla varustetusta t-paidasta koiran hiekkaisia tassunjälkiä.

Lucy hoiti Kingin reippaasti loppuun. Hän varusti hevosen huolella ja vilkuili kelloaan pohtiessaan, mitä he tänään tekisivät ruunan kanssa. Maastolenkin, tietysti, ja pyynnön mukaan rauhallisessa temmossa. Se sopi hänelle paremmin kuin hyvin. Hän ei ollut rohkeimmasta päästä ratsastajana, joten riehakkaat nummilaukat ilman lauman suomaa turvaa eivät tosiaankaan kuuluneet hänen suosikkipuuhiinsa. Pauluksen palatessa hän oli edelleen vaiheessa Kingin kanssa, sillä oli unohtunut letittämään ruunan ratsumittaista harjaa.
"Mietin nummia, ehkä siellä voisi käydä pyörähtämässä", hän vastasi kysymykseen, virnisti pahoittelevasti ja jätti letittämisen kesken sulkeakseen suitsien soljet. Lucy asetteli kypärän paremmin päähänsä, kiristi leukahihnan ja tarttui sitten ohjiin nyökäten koirakuiskaajalle. King kulki kiltisti taluttajansa rinnalla tallipihalle, jossa Lucy nousi selkään vauhdikkaasti ponnistaen ja kiristi vielä vyötä parilla reiällä.
"Koiria ei taida koskaan väsyttää", hän hymähti katsellessaan riehakasta telmimistä, jota nuoremmat koirat harrastivat ympäri vuorokauden.

Paulus katsahti epäuskoisesti lettien alkuja ja sitten kulmaansa merkitsevästi nostaen Lucya: häpeäisit. Mies torjui Nemon yritetyn taklauksen astuessaan ulos tallista ja nyökkäsi annetulle suunnalle. Koirat ainakin viihtyivät nummilla; Jinni katoili pieneksi, vaaleaksi pisteeksi kaukaisuuteen, Higgins haisteli kanien jälkiä kanervikossa ja Foxy ja Nemo kilpailivat siitä, kumpi löytäisi jotain mielenkiintoisempaa ja pistävämmän hajuista, missä kieriä. Paulus käveli ruunan vierellä ja katseli nelijalkaisten perään.
"Millaisia viikonloppusuunnitelmia sinulla on?" hän tiedusteli. Lucyn vapaapäivä oli pitänyt siirtää perjantaista lauantaille leiriviikkojen ajaksi.

Lucy vain kohautti harteitaan. Hänellä oli ollut aikaa ja no, oli mukava letittää harjaa, joka oli niin tasaisen mittainen. Ivoryn harja oli saanut kasvaa yhä pidemmäksi kuukausien kuluessa. Pian hän voisi letittää siitä hauskoja verkkoja tylsistyessään.
"Ei kovin ihmeellisiä", hän tunnusti vilkaisten ruunan selästä Paulusta. Hän ei ollut varsinaisesti suunnitellut mitään sen tarkempaa, mutta jotenkin kummasti jokaiselle vapaapäivälle löytyi aina hetkessä täytettä, jos hän pysähtyi edes sekunniksi pohtimaan, mitä asioita pitäisi hoitaa. "Käydään varmaan Ethanin kanssa jossakin, riippuen vähän, miten hänen työvuoronsa osuvat." Ei sekään ollut kovin hääppöinen suunnitelma, kun ainakin vielä tällä hetkellä vaikutti siltä, että mies olisi töissä kymmenestä kuuteen, ja hän taas halusi ajoissa kotiin, jotta voisi valmistautua sunnuntaihin kaikkine hommineen. Jos Ethan saisi vuoronsa vaihdettua työkaverin kanssa sunnuntaille, mitä mies kovasti yritti, olisi tilanne aivan toisenlainen.
"Ja käyn moikkaamassa tätiä", mutta se nyt oli jokaviikkoinen juttu, eikä siis herättänyt sen kummempaa keskustelua.

"Vai niin", mies vastasi ja antoi katseensa kiertää avaraa, tuulenpieksemää nummimaisemaa, jonka kesytön karuus puhutteli häntä. Ehkä hänenkin pitäisi hankkia elämä. Hän ja Bea olivat harvoin käyneet ulkona; vapaapäivät osuivat eri päiville, ja vaikka nainen oli usein halunut ulos, Paulus oli vastahakoinen jättämään tilan maita - saati Britanniaa. Floridan matka oli ollut kammottava, vaikka oli kai siinäkin ollut hetkensä.
"Jatkaako Bethany ratsastusta syksyllä?" hän kysyi, koska ei halunnut tappaa keskustelua.

Lucy rapsutteli Kingin kaulaa, kun he kulkivat avaran maaston halki. Ruuna ei pöhköillyt turhia, mitä nyt muutaman kerran korskahti hermostuksissaan ja otti pari sivuaskelta. Hän vilkaisi taivasta kuin se kertoisi vastauksen miehen esittämään kysymykseen. Bethany vaihtoi mielipidettään kerran päivässä kaikissa muissakin asioissa, joten serkuksista nuorempi ei ollut aivan valmis vielä uskomaan, että Hollandin likka todella nousisi satulaan syyssäilläkin.
"Ainakin hän kovasti väittää niin", Lucy päätyi vastaamaan. "Kai hän innostui ratsastuksesta nyt kun tajuaa siitä edes jotakin ja pääsee tekemään muutakin kuin pelkkiä käyntimaastolenkkejä ja ympyröitä. Hän puhui kovasti valmennuksista syksylle, joten kukapa tietää, ehkä hän alkaa käydä niissä Rainin kanssa." Se vasta olisikin näky. Raskasrakenteinen, tupsujalkainen ja kesän mittaan tyylikkään heinämahan kasvattanut kylmäverinen samassa valmennuksessa kiiltäväkarvaisten, sirojen puoliveristen kanssa. Se olisi nähtävä omin silmin.

Paulus hymyili laskien katseensa ja rapsutti vieressään pyörähtävää Foxya, joka jätti karkeat, arpiset sormet märiksi. Huominen taitaisi kuivattaa viimeisetkin lätäköt, sillä päivän lämpötilaksi oli luvattu +22 astetta. Hän tunsi synkkää tyydytystä ajatellessaan valmennuksia. Toivottavasti nuoret saisivat hikoilla kunnolla.
"Ehkäpä", mies vastasi.

Lucy vilkaisi temmeltäviä koiria hymy huulillaan. Nämä olivat niitä hetkiä, joista hän ei koskaan haluaisi luopua. Rauhalliset maastolenkit, maailman paras seura ja innokkaasti touhottavat koirat kauniissa nummimaisemassa.
"Mitä luulet, ovatko leiriläiset viihtyneet putoiluista ja draamasta huolimatta?" Hän kysäisi. Hän toivoi parasta tallin tähden - hän itse ei jäisi kaipaamaan hankalia junioriratsastajia hevosineen - sillä olisi ikävää, jos talli saisi roppakaupalla huonoa mainetta moisen vuoksi.

"Taatusti", mies vastasi luottavaisena, "Didi on huolehtinut siitä, että kartano on ollut kuin viiden tähden luksushotelli ja heillä on ollut huippuluokan valmentajia pienryhmävalmennuksissa ja yksityisvalmennuksissa ja konsultaatioissa. Lisäksi heidän ei ole tarvinnut liikauttaa sormeakaan hevostensa eteen. Mistä he valittaisivat?"

Kaikesta, oli ensimmäinen ajatus, mikä Lucyn päähän ponnahti. Rasittavat teinit olivat loputtoman taitavia keksimään valituksenaiheita silloinkin kun niitä ei yksinkertaisesti ollut.
"Toivottavasti olet oikeassa", hän huokaisi hiljaa. Onneksi leiriläiset olivat olleet Didin hellässä huomassa suurimman osan ajasta. Hänen hermonsa eivät olisi kestäneet.

"Luulen, että Effie on aika hyvä torjumaan valituksia. Oletko koskaan yrittänyt väitellä hänen kanssaan?" Paulus puhahti. Hänellä oli liikaakin omakohtaista kokemusta siitä, miten nainen onnistui saamaan hänet täysin sanattomaksi, vei kaiken pohjan hänen kannaltaan ja ennen kuin Paulus huomasikaan, hän oli myöntynyt Effien kantaan.

"En erityisemmin", Lucy totesi. Hän vältteli väittelytilanteita kuin ruttoa, oli vastapuolena sitten Effie tai nenäkäs seitsenvuotias jäätelökioskilla ohittelemassa.
"Hyvä niin. Kunhan eivät valita nimettömästi netissä, voimme sanoa onnistuneemme." Hän oli lueskellut ennen leirien alkua kaikenmoisia kauhutarinoita internetin syövereistä pohtiessaan, millaista leirielämä voisi pahimmillaan olla. Onneksi monetkaan hänen maalailemista kauhukuvistaan eivät olleet toteutuneet - ainakaan vielä.

"Eipä Rosings ollut kaatumassa ennen leirejäkään, joten en usko, että se koituisi kohtaloksi, vaikka leirit eivät jatkuisi", Paulus vastasi äreänä siitä, että Lucy manasi tuhoa hänen rakastamalleen kodilleen ja työpaikalleen.

"Minä olisin tyytyväinen, jos leirejä ei enää olisi, mutta kai talli hyötyy niistä niin paljon, että pitäisi toivoa niiden jatkuvan", Lucy hymähti. Hän ei halunnut ajatella epäonnistumista yksinkertaisessa tehtävässä - pidä huolta leiriläisten hevosista -, mutta jatkuvan syynäyksen jälkeen oli vaikea kuvitella, että ainakaan kaikki leiriläiset olivat poistuneet tyytyväisinä. Hän ei tosin jäisi suremaan, jos esteleirillä maanvaivaksi osoittautunutta Chantellea ei enää nähtäisi koskaan. Löytyisi varmasti satoja ratsastajia, jotka voisivat täyttää teinitytön paikan ja olla enemmän kuin siedettäviä asiakkaita.
"Vaikka no, kai näistäkin viikoista on tullut jotain opittua." Hänen kestäisi kyllä hetki miettiä, mitä se jokin oli, mutta eiköhän hän lopulta jotain keksisi. Syksyyn mennessä hän olisi jo autuaasti unohtanut kaiken epämukavan ja muistelisi leirejä suorastaan lämmöllä naureskellessaan takan edessä ajatuksille Serpicon sinne tänne riepottelemasta Symphonysta tai valittamisesta taidetta tehneestä Chantellesta.

"Ehkä voit anoa, että et ole enää töissä leireillä", Paulus ehdotti olkiaan kohauttaen ja katsahti Kingin selässä istuvaan naiseen. Hän tiesi, että Effie rääkkäisi häntä tällaisella vastuulla myös jatkossa, sillä Paulus ei ollut kisahoitaja, Pauluksen vastuuhevoset olivat helppohoitoisia ja omistajat ymmärtäväisiä eikä mies koskaan valittanut ylimääräisestä työstä. Mies oli nauttinut suuresti ystävänsä kanssa yhdessä työskentelemisestä ja saattoi vain toivoa, ettei saisi jatkossa parikseen jotakuta HH:n tai Jemman kaltaista.

"Ehkä", Lucy mutisi vastaukseksi. Hän tiesi, ettei tulisi tekemään sitä, ellei olisi aivan välttämätöntä, sillä hän ei halunnut olla hankala ja nirso työntekijä, jonka tarpeita Effie joutuisi jatkuvasti sovittelemaan yhteen kaiken muun kanssa. Hän oli rutiini-ihminen: hän nautti siitä, kun tiesi jo kolmea päivää aiemmin, mitä tekisi, kenen kanssa ja missä. Hän nautti siitä, kun hoiti tuttuja hevosia, joiden tavat tunsi etu- ja takaperin, joiden omistajien autot hän tunnisti ja joiden kohdalla hän tiesi aina, mitä häneltä odotettiin. Hän tunsi olonsa typeräksi leiriläisten hevosten kanssa, sillä hän seisoi alati muuttuvalla maalla, liukkaalla pohjalla, jolla hän löysi juuri tasapainonsa kun seuraava leiriläisten aalto jälleen kallisti maata suuntaan tai toiseen. Hän joutui jatkuvasti olemaan varpaillaan ja stressasi olemattomia, kunnes ajoi itsensä siihen pisteeseen, ettei voinut ajatellakaan iltaisin tekevänsä muuta kuin olevansa itsekseen.
"Ravaamme Kingin kanssa vähän", Lucy sanoi ennenkö ohjasi hevosen sivummalle ja kannusti pehmeästi raviin. Hän kevensi selkä suorana ja kantapäät alhaalla, keskittyen jälleen kerran hakemaan sitä kuuluisaa vaivatonta tasapainoa, joka erotti hyvät ratsastajat loistavista. Hän antoi Kingin ravata jonkin matkan päähän edelle, ennenkö käänsi ruunan ympäri ja jatkoi ravissa takaisinpäin kunnes saavutti jälleen Pauluksen. Hän hidasti käyntiin ja tanssitti hevosen varsin huolimattomassa takaosakäännöksessä ympäri kunnes ruunan turpa oli jälleen eteenpäin paluureitin sijaan.

"Voit kyllä ravailla enemmänkin, jos haluat", mies tarjosi huolissaan siitä, että oli hidaste ja taakka. Ehkä hänen pitäisi harkita ratsastavansa kuitenkin kesällä; Nimbus oli juuri saanut kuntonsa ja taitonsa takaisin varsaloman jäljiltä, ja olisi kai sääli antaa sen rapistua. Mies kävelytti tammaa kyllä. Sekin varmaan riitti.
"Ratsastaisitko joskus Nimbusta?" hän ehdotti hieman hädissään, "ettei sen taidot rapistu."

"Tämä riittää meille", Lucy vakuutti. Häneltä oli pyydetty rauhallisia maastolenkkejä, ei kunnonkohotusta ja rääkkiä, joten hän oletti tämän olevan oikein sopiva tahti rauhalliselle lenkille. Muutama pätkä ravia ja loput käyntiä, ja King saisi jokaisen jumin auki, jota vaativampi kenttätyöskentely olisi voinut saada aikaan.
"Ei sen taidot rapistu", hän naurahti pehmeästi. "Nimbus on fiksu hevonen, se osaa kyllä vielä syksylläkin." Hänen oli pakko uskoa siihen, kun hän oli jättänyt kömpelön hevosensa laitumelle. Kukaan ei ollut koskaan kertonut tasaisen laidunmaaston parantaneen hevosensa tasapainoa, joten hän epäili, ettei moista ihmettä tapahtuisi Ivorynkaan kohdalla - eikä hän halunnut edes ajatella, millaisiin ongelmiin ruuna päätyisi, jos sen lykkäisi juurakkoiselle, epätasaiselle alueelle laiduntamaan.

"Etkö siis suostu?" mies varmisti kulmiaan kurtistaen.

Lucy liikahti epämukavasti satulassa. Hän nautti Nimbuksen ratsastamisesta, sillä tamma oli oikein mukava hevonen, kiltti ja lempeä, joskin välillä hieman säpäkkä jos jotakin yllättävää tapahtui. Mistä hän ei nauttinut, oli ystävänsä odotukset harteillaan. Ei hän osannut tehdä mitään ihmeellistä Nimbuksen kanssa. Kun tehtävänä oli liikuttaa vastuuhevosia, hänelle annettiin ohjeet, joita noudattaa, eikä hän koskaan päätynyt pettämään ystäviensä odotuksia, korkeintaan omistajien (luojan kiitos niin ei ollut vielä ainakaan hänen tietääkseen päässyt käymään).
"Ei se tarvitse minua, se pärjää ihan hyvin sinun kanssasi", hän vakuutti yrittäen kuumeisesti keksiä keinoa kääntää keskustelu mihin tahansa muualle.

"Vai niin", Paulus vastasi kääntäen katseensa taivaanrantaan. No, hän palkkaisi jonkun ratsuttajista ratsastamaan tammaa silloin tällöin. Hän ei halunnut turmella sitä - hän ei elätellyt harhaluuloja taidoistaan. Hän vei hevosia maastoon ja pysyi kohtuullisen hyvin kyydissä, mutta siinä se. Nimbus ansaitsi enemmän.

Lucy kannusti Kingin raville kun ei keksinyt muuta sanottavaa. Hän hengitti syvään keventäessään tasaisessa tahdissa ruunan selässä ja sulki muutamaksi askeleeksi silmänsä kerätäkseen itsensä. Ei Paulukselle puhuminen ollut vaikeaa, juurihan he olivat koko päivän jutelleet niitä näitä töiden sivussa ja silti hän ei keksinyt mitään sanottavaa nyt, kun olisi täydellinen tilaisuus puhua mistä tahansa maan ja taivaan väliltä. Leiriviikkojen keräämä stressi painoi raskaana harteilla ja hän ajatteli helpottuneena, miten vähän enää oli jäljellä. Yksi työpäivä. Hän selviäisi siitä kyllä, ja sen jälkeen voisi palata takaisin tuttuihin rutiineihin. Samat hevoset, samat omistajat, samat ongelmat ja haasteet, ja samat ilonhetket. Hän ei kaivannut muuta. Kai.
"Käännytään takaisin", Lucy mutisi tajuttuaan ravanneensa hieman turhankin pitkälle. Hän käänsi ratsunsa laajalla kaarella ympäri ja palasi reippaammassa ravissa takaisinpäin. Hän antoi ohjan liukua aavistuksen pidemmäksi, jotta King saattoi laskea päätään alemmas ravatessaan rentona avaran maiseman halki. Kumpuilevat nummet eivät koskaan menettäisi hohtoaan Lucyn mielessä, siitä hän oli varma, kun pidätti ratsun jälleen käyntiin.
"Muistatko, montaako päivää ennen kisoja osallistujia hevosineen aletaan ottaa vastaan?" Lucy kysäisi pyyhkäisten vaalean suortuvan sivuun kasvoiltaan, kun mokoma oli tuulen tuiverruksessa päässyt livahtamaan kypärän suojista. Hän oli aivan varma, että Effie oli maininnut sen kaiken muun aikatauluttamisensa ohessa, mutta hän ei ollut painanut sitäkään pikkuseikkaa mieleensä. Hänen pitäisi skarpata. Ei olisi pienintäkään toivoa selvitä koskaan jatko-opiskeluihin, jos hän ei nyt pystyisi edes muistamaan muutamia hassuja työasioitaan.

"Kolme", Paulus vastasi, "tosin voi olla, että aikaisemminkin, ainakin VIP-vieraiden tapauksessa." Hän ei varsinaisesti odottanut innolla moista, mutta kun paikalle oli saapumassa hevosmaailman huippunimiä, jotka olivat Corinnen ystäviä, ei hän kehtaisi näyttää hapanta naamaa, pysyttelisi vain poissa jaloista.
"Pitää tehdä parkkipaikat valmiiksi hyvissä ajoin", mies huokasi ja köyristi hartioitaan tuulta vasten.

Lucy nyökkäsi. Niin hän olisi arvellutkin, jos olisi joutunut luottamaan pelkkään omaan arvostelukykyynsä. Ajatuskin lähestyvistä kisoista sai vatsanpohjan kutisemaan. Hän rakasti kisapaikkojen tunnelmaa, mutta pelkäsi, että kotikenttä hukuttaisi jännityksen stressiin, eikä hän pääsisi nauttimaan kilpailuista kuten silloin kun oli hevosenhoitajana, ei osana järjestystiimiä. Pelkkä kenttäkisojakin varten hankittujen tuomareiden, toimitsijoiden ja muiden niin vapaaehtoisten kuin palkallisten avustajien määrä ylitti hänen ymmärryksensä, mutta onneksi Effie pyöritteli helpolla satapäistäkin työntekijäjoukkoa haparoimatta kertaakaan liikkeissään.
"Joo", Lucy myötäili miehen pohdintoja. Onneksi kisakarsinat olivat Effien oivan aikataulun avulla pystyssä ja valmiita ottamaan vastaan hevoset, jotka olisivat täynnä virtaa ja voitontahtoa. Kunhan kaikki muukin olisi valmista ennen h-hetkeä, olisi heidän hyvä olla kiireenkin keskellä. Effieen saattoi luottaa näissä asioissa 110-prosenttisesti. Naisen vaativan katseen alla kaikki olisi valmista prikulleen oikealla hetkellä.

"Oletko lähdössä milloin Barcelonaan?" mies kysyi.

"Riippuu Bethanysta. En ole vielä ihan varma, olenko edes menossa", Lucy vastasi. Hän ei ollut osannut päättää, sillä halusi mennä katselemaan uutta kaupunkia serkkunsa kanssa - vaan toisaalta, niillä rahoilla hän maksaisi Ivoryn kuukauden karsinapaikan ja vähän enemmänkin.
"Mutta varmaan elokuun alkupuolella, ellei mitään yllättävää, mielenkiintoisempaa ohjelmaa ilmesty." Bethanylle siis. Hänen elämäänsä ei mahtunut mitään niin yllättävää tai mielenkiintoista, etteikö sitä olisi voinut siirtää.

Mikäli olisi tiennyt naisen murehtivan rahasta, Paulus olisi tarjoutunut jälleen maksamaan matkan. Mies nyökkäsi ajankohdalle.
"Hauskaa lomaa."

"Vähän etuajassa, mutta kiitos", Lucy naurahti. Kunhan nyt ensin selviäisi, mitä Bethany edes aikoi tehdä. Hän ei ollut aivan varma siitä, ymmärsikö serkku, miten hän oli töissä, eikä voisi siirrellä lomaansa. Hänen lomansa oli sovittu, eikä se siitä siirtyisi vain koska Bethany yllättäen keksisi hauskemman matkakohteen eri viikolle.
"Palataanko takaisin?" Hän ehdotti vilkaistuaan kelloaan. Miu odotti vielä, eikä päivä ollut loputtoman pitkä.

"Joo", mies vastasi, vihelsi koiria ja kääntyi kanervikossa kulkevalle, melkein näkymättömälle polulle, joka kiemurteli kumpuilevassa, petollisen samannäköisessä maastossa. Nemo, Foxy ja Jinni kisailivat; Jinni lensi vaivatta muiden ohitse ja kiusasi näitä hyväntahtoisesti, kun taas Foxy oli suuttua, jos ei saanutkaan olla nopein.
"Minne mieluiten matkustaisit?"

Lucy käänsi Kingin oikealle polulle pehmeällä johtavalla ohjalla, jotta ruunan ei tarvinnut heittää turpaansa taivaisiin ja pakoilla kuolainta. Hän vilkaisi koiria hymy huulillaan, mutta tunsi surun piston sydämessään. Olisipa Anguskin täällä. Vanhusraukka.
"En tiedä, en osaa sanoa", hän vastasi esitettyyn kysymykseen harteitaan kohauttaen. Ei hän tiennyt, minne haluaisi matkustaa, kun ei ollut koskaan ajatellut, että voisi matkustella ympäri maailmaa. Hän oli nähnyt netissä paljon upeita kuvia valkoisista hiekkarannoista, turkoosista merestä ja lämpimässä tuulessa huojuvista palmupuista, samoin kuin jylhistä kallioseinämistä, loputtomiin jatkuvista tasangoista ja voimalla ryöppyävistä vesiputouksista. Olisi ihanaa nähdä kaikki, mitä maailmassa vain oli nähtävänä, mutta se ei koskaan olisi mahdollista. Hänen täytyisi tyytyä netin tarjoamiin haavekuviin, päiväuniin ja photoshopin kirkastamiin valokuviin.

Paulus ei ollut välittänyt valkeista rannoista, turkoosista merestä ja palmupuista. Oli kuumaa ja kosteaa, hevoset hermoilivat, amerikkalaiset olivat rasittavia ja matka kammottavan uuvuttava. Vain hullut uskaltautuivat lentokoneisiin. Mies jatkoi tallille vaiteliaana hevosen rinnalla harppoen, heilautti kättään Lucylle ja lähti viemään koirat sisälle.

Lucy heilautti kättään vastaukseksi ennenkö vei Kingin sisään talliin. Hän riisui ruunan varusteista ajatuksiinsa uponneena, eikä edes tajunnut äänettömällä taskussaan värisevää puhelinta. Hän yritti karistaa epämukavan tunteen hartioiltaan viedessään Kingiä ulkoilemaan illaksi ja nähdessään leiriläisten hevoset, mutta tunne ei ottanut lähteäkseen. Häntä ei ollut luotu tällaista varten. Oli vaikea työskennellä hevosten kanssa, joiden tiesi lähtevän vain muutaman päivän päästä. Ei hän silloin vaivautunut edes opettelemaan hevosten nimiä, ja jos hän ei tiennyt nimiä, miten hän voisi kuvitella tekevänsä työtä, jolla oli jokin merkitys? Tuskinpa kukaan teineistä tietäisi hänen nimeään viikon jäljiltä tai edes tunnistaisi hänen kasvojaan, jos he jossakin törmäisivät. Leiriläisiä moinen ei kuitenkaan haitannut. Ehkä hänen pitäisi opetella suhtautumaan hevosiin samanlaisina työtehtävinä kuin tallikäytävän lakaisuun. Ei hän siinäkään tunnistanut luutia toisistaan (paitsi suosikkinsa, sen, jonka puisessa varressa oli pieni lovi) ja tunsi silti tekevänsä jotakin, millä oli väliä.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   Pe Heinä 10, 2015 6:55 pm

Perjantai 10. heinäkuuta 2015, kello 19:15

Rosings Parkin kolme ensimmäistä leiriä olivat lauantain kisapäivää ja puoltatoista yksityisvalmennusta vaille päättyneet. Symphony ja Katie oli järjestetty kuin vaivihkaa perjantain viimeisiksi, jotta näiden sankareiden kaikella todennäköisyydellä venyvät yksityisvalmennukset eivät hajottaisi muiden aikatauluja tai veisi aikaa muilta osallistujilta. Ensimmäisen ryhmän ratsastajat olivat esitelleet vaikuttavaa taitoa, jopa Chantelle, joka ei varsinaisesti tuntunut välittävän esteistä ja olisi mieluummin vain jutellut Morlandin kanssa viattomasti flirttailevaan sävyyn. Paulus oli suorastaan järkyttynyt katsellessaan Katien ja Pulp Fictionin yksityisvalmennusta, sillä tyttöhän ratsasti - hallitsi ison ruunikon, ylitti esteitä huolellisesti ja keskittyi tosissaan, kun oli yksin valmentajan tarkan silmän alla. Mies vilkuili välillä puolella silmällä lämmittelykentän suuntaan, missä edellisenä ratsastanut Rhatan vielä verrytteli ja Symphony lämmitteli orinsa kanssa. Hän oli saanut ratapiirrokset huomisen kisoja varten ja luotti saavansa Sawyerin apuun aamupäivällä rataa kasaamaan. Nuoret kilpailisivat tasoryhmissään osoittaakseen kehityksensä. Paulus ei voinut käsittää, miten Katie oli saattanut käyttää viikon niin uskomattoman typerästi, kun selvästi osasi ratsastaa - vaikka ei ehkä sillä tasolla, mitä tytön tarinoista olisi välillä voinut päätellä.

Lucy oli pitänyt huolta tallin puolella siitä, että jokaisen hevonen oli ajoissa valmiina ja lähtemässä lämmittelemään, ja vuorostaan ollut läsnä siltä varalta, että joku palaavista ratsastajista lykkäisi ohjat hänen käsiinsä. Nyt, kun tallissa oli rauhallista ja seuraavaksi sisälle palaava ratsu oli levoton akhaltek, jonka hoidosta Natasha oli vastannut koko viikon, ei hän nähnyt mitään syytä, miksei saattanut palata kentän laidalle Pauluksen rinnalle.
"Mitä noille on tapahtunut?" Hän supatti nähtyään Pulp Fictionin hallitun menon ja Katien päättäväiset kasvot. Kuka oli vaihtanut Pulp Fictionin toiseen samannäköiseen ruunikkoon ja tytön selässä identtiseen mutta aivotoiminnaltaan kehittyneempään kaksoseen? Hän oli odottanut vähintäänkin ambulanssin soittoa ja reissua terveyskeskukseen, mutta nyt se näytti liioitellulta. Tyttöhän ratsasti hyvin! Valmentajakin näytti tyytyväiseltä työskentelyyn kehuessaan lähestymisiä ja antaessaan yhä yksityiskohtaisempia ohjeita ruunikon ratsastamiseen.

Paulus ei tiennyt ollako iloinen vai pettynyt muutokseen. Hän halusi olla hyvä ratsastaja Nimbukselle ja tehdä työnsä ilman puutteita; hän nautti maastoilusta ja rakasti hevosia, mutta miehellä ei riittänyt kiinnostusta seurata valmennuksia kovin tarkkaan. Suuri osa termeistä oli todelliselta tarkoitukseltaan hänelle vieraita eikä hän nähnyt eroa kouluratsastuksen hienovaraisten muutosten välillä. Esteitäkin jaksoi katsella vain tiettyyn pisteeseen. Hevonen laukkasi ja hyppi puomien yli. Nyt, kun Katie ei edes ollut hengenvaarassa, miehen ajatukset alkoivat pian harhailla. Symphonyn valmennus olisi varmasti mielenkiintoinen, sillä luoja kun järjenjuoksultaan hidas tyttö saattoi olla pihalla.
"Tarpeeksi huomiota" Paulus ehdotti summamutikassa tietämättä, että osui tismalleen oikeaan, "tai ehkä alienkaappaus."

Lucy tyrskähti hiljaa miehen sanoille.
"Alienkaappaus selkeästi", hän myötäili hyväntuulisena. Hän oli väsynyt, stressaantunut ja unohtanut ainakin kolme ruokailua viimeisen kahden vuorokauden aikana, mutta ajatuskin tämän illan jälkeen koittavasta vapaudesta auttoi jaksamaan. Hän olisi vapaalla huomisen, kun leiriläiset lähtisivät, ja kun hän palaisi töihin, olisi edessä tuttua puuhaa tuttujen silmäparien alla. Ei kai olisi pitänyt olla niin iloinen siitä, että leirit olivat ohitse, mutta hän oli. Ainoa murhe oli se, ettei hän enää tekisi töitä päivittäin Pauluksen rinnalla. No, olisi heillä edelleen yhteisiä siivoustuokioita ja lounastaukoja, mutta se oli eri asia.

"Sinä voit lähteä jo vapaalle", Paulus sanoi, "tässä ei ole enää paljoa hommaa. Mitä jos menet yöksi tätisi luo? Hän varmaan ilahtuisi."

Lucy vilkaisi miestä vaihtaen painoa jalalta toiselle. Tarjous houkutti, mutta… Ei hän voisi jättää miestä yksinään, vaikka tuo tekikin mielellään enemmän töitä kuin he loput yhteensä.
"Menen Hexhamiin", hän korjasi hiljaa ja käänsi katseensa ratsukkoon kuin puhtaasti hyppäävä Pulp Fiction olisi yllättäen ollut tavattoman kiinnostava. "Lupasin Ethanille", hän lisäsi katse hevosta seuraten. Paulus oli oikeassa, hänen tätinsä olisi ollut onnesta soikeana, jos hän olisi mennyt yöksi heidän luokseen, mutta hän ei ollut nähnyt Ethania kunnolla ikuisuudelta tuntuneeseen aikaan ja no, mies oli ollut tavattoman hurmaava houkutellessaan häntä pehmein sanankääntein viettämään leffailtaa kanssaan. Ehkä se tekisi hyvääkin. He olivat tapelleet viime aikoina paljon, joten muutama hetki, kun muulla maailmalla ei ollut väliä voisi tehdä terää.

Paulus kivettyi paikalleen. Hän tuijotti kiinteästi tyhjyyteen tukahduttaen nousevan tunnekuohun. Yökylään Ethanille? Pahoinvointi velloi miehen sisällä.
"Menen valmistelemaan iltatallia", hän sanoi konemaisella ilmeettömyydellä, kääntyi ja harppoi pois. Korvissa kohisi, ja hän tunsi tukehtuvansa. Se oli hullua, mutta mies ei voinut tunteelle mitään. Hän voi pahoin. Mies suuntasi henkeään haukkoen hiljaiseen, hämärään heinälatoon ja iski nyrkkinsä vasten vanhaa, kivistä seinää, jolla oli repinyt rystysensä rikki aikaisemminkin. Kun kipu vihloi läpi koko ruumiin, Paulus nojasi otsansa viileää kiveä vasten ja yritti saavuttaa itsehillinnän.

Lucy sävähti äänensävyä, jota Paulus käytti ja kääntyi katsomaan miehen perään. Hänen teki mieli lyödä otsansa aidan seipääseen. Miksi hän oli ottanut Ethanin puheeksi ylipäätään? Olisi pitänyt tietää paremmin. Paulus oli ehkä ollut tavattoman kohtelias Uiveloksi ristimästään miehestä, mutta ei se tarkoittanut, että hänen pitäisi jatkuvasti toisesta puhua. Lucy huokaisi ja vilkaisi kelloaan. No, ainakin Katie oli selvinnyt valmennuksestaan ehjin nahoin ja saattoi nyt tehdä tietä Symphonylle pullistelevan orinsa kanssa.
Sawyer töni kottikärryjä edellään lantalan ramppia ylös siivottuaan kentät päivän ratsastajien jäljiltä. Suuri saksanpaimenkoira kulki tuskin metrin päässä hänen takanaan, mikä vuoroin huvitti ja vuoroin turhautti naista. Ei koira tarkoittanut, ettei luottanut hänen kykyihinsä selvitä maailmassa, joka tuntui edelleen kovin vieraalta hänelle - ei yhtä vieraalta kuin yli vuotta sitten, mutta vieraalta joka tapauksessa. Koira oli koulutettu pysymään lähellä, jotta Atlas myös olisi läsnä, jos hän eläimen tukea tarvitsisi. Saksanpaimenkoira käänsi rivakasti päätään heinäladon suuntaan, mikä sai Sawyerin valpastumaan. Epäluuloisena nainen jätti kottikärryt aloilleen rampin ylätasanteelle ja siirtyi kivisen rakennuksen sisäpuolelle selvittämään, mikä ääni sai koiran kuuntelemaan niin tarkkaavaisena. Talli suljettaisiin pian, eikä kenenkään kuuluisi olla heinäladon puolella enää siinä vaiheessa.
"Pahoittelut", Sawyer totesi tunnistaessaan juron miehen heinäladon hämärässäkin. Ei hän ollut tarkoittanut urkkia, mutta epäluuloinen mieli ei sallinut minkään tavallisuudesta poikkeavan jäädä tarkastamatta. Hän oli jo kääntymässä poispäin jatkaakseen kottikärryjen tyhjentämistä, mutta pysähtyi selkä mieheen päin ja veti syvään henkeä. Olivatko nämä niitä tilanteita, joissa kuului kysellä, miten voisi auttaa ja sanoa sitten jotakin syvällistä ja rohkaisevaa?

"Ei mitään", Paulus vastasi hetken kuluttua. Mies suoristautui seinän vierestä, pyyhkäisi veren paidan helmalla pois kiveltä ja suoristi hartioitaan. Pitäisi mennä pesemään käsi ja sitten aloittamaan sitä iltatallia. Se sujuisi paremmin nyt, kun hän tunsi itsensä vain tyhjäksi. Hän harppasi Sawyerin ohi ja lähti tallia kohti. Hänellä olisi aina Nimbus.

Sawyer nyökkäsi ja asteli ulos, suunnaten tyhjäämään kottikärryt ja palauttamaan ne paikoilleen. Hän ei aikonut jäädä pohtimaan, mikä oli ajanut miehen hakkaamaan viatonta seinää niin, että se oli tarvinnut pyyhkiä lopuksi. Hänellä oli parempaakin tekemistä, kuten suunnata kartanolle, vaihtaa vaatteet ja lähteä lenkille. Harteikas nainen heilautti kättään tervehdykseksi tutuille tallityöntekijöille kulkiessaan kohti kartanoa koira varjona rinnallaan.
Lucy odotti valmennuksen loppuun ja lähti sitten auttamaan Serpicon kanssa tallille, jotta ori olisi joskus edes valmiina yöpuulle. Symphonyn käsittelyssä siihen kuluisi pieni ikuisuus. Iltatalli oli jo täydessä vauhdissa, kun he saivat orin karsinaan, eikä Lucy voinut olla pälyilemättä ympärilleen etsiessään tuttuja, juroja kasvoja. Hän ei halunnut nähdä kartanolla suljettua huoneen ovea ja tietää, että se oli kiinni vain koska mies ei halunnut nähdä häntä vilaukseltakaan. Serpicon hoitaminen onnistui heti nopeammin, kun oria villitsevä tyttö lähti kartanolle todettuaan, ettei tallilla ollut niin hauskaa, kun kaikki muut olivat jo lämpimässä kartanossa nauttimassa kuumasta suihkusta ja ruhtinaallisista eväistä.

Paulus oli ollut reipas. Hän oli hakenut sisällä yöt viettävät hevoset karsinoihinsa, jakanut niille ruoat, lakaissut käytävät ja sitten pakannut ulkona nukkuvien hevosten iltapalan kärryyn ja lähtenyt kiertämään kesätarhoja ja laitumia ruokkimassa niitä, jotka tarvitsivat väkirehunsa. Kun se oli tehty, hän tarkasti jokaisen laitumella olevan hevosen sekä aidan viettäen puuhassa niin kauan, että saattoi palata rutkasti yhdeksän jälkeen sulkemaan tallin luottaen siihen, ettei törmäisi Lucyyn. Sen jälkeen hän lähti kävelemään kohti nummia. Hän ei halunnut palata sisälle. Hän ei halunnut nähdä Lucya lähdössä Ethanin luo. Hän ei halunnut kuvitella naista toisen miehen sylissä, vaikka kutsumattomat mielikuvat riivasivat häntä sinnikkäästi ja saivat pahan olon täyttämään pään.

Lucy luovutti ja lähti kohti kartanoa huokaisten hiljaa. Hän potki kiviä matkallaan kartanolle kädet syvälle housuntaskuihin sullottuina. Miten kaikki olikin mennyt niin pieleen, taas kerran, vain koska hän ei osannut pitää suutaan kiinni. Hän astui sisälle Lodgeen hartiat lysyssä, potkaisi kengät jalastaan eteisessä ja vaelsi keittiöön kaivaakseen jääkaapista appelsiinimehua. Tämä tilanne olisi vaatinut jotakin vahvempaa, mutta hän ei juonut eikä siten edes omistanut mitään, mikä voitaisiin laskea raikasta appelsiinimehua vahvemmaksi, joten hän tyytyi kaatamaan oranssia juomaa puhtaaseen lasiin ja nojailemaan keittiötasoon ajatukset siellä täällä harhaillen. Vähän väliä katse eksyi Pauluksen huoneen oveen, vaikka järki sanoikin, ettei mies ollut sisällä. Hän oli lähtenyt ennen tallin sulkemista, eikä mies olisi jättänyt moista puuhaa muiden harteille.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   La Heinä 11, 2015 8:58 pm

Sunnuntai 12. heinäkuuta 2015, ilta

Tänään Rosings Parkiin ei saapuisi valmennusleiriläisten joukkoa. Sen sijaan talli saisi uuden asukkaan. Paulus oli harvinaisesti lähtenyt ulos lauantai-illaksi (ei suinkaan välttääkseen näkemästä Lucya) ja juuri ollessaan nostamassa pitkään empimäänsä tuoppia huulilleen, saanut kuulla, että matkalle jumiin jäänyt esteratsu kultapojalle olikin vihdoin saapumassa Lontooseen. Alistuneena mies hylkäsi tuopin, palasi tallille ja lähti ajamaan aamukahdelta kohti Heathrow'ta. Ehkä tämä oli tuotteliaampi tapa viettää ilta tai yö. Radiota kuunteleva mies nautti automatkoista, mutta hänen mielenrauhansa rakoili, kun hän oli ajanut koko yön, eikä hevonen sitten ollutkaan maassa. Ehkä Jamiella ei ollut asian kanssa tekemistä, mutta Paulus kohdisti mielellään pahat ajatuksensa veriviholliseensa. Hän vietti aamun hörppien kylmää kahvia termoksesta ja torkahdellen autossa, kunnes oli viimein saanut tiedon, että pitkään odotettu hevonen oli saapunut. Sen saaminen haltuun oli toinen operaatio, johon miehellä ei olisi ollut kärsivällisyyttä, ja vasta iltapäivän puolella ilmeisesti huumattu, lehmänkirjava elikko saatiin siirrettyä hänen traileriinsa, ja matka kohti kotia saattoi alkaa.
Siinä vaiheessa, kun jokseenkin väsynyt mies lähestyi tallia, oli selvää, että missä lie sienissä ollut otus ei ollut niiden vaikutuksen alla enää ja halusi ulos, mielellään heti. Paulus ei voinut syyttää sitä. Luoja tiesi millaista liikuntaa se oli saanut matkustaessaan maailman toiselle puolelle. Miksi hevoset piti hankkia Uudesta-Seelannista, hän ei osannut sanoa.
Mies peruutti heiluvan peräkopin tallipihalle, laskeutui autosta ja kuullessaan hermostuneet potkut, päätti mennä hakemaan jonkun toisen työntekijän avamaan laskusillan. Hän ei lainkaan luottanut siihen, että ilmeisen levoton hevonen pysyisi trailerissa, kun hän kiertäisi etupuolelle irrottamaan sitä.

Lucy oli viettänyt perjantai-iltansa elokuvaa Ethanin kainalossa katsellen, mutta kalvava syyllisyys siitä, miten asiat olivat jääneet kotona, oli lopulta miehen suureksi harmiksi ajanut naisen liikkeelle ennen kahtatoista. Haluttomana palaamaan takaisin kotiin hän oli ottanut suunnan Newcastleen ja soittamalla Bethanyn kännykkään, päässyt sisään tätinsä kotiin. Serkku oli ollut kotona vanhempiensa kanssa, joten Lucy oli mahtunut sulavasti mukaan porukkaan, joka oli juuri aloittamassa uutta monopolia. Perheen, tai ainakin sukulaisten seurassa oli helppo unohtaa niin kotona odottavat sotkut kuin Ethan, joka pommitti hänen puhelintaan viesteillä ensin huolestuneena siitä, oliko hän päässyt perille asti ja sitten vain aavistuksen kireänsävyisesti siitä, olisiko heidän huomisen ohjelmansa edelleen sama kuin aiemmin. Lucy oli jättänyt viestit huomiotta aamuun saakka, jolloin oli soittanut miehelle ja saanut houkuteltua Ethanin Newcastleen lounastamaan mukavaan, pieneen ravintolaan. Loppupäivän he olivat kierrelleet ympäri kaupunkia, käyneet elokuvissa ja syöneet aivan liikaa. Lucy palasi iltamyöhällä lauantaina takaisin Lodgeen, joka vaikutti perin hiljaiselta. Hän meni nukkumaan uhraamatta ajatustakaan sotkulle, jonka oli saanut aikaan Pauluksen kanssa, joskin vannoi, että selvittäisi kaiken sunnuntaina heti aamupäivästä. Miestä ei kuitenkaan näkynyt ennen kuin illan suussa, kun traileri kaarsi pihaan. Lucy katseli hetken tallin ovensuun varjoista, miten juro mies kulki tallipihalla, ennenkö astui näkyviin.
"Se löytyi sitten lopulta", hän lausahti tervehdykseksi vilkaisten traileria, josta kantautuva levoton meteli kieli riittämiin hevosen henkisestä tilasta. Pitkä matka oli mitä ilmeisimmin tehnyt tehtävänsä. "Avaanko rampin?" Hän kysäisi painoa jalalta toiselle vaihtaen. Ehkä Paulus haluaisi jonkun toisen mieluummin seurakseen. Ainakin mies oli tehnyt hienoa työtä hänen välttelyssään - tosin eipä hänkään ollut Paulusta toden teolla etsinyt, tai hän olisi istunut selkä miehen huoneen ovea vasten Lodgen oleskelutilassa siihen asti, että toinen olisi palannut.

"Odota, että otan sen sisältä ensin kiinni", mies vastasi vilkaisten Lucya peittäen sekavan mielentilansa tyhjän väsymyksen maskin taakse. Hän kiskoi käsiinsä pitävät hanskat, kieputti liinan valmiiksi ja pujottautui sitten etuosan ovesta sisään orille puhellen.
"Avaa vain", hän ilmoitti hetken kuluttua ja varautui sukeltamaan puomin ali heti hevosen liikkuessa. Se kiljui vihlovasti, melkein raivoissaan, kun ramppi laskeutui ja heitti painoaan takapuomia vasten.
"Älä jää alle", Paulus varoitti odottaessaan, että Lucy sai puomin auki, ja hevonen peruutti vauhdilla. Pää pystyssä, sieraimet suurina ja melkein tuupertuen takamukselleen. Musta kuljetusloimi meni vinoon, ja Paulus sai melkein juosta, ettei liina loppunut kesken. Hevonen nimittäin syöksähti jaloilleen korskuen ja teki hurjan kananloikan kaikki neljä jalkaa ilmassa jääden sitten seisomaan neljä jalkaa harallaan, happea haukkoen ja silmänvalkuaiset vilkkuen; sitä ne tosin taisivat tehdä aina, sillä tummanpunakirjavan eläimen silmät näyttivät alati hieman hämmästyneiltä.
"Riittäisikö?" mies sanoi hevoselle aavistuksen väsymyksestä kireään sävyyn. "Luuletko, että tämä pitäisi viedä maneesiin purkamaan höyryjä?"

Lucy nyökkäsi. Ainakin mies puhui hänelle, vaikka sitten työasioista, mutta tässä ei tarvinnut pohtia miten rikkoa mykkäkoulun kirous, joka oli ehdottomasti pieni voitto. Hän odotteli käsi rampin salvalla kunnes sai luvan aukaista sen. Kevyt ramppi laskeutui helposti maahan ja paljasti takaansa varsin vauhkolta vaikuttavan takaosan. Lucy aukaisi puomin sivulta ja väisti reilusti sivummalle, kun Moko lähti liikkeelle. Hän katseli Pauluksen taistelua liinan päässä silmät suurina. Näyttipä kirjava otus… vauhdikkaalta. Hän ei keksinyt muuta sanaa vauhkolle, matkan levottomaksi tekemälle hevoselle, joka seisoi tallipihalla sieraimet lautasen kokoisina kiskoessaan raikasta maaseudun ilmaa keuhkoihinsa.
"Se näyttää siltä, ettei liikunnasta olisi harmiakaan. Maneesi voi tosin olla vähän iso, jos se päättää pinkoa täyttä vauhtia", hän pohdiskeli. "Pyörössä ei ainakaan tarvisi murehtia päin kulmia juoksemista", hän kohautti harteitaan. Hän ei uskonut kirjavan ratsun pysyvän liinan päässä juoksutusympyrällä maneesissa, ei kun se näytti noin vauhdikkaalta jo nyt. Olisikohan maneesi kuitenkin turvallisin valinta. Ei kai hevonen voinut niin puupäinen olla, että juoksisi suoraan kulmaan tajuamatta kääntyä riittävän aikaisin?

"Ajattelin, että maneesista se ei ainakaan pääse karkuun", Paulus pohti ja tuijotti hevosta tiukka ote liinasta käsissään, sillä lihakset värähtelivät kovina ohuen, silkkisen karvan alla ja korvat haravoivat ympäristön ääniä, "en tiedä millaisia aitoja tämä lehmä hyppää."

"Se voi olla paras ratkaisu", Lucy myönsi nyökäten. Eihän sitä tiennyt, vaikka Moko nauraisi pyöröaitauksen korkeille aidoille, jotka todennäköisesti pitelisivät jopa kaikille aidoille naureskelevaa Duffya aloillaan. "Tarvitsetko apua sen taluttamiseen?" Hän kysyi vilkaisten jännittynyttä hevosta. Ehkä kirjavaa puoliveristä pääsisi lähestymään riittämiin, jotta riimuun saisi toiselle poskelle kiinni toisen liinan, eikä Paulus joutuisi ainakaan yksinään roikkumaan narun päässä, jos hevonen päättäisi singota itsensä kuuhun.

"En", mies vastasi. Jos elukka aikoi raahata jotakuta pitkin pihaa, se olisi hän. Paulus maiskautti hevoselle ja nykäisi liinasta. Hevonen katsahti häneen ja puhisten lähti seuraamaan, mutta kun tuli aika mennä tallin ovista sisään, se löi jarrut pohjaan ja jumittui jalat harallaan avoimen eteen silmät pyörien ja korvat takakenossa kuin itsepäinen aasi.
"No voi helvetti", Paulus huokasi. Tämäkö oli hänen uusi vastuuhevosensa?

Lucy nyökkäsi. Selvä, mies pärjäisi itse. Hän asetteli takapuomin paikoilleen ja sulki rampin, jotta trailerin voisi ajaa pois tallipihasta heti kun sopiva hetki tarjoutuisi. Hän vilkaisi oven eteen jumittunutta hevosta ja lähti kohti taluttajaa. Hän maiskautti kuuluvasti huuliaan ja löi kätensä yhteen lähestyessään hevosta, toivoen kovasti, että pelkkä ääni saisi Mokon liikahtamaan eteenpäin - ja mielellään vielä sen verran rauhallisesti, ettei kirjava tapaus kolhisi Paulusta.

Hevonen säpsähti rajusti, mutta ei halunnut astua talliin. Se kiskoi liinaa miehen käsistä pää pystyssä ja vei vartin äherryksen, että sen sai loikkaamaan tallin puolelle ja hypähtelemään Pauluksen vierellä kengät kivisellä tallikäytävällä kirskuen ja kipinöiden. Mies ei ollut lainkaan innoissaan: käsivarsia kivisti jo siinä vaiheessa, kun hän pääsi maneesiin, joka luojan kiitos oli tyhjänä sillä hetkellä - hyvien säiden onni. Mies lähti taluttamaan hevosta hyvän matkaa uran sisäpuolella ja löysäsi liinaa vähitellen niin, että saattoi pidellä hevosta etäisyyden päästä ja ohjata sitä ympyrälle. Se oli levoton ja tulvillaan melkein kivuliaan tuntuista energiaa. Paulus tunsi myötätunnon piston ajatellessaan, miten ahtaissa oloissa hevosen oli täytynyt olla viikkoja - lentokentillä, terminaaleissa, karanteenissa; ahtaissa lentokarsinoissa, kuljetusautoissa. Milloin se oli viimeksi päässyt liikkumaan oikein kunnolla?

Lucy yritti olla avuksi hevosen jääräpäisyydestä huolimatta, ja oli helpottunut, kun hevonen vihdoin asteli tallikäytävälle. Hän vilkaisi kelloaan kiitollisena siitä, ettei joutunut liikuttamaan Rainia kesäaikaan, sillä Mokon seuraaminen oli paljon jännittävämpää. Uusi hevonen vaikutti mielenkiintoiselta ja no, raukkaparka oli ollut iäisyyden jumissa milloin missäkin. Oli heidän velvollisuutensa katsoa, että ratsu pääsisi liikkumaan ja purkamaan energiaansa. Toivon mukaan hevosen ruokinta oli sentään sovitettu matkustusta varten, eikä se ollut saanut viikkoihin kaurojaan. Ainakaan kirjava hevonen ei ollut pyöreä kuin Prada laidunkauden jäljiltä, joten toivoa oli.
"Raukkaparka, tehdä nyt matkaa näin pitkään", hän surkutteli katsellessaan sivummalta, miten hevonen liikkui maneesin hyvällä pohjalla. Hänen silmäänsä askellus vaikutti ainakin puhtaalta, joten loukkaantumisesta ei tarvinnut murehtia kaiken muun lisäksi.

Paulus talutti hevosta kierros kierrokselta. Hän ei halunnut laskea sitä irti, sillä hevonen vielä satuttaisi itsensä, jos lähtisi revittelemään täysillä pitkän tauon jälkeen. Niinpä hän seurasi kärsivällisesti mukana, vaikka ori välillä hyppi ja kiihdytti; ensin käynnissä ja sitten hölkäten hevosen vierellä ravissa ja laukansekaisessa hyppelyssä silloin tällöin. Hevosen riehaantuessa, Paulus ohjasi sen ympyrälle. Hän ei katsonut kelloa, mutta väsymys alkoi tosissaan painaa, kun orin olemus rauhoittui muutaman asteen eikä se enää hyppinyt ja reuhtonut.
"Jaksaisitko ottaa sen hetkeksi?" hän sortui kysymään Lucylta, mikäli nainen oli vielä paikalla.

Lucy oli paikalla, eikä ollut menossa mihinkään, jos ei laskettu sitä pientä hetkeä, kun hän oli käynyt vauhdikkaasti hoitamassa iltatallin velvollisuudet. Hän seurasi kirjavan orin kulkua ihaillen ja säälien; ihaillen, koska Moko näytti jokaista karvaansa myöten hevoselta, josta Jamie pitäisi ja joka menestyisi kilpakentillä, ja säälien, koska ori oli joutunut tekemään kerrassaan karmaisevan matkan.
"Tietenkin", hän lupautui hyvillä mielin ja asteli reippaasti miehen luokse, joka oli taluttanut hevosta pitkään. Nainen kaivoi hanskat taskustaan ja sulloi pitkät, kapeat sormensa niihin ennenkö ojensi käsiään ottaakseen vastaan liinan. Moko oli ehkä rauhoittunut hetkeksi, mutta hän ei aikonut ottaa riskejä. Huomenna olisi täysi työpäivä edessä, eikä liinan polttamat kämmenet helpottaisi lainkaan.
"Saa nähdä, millainen kaveri siitä kuoriutuu, kunhan se kotiutuu tänne", hän pohti katsellessaan hevosen valpasta yleisilmettä.

"Mmmh", Paulus vastasi kyyniseen sävyyn ja vajosi maneesin alakatsomoon. Hän ei yleensä myöntänyt olevansa väsynyt tai kipeä, mutta nyt heikotti ja polvet tuntuivat tunnottomilta. Ehkä hänen olisi pitänyt juoda ja syödä muutakin kuin öinen termos kahvia. Hän nojautui seinää vasten ja lepuutti hetken jalkojaan katsellessaan naista ja kirjavaa hevosta. Levottomuus ei poistunut siitä, mutta se tuntui muuttuvan kohteliaammaksi sitä mukaa, mitä pidempään liikkui maneesissa; ori ei loikkinut ihmisen päälle eikä raahannut näitä perässään liinaa kiskoen. Sen vauhko, melkein panikoitunut, sievän kuonoläsin koristama naamataulu pehmeni ja hämmästyneiden silmien katse muuttui ystävällisemmäksi, kun se silmäili sitä taluttavaa ihmistä. Ympäristöön se suhtautui edelleen varautuneesti. Kun hevonen ei näyttänyt vaaralliselta, mies kävi juomassa varustehuoneen hanasta ja palasi sitten ottamaan hevosen haltuunsa.
"Malttaisikohan se asettua jo karsinaan", hän pohti peittäen haukotuksen.

Lucy vilkaisi huolestuneena Paulusta. Olikohan mies kunnossa? Tuntui kuitenkin typerältä kysyä sellaista, joten hän puri kieltään ja jatkoi orin rinnalla kävelyä. Hän voisi jutella Paulukselle illalla, kun he olisivat molemmat Lodgen lämmössä - tai oikeastaan, aamulla, niin mies saisi nukkua edes yhdet kunnon yöunet. Paulus näytti siltä, ettei ollut nukkunut viikkoon, tai sitten hän vain oli ylihuolehtivainen yrittäessään hankkiutua eroon syyllisyydestään. Pieni ääni muistutti, ettei hän ollut tehnyt mitään pahaa, minkä takia pitäisi pyytää anteeksi, mutta hän vaimensi äänen. Sillä ei ollut merkitystä, kuka oli tehnyt ja mitä, kunhan hän vain saisi varmistettua, ettei mies välttelisi häntä enää. Hän kaipasi ystäväänsä. Kovasti.
"Se näyttää paljon rennommalta, joten kai sitä voisi ainakin yrittää", hän vastasi miehen otettua orin jälleen hellään huomaansa.

"Kokeillaan", Paulus huokasi ja sai taas maanitella vastahakoisen hevosen korkeasta maneesista takaisin tallin puolelle. Ilmeisesti se ei ollut kotonaan sisätiloissa. Se ei olisi halunnut mennä karsinaan ja pyöri siellä levottomasti kolisten ja lajitovereille huudellen. Kuljetussuojien jättäminen jalkoihin ei selvästi ollut ollut huono ajatus. Mies kävi täyttämässä hevoselle heinäverkon ja katseli sitä hetken tavallista mustemmat varjot silmiensä alla. Siitä oli aikaa, kun hän oli viimeksi valvonut pari vuorokautta putkeen.
"Eiköhän se pärjää aamuun", hän sanoi, "kiitos avusta."

Lucy seurasi miehen perässä tallin puolelle ja katseli huolissaan kirjavaa hevosta. Rauhoittuisipa se nopeasti, niin Paulus voisi suunnata petiin. Hän tiesi, ettei mies suostuisi jättämään häntä tänne itsekseen, jos hevonen ei rauhoittuisi ja tarvitsisi ihmisseuraa. Hän helpottui, kun ori näytti sietävän karsinassaoloa edes jollakin tasolla, eikä pyrkinyt läpi ovista tai seinistä.
"Eiköhän", hän vastasi nyökäten, mutta pudisteli lähes heti perään päätään torjuessaan miehen kiitokset. "Milloin tahansa", hän vakuutti ja nyökkäsi kohti ovea. "Lähdetään nukkumaan?" Lucy ehdotti kysyvästi ja odotti miehen mielipidettä aloillaan seisten.

"Joo", mies vastasi, vilkaisi hevosta ja lähti sitten ovia ja Lodgea kohti. Ajatus omasta sängystä houkutteli. Milloin hänestä oli tullut näin heikko?

Lucy seurasi perästä huolehtien ovet kunnolla kiinni ja hälytyksen päälle. Hän asteli miehen vierellä kohti Lodgea vilkuillen aina silloin tällöin huolissaan ystäväänsä. Paulus näytti valvoneen kokonaisen viikon. Miesparka. Hänen pitäisi ehdottomasti päästää mies nukkumaan hetimmiten. Hän voisi tökkiä kepillä jäätä huomennakin, kun mies olisi saanut nukuttua.
"Eihän sinulla ole huomenna aamutallia?" Nainen kuitenkin murehti valmiina tarjoutumaan avuksi, jotta toinen saisi nukkua edes tunnin pidempään.

"Ei, iltatalli", Paulus sanoi ja vilkaisi Lucya epäluuloisena, "hössötätkö, nainen?"

"Näytät puolikuolleelta", Lucy vastasi harteitaan kohauttaen. Mitä sitä suotta totuutta kaunistelemaan. "Ei se ole hössöttämistä."

"Onpas", mies protestoi häivähdys hymyä äänessään. Se kuitenkin hävisi pian.
"Oli vain pitkä yö ja päivä. Ei sen kummempaa."

Lucy kurkotti tönäisemään miehen olkavartta protestiksi. Hössöttämistä oli pakata eväät työpäivää varten (ei sillä, hän olisi kyllä voinut sen tehdäkin, samalla vaivallahan sitä teki kaksi annosta kuin yhden) tai murehtia siitä, mitä mies puki päälleen.
"Nyt siis reippaasti nukkumaan", hän kommentoi miehen toteamusta päättäen jättää kaiken sen pidemmälle menevän sanomatta. Väsynyt Paulus ei aina ollut kaikista vastaanottavaisin Paulus, joten oli paras olla kiusaamatta miestä sen enempää. Ei hän halunnut enempää riitaa haastaa. "Ja tätini kehtasi valittaa minun elintavoistani", hän hymähti huvittuneena pieni virneenpoikanen huulillaan kun asteli raikkaassa yöilmassa kivisiltaa, joka ylitti joen. Pauluksen sanavarastoon ei kuulunut sana 'ei' silloin, kun työstä tuli puhe. Oli yö tai päivä, mies nousi aina tekemään sen mitä täytyi.

"No mutta sinä et syö tarpeeksi", Paulus vastasi takaisin ja nykäisi Lodgen puisen ulko-oven auki päästäen Lucyn edellään sisään.

"Milloin olet itse syönyt viimeksi?" Hän kysyi kulmaansa kohottaen, mutta laski äänenvoimakkuuttaan, jottei herättäisi Lodgen muita asukkaita. Hän riisui kenkänsä hiljaa ja suoristi varpaan kärjellään vinoon jääneen tennarin. Effie ei arvostaisi kenkiä lattialla, mutta ainakin ne olivat vierekkäin ja suorassa.

"Tänään ei ehtinyt", mies puhahti, polkaisi kenkänsä hujan hajan oven viereen ja lompsi keittiöön etsimään jotain syötävää. Hän päätyi muovirasiaan pakattuun pataruoan loppuun, jota ei vaivautunut lämmittämään, nappasi vain lusikan ja lapioi ruokaa suuhunsa.
"Milloin sinä olet syönyt?" hän kysyi suullisten lomasta.

Lucy nappasi tasolta banaanin, joka alkoi pikkuhiljaa mustua. Parempi syödä se pois, ennenkö sen joutuisi heittämään pois.
"Kahvitauolla", hän vastasi kuoriessaan banaania. Hän kurkotti ottamaan lasia kuivauskaapista ja täytti sen kylmällä hanavedellä. Vettä ei voinut koskaan juoda liikaa. Sen hän tiesi aivan varmasti, samoin kuin sen, että puhelin värisi taskussa tekstiviestin merkkinä. Hän vastusti kiusausta kaivaa laitetta esiin nyt kun jutteli ystävälleen. Hän ehtisi lukea viestin myöhemminkin. Se olisi joko Bethany suunnittelemassa Barcelonan reissua keskellä yötä läppärin näytön valossa tai Ethan, joka tiedusteli hänen seuraavan viikon aikatauluaan, eikä kummankaan kanssa viesteily ollut hänen tämänhetkisenä prioriteettinaan.
"Hössötätkö?" Hän virnisti muistellen miehen kommenttia kävelymatkalla kartanolle.

"Minä en harrasta moista", Paulus murahti vetäen ruokarasiaansa kauemmas. Mies seisoi tiskialtaan edessä nojaten takanaan olevaan tasoon ja piteli ruokaa toisessa kädessä lusikoiden toisella. Hän ei vaivautunut istumaan tai käyttämään lautasia. Hän joi suoraan hanasta ollessaan janoinen.
"Pelkkä banaani? Pitäisikö sinua vähän syöttää?"

"Et tietenkään", Lucy kommentoi huvittunutta pilkettä silmissään. Paulus ei koskaan hössöttänyt kenenkään takia, ei pitänyt huolta siitä, että otti itse kaikista raisuimmat hevoset talutettavakseen, että lähetti hänet syömään kun tauot meinasivat jäädä pitämättä, että lähti hänen seurakseen ja tapaturmavahdikseen kävelemään maastolenkeille… Ehei, mies ei tietenkään hössöttänyt. Hyvä kun edes tiedosti heidät muut ympärillään.
"Ei pidä", nainen pudisteli päätään. "Olen syönyt niin paljon päivällä, ettei enää ole nälkä", hän totesi. "Saatoin myös syödä odotellessani muutaman Ivoryn kuivatuista omenalohkoista." Muutaman, eli vain paria päivää aiemmin avatun pussin koko lopun sisällön.

"Niin varmaan", mies kohotti haastavasti kulmaansa ja vilkaisi merkitsevästi muovirasiansa sisältöä. Ehkä Lucyn ruoka pitäisi sentään lämmittää.

"Paulus, en ole enää lapsi, tiedän kyllä olenko nälkäinen vai en", nainen puhahti huvittuneena ja kohotti haastavasti kulmaansa miehelle. Jatkaisi tuolla tiellä ja hän ottaisi haarukan käteensä ihan vain voidakseen sörkkiä miehen ruokaa kostona.

"Niinköhän lie", Paulus vastasi ja harppasi kurkistamaan jääkaappiin, josko siellä olisi jotain herkullisempaa, mitä syöttää Lucylle.

"Olet mahdoton. Painu nukkumaan, uniaikasi meni vuorokausi sitten", hän pyöräytti silmiään miehen kurkkiessa jääkaappiin. Kyllä hän osasi syödä. Hän oli oppinut kantapään kautta, että raskas fyysinen työ tallilla vaati kunnon eväät. Viesti oli mennyt perille viimeistään siinä vaiheessa, kun hän oli pudonnut Ivorylta pyörryttyään. Ei hän enää jättänyt ruokia niin vähälle, ainakaan mielestään, vaikka söikin yhä pieniä annoksia. Joistakin tavoista ei vain oppinut hetkessä eroon, varsinkaan kun ei edes kunnolla yrittänyt.

"Mäkämäkä", mies jupisi, "kas, tässä. Kanakeittoa. Nam nam. Laitanko mikroon?"

"Vain jos aiot syödä sen itse", Lucy vastasi heittäessään banaanin kuoret huoletta roskikseen. Hän ei aikonut syödä enempää, sillä hän ei ollut nälkäinen. Oli turha syödä, jos ei ollut nälkäinen.
"Huolehdi enemmän omasta jaksamisestasi, jooko. Näytät oikeasti siltä, että nukahdat kohta jaloillesi."

"Älä hössötä", Paulus toisti, "söisit kanssani."

Lucy taipui miehen painostuksen alla ja nappasi kanakeiton käsiinsä sulloakseen sen hetkeksi mikroon. Hän kaivoi lusikan vetolaatikosta ja otti keittorasian pois mikrosta ennenkö mokoma laite pääsi piippaamaan. Hän sekoitti keittoa muutaman pyöräytyksen verran ja kohotti sitten lusikallisen maistuvaa lientä huulilleen. Nainen kohotti kulmaansa Paulukselle - oliko mies nyt tyytyväinen?
"Olet ihan mahdoton", hän toisti aiemman toteamisensa, vaikka ynähtikin tyytyväisenä, kun keiton pehmeä maku valloitti suun. Ei tämä nyt pahin mahdollinen kohtalo ollut, nainen pohdiskeli nojatessaan selkäänsä keittiötasoon.

"Kiitti", mies vastasi myhäillen tyytyväisenä kylmään pataansa. Hetkittäin oli helppo unohtaa, mitä tai kuka heidän välissään oli.

"Se ei ollut kehu", nainen virnisti miettien, että oli käynyt tämän tismalleen saman keskustelun ennenkin. Hän pudisteli päätään lusikoidessaan kaikessa rauhassa kanakeittoa sisälleen. Ehkä Paulus oli ollut oikeassa painostaessaan häntä syömään. Ei hän ainakaan vielä tuntenut hankkineensa ähkyä.

"Yrititkö loukata?" Paulus kysyi kulmaansa kohottaen ja katsoi naista hellästi. "Se ei olisi tapaistasi." Sitten hän palasi todellisuuteen, käänsi katseensa ja muisti kaikki ne asiat, jotka saivat hänet repimään rikki rystysensä ja vellomaan ylilyövässä pahoinvoinnissa.

"En", nainen myönsi pehmeästi naurahtaen. Hän ei halunnut loukata parasta ystäväänsä, ei edes silloin, kun oli vihasta suunniltaan jonkin typerän riidan tähden. Hän saattoi joskus sanoa ja tehdä asioita, jotka satuttivat miestä, mutta koskaan hän ei ollut niitä tarkoittanut.
"Mitä kädellesi tapahtui?" Lucy kysyi huomatessaan auki revityt rystyset. Naisen silmät laajenivat huolesta. Mihin mies oli tällä kertaa itsensä sotkenut?

"Ei mitään." Paulus kääntyi tiskialtaan puoleen, huuhtaisi ruoka-astiaa, lorautti siihen pesuainetta ja ryhtyi tiskaamaan. Hän ei selittäisi, miten ajatuskin Lucysta toisen miehen kanssa ajoi hänet hulluksi. Hän menettäisi ystävänsä vielä lopullisesti.
"Aika mennä nukkumaan."

Lucy kohotti kulmaansa, mutta päätti jättää painostamisen sikseen. Hän voisi kysellä aamulla uudemman kerran, vaikka epäili, ettei silloinkaan saisi kattavaa, rehellistä vastausta. Hän söi kanakeittonsa loppuun viimeisten lusikallisten kohdalla keitonlopun viemäriin kaatamisen etiikkaa pohtien, ja ojensi sitten kulhoa tiskaavalle miehelle. Hän asettui tiskialtaan toiselle puolen ja aukaisi kuivauskaapin astiapyyhe käsissään valmiina nostelemaan tavarat takaisin kaappiin kevyen kuivauksen jäljiltä.
"Siitä olen samaa mieltä", hän vastasi kommenttiin nukkumaanmenoajoista. Hän ei halunnut edes kuvitella uupumusta, joka painoi valvoneen miehen jäseniä. Hän oli sentään nukkunut viimeyönä hyvin, ja silti tunsi askeleen painavan. Olisi ihana päästä nukkumaan omaan pehmeään koirantuoksuiseen sänkyyn.

Paulus otti avun vastaan riivaavien ajatustensa kiusaamana, ojensi tiskatut astiat Lucylle kuivattavaksi ja pyyhkäisi sitten tasot rätillä, koska ei halunnut mennä tökkimään Effietä naisen ollessa tässä tilassa.
"Öitä", mies mutisi ja lähti huoneeseensa. Hän tarvitsi elämän.

Lucy kuivasi astiat ennen niiden huolellista asettelua kaappiin ja vilkuili silmäkulmastaan pitkää miestä. Hän olisi tälläkin kertaa ollut kiitollinen kyvystä ymmärtää Pauluksen ajatusmaailmaa paremmin, sillä mies näytti olevan täynnä pohdintoja.
"Öitä", hän vastasi katsellen hetken poistuvan miehen perään ennenkö havahtui itse suuntaamaan omaan huoneeseensa. Nukkumaanhan tässä piti mennä, oli pitänyt jo ennen kanakeittoja ja tiskioperaatioita. Huomenna olisi jälleen uusi työpäivä, eikä hän aikonut koetella onneaan univelkojen kanssa. Paras vain nukkua hyvin, niin huominen tuntuisi tuhannesti mukavammalta.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   To Elo 27, 2015 9:37 pm

Keskiviikko 15. heinäkuuta, iltapäivä - Kirjavaa kokeilemassa

Mitä Paulus oli uudesta hevosesta satulan alla nähnyt, se vaikutti suhteellisen selväpäiseltä. Oli siinä potkua, mutta ei niin paljoa, etteikö mies olisi uskaltanut ottaa sitä maastoon. Hevonen oli käsitellessä hyvin järkevä, niin kauan kuin sitä ei rahdannut talliin, yrittänyt pyydystää tarhasta tai antanut kättään purtavaksi, ja mies oli intoutunut kävelyttämään hevosta narussa, syöttelemään sille vihreää ja tutustumaan siihen paremmin. Hän koki hengenheimolaisuutta hevoseen, joka oli aivan kotonaan taivasalla eikä piitannut lainkaan, vaikka sai hakkaavan, vilpoisen kaatosateen niskaansa. Hän ei raaskinut edes hermostua sen pelleilyyn sisätilojen suhteen, sillä muisti hyvin, miten vähän aikaa sitten ori oli viettänyt ties kuinka pitkiä aikoja ahtaissa kuljetusvälineissä.
Mies nosti mustan yleissatulan kirjavan puoliverisen selkään, antoi hevosen hamuilla hetken hänen käsivarttaan ja nykäisi sen tuimana pois, kun tunsi hampaiden kokeilevan vaivihkaa lihaksen makua. Hämmästynyt, tumma silmä napitti viattomana takaisin. Paulus jupisi painaessaan kypärän päähänsä ja suitsiessaan Mokon; hän ei uskonut, että hevonen tarvitsisi pelhamia, sillä harva tarvitsi, mutta ei kai ollut hänen asiansa ruveta muuttamaan määrättyjä varusteita.
Tällä kertaa hän lähtisi Lucyn ja Kingin mukaan hevosella. Mies talutti tummanpunaisenkirjavan hevosen vierellään ulos, jysäytti sitä rintaan kyynärpäällään, kun se loikkasi ulos oviaukosta ja polkaisi hänen kantapäätään kipeästi, ja seisautti sen sitten tallipihalle selkäännousua varten. Ori nyökki päätään kaksivärinen, ratsumittainen harja hulmahdellen ja kuopi kivettyä pihaa, kun Paulus ponnisti satulaan ja tähysi toista ratsukkoa.

Lucy harjasi Kingin siistiä, klipattua kylkeä tyytyväisenä. Maastolenkki kiltillä ruunalla oli mukavaa vaihtelua tallin kaoottiseen tunnelmaan, joka johtui puhtaasti siitä, miten lähellä suuret kansainväliset kilpailut olivat. Vaikka kaikki oli valmista (ja ensimmäiset hevoset jo tyytyväisesti kisakarsinoissaan), ei tekeminen loppunut kesken. Hän ei tiennyt, jäisikö Effiestä mitään jäljelle intensiivisten kansainvälisten kisojen jäljiltä, mutta sopi toivoa parasta. Onneksi hän pääsi karkuun maastojen lempeään syleilyyn. Siellä ei tarvinnut miettiä aikatauluja, heinän määriä, siivoustarvikkeiden sijainteja tai vastauksia typeriin kysymyksiin, joita kisaväellä oli riittänyt. Siellä sai vain olla.
Hän nosti satulan Kingin selkään, kiristi vyön ja ruunalle niitä näitä jutellen siirtyi laittamaan suitsia rauhallisin elein. Hevonen oli välillä turhankin säpsy, mitä tavanomaisiin liikkeisiin tuli, joten oli paras tehdä kaikki korostetun rauhallisesti. Hän taputti ruunikon kaulaa saatuaan turparemmin soljenkin kiinni, kiristi kypäränsä remmin ja veti hanskat käteensä, ennenkö lähti taluttamaan ratsua tallipihalle. Hän ponnisti selkään kivetyllä pihalla vaivattomasti, korjasi jalustimien pituuden sopivaksi ja keräsi ohjat otteeseensa, suoden sen jälkeen pienen hymyn Paulukselle.
"Minnepäin mennään?" Hän kysäisi tarkistaen vielä kertaalleen satulavyön kireyttä puolelta toiselle keikkumalla. Satula ei lähtenyt luisumaan, joten ehkä he pärjäisivät.

"Vaikka Thackerraylle", Paulus vastasi olkiaan kohauttaen ja karkasi ilomielin tallilta, josta ei enää löytynyt rauhallista soppea. Hän kannusti orin käyntiin pitkin tallille johtavaa hiekkatietä ja haki tukevampaa istuntaa sen keinahtelevassa selässä. He voisivat seurata tietä maantielle, ratsastaa sen vartta pienen pätkän ja kääntyä sitten viisi kilometriä pitkälle hiekkatielle, joka kulki Rosings Parkin maiden halki Maggien farmille. Jos nainen oli kotona, tällä olisi aina herkkuja tarjottavana ja yleensä herttaisia koiranpentuja siliteltävänä, vaikkei kultapojan kisahevosia voinutkaan lykätä navettaan odottelemaan. Tuskin Mokoa edes saisi sinne sisälle, kun avara, valoisa ja korkeakattoinen Rosingskin ahdisti sitä.
"Muistatko, miten kisaluokat on jakaantuneet viikonlopulle?" mies kysyi, sillä vältteli Effietä kuin ruttoa.

Lucy nyökkäsi. Retki Thackerrayn farmille ei kuulostanut ollenkaan hullummalta. Jos hyvä tuuri kävisi, voisivat he nähdä iloista Maggieta ja kenties hulvattomana pyörivää koiralaumaa, joka jakelisi suukkoja intoa puhkuen. Hän ei tosin ollut varma, miten säpsy King suhtautuisi liehakoiviin koiriin, mutta kai hän silti sai unelmoida. Hän kannusti ratsunsa käynnissä Mokon takavasemmalle, sillä halusi säilyttää riittävän etäisyyden kirjavaan oriin, mutta toisaalta olla tarpeeksi lähellä Paulusta keskustelua varten.
"Torstaina on intermediaten osiot ja illalla yhden tähden koulu, perjantaina kahden ja kolmen tähden kouluradat ja yhden tähden maastoesteet", hän muisteli luokkien jakoa. Vai oliko kolmen tähden kouluradat vasta lauantaina? Ei, kyllä ne olivat perjantaina, jotta suurin osa kisoista saatiin pakettiin sunnuntaihin mennessä. "Sunnuntai-iltana on osa advancedin koulusta ja maanantaina loput osiot." Effie oli tehnyt tapansa mukaan varsin tyylikkään, informatiivisen ja selkeän kaavion eri kilpaluokkien kulusta päivien mittaan. Hänen pitäisi selkeästi tuijotella sitä vielä muutamaan kertaan ennen todellisen kisahumun alkua.

Paulus nyökkäsi. Hänen ei tarvitsisi murehtia oikeassa paikassa olemista, sillä Effie pitäisi siitä huolta. Mokolla oli reipas, pitkä askel ja pehmeää joustoa liikkeissään. Hevonen oli pirun näyttävä tai sitten vain epätavallinen, sillä useampi silmäpari kävi seuraamaan uuden tulokkaan kulkua, kun mies käsitteli sitä tallilla. Hän kokeili kevyttä pidätettä ja oli tyytyväinen, sillä ympäristöä kiinnostuneena tarkkailevan hevosen korvat kääntyivät hänen suuntaansa.
"Miten sinulla menee?"

Kingin pehmeä, tasainen askellus oli miellyttävä selkään. Lucy oli saanut tarpeekseen suuriliikkeisistä, upeista kouluratsuista, joiden selässä istuminen vaati yliluonnollista joustokykyä. Hän oli aivan varma, että kouluratsastajat sitoivat itsensä kiinni satulaan jotenkin eivätkä suostuneet paljastamaan salaisuuksiaan muille, koska ei kukaan pystynyt istumaan satulassa niin vaivattomasti hevosen tanssahdellessa suurin, näyttävin liikkein halki pehmeän kentän.
"Hyvin", hän vastasi lyhyen ytimekkäästi ja kannusti Kingiä eteenpäin, jotta ruuna voisi kiriä hieman Mokoa kiinni ja kulkea enemmänkin orin rinnalla kuin takana. "King on kiva", hän vielä lisäsi vilkaisten hörössä olevia korvia, jotka etsivät maaston ääniä valppaasti kääntyillen.
"Miltä Moko on vaikuttanut? Olihan se Moko?" Hän kysäisi hetken epävarmuus päätä nostaen. Hän oli aivan varmasti kuullut lempinimen aiemmin ja käyttänytkin sitä, mutta pää tuntui kovin tyhjältä tässä hetkessä, eikä hän voinut edes vannoa muistavansa Ivoryn koko nimeä, jos joku sitä yllättäen kysyisi. No, kai sekin oli tapa valmistautua kisapäivien intensiivisyyteen.

Paulus vilkaisi ruunikkoa. Kieltämättä se oli kiva. Hyvätapainen ja nöyrä, mitä nyt naurettavan alistettu ja säpsy. Moko seurasi toista hevosta silmäkulmastaan, mutta ei osoittanut aggressiivisuuden merkkejä; ori oli tarhattu Kingin ryhmän viereen, jotta se tutustuisi tuleviin tarhakavereihinsa turvallisesti aidan takaa.
"On Moko", mies vastasi ja sukaisi punavalkoista harjaa siistimmin, "se vaikuttaa ihan hauskalta. Mitä nyt ei suostu tulemaan sisälle tai olemaan sisällä tai antamaan kiinni ja puree kuin riivattu…" Paulus ei osannut ilmaista olevansa täysin tyytyväinen tai onnellinen.

Lucy nyökkäsi jälleen. Moko ei Pauluksen puheiden perusteella kuulostanut lainkaan mukavalta tapaukselta, mutta no, ei ollut täydellisiä hevosia. Ei edes Ivory, vaikka hän miten olisi halunnut uskoa niin. Todennäköisesti mieskin nosti orin huonoimmat puolet esiin ja kaikki muu hevosessa oli kunnossa.
"Eiköhän se siitä asetu", nainen lausahti pohtiva sävy äänessään. Vai ei Moko pitänyt sisätiloista. Rosingsissa niihin olisi paras tottua, sillä hän ei uskonut Jamien ratsastavan oria säässä kuin säässä kentällä.

Matka Thackerrayn tielle sujui ilman sen suurempia välikohtauksia, jos Mokon spontaania ojavierailua, piruettia ja sivuliirua pakettiauton vastaantullessa ei laskettu, eikä Paulus laskenut niitä. Ratsukot selvisivät tallitieltä maantien kautta Fairchildien maiden poikki kulkevalle, noin viisi kilometriä pitkälle ja Maggien lammasfarmille johtavalle hiekkatielle ehjinä. Paulus yritti pitää itsensä ryhdikkäänä satulassa ja oli punonut sormensa vaivihkaa orin kaksiväriseen harjaan, jotta ei suistuisi kyydistä, mikäli se päättäisi istua uudelleen ojaan.
"Milloin serkkusi aikoo ruveta jälleen ratsastamaan?" mies kysyi rikkoakseen hiljaisuuden ja piti katseensa tummanpunaisissa korvissa.

Lucy silitteli Kingin kaulaa, kun ruuna kulki rauhallisessa tahdissa Mokon perässä hiekkatietä pitkin. Ratsastaessa ei koskaan sopinut uppoutua liiaksi ajatuksiinsa, joten hän yritti parhaansa mukaan keskittyä hevoseen allaan. Ruunan pehmeissä askelissa oli mukava istua, mutta hän oli aivan liian laiskalla päällä vaatiakseen hevoselta sen enempää. Paras kai keskittyä omaan istuntaan ja korjata jokainen virhe, jonka hän vain selästä käsin itse tunnistaisi.
"Varmaan elokuun puolivälin jälkeen, kun ratsastustunnit taas jatkuvat", Lucy kohautti harteitaan kevyesti, mutta se riitti Kingille, joka nosti hetkeksi päänsä korkeuksiin, kun kuolaintuntuma muuttui. Nainen taputti ruskeaa kaulaa pahoitteleva hymynhäive huulillaan ja keskittyi seuraavien askeleiden ajan siihen, että piti kätensä mahdollisimman pehmeänä.
"En kyllä tiedä, miten hän aikoo saada Rainin liikkeelle. Se ei näytä muuta tehneen kuin nukkuneen koko kesän laitumella", hän hymähti huvittuneena. Ei se voinut aivan totta olla, sillä laiska hevonen ei ainakaan vielä ollut yhtä pitkä kuin leveä, mikä antoi toivoa siitä, ettei hevonen ollut ainoastaan laiskotellut koko kesäänsä. Kai laitumellakin joutui silloin tällöin ottamaan muutaman vauhdikkaamman spurtin.

Paulus näytti nautiskelevan mielikuvasta kierolla tavallaan. Ei Bethany ollut toivoton, kun oli hankkinut Ivoryn Lucylle, mutta mies ei silti voinut väittää olevansa ylimpiä ystäviä… värikkään naisen kanssa. Mies katsoi välillä Lucya olkansa yli, kun he ravasivat hiljaisen hiekkatien laitaa ja kevensi rytmissä kirjavan orin pitkässä, matkaavoittavassa askeleessa.
"Aikooko ne kilpailla syksyllä?" hän kysyi pitääkseen keskustelua yllä ja kurtisti kulmiaan, kun Moko rikkoi taas ravinsa rytmin pyrkien laukkaan. Paulus pidätteli sitä, mutta hevonen ei olisi halunnut reagoida apuun.

Lucy painoi katseensa hetkeksi mustaan harjaan peittääkseen pienen hymynsä, joka nousi kasvoille. Ajatuskin laiskasta irlannincobista ja Bethanysta kilpailemassa huvitti häntä suuresti, mutta jos serkun puheista saattoi mitään päätellä, se ei jäisi pelkälle ajatuksen tasolle. Kai hänen pitäisi vain olla ylpeä, kun serkku oli innostunut ratsastamisesta niin kovasti, että jaksoi kuljettaa Rainia mukanaan tunneille ja kisoihin, mutta no… Häntä huvitti siitä huolimatta. Ei se voinut hänestä kovin huonoa ihmistä tehdä.
"Aikoo", hän vahvisti nyökkäyksen kera ja pakotti katseensa takaisin tiehen, jota pitkin he kulkivat. Hän kevensi tasaisesti ravin rytmissä ja keskittyi pitämään pohkeensa aloillaan. Hänellä olisi vielä pitkä tie kuljettavanaan, jotta hän voisi ratsastaa kuten haluaisi, mutta hän osasi jo nyt paljon. Ivory jos kuka oli opettanut hänelle paljon, erityisesti siitä, miten hänen täytyi vain uskoa itseensä.
"Rain tuskin edes tajuaa eroa", hän hymähti. "Mutta ainakin se pääsee liikkeelle eikä joudu vain seisoskelemaan tarhoissa." Sitä hän ei tosin tiennyt, kuinka paljon serkku saisi hevosestaan irti, jos hän ei laittaisi ruunaa tekemään töitä useita kertoja viikossa. No, se olisi sitten sen ajan murhe. Ehkä Bethany alkaisi käydä valmennuksissakin, ja saisi sieltä lisää vinkkejä Rainin herättelyyn. Se oli kenties kilpailemistakin huvittavampi ajatus; tupsujalkainen unikeko kaikkien energisten, kilpakuntoisten puoliveristen seassa harjoittelemassa lisättyä ravia. Se pitäisi saada nauhalle.

Paulus naurahti ja kääntyi katsomaan Lucya olkansa yli. Moko käytti hetkeä hyväkseen, pukitti miehen pois tasapainosta ja kiihdytti ensin laukkaan ja muutamalla askeleella neliin. Mies murahti ja keräsi ohjat napakasti käsiinsä vain huomatakseen, ettei lujallakaan pidätteellä ollut muuta vaikutusta kuin se, että hevonen heitti päätään ja lisäsi vauhtia.
Ratsukko katosi vinhaa vauhtia loivan mutkan taakse Pauluksen vaimean kirouksen saattelemana.

Lucy tuijotti silmät suurina ratsukon perään pidätellen Kingiä, joka nosti päätään ja otti hätääntyneenä muutaman sivuaskeleen kun kaveri katosi. Hän joutui todella istumaan raviaskelta vastaan, jotta King ei rikkoisi laukalle kirjavan maastoseuran esimerkin rohkaisemana, mistä hyvästä ruuna otti varsin epätasaisia askelia ja ujutti joukkoon pieniä loikkia. Hän jutteli rauhallisella äänellä hevoselle yrittäessään tyynnytellä hyvätapaista ruunaa. Yksi käsistä lähtenyt ratsu oli aivan riittämiin. Hänen olisi turha nelistää perään. Parempi jatkaa matkaa rauhallisesti ja toivoa, että Paulus ja Moko löytäisivät yhteisen sävelen ennen kuin ori olisi koristamassa auton keulaa.
"Olimme nähtävästi liian hitaita Mokon mielestä", nainen höpötteli Kingille antaessaan ruunan ravata pitkällä askeleella loivaan mutkaan. King kulki pää korkealla eikä käyttänyt kunnolla selkäänsä, mutta hän ei aikonut vaatia ihmeitä juuri nyt. Hevosparka oli jäänyt juuri jälkeen seuralaisestaan, joten oliko se ihmekään, jos ruuna jännittyi silmissä? Onneksi Paulus oli rohkea ratsastaja, eikä säikähtäisi Mokon ryöstöä. Hän olisi ollut kauhusta kankeana, jos King olisi lähtenyt käsistä tuohon tapaan.

Ratsukko löytyi parin kilometrin päästä nummen laidalta. Maata kyntänyt kaksikko taivalsi kohti tietä Paulus aavistuksen linkaten ja pidellen hevosta kuolainrenkaasta ja katkenneesta ohjasta. Hän oli menettänyt malttinsa kovasuisen hevosen kanssa ja tempaissut sen päin tietä reunustavaa, matalaa pensaikkoa, jonka takana oli jyrkkä pudotus alas nummelle. Hän ei ollut arvannut, että Moko loikkaisikin täydessä vauhdissa pensaiden yli ja alas nummelle. Ori kompuroi laskeutumisessa, Paulus putosi sen pään yli ja raahautui sitten hevosen jaloissa, koska ei suostunut päästämään irti. Moko pysähtyi lopulta, ja Paulus sai kammettua jaloilleen. Hän ravisteli multaa ja kasvinpätkiä kärsineen paitansa alta ja heilautti kättään vaisusti Lucylle, kun näki toisen ratsukon saapuvan tietä pitkin. Luojan kiitos hevonen ei ollut telonut itseään niin, että se näkyisi sen liikkeissä. Ruununrajassa oli pieni vekki, mutta se ei näyttänyt vaaralliselta.

Lucy hyppäsi alas selästä heti kun näki kaksikon, joka näytti ottaneen reippaasti osumaa ympäröivästä maastosta. Ainakin molemmat olivat hengissä, vaikka Paulus näyttikin liikkuvan aavistuksen kankeasti. Hän kiskoi Kingin lähemmäs huolta katseessaan. Miesparka! Moko oli aivan sekopää.
"Oletko kunnossa?" Nainen huolehti katsoen miestä päästä varpaisiin. Ainakaan jalkaterä ei harottanut outoon suuntaan tai paita ollut märkänä verestä. Ehkä Paulus oli selvinnyt mustelmilla. Hevonen oli jaloillaan, joten ei se kovin pahassa kunnossa voinut olla. Kai. No, jokin tärkeysjärjestys oli oltava, joten ensimmäisenä Paulus ja sen jälkeen ori, joka ei onneksi ollut hänen vastuuhevosensa. Huomenna hän osaisi suhtautua asiaan järkevämmin, mutta juuri nyt, orin spurtin aiheuttaman säikähdyksen saadessa sormet vapisemaan, olisi hän mieluummin ratsastanut Papillonia kuin ollut edes sadan metrin päässä Mokosta.

"Joo", Paulus vastasi ja veti hevosen kuolaimesta perässään takaisin ylös tielle. Mies oli tällä hetkellä aivan tiedoton ottamistaan osumista adrenaliinin takia, mutta tuntisi runnotut luut, murtuneen kylkiluun ja sisäisen verenvuodon myöhemmin.
"Eihän se onnu?" hän kysyi huolissaan ja talutti oria tietä pitkin. Se nakkeli päätään tuohtuneena tiukasta otteesta, mutta liikkui onneksi puhtaasti.

"Ei onnu", Lucy vakuutti tuskin vilkaistenkaan Mokoa. Mitä sitten, jos typerä hevonen ontuisi? Se oli aiheuttanut koko vaaratilanteen. Nainen veti värähtäen henkeä ja vilkaisi vapaata kättään, jonka sormet vapisivat näkyvästi. Hän puristi sormet nyrkkiin ja vilkaisi olkansa yli ruunaa, joka kulki hänen perässään kiltisti, kuten aina. Onneksi Kingin käytöstavat olivat omaa luokkaansa. Hän koetti rentouttaa hartiansa, jottei kiskoisi ruunaa turhan lujaa ohjista tai muutoinkaan välittäisi viestiä siitä, että jokin oli vialla. Yksi sekopäinen hevonen oli ihan tarpeeksi.
"Mitä oikein tapahtui?" Hän kysäisi vilkaisten kirjavaa hevosta syyttävästi. Olisipa mokoma lehmä ymmärtänyt englantia. Hän veti syvään henkeä. Rauhoitu. Pitäisi ajatella kuin ammattilainen, eikä kuin säikähtänyt ystävä. "Vaihdetaanko ohjia? Saisit paremman otteen kuin noista katkenneista", hän ehdotti. King ei riuhtoisi itseään vapauteen, vaikka hän taluttaisi pelkästä kuolainrenkaasta, joten katkenneilla ohjillakin saisi ihan riittäviin kontaktia kilttiin ruunaan.

"Hyvä", Paulus huokasi helpottuneena ja silitti hevosen kirjavaa kaulaa. Hän saattoi rentoutua, kun arvokas hevonen oli ehjä. Mies lähti linkkaamaan kohti Thackerrayn farmia, joka näkyi tien päässä.
"Ei tarvitse. Maggiella on varmasti narua", hän vastasi ja kohautti sitten olkiaan, "en tiedä. Luulen, että sillä oli vähän menohaluja enkä osannut hallita sitä oikein. Ajattelin, että ehkä se pysähtyisi tien laitaan, mutta se ei tehnyt niin. Onneksi se ei loukkaantunut." Syyllisyys väritti miehen ääntä. Jos hän olisi parempi ratsastaja, tätä ei olisi tapahtunut.

Lucy suoristi selkänsä ja keskittyi hengittämään tasaisesti. Ei ollut mitään hätää. Paulus oli selvinnyt pienellä kolauksella ja hevonen ilmeisesti ilman sitäkään vähää. He kävisivät Maggien luona ja palaisivat sitten tallille ja tämä maastolenkki jäisi vain yhdeksi nopeasti pois mielestä siirretyksi epäonnistumiseksi.
"Jos hevonen lähtee käsistä, ei sitä hallitse enää kukaan, vaikka olisi miten taitava", Lucy totesi yrittäen kai lohduttaa miestä ilman että vaikutti siltä, että yritti lohduttaa. Menneisyyden valossa tuntui järkevämmältä olla huolehtimatta liikoja. Paulus ei ollut ennenkään arvostanut hänen huolenpitoaan.

Paulus katsahti Lucya skeptisesti varmana siitä, että jokainen tallin ratsastaja tiesi niksejä, joita hän ei. Kultapoika ei antaisi orin viedä eikä putoaisi kyydistä. Mies talutti hevosta kohti Maggien lammastilaa ja puri hammasta, kun kylkeä vihloi.
"Ei kai sinulla ollut ongelmia, kun tämä otti ja lähti?"

"Ei", nainen vastasi nopeasti ja vilkaisi Kingiä. Ruuna ei ollut aiheuttanut ongelmia, ja oli turha tarkentaa sen enempää, miten he olivat loppumatkan taittaneet. "King oli kiltisti, kuten aina." Hän vilkaisi miestä huolissaan. Vaikka Paulus miten vakuutti olevansa kunnossa, hän ei uskoisi sitä ennenkö mies voisi kävellä tasapitkin askelin ja olla rennosti.
"Mitä jos soitan jonkun hakemaan meidät trailerin kanssa Maggielta?" Hän ehdotti yrittäen naamioida huolensa mihin tahansa muuhun. "Voisi olla hyvä saada Moko nopeasti tallille, niin Kamir tai joku muu voi vielä vilkaista sitä." Noin. Loistavaa. Ei hän ollut huolissaan miehestä, vaan hevosesta. Täydellinen tekosyy.

"En tiedä meneekö tämä kaveri autoon kuinka vaivattomasti", Paulus vastasi ja huokasi helpotuksesta päästessään lammastilan pihaan. Hän kouraisi pihalta soraa ja nakkeli pieniä kiviä keittiön ikkunaan herättääkseen Maggien huomion. Toivottavasti nainen oli kotona.

Lucy nyökkäsi. Niinpä niin. Tietenkin Moko olisi mahdoton lastattava, tai ainakin äärimmäisen hankala, muutenhan elämä olisi aivan liian helppoa. Tällaisina hetkinä hän vihasi hevosia, joiden peruskoulutusta ei ollut vaivauduttu tekemään kunnolla. Pitäisi siis kävellä takaisinpäin ja toivoa, ettei Paulus ollut kolhinut itseään sen pahemmin. Hän ei tosin ollut lainkaan varma, kuinka monta askelta mies voisi roikkua orin perässä, jos hevonen päättäisi loikata kuuhun.
"Missä koirat ovat?" Nainen mutisi hiljaa katsellessaan ympäri pihaa. Hän oli tottunut ympärillä liehakoiviin bordercollieihin, mutta nyt niitä ei näkynyt missään. Ehkä ne olivat kaikki sisällä ja tunkisivat yhtenä massiivisena hyökyaaltona näkyviin, kunhan ovi aukeaisi.

Myöskään Maggieta ei näkynyt. Paulus luovutti, ennen kuin hajottaisi ikkunan. Hän vilkaisi ympärilleen neuvottomana ja tukeutui hetkeksi polviinsa. Moko haisteli tuttua lammasten tuoksua korvat hörössä.
"Ehkä olisi hyvä soittaa sittenkin", mies sanoi ja vajosi hetken mietittyään istumaan talon portaille pidellen oria katkenneen ohjan päässä. Se painoi päänsä portaiden vieressä kasvaviin pensaisiin.

Lucy kaivoi puhelimen taskustaan heti kun sanat olivat karanneet Pauluksen huulilta ja jäi odottamaan, että tallin päästä vastattaisiin. Hän vilkuili huolissaan Paulusta kun kiskoi Kingin hieman kauemmas Mokosta - ihan vain varmuuden vuoksi, ja no myös siksi, että hän saattaisi puhua hiljempaa puhelimeen eikä miehen tarvitsisi kuulla ihan jokaista sanaa. Hän oli jo tottunut siihen, ettei toimiston puhelin ehtinyt kauaa hälyttämään ennenkö siihen vastattiin, ja valmisteli jo mielessään kaiken, mitä sanoisi.
"Hei, Lucy tässä, olemme Pauluksen kanssa Thackerrayn farmilla ja tarvitsisimme kyydin Mokolle ja Kingille", hän sanoi heti kun kuuli linjan aukeavan. Ei kai sillä väliä ollut, kuka toisessa päässä olisi, kun saman tallin väkeä he kaikki olivat.

"Mitä on tapahtunut?" Effie kysyi hetken kuluttua hälyttyneenä. Paulus ja kyyti harvoin sopivat samaan lauseeseen.
"Soitanko eläinlääkärille?" hän lisäsi perään ristien sormensa, etteivät kalliit kisahevoset olisi palasina.

"Moko ryösti ja Paulus pysäytti sen. Kingille ei ole käynyt mitään", hän totesi aistien linjoja pitkin väreilevän kireyden. Nämä puhelut eivät koskaan olleet mukavia soittaa tai vastaanottaa.
"Moko vaikuttaa olevan ihan kunnossa, mutta ehkä Kamirin olisi hyvä vilkaista sitä", Lucy vastasi vilkaisten kirjavaa oria kohti. Tai ehkä eläinlääkärin. Mistä hän tiesi, mitä orin omistajat halusivat? Hänen silmiinsä ei näkynyt mitään, mikä aiheuttaisi suuren huolen hevosesta. Ori ei ollut edes repinyt jalkojaan pahasti naarmuille, kun valkoiset sukat olivat edelleen valkeat eivätkä punaisena verestä.
"Ennemminkin soittaisin ihan vain lääkärille. Paulus näyttää kyntäneen maata pidemmän pätkän enkä ole ollenkaan niin varma, että hän on yhtä hyvässä kunnossa kuin väittää olevansa", nainen mutisi hiljempaa. Paulus ei tosiaankaan arvostaisi, jos kuulisi mitä hän juuri sanoi. Mies oli mielestään työkykyinen vaikka olisi murtanut kaikki kylkiluunsa.

"Hyvä on", Effie sanoi ja naputteli tabletillaan viestiä Evelynille, joka oli paikalla kisalääkärinä. Olisi parempi olla varautunut.
"Miksi oletat, ettei Paulus ole kunnossa?" hän tiedusteli ja siirtyi viestittämään Oliverille, että lähtisi hakemaan kaksikkoa Maggien tilalta trailerin kanssa.

"Koska hän istuu Maggien portailla eikä ole vielä tullut repimään puhelinta kädestäni", Lucy vastasi vilkuillen huolestuneena miehen suuntaan. Entä jos Paulus oli lyönyt päänsä pahasti ja kun mies riisuisi kypäränsä, tummat hiukset olisivat verestä tahmeat? Äh. Hän oli katsonut liikaa yömyöhän televisiouusintoja. Kypärä olisi palasina, jos mies olisi loukannut päänsä.

"Hienoa", Effie ähkäisi, "lähetän toisen auton viemään hänet sairaalaan." Nainen arpoi hetken työntekijöiden kanssa, mutta päätti sitten lähteä itse, sillä kisajärjestelmä oli pomminvarma ja hyvin öljytty ja hän voisi vastata puheluihin muualtakin. Se typerä, typerä, typerä mies, hän mutisi itsekseen, kun kaasutti punaisen pikkuauton trailerin perässä kohti Thackerrayn tilaa.

"Kiitos", Lucy totesi ennenkö sulki puhelimen. Hän sulloi kapineen taskuunsa ja palasi lähemmäs oria, josta hän ei ollut vielä saanut kovinkaan positiivista kuvaa. Ehkä tilanne muuttuisi jossakin vaiheessa, mutta juuri nyt hän olisi ollut kovin onnellinen, jos ori olisi ollut edelleen jumissa Saksassa tai Amsterdamissa tai vaikka Madagaskarilla.
"Traileri tulee hakemaan hevoset", hän ilmoitti miehelle suunnaten hetkeksi huomionsa kirjavaan oriin. Kai Moko oli oikeasti kunnossa? No, piankos ori olisi tallilla ja todellisten ammattilaisten huomassa. Eiköhän Kamir tai eläinlääkäri osaisi kertoa yhdellä vilkaisulla, ettei hevosessa ollut mitään vikaa. Hän päätti jättää mainitsematta autokyydistä, jonka Paulus saisi aivan eri osoitteeseen. Joku muu tapelkoot päätöksestä miehen kanssa. Hän keskittyi tähyämään vuoroin tielle Oliveria ja traileria odotellessaan ja vuoroin vilkuilemaan silmäkulmasta miestä, jota hän toivon mukaan vain paapoi liikaa. Ei lääkärireissusta voisi harmiakaan olla.

Paulus istui portaalla vaiteliaana nojaten kyynärpäitä polviinsa ja katseli kirjavaa hevosta, joka alkoi tylsistyä ja raaputti ensin päällä suojan peittämää etujalkaansa ja kurotteli sitten hampaitaan kohti ratsastushousun peittämää polvea edessään. Paulus kurtisti hevoselle kulmiaan, ja turpa muutti vaivihkaa kurssia takaisin pensaikkoon.
"Kiva", hän vastasi hiljaa, "toivottavasti tämä nousee kyytiin."

Lucy vilkaisi Mokoa kuin ilmoittaen yhdellä katseella, että orin olisi paras nousta kyytiin tai muutoin hevonen saisi hänen puolestaan vaikka juosta auton rinnalla tallille asti. Paulus ei kuitenkaan suostuisi nousemaan auton kyytiin ennenkö hevoset olivat trailerissa, joten Mokolla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kiivetä pitkin ramppia.
"Ehkä se nousee kun sillä on King kaverina", nainen kohautti harteitaan. Mistäs sitä ikinä tiesi, mitä aivoituksia orin päässä liikkui. Ehkä Moko matkustaisi yllättävän kiltisti, kun saisi seuraa. Olettaen tietenkin, että King nousisi traileriin kuin rautainen ammattilainen.

"Ehkä", Paulus vastasi hymyillen vaisusti ja sulki hetkeksi silmänsä. Hän rapsutti orin otsaa sen työntäessä päänsä seurankipeänä lähemmäs ja tuuppasi sen sitten kauemmas, kun tunsi hampaat käsivarressaan. Mies kohotti päätään, kun kuuli autojen lähestyvän ja tiukensi otettaan ohjasta.
"Pitäisikö riisua satulat?"

Pauluksen vaitonaisuus sai Lucyn nielaisemaan. Hän tunsi sykkeensä kiihtyvän. Paulus ei ollut vaisu. Hiljainen ja vähäsanainen, toki, mutta samalla täynnä värähtelevää energiaa ja kovaa kuorta. Hän toivoi, että mies oli vain säikähtänyt aiempaa ja käyttäytyi sen takia niin oudosti.
"Ei siitä harmiakaan ole", nainen vastasi ja vilkaisi miestä. Jos hän tarjoutuisi riisumaan Mokonkin satulan, jotta toinen voisi istuskella siihen asti että traileri pysähtyisi ja ramppi saataisiin laskettua, saisiko hän vastaukseksi kylmän katseen ja loukkaantuneen älähdyksen? Aivan varmasti. "Jos pitelet Kingiäkin, voin riisua molempien satulat ja nostaa ne suoraan trailerin kyytiin." Hänestähän oli tulossa mestari epäsuorissa avuntarjouksissa.

"Hyvä on", mies sanoi ja vääntäytyi jaloilleen. Hän otti ruunan ohjat toiseen käteen ja piteli Mokoa niin, ettei ori tunkisi toisen hevosen tilaan. Hevoset vaikuttivat olevan ystävällisissä väleissä, mutta liian varovainen ei voinut olla. Liian syvät hengenvedot sattuivat niin pirusti, että Paulus yritti olla liikuttamatta kehoaan liikaa. Olikohan traileriin otettu mukaan kuljetussuojat? Onneksi hevosilla oli sentään jännesuojat ja neopreeniputsit.

Lucy ojensi ohjat Paulukselle ja kävi toimeen. Hän riisui ensimmäisenä Mokon satulan, sillä jos jompikumpi hevosista tanssahtelisi karkuun, olisi se nimenomaan kirjava puoliverinen. Hän käsitteli urpoa oria mieluummin nyt, kun hänellä oli molemmat kädet käytössään. Kingin satulan hän voisi riisua yhdelläkin kädellä, niin arvokkaita nahkasatuloita ei tarvitsisi laskea maahan. Hän vilkaisi pysähtyvää traileria ja kyydistä loikkaavaa vaaleatukkaista miestä vain ohimennen, kun siirtyi nostamaan Kingin satulan oikealle kädelleen. Saatuaan molemmat satulat kantoonsa, suuntasi hän trailerille hylkäämään nahkaiset varusteet telineille. Oliver piti itsensä kiireisenä laskiessaan ramppia ja valmistellessaan traileria hevosia varten puomeja aukomalla. Lucy nappasi varustetilan lattialle huolimattomasti viskatut kuljetussuojat kantoonsa ja suuntasi takaisin miehen luokse kääriäkseen korkeat suojat puoliveristen jalkoihin, vaikka tuskinpa ne niitä tällä matkalla olisivat tarvinneet. Monien hevoset matkustivat ilman mitään suojia pitkiäkin matkoja. No, ainakaan kukaan ei voisi syyttää heitä laiminlyönnistä, kun ratsuilla olisi kaikki tarpeelliset ja tarpeettomat varusteet yllään. Saatuaan jännesuojat irti kirjavista jaloista ja kuljetussuojat niiden tilalle, ojensi hän Mokon riimua miehelle.
"Voin ottaa Kingin", hän totesi ruunan kuljetussuojat edelleen kainalossaan. Hän voisi hyvin pidellä hevosta samalla kun vaihtoi jännesuojia ja putseja kuljetussuojiin. Ehkä mies voisi tuntea olonsa hyödylliseksi pukiessaan riimua kirjavan orin päähän. Se ei toivon mukaan vaatisi liikaa liikkumista tai hääräämistä, mutta antaisi miehelle jotakin puuhaa siksi aikaa, kun hän valmistelisi Kingiä.

"Ehkä tämä on parempi viedä suitsilla", Paulus ehdotti hampaidensa välistä ja valahti kalpeaksi, kun näki taaemmasta autosta nousevan Effien ilmeen. Hän naksautti narun kuolainrenkaaseen ja ohjasi Mokon kohti ramppia vain todetakseen, että se iski kavionsa kiinni maahan ja otti varsin aasimaisen ilmeen.
"Sinä typerä, typerä, vastuuton mies", Effie totesi harppoen Paulusta kohti. Mies yritti suojautua hevosen taakse, kun Effie rätkäisi häntä rullatulla sanomalehdellä korvalle, irrotti orin narun tämän kädestä ja ojensi sen Oliverille.
"Sinä menet autoon. Nyt", nainen komensi silmät hehkuen hurjaa meripihkaa ja paimensi Pauluksen edellään kohti punaista autoa.

Lucy kohautti harteitaan. Ihan miten vaan. Kunhan joku saisi puettua riimun orille päähän jossakin kohtaa ennen liikkeelle lähtöä, kaikki olisi hyvin. Vaikka eipä häntä suuremmin liikuttaisi, vaikka hevonen vähän repisi suutaan matkan aikana. Hyi, ei näin saanut ajatella. Nainen pudisti päätään kumartuessaan laittamaan kuljetussuojaa Kingin takajalkaan. Paulus oli ottanut osumaa ennenkin, eikä hän sen takia toivonut pahaa muille miehen vastuuhevosille. Ei ollut oikein toivoa sitä Mokollekaan. Effien paimentaessa Pauluksen autolle, Lucy huokaisi hiljaa helpotuksesta. Ainakin mies joutuisi käymään sairaalan kautta, eikä voisi luistaa siitä. Oliver yritti parhaansa mukaan houkutella kirjavaa puoliveristä traileriin, mutta ori ei ottanut askeltakaan ramppia pitkin täynnä aasimaista päättäväisyyttä. Mies juoksutti hevosta volteilla, käytti narun päätä paineena takaosalle ja maanitteli hevosta herkkuja kämmenellään, mutta Moko ei suostunut nousemaan traileriin. Mies pyyhkäisi vaaleita, hapsottavia hiuksiaan parempaan kuosiin turhautuneena ja vilkaisi oria.
"Ehkä on parempi, jos te menette edeltä", mies totesi kun King näytti valmiilta nousemaan ramppia. Lucy nyökkäsi ja lähti taluttamaan Kingiä rampille, jota pitkin ruuna nousi kaikessa rauhassa. Oliver hyödynsi edellä menevän hevosen tarjoaman vetoavun ja piti Mokoa aivan Kingin takana, mikä toimi lähes täydellisesti. Muutamaa komennusta myöhemmin kirjava ori löysi paikkansa Kingin toiselta puolen ja hän saattoi pukea riimun orin päähän, jotta matka voisi alkaa. Lucy vilkaisi punaista autoa kohti kaipaavana, mutta tiesi, ettei voisi nousta takapenkille. Häntä tarvittaisiin tallilla purkamassa hevosia trailerista. Sitä paitsi, hän ei saisi laitettua Paulukselle vastaan, jos mies päättäisi puolivälissä haluavansa takaisin tallille, toisin kuin Effie, joka onnistui kerrasta toiseen palauttamaan miehen ruotuun yhdellä katseella.

Effie ei odottanut, että hevoset olivat autossa, ennen kuin peruutti ympäri sora ryöpsähtäen ja lähti kiihdyttämään kohti kaupunkia. Takapenkillä makaava Paulus sai kuulla kiivaan ryöpytyksen typeryydestään matkan aikana, mutta toivoi vain, että Lucy ja Oliver saivat hevoset tallille eikä Moko ollut kärsinyt ryminästä.

He nostivat yhdessä takarampin ennenkö nousivat kyytiin. Oliverin ajaessa kohti tallia, Lucy saattoi uppoutua ajatuksiinsa, joissa ehti jo maalailemaan ties mitä kauhukuvia Pauluksen terveydestä. Hänen olisi pitänyt kysellä enemmän kun oli nähnyt kaksikon ja selvittää koko tapahtumaketju tarkemmin. Hän ei edes tiennyt, oliko Moko kaatunut, kompuroinut vai vain loikkinut sinne tänne kunnes mies oli pudonnut! Trailerin pysähtyessä nainen havahtui tajuamaan, että he olivat jo tallilla. Hevoset purettiin nopeasti trailerista ja Moko pääsi suoraan Evelynin tarkkaan syyniin sillä aikaa kun Oliver siirsi trailerin takaisin oikealle paikalleen ja Lucy tarkisti Kingin. Kaikki kunnossa. Hän vaelsi toimettomana ympäri tallikäytäviä ja pohti, voisiko soittaa Effielle vai soittaisiko nainen siinä kohtaa, kun tietäisi jotain. Ehkä oli parempi katsoa Mokon perään. Paulus murjottaisi viikon, jos hän hylkäisi hevosen oman onnensa nojaan. Hän voisi pitää itsensä kiireisenä tallilla siihen asti, että Effie soittaisi tai kaksikko palaisi sairaalareissultaan. Työt eivät tekemällä loppuneet, varsinkaan nyt.

Effie palasi tallille parin tunnin kuluttua ja huokasi helpotuksesta, sillä hänen järjestelmänsä oli pitänyt ja kisat jatkuivat hyvällä mallilla. Luojan kiitos. Hän kävi kurkistamassa Mokon karsinaan, ennen kuin suuntaisi takaisin toimistoon, ja päätti kysyä joko Lucylta tai Evelyniltä, missä tilassa asiat olivat tässä päässä.

Lucy oli aikansa tehnyt kunniallisesti töitä, mutta lopulta karannut laitumelle istuskelemaan Ivoryn ja Nimbuksen seuraksi. Ivory oli tullut hänen luokseen innokkaasti höristen ja Nimbus puolestaan saapunut omenalohkojen houkuttelemana. Hän oli rapsutellut aikansa kimoja, ennenkö omenat olivat loppuneet ja vehreä ruoho varastanut hevosten huomion. Hän oli jäänyt istuskelemaan aloilleen ja katselemaan laiduntavia ratsuja. Niissä oli jotain niin kovin kaunista ja rauhoittavaa. Hän saattoi hetkeksi unohtaa maastolenkin, joka oli päättynyt kurjasti, kun seurasi hevosten laiduntamista.
Evelyn otti suunnan toimistoa kohden heti, kun sana Effien paluusta tavoitti hänen korvansa. Hän koputti ovea ennenkö aukaisi sen ja kurkisti sisään muutama tumma hiuskiekura kasvojaan reunustaen. Loput olivat nutturalla, joka oli ollut siisti ennenkö Moko oli päättänyt sitä maistaa.
"Pientä naarmua lukuunottamatta Moko on aivan kunnossa. En usko sen haittaavan hevosen menoa lainkaan. Antakaa sille päivä tai pari vähän kevyempää ohjelmaa ja jos haava näyttää pienintäkään tulehtumisen merkkiä, ilmoita heti. Puhdistin sen kunnolla enkä usko, että se tulehtuu, mutta parempi olla varuillaan. Kylmäsin samalla muut jalat, enkä löytänyt mitään, mistä sopisi olla huolissaan", nainen kertoi ovensuusta karmiin nojaillen. "Toki jos se näyttää huomenna ontuvan, niin sitten katsotaan uusiksi. Nyt se liikkui puhtaasti."

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   To Elo 27, 2015 9:37 pm

"Hienoa", Effie huokasi ja hieroi kasvojaan, joilta saattoi lukea stressin ja unettomuuden merkit. Hän oli vajonnut työtuoliinsa ja tuijotti työvuorolistoja miettien, miten korvaisi Pauluksen, joka normaalisti korvasi kaikki ja kaiken.
"Kiitos Evelyn."

Evelyn vilkaisi rannekelloaan notkuessaan oven suussa ja päätti astahtaa sisälle toimiston puolelle. Kai Effie olisi jo ajanut hänet ulos, jos naisella olisi jotakin tavattoman kiireistä hoidettavanaan.
"Kunhan nämä kisat ovat ohitse, vien sinut syömään", hän ilmoitti istahtaessaan toimiston tuoliin Effietä vastapäätä. Nainen näytti siltä, että viikon loma olisi tehnyt terää.

"Olet tehnyt jo tarpeeksi", Effie naurahti aavistuksen ontosti ja raastoi sormet läpi pitkien hiusten muistosta.

"Kuka sanoi että teen sen sinua varten?" Hän vastasi kiusoitteleva sävy äänessään. Tietenkin hän oli viemässä Effietä syömään juuri siksi, että nainen tarvitsi edes yhden vapaan illan, kun ajattelisi jotain muuta kuin töitään. "Eikä se sitä paitsi ollut kysymys, vaan toteamus. Kisojen jälkeen käymme syömässä. Mutta en ole aivan kohtuuton, saat valita ravintolan."

Effie nauroi.
"Kisojen jälkeen on seuraavan kisaviikonlopun valmistelut", hän muistutti, "ja luvassa on ylitöitä, kun ahkerin työntekijä on poissa."

"Sitä suuremmalla syyllä", Evelyn totesi. Ylitöihin oli helppo jäädä kiinni ja painaa liian pitkää päivää viikon halki, kunnes kupsahti silkasta uupumuksesta. Johonkin lomaan oli pakko ujuttaa hieman aikaa, jolloin sai luopua työnteon rasitteesta.
"Jos on jotain, minkä kanssa voin auttaa, niin sano vain. Ennenkö tarkastukset alkavat, minulla ei muuta olekaan kuin aikaa", hän vakuutti. "Käytän sen mieluummin johonkin hyödylliseen kuin-", hän oli jo jatkamassa, kunnes kuuli oven aukeavan ja puri kieltään. Hän kääntyi katsomaan ovelle, josta kurkisti Lucyn tuttu naama ilme säikähtäneenä kuin ajovaloihin jämähtänyt peura. Kevyt häpeänpuna kohosi poskille. Ei hänen ollut tarkoitus keskeyttää, ja sen hän oli jo ilmaisemassa takeltelevin sanoin, kun Evelyn vain väläytti tunnusomaista, joskin nykyään aavistuksen onttoa hymyään ja nousi tuolista.
"Nähdään", hän huikkasi olkansa yli Effielle ja nyökkäsi Lucylle, joka painoi katseensa maahan vaihtaessaan painoa jalalta toiselle. Tämän takia ihmiset koputtivat ja odottivat lupaa astua sisään. Hän oli vain kuullut laitumelta palattuaan, että Effie oli palannut, ja halusi heti tietää, mitä Paulukselle kuului. Ei hän ollut ajatellutkaan, että punapää hoitaisi töitään toimistossa ja hän voisi keskeyttää jotain marssimalla sisään.
"Miten Paulus voi?" Lucy kysäisi koettaen karistaa epämukavan tunteen harteiltaan. Ei kukaan häntä vihaisi sen takia, että hän tämän kerran marssi toimistoon koputtamatta. Yleensä hän oli niin kohtelias ja tunnollinen koputtaessaan ja odottaessaan siihen asti, että sai luvan tulla sisään, ettei yksi kerta maailmoja kaataisi. Ja vaikka kaataisikin, hän halusi kuulla Pauluksen olevan kunnossa tai ainakin tulevan kuntoon mitä pikimmin, joten ei hän osannut edes aidosti pahoitella sitä, miten oli vain astellut sisään.

"Miten voi olettaa, kun tulee hevosen tallomaksi", Effie vastasi ja loi anteeksipyytävän katseen Evelynin perään. Amerikkalainen oli aina niin ystävällinen.
"Hän ei antanut minun jäädä. Hänen lääkärinsä kuitenkin vakuutti, että he tekevät parhaansa…", Effie oli aikonut jatkaa, mutta totesi kesken, että ehkei Lucyn tarvinnut tietää sisäisestä verenvuodosta, jonka tähden mies oli kiidätetty leikkaussaliin.

Lucy värähti. Niinpä tietysti. Paulus oli vähintäänkin saanut vakavan aivovamman ja murtanut seitsemän luuta ja halvaantunut lantiosta alaspäin ja… Effien jatkaessa naisen ajatukset katkesivat ja hän keskittyi kuuntelemaan suu pienesti avoinna ja silmät suurina.
"Tekevät parhaansa?" Hän toisti ääni värähtäen. Jossakin taivaansinisten silmien syövereissä näkyi, kuinka sanat palauttivat naisen takaisin toiseen aikaan ja tilanteeseen, jossa lääkäreiden parhaatkaan yritykset eivät olleet riittäneet.
"Se ei ikinä tarkoita mitään hyvää", hän mutisi katse harhaillen ja suorastaan lösähti tuoliin, josta Evelyn oli noussut vain hetkeä aiemmin.

"Mitä muuta he voisivat tehdä?" Effie kysyi katse aikatauluissa. Paulus, sinä idiootti.

"Parantaa hänet", Lucy mutisi kohottaessaan toisen kätensä kasvoilleen. Hän puristi hetken nenänvarttaan yrittäessään tukahduttaa tunteensa, jotka puskivat pintaan. Hän ei halunnut käsitellä niitä nyt tai oikeastaan koskaan. Sille oli syynsä, miksi hän oli sysännyt ne alunperinkin pois tietoisuudestaan.
"Osasivatko he yhtään arvioida, kauanko hän joutuu olemaan sairaalassa?" Pauluksen mielenliikkeet huomioon ottaen tuntikin oli liian kauan.

"En ehtinyt saada sitä selville", Effie vastasi nostamatta katsettaan, "luultavasti jonkin aikaa ja sen jälkeen sairaslomalla, kun hän toipuu leikkauksesta."

Lucy nyökkäsi. Paulus kiipeilisi vielä pitkin seiniä. Miksi hän ei ollut lähtenyt Kingillä ratsukon perään? Tai soittanut ambulanssia heti kun oli nähnyt pudonneen miehen? Jos Paulukselle kävisi jotain, se olisi hänen syytään. Kalpea nainen pyöritteli pitkän ketjun varassa roikkuvaa sormusta hermostuneesti käsissään. Hänen olisi pitänyt tehdä niin paljon enemmän ja nopeammin. Miksi oi miksi hän oli taas ollut niin typerä?
"Minä voin katsoa Miun ja Nimbuksen perään", hän päätyi sanomaan hetken hiljaisuuden jälkeen. Suloisen tamman perään katsominen nyt oli vähintä, mitä hän saattoi tehdä, ja hän ratsasti Miuta joka tapauksessa, niin ori menisi siinä samalla. Mokoa hän ei haluaisi nähdä ollenkaan, ellei joku sitten ollut lastaamassa oria traileriin, joka veisi sen suorinta tietä takaisin Uuteen-Seelantiin.

"Hyvä", Effie vastasi. Jokainen saisi tehdä ylimääräistä. Onneksi oli laidunkausi ja kisajärjestelyt olivat vain viimeisintä toteutusta vaille valmiit.
"Ehkäpä hoidat myös Funksin ja Mokon, sillä eikö suurin osa vastuuhevosistasi ole laitumella tai kevyellä kesäliikutuksella?"

Lucy irvisti pienesti pelkälle ajatukselle, mutta Effie oli oikeassa. Hänen vastuuhevosensa nauttivat laitumen riemuista, ja vaikka hän joutui välillä juoksemaan Ciceron perässä puolimaratoonin saadakseen ruunan sisälle omistajaansa varten, oli hänen päivissään ylimääräistä aikaa, jota hän oli käyttänyt muihin hommiin tallialueella.
"Ovat", hän myönsi huokaisten. "Selvä." Funks osasi olla rasittava, mutta täysiverinen oli sentään hyväntahtoinen tapaus, jolla oli pilkettä silmäkulmassa. Moko kilpaili tällä hetkellä inhokkihevosten kärkisijasta Papillonin ja Romeon kanssa.

"Onko se ongelma?" Effie kysyi nostaen katseensa näytöstä ja tarkkaili Lucya mietteliäänä.

Lucy painoi kätensä vasten reisiään ja pakotti kasvoilleen saman väkinäisen hymyn, jota tarjosi aina Cliftonin rouvalle, kun nainen tuli tarkkailemaan tuima ja tuomitseva ilme kasvoillaan, miten hän letitti Tuggyn harjan.
"Ei tietenkään", hän vakuutti aivan liian reippaasti ja pyrki jaloilleen tuolista lähteäkseen toimistosta. Jos hän hoitaisi hevoset tehokkaasti ja tekisi omat sekä Pauluksen työt, voisi hän ajella sairaalaan kyselemään lääkäreiltä, mitä hän voisi tehdä korjatakseen sen, ettei ollut osannut tehdä mitään fiksua aiemmin.
"Laita sähköpostiini joku taulukko, miten liikutan ketäkin ja mihin aikaan, niin katson, että hevoset saavat ansaitsemansa huolenpidon." Moko ei tosin ansainnut mitään, mutta Paulus oli pitänyt kirjavasta orista, joten kai hänen täytyi senkin vuoksi edes leikkiä, että hevonen oli siedettävä. Hän tosin pysyisi kaukana autoreiteistä, jos maastoilisi kirjavan ihmeen kanssa.

"Mm, välitän sen, kunhan saan valmiiksi", Effie vastasi.

"Hyvä", Lucy totesi nyökäten ja asteli ovelle. Hän kurtisti kulmiaan ja kääntyi vielä ovensuussa katsomaan Effietä. "Pauluksen on pakko tulla kuntoon", hän totesi kenties enemmän itselleen kuin toiselle, ennenkö sulki oven perässään ja suuntasi takaisin tallin puolelle. Miksei mikään ikinä mennyt niin kuin oli suunniteltu?

"Tunnethan sinä Pauluksen. Mikään ei tapa sitä idioottia."

Ei mikään tavallinen, tietenkään, mutta Moko oli kaikkea paitsi tavallinen. Oli helppo syyttää hevosta, kun hevonen ei voinut puolustautua mitenkään. Ehkä hän jonakin päivänä lopettaisi syntipukin etsimisen, mutta juuri nyt oli helpoin syyttää hevosta kaikesta. Ilman kirjavaa ihmettä Paulus olisi kunnossa, he ratsastaisivat yhdessä kimoillaan pitkin nummia ja mutisisivat ärsyttävistä kilparatsastajista siivotessaan tallialuetta kisojen jäljiltä. Hän soi synkän mulkaisun orille, joka seisoi karsinassaan ja päätti jättää sen sinne. Avohaava olisi paras pitää puhtaana, ja se onnistuisi parhaiten sisätiloissa. Ori ei rauhoittuisi sisätiloihin, mutta hevosen epämukavuus sai väistyä tarpeen tieltä. Vaikka toisaalta, jos haava tulehtuisi pahasti, voisi se vaurioittaa jännettä ja se taas katkaista hevosen esteuran kerralla ja hän pääsisi eroon kirjavasta hevosesta. Hän veti syvään henkeä ja vilkaisi pitkän käytävän toisessa päässä näkyvien ovien suuntaan. Ehkä olisi paras haudata itsensä töihin, niin hän saisi rauhaa ajatuksiltaan.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   To Elo 27, 2015 9:38 pm

Torstai 16. heinäkuuta, töiden jälkeen

Hän oli suorastaan ylpeä itsestään, kun seisoi suljetun oven takana sairaalan käytävällä. Kirkkaat valot ja valkoiset seinät yhdistettynä steriiliin hajuun eivät tuoneet mieleen yhtäkään hyvää muistoa, mutta siitä huolimatta hän seisoi oven takana selkä suorana ja tunteet visusti lukkojen taakse laitettuna. Hän oli halunnut tulla tänne jo eilen illalla, mutta se oli osoittautunut mahdottomaksi yhtälöksi työtehtävien, sairaalan vierailuaikojen ja Pauluksen kunnon takia. Hän oli halunnut tulla heti aamulla, mutta hevoset olivat tarvinneet ruokansa ja heinänsä. Hän oli kuitenkin täällä nyt, ja se lieni tärkeintä.
No, tarkalleen ottaen hän ei ollut vielä Pauluksen luona, vaan käytävässä huoneen ulkopuolella odottamassa jotakin, mutta mitä, sitä hän ei tiennyt. Hän puristi kädessään kehystettyä valokuvaa Nimbuksesta. Hän ei ollut ehtinyt kauppaan ostamaan uusia kehyksiä, joten hän oli yksinkertaisesti ottanut yhden omistaan, jotka peittivät lipaston päällistä. Paulus tuskin edes huomaisi, ettei metallinen kehys ollut uusi. Lucy veti syvään henkeä. Hän oli puhunut itsensä hoitajien hyvälle puolelle saadakseen luvan tulla vierailulle, vaikka viralliset ajat olivat jo ohitse. Nainen pyyhkäisi kätensä sinisten farkkujensa reisiin, suoristi yksinkertaisen toppinsa ja sujautti kaulanarussa roikkuvan sormuksen kaula-aukosta topin sisäpuolelle. Hän oli jälleen huomaamattaan pyöritellyt sitä otteessaan, kuten teki aina kun hukkui ajatuksiinsa. Hän sulki silmänsä, kohotti kätensä oven kahvalle ja aukaisi sen rauhallisesti astuakseen sisään huoneeseen, jollaisia hän oli nähnyt elämässään aivan liikaa.

Paulus makasi kapeassa sairaalasängyssä verhojen erottamassa rivistössä, epäimartelevassa kaavussa ja kattoa synkeästi tuijottaen. Ei ollut kai suuri työ ylipuhua hoitajia, sillä mies ei ollut potilas helpoimmasta päästä. Hän oli tokkurainen kipulääkkeistä ja pyrki jatkuvasti irrottamaan letkunsa ja lähtemään liikenteeseen väittäen, ettei ollut sairas, vaikka sisuskalut olivatkin kuin väkivaltaisen tehosekoittimen jäljiltä. Pöllyssä olevan potilaan ilme kirkastui, kun hän tajusi kuka tulija oli.
"Lllluuuucyyy!" mies hyrisi heilauttaen kättään. Hän oli ehkä saanut vähän tujumman annoksen, jotta pysyisi sängyssä.

Lucy hymyili pehmeästi miehen innokkaalle tervehdykselle. Häntä oli varoitettu siitä, ettei mies ollut aivan oma itsensä kaikkien suonissa virtaavien kemikaalien takia, mutta tämä oli suorastaan huvittavaa. Mikä ei ollut lainkaan niin huvittavaa, oli nähdä mies sairaalasängyssä telottuna.
"Hei", hän tervehti pehmeästi astellessaan sängyn laidalle. "Toin sinulle jotain pientä", hän ilmoitti ja näytti kehystettyä kuvaa. Hän oli ottanut sen itse kesäisenä iltana, kun oli käynyt tervehtimässä Ivorya. Nimbus oli näyttänyt niin suloiselta katsellessaan kameraa, että hän oli räpsinyt useamman otoksen korviaan höristävästä, auringonlaskun kultaamasta tammasta ja päätynyt kehystämään niistä yhden Paulusta varten. Ehkä Nimbuksen kuvan katseleminen pitäisi miehen paremmin sängyssä - tai sitten ei, kun jääräpää haluaisi lähteä katsomaan osaomistamaansa tammaa saman tien. Hän ei tiennyt, mutta elämässä oli otettava riskejä.

"Aa, oletpa ssinä iihana", mies mumisi ja tarttui kaksin käsin kehykseen, jonka veti muutaman sentin päähän kasvoistaan.
"Kiitos Llluuuucyyy", Paulus hymyili aurinkoisesti pää kallellaan tyynyä vasten ja antoi kuvan painua rinnalleen.

Moinen aurinkoinen hymy ei näyttänyt sopivan yleensä niin juroille kasvoille sitten lainkaan, mikä sai naisen naurahtamaan pehmeästi. Ainakaan Pauluksen ei tarvinnut kärvistellä kivuissa, vaikka miehen kipukynnys tuntuikin olevan jossakin Eiffel-tornin korkeudella.
"Ole hyvä", hän vastasi ja kurkotti koskettamaan miehen käsivartta pehmeästi. "Säikäytit meidät kaikki", Lucy lisäsi hiljempaa. Ehkä olisi parempi pysytellä aurinkoisena kuten mies, joka tuntui aivan tuntemattomalta, kun käyttäytyi näin. Hän pudisti pienesti päätään peittääkseen ajatuksen synnyttämän hymyn. Jos Paulus oli hyvällä tuulella, pysyi mies sängyssään ilman tappelua. Se oli jo yksinään pienoinen voitto.

Pauluksen käsi haparoi, ennen kuin löysi Lucyn käden ja yritti tarttua siihen kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Mies napitti naista kiinteästi silmät vain aavistuksen lasisina.
"Sinä olet aaaina iiihana", Paulus vakuutti nyökytellen ponnekkaasti.

Lucy tarttui myös vapaalla kädellään miehen käteen, kun suuri käsi peitti hänen omansa. Paulus tulisi kuntoon. Paulus oli tässä, hän saattoi nähdä miehen sykkeen ruudulta ja vaikka mies olikin aivan muissa maailmoissa, ei hänen tarvinnut enää huolehtia. Kaikki järjestyisi kyllä, eikä enää kestäisi kauaakaan, kun mies palaisi kotiin ja hän voisi vain vierailla naapurihuoneessa tervehtiäkseen toista.
"Niin sinäkin", hän vastasi pieni kikatus huulilta karaten. Ei hän saisi nauraa, mutta mies oli hysteerisen hauska kun ties mitkä lääkkeet olivat laittaneet miehen pään sekaisin. Hän voisi kiusoitella toista tästä vielä monen monta kuukautta. Herra Aurinkoinen. Mikä mahtava lempinimi.
"Mutta kuulin, että olet vaikea potilas", hän huomautti kulmaansa kohottaen. "Sinun pitää käyttäytyä tai en pääse enää kylään."

Mies kurtisti kulmiaan huolestuneena ja veti Lucya lähemmäs.
"Hiivi sisään salaa", hän kuiskasi varsin äänekkäästi ja nyökytteli.

Lucy naurahti. Niinpä tietysti. Edes lääkkeet eivät karistaneet sitä, että Paulus ehdotti aina jotakin pähkähullua.
"En mielelläni kiipeilisi montaa kerrosta pitkin ulkoseinää voidakseni tulla sisään ikkunasta, joten olisi helpompaa jos sinä vain tekisit, mitä lääkärit sanovat", hän yritti vedota miehen parempaan puoleen ja mietti hetken, mahtuisiko istumaan sängyn laidalle. Ehkä oli parempi seistä, niin hän ei vahingossakaan satuttaisi miestä, vaikka hän ei mennytkään takuuseen, tuntisiko mies edes kipua kaikkien lääkkeidensä jälkeen.

Paulus kuitenkin yritti kiskoa Lucyn viereensä sängylle.
"Jää ssitten tänne", mies ehdotti kiihkeästi ja sulki naisen käden molempien käsiensä sisään.

"Paulus, varovasti", nainen torui mutta antoi periksi ja kiipesi itse varovasti istumaan sängyn laidalle. "Minun pitää mennä pitämään huolta Nimbuksesta", hän muistutti hymyillen lempeästi miehelle. Paulus vihaisi häntä, kun hän oli tullut ja nähnyt miehen tässä tilassa. Ainakin hänen levoton mielensä saisi yhden murheen vähemmän, kun hän voisi tämän jälkeen vakuuttaa itselleen, miten Paulus oli kovaa kyytiä parantumassa.

"Effffie pitää siitä huolta", Paulus protestoi ja yritti kiskoa Lucya vielä lähemmäs.
"Jää tännne", mies vetosi tuijottaen naista intensiivisesti.

"Effiellä on kisat järjestettävänään, ei hän ehdi pitää huolta kaikista hevosista siinä samalla", Lucy muistutti huvittuneena. Paulus oli aivan mahdoton. Toisaalta hän ymmärsi - kukapa haluaisi maata sairaalasängyssä yksinään koko päivän -, mutta siitä huolimatta oli helppo naurahtaa miehelle. Hän pudisteli päätään vaikka olikin vaikuttunut tuijotuksesta, jonka Paulus sai aikaan.
"Tulen käymään aina kun pääsen, mutta sinun pitää olla kiltisti sen aikaa kun olen hoitamassa Nimbusta", hän vetosi uudemman kerran. Nimbusta oli aina hyvä käyttää Pauluksen vakuuttamisessa. Hän asettautui paremmin sängyn laidalle voidakseen katsella miehen kasvoja. Paulusparka. Kukaan ei ansainnut pakkolomaa sairaalasängyssä.
"Haluatko, että tuon sinulle jotain huomenna?" Hän kysäisi pohtien, kaipasiko mies jotakin omasta huoneestaan - tai oliko ylipäätään edes sen verran tajuissaan, että osasi kaivata jotakin, mikä ei ollut silmien edessä.

"Haluan sssinut", Paulus vakuutti painokkaasti ja puristi naisen kättä omissaan.

Lucy pudisteli päätään. Hän ei osannut ottaa tosissaan mitään, mitä Paulus sanoi, sillä mies ei selkeästi ollut kaikissa sielun voimissaan. Hän oli suorastaan yllättynyt siitä, että mies oli edes tunnistanut hänet ja kykeni muodostamaan kokonaisia lauseita.
"Minä lupaan tulla huomennakin, eikä minulla ole vielä kiire mihinkään", hän vakuutti pehmeästi ja hymyili miehelle. Oli mukavaa, kun Paulus piteli hänen kättään, vaikka totuuden nimissä hänen olisi pitänyt pidellä miehen kättä. Mieshän se sairaalasängyssä makoili eikä suinkaan hän.
"Paranet pikavauhtia, jos vain maltat olla hetken ihan rauhassa", Lucy vakuutteli nyökytellen. Ei menisi aikaakaan, kun mies olisi jälleen hänen seuranaan tekemässä tallitöitä ja ravailemassa maastojen halki.

"Ei, ei, eiii", mies pudisteli turhautuneena päätään, "ssinä et tajua!" Paulus näytti myrtyneeltä.

"En niin", Lucy naurahti. "Mutta ei se haittaa." Hän epäili, ettei Pauluskaan tajuaisi keskustelusta yhtään mitään enää siinä vaiheessa, kun pääsisi sairaalasta kotiin, jos edes muistaisi koko keskustelua.
"Voit selittää minulle kaiken sitten, kun lääkärit päästävät sinut kotiin. Mitä paremmin noudatat heidän ohjeitaan, sitä nopeammin niin tapahtuu", hän myhäili ja silitti toisella kädellään miehen karheaa kämmenselkää. Hän oli luvannut, että yrittäisi saada miehen olemaan edes vähän siedettävämpi potilas, mutta jokin kertoi hänelle, ettei muutama hassu kehoitus ja tarjottu kannustusporkkana auttaisi asiaa.
"Tärkeintä on, että tulet kuntoon."

"Eiii", Paulus ulvahti ja iski naamansa tyynyyn, mistä kuului turhautunutta mutinaa.

Selvä, aiheenvaihto.
"Bethany soitti tänään kyselläkseen valmennuksista. Hän aikoo osallistua kouluvalmennuksiin Rainilla. Kuvittele valmentajien ilmeet, kun joutuvat valmentamaan niitä", hän myhäili huvittuneena. Todennäköisesti moinen kuvitteluleikki ylitti miehen henkiset kyvyt tällä hetkellä tuhatkertaisesti, mutta hän oli kaivannut jotakin sanottavaa ja serkun puhelu oli ollut ensimmäinen asia, joka oli juolahtanut mieleen. Lähinnä kai siksi, että se oli ollut lähes yhtä huvittavaa kuin Pauluksen lapsenomainen käytös ja aurinkoinen hymy.

Mies murahti tyynyyn. Mikään ei nyt aivan mennyt niin kuin piti. Hänen koko kehonsa tuntui tunnottomalta, kieli ei totellut eivätkä ajatukset kulkeneet niin kuin piti.

"Voi Paulus", hän mutisi ja kurkotti silittämään tummanruskeaa hiuspehkoa. "Pääset kyllä täältä pian pois", hän vakuutti tietämättä mitä muutakaan voisi enää sanoa tai tehdä. Ehkä hänen pitäisi lähteä, niin Paulus saisi levätä. Lepo oli varmasti todella tärkeää miehen parantumiselle.

"Hhaluan ssssinut", mies mutisi tyynyynsä.

"Minä olen tässä", Lucy vastasi kulmiaan kurtistaen. Pauluksesta ei ottanut senkään vertaa selkoa kuin yleensä. "Ja tulen käymään huomenna ja aina siihen asti, että pääset kotiin."

"Eiii, et tttajua", Paulus huokasi retkottaen naamallaan.

Lucy pudisti päätään. Ei, hän ei tajunnut, mutta ei kai hänen pitänyt siitä syyttää yhtään ketään. Paulusta kaikista vähiten, kun miehen elimistö oli pumpattu täyteen ties mitä.
"Ehkä tajuan huomenna", hän vastasi. Keskustelu tuntui toistavan samaa. Hän ei tajunnut jotakin, ja se turhautti miestä. Parempi siis lähteä ennenkö mies todella hermostuisi häneen. "Nuku hyvin, Paulus. Tulen taas huomenna tervehtimään."

Mies kääntyi vatsalleen ja irvisti, kun sisuksia vihloi niin perhanasti. Hän ei halunnut irrottaa otettaan Lucyn kädestä ja tuijotti vain naista murheellisessa tokkurassa.

Lucyn kävi sääliksi miestä. Ei hän halunnut lähteä ja jättää Paulusta tänne yksin ties kuinka pitkäksi aikaa, ennenkö joku ehtisi ja haluaisi tulla miestä tervehtimään, mutta ei hän myöskään halunnut aiheuttaa enempää epämukavuutta miehelle.
"Älä näytä niin surulliselta, kaikki järjestyy kyllä parhain päin", hän vakuutti ja puristi kättä, joka piteli hänen kädestään kiinni niin tiukasti.

Paulus antoi kätensä valahtaa ja huokasi.
"Nniin kai", hän mutisi vaisusti.

Lucy kurkotti painamaan kevyen suukon tummiin hiuksiin.
"Nähdään huomenna. Ole kunnolla siihen asti", hän toivotti pehmeästi ja kurkotti puristamaan valahtanutta kättä rohkaisevasti. Paulus tulisi kuntoon ja kaikki järjestyisi. Hänen oli uskottava siihen, tai missään ei olisi enää mitään järkeä.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   To Elo 27, 2015 9:39 pm

Lauantai 22. elokuuta 2015, ilta

Paulus odotteli autossa naputellen kärsineillä sormillaan rattia - miksi naisia sai aina odottaa? Viikonlopuksi Cambridgeen lähtenyt Effie oli käskenyt Lucyn mukaan viikottaiselle kauppareissulle Hexhamiin. Ilmeisesti oli niin kamalaa, jos joku asia jäi pois listalta tai oli vähän eri juttua kuin piti olla. Ruokaa se oli silti. Mies tuijotti hajamielisesti kartanon etupihan uneliasta puistoa, jossa kultainen, laskeva auringonvalo viipyili vielä kuin luvatta. Se katoaisi hetkenä minä hyvänsä puiden taakse, sillä iltatalli oli jo tehty. Kärsimätön kuski vilkaisi taas peilistä itäkulmaa, jonka takaa Lucyn oli tarkoitus ilmestyä. Ehkä huomaavainen nainen oli päättänyt kerätä kauppalistat myös muilta kartanolla asuvilta.

Lucy oli kiertänyt koputtelemassa ovelta toiselle ja kyselemässä, mitä kukakin tarvitsisi kaupasta. Sawyer oli ensin sanonut, ettei yhtään mitään, mutta vilkaistuaan Atlasta, antanut ohjeeksi tuoda 'sellainen lihaisa luu'. Lucy oli nyökännyt. Selvä. Koiralle luu. Onnistuisi. Zoe oli näyttänyt siltä, ettei aikonut pyytää mitään siinä uskossa että Paulus myrkyttäisi ruokatarpeet, mutta myöntänyt lopulta, ettei muutama hedelmä voisi olla pahitteeksi. Lucy oli jatkanut reippaasti seuraavalle ovelle lista käsissään ja kelloa vilkuillen. Paulus ei nauttinut kun joutui odottamaan. Hän kiiruhti nurkan takaa näkyviin ja puolijuosten saavutti pienen auton.
"Lupasin tuoda Atlakselle luun", hän ilmoitti selitykseksi myöhästelylleen kiivetessään auton kyytiin. Nainen sulki oven kolahtaen perässään ja kiinnitti turvavyön, ennenkö vilkaisi kuskia. "Sori kun jouduit odottamaan."

Mies kohautti olkiaan, käynnisti auton ja kaarsi hitaasti autiolle hiekkatielle, joka kulki majesteettisten puiden varjossa yhtä autiolle maantielle. Kaupassa menisi varmaan ikuisuus. Effie oli aloittanut käytännön, missä halukkaat saivat viikon aikana kerätä yhteisen kauppalistan seuraavaa viikkoa varten ja siten raskasta työtä tekevien työntekijöiden ei tarvinnut jatkuvasti miettiä kaupassakäyntiään. Onneksi Hexhamissa oli ympäri kellon auki oleva supermarketti.
"Miten iltatalli?"

Lucy asettautui mukavammin auton penkille ja suuntasi katseensa eteen puhtaasta tuulilasista. Tämä reitti oli tuttuakin tutumpi, mutta hän ei koskaan kyllästyisi katselemaan maisemia. Oli asioita, joihin saattoi kyllästyä, mutta nämä tiet eivät kuuluneet siihen joukkoon. Hän oli matkustanut Hexhamin ja Rosings Parkin väliä tavattoman paljon viime kuukausina, kun oli käynyt Ethanin luona.
"Siinähän se, aivan samaan tapaan kuin ennenkin", hän vastasi kevyesti harteitaan kohauttaen. Ei iltatallissa ollut tapahtunut mitään ihmeellistä. Hyvä niin, sillä yllätykset tallilla olivat harvoin positiivisia.

"Tarkastitko myös laitumet?" mies kysyi, koska ei voinut luottaa muiden huolehtivan hevosistaan vaatimallaan standardilla ilman varmistusta.

"Totta kai", nainen vakuutti nyökäten. Ei hän voisi jättää laidunelosta nauttivia hevosia oman onnensa nojaan, varsinkaan kun hänen kultainen ruunansa oli muiden joukossa. Hän oli käynyt läpi laitumet turhankin tarkkaan, vaan jos häneltä kysyttiin, hevosten kohdalla ei koskaan voinut olla liian huolellinen. "Nimbus lähettää terveisiä."

Paulus hymähti ja kiihdytti tottuneesti kääntyessään suuremmalle maantielle ja suunnatessaan kohti Hexhamia.
"Oletko menossa Uivelon luo?"

"Paulus", hän torui pehmeästi. Ei kai kukaan voinut olettaa, että hän nautti miehen keksimästä (ja jatkuvasti käyttämästä) lempinimestä? "En, hän tekee töitä koko viikonlopun", nainen kuitenkin jatkoi. Työt eivät olleet mikään mahdoton este, sillä vapaita hetkiä löytyi aina, mutta hän viettäisi illan ja yön mieluummin omassa sängyssään ja nukkuisi aamulla pitkään kuin menisi Ethanin nurkkiin pyörimään. Mies oli tosin kuulostanut varsin loukkaantuneelta, kun hän oli ilmoittanut jäävänsä yöksi Rosings Parkiin. No, Ethan pääsisi siitä ylitse.

"Kivat sille", mies vastasi katse loivasti mutkittelevan, kapean maantien horisontissa. Paulus oli yrittänyt aikansa puhua siitä surkeasta hyypiöstä Ethanina, mutta nähtyään Lucyn onnettomana tarpeeksi monta kertaa ei enää vaivautunut esittämään.

"Nyt kun en ole menossa minnekään, voimme katsoa jotain hauskaa kotona", nainen ehdotti. Hän ei halunnut Pauluksen synkistyvän kuten aina tuntui käyvän, kun puhe kääntyi Ethaniin. "Siellä riittää elokuvia mitä katsoa", hän jatkoi katse tiessä.

Paulus murahti olkiaan kohauttaen ja asetti arpiset kouransa paremmin ratille.
"Montako metriä pitkä se pirun lista on?"

Lucy huokaisi hiljaa ja painoi katseensa listaan, joka tuntui loputtomalta.
"Aika pitkä", hän myönsi vilkuillen ostoksia, joita jokainen oli listaan lisäillyt. Heillä vierähtäisi tovi jos toinenkin, kun he kiertäisivät napsimassa ostoksia kärryihin. "Onneksi meitä on kaksi."

"Joo. Jippii", mies huokasi kulmat painuen ja tuijotti auton valojen himmeää keilaa vähitellen laskeutuvassa hämärässä.

Lucy sulki hetkeksi silmänsä. Miksi he eivät voineet taittaa matkaa nauraen hyväntuulisesti jollekin täysin toissijaiselle jutulle? Hän olisi niin paljon mieluummin vilkuillut Pauluksen kasvoja kun mies ei näyttänyt aivan noin synkältä.
"Foxy kamppasi minut tänään tallikäytävällä", nainen hymähti huvittuneena muiston palatessa mieleen. Ehkä koirista puhuminen saisi miehen piristymään sen verran, ettei hänen tarvinnut pelätä auton tuulilasin reikiintyvän miehen poraavasta katseesta. "En tiedä mistä se ilmestyi, mutta yllättäen se oli edessäni."

"Oho", Paulus vastasi vain aavistuksen ontosti, hidasti päätyessään traktorin perään ja kurvasi ohi suoremmalla tien pätkällä.

"Joo. Heitin O'Connoria pintelillä", hän myönsi kevyt puna poskille kohoten. Hän oli ollut kuolla häpeästä kun oli tajunnut pintelirullan törmänneen valmentajaan, mutta punapää oli vain nauranut, kumartunut nostamaan pintelin ja taputtanut ohimennen liehuvan koiran selkää. "Onneksi Corinne ei ollut näkemässä." Foxyparka olisi saanut kovan komennuksen palata takaisin kartanolle ja hän olisi pudottanut loputkin pintelit silkasta jännityksestä.

"Ehkä se ansaitsi sen", mies totesi hieman poissaolevasti, vilkaisi Lucya kuin miettien jotain sanottavaa, mutta luovutti.

"Ehkä", Lucy kohautti harteitaan. Pauluksen kanssa oli turha väitellä, varsinkaan nyt kun mies vaikutti siltä, ettei keskittynyt keskusteluun enää kuin puolella aivosolulla. "Penni ajatuksistasi", nainen totesi kallistaen päätään katsellessaan vieressä istuvaa kuljettajaa. Hän ei yleisesti ottaenkaan ymmärtänyt mitä ihmisten päässä liikkui, mutta Paulus tuntui olevan vielä valovuodenkin kauempana ainakin tällaisina hetkinä.

"Mitä?" Paulus kysyi kurtistaen kulmiaan äreään sävyyn ja hidasti ajaessaan Hexhamiin. Liikenne ei ollut villiä.

"Näytät siltä että pohdit jotain kovasti", hän vastasi kevyen huoletonta äänensävyä tavoitellen. Ei hän tarkoituksella halunnut miehen hermoille käydä, mutta naista kiinnosti tietää, mitä kurtistuneiden kulmien takana tapahtui. Ehkä se auttaisi keksimään jonkin puheenaiheen, joka ei päättyisi taas yhteen turhaan riitaan.

"No, en pohdi", mies vastasi ja kaarsi valaistun supermarketin pihaan. Suuri parkkipaikka näytti autiolta, kun siellä oli vain muutama auto. Kai ihmisillä oli parempaakin tekemistä lauantai-iltana, kun tehdä viikon ruokaostoksia.
"Onko sinulla se lista?"

"Tässä", Lucy luovutti ja ojensi listaa miehelle. Ei sitten. Hänen pitäisi kaivaa Pauluksen pohdintojen syvempiä syövereitä joskus myöhemmin. Mies vain turhautuisi häneen, jos hän jatkaisi inttämistä, ja hän ei tosiaankaan saisi kannettua kauppakasseja itsekseen.

Paulus nappasi pitkän paperin ja tutkaili sitä tympääntyneenä. Hän työnsi taskunpohjalta löytyneen kolikon ostoskärryyn ja puski sen ovista sisään.
"Mistä alotetaan?"

Lucy seurasi miehen rinnalla sisään supermarkettiin, joka oli tullut tutuksi juurikin näiden ostosreissujen tähden. Hän ei voinut mitään katseelle, jonka suuntasi kassarivistöjä kohden pohtiessaan olisiko Ethan lukemassa viivakoodeja ja hymyilemässä aurinkoisesti asiakkaille.
"Öh", hän äännähti miehen kysymyksen ravistellessa hänet takaisin siihen hetkeen. Ostokset. Aivan. "Jos yritetään mennä järjestyksessä kauppaa läpi ja kerätä kaikki aina jokaiselta käytävältä kerrallaan?" Hän ehdotti hieraisten niskaansa. Ei tulisi onnistumaan, mitenkään, koska aina unohtui jonkun tomaatit tai leivät ja sitten piti palata koko kaupan halki takaisin alkupäähän.
"Vihannekset on ainakin sopivasti tässä", hän kohautti harteitaan nyökäten laarien suuntaan ja nappasi pussin käteensä. Tomaatit eivät unohtuisi tänään.

Paulus kohautti olkiaan, parkkeerasi kärryn ja vilkaisi listaa tympeänä. Miksi se oli niin tarkkaa oliko kyseessä kirsikkatomaatit vai tomaatit vai punaiset omenat? Hän lompsi laiskasti punnitsemaan pyydettyjä hedelmiä välittämättä niin tarkkaan, oliko se nyt juuri sitä mitä piti, koska lista oli taskussa.

"Paulus, vihreitä omenoita, vasemmaltasi", Lucy huomautti ohimennen suunnatessaan valikoimaan salaatinlehtiä. Ivory piti vihreistä omenoista enemmän kuin punaisista, tai siihen tulokseen hän ainakin oli päätynyt. "Näytätkö listaa?" Hän kysäisi kun totesi, ettei kuitenkaan muistanut oliko toiveena ollut jäävuorisalaattia vai jääsalaattia. Miksi kukaan edes haluaisi ostaa salaattia kerällä, kun sitä sai ruukuissakin?

Mies ojensi jo ryttyisen paperin naiselle, huokasi kuin marttyyri ja laahusti lappamaan vihreitä omenia pussiin.

"Ivory kiittää", Lucy kiitti miestä ja katseli listaa painaen mieleensä tarpeita, joita tältä osastolta piti vielä napata mukaan. Ehkä hänen olisi parempi pitää listasta huolta, Paulus nappaisi kuitenkin mukaan kaikkea, mikä vastasi edes suurin piirtein listan sisältöä. "Okei, tomaatit, kurkut, paprikat, salaatit", nainen mutisi käydessään listaa läpi ja verratessaan sitä ostoskärryjen sisältöön. "Banaanit, appelsiinit, omenat. Kaikki löytyy", hän totesi nyökäten. Seuraavaa osastoa kohti sitten. Leipiä ei onneksi ostettu montaa erilaista pakettia, joten tämän osaston läpi saattoi kulkea vauhdilla. Hän vilkuili aina silloin tällöin ympärilleen yrittäessään nähdä tuttua ruskeaa hiuskuontaloa ja neliskulmaisia silmälaseja.

Paulus yritti kovasti olla näkemättä moisia tunnusmerkkejä. Hän poimi Lucyn ohjeiden mukaan kuormaa ostoskärryyn, joka alkoi vähitellen täyttyä komeasti. Normaalisti - E.U, ennen Uiveloa, hän oli nauttinut iltaisista kauppareissuista parhaan ystävänsä kanssa. Nyt hän joutui aina odottamaan mahdollisuutta, että ajaisi yksin kotiin ja yrittäisi olla kuvittelematta, mitä Lucy tekisi sen surkean, säälittävän luikun kanssa.

Lucy paikallisti lopulta etsimänsä säilykkeiden lomasta ja vilkaisi Paulusta silmäkulmastaan.
"Voitko keräillä pakasteet?" Hän kysäisi vaikka lykkäsikin jo listaa miehen kättä kohden ottaakseen suunnan Ethanin luokse. Miestä ei kai sopisi häiritä töissä, mutta kun Ethan kerran jo auttoi jotakuta vanhempaa rouvashenkilöä, ei mies voinut tehdä mitään niin tärkeää, että hän voisi sitä pahasti häiritä jos muutaman sanan vaihtaisi miehen kanssa.

"Joo", Paulus vastasi, vilkaisi Lucyn loittonevaa selkää, huomasi Ethanin ja harppoi kohti pakasteita niellen pahoja sanoja. Vai niin. No, senkus. Varmaan Lucy lähtisi sitten Uivelonsa luo. Mies lappasi pakasteita kärryyn ja pohti, josko vain lähtisi kassoille. Mihin Lucy muka häntä tarvitsi. Effien neuvot toimivat loistavasti silloin, kun hän ei kohdannut näitä tilanteita. Ethanin nähdessään mies näki vain punaista.

Lucy ei häiriköinnyt miestä kauaa, vaan päästi toisen töihinsä, vaikka Ethan olikin yrittänyt epätoivoisesti suostutella häntä jäämään Hexhamiin yöksi. Ei hänellä ollut mitään kiirettä tallille huomisaamuna, hän tiesi sen, mutta hän halusi mennä kotiin. Ehkä hän halusi myös ihan vähän katsoa Pauluksen perään, ettei mies teloisi itseään - uudestaan.
"Onko meillä nyt kaikki?" Lucy kysäisi löydettyään täpötäyden ostoskärryn ja sitä lykkivän miehen.

"Joo", mies vastasi katse tiukasti edessä, "painu vain sen Uivelosi luo. Selviän kyllä kotiin." Paulus kielsi kaiken leikkauskivun, mutta joutui silti tekemään kevennettyjä työvuoroja, koska Effie ei voinut pitää huolta omista asioistaan.

"En, tulen kotiin kanssasi", nainen julisti astellen päättäväisesti kärryjen vieressä. Hän ei antaisi jälleen yhden riidan syttyä ja päättyä siihen, että hän painuisi Ethanin luokse. Ethanilla oli jo aivan riittävän synkkä kuva Pauluksesta ilman sitä, että hän muuttaisi nyt mielensä ja ilmoittaisi tulevansa miehen luokse yöksi vain koska ei tullut toimeen ystävänsä kanssa.

"En tarvitse sääliäsi."

"En sääli sinua", hän vastasi asettuen kassajonoon. "Haluan vain olla kanssasi."

Paulus lukitsi leukansa, ja leukaperät piirtyivät jännityksestä jyrkkinä näkyviin. Miten hän oli toivonut näitä sanoja eikä uskonut, että kyse oli vain reviiritietoisuudesta ja Lucyn aikaan kohdistuvaan mustasukkaisuuteen, kuten Effie vakuutti - mutta nyt ne tuntuivat pilkkaavilta ja tyhjiltä.
"Joo varmaan."

Ilmeisesti hän oli sanonut jotain väärää, mikäli miehen muuttuvasta ilmeestä saattoi vetää johtopäätöksiä. Hän usutti tahdonvoimallaan kassaneitiä lukemaan viivakoodeja nopeammin, jotta heidän vuoronsa olisi pian ja he pääsisivät pois täältä.
"No, älä sitten usko minua. Tulen silti kotiin."

"Kerro jollekulle, jota kiinnostaa", mies tuhahti kypsästi ja lykki valtavaa ostosvuorta jokseenkin kovakouraisesti liukuhihnalle. Hän näytti sen verran uhkaavalta, ettei kassaneiti uskaltanut avata suutaan liukuhihnan kohtelusta.

"Ajattelin, että kerroin jo", hän vastasi vain aavistuksen loukkaantuneena ja auttoi nostelemaan ostoksia liukuhihnalle. Heti, kun kassaneiti alkoi saada edes osan tuotteista toiselle puolelle, hän suuntasi pakkaamaan ostoksia. Ehkä Paulus saisi tyhjättyä kärryt itsekseenkin, eikä heidän tarvitsisi jatkaa enää yhtään pidemmälle tällä riitaisalla polulla. Miksi he olivat edes riitelemässä tällä kertaa? Hän ei tiennyt, mikä sai koko roskan tuntumaan entistä turhemmalta. Hän vain kaipasi parasta ystäväänsä takaisin. Sitä Paulusta, joka oli nauranut typerillekin jutuille ja keksinyt aina hauskoja kepposia muiden päiden menoksi. Jopa sitä, kun mies oli kantanut hänet jääkylmään jokeen. Tuo synkkä mies ei voinut olla sama henkilö. Tai ehkä hän ei ollut enää sama henkilö. Oliko Paulus ollut hänen ystävänsä vain koska hän oli ollut säälittävä ja nyt kun hän oli löytänyt rohkeutta elää omaa elämäänsä, mies totesi ettei enää maksanut vaivaa? Okei, nyt lopetat. Lucy veti syvään henkeä ja jatkoi ostosten pakkaamista järjestelmällisesti lukuisiin ostoskasseihin.

Paulus tuuppasi kortin sisään lukijaan, mulkaisi kassaneitiä hyytävästi kulmiensa alta ja harppoi sitten pakkaamaan ostosvuorta Lucyn vierelle. Mies nosteli painavia muovikasseja yhdellä kädellä kärryyn ja irvisti tuskasta, kun runnellut sisuskalut pistivät vastaan.

"Anna minä", Lucy protestoi ja laski kätensä miehen käsivarrelle estääkseen toista nostelemasta ruokakasseja. Pauluksen piti ottaa rennosti ja varoa vähän, ettei toinen todella teloisi itseään entistä pahemmin. "Ei nämä sen enempää paina kuin heinäpaalit", hän yritti puolivillaisesti vitsailla nostaessaan yhden kasseista kärryjen kyytiin.

"Irti niin kuin olisi jo", Paulus ärähti. Eikö ollut tarpeeksi, että jokainen hänen elämänsä nainen valitsi jonkun muun hänen ylitseen? Nyt Lucy kielsi hänen miehuutensakin.

Lucy säpsähti ärähdystä ja irrotti kätensä. Selvä. Ehkä mies tiesi omat rajansa (ei tosiaankaan tiennyt). Jos Paulus olisi ymmärtänyt oman parhaansa, olisi tuo laskenut seonneen hevosen irti eikä raahautunut jaloissa ties kuinka pitkää matkaa.
"En vain halua, että sinuun sattuu", hän sanoi aavistuksen hiljempaa vaikka tiesikin, ettei Paulus innostuisi moisesta. Mies tuntui aina ottavan sen henkilökohtaisena loukkauksena, jos hän vihjasi puolella eleelläkään siihen suuntaan, että Pauluksella oli rajansa.

"Kiva juttu", mies vastasi, heilautti viimeisen kassin kärryyn takertuen hetkeksi sen laitaan, kun jokin vihloi niin perkeleesti ja lähti sitten työntämään kärryä kohti parkkipaikkaa kylmä hiki otsalla helmeillen.

"Minä ajan takaisin", nainen ilmoitti nähdessään miten mies näytti tuskaiselta. "Se ei ollut kysymys", hän jatkoi lähes samaan hengenvetoon ennenkö toinen edes ehtisi protestoida. Hän ajaisi, piste. Paulus saisi istua pelkääjän paikalla ja katsella maisemia. Ehkä se estäisi miestä repimästä sisuskalujaan kappaleiksi silkkaa itsepäisyyttään.

"Haista nyt vittu", Paulus murisi takaisin tukeutuen ostoskärryyn, joka rämisi pitkin vanhaa asfalttia.

"Voisitko antaa minun joskus tehdä edes jotakin? En ole enää lapsi!" Hän vastusti korottaen huomaamatta ääntään. Ei Paulus ymmärtäisi huutoa yhtään sen paremmin kuin rauhallista keskusteluakaan. Mies oli tehnyt päätöksensä ja nyt hänen tehtäväkseen jäi taistella mahdotonta vastaan ja yrittää muuttaa moinen päätös itseään miellyttäväksi.

"No kuka on sanonut niin?" mies protestoi, nyt hämmentyneenä, sillä ei tajunnut, minne keskustelu oli menossa.

"Kohtelet minua kuin lasta. Osaan ajaa autoa ja voin nostaa kauppakassit kyytiin. Anna minun tehdä niin", Lucy vastasi päättäväisesti. Paulus ei tekisi enää yhtään mitään, jos se olisi hänestä kiinni. Mies olisi pitänyt sitoa sänkyynsä siihen asti että tuo olisi ollut täysin terve.

"Kohtelisit minua kuin miestä", Paulus ärähti takaisin ja katui sitä, sillä se kuulosti akkojen hölinältä. Hän avasi auton takaluukun ja takaovet ja mätti kasseja sisään purren hammasta.

"Ai, onko kauppakassien nostelu nykyään vain miesten työtä? Sori, en tainnut saada sitä ilmoitusta", hän vastasi terävää sarkasmia äänessään nostellessaan kasseja auton kyytiin. Hän nappasi tyhjät ostoskärryt työntöönsä ja palautti ne letkan jatkoksi. Hän puristi Pauluksen kolikkoa kädessään palatessaan autolle.

Mies istui ratin takana loukkaantunut, kovasti välinpitämättömään pyrkivä ilme naamallaan. Hän ei halunnut sukeltaa kivuliaaseen tunnemylläkkään sisällään.

"Nouse ja siirry pelkääjän paikalle", Lucy ilmoitti astellessaan ovelle ja tempaistessaan sen auki. Hän oli sanonut ajavansa heidät takaisin. Miksi Pauluksen oli niin vaikea ymmärtää, mitä se tarkoitti?

"Haista paska."

"Siirry tai istun syliisi", hän uhkaili katsellen päättäväisesti pää kallellaan sisälle autoon.

"En", mies vastasi katse itsepäisesti suoraan tuulilasin läpi. Hän ei voinut olla toivomatta, että Lucy toteuttaisi uhkauksensa, vaikka leikkauksen jäljet muistuttelivat kivuliaasti itsestään.

Lucy oli jo änkemässä autoon kunnes muisti, miksi alunperinkin oli halunnut ajaa. Paulus oli loukannut itsensä eikä saisi riehua, ja nyt hän oli istumassa miehen syliin ja todennäköisesti satuttamassa miestä lisää. Hän puri alahuultaan epäröidessään sekunnin. Hän ei voinut jättää uhkaustaan toteuttamatta tai seuraavalla kerralla hänellä ei olisi pienintäkään toivoa saada miestä tekemään hänen tahtonsa mukaan, mutta hän ei halunnut myöskään satuttaa toista. Jonkinlaisena kompromissina hän päätyi asettumaan varovasti miehen reiden päälle pitäen suurimman osan painostaan omilla jaloillaan, jotka tuki vasten parkkipaikan asfalttia.
"Olisit vain voinut antaa minun ajaa."

"En", Paulus vastasi ja esti itseään painamasta nenäänsä vasten naisen niskaa. Se olisi sopimatonta.

"Istummeko tässä nyt sitten koko yön?" Hän kysyi kulmaansa kohottaen ja käänsi päätään voidakseen katsoa miehen kasvoja. Hän ei ollut edes tajunnut, miten lähellä miehen kasvot oikeastaan olivat, mutta no, ottaen huomioon kaikki ne kerrat kun Paulus oli kantanut häntä ties mitenpäin, ei tässä ollut mitään uutta. Kai.

"Joo", mies vastasi ääni hiipuen ja käänsi vain aavistuksen hämillisen katseensa tiukasti syrjään. Hän olisi halunnut niin paljon, mutta ei saisi. Hän menettäisi loputkin ystävyyden rippeet, jos heittäytyisi sopimattomaksi.

"Paulus", nainen yritti pehmeällä äänensävyllä. Käsky ei ollut toiminut, sillä hänellä ei ollut Effien katsetta, joka sai paatuneimmankin heltymään. "Anna minun ajaa niin päästään kotiin", hän jatkoi pehmeästi. Hän oli ehkä ratsastaja, mutta luoja tämä alkoi ottaa reisiin. Hän ei voisi ikuisesti kannatella painoaan, mutta ei hän voisi miehen syliinkään kaatua, tai satuttaisi toista, mitä hän ei missään nimessä halunnut.
"Saat valita elokuvan", hän yritti vielä.

"Ei", Paulus puhahti ja vilkaisi naista kaipaavasti silmäkulmastaan. Effien sanat viilsivät ikävästi mielessä, mutta hän ei voinut tälle mitään.

"Anna minun ajaa niin saat heittää minut jokeen jonakin kuumana päivänä?" Hän ehdotti. Mitä tahansa, jotta he pääsisivät pois täältä niin että hän olisi ratin takana. Lucy laski varovasti enemmän painoaan miehen jaloille valmiina nousemaan sinä samana sekuntina, kun vahingossa satuttaisi toista.

"Ei ole kuumia päiviä", mies mutisi ja asetti kätensä ratille niin, että saattoi muodostaa viattoman tuen Lucyn selälle.

"Lämpimänä päivänä? Tai vaikka nyt heti. Anna minun vain ajaa", hän pyysi nojaten kiitollisena tarjottuun tukeen.

"Ei", mies toisti kiitollisena siitä, miten pieni sana pitkitti hetkeä. Hän antoi katseensa eksyä kulkemaan pitkin naisen kaulansyrjää.

"Millä saan ajaa takaisin kotiin? Jos lupaan syöttää puolet omenista Nimbukselle? Tosin tiedät, että teen sen kuitenkin", hän huokaisi hiljaa ja pudisteli pienesti päätään. Ehkä hänen olisi nieltävä tappionsa. Paulus ei aikonut antaa periksi eikä hän voisi loputtomiin istuskella miehen sylissä, vaikka siinä olikin mukava olla.

"Ei", Paulus mumisi kuin hypnotisoituna ja rykäisi nykäisten päänsä vasten niskatukea, kun tunsi nojautuvansa hieman turhan lähelle jumaloimaansa niskan kaarta.

Lucy huokaisi hiljaa.
"Olet rasittava jääräpää", hän totesi lempeästi. Ei kai auttaisi kuin kiertää auton toiselle puolelle ja alistua matkustajan asemaan. Nainen pyrki jaloilleen päätään pienesti pudistellen. Paulus oli mahdoton.

Mies hillitsi halunsa rutistaa Lucy syliinsä. Nainen syyttäisi häntä vielä päällekarkauksesta ja ystävän lisäksi hän menettäisi työpaikkansa. Mutta mitä jos? Voi vittupaska. Hän yskäisi yrittäen tavoittaa itsensä herruuden ja antoi käsivartensa pudota. Lucy oli tehnyt valintansa. Mitä hän kuvitteli?

Lucy kiersi viileässä illassa auton toiselle puolen ja nousi kyytiin. Ehkä oli hyväkin, ettei Paulus ollut tarttunut tarjoukseen jokiuinnista. Hän olisi kuollut hypotermiaan tässä säässä.
"Lähdetään kotiin", hän totesi luovuttaneena. Ei pitäisi lähteä sotaan Pauluksen kanssa. Mies sai aina tahtomansa.

Paulus yskäisi kiinnittäessään turvavyönsä, odotti Lucyn olevan turvallisesti sidottuna penkkiinsä ja lähti sitten ajamaan kotiin. Ehkä pakasteet vähän sulivat, mutta mitä sitten? Hänen ihoaan tuntui polttelevan siitä, missä Lucy oli koskettanut häntä. Hänen oli pakko hankkia oma elämä.

Lucy suuntasi katseensa ulos ikkunasta ja yritti olla vilkuilematta Paulusta silmäkulmastaan joka välissä. Hän ei ajanut autoa, ei hänen tarvinnut katsella sivuilleen, vaan silti katse harhaili mieheen. Hän kurkotti kohti radiota laittaakseen mokoman päälle, sillä sanottavaa ei tuntunut olevan kummallakaan. Hetken siirappista poplaulua kuunneltuaan nainen vaihtoi radiokanavaa. Mikä siinä olikin, että kaikki rakkauslaulut tuntuivat olevan pelkkää aurinkoa ja kukkaniittyjä? Miksei missään ollut varoitettu, että välillä riideltiin kaikesta typerästä niin raikuvasti, että naapurit kauhistuivat? Hän käänsi katseensa tiehen ja päätti keskittyä päättäväisesti reittiin, jota auto kulki. Hän voisi laskea vaikka vastaantulijoita.

Niitä ei Hexhamin jälkeen ollut yhtään. Myöhäinen lauantai-ilta ei ollut villiä aikaa Northumberlandin maaseudulla. Paulus tuijotti kiinteästi tuulilasin läpi hiljaista, pimennyttä tietä ja yritti hallita itsensä. Effie oli varmaan oikeassa, nainen yleensä oli: hän tuhoaisi kaiken rakastamansa, jos tekisi jotain typerää. Hänen pitäisi vain hyväksyä tilanne, olla onnellinen Lucyn puolesta. Mutta Uivelo teki siitä helvetin hankalaa - jos hän näkisi Lucyn vielä kerran kyynelissä sen paskiaisen takia, hän ei ehkä voisi hillitä itseään.

Lucy uppoutui kuuntelemaan musiikkia, joka tulvi radiosta. Hän vajosi tuoliin ja hyräili mukana tutussa kappaleessa, jota radiokanava soitti. Puhelimen värinä taskussa katkaisi hyräilyn, kun hän kaivoi kapineen käteensä ja vilkaisi tekstiviestiä, jonka Ethan oli laittanut. Hän ei vaivautunut vastaamaan, vaan sulloi puhelimen takaisin taskuunsa.
"Katsotaanko jotain elokuvaa yhdessä?" Hän ehdotti kodin lähestyessä. Vaikka hän olikin halunnut jäädä kotiin, ei kai se tarkoittanut, että hänen pitäisi lukittautua huoneeseensa olemaan epäsosiaalinen? Hän halusi viettää aikaa Pauluksenkin kanssa, vaikka välillä tuntui vaikealta tasapainoilla miehen ja Ethanin välissä, kun molemmille olisi halunnut tarjota enemmän aikaa.

"Joo", Paulus vastasi leppoisaan, melkein hyväntuuliseen sävyyn ja kurtisti kulmiaan. Hiljainen ajomatka oli saanut tunnekuohun laantumaan ja hetkeksi hän oli unohtanut asemansa. Mies parkkeerasi auton riviin kartanon etupihalle, keräsi autosta pari kassia hieman irvistäen ja lähti kantamaan niitä sisälle.

Lucy hymyili leveästi. Mitä ikinä olikaan tapahtunut, ainakin mies oli hyvällä tuulella nyt ja se oli tärkeintä. Hän nousi autosta ja nappasi kasseja kantoonsa.
"Jos käyn viemässä nämä muille, puratko meidän ostokset jääkaappiin?" Hän kysäisi kohottaen toisessa kädessään roikkuvia ostoskasseja, joissa oli niin entisen kersantin kuin muidenkin erillisissä rakennuksissa asuvien työntekijöiden ostoksia.

Paulus murahti. Hän ei ollut tarkemmin erotellut mikä oli kenenkin listalta sulloessaan tavaroita kasseihin, mutta ehtisi niitä varmaan lajitella myöhemminkin. Mies lompsi kohti pimeänä olevaa Lodgea ja nautti tunteesta, että oli menossa kotiin. Hän tuuppasi oven auki polvellaan, sytytti valot moitteettoman siistiin tupakeittiöön ja ryhtyi kasaamaan muovikassien sisältöä keittiötasoille.

Lucy kiersi ovelta toiselle ojentelemassa kauppakasseja ja ilmoitti loppujen ostosten olevan Lodgessa. Vaikka miten yritti saada jokaisen ostokset erilliseen pussiin, tai ainakin kämppisten ostokset samaan, aina jokin meni ristiin ja sitten niitä sai kierrättää talolta toiselle, ainakin ellei ollut Effie. Effie olisi todennäkösesti voinut pakata jokaisen ostokset paitsi erilliseen kassiin, myös asetella jokaisen tuotteen aakkosjärjestyksessä kauppakassiin.
"Sanoin, että muut tulevat hakemaan loput täältä", Lucy totesi astuessaan sisään Lodgen ovesta. Hän potkaisi kengät jonnekin hyllykön suuntaan (niin tuppasi käymään, kun Effie ei ollut kotona vahtimassa) ja suuntasi keittiöön katsomaan, missä voisi auttaa.

Mies päästi miehekkään hyrähdyksen merkkinä kuulemisesta ja työnsi ruokatarvikkeita jääkaappiin. Effie varmaan nauttisi sen uudelleen järjestelystä, kun nainen sitä harrasti jatkuvasti: vanhempien tuotteiden piti olla edempänä, avattujen ennen suljettuja, eri tuotteet oikeilla paikoillaan eri hyllyillä. Hullun touhua sellainen. Ovi kartanon puolelle oli auki, mutta koiria ei näkynyt. Ne eivät kai olleet seuran tarpeessa.

Lucy siirtyi sullomaan lämpimään jääviä tuotteita kaappeihin. Hän yritti laittaa tavaroita oikeille pakoilleen, mutta tiesi, että Effie löytäisi jokaiselta hyllyltä ainakin kolme virhettä. Hän oli aikansa yrittänyt opetella Effien suosimaa kaappien täyttötapaa, mutta luovuttanut lopulta. Hän ei kyennyt moiseen järjestelmällisyyteen vaikka miten yritti.
"Mitään ideaa, mitä katsottaisiin?" Nainen kysäisi nostaessaan muropakettia hyllylle. Hän vilkuili toiveikkaasti avoimen oven suuntaan. Ehkä Angus hiippailisi Lodgen puolelle kun kuulisi, miten he olivat kotiutuneet. Aina sai toivoa. Sohvalla tosin olisi enemmän tilaa, jos koirat pysyttelisivät kartanon puolella.

"Ei", Paulus vastasi olkiaan kohauttaen ja ryttäsi pussin sille varattuun koriin tiskialtaan alla, "sinä voit valita."

Lucy vilkaisi miestä. Tuo kuulosti epäilyttävältä. Ehkä olisi paras valita jokin hittikomedia, niin mies ei vallan tylsistyisi kesken elokuvan. Hän joutui varvistelemaan saadakseen ujutettua säilykeananakset oikealle hyllylle samalla kun pohti elokuvia. Hän ei millään jaksaisi lähteä käymään kartanon puolella, joten jokin tv-tasolle unohtuneista elokuvista sai luvan kelvata. Hän ei luottanut television tarjontaan sitten lainkaan, ei enää tähän aikaan illasta.
"Käykö Yes Man?" Hän kysäisi katseltuaan levällään lojuvia elokuvia. Effielle riittäisi puuhaa kun nainen palaisi viikonloppureissultaan.

"Ihan sama", mies mutisi pyyhkäisten kärsinyttä nenäänsä kämmenselkäänsä, "laita pyörimään. Käyn viemässä nämä loput perille." Paulus nyökkäsi kohti vuorta muiden mökkien asukkaiden tilaamia ostoksia. Hän kasasi ne syliinsä ja katosi pimeyteen yleisavaimen kanssa.

Lucy nyökkäsi. Hän sulloi levyn laitteeseen ja katseli, miten valikko ilmestyi ruudulle. Hän laittoi kaiken valmiiksi, mutta jäi odottelemaan Paulusta. Ei kai tässä mihinkään kiire ollut, joten hän voisi hyvin odottaa siihen asti, että mies palaisi. Lucy asettautui paremmin sohvalle ja kaivoi jo valmiiksi viltin ulottuvilleen. Hänen tulisi kuitenkin kylmä ennen elokuvan puoliväliä eikä Paulus varmasti arvostaisi, jos hän tökkisi kylmillä sormillaan miehen niskaa. Hän kääntyi katsomaan kartanon ovea kohden kuullessaan kynsien hiljaista rapinaa lattiaa vasten ja hymyili leveästi, kun suuri harmaa pää kurkisti oviaukosta. Angus ei kaivannut muuta rohkaisua kuin pienen taputuksen reittä vasten, kun hipsutteli jo aavistuksen kankein askelin huoneen halki painamaan suuren päänsä naisen syliin. Lucy jutusteli niitä näitä matalalla äänellä koiralle, kertoen sille ties kuinka monennen kerran, miten hieno vanha herra irlanninsusikoira oli samalla kun rapsutti koiran korvantaustaa pehmein sormin.

Paulus palasi viiden minuutin kuluttua vain aavistuksen mustanpuhuvan tyytyväinen hymy huulillaan. Hän nappasi jääkaapista pullon cocacolaa, pari lasia ja vajosi sohvalle Lucyn viereen. Hän rapsutti Anguksen karheaa, harmaata kuonoa, painoi elokuvan pyörimään ja kaatoi herkullisesti sihahtavaa limsaa laseihin vilkuillen naista sivusilmällä. Olisiko tämä halunnut olla Uivelonsa kainalossa nyt? Tai pahempaa.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   To Elo 27, 2015 9:43 pm

Lucy hymyili leveästi Pauluksen palattua ja päätti jättää kyselemättä, mitä juonia mies oli tällä kertaa punonut. Hän ei edes halunnut tietää, niin voisi hyvällä omatunnolla vakuuttaa olevansa yhtä yllättynyt kuin kaikki muutkin. Angus istuskeli hetken lattialla pää Lucyn polvella, ennenkö nousi jaloilleen ja vanhan koiran arvokkaaseen tapaan nousi kaikessa hiljaisuudessa sohvalle käpertyen suureksi keräksi pää naisen sylissä. Lucy ei vaivautunut komentamaan koiraa alas, vaan sen sijaan siirtyi vain lähemmäs Paulusta, jotta suuri koira saisi riittämiin tilaa pehmeällä sohvalla. Hän ei koskaan voisi omistaa koiraa. Se olisi maailman käytöstavattomin ja lellityin otus. Nainen keskittyi seuraamaan elokuvaa, vaikka olikin nähnyt sen jo aiemmin.
"Minä en osaisi sanoa aina kaikkeen kyllä", Lucy hymähti seuratessaan, miten päähenkilö ajautui hulvattomasta tilanteesta toiseen vastatessaan kaikkiin ehdotuksiin myöntävästi. Hän vilkaisi silmäkulmastaan miestä. "Joutuisin vielä hoitamaan Papillonin ja Romeon sekä ratsastamaan jatkuvasti Hookia", hän virnisti.

"Kokeile", Paulus vastasi ja venytti käsivartensa sohvan selkänojalle toivoen, että Lucy tyytyisi joskus hänen kainalossaan olemiseen. Kuten ennen. Hän ei ollut muuta kuin kuvitellut, mitä olisi voinut tehdä HH:n ruoille ja ehkä aivastanut muutamaan, mutta se sai paremmalle tuulelle kuin aikaisemmin illalla.

Lucy nauroi miehen sanoille silmät tuikkien. Hänen ongelmansa oli yleensä se, ettei hän osannut sanoa ei, ainakaan silloin kun olisi ehdottomasti täytynyt. Onneksi Papillon oli siirtynyt muiden armaaseen huomaan.
"Päätyisit kuitenkin keksimään jotain ihan kamalaa kun tietäisit, etten voi sanoa ei", nainen virnisti. Harvoin hänen protestinsa olivat tosin miehen kieroja suunnitelmia pysäyttäneet, joten ehkä sillä ei ollut suurtakaan merkitystä, mitä hän suustaan päästi. "Joutuisin vielä uimaan joessa jokaikinen ilta."

"Kohtelisinko sinua niin kaltoin?" mies protestoi ja hipaisi käsinojalla lepäävän kätensä sormilla naisen olkapäätä.

"Jos se olisi sinusta hauskaa, niin ehdottomasti", hän kiusasi vaikka tiesikin, ettei Paulus oikeasti ollut ilkeä. Mies ei koskaan tehnyt mitään, mille he eivät olisi voineet nauraa jälkikäteen. Vaikkei jokeen lentäminen koskaan ollut kuulunut hänen suosikkipuuhiinsa, oli siitä saanut monet naurut sen jälkeen. Tai siitä, kun he olivat kaapanneet Effien elokuviin. "Kidnappasit Effienkin", hän muistutti virnistäen ja nojasi kevyesti vasten miehen kylkeä uhraamatta ajatustakaan sille, miten Ethan ei olisi arvostanut jos olisi nähnyt, miten hän vietti iltaansa. Paulus oli hänen paras ystävänsä. Oli helppo unohtaa koko muun maailman olemassaolo, kun saattoi olla miehen seurassa.

"En tehnyt sitä yksin", mies protestoi, "ja mitä luulet, että laittaisin sinut tekemään?"

"Totta", Lucy myönsi naurahtaen. Hän oli vähintään yhtä syyllinen kidnappauksesta kuin Pauluskin. "En tiedä. Jotain hullua kuitenkin", hän käänsi katseensa mieheen toista kulmaansa kohottaen. "Vai voitko muka väittää, että olen väärässä?"

"Voin. Mikä muka olisi hullua?" Paulus kysyi kohottaen toista kulmaansa ja katsoi Lucya alas silmäkulmastaan.

Lucy naurahti ja tökkäsi sormellaan miehen rintaa.
"En aio antaa sinulle mitään ideoita", hän totesi virne kasvoillaan ennenkö käänsi katseensa takaisin elokuvan puoleen. "Siltä varalta, että joskus päätänkin sanoa kaikkeen kyllä."

"Luulin, että olisit tarpeeksi rohkea kokeillaksesi", Paulus huokasi pettyneenä, "ja jos sanot, mikä on hullua, tiedän olla ehdottamatta sitä."

Lucy pyöräytti silmiään. Hän, rohkea? Pitäisi varmaan viedä Paulus huomenna terveyskeskukseen aivokuvausta varten.
"Unohda koko juttu", hän totesi huvittuneena nostaen jalat alleen sohvalle. Angus nosti päätään katsellen surumielisin silmin naista, joka oli pakottanut koiran nostamaan päänsä liikkuessaan niin kovin. "Sori", Lucy pahoitteli hiljaa koiralle ja kurkotti rapsuttamaan korvantaustaa samalla kun kiskoi viltin syliinsä. Angus huokaisi raskaasti ja asettui uudestaan suurelle kerälle. Lucy ei tiennyt, miten suuri koira onnistui valloittamaan sohvaa salakavalasti yhä enemmän, mutta eipä se suuresti naista haitannut. Juurihan hän oli istuskellut parkkipaikalla Pauluksen sylissä yrittäessään saada miehen antamaan periksi. Siihen verrattuna pieni nyhjäys miehen kyljessä sohvalla, jotta koira saisi pitkille jaloilleen tarpeeksi tilaa, oli varsin vähäpätöistä.
"Suostuisitko sinä sanomaan kaikkeen kyllä?"

"Muutamalla veto-oikeudella", Paulus vastasi ja hivutti käsivarttaan Lucyn olkapäille.

"Kuten?" Nainen haastoi irrottaen katseensa ruudusta voidakseen keskittyä mieheen vierellään. Hän tukahdutti pienen syyllisen äänen, joka sanoi ettei hän saisi nauttia Pauluksen kainalossa olemisesta niin paljoa kuin nyt nautti. He olivat ennenkin katsoneet elokuvia yhdessä sohvalla eikä hän edes viitsinyt laskea, montako kertaa oli nukahtanut pää miehen olkapäällä kun päivän raskaus oli yllättänyt. Ei se tarkoittanut yhtään mitään. Ei, vaikka hän tiesikin, että tässä olisi jälleen yhden riidan ainekset kasassa, jos Ethan saisi koskaan kuulla.

"Luvalla kieltäytyä", mies vastasi hieman hämillään siitä, mitä Lucy kysyi. Hän hillitsi halunsa vetää Lucyn tiukemmin kainaloonsa. Tyydy siihen, mitä saat.

"Mistä kieltäytyisit?" Lucy jatkoi utelua katse tiukasti miehen eriparisissa silmissä. Aluksi ne olivat varastaneet hänen huomionsa luvattoman usein, mutta nykyään hän ei edes kiinnittänyt asiaan huomiota. Paitsi tällaisina hetkinä, kun katseli pitkään ja hartaasti.

"En tiedä vielä", Paulus vastasi ja räpäytti nolostuneena kiinteästä katseesta, "riippuisi tilanteesta."

Lucy naurahti.
"Emme siis taida kumpikaan olla niin rohkeita, että voisimme ryhtyä tuohon", hän totesi kääntäen katseensa takaisin televisioruutuun.

"Minä lupasin ryhtyä siihen, jos saan muutaman veto-oikeuden tilanteen niin vaatiessa", Paulus protestoi äreämpään sävyyn.

"Mutta eikö koko jutun idea ollut, ettei ole mitään tilannetta, mihin ei voisi sanoa kyllä?" Lucy kysyi pieni hymy huulillaan miehen protestista huolimatta. Ehkä lakia rikkomaan päätyvät jutut voisi jättää tekemättä, mutta noin niin kuin muuten. Kyllähän he sanoivat joka päivä moneen kertaan kyllä mitä erilaisimpiin ehdotuksiin ihan ilman erillistä haastettakin.

Mies huokasi raskaasti katsahtaen kohti kattoa.
"Ihan miten vaan."

Lucy pudisteli pienesti päätään ja käänsi huomionsa elokuvan loppuratkaisuun. Hän nojasi kevyesti päätään miehen hartiaan, lähinnä kokeillen, oliko Paulus ärtynyt häneen vai antaisiko hänen nauttia miehen kainalon lämmöstä. Hän tukahdutti jälleen kerran hiljaisen äänen, joka käski nousemaan sohvalta ja lähtemään Hexhamiin, jos hän kerran kaipasi näin paljon läheisyyttä.

Mies tuijotti televisiota myrtyneenä, mutta nosti kättään ja kietoi sen Lucyn hartioiden ympäri toivoessaan lukeneensa päänpainalluksen oikein.

Lucy rentoutui tuttujen käsivarsien suojassa. Tässä oli hyvä olla. Hän unohti kuunnella vuorosanoja, joita televisio kantoi heidän korviinsa, kun keskittyi kuuntelemaan miehen vahvan sydämen sykettä. Hän oli pelästynyt kuollakseen kun oli kuullut, miten pahasti mies oli itsensä murjonut, ja hetken pelännyt ettei enää koskaan kuulisi tuttua sykettä. Onneksi hän oli ollut väärässä.
"Meidän pitää pitää elokuvailtoja useamminkin", nainen totesi pahoillaan kun elokuvan lopputekstit alkoivat pyöriä ruudulla. Hän olisi mielellään jäänyt siihen vielä tunniksi tai pariksi. Pelkkä ajatus sai Lucyn kurtistamaan kevyesti kulmiaan ja sulkemaan hetkeksi silmänsä, kun hän ajoi moisen mietinnän ulos päästään.

"Mmm", Paulus vastasi melkein unisen kuuloisena. Hän ei ollut varma, mistä elokuvasta oli ollut kyse, sillä hänen huomionsa oli ollut kaivatussa, lämpimässä hahmossa hänen vieressään. Hän oli unohtunut lojumaan, rentoutunut perinpohjaisesti ja koki todellisuuteen palaamisen vastenmielisenä.
"Laita toinen pyörimään?"

Lucy ei epäröinyt hetkeäkään, vaikka Pauluksen kainalosta olikin ikävä nousta. Hän käveli tv-tasolle, otti levyn laitteen sisältä ja lykkäsi ensimmäisen käteen osuneen tilalle. Hän palasi sohvalle ja käpertyi uudestaan miehen kainaloon kuin ei olisi koskaan siitä noussutkaan. Puolihuolimattomasti nainen painoi elokuvan pyörimään ja totesi muutaman minuutin jälkeen, että olisi ehkä pitänyt tarkistaa mistä elokuvassa oli kyse ennenkö sen laittoi päälle. No, enää hän ei jaksanut nousta ja vaihtaa elokuvaa, vaikka tämä vaikuttikin hieman turhan jännältä hänen makuunsa. Onneksi hänellä oli Paulus, jonka kainalossa ei voisi tapahtua mitään pahaa.

Paulukselle oli aivan yhdentekevää, mitä televisiossa pyöri, kun hän tajusi saavansa Lucyn takaisin viereensä. Naisen tuttu lämpö tuntui rauhoittavan hänen sykettään. Mies nojasi päänsä selkänojalle ja katseli hellästi vaaleaa päälakea. Voisipa hän hypätä aikaan ennen Uiveloa. He voisivat vain olla näin vaikka joka ilta.

Lucy keskittyi kuuntelemaan Pauluksen sydämen tasaista sykettä, jotta jättäisi elokuvan jännittävimmät osuudet huomiotta. Hän ei halunnut hypätä metriä ilmaan ja vahingossa survaista kyynärpäällään miehen kipeitä kylkiluita tai jotakin muuta yhtä kamalaa säikähdettyään jotakin typerää nurkan takaa ilmestynyttä pahista. Paulus pitäisi hänestä huolta, joten ei ollut mitään syytä säikkyä yhtä elokuvaa. Yöllä hän olisi Anguksen suojeluksessa, joten siitäkään ei tarvinnut murehtia. Hän yritti parhaansa mukaan pitää harhailevat ajatuksensa kasassa, mutta epäonnistui surkeasti kun erehtyi pohtimaan, mitä hänen täytyisi tehdä, jotta saisi viettää useammin aikaa Pauluksen kanssa tähän tapaan ilman, että syyllistävä ääni nakuttaisi takaraivossa. Oli typerää tuntea olonsa syylliseksi tästä. He olivat vain hyviä ystäviä. Parhaita ystäviä. Hän kohotti hetkeksi päänsä miehen kainalosta ja katseli yläviistossa häämöttäviä kasvoja. Ystäviä.
Siitä huolimatta pieni ääni ei jättänyt häntä rauhaan kun hän käänsi katseensa jälleen television suuntaan ja painoi korvansa vasten rintaa, jonka syvyyksissä suuri sydän löi tasaiseen tahtiin.

Paulus käänsi katseensa nopeasti television suuntaan, kun Lucy nosti päätään. Jossain vaiheessa hän rikkoisi rajan. Lucy tajuaisi, mitä hän halusi tai kokisi olonsa epämukavaksi, eikä voisi enää olla hänen lähellään. Hänen ei pitäisi edes ajatella, mitä ajatella, saati haluta mitä halusi. Mutta se ei ollut tietoinen päätös. Helvetin Uivelo. Mies nojasi päänsä paremmin selkänojaan ja sulki silmänsä, jotta ei jäisi kiinni tuijottamisesta. Ehkä hän voisi elää näin, elää Lucylle mitättömillä, kaverillisilla hetkillä. Hän ei kuitenkaan saanut itseään uskomaan sitä. Hän voi fyysisesti pahoin, kun ajatteli Lucya Ethanin kanssa. Hän ei halunnut jatkaa näin.

Hänen pitäisi nousta. Hänen olisi pitänyt nousta jo silloin, kun ensimmäinen elokuva oli päättynyt, tai oikeastaan jo silloin, kun hän oli tehnyt tilaa Angukselle. Lucy nielaisi. Hän tiesi, ettei hänellä ollut oikeutta olla siinä, Pauluksen kainalossa, mutta siitä huolimatta hän ei saanut itseään liikahtamaan millin vertaa kauemmas. Hän oli vältellyt Ethanin lempeitä käsiä koko viikon, joten miksi oli niin vaikea tehdä sama Paulukselle? Hän veti muutaman kerran syvään henkeä. Hän vain ylireagoi, koska tämä elokuva oli pelottava ja edellinen komedisesta puolestaan huolimatta turhankin romanttinen. Paulus nauraisi jos kuulisi yhdenkin hänen päässään laukkaavista ajatuksista. Nainen vilkaisi miestä ja nielaisi.
"Taidan mennä nukkumaan, tämä on vähän turhan jännittävä minulle", hän sai sanottua käheällä äänellä, joka tuntui takertuvan kurkkuun. Hän ei halunnut lähteä miehen kainalosta, mikä näkyi sinisten silmien katseesta, mutta hänen täytyisi. Hän ei saanut olla se, joka asetti ystävänsä epämukavaan tilanteeseen tarkoituksella.

"Okei", mies vastasi ontosti ja nosti kätensä pois Lucyn ympäriltä. Hän ei voinut kohdata naisen katsetta, tuijotti vain television välkettä. Miksi hän teki tätä itselleen? Hänen pitäisi lopettaa. Niin kuin Effiekin kehotti.
"Öitä", hän toivotti kääntämättä katsettaan televisiosta.

"Öitä", Lucy vastasi noustessaan vastahakoisesti sohvalta. Hän viittoi Anguksen mukaansa suunnatessaan huoneelleen ja sulki oven hiljaa perässään. Hän ei tosin päässyt edes sängylleen asti, vaan valui koruttomasti istumaan lattialle selkä suljettua ovea vasten ja veti syvään henkeä. Mitä hän oikein teki? Hänen teki mieli lyödä itseään toistuvasti, jos se vaikka saisi ajatukset selvemmiksi. Hän oli idiootti. Angus kiipesi sängylle ja käpertyi suureksi, karheaksi keräksi peittojen päälle. Lucy katseli suurta koiraa kuin toivoen, että lempeiden silmien kätköistä löytyisi kaikki hänen kaipaamansa vastaukset.

Paulus vilkaisi sulkeutuvan oven suuntaan ja tunsi vajoavansa synkkyyteen. Hän ei halunnut tehdä tätä enää. Mies sammutti television, tupakeittiön valot ja sulkeutui huoneeseensa hilliten halunsa lähteä Fox and Houndiin. Luulisi hänen tietävän, ettei se ollut ratkaisu. Hän ei vain halunnut tehdä tätä enää.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Ripaus itseluottamusta
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 3 / 6Siirry sivulle : Edellinen  1, 2, 3, 4, 5, 6  Seuraava

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Pikaviestinpelit-
Siirry: