PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Ripaus itseluottamusta

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
Siirry sivulle : Edellinen  1, 2, 3, 4, 5, 6  Seuraava
KirjoittajaViesti
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   La Elo 02, 2014 5:52 pm

Lucy nyökkäsi ymmärtäneensä. Hän silitti uteliaan herrasmiehen turpaa, joka hamusi hänen hartiaansa, miettien hetken.
"No, ehkä ihan vähän", tyttö myönsi lammasmaisesti hymyillen. Hän nousi ylös ja ravisteli hieman jalkojaan, jotka tuntuivat puutuneen samassa asennossa istumisesta. "Viitsitkö puntata?" Lucy kysäisi huultaan purren. Hän ei luottanut taitoihinsa nousta hevosen selkään kiveltä. Mitä jos Miu lähtisi kävelemään kesken kaiken?

"Totta kai", Paulus myöntyi ja siirtyi orin viereen lykkäämään tytön sen selkään. Hän otti Socksin mukaansa ja lähti kävelemään Miun perässä rantaa pitkin. Raudikko oli kyllästynyt paikoillaan seisoskeluun.

Tyttö hymyili kiitollisesti päästyään hevosen mustaan selkään. Hän taputti Miun kaulaa ja lähti rauhallisessa käynnissä kulkemaan rantaa pitkin. Orilla oli mukava selkä istua, ja tasaiset liikkeet eivät huojuttaneet häntä puolelta toiselle. Taas yksi hyvä syy pitää Miusta vieläkin enemmän. Herrasmies oli todella lempinimensä ansainnut.
"Pradaltahan löytyy vielä virtaa", Lucy naurahti katsoessaan pukitellen nelistävää ponia, joka tuntui unohtaneen suuren vatsansa ja eläkeikänsä päästessään juoksemaan rannalle.

"Joo", Paulus pyöräytti silmiään, "se on yksi hirviö." Tamma oli haukannut hänen leipäänsä kiinni. Ahne kakkiainen.

Lucy nauroi Pauluksen sanoille. Niin, tottahan se oli, Prada osasi olla aikamoinen hirviö.
"Ainakin se unohti jääräpäisyytensä ja suostui menemään veteen", tyttö totesi huvittuneena. Höpsö poni.

"Se vain kiukuttelee", mies huokasi: naiset. Poni väänsi vähän väliä ratsastajiensa kanssa kättä, vaikka se uiskenteli mielellään eikä pelännyt siltoja tai jokien yli kahlaamista, mutta saattoi iskeä jarrut pohjaan ollessaan pahalla päällä. Samoin se juuttui ojiin tai ruohoiselle läntille, jos hiukoi.

"Se on poni", Lucy naurahti. Ponit olivat kokonaan oma eläinlajinsa. Niihin eivät päteneet mitkään muut säännöt kuin niiden omakehittelemät. Ponit olivat jääräpäisiä, vahvatahtoisia kiukkupusseja, jotka eivät antaneet mitään ilmaiseksi. Hevoset olivat nöyrempiä ja miellyttämisenhaluisia. Poneilta moinen piirre tuntui muutamaa poikkeusta lukuunottamatta puuttuvan kokonaan.

"Oletko tykännyt vastuuhevosistasi?" mies kysyi ja mulkaisi Socksia, joka ei olisi millään malttanut kävellä siivosti. Hän yritti muistella, mitä hevosia Lucyn vastuulla edes oli, ja kadehti hetken Effien yli-inhimillistä muistikapasiteettia.

"Olen", tyttö vastasi pieni hymy huulillaan. "Ivory on ihana", no se oli itsestäänselvyys, "ja Papillonissa riittää totuttelemista." Se oli vuosisadan kohteliain tapa kertoa tallin diivan hoitamisesta. "Aleksei on mukava ja Rain, no se on Rain", tyttö naurahti. Hän oli viihtynyt hevostensa parissa, joista ainoastaan Papillon aiheutti hänelle harmaita hiuksia ja ennenaikaista hiustenlähtöä.

"Papillon on yksi kana", Paulus puuskahti. Tamma oli ollut hänen talliryhmänsä hoidossa vuosia, joten hänellä oli runsaasti kokemusta sen kanssa toimimisesta - hevonen myös tiesi, ettei hän pitänyt siitä ja tunsi samoin, joten temppuili kahta kauheammin. Se oli raahannut miestä pitkin ojanpohjia, töninyt päin aidantolppia, lytännyt ovenpieliin, tallonut varpaille, potkinut, purrut ja näykkinyt.
"Mutta onneksi muut ovat helppoja."

Lucy naurahti. Sitähän Papillon oli. Mokoma kananaivoinen diiva, jonka elämäntehtävä tuntui olevan hyvän shown tarjoaminen kaikille muille. Valitettavasti tamman käsitys hyvästä esityksestä sisälsi loukkaantuneita tallityöntekijöitä.
"Niinpä. En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos ne olisivat olleet yhtä haastavia", tyttö totesi. Hän oli helpottunut saatuaan muutoin niin kivat ja helpot hevoset käsiteltäväkseen. Olisi voinut käydä huonomminkin. Hänellä oli ehkä Papillon, mutta Colinilla oli Romeo sekä Effiellä Chove ja Slippers. Siinä valossa hän oli ihan tyytyväinen vastuuhevosiinsa.

Paulus hymyili aavistuksen syyllisyydentuntoisesti. Hänellä oli upeat, helpot vastuuhevoset ja vielä paras kaikista, Nimbus, joka oli hylätty ypöyksin kotiin. Effiellä oli hirviömäinen Prada, tallin tyranni, jättiläismäinen Slippers ja Funks, joka oli vastuussa suurimmasta osasta naisen onnettomuuksista ja turhautumisesta. Bealla oli ihmisiä vihaava hirviö, hermoheikko Moneypenny, hankala Nox, säikkyvä lusitanotamma - miksei kurjimpia hevosia voinut lykätä Zoelle? Tulisivat varmaan hyvin toimeen Helvetin hylkiön kanssa.
"Onko Ivory suosikkisi?"

Lucy puri huultaan. Kysymys oli aina yhtä vaikea ja epäreilu. Rainin olisi kuulunut olla hänen suosikkinsa, mutta…
"On", tyttö myönsi. "Ivory on täydellinen." Ivory taisi olla Lucylle sitä, mitä Nimbus oli Paulukselle. Ei yhtä vahvasti, vielä, mutta he eivät olleetkaan tunteneet toisiaan vuosia. Toivottavasti he saisivat mahdollisuuden tutustua paremmin vuosien varrella. Vaan ikinä ei tiennyt. Hevoset eivät olleet heidän, ne olivat vain hoidossa, eikä niiden tulevaisuuskaan ollut kiveen hakattu. Joskus kävi onnettomuuksia, joskus hevonen myytiin, joskus se muuten vain muutti toiselle puolen maapalloa.

Mies näytti haikealta miettiessään kärpäskimoa tammaa, joka nökötti valtavan vatsansa kanssa kotilaitumella sen sijaan, että saisi olla rannalla. Se olisi viihtynyt täällä. Raukkaparka. Se ei olisi syönyt luvatta hänen leipäänsä.
"Sääli, ettei sen omistaja ole", hän huokasi. Paulus ei tuntenut huonoa omaatuntoa mollatessaan hevostenomistajia.

Lucy ei voinut kuin olla samaa mieltä. Ivoryssa ei ollut mitään vikaa, mutta Henrietasta niitä löytyi vaikka muille jakaa.
"Totta", tyttö myönteli. Hän oli joutunut vaihtamaan satuloidun Ivoryn satulahuovan vain koska se oli ollut Henrietan mielestä väärän värinen. Hän tosin sietäisi Henrietalta lähes mitä vain, koska Ivory oli niin ihana.
"Säälin silti enemmän Colinia Romeon kanssa", Lucy sanoi. No, ehkä enemmänkin Romeon omistajan kanssa. Papillonin omistaja sentään rakasti hevosensa käsittelyä ja oli kaikin tavoin mukava mies, mutta valitettavasti Cici ei ollut samaa pataa sitten lainkaan. Colinparka.

Paulus virnisti vinosti.
"Noh, ainakin siitä riittää huvia meille muillekin."

"Paulus!" Lucy parahti ja kääntyi katsomaan miestä kunnolla hevosen selästä. Ei noin saanut sanoa työkaverista! Mitäköhän Paulus puhui hänestä silloin, kun hän ei ollut kuulemassa?
"En sanoisi hevosenomistajan pakoilua huviksi", tyttö totesi värähtäen. Hänkin oli juossut Ciciä pakoon kuullessaan Romeon omistajan huhuilevan käytävillä. Colinparka, todellakin.

"Älä nyt", mies murahti, "Colinkin osaa nauraa epäonnelleen ja sille idiootille."

Lucysta tuntui silti epämukavalta nauraa työkaverille, kun kyseinen työkaveri ei ollut paikalla. Se sai hänet ajattelemaan sitä, mitä hänestä puhuttiin, kun hän ei ollut läsnä, eikä hän halunnut ajatella sellaisia.
"Onneksi Colinilla on mukaviakin hevosia vastuullaan", tyttö totesi ottamatta kantaa Pauluksen sanoihin sen enempää.

Paulus pyöräytti silmiään. Mikä ihmisiä vaivasi?
"Joo. Kukkasia ja sateenkaaria", hän huokasi ja käänsi orin ympäri lähtien taluttamaan sitä takaisin retkivilttiä kohti.

Lucy käänsi Miun samaan suuntaan Socksin kanssa ja vilkaisi Paulusta.
"Hei, ainakin vältytte serkultani, kun Rain on vastuullani", tyttö lohkaisi huvittuneena. Bethany oli kovaa vauhtia oppimassa Henrietaksi mitä tallityöntekijöiden työllistämiseen turhilla tehtävillä tuli, mutta ei onneksi kehdannut juoksuttaa Lucya samoin kuin juoksuttaisi muita.
"Sekin tarvitsisi enemmän liikuntaa", tyttö huokaisi ja taputti hajamielisesti Miun kaulaa. Hänen pitäisi, jälleen kerran, puhua Bethanylle hevosen hoidosta. Hänen aikansa ja voimansa ei riittänyt ruunan liikuttamiseen joka päivä.

"Mm'hh", mies vastasi ja keskittyi pitämään Socksin järkevässä askellajissa vierellään. Hänen juttutuulensa usein hiipui, kun keskustelu meni suuntaan, josta hän ei pitänyt; mies oli tunnemaailmaltaan kuin pikkulapsi ja taipuvainen mökötykseen. Hänestä tuntui kuin Lucy olisi paheksunut häntä ja vielä syyttä suotta, kuin olisi jotenkin häntä parempi, ja se jos jokin oli ärsyttävää. Chove ja Slippers seisoivat jo viltin luona. Oli aika aika tehdä lähtöä. Vesi vyöryi jatkuvasti lähemmäs.

Lucy hiljeni Pauluksen mukana, eikä aikonut koetella onneaan enää yhtään. He onnistuivat aina ajautumaan keskusteluihin, jotka päättyivät hiljaisuuteen ja jännittyneeseen ilmapiiriin. Ehkä oli parempi vain antaa olla, niin Effie ei joutuisi taas selvittelemään yhtä turhaa riitaa heidän välillään. Miu kulki nätisti käynnissä vilttiä kohden ja Lucy huomasi pienen hymyn kohoavan huulilleen, kun hän muisteli nelin antamaa vapauden tunnetta. Tavaroita oli selkeästi alettu pakata, joten lähdön aika oli koittanut. Ehkä he voisivat vielä palata tämän kesän aikana. Jos eivät, no, aina oli seuraava kesä.

Eväskorit ja reput pakattiin; Hamish otti keventyneet korit kantaakseen ja lähti Corinnen kanssa jo nousemaan ylös polkua. Noreen seurasi hetken kuluttua Pradan selässä. Jamie oli ottanut Socksin Paulukselta ja ojentanut hiekkaa kuopivan Slippersin vaihdossa; Chove ja Socks lähtivät vielä ottamaan viimeiset nelit hiekalla. Slippers pudottautui polvilleen ja kellahti kyljelleen piehtaroiden nousevassa hiekkapilvessä. Paulus kirosi, kun ori hutkaisi häntä sääreen kieriessään ja hyppeli kauemmas.

Lucy jäi Miun kanssa odottamaan, että Socks ja Chove palaisivat, sillä ei halunnut enää pyytää mustalta täysiveriseltä vauhdikasta neliä. Kenties päätökseen vaikutti myös se, ettei hän halunnut enää tarjota hevoselle mahdollisuutta pudottaa häntä - tai oikeastaan, koska Miu oli niin herrasmies, hänelle mahdollisuutta pudota hevosen selästä. Miu ei pudottaisi ketään tahallaan. Pauluksen kiroaminen sai tytön havahtumaan ja katsomaan miestä huolissaan. Toivottavasti ei ollut käynyt kovin pahasti.
"Slippers, katso edes joskus ympärillesi ja huomaa muut, jooko?" Tyttö huokaisi. Slippers kolhi aina kaikkia, sen hänkin oli huomannut. Voisiko sählä hevonen vain tajuta, missä sen omat jalat, pää ja oikeastaan koko keho meni, niin sen ei tarvitsisi vahingossa jyrätä taluttajansa yli tai kolhia muita seiniin tai huitaista kaviolla piehtaroidessaan.
"Kaikki kunnossa?" Lucy kysyi ties kuinka monetta kertaa saman päivän aikana.

Paulus murahti vastaukseksi ja hieroi säärtään, kun kimo kiemurteli vielä nautinnollisesti hiekassa. Matalia kurahduksia nousi sen rinnasta, kun se kihnutti selkäänsä hiekkaan jalat koukussa ja silmät puoliksi ummessa. Mieskään ei osannut vihoitella hevoselle sen näyttäessä tuolta. Hän veti repun selkäänsä ja odotti, että ori suvaitsisi nousta, jotta he voisivat lähteä ylös polkua ja suunnata nummipolkua kohti autoa. Toivottavasti se lähtisi penkasta ylös. Kerran rekka oli juuttunut kosteaan maahan niin, että hinausautokaan ei ollut ollut saada sitä ylös.

Slippersin nautinnollinen piehtarointi sai Miun kuopimaan maata etujalallaan. Lucy vilkaisi varuillaan hevosta ja pyysi sitä kulkemaan eteenpäin. Hän ei halunnut jäädä piehtaroivan hevosen alle. Musta herrasmies kulki laajalla ympyrällä rauhallisessa käynnissä odottaessaan, että Slipperskin pääsisi jaloilleen. Kunhan Paulus olisi valmis, lähtisi Lucy polkua kohti, tuntien pienen jännityksen vatsanpohjassaan. Jos he olivat selvinneet polkua pitkin alas ylienergisillä hevosilla, ei ylöspäin kiipeäminen rauhallisten hevosten kanssa voisi olla ongelma, eihän? Tyttö hengitti syvään ja suuntasi polulle sormet mustaan harjaan takertuneina.

Paulus seurasi ja joutui ottamaan juoksuaskelia, ettei jäänyt takanaan tulevan hevosen alle. Se otti vauhtia kavioiden luistaessa kivellä, joten mies sai pitää kiirettä. Fairchildit olivat ehtineet jo pidemmälle nummella, eikä Slippersillä näyttänyt olevan vieläkään kärsivällisyyttä vain kävellä rauhassa. Mies pyöritteli sille silmiään ja vilkaisi jyrkänteen yli alas kutistuvalle ja lyhenevälle rannalle, missä kaksi ratsukkoa vielä pyyhälsivät sulokkaissa kaarissa. Hän tunsi ärsyttävän kateellisuuden tai mustasukkaisuuden piston: miksi Jamie oli niin hyvää pataa kaikkien kanssa?

Miu asteli polkua pitkin reippain askelin liukastelematta pahasti ja Lucy taputti hevosen kaulaa tyytyväisenä heidän päästyä nummelle. Hän vilkaisi olkansa yli rannalle, hymyillen pienesti hevosille, jotka kiisivät täydessä vauhdissa hiekkaa lennättäen. Lucy antoi Miun kävellä pitkin, rennoin askelin aavistuksen pidemmällä kaulalla autoa kohden. Hevonen oli käyttäytynyt kerrassaan loistavasti tänään.
"Luuletko, että voimme tulla vielä uudestaan tänä kesänä?" Lucy kysyi hyväntuulisesti Paulukselta voimatta aavistaa miehen synkkiä ajatuksia. Hän ei ollut ajatustenlukija ja ymmärsi Paulusta vielä vähemmän kuin muita ihmisiä, joten oliko se nyt ihmekään, jos hän oli taas ihan kujalla. Jos hän olisi tiennyt miehen ajatuksista, olisi hän voinut sanoa, että hän oli mieluummin pitänyt seuraa Paulukselle kuin lähtenyt kilpasille Jamien kanssa viimeiseen hurjaan neliin.

"Varmaan", Paulus vastasi ja käänsi huomionsa eteenpäin. Hän toisi vielä Nimbuksen ja varsan tänne. Toivottavasti se ei ollut syntynyt heidän poissaollessaan. Hän olisi vihainen. Nimbus tiesi jättää sen hetkeen, jona hän olisi paikalla, tiesihän? Rekan jyrähdys kuului nummelle, kun Hamish käynnisti auton ja päätti ajaa sen ylös tielle ennen kuin hevosia lastattaisiin sisään.

Miu kohotti päätään kuullessaan auton äänen, mutta ei hyvätapaisena, maastovarmana hevosena säheltänyt mitään ylimääräistä. Lucy taputti hevosen kaulaa. Hieno ori. Kerrassaan loistava. Fairchildeillä oli upeita hevosia omasta takaa, puhumattakaan kaikista niistä hienoista hevosista, joita tallilla asusti.
Lucy liukui alas mustan täysiverisen selästä, kun he olivat päässeet tielle ajetun auton luokse.
"Kumpi ensin sisään?" Tyttö kysyi etsiessään Miun riimua, jotta voisi riisua suitset orilta. Saapuisivatkohan kaksi viimeistä ratsukkoa pian?

"Slippers menee viimeisenä", Corinne vastasi ontuessaan avaamaan ramppia toiselta puolelta. Noreen oli jo kiinnittänyt mustat kuljetussuojat Pradan jalkoihin, mutta tamma ei tarvinnut loimea. Se nyhti ruohoa ahnaasti lastausta odottaen: poni menisi sisään ensimmäisenä. Paulus seurasi kärsivällisesti pyörivän ja hyörivän Slippersin perässä oranssien kuljetussuojien ja samansävyisen, kevyen loimen kanssa. Kun Prada nousi autoon, Chove ja Socks ravasivat autoa kohti hyväntuulisten ratsastajien kanssa. Effie ja Jamie näyttivät käyvän keskustelua ilmeikkäiden katseiden välityksellä, jotka sisälsivät kulmien kohottelua miehen puolelta ja silmien pyörittelyä Effien. He liukuivat hevosten selästä auton luona ja ryhtyivät varustamaan niitä kuljetusta varten: Socksia laivastonsiniseen ja Chovea kullalla kirjottuun mustaan.

Miu seisoi nätisti paikallaan, kun Lucy kiinnitti punaiset kuljetussuojat sen jalkoihin ja heitti kevyen loimen orin selkään. Varmistettuaan, että kaikki soljet ja tarrat olivat kunnolla kiinni, tyttö vilkaisi ympärilleen. Viimeisetkin ratsukot olivat palanneet ja valmistautuivat lastaamiseen. Miu oli valmis, se vain odotti vuoroaan kärsivällisesti paikoillaan, hamuten kaikessa rauhassa vihreää ruohoa suuhunsa. Vuorollaan Lucy talutti mustan hevosen kuljetusautoon, kiinnitti sen huolellisesti ja jäi odottamaan muita samalla kun varmisti, ettei mitään varusteita jäänyt kyydistä pois ennen siirtymistä matkustamon puolelle.

Chove nousi autoon Pradan jälkeen, sitten Miu, Socks ja viimeisenä kärsimätön koheltaja, joka olisi hyvä purkaa autosta ensimmäisenä. Effie tarkisti tusinan kertaa, että kaikki todella oli mukana ja istahti sitten hyrräävän rekan matkustamoon, johon virtasi ilmastoinnista viileää ilmaa. Märät vaatteet alkoivat tuntua epämukavilta, ja nainen levitti pyyhkeen penkilleen suojatakseen sitä. Jamie ei näyttänyt tuntevan epämukavuutta istuessaan rennosti rekan sivupenkillä, ja Paulus ei kai muuta tuntenutkaan, sillä tuijotteli ulos sivuoven pienestä ikkunasta olemukseltaan torjuvana. Noreen näytti olevan jälleen aivan omissa maailmoissaan, ja väsymyksen tuoma hiljaisuus sai tunnelman uneliaaksi.

Lucy asettui matkustamoon ja teki olonsa mukavaksi ottamalla märät kengät pois jalasta. Ei matka pitkä ollut, mutta kuitenkin. Hän ei jaksanut sanoa kenellekään mitään, hymyili vain raukeasti ja sulki silmänsä istuessaan paikoillaan rekan hyristessä hiljaa. Tyttö ei varsinaisesti nukkunut, mutta piti silmänsä pitkään suljettuina muistellessaan kaikkia rannalla kokemiaan hienoja hetkiä. Oli helpompi kuvitella nelistävänsä rannalla, kun ei nähnyt rekan sisätiloja edessään.

Matka tallille kesti aikansa: Effie nukahti vakionurkkaansa autossa, ja Noreenkin oli nukahtanut pää Pauluksen olkapäätä vasten. Jamie oli hereillä, mutta antoi nukkujien olla rauhassa, kerrankin. Paulus haukotteli kiivetessään autosta tallipihalla ja jatkoi sitä hoitaessaan töitään kuin unissakävelijä: päiväunet olivat houkutteleva vaihtoehto. Päivätalli oli tehty valmiiksi, joten he saattoivat vain antaa hevosilleen ruoat, purkaa ja pestä varusteet niiden syödessä ja viedä ne sitten ulos. Paulus pääsisi vapaalle sen jälkeen, ja raahustaisi mielellään sisälle, vaikka yleensä jäi tekemään vapaaehtoisia töitä. Corinnen valmennus oli siirretty alkamaan kuudelta sinä päivänä, mutta Jamie, jonka valmennusratsu oli liikuntansa liikkunut, sai armahduksen ja saattoi lähteä kotiin. Myös Effie oli illan vapaalla, ja haaveili kuumasta suihkusa, sillä merisuola ja hiekka hänen ihollaan ja vaatteissaan olivat ajaa hänet hulluksi; mutta ensin hän pesisi Choven varusteet putipuhtaiksi, vaikka teknisesti oli hänen vapaapäivänsä.

Lucy oli pysynyt juuri ja juuri hereillä matkan ajan, nousten nyt makeasti venytellen autosta. Tyttö unelmoi jo suihkusta ja aikaisesta nukkumaanmenosta, mutta ei ollut aivan varma, toteutuisivatko haaveet. Voisi olla, että valmennuksessa kaivattaisiin apua, kun niin moni oli vapailla. Sen näkisi sitten. Nyt olisi hoidettava hevoset ja varusteet, mikä sujuisi todennäköisesti puolikuolleessa koomatilassa, kun väsymys painoi jäseniä ja raukeus sai mielen sumenemaan. Jos hän olisi reipas ja kunnollinen ihminen, hän liikuttaisi Rainin tämän jälkeen, mutta hän epäili, ettei jaksaisi. Ehkä hän voisi juoksuttaa Rainia puolisen tuntia. Sekin kävisi liikunnasta, jota irlannincob niin kipeästi tarvitsi. Haukotus karkasi uudestaan huulilta. Miten päivän retki rannalle saattoikin saada olon niin vetämättömäksi?

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   La Elo 30, 2014 1:04 pm

IHAN VAIN ILTALENKKI - 28. heinäkuuta, ilta

Prada oli tehnyt selväksi, ettei halunnut lähteä liikkeelle. Lucy oli joutunut maanittelemaan, komentamaan ja kiskomaan ponia ylös ruohotupoista matkalla laitumelta tallille eikä tilanne ollut muuttunut mihinkään, vaikka hän oli noussut satulaan. Satulavyön kiristäminen oli ollut pienen sodan takana, mutta lopulta sekin oli saatu kiristettyä ja maastolenkki saattoi todella alkaa. Tyttö koetti löytää saman huolettoman itsevarmuuden, jonka oli nähnyt vanhoissa valokuvissa. Hän oli istunut pienen ponin selässä hymy huulillaan itseensä luottaen. Nyt hän vain odotti, milloin Prada laskisi päänsä ruohomättääseen ja kieltäytyisi ottamasta askeltakaan. Onneksi Paulus oli mukana. Ainakin mies voisi auttaa taluttamaan jääräpäistä ponia jos hän epäonnistuisi siinäkin.
"Kiitos kun lähdit seuraksi", Lucy kiitti pieni hymy huulillaan vilkaistessaan pitkää miestä kohti. Poni pysähtyi eikä liikkunut mihinkään ennen terävää napautusta raipalla, mikä sai punarautiaan jääräpään viuhtomaan hännällään korvat kiukkuisesti luimussa. Prada olisi ollut tyytyväinen, jos he olisivat voineet jäädä pitämään piknikkiä tähän vehreälle nurmelle.

"Ei kestä", Paulus vastasi ja taputti ohi jolkottavan koiran selkää ohimennen. Hän lähti usein iltaisin lenkille eikä pahastunut lainkaan Lucyn seuraa - eikä hän ihmetellyt, miksi Lucy ei välttämättä haluaisi lähteä Zoen kanssa samalle lenkille ja vielä Pradalla. Joskus mies mietti, että olisi hauska laittaa Zoe Pradan selkään. Poni viis veisaisi naisen hienosta koulutuksesta. Hänen oli ollut tarkoitus lähteä aamulla taluttamaan Nimbusta Pradan kanssa, mutta tammalla oli ollut eläinlääkärintarkastus ja koska Maggie oli tullut ratsastamaan Hemingwaytä itse, hän oli taluttanut tamman päivällä ja koko aikataulu oli kääntynyt päälaelleen - mutta mikäpä olisi leppoisaa, loppukesän maanantai-iltaa parempi aika viedä Prada lenkille? Koirat kulkivat kätevästi mukana.
"Olivatko Hook ja Ivory mukavalla päällä tänään?" hän tiedusteli ja kohotti leukaansa tähyillen pensaikkoon katoavia koiria ja niiden tekemisiä. Hän käveli ponin vierellä kiireettä Slaleytä kohti.

Lucy joutui jälleen komentamaan Pradaa, joka koetti hivuttaa päätään hitaasti alemmas nurmea kohden. Tyttö oli varma, ettei saisi ponin päätä enää ylös, joten parempi pitää ohjat tiukasti käsissä ja kannustaa jääräpäistä ponimummoa eteenpäin, vaikka se saikin punaiset korvat luimuun ja hännän viuhtomaan kiukkuisesti.
"Ivory oli ihana", tyttö sanoi hymy huulillaan muistellessaan ihanaa papurikonkimoa ruunaa, joka oli ollut suorastaan unelma maastolenkillä. Hän oli ehkä hieman puolueellinen tuomari, mutta silti. Ivory oli paras.
"Hook oli… Hook", hän huokaisi ja tuijotti hetken punaisia korvia edessään. "Mutta putosin vain kerran, joten kai se on edistystä", tyttö jatkoi kohtaloonsa alistuneella äänellä. Hän oli jo tajunnut, kenties Zoen kylmien katseiden avustuksella, ettei ollut Hookin tasoinen ratsastaja. Hook oli säikähtänyt laajennustöistä kuulunutta yllättävää kolahdusta ja loikannut sivulle päätään heitellen, ja niin Lucy oli jälleen kerran tehnyt tuttavuutta kentän pohjan kanssa. Siitä oli jo tullut lähes tapa. Ainakin hän oli oppinut putoamaan mitä erilaisimmilla tavoilla.

"Se hevonen on aivoton", Paulus kohautti olkiaan ja tarkoitti säikkyä ruunikkoa. Hän ei halunnut taluttaa sitä enää ukkosen lähestyessä sisään, kun idiootti hevonen käyttäytyi kuin susilauma näykkisi kintereillä ja runnoi ihmistä mennessään.
"Olet rohkea, kun ratsastat sitä kaikesta huolimatta", mies kehui varovasti, sillä koki olevansa hyvin vieraalla maaperällä. Koskaan ei voinut tietää, mikä naisia loukkasi. Hän vihelsi, kun Foxy ja Nemo katosivat näkyvistä ja taputti kuuliaisesti kutsujan luona pyörähtävää Higginsiä lavoille.

Lucy ei voinut kuin hymähtää Pauluksen kommentille hyväksyvästi. Hook todella oli aivoton. Mutta hän oli myös nähnyt, miten Hook oli liikkunut Zoen, Henrietan ja Pipan kanssa, eikä voinut olla tuntematta häpeää siitä, miten antoi taitavan ruunikon heitellä häntä miten sattuu.
"Kiitos", Lucy kiitti yllättyneenä mutta selkeästi hyvillään. Hän ei ollut osannut odottaa mitään vastaavaa Paulukselta, mutta mies oli osoittanut ennenkin olevansa kultainen. "Tosin jos rehellisiä ollaan, pelkään sitä joka kerta enemmän. Jonakin päivänä se vielä heittää minut päin kiven järkälettä ja pääsen hengestäni", tyttö mutisi. Miksi hän ei voinut olla parempi ja pärjätä säikyn hevosen kanssa? Hän jopa hoiti Papillonia mieluummin kuin ratsasti idioottia ruunikkoa.

"Mutta sitä kai rohkeus on. Tekee asioita siitä huolimatta, että pelkää niitä", Paulus pohti niskaansa rapsuttaen ja silitti Anguksen harmaata, karheaa päätä sen hiihtäessä ujosti heidän ohitseen, "ja luultavasti on ihan tervettä pelätä hevosta, joka on yhtä arvaamaton. Olen varma, että Kamir ymmärtää, jos pyytäisit eri hevosta - ja minä voin auttaa sinua, jos haluat."

Lucy hymyili Paulukselle. Mieshän oli alkanut oikein filosofiseksi, vaan kaipa toinen oli oikeassa. Ehkä rohkeutta oli se, että siirsi pelon syrjään ja teki sen, mikä sai jäykistymään kauhusta.
"Varmasti ymmärtäisi", Lucy myönsi, "mutta Henrietta saattaisi haluta Ivoryn saman ihmisen vastuulle", tyttö jatkoi aavistus surumielisyyttä äänessään. Vasta selvitettyään enemmän Ivoryn kilpailumenestyksestä ja myynnistä, oli hän todella tajunnut, mitä sillä tarkoitettiin, kun ei ollut mitään vaikutusvaltaa asioihin. Henrietta voisi myydä Ivoryn huomenna, tai siirtää sen Zoen vastuulle, tai siirtää sen Saksaan tallille, ja hän ei voisi sille mitään. Ajatuskin tuntui kamalalta.
"Olet kultainen", tyttö totesi pienesti hymyillen, "mutta sinulla on omat työsi."

Paulus puhahti merkitsevästi.
"Voimme vaihtaa joskus hevosia, jos sinusta tuntuu siltä. Et ole yksin", hän totesi ja vihelsi taas koiria, joiden hännät ja selät vilahtelivat kesän jälkeen pitkässä heinikossa tien laidalla. Ehkä voisivat kiertää Slaleyn ja käväistä tulomatkalla vaikka kaupassa hakemassa jotakin hyvää. Pauluksen teki mieli sipsiä, ja Pradankin mieliala kirkastuisi, kun Mrs Blythe tarjoilisi ponille herkkuja.
"Ivory taitaa olla sinulle mitä Nimbus on minulle?" hän jatkoi tajutessaan kuulostavan nössöltä pehmoilijalta. Jatko ei tosin ollut edellistä parempi, mutta vitut - Nimbus oli ihana.

Lucy nielaisi. Hän todella halusi tarttua Pauluksen tarjoukseen. Edes yhden kerran, yksi päivä arkiviikolla, kun hänen ei tarvitsisi pelätä Hookia. Se tuntui liian hyvältä ollakseen totta. Ajatella, että hän oli pitänyt Papillonia pahimpana rangaistuksena.
"Se olisi ihanaa", tyttö myönsi pieni hymy huulillaan. Hän tunsi syyllisyyttä käyttäessään Pauluksen ystävyyttä niin karusti hyväkseen. Ei Paulus nauttisi ruunikon ratsastamisesta yhtään sen enempää kuin hänkään.
"Joo", Lucy naurahti aavistuksen hämillisesti. Ivory oli kaikkea, mitä hän oli ikinä toivonut hevoselta. Hänen työpäivänsä kohokohta oli se, kun hän pääsi istumaan papurikonkimon selkään. "Miten Nimbus voi?" Tyttö kysyi kääntääkseen ajatuksensa pois unelmiensa hevosesta, joka oli myynnissä ja voisi hetkenä minä hyvänsä kadota hänen elämästään lopullisesti.

"Paksusti", Paulus vastasi vinosti hymyillen, rakkautta äänessään, "kaikki on kunnossa ja normaalia, varsan pitäisi syntyä pian. Ehkä kahden viikon sisällä, ehkä vähän myöhemmin." Päivä oli uhkaillut sateella, mutta harmaana riippuva, matala pilviverho ei ollut vielä toteuttanut uhkausta. Ilma tuoksui vahvasti kesältä, ja sai miehen hyvälle tuulelle: hevoset ja ihmiset nauttivat eikä hänen tarvinnut kuunnella kermaperseiden kitinää kurasta kengillään.
"Miltä Prada on tuntunut?" hän tiedusteli ja taputti punaisen ponin lapaa.

Lucy nyökkäsi hymyillen. Hän odotti innolla varsan syntymää, mutta oli varma, että hänen jännityksensä oli vain murto-osa siitä jännityksestä, mitä Paulus tunsi. Mutta pian heillä olisi varsa tallilla! Pitkäkoipinen, hontelo, utelias ja elämää ihmettelevä hevosen alku, joka olisi varmasti suloisempi kuin mikään muu hengittävä olento oli koskaan ollut.
"Jääräpäiseltä. Nälkäiseltä", tyttö naurahti kannustaessaan jälleen ponimummoa eteenpäin. Enää Prada ei jaksanut luimia yhtä kiukkuisesti, mutta teki silti selväksi, ettei pitänyt yhtään siitä, että joutui kävelemään. Eivätkö kaksijalkaiset tajunneet, miten herkullista syötävää tässäkin oli?
"Eli samalta kuin yleensäkin", Lucy totesi hymyillen. Prada ei päästänyt ratsastajaansa helpolla, mutta ainakaan hänen ei tarvinnut pelätä jääräpäistä ponia.

"Olisitko halunnut jonkin toisen hevosen?" Paulus kysyi tavalla, joka antoi ymmärtää, ettei hän jakaisi vastausta. Fairchildien hevonen omalla vastuulla oli valtava luottamuksen osoitus, mutta hän ei ihmettelisi, jos tyttö ei riemuitsisi hirviöponista.

"En", Lucy vastasi ja taputti ponin kaulaa. "Se on upea poni, jota on kunnia hoitaa ja ratsastaa." Prada päätti käyttää tilanteen hyväkseen ja veti päänsä alas, eikä yhdessä kädessä ohjia pitänyt tyttö voinut estää päättäväistä ponia. Lucy huokaisi ja pudisti päätään huvittuneesti. Ponin saaminen liikkeelle vaati pienen ihmeen, mutta lopulta Prada jatkoi matkaa ruohonkorsi suupielestä törröttäen.

Pauluksen suupieli nyki ja hän sukaisi hevosen harjaa. Kavioiden kopse lohkeilleen asfalttitien laidalla kuulosti kotoisalta. Siihen kuitenkin sekoittui yhtäkkiä ääni, joka sai miehen veren seisahtumaan. Koirien hyytävä, verinen rähinän ja kiljunnan sekainen tappelu. Paulus näytti horjahtavan rajusti kalvenneena ja lähti sitten juoksuun ääntä kohti. Veri kohisi korvissa ja sydän hakkasi: hyvä luoja, anna kaiken olla kunnossa. Puhdasta kauhua soivasta kiljunnasta päätellen se oli turha toivo.

Koirien äänet saivat tytön kalpenemaan ja sydämen hakkaamaan kurkussa. Hän kannusti Pradan vauhdikkaaseen raviin ja ohjasi ponin Pauluksen perässä koiria kohden. Ponimummo taisi aistia ratsastajansa muuttuneen mielentilan, sillä kulki kerrankin reippaasti eikä koettanut pysähtyä jokaisen ruohomättään kohdalle. Lucy loikkasi lähes vauhdista alas Pradan selästä koettaen nopeasti keksiä, mitä tehdä ponille, jonka ohjia piteli käsissään. Se ei varmasti suostuisi menemään lähelle koiria, mutta hän halusi auttaa Paulusta koirien kanssa.

Paulus hyppi pusikon ja vesakon poikki kuin aitajuoksija, puskien oksia tieltään. Siellä, pellon laidassa kaksi koiraa kieppuivat toisissaan harmaan ja mustanruskean sekamelskana. Mies ei tiennyt, kenelle vanttera, varmaan sekarotuinen koira kuului, mutta hänen polvensa tärisivät, kun näki kiljuvan Anguksen turkkia kirjovan punaisen. Hetkeäkään epäröimättä mies syöksyi koirien luo ja tarttui kiinni vieraan koiran niskaan. Se upotti hampaansa miehen käsivarteen ja sai tämän otteen irtoamaan.
"Mene pois! PAINU VITTUUN!" mies karjui ääni särkyen ja yritti repiä, potkia tai heittää koiran kauemmas, mutta se karkasi hänen ulottuviltaan eikä revitty irlanninsusikoirakaan jäänyt paikalleen yrittäessään paeta hyökkääjää. Vihdoin tärisevät sormet saivat otteen selkänahasta, ja vieras koira lensi nurin. Paulus syöksyi raivoissaan sitä kohti ja huitoi sitä pois vihasta ja pelosta suunniltaan. Angus kiisi vastakkaiseen suuntaan edelleen kiljahdellen, joskin vähitellen hiljeten kuin shokin lamaannuttamana. Veri norui alas sen jalkoja kylkiä ja kaulaa kirjovista rei'istä.

Lucy ryntäsi tappelevia koiria kohti vastaanhangoittelevan ponin ohjat tiukasti otteessaan. Hän näki, kuinka vieras koira kävi kiinni Paulukseen ja sai vain vaivoin tukahdutettua kiljahduksen.
"Pärjäätkö?" Hän huudahti ääni vavahtaen katsoessaan poispäin kiitävän, loukkaantuneen irlanninsusikoiran perään. Jos Paulus ei kaipaisi apua vieraan koiran kanssa, lähtisi tyttö kiskomaan ponia perässään Angusta kohden. Tyttö tuijotti kauhuissaan verta vuotavaa irlanninsusikoiraa ja nyki Pradan ohjia, jotta poni ravaisi vauhdikkaammin hänen perässään.
"Angus, tule tänne kulta, kaikki on hyvin, olet turvassa", Lucy kutsui irlanninsusikoiraa pehmeällä, aavistuksen vapisevalla äänellä hidastaessaan kävelyyn. Koira näytti hetken epäröivän ennen kuin pysähtyi ja palasi varovaisin, lähes kivuliain askelin ponia ja tyttöä kohden. Kädet tärisivät ja veren haju sai vatsan heittämään kuperkeikkaa. Keskity.
"Ei", tyttö henkäisi kauhuissaan. "Paulus!" Hän huusi kuuluvasti kauhua äänessään. Angus näytti kamalalta veren värjätessä harmaata turkkia.

Paulus ajoi vierasta, kyräilevää koiraa kauemmas. Lucyn ääni tuntui kuuluvan jostain kaukaa. Koira kyyristyi ja hyökkäsi miehen tullessa lähemmäs. Sen hampaat repäisivät miehen jalkaa, mutta Paulus nykäisi jalkansa irti ja potkaisi sitä mojovasti kylkeen. Hänen kielenkäyttönsä ei ollut julkaisukelpoista ja haparoiva ääni tärisi. Kun koira vihdoin perääntyi ja katosi pensaikkoon, Paulus peruutti ja kiepahti sitten ympäri olkansa yli varmuuden vuoksi vilkuillen. Hän räpytteli kosteita silmiään ja puri hampaat yhteen lähestyessään hitaasti runneltua koiraa, joka näytti avuttomalta. Sen silmät näyttivät lasittuvan, kun se vilkuili heitä kuin apua anellen.
Mies repi t-paidan päältään ja polvistui koiran viereen painaen kankaan kaulalla olevaa reikää vasten toivoen, että siitä olisi jotain apua.
"Hyvä ukko, kaikki on hyvin nyt", Paulus mumisi silittäen koiran korvia ja pidellen sitä paikallaan. Hänen ajatuksensa laukkasivat: mitä nyt? Mitä he voisivat tehdä?

Prada kiskoi ohjia ja peruutti kauemmas verisestä koirasta punaiset korvat päässä pyörien. Poni ei halunnut lähestyä veristä koiraa, mutta Lucy ei myöskään voinut päästää ponimummoa irti. Tyttö katsoi ympärilleen avuttomana. Lähellä ei ollut puita, joihin ponin voisi sitoa kiinni, joten hänen oli vain pideltävä Pradaa samalla kun koetti maanitella Angusta lähemmäs.
Onneksi Paulus oli mukana ja osasi toimia järkevästi siinä missä Lucy lamaantui kauhusta. Tyttö haparoi puhelinta taskustaan, mutta niinkin yksinkertainen asia kuin vetoketjun avaaminen tuntui vaikealta, kun kädet tärisivät ja vatsa heitti kuperkeikkaa.
"Soitanko tallille? Tai eläinlääkärille? Soitan Evelynille" Tyttö puhui nopeasti vapisevalla äänellä selatessaan numeroita. Hän ei ollut parhaimmillaan paineen alla mutta tajusi sentään sen verran, ettei heistä ollut paljoa apua. Ehkä jostakin ammatti-ihmisestä olisi. Angusparka.

"Viedään se Hillsin luo", Paulus sanoi ontosti. Slaley ei olisi kovin kaukana eikä hän jäisi tänne, missä koira vuotaisi kuiviin ja se saatanan psykopaatti voisi palata hetkenä minä hyvänsä. Hän ei uskaltanut viheltää muita koiria, sillä ne saattaisivat käyttäytyä oudosti loukkaantunutta laumatoveria kohtaan.
"Soita sille", hän kehotti ja käsivarsien lihakset pullistuen keräsi vingahtavan, pienen ponin kokoisen koiran syliinsä ja lähti ontumaan Slaleytä kohti.

Lucy nyökkäsi ja valitsi oikean numeron samalla kun lähti kulkemaan korskuvan ponin kanssa kylää kohden. Hän selitti tilanteen nopeasti ja sai ohjeita koiran ensiavusta, eli lähinnä siitä, miten tyrehdyttää verenvuotoa noin vaikealla alueella. Evelyn lupasi laittaa kaiken valmiiksi kotonaan koiraa varten ja tulla sen jälkeen tielle vastaan, jotta he löytäisivät perille vaivatta. Slaley ei onneksi ollut iso kylä.
"Tule nyt Prada", tyttö maanitteli ponia puhelun lopetettuaan. Prada oli laittanut jarrut pohjaan ja kieltäytyi kulkemasta loukkaantuneen koiran rinnalla. "Nyt ei ole aikaa tälle", Lucy parahti kyyneleet silmissä kimaltaen ja nykäisi terävämmin ohjista. Kiukkuisesti puhahtaen ponimummo lähti jälleen liikkeelle korvat luimussa. Onneksi he olivat jo lähellä Slaleytä. Kunpa muut koirat pysyisivät tallessa.

Pauluksen polvet tutisivat, mutta hän keskitti katseensa tiukasti eteenpäin ja jatkoi eteenpäin. Koira tärisi hänen sylissään, ja mies tunsi lämpimän kosteuden paljasta rintaansa vasten. Hills korjaisi kaiken. Kun he vain pääsisivät perille, Hills korjaisi kaiken.
"Reipas ukko, kaikki on hyvin", hän mantrasi pehmeästi enemmän itselleen kuin shokissa olevalle eläimelle. Enää vähän matkaa, hän motivoi itseään, enää hetki. Kun Slaleyn omakotitalojen reunustama katu kääntyi vihdoin, käsivarret huusivat armoa ja miehen oli nostettava koiraa jatkuvasti paremmin syliinsä. Enää vähän.

Lucy halusi auttaa Anguksen kantamisessa, mutta tiesi, ettei jaksaisi kahta askeltakaan. Suuri koira painoi aivan liikaa hänen kannettavakseen, joten hän saattoi vain ihailla Pauluksen vahvuutta samalla kun kiskoi ponia perässään. Prada ei selkeästi pitänyt matkan suunnasta yhtään sen enempää kuin seurastakaan, eikä olisi millään halunnut jatkaa matkaa kotoa kauemmas.
"Enää muutama talo", tyttö mutisi ehkä enemmän itselleen kuin Paulukselle vetäessään Pradaa perässään. Hän näki jo kadulla seisovan pienikokoisen naisen, joka lähti heitä kohti huolestunut ilme kasvoillaan.
"Sisään", Evelyn sanoi tervehtimättä heti päästyään lähemmäs ja sujautti omat kätensä koiran alle voidakseen auttaa Paulusta kantamaan painavaa eläintä.
"Vie Prada takapihalle. Siellä on Lionheartin uusi riimu naruineen odottamassa", Evelyn ohjeisti ponia taluttavaa tyttöä, joka nyökkäsi kalpeana ja teki työtä käskettyä.
Evelyn ohjasi heidät ulko-ovista sisään ja keittiöön, josta oli siirtänyt ruokapöydän sivuun ja levittänyt lattialle puhtaita pyyhkeitä. Vierellä oli avonainen laukku täynnä lääkärin välineitä. Hän oli lukinnut Fuegon yläkertaan, jotta ylimääräinen koira ei olisi hämmentämässä tilannetta, mutta koiran haukahdukset kaikuivat suuressa talossa. Se ei selkeästi tyytynyt osaansa yläkerran asukkaana, kun alhaalla kerran tapahtui. Vaan juuri nyt Evelynillä oli parempaa tekemistä kuin koiransa komentamista, kun hän syventyi Anguksen tutkimiseen huoli kasvoilta paistaen.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian


Viimeinen muokkaaja, Kirke pvm La Elo 30, 2014 1:30 pm, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   La Elo 30, 2014 1:05 pm

Paulus kantoi Anguksen sisään välittämättä kenkiensä tuomasta kurasta ja hiekasta, polvistui kömpelösti pyyhkeille ja laski koiran kyljelleen. Se pyristeli heikosti, mutta mies painoi sen alas ja hieroi sen korvaa. Hänen käsivarttaan pitkin norui sekä omaa että koiran verta. Hän ei uskaltanut keskettää eläinlääkärin ajatusprosessia, silitteli vain tärisevän koiran päätä ja korvia.

Evelyn koetti estää huoltaan näkymästä päällepäin, sillä oli varma, että Paulus ja Lucy huolehtivat vieläkin enemmän. Hän vilkaisi haavaa, jonka verenvuoto ei ollut tyrehtynyt kunnolla ja kääri nopeasti painesiteen sen ympärille. Hän penkoi laukkustaan pienen läpinäkyvän pullon antibioottia ja ruiskun, mittasi lääkkeen tottuneesti ja pisti koiraa.
"Mikä koira sen kimppuun kävi?" Evelyn kysyi kuunneltuaan koiran hengitys- ja sydänäänet. Ne kuulostivat heikoilta, mutta tasaisilta, ainakin vielä. Koira oli huonossa kunnossa, mutta hän tekisi kaikkensa, jotta se näkisi tiistaiaamun.

"Se oli suurin piirtein Higginsin kokoinen, mutta se ei ollut saksanpaimenkoira. Se oli leveä ja vanttera ja aika musta, mutta sen naamassa oli vähän ruskeaa", Paulus mutisi tuijottaen vain koiraa edessään, "sillä oli musta kaulapanta ja se oli vitunmoinen psykopaatti."

Evelynin päässä raksutti kun hän yritti yhdistää koiran johonkuhun Slaleyn asukkaaseen. Ei kai koira kauempaa ollut liikkeellä? Tuskin. Hän ei heti muistanut nähneensä Pauluksen kuvailua vastaavaa koiraa, mutta jatkossa hän pitäisi silmänsä auki. Lucy saapui takaovesta hiljaisena ja kalpeana istahtaen Pauluksen viereen katse koiraan liimautuneena.
"Se pääsi puremaan pahasti", Evelyn totesi vilkaistessaan sidettä, joka punersi jo hieman verestä. "Haava on pahassa paikassa, sillä verenvuotoa on hankala tyrehdyttää ilman leikkausta. Se on vietävä klinikalle, mutta pelkään, että Angus on jo niin vanha, että nukutuksesta herääminen on sille vaikeaa", Evelyn kertoi avoimesti. "Onko Fairchildeille ilmoitettu?"

"Ei", Paulus vastasi hetken kuluttua taisteltuaan itsehillintänsä kanssa. Hän ei ollut mikään nössö, mutta rakkaan eläimen avuton kärsimys ylitti hänen sietokykynsä. Hänestä ei olisi soittamaan työnantajilleen ja ystävilleen ja kertomaan, että koira oli revitty riekaleiksi.
"Mitä siis tapahtuu?" hän kysyi nieleskellen ja silitteli koiran karheaa karvaa.

Evelyn nyökkäsi pehmeästi.
"Minä soitan heille", hän lupasi ja etsi puhelintaan taskuistaan, mutta Lucy ehti ensin. Tyttö ojensi vapisevin sormin puhelintaan Evelynille kyyneleet poskilla valuen. Evelyn otti kapineen vastaan ja valitsi oikean numeron.
"Se jää heidän päätettäväkseen", nainen vastasi Paulukselle nostaessaan puhelimen korvalleen. Hän veti syvään henkeä valmistellakseen itsensä puheluun, jota ei ikinä olisi halunnut soittaa yhdellekään eläimen omistajalle.

Corinnen numeroon ei saanut yhteyttä; nainen oli valmentamassa Saksassa, mutta Hamish vastasi viime tingassa. Taustalta kuului ravintolan vaimeaa humua. Paulus tuijotti sumein silmin koiraparkaa.

Evelyn esittäytyi ja selitti tilanteen rauhallisesti. Hän tarkkaili koko ajan painesidettä koiran kaulalla. Ainakaan veri ei enää pulpunnut valtoimenaan, mutta koiran turkista ja Pauluksen vaatteista päätellen sitä oli ehtinyt vuotaa jo reippaasti. Hän selitti vaihtoehdot Hamishille mahdollisimman pehmeästi, mutta ei huonoja uutisia voinut koskaan tehdä paremmiksi, vaikka ne miten kertoisi pehmeällä äänellä.
"Mitä haluatte, että teen, herra Fairchild?" Nainen kysyi äänellä, joka värähti aavistuksen siitä huolimatta, että hän yritti työntää kaikki tunteet sivuun. Hän oli töissä, hänen tehtävänsä oli vastata kysymyksiin ja säilyttää ammattimainen näkökulma tilanteeseen. Hän veisi koiran klinikalle ja leikkaisi sen, jos omistajat niin toivoisivat, tai päästäisi vanhan herran koirien taivaaseen, jossa se voisi jahdata pupuja ja syödä luita kaikki päivät. Päätös ei ollut hänen, vaan omistajien, niin raskas kuin se olikin.

Hamishilla kesti vastata.
"Tee mitä voit", hän ilmoitti lyhyesti, tunteesta raskaalla äänellä.

"Selvä", hän vastasi. "Pidän sinut tilanteen tasalla", Evelyn lupasi ja sulki puhelimen. Hän näppäili nopeasti numeron, vaihtoi muutaman sanan naapurinsa kanssa ja ojensi sen jälkeen puhelimen Lucylle.
"Lähdetään klinikalle", hän ilmoitti. "Paulus, kädellesi on tehtävä jotakin. Desifio haava tällä", Evelyn jatkoi ojentaen pullon haavanpuhdistusainetta miehelle, "ja kääritään siihen sitten side ympärille pitämään sitä edes vähän puhtaampana. Prada pärjää varmasti hetken ulkona itsekseen, mikäli saatte jonkun hakemaan sen täältä piakkoin. Tarvitsen jonkun kuskiksi, mutta sinä et tuolla kädellä aja, Paulus", Evelyn jakeli ohjeita tottuneesti samalla kun tarkasti irlanninsusikoiran kunnon jälleen kerran. Hän hiljentyi vain hetkeksi kuunnellakseen heikentyviä sydänääniä. Hengitys kulki yhä, joten ainakaan purema ei ollut osunut henkitorveen.

"Älä hössötä", mies ärähti ja lorautti puhdistusainetta kädelleen, "voin ajaa ihan hyvin." Hän nousi ylös ja tarjoutui kantamaan koiran autoon.

Evelyn tukahdutti huokauksen. Miehet ja niiden pakottava tarve pärjätä.
"Selvä", nainen totesi ja nousi ylös. "Lucy, lähdetkö mukaan vai jäätkö Pradan seuraksi?" Lucy epäröi hetken, vilkaisi koiraa ja Paulusta, ennen kuin painoi katseensa lattiaan. Hän oli vastuussa ponista. Niin kovin kuin hän halusikin lähteä mukaan, hänen olisi ensin huolehdittava Pradasta.
"Minä palaan Pradan kanssa tallille", tyttö vastasi ja suuntasi takaovelle voidakseen hakea punaisen ponin ja ratsastaa tallille. Ehkä hän voisi huhuilla muita koiria matkalla, siltä varalta etteivät ne olleet vielä löytäneet tietään takaisin kotiin.
"Mennään sitten", Evelyn totesi kerättyään tavaransa nopeasti kasaan. Veriset pyyhkeet saivat jäädä lattialle, mutta laukkunsa hän otti mukaan samoin kuin puhelimen ja avaimet. Fuego ulisi yläkerrassa, vaan eiköhän sekin hiljenisi, kun talo jäisi tyhjilleen.
Evelyn aukaisi naapurin tummansinisen farmariauton takapenkin, jolle avulias perheenäiti oli levittänyt vanhoja pyyhkeitä suojaksi ja viittoi Paulusta laskemaan Anguksen sinne. Hän kiersi itse toiselle puolelle ja asettui suuren koiran seuraksi takapenkille, jotta olisi lähellä, jos haava alkaisi vuotaa enemmän. Auton avaimet olivat virtalukossa odottamassa, että Paulus hyppäisi rattiin ja ajaisi heidät Newcastlen klinikalle.

"Etsi loput koirat", Paulus vetosi hädissään Lucylle, kun asetti Angusta autoon, "se vitun psykopaattikoira on edelleen jossain ulkona niiden kanssa." Hän taputti kömpelösti irlanninsusikoiran päätä ja istui ratin taakse. Mies runttasi vaihteen päälle ja peruutti vauhdilla tielle, mutta käsitteli autoa pehmeästi, jotta koiran olisi mukava olla. Hän nosti nopeutta heidän jättäessään kylän ja tarkkaili intensiivisesti tietä.

"Totta kai", Lucy lupasi heti rauhoitellakseen Paulusta. Hän etsisi Fairchildien muut koirat ja pitäisi huolen siitä, että kaikki pääsisivät turvallisesti kotiin.
Evelyn silitti tärisevän koiran kylkeä ja tunnusteli jatkuvasti raajojen lämpötilaa. Shokki oli vakava tila koiralle, joten sitä oli tarkkailtava äärimmäisellä huolella.
"Aja niin nopeasti kuin uskallat. Jos saamme nopeussakon, minä maksan", Evelyn totesi siteen värjäytyessä yhä enemmän punaiseksi. Koira olisi saatava nopeasti leikkauspöydälle, jotta sillä olisi toivoakaan säilyttää riittävästi voimia heräämistä varten. Evelyn ilmoitti klinikalle tulostaan yhdellä tekstarilla, johon sai vastaukseksi apulaisen lupauksen hoitaa kaiken valmiiksi Angusta varten. Jälleen kerran he juoksivat kilpaa ajan kanssa. Koiraparka.

Ja Paulushan ajoi. Miehen kulmat olivat uhkaavassa, julmassa kertossa, joka kertoi keskittymisestä, ja hän antoi auton lentää kapeilla maalaisteillä, mutta teki siirtymistä niin pehmeitä kuin osasi. Hän puski auton moottorin rajoilleen, kun hoputti sitä kohti Newcastlea. Hän ei hidastanut suuremmin kaupungissakaan, puristi vain rattia ja sujahteli läpi risteyksistä. Hän ei antaisi koiran kärsiä liikennevalojen tähden, saatana. Hän kaarsi kadulle, jolla klinikka oli ja hiljensi vauhtia asteittain, kunnes seisautti auton oven eteen. Hän tyrkkäsi oven auki ja harppoi auttamaan koiran kanssa.

Evelynin oli myönnettävä, että Paulus oli ollut oikeassa väittäessään vastaan ja vaatiessaan kuskiksi pääsemistä. Mies oli ajanut pehmeästi mutta vauhdilla. Heti kun auto pysähtyi, Evelyn hyppäsi ulos ovesta ja kiersi auton toiselle puolen auttamaan koiran kanssa. Pauluksen tarvitsisi nostaa koira vain klinikan ovista sisälle ja pyörillä kulkevalle pehmustetulle pöydälle, niin he hoitaisivat loput. Paikalla oli jo kaksi eläintenhoitajaa valmiina kiinnittämään soljet ja kuljettamaan koiran toimenpidettä varten muutaman oven ja käytävän päässä olevaan huoneeseen.
"Odota tässä", Evelyn sanoi Paulukselle ja viittasi aulan tuoleja kohden. "Annie, pidä tämä mies koko ajan tietoisena siitä, miten Angus voi", Evelyn huikkasi pitkälle apulaiselle, joka lähinnä hääräsi vastaanottotiskillä tietokoneiden parissa. Annie nyökkäsi ja antoi sormiensa lentää näppäimistöllä, kun kirjasi Anguksen tietoja ylös. Evelyn itse juoksi hoitajien perään voidakseen osallistua Anguksen hoitoon.

Paulus tunsi olonsa orvoksi ja niin tuskallisen hyödyttömäksi, että halusi iskeä auton tuulilasin sisään purkaakseen patoutuvaa tunnetta. Hän tyytyi jysäyttämään konepeltiä nyrkillään ja harppoi sitten auton edessä ja ympärillä kuin häkissä askeltava villipeto tavoitellen ajatuksissaan jopa korkeampaa voimaa, sillä halusi antaa Angukselle kaikki mahdollisuudet selvitä. Jos rukous oli yksi niistä, olkoon niin.

Evelyn työskenteli toisen lääkärin ja kahden eläintenhoitajan kanssa nopeasti. He kaikki tiesivät, että tällä hetkellä ainoastaan aika voisi taata heille sen ihmeen, minkä suuren koiran herääminen vaatisi. He kilpailivat kelloa vastaan, mikä oli julmin kilpailu ikinä. Nainen kääri siteen ommellun haavan ympärille ja vilkaisi työkavereitaan.
"Hienoa työtä. Minä vien Anguksen heräämöön - toivotaan kaikki parasta", nainen huokaisi ja lähti työntämään koiraa heräämönä pidettyä pienempää huonetta kohden. Toinen hoitajista lähti mukaan auttaakseen nostamaan koiran paksuille tyynyille, joilla sen olisi hyvä olla. He poistuivat yhdessä ja Evelyn suuntasi suoraan aulaan ja sieltä ulos etsiessään Paulusta.
"Tule", Evelyn sanoi pehmeästi. "Ehkä se herää helpommin, jos kuulee tutun äänen", nainen sanoi johdattaen miestä klinikan aulan halki kohti ovia, joissa luki vain henkilökunnalle. Kyltistä välittämättä nainen aukaisi oven ja viittoi Pauluksen käytävän halki perässään pieneen, hämärään huoneeseen, jonka laidalla Angus makasi kyljellään punaisten tyynyjen keskellä. Harmaan koiran kaulan ympäri kiersi side, mutta pahimmat veret oli pesty pois eläimen turkista. Eläin nukkui sikeää unta, mutta sen kyljet kohoilivat tasaisesti hengityksen tahtiin.

Paulus kyykistyi koiran viereen ja silitteli harmaata, karheaa turkkia ääneti. Hän ei tiennyt mitä sanoa eikä luottanut itsehillintäänsä tarpeeksi puhuakseen, eikä hän ollut mikään itkupilli. Hän vilkaisi kysyvästi Hillsiä: voisiko hän jäädä tänne koiran kanssa?

"Minä käyn täyttämässä papereita, pidä sinä Angukselle seuraa. Jos sen tila muuttuu, kutsu minua", Evelyn sanoi ja peruutti ulos heräämöstä antaakseen miehelle omaa tilaa koiran kanssa. Hän ei mennyt kauas - oikeastaan, hän jäi istumaan käytävälle muutaman oven päähän heräämöstä ja otti hoitajan tarjoamat paperit vastaan. Hän joutui allekirjoittamaan lääkemääräyksiä, leikkauskertomuksia ja muita papereita samalla kun täytti loppuja tietoja Anguksesta ja siitä, miten koiraa tulisi jatkossa hoitaa. Hän saattoi vain toivoa, ettei kirjoittanut jatkohoito-ohjeita turhaan.

Paulus jatkoi äänetöntä vetoamustaan jonnekin pilvien yläpuolelle silitellen nukkuvaa koiraa. Se ei lähtisi tänään. Hän kielsi sen todellisuuden - se ei lähtisi tänään. Se ei lähtisi revittynä, peloissaan ja tuskissaan, koska joku saatanan sekopääkoira sai kulkea vapaana. Jos Anguksen aika tulisi joku päivä, koira nukahtaisi levollisesti ja sitä rakastavien ihmisten ympäröimänä. Saatana.
"Tiedäkin se", hän mumisi, "sinä olet irlantilainen. Sinussa on skottien sisukkuutta. Sinä millekään englantilaiselle rakille anna periksi. Kuka muuten valtaisi sohvat? Ja mitä Lucy tekisi ilman sinua? Hän ei varmasti osaisi nukahtaa ilman märän koiran tuoksua. Niin huomaavaisesti aina kuovit sängyn mukavaksi ja kiehnäät itsesi kuivaksi hänen petivaatteisiinsa. Rosings Parkia ei ole ilman sinua, ukkoseni."

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian


Viimeinen muokkaaja, Kirke pvm La Elo 30, 2014 1:32 pm, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   La Elo 30, 2014 1:06 pm

Evelyn sai paperityöt päätökseen, joten suuntasi toimittamaan ne vastaanottoapulaiselle. Annie otti paperit vastaan ja siirtyi hetkessä kopioimaan niitä. Evelyn palasi takaisin yleisöltä suljetun käytävän puolelle ja koputti hiljaa heräämön oveen, ennen kuin aukaisi sen varovaisesti.
"Tarkistan vain sen sydänäänet", nainen sanoi kumartuessaan koiran ylle. Hän kuunteli hetken ja nyökkäsi sitten otettuaan stetoskoopin kuulokkeet korvistaan. "Kaikki kuulostaa hyvältä. Nyt sen tarvitsee vain nousta", hän vastasi ja ravisteli kevyesti koiran takajalkaa. Eläimen korva värähti. Evelyn hymyili Paulukselle.
"Se vaikuttaa siltä, että herää pian. Se on hetken aivan tokkurassa, eikä välttämättä suostu liikkumaan mihinkään suuntaan, mutta anna sille hetki aikaa. Kun se pyrkii jaloilleen, voimme huokaista helpotuksesta", hän ohjeisti suoristautuessaan. "Minä siirryn käytävän puolelle ja soitan herra Fairchildille", Evelyn kertoi pehmeällä äänellään. Hän sulki oven hiljaa perässään ja soitti puhelun, joka ei tuntunut ollenkaan niin vaikealta kuin edellinen. Hänellä oli sentään hyviä uutisia kerrottavanaan. Koira oli selvinnyt leikkauksesta, vuoto oli saatu hallintaan ja Angus vaikutti heräilevän hitaasti. Ne olivat uutisia, jotka jokainen koiranomistaja halusi kuulla tällaisen kamalan onnettomuuden jälkeen.

Paulus jatkoi koiravanhuksen silittelyä, kun se alkoi raotella silmiään ja luisevat, rytäkässä kärsineet jalat nytkähtelivät.
"Hieno mies. Ihan rauhassa vain", mies mumisi koiralle ja setvi turkkia. Pienemmät reiät kyljissä ja lonkassa oli hoidettu, ja jo valmiiksi karunnäköinen koira näytti aavistuksen kapiselta kaljuja läikkiä siellä täällä karheassa turkissaan. Angus lipaisi kuivia huuliaan eikä tuntunut aivan tiedostavan, missä oli tai miksi, mutta tutut äänet saivat pitkän hännän nytkymään. Raskas väsymys piti sen kyljellään, mutta ainakin jalat toimivat liikahduksista päätellen.

Evelyn kävi aulan puolella keskusteltuaan hetken Hamishin kanssa. Nainen haki vesikipon ja täytti sen raikkaalla vedellä sekä kaivoi herkkukaapista kuivatun kanafileen koiralle, joka oli selvinnyt paljosta. Hän nappasi myös tablettitietokoneen tasolta mukaansa. Nainen palasi kantamuksineen huoneeseen. Hymy levisi Evelynin kasvoille kun hän näki koiran heiluttavan pienesti häntäänsä.
"Hienosti tehty, vanha herra", Evelyn sanoi koiralle pehmeästi laskiessaan vesikulhon ja kanafileen lattialle. Angus löytäisi tiensä niiden luokse kunhan pääsisi kunnolla jaloilleen. "Paulus, luuletko tunnistavasi Anguksen kimppuun käyneen koiran, jos näytän sinulle kuvia?" Nainen kysyi aavistuksen pahoittelevalla äänellä. Hän olisi mielellään antanut Pauluksen nauttia heräilevästä koirasta ja helpotuksesta, jota mies varmasti tunsi, mutta hän halusi tehdä ilmoituksen vapaana liikkuvasta koirasta. Nainen aukaisi tabletin ja haki nopeasti asiakkaiksi rekisteröityneiden joukosta Slaleyssä asuvia henkilöitä. Hän rajasi hakua entuudestaan vain suuriksi merkittyihin koiriin ja ojensi sen jälkeen tablettia Paulukselle. Koirista oli esillä klinikalla napatut kuvat, mutta rotua, sukupuolta ja ikää lukuunottamatta muut tiedot olivat peitettyinä. Jos hyvä tuuri kävisi, olisi hyökänneen koiran tiedot heillä tallessa.

Paulus selasi kuvia synkkä katse silmissään. Hän ei tuntenut niin mitään positiivista koiraa tai sen omistajaa kohtaan.
"Se näytti vähän tältä, mutta sillä oli pidempi kuono", mies mutisi osoittaen kuvaa rottweileristä ja jatkoi selausta aikansa.
"En tunnista sitä. Se oli aika luiseva selästä ja helkkarinmoinen hullu."

Evelyn nyökkäsi ja otti tabletin vastaan.
"Se auttaa jo paljon", hän vakuutti siirtäessään laitteen sivuun. "Minä asun Slaleyssä - jos koira on sieltä, minä törmään siihen tai sen omistajiin ennemmin tai myöhemmin", nainen vastasi aavistuksen synkästi. Hän olisi todennäköisesti kiertänyt sinä yönä ovelta toiselle, jos Angus ei olisi selvinnyt ja vaatinut saada tietää, kuka omisti koiran. Nyt hän saattoi odottaa huomista päivää ennen kuin kyselisi kyläläisiltä. Pienessä kylässä oli se hyvä puoli, että joku aina tunsi jonkun, joka tiesi asiasta.
"Tärkeintä on se, että Angus on paranemaan päin", hän sanoi vilkaisten koiran suuntaan. Angus tuntui jo tiedostavan enemmän ympäristöään nostaessaan päätään ylös tyynyiltä ja katsellessaan aavistuksen tokkuraisena huonetta. Eläin olisi tokkurassa monia tunteja, mutta kunhan se pääsisi jaloilleen, he voisivat lähteä kotia kohden.

"Jos se on koskenut toiseenkin koirista…" mies murisi uhkaavasti ja taputti hellästi Anguksen terävää lonkkaa. Koira heilautti häntäänsä. Pauluksen ahdistus sai patoutua useamman tunnin, ennen kuin koira tuntui vaistoavan kanafileen ja alkoi nostaa päätään ja vetää jalkoja alleen kuin ensikertaa jaloilleen kampeava varsa. Pitkät koivet tutisivat ja haparoivat, mutta ainakin yritys oli kova.

Evelyn oli osannut odottaa hidasta heräämistä vanhalta koiralta, mutta oli tyytyväinen kun Angus vihdoin pyrki jaloilleen. Hän siirtyi auttamaan koiraa sen verran, että tuki irlanninsusikoiraa, kun se koetti löytää tasapainonsa. Angus otti haparoivan askeleen ja istahti alas kuin selvittääkseen päätään, ennen kuin kampesi itsensä uudelleen jaloilleen jo lähes ilman apua. Kanafile tuntui kiinnostavan sitä riittävästi, jotta se jaksoi yrittää uudelleen ja uudelleen, kunnes pääsi herkun luokse.
"Käyn hakemassa lääkkeet sekä hoito-ohjeet vastaanotosta niin voimme lähteä kotia kohden. Angukselle tekee hyvää päästä tuttuun ympäristöön nukkumaan loput tuosta tokkuraisuudesta pois", nainen sanoi suoristautuessaan. Hän suuntasi kepein askelin ovelle ja käytävän halki aulaan. Lääkkeet ja hoito-ohjeet sekä muut paperit, kuten lasku, päätyivät autoon pelkääjän paikalle.
"Eiköhän lähdetä kotiin", Evelyn sanoi palatessaan heräämöön. "Katsotaan, kävelisikö Angus itse autolle vai pitääkö se kantaa."

Paulus rutisti varovasti koiraa, painoi suukon sen kuonolle ja lähetti hiljaisen kiitoksen mielessään. Hän tarjoutui auttamaan sen autoon tai kantamaan sen, jos jalat eivät toimineet tarpeeksi hyvin.
"Kiitos", hän mutisi Hillsille kykenemättä katsomaan naiseen. Ryhdistäydy hyvä mies.

Angus kulki haparoivin askelin heräämön ovelta aulaan asti, mutta istahti sen jälkeen alas ja tuli kannetuksi lopun matkaa autolle.
"Ilo on minun puolellani", Evelyn vakuutti aukaistessaan takaoven, jotta Angus voisi matkustaa takapenkillä. Se tuskin liikkuisi mihinkään matkan aikana lääketokkuransa takia, joten takapenkki oli mukavampi vaihtoehto kuin takakontti. Evelyn asettui pelkääjän paikalle ja keräsi paperit syliinsä, jotta matka kotiin voisi alkaa. Hän vilkaisi huolestuneena Pauluksen kättä. Miehen pitäisi käydä näyttämässä sitä huomenna terveyskeskuksessa, jos se turpoaisi yön aikana tai osoittaisi tulehtumisen merkkejä.

Paulus ajoi takaisin huomattavasti rauhallisemmin. Ilta oli kääntymässä yöksi, ja mies mietti, miten Lucy oli selvinnyt. Olivatko koirat kunnossa? Oliko Prada käyttäytynyt? Hän tiesi, miten eläimet saattoivat hermostua verestä. Hän tuijotti hiljaisena pimennyttä tietä ja vilkuili nukkuvaa koiraa taustapeilistä. Se näytti vanhalta ja väsyneeltä, mutta ainakin se oli hengissä.

Auton kaartaessa kartanon pihaan Lucy ryntäsi ulos ovesta. Hän oli valvonut ja odottanut, koska auto palaisi ja vihdoin odotus oli palkittu. Tyttö juoksi autolle hupparissa ja flanellisissa pyjamahousuissaan.
"Miten Angus voi?" Hän kysyi heti vaivautumatta tervehtimään autosta purkautuvia ihmisiä. Evelyn kantoi papereita ja lääkepurkkeja käsissään.
"Se voi hyvin", eläinlääkäri vakuutti. "Se on tokkurainen nukutusaineesta", hän jatkoi kun huomasi Lucyn huolestuneen vilkaisun velttoa koiraa kohden. Angus havahtui hitaasti unestaan ja heilutti häntäänsä tytölle, joka painoi suukon koiran otsalle.
"Minulla on tässä sen hoito-ohjeet sekä lääkkeet. Seuratkaa niitä, ja se tulee kuntoon. Jos jokin epäilyttää, soittakaa minulle", nainen ohjeisti ja ojensi Lucylle kantamansa paperit sekä antibiootit. "Älkää huoliko laskusta. Se on vain alustava arvio, korjaan sen huomenna." Oikeastaan ei ollut, mutta hän aikoi pudottaa oman osuutensa siitä pois. Fairchildeille jäisi maksettavaa ainoastaan klinikan välineiden sekä muiden avustaneiden työntekijöiden kustannukset. Hän ei tarvinnut palkkaa. Hyvinvoiva koira oli riittävän suuri palkkio.
"Muut koirat ovat ehjinä sisällä", Lucy tajusi sanoa Paulukselle. "Ja Prada laitumella pitämässä yllä kuria ja järjestystä."

Paulus nyökkäsi ja nosti uneliaan koiravanhuksen syliinsä. Hampaanjäljet käsivarressa ja sääressä vihloivat, mutta niitä ehtisi hoitaa myöhemminkin. Hän kantoi koiran ylös kartanon etuportaita ja korkean eteisaulan läpi portaikolle, toiseen kerrokseen ja kirjastoon. Koiran suosikkipaikka oli takkatulen edessä vanhalla persialaismatolla, ja siinä se saisi nukkua. Mies - ja miksei Lucykin - voisi nukkua sen vieressä.
"Kiitos", hän toisi jälleen Hillsille, nyt hieman vakaammin, ennen kuin katosi sisään.

Evelyn vilkutti hyvästiksi, käynnisti auton ja ajoi sen naapurien pihaan parkkiin, kiittäen yhä hereillä olevaa perheenäitiä lämpimästi. Hän keräisi veriset pyyhkeet pois keittiönsä lattialta ja päästäisi sen jälkeen Fuegon takapihalle riehumaan hetkeksi ennen kuin kävisi suihkussa ja painuisi itsekin pehkuihin.
Lucy seurasi Pauluksen perässä Anguksen luokse. Hän jäi istumaan lattialle koiran viereen, mutta ei koskenut sitä, jotta se saisi nukkua kaikessa rauhassa ilman rapsutuksia. Helpotuksen kyyneleet kimalsivat silmissä. He olivat selvinneet säikähdyksellä. Angus tulisi kuntoon. Kaikki olisi hyvin.
"Oletko kunnossa?" Tyttö kysyi varovaisesti Paulukselta. "Pitäisikö nuo haavat desifioida uudestaan?" Hän ei halunnut, että mies olisi seuraavaksi viikon sairaslomalla, kun koiran suun suuri bakteerikanta saisi Pauluksen haavat tulehtumaan. Saatanan sekopäinen piski, joka oli hyökännyt kiltin Anguksen ja kultaisen Pauluksen kimppuun.

Paulus nyökkäsi ja istahti matolle koiran ja tytön viereen.
"Älä hössötä", hän sanoi, mutta lempeämmin kuin yleensä, "haluatko nukkua tässä sen kanssa?"

Lucy hymyili pienesti. Ei hän hössöttänytkään. Hän ei vain halunnut tehdä töitä ilman Pauluksen seuraa.
"Joo", tyttö totesi. "Saanko jäädä tähän?" Hän kysyi päätään kallistaen. Eikö tämä teknisesti ottaen ollut osa kartanoa, ei heidän asuintilojaan? Toisaalta taas kirjasto oli heidän käytössään… Ehkä Fairchildit eivät pahastuisi. Hänhän vain pitäisi seuraa loukkaantuneelle vanhukselle. Mitä hän oikein kuvitteli. Tietenkään he eivät pahastuisi. Angus oli perheenjäsen.

"Joo, totta kai", mies vastasi ja vääntäytyi vaimeasti urahtaen jaloilleen. Lihaksia kivisti ja säikähdys, huoli ja hätä olivat kuluttaneet energian loppuun. Corinne oli Saksassa ja Hamish Oxfordissa luennoimassa, ja Paulus oli varma, etteivät työnantajat pahastuisi heidän läsnäolostaan, vaikka olisivat kotona. He rakastivat koiraa yhtä paljon kuin he.
"Käyn hakemassa meille tyynyt ja peitot, ja Angukselle vettä", Paulus ilmoitti ja laahusti lämminsävyisen lampun valaisemasta kirjastosta pimeään kartanoon. Kun koiravanhus sai nukkua mukavasti, mieskin asettui nojatuoliin ja sulki silmänsä. Angus olisi parempi aamulla, hän vakuutti itselleen kuin oikeutuksena nukahtaa.

Lucy nyökkäsi ja hymyili kiitollisesti, kun mies lähti noutamaan tyynyjä ja peittoja. Hän rapsutti hellästi koiran kylkeä.
"Säikäytit meidät kunnolla, vanha herra", Lucy kuiskasi ja kumartui painamaan suukon koiran otsalle. Anguksen hännänpää heilahti laiskasti kun koira oli jo lähes untenmailla. Tyttö otti vastaan tyynyn ja peiton, mutta ei kiivennyt nojatuoliin vaan jäi lattialle koiran lähelle. Matto pehmensi ihan riittävästi kovaa lattiaa. Hän voisi nukkua tässä pienellä kerällä. Aamulla olisi selkä hieman jumissa, mutta Anguksen vieressä nukkuminen oli sen arvoista.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian


Viimeinen muokkaaja, Kirke pvm La Elo 30, 2014 1:34 pm, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   La Elo 30, 2014 1:06 pm

Tiistai, 29. heinäkuuta, aamupäivä

Hamish Fairchild oli palannut kotiin ja tuonut koiransa kanssa nukkuvalle kaksikolle kupit teetä aamulla. Sekä Paulus että Lucy saivat aloittaa tiistain vasta kymmeneltä, ja Paulukselle se tuli tarpeeseen, sillä henkinen rasitus yhdistettynä ison koiran kantamiseen olivat rasittaneet häntä rankalla kädellä. Hän saattoi lähteä helpottuneena suihkuun ja vaihtamaan vaatteita, kun näki Hamishin istumassa persialaismatolla ja syöttävän harmaata koiravanhusta kädessä olevasta kupista: Angus olisi hyvissä käsissä.
Sateella uhkailleet edelliset päivät kumuloituivat tiistain aamupäivään. Rankka, mutta lämmin ja kesäntuoksuinen kaatosade piiskasi vihreää maata ja himmensi näkyvyyden hopeanharmaan verhon taakse. Paulus kyyristi hartioitaan harppoessaan tallille siivoamaan ja lapio lantaa, hinkkasi varusteita ja imuroi oleskelutilaa huomattavasti hyväntuulisempana kuin normaalisti: torjuva, tyly olemus oli melkein kutsuva, ainakin hetken. Hän istui mukavasti punaisen sohvan nurkassa lounastauolla siitä huolimatta, että Jamie oli samassa tilassa keittämässä kahvia ja puhumassa puhelimeen.

Lucy venytteli noustessaan kankeasti jaloilleen. Angus oli mitä parhaimmassa hoidossa, joten hän saattoi suunnata omaan huoneeseensa peitto kainalossaan. Tyttö haukotteli kaivaessaan kaapeista aamupalaa samalla kun odotti suihkun vapautumista. Painajaismainen yö tuntui yhä uskomattomammalta, mitä korkeammalle aurinko nousi. Onneksi yö oli päättynyt onnellisesti.
Lounastauko saapui nopeammin kuin hän oli uskonutkaan, sillä Lucy odotti jo innolla kenttätyöskentelyä Ivoryn kanssa. Ruunan kanssa työskentely oli kerrasta toiseen yhtä palkitsevaa ja upeaa. Edes ajatus iltapäivän maastolenkistä Hookilla ei onnistunut pyyhkimään pientä hymyä tytön huulilta, kun hän söi lounastaan punaisella sohvalla istuen. Tyttö oli helpottunut, kun Zoea ei näkynyt oleskelutilassa. Se tarkoitti myös sitä, että omituinen uusi työntekijä oli poissa.
"Ehtisiköhän tässä käydä vielä talolla moikkaamassa Angusta?" Lucy pohti ääneen siirtäessään tyhjän muovirasian sivuun. Tyttö vilkaisi kelloaan. Jos hän pitäisi kiirettä, saattaisi hän ehtiäkin, sillä lounastaukoa oli vielä jäljellä. Ivory oli nopea varustettava, paitsi jos oli sotkenut itsensä mutaan. Sään ollessa tuollainen, se oli enemmän kuin todennäköistä. Huokaus.
"Lähdetkö mukaan?" Tyttö kysyi Paulukselta noustessaan ylös sohvalta. Hän kiitäisi talolle ja takaisin voidakseen rapsuttaa harmaan koiran korvantaustaa edes minuutin ajan.

"Ajattelin käydä tarkastamassa Nimbuksen", Paulus sanoi selvästi kahden vaihtoehdon välillä, "rapsuta sitä minunkin puolestani." Hän halusi huomata heti merkit varsomisesta ja edellisen yön jälkeen tunnusti luottavansa Hillsiin huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin: kaikki menisi hyvin. Hän ei varsinaisesti odottanut kenttätyöskentelyä Hemingwayn kanssa: hän tiesi, ettei ollut huipputason ratsastaja, mutta ruuna tiesi sen aivan yhtä hyvin ja laiskotteli urakalla. Ruuna vihasi kaiken lisäksi vettä, ja koska Jamie sekä Zoe olisivat maneesissa, hän olisi kentällä.
"Voin hakea Ivoryn sinulle sisään", hän tarjoutui.

"Kiitos Paulus", Lucy kiitti hymyillen. Tietenkin hän rapsuttaisi Angusta miehenkin puolesta. Tyttö kiisi suorinta tietä kartanolle ja hetken huhuilun jälkeen löysi vanhan koiran, joka lähestyi iloisesti häntää heiluttaen. Ihana harmaa jättiläinen!
Lucy palasi varttia myöhemmin hengästyneenä. Hän oli unohtunut rapsuttelemaan koiraa ja tajunnut vasta viime hetkillä, että myöhästyisi, jos ei lähtisi sillä sekunnilla tallille. Onneksi Ivory odotti karsinassaan ja hän saattoi vain varustaa kauniin ruunan, joka näytti todella nauttineen olostaan ulkona. Jalat kaipasivat pesua mutta muutoin loimi oli suojannut hevosen pahimmilta sotkuilta, joten hän ehti kuin ehtikin papurikonkimon kanssa kentälle ajoissa.
"Angus oli jo pirteämpi", Lucy kertoi kiristäessään hevosen satulavyötä. Hyvästä pohjasta ja salaojituksesta huolimatta aamusta jatkunut sade oli kerännyt muutaman vesilammikon kentälle. Ivorylla ei onneksi ollut mitään vettä vastaan. "Se olisi jo varmaan lähtenyt mukanani tallille, jos olisin päästänyt sen."

"Hienoa", Paulus vastasi kaatosateen jylyn yli ja tarkasti jalustimia. Hänen olemuksensa muuttui, kun hän tajusi kentän laidalla kiukkuisen, sateenvarjon alla värjöttelevän hahmon.
"Hei haloo", Henrietan äreä ääni leikkasi ilmaa, "mitä luulet tekeväsi hevoseni selässä? Sitä tullaan katsomaan ja nyt se on ihan märkä! Tuo se sisälle heti paikalla!"

Lucyn ryhti romahti hetkessä, kun hän kuuli Henrietan äänen. Tyttö lähes putosi paikoillaan seisovan hevosen selästä kiireessään päästä alas kasvot punaisina häpeästä. Hän nosti jalustimet ylös ja lähti puolijuoksua tallia kohden Ivoryn kanssa.
"Anteeksi, neiti Thorpe, en tiennyt", Lucy pahoitteli kauhistuneella äänellä talutettuaan Ivoryn käytävälle. Hän sujautti riimun hevosen päähän ja kiinnitti rauhallisen ruunan käytävälle riisumatta suitsia. Nopein liikkein hän riisui satulan, kuivasi sen pyyhkeeseen ja irrotti satulahuovan, jotta tilalle voisi vaihtaa puhtaan ja kuivan huovan. Hän kävi hakemassa puhtaan huovan ja Ivoryn harjat.
"Varustanko sen valmiiksi?" Hän kysyi vilkaisten varovaisesti Henrietan suuntaan. Mitäköhän omistaja oli sopinut ostajaehdokkaan kanssa? Hän kiinnitti kuivan huovan satulaan, jotta Ivory olisi valmis heti, kun satulan vain nostaisi ruunan puhtoiseen selkään.

Henrietta pyöräytti silmiään tallityöntekijän anteeksipyynnölle. Hän oli jättänyt viestin vastaajaan puoli tuntia sitten, kyllä jonkun olisi pitänyt se huomata. Katseesta päätellen, jonka hän loi Lucyyn tämän kysyessä varustamisesta, vastaus oli kyllä, ja sen olisi pitänyt olla itsestäänselvä. Nainen otti kalliin älypuhelimen esiin nojatessaan tallikäytävän karsinaseinään ja naputteli tottunein, manikyyrillä hoidetuin sormin viestiä kai saapuvalle ostajaehdokkaalle ja odotellessaan Ivoryn valmistumista, soitti Pipalle.
"Hei, minä tässä. Joo, he tulevat katsomaan Ivorya kohta. Se on märkä ja näyttää kamalalta… Niinpä! En ymmärrä, miten hevoseni annetaan jonkun kokemattoman pikkutytön käsiin. Tällaisella paikalla pitäisi olla varaa parempaan tasoon. Mmm, surullinen tapaus. Voisivat jättää säälitapauksensa muille. Niinpä! Toivon, että he ymmärtävät, miksi Ivory näyttää tältä. Sitä ei tietenkään ole edes lämmitelty valmiiksi. Aivan käsittämätöntä."

Lucy toivoi, että tallikäytävä halkeaisi ja imisi hänet sisäänsä, jotta hänen ei tarvitsisi kuulla Henrietan puheita. Hän koetti tekeytyä kuuroksi ja näkymättömäksi samaan aikaan, mutta kumpikaan ei tuntunut toimivan kunnolla. Tyttö nosti satulan Ivoryn selkään, kiristi satulavyön vapisevin sormin ja tarkisti hevosen näyttävän hyvältä. Hän kuivasi pyyhkeellä ruunan kaulaa ja takaosaa pyörivin liikkein ennen kuin tarttui pölyharjaan ja siisti hevosen. Lucy oli varma, ettei Ivory näyttänyt Henrietan mielestä riittävän hyvältä, mutta ainakin hevonen oli puhdas, siisti ja valmiiksi varustettu. Hän ei tiennyt, kauanko menisi, että ostajaehdokas saapuisi, joten tyttö päätyi selvittelemään takkuja ruunan harjasta ja hännästä paljain sormin. Turha kai juosta enää edes maneesiin lämmittelemään hevosta, kun ostajat voisivat saapua hetkellä millä hyvänsä. Lucy tunsi kylmän kauhun leviävän sisällään. Joku oli tulossa katsomaan Ivorya. Joku, joka saattaisi ihastua rakastettavaan ruunaan ja ostaa sen itselleen. Ei. Ivory ei saisi lähteä Rosings Parkista.

Henrietta huokasi terävästi ja otti hevosen tytöltä huomioimatta tämän läsnäoloa sen suuremmin. Hän suuntasi maneesiin, missä ryhtyi lämmittelemään hevosta edelleen puhelimessa puhuen ja Lucya - siis sitä amatööriä - höykyttäen. Tämän olisi parempi edes osata kertoa ostajille hänen sijaintinsa, jos nämä saapuisivat aikaisemmin.

Tyttö jäi seisomaan käytävälle harjat käsissään ja kasvot kauhusta kalvenneina. Hän siivosi ajatukset Ivoryssa pyörien ruunan tavarat käytävältä ja vei ne oikeille paikoilleen varustehuoneeseen. Lucy ravasi maneesin ja tallin ulko-oven väliä koettaessaan pitää huolen siitä, että Henrietalla oli kaikki, mitä hän tarvitsi Ivoryn kanssa samalla kun piti huolta, että näkisi ostajien saapumisen. Ja sieltähän he saapuivat: Lucy veti syvään henkeä, pakotti selkänsä suoraksi ja väkinäisen hymyn huulilleen lähestyessään ostajia, jotka saattoi maneesiin Henrietan luokse. Älkää pitäkö Ivorysta, älkää pitäkö Ivorysta, Lucy ajatteli.

Henrietta oli käskyttänyt Lucyn pystyttämään heille esteradan sormiaan varsin alentuvasti napsuttamalla ja silmiään äänekkäästi pyörittelemällä. Hän oli vaatinut ruunan töihin ja lämmitellyt sitä mahdollisimman paljon, jotta se ei olisi kankea kompura. Kun ostajat saapuivat, papurikko ravasi kauniita ympyröitä vain aavistuksen jäykässä peräänannossa. Noin 15-vuotias tyttö asteli maneesiin upouusissa, selvästi kalliissa ratsastusvaatteissa, huolellisesti meikattuna ja liituraitaisessa puvussa aavistuksen vaappuva isä perässään. Henrietta seisautti ruunan tasajaloin ostajien eteen, liukui alas selästä ja tervehti tulijoita niin sydämellisesti, että vaikutti aivan eri ihmiseltä. Tytön silmät sädehtivät, ja hän taputteli ruunan turpaa, ennen kuin nousi sen selkään. Henrietta jäi isän viereen: mies ei selvästikään tiennyt hevosista mitään, mutta arvosti menestystä. Ivoryn kisahistoria oli vaikuttavaa kuultavaa, ja Henrietta kuvaili ruunan hyviä puolia, kun tyttö nosti sillä laukan ja suuntasi pian harjoitusesteelle. Ivory höristi korviaan ja kuunteli ratsastajan apuja kuuliaisesti; se oli niin kultainen ja kiltti, että Henrietan sydäntä vihloi.
"Se on täydellinen ratsu: luotettava, turvallinen ja halukas miellyttämään ratsastajaa. Näettekö kuinka pehmeä sen suu on? Harva esteratsu on yhtä kuuliainen ja helppo ratsastaa. Se sijoittui juuri kolmanneksi kansainvälisen CCI**-kisan kouluosuudella: katsokaa sen samettista askellusta ja herkkyyttä avuille." Papurikko ylitti korkeampiakin esteitä kiltisti. Henrietan silmäkulma nykäisi, kun tyttö ei kääntänyt hevosta ajoissa ja yritti vain matkustaa sen selässä, jolloin ruunan kavio kolahti puomiin. Opettelisi ratsastamaan.
"Ivory on myös mitä parhain ratsastuksen opettaja, se on kärsivällinen ja kiltti eikä taatusti satuttaisi tytärtänne." Mies liikautti kultaa välkähtävää kättä kärsimättömästi.
"Etsimme kisahevosta. Summer on tavattoman lahjakas kilparatsastaja", isä kertoi ylpeyttä äänessään. Henrietta vilkaisi tyttöä: kieltämättä tämä oli tottunut ratsastamaan, mutta varmasti lähes automaattista, Ivorya anteeksiantavampaa hevosta. Ohjasote oli terävä ja pohkeet unohtuivat jatkuvasti. Tulisiko Ivory kilpailemaan siis nykyistä aktiivisemmin? Olisiko se jälleen pettymys uudelle omistajalle? Vaadittaisiinko siltä liikaa? Ja mitä sille tapahtuisi sitten, kun se ei riittänyt? Naista kylmäsi. Kuinka kiltisti ruuna kesti nykäisyn suusta alastulossa ja kuinka auliisti se suuntasi uudelle esteelle, vaikka ratsastaja ei auttanut sitä yhtään.

Lucy seurasi ostajan ratsastusta Ivorylla, mutta pysytteli poissa tieltä. Hän kuuli, kuinka Henrietta kehui hevostaan maasta taivaisiin, vaan jos rehellisiä oltiin, Henrietta ei kertonut yhtäkään valhetta. Papurikko täytti kaikki omistajansa kehut ja enemmänkin. Ruuna oli upea, suorastaan täydellinen. Ratsastajasta ei voinut valitettavasti sanoa samaa, mutta tytöllä olisi aikaa kehittyä. Uuteen hevoseen totutteleminen vaatisi aikaa ja valmennusta, mutta varmasti tyttö voisi kilpailla menestyksekkäästi Ivorylla, jos vain päättäisi kehittyä ratsastajana. Ainakaan tämän ostajan kohdalla ei olisi pelkoa siitä, että Ivoryn potentiaali loppuisi heti kesken. Tytöllä oli vielä paljon opittavaa, jos hän halusi kilpailemaan 140cm radoille. Vaan ei kai kukaan huippuratsastaja haluaisikaan ostaa hevosta, jonka kyvyt eivät vastanneet ratsastajan taitoja. Lucy puri huultaan ja taisteli kyyneliä vastaan. Älä myy hevosta heille, Henrietta, vaikka he tarjoaisivat sinulle miljoonan. Älä myy Ivorya, älä myy sitä.

Keskustelu siirtyi hintaan. Henrietta tiesi, että saisi ylihintaa tältä ostajalta - mies oli rikas ja ylpeä siitä, joten suhtautui rahaan tuhlaavalla asenteella, jonka oletti ihailtavaksi. Tämä ei myöskään tiennyt mitään hevosista tai ratsastamisesta, selvästikään: Ivoryn kömpelyys ja jäykkyys jäivät huomaamatta eikä selviäisi aikoihin, ettei ruunasta ollut huipputasolle. Hän katsoi ruunaa, joka oli törmätä esteeseen ja puri kieltään, ettei olisi napsahtanut ratsastajalle. Mikä aloittelija! Hyvänen aika. Hän oli tehnyt valtavasti töitä hevosen kanssa. Hän oli tehnyt keskitason harrastehevosen loistavan kilpailijan - hän oli käyttänyt loputtomia tunteja sen perustaitojen hiomiseen ja käytti omaisuuden hevosen vetränä pitämiseen. Hän oli tehnyt hevosesta mestarin, ja tämä typerä teini tuhoaisi sen. Hän tunsi tyypin, tyhjälle pohjautuvaa itsevarmuutta ja varmuus omasta osaamisesta - vika olisi hevosen, kun sen kunto romahtaisi ja se olisi jäykkä. Summer jäi jälkeen hypyssä ja nykäisi jälleen suusta. Tuhoaisi vielä Ivoryn herkän, samettisen suun! Ruuna oli upea, se ei koskaan painanut ohjalle, viskonut päätään tai karannut apujen alta.
"Kiitoksia avokätisestä tarjouksestanne. Meillä on kuitenkin niin monia ostajaehdokkaita, ettemme voi antaa vielä lopullista vastausta", Henrietta ilmaisi asianajajan oveluudella. Mies oli selvästi loukkaantunut ja sulloi shekkikirjansa takaisin taskuun.
"Ilmoitan teille pian päätöksemme."

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian


Viimeinen muokkaaja, Kirke pvm La Elo 30, 2014 1:36 pm, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   La Elo 30, 2014 1:07 pm

Lucy koetti vaikuttaa siltä, ettei Henrietan ja miehen välinen keskustelu kiinnostanut häntä lainkaan, mutta hän kuunteli tarkkaavaisesti jokaisen sanan. Henrietan ympäripyöreä vastaus sai pienen toivon heräämään Lucyn sisällä. Ehkä Henrietta ei myisi Ivorya heille. Ehkä Henrietta halusi mieluummin Ivorylle hyvän kodin kuin reilusti ylimääräistä rahaa, jolla ostaa huippuratsu itselleen. Aina saattoi toivoa.
Tyttö odotti, josko ostaja pysäyttäisi ruunan ja laskeutuisi selästä, jotta hän voisi ottaa hevosen hoitoonsa. Olettaen tietenkin, ettei Henrietta halunnut jäähdytellä hevosta itse. Hän oli jo tottunut Henrietan äänettömiin, katseella välitettyihin käskyihin ja pysyttelisi kyllä poissa jaloista, jos nainen suuntaisi jälleen yhden paljon puhuvista katseistaan häneen ja jäähdyttelisi itse kultaisen ruunansa.

Henrietta lepytteli miestä, joka näytti pian taas mairealta kissalta. Summer hyppäsi vielä yhden esteen ja pudottautui sitten alas hevosen selästä säteillen ja vetosi isäänsä tutulla, mankuvalla sävyllä. Hän rutisti ruunan kevyesti hionnutta kaulaa ja jätti sen haikeasti, kun Henrietta seurasi kaksikkoa ulos maneesista. Hän napsautti sormiaan Lucylle heilauttaen kättään hevosen suuntaan.

Lucy epäröi hetken. Olikohan hänen sallittua ratsastaa loppuverryttely? No, ei kai hän voisi enää huonompaan valoon joutua, vaikka Henrietta käskisi hänet alas heti kun palaisi takaisin, jos toinen edes palaisi. Ehkä Henrietta lähtisi samaa tietä ostajien kanssa kertomaan Pipalle kaiken näkemänsä.
"Olit uskomaton", tyttö jutteli hevoselle pehmeästi noustessaan ruunan selkään. He ravasivat muutaman kierroksen pidemmällä ohjalla ja tekivät suuria ympyröitä ja kaarevia uria, ennen kuin tyttö hidasti käyntiin ja antoi ohjien liukua kokonaan sormistaan. Ivory venytti kaulaansa tyytyväisesti pärskähtäen ja Lucy pysäytti sen hetkeksi hypätäkseen alas selästä. Löysättyään satulavyön ja nostettuaan jalustimet, tyttö talutti hevosta ympäri maneesi hiljaa jutellen. Ruuna oli jälleen kerran esiintynyt edukseen. Lucy oli lähes toivonut, ettei se olisi aina niin nöyrä ja miellyttämisenhaluinen. Kukapa ei haluaisi ostaa näin täydellistä hevosta?
Hän suuntasi Ivoryn kanssa karsinalle riisuakseen hevosen varusteista. Tyttö talutti kiltin ruunan pesukarsinaan riimusta ja kiinnitti sen tottuneesti. Hän alkoi pestä hevosta kaikessa rauhassa. Eipä heillä kai mihinkään kiire ollut tässä valmiissa maailmassa.

Henrietta palasi vartin kuluttua ja huitaisi Lucyn lähtemään hieman ystävällisemmin tai vain hajamielisemmin kuin yleensä: hän hoitaisi hevosen tästä eteenpäin. Kun nainen luuli olevansa yksin, hän sulki ruunan pään syliinsä ja pyyhkäisi vaivihkaa silmäkulmiaan.
"Mitä minä teen sinun kanssasi?" hän mumisi hiljaa ja rapsutti hellästi hörähtävän eläimen korvantaustaa. Hän sukaisi hevosen hopeanpapurikkoa karvaa harjalla ja vei sen sitten karsinaan. Tämä oli typerää - hänen täytyi myydä hevonen, jos hän halusi edetä ratsastajana.

Lucy lähti heti kehotuksen saatuaan. Hän vilkaisi olkansa yli kaunista hevosta aavistuksen surumielisesti. Tätä se olisi tästä eteenpäin. Hän joutuisi laittamaan hevosta edustuskuntoon potentiaalisille ostajille, kokoamaan esteratoja ja hymyilemään kuin nauttisi jokaisesta hetkestä, samalla kun hänen sydämensä särkyi pala kerrallaan.
Tyttö suuntasi yläkerran oleskelutilaan. Tilanne vaati kahvia. Hän laittoi kahvin tippumaan ja odotti levottomasti, että saisi kupillisen mustaa ihmejuomaa. Ehkä sen kitkerä maku saisi hänet unohtamaan silmissä kimaltavat kyyneleet. Hän oli idiootti. Ei olisi saanut kiintyä hoidettaviinsa. Lucy kaatoi itselleen kupin kahvia ja kaatoi jääkaapista tilkan maitoa mustaan juomaan. Hän vajosi istumaan sohvalle silmät suljettuina ja kahvikuppi käsiensä välissä. Tyttö tiesi, ettei työpäivä ollut vielä ohi. Hän pitäisi vain hetken taukoa, keräisi itsensä kasaan ja palaisi sitten töihin kuin mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei olisi tapahtunut.

Litimärkä ja kurainen Paulus ilmestyi oleskelutilaan ja pysähtyi nähdessään Lucyn. Miehen leuan alle ulottuva, tummanruskea tukka riippui märkänä kasvojen ympärillä, ja hän ravisti sitä kuin koira kyykistyen sitten sohvan eteen, Lucyn viereen. Hän kosketti kömpelösti tytön polvea.
"Onko kaikki kunnossa?" hän kysyi.

Lucy aukaisi silmänsä yllättyneenä tuntiessaan käden polvellaan, mutta ei säikähtänyt tajutessaan, kuka siinä oli. Tyttö nielaisi ja nyökkäsi kaikkea muuta kuin vakuuttavasti.
"Ivory laittoi parastaan", Lucy naurahti surullisesti. "Ehkä sitä ei vielä ole myyty, mutta se on vain ajan kysymys." Todellisuus tuntui romahtaneen kerralla tytön niskaan. Tähän asti puheet myynnistä olivat olleet vain puheita, mutta nyt niistä tule konkreettisia, todellisia asioita. Hevonen todella oli myynnissä, se kiinnosti monia ja varmasti tulisi houkuttelemaan ostajia paikalle kilpailutulostensa takia. Yksinäinen kyynel karkasi vaikka Lucy miten koetti estää niitä valumasta poskille. Tyttö pyyhkäisi kyyneleen pois.
"Miltä Hems tuntui?"

"Vastahakoiselta", Paulus vastasi ja katsoi tyttöä myötätuntoisesti. Hän tiesi olevansa märkä ja epämiellyttävä, mutta Lucy näytti siltä, että kaipasi halausta, joten mies yritti vetää tämän varovasti lujaan rutistukseen.
"Kaikki kääntyy vielä parhain päin."

Rutistus tuli tarpeeseen. Lucy kietoi omat kätensä Pauluksen ympärille ja hetken vain nautti siitä tunteesta, kun ei ollut yksin. Ilmeisesti hän oli tehnyt jotakin oikein elämässään, kun oli tutustunut Paulukseen.
"Toivotaan niin", tyttö vastasi ja irrottautui vastahakoisesti halauksesta. "Kiitos", hän kiitti pehmeällä äänellä suupieli ylöspäin värähtäen. Se oli jo askel kohti hymyä, vaikka äärimmäisen pieni sellainen.

Paulus irrotti otteensa Lucyn irrottaessa ja puristi tytön olkaa rohkaisevasti. Optimismi ei tullut hänelle luonnostaan, pettymykset olivat todennäköisempiä, mutta Lucyn ei tarvinnut kuulla murskaaavaa todellisuutta.
"Älä sure", hän vakuutti ja yritti hipaista tytön poskea varovasti.
"Kuule, tuolla saattaa alkaa ukkostaa hetkenä minä hyvänsä. Hookia on parempi juoksuttaa tänään. Jos haluat, minä voin tehdä sen ja sinä voit ratsastaa Miuta."

Hän hymyili aavistuksen surumielisesti, kun Paulus hipaisi hänen poskeaan ja rohkaisi jälleen. Miehen puheet säästä saivat tytön huokaisemaan. Lucy oli ollut niin keskittynyt Ivoryyn, ettei ollut uhrannut ajatustakaan säätilalle tai Hookille. Loistavaa, sekin vielä. Aivoton hevonen voisi repiä hänen olkapäänsä sijoiltaan ja kiskoa häntä pitkin maneesin pohjia. Kuulosti kerrassaan mahtavalta tavalta päättää työpäivä.
"Olet kultainen, mutta Hook on minun vastuullani. Jos sen on kolhittava jotakuta, antaa sen sitten kolhia minua", tyttö huokaisi. Paulus oli aivan liian kiltti tarjoutuessaan vaihtamaan kohteliaan herrasmiehen säikkyyn kaistapäähän.

"Ole kiltti? En jaksaisi katsoa Zoen lärviä yhtään kauempaa kuin on pakko. Hemingway heitti minut jo selästään, luulisi siinä olevan tarpeeksi tälle päivälle", Paulus vetosi. Tuskin maastolenkki kurjassa säässä ja helvetin hylkiön kanssa olisi yhtään parempi, mutta jos hän voisi tarjota Lucylle Hookittoman päivän, hän tekisi sen. Hän saattoi kuvitella, miten avuttomaksi tyttö tunsi itsensä, jos rakasti Ivorya samoin kuin hän Nimbusta.

"Hemingway heitti sinut selästään?" Tyttö kysyi yllättyneenä. Hän olisi halunnut kysyä, mitä oikein oli tapahtunut ja oliko mies kunnossa, mutta se taisi olla täysin turhaa. Paulus oli omasta mielestään aina kunnossa.
"Jos olet ihan varma", Lucy vastasi ääni värähtäen. Hän tunsi olonsa kauheaksi, kun oli niin valmis siirtämään Hookin miehen vastuulle, mutta totuus oli, ettei hän uskonut pystyvänsä hallitsemaan hevosta sitäkään vähää kuin yleensä. Keskittyminen rakoili jo ihan riittämiin avuttomuuden sekaisessa tunnekuohussa, jota hän yritti kovasti työntää sivummalle. Hän ehtisi surra ja sääliä itseään illalla kun makaisi omassa tyhjässä sängyssään. Angus tuskin tulisi hänen viereensä nukkumaan vaan jäisi takkatulen lämpöön.
"Olet todella, todella kiltti."

"Höpö höpö, sinähän tässä kiltti olet", Paulus protestoi ja irvisti nolostuneena.
"Se oli typerää. Hoputin sitä kulkemaan nopeammin, koska se oli niin jähmeä ja vaihdoimme suuntaa lävistäjällä. En keskittynyt kunnolla, se kaarsi toiseen suuntaan ja minä toiseen."

Lucy hymyili ja yritti taputtaa Pauluksen hartiaa kuultuaan tarinan heidän toiminnantäytteisestä suunnanvaihdoksestaan. Voi ratsukkoa.
"Sitä sattuu. Onneksi ei käynyt pahasti", Lucy vastasi pehmeästi. Hän oli pudonnut Hookilta niin monta kertaa, että oli jo seonnut laskuissa, mutta kiipesi kerrasta toiseen uudelleen selkään. Tänään hänen ei tarvitsisi tehdä sitä, kiitos kultaisen Pauluksen.
"Kai sitä pitäisi palata töihin", tyttö pohti ääneen. Hän olisi niin paljon mieluummin jäänyt vaihtamaan Pauluksen kanssa tarinoita mahdollisimman typeristä putoamisista. Kuten siitä, miten hän oli pudonnut sunnuntaina Rainilta, kun irlannincob oli nostanut laukan tavallista reippaammin ja hän oli keskittynyt ihailemaan Chovea.

"Mmm", Paulus huokasi ja raastoi märkiä hiuksiaan taakse. Hiuspompula oli pudonnut, jäänyt kai siihen lätäkköön, mitä Hems väisti ja johon samalla heitti hänet. Hän kaatoi itselleen kupin mustaa kahvia, kulautti sen alas ja ravasi sitten alakertaan tekemään päivätallia. Kun muut lähtisivät maastoon sen jälkeen, hän juoksuttaisi Hookia maneesissa.

Lucy suuntasi tekemään päivätallia mieli edes hiukan keveämpänä Pauluksen rohkaisun johdosta. Kyllä kaikki vielä järjestyisi. Yksi vilkaisu taivaalle kun hän suuntasi hakemaan Miuta sai hänet huokaisemaan raskaasti. Ukkonen olisi pian täällä. Paulusparka. Käyttäytyisipä Hook kerrankin fiksusti, ettei Paulus saisi enää enempää kolhuja. Ehkä ukkonen pitäisi myös Zoen kiireisenä Daran kanssa, niin toinen ei ehtisi keskittyä korjailemaan kaikkia hänen virheitään alentuvalla äänensävyllä. Tyttö taputti mustan orin kaulaa taluttaessaan Fairchildien arvokasta herrasmiestä tallia kohden.

Jamie tuli vastaan tallikäytävällä.
"Hei rusakkoiseni! Hauskaa maastoa", hän toivotti, sillä Papillon oli vielä sairaslomalla ja siten miehen työpäivä jatkuisi Slippersin koulutreenillä.

"Kiitos", Lucy huikkasi tavallista vaisumman hymyn kera. Hän varusti Miun nopeasti ja suuntasi sateeseen. Zoe odotti häntä jo kärsimätön ilme kasvoillaan, vaikka hän oli kuullut Daran lähtevän ulos vain puolta minuuttia aiemmin. Lucy huokaisi hiljaa, nousi Miun selkään ja keskittyi täysin allaan olevaan upeaan hevoseen. Hän ei kuuntelisi Zoen sanoja ja vihjailuja, eikä myöskään antaisi ajatustensa vaeltaa Ivoryyn. Hän nauttisi maastosta, jonka Paulus oli niin ystävällisesti hänelle lahjoittanut tällä herrasmiehellä.
He palasivat läpimärkinä tallille. Dara oli pelleillyt tapansa mukaan ja Zoe oli joutunut tekemään todella töitä aina aika ajoin, jotta ori liikkui oikeaan suuntaan vaaditussa askellajissa. Lucy oli tuntenut helpotusta, sillä ne olivat olleet hetkiä, jolloin Zoe oli unohtanut hänen läsnäolonsa. Hän oli saattanut rentoutua Miun selässä ja taputtaa orin kaulaa hetken hymy huulillaan. Tyttö vei Miun karsinaan ja riisui hevosen nopeasti varusteista. Hän talutti orin pesukarsinalle pestäkseen kuran pois hevosen jaloista. He olivat pitäneet vauhdin rauhallisena huonon sään takia, joten kuraa ei ollut roiskunut joka paikkaan. Pesu hoituisi nopeasti.

Hook kolisteli karsinassaan itäkäytävällä, ja Paulus talutti parhaillaan ruskeaan sadeloimeen verhottua Nimbusta sisään harjaustuokiota varten. Hän veisi sen sitten kiireettömälle, rauhalliselle kävelylle tallin ympäristöön. Hetken hän harkitsi Hillsille soittamista varmistaakseen, että se oli okei. Hän seisautti tamman päätykäytävälle, kun huomasi Miun ja Lucyn itäkäytävän pesupaikalla.
"Miten meni?"

Lucy hymyili Paulukselle.
"Hyvin. Miu oli yhtä herrasmies kuin aina ennenkin", tyttö totesi ja taputti hevosen kaulaa kuin vahvistaakseen sanansa. "Toivottavasti Hook ei ollut ihan kamala." Se tosin taisi olla turha toivo. Ainakin Paulus oli selvinnyt hengissä.
Lucy sulki vesihanan ja tarttui hikiviilaan. Hän kuivasi Miun, loimitti sen ja talutti karsinaan odottamaan hetkeksi. Hevosen olisi paras kuivua ennen kuin sen veisi ulos. Tyttö oli läpimärkä, mutta ei vielä suunnannut talolle lämpimään suihkuun ja vaihtamaan kuivia vaatteita. Hän käveli sen sijaan Pauluksen ja Nimbuksen luokse.
"Nimbus näyttää hienolta", tyttö sanoi pieni hymy huulillaan. Nimbus oli suloisempi kuin tallin muut hevoset yhteensä.

"Totta kai", Paulus vastasi ja taputti ylpeästi tamman kärpäskimoa, märkää kaulaa, "ja Hook ei ollut paha, vähän hermostunut kai vaistotessaan ukkosta. Juoksutin sitä ensin irrallaan, joten ainakin se sai liikuntaa, ja sitten liinassa, kun saimme seuraa." Papillonille palkattu fysioterapeutti kävi kuntouttamassa hevosta päivittäin.
"Vien Nimbuksen kävelemään kohta, nähdään illemmalla?"

"Olet paras", tyttö vastasi kuultuaan Hookin liikutuksesta. Paulus oli kestänyt hevosta ihailtavalla tarmolla.
"Joo, nähdään", Lucy sanoi ja suuntasi itse taloa kohti. Hän ottaisi pitkän, kuuman suihkun ja sen jälkeen pukisi päälleen flanellisen pyjamansa. Hän ei liikkuisi asuintiloilta enää mihinkään, ellei Anguksen rapsuttelua sellaiseksi laskettaisi. Tosin irlanninsusikoira saattaisi hakeutua heidän asuntoonsa itsekin, jolloin hänen ei tarvitsisi kulkea kartanon suurten huoneiden halki etsimässä ihanaa koiraa. Lucy makasi selällään päiväpeiton päällä ja kuunteli tarkkaavaisesti, kuuluisiko koirien kynsien rapinaa, kun Foxy lähestyisi asuintiloja ja aukaisisi ovet muillekin. Ehkä kohta. Tai sitten hän lähtisi etsimään Angusta.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian


Viimeinen muokkaaja, Kirke pvm La Elo 30, 2014 1:39 pm, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   La Elo 30, 2014 1:07 pm

EPÄPÄTEVÄ ELÄINLÄÄKÄRI? - Tiistai, 19. elokuuta, iltapäivä

Hänestä tuntui, että naapurin rouva, joka yleensä oli niin ystävällinen, oli katsonut häntä tänään pitkään ja pudistellut päätään. Hän oli kovasti koettanut vakuuttaa itselleen, että se oli vain harhaluulo. Ei naapurin rouvaa kiinnostanut, mitä hän teki elämällään, eikä häntä kiinnostanut, mitä naapurin rouva ajatteli hänestä.
Silti hän oli kiskonut mustan hupparinsa hupun päähänsä ja peittänyt silmänsä suurilla aurinkolaseilla, vaikka poutaisena elokuun päivänä niille ei varsinaista tarvetta ollutkaan. Hän oli vakuuttanut, että teki sen itsensä takia, mutta tiesi hyvin, miksi peitti kalpeat kasvonsa, punertavat silmänsä ja paljastavat tummat silmänaluset. Hän ei kaivannut enää yhtäkään tuomitsevaa katsetta keneltäkään. Äidin eilispäiväinen saarna oli ollut ihan riittämiin.
Fuego oli jäänyt oven taakse haukkumaan loukkaantuneena, kun ei päässyt mukaan. Syyllisyys painoi mieltä, mutta innokkas koira riehumassa muutoinkin ylienergisen hevosen jaloissa aiheuttaisi vain turhia vaaratilanteita. Ajatus tallille menemisestä sai vatsan kiertymään solmuun. Hän ei halunnut mennä tallille ja nähdä omin silmin, miten taidokkaasti oli taas tuhonnut yhden viattoman luontokappaleen elämän. Jokin pieni ääni hänen päässään huusi, ettei Defyn nykytilanteella ollut mitään tekemistä hänen kanssaan, mutta hän oli taitava hiljentämään äänen ja keskittymään toiseen, synkempään sävyyn, joka muistutti, miten hän oli myynyt hevosen, miten hän oli antanut sen Markin käsiin ja miten hän oli lopulta vastuussa siitä, mitä rakkaalle tammalle oli tehty.

Mutta Lionheart oli seissyt laitumella jo liiankin pitkään. Se tulisi pian langoista läpi kaikesta patoutuneesta energiasta, eikä hän halunnut hevosensa aiheuttavan vaaratilannetta itselleen tai toisille karkaamalla laitumelta, joten hän oli ryhdistäytynyt, kerännyt tyhjät pullot asuntonsa lattialta ja käynyt nukkumaan lähes selvinpäin ollakseen riittävän hyvässä kunnossa nousemaan hevosen selkään seuraavana päivänä. Vaan jokainen askel, joka vei häntä kohti tallia, tuntui entistä vaikeammalta ottaa. Hän muistutti itseään, että oli tehnyt tämän ennenkin. Tosin viimeksi hän oli kiertänyt maastoja lähemmäs viisi tuntia, kun ei ollut löytänyt riittävästi tahdonvoimaa tallille palaamista varten.
Evelyn käveli katse maahan painettuna varustehuoneeseen, nappasi Lionheartin vaaleansinisen riimunnarun mukaan ja suuntasi suurta laidunta kohti. Hän ehti tuskin päästä lankojen sisäpuolelle, kun ori huomasi hänet ja kuuluvasti hirnuen lähti laukkaamaan omistajaansa kohden. Evelyn kohotti kätensä, mutta hevonen ei hidastanut kaukana vaan liukui pysähdyksiin märkää maata omistajansa päälle lennättäen vasta viime hetkillä. Ori tanssahteli epäluuloisesti pää korkealla, kun hän napsautti lukon kiinni ja lähti taluttamaan hevosta portille. Hevonen haistoi sen, mikä ihmiseltä meni ohi ja reagoi siihen. Ori hirnahti hermostuneesti ja viuhtoi hännällään. Evelyn vain nyki riimunnarusta hevosta kävelemään nopeammin. Hän halusi pois tallilta. Mitä nopeammin sen parempi.
"Lähteekö joku maastoon?" Hän huikkasi tallikäytävällä kulkiessaan Lionheartin kanssa orin karsinaa kohti. Äänestä puuttui tavanomainen keveys ja hyväntuulisuus, sillä Evelyn kuulosti lähinnä turralta ja väsyneeltä, mutta nainen kieltäytyi ajattelemasta sitä. Hän tiesi olevansa erittäin huonoa seuraa, mutta halusi siitä huolimatta maastoseuraa varsin itsekkäistä syistä; hänen olisi pakko palata tallille, kun seura haluaisi palata, eikä hän voisi jäädä kiertelemään maita ja mantuja loppupäiväksi. Hevosen korvat kääntyilivät, kun se koetti järkeillä, miten tämän omituisen kaksijalkaisen kanssa tuli toimia. Missä oli Lionheartin naurava kaksijalkainen, joka jakeli herkkuja ja rapsutuksia?

"Minä", vastasi vain aavistuksen laiskasti naukaiseva ääni tammakäytävän pesukarsinasta, missä musta, sukkajalkainen täysiverinen steppasi edestakaisin kuin jumiin jäänyt vieterilelu. Olivia lätkäisi sitä kumisualla kylkeen, kun tamman takapuoli oli lytätä hänet vasten metallista sermitankoa, mutta sen vaikutus oli lyhytaikainen. Ei ollut hänen syytään, jos hevonen oli kuumaverinen ja täynnä menohaluja. Ehkä hän ei ollut käynyt ratsastamassa hetkeen, mutta mitä sitten? Kyllä hevonen sai liikuntaa laitumellakin. Jokilaitumen tammalaumahan paineli aina edestakaisin. Hän oli kyllä käynyt tallilla melkein joka päivä, koska äiti pakotti ja nalkutti nalkuttamistaan - tai ainakin lähtenyt ratsastushousut jalassa oikeaan suuntaan ja ehkä vaihtanut sitten näkymättömissä vaatteita ja lähtenyt Nikin ja Mercedeksen kanssa ulos. Kyllä hevonen pärjäsi, kun edes karsinaa ei tarvinnut siivota. Luojan kiitos.
"Lopeta nyt, hiton luupää", hän manasi korskuvalle tammalle, joka puhisi sieraimet suurina ja kuopi mustaa muovimattoa. Miksi hän olikin saanut näin paksukalloisen hevosen. Tyttö pyöräytti silmiään, huiskaisi räikeänpinkkiä, aavistuksen surullista ponihäntää, kuten näki Nikin tekevän, ja harppoi hakemaan Sillyn varusteet, tänään vaaleanpunaisella huovalla ja saman sarjan suojilla, koska pintelit olivat niitä varten, joilla ei ollut elämää. Äiti oli taas niin ketun pihi, ettei hän voinut saada edes oransseja suojia. Luoja. Silly nosteli päätään ja huitaisi takajalallaan, kun hän runttasi satulavyötä kireämmälle.
"Lopeta, läski", tyttö komensi ja kirosi kuin merimies, kun täysiverinen ei suostunut pitämään päätään paikalla, jotta hän saisi suitset sen päähän, ja sitten vielä tallasi hänen varpailleen.
"Homo." Olivia nykäisi ohjat kaulalta, irrotti hevosen kiinnikkeistä ja talutti sen sitten ulos. Tai tuli talutetuksi, sillä typerä hevonen hyppeli sivuttain ja tunki hänen päälleen.

Evelyn ei suonut ajatustakaan tytölle, joka oli lupautunut seuraksi. Hän oli varmasti kuullut tytön nimen, hevosen nimen ja nähnytkin parivaljakon aiemmin, mutta ei jaksanut muistella sellaisia. Epävarma ori hänen talutuksessaan vaati huomiota pysähtymällä keskelle käytävää. Evelyn nykäisi hevosen riimua terävästi ja korskahtaen hevonen tanssahteli hänen perässään orikäytävän pesukarsinaan. Se kelpaisi loistavasti varustamista varten. Hän liikkui hitaasti, eikä oikein edes keskittynyt puuhaansa, minkä huomasi siinä vaiheessa, kun puhdisti samaa kaviota toiseen kertaan.
"Seiso nyt", Evelyn huokaisi hiljaa, kun ori tanssahteli sivuttain ja korskui epävarmana. Se ihmetteli omistajansa käytöstä, eikä tiennyt, mitä siltä odotettiin, kun ihminen tuntui olevan itsekin aivan muissa maailmoissa. Herkkä hevonen kaipasi ohjaavaa, vakaata kättä, joka kertoi sille, mitä tehdä. Evelynin aavistuksen vapisevat sormet, jotka tappelivat suitsien solkia kiinni, olivat kaikkea muuta kuin mihin hevonen oli tottunut. Hän laittoi vaaleansiniset suojat hevosensa jalkoihin ja lähti sitten taluttamaan ratsuaan ulos tallista. Musta satula kiilteli puhtaana kun hän laski jalustimet alas ja nousi vaivattomasti hevosensa selkään, kiristi vyön ja keräsi ohjat käsiinsä. Lionheart seisoi paikoillaan käännellen korviaan epävarmana.
"Minne haluat mennä?" Evelyn pakottautui kysymään Olivialta, vaikka juuri sillä hetkellä keskustelu ei olisi kiinnostanut häntä lainkaan. Hänelle oli aivan sama, minne maastoretki suuntautuisi, hän oli jo kiertänyt kaikki lähimmät maastolenkit moneen kertaan. Kunhan Lionheart saisi purkaa energiaansa, hän olisi hoitanut hommansa ja voisi palata kotiin.

"Maastoon", Olivia vastasi silmiään pyöräyttäen ja yritti estää Sillyä peruuttamasta päin kirjavaa hevosta. Miksi hän oli idioottien ympäröimä?
"Vaikka maastoesteille", hän jatkoi paukauttaen tamman mustia kylkiä jaloillaan. Se hyppäsi ravissa eteenpäin, ja tyttö istui satulaan pidätellen päätään ylös nakkaavaa tammaa ärtyneenä. Luoja Silly oli rasittavalla päällä. Se hipsutti pikkuisin, korkein askelin, jotka heittivät häntä epämukavasti ja puski koko ajan kädelle, mutta kuolaimen ottaessa vastaan työnsi korvansa Olivian suuhun ja painoi selkäänsä pois tytön alta.

Evelyn ei vaivautunut vastaamaan mitään. Maastoesteille siis. Ainakin Lionheart voisi nauttia tästä liikutuksesta. Nainen kannusti orin tamman perään. Hevonen liikkui jännittyneesti, mikä heijastui heti askellajiin, joka oli tavallisesti niin mukava istuttava. Onneksi hänellä oli satula. Ori kulki pää korkealla kuin odottaen, koska maailma räjähtäisi. Ainakin siltä jännittynyt hevonen tuntui selkään. Ehkä Evelyn vain liioitteli, mutta niin tai näin, hevonen oli kaukana siitä ihanasta orista, jolla hän oli tottunut ratsastamaan, eikä siitä voinut syyttää ketään muuta kuin häntä itseään. Energinen hevonen halusi liikkua eteenpäin, sen Evelyn tiesi, mutta ori ei luottanut ratsastajaansa tarpeeksi ravatakseen rennoin ja innokkain askelin. Heidän yhteistyössään ei tällä hetkellä ollut kehumista, mutta onneksi mukana ei ollut koulutuomareita.

Silly kulki edellä. Tamma oli ehtinyt tuskin kesälaidunten välissä kulkevalle metsäpolulle, kun alkoi nähdä mörköjä kuin trippaillen. Se pörisi silmänvalkuaiset vilkkuen ja hypähteli sivuttain, mistä siirtyi loikkaamaan eteenpäin Olivian terävästä pohkeesta ja sitten peruutti muutaman askeleen ohjan nykäistessä vaativasti. Teinityttö kirosi kuin paraskin merimies, kun tamma venkoili ja onnistui peruuttamaan takapuolensa suoraan päin naksuvaa sähköpaimenta. Se hyppäsi vinkaisten eteenpäin sähköiskusta, pukitti ja oli pudota turvalleen hypellessään ohjaa vastaan.
"Voi vitun saatanan idiootti", tyttö mutisi sahatessaan ohjalla hevosta pysymään nykivässä käynnissä. Onneksi he pääsisivät kohta avoimempaan nummimaastoon ja kana-aivo voisi vähän purkaa virtaa.

Evelyn havahtui seuraamaan toista ratsukkoa, kun Olivialla selkeästi oli ongelmia hevosensa kanssa. Nainen katseli tummien aurinkolasiensa läpi tytön taistelua hevosen kanssa eikä voinut olla värähtämättä, kun näki, miten kovakätisesti tyttö ratsasti hevostaan. Hänen teki mieli sanoa vaikka mitä, mutta ei loppujen lopuksi saanut sanottua yhtään mitään. Kuka hän oli ketään neuvomaan? Hänestä ei ollut näyttämään esimerkkiä. Hän taputti hiljaa orinsa kaulaa, mutta yksi pieni liike ei maagisesti rentouttanut jännittyneitä lihaksia. Ehkä kunnon laukka tekisi sen, mihin vastuuton omistaja ei pystynyt.

Silly höristi korviaan, kun puiden lomasta tulvi kesyttömän, kumpuilevan nummen kanervainen tuoksu. Olivia hölläsi ohjaa ja vilkaisi kai jonkinlaista emoa leikkivää tätiä seurassaan muistaessaan tämän läsnäolon. Silly pyrähti raviin, ja tyttö kevensi hetken, mutta askellajin käydessä turhan nopeaksi siihenkään, istui satulaan, nojasi aavistuksen taakse ja napautti laukka-avut. Musta täysiveritamma hyppäsi laukkaan, jonka Olivia antoi muuttua neliksi. Hän nousi kevyeen istuntaan helpottuneena siitä, ettei joutunut tappelemaan hevosen kanssa - ja että pääsisi nopeammin kotiin. Nikki oli luvannut, että tänään he oikeasti hakisivat hänet mukaan, kun lähtisivät illalla Newcastleen. Mercedes oli varmasti syöttänyt Nikille ties mitä paskaa hänestä, ja siksi he tekivät hänelle niin usein oharit, mutta nyt hän oli viettänyt tolkuttomasti aikaa Nikin kanssa ja todistanut olevansa cool. Ei siis ollut syytä, miksi häntä ei otettaisi mukaan. Tamma venytti askeltaan ja kaulaansa helpottuneena ohjan tuomasta vapaudesta ja mahdollisuudesta purkaa patoutunutta energiaa.

Evelyn antoi orin ravata pitkin askelin tamman perässä helpottuneena siitä, ettei Olivia tuntunut edes odottavan minkäänlaista keskustelua. Hän nosti laukan Sillyn perässä ja antoi hevosensa vaihtaa neliin sujuvasti. Siro nainen nousi kevyeen istuntaan ja antoi orilleen ohjaa. Kullanhohtoinen hevonen venytti askeltaan ja tuntui hetkeksi unohtavan epävarmuutensa ratsastajastaan, kun sai luvan laukata niin lujaa kuin jalat kantoivat. Evelyn ohjasi orinsa tamman rinnalle, mutta jätti reilusti väliä. Hän ei kaivannut potkuja puolin tai toisin kumartuessaan matalaksi orin kaulan ylle. Yleensä hän kannusti hevostaan tai nauroi tuuleen, mutta tänään kasvot olivat ilmeettömät ja suurimmalta osin kypärän lipan tai aurinkolasien peittämät. Valkea harja piiskasi kasvoja, mutta Evelyn ei välittänyt antaessaan hevoselle enemmän ohjaa. Juoksisi nyt vain energiansa loppuun, niin hän voisi edes hetkeksi päästä eroon hevosen huonon liikutuksen aiheuttamasta syyllisyydestä. Orin kullanhohtoiset korvat painuivat luimuun, kun hevonen keksi kilpailijansa. Hevosen neli oli tasaista ja vaivatonta, kun ori venytti askeltaan entistä pidemmäksi haastaakseen mustan tamman.

Pelle tunki rinnalle, ja Silly tykitti lujempaa korvat niskaan painuen. Olivia mulkaisi viileästi teinilaseja pitävää täti-ihmistä ja pidätti sitten vastahakoista hevostaan, ennen kuin se kuluttaisi itsensä loppuun tuollaisen lehmän kanssa kilpaillessa. Hevonen rikkoi askeleensa ja pudotti laukalle pää pystyssä ja korviaan käännellen.
"Jos oli niin kiire, voi sanoa eikä vain alkaa kirittää. Vitun amatööri", hän haukahti toiselle ratsastajalle leuka haastavasti pystyssä.

Evelyn vilkaisi toisen ratsukon suuntaan, kun musta hevonen alkoi hidastaa tahtia, mutta ei pidättänyt oriaan. Olivian solvaukset eivät aiheuttaneet mitään reaktiota hänessä. Siinäpähän aukoi päätään, jos halusi. Pieni tyttö ei keksisi mitään sellaista, mitä hän ei olisi jo kuullut. Vasta annettuaan orin nelistää muutaman sadan metrin päähän, istui hän satulaan ja pidätti hevosen vastentahtoisesti raviin. Kullanhohtoinen ori pukitti protestiksi. Se olisi mielellään vain juossut juoksemistaan, ja hetken Evelyn pohti, pitäisikö hänen vain päästää hevonen toteuttamaan mielihalujaan. Vaan ei hän juoksemalla ajatuksiaan karkuun pääsisi, joten turha kuluttaa kullanhohtoista hevosta loppuun. Hän teki muutaman suuren ympyrän ravissa odottaessaan seuralaistaan, jonka mukaan pyytäminen vaikutti hetki hetkeltä huonommalta idealta.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian


Viimeinen muokkaaja, Kirke pvm La Elo 30, 2014 2:07 pm, muokattu 4 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   La Elo 30, 2014 1:08 pm

Olivia näytti keskisormea loittonevalle selälle, ja käänsi Sillyn ympäri. Hän mitään vitun teinipellejä alkaisi katselemaan. Luulisi, että aikuinen olisi jo hankkinut aivot. Tyttö heilautti ponihäntäänsä ja maiskautti Sillyn raviin. Hän voisi yhtä hyvin käydä omalla lenkillä tai viedä hevosen takaisin laitumelle ja lähteä hyvissäajoin valmistautumaan iltaa varten: Paulkin saattoi olla tulossa, ja jos niin, hän halusi näyttää hyvältä. Kypsältä ja kokeneelta. Ei miltään pikkukakaralta. Silly harasi vastaan, koska olisi halunnut pysyä lajitoverin seurassa, mutta ratsastajan tahto oli vahvempi ja kiemurteleva hevonen ravata hölkkäsi tallia kohti.

Evelyn katsoi mustan tamman suuntaan ja pohti, olisiko tytön kiinniottaminen sen arvoista. No ei todellakaan. He pärjäisivät kahdestaan orin kanssa vallan mainiosti, vaan voisikohan samaa sanoa tytöstä ja mustasta tammasta?
"Ei ole minun ongelmani", nainen mutisi itsekseen ja käänsi Lionheartin jatkamaan matkaa alkuperäiseen suuntaan nummien halki rauhallisessa ravissa. Ori liikkui jo rennommalla askeleella, mutta korkealla kannateltu pää kertoi siitä, ettei hevonen ollut yhtä rento ja luottavainen kuin yleensä.
"Anteeksi", Evelyn huokaisi hevoselle kumartuessaan rapsuttamaan orin niskaa. Hevonen hörisi pehmeästi. Hän tulkitsi sen tarkoittavan, ettei ori kantanut kaunaa.

Vähitellen metsäpolulle siirtyvä Olivia otti ohjat yhteen käteen pidäteltyään hevosen reippaaseen, hypähtelevään käyntiin, jotta saattoi kaivaa älypuhelimen taskustaan. Viestin merkkiääni sai hänen sydämensä aina hypähtämään vatsaa kouristavasta tunteesta, jonka hän oletti olevan iloa. Kai se tuntui vähän kylmältä, pitkäkyntiseltä kädeltä puhkomassa sisuskaluja. Hänen suutaan kuivasi, kun hän avasi Mercedekseltä tulleen viestin. Vai niin. Ei häntä haettaisikaan mukaan. Auto oli "rikki" ja he pääsisivät jonkun muun kyydillä, jossa ei ollut "tilaa". Olisi kai pitänyt arvata. Hontelon tytön ryhti lysähti, ja hän keskittyi setvimään Sillyn harjaa ärsyttävästi sumenneessa maailmassa. Ehkä hän veisi hevosen sitten pidemmälle lenkille. He voisivat jatkaa tallille johtavaa tietä ja katsoa, minne nenä veisi. Vatsassa myllersi, kun hän ajatteli, mitä Mercedes juoruilisi taas hänestä. Miksi hänen täytyi olla vasta 13? Se oli epäreilua. Jos he olisivat edes asuneet jossain muualla kuin täällä peräkorvessa, hän ei olisi ollut riippuvainen ystäviensä suopeudesta.

Nainen uppoutui ajatuksiinsa ravatessaan mutkittelevaa polkua pitkin nummien halki metsän rajaa kohti. Hän koetti keskittyä hevoseensa ja tarjota sille orin ansaitsemaa ratsastusta, mutta ajatukset harhailivat eikä siitä tullut yhtään mitään. Niinpä he jatkoivat tasaisessa ravissa kumpikin yhtä epävarmana kaikesta. Lionheartin sivuaskeleet puskan kohdalla eivät saaneet naista edes korjaamaan hevosta, vaan ori saattoi jatkaa kiemurrellen pehmeäpohjaisella polulla, joka vaimensi kavioiden äänet. Hänen todella pitäisi ryhdistäytyä, mutta tummanruunikko tamma tunki ajatuksiin joka kerta kun hän vähiten sitä odotti. Hevonen oli katsonut häntä pelolla ja aggressiivisuudella, jota hän ei ollut ikinä yhdistänyt tammaansa silloin, kun oli jakanut elämänsä hevosen kanssa.
Lionheartin innokas hörähdys sai Evelynin valpastumaan ja kohottamaan aurinkolasien suojaaman katseensa orin korvien välistä eteenpäin. Mitäköhän hevonen tällä kertaa kuvitteli näkevänsä? Hän istui syvälle satulaan ja pidätti ratsunsa käyntiin kasvot ilmeettöminä. Hän ei halunnut joutua kävelemään täältä tallille vain, koska ori säikähtäisi jotakin ja hän ei olisi varuillaan.

Puska rasahti uudelleen, ja metsiköstä kuului rytinää. Sitten jyminää. Ja kahdeksan hevosen lauma rynni näkyviin puiden lomasta, osa korvat hörössä ja leikkisällä riemulla pukitellen, osa silmät pyörien ja paniikissa rynnien. Jättiläismäinen, neonpinkki lihavuori oli ensin kärjessä, mutta jäi sitten muista vatsansa takia. Pinkeään onesie-loimeen puettu Romeo näykki muita ympärillään, mikä sai ötökkäloimessa alienilta näyttävän Hookin hyppimään vauhkona neliin ja Ivoryn seuraamaan sydänystäväänsä; kullanhohtoinen Socks oletti hippaleikin alkaneen ja pyyhälsi vauhtiin kohti Lionheart-kaveria, tummanpapurikko Paddy Blue seurasi orin rinnalla, pieni kimo Aleksei ei halunnut jäädä jälkeen, musta arabialainen esitteli akrobaattisia liikkeitä ja appaloosankirjava Arizona pysytteli tutun hevosen hännässä kiinni, vaikka oli saada kaviosta. Hevoset saavuttivat muutamassa sekunnissa Lionheartin, jota Socks tervehti hyppäämällä varsamaisesti pystyyn ja yrittäen työntää turpaansa kiinni kaverin turpaan ja kirjava hevospyörremyrsky valmistautui jatkamaan matkaa.

Evelyn ei ollut uskoa silmiään. Oliko hän erehtynyt ottamaan aspiriinin sijasta jotain vahvempaa ainetta, joka sai hänet näkemään hallusinaatioita? Eivät hevoset voineet olla täällä! Vaan kyllä olivat, jos Lionheartin innokkaasta hörinästä saattoi mitään päätellä, kun ori tervehti kavereitaan ja töni turvallaan Socksia.
"Mitä ihmettä te teette täällä?" Evelyn sanoi ääneen Lionheartin pyöriessä paikallaan voidakseen seurata ympärillä pyöriviä hevosia. Ori lähtisi muiden mukaan, eikä yksi hentoinen ratsastaja sitä estäisi, joten Evelyn takertui toisella kädellään valkeaan harjaan ja kaivoi kännykän taskustaan. Hän soittaisi tallille kertoakseen hevosista, ihan vain siltä varalta että kukaan ei ollut vielä huomannut mittaamattoman arvokkaiden kilparatsujen painelleen omille teilleen. Miten hevoset olivat päässeet irti? Hän koetti pidätellä Lionheartia yhdellä kädellä tapellessaan puhelimensa kanssa, mutta lauman kaoottinen energia sai hevosen nousemaan takajaloilleen ja ryntäämään hallitsemattomaan neliin muiden mukana Socksia kirittäen.

Socks heitteli päätään, pukitteli ja telmi Lionheartin kanssa kiitäen täyteen neliin. Paddy seurasi orin perässä, Romeo puuskutti jonkin matkaa jäljessä ja kirjava hevoslauma ympäröi ratsukon. Ivory oli kompastua kaninkoloon metsikössä ja törmäsi Hookiin, joka loikkasi eteenpäin ja suisti Aleksein päin Lionheartin lautasta.

Paniikki nosti päätään, kun hevoslauma ympäröi hänet. Jos hän muisti yhden opetuksen lapsuudestaan, se oli se, ettei karjalauman ympäröimäksi saanut koskaan jäädä. Aina piti olla yksi suunta, mistä pääsi pois. Nyt sellaista suuntaa ei ollut, kun hevoset painoivat hallitsemattomalla vauhdilla eteenpäin. Evelyn tarkertui orin harjaan molemmin käsin sujautettuaan ensin puhelimensa taskuun. Hän tarvitsisi molempia käsiään, jos halusi pysyä kyydissä, eikä putoaminen lauman keskelle ollut vaihtoehto. Ori sotkeutui jalkoihinsa tultuaan tönäistyksi ja hetken Evelyn oli varma, ettei hevonen saisi epätasaista askellustaan korjattua, mutta luojan kiitos ori löysi uudelleen rytmin kaatumatta turvalleen. Hevonen tuntui unohtaneen ratsastajansa kokonaan Evelynin koettaessa etsiä ratkaisua tilanteeseen, joka vaikutti toivottomalta. Hän ei halunnut antaa hevosten juosta siihen asti että ne väsyisivät: joukossa oli kovakuntoisia kenttäratsuja, joille parinkymmenen kilometrin laukka olisi vain alkulämmittelyä. Hän huomasi jälleen kerran pohtivansa, miten hevoset olivat päässeet irti. Keskity, Evelyn, keskity. Tärkeintä olisi saada nelijalkaiset takaisin tallille.

Tallilla vallitsi kaaos. Effie oli istahtanut hetkeksi uuteen työpaikkaansa toimistossa, sillä Maybe oli niin luonteva ja kokenut hevosten kanssa, ettei tarvinnut häntä vahtimaan jokaista liikettään. Hän oli tuskin ehtinyt istahtaa mukavaan, punaiseen tuoliin, kun tajusi jonkin piipittävän tietokoneella ja näytön herätettyään hän tunsi ikävän muljahduksen vatsassaan. Miksi läntisen orilaitumen sähköt olivat poissa päältä? Hän oli lähtenyt hölkällä tallikerrokseen ja juossut sitten satunnaisten orien asuttamien tarhojen lomasta kohti laidunta tarkastamaan tilannetta. Portti oli kiinni. Hän pujottautui laitumelle, vaikka koki sen aina kamalan itsetuhoiseksi ajatukseksi, sillä iso hevoslauma saattaisi helposti talloa ihmisen jalkoihinsa. Hevosia ei näkynyt, aita ei naksunut. Hän huhuili ja vihelsi ja maiskutti ja maanitteli, mutta hevosia ei näkynyt. Portin tienoilla oli kavionpainaumia kosteassa maassa ja muutama lantakasa vähän kauempana (laitumet pitäisi siivota paremmin!), mutta ei yhtään hevosta. Laidun oli tietenkin pienen valtion kokoinen, joten hevoset saattoivat olla toisessa päässä tai metsän suojassa, mutta miksi sähköt olisivat poissa? Nainen pisti juoksuksi. Hänen keuhkojaan pakotti ja polvet tutisivat siinä vaiheessa, kun hän löysi vihdoin metsiköstä syyn sähkövikaan: aita oli maassa useamman tolpan kohdalta. Sähköpaimen oli poikki, kaksi tolppaa nurin ja kaksi lisää retkottivat vinossa. Kavionpainaumia, vauhdikkaiden askelten ja hyppyjen jälkiä, näkyi runsaasti sekä aidan sisä- että ulkopuolella. Paniikki sai Effien sydämen hakkaamaan ylikierroksilla. Mitä helkkaria oli tapahtunut?! Hän soitti tallille ja lähti seuraamaan hevosten jälkiä; joku poimisi hänet kyytiin, kun reitit osuisivat yhteen. Veri kohisi korvissa ja maistui suussa, mutta hän ei voinut pysähtyä. Socks oli poissa - Paddy Blue oli poissa - Henrietan, Pipan ja Katerinan kilpahevoset olivat poissa. Tämä oli epätodellista. Kamir lähtisi etsimään tallin nelivedolla; Paulus ja pari muuta tallityöntekijää hevosin ja koirin. He löytäisivät hevoset. Heidän olisi pakko.

Lionheartin juostessa edes hetken tasaisesti, Evelyn uskaltautui siirtämään ohjat toiseen käteensä ja kaivamaan puhelinta toisella. Nainen pujotti älypuhelimen korvalleen kypärän remmien ja posken välistä, piti puhelinta hartialla paikallaan ja tarttui jälleen ohjiin kaksin käsin puhelimen soittaessa vuorotellen kaikkien tallin työntekijöiden numeroita lävitse, kunnes joku vastaisi. Hevoslauma tuntui ottavan suunnan asuttamattomia nummia kohden, mikä oli siinä mielessä hyvä valinta, ettei suuri lauma ainakaan syöksyisi keskelle vilkasta liikennettä, mutta nummilta niiden kiinnisaaminen olisi työn ja tuskan takana, jos lauma hajoaisi joka suuntaan. Onneksi hevoset olivat sen verran laumaeläimiä, ettei ensimmäinen reaktio ollut lähteä jokaiseen tunnettuun ilmansuuntaan, vaikka juuri nyt Evelyn olisi mielellään päässyt pois lauman puristuksista. Socksin kullanhohtoinen kylki seilasi välillä niin lähelle, että hän saattoi koskettaa hevosta kenkänsä kärjellä, eikä hän mielellään jäisi puristuksiin hevosten väliin.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian


Viimeinen muokkaaja, Kirke pvm La Elo 30, 2014 1:41 pm, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   La Elo 30, 2014 1:37 pm

Effie vastasi hengästyneenä tallin matkapuhelimeen.

"Ruunalauma on nummilla", Evelyn sanoi turhia tervehtimättä. Hän puhui kuuluvalla äänellä tuulen suhistessa ympärillä ja hevosten kavioiden hakatessa maata jyminällä. "Suunta on aika lailla pohjoiseen. Montako niitä pitäisi olla?"

"Laitumella oli kahdeksan hevosta", Effie vastasi rahisevien henkäysten välistä eikä tiennyt olisiko kauhuissaan vai helpottunut, että hevosten sijainti oli selvillä, "aita on nurin. Olemme niiden perässä."

Evelyn oli hetken hiljaa laskiessaan hevosten selkiä.
"Kahdeksan on täällä", nainen totesi saatuaan laskutoimituksensa päätökseen. "Ne nelistävät vielä yhtenä laumana, mutta en tiedä kuinka kauan Romeo pysyy mukana." Musta hevonen roikkui lauman hännillä eikä ollut ollenkaan niin eloisa kuin pukitteleva Socks. "Voin koettaa ohjata niitä maastoesterataa kohden, jos pääsette sinne helpommin autolla."

Se oli helpotus: ainakin kaikki hevoset oli vielä yhdessä.
"Olemme tulossa", Effie raakkui, "ilmoitan suunnan muille." Hän lopetti puhelun, ja soitti muille. Kamir käänsi auton ja lähti ajamaan kohti maastoesterataa; Paulus tyrkkäsi Hemingwayn ohjat Lucylle ilmoitettuaan tallipihalla valmistautuvalle etsintäpartiolle Effien uutiset ja juoksi hevosrekan luo. Maybe oli heilauttanut itsensä Pradan satulaan, koonnut pahantuulisen ponimummon alleen ja katsahti odottavasti pienentynyttä seuruetta: miten jännittävä toinen työpäivä!

Evelyn yritti livauttaa puhelimen taskuunsa, mutta Lionheart pukitti railakkaasti ja nainen horjahti selässä, päästäen vaistomaisesti irti puhelimesta voidakseen tarttua kaksin käsin ohjiin. Hyödytön kapistus putosi maahan eikä hän jäänyt sitä murehtimaan koettaessaan kääntää hevostaan maastoesteitä kohden. Ori valui hitaasti lähemmäs Alekseita, joka väisti hitaasti sivummalle ja niin lauma lähti kääntymään laajalla kaarella maastoesterataa kohden. Evelyn koetti hidastaa hevosensa menoa, mutta se oli turha toivo - ori repäisi ohjat ratsastajansa kädestä, puri kiinni kuolaimeen ja painoi eteenpäin kuin radalle päästetty laukkaratsu.
Lucy ojensi Hemingwayn ohjat edelleen Zoelle, joka katsoi häntä hetken epäuskoisena ennen kuin nousi lempeän jättiläisen selkään. Lucy heilautti itsensä Rainin selkään ja kannusti hevosen ravissa pois tallipihalta Zoen ja Hemingwayn perässä. Sawyer oli kiivennyt hevosrekan kyytiin. Ehkä hänestä voisi olla apua edes siinä, kun hevosia talutettaisiin, vaikka hänestä ei ollut leikkimään cowboyta ratsailla. Heti kun polku leveni tarhojen jäätyä taakse, Zoe kannusti laiskan ratsunsa laukkaan. Muutama napautus raipalla sai tallin maastovarmimman hevosen kirimään tahtinsa reippaaseen laukkaan, jolla matka maastoesteille taittuisi näppärästi eikä Pradakaan jäisi jälkeen. Naisen mieltä kaihersi huoli. Paddy oli tuolla jossakin, juoksi irtonaisena ja oli jatkuvassa vaarassa loukata itsensä. Hän kannusti Hemingwayta juoksemaan lujempaa. Hän ei ikinä antaisi itselleen anteeksi, jos Paddylle kävisi jotakin. Hän piti neuroottisesta ruunasta.

"Äpäp", Maybe komensi värikkäällä painokkuudella vastahakoista ponia useampaan otteeseen, kun se yritti painaa päänsä ruohoon, kiepahtaa takaisin tallia kohten tai hidastella. Hän piti punaisen ponitamman pohkeiden välissä, tuntumalla ja kurissa ja nuhteessa teräksisellä tahdonvoimalla. Poni nakkeli päätään korvat luimussa, mutta ravasi muiden perässä ja nosti sitten laukan. Maybe naurahti erikoisella, kehräävällä nuotilla, taputti ponin kaulaa ja kehui sitä ääni vakuuttavaa innostusta pulputen. Hän kannusti mummoa pidentämään askeltaan, jotta he pysyivät paremmin kahden muun hevosen tahdissa. Ilmeisesti hevosia oli irti. Ehkä hänenkin pitäisi näyttää vakavampaa naamaa, kuten seuralaiset. Mutta tämä oli toinen kerta, kun hän pääsi hevosen selkään ja ensimmäinen kerta maastossa - ja Prada oli ihana. Poni oli aivan kuin China.

Lucy ei tuntenut paniikkia, joka mylläsi Zoen mielessä, eikä innostusta, joka kuului Mayben äänestä. Hän hermoili, mutta ei edes hevosten puolesta, kuten olisi kuulunut, vaan itsensä takia. Hän ei tiennyt, mitä teki tässä porukassa. Hän ei saisi muita hevosia kiinni kuin kultaisen Ivoryn, mikäli ruuna haluaisi antaa kiinni. Maybe ja Zoe osasivat; Zoe sai laiskan ruunan johtamaan heitä reippaassa tahdissa ja Maybe sai jääräpäisen ponimummon laukkaamaan pitkällä askeleella ilman ruohomättäiden luona tehtäviä pysähdyksiä. Hän ei olisi pystynyt kumpaankaan. Olisiko hänen pitänyt huolestua Ivorysta? Ei, ruuna pitäisi itsestään huolen. Se oli ehkä kömpelö, mutta se ei ollut samanlainen rämäpää kuin vaikka Socks, joka voisi hyvinkin juosta läpi piikkipensaasta silkkaa huomaamattomuuttaan keskittyessään pukittelemaan.
Zoe vilkaisi olkansa yli muita. Ainakin muut olivat vielä mukana. Hemingway tuntui vasta heräilevän laukkaamaan, mutta ainakaan hänen ei enää tarvinnut ratsastaa jokaista askelta istunnalla eteen. Paniikki valtasi yhä enemmän alaa mielestä. Entä jos Paddy oli eronnut muusta laumasta? Entä jos Paddy lähtisi omille teilleen eikä sitä löytyisi? Entä jos Paddy oli kaatunut ja katkaissut jalkansa? Entä jos… kauhuskenaarioille ei tuntunut tulevan loppua, joten nainen vilkuili ympärilleen koettaessaan paikallistaa hevoslauman, joka saapuisi jostakin etuvasemmalta, jos saapuisi. Ohjeet olivat kuulostaneet aikamoiselta jossittelulta. Joko muut olivat ehtineet maastoesteradalle? Nainen vilkuili ympärilleen koettaessaan nähdä jotakin merkkiä siitä, että autolla saapuneet olivat jo paikalla hidastaessaan Hemingwayn raviin.

Neliveto oli jättänyt syvät urat kosteaan maahan kaarrettuaan Derbykentän laidan ulkopuolta kohti suuntaa, josta hevoset saattaisivat olla tulossa. Kamir oli noussut autosta ja katseli kiikareilla oikeaan suuntaan. Hevosrekkaa ei näkynyt vielä eikä sillä pääsisikään kovin lähelle, sillä painavaa autoa ei ollut tarkoitettu nummiajoon. Kamir saattoi nähdä Effien pienen hahmon juoksemassa suuntaansa takavasemmalta. Maybe hykersi hiljaa, sillä matkalla maastoesteille he olivat joutuneet ylittämään matalan joen ja vanhan kivimuurin, ja Prada oli lentänyt yli molemmista. Taivas hän oli ikävöinyt hyppäämistä ja maastoratsastusta, etenkin molempia yhdessä. Hän oli rakentanut Mooresideen oman maastoesteradan Chinalle ja käyttänyt mielikuvitusta: matalat puunrangat ja vanhat tynnyrit eivät aivan näyttäneet kansainvälisten kenttäkisojen esteiltä, mutta ne olivat saaneet kelvata. Hän seisoi jalustimilla ponin nelistäessä korvat luimussa ja häntä putkella ja tähyili kumpujen yli, jos näkisi vilahduksen Rosings Parkin maastoesteradasta. Hän oli kuullut sen olevan upea. Hän pidätti ponin kiitävään raviin, kun johtava ratsukko hidasti vauhtia, ja istahti melkein pettyneenä satulaan, sillä ei nähnyt esteitä, vain tasaisen nurmikentän kauempana.

Zoe ohjasi ravaavaa Hemingwayta Kamiria kohden samalla kun piti katseensa samassa suunnassa kuin tallimestari. Hevosia ei ilmeisesti vielä näkynyt, kun tallimestari seisoi niin maltillisesti paikallaan. Hän hyppäsi alas selästä ja lykkäsi ohjat Rainin selässä istuvalle Lucylle suunnatessaan autolle. Hän nappasi mukaan kaksi pitkää liinaa. Olisi turha yrittää ottaa yksittäisiä hevosia kiinni, jos ne saapuisivat nelistäen.
"Maybe, oletko ennen ollut ottamassa karannutta laumaa kiinni?" Zoe kysäisi aukaistessaan huolellisesti rullatut liinat. Hän ei edes vaivautunut kysymään Lucylta, koska tiesi jo vastauksen: tyttö ei ollut ikinä tehnyt yhtään mitään.

"En ole", Maybe vastasi reippaasti. Hän oli pyydystänyt karkuteillä olevia lampaita lukemattomia kertoja, samoin yksittäisiä hevosia, mutta kokonaista laumaa ei vielä koskaan. Hän heitti jalkansa satulan kaaren yli ja pudottautui ravista jaloilleen, hölkkäsi hevosen vierellä pidättäen sen käyntiin ja heilautti ponin ohjat kirjavan tinkerin selässä istuvalle Lucylle, ennen kuin juoksi Hemingwaylla ratsastaneen naisen perään. Hän ei ollut varma tämän nimestä, sillä muiden työntekijöiden keskuudessa liikkui epäonnisia lempinimiä.
"Kerro vain, mitä haluat minun tekevän."

"Pidä käsiäsi suoraan edessä", Zoe sanoi ja mikäli Maybe teki niin, alkoi kääriä liinaa löysänä kahdeksikkona Mayben käsien ympärille. Hän teki sen nopeasti, otti uudelleen käärityn liinan ja laski sen maahan. Sen jälkeen hän teki saman toiselle liinalle ja antoi sen Mayben käsiin.
"Laita se Pradan kaulalle ja nouse takaisin selkään. Parempi olla valmiina liikkumaan, kun hevoset saapuvat", nainen kommentoi, nosti toisen liinan maasta. Hän heitti liinan Hemingwayn kaulalle siten, että silmukat roikkuivat hevosen kaulan molemmilla puolilla ja nousi satulaan, kääntäen ruunan Rainia ja Pradaa kohti.
"Hevoset saapuvat todennäköisesti täydessä nelissä. Niiden eteen on turha mennä, ne väistävät tai pahimmassa tapauksessa tulevat päälle. Yritetään saada pidettyä ne derbykentällä, siellä ei ole mitään, mihin ne voisivat törmätä. Tarkoitus on, että Maybe, sinä ojennat minulle sinisen liinasi pään kun näemme hevoset, ja Lucy, sinä tulet hakemaan tämän punaisen liinan pään minulta. Ratsastamme siis jonossa. Tärkeintä on, että pidämme kulkusuuntamme vain loivasti hevosten suunnasta eroavana. Jos teemme liian jyrkkiä käännöksiä, ne tulevat liinasta läpi. Jos hevoset lähestyvät liinaa, heiluttakaa sitä voimakkaasti. Yleensä liike saa ne vaihtamaan suuntaansa. Jos joku hevonen painautuu liinaa vasten, päästäkää irti liinasta. Kukaan ei putoa tänään hevosen takia tai siitä syystä, että kaveri ei pysy vauhdissa. Pitäkää siis huolta siitä, että välimatkat minuun ovat sellaiset, että liinat ovat löysät mutta eivät koske maata. Kun hevoset pudottavat raville, voimme yrittää ratsastaa puolikaareen niiden ympärille ja toivottavasti siihen mennessä loputkin ovat ehtineet tänne, jotta he voivat alkaa ottaa hevosia kiinni", Zoe ohjeisti nopeasti ja tottuneesti etsiessään liinan päätä käsiinsä. Hän joutuisi ratsastamaan Hemingwayta ilman ohjien tukea, mutta ehkä hevonen liikkuisi siitä huolimatta. Aina sopi toivoa. Hän oli ainoa heistä, joka oli käyttänyt liinoja, joten hänen oli otettava vaikein paikka - eli sen paikka, joka tuli heti alas, jos jompikumpi työkavereista mokaisi.
"Kysyttävää?"

Maybe ei ollut koskaan ollut hyvä omaksumaan sanallista selitystä sellaisenaan kovin nopeasti, mutta hän osasi matkia muiden tekemisiä melkein alitajuisesti, joten hän tarkkaili Zoea ja teki täsmälleen, niin kuin tummatukkainen nainen. Hän heilautti itsensä uudelleen ponin satulaan, napautti sen päättäväisin pohkein hereille ja odotti toimintaa alkavaksi. Jostain kaukaa heidän takaansa saattoi kuulla rekan vaimean, peruuttavan piippauksen. Ja sieltä hevoset saapuivat. Socks puski kärjessä, riehakkain, vaivattomin hypyin. Se höristi korviaan uteliaana nähdessään ihmiset. Paddy nelisti sivummalla muusta laumasta; Romeo oli hikoillut loimensa läpi ja puski lauman perässä. Hookin elekieli välitti vauhkoa paniikkia, ja Ivory liikkui oudosti, mutta ei halunnut jäädä muista erilleen.

"Lucy", Zoe varoitti, kun tyttö jäi tuijottamaan lähestyvää laumaa. Lucy säpsähti ja kannusti Rainin lähemmäs, ottaen vastaan liinan tarjotun pään. Zoe piteli jo toista omassa kädessään ja ratsasti lähemmäs Maybea, jotta voisi ottaa sinisestäkin liinasta kiinni.
"Sitten mennään", nainen totesi ja käänsi Hemingwayn pohjeavuin oikeaan suuntaan. Hevosten kavioiden jyminä kuului takaa, kun Hemingway nosti vastahakoisesti laukan suunnatessaan avoimelle derbykentälle. Maybe saisi johtaa joukkoa niin reippaassa laukassa kuin he saisivat kolme ratsua kulkemaan ja alkaa kääntää letkaa hitaasti kentän halki, jotta hevosia saataisiin ohjattua laajalle kaarelle ja siitä edelleen aina vain pienenevälle ympyrälle.
Lauma oli hajonnut edes hieman Evelynin suureksi helpotukseksi, mutta Socksin rinnalla paineleva Lionheart ei ollut kuunnellut pidätteitä. Nainen näki liinat ja ymmärsi, mitä muut aikoivat. He olivat tehneet samaa ohjatessaan karjaa pienissä tiloissa. Hän kiskaisi voimalla Lionheartin ohjasta saaden hevosen ottamaan pienen sivuloikan Socksin suuntaan. Molemmat hevoset olivat aivan liian fiksuja törmätäkseen, mutta nyt Lionheart oli sen verran lähempänä Socksia, että toinen ori lähti siirtymään sivummalle ja hän saattoi ratsastaa laajaa ulkokaarta Lionheartin kanssa. Jos muu lauma seuraisi perässä, liinat jäisivät monen metrin päähän hevosista, kun hän käänsi oria tasaisesti suurelle ympyrälle derbykentällä.

Maybe kannusti Pradan tarmokkaaseen neliin, ja ponimummo suuttui tosissaan, kun lauma oli sitä nopeampi. Se venytti kaulaansa ja kiisi hevoslauman ulkoreunaa, mistä Maybe vilkuili olkansa yli liinaa vetäen ja hätistäen uhkarohkeita hevosia kauemmas itsestään. Fairchildien kullanhohtoinen raudikko Lost My Sock (hiii) ei halunnut lopettaa leikkiä tähän, vaan hypähteli ja pukitteli. Järkyttävän lihava ja omituiseen pinkkiin vaatteeseen puettu friisiläinen pudotti melkein välittömästi raville, sitten kilttisilmäinen kimo ja ötökkäloimeen verhottu puoliverinen ja vähitellen loputkin laumasta. Mayben pulssi kohosi, kun hän tunnisti tummanpapurikon Paddy Bluen, joka jättäytyi laumasta nähdessään liinat ja tuntiessaan joutuvansa ansaan. Hänen sankarihevosensa.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   La Elo 30, 2014 1:42 pm

Zoen katse kiisi Mayben, Lucyn ja Paddyn välillä. Kahden ensimmäisen lähinnä siksi, että hänen tehtävänään oli pitää liinat sopivalla kireydellä ratsastamalla lähempänä laumaa tai kauempana siitä, ja Paddya puhtaasti siksi, että hän koetti etsiä hevosesta jotakin merkkejä siitä, että se joko oli tai ei ollut kunnossa. Hevosten hidastaessa yksi kerrallaan hän saattoi huokaista helpotuksesta. Ne eivät helpolla innostuisi uudestaan riehumaan, mutta Paddyn jättäytyminen kauemmas muista huolestutti häntä. Hän olisi niin mielellään päästänyt irti liinoista ja rynnännyt kaurojen kanssa maanittelemaan tummanpapurikkoa, muttei voinut tehdä niin.
Evelyn piti Lionheartin Socksin rinnalla, ohjaten kullanhohtoista hevosta puhtaasti paineen avulla. Hänen onnekseen Lionheart ja Socks tuntuivat tulevan loistavasti toimeen, kun Socks ei kertaakaan pukittanut ratsuna toimivaa palominoa kohti eikä Lionheart tuntunut kilpailevan tosissaan Socksin kanssa, vaan laukkasi korvat hörössä kaverinsa rinnalla. Hän vilkaisi ympärilleen. Muu lauma oli hidastanut suuremmaksi kokoonpanoksi keskemmälle, Socks kiersi laajaa ympyrää muiden ympärillä ja Paddy oli hidastanut kauempana.
"Okei, pysähdytään, avoin osa Kamiria ja autoa kohden", Zoe huusi hevosten yli Maybelle. He voisivat jäädä puoliympyrään, sillä Evelyn näytti saaneen hevosensa hallintaan ja asettuneen liinojen jättämälle avoimelle osiolle ilmeisesti tukkimaan sitä. Lionheart oli hikinen mutta höristeli korviaan tyytyväisenä päivän ohjelmaan. Ratsastajan kireä ilme ei ollut yhtään niin tyytyväisen oloinen.

Maybe seisautti päätään nakkelevan Pradan ja katseli uteliaana hevosia. Hänenkin katseensa eksyi kenttäratsastuslegendaan, joka tuijotti kokoontumaa epäluuloisena ja vaihteli painoa levottomana jalalta toiselle. Kamir helisytti kauroja ämpärissä ja liikkui rauhallisesti hevosten keskellä, pujottaen riimuja hevosten päähän niiden kurottaessa turpaansa ämpäriä kohti.

Evelyn piti orinsa ruodussa, kun hevonen kuuli kaurojen helinän ja olisi mielellään tunkenut päänsä ämpäriin lauman tavoin. Hän piti orin käynnissä tarkkaillen tiiviisti hevosia. Jos yksikin yrittäisi poistua liinojen ja hänen rajaamastaan ympyrästä, hän ratsastaisi Lionheartin kanssa eteen. Yksinkertaista ja orillekin tuttua. Ei tämä ollut karjan paimentamista kummoisempaa.
Zoen katse oli liimaantuneena Paddyyn. Hevonen näytti päällisin puolin olevan kunnossa, mutta vaikutti levottomalta. Hän huokaisi. Hevosparka. Tällainen sekoilu sotki sen päivän rutiinit täydellisesti.
"Onko Ivory kunnossa?" Evelyn huikkasi matalasti Kamirille kun näki miehen lähestyvän papurikonkimoa. Hän oli silmäkulmastaan nähnyt hevosen liikkuvan oudosti nelin loppuvaiheilla, mutta siinä hetkessä oli joutunut keskittymään enemmän selässä pysymiseen kuin ruunan tarkkailuun, joten silmäkulmasta nähty vilaus ei riittänyt kertomaan hänelle mitään.
Lucyn naama venähti, kun hän kuuli eläinlääkärin heittämän kysymyksen. Ei kai Evelyn tuollaisia kyselisi, jos ei olisi hyvää syytä? Hän kalpeni ja koetti kurkotella Rainin selässä nähdäkseen papurikonkimon ihanuuden kokonaan. Anna sen olla kunnossa, anna sen olla kunnossa, hän mantrasi hiljaa mielessään.

"Aristaa vasenta etujalkaa", Kamir vastasi kiireettömällä tavallaan kumartuessaan tutkimaan vaalean papurikon kuumottavaa jalkaa, jolle se ei halunnut laskea painoa ja hätisti ahneen, röyhkeän Romeon kauemmas. Hän naksautteli riimuihin naruja ja keräsi hevosia käsiinsä niin, että niitä saisi jaettua vähitellen useampiin käsiin. Effie pääsi perille posket punaisina ja sen näköisenä, että tuupertuisi hetkenä minä hyvänsä.

Evelyn hyppäsi alas Lionheartin selästä, veti ohjat pois kaulalta ja käveli mitään sanomatta Lucyn luo, lykäten palominon ohjat kalpean tytön vapaaseen käteen. Hän suuntasi Ivoryn luokse ja tarjoutui ottamaan riimunnarun Kamirilta, jotta voisi siirtyä hieman sivummalle ruunan kanssa tutkimaan jalkaa paremmin. Hän tukahdutti äänen, joka ilmoitti ettei hän ollut työkykyinen. Ei hän lisää vahinkoa voisi aiheuttaa katsomalla ja koskettelemalla, kun veren alkoholipitoisuuskin oli nollassa. Jos Ivoryn jalassa olisi jotakin vakavampaa vialla, hän soittaisi klinikan eläinlääkärit paikalle ja pesisi kätensä koko jutusta. Nyt hän oli vain ratsastaja ja hevosenomistaja, joka sattui tietämään paljon hevosten jalkavioista.
Zoe odotti, että Kamir sai otettua hevoset kiinni, ennen kuin nyökkäsi ja päästi irti liinoista. Hän laskeutui Hemingwayn selästä ja suuntasi Rainin selästä laskeutuvan Lucyn luo. Rain ja Hemingway olivat laidunkavereita, ne tykkäisivät, kun saisivat olla vierekkäin. Lucy otti vastaan ruunan ohjat salaa tyytyväisenä. Hän seisoisi mielellään täysipäisten hevosten kanssa sillä aikaa kun muut käsittelisivät irtipäässeitä sankareita, joista ei voinut mennä takuuseen. Lionheart puhalsi ilmaa raskaasti kyljet kohoillen, mutta ei tuntunut välittävän kahden ruunan seurasta lainkaan.
Zoe suuntasi Paddyn luokse matalasti jutellen. Hän halusi Paddyn narun käsiinsä ja hevosen eläinlääkärin tutkimaksi ennen kuin suostuisi huokaisemaan helpotuksesta. Ainakin ruunan kaikki neljä jalkaa olivat kunnossa. Edes yksi kauhuskenaarioista oli siis työnnettävissä sivuun, mutta sen paikan otti heti kolme muuta.

Maybe valui alas Pradan selästä ja veti ponia perässään suunnatessaan ottamaan Socksin toiseen käteen. Hän supatti korviaan höristävälle ja puhallellen nyökkivälle orille ihastuneena ja silitti sen nenäpiitä hevosen laskiessa päätään. Effie otti Hookin ja Aleksein riimunnarut, kun Kamir talutti Gabinoa ja Arizonaa toisessa kädessä ja piteli Romeota toisessa. Hän tähysi vuoroin, mitä Ivorylle kuului ja vuoroin, miten Paddy Bluen kiinniotto sujui.

Evelyn tutki Ivoryn jalkaa huultaan purren. Jalka oli lämmin ja turvoksissa, siinä oli puristusarkuutta ja hevonen ei suostunut laskemaan sille painoa lainkaan. Hän ei nähnyt suurta haavaa, joka selittäisi tilanteen, joten hän suoristautui päätään pudistellen ja asteli lähemmäs Kamiria.
"Parhaimmillaan se on vain rasituksesta johtuvaa, ja paranee kävelytyksellä, mutta se voi myös olla jännevaurio tai hankosidevaurio", Evelyn sanoi hiljaa. Hän epäili, ettei tekisi hyvää huudella näitä pelottavia sanoja, kun paikalla oli tallityöntekijä, joka tuntui välittävän hevosesta enemmän kuin mistään muusta. "Se on saatava eläinlääkäriin, ultraääni kertoo enemmän."
Zoe maanitteli Paddya luokseen pehmein sanoin ja varovaisin, rauhallisin liikkein. Levoton hevonen näytti valmiilta lähtemään täyteen laukkaan koska tahansa, mutta lopulta antoi kiinni. Nainen huokaisi helpotuksesta ja alkoi heti rapsuttaa ruunan säkää kohdasta, josta hevonen tuntui erityisesti pitävän. Hän helli hevosta kaikin mahdollisin tavoin samalla kun antoi katseensa liukua hevosen jalasta toiseen. Paddy näytti olevan kunnossa, luojan kiitos. Hän tosin vaatisi tarkastusta. Herra Edgerly ymmärtäisi varmasti, että hän oli tehnyt sen hevosen parhaaksi ja maksaisi mukisematta sen satasen tai pari, jotka eläinlääkäri velottaisi.

Kamir nyökkäili ja tarkasti samalla kolmea hallussa olevaan hevosta. Yksikään hevonen tuskin oli selvinnyt rytäkästä täysin naarmuitta, mutta Ivory oli ainoa, joka aristi jalkaansa. Se oli helpottavaa. Romeo tosin puuskutti siihen malliin, että saattaisi vielä tuupertua. Jos jokin miestä suututti, se oli omistajan välinpitämättömyys, mutta vaikka hän kuinka yritti puhua Darlington-Whitille järkeä, nainen päätyi yliruokkimaan hevostaan sitten omin luvin. Hermostunut arabialainen ja sen kyljessä viihtyvä lännenratsu vaikuttivat selvinneen pienillä naarmuilla, jotka paranisivat kotihoidolla. Effiellä oli vaikeuksia saada tarkastettua Hookia, joka poukkoili vauhkona, kohosi takajaloilleenkin ja hermostutti Alekseinkin. Hevoset kuitenkin liikkuivat vaivattomasti, laskivat painoa kaikille neljälle jalalle aristelematta eivätkä vaikuttaneet kipeiltä. Socks oli hankkinut naarmuja lapoihinsa, jalkoihinsa ja yhden silmänsä yläpuolelle, mutta ne eivät olleet suuria tai syviä. Paulus hölkkäsi heidän luokseen suunnasta, jossa lähin, pieni hiekkatie kulki. Rekka odotti siellä.

Evelyn lykkäsi Ivoryn riimunnarun Kamirille ja kiersi hevoset yksi kerrallaan nopeasti silmäillen, luetellen samalla ääneen, kenet voisi päästää karsinaan kotihoidolla, ketkä vaatisivat eläinlääkärin kattavaa tarkastusta tallilla ja ketkä lähtisivät klinikalle. Viimeiseen kategoriaan kuuluvia ei onneksi tainnut olla muita kuin Ivory.
Sawyeria otti päähän, että hän ei pysynyt hölkkäävän Pauluksen tahdissa kömpelön proteesinsa takia. Tämän vuoksi hän olisi halunnut pitää juoksuproteesia jalassaan kaiket päivät! Hän naamioi turhautumisensa päättäväisyydeksi hölkätessään onnahdellen hevosten luokse. Hän antoi katseensa kiertää hevosesta toiseen ennen kuin suuntasi kahden lännenratsun luokse. Ne eivät vaikuttaneet liian sekopäisiltä hänelle. Nainen otti narut Kamirilta ja katsoi ympärilleen odottaen. Mitäs sitten? Hän ei jäisi tänne rapsuttelemaan hevosten korvia, kuten Zoe näytti tekevän.

Paulus otti Ivoryn Kamirilta ja Aleksein Effieltä, joka sai pidellä Hookia nyt kahdella kädellä. Ivory, Hook ja Aleksei lähtisivät taatusti auton kyytiin, joten Paulus ja Effie lähtivät kävelemään hevosten kanssa oikeaan suuntaan. Hook ei ottanut rauhoittuakseen, ja Effien käsivarret olivat kovilla. Maybe ponnisti takaisin punarautiaan ponin selkään kullanrautiaan orin naru kädessään: hän voisi taluttaa Fairchildien kauniin hevosen takaisin tallille. Kamir piteli Romeota, joka osasi heittäytyä uskomattoman rasittavaksi. Tallimestari oli yksi ainoista ihmisistä, joita se kunnioitti edes sen verran, ettei tullut päälle.
"Mitkä kolme hevosta laitamme autoon lisäksi?" hän kysyi eläinlääkäriltä tämän tutkiessa hevosia.

"Romeo, jos se suostuu kyytiin", Evelyn vastasi. Hevonen kaipaisi kävelyä tallilla, mutta mieluummin suljetulla kentällä kuin avoimessa maastossa, jossa se voisi ryöstää itsensä irti. "Paddy", nainen jatkoi nähdessään silmäkulmastaan, kuinka Zoe oli jo lähdössä liikkeelle ruunan kanssa.
"Gabino, jos se nousee kyytiin ilman Arizonaa", Evelyn lopulta sanoi. Lucyn kulmat kurtistuivat, kun tyttö tuijotti hevosia, jotka hänelle oli lykätty käsiin.
"Öh, neiti Hills", tyttö huikkasi epävarmana. "Lionheartin turvalla on verta." Evelyn kääntyi hitaasti ympäri ja asteli raskain askelin hevosensa luo. Hän otti orin ohjat ja käänsi päätä nähdäkseen kunnolla sieraimiin. Lucy oli oikeassa, orin oikeasta sieraimesta oli vuotanut verta muutaman pisaran verran turvalle. Nainen huokaisi raskaasti.
"Gabino kävelee, Lionheart on saatava klinikalle", hän sanoi terävällä äänellä. "Onko riimuja vielä jäljellä?" Hän kysyi lähtiessään taluttamaan oriaan. Tämä tästä vielä puuttuikin. Keuhkoverenvuotoa. Mahtavaa. Olisi vain pitänyt jäädä kotiin.

"On", Kamir vastasi ja nyökkäsi nelivedon avointa takakonttia kohti. Hän ei voinut viedä maata kuopivaa ja ilmaa kiukkuisesti potkivaa friisiläistä auton lähelle - tai minkään muunkaan. Hirviöhevonen oli hajottanut karsinansa, kävelykoneen, tarhoja, esteitä, ämpäreitä, lattiaharjoja ja liian lähelle eksyneitä autoja enemmän kuin oli laskettavissa sormilla. Hän vilkaisi ympärilleen, ja näki Sawyerin pitelemässä Arizonaa ja Gabinoa.
"Pystytkö taluttamaan ne tallille?" hän kysyi naiselta ja pyörähti sitten komentamaan mustaa ruunaa hyvin erilaisella äänensävyllä kuin mitä hän normaalisti käytti. Romeo luimisti korviaan, mutta alistui ihmisen tahtoon.

Sawyer vilkaisi Kamiria, hevosia ja sitten uudestaan Kamiria.
"Pystyn", hän vastasi itsevarmasti, kääntyi ympäri ja lähti liikkeelle. Hän odotti, josko Lucy Rainin ja Hemingwayn kera sekä mahdollisesti Maybe Pradan ja Socksin kanssa olisivat valmiita lähtöön, ennen kuin otti suunnan tallia kohden oikeaa jalkaansa kevyesti ontuen.
Evelyn nappasi autosta riimun, viritti sen orin päähän lähes sopivan kokoiseksi, napsautti narun kiinni ja heitti suitset, satulan sekä oman kypäränsä auton takakonttiin. Hän lähti taluttamaan hevostaan katse sumeana, muttei riisunut aurinkolasejaan. Lionheart hörisi lämpimästi ja puhalteli ilmaa sieraimistaan. Ori nousi kuljetusauton kyytiin rauhallisesti, seuraten omistajansa perässä kuin ihmetellen sitä, miksi maastolenkki päättyi autokyytiin.

Effien ja Pauluksen matka kauas parkkeeratulle rekalle kesti aikansa. Ivory ontui eikä mies hoputtanut sitä, Hook poukkoili ja Aleksei imi itseensä hevoskaverin levottomuutta. Kun he pääsivät autolle, Pauluksen oli talutettava Hook ylös ramppia tiukasti riimusta pitäen, jotta typerä hevonen ei tippuisi hätkyillessään sillalta. Lionheartin viereen päätyvä Ivory oli säälittävä hipsiessään kyytiin jalkaansa ehkä liioitellusti aristellen, ja Effie syötti sille taskuunsa työnnetyn hevosnamin sidottuaan Aleksein turvallisesti kiinni. Maybe ratsasti Sawyerin perään Socks ponin vierellä tanssahdellen: ori hieroi tuttavuutta kiukkuiseen poniin, töni sitä turvallaan ja hörisi tuttavallisesti, mihin Prada vastasi luimimalla korviaan ja komentamalla hevosta uhmakkaasti. Tyttö taputteli hevosia vuorotellen ja katseli hetken kävelevän naisen ontumista.
"Jos jalkasi on kipeä, voit varmasti ratsastaa vaikka Hemingwaylla. Se näyttää olevan varsin hyvätapainen", hän ehdotti.

"Jalkani ei ole kipeä, minulla ei vain ole jalkaa", Sawyer vastasi kurinalaisella äänellä, joka oli täysin vapaa sellaisista turhista asioista kuin tunteista. Sitä paitsi, hän ei nousisi tuon jättiläisen selkään vaikka mikä olisi. Lucy taluttakoot jättiläistä, hän kävelisi näiden kahden nelijalkaisen pösilön kanssa.
Zoe talutti Paddyn autolle odottaen, että olisi sopiva väli lastata jo hieman rauhallisempi ruuna. Rapsuttelu oli toiminut, eikä hevonen enää vaihtanut painoaan jalalta toiselle joka toinen sekunti, mutta rentona Paddya ei saattanut pitää. Kyllä se siitä, hän toivoi. Eläinlääkäri tarkistaisi hevosen kunnolla tallilla ja sen jälkeen hän kävelyttäisi sitä vähintään puoli tuntia kentällä.

"Oh", Maybe vastasi yllättyneenä ja puri kieleensä estääkseen kysymysten tulvan. Kuivakka, vanhempi nainen ei ollut tähän mennessä osoittanut mitään merkkejä siitä, että haluaisi puhua kenellekään. Hänen huomionsa kääntyi pian vierellä ilakoivaan hevoseen ja siihen, että hän ratsasti ponia pysymään sen lähellä, jotta ei tullut vedetyksi alas satulasta.
"Sinähän olet Lucy, vai mitä?" tyttö kysyi olkansa yli tinkerillä ratsastavalta työntekijältä, kun saattoi luottaa Socksin kävelevän siivosti suoraan.
Kamir seurasi viimeisenä Romeon kanssa nelivedon ollessa lukittuna ja suljettuna, mutta vain tullakseen siihen tulokseen, ettei pilalle hemmoteltu lihavuori osoittanut niin mitään merkkejä siitä, että suostuisi kiipeämään ylös ramppia. Hevonen ei pelännyt - tuskin mikään pelotti sitä - omahyväinen itsepäisyys suorastaan paistoi sen naamalta, kun se junttasi kavionsa hiekkaan ja kieltäytyi ottamasta askeltakaan kohti ramppia.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   La Elo 30, 2014 1:42 pm

Oh tosiaan. Sawyerin ilmeettömät kasvot eivät paljastaneet ajatuksia muille, mutta nainen oli huvittunut. Olipa siinäkin reaktio amputaatioon. Ehkä hän voisi tehdä tästä pelin. Ilmoittaa mitä omituisemmilla tavoilla ihmisille, että oli yksijalkainen, ja katsoa, millaisia reaktioita saisi. Tai sitten ei. Joku päätyisi vielä säälimään häntä, ja sitä hän ei kestäisi.
"Joo", Lucy vastasi hiljaisella äänellä. Tyttö oli juuri tottunut Zoen läsnäoloon, kun paikalle oli pamahtanut hiljainen mutta kunnioitusta (tai pelkoa) hänessä herättävä Sawyer. Ja nyt tämä uusi Maybe. Hän oli niin kovin rohkaistunut Pauluksen ja Effien seurassa, mutta tunsi jälleen palaavansa lähtöruutuun. Se ärsytti jo häntä itseäänkin.
"Kiva kun tulit mukaan tiimiin", Lucy pakotti itsensä sanomaan Maybelle pieni mutta aito hymy huulillaan. Se vaati jo paljon rohkeutta hiljaiselta tytöltä, mutta ainakin hän yritti.
Zoe tuijotti Romeota, joka ei suostunut nousemaan kuljetusautoon. Kerrassaan mahtavaa. Joko he tappelisivat hevosen kanssa ja viivästyttäisivät muiden hevosten pääsyä hoitoon tai sitten joku lähtisi taluttamaan maanvaivaa. Hän vilkaisi ympärilleen.
"Minä kävelen sen kanssa tallille", Zoe sanoi ilme kovettuen. Ei muistakaan siihen olisi, kun Kamiria tarvittaisiin työnsä puolesta tallilla nopeasti. "Paddy tarvitsee täyden eläinlääkärin tutkimuksen tallilla. Haluan kirjallisen selonteon ruunan kunnosta." Hän voisi skannata sen ja lähettää sähköpostilla herra Edgerlylle, niin mies tietäisi tarkalleen, mitä hevoselle kuului.

"Kiitos, Zoe, mutta minun on parempi tehdä se", mies totesi lempeällä, ominaisella surumielisyydellä. Hän antoi nelivedon avaimet Effielle, joka lähti tarpomaan takaisin nummelle parkkeerattua autoa kohti: hallintovastaava osaisi hoitaa suurimman osan järjestelyistä, Paulus ajaisi hoitoa tarvitsevat klinikalle ja Zoe osaisi huolehtia herra Edgerlyn hevosesta. Romeo oli hevonen, jota mies ei halunnut jättää kallisarvoisten työntekijöiden vastuulle - hän voisi tehdä töitä käsi paketissa, tallityöntekijät eivät. Parin kilometrin matka hoituisi kyllä. Hän maiskautti hevoselle ja veti sen mukaansa takaisin suuntaan, josta he olivat tulleet, Effien perään. Paulus tuli sulkemaan ramppia.
"Kiva olla mukana tiimissä", Maybe väläytti leveän, aavistuksen kurittoman hymyn ja nauroi Socksille, joka näytti pöyristyneeltä, kun Pradan hampaat naksauttivat sen turpakarvoja, höpöttäen rakastavasti kilpahevoselle, "uskoisit kun sanotaan, hassu mies." Sitten tyttö käänsi huomionsa päättäväisesti takaisin yksijalkaiseen kävelijään. Hänellä oli kolme isoveljeä - happamat naamat ja hiljaisuus eivät pelottaneet häntä.
"Mikä sinun nimesi on?" hän tiedusteli ystävällisesti.

Zoe nyökkäsi. Selvä, hänelle kyllä kelpaisi autokyyti. Hän auttoi sulkemaan rampin ja nousi sen jälkeen rekan kyytiin hiljaisena. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa Paulukselle. Eiköhän mies löytäisi täältä tallille ilman neuvoja. Hetken hän harkitsi, että olisi puhunut jotain eläinlääkärille, ehkä kysynyt siitä, jäisikö Evelyn tallille tarkastamaan muita hevosia vai lähtisikö oman ratsunsa mukaan, mutta pysyi lopulta hiljaisena. Hän saisi vastauksen äänettömään kysymykseensä viimeistään tallilla.
Lucy hymyili hieman selvemmin Mayben ollessa niin avoimen hyväntuulinen. Hänen mieltään painoi Ivory ja ruunan kunto. Hän ei ollut kuullut, mitä eläinlääkäri oli sanonut, joten hänen tietonsa perustuivat siihen, mitä hän oli nähnyt, eikä se ollut rauhoittavaa. Kunpa Ivory tulisi kuntoon, eikä loukkaantuminen olisi vakava. Henrietta pian myisi hevosen nopeammin pois, kun siitä ei olisi kilpailemaan ja tallipaikka maksaisi maltaita.
"Sawyer", nainen vastasi kulkiessaan rytmikkäin askelin selkä suorana talutettaviensa kanssa. Hänen onnekseen kumpikaan ei riehunut sen enempää, mitä nyt musta kuoppanaama otti välillä ylimääräisiä sivuaskelia, mutta sellaisen kanssa selvisi.

"Aijaa", Maybe vastasi huvittuneena, sillä suhtautui vastahakoisiin ihmisiin usein haasteena ennemmin kuin merkkinä olla hiljaa. Hän oli todistanut useaan kertaan, että sinnikkyys palkittiin.
"Kuinka sinä päädyit tälle tallille, Sawyer?"

Sawyer mietti huvittuneena, mitä vastaisi Maybelle. 'Armeija heitti pihalle' ei kuulostanut järin sotilasmaiselta, 'en saanut töitä muualtakaan' taas tuntui halventavan niitä, jotka oikeasti halusivat tänne töihin.
"Hain fyysisesti raskaita töitä, joissa pääsisin liikkumaan ulkoilmassa", Sawyer päätyi vastaamaan. Se oli oikeastaan tottakin, vaikka hakemukseen rastittu kohta olikin ollut enemmän mielenosoitus kuin oikea, vilpitön toive.

"Oletko viihtynyt täällä?" Maybe jatkoi päättäväisellä ystävällisyydellä ja piteli Pradan päätä ylhäällä heinikosta houkutellen välillä irlantilaisen orin huomiota itseensä, ettei se keksisi ampaista tiehensä. Tällainen retki ei kai olisi normaalisti osana hänen perehdytystään. Olisi häpeällistä tuntea iloa siitä, että hevoset olivat päässeet irti, mutta… Hänestä oli ihanaa ratsastaa.

Siinäpä vasta kysymys. Mihin viihtymistä verrattiin? Mieluummin hän asui täällä kuin kaupungin veteraanikodissa, mutta ei tämä paikka vetänyt vertoja armeijan tukikohdille. Siellä hän oli todella viihtynyt.
"Riittävästi", hän totesi. "Toivottavasti sinä nautit työstäsi", Sawyer totesi voimatta estää pientä huvittuneisuutta pilkahtamasta silmissään. Vaan koulutus ja vuosien kokemus tukahduttivat tunteen nopeasti ja siirsivät sen sivuun. Hän ei paljastanut tunteitaan, koska hän ei tuntenut mitään. Niin yksinkertaista se oli.

"Oi, valtavasti", Maybe vakuutti, "rakastan hevosia yli kaiken ja on aivan maaaaahtavaa päästä tänne kilpahevosten keskelle." Hän venytti korostamaansa sanaa, mikä sai hänen äänessään piileskelevän käheyden kuulumaan selkeämmin; hän kuulosti usein siltä kuin olisi ollut hetkenä minä hyvänsä purskahtamassa kehräävään, raikuvaan nauruun.
"Ovatko nuo hevoset sinun vastuullasi?" hän jatkoi ja nyökkäsi mustaa arabialaista ja appaloosannäköistä pikkuhevosta kohti.

Sawyer oli oppinut, että suurin osa täällä työskentelevistä olivat hengittäneet liikaa kentältä pöllyävää hiekkaa. Kaikki tuntuivat rakastavan näitä urpoja nelijalkaisia. Tänäänkin se oli taas nähty: täällä he nyt taluttivat idiootteja takaisin kotiin, koska ne eivät olisi löytäneet tietään itse. Ja osa oli loukannutkin itsensä matkalla. Armeijassa moiset alokkaat joutuivat heti koville tai lensivät ulos ennen kuin ehtivät edes oppia petipaikkansa sijaintia.
"Ovat", Sawyer vastasi yksiselitteisesti ja toivoi, ettei Maybe kyselisi nimiä. Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta niistä. Hänelle musta hevonen oli Kuoppanaama ja toinen Pilkukas, mutta ne tuskin olivat nimiä, jotka kertoisivat muille riittävästi.

"Minkä nimisiä ne ovat? Ovatko ne mukavia?" tyttö jatkoi hämääntymättä. Hän oletti jokaisen tallilla työskentelevän rakastavan hevosia - miksi kukaan muuten hakeutuisi niiden pariin ja sitäkin tärkeämmin, miten kukaan voisi olla rakastamatta hevosia?

"Ne ovat mukavia", Sawyer vastasi. Kun hän ei hetkeen tarkentanut nimiä, Lucy löysi kadonneen äänensä.
"Musta arabi on Gabino ja appaloosaristeytys on Arizona", Lucy sanoi. Hän oli opetellut hevosista kaiken mahdollisen puhdistaessaan varusteita. Hän oli ottanut tavaksi toistaa hevosten laidunryhmiä, karsinapaikkoja ja omistajia samalla kun kiillotti nahkavarusteita.
Sawyer unohti nimet heti ne kuultuaan.

Maybe nyökkäili, ja paksu, lapaluiden alle ulottuva, melkein valkoinen ponihäntä keinahteli tahdissa. Hän kelasi riehakkaasti tanssivaa oria lähemmäs kuin onkikalaa saadakseen siihen paremman tuntuman ja vilkuili sitten olkansa yli Lucya, jonka rinnalla (tai kaksi askelta jäljessä) tummanrautias Hemingway raahusti.
"Millaisia sinun hevosesi ovat?"

Lucy joutui hetken miettimään, miten vastaisi uudelle työntekijälle. Maybe ei tiennyt, miten haastava Papillon osasi olla tai millainen kananaivo Hook oli sille päälle sattuessaan, eikä hän oikein tiennyt, kuuluisiko sellaisista asioista puhua uudelle työntekijälle. Mitä jos se menisi kertomaan omistajille, mitä hevosista puhuttiin?
"Monipuolisia", tyttö päätyi vastaamaan. "Vastuullani on Ivory Jive, se papurikko, joka loukkasi jalkansa äsken, sekä Meykenhoek Z, joka on se ruunikko, joka loikki pystyyn Effien otteessa. Lisäksi ratsastamasi Prada sekä tämä irlannincob Rain ovat vastuullani, kuten myös Papillon Rouge", Lucy kertoi. Hän epäili, etteivät nimet sanoneet mitään Maybelle, paitsi ehkä kenttäkilpailujen tähti Papillon, mutta ainakin hän oli osallistunut keskusteluun.

"Aaa", Maybe nyökytteli ja taputti Pradan kaulaa tammasta puhuttaessa. Oli melkein sääli, että se oli siirtynyt pois Effien - ja siten hänen tulevalta - vastuultaan, mutta eiköhän hän ihastuisi seuraavaankin tulokkaaseen. Hän tunsi Papillonin hyvin kisakenttien uutisista, samoin hän muisti nähneensä Meykenhoek Z:n nimen jossain, mahdollisesti Ivory Jivenkin.
"Ne ovat varmaan mukavia. Oletko päässyt hienoihin kisoihin mukaan?"

"Ne ovat", Lucy vastasi ajatellen lähinnä Ivorya ja Rainia, sekä Pradaa silloin, kun poni oli hyvällä päällä. Hook ja Papillon eivät päätyneet mukava-kategoriaan koskaan, valitettavasti.
"Olimme Belgiassa kesän alussa", Lucy kertoi pieni hymy huulillaan. "Luhmühlen oli hieno kokemus", hän lausahti. Olihan sinnekin mahtunut ties mitä epämukavaa, mutta suurimman osan ajasta hän oli nauttinut olostaan suurella kisapaikalla.

"Vau!" Maybe vinkaisi kateellisena ja hyrisi ajatellessaan, että ehkä hänkin pääsisi joku päivä mukaan CCI****-kenttäkisoihin. Kuka tietää, ehkä hän olisi jopa osallistumassa joku päivä. Hän kumartui oksan alta, kun he sukelsivat tallin pohjoispuolta reunustavaan metsään; Socks halusi kävellä polulla, joten Prada kulki sen laidalla kasvillisuuden armoilla.
Sillä välin Paulus oli päässyt rekalla tukevalle asfalttitielle ja lisäsi vauhtia, kun ajoi kohti tallia. Se oli huomattavasti pidempi retki kuin kahden kilometrin kävelymatka nummien poikki, mutta hevoset toivottavasti selviytyisivät hengissä, vaikka he jättäisivät ensin terveemmät matkustajat tallille, ennen kuin lähtisivät ajamaan Newcastleen ja klinikalle.

Lucy hymyili pienesti. Vau nimenomaan. Kisamatka oli ollut yksi mieleenpainuvimmista asioista, joita hän oli saanut kokea. Hän toivoi, että pääsisi pian uudelleen kilpailuihin mukaan. Hän tuntui jo unohtaneen kaikki huonot puolet, mitä kisamatkoihin sisältyi, ja muisteli vain vatsassa kuplinutta jännitystä hevosten astellessa radalle ja ylpeyttä niiden poistuessa hienojen suoritusten jälkeen.
"Oletko sinä kilpaillut?" Tyttö päätti kysyä pitääkseen keskustelun hengissä. Jos vaihtoehtoina olivat hiljaisuus Sawyerin kanssa tai jutustelu Mayben kanssa, hän valitsi mieluusti hyväntuulisen keskustelun pirteän työkaverinsa kanssa, vaikka joutuikin pakottamaan jokaisen sanan huuliltaan.
"Onko kenelläkään puhelinta?" Evelyn kysäisi autossa ja sai Zoen kännykän käteensä. Nainen näppäili klinikan numeron ja ilmoitti, että tallille tarvittaisiin lääkäriä. Hän joutui hetken väittelemään kireällä sävyllä puhelimeen vastanneen eläintenhoitajan kanssa. Hän halusi Johnin katsovan Lionheartia, joten joku muu kuin vanha lempeä mies saisi lähteä ajamaan Rosings Parkia kohti, eikä häntä oikeastaan kiinnostanut, vaikka sen järjestäminen olisi aikataulullisesti hankalampaa. Lopulta viesti tuntui menneen perille ja hän saattoi sulkea puhelun ojentaen kännykän takaisin Zoelle, joka katsoi häntä pitkään, kunnes kohautti pienesti harteitaan. Kai kaikkien hermot olivat kireällä, kun hevoset pääsivät irti.

Maybe vilkuili olkansa yli Lucyn jatkaessa keskustelua ja yritti olla saamatta männynoksaa nenäänsä.
"En missään niin hienoissa kisoissa", hän nauroi, "mutta minulla oli poni, China, ja kilpailimme aina kuin mahdollista ja käytännössä missä tahansa. Pääasiassa Skotlannin länsi- ja eteläpuolella, mutta joskus hieman kauempanakin. Entä sinä?" hän kysyi ja höpötti sitten Socksille, jotta ori kiinnitti huomionsa häneen eikä puiden seasta aukenevaan tallialueeseen.

Lucy hymyili pienesti. Toisen tarina ponista sai pienen hymyn leviämään. Onnekas Maybe, kun oli omistanut oman ponin.
"En oikeastaan, ratsastin lähinnä naapuritallin ponilla ja puoliverisellä maastossa", tyttö myönsi. Hän oli osallistunut muutamaan leikkimieliseen kilpailuun ratsastuskoululla ponin kanssa, mutta laskettiinko pujottelua ja temppurataa kilpailuksi? Ei kai, ei ainakaan muiden kriteereillä. Hän ohjasi rauhallista irlannincobia puiden lomasta tallialueelle ja hitaasti pihaa kohden. Hemingway ja Rain eivät tuntuneet välittävän ympäristön muutoksesta sen kummemmin, jatkoivat vain rauhallisessa käynnissä tallipihalle. Joskus Lucy ihmetteli hevosten kykyä suhtautua kaikkeen niin rennosti. Olivatkohan ne vähän yksinkertaisia, ja siksi eivät innostuneet riehumaan muiden tavoin? Ei. Ne olivat vain laiskoja mutta äärimmäisen luotettavia.

Maybe laski ratsastusleikit kisoiksi. Hän ja China olivat olleet gymkhanamestarijoukkueessa monta vuotta putkeen. He olivat olleet lyömätön parivaljakko, eikä hän välittänyt, vaikka se kuulostaisi omahyväiseltä. China oli kiihdyttänyt nollasta sataan hetkessä, kääntynyt kolikon päällä ja osannut hidastaa laukkaa juuri sopivasti, että Maybe saattoi hypätä sen paljaaseen selkään ja kiitää maaliin. Hän valui hieman haikeana alas Pradan selästä, kun he lähestyivät tallia ja talutti kahta raudikkoa molemmin puolin. Socks tanssi ja nyökytteli päätään yrittäen nopeuttaa vaivihkaa tahtia, ja Maybe piteli sitä riimun poskihihnasta, kun he pääsivät vihdoin ovesta sisään. Hän sujautti Pradan omaan karsinaansa toivoen, ettei poni ryhtyisi piehtaroimaan satula selässään, kun hän vei orin sen karsinaan ja palasi sitten huoltamaan ponia, joka puhalteli mielenosoituksellisesti mustaan ruokakuppiinsa.

Lucy liukui alas Rainin selästä ja talutti hevoset karsinoihin, vinkaten siinä samalla Sawyerille, mihin Gabino ja Arizona kuuluivat. Hän riisui ensin Hemingwayn varusteet, sillä Rain ei puuhaisi mitään typerää, vaikka seisoikin täysissä varusteissa karsinassaan. Riisuttuaan Hemingwayn satulan ja suitset, hän vei varusteet satulahuoneeseen ja palasi Rainin luokse. Ruuna tuntui nukkuvan roikottaessaan päätään, kun hän riisui hevosen satulan ja suitset, vei ne paikoilleen ja palasi riimunnarujen kanssa. Ruunat pääsisivät takaisin laitumelleen nauttimaan päivästään.
Sawyer jätti hevoset karsinoihin odottamaan, että joku muu päättäisi, mitä karkulaisille tehtäisiin. Ehkä ne viettäisivät seuraavan viikon sisällä rangaistuksena moisesta ohjelmanumerosta. Nainen käveli tallipihalle selkä suorana oikeaa jalkaansa jo vähemmän aristaen, sillä tasaisella pohjalla oli helpompi liikkua. Hän jäi odottamaan, että hevosrekka saapuisi ja vähimmillä vammoilla selvinneet voitaisiin purkaa pois kyydistä. Tämä päivä todisti jälleen kerran sen, mitä hän oli jo pitkään sanonut: hevoset olivat idiootteja.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   La Elo 30, 2014 1:43 pm

Maybe vei Pradan omalle itälaitumelleen, mutta jätti Socksin sisälle eläinlääkärin tarkastusta tai uutta laidunpaikkaa varten. Hän liittyi Sawyerin seuraan pihalle odottamaan rekkaa ja keinahteli kantapäiltä varpailleen, ravisti pitkäksi venähtänyttä, suoraa otsatukkaa pois silmiltään tai heilautteli käsiään.
"Mitä jalallesi tapahtui?"

Sawyer vilkaisi Maybea. Nainen kohotti haalistuneen farkkunsa lahjetta paljastamaan proteesin.
"Se räjähti", hän vastasi kurinalaisesti. No, ei jalka ollut räjähtänyt, vaan käsikranaatti. "Kranaatinsirpaleet aiheuttivat niin paljon tuhoa, että jalka oli amputoitava", hän totesi päästäessään irti farkkukankaasta, jotta lahje saattoi laskeutua peittämään jalan korviketta. Hän ei edelleenkään katsonut Maybea silmiin, vaan tuijotti suoraan eteenpäin, vaikka olikin kääntynyt osittain Maybea kohden. Silmiin katsominen oli hänelle vierasta ja epämukavaakin. Oli helpompi vain tuijottaa eteenpäin ja seistä ryhdikkäänä kuin seisoisi kenraalin toimistossa valmiina ottamaan vastaan ohjeita seuraavasta tehtävästä.

Maybe kumartui katsomaan proteesia kissansilmät suurina. Räjähti?
"Wicked! Olitko sinä sodassa?" hän kysyi uteliaana.

"Kyllä, Afganistanissa", nainen vastasi. "Ehdin palvella kaksitoista vuotta, suurimman osan ajasta rintamalla."

Tyttö vihelsi äänettömästi ja katseli kolhittua naista hämmästyneenä.
"Millaista Afganistanissa on?"

"Siellä on sota", Sawyer vastasi. "Kuivaa, kuumaa, hiekkaista. Aavikkoa, puoliaavikkoa, autioita kaupunkeja, sotilaita, aseita." Kuolemaa, kärsimystä, pelkoa. Turvaa, suojaa ja apua.

Tämä oli Mayben ensimmäinen kerta edes Skotlannin ulkopuolella. Kuvailtu sotatanner kuulosti fantasiamaailmalta, joskaan ei erityisen kutsuvalta sodan osalta. Aavikko olisi kyllä hieno nähdä. Hän oli sanomassa, että Sawyer oli varmaan onnellinen päästyään tänne: vihreään, elämää tulvivaan ja turvalliseen Englantiin, upeiden hevosten ja nummien keskelle… Mutta jokin jäykässä naisessa ei aivan istunut ajatukseen. Hän ei ehtinyt jatkaa, kun viininpunaisen ja kerman värinen hevosrekka jyrisi tallipihaan, joka oli jälleen käytössä remontin ollessa ulkopuolelta valmis.

Sawyer lähti rekkaa kohden heti, kun se pysähtyi. Zoe hyppäsi kyydistä ketterästi ja suuntasi aukaisemaan ramppia. Sawyer koetti olla avuksi, mutta Zoe ei tuntunut edes huomaavan häntä noustessaan hakemaan Paddya. Sawyer katsoi muita hevosia. Valkoinen pieni hevonen ei näyttänyt niin pahalta kuin ruskea sekopää, joten Sawyer suuntasi Aleksein luokse.
Evelyn siirtyi vilkaisemaan Ivorya. Ruuna oli pysynyt pystyssä tähänkin asti, joten toivottavasti se jaksaisi seistä kolmella jalalla Newcastleen. Lionheartin hörähdys sai naisen siirtymään orinsa luokse. Palomino pärskähti verta hänen kädelleen, ja Evelyn huokaisi pyyhkiessään kätensä mustan hupparin pehmeään kankaaseen. Lionheart käänteli korviaan odottaessaan, koska sen vuoro tulisi. Nainen rapsutti hevosen kaulaa. Se jatkaisi matkaansa joko tällä rekalla tai sitten pienemmällä trailerilla Newcastleen, sillä hän halusi vainoharhaisena omistajana täyden tutkimuksen.

Maybe kai olisi voinut odottaa ohjeita muilta, mutta hänen mentorinsa ei ollut palannut vielä ja rekassa seisoskeli levoton ruunikko, joten hän kiipesi hakemaan sen. Vauhko hevonen ei hermostuttanut häntä, ja tyttö hölkkäsi vauhdikkaasti ramppia peruuttavan Hookin perässä alas mukulakivetylle tallipihalle, taputti sen loimitettua kaulaa ja talutti korkein, nykivin askelin hypähtelevän hevosen sitten päättäväisesti sisälle. Se oli Hook, eikö? Läsipäinen ruunikko puoliverinen länsilaitumella oli Meykenhoek Z. Maybe selasi itäkäytävän karsinanovissa olevia, metallisia nimilaattoja, kunnes löysi oikean, pidätteli hevosta ja päästi sen sitten hyörimään karsinaan.
Paulus laskeutui autosta nostamaan rampin uudelleen, kun kolme ylimääräistä kyytiläistä olivat maassa. Olisi turhaa purkaa ja lastata matkaa jatkavia hevosia, vaikka rekkaan jäikin turhaa tilaa. Mies kiipesi takaisin ratin taakse ja vilkaisi omituisesti käyttäytyvää Evelyniä, jossa jokin muistutti häntä häiritsevästi omista vanhemmistaan.
"Jatkammeko suoraan matkaa?"

Lucy palasi laitumelta, jonne oli vienyt hevoset vain nähdäkseen, että Maybe talutti Hookia jo tallia kohden. Rain ja Hemingway eivät olleet pitäneet mitään kiirettä laahustaessaan laiduntaan kohden. Sawyer seisoi käytävällä Aleksein kanssa ja näytti jälleen kerran pohtivan, mikä hevosen nimi olikaan. Lucy osoitti äänettömästi oikean karsinan ja jäi odottamaan, että Effie tai Kamir palaisivat ohjeistamaan hevosten uusia tarhoja tai eläinlääkäri saapuisi suorittamaan tarkastusta niille, jotka sitä ehdottomasti vaativat.
"Jatketaan", Evelyn vastasi noustuaan auton kyytiin. Hän vajosi istuimelle suu tiukkana viivana ja tuijotti tummien linssien läpi tyhjin silmin. Tämän takia hänen ei pitäisi koskea hevosiin. Hän onnistui vain tuhoamaan kallisarvoiset nelijalkaiset. Ilmeisesti hän oli hevosenomistajana vielä huonompi kuin tyttärenä.

Rekka jyrähti uudelleen eloon ja kaarsi hitaasti takaisin tallille johtavalle, neljän kilometrin mittaiselle hiekkatielle. Effien ajama, ikuisesti kurainen ja koirankarvainen neliveto väisti sitä pääparkkipaikalle, ennen kuin mateli henkilökunnan parkkipaikalle heinäladon taakse, missä auto normaalisti asui. Effie hölkkäsi hetken kuluttua tallipihalle suoristaen vaatteitaan ja tietoisena seuraavasta tehtävästään: soittaa hevosenomistajille. Henrietalta tulisi tulikivenkatkuista palautetta.

Zoe talutti Paddya maneesissa jäähdytelläkseen hevosta samalla kun tarkkaili sen liikkeitä. Hyvältä näytti. Hevosella oli pieniä haavoja, jotka hoituisivat kotikonstein, mutta muutoin ruuna vaikutti olevan hyvässä kunnossa. Ei se toisaalta ollut ihmekään: Paddy oli treenattu juoksemaan pitkiä matkoja epätasaisessa maastossa lujalla vauhdilla. Ei tosin niin lujalla, kuin mitä hevoset olivat itsekseen painelleet, mutta nopeasti kuitenkin.
Lucy olisi mielellään seurannut Effien perässä, mutta Effien työtehtävät olivat nykyään erilaiset kuin hänen. Paulus oli lähtenyt klinikalle, joten hän oli jäänyt yksin uusien työntekijöiden kanssa. Pitäisikö hänen osata neuvoa muita? Ei ikinä! Sawyer näytti onneksi kiinnostuneen varusteiden purkamisesta Effien ajamasta nelivedosta, joten nainen ei voisi esittää kiperiä kysymyksiä siitä, mitä hevosille seuraavaksi tehtäisiin. Nyt ei auttanut kuin odottaa eläinlääkäriä, joka Evelynin huikkaaman tiedon perusteella saapuisi vartin sisään tai toivoa, että Effie saisi juteltua omistajien kanssa siihen mennessä. Henrietan tuntien se ei olisi mahdollista. Vartissa Henrietta ehtisi vasta päästä vauhtiin teräväsanaisen palautteensa kanssa.

Maybe liittyi Lucyn seuraan Effien ohjeistamana, sillä hänen mentorinsa sulkeutui toimistoon hoitamaan hevosenomistajien yhteydenpitoa: ilmeisesti oli onni, että vain Henrietta Thorpelle oli ilmoitettava välittömästi ja huonoja uutisia, muiden naarmut ja spurtti hoituisivat ilman kustannuksia. Päivätallikin oli jo tehty eikä Maybe voinut olla muuta kuin ihmettelemättä, miten leppoisilta työpäivät vaikuttivat. Hänen oli muistuteltava itseään siitä, mitä Effie vakuutti: laidunkauden loppuessa, syyssäiden alkaessa ja Mayben saadessa omat viisi vastuuhevosta, leppoisa ei olisi sana, jota hän käyttäisi.
"Mitä sinulla on ohjelmassa seuraavaksi?" hän tiedusteli Lucylta ja kurkisti karsinoissaan seisoskelevia oreja ja ruunia, jotka oli pyydystetty sisään. Varmaankin eläinlääkärin avustaminen, kun sellainen joskus saapuisi, mutta sen jälkeen.

Lucy vilkaisi kelloaan.
"Minun oli tarkoitus liikuttaa Hookia", tyttö lausahti. "Mutta eipä se enää liikutusta tarvitse." Ainakin hän todella toivoi niin, sillä ei halunnut nousta säikkyvän hevosen selkään.
"Tuo taitaa olla eläinlääkäri", Lucy sanoi, kun tallipihalle kaarsi kiiltävä neliveto ja kyydistä nousi nuorehko mies farkkuihin ja siistiin kauluspaitaan pukeutuneena. Tajusikohan toinen tulevansa tarkastamaan hevosia? Hän asteli tallipihalle valmiina esittäytymään ja varmistamaan eläinlääkärin henkilöllisyyden, mutta mies ehti edelle kaivaessaan suuren kiiltonahkaisen salkkunsa, joka oli täynnä tarvikkeita.
"Olen Ryan Radclyffe, kuulemma täällä oli hevosia, jotka kaipasivat tarkistusta päästyään irti?" Mies esittäytyi kopealla äänellä katsellen tyttöä kuin likatahraa paidassaan.
"Kyllä, tänne päin hyvä herra", Lucy nielaisi vastatessaan hiljaa eläinlääkärille ja johdattaessaan miehen talliin. Zoe ilmestyi Paddyn kanssa maneesista ja pysäytti ruunan käytävälle, vaatien hevosen tarkistusta ensimmäisenä. Eläinlääkäri kävi toimeen ja Lucy asettui seinustalle odottamaan, että häntä kaivattaisiin johonkin. Ihan kuin niin kävisi.

Maybe puraisi alahuultaan ja asettui Lucyn viereen seinustalle. Hänestä tuntui kuin hän olisi mukana jonkinlaisessa parodiasarjassa, mutta kai tämä oli totisinta totta ja ihmiset todella olivat tuollaisia tässä maailmassa. Hän oli kaukana lammastilalta ja maaseudun ponikerhosta. Omasta valinnastaan. Hän pakotti pisamaiset kasvonsa peruslukemille ja katseli kaunista, isoa puoliveristä ja eläinlääkärin työskentelyä.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   La Elo 30, 2014 1:43 pm

Zoe esitti kysymyksiä rauhallisella mutta määrätietoisella äänellä. Jokaisessa kysymyksessä oli vähintään yksi sana, jota Lucy ei ollut kuullut ennen, tai siltä se ainakin vaikutti, kun Zoe kyseli jalkojen yksittäisistä nivelistä, jänteistä, jostakin kavion osasta ja ties mistä. Eläinlääkäri vastaili kaikkiin kysymyksiin viljellen vieläkin omituisempia sanoja, mutta Zoe tuntui ymmärtävän nyökkäillessään vastaukseksi tai esittäessään tarkentavia kysymyksiä. Lucy ei voinut kuin ihmetellä, miten väärässä paikassa hän jälleen oli.
Paddy hermoili ja seurasi tarkkaavaisesti katseellaan eläinlääkäriä, koettaen välillä tanssahdella pois miehen ulottuvilta. Zoe silitti hevosen kaulaa, hieroi korvia ja rapsutti säkää koettaessaan rauhoitella ruunaa, joka ei pitänyt eläinlääkäristä lainkaan. Onneksi se ei tarvinnut rokotuksia tai muita piikkejä.
"Saisinko kaiken kirjallisena?" Zoe keskeytti, kun eläinlääkäri lopetti tutkimuksensa ja oli aloittamassa hoitokertomusta suullisena. Mies tuijotti hetken naista, joka seisoi selkä suorana ja tuijotti haastavasti takaisin, ennen kuin kaivoi laukustaan mustan kansion, josta alkoi täyttää paperia. Zoe talutti Paddyn karsinaan odottamaan. Hevosen ei tarvitsisi sietää eläinlääkäriä enää yhtään kauempaa. Heti saatuaan paperin eläinlääkärin allekirjoittamana, Zoe lähti yläkertaan Effien toimistoon.
"Tämä tulee lähettää herra Edgerlylle saman tien", Zoe sanoi, mikäli Effie ei ollut puhelimessa, ja jos oli, heilutti vain paperia merkitsevästi ennen kuin laski sen Effien pöydälle. Hän kirjoittaisi illalla pidemmän sähköpostin herra Edgerlylle, jossa kertoisi kaiken, mitä eläinlääkäri oli sanonut ja liittäisi ehkä mukaan muutaman kuvan Paddysta, mutta tällä hetkellä tuo paperi sisälsi aivan riittävästi tietoa.

Muut hevoset olivat saaneet vain naarmuja, joten hintava eläinlääkärintarkastus oli tarpeen vain Romeolle, joka saapui paikalle Paddyn tarkastuksen aikana. Hevonen ja Kamir olivat molemmat väsyneitä, ja friisiläinen kaipasi tarkastusta päästyään eroon pinkistä onesiestään, sillä syy hevosten vapaaksipääsyyn taisi selvitä: hevosen ryntäillä oli sähkön tuomia palovammoja. Lihavuori oli puskenut päin aitaa sähköiskuista huolimatta, kunnes se oli antanut periksi ja kaatunut jättiläishevosen painon alla.

Radclyffe tuijotti massiivista hevosta. Oikeasti? Kuka vapaaehtoisesti omistaisi tuollaisen? Eläinlääkäri kävi kuitenkin toimeen, kirjasi jo valmiiksi ylös löydöksiään ja hoitosuosituksiaan, sillä epäili, että tämäkin haluttaisiin kirjallisena. Ärsyttävää moinen päällepäsmäröinti.
Evelyn opasti jälleen kerran reitin klinikalle, vaikka epäilikin, että Paulus olisi löytänyt paikalle ihan itse. Hän laskeutui autosta kaikessa rauhassa ja siirtyi auttamaan rampin kanssa. Muutama eläintenhoitaja oli huomannut hevosrekan saapumisen ja kiirehtivät auttamaan, jotta hevoset saataisiin sisään ilman ongelmia. Evelyn talutti pirteää oria, jonka korvat kääntyilivät valppaasti, kun se pohti, mihin nyt oltiin tultu.
"Kappas, lomalainenkin on palannut", huvittunut naurahdus kuului ovensuusta. Evelyn tarjosi puolittaisen, varsin väkinäisen hymyn vanhalle miehelle.
"John, Lionheartilla on EIPH, varmaan tason kolme tai neljä", nainen lausahti. "Ivory loukkasi jalkansa, se on turvonnut, lämmin ja puristusarka", hän kertoi nopeasti silittäessään hevosensa poskea.
"Leanne voi katsoa jalan", John vastasi pehmeästi.
"Jos Leanne on täällä, kuka lähti Rosings Parkiin?" Evelyn kysyi kulmat kurtistuen. Klinikalla oli viisi eläinlääkäriä hänet mukaan luettuna, jotka hoitivat hevosia, sekä kaksi, jotka hoitivat ainoastaan pieneläimiä. Hänen muistinsa mukaan hauska Jerry oli lomilla kuten hänkin, joten jäljelle jäi ainoastaan…
"Radclyffe", John totesi. Evelynin teki mieli haudata kasvot käsiinsä. "Yritin estää, mutta, no kyllä sinä hänet tiedät." Evelyn nyökkäsi. Selvä, Radclyffe saisi käsitellä Romeota. Eipähän ainakaan hinkuisi uudestaan tallille sen jälkeen.
"Paulus, menen Lionheartin mukana, mutta Leanne hoitaa Ivorya hyvin", Evelyn heitti olkansa yli miehelle lähtiessään taluttamaan Lionheartia sisään hevosklinikan puolelle, joka muistutti lähinnä kirkkaasti valaistua, liian steriiliä tallia pilttuineen, joissa eläintenhoitajat pyörivät hevosten ympärillä käärien siteitä tai puhdistaen haavoja.

Paulus päättäisi itse osasiko "Leanne" hoitaa hevosta hyvin, kiitos vain. Hän peruutti jalkaansa ehkä nyt aavistuksen vähemmän ontuvan hevosen ulos autosta ja antoi sen hamuilla sormiaan, kun se pääsi tarkastukseen. Mies toivoi heidän kaikkien tähden, että ruuna olisi vain lyönyt jalkansa jonnekin vapausreissun aikana eikä telonut sitä sen pahemmin; eniten hän toivoi sitä Lucyn tähden, sillä Ivory oli tytölle mitä Nimbus oli hänelle.

Evelyn kulki Johnin rinnalla ja kertoi kaiken, mitä osasi hevosestaan. John nyökkäili. Hän talutti Lionheartin yhteen pilttuista, jotta sai sidottua hevosen pään molemmin puolin kiinni. Hän tarttui hevosen nenäpiihin ja käänsi orin pään eläinlääkäriä kohden, jotta John saattoi ujuttaa endoskoopin taipuisaa putkea hevosen sieraimeen.
"Sanoisin, että se on kolmonen", mies totesi tarkkailtuaan hetken hengitysteitä. Hän viittoi kädellään Evelyniä katsomaan. Nainen painoi silmänsä tottuneesti laitetta vasten ja katsoi putkesta paljastuvaa näkymää.
"Kuten näet, sen hengitystiet näyttävät muuten aivan terveiltä, joten tämä ei ole yleistä. En usko, että tarkempi tutkimus on tarpeen, ellet välttämättä halua", John sanoi pehmeästi ja taputti naisen hartiaa. Evelyn hymyili pienesti.
"Tämä riittää", hän vakuutti. Hän luotti toisen eläinlääkärin sanaan enemmän kuin omaansa, joten jos Johnin mielestä oli turha alkaa ottaa kuvia ja sörkkiä keuhkoja enempää, hän antaisi asian olla.
"Liikuta sitä vain kevyesti seuraava pari viikkoa, sen jälkeen voitte alkaa ottaa enemmän vauhtia", John totesi, "mutta senhän sinä tiesitkin jo."
Leanne tutki Ivoryn jalkaa tottunein ottein, taivutti varovaisesti ja paineli sieltä ja täältä. Hän kääntyi katsomaan synkänoloista miestä, joka oli tullut yleensä niin aurinkoisen eläinlääkärikollegan mukana.
"Katsotaan, mitä ultraääni sanoo, mutta nyt näyttää ainakin siltä, ettei se ole pahasti repinyt mitään rikki", Leanne vakuutti hoitajan tuodessa kannettavaa ultraäänilaitetta. He toimivat nopeasti ja tehokkaasti tutkiessaan jalkaa, sillä Leanne tuntui olevan se, jolle lankesi aina jalkavammojen ensiapu.
"Se on kolauttanut jalkansa johonkin, ehkä kaveri potkaissut, ehkä se on kompuroinut, mutta se tulee kuntoon", Leanne totesi, kun oli tyytyväinen tutkimukseensa. "Jänteet ovat kunnossa, joten kyseessä on iskun aiheuttama kipu. Kylmätkää sen jalkaa parikymmentä minuuttia kolmesti päivässä ja pitäkää se karsinalevossa kolme päivää. Sen jälkeen voitte alkaa kävelyttää sitä, ensin lyhyemmillä lenkeillä useasti päivässä ja sitten pidempiä lenkkejä käynnissä ja ravissa. Älkää päästäkö sitä isolle laitumelle, sillä riski jännevammaan on suurempi, jos se aristaa jalkaansa lainkaan. Pitäkää se pienessä tarhassa ja pyytäkää eläinlääkäriä tarkistamaan se aina ennen kuin lisäätte rasitusta. Todennäköisesti sitä pystyy jo kahden viikon päästä ratsastamaan täysin normaalisti, ellei muuta ilmene." Leanne rapsutti hevosen kaulaa lämmin hymy huulillaan.

Paulus nyökkäsi. Hänellä ei ollut taipumusta tuhlata sanoja. Tai hymyjä. Hän taputti hevosen vaaleaa kaulaa, kirjasi ohjeet suttuisin harakanvarpain epämääräisen tahraiseen vihkoon, jonka kaivoi mustien, polvesta repaleisten farkkujen taskusta ja lähti sitten ulos hevosen kanssa odottelemaan Lionheartia ja Evelyniä. Miestä häiritsi, ettei hän kyennyt paikallistamaan sitä, mikä teki naisesta erilaisen ja toi hänen äitinsä mieleen.

Evelyn rapsutti hevosensa poskea, kun John ujutti endoskoopin ulos ja taputti kullanhohtoista kaulaa. Nainen irrotti hevosensa ja lähti taluttamaan sitä ulos. Leanne kertoi lyhyesti löydöksensä, kun Evelyn kulki hänen ohitseen ja nainen nyökkäsi. Selvä, he olivat selvinneet vähällä.
"Koska palaat töihin, Evelyn?" John kysäisi jäädessään ulko-ovelle katsomaan, että hevoset saataisiin lastattua ilman ongelmia.
"En tiedä vielä", Evelyn vastasi. John kallisti hieman päätään tuijottaessaan lempeän päättäväisesti Evelyniä, joten nainen kohotti aurinkolasit otsalleen paljastaen tummat silmänalusensa. Silmien punoitus oli jo lähes kokonaan kadonnut, mutta tavallistakin kalpeampi iho tuntui korostavan tummia renkaita. John pudisti päätään.
"Loma näyttää lähinnä uuvuttaneen sinut. Palaa, kun saat voimasi takaisin", John totesi ja kääntyi lähteäkseen. Evelyn talutti Lionheartin ramppia ylös ja kiinnitti hevosen huolella, ennen kuin siirtyi kättään hyvästiksi heilauttaen penkille odottamaan kotimatkaa.
"Ne molemmat tulevat kuntoon", nainen lausahti helpottuneena ja kurkotti kädellään päänsä päälle vetääkseen aurinkolasit takaisin silmilleen.

Paulus nyökkäsi uudelleen, katseli Evelyniä synkin, siristynein silmin ja nostettuaan rampin, kaarsi auton takaisin Slaleytä ja tallia kohti. Hän oli hiljaa rekan madellessa kaupungin läpi, mutta kun tie avartui, hän vilkaisi naista jälleen.
"Käytätkö huumeita?" hän töksäytti melkein aggressiivisesti.

Evelyn säpsähti varsin näkyvästi. Hän kääntyi hitaasti miehen puoleen ja nosti aurinkolasit uudelleen otsalleen, jotta voisi katsoa miestä kunnolla. Sydän hakkasi. Mitä Paulus oikein tiesi? Oliko mies etsinyt tietoa netistä? Hän oli melko varma, että syöttämällä googleen hänen nimensä ja sanan huume missä tahansa muodossa, sai satoja osumia lööppisivustoille, joilla ei-niin-imartelevat kuvat hänestä olivat kaiken kansan nähtävillä.
"En", hän vastasi selkeällä äänellä, mutta siitä puuttui jotakin. Itsevarmuutta. Niin, sitäpä juuri, sillä juuri nyt hän ei luottanut itseensä lainkaan. "En ikinä tulisi eläinten lähelle, jos olisin aineissa", Evelyn sanoi ääni värähtäen. Hän oli tehnyt sen virheen nuorempana, eikä varmasti toistaisi sitä. Vaan jos hän muisti oikein, hän oli myös silloin sanonut, ettei enää koskaan tekisi montaa muutakaan asiaa, joita oli myöhemmin ehtinyt puuhata.

Paulus ei näyttänyt vakuuttuneelta.
"Sen olisi parempi olla totta", hän murisi matalasti, ja hänen sanoissaan oleva uhka oli erittäin vankkaa.

"Sinulla ei ole pienintäkään käsitystä, mistä syytät minua", Evelyn vastasi kylmästi. Hän ei ikipäivänä olisi vienyt omaa hevostaan maastoon, jos ei olisi uskonut olevansa täysissä voimissaan. Ehkä hän oli hieman desorientoitunut, mutta hän hallitsi ruumiinsa täydellisesti eikä nähnyt näkyjä. Pauluksen syytökset tuntuivat vain kääntävän veistä haavassa: hän oli kuullut samat kysymykset, saman epäuskon ja siihen päälle vielä pettymystä, kun oli puhunut äitinsä kanssa.

Paulus vilkaisi naista kylmästi.
"Niinkö?" hän murahti. Hänellä oli yli-inhimillinen vaisto lukea ihmisiä, vaikka hän ei itse sosiaalisissa tilanteissa loistanutkaan. Sellaisen vaiston sai, kun kasvoi kahden epävakaan, vaarallisen ja päihderiippuvaisen vanhemman kanssa.

"Ei", Evelyn vastasi. "Syytöksesi ovat turhia, minä en käytä huumeita", hän toisti kuin voisi siten palauttaa ääneensä itsevarmuuden, joka tuntui kadonneen viikkoja aiemmin kokonaan. Äidin sanat elämän heittämisestä hukkaan palasivat jälleen mieleen. Nainen puri hampaita yhteen, tietämättä oikein, oliko vihainen itselleen vai maailmalle.

"Mitä sitten? Viinaa?" Paulus tivasi liikauttaen leukaansa aggressiivisesti.

"Se, mitä teen lomallani, ei kosketa sinua lainkaan", Evelyn vastasi kireästi. "En tule töihin, ellen ole täysin työkykyinen, siksi puhelunne ohjautuvat suoraan klinikalle. En myöskään tule hevosten lähelle, jos en ole kunnossa, joten älä huoli. En ole tietääkseni allekirjoittanut sopimusta, joka velvottaisi minua olemaan vesiselvänä jokaikinen päivä."

"Juopot eivät ole kykeneviä arvioimaan kykyään tai selvyyttään", mies vastasi tunteettomasti.

"Miksi luulet, etten ole käynyt tallilla moneen päivään? Minä tiedän tarkalleen omat rajani."

"Ja se on jokaisen juopon tunnuslause."

"Mitä haluat, verikokeen?" Evelyn kysyi äänellä, joka oli täynnä kylmää, vaivoin pidäteltyä raivoa. Hän ei halunnut käydä tätä keskustelua, ei taas, eikä varsinkaan Pauluksen kanssa. "Veressäni ei ole yhtään alkoholia, takaan sen. En ikinä vaarantaisi Lionheartia. Luuletko, että se edes päästäisi minut selkäänsä, jos olisin kännissä?"

Paulus tuijotti naista raastavaa pettymystä eriparisissa silmissään, ennen kuin käänsi katseensa tiehen kuin sulkien naisen maailmansa ulkopuolelle. Hän oli luullut voivansa luottaa Evelyniin, luottaa rakkaimpiensa turvallisuuden naisen käsiin, ja nyt se oli poissa. Päihderiippuvaisen sanaan ei voinut koskaan luottaa: hän oli oppinut sen kantapään kautta, kerta toisensa jälkeen. Montako kertaa hänen äitinsä oli luvannut heidän aloittavan uuden elämän, isän lähteneen, äidin selviävän ja kaapeissa olevan tästä eteenpäin ruokaa?
"Lupauksesi ei ole minkään arvoinen", hän ilmoitti tyhjästi.

Evelyn painui kasaan istuimellaan. Hän halusi vain käpertyä pieneksi keräksi ja pysyä siinä kunnes maailma loppuisi. Pauluksen katseessa oli samaa tuttua pettymystä kuin mitä hän oli nähnyt perheensä silmissä. Miksi hän tuntui vain pettävän kaikkien odotukset? Miehen sanat tuntuivat heittävän hänet painot nilkoissaan laiturilta veteen.
"Ei se olekaan", hän myönsi hiljaa. Hänen sanansa ei ollut ollut minkään arvoinen enää sen jälkeen, kun hän oli sen kerran rikkonut. Tuttu, kuristava ahdistus tuntui jälleen leviävän rintakehässä ja kietovan ilmateitä solmuun, mutta hän yritti jättää sen huomiotta tuijottaessaan ikkunasta ulos kasvot ilmeettöminä.

Hiljaisuus sai jatkua, sillä mies päätti poistaa Evelynin mielestään ja maailmastaan. Hän oli saanut kokea jo tarpeeksi addiktien kanssa, ja nyt hänen hevosensa ja hänen ystäviensä hevoset voisivat olla vaakalaudalla. Mies vain tuijotti jyrkällä äänettömyydellä tietä, kunnes rekka kiemurteli hitaasti tallille johtavaa tietä ja peruutti sitten varovasti tallipihalle.

Evelyn laski aurinkolasit silmilleen, kun talli lähestyi ja hyppäsi heti rekan kyydistä, kun Paulus pysäytti sen. Hän odotti sivummalla, kunnes ramppi oli alhaalla ja suuntasi sen jälkeen hakemaan hevostaan, joka seisoi rauhallisesti paikallaan. Ori peruutti alas rampilta ja heitteli päätään, kun hän kiskoi sitä reippaammin tallia kohden. Hän vain halusi pois täältä.
Lucy oli tullut tallipihalle vastaan, sillä halusi nähdä Ivoryn, mutta saikin yllättäen käteensä narun, jonka toisessa päässä tanssahteli eloisa täysiverinen. Evelyn lähti sanaakaan sanomatta hakemaan kypäräänsä, jonka Sawyer oli lykännyt Lionheartin satulan päälle. Lucy kääntyi katsomaan Paulusta ihmeissään. Täysiverinen hamusi hänen käsivarttaan korvat hörössä ja iloinen pilke silmissään.

Paulus vastasi vain mustalla katseella, tyrkkäsi ohjepaperin tytön käteen ja otti sitten täysiverisen Lucylta, jotta tyttö sai hakea Ivoryn huomiinsa. Miehen olemus pehmeni aina välittömästi, kun hän käsitteli eläimiä ja hänen käytöksensä oli rauhallista ja johdonmukaista; varsin päinvastaista ihmisten kanssa toimimiseen. Mutta eläimet olivat viattomia ja loogisia. Mies pyrki viemään palominon sen karsinaan.

Lucy tunnisti katseen. Hän ei kysyisi mitään, otti vain paperin vastaan ja suuntasi hakemaan Ivorya. Tyttö jutteli hevoselle pehmeästi peruuttaessaan jalkaansa varovan hevosen alas ramppia pitkin. Hän lähti taluttamaan hevosta tallille. He asettuivat suoraan pesukarsinaan, sillä hän oli lukenut ohjeista nopeasti, että jalkaa tuli kylmätä. Hän alkoi laskea kylmää vettä letkusta jalalle samalla kun vilkaisi kelloa. Kaksikymmentä minuuttia, selvä.
Lionheart asettui karsinaansa tyytyväisesti hölmöilemättä mitään matkan aikana. Ori hirnui korkealta ja kovaa, kun Evelyn kulki terävin, nopein askelin tallikäytävällä, mutta nainen ei pysähtynyt tervehtimään hevostaan lähtiessään kotiin. Orin hirnahdus vaimeni matalaksi, lähes surumieliseksi hörähdykseksi kun se katseli pää korkealla omistajansa perään ihmeissään siitä, miten se oli yllättäen vain jätetty karsinaan ilman rapsutuksia ja porkkananpaloja.

Mies jäi hevosen karsinanovelle ja tarjoutui taputtelemaan hylättyä eläintä. Siitä pidettäisiin kyllä täällä huolta, ja parempi sen oli heidän kanssaan kuin jonkun, joka olisi vailla arviointikykyä tai järkeä. Ehkä hänestä sanottiin, ettei hänellä ollut kumpaakaan eikä itsesuojeluvaistoa, mutta ainakaan hän ei kulkenut hevosten parissa viinasta haaveillen. Pian Paulus kuitenkin jatkoi matkaa Kamiria etsimään ja kysymään tarhausjärjestelyistä, ennen kuin lähtisi korjaamaan jyrättyä aitaa.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   La Elo 30, 2014 1:44 pm

Saman päivän ilta

Zoe esitti kysymyksiä rauhallisella mutta määrätietoisella äänellä. Jokaisessa kysymyksessä oli vähintään yksi sana, jota Lucy ei ollut kuullut ennen, tai siltä se ainakin vaikutti, kun Zoe kyseli jalkojen yksittäisistä nivelistä, jänteistä, jostakin kavion osasta ja ties mistä. Eläinlääkäri vastaili kaikkiin kysymyksiin viljellen vieläkin omituisempia sanoja, mutta Zoe tuntui ymmärtävän nyökkäillessään vastaukseksi tai esittäessään tarkentavia kysymyksiä. Lucy ei voinut kuin ihmetellä, miten väärässä paikassa hän jälleen oli.
Paddy hermoili ja seurasi tarkkaavaisesti katseellaan eläinlääkäriä, koettaen välillä tanssahdella pois miehen ulottuvilta. Zoe silitti hevosen kaulaa, hieroi korvia ja rapsutti säkää koettaessaan rauhoitella ruunaa, joka ei pitänyt eläinlääkäristä lainkaan. Onneksi se ei tarvinnut rokotuksia tai muita piikkejä.
"Saisinko kaiken kirjallisena?" Zoe keskeytti, kun eläinlääkäri lopetti tutkimuksensa ja oli aloittamassa hoitokertomusta suullisena. Mies tuijotti hetken naista, joka seisoi selkä suorana ja tuijotti haastavasti takaisin, ennen kuin kaivoi laukustaan mustan kansion, josta alkoi täyttää paperia. Zoe talutti Paddyn karsinaan odottamaan. Hevosen ei tarvitsisi sietää eläinlääkäriä enää yhtään kauempaa. Heti saatuaan paperin eläinlääkärin allekirjoittamana, Zoe lähti yläkertaan Effien toimistoon.
"Tämä tulee lähettää herra Edgerlylle saman tien", Zoe sanoi, mikäli Effie ei ollut puhelimessa, ja jos oli, heilutti vain paperia merkitsevästi ennen kuin laski sen Effien pöydälle. Hän kirjoittaisi illalla pidemmän sähköpostin herra Edgerlylle, jossa kertoisi kaiken, mitä eläinlääkäri oli sanonut ja liittäisi ehkä mukaan muutaman kuvan Paddysta, mutta tällä hetkellä tuo paperi sisälsi aivan riittävästi tietoa.

Muut hevoset olivat saaneet vain naarmuja, joten hintava eläinlääkärintarkastus oli tarpeen vain Romeolle, joka saapui paikalle Paddyn tarkastuksen aikana. Hevonen ja Kamir olivat molemmat väsyneitä, ja friisiläinen kaipasi tarkastusta päästyään eroon pinkistä onesiestään, sillä syy hevosten vapaaksipääsyyn taisi selvitä: hevosen ryntäillä oli sähkön tuomia palovammoja. Lihavuori oli puskenut päin aitaa sähköiskuista huolimatta, kunnes se oli antanut periksi ja kaatunut jättiläishevosen painon alla.

Radclyffe tuijotti massiivista hevosta. Oikeasti? Kuka vapaaehtoisesti omistaisi tuollaisen? Eläinlääkäri kävi kuitenkin toimeen, kirjasi jo valmiiksi ylös löydöksiään ja hoitosuosituksiaan, sillä epäili, että tämäkin haluttaisiin kirjallisena. Ärsyttävää moinen päällepäsmäröinti.
Evelyn opasti jälleen kerran reitin klinikalle, vaikka epäilikin, että Paulus olisi löytänyt paikalle ihan itse. Hän laskeutui autosta kaikessa rauhassa ja siirtyi auttamaan rampin kanssa. Muutama eläintenhoitaja oli huomannut hevosrekan saapumisen ja kiirehtivät auttamaan, jotta hevoset saataisiin sisään ilman ongelmia. Evelyn talutti pirteää oria, jonka korvat kääntyilivät valppaasti, kun se pohti, mihin nyt oltiin tultu.
"Kappas, lomalainenkin on palannut", huvittunut naurahdus kuului ovensuusta. Evelyn tarjosi puolittaisen, varsin väkinäisen hymyn vanhalle miehelle.
"John, Lionheartilla on EIPH, varmaan tason kolme tai neljä", nainen lausahti. "Ivory loukkasi jalkansa, se on turvonnut, lämmin ja puristusarka", hän kertoi nopeasti silittäessään hevosensa poskea.
"Leanne voi katsoa jalan", John vastasi pehmeästi.
"Jos Leanne on täällä, kuka lähti Rosings Parkiin?" Evelyn kysyi kulmat kurtistuen. Klinikalla oli viisi eläinlääkäriä hänet mukaan luettuna, jotka hoitivat hevosia, sekä kaksi, jotka hoitivat ainoastaan pieneläimiä. Hänen muistinsa mukaan hauska Jerry oli lomilla kuten hänkin, joten jäljelle jäi ainoastaan…
"Radclyffe", John totesi. Evelynin teki mieli haudata kasvot käsiinsä. "Yritin estää, mutta, no kyllä sinä hänet tiedät." Evelyn nyökkäsi. Selvä, Radclyffe saisi käsitellä Romeota. Eipähän ainakaan hinkuisi uudestaan tallille sen jälkeen.
"Paulus, menen Lionheartin mukana, mutta Leanne hoitaa Ivorya hyvin", Evelyn heitti olkansa yli miehelle lähtiessään taluttamaan Lionheartia sisään hevosklinikan puolelle, joka muistutti lähinnä kirkkaasti valaistua, liian steriiliä tallia pilttuineen, joissa eläintenhoitajat pyörivät hevosten ympärillä käärien siteitä tai puhdistaen haavoja.

Paulus päättäisi itse osasiko "Leanne" hoitaa hevosta hyvin, kiitos vain. Hän peruutti jalkaansa ehkä nyt aavistuksen vähemmän ontuvan hevosen ulos autosta ja antoi sen hamuilla sormiaan, kun se pääsi tarkastukseen. Mies toivoi heidän kaikkien tähden, että ruuna olisi vain lyönyt jalkansa jonnekin vapausreissun aikana eikä telonut sitä sen pahemmin; eniten hän toivoi sitä Lucyn tähden, sillä Ivory oli tytölle mitä Nimbus oli hänelle.

Evelyn kulki Johnin rinnalla ja kertoi kaiken, mitä osasi hevosestaan. John nyökkäili. Hän talutti Lionheartin yhteen pilttuista, jotta sai sidottua hevosen pään molemmin puolin kiinni. Hän tarttui hevosen nenäpiihin ja käänsi orin pään eläinlääkäriä kohden, jotta John saattoi ujuttaa endoskoopin taipuisaa putkea hevosen sieraimeen.
"Sanoisin, että se on kolmonen", mies totesi tarkkailtuaan hetken hengitysteitä. Hän viittoi kädellään Evelyniä katsomaan. Nainen painoi silmänsä tottuneesti laitetta vasten ja katsoi putkesta paljastuvaa näkymää.
"Kuten näet, sen hengitystiet näyttävät muuten aivan terveiltä, joten tämä ei ole yleistä. En usko, että tarkempi tutkimus on tarpeen, ellet välttämättä halua", John sanoi pehmeästi ja taputti naisen hartiaa. Evelyn hymyili pienesti.
"Tämä riittää", hän vakuutti. Hän luotti toisen eläinlääkärin sanaan enemmän kuin omaansa, joten jos Johnin mielestä oli turha alkaa ottaa kuvia ja sörkkiä keuhkoja enempää, hän antaisi asian olla.
"Liikuta sitä vain kevyesti seuraava pari viikkoa, sen jälkeen voitte alkaa ottaa enemmän vauhtia", John totesi, "mutta senhän sinä tiesitkin jo."
Leanne tutki Ivoryn jalkaa tottunein ottein, taivutti varovaisesti ja paineli sieltä ja täältä. Hän kääntyi katsomaan synkänoloista miestä, joka oli tullut yleensä niin aurinkoisen eläinlääkärikollegan mukana.
"Katsotaan, mitä ultraääni sanoo, mutta nyt näyttää ainakin siltä, ettei se ole pahasti repinyt mitään rikki", Leanne vakuutti hoitajan tuodessa kannettavaa ultraäänilaitetta. He toimivat nopeasti ja tehokkaasti tutkiessaan jalkaa, sillä Leanne tuntui olevan se, jolle lankesi aina jalkavammojen ensiapu.
"Se on kolauttanut jalkansa johonkin, ehkä kaveri potkaissut, ehkä se on kompuroinut, mutta se tulee kuntoon", Leanne totesi, kun oli tyytyväinen tutkimukseensa. "Jänteet ovat kunnossa, joten kyseessä on iskun aiheuttama kipu. Kylmätkää sen jalkaa parikymmentä minuuttia kolmesti päivässä ja pitäkää se karsinalevossa kolme päivää. Sen jälkeen voitte alkaa kävelyttää sitä, ensin lyhyemmillä lenkeillä useasti päivässä ja sitten pidempiä lenkkejä käynnissä ja ravissa. Älkää päästäkö sitä isolle laitumelle, sillä riski jännevammaan on suurempi, jos se aristaa jalkaansa lainkaan. Pitäkää se pienessä tarhassa ja pyytäkää eläinlääkäriä tarkistamaan se aina ennen kuin lisäätte rasitusta. Todennäköisesti sitä pystyy jo kahden viikon päästä ratsastamaan täysin normaalisti, ellei muuta ilmene." Leanne rapsutti hevosen kaulaa lämmin hymy huulillaan.

Paulus nyökkäsi. Hänellä ei ollut taipumusta tuhlata sanoja. Tai hymyjä. Hän taputti hevosen vaaleaa kaulaa, kirjasi ohjeet suttuisin harakanvarpain epämääräisen tahraiseen vihkoon, jonka kaivoi mustien, polvesta repaleisten farkkujen taskusta ja lähti sitten ulos hevosen kanssa odottelemaan Lionheartia ja Evelyniä. Miestä häiritsi, ettei hän kyennyt paikallistamaan sitä, mikä teki naisesta erilaisen ja toi hänen äitinsä mieleen.

Evelyn rapsutti hevosensa poskea, kun John ujutti endoskoopin ulos ja taputti kullanhohtoista kaulaa. Nainen irrotti hevosensa ja lähti taluttamaan sitä ulos. Leanne kertoi lyhyesti löydöksensä, kun Evelyn kulki hänen ohitseen ja nainen nyökkäsi. Selvä, he olivat selvinneet vähällä.
"Koska palaat töihin, Evelyn?" John kysäisi jäädessään ulko-ovelle katsomaan, että hevoset saataisiin lastattua ilman ongelmia.
"En tiedä vielä", Evelyn vastasi. John kallisti hieman päätään tuijottaessaan lempeän päättäväisesti Evelyniä, joten nainen kohotti aurinkolasit otsalleen paljastaen tummat silmänalusensa. Silmien punoitus oli jo lähes kokonaan kadonnut, mutta tavallistakin kalpeampi iho tuntui korostavan tummia renkaita. John pudisti päätään.
"Loma näyttää lähinnä uuvuttaneen sinut. Palaa, kun saat voimasi takaisin", John totesi ja kääntyi lähteäkseen. Evelyn talutti Lionheartin ramppia ylös ja kiinnitti hevosen huolella, ennen kuin siirtyi kättään hyvästiksi heilauttaen penkille odottamaan kotimatkaa.
"Ne molemmat tulevat kuntoon", nainen lausahti helpottuneena ja kurkotti kädellään päänsä päälle vetääkseen aurinkolasit takaisin silmilleen.

Paulus nyökkäsi uudelleen, katseli Evelyniä synkin, siristynein silmin ja nostettuaan rampin, kaarsi auton takaisin Slaleytä ja tallia kohti. Hän oli hiljaa rekan madellessa kaupungin läpi, mutta kun tie avartui, hän vilkaisi naista jälleen.
"Käytätkö huumeita?" hän töksäytti melkein aggressiivisesti.

Evelyn säpsähti varsin näkyvästi. Hän kääntyi hitaasti miehen puoleen ja nosti aurinkolasit uudelleen otsalleen, jotta voisi katsoa miestä kunnolla. Sydän hakkasi. Mitä Paulus oikein tiesi? Oliko mies etsinyt tietoa netistä? Hän oli melko varma, että syöttämällä googleen hänen nimensä ja sanan huume missä tahansa muodossa, sai satoja osumia lööppisivustoille, joilla ei-niin-imartelevat kuvat hänestä olivat kaiken kansan nähtävillä.
"En", hän vastasi selkeällä äänellä, mutta siitä puuttui jotakin. Itsevarmuutta. Niin, sitäpä juuri, sillä juuri nyt hän ei luottanut itseensä lainkaan. "En ikinä tulisi eläinten lähelle, jos olisin aineissa", Evelyn sanoi ääni värähtäen. Hän oli tehnyt sen virheen nuorempana, eikä varmasti toistaisi sitä. Vaan jos hän muisti oikein, hän oli myös silloin sanonut, ettei enää koskaan tekisi montaa muutakaan asiaa, joita oli myöhemmin ehtinyt puuhata.

Paulus ei näyttänyt vakuuttuneelta.
"Sen olisi parempi olla totta", hän murisi matalasti, ja hänen sanoissaan oleva uhka oli erittäin vankkaa.

"Sinulla ei ole pienintäkään käsitystä, mistä syytät minua", Evelyn vastasi kylmästi. Hän ei ikipäivänä olisi vienyt omaa hevostaan maastoon, jos ei olisi uskonut olevansa täysissä voimissaan. Ehkä hän oli hieman desorientoitunut, mutta hän hallitsi ruumiinsa täydellisesti eikä nähnyt näkyjä. Pauluksen syytökset tuntuivat vain kääntävän veistä haavassa: hän oli kuullut samat kysymykset, saman epäuskon ja siihen päälle vielä pettymystä, kun oli puhunut äitinsä kanssa.

Paulus vilkaisi naista kylmästi.
"Niinkö?" hän murahti. Hänellä oli yli-inhimillinen vaisto lukea ihmisiä, vaikka hän ei itse sosiaalisissa tilanteissa loistanutkaan. Sellaisen vaiston sai, kun kasvoi kahden epävakaan, vaarallisen ja päihderiippuvaisen vanhemman kanssa.

"Ei", Evelyn vastasi. "Syytöksesi ovat turhia, minä en käytä huumeita", hän toisti kuin voisi siten palauttaa ääneensä itsevarmuuden, joka tuntui kadonneen viikkoja aiemmin kokonaan. Äidin sanat elämän heittämisestä hukkaan palasivat jälleen mieleen. Nainen puri hampaita yhteen, tietämättä oikein, oliko vihainen itselleen vai maailmalle.

"Mitä sitten? Viinaa?" Paulus tivasi liikauttaen leukaansa aggressiivisesti.

"Se, mitä teen lomallani, ei kosketa sinua lainkaan", Evelyn vastasi kireästi. "En tule töihin, ellen ole täysin työkykyinen, siksi puhelunne ohjautuvat suoraan klinikalle. En myöskään tule hevosten lähelle, jos en ole kunnossa, joten älä huoli. En ole tietääkseni allekirjoittanut sopimusta, joka velvottaisi minua olemaan vesiselvänä jokaikinen päivä."

"Juopot eivät ole kykeneviä arvioimaan kykyään tai selvyyttään", mies vastasi tunteettomasti.

"Miksi luulet, etten ole käynyt tallilla moneen päivään? Minä tiedän tarkalleen omat rajani."

"Ja se on jokaisen juopon tunnuslause."

"Mitä haluat, verikokeen?" Evelyn kysyi äänellä, joka oli täynnä kylmää, vaivoin pidäteltyä raivoa. Hän ei halunnut käydä tätä keskustelua, ei taas, eikä varsinkaan Pauluksen kanssa. "Veressäni ei ole yhtään alkoholia, takaan sen. En ikinä vaarantaisi Lionheartia. Luuletko, että se edes päästäisi minut selkäänsä, jos olisin kännissä?"

Paulus tuijotti naista raastavaa pettymystä eriparisissa silmissään, ennen kuin käänsi katseensa tiehen kuin sulkien naisen maailmansa ulkopuolelle. Hän oli luullut voivansa luottaa Evelyniin, luottaa rakkaimpiensa turvallisuuden naisen käsiin, ja nyt se oli poissa. Päihderiippuvaisen sanaan ei voinut koskaan luottaa: hän oli oppinut sen kantapään kautta, kerta toisensa jälkeen. Montako kertaa hänen äitinsä oli luvannut heidän aloittavan uuden elämän, isän lähteneen, äidin selviävän ja kaapeissa olevan tästä eteenpäin ruokaa?
"Lupauksesi ei ole minkään arvoinen", hän ilmoitti tyhjästi.

Evelyn painui kasaan istuimellaan. Hän halusi vain käpertyä pieneksi keräksi ja pysyä siinä kunnes maailma loppuisi. Pauluksen katseessa oli samaa tuttua pettymystä kuin mitä hän oli nähnyt perheensä silmissä. Miksi hän tuntui vain pettävän kaikkien odotukset? Miehen sanat tuntuivat heittävän hänet painot nilkoissaan laiturilta veteen.
"Ei se olekaan", hän myönsi hiljaa. Hänen sanansa ei ollut ollut minkään arvoinen enää sen jälkeen, kun hän oli sen kerran rikkonut. Tuttu, kuristava ahdistus tuntui jälleen leviävän rintakehässä ja kietovan ilmateitä solmuun, mutta hän yritti jättää sen huomiotta tuijottaessaan ikkunasta ulos kasvot ilmeettöminä.

Hiljaisuus sai jatkua, sillä mies päätti poistaa Evelynin mielestään ja maailmastaan. Hän oli saanut kokea jo tarpeeksi addiktien kanssa, ja nyt hänen hevosensa ja hänen ystäviensä hevoset voisivat olla vaakalaudalla. Mies vain tuijotti jyrkällä äänettömyydellä tietä, kunnes rekka kiemurteli hitaasti tallille johtavaa tietä ja peruutti sitten varovasti tallipihalle.

Evelyn laski aurinkolasit silmilleen, kun talli lähestyi ja hyppäsi heti rekan kyydistä, kun Paulus pysäytti sen. Hän odotti sivummalla, kunnes ramppi oli alhaalla ja suuntasi sen jälkeen hakemaan hevostaan, joka seisoi rauhallisesti paikallaan. Ori peruutti alas rampilta ja heitteli päätään, kun hän kiskoi sitä reippaammin tallia kohden. Hän vain halusi pois täältä.
Lucy oli tullut tallipihalle vastaan, sillä halusi nähdä Ivoryn, mutta saikin yllättäen käteensä narun, jonka toisessa päässä tanssahteli eloisa täysiverinen. Evelyn lähti sanaakaan sanomatta hakemaan kypäräänsä, jonka Sawyer oli lykännyt Lionheartin satulan päälle. Lucy kääntyi katsomaan Paulusta ihmeissään. Täysiverinen hamusi hänen käsivarttaan korvat hörössä ja iloinen pilke silmissään.

Paulus vastasi vain mustalla katseella, tyrkkäsi ohjepaperin tytön käteen ja otti sitten täysiverisen Lucylta, jotta tyttö sai hakea Ivoryn huomiinsa. Miehen olemus pehmeni aina välittömästi, kun hän käsitteli eläimiä ja hänen käytöksensä oli rauhallista ja johdonmukaista; varsin päinvastaista ihmisten kanssa toimimiseen. Mutta eläimet olivat viattomia ja loogisia. Mies pyrki viemään palominon sen karsinaan.

Lucy tunnisti katseen. Hän ei kysyisi mitään, otti vain paperin vastaan ja suuntasi hakemaan Ivorya. Tyttö jutteli hevoselle pehmeästi peruuttaessaan jalkaansa varovan hevosen alas ramppia pitkin. Hän lähti taluttamaan hevosta tallille. He asettuivat suoraan pesukarsinaan, sillä hän oli lukenut ohjeista nopeasti, että jalkaa tuli kylmätä. Hän alkoi laskea kylmää vettä letkusta jalalle samalla kun vilkaisi kelloa. Kaksikymmentä minuuttia, selvä.
Lionheart asettui karsinaansa tyytyväisesti hölmöilemättä mitään matkan aikana. Ori hirnui korkealta ja kovaa, kun Evelyn kulki terävin, nopein askelin tallikäytävällä, mutta nainen ei pysähtynyt tervehtimään hevostaan lähtiessään kotiin. Orin hirnahdus vaimeni matalaksi, lähes surumieliseksi hörähdykseksi kun se katseli pää korkealla omistajansa perään ihmeissään siitä, miten se oli yllättäen vain jätetty karsinaan ilman rapsutuksia ja porkkananpaloja.

Mies jäi hevosen karsinanovelle ja tarjoutui taputtelemaan hylättyä eläintä. Siitä pidettäisiin kyllä täällä huolta, ja parempi sen oli heidän kanssaan kuin jonkun, joka olisi vailla arviointikykyä tai järkeä. Ehkä hänestä sanottiin, ettei hänellä ollut kumpaakaan eikä itsesuojeluvaistoa, mutta ainakaan hän ei kulkenut hevosten parissa viinasta haaveillen. Pian Paulus kuitenkin jatkoi matkaa Kamiria etsimään ja kysymään tarhausjärjestelyistä, ennen kuin lähtisi korjaamaan jyrättyä aitaa.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   La Elo 30, 2014 1:46 pm

Lucy katsoi ihmeissään tallikäytävän tapahtumia. Yleensä eläinlääkäri ei tuntunut muuta tekevän kuin rapsuttelevan ja hellivän hevostaan, mutta nyt ei ollut vaivautunut edes taluttamaan eläintä itse karsinaan. Lucy kylmäsi Ivoryn jalkaa ajatuksiinsa unohtuneena, kunnes kello näytti, että kylmäysaika oli tullut täyteen. Tyttö vei ruunan karsinaan ja lähti etsimään Paulusta.
"Lähdetkö korjaamaan aitaa? Voinko tulla mukaan?"

Paulus nyökkäsi, ja suupieli löysi hymynhäiveen. Hän ei tiennyt, miksi tyttö halusi korjaamaan aitaa, mutta ei yleensä pahastunut Lucyn seurasta. Hän keräsi maastopyöräiseen kärryyn varmuuden vuoksi muutaman uuden tolpan, kerän sähköpaimenta ja työkalupakin, ennen kuin lähti tarpomaan kohti nyt tyhjää laidunta. Laidun olisi käytössä enää alle kuukauden, jos säät suosivat, mutta hevoset viihtyivät paratiisissaan, joten Paulus varmistaisi sen olevan käyttökunnossa jälleen huomenna.

Lucy halusi mukaan yksinkertaisesti siksi, että halusi tekemistä, ja aidan korjaaminen kuulosti oppimisen arvoiselta asialta. Ja se tarjoaisi mahdollisuuden olla hetken Pauluksen seurassa, mikä taas tarkoitti, ettei hänen tarvinnut varoa jokaista sanaansa ja turhautua omaan ujouteensa. Miksi hän ei osannut toivottaa uusia työntekijöitä lämpimästi mukaan tiimiin ja riemuita siitä, että he saivat lisää apuvoimia? Koska hän pelkäsi. Pelkäsi, että uudet työntekijät jättäisivät hänet armotta ulkopuolelle ja veisivät Pauluksen ja Effien ystävyyden mukanaan.
Tyttö käveli reippain askelin Pauluksen rinnalla, mutta ajatukset tuntuivat pyörivän tallissa olevien hevosten luona.
"Eli Ivory tulee täysin kuntoon?" Lucy rikkoi hiljaisuuden varovaisella toiveella. Hän epäili lukeneensa väärin paperista. Ivory oli näyttänyt niin surkealta ontuessaan derbykentällä.

"Pitäisi. Siellä sanottiin sen kolhaisteen jalkansa, mutta siinä ei pitäisi olla mitään sen kummempaa vialla", mies vastasi puskiessaan kärryä sisään laitumelle ja sitten aidanvierustaa, kunnes kaadettu osa tulisi vastaan.

"Hyvä", tyttö huokaisi helpottuneena. Oli ihana kuulla varmistus myös Pauluksen suusta. Ivory tulisi kuntoon. "Entä Lionheart? Oliko se jotain vakavaa?" Lucy kysäisi kulmiaan kurtistaen muistaessaan hevosen turvalle valuneet veripisarat. Ehkä siinä oli syy sille, miksi Evelyn oli halunnut äkkiä pois tallilta. Eläinlääkäri oli tarvinnut omaa aikaa voidakseen päättää parhaan hoitosuunnitelman, etsiä lisää tietoa netistä ja käydä sitten toimeen parhain asein varustettuna. Kyllä. Tietenkin. Lucylta oli mennyt täysin ohi eläinlääkärin omituinen käytös, joten tyttö loi mielessään tarinan, jossa Evelyn oli jälleen sankarina pelastamassa yhtä viatonta luontokappaletta.

"Tuskin. Molempien pitäisi olla kunnossa", Paulus vastasi synkemmin. Ei kiitos Evelynin. Hän löysi Romeon kumoaman aidan, veti raskaan lekan kärrystä ja ryhtyi asettamaan tolppia uudelleen maahan.

"Hyvä", tyttö toisti uudelleen. Hän sääli jo valmiiksi Effietä, joka oli joutunut kertomaan huonot uutiset Henrietalle. Onneksi sellaisia puheluita ei joutunut tekemään enempää.
"Romeo on kyllä aivan pimeä", Lucy huokaisi katsoessaan kaadettua aitaa. Miten hevoselle oli edes tullut mieleen tunkea itsensä läpi aidasta tolppia kumoten?
"Voinko auttaa jotenkin?" Tyttö kysyi. Hänestä ei olisi raskasta lekaa heiluttelemaan, mutta ehkä hän voisi edes ojentaa tarvittavia tavaroita ja tuntea olevansa hyödyllinen apulainen.

"Onko ihme, kun on sellaien omistaja", mies mutisi ja viittoi tyttöä pitelemään tolppaa uudessa kohdassa, kun hän heilautteli lekaa, joka upotti tolpan muutamalla iskulla kosteaan maahan.

Lucy naurahti. Tottahan sekin oli. Cicin kanssa menisi hulluksi kuka tahansa, joten ehkä Romeota ei sopinut syyttää aidan kumoamisesta.
"Romeo ei taida päästä enää laitumelle?" Hän kysäisi pitäessään tolppaa paikoillaan. Hevosten kiinniotto oli sujunut yllättävän siististi, mutta siitä taisi olla lähinnä kiittäminen hyvää tuuria. Hevoset olisivat voineet hajota pienemmiksi porukoiksi ja levittäytyä kaikkialle. Hän ei ainakaan kaivannut tätä kokemusta uudestaan.

"Ei", Paulus vastasi. Friisiläisellä oli porttikielto myös kävelykoneeseen ja suurimpaan osaan estekalustoa.
"Se saa varmaan oman tarhan elokuuksi. Muut voivat palata tänne", hän sanoi ja tutkaili sitten sähköpaimenta.
"Mitenköhän tämä korjataan?"

Voi hevosparkaa, joka kävi ylikierroksilla kaikesta ylimääräisestä energiastaan. Sen täytyisi liikkua enemmän, tai se tulisi talvella läpi tukevista puuaidoista.
"Toivottavasti ne eivät innostuneet vapaudestaan niin, että koettaisivat sitä heti uudestaan", Lucy lausahti ja siirtyi katsomaan sähköpaimenta, vaikka ei ymmärtänyt siitä mitään. Hän taisi olla varsin hyödytön apulainen aidankorjaajalle.
"En tiedä", tyttö huokaisi. Zoe olisi varmasti tiennyt, tai Maybe, tai ehkä jopa Sawyer, joka tuntui ymmärtävän rakennuspuuhista yllättävän paljon, vaikka älypuhelin oli näyttänyt tuottavan vaikeuksia viime viikolla. Mutta hän ei tiennyt, hän ei osannut ja silti hän oli täällä.

"Luulen, että tästä saa niin kovat sätkyt, ettei muista ole tulemaan aidasta läpi", Paulus pohti muistellen palovammoja Romeon ryntäissä. Kai sähkö kiertäisi edelleen, vaikka lanka olisi kursittu uudelleen kokoon? Hän niittasi katkenneet langat uudelleen yhteen ja vahvisti alueen vielä uusin sähkölangoin.

Lucy nyökkäsi. Ehkä. Ainakin niin sopi toivoa. Yksi karkureissu vielä meni hevosten piikkiin, mutta jos ne ottaisivat tämän tavaksi alkaisi syytökset kohdistua talliin.
"Eiköhän se kestä", Lucy sanoi katsoessaan arvioivasti lankoja. "Ehkä pitäisi laittaa sähköt päälle. Kuulemme kyllä, jos lanka ei naksu", hän pohti. Ei kai tässä muutakaan tapaa olisi, millä testata, kulkiko virta. Hän ei keksinyt yhtäkään syytä, miksi ei kulkisi, mutta parempi vara kuin vahinko.

"Okei. Odota sinä täällä, käyn laittamassa sähköt", Paulus totesi rapsuteltuaan niskaansa ja lähti harppomaan tallin suuntaan miehekkään pitkin askelin.

"Okei", Lucy myöntyi ja jäi odottamaan.

Naksuminen alkoi hetken kuluttua ja varoitti koskemasta valkeisiin lankoihin. Paulus lönkytti tallilta takaisin laidunta kohti helpottuneena ratkaisun toimivuudesta.

Lucy virnisti pienesti. Aita oli kunnossa. Hän nosti lekan kärryjen kyytiin ja lähti työntämään niitä tallia kohden varoen visusti aitaa. Hän ei halunnut koskea lankaan ja hypätä kymmentä metriä ilmaan.
"Se toimi", tyttö totesi itsestäänselvyyden saavutettuaan Pauluksen. "Hevoset voivat palata tänne huomenna… vai jo tänään?"

"Varmaan tänään. Kamir on puhdistanut niiden naarmut ja vain Ivory ja kai Lionheart on parempi pitää levossa", Paulus pohti ja otti kärryt työnnettäväkseen heidän suunnatessaan takaisin tallia kohti.

Lucy nyökkäsi. Lauma olisi siis kolmea hevosta vajaa, kun Romeollakaan ei olisi asiaa lanka-aitojen sisälle, mutta ainakin muut pääsisivät nauttimaan kesästään.
"Onneksi ne saatiin niin helposti kiinni", Lucy huokaisi. Jälleen takana oli yksi toiminnantäytteinen päivä, johon oli mahtunut yllätyksiä ja hetken kauhua, mutta ainakin nyt kaikki oli kunnossa. Kunhan Ivory paranisi, tietenkin.

"Totta", mies myöntyi purkaessaan kärryt oikeille paikoilleen ja otti sitten mukaansa Hookin ja Socksin, jotka palauttaisi laitumelle, "toivottavasti ei jouduta metsästämään niitä uudelleen."

Lucy nappasi mukaansa Gabinon ja Arizonan, sillä niiden kahden kanssa hän pärjäisi kyllä.
"Ehkä ne joutuvat ottamaan muutaman napautuksen aidalta ennen kuin muistavat, ettei siihen ole koskemista", Lucy pohdiskeli. Hän ei halunnut enää yhtäkään irrallaan olevaa hevosta ryntäilemään metsiin ja nummille. Onneksi esimerkiksi Chove ei ollut keksinyt tällaista, sillä tulinen täysiverinen olisi varmasti johdattanut laumansa pelottomasti vaikka maailman ääriin.

"Voi olla", Paulus nyökkäili ja päästi kaksi talutettavaansa takaisin laitumen vapauteen. Socks ampaisi lentoon kosteaa maata kavioistaan heittäen, Hook korskahti ja hipsutti sitten orin perään.
"Eikö sinun pitäisi olla jo vapaalla?"

Gabino ja Arizona seurasivat tarhakavereiden perässä. Lucy vilkaisi Paulusta puolittainen virne kasvoillaan.
"Mutta minähän olen vapaalla."

"Harhar", mies vastasi silmiään pyöräyttäen ja yritti tuupata Lucya hellästi päästä.

Lucy tuli tuupituksi, mutta hymy ei hävinnyt kasvoilta. Jos jotakin, se tuntui vain levenevän.
"Sitä paitsi, voisin kysyä ihan samaa sinulta."

"Kaikki tietävät, että minä olen hullu", Paulus vastasi olkiaan kohauttaen ja veti Lucyn kylkeensä kiertäen käsivartensa tytön olkapäille.

"Joten kukaan ei edes huomaa, että minä olen täällä", Lucy naurahti ja painautui tyytyväisenä Pauluksen kylkeä vasten. Tällaisina hetkinä hän tiesi tarkalleen olevansa oikeassa paikassa töissä.

"Ehkä minun pitää viedä sinut kotiin", mies ehdotti ja marssitti tyttöä kohti tallia ja sen ohi kohti työntekijöiden mökeiksi nimettyjä asuntoja.

"Viet samalla itsesi kotiin", Lucy nauroi kulkiessaan toisen ohjaamana asuntoja kohti.

"Joo", Paulus lupasi, "ajattelin jatkaa remonttia kartanossa. Yhden kylpyhuoneen laatoitus on kesken."

"En yhtään ihmettele, että kaikki tietävät sinun olevan hullu", tyttö naurahti. Missä välissä Paulus nukkui, söi tai teki mitään muuta kuin töitä?

"Mitä?" mies protestoi ja katsahti alas seuralaiseensa.

"Oletko sinä koskaan vapaalla?"

"Minähän olen nytkin vapaalla."

"Ja suunnittelet jo, että muutaman minuutin päästä olet taas töissä."

"Ei se ole töitä. Remontoin, koska pidän siitä", Paulus vastusti. Sitä paitsi fyysinen puuha auttoi häntä kanavoimaan energiaansa ja tunnelataustaan. Se auttoi häntä olemaan miettimättä miksei hän ehtinyt nähdä Beaa kuin muutamia minuutteja päivässä.

"Se on töitä", Lucy vastusti naurahtaen, "mutta hyvä, että pidät siitä." Kyllä hänkin piti Ivoryn harjaamisesta, mutta se oli silti työtä. Tosin töitä oli mukavampi tehdä, kun piti siitä, mitä teki. Ei hänestä ollut tuomitsemaan Paulusta, toinen saisi tehdä töitä niin paljon kuin haluaisi, kunhan ei kuluttaisi itseään loppuun.

"Mikä sitten ei ole töitä?"

"Elokuvan katsominen, lukeminen, musiikin kuuntelu, kaupungilla käyminen", Lucy luetteli ensimmäisiä asioita mitä hänelle tuli mieleen.

Paulus tuhahti merkitsevästi.
"Mitä meidän pitäisi syödä tänään?"

"Riippuu siitä, mitä kaapeista löytyy. Ellet sitten halua käydä kaupassa?" Lucy kysyi kulmaansa kohottaen. Eiköhän Paulus ollut ajanut jo ihan tarpeeksi tämän päivän aikana, ja ei kai jääkaappi aivan tyhjänä voisi olla?

Koska he asuivat Effien kanssa, jääkaappi ei ollut koskaan tyhjänä. Nainen oli järjestänyt heille viikottaiset kauppavuorot, jolloin kauppaan lähtijä hankki viikon aikana kerätyn listan; yleensä Effie oli kaupassakäyjä, sillä Paulus ei pitänyt siitä eikä ollut erityisen luotettava kaupassakäyjä.
"Kai siellä jotakin on, mutta mjaah. Lähdetäänkö hakemaan vaikka pizzat?"

"Mmm, pidän siitä miten ajattelet", Lucy naurahti. Hän ei koskaan sanoisi 'ei' pizzalle.

"No hyvä. Nappaan autonavaimet", mies ilmoitti ja vapautti tytön kainalostaan. Hän ei nähnyt mitään vikaa siinä, että lähtisi Hexhamiin repaleisissa, hevosenhajuisissa farkuissa, kärsineissä tallikengissä ja mustassa kai ACDC:tä joskus hehkuttaneessa t-paidassa, josta törrötti heinänkorsia ja hevosenkarvaa.

Lucy nyökkäsi ja nappasi heinänkorren hiuksistaan. Hän oli tottunut pukeutumaan kuluneisiin, liian suuriin tai muutoin vain kärsineen näköisiin vaatteisiin, joten kyllä hän voisi yhden reissun Hexhamiin tehdä, vaikka näyttäisi pellolta karanneelta linnunpelätiltä. Ainakin nykyään hänen vaatteensa eivät enää olleet lukuisten kangaspaikkojen täplittämiä, vaan hän osti uusia, jos onnistui rikkomaan aiemmat. Edistystä se oli pienikin edistys.

Paulus palasi muutamaa sekuntia myöhemmin Lodgesta avaimia kädessään jojotellen ja viittoili Lucya seuraamaan kartanon etupihalle parkkeerattua, vanhahkoa, punaista pikkuautoa kohti. Se oli heidän vähän kuluttava kaupunkiautonsa. Mies työntyi ratin taakse polvet suussa ja sai veivata hetken, että sai korjattua Effien asetukset omiin mittoihinsa sopivaksi. Effie oli käynyt edellisenä iltana ruokakaupassa uusi tyttö mukanaan.

Lucy istahti pelkääjän paikalle tyytyväinen hymy huulillaan. Ajatus lämpimästä, juustoisasta pizzasta sai vatsan kurisemaan ja veden kielelle. Pauluksella oli yksinkertaisesti parhaat ideat. Hän nyppi hajamielisesti hevosen karvoja housuistaan ja hymyili Paulukselle. Kauhealta näyttänyt päivä oli kääntynyt paremmaksi sinä samana hetkenä, kun hän oli tunkenut mukaan aitaa korjaamaan.

"Minulla on puhelimessa yhden pizzerian numero, varmaan M-kirjaimessa", mies sanoi ja nakkasi kolhuisen, vanhan puhelinmallin tytölle, "soitatko ja tilaatko pizzat? Minä otan sen, missä on salamia, kinkkua ja tonnikalaa."

Lucy otti puhelimen ja etsi pizzerian numeron. Hän painoi vihreää luuria ja odotti hetken, kun puhelin hälytti. Kuultuaan pizzerian työntekijän vastauksen, hän luetteli tilaukset. Pauluksen valitsema pizza ei kuulostanut pahalta, mutta hän tyytyi perinteiseen salamipizzaan tuplajuustolla. Tänään vain teki mieli jotakin yksinkertaista, ja mitä juustoisempaa, sen parempaa.
"Pitäisi olla valmista vartissa", tyttö ilmoitti suljettuaan puhelun.

"Hyvä", Paulus sanoi ja antoi auton rullata pitkin pientä, rauhallista maalaistietä, joka kiemurteli peltojen ja metsikköjen lomasta suoraan Hexhamiin. He olisivat siellä vähän ennen pizzojen valmistumista.
"Pitäisikö hakea jotakin herkkuja kaupasta?" Effien tuntien kaapeista ei löytyisi limsapulloja tai sipsipusseja.

"Miksipä ei", Lucy totesi. Hän oli selkeästi huonoa seuraa kauppareissuille, koska sortuisi ostamaan kaikkea muutakin kuin mitä oikeasti tarvittiin. Mutta herkuttelu oli hyväksi. Siitä tuli hyvä mieli ja sitä paitsi, herkut maistuivat, noh, herkullisilta.
"Effie tykkää, kun sotkemme hänen järjestyksensä", Lucy hymähti huvittuneesti. Effie pääsisi siitä yli, vaikka saattaisikin ensin katsoa heitä pitkään kuin äiti joka mietti, miten kertoa lapselle ettei kaikki sopinut syötäväksi.

Paulus pysäytti auton supermarketin pihaan ja tuuppasi lompakostaan tukun seteleitä Lucylle.
"Haetko pari pulloa limpparia ja sipsiä tai jäätelöä tai jotain?"

"Totta kai", Lucy myöntyi ja otti epäröiden rahat vastaan. Hän ei tykännyt muiden rahojen ottamisesta, mutta epäili, että Paulus vaatisi häntä tekemään niin. Tyttö hyppäsi autosta ja suuntasi kauppaan. Hän kulki hyllyjen välissä hartiat hieman lysyssä ja keräsi reippaasti koriin pari limupulloa, sipsipussin ja hetken mielijohteesta karkkiakin. Onneksi kaupassa ei ollut pitkiä jonoja, joten hän saattoi nopeasti maksaa ostokset osin Pauluksen antamilla rahoilla ja osin taskusta kaivamilla omilla rahoillaan. Hän nappasi pienen muovikassin, sulloi herkut sinne ja asteli takaisin parkkipaikalle etsien katseellaan pientä punaista autoa.

Auto kaarsi ulos parkkiruudusta, kun Paulus näki Lucyn ja pysähtyi ottamaan tytön - sekä ennen kaikkea herkut - kyytiin ja jatkoi sitten matkaa kohti pienen kaupungin keskustassa sijaitsevaa pizzeriaa, joka tarjoili enemmän halpoja vientipizzoja kuin eleganttia italialaista ruokaa. Mutta Paulukselle pizza kuin pizza maistui hyvältä.

Lucy nousi kyytiin hymy huulillaan. Seuraavaksi pizzat ja sitten he voisivat palata kotiin syömään kaikkea ostamaansa. Siinä riittäisikin syömistä.
"Minä voin hakea pizzat", Lucy ilmoitti kun auto lähestyi pizzeriaa. Hän jätti herkkukassin autoon noustessaan kyydistä ja kävi hakemassa pizzat. Ne höyrysivät yhä lämpiminä ja tuoksuivat taivaallisilta. Tyttö lykkäsi rahat tiskille, otti pizzalaatikot kantoonsa ja palasi autolle. Nälkähän tässä tuli!

Samoin Paulukselle, kun tuoksu täytti auton. Miehen oli vaikeaa keskittyä tiehen ja hiljaiseen liikenteeseen: katse lipui kohti höyryäviä laatikoita ja herkkukassia, ja kotimatka joutui vauhdikkaammin.

Lucy hyräili tyytyväisenä nauttiessaan lämpimien pizzojen tuoksusta ja matkasta kotiin. Oliko hän jo maininnut, miten Pauluksella oli aina parhaat ideat? Ai oli vai? No, sen saattoi sanoa aina uudelleenkin. Tyttö antoi pizzalaatikot Pauluksen kantoon, kun auto pysähtyi kartanon etupihalle ja nappasi herkkukassin itselleen, suunnaten edeltä aukaisemaan ovia kuin jonkilaisessa kunniakulkueessa. Vaan pizzat olivat sen arvoisia.

Mies oli ehdottomasti samaa mieltä. Hän heitti avaimet keittiösaarekkeella olevaan avainkulhoon, polkaisi kengät ovenpieleen ja suuntasi sitten suoraan Lodgen upottavalle, punaiselle sohvalle. Paulus laski pizzat tummapuiselle sohvapöydälle, viittoili Lucya hakemaan heille lasit ja laittoi televisioon pyörimään suosimansa, vanhan brittisarjan Men Behaving Badly.

Lucy jätti kenkänsä ovenpieleen ja suuntasi hakemaan lasit kaapista. Hän istahti upottavalle sohvalle risti-istuntaan, tarttui pizzalaatikkoon ja aukaisi sen, hengittäen syvään herkullista tuoksua. Hän oli pyytänyt, että pizzat leikattiin valmiiksi jo ravintolassa, joten nyt hän saattoi vain tarttua yhteen sliceen ja haukata palan lämpimästä, juustoisasta ateriastaan.
"Herkullista", hän sai sanottua haukkujen välissä tyytyväinen hymy huulillaan. "Olet paras."

Paulus hymyili vinosti, vaatimattomalla tyytyväisyydellä. Hänelle harvoin suotiin moisia kohteliaisuuksia, ainakaan lähellekään tosissaan. Mies ahmaisi ensimmäisen pizzapalansa muutamalla haukulla ja vajosi tyytyväisenä vasten sohvan selkänojaan aloitellessaan seuraavaa. Hän naurahteli matalasti sarjan nappiin osuville hahmoille, hörppäili lasista limpparia ja nautti elämästä sekä erinomaisesta seurasta.

Lucy keskittyi syömään pizzaansa tyytyväinen hymy huulillaan samalla kun naurahteli televisiossa pyörivälle sarjalle. Hän hörppäsi silloin tällöin limua ja jatkoi taas pizzan syömistä. Kuinka hyvää saattoi niin epäterveellinen ja yksinkertainen ruoka olla? Täydellistä. Pizzapohja oli sopivan rapea, juusto venyi loputtomiin asti ja kaikki oli kerrassaan herkullista. Tai sitten hän vain oli nälkäisempi kuin oli aluksi ajatellut, joten ruoka maistui siitäkin syystä niin hyvin.
Hän sai pizzansa tuhottua ennätysajassa, tai no, yksi pala jäi, mutta hän oli aivan liian täynnä syödäkseen sitä. Tyttö nauroi sarjan mukana kirkasta, syvältä kumpuavaa naurua ja virnisti leveästi Paulukselle nauru yhä silmissä kuplien.
"Näinkö normaalit ihmiset viettävät iltansa?" Hetkeksi hevoset olivat unohtuneet, kun hän oli vain nauttinut rennosta illanvietosta pehmeällä sohvalla. "Olet nyt todistettavasti viettänyt yhden vapaan illan", Lucy nauroi ja koetti tönäistä leikkisästi miestä hartiaan omalla hartiallaan.

"En tiedä normaalista", Paulus vastasi ja muksaisi takaisin oman pizzansa tuhonneena, "ja kyllä minä vietän vapaailtoja. Oletko sinä kokeillut kaakelointia tai maalaamista?"

"Se ei edelleenkään ole vapaailta", Lucy nauroi ja tönäisi Paulusta uudestaan. "Mutta ei, en ole kokeillut. Olenko menettänyt paljon?"

"Miten niin ei ole, jos se on paljon mukavampaa kuin lueskelu tai kaupungilla maleksiminen?"

"Onhan Miunkin ratsastaminen mukavaa, mutta se on silti työtä", Lucy perusteli. Hän ei ymmärtänyt miehen intoa remontoida, mutta hän ei ollutkaan ikinä tarttunut pensseliin ja maalannut talon seinää tai asetellut kaakeleita lattialle.
"Tosin onhan remontoiminen parempi tapa viettää vapaailtaa kuin vaikka tietokoneella roikkuminen", tyttö totesi harteitaan kohauttaen. Hän ei ollut muuta taas tehnytkään etsiessään tietoa milloin mistäkin hevosiin liittyvästä. Hän oli ajatellut, että voisi lukea enemmän ratsastamisesta ja erehtyä oppimaan jotakin.

"Se on työtä silloin, kun on työaika ja on ohjeistettu tekemään niin. Jos menisin ratsastamaan sillä nyt, se olisi harrastus ja vapaa-aikaa. Kukaan ei ole sanonut, että minun pitäisi remontoida eikä se ole työsopimuksessa eikä siitä saa palkkaa. Joten se on vapaa-aikaa."

Lucy ei voinut kuin pudistella päätään nauraen, kun mies perusteli kantaansa niin vakuuttavasti.
"Selvä, voitit, se ei ole töitä."

"Siitä tulee aika mahtava tunne. Näkee oman kätensä jäljen", mies puhahti ja tyhjensi limsalasinsa.

"Uskon", Lucy hymähti hyväntuulisesti. "Ehkä voin joskus tulla sotkemaan maalien kanssa, niin sinulta ei lopu työt kesken, kun saat korjata jälkiäni."

Paulus ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta jätti asian sikseen ja vajosi mukavammin sohvalle. Häntä alkoi nukuttaa aina naurettavan aikaisin, ja paikallaan lojuminen varsinkin tukevan aterian jälkeen oli aina huono ajatus.

Lucyn huulilla kareili iloinen hymy. Hän todella nautti olostaan. Miten onnekas hän olikaan, kun oli tutustunut Paulukseen! Ajatella, aluksi hän oli ajatellut miehen olevan pelottava, täysin epäsosiaalinen ja kyvytön fiksuun keskusteluun, ja nyt hän ei voinut kuvitella turvallisempaa seuraa kuin Paulus. Tai Effie. Ehkä jopa Bea ja Colin. Hänen oma pieni, tiivis ystäväpiirinsä. Haukotus karkasi huulilta.
"Pitäisi varmaan siivota", tyttö mutisi vilkaistessaan pöydällä lojuvia pizzalaatikoita ja tyhjiä limsalaseja.

"Ja riistää se ilo Effieltä?" mies kohotti merkitsevästi kulmiaan ja peitti leuoja naksauttavan haukotuksen käsivarteensa.

Hän ei tiennyt, kuvailisiko siivoamista varsinaisesti iloksi, mutta miehellä oli pointtinsa.
"Hän varmasti arvostaa sitä, että me sotkemme ja hän joutuu siivoamaan", Lucy naurahti ja tönäisi kevyesti hartiallaan Paulusta. Kutiaisikohan toinen? Hän halusi kovasti testata.

"Juuri niin", Paulus myönsi raukeasti ja antoi silmiensä painua kiinni, "se on kuin siedätyshoitoa."

Lucy pudisteli päätään huvittuneesti naurahtaen. Kuka sanoi, että Effie tarvitsi siedätyshoitoa? Kaikki paitsi Effie itse. Tyttö keskittyi jälleen televisioon raukeasti haukotellen ja naurahti matalasti hahmojen puuhille nostaessaan jalkansa sohvalle käpertyäkseen pienelle kerälle.

"Taitaa olla aika mennä nukkumaan", mies totesi ja pakotti itsensä istumaan, kun vieruskaverikin oli nukahtamassa.

"Mmhmm", Lucy mutisi silmät enää puolittain auki. Hän koetti kovasti keskittyä televisioon, mutta luovutti lopulta, kun ei pysynyt hahmojen keskustelussa mukana. Hän sammutti television, nousi venytellen jaloilleen ja nappasi pizzalaatikot mukaansa. Hän voisi ihan hyvin heittää ne roskikseen ja säästää Effien siltä vaivalta.
"Öitä", hän huikkasi raukea mutta onnellinen hymy huulillaan.

"Öitä", oli todennäköisimmin, mitä mosaiikinsinisessä kylpyhuoneessa hampaitaan harjaava Paulus vastasi, ennen kuin raahusti turkoosiin huoneeseensa ja kaatui sänkyyn.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   Pe Syys 05, 2014 12:13 pm

HEVOSTA HAKEMAAN - Lauantai, 30. elokuuta, aamupäivä

Zoe oli tottuneesti kiinnittänyt trailerin tallin ikikuraiseen nelivetoon ja ajanut yhdistelmän tallipihalle. Hän käyttäisi vapaapäivänsä hyödyksi ja hakisi uuden hevosensa, jota oli käynyt katsomassa aiemmin. Tamma olisi hänen avaimensa vapauteen: ei ketään kertomassa, miten hevosta tulisi treenata, ei ketään, jolle hän olisi vastuussa valmennuksessa tekemistään valinnoista. Hän saisi ratsuttaa nuoren tamman, jonka selässä kukaan ei ollut aiemmin istunut, ja myydä sen eteenpäin hienona kilpahevosena. Se oli hieno, kehittävä ja opettava suunnitelma, joka toteutuessaan takaisi hänelle myös mukavan taloudellisen voiton.
Hän oli luvannut, että tallin uusin työntekijä saisi lähteä hänen mukaansa, kunhan olisi tallilla yhdeltätoista. Zoe vilkaisi kelloaan. Varttia vaille. Hän asteli talliin ja suunnisti suoraan Rainin karsinalle. Lucy oli pitänyt lupauksensa, sillä irlannincob seisoi (nukkui) kuljetusvarusteisiin puettuna karsinassaan. Työkaveria tosin ei näkynyt missään, joten se oli varmaan siivoamassa laitumia. Vaan eipä hän Lucya mihinkään tarvinnut, vaan työkaverin serkun unista hevosta, joka olisi loistavaa matkaseuraa, koska ei tuntunut hätkähtävän mitään. Nainen tarttui hevosen keltaiseen riimunnaruun ja aukaisi solmun. Irlannincob seurasi rauhallisena taluttajaa ulos karsinastaan ja suoraan lastaussiltaa ylös traileriin. Zoe sitoi ruunan kiinni ja laskeutui ramppia pitkin alas valmiina nostamaan rampin, starttaamaan auton ja lähtemään Carlislea kohden.

Sen perusteella, millaisia lempinimiä Zoe Winterillä oli työntekijöiden keskuudessa ja miten naista ei näytetty koskaan kutsuvan mukaan muiden sosiaalisiin rientoihin, keskustelu lakkasi tai jatkui kuin naista ei olisi olemassakaan, Maybe päätteli, että Zoe kaipaisi seuraa. Tämä oli kai hänen kolmas viikonloppunsa Rosings Parkissa. Ensimmäinen oli sujunut asettuessa, toisen hän oli ollut vapaapäiväänsä myöten töissä, sillä vaikka oli vapaaehtoisesti siivonnut ihastuttavan huoneensa, käynyt kahdella lenkillä, ostanut repullisen herkkuja Slaleyn kyläkaupasta ja katsonut kaksi leffaa, hän oli ollut tulla mökkihöperöksi. Tallilla hän oli onnistunut viihdyttämään itseään siihen saakka, että jäi Corinne Fairchildin kynsiin ja sai lähtöpassit vapaalle. Tämän vapaan hän aikoi käyttää hyödyksi ja viihdyttää työkaveria, jolla ei näyttänyt olevan yhtä ainotta juttukaveria.
Harmaisiin ratsastushousuihin, keltaisiin ratsastussukkiin ja limenvihreään Puman huppariin sonnustautunut seuralainen saapui valmistuneelle, kiviselle tallipihalle, kiersi uteliaana auton ja sen perään kiinnitetyn trailerin tähyten Zoea pitkäksi venähtäneen, melkein valkoisen otsatukan alta. Hän oli aikeissa kurkistaa talliin, kun lehmänkirjava tinkeri lönkytti sieltä esiin ja suoraan traileriin.
"Huomenta!" Maybe heläytti ääni tavallista käheämpänä, sillä hän oli unohtunut katsomaan Avengers-boksiaan yömyöhään ja ollut sen jäljiltä niin täynnä tarmoa, että oli käynyt yöjuoksulla (sen viattomimmassa merkityksessä) ja kai vilustunut hyisessä syyssateessa kirmatessaan. Tyttö kiersi matkustajan puolelle, kiipesi etupenkille ja asettui mukavasti.

"Huomenta", Zoe vastasi rauhallisesti työkaverilleen, josta ei oikein tiennyt, mitä ajatella. Hänellä oli vielä aikaa päättää, oliko toinen yhtä typerä kuin muut vai olisiko Maybesta jopa Rosings Parkin tasoiseksi työntekijäksi. Aika näyttäisi. Hän pyyhkäisi kätensä mustiin ratsastushousuihinsa, nosti rampin ylös ja tarkisti, että kaikki oli kunnossa. Hän aukaisi viininpunaisen tallitakin vetoketjun kiivetessään auton kyytiin.
Zoe istui ratin taakse, tarkisti näkyvyyden peileistä ja käynnisti auton. Hän ajoi hiljaisella vauhdilla tallin hiekkatietä pitkin hakiessaan tuntumaa yhdistelmän ajamiseen. Siitä oli vierähtänyt hetki, kun hän oli viimeksi ajanut hevostraileri auton perässä pidempää matkaa.
"Miltä työt ovat tuntuneet?" Zoe päätti kysäistä katse tiiviisti tiessä. Olkoonkin, että kyydissä oli lähes arvoton puskaratsu, ei hän aikonut aiheuttaa onnettomuutta katsomalla pitkiä aikoja vieressään istuvaa tyttöä, joka oli pukeutunut kirkkaisiin sävyihin. Olisi tallilla ollut heijastinliivejäkin lainaksi, jos Maybe halusi loistaa joukosta.

Maybe harkitsi hetken mitä sanoa. Kaikki täällä oli upeaa, kiiltäväkarvaiset kilpahevoset ja upea tallialue, ihana Rose Cottage ja mukavat työkaverit; toisaalta tuntui, että hän ei malttanut odottaa omien töidensä alkavan. Effie oli mahtava tyyppi, mutta hyvä luoja sillä naiselle ei ollut kaikki kotona. Siisteysstandardi hevosten harjaamiseen, varusteidenpesuun ja jopa lannanluomiseen oli vain aavistuksen neuroottinen. Myönnettäköön, Maybe ei ollut siisteimmästä päästä, mutta fyysisen työn rentous katoaa siinä vaiheessa, kun joku tuijottaa niskaa. Ja vaikka Effie kuinka toisteli, että laidunkausi toi hämäävän kuvan työn keveydestä, hän kaipasi enemmän tehtävää! Tai ainakin ratsastettavaa. Ajatus siitä, että ratsastaisi työkseen, kuulosti taivaalliselta.
"Mukavalta", hän tyytyi hillittyyn ilmaisuun ja katsahti kuskia, "miten sinä olet viihtynyt täällä?"

"Se on hyvä", Zoe vastasi. Hän mietti hetken, mitä vastaisi. Hän ei ollut typerä; hän tiesi tarkalleen, miten keskustelut hiljenivät, kun hän astui huoneeseen, ja jatkuivat taas, kun hän oli poistunut paikalta. Todennäköisesti Maybekin oli huomannut, ettei hän pyörinyt muiden seurassa, jos vain tarjoutui tilaisuus tehdä asioita yksinään.
"Hyvin", hän päätyi sanomaan. Se oli totta, hän rakasti työtään ja viihtyi tallilla, ainakin silloin, kun ei joutunut katselemaan Pauluksen naamaa tai kestämään Sawyerin tapaa keksiä mitä kummallisempia lempinimiä hevosille. Täplikäs loukkasi häntä edelleen verisesti.
"Rosings Park on yksi hienoimmista talleista, joten on kunnia saada työskennellä täällä."

"Niin olemme menossa hakemaan sinun hevostasi?" Maybe kysyi ja ravisti aavistuksen närkästyneenä otsatukkaa pois silmiltään, "onko sinulla ollut ennen omia hevosia?"

"Kyllä", Zoe vahvisti. "On niitä muutama ollut", nainen totesi lähes välinpitämättömällä äänellä. Ne olivat aina olleet töitä, keino ansaita enemmän rahaa. Mitäpä sellaisten hevosten nimiä muistelemaan tai niistä sen enempää puhumaan. Mieluummin hän puhuisi niistä hevosista, jotka olivat tavalla tai toisella osoittautuneet tärkeämmiksi. Yhdenkään sellaisen hevosen papereissa ei kyllä lukenut hänen nimeään, valitettavasti.
"Entä sinä? Oletko joskus omistanut hevosen?" Zoe kysyi jopa aavistuksen uteliaana. Siinä missä hänelle hevosen ostaminen ja omistaminen oli ollut bisnestä, monille muille nelijalkaisen ostaminen oli ystävän hankkimista. Sellaiset ihmiset tuntuivat nauttivan, kun pääsivät puhumaan hevosistaan yleensä täysin sopimattomalla ylpeydellä.

"Minulla oli poni, China", Maybe vastasi ja ihmetteli Zoen välinpitämättömyyttä. Hän olisi ollut pakahtumaisillaan, jos olisi hakemassa omaa hevosta, "se oli minulla kuusi vuotta ja jouduin myymään sen kaksi vuotta sitten. Millainen uusi hevosesi on?"

"Harmillista", Zoe vastasi kuullessaan ponin myynnistä. Se oli vuosien varrella osoittautunut oikeaksi reaktioksi, kun joku kertoi myyneensä hevosen, jonka oli omistanut yli vuoden.
"Punarautias, neljän vanha angloarabitamma", Zoe aloitti. "Sitä ei ole vielä ratsutettu, joten se on täysin kouluttamaton ratsastuksen saralla, mutta omaa hyvät tallitavat ja kauniit liikkeet", nainen kertoi aavistuksen innostuneemmalla äänellä. Hän todella kaipasi nuorten hevosten parissa työskentelyä, niin katkeraa kuin sen myöntäminen olikin. Ei hän silti aiempaa työpaikkaansa kaivannut; Rosings Park oli muutoin niin paljon parempi työntekijöilleen.
"Toiveissa olisi, että siitä saisi näppärän kilparatsun."

"Oh, aiotko kilpailla sillä?" Kilparatsastuksesta elänyt Maybe kysyi innostuen.

"Katsotaan nyt", kuului Zoen rauhallinen vastaus. "Riippuu täysin siitä, miten tamman koulutus etenee." Tai oikeastaan siitä, miten nopeasti hevosesta alkaisi saada tarjouksia. Hän kilpailisi, jos se antaisi etulyöntiaseman hevosta myytäessä, mutta muutoin hän pysyttelisi kaukana kilparadoilta.

Maybe ei voinut olla miettimättä säästelikö Zoe sanojaan jotakin tiettyä tarkoitusta varten. Hän kaivoi repustaan suklaalevyn ja tarjosi siitä anteliaasti seuralaiselleen - kuka lähtisi pitkälle automatkalle ilman matkaeväitä?
"Maistuuko?"

Zoe vilkaisi Maybea, kun toinen tarjosi suklaata. Yllättävää. Hän ei ollut odottanut sellaista työkaveriltaan.
"Kiitos", hän vastasi taittaessaan itselleen palan katse eteenpäin suunnattuna. Mmm, hyvää. Ehkä oli ollut varsin hyödyllistä ottaa uusin tallityöntekijä mukaan. "Mikä sinut toi Rosings Parkiin?"

"Hevoset", tyttö naurahti kehräten, "minun piti myydä China, kun muutimme Glasgow'hon, ja viimeiset kaksi vuotta olen hädin tuskin päässyt koskemaan hevosiin. Hamish Fairchild on äitini serkku, joten toivoin töitä täältä. Entä sinut? Oletko ollut täällä kauan?"

Ainakin Maybe oli tullut töihin oikeasta syystä, vaikka työpaikan saaminen kuulostikin suhteiden hyödyntämiseltä. Ei hänestä ollut tuomitsemaan sellaista, jos hänellä olisi perhesiteitä Rosings Parkin kaltaisen kilpakeskuksen omistajaan, hänkin käyttäisi niitä häpeilemättä hyväkseen.
"Täällä pääset kyllä käsittelemään hevosia sielusi kyllyydestä", Zoe hymähti huvittuneesti. "Suoritin aikoinaan harjoitteluni Rosings Parkissa, joten kun sopiva tilaisuus tarjoutui keväällä, tartuin siihen ja aloitin työt täällä."

"Vau! Oliko täällä kovinkin erilaista siihen aikaan?" Maybe oli nähnyt vain kuvia tallista ja se oli kokenut dramaattisia muutoksia kymmenen vuoden aikana. Alle 15 hevosen, sähköttömänä ja vesijohdottomana tallina aloittanut alue oli laajentunut massiiviseksi kisakeskukseksi.

"Totta kai", Zoe lähes naurahti. "Rosings Park oli pieni ja vaatimaton, ei siis mitään verrattuna nykyiseen loistoon. Tulin tänne harjoitteluun vain koska perheeni asui täällä suunnalla." Ja ehkä ihan vähän sen takia, että hän oli halunnut nähdä, mitä loukkaantuneelle huippuratsastajalle kuului.

"Millainen perhe sinulla on?" tyttö jatkoi uteliaana. Hän oli vilpittömästi kiinnostunut muista ihmisistä, ja Zoe vaikutti erityisen kiinnostavalta - ja hyödylliseltä, sillä nainen tuntui tietävän kaiken hevosista.

"Tavallinen", Zoe vastasi huvittuneesti. "Äiti, isä, isoveli ja pikkusisko", hän päätyi tarkentamaan. Mitäköhän muuta Maybe halusi tietää? Ei toivottavasti mitään sen kummallisempaa, koska hän ei mielellään jutellut perheestään. "Vanhempani ja siskoni asuvat Newcastlessa." Veli huiteli jossakin. Hän oli pudonnut kärryiltä Edinburghin kohdalla, ja siitäkin oli jo puoli vuotta.

"On varmaan mukavaa, kun on perhettä niin lähellä", Maybe totesi lämpimästi, "tapaatko heitä usein?"

"Silloin tällöin, kun vapaapäivät osuvat sopivasti", nainen vastasi. Olihan se ihan mukavaa, että perhe asui niin lähellä, vaikka samalla se sisälsi oman paineensa. Hän piti siskostaan ja kesti vanhempiaan, joten huonomminkin olisi voinut olla.
"Tässä työssä vapaa-aikaa ei ole liikaa", Zoe totesi. "Sinäkin huomaat sen, kun saat vastuuhevosesi. Joko olet löytänyt jonkun asukin tallista, joka on ehdoton suosikkisi?" Zoe käänsi keskustelun takaisin alueelle, joka heitä yhdisti.

"Upeita hevosia on liian monta nimettäväksi. Mutta Fairchildien Socks, Chove ja Slippers ovat todella hienoja, ja Effie on lupaillut, että ne tulisivat minun hoitooni - joten", Maybe risti sormensa ja kuulosti pidättelevän innostunutta naurunhyrinää, "olen myös suuri Paddy Bluen ja Papillon Rougen fani. On uskomatonta olla samalla tallilla kuin sen tason huippuhevoset. Onko sinulla suosikkihevosta?"

Zoe nyökkäili. Maybe luetteli hienoja hevosia, sillä Fairchildien hevoset todella olivat upeita. Paddyn nimi sai pienen hymyn kohoamaan Zoen huulille. Paddy oli ehdottomasti upea. Hienoa, että Maybekin ymmärsi sen, eikä kutsunut jumalaisen upeaa hevosta Täplikkääksi.
"Paddy Blue, ehdottomasti", nainen vastasi epäröimättä sekuntiakaan. "Se on upea hevonen käsitellä ja ratsastaa. On kunnia kulkea herra Edgerlyn ja Paddy Bluen mukana kilpailuissa." Papillon oli toki huippuhevonen, mutta hoitajansa painajainen, joten Zoe ei suostunut lisäämään viirahtanutta tammaa Paddyn kanssa samaan kategoriaan. Paddy oli ylitse muiden, joten mitäpä sitä turhia muista hevosista edes puhumaan samassa lauseessa.

"Wicked! En edes tajunnut, että SINÄ olet Paddyn hoitaja, sinä onnekas kettu. Olen kateellinen, toooodella kateellinen!" tyttö nauroi ja ilmaisi värikkäin äänenpainoin sanojensa merkitystä.
"Olet varmaan lähdössä kisahoitajaksi myös Burghleyyn?"

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   Pe Syys 05, 2014 12:14 pm

Zoe naurahti tytön todella innostuessa hänen sanoistaan. Onnekas kettu, no jaa, kai sen saattoi niinkin ajatella. Hän suosi termiä pätevä.
"Kyllä", nainen vastasi. Hän kulkisi Paddyn mukana minne ikinä Paddyn rikas omistaja häntä pyytäisi. Jos Luhmühlenista saattoi päätellä mitään, hän tulisi todella nauttimaan olostaan kisamatkoilla. Kaukana takana olivat kisamatkat, jolloin hän nukkui auton takapenkillä epämukavassa asennossa ja kävi suihkussa hevosten pesukarsinassa sekä eli kylmällä tölkkiruualla koko viikonlopun - tai viikon.
"Socks on myös upea hevonen", vaikka Paddy onkin upein. "Etköhän sinäkin pääse vielä kisamatkoille."

"Toivon niin tosiaan", Maybe huokasi ja rutisti sormiaan ristittyinä kuin siirtääkseen itsensä tahdonvoimalla kisahoitajaksi, "raaaakastan kisatunnelmaa. Ehkä joku päivä pääsen vielä kilpailemaankin uudestaan. Mitä muita hevosia sinulla on hoidettavanasi?"

"Oletko kilpaillut paljonkin?" Zoe tarttui Mayben sanoihin. Jos hän kerran joutui vastailemaan kysymyksiin omasta elämästään, miksei siis esittää edes joitakin vastineeksi. "Hoidan myös kimoa lipizzaori Alekseita, mustanruunikkoa puoliveriori Pacoa sekä mustaa holsteinori Daraa", hän luetteli nopeasti, mutta lisäsi edes joitakin tuntomerkkejä. Hevosia oli tallilla niin paljon, että niiden opetteluun meni varmasti aikaa. Hän saattoi antaa Maybelle sen anteeksi, olihan toinen tunnistanut sen kaikista tärkeimmän; Paddyn.

Yksikään kolmesta hevosesta ei ollut sen tallitiimin vastuulla, jonka osaksi Maybe oli tullut, joten hän ei ollut päätynyt käsittelemään hevosia. Aleksein hän tunsi toisena työpäivänä sattuneelta karkureissulta, joten nyökkäili sille.
"Kilpailin aina kun oli mahdollista, yleensä kerran tai viisi kuussa. En tietenkään missään Lühmuhlenin tai Burghleyn kaltaisissa kisoissa - China, niin paljon kuin sitä ponia rakastankin, ei ollut aivan sitä tasoa - mutta kisasimme kaikessa mahdollisessa. Kenttäratsastus on sydäntäni lähinnä. Entä sinä?"

"Kuulostaa siitä huolimatta mukavalta", Zoe päätyi sanomaan. Hän ei oikein ymmärtänyt kilpailujen päälle, ehkä siksi, ettei koskaan ollut kunnolla antanut niille tilaisuutta. "Muutaman kerran vain, nekin opiskeluaikoina", nainen totesi. Opintoihin oli sisältynyt pakollisia koulu- ja estekilpailuja, joissa arvioitiin paitsi ratsastajan taitoja, myös sitä, miten paljon hevonen oli oppinut. Hän oli päässyt loistamaan niissä.
"Ikinä ei oikein tarjoutunut tilaisuutta lähteä kunnolla kilpailemaan", hän sanoi hartioitaan kohauttaen. Oli tilaisuuksia tarjoutunut, hän ei vain ollut tarttunut niihin, vaan eipä se häntä kaduttanut. "Olen kyllä ollut useammissa kisoissa kuin jaksan muistaa kisahoitajan asemassa."

"Onko sinulla vinkkejä noin kokeneen kisahoitajan näkökulmasta?" tyttö tiedusteli uteliaana.

"Ole aina kolme askelta edellä", Zoe naurahti. "Tunne alue, opettele aikataulu, tutustu heti toimistoihin ja tiloihin, jotta tiedät, mistä löydät vastuussa olevan henkilön, jos tarvitset jotakin."

Maybe nyökkäili vaikuttuneena ja naputti hetken mietittyään neuvot alahuultaan pureskellen puhelimensa muistiin.
"Pidän mielessä!" hän nauroi, "missä päin hevosesi odottaa?"

"Carlislen laidalla sijaitsevassa pikkukylässä", Zoe vastasi. "Tästä ei mene enää kauaa", hän vakuutti. Pian olisi aika kääntyä pienemmälle tielle ja hetken mutkittelun jälkeen he olisivat perille.
"Kilpailuissa kannattaa myös muistaa se, ettet todennäköisesti tapaa niitä virkailijoita enää koskaan. Älä lähde hankkimaan ystäviä vaan pitämään huolta hevosestasi", Zoe vielä lisäsi. Kilpailupaikoilla oli aina liikaa hoitajia, jotka eivät osanneet vaatia ongelmien korjaamista hevosen edun nimissä. Maybe ei saisi olla yksi sellaisista, sillä Fairchildien hevoset ansaitsivat parempaa.

"Selvä, pidän mielessä", Maybe vakuutti ja mietti, oliko tässä selitys Zoen eristykselle työntekijöiden joukossa. Hänellä oli taipumusta korjata puutteet ja ongelmat itse sen sijaan, että valittaisi niistä. Kai hänestä olisi huutamaan virkailijalle, jos tarve sitä vaatisi. Sen perusteella mitä hän oli Effien työtavoista nähnyt, kukaan ei voisi tarjota mentorille alle vaaditun tason menevää palvelua.
"Onko hevosellasi nimeä?" hän jatkoi huvittuneena ja tarjoili Zoelle lisää suklaata.

"Bohemian Raspberry", nainen vastasi automaattisesti samalla kun tarkkaili tienviittoja. Seuraavasta liittymästä ylös, jos hän oikein muisti. "Tutummin Mia", hän lisäsi saatuaan yhdistelmän oikealle kaistalle.
"Saa nähdä, millainen matkustaja se on. Omistajien mukaan se on totutettu traileriin, mutta tämä tulee olemaan sen tähänastisen elämän pisin matka", Zoe mutisi kääntyessään hetkeä myöhemmin pienemmälle hiekkatielle, joka veisi heidät kylään, josta hän oli hevosensa löytänyt.
"Rain lähti mukaan rauhoittamaan sitä."

"Se on fiksua", tyttö vastasi ja ryhdistäytyi kiinnostuneena penkillään, kun auto siirtyi pienemmälle tielle.
"Oliko Rain Lucyn jonkun sukulaisen hevonen?"

"Lucyn serkun, Bethany Hollandin", Zoe vastasi hidastaessaan ajovauhtia entisestään, kun tie kapeni ja muuttui huonokuntoisemmaksi. Onneksi ei enää pitkään.
"Lucykin ratsastaa serkkuaan paremmin, joten hyvä, ettei Holland omista yhtään sen… menevämpää hevosta", Zoe mutisi. Rain oli kaukana menevästä, jopa silloin, kun oli kerännyt ylimääräistä energiaa viikkotolkulla. Hän kääntyi pienelle tielle ja saman tien uudestaan vasemmalle. Oikealle puolelle jäi langoilla rajattu laidun, jolla seisoi tummanrautias täysiverinen.
"Tuo on Mian emä", Zoe kertoi viitaten kädellään hevosen suuntaan. Hän pysäytti auton pienen kotitallin pihaan. "Viitsitkö purkaa Rainin, jos käyn talolla sillä aikaa?" Hän kysyi lähes ystävällisesti.

Maybe tukahdutti naurunpyrskähdyksen käteensä, sillä ei tiennyt oliko sopivaa nauraa hevosenomistajille. Zoen kommentti oli vain herkullinen!
"Totta kai", hän lupasi ja kiepahti autosta. Tyttö suuntasi tottuneesti trailerin perään, laski sillan ja tervehti uneliasta tinkeriä ominaisella höpöttelyllään herättääkseen sen huomion; sitten hän peruutti hevosen ulos ja tähyili muita hevosia.

Zoe nyökkäsi kiitokseksi ja suuntasi saman tien talolle. Hän soitti ovikelloa ja astui sisään, jääden ovensuuhun odottamaan talon emännän saapumista. Pyylevä nainen porhalsi näkyviin ja viittoi hänet olohuoneen puolelle. Pöydällä oli jo valmiina hevosen paperit. Hän ei vaivautunut selaamaan niitä läpi, sillä hän oli tutustunut niihin jo aiemmin huolellisesti. Nyt hän vain allekirjoitti ostosopimuksen ja ojensi takkinsa taskusta valkoisen kirjekuoren. Emäntä laski rahat, nyökkäsi ja ojensi hevosen paperit hänelle. Zoe asteli ulos emännän seuratessa tiiviisti perässä ja suuntasi takaisin autolle.
"Voi, miten ihana hevonen teillä on mukana", emäntä lepersi nähdessään tinkerin. "Olen aina sanonut, että hevosella pitää olla luuta ja lihasta, jotta se on hevonen. Mia on ihan mukava, mutta se on sellainen rimpula, ei sellaisilla voi ratsastaa. Niiden jalat eivät kestä ja selkä painuu notkolle, jos sinne nousee lasta painavampi kyytiin", emäntä jutteli. Zoe joutui todella taistelemaan, että sai pidettyä kasvonsa peruslukemilla.
"Menen hakemaan varusteita, tule mukaan jos haluat. Rainin voi sitoa trailerin kyljen renkaaseen kiinni, se ei tee mitään typerää koskaan", Zoe ilmoitti Maybelle. Emäntä tuntui ihastelevan irlannincobia mitä monipuolisimmin sanoin, eikä hän uskonut voivansa kuunnella moista enää yhtään pidempään ratkeamatta raikuvaan nauruun.

Maybe nyökkäili hymyillen, huvittunut pilke kalpeissa silmissään. Hän oli aina pitänyt enemmän rimpuloista, mutta hänen isänsä oli ollut emännän kanssa samaa mieltä. Hänen isänsä oli tosin melkein kaksimetrinen jättiläinen, jolla oli roimasti lihasta. Hän sitoi ruunan tottuneesti vetosolmulla ja hölkkäsi sitten Zoen perään.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   Pe Syys 05, 2014 12:15 pm

Zoe vilkaisi Maybea.
"Ehkä ihan hyvä, että he päätyivät myymään angloarabinsa", nainen naurahti matalalla äänellä, aukaisi tallin oven ja astui sisään. Hämärästi valaistu, puinen vanha talli ei todellakaan vetänyt vertoja Rosings Parkin modernille käytännöllisyydelle. Viisi karsinaa olivat tyhjiä, joten hän oletti, että isäntä oli noutamassa Miaa laitumelta. Zoe asteli Mian karsinalle, jonka eteen oli kasattu varusteita, jotka he olivat sopineet, että hän voisi viedä mukanaan.
"Taidan ensimmäisenä ostaa uuden sadeloimen", Zoe sanoi katsoessaan kirkkaan vihreää loimea nenäänsä aavistuksen nyrpistäen. Hän ryhtyi nostelemaan varusteita maasta, tarjoten vihreää loimea Maybelle kannettavaksi samansävyisten suojien ja satulahuovan kanssa. Hän sai satulahuovan ainoastaan siksi, että omistajat olivat kirjoneet siihen Mian nimen. Mikä ihmeen päähänpisto sekin oli ollut, hän ei tiennyt. Toisaalta, ihminen, joka ylisti Rainia, kun laitumella laidunsi täysiverinen ja myynnissä oli angloarabi, ei välttämättä ollut kaikista terveimmästä päästä.
"Viedään nämä autolle", Zoe totesi napatessaan tummanruskeat suitset ja irtiolevat ohjat mukaansa. Hän otti enkkuviltin karsinan ovelta ja heitti sen olalleen, ennen kuin lähti autoa kohden. Kaikkea roinaa hänkin oli lupautunut viemään hevosen mukana. Vaan köyhillä ei ollut varaa valittaa.

"Mitä? Tämä on ihana!" Maybe huokasi ihaillen, sillä tuskin yllättäen, limenvihreä kuului hänen lempiväreihinsä. Hän kasasi syliinsä Zoen osoittamat varusteet niitä hipellellen: hän rakasti varusteita. Valitettavasti China oli saanut tarvikkeita lähinnä käytettynä ja sieltä täältä silloin kuin oli varaa - ei puhettakaan esimerkiksi Fairchildien hevosten varusteista, joissa kaikki sopivat yhteen. Hän seurasi naista ja tarjoutui kippaamaan varusteet nelivedon koirankarvaiselle takapenkille.

Zoe puri huultaan, ettei sanoisi jotakin terävää. Maybe oli ihan mukava, joten turha aloittaa tappelua siitä, sopiko limenvihreä hevosten varusteisiin. He olisivat varmasti eri mieltä asiasta, joten parempi olla vain hiljaa.
"Eiköhän mennä hakemaan Mia", Zoe totesi, kun varusteet oli heitetty sekaisin penkille. Effie olisi saanut hermoromahduksen, jos olisi nähnyt. Zoe nappasi laivastonsiniset fleecepintelit ja valkoiset patjat, jotka oli ostanut käydessään kaupungilla nostamassa rahaa pankista. Upouudet pintelit saisivat toimia kuljetussuojina, sillä kuljetussuojien ostamiseen olisi uponnut enemmän rahaa kuin mitä hän oli valmis uhraamaan yhden matkan takia. Eihän hänen ollut tarkoitus matkustaa hevosen kanssa paljoa.
Talli ei ollut enää tyhjä, sillä käytävällä seisoi punarautias tamma, jonka ympärillä pyöri kiireisen oloisena pitkähkö mies harja kädessä. Zoe tervehti kohteliaasti miestä, joka vastasi nyökkäämällä harjausta jatkaen. Nainen oli törmännyt samaan ilmiöön ennenkin. Ilmeisesti talouden emäntä oli painostanut Mian myyntiin, vaikka isäntä oli ollut eri mieltä.
"Heippa Mia", nainen tervehti uutta hevostaan, jonka päässä oleva limenvihreä riimu aiheutti hänelle painajaisia. Zoe laski pintelit käsistään, kumartui hevosen etujalan ääreen ja alkoi kääriä pinteliä tottuneesti patjan ympärille. Mitä nopeammin he saisivat pintelit laitettua, sitä nopeammin he voisivat lastata hevoset ja lähteä, eikä hänen tarvitsisi nähdä limenvihreää riimua enää ikinä. Mies ei lopettanut harjaamista, vaikkakin siirtyi kuiskimaan jotakin hevosen korviin samalla kun antoi pehmeän harjan liukua punertavaa kaulaa pitkin. Mia hörisi käännellessään korviaan.

"Onpa se kaunis!" Maybe kehui vilpittömän kuuloisella kohteliaisuudella, arvostuksen osoituksena isännälle, jolla oli paljon terveemmän oloinen suhtautuminen hevosiin kuin Zoella.
"Minä voin laittaa toisen puolen pinteleitä", hän tarjosi naiselle.

"Toki, kiitos", Zoe vastasi ja nyökkäsi päällään pinteleitä kohden, jatkaen häiriöttä etujalan pintelin käärimistä. Mia seisoi kuuliaisesti paikallaan eikä säheltänyt mitään. Pisteet varsan kouluttaneelle, eli todennäköisesti isännälle.
"Se on todella hyvätapainen", Zoe kehaisi siirtyessään takajalan pariin. Hän kääri pintelin paikoilleen, suoristautui ja taputti hevosen puhtaana kiiltävää kaulaa. Isäntä ojensi aavistuksen jäykästi riimunnarun naiselle, nyökkäsi terävästi ja lähti tallin sivuovesta laitumia kohden. Zoe oli melko varma, että oli nähnyt miehen pyyhkäisevän silmiään poistuessaan ovesta.
"Eiköhän lähdetä katsomaan, mitä mieltä se on lastauksesta", Zoe totesi ja lähti taluttamaan rauhallista tammaa ulos tallista. Hevonen pysähtyi heti trailerin ja auton nähdessään, jääden tuijottamaan niitä korvat hörössä. Nainen jutteli matalasti hevoselle silitellen kädellään punertavaa poskea. Mia pärskähti ja jatkoi matkaansa edelleen tätä tallipihalle ilmestynyttä hökötystä tarkkaillen. Tietenkin. Olihan auto ja traileri väärässä paikassa ja erilaiset, kuin mihin tamma oli tottunut.
"Viitsitkö pidellä sitä hetken, niin heitän sille loimen päälle?" Nainen suuntasi kysymyksen Maybelle. Se oli suuri askel hänelle, sillä hän olisi mielellään pitänyt itse riimunnarusta kiinni, mutta tuntui kohteliaammalta pyytää toista pitämään hevosta kuin noutamaan loimea autosta. Ei Maybe onnistuisi siinä hetkessä hevosta turmelemaan.

Maybe oli oppinut esimerkillisen nopeaksi ja tehokkaaksi pintelinkäärijäksi: se hyvä puoli oli siinä, että oli kasvanut ratsastamalla ja hoitamalla hankalia, hulluja, kiukkuisia ja kärsimättömiä hevosia, jotka potkivat, hyppivät tai muuten vain nykivät jalkojaan jatkuvasti pois ihmisen otteesta. Mia ei kuitenkaan näyttänyt olevan mitään edellämainituista, ja tyttökin taputti hellästi sen kaulaa. Hän vilkaisi isännän perään ja hillitsi halunsa kiiruhtaa halaamaan miesparkaa. Hän tiesi tunteen!
"Toki", tyttö lupasi ja otti riimunnarun. Hän silitteli hevosen kaulaa ja setvi sen harjaa sormillaan.

Zoe ei ollut ikinä surrut hevosten perään, sillä työ oli karaissut. Kun työnä oli hoitaa hevosta muutaman kuukauden ajan kuin omaa ja palauttaa nelijalkainen valmiina ratsuna takaisin sen omistajille, oppi olemaan kiintymättä liiaksi. Hän haki laivastonsinisen villaloimen, jonka heitti tottuneesti hevosen selkään. Mia seisoi kuuliaisesti paikallaan eikä tuntunut välittävän, että sitä käsittelivät kaksi tuntematonta ihmistä. Hienoa. Isäntä oli todella osannut totuttaa varsan ihmisiin. Pisteet siitä, sillä se teki Zoen työstä helpompaa.
"Kiitos Maybe", Zoe kiitti ja ojensi kätensä ottaakseen limenvihreän narun vastaan. "Jos vain viitsit, helpottaisi varmasti, jos Rain voisi nousta edellä traileriin."

Maybe nyökkäsi ja hilpaisi irrottamaan kai pystyyn nukahtaneen tinkerin trailerin seinästä. Hän talutti sen voltin kautta suorassa linjassa ylös trailerin ramppia ja kurkisti sitten sivuovesta, jos Zoe tarvitsi jotain.

Zoe oli tyytyväinen siihen, että oli ottanut Mayben mukaan. Toinen oli osoittautunut erittäin hyödylliseksi ja jopa siedettäväksi seuralaiseksi. Ehkä hän oli vihdoin saanut työkaverin, jonka kanssa tulisi toimeen. Mia höristi korviaan katsellessaan tinkeriä, joka nousi traileriin tottuneesti - tai sitten umpiunessa. Zoe käytti hyväkseen Rainin vetoapua ja lähti nousemaan ramppia vain muutaman metrin päässä tinkerin takapäästä. Mia seurasi perässä kai kunnolla edes tajuamatta, että kiipesi traileriin. Zoe antoi omenalohkon hevoselle, sitoi sen kiinni ja ojensi hetken mielijohteesta toisen lohkon Rainille. Ruuna söi tarjotun herkun, mutta näytti vajoavan koomaansa heti sen jälkeen. Zoe asteli alas trailerista, nosti rampin, kätteli hyvästit emännälle ja nousi auton kyytiin. Isäntää ei näkynyt missään.
"Sehän sujui hyvin", Zoe totesi lastauksesta. "Kunpa tamma matkustaisi yhtä rauhallisesti", hän toivoi käynnistäessään auton. Hän lähti liikkeelle hitaasti ja huokaisi helpottuneena, kun trailerista ei ainakaan heti ensimmäiseksi kuulunut kiljumista ja kolinaa.
"Mitä luulet, ehditkö töidesi lomassa auttaa minua hieman Mian ratsutuksessa?" Zoe kysäisi vilkaisten vieressään istuvaa tyttöä. Hän ei olisi halunnut myöntää sitä, mutta tiesi tarvitsevansa jonkun apua, ja työkavereista Maybe oli ainoa, jota hän edes harkitsisi.

"Varmasti", tyttö totesi epäröimättä, vaikkei tiennytkään vielä, miltä työt tuntuisivat parin kuukauden jälkeen syystalven kylmässä, märässä pimeydessä. Hän ei kuitenkaan uskonut, että voisi mitenkään saada tarpeekseen hevosista ja ratsastamisesta.
"Mia vaikuttaa hienolta hevoselta", hän kehui. Yleensä ihmiset olivat pähkinöinä kohteliaisuuksiin itsestään, lapsistaan tai englantilaiset tuntien, lemmikeistään.

Zoe hymyili pienesti ja nyökkäsi tyytyväisenä. Se siitä sitten. Hänen ei tarvitsisi enää vaivata päätään sillä, ketä voisi pyytää avuksi Mian kanssa.
"Odota, kunnes näet sen liikkeessä", Zoe varoitti hymyillen. "Sillä on kolme erittäin kaunista, tahdikasta askellajia, joilla hurmata vaativimmatkin tuomarit." Koska tietenkin hänen hevosensa myytäisiin koulu- tai kenttäpainotteiselle kilpailijalle. Vaikka esteratsastajat olivatkin helpoin kohderyhmä, kun junioreiden keskuudessa tuntui riittävän, että hevonen osasi hypätä korkealle. Kouluhevosen kouluttaminen oli sitä paitsi helpompaa ja halvempaa.

Maybe tarjosi ihailevan hymyn. Hän oli ollut aikeissa sanoa, että toivoi hevosen olevan yhtä kiltti ratsuttaessa… Mutta toisaalta hän rakasti hevosia, joissa olla potkua ja kipinää. Niin kuin esimerkiksi Chovessa, jota hän oli päässyt kokeilemaan. Hyvänen aika!
"Oh, paljonko tallipaikka muuten maksaa työntekijälle?" hän tiedusteli havahduttuaan todellisuuteen, että ehkä hänellä voisi olla joku päivä varaa uuteen, omaan hevoseen.

Zoe hymyili tyytyväisenä. Hän harvoin hymyili ilman selkeää syytä, mutta ehkä hevosen ostaminen oli hymyn arvoinen asia.
"350 puntaa kuukaudessa", Zoe vastasi Mayben kysymykseen. "Niin kauan kuin hevonen pysyy terveenä, palkalla kyllä elättää itsensä ja hevosensa vaivattomasti", ja jos Evelyn jatkaisi klinikallaan, ei sairastuminenkaan tarkoittaisi vararikkoa. Hän todella toivoi, että Mia pysyisi kunnossa eikä kolhisi itseään laitumella tai muutoinkaan loukkaantuisi.
"Pitää vain säästää tarpeeksi ensimmäisiä kuukausia varten, sillä varusteisiin uppoaa helposti pieni omaisuus."

Tyttö nyökkäili ja vilkaisi takaikkunasta traileria. Ehkä hänkin joku päivä; siihen saakka hän olisi toivottavasti tyytyväinen tallin upeiden kilpahevosten keskellä. Hänellä oli jo nyt tunne, että Chove oli hevonen, johon hän vertaisi muita lopunikäänsä.
"Karkkia?" hän tarjosi kaivaen repustaan karkkipussin ja ojensi sitä naista kohti.

"Sinä todella lähdit mukaan eväsretkeä ajatellen", Zoe naurahti kuullessaan karkkipussin rapinaa. "Kiitos." Hän ohjasi autoa tottuneesti takaisin isommalle tielle, joka veisi heidät Hexhamin kautta tallille.
"Mitä sinä toivot tekeväsi viiden vuoden päästä?" Zoe kysäisi vilkaisten jälleen kerran peileistä traileria. Kaikki näytti olevan hyvin, eikä meteliäkään kuulunut, joten ehkä matka sujuisi rattoisasti. Toivossa oli hyvä elää.

"Tietenkin", Maybe nauraa kehräsi, "mitä matkaa suklaa ei tekisi paremmaksi?" Hän nautiskeli toffeesta miettiessään vastausta.
"No, jos voisi toivoa mitä tahansa, kilpailisin hienoilla hevosilla ja olisin matkalla Burghleytä tai olympialaisia kohti - mutta olen varmasti onnellinen, jos saan vain työskennellä hevosten kanssa ja ratsastaa sydämeni kyllyydestä. Entä sinä? Mitä sinä teet viiden vuoden päästä?"

"Jos todella tahdot Burghleyhyn, sinä pääset vielä sinne. Se vaatii omistautumista, harjoittelua ja hieman onnea", Zoe totesi. "Mutta se on aivan mahdollista." Erityisesti, kun oli sukulaissuhteita Fairchildin väkeen. Heillä oli hienoja hevosia, joista voisi jonakin päivänä olla kenttäkilpailujen huipulle. Maybe tarvitsisi vain kokemusta ja taitoja, joita molempia sai, kun nousi hevosen selkään ja ratsasti.
"Olen joko opiskelemassa tallimestariksi tai jo valmistunut ja töissä jossakin hienossa tallissa", Zoe vastasi. Hänen tulevaisuutensa oli ollut selvä siitä hetkestä lähtien, kun hän oli suunnannut opiskelemaan hevosenhoitajaksi. Tallimestariksi opiskeluun vaadittiin kokemusta, jota hän oli paraikaa hankkimassa ja ikää, joka hänellä vihdoin oli. Kunhan hän vain saisi riittävästi kokemusta ja rahaa opintoja varten, hän voisi sanoa heipat puuduttavalle tallityölle ja suunnata takaisin koulun penkille. Ehkä Mia olisi hänen tiensä takaisin kouluun. Hän myisi hevosen riittävän suuresta summasta ja säästäisi saamansa rahat opiskeluun.

Maybe väläytti Zoelle hymyn, vaikka ei tiennyt oliko "Helvetin hylkiön" sanaan luottamista. Hänkin halusi uskoa, että pääsisi vielä huipulle.
"Miksi haluat juuri tallimestariksi?" hän kysyi uteliaana, "haluaisitko tallimestariksi Rosings Parkiin?"

"Oi, en", Zoe vastasi. "Kamir saa pitää työnsä, minä en ikinä hakisi hänen paikalleen", nainen totesi. Hän etsisi töitä muualta, kun se aika koittaisi, sillä arvosti Kamiria aivan liikaa lähteäkseen kilpasille työpaikasta.
"Tallimestarin työ on kiehtonut minua jo pitkään", hän lausahti. "Olisin jo nuorempana mielelläni opiskellut tallimestariksi, mutta olin liian nuori ja kokematon, joten opiskelin sitten hevosenhoitajaksi ja ratsuttajaksi ajatellen, että saatuani riittävästi kokemusta voisin palata opiskelemaan lisää."

"Haluaisit siis pyörittää tallia?" Maybe varmisti pohtien, mikä tallimestarin työssä Zoea houkutti, "ja entä jos Kamir olisi lähdössä?"

"Totta kai", Zoe vastasi. "Silloin saattaisin harkita", nainen myönsi, "mutta jos saisin tarjouksen joltakin pienemmältä tallilta, lähtisin sinne mieluummin." Isoilla talleilla tallimestarin työstä tuli valitettavan usein paperisotaa. Nyt heillä oli Effie hoitamassa niitä töitä, tai ainakin kohta olisi, mutta sitä ei koskaan tietäisi, mikä tilanne olisi viiden vuoden kuluttua.

"Millainen unelmatyöpaikkasi olisi?" tyttö jatkoi kiinnostuneena, houkutellen Zoea kuvailemaan työnkuvaansa ja työympäristöään.

"Pieni, kotoisa mutta hieno talli, joka panostaisi kilpahevosten asiantuntevaan käsittelyyn. Se tarjoaisi ratsutuspalveluita valmennuksen ja tallipaikan ohessa", Zoe kertoi. Talli muistutti hänen mielessään kovasti ratsastuskoulua, jolla hän oli tutustunut hevosharrastukseen, mutta siellä olisi ratsastuskoulun pullaponien sijaan tulisia kilpahevosia, joilla oli toinen toistaan hienompia saavutuksia.
"Tallimestarina voisin toimia hevosten parissa kenenkään rajoittamatta", nainen lausahti, vaikka eihän se ollut aivan totta. Omistajat päättäisivät aina viime kädessä, mitä hevosten kanssa tehtäisiin. "Voisin opettaa ja oppia."

"Se kuulostaa hienolta", Maybe myönsi, "etkö haluaisi omaa tallia?"

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   Pe Syys 05, 2014 12:15 pm

"En ainakaan aluksi, mutta kenties siinä vaiheessa, kun olisin hankkinut käytännönkokemusta tallin pyörittämisestä, voisin harkita omankin perustamista." Sitä hän ei kyllä tiennyt, miten löytäisi vaatimuksensa täyttäviä työntekijöitä sinne.

"Olet ajatellut kaikkea", hän naurahti hämmästyneenä, "en epäile lainkaan, ettetkö toteuttaisi suunnitelmiasi."

"Minulla on ollut aikaa ajatella asioita läpi", Zoe vastasi totuudenmukaisesti. Siitä päivästä lähtien, kun hän oli aloittanut opintonsa hevosenhoitajana, oli hän jo suunnitellut tulevaisuuttaan, rakentanut pilvilinnoja ja repinyt ne pala palalta kappaleiksi, kunnes oli löytänyt vahvat perustukset, joiden päälle saattoi rakentaa uuden, täydellisen unelman, jonka hän pystyisi toteuttamaan. Hän oli omasta mielestään ottanut huomioon kaiken vuosien varrella unelmaansa paikkaillessaan.
"Ei vain saa antaa periksi. Jonakin päivänä sinäkin pääset kenttäratsastuksen huipulle, jos vain päätät, ettet tyydy vähempään."

Maybe oli joutunut tekemään kompromisseja koko elämänsä, ja tyytymään vähempään kuin oli halunnut. Hän katseli ihaillen naista, jolle kaikki haaveet tuntuivat olevan itsestäänselviä ja toteutettavissa sen kummempia epäröimättä. Ja hän oli hämmästynyt jo siitä, että oli oikeasti päässyt hakemalleen tallille töihin. Kai vain ja ainoastaan sukulaissuhteen takia, mutta syy sekin.
"Minkä ikäinen olet?" hän kysyi aavistuksen varovaisemmin, sillä naiset tuntuivat olevan omituisen herkkiä iästään.

Zoe vilkaisi Maybea hämmentyneesti naurahtaen.
"Täytin huhtikuussa 25", hän vastasi, vaikka ei tiennyt, miksi Maybe sellaisia kyseli. Näyttikö hän niin paljon vanhemmalta? Tai nuoremmalta? Kumpikohan oli edes pahempi vaihtoehto? Nuorelta näyttäminen, ehdottomasti. Tällä alalla nuoria ei tunnuttu ottavan tosissaan, mitä hän ei lainkaan ihmetellyt nähdessään Lucyn hevosten kanssa. Maybe taisi olla poikkeus sääntöön.

Zoe vaikutti niin… Aikuiselta ja varmalta elämästään, että Maybe oli ollut utelias. Hän nyökkäsi hienovaraisella ilmeettömyydellä ilmoitettuun ikään, sillä naisista ei koskaan tiennyt. Maybe oli viettänyt suurimman osan ajastaan poikien ja miesten keskellä ja suosi mutkatonta rehellisyyttä verrattuna siihen, mitä vaikka Glasgow'n laidalla olleella ratsastuskoululla oli nähty. Oltiin olevinaan niin ystäviä ja niin mielinkielin, ja sitten puukotettiin selkään, juoruiltiin ja punottiin kavalia juonia.
"Mia näyttää matkustavan hienosti", hän totesi ja vilkaisi takaikkunasta.

"Niin näyttää. Joko se on esimerkillinen matkustaja tai sitten Rainin seura todella rauhoittaa sitä", Zoe vastasi. Hän oli vilkuillut traileria peileistä joka välissä odottaessaan, koska kuulisi hevosen riehuvan ja näkisi trailerin heiluvan potkujen voimasta.
"Onneksi ei enää mene pitkään", nainen totesi tutun Hexhamin lähestyessä. Sieltä pitäisi ajella pienempiä teitä loppumatka, mutta ainakin he olivat jo voiton puolella.
"Mitä odotat tältä työltä?" Zoe kysäisi uteliaana. Ihmisten syyt hakeutua hevosten pariin olivat moninaiset. Maybe selkeästi rakasti kauraturpia, joten ehkä toisella oli jotakin muitakin odotuksia työtään kohtaan kuin kenties mahdollisuus jonakin päivänä olla riittävän kokenut ja taitava osallistumaan vaativan tason kenttäkilpailuihin.

"Ratsastamista", Maybe vastasi ja nauroi vastauksensa höperyydelle, sillä tiesi miltä hippihöpötykseltä se kuulosti, "ja hevosia. Varmaan haluaisin talven tullen jäädä peiton alle pimeinä, sateisina aamuina eikä kaikki ole aina aurinkoa ja sateenkaaria, mutta hyvä luoja olen ikävöinyt hevosia. Satulassa tunnen olevani vahvimmin kotonani ja oma itseni. Haluan oppia lisää, ja tulla paremmaksi. Mitä sinä odotit tältä työltä?"

Zoe nyökkäili. Mayben odotukset eivät olleet yhtään hullumman kuuloisia. Hän ei varsinaisesti ollut koskaan joutunut olemaan erossa hevosista pitkiä aikoja, joten ei osannut kuvitellakaan riemua, jota hevosen selkään pääseminen aiheuttaisi. Hän nautti siitä kerrasta toiseen, vaikka välillä oli päiviä, jolloin hän kirosi nelijalkaiset helvetin alimpaan loukkoon.
"Hevosia", hän vastasi virnistäen. "Mahdollisuutta oppia ja kokea, kehittyä. Tilaisuutta päästä jälleen kilpahevosten keskuuteen ja mukaan kisamatkoille. Kiersin aikoinani ympäri Eurooppaa kilpailuissa, ja vaikka en sitä elämää niin kovasti kaipaakaan, on kilpailuissa aina oma tunnelmansa ja kilpahevosten käsittelyssä omat haasteensa." Työ oli täyttänyt hänen odotuksensa ja ylittänytkin ne reippaasti kaiken muun paitsi työkavereidensa kohdalta. Työkaverit hän vaihtaisi Maybea ja ehkä Effietä lukuunottamatta erittäin mielellään.

"Ovatko odotuksesi toteutuneet?" Maybe kysyi toiveikkaasti, helpottuneena Zoen lisääntyneistä hymyistä - ja virneestä.

"Ovat, ehdottomasti. En kadu lainkaan, että vaihdoin remonttiratsuttajan työn tallitöiksi, olen viihtynyt täällä hyvin ja päässyt osaavien, toinen toistaan taitavampien hevosten selkään. Raakileet ovat ihan mukavia, mutta välillä on päästävä koettelemaan omia rajojaan", Zoe vastasi, pitäen visusti suunsa kiinni työkavereistaan. Hänellä ei ollut kovinkaan montaa kaunista sanaa sanottavana heistä, joten oli parempi olla hiljaa. Maybe muodostakoot omat päätelmänsä muiden taidoista ja pätevyydestä toimia hienojen kilpahevosten parissa.

"Mitkä ovat - Paddy Bluen lisäksi siis - mielestäsi hienoimpia hevosia?" tyttö jatkoi uteliaana. Zoe oli osoittautunut erittäin arvokkaaksi keskustelukumppaniksi eikä hän ymmärtänyt lainkaan, mistä julmat lempinimet olivat peräisin.

"Meykenhoek Z, tutummin Hook, on ehdottomasti taitava. Sitä oli ilo ratsastaa. Aleksei, lipizzaori siis, on myös mukava siitä huolimatta, että on vielä varsin raakile. Siitä hevosesta on vielä kouluratsastuksen huipulle", Zoe pohdiskeli ääneen, miettien kaikkia hevosia, joita oli ratsastanut. Paco ja Dara olivat myös ihan mukavia, mutta esteratsuja henkeen ja vereen, mikä taas ei ollut Zoen suosikkilistalla.
"Valitettavasti kaikki huippuhevosten omistajat eivät ole yhtä mukavia, minkä tulet kyllä huomaamaan. Sinä voit olla onnellinen, että saat Fairchildien hevoset", Zoe totesi. Hartford oli ollut mukava, mutta arka, mitä Thorpe oli usein ollut paikkaamassa. Nordqvist ei ollut huonoimmasta päästä, mutta ei myöskään yhtä rakastettu kuin Emerson. Herra Edgerly oli tietenkin omaa luokkaansa, vaan niin oli Paddykin. Hänen huuliltaan ei irtoaisi yhtäkään huonoa sanaa herra Edgerlystä.

"Hyvä siis kai niin", Maybe naurahti. Hän oli tavannut Hamishin ja Corinnen ohimennen aloitettuaan työnsä, ja viettänyt jonkin verran aikaa Noreenin kanssa. He olivat ehdottomasti mukavia ja hienoja hevosihmisiä, ja jos Zoea olisi uskominen, olisivat myös mukavia työnantajia.
"Onko sinulla antaa neuvoja hevostenomistajien kanssa selviytymiseen?" hän kysyi uteliaana, luvaten kehonkielellään säilyttää luottamuksen.

"Muista olevasi asiakaspalvelija kaikissa tilanteissa", Zoe vastasi naurahtaen. "Sen oppii kyllä, kun tarpeeksi kauan jatkaa tällä alalla. Sinä teet mitä käsketään, miten käsketään, silloin kun käsketään, kyselemättä kysymyksiä tai väittämättä vastaan. Jotkut hevosenomistajat ovat idiootteja, mutta ei ole sinun asiasi kertoa sitä heille. Toisille omistajille olet ilmaa, joillekin juoksupoika. Jotkut kohtelevat sinua kuin ihmistä, toiset huonommin kuin tuholaisia. Älä koskaan ajattele olevasi hevosenomistajan ystävä niin et koskaan pety." Hän oli hetken hiljaa miettiessään, mitä vielä kannattaisi kertoa ihmiselle, joka ei ilmeisesti ollut koskaan ennen joutunut käsittelemään hevosenomistajia.
"Kun pääsi on räjähtää kaikesta siitä, mitä olet joutunut kuulemaan omistajien seurassa, etsit käsiisi työkaverin ja voitte yhdessä valittaa omistajista, kunnes olette saaneet pahimmat höyryt ulos." Hänellä ei sitä luksusta ollut täällä, mutta eipä hänellä ollut sietämättömiä omistajiakaan, toisin kuin Lucylla, Bealla tai Colinilla.

Maybe nyökkäili arvostavana. Effie oli sanonut käytännössä samaa, osan lempeämmin ja osan hienovaraisesti jyrkemmin (hän oli tulkannut vapaasti, että hänet nyljettäisiin elävältä, jos hän vahingottaisi tallin mainetta tai hevosia jotenkin).
"Kiitos, pidän tuon mielessä", hän kiitteli ja naputti näitäkin neuvoja puhelimeensa.

"Ei kestä kiittää. Opit kyllä, joko kyselemällä tai sitten kantapään kautta", Zoe vastasi. "Kannattaa siis kysellä."

Maybe nauroi varsin raikuvasti.
"Kiitos neuvosta! Onko jotain, mitä sinun on pitänyt oppia kantapään kautta?"

"Ei täällä, mutta ensimmäisessä työpaikassani kyllä", Zoe naurahti. "Erehdyin väittämään vastaan valmentajalle, joka piti huolen, etten hetkeen saanut yhtäkään hevosta ratsutettavakseni", nainen muisteli. "Olin tosin oikeassa, joten kuukautta myöhemmin valmentaja sai kenkää. Siitä huolimatta, ei kannata koskaan väittää vastaan ylemmälleen, ellei omista vedenpitäviä todisteita."

"Hyvä tietää", Maybe nyökkäili ja katseli naista, jos mahdollista, vielä vähän ihailevammin. Miten Zoe olikin ehtinyt tehdä ja nähdä niin paljon.
"Mistä kiista oli?"

"Siitä, käyttikö hän rollkur-tekniikkaa kouluratsujen kanssa", Zoe vastasi. "Lopulta kuvasimme videota muiden ratsuttajien kanssa siitä, kuinka hän pakotti hevoset kulkemaan pitkiä aikoja turpa ryntäissä kiinni. Välillä hän juoksutti hevosia kiskoen niiden päät sivuohjilla rollkurin muotoon", hän selitti. "Valmentaja sai kenkää ja me lukuisia kiitoksia tallin omistajilta, jotka välttyivät yhdeltä skandaalilta, kun emme olleet ensimmäisenä ladanneet videota nettiin."

"Oh, hienoa, että puutuitte asiaan", tyttö totesi hämmästyneenä. Hän tunsi olevansa todella kokematon, vaikka oli ratsastanut varmaan sataa eri hevosta - mutta hänen ratsunsa olivat ratsastuskoulujen poneja, naapureiden vanhoja työjuhtia, vihreitä nuoria hevosia, kaverien poneja, mitä tahansa mihin hän sai kätensä. Siniveriset, lahjakkaat kilpahevoset olivat valitettavasti pysyneet kaukana, mutta samoin oli niiden ympärillä pyörivä kisamaailma ja siihen kuuluva paha.

"Se ei ollut niin hienoa silloin, kun työttömyys uhkasi, mutta ainakin opin, ettei koskaan saa väittää mitään ilman todisteita", Zoe vastasi harteitaan kohauttaen. Hän oli reagoinut nuorempana tunnemyrskyssä, suuttuneena siitä, kuinka arvostettu valmentaja saattoi pakottaa hevosia moiseen. Hän oli maksanut hintansa, joutunut hetken pelkäämään työnsä ja elämäntapansa puolesta, ja lopulta saanut palkkionsa. Vaan kokemuksen tuoma opetus oli säilynyt. Ei ollut hänen asiansa puuttua ylempien työntekoon ilman vedenpitävää todistusaineistoa.
"Täällä ei onneksi ole näkynyt mitään sellaiseen viittaavaakaan", Zoe totesi ylpeänä. Hän todella arvosti Rosings Parkia ja Fairchildejä, eikä voinut estää ylpeyttä kuulumasta äänestään aina kun puhui työpaikastaan. Paitsi tietenkin silloin, kun puhe kääntyi puskaratsuihin, hevosenomistajiin tai työkavereihin. Nainen käänsi auton tuttuakin tutummalle puiden reunustamalle hiekkatielle helpottuneena siitä, ettei takaa vieläkään kuulunut meteliä. Hevoset vaikuttivat matkustavan oikein tyytyväisinä.
"Haluat varmaan käyttää vapaapäivästäsi niin paljon kuin mahdollista tallilla?" Zoe sanoi kysyvällä äänensävyllä. Hän oli kuullut Mayben viimeviikkoisesta seikkailusta. Tallilla jutut kulkivat nopeammin kuin metsäpalo levisi rutikuivassa heinikossa. "Sillä saattaa olla, että Lucy on kiireinen, jolloin Rain kaipaisi jotakuta riisumaan kuljetusvarusteet."

Maybe sulatteli kuulemaansa. Hänen vaistonsa käskisi taistelemaan hevosten puolesta, oli mikä oli - mutta Zoe oli varmaan oikeassa. Kukaan ei uskoisi tallityttöä ilman todisteita. Hän oli onnellinen siitä, että selvästi asiansa tietävä nainen arvosti Rosings Parkia. Hänen ei siis tarvitsisi pelätä joutuvansa videokuvaamaan julmuutta tai pelastamaan hevosparkoja kamalalta kohtalolta. Hän väläytti naiselle lammasmaisen hymyn tämän kai kuultua hänen ninjailustaan viettää vapaapäivä tallilla.
"Toki, voin huolehtia Rainista", hän lupasi ja ja vilkaisi jälleen traileria. Zoe oli varmaan tyytyväinen hyvätapaiseen hevoseen.

"Ja näin pääset vapaapäivänäkin tallille ilman komennusta takaisin kotiin", Zoe virnisti. Hän muisti tuon ajan hyvin. Hän oli keksinyt mitä omituisempia tarinoita, selityksiä ja tapoja livahtaa tallille vain jotta voisi viettää vapaapäivästään edes tunnin hevosten keskellä. Kokemuksen myötä tarinat olivat vaihtuneet sopimuksiin ja livahdusyritykset luvallisiin käynteihin, yleensä sen pienen porsaanreiän kautta, että joku toinen työntekijöistä oli pyytänyt häntä avuksi.
"Älä vitkuttele liian kauaa - kaikki tietävät, että Rain nukkuu 23 tuntia vuorokaudesta, joten sen purkamisessa ei mene tunteja", Zoe lisäsi lähes velmusti virnistäen. Hänen kai pitäisi olla se aikuinen, joka saarnaa vapaapäivien tärkeydestä, mutta hittoako hän välitti. Hänellä oli nyt oma hevonen, täydellinen selitys sille, miksi hän viettäisi lauantait tallilla, joten miksi hän ei tarjoaisi Maybellekin edes hetken lupaa nauttia hevosenhajuisesta ilmasta vapaapäivästä huolimatta.
Hän ajoi yhdistelmän suoraan henkilökunnan parkkipaikalle. Kukaan henkilökunnasta ei olisi lähdössä autoillaan mihinkään juuri tähän aikaan, joten ei haitannut, että hän tukkisi tien parkkipaikalle siksi aikaa, että he saisivat purettua hevoset. Sen jälkeen hän voisi ajaa yhdistelmän kunnolla parkkiin. Parempi tukkia hetkeksi henkilökunnan parkkipaikka kuin tallipiha, jolla valmennettavat kulkivat edestakaisin. Jonkun hevonenhan vielä säikähtäisi väärässä paikassa nököttävää traileria.
"Kiitos kun lähdit mukaan, Maybe", Zoe kiitti lähes lämpimällä sävyllä. Toinen vaikutti aidosti kiinnostuneelta oppimaan lisää hevosista, joten Maybe sai heti anteeksi sen, ettei ollut opiskellut alaa. Ehkä toinen vielä innostuisi, mistäpä sitä ikinä tiesi, mutta siihen asti hän palvelisi mielellään kävelevänä tietopankkina, vaikka ei sellaisena itseään olisi pitänyt missään muussa seurassa kuin täällä, jossa työntekijät tuntuivat olevan ties mistä lain tuolta puolen löydettyjä hylkiöitä. Kai täällä nyt erottui edukseen.

"Kiitos, kun otit minut mukaan", Maybe kiitti takaisin nauraen naisen observoinnille Rainista ja hyppäsi autosta suklaineen ja karkkeineen, kun se oli pysähtynyt heinäladon takaiselle parkkipaikalle. Hän veti urheilullisen repun selkäänsä ja kiersi trailerin taakse odottamaan, että Zoe olisi valmiina ottamaan tammansa ulos. Hän ei halunnut viedä Rainia ja jättää Miaa yksin niin, että se hermostuisi.

Zoe laski rampin vain nähdäkseen, että heidän epäilyksensä olivat osuneet oikeaan: hevoset olivat matkustaneet erittäin rauhallisesti. Hän kiipesi traileriin sivuovesta, irrotti Mian ja peruutti tamman ulos. Hevonen laskeutui ramppia pitkin kaikessa rauhassa, mutta ehti tuskin ottaa kolmea askelta taluttajansa perässä sivummalle, kun pysähtyi pää korkealla hermostuneesti hörähtäen.
"Paljon uusia hajuja, se on totta", Zoe jutteli tammalle matalalla äänellä samalla kun hieroi hevosen korvia ja niskaa. Tamma hörisi ja otti muutaman askeleen, ennen kuin pysähtyi jälleen tuijottamaan jotakin. Kärsivällisesti hevosta rauhoitellen Zoe sai Mian liikkumaan vapaaehtoisesti tallia kohden, vaikka nuori hevonen säpsyikin aina välillä yllättäviä ääniä tai kulman takaa näkyviin ryntääviä koiria. Ainakaan tamma ei loikkinut pystyyn, riepotellut taluttajaansa minne sattuu tai kävellyt päälle säikkymisestään huolimatta, mistä Zoe antoi ehdottomasti lisäpisteitä hevosta kouluttaneille. Ei ihme, että hänelle oli jäänyt hyvä tunne Miasta ensitapaamisesta lähtien.
"Mennään katsomaan, millainen uusi karsinasi on", Zoe jutusteli saatuaan hevosen tammakäytävän oville. Tamma pysähtyi siihen ja jäi tuijottamaan tallia kuin ei olisi koskaan ennen nähnyt sellaista. Se oli varmaan totta, olihan Rosings Parkin tallikäytävillä paljon asioita, joita Mian kotitallilta oli puuttunut. Punarautias kulki hermostuneesti höristen hänen rinnallaan karsinaan, jossa hän riisui nopeasti loimen ja pintelit, jotka heitti tallikäytävän puolelle odottamaan. Hän palasi autolle ja parkkeerasi sen kunnolla, mikä vaati hetken peruuttelua ja korjaamista, sillä trailerin parkkeeraaminen ei ollut itsestäänselvyys. Hän irrotti trailerin painaen mieleensä, että palaisi siivoamaan sitä myöhemmin. Nyt hän tyhjensi Mian varusteet autosta ja palasi tallin varustehuoneeseen lajittelemaan niitä oikeille paikoilleen.

Kun Mia oli laskeutunut autosta, Maybe kiipesi hakemaan tinkerin, jota niin mikään maailmassa ei näyttänyt hetkauttavan eikä suuremmin kiinnostavankaan sen puoleen.
"Mennäänpäs sitten", hän mutisi rauhalliselle matkustajalle, peruutti sen autosta ja talutti sitten talliin sen tekosyyn varjolla, että näin hänellä oli oikeus käydä siellä lauantaina. Ehkä hän voisi mennä katsomaan valmennuksia illaksi! Hän talutti ruunan sen karsinaan, riisui loimen ja kuljetussuojat noin kymmenessä sekunnissa ja vei ne sitten satulahuoneeseen, mistä haki hevosen harjat. Perusteellinen harjaus tekisi hyvää hevosen verenkierrolle, ja olisi varmaan hyvästä autossa seisomisen jälkeen; sitten hän palauttaisi hevosen laitumelle jatkamaan päiväunia.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   Pe Syys 05, 2014 12:16 pm

Zoe jäi puhdistamaan traileria, sillä halusi antaa Mialle hetken aikaa tutustua uuteen ympäristöönsä. Hevonen vaikutti uteliaalta mutta aavistuksen aralta, joten oli parempi antaa sille riittävästi aikaa selvittää asioita yksinään.
Lucy laskeutui yläkerran oleskelutilasta, jossa oli ollut siivoamassa jonkun kaatamia kahveja. Valmennuksissa käyville omien sotkujen siivoaminen tuntui olevan tuntematon käsite, joten hän oli tarttunut rättiin ja siivonnut sotkut. Hän huomasi lehmänkirjavan hevosen karsinassa ja hetken pohti, miten Bethany oli päättänyt tulla tallille lauantaina, ennen kuin muisti antaneensa hevosen Zoen uuden tamman matkaseuraksi.
"Ai, moi", Lucy tervehti hieman kömpelösti kun huomasi karsinassa ruunaa harjaavan Mayben. "Menikö matka hyvin?" Hän oli nähnyt Mayben lähteneen mukaan, eikä ollut millään ymmärtänyt, miten kukaan vapaaehtoisesti suostui istumaan Zoen kanssa samassa autossa yli tunnin matkan, ja vielä molempiin suuntiin. Hän olisi kuollut ensimmäisen kymmenen minuutin aikana.

"Heippa", Maybe tervehti aurinkoisella reippaudella ja pyöritti kumisukaa niin, että kaikki kuollut irtokarva varmasti pöllysi, "aivan mahtavasti! Zoen hevonen on todella kaunis ja hyvätapainen. Tykkäisit varmaan siitä. Se käyttäytyi hienosti koko matkan, ja Zoe on todella mukava. Mitä sinä olet tehnyt täällä? Olitko avustamassa valmennuksissa? Oliko mukavaa? Tapahtuiko jotain jännittävää?"

Lucy ei oikein tiennyt, mitä ihmetteli enemmän: puhetulvaa, joka tuntui Pauluksen jälkeen hukuttavalta vai sitä, että joku kertoi Zoen olevan mukava. Olikohan Maybe lyönyt päänsä? Se tuntui ainoalta mahdolliselta selitykseltä.
"Hyvä, jos hevonen osoittautui hyväksi ostokseksi", Lucy vastasi hämillään. Maybe oli suoltanut kysymyksiä sellaisella tahdilla, ettei hän ollut oikein pysyä perässä. "Olen siivonnut, laittanut hevosia kuntoon, ollut asiakaspalvelija, sitä samaa mitä aina viikonloppuisin", Lucy jatkoi joutuen todella pusertamaan jokaisen sanan ulos. Maybe toi edelleen tytön ujoimmat puolet esiin, mutta ainakin Mayben reippaus auttoi myös saamaan Lucystakin useamman sanan irti.
"Ei ole tapahtunut mitään ihmeellistä", hän vielä lisäsi kuin vakuuttaakseen, ettei tallilla tapahtunut yhtään mitään silloin, kun Maybe ei ollut töissä.
"Rain näyttää nauttivan", tyttö totesi kurottaessaan rapsuttamaan hevosen otsaa. Ruunan vastaus oli se, että se aukaisi hetkeksi toisen suurista silmistään, ennen kuin keskittyi jälleen nauttimaan harjauksesta silmät suljettuina ja alahuuli roikkuen.

Maybe nauroi ja kiepahti hevosen kaulan ali pöllyttämään toisenkin puolen. Hänellä oli taipumusta päätyä juttelemaan sellaista tahtia, että vähäsanaisempi jäi kelkasta, ja hän tunsi olonsa melkein kärsimättömäksi odottaessaan Lucyn löytävän rohkeutta tai jaksamista vastata hänelle. Hän kuitenkin hymyili kannustavalla lämmöllä ja taputti hevosen kaulaa.
"Hyvä varmaan. No mutta se kuulostaa mielenkiintoiselta. Mitä valmennusta olit avustamassa? Ja mitä siellä tehtiin?" hän jatkoi päättäväisesti, kopautteli suasta likaa ja jatkoi kohti hevosen lautasia.

"Rouva Fairchildin kouluvalmennusta", Lucy vastasi. "Se ei tosin mennyt ihan suunnitelmien mukaan", tyttö sanoi hiljaisemmalla äänellä, vilkaisi lähes vainoharhaisesti ympärilleen autiolla tallikäytävällä ja astui karsinaan. Maybe saisi kuitenkin kuulla joltakulta, joten ehkä hän voisi edes yrittää tulla toimeen uuden työntekijän kanssa ja kertoa, mitä kentällä loppuverryttelyjä suorittavat ratsukot olivat ehtineet käydä läpi.
"Hook säikähti jotakin ja pudotti ratsastajansa. Kananaivoinen hevonen onnistui sen jälkeen pudottamaan vielä kaksi muuta valmennukseen osallistuvaa säikäyttämällä heidänkin hevosensa", Lucy kertoi hiljaa. "Hookin kiinnisaaminen kesti, mikä viivästytti valmennusta entisestään. Lienee turha sanoa, ettei Corinne ollut tyytyväinen. Toivottavasti estevalmennus sujuu paremmin."

Maybesta tuntui kuin hän kuulisi E!:n kuumimpia juoruja, mutta nämä todella kiinnostivat häntä.
"Voi kamala", hän melkein kikatti, ei vahingonilosta, vaan jännityksestä. Oli kiusallinen piire nauraa säikähtäessään tai jännittäessään, mutta minkäs sille voi.
"Miten pudonneet ratsastajat reagoivat?" hän kuiskasi madaltaen ääntään ja kumartuen harjaamaan Rainin vuohistupsut. Se olisi varmaan painajaista kurakelillä.

"Nielivät ylpeytensä ja nousivat uudestaan selkään, onneksi", Lucy vastasi yhtä hiljaa kuiskaten. Se nyt vielä olisikin puuttunut, että ratsastajat olisivat heittäneet pyyhkeen kehään ja häipyneet valmennuksesta. "Kannattaa pitää huolta, ettei Corinne löydä sinua täältä. Hän ei todellakaan ole sillä tuulella, että haluaisit törmätä häneen nyt. Jopa me pysymme poissa jaloista", tosin hänen tapauksessaan sitä tapahtui harva se kerta. Hän pysytteli aina poissa Corinnen tieltä jos se vain mitenkään oli mahdollista.
"Minun on pakko jatkaa matkaa", Lucy sanoi peruuttaessaan ulos karsinasta. "Voit jättää Rainin sisään, vien sen ulos ruokien jälkeen. Kiitos kun harjasit sen." Päivätalli lähestyi ja pian ratsukotkin palaisivat kentältä kuraisina ja nyreissään, joten hänen olisi paitsi hoidettava hevosille ruokia, myös palveltava ratsastajia. Viikonloput eivät todellakaan kuuluneet hänen suosikkeihinsa.

Maybe nyökkäsi. Hän tiesi Corinnen olevan vaikuttava, kyseenalaistamaton persoona, mutta tuskin hän voisi vaikeuksiin joutua. Voisi olla parempi pysytellä poissa näkyvistä varmuuden vuoksi. Ehkä hän voisi pukeutua valeasuun ja piiloutua katsojien joukkoon. Estevalmennuksia oli ihanaa seurata. Hän pyyhkäisi hevosen pään pehmeällä pääharjalla ja kävi sitten vielä koko hevosen läpi pölyharjalla, ennen kuin pakkasi harjat ja palautti ne satulahuoneeseen. Hän päätti jatkaa pitkin tammakäytävää ja katsoa, miltä Mian karsinalla näytti.

Zoe oli saanut puhdistettua trailerin riittävän hyvin omilla standardeillaan. Effie olisi varmasti löytänyt puutteita, mutta Effie ei ollut näkemässä, joten hän saattoi hyvillä mielin jättää trailerin paikoilleen ja palata tallille. Hän oli napannut Mian uutuuttaan kiiltelevän harjaboksin varustehuoneesta ja samalla jättänyt viininpunaisen tallitakkinsa Mian loimien sekaan. Hän ei kaivannut ketään asiakasta nykimään hihasta ja pyytämään apua hevosensa kanssa.
Mia seisoi karsinassaan uteliaana mutta edelleen hieman hermostuneena, jos hevosen valppaasti kääntyilevistä korvista ja jännittyneestä asennosta saattoi mitään päätellä. Nainen jutteli rauhoittavasti eläimelle siirtyessään sen pään viereen. Hän napsautti riimunnarun kiinni riimuun, mutta ei sitonut hevosta mihinkään. Hän antoi kumisuan pyörivän liikkeen rauhoittaa hevosta, joka tuntui todella ihmettelevän maisemanvaihdosta. Kai se oli ihan sallittua, kun ei ollut aiemmin vaihtanut tallia.
"Tule sisään", Zoe huikkasi nähdessään Mayben käytävän puolella. Ainakaan toinen ei olisi heti Effien tai Corinnen näköpiirissä jos seisoisi karsinan puolella. "Pysyikö Rain jaloillaan vai kaatuiko se turvalleen unissaan?" Mia hörisi uudelle ihmiselle hiljaa ja kurotteli kaulaansa Maybea kohden. Siropiirteinen pää, jossa yhdistyi Zoen mielestä molempien täysiverirotujen parhaat puolet, kohosi pian taas korkeammalle, kun hevonen keskittyi johonkin tallikäytävällä ihmisten sijaan. Eiköhän tamma siitä asettuisi, kun tutustuisi paremmin kiireisen tallin elämään.

Tyttö pujottautui karsinaan ja vilkaisi käytävää tuntien olonsa vähintään salaiseksi agentiksi. Hän nauroi Zoen ottaessa Rainin puheeksi ja tarjosi kättään silittelemään hevosen päätä sen aikaa, kun ihmisseura sitä kiinnosti.
"Vähän sitä unettaa. Lucy pyysi jättämään sen sisään. Mia näyttää pärjäävän hyvin?"

Vähän ei tuntunut kuvaavan Rainia lainkaan. Hevoselta tuntui puuttuvan kokonaan se osa aivoista, joka, noh, teki yhtään mitään. Ainakaan hevosella ei ollut minkäänlaista itsesuojelu- tai pakenemisvaistoa. Ehkä Hook voisi lahjoittaa osan kyvystään säikkyä mitä tahansa Rainille, ja Rain puolestaan antaa osan kyvystään kestää mitä tahansa Hookille. Molemmat voittaisivat.
"Mia pärjää loistavasti", Zoe vahvisti. "Vähän se hermoilee uutta ympäristöä, mutta sellaista se on, kun ne lähtevät maailmalle", nainen naurahti taputtaen pehmeästi hevosen kaulaa. "Rehellisyyden nimissä on sanottava, että odotin sen olevan ihan kauhea tässä vaiheessa, mutta ei, se käyttäytyy edelleen yhtä mallikkaasti kuin silloin, kun kävin katsomassa sitä ensimmäisen kerran."

"Olet varmaan tyytyväinen", Maybe hymyili ja kurottui taputtamaan hevosen kaulaa, "hyvä ostos." Hän hillitsi halunsa lohkaista mustan vitsin siitä, että tamma käyttäytyisi kuin enkeli siihen saakka, että huumausaineet haihtuisivat sen systeemistä.
"Millaisia aikaisemmat hevosesi ovat olleet?"

"Erittäin hyvä ostos", Zoe vahvisti. Kunhan hevosesta ei paljastuisi myöhemminkään mitään, mikä selittäisi halvan myyntihinnan. Vaan toisaalta, tämä ei ollut hevonen, jonka suvusta löytyi GP-tason ratsuja, joten eipä tällaisista kouluttamattomista raakileista voinut paljoa pyytää.
"Ensimmäinen oli nuori ruunikko puoliveriori, joka oli varsin vaivaton ratsutettava. Myin sen eteenpäin, kun sain hyvän tarjouksen juniorin isältä, joka etsi lupaavaa kilparatsua tyttärelleen", Zoe kertoi. Hän ei enää edes muistanut neljä vuotta sitten omistamansa hevosen nimeä. Kuten jo todettua, hänelle hevosten ostaminen oli ollut bisnestä. Osta lupaava, halpa hevonen, kouluta se nopeasti ja myy eteenpäin sievoisella voitolla. Yksinkertaista, idioottivarmaa ja opettavaistakin.
"Toinen oli musta friisiläistamma, joka ei oikein tiennyt, miten päin kulkea. Se oli jo osittain ratsutettu, kun ostin sen, joten sitä saatoin kouluttaa pidemmälle, kunnes sekin lähti kiertämään kilparatoja. Viimeisin oli rautias täysiveriruuna, jonka ostin suoraan laukkaradoilta. Sen kanssa käytiin läpi kaikki kehitysvaiheet, joten rasittavuudestaan huolimatta se oli loppujen lopuksi äärimmäisen opettavainen kaveri. Ainakin tuli opittua miljoona ja yksi tapaa rauhoitella hermoheikkoja hevosia. Nykyään se laittaa parastaan maastoesteillä, ja ehkä jonakin päivänä koettaa onneaan kenttäkisoissa."

"Oh", tyttö vastasi ja ihmetteli jälleen, miten Zoe saattoi suhtautua niin… Tyynesti myymiinsä hevosiin. Muistiko nainen hevosten nimiä vai eikö kokenut tarpeelliseksi sanoa? Ehkä joillekuille hevoset olivat vain työ. Se oli outo ajatus.
"Aiotko myydä Miankin, kun se on ratsutettu?"

Zoe pyöritti kumisukaa tottunein, tasaisin liikkein, samalla kun odotti, koska Maybe kysyisi Miasta. Kysymykset etenivät aina samalla tavalla, mutta reaktiot vaihtelivat. Toisia kiinnosti, miten hän pystyi myymään hevoset, toisia taas kiinnosti, paljonko hän sai rahaa. Maybe kuuluisi todennäköisesti ensimmäiseen kategoriaan, niihin, jotka pohtivat, oliko hän täysin sydämetön, kun saattoi myydä hevosia eteenpäin.
"Aion", Zoe vastasi hetkeäkään epäröimättä. "Katsotaan, kuinka lupaavalta se vaikuttaa. Ehkä pidän sen pidempään, kilpailen vähän ja myyn vasta sitten. Kaikki riippuu nyt Miasta", hän jatkoi taputtaen pehmeästi hevosen lautasta. Hänellä ei ollut suuria odotuksia hevosta kohden, mutta tietenkin hän odotti, että hevosesta olisi jollekulle juniorille kilpahevoseksi ehkä jopa vaativan B:n koululuokkiin. Sellaisen hevosen hän saisi jo myytyä mukavalla summalla.

"Vai niin." Maybe katseli hevosta eikä voinut olla säälimättä hevosta rakastanutta isäntää vielä enemmän kuin aikaisemmin. Ehkä kaunis tamma oli ollut miehelle enemmän kuin vain bisnestä. Tiesiköhän miesraasu, mihin Mia päätyi? Hyvä kai, että tamma saisi asiantuntevan koulutuksen, mutta tytön oli vaikeaa ymmärtää, miten joku saattoi suhtautua hevosiin tai ylipäätään eläimiin niin tunteettomasti. Kai se kuului kilpahevosten maailmaan, mutta hän ei pitänyt siitä.
"No, jätän sinut tutustumaan hevoseesi. Minun ei pitäisi olla täällä ylipäätään", hän väläytti hymyn, vilkaisi käytävää ja luikahti sitten ulos karsinasta.

Zoe hymyili pienesti Maybelle ja nyökkäsi, kun toinen ilmoitti koettavansa päästä talolle jäämättä kiinni. Hän jatkoi hevosen harjaamista hyväntuulisena. Mia oli ehdottomasti hyvä ostos, kun oli näin rauhallinen uudessakin ympäristössä. Hevonen hörähti innostuneena, kun valmennettavat toivat hevosiaan talliin. Ilmeisesti hevosseura olisi kelvannut.
"Pääset kyllä ulos tekemään tuttavuutta", Zoe vakuutti vaihtaen kumisuan pölyharjaan ja rapsuttaen hevosta hetken sään kohdalta. Tamma hörisi pää korkealla ja olemus jännittyneenä, kun se koetti jälleen kerran päätellä, mitä oikein oli meneillään. Zoe hymyili pienesti. Tästä tulisi hauskaa. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi ensimmäistä kertaa tamman selkään ja saisi alkaa opettaa hevoselle kaikkea alusta alkaen.

Maybe hölkkäsi tallipihan poikki, ohi heinäladon ja viiletti pitkin askelin alas metsäistä polkua vanhalle kivisillalle. Sen jälkeen hän hellitti tahtia ja mietti mitä tekisi. Hän voisi vaihtaa vaatteita ja palata tallille. Ehkä hän voisi laittaa hatun. Tai tekoviikset. Hän halusi päästä katsomaan estevalmennusta! Se oli toisiksi paras vaihtoehto siihen, että istuisi itse hevosen selässä. Ja koska Corinnen valmennukset keräsivät katsojia, ei häntä huomattaisi. Sitä paitsi, ei valmennuksen katsomista laskettu työnteoksi. Hän ei tiennyt, miksi joutui selittelemään päätöstä itselleen. Tyttö vaihtoi ratsastushousut limenvihreään, seeproja vilisevään hameeseen ja ratsastuskengät kärsineisiin, keltaisiin suosikkitennareihinsa, ja nappasi hetken mielijohteesta mukaansa kämppäkaverinsa traktoreita mainostavan lippalakin, jonka alle voisi tarvittaessa piiloutua. Hän hölkkäsi takaisin tallille, tyytyväisenä oivallukseensa, vähän ennen illan estevalmennuksen alkua ja hiipi maneesin avoimen alakatsomon väestön joukkoon. Hän kurotti kaulaansa nähdäkseen, oliko Lucy mukana avustamassa. Yrmy Yrmerson oli ainakin siellä, kädet syvällä viininpunaisen takin taskuissa ja olkapäät torjuvassa kulmassa.

Lucy seisoi Pauluksen vieressä käsiään hermostuneesti käännellen. Hän piti valmennusten seuraamisesta, siinä oppi paljon erityisesti silloin, kun omat liikutettavat vastuuhevoset olivat ratsastajiensa kanssa harjoittelemassa. Hän oli saanut paljon hyödyllisiä vinkkejä Ivoryn kanssa liikkumiseen pelkästään katsomalla ja kuuntelemalla, miten Corinne ohjeisti Henriettaa. Estevalmennukset hermostuttivat häntä aina enemmän kuin kouluvalmennukset, mutta tänään erityisesti aiemman kaaoksen takia. Kunpa nämä hevoset käyttäytyisivät paremmin, ettei kenenkään tarvitsisi koettaa ottaa kiinni irtiryntäileviä hevosia. Tyttö koetti suoristaa selkänsä ja kuvitella viininpunaisen työtakkinsa haarniskaksi, joka suojelisi häntä kaikkien katseilta ja tekisi hänestä täysin huomaamattoman. Se oli osaltaan totta: kukaan ei huomannut häntä, ellei kaivannut apua.
"Osallistuukohan Maggie Funksilla?" Lucy pohti hiljaisella äänellä, kun ensimmäiset ratsukot saapuivat maneesiin. Jamie osallistuisi varmasti Socksilla, mutta muut olivat arpomisen varassa. Paddy saattaisi osallistua, tai toinen niistä uusista tammoista. Sen verran hän tiesi, ettei hänen vastuuhevosiaan osallistuisi tähän valmennukseen: Hook oli jo ollut aiemmassa ja Ivory oli vasta palailemassa tavanomaiseen liikutukseen, joten silläkään tuskin hypättäisiin.

"Luultavasti", Paulus vastasi matalasti ja kyräili maneesiin saapuvaa, kahdeksaa ratsukkoa. Jamie ja Socks osallistuivat poikkeuksetta viikonloppuisin Corinnen valmennuksiin, yleensä myös Henrietta ja Pippa, mutta tänään kaksosten paikat olivat vapaana muille jonottaville. Herra Lordi mikälie Edgerlyä ei yleensä näkynyt, koska herra Niin Kovin Tärkeä kävi yksityisvalmennuksissa. Maggie oli napannut paikan Funksilla, jota Effie oli harjoittanut ahkerasti edelliset kuukaudet. Useampi ratsukko oli Paulukselle täysin tuntematon, mutta hän tunnisti kyllä ratsastajien ylimieliset, tärkeät ilmeet. Samaa kermaperseiden kastia kuin muutkin. Pauluksella ei ollut mitään mielenkiintoa seurata valmennuksia - ellei joku sitten tullut perseelleen alas tai saanut Corinnelta selkäänsä. Se oli aina viihdyttävää. Paulus harppoi pitelemään kiinni paikallaan venkoilevaa täysiveristä, kun tuhdimmanpuoleinen, punaposkinen ja nauravainen Maggie hyppeli sen perässä toinen jalka jalustimessa.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   Pe Syys 05, 2014 1:33 pm

Lucy katseli saapuvia ratsukoita. Hän ei tunnistanut osaa, mutta Jamie sai osakseen pienen hymyn samoin kuin Maggie. Ohikulkeva ratsastaja, jota hän ei tunnistanut, viittoi äänettömästi häntä mukaansa, joten pää painuksissa tyttö meni pitelemään paikoillaan hevosta, jotta ratsastaja pääsi selkään. Hän katseli ympärilleen ja päätyi auttamaan toista ratsastajaa jalustimien kanssa. Tyttö oli jo palaamassa sivummalle kun miehen pehmeä ääni pysäytti hänet. Hän kääntyi ympäri ja auttoi kiristämään punaruunikon hevosen satulavyön. Tamma potki kiukkuisena vatsansa alle ja heitteli päätään mielenosoituksellisesti. Hän huokaisi helpotuksesta, kun Teddy kannusti hevosensa takaisin uralle ja hän saattoi hipsiä sivummalle. Onneksi tuokaan tamma ei tulisi hänen vastuulleen.
"Toivottavasti Funks esiintyy tänään edukseen", Lucy sanoi hiljaa vilkaistessaan täysiveristä, jonka kanssa Effie oli tehnyt valtavasti töitä.

Paulus ei tiennyt esiintyikö Funks koskaan edukseen. Jostain syystä molemmat Maggien hevoset tuntuivat testaavan naisen rajoja aivan urakalla, ja vaikka nainen pisti pahimmatkin teinipojat hetkessä ruotuun, hänellä oli vaikeuksia vaatia samaa kunnioitusta hevosiltaan. Mies sulloi kädet takaisin taskuihinsa ja katseli ratsukkoja, jotka lämmittelivät jättiläismäisessä maneesissa. Suurista ikkunoista lankesi harmaata, sateista päivänvaloa, jonka kalman maneesin lämpimät, kirkkaat valot tehokkaasti karkoittivat. Kullanrautias Socks ravasi päätään nakellen, pitkin, energisin askelin ja korviaan höristellen; Jamie kevensi rennosti ja ratsasti ympyröitä lämmittelyesteiden ympäri. Innokas hevonen pyrki jo nyt vahvasti eteen, mutta ei näyttänyt raskaalta ratsastaa. Maybe katseli sitä kaihoisin silmin lippalakkinsa alta ja oli harmissaan, ettei ollut ottanut suklaata mukaan. Funks näytti vain hieman raskaammalta, sillä ori viskeli päätään, otti sivuaskelia ja laukkasi etujaloillaan ohjaa vasten pää terhakasti pystyssä ja takapää alas painuen.

Lucy antoi katseensa vaeltaa kaikissa valmennukseen saapuneissa. Ratsastajat ottivat lämmittelystä kaiken irti tekemällä paljon ympyröitä ja siirtymisiä, vaikka osalla tuntuikin olevan suuria ongelmia kulmien kanssa. Tai ehkä se oli vain välinpitämättömyyttä, mistäpä hän sen tiesi. Socksin energia tuntui suuntautuvan oikeaan asiaan, eikä hevonen ollut aivan mahdoton. Pisteet Jamielle. Ehkä mies oli pitänyt nurinkurisen hevoskuiskaajansa piilossa. Punaruunikko tamma liikkui lennokkain askelin ja taipui kauniisti jokaisella voltilla. Siinä oli selkeästi hevonen, jonka kanssa oli pidetty kiinni koulutreeneistä. Teddy pysäytti tamman istumalla syvälle satulaan, peruutti muutaman askeleen ja jatkoi ravipohkeenväistöllä takaisin uralle. Minx myötäsi kauniisti niskasta kantaessaan itseään tasapainoisesti. Teddy piti hevosensa tarkoin poissa esteiden linjoilta, jotta kiukkuinen hevonen keskittyisi työntekoon eikä alkaisi keksiä mörköjä. Liian läheltä ohittava kimo sai tamman luimimaan ja potkaisemaan sivulle kiukkuisena. Lucy nielaisi. Hän oli todella kiitollinen, ettei joutuisi istumaan tuon tamman selässä. Hänellä oli jo viisi vastuuhevosta.
"Saa nähdä, paljonko puomit kolisevat tällä kertaa", Lucy mutisi katsoessaan hevosia. Osa oli hyvin kuulolla, kuten Socks ja Minx, mutta yksi säikkyi maneesin kulmaa ja lähes potkituksi tullut kimo ruuna painoi ohjalle niin raskaasti, että Lucy ihmetteli, miten ratsastajan kädet eivät olleet jo lähteneet pois paikoiltaan. "Kunhan kukaan ei laittaisi niitä säpäleiksi."

"Ainakaan Romeo ei ole täällä", Paulus lohdutti ja taputti tyttöä miehekkäästi selkään. Hän veti kädet selän taakse, ryhdistäytyi ja hiljeni estetolpan viereen, kun äänettömästi saapunut Corinne aloitti valmennuksen ja kävi armotta ratsukoiden kimppuun. Myös estevalmennus aloitettiin kouluratsastuksella, sillä naisen valmennuksessa hallitsemattomilla hevosilla ei ollut asiaa esteille. Paulus saattoi aistia Effien turhaumuksen; hän näki sivusilmällä naisen pienen hahmon yläkatsomon ikkunan takana, seuraamassa temppuilevaa, punaruunikkoa täysiveristä, jonka ratsastaja tuntui tekevän tyhjäksi hänen vaivannäkönsä antaessaan hevosen riemuta. Valmentaja oli rikkoa oman ennätyksensä. Kai aikaisemmin kaaokseen päättynyt kouluvalmennus vauhditti tätäkin valmennusta, mutta hevostaan kulmiin laiskasti ratsastanut tyttö oli kyynelissä ensimmäisen viiden minuutin aikana.

Se tosiaan oli onni. Lucy hymyili pienesti Paulukselle ja seurasi miehen esimerkkiä suoristaen omankin selkänsä. Corinnen armottomat sanat ajoivat ratsastajia parantamaan kaikessa. Lucy ei ollut löytänyt mitään vikaa punaruunikon tamman liikkumisesta, mutta Corinne korjasi terävin sanoin lempeää miestä, joka korjasi äänettömästi omaa ratsastamistaan. Lucy ei voinut kuin ihailla Corinnen tarkkuutta. Nainen löysi pienimmätkin virheet. Ei ihme, että valmentaja sai vietyä ratsukoita eteenpäin. Hän tosin oli entistä vakuuttuneempi, ettei koskaan haluaisi ratsastaa Corinnen silmien alla. Hän oli varma, ettei selviäisi edes alkulämmittelystä itkemättä, joten oli parempi ottaa kaikki irti tästä valmennuksesta ja koettaa löytää virheitä ratsastajista ennen kuin Corinne antoi armotonta palautetta saadakseen ratsastajat ryhdistäytymään.

Paksunahkainen Maggie kesti arvokkaasti saamansa ryöpytyksen, mutta hänellä oli silti vaikeuksia punaruunikon täysiverisensä kanssa sen puskiessa ohjalle ja ilotellessa leikkisin pukein. Niinpä ratsukko sai jäädä hakemaan kontrollia, kun muut aloittivat jo estetyöskentelyn, ja Paulus ja Lucy pääsivät pian korottamaan maneesin toisessa päädyssä olevaa esterataa lämmittelystä ja aloitteluradasta hyväksytysti selviytyneille.

Lucy katseli esteitä lennokkaasti ylittäviä hevosia ihailun sekaista kauhua katseessaan. Puomeja kolahteli alas ja esteitä piti korottaa, mutta työn lomasta hän ehti nähdä joitakin huippusuorituksia. Sekä useammankin epäonnistuneen hypyn, jossa puomit kolisivat tai hevonen kielsi. Kimo ruuna lähes laukkasi yhden esteen läpi, kun ratsastaja ei saanut pidätteitä läpi. Corinnella riitti sanottavaa. Lucy tunsi korviensa punehtuvan myötähäpeästä, vaikka hän ei edes tuntenut ratsukkoa.

Pauluksen silmistä saattoi lukea mustaa, tyytyväistä hymyä. Häneltä riitti etuoikeutetuille kermaperseille vain ja ainoastaan vahingoniloa. Hän oli toivonut kuulevansa Jamien hökykytystä, mutta näköjään kultapoika oppi, koska tavanomaiset haukut huolimattomuudesta ja luistamisesta jäivät kuulematta. Näköjään mies oli alkanut panostaa kouluratsastukseen kesäkuisen kisamatkan jälkeen. Mikä harmi. Socks hyppäsi rataa vaivattomasti kuin kavaletteja, elegantein kaarin ja kevein, tanssivin askelin, kuparinkultainen häntä reippaasti viuhtoen ja tarmokkaasti pärskähdellen. Maybe rakastui sen kykyyn säädellä askeleensa pituutta; hevonen näytti kuminauhalta, se mahtui mihin tahansa väliin tai kulmaan, kääntyi notkeasti ja näytti rakastavan esteitä katsomoon saakka. Paulus peitti haukotuksen kaulukseensa ja herätti itsensä, kun aikaisemmin itkeskellyt tyttö lensi komeassa kaaressa hevosensa selästä: tummanrautias puoliverinen sai selviytyä jumppasarjalla lähinnä itsekseen, joten yritti loikata viimeisen välin yhdellä hypyllä, törmäsi viimeiseen esteeseen ja lennätti sekä puomeja että ratsastajansa suistuessaan turvalleen. Hevonen nousi hetkessä pystyyn, mutta tyttö itkeä vinkui ja haukkoi henkeään.

Siinä missä Paulus tunsi vahingoniloa, Lucy tunsi kauhua. Hän ei halunnut nähdä yhtäkään putoamista, kompurointia tai itkevää ratsastajaa, vaan hän halusi valmennuksen sujuvan joutuisasti ja vailla sen kummempia kommelluksia. Se oli turha toivo, sillä tummanrautias puoliverinen oli turvallaan ja ratsastaja maassa haukkomassa henkeään itkun seasta. Tyttö lähti liikkeelle varovaisesti ja houkutteli hevosen luokseen. Onneksi se ei ollut Funks, vaan hevonen näytti lähinnä hämmentyneen läheisestä tuttavuudestaan maneesin pohjan kanssa ja yllättävästä keveydestä selässään, joten antoi vaivatta kiinni. Lucy talutti hevosen itkevän ratsastajan luokse.
Punaruunikko tamma potkaisi uudestaan kimon eksyessä lähelle, tällä kertaa osuen maneesin seinään. Kolahdus sai muutaman hevosen säpsähtämään ja kimon ruunan suorittamaan kaunista akrobatiaa loikkaamalla sivulle, ylös ja taakse yhtä aikaa. Teddyn ilme pysyi rauhallisena, mutta miehen kasvoilta oli havaittavissa huolta ja turhautumista. Eikö kimon ratsastaja ymmärtänyt pitää välimatkoja? Minx viuhtoi kiukkuisesti hännällään, joten mies uppoutui jälleen tekemään muutamia kouluratsastusliikkeitä, joilla hevonen saattoi hetkeksi keskittyä johonkin muuhun kuin maneesin muihin ratsukoihin.

Paulus laahusti auttamaan hössöttävää ratsastajaa. Mies käytännössä nosti ratsastajan ensin jaloilleen ja sitten nikottelevana ja kalpeana hevosen selkään. Corinnelta oli turha odottaa äidillisiä lohdutuksen sanoja: nainen tiesi vain tismalleen, miksi hevonen oli kaatunut ja tyttö pudonnut. Hevosta ei saanut lakata ratsastamasta ja odottaa sen pärjäävän yksinään. Mies myhäili tyytyväisenä palatessaan takaisin seinustalle ja odotti jo helpottuneena valmennuksen loppua.

Tyttö asteli takaisin seinustalle Pauluksen perässä, kun ratsastaja oli saatu selkään ja valmennus jatkumaan. Loppuaika tuntui sujuvan jo paremmin. Ehkä putoaminen ja Corinnen armottomat sanat saivat ratsastajat todella keskittymään työntekoon ja laittamaan parastaan, vaikka sekään ei tuntunut riittävän valmentajalle. Lucy lähti purkamaan esterataa, jolla toiset hevoset olivat päässeet loistamaan ja toiset lähinnä paljastamaan, kuinka ratsastaja mokasi. Niin tai näin, ainakin valmennus oli ohitse eikä kukaan ollut murtanut kättään tai taittanut niskojaan.

Paulus vihelteli työntäessään estetarpeita leveäpyöräisellä kärryllä takaisin maneesin kulmaan piilotettua estevarastoa, joka jatkui tallikerroksen alle. Hän pääsisi vapaalle - hurraa! - eikä joutuisi poukkoilemaan kermaperseiden oikkujen mukaan. Viikonloput eivät kuuluneet myöskään hänen suosikkiaikoihinsa.
"Onko sinulla vielä töitä?" hän kysyi Lucylta ja vilkutti rohkaisevasti hikiselle Maggielle, joka jäähdytteli Funksia ja hivuttautui juttusille Corinnen kanssa. Ori oli ehtinyt hypätä lähinnä harjoitteluesteitä. Corinne ei hyväksynyt Maggien lepsua otetta hevoseen.

Lucy nosteli esteitä kärryyn ja kärrystä pois, astellen niitä huolellisesti oikeille kannattimille varastossa. Estetarpeet oli pidettävä järjestyksessä, tai ne eivät mahtuisi paikoilleen ja Effie saisi hermoromahduksen.
"Ei oikeastaan", Lucy vastasi. "Ajattelin kyllä käydä katsomassa Zoen uuden hevosen. Maybe puhui siitä suorastaan ylistävästi", tyttö sanoi äänessään epävarmuutta ja ihmettelyä. Hän ei edelleenkään ymmärtänyt, miten Maybe oli päätynyt väittämään Zoea mukavaksi. "Melkein toivoin, että se olisi joku sekopää, joka voisi runnoa Zoea meidän puolesta", hän mutisi hiljaa. Mayben kehuista päätellen hevonen oli hyvätapainen ja täysipäinen, joten se siitä Zoen työkyvyttömyydestä.
"Aiotko sinä jatkaa remonttia?"

Paulus nauroi hyväksyvästi ja läimäisi tyttöä selkään. Niin sitä pitää! Lyttää se Saatanan sikiö.
"Pidän sormet ristissä hullun hevosen puolesta. Ja joo, ajattelin mennä jatkamaan. Voisi saada yhden kylpyhuoneen lisää viimeisteltyä valmiiksi."

Lucy yhtyi Pauluksen nauruun päätään pienesti pudistellen. Olivatpa hekin taas ihania, mutta toisaalta, kun kyseessä oli Zoe, tämä oli ihan sallittua. Niin hän ainakin perusteli itselleen vaimentaessaan syyllisyytensä työkaverin mollaamisesta.
"Yritä olla rikkomatta vesiputkea", Lucy virnisti vastaukseksi tönäisten miehen käsivartta. Kyllä Paulus tiesi mitä teki ja hän vain kiusasi remonttireiskaa, joka ei tuntenut käsitettä vapaapäivä.

"Ja mitä sinä ajattelit tehdä katsastettuasi HH:n hevosen? Sabotoida sitä?" mies kysyi kiivetessään ylös estevarastosta.

"En!" Lucy parahti vastaukseksi. "Ei hevonen omistajaansa päättänyt. Zoen takki tosin näytti lojuvan varustehuoneessa, joten siitä en voi mennä takuuseen", tyttö vastasi virnistäen. Ei hän uskaltaisi mitään tehdä, kunhan vain pilaili ajatuksella takille läikkyneistä kahveista. Ei hänestä olisi sellaista tekemään, valitettavasti.
"Ajattelin kävellä ruunalaitumen ympäri. Jos Ivory päästetään muiden joukkoon huomenna, haluan olla varma, että aita on kunnossa. Ehkä otan Anguksen mukaan", Lucy pohti pieni hymy huulille kohoten. Hän ei enää uskaltaisi viedä Angusta lähellekään Slaleyta, mutta laitumen hän voisi ihanan koiran kanssa kiertää.

"Ja minäkö en osaa olla vapaalla?" Paulus nauroi. Hän heilautti kättään tytölle, kun lähti hakemaan lanaukseen käytetyn pienoistraktorin maneesia varten. Sen jälkeen hän suuntaisi kartanolle viettämään vapaailtaa rentouttavan remontin parissa.

"Minä käyn vain kävelyllä Anguksen kanssa", Lucy vastasi lammasmaisesti hymyillen. Hän lähti tallin puolelle ja tunsi tekevänsä jotakin todella kiellettyä, kun lähti tammakäytävälle ja löysi uuden asukkaan karsinan tyhjänä. Ilmeisesti Mia oli päässyt tarhaan. Hän kohautti harteitaan, suuntasi ulos ja vihelsi. Hetkeä myöhemmin tallilla pyörinyt harmaa koira saapui häntäänsä heiluttaen.
"Lähdetään kävelylle", tyttö ilmoitti koiralle kumartuessaan rapsuttamaan Anguksen korvantakasta. Koiran häntä heilui hitaasti puolelta toiselle, kun lempeä jätti lähti seuraamaan tyttöä tarhojen välistä laidunta kohti. Lucy pysähtyi hetkeksi ihailemaan punarautiasta tammaa, joka oli ehdottomasti uusi lisä. Maybe oli ollut oikeassa. Tamma näytti upealta ravatessaan ympäri tarhaansa ja hirnuessaan muille hevosille uteliaana. Lucy jatkoi matkaansa ruunien pienen valtion kokoisen laitumen laidalle ja lähti tallustamaan aidan ulkopuolta koiralle jutellen.
Sawyer asteli sisään Lodgen oleskelutilaan lenkkivaatteissaan. Juoksuproteesi oli täysin näkyvillä, sillä kuluneiden maastokuvioitujen verkkareiden oikea lahje oli leikattu lyhyemmäksi. Hän asteli varovaisesti sisemmäs eikä voinut mitään tunteelleen, että oli tunkeutumassa väärään paikkaan. Hän laski nopeasti muutaman paperin käsistään sohvapöydälle ja kääntyi lähteäkseen. Hän ei tehnyt mitään lyijykynäpiirustuksillaan Vauvasta ja Kärpäskimosta, joten saattoi yhtä hyvin antaa ne sellaisille, jotka niitä arvostivat. Kuten Kinnairdille. Nyt hän voisi lähteä hyvillä mielin juoksulenkille.

Sisään astuva Paulus oli törmätä Sawyeriin ja pysähtyi hölmistyneenä. Hän ei ollut vielä päässyt selvyyteen naisesta: oliko tämä HH:n liittolainen, epäluotettava vakooja? Mikä oli selvää, että nainen oli kamala, kamala ja todella typerä ihminen, kun ei arvostanut hevosia.
"Ööh, moi", hän tervehti kömpelösti ja onnitteli itseään siitä, ettei tivannut, mitä Sawyer teki Lodgessa. Oleskelutila kuului myös Sawyerille, HH:lle, Maybelle ja Roux'lle, ja kysymys voisi kuulostaa turhan tylyltä, vaikka sen lähtökohta olisi vain tiedustella, mitä oli meneillään.

"Kinnaird", Sawyer nyökkäsi vastaukseksi antamatta sijaa yllätykselleen. Hän ei ollut olettanut törmäävänsä kehenkään täällä tähän aikaan. Ei hän muutoin olisi tänne tullut. "Toin muutaman minulle turhan paperin", hän sanoi ja nyökkäsi terävästi sohvapöytää kohden. "Heitä pois, jos et keksi niille käyttöä." Hän ei ainakaan keksisi.

"Ahaa", Paulus vastasi hämmentyneenä. Oliko nainen käynyt jättämässä roskiaan heidän asuntoonsa? Sepä huomaavaista. Hän polkaisi hiekkaiset tallikengät ovensuuhun, tallitakin naulakkoon ja avasi turkoosilla ja mustavalkoisella sisustetun huoneensa oven, joskaan ei osannut harppoa sisään, sillä jäi miettimään tulisiko hänen mennä katsomaan naisen papereita nyt. Oliko se tylyä? Sawyeria oli todella vaikeaa lukea.
"Kiitos?" hän ehdotti vaikeana ja tähyili sohvapöydän suuntaan.

"Ei syytä kiittää, sir", Sawyer vastasi, käänsi selkänsä Paulukselle ja asteli ulos asunnosta. Hän lähti rauhallisesti hölkkäämään. Kunnon juoksu parantaisi hänen mielialaansa. Siihen kuluisi sopivasti aikaakin, eikä hän ehtisi tylsistyä niin pahasti. Päätyisi vielä tekemään remonttia, kuten Kinnaird tuntui tekevän suurimman osan vapaa-ajastaan.

Sir? Paulus tuijotti aikansa omituisen miesnaisen perään ja suuntasi sitten katsomaan, mitä roskaa Sawyer oli käynyt jättämässä heidän asuntoonsa. Mies nosti hämmentyneenä upeita, herkkiä taideteoksia HÄNEN hevosistaan parempaan tarkasteluunsa. Missä välissä Sawyer oli onnistunut vangitsemaan Legsin suloisen, varsamaisen kömpelyyden paperille? Samoin taideteoksessa oli käsinkosketeltavana ihanan Nimbuksen äidinrakkaus pieneen, honteloon hevoslapseen. Mies rykäisi miehekkäästi palaa kurkussaan, vaikka olikin yksin, keräsi taideteokset varovasti mukaansa ja kiinnitti ne sitten nastoin seinälleen.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   La Tammi 17, 2015 3:38 pm

TIISTAI 2.9.2014 - MAYBEN ENSIMMÄINEN OIKEA PÄIVÄ

Se oli juhlallinen tiistai. Kukaan muu ei tosin tuntunut huomaavan sitä. Maybe oli ollut töissä nyt tasan kaksi viikkoa ja päivän, ja tänään hänestä tuli itsenäinen tallityöntekijä, joka sai omat vastuuhevoset - ja ennen kaikkea, vihdoin ratsastaa oikeasti. Hän oli ollut tulla hulluksi vain juostessaan Effien perässä ja katsellessaan päivä toisensa jälkeen, kuinka muut lähtivät ratsastamaan. Kesäisen aurinkoisen ja lämpimän syyspäivän kunniaksi turkoosin, näsäviisaan lempit-paitansa valinnut tyttö ei odottanut suurta seremoniaa tai kakkukahveja, mutta vallan siirtyminen oli niin huomaamaton ja poissaoleva, että hän ei voinut olla olematta aavistuksen pettynyt. Uusi aikataulu oli julkaistu pääkäytävän ilmoitustaululla, Effie oli listannut hänen uudet vastuuhevosensa ja kiitänyt sitten yläkerran toimistoon silmänaluset mustina ja varsin poissaolevana. Nainen ei ollut edes huutanut Paulukselle tämän tehtyä neuroottisen hygieenikon rajoja koettelevan pilan. Ilmeisesti tulevana viikonloppuna oli tulossa useampi, kiertävä ja merkittävä valmentaja, joiden aikataulut olivat mennä päällekäin, valmennusten sähköinen ilmoitusjärjestelmä oli kaatunut ja hevosenomistajat helisemässä väittäen lunastaneensa paikan, vaikkei siitä ollut todisteita.

Onnellinen hän oli kyllä. Effie oli listannut hänelle sekä jumalaisen Choven, hävyttömän lahjakkaan Socksin että lupaavan Slippersin, siis Fairchildien nykyiset ja melkein-nykyiset kisahevoset - ehkä hän pääsisi vielä kisahoitajaksikin. Lisäksi hänelle oli listattu kaksi kisahevosta lisää ja selvitettyään hevosten taustat, hän oli tuntenut tutun adrenaliinipiikin. Ehkä tämä oli Fairchildien sukulaissuhteen ansiota, mutta Maybe ei voinut hävetä, jos suhteilla pelaaminen toi tällaisia etuja. Aamutalli oli tehty, viimeinen sellainen Effien avustuksella, ja nyt hän pääsisi kai kokeilemaan Minxiksi nimettyä vastuuratsuaan kentän aitojen sisällä. Valitettavasti lupailtu maastoretki ei vielä toteutunut, mutta ehkä seuraavalla viikolla.

Lucy oli säälinyt Effietä, kun oli ohimennen nähnyt kaverin tummat silmänaluset ja poissaolevan katseen. Ilmeisesti taas oli jokin kriisi ratkaistavana. Effieparka. Pradan liikutus jäisi siltä aamulta, ja Nimbuksen viettäessä edelleen laatuaikaa varsan kanssa, voisi hän joko lähteä yksinään maastoon tai suunnata kentälle. Ehdottomasti kentälle, siis. Niin kovasti kuin hän pitikin maastoilusta, edellisen illan poskelleen mennyt kenttätyöskentely Rainilla painoi hänen mieltään, joten parempi korjata tilanne. Hänen olisi oltava parhaimmillaan Ivorya varten.
Tyttö kulki käytäviä pitkin ja huomasi Mayben. Oliko toinen saanut tänään vastuuhevoset? Joo, kaksi viikkoa oli tullut täyteen Ivoryn loukkaantumisesta.
"Moi", Lucy tervehti hiljaisella äänellä. "Kenen selkään pääset?" Hän olisi halunnut käyttää sanaa 'joudut', mutta viime hetkellä vaihtoi sen positiivisemman kuuloiseksi. Maybe varmasti odotti innolla liikutuksia. Sääli, ettei tänään ollut edessä maastolenkkiä. Ensi viikolla sitten. Hän vaihtoi painoa aavistuksen vaivaantuneena jalalta toiselle. Ehkä olisi vain pitänyt jatkaa matkaa sanomatta mitään. Hänestä ei oikein ollut juttelemaan niitä näitä, kun pala kurkussa tuntui vain kasvavan jokaisen hetken myötä. Hän oli säälittävä.

"Heippahei", Maybe vastata heläytti tavanomaisella, innostusta pulppuavalla sävyllä ja nosti hevosen harjapakkia paremmin kainaloonsa. Se oli jätetty aamulla sisään, ja ai että miten pahaa naamaa punaruunikko tamma oli näyttänyt. Se ei Maybea hätkäyttänyt. Hevonen oppisi vielä rakastamaan häntä. Hänen veljensäkin olivat joutuneet syömään sanansa.
"Hmm, Minxin", hän vastasi muistellen nimeä, "se on se punaruunikko--" Maybe oli ollut lisäämässä sanan hapannaama sen perusteella, miten oli nähnyt hevosen kiukuttelevan, mutta nieli sanansa. Ehkei ollut hänen asiansa sanoa pahaa sanaa hevosista.
"Mitä sinulla on ohjelmassa?"

Lucy tunnisti kyllä hevosen. Hän oli joutunut taluttamaan sen muutaman kerran sisään tai ulos ja pelännyt henkensä puolesta joka kuudes sekunti. Tamma ei ollut vaikuttanut kovinkaan iloiselta tapaukselta. Onneksi Maybe ei ollut samanlainen arkajalka kuin hän.
"Ajattelin liikuttaa Rainin kentällä", Lucy vastasi varovaisesti, kuin odottaen, koska Maybe keskeyttäisi ja ilmoittaisi, ettei samalle kentälle ainakaan mahtuisi. Hän tiesi, ettei niin tapahtuisi, muttei voinut estää epävarmuuttaan nousemasta pintaan. "Toivottavasti Minx on mukava. Oletko tyytyväinen vastuuhevosiisi noin muuten?"

"Oh, okei. Toivottavasti on hauskaa", tyttö vastasi aavistuksen hämmentyneeseen sävyyn, sillä muisteli Lucylle merkityn maastoratsastuksen. Eikö se olisi ollut ihanaa näin kauniina, lämpimänä ja aurinkoisena päivänä? Kohta säätila taitaisi keikahtaa päälaelleen seuraaviksi kuukausiksi. Hän olisi mielellään lähtenyt maastoon, mutta ymmärsi kyllä, ettei se ehkä ollut sopivaa vieraalla hevosella.
"Olen - eeeerittäin tyytyväinen! Aivan mahtavia hevosia. Oletko sinä ollut tyytyväinen omiisi?" hän tiedusteli kiinnostuneena takaisin.

"Oikein tyytyväinen", Lucy vastasi pakottautuen jälleen kerran ajattelemaan Ivorya, Rainia ja Pradaa, ei hermoheikkoa Hookia tai diivailevaa Papillonia. Niistä kahdesta hänellä ei varmaan koskaan olisi muuta hyvää sanottavaa kuin se, että ne olivat äärimmäisen taitavia hevosia hyvällä ratsastajalla.
"Minä suuntaan harjaamaan Rainia, ehkä me vielä nähdään kentällä", Lucy vastasi karaten nopeasti paikalta varustehuoneen suuntaan. Jos hän saisi toivoa, hän ei haluaisi nähdä uutta työntekijää jonkun huippuhevosen selässä samalla kun hän yrittäisi saada Rainin esiintymään edukseen, missä hän tietenkin epäonnistuisi. Viime aikoina hänen toiveitaan ei vain oltu otettu huomioon, kun kerran Zoekin tuntui ostaneen hevosen, joka ei satuttaisi kärpästäkään.
Zoe seisoi Paddyn karsinassa harjaten tummaa karvaa pitkin, rauhallisin vedoin. Muut voisivat hukkua kiireisiinsä ja tehdä töitä kentällä, jos siltä tuntui, mutta he lähtisivät pitkälle maastolenkille nauttimaan aurinkoisesta päivästä. Luoja tiesi, ettei niitä olisi enää montaa jäljellä ennen kuin syksyn kirpeys karkottaisi auringon tehdessään tilaa talven pimeydelle.

"Hei Zoe - hei Paddy", Maybe tervehti ohittaessaan ruunan karsinan matkalla karsinan päässä tummanpapurikosta asuvan Minxin luo. Hänen äänensä sai aina värikästä intoa, kun hän puhui hevosille, ja Paddy höristi korviaan sen kuullessaan. Tyttö ojensi kätensä ja rapsutti hetken hevosen samettista turpaa kalterien välistä, ennen kuin jatkoi matkaa hieman vähemmän kutsuvan hevosensa luo.
"Hauskaa maastoretkeä", hän toivotti vain aavistuksen kateellisena ja laski harjapakin sitten seinän viereen seisahtuessaan katsomaan Minxiä.
"Huomenta Minkkiläinen", hän kutsui hevosta, joka näytti mököttävän pylly ovea kohti ja veti korvat niskaan ihmisen kuullessaan. Tyttö kohautti olkiaan, nappasi hevosen (vähän tylsän) tummanvihreän riimun oven koukusta ja pujottautui sitten karsinaan. Hän taputti reippaasti hevosen takamusta ja harppasi vikkelästi ison tamman pään viereen, ennen kuin ehtisi saada kaviosta. Varpailleen kurottuen hän sai vedettyä riimun tamman päähän, napsautti siihen kiinni samanvärisen narun ja vaati hevosta mukaansa käytävälle. Kai Minkkiläisen tarkoitus oli esittäytyä mahdollisimman pelottavana ja pahana hevosena, mutta siinäpähän kiukkuaisi. Maybe vaati hevosta odottamaan lupaansa, ennen kuin antoi sen astua ulos karsinasta ja kiinnitti sen sitten molemmilta puolin käytävälle. Heidän suositeltiin hoitavan hevosia aina joko käytävällä tai pesukarsinalla, ellei hevonen ollut niin mukava, että ei aiheuttanut vaaratilanteita karsinassa.
"Niin, niin, on kurja aamu… Kuulkaas kiukkupylly", hän mutisi ja piteli kiinni riimun poskihihnasta harjatessaan hevosen kaulaa väistäen tottuneesti välillä hänen kankkuaan kohti suuntaavia hampaita.

"Hei Maybe", Zoe vastasi suunnaten pienen hymyn työkaverilleen, kun toinen jäi niin kiltisti silittämään Paddyn turpaa. Ruuna tuntui nauttivan saadessaan rapsutuksia, joten totta kai hän oli tyytyväinen, kun hevonen sai arvoistaan huomiota. Nainen vilkuili harjaamisen lomasta Minxin karsinan suuntaan ja ei voinut kuin hymähtää, kun näki hevosen kiukuttelevan vielä käytävälläkin.
"Jollakin on huono päivä", nainen totesi astuessaan ulos Paddyn karsinasta. "Ei sinulla herraseni, vaan tuolla neitokaisella", Zoe sanoi hevoselle sulkiessaan oven. Hän asetteli harjat siististi pakkiin, nappasi sen kainaloonsa ja lähti noutamaan hevosen varusteita. Hän palasi vain hetkeä myöhemmin käytävälle, laski satulan telineelle ja ripusti suitset siististi koukkuun, ennen kuin käänsi huomionsa punaruunikkoon, joka näytti varsin tyytymättömältä oloonsa.
"Toivottavasti muut vastuuhevosesi ottavat sinut lämpimämmin vastaan", Zoe hymähti huvittuneesti. "Odotatko jo innolla maastolenkkejä?"

"Tietäisitpä vain", Maybe nauroi ja pyöräytti kaivaten silmiään. Hän ei ollut päässyt maastoon paria kertaa enempää, ja olisi totisesti hyötynyt kunnon nummilaukoista nyt. Hän komensi tammaa ruotuun terävällä äänikomennolla puhdistaessaan kaviota, kun väärä jalka oli nousemassa vihjailevasti.
"Onko sinulla jo reitti suunniteltuna?" hän kysyi haikeaan sävyyn, kun palasi hakemasta ruunikon varusteita ja vilkaisi merkitsevästi Zoea korvat hörössä hamuilevan Paddyn ja häntä murhanhimoisen oloisena tuijottavan tamman väliä.

Zoe hymyili. Kyllä hän tiesi. Ainakin, jos toisen tuntema kaipaus oli samaa luokkaa kuin hänen kaipauksensa nuoren hevosen selkään. Onneksi se korjaantuisi pian. Hänellähän oli nyt oma Miansa, jonka kanssa tehdä töitä. Nainen pujahti Paddyn karsinaan ja alkoi tottuneesti varustaa hevosta. Suloinen, ihana Paddy hamusi hänen hartiaansa ja hetkeksi hän unohtui rapsuttamaan hevosen säkää. Niin. Maastoon. Kyllä. Aivan. Hän ryhdistäytyi ja nosti satulan hevosen selkään, kiristi vyön ja taputti hevosen kaulaa hymy huulillaan.
"On", Zoe myönsi. Hänellä oli aina reitti suunniteltuna, kun kyse oli Paddysta. Hän ei tiennyt, oliko ruunan treenistä niin tarkka herra Edgerlyn takia (eihän hän halunnut pettää odotuksia!) vaiko yksinkertaisesti siitä syystä, että piti Paddysta ja todella arvosti heidän yhteisiä maastoretkiään. Niin tai näin, hän tiesi tarkalleen, minne lähtisi.
"Kuljemme yhtä ihanaa, vähän käytettyä metsäistä hiekkatietä kauemmas ja palaamme nummien kautta takaisin", Zoe selitti. "Entäs sinä? Joko tiedät, mitä aiot puuhata tuon känkkäränkän kanssa?"

Ihanaa maastoretkeä kuvitteleva Maybe mietti, olisiko hänen pitänyt valehdella. Mutta hän oli siinä toivottoman huono eikä se sopinut hänen maailmankuvaansa, vaikka Zoe olikin ihanteellinen ja pätevä työntekijä, jolla oli selvät suunnitelmat tilanteessa kuin tilanteessa.
"En tiedä", hän päätyi vastaamaan totuudenmukaisesti, kiipesi jakkaralle nostamaan satulan hevosen selkään ja kiinnitti vyön ensimmäisiin reikiin. Hevonen osoitti mieltään.
"Aikataulun mukaan hoidan näköjään pääasiassa maastoratsastuksia, joten ajattelin hakea tuntumaa hevoseen, tehdä siirtymisiä ja katsoa lähinnä, miten se toimii."

"Se kuulostaa oikein fiksulta", Zoe nyökkäsi hyväksyvästi vetäessään kypärän päähänsä. "Jos siirtymiset sujuvat hyvin, kannattaa koettaa pohkeenväistöjä. Tuo tamma osaa ne kyllä, ja jos saat pohkeet niin hyvin läpi, että väistöt sujuvat käynnissä ja ravissa, ei maastossa enää tule vastaan mitään, mistä et selviäisi", Zoe totesi hymyillen. Hän todella uskoi, että Maybe pärjäisi vastuuhevosensa kanssa. Maybe oli osoittanut tietävänsä, miten hevosten kanssa tuli toimia. Hän kiristi satulavyötä, tarkisti suitsien kiinnitykset ja suojien tarrat, ennen kuin tarttui ohjiin.
"Hauskaa kenttätyöskentelyä teille", Zoe toivotti lähtiessään taluttamaan Paddya toiseen suuntaan ja ulos sivuovista.
Lucy oli saanut Rainin varustettua itäkäytävällä ja lähti ulos hevosen kanssa. Ruuna töni häntä massiivisella päällään kun he suuntasivat kentälle. Lucy koetti parhaansa mukaan keskittyä hevoseen, kun kiristi satulavyötä kaarrossa seistessään. Rainilla oli jälleen virtaa, kiitos eilisen kevyen (epäonnistuneen) liikutuksen, mutta onneksi hevonen oli luonnostaan niin laiska, ettei pieni ylienergisyys vielä tuntunut missään.

"Oh, kiitos vinkistä ja hauskaa maastolenkkiä teille!" Maybe toivotti ja yritti sisällyttää sen jälkimmäiseen puoliskoon samaa vilpittömyyttä kuin ensimmäiseen. Hän kyllä halusi Zoen ja Paddyn nauttivan, ja pääsisihän hän ehkä ensi viikolla mukaan… Hänen tuurillaan sää ei vain olisi aivan yhtä houkutteleva. No, hän oli skotti. Hän oli tottunut sateeseen. Hän pujotti suitset jakkaralta ison puoliverisen päähän, kävi pienoisen tahtojen taistelun kuolainten kanssa, mutta sai tahtonsa läpi ja saattoi lähteä viemään harjapakin sekä jakkaran paikoilleen. Kotona hän oli saattanut jättää kaiken odottamaan, mutta heillä ei ollut Effietä valvomassa. Maybe ei voinut olla vilkaisematta käytävää kuvaavaa valvontakameraa katonrajassa tuoretta hallintovastaavaa ajatellessaan. Tyttö nosti ohjat kaulalta ja lähti hevosen kanssa kohti pääkenttää, jonka jakaisi Lucyn ja uneliaan tinkerin kanssa. Yrmy oli mennyt kai itäkentälle Nimbuksen ja sen suloisen varsan kanssa, pari muuta pohjoiskentälle, yksi ratsuttaja maneesiin eikä tähän aikaan arkiaamuina ollut kovin montaa henkilökuntaan kuulumatonta liikenteessä. Matka kentälle kesti aikansa, mutta Maybe halusi tehdä selväksi jo ensikohtaamisella, että hän sanoi minne mentiin ja mitä tahtia, ei hevonen. Hän pysäytti hevosen välillä, talutti sillä voltin suuntaan tai toiseen ja pyysi sitä väistämään sivulle tai taakse kädellään. Slippers oli osoittanut jo, millaista oli käsitellä hevosta, joka unohti ihmisen läsnäolon joka toinen sekunti.
"Hieno tyttö!" hän kehui vuolaalla innostuksella höpötellen ja tamman sileää kaulaa taputellen aina, kun se noudatti ihmisen pyyntöä. Samoin hän teki, kun kaarsi sen jättiläismäisellä kentällä kaartoon ja valmistautui kiipeämään selkään. Hän heilautti kättään ystävällisesti Lucylle.

Lucy nousi Rainin selkään koettaen unohtaa, ettei ratsastaisi yksin tai Effien ja Pauluksen seurassa, mutta se ei mennyt ihan putkeen. Hän ei voinut estää katsettaan vaeltelemasta Mayben ja punaruunikon tamman suuntaan. Tyttö kannusti rauhallisen irlannincobin liikkeelle helpottuneena siitä, kun ei heti ensimmäiseksi joutunut naputtelemaan raipalla Rainiin liikettä. Hevonen lähti kiertämään uraa vaitelias ratsastaja selässään. Hän olisi niin mielellään mennyt Pauluksen seuraksi pienemmälle kentälle, mutta hän ei halunnut vahingossakaan aiheuttaa traumoja suloiselle varsalle omalla osaamattomuudellaan, joten oli päättänyt pysyä poissa tieltä.
Lucy keräsi ohjat käsiinsä kierrettyään kentän ympäri molempiin suuntiin. Hän hengitti syvään ja kannusti hevosen raviin. Rain lähti liikkeelle, mutta liikkui jähmeästi ja tuskin lainkaan takaosaansa käyttäen. Joskus Lucysta tuntui, että hevonen teki niin vain hänen kiusakseen. Ruuna kantoi itseään ihan hyvin laitumella ravatessaan. Muutamaa raipan napautusta ja suurta ympyrää myöhemmin hevonen tuntui jo käyttävän kaikkia neljää jalkaansa edes sen verran, että askellaji tuntui kaksitahtiselta. Hänen pitäisi todella jaksaa ratsastaa Rain tänään kunnolla läpi, tai kohta ruunasta ei olisi enää nostamaan kunnollista kolmitahtista laukkaakaan käskystä.
"Miltä Minx tuntuu?" Lucy huikkasi ohittaessaan tamman, jonka selkään ei olisi missään nimessä halunnut. Punaruunikko taisi tietää kaikki keinot, millä vältellä työntekoa ja kiukutella ratsastajalleen. Hän ei pärjännyt edes Pradalle, joka oli paljon pienempi (tosin aivan varmasti jääräpäisempi, hän ei suostunut uskomaan, että Pradaa jääräpäisempiä nelijalkaisia voisi olla olemassakaan), joten onneksi tämäkin uusi hevonen oli annettu jonkun toisen riesaksi. Vielä kun Hookista pääsisi… Mutta se oli jo toiveajattelua. No, ainakaan hänen ei tarvinnut ratsastaa kananaivoa enää. Se oli jo ehdottomasti laskettava voitoksi.

Maybe sai komentaa tammaa tuimalla sävyllä, kun kiristi satulavyötä, sillä takakoipi huitoi siihen malliin ja hevonen näytti niin rumaa naamaa, että sitä ei voinut jättää huomiotta. Hän veti jalustimet alas, otti ohjat tukevasti käteensä toivoen omaan pituuteensa sillä hetkellä kymmentä tai vaikka sataa senttiä lisää pituutta, kun yritti saada otteen korkealla kiikkuvasta satulasta ja jalan jalustimeen, ennen kuin Minkkiläinen ehtisi tehdä tyhmyyksiä. Se, totta kai, vaistosi pienenmoisen hoitajansa hankaluuden ja hippaili sivuttain tai ympäri niin, että Maybe sai hyppiä perässä. Tyttö manasi, sillä vaikka pääsi ponin selkään vaikka laukasta, hän ei voinut kumota painovoimaa. Hän sai vihdoin kunnolla kiinni satulasta ja saattoi nykäistä itsensä ylös ja alas satulaan. Tyttö sujautti jalkansa jalustimiin ja kokosi ohjat, kun hevonen alla jännittyi ja mietti seuraavaa siirtoa.
"Mielenkiintoiselta", Maybe huikkasi naurun- ja urahduksensekaisesti ensimmäisen positiivisen sanan, mikä mieleen tuli, kun tamma kai esitti säikkyvänsä tuulessa suhisevia, vanhoja lehtipuita ja hyppeli sivuttain. Tyttö kannusti sitä päättäväisesti eteenpäin ja teki ylettömän runsaasti voltteja, pysähdyksiä ja peruutuksia saadakseen Minkille muuta ajateltavaa kuin hänen rääkkäämisensä. Hänellä oli yleensä positiivinen vaikutus oikeasti arkoihin hevosiin, sillä ne kai löysivät jonkinlaista tukea hänen energisestä pelottomuudestaan; hänellä oli kuitenkin vahva tunne, että tätä tammaa ei suinkaan pelottanut. Sitä vain ketutti.

Lucy keskittyi Rainiin saatuaan varsin ympäripyöreän vastauksen. Onneksi ikiunta nukkuva ruuna ei ikinä jaksanut innostua muiden hölmöilyistä, sillä hän ei tosiaankaan kaivannut kaikkea säikkyvää hevosta alleen. Rain ravasi jo paremmalla tahdilla kun hän jatkoi työskentelyä ympyröillä ja kiemuraurilla, taivuttaen hevosta kerta kerralta enemmän pohkeen ympärille. Hän sai pidettyä itsensä kiireisenä koettaessaan aktivoida ruunan takaosaa samalla kun taivutti ja kokosi hevosta, joten ei suonut ajatustakaan toiselle ratsukolle.
Maybe oli oikeassa yhdestä asiasta: Minxiä ei todellakaan pelottanut. Sitä otti päähän, että se oli jätetty karsinaan, kun Dime oli viety ulos, ja nyt se oli tuotu kentälle, mutta selkään oli laitettu joku ihan ihmeellinen ihminen. Missä oli hänen kaksijalkaisensa? Tamma pysähtyi yllättäen kentän kulmaan kieltäytyen liikkumasta mihinkään suuntaan. Lucy havahtui huomaamaan ratsastusseuransa ja suuntasi hiukan pahoittelevan katseen Maybelle. Hän jäi seuraamaan Mayben ratsastusta, sillä toinen näytti pärjäävän hevosen kanssa hyvin. Ehkä hän voisi oppia jotakin, jota voisi hyödyntää Pradan kanssa. Tai ylipäätään elämässään.

Jos itsepäisyydestä kilpailtiin, Maybe lähti leikkiin mielellään. Hän oli selviytynyt voittajaksi ennen eikä häviäisi tänään. Tyttö punnitsi hetken vaihtoehtojaan: istuako liikkumatta ja odottaa, että hevonen kyllästyisi ja jatkaisi itse? Hänellä oli tunne, että työntekoa vältellyt puoliverinen tuskin tekisi niin. Mitellään sitten. Tyttö kohdisti tahdonvoimansa siihen, että teki pyynnöstään jatkaa matkaa rautaisen, mutta pehmein avuin. Se oli toiminut paatuneisiin ratsastuskoulun poneihin, jotka kestivät potkimista, raipalla pieksemistä ja suusta repimistä päivät pitkät. Hän pyytäisi hevosta jatkamaan uraa samassa kierroksessa, peruuttamaan, tekemään etuosakäännöksen, pohkeenväistöä tai vaikka liikkumaan vielä edemmäs niin, että turpa oli aidassa - mutta hevonen liikkuisi vielä johonkin suuntaan.

Minx pärskähti luovuttaneena ja otti askeleen eteenpäin, kääntyi ja jatkoi matkaa laiskassa käynnissä korvat luimussa. Tamma tuntui kyllästyneen leikkiinsä ja odottavan, koska todellinen työnteko alkaisi. Ehkä se vielä testaisi ratsastajaansa yllättävillä loikilla tai muutamilla pukeilla laukannostoissa, mutta muutoin se oli alistunut kohtaloonsa liikkua ratsastajan haluamaan suuntaan. Tosin se pitäisi huolen, että kammottava ravi tuntuisi entistäkin epämukavammalta selkään jättämällä takaosansa jälkeen.
Lucy ei oikein tiennyt, mitä tapahtui, mutta jotenkin Maybe sai hevosen jälleen liikkeelle. Hän tiesi, ettei olisi itse saanut, eikä valitettavasti nähnyt, mitä magiaa Maybe oikein harrasti. Kai hänen oli vain myönnettävä, ettei hän pärjäisi Pradallekaan yhtä hyvin kuin toisena työpäivänä maastossa laukannut Maybe oli tehnyt.
Hän huokaisi hiljaa, suoristi ryhtinsä ja nosti leukansa pystyyn. Ainakin hän voisi näyttää hyvältä samalla kun mokaisi kaiken. Hän käänsi Rainin ravissa lyhyen sivun keskeltä ja lähti väistättämään hevosta loivasti takaisin pitkälle sivulle. Ruuna liikkui jo reippaammin ja kantoi itseään hyvin, joten hän saattoi kerrankin keskittyä vaatimaan hevoselta tasaisia, selkeitä ristiaskelia raipalla ja pohkeella naputtelemalla. Hevonen sai vuolaasti taputuksia, kun he palasivat uralle.

Ja Maybe palkitsi Minkkisen kehumalla sitä vuolaasti, myötäämällä ohjaa ja hellittämällä välittömästi pohjeavun. He tulisivat vielä toimeen, ja tyttö luotti aikaisempaan, toiveikkaaseen lupaukseensa: tamma tulisi vielä rakastamaan häntä. Hän ei masentuisi kiukkupyllyilevän hevosen edessä, vaan suhtautuisi siihen haasteena. Ilmeestä ja käynnin laiskuudesta päätellen mieliala ei ollut korkealla, mutta ei se mitään. Tyttö jatkoi pysäytyksiä, peruutuksia ja liikkeellelähtöjä, sillä hän oli ymmärtänyt peruutuksen siirtävän painoa takaosalle ja siten kai aktivoivankin sitä; hän ratsasti voltteja ja suunnanmuutoksia ensin käynnissä ja sitten ravissa. Tyttö kevensi kammottavassa ravissa helpottuneena siitä, ettei treenannut kouluratsastuskilpailuihin, joissa joutuisi istumaan satulassa. Hän houkutteli hevosen askeliin lisää tarmoa niin avuin kuin juttelemalla ratsulleen lennokkaalla nuotilla, lähinnä kai viihdyttääkseen itseään, ja haki sitten Zoen ehdottamaa pohkeenväistöä niin käynnissä kuin ravissakin. Hänellä ei ollut samanlaista luottamusta kouluratsastustaitoihinsa kuin Lucylla näytti olevan: maailman tylsimmältä nukkumatilta vaikuttanut tinker liikkui kuin kouluratsu! Mutta hän oli optimisti. Vaikka Minkki ei esittelisi parastaan nyt, he harjoittelisivat yhdessä ja joku päivä pohkeenväistökin sujuisi paremmin.

Tyttö teki väistöjä ravissa molempiin suuntiin, kunnes oli tyytyväinen. Hän hidasti ruunan käyntiin ja antoi hetkeksi pitkät ohjat ennen kuin työskentelisi edes vähän laukassa. Rain liikkui eteenpäin vaikka saikin ohjaa, mistä Lucy oli iloinen. Ainakaan hevonen ei enää ollut niin uninen kuin monina muina kertoina. Säännöllinen liikutus taisi olla sen taustalla. Hevonen oli tottunut liikkumaan, ja nyt siltä vihdoin vaadittiin muutakin kuin maastossa käveltyjä laiskoja lenkkejä, joiden läpi se saattoi kulkea unissaan.
Hän keräsi ohjat tuntumalle ja testasi muutaman askeleen väistöillä uralta sisään ja takaisin, oliko hevonen vielä kuulolla. Rain kuunteli pohkeita ja väisti pienillä avuilla, joten hän saattoi hyvillä mielin nostaa laukan lyhyen sivun keskeltä. Huolellinen valmistelu kannatti, sillä kerrankin laukannosto näytti hallitulta - ja hevonen jopa siirtyi kolmitahtiseen askellajiin ilman muutamaa raviaskelta. Lucy taputti hevosen kaulaa samalla kun aktivoi laukkaa. Kierroksen jälkeen he ottivat reippaan lisäyksen lävistäjällä ja hevonen tuntui suorastaan venyvän kuin kuminauha hänen allaan. Lucyn kasvoille levisi aurinkoinen, ylpeä hymy. Rain oli hieno hevonen. Hän kokosi hevosen ennen kulmaa ja päätti koettaa onneaan. Ruuna vaihtoi laukkaa kepeästi, vaikka Lucy epäilikin, että se teki vaihdoin kahdella askeleella, takaosa jäljessä. No, ei se ollut niin tarkkaa. Ainakin nyt heillä oli taas suuntaan sopiva laukka, jossa he saattoivat tehdä muutaman ympyrän ennen siirtymistä raville. Rain sai lukuisia taputuksia. Ruuna oli tänään kerrassaan upea.

Siinä vaiheessa, kun hevonen suostui astumaan useamman askeleen ristiin vaadittuun suuntaan ja vaaditussa askellajissa, Maybe tarjosi hevoselle (ja itselleen) taukoja ja jatkoi pohkeenväistöjä myöhemmin. Pohkeenväistö ei ollut hänen lempiliikkeitään, kai sen takia, että China oli inhonnut sitä ja harannut vastaan loputtomalla tarmolla. Hän pyrki kokoamaan Minxin ravia ja sitten pidentämään ja lisäämään sen askelta kentän valtavalla pitkällä sivulla, haaveillen samalla esteratsastuksesta. Aavistuksen vastentahtoisesti hän palasi pohkeenväistöjen pariin, kehui hevosta niiden sujuttua ensimmäistä kertaa paremmin ja nosti sitten laukan. Se sisälsi kolme mahtavaa pukkia, jotka heittivät ihanan adrenaliinipiikin tytön suoniin; hän liimautui takiaisena satulaan, nojasi taakse, kannusti hevosen päätä ylös ja ratsasti sitä sitten eteen niin, että se ei ehtisi pysähtyä pukittamaan. Rain näytti kadehdittavan hyvältä, joten tyttö muistutteli itselleen, että hän voisi kehittää hänen ja Minkin yhteistyötä. Ei kai ensimmäisen kerran kuulunutkaan sujua täydellisesti? Sitä paitsi, täydellisyys oli tylsää. Hevosen pukit ja oikut viihdyttivät häntä.

Lucy jatkoi siirtymisillä. Hän nosti laukkoja molempiin suuntiin, antoi Rainin laukata hetken ja otti sen jälkeen raviin, pysähtyi, nosti laukan paikoiltaan, pysähtyi, siirtyi raville. Hevonen kuunteli apuja, eikä raippaa tarvinnut käyttää kuin muutaman kerran lähinnä muistuttamassa, ettei takaosaa sopinut jättää jälkeen. He peruuttivat muutaman askeleen kentän keskellä, kävelivät hetken ja nostivat jälleen laukan. Hän alkoi koota ruunan raskasta laukka-askelta, kunnes hevonen laukkasi kaula kaarella ja polki kunnolla alleen työskennellessään koko massiivisella kropallaan. Tyttö taputti hevosta kiitokseksi, otti kolmen laukanvaihdon sarjan joka neljännellä askeleella vaihtaessaan suuntaa ja jatkoi hetken kootussa laukassa toiseenkin suuntaan. Sen jälkeen hän antoi ohjien hitaasti liukua käsistään yhä pidemmiksi samalla kun ratsasti hevosta venyttämään kaulaansa eteen ja alas. Ruuna pärskyi tyytyväisenoloisena, kun hän pidätti hevosen kevyellä kädellä raviin loppuverryttelyjä varten. He tekivät suuria ympyröitä ja paljon kiemuroita hevosen kulkiessa rennosti pitkällä kaulalla. Lucy hymyili tyytyväisenä. Edellisiltainen harjoittelu tuntui jo kokonaan unohtuneen. Kunpa myöhemminkin menisi yhtä hyvin.
"Miltä Minx tuntui?" Lucy kysäisi siirrettyään Rainin käyntiin ja annettuaan sille pitkät ohjat. Ruuna hörisi ja puhisi tyytyväisenä. Hänen mielestään Maybe oli näyttänyt oikein hyvältä Minxin kanssa. Toisaalta, hänen arvionsa taisi aina olla erittäin positiivinen, paitsi silloin, kun hän pohti omaa ratsastustaan. Hän oli varma, että oli taas kerran tehnyt ties mitä typeriä virheitä. Onneksi Zoe ei ollut niitä todistamassa.

"Mielenkiintoiselta", Maybe toisti vinosti hymyillen. Sitä hevonen tosiaan oli. Hän oli laukannut muutaman kierroksen molempiin suuntiin, tehnyt askellajissa ympyröitä, voltteja ja kiemuroita testaten hevosen ohjausta ja kuuliaisuutta nopeammassa askellajissa; olipa hän koonnut ja lisännytkin laukkaa, ja poti aavistuksen syyllisyyttä jälkimmäisestä, sillä tiesi kaipaavansa kunnon neliä. Hevonen oli hieno, mutta tyttö oli pettynyt itseensä. Oli ollut epämukavaa verrata kahta ratsukkoa keskenään. Hän ei ollut tottunut epävarmuuteen, ja se tuntui ikävältä. Ei hän ollut olettanut saavansa oikukasta kiukkupyllyä liikkumaan kuin Grand Prix -tason kouluhevosta, mutta kun Lucy pisti vieressä parastaan koomassa olevan pullaponin kanssa… Hän oli vaatinut punaruunikolta vielä muutaman pohkeenväistön lisää, ennen kuin siirtyi loppuverryttelyihin.

Lucy naurahti hiljaa Mayben sanoille. Ilmeisesti toinen oli päättänyt pitää kiinni aiemmasta käsityksestään, tai kenties vältellä luomasta liian vahvoja ennakkoluuloja vain yhden kohtaamisen jäljiltä. Niin tai näin, mielenkiintoinen sopi kyllä kuvaamaan punaruunikkoa, jos tamman temppuilusta saattoi mitään päätellä.
"Näytitte hyvältä yhdessä", Lucy päätyi toteamaan. Hän ei osannut tuomita reippaampaa laukkaa tai ylimääräisiä loikkia ja pukkeja, sillä oli tottunut seuraamaan Jamien ratsastusta. Vaikka mies olikin ryhdistäytynyt viimeaikoina, muisti hän edelleen kouluratsastusta kaihtaneen kaistapään, jonka mielestä jokaiselle kentän sivulle mahtui ainakin kaksi pukkia.
"Onko sinulla muita liikutuksia tänään?" Tyttö kysyi. Seuraavaksi siivottaisiin, mutta mistä lähtien asioiden edelle meneminen oli ollut kiellettyä? Hän pääsisi jälleen Ivoryn selkään ja saisi liikuttaa hevosta tavalliseen tapaan, sillä omituinen eläinlääkäri-Radclyffe oli vakuuttanut, että hevonen oli jo täysin parantunut aiemmasta kohelluksestaan karkureissun aikana. Hän olisi mielellään kysynyt Evelynin mielipidettä, mutta naista ei taas ollut hetkeen näkynyt, joten pakko kai oli luottaa pukumiehen, joka esittäytyi eläinlääkärinä, ei-niin-vakuuttavaan diagnoosiin hevosen parantumisesta. Ai kamala kun hänestä oli tullut ennakkoluuloinen. Hän olisi varmaan nykyään pitänyt Paulustakin vähintään sarjamurhaajana, jos ei olisi tuntenut miestä entuudestaan. Onneksi hän tunsi. Eipähän tarvinnut pohtia, pitäisikö ovi lukita yöksi.

"Fairchildien Slippers", Maybe vastasi ja taputti hieman hajamielisenä tamman kaulaa, kun antoi sen siirtyä kävelemään. Hän ei tiennyt, saisiko jo mennä sillä maastoon. Hän oli ratsastanut hevosta kahdesti kentällä, mutta riittikö se? Auringossa kullanvihreä, makeantuoksuinen, lämmin ja kutsuva maasto houkuttelisi niin…
"Entä sinulla?"

Hän halusi toivottaa onnea jättiläisen kanssa, mutta puri kieltään viime hetkillä. Ei saanut istuttaa ennakkoluuloja muiden mieliin, vaikka Maybe taisikin jo tietää tarkalleen, millainen Slippers oli.
"Ivoryn kanssa koulukiemuroita", Lucy vastasi tyytyväisesti. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi suosikkihevosensa selkään pelkäämättä, että onnistuisi rikkomaan sen pahemmin. Hän oli ollut naurettavan varovainen liikutuksen kanssa koko ruunan toipilasajan, joten oli helpottavaa ajatella, ettei hänen tarvitsisi enää kantaa huolta papurikonkimosta. Ivory oli täysin kunnossa. Varmasti tavallistakin kankeampi, mutta kunnossa.
"Ja ehkä Prada myöhemmin, riippuen vähän Effien työtilanteesta", Lucy vastasi. Sitä liikutusta hän ei odottanut samanlaisella innolla kuin Ivoryn selkään nousemista. Pradalla oli tapana kiukutella ja heittäytyä jääräpäiseksi kuin aasi juuri silloin kun hän vähiten sitä kaipasi. Paljonkohan se vaatisi, että hän saisi lahjottua jonkun mukaansa maastoon? Paulus voisi suostuakin lähtemään kävelylle, jos hän pyytäisi nätisti.
Tyttö käänsi ruunan kaartoon ja liukui alas selästä, nostaen tottuneesti jalustimet ylös. Hän löysäsi satulavyötä ennen kuin lähti taluttamaan ruunaa tallia kohden. Ehkä hän ehtisi vielä ihastelemaan maailman suloisimman tamman hurmaavaa varsaa, jos oikein hyvä tuuri kävisi. Tai sitten hän vain hiippailisi tarhan vierelle lounastauollaan.

Maybe nyökkäili, käänsi Minkin kaartoon ja tunnusteli hetken hevosen mielialaa, ennen kuin irrotti jalkansa jalustimista ja liukui alas satulasta. Korkea pudotus tuntui nilkoissa, ja tyttö irvisti hypellessään nostamaan myös vastakkaisen puolen jalustimen, ennen kuin löysäsi satulavyötä ja lähti kookkaan hoidokkinsa kanssa takaisin tallia kohti. Hän ei osannut sanoa oliko tamman mieliala yhtään parempi vai oliko hän vain turtuneempi luimistelulle ja kiukkuamiselle. Vaikka työt herättivät hänessä muuten euforiaa, kaksi tuntia armotonta siivousta ei ollut ihana aktiviteetti millään mittapuulla. Ehkä hän voisi hankkiutua edes ulos auringonpaisteeseen siivoamaan tarhoja.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   La Tammi 17, 2015 3:39 pm

Elokuu 2014 - torstai 4.8, ilta - Pakkohauskaa

Kidnappaus oli ollut onnistunut. Paulus vaihtoi tyytyväisiä katseita etupenkillä istuvan Lucyn kanssa, joka oli saanut loistoidean lähteä leffaan ja ehdottanut Effien raahaamista töistä eroon hetkeksi. Töiden todellinen alku oli ollut yhtä kaaosta ja kriisiä toisen perään, ja näin viikonlopun alla niitä tuntui tulvivan valmennettavien yhteydenottojen muodossa.
"Nämä köydet ovat ehkä aavistuksen liikaa, etkö luule?" Effie kysyi kuivalla terävyydellä takapenkiltä, ja suuntasi vaativan kysymyksensä kohti Pauluksen omahyväistä niskaa. Turvavöillä sidottu nainen oli köytetty olkapäistä ranteisiin ja polvista nilkkoihin somaksi paketiksi. Hän oli leikannut hetki sitten hiuksensa lyhyeksi, ja punavaalea, siististi kammattu (nyt häiritsevästi nujakassa sotkettu) tukka hehkui takaikkunasta tulvivassa laskevan auringon valossa. Silmien alla oli kielivät, mustat renkaat, ja niiden tumma katse pisteli kidnappaajia, jotka olivat viettäneet aurinkoisen, lämpimän syyspäivän ulkona hevosten kanssa. Estetreeni Funksin kanssa yleensä piristi hänen torstaitaan, sillä ori oli edistynyt huimasti, mutta tänään sekin oli mennyt vähän päin honkia. Nyt häneltä oli riistetty puhelin, jonka sähköpostilaatikossa odotti tusina vaativia, hätääntyneitä tai vain typeriä sähköposteja.

Lucy hehkui tyytyväisyyttä. He olivat kerrassaan nerokkaita. Jos Effie ei kerran pitänyt vapaita ilman apua, tietenkin heidän tehtävänsä oli vastuuntuntoisina ystävinä järjestää vapaata Effielle. Toisen puhelin oli heidän hallussaan, eikä Effie saisi sitä takaisin ennen kuin he olisivat palanneet takaisin. Tämän illan hallintovastaava olisi vapaalla.
"Toivottavasti parkkipaikalla ei ole turhan paljon väkeä. Tämän selittäminen voisi olla haastavaa", Lucy naurahti nyökäten päällää takapenkille sidottua "uhria" kohden. Kidnapattu ei kuulostanut turhan innostuneelta, mutta eiköhän se vielä muuttuisi. "Et olisi lähtenyt, jos olisimme pyytäneet kiltisti", Lucy totesi harteitaan kohauttaen vastaukseksi Effielle ja virnisti voittoisasti. Selkeästi hän ja Paulus eivät olleet hyvä yhdistelmä ideoidessaan jotakin. He taisivat vain ruokkia toistensa hulluutta. Tämä oli jo nyt ehdottomasti mieleenpainuvin elokuvareissu, minkä Lucy oli ikinä tehnyt. Elokuva voisi olla maailman huonoin, ja silti hän muistaisi tämän illan ikuisesti. Kidnappaamista ei niin vain unohdettu.

Paulus kohautti olkiaan vieno, kiero hymy suupielessään. Jos hänen pitäisi kantaa paketti ihmisjoukon poikki, sitten hän tekisi niin. Hän jätti Effien protestit huomiotta samoin kuin oli tehnyt käydessään itseään puolet pienemmän naisen päälle ja kieputtaessaan tämän pakettiin.
"Käydään hakemassa leffakarkit kaupasta", hän sanoi Lucylle, kun auto lähestyi Newcastlea ja sen keskustassa sijaitsevaa Utopiaa.

Toivottavasti Paulus ei joutuisi kantamaan Effietä ihmisjoukon halki. Se voisi herättää kysymyksiä ja ihmetystä. Lucyn huulille kohosi aavistuksen kiero virne vastauksena Paulukselle. Ilmeisesti seura teki kaltaisekseen. Ei hän aiemmin ollut virnuillut, varsinkaan kierosti, mutta nyt se tuntui jo ihan luonnolliselta.
"Joo", Lucy vastasi nyökkäillen. Leffakarkit maksoivat maltaita teattereissa, kaupasta saisi halvemmalla, ja vaikka heidän kidnapatullaan olikin nyt korkeampi palkka, mitä sitä turhaan kallista hintaa maksamaan. "Ei tuo mihinkään karkaa", Lucy virnisti. Paulus oli paketoinut Effien niin tyylikkäästi, ettei toinen hetkessä mihinkään katoaisi.

"Voi taivas teidän kanssanne!" Effie puuskahti tuohtuneena ja kissamaisesta mouruamisesta ja puhinasta päätellen kiemurteli pitävää paketointiaan vastaan tuloksetta.
"Lucy, Pauluksen seura ei selvästikään tee sinulle hyvää." Mutta ehkä se teki. Tyttö oli ollut kuin ajovaloihin jäänyt jänis, säikky varjo seinällä. Ero entiseen oli valtava.

"Pauluksen seura ei ole muuta tehnytkään kuin hyvää", Lucy virnisti ja loi ilkikurisen katseen takapenkille. "Voisitko muka kuvitella, että olisin kolme kuukautta sitten uskaltanut kidnapata sinut leffaretkeä varten?"

Effien musta katse kertoi, ettei kidnappaus ollut ehkä hyväksyttävä teko. Hänen suupielensä kuitenkin nykivät tilanteen absurdille komedialle. Paulus vilkaisi naista tyytyväisenä taustapeilistä, ja sai vastaansa hyisen tuijotuksen. Paulus ei ollut vielä saanut anteeksi.
"Haetko sinä irtokarkkia tai jotakin? Limsaa ja ainakin kaksi kiloa karkkia", Paulus pyysi nakaten lompakkonsa Lucylle. Hän kaarsi pienen, punaisen auton kohti kaupungin laitamillaolevaa supermarkettia.

Lucy oli tyytyväinen, kun näki Effien selkeästi huvittuvan. Kyllä toinenkin vielä tajuaisi, miten hauska heidän pieni temppunsa oli.
"Toki", hän lupasi. Paulus oli ihan liian antelias tunkiessaan aina rahojaan hänelle, mutta Lucy epäili, ettei mies hyväksyisi kieltävää vastausta. Hän vain sujauttaisi joukkoon omia rahojaan ilman sen suurempaa kohua. "Takapenkillä toiveita limsasta?" Hän lappaisi kaikenlaisia karkkeja sekaisin reippaalla kädellä, niin kaikki löytäisivät jotain, mistä pitivät. Paulus tosin taitaisi syödä ihan mitä vaan, mikä helpotti huomattavasti.

"Jotakin vihreää tai greippiä", Effie vinkaisi. Hän oli ajatellut ensin kieltäytyä uppiniskaisesti moisesta prosessista, mutta… Hän halusi limsan. Paulus pohti hetken, nappasi avaimet ja hölkkäsi sitten Lucyn perään. Paketti ei karkaisi.

Lucy virnisti vilkaistessaan olkansa yli ja jäi odottamaan Paulusta.
"Tämä oli ehdottomasti paras idea pitkään aikaan", tyttö julisti naurua äänessään. Se, kuinka moraalisesti harmaalla alueella he liikkuivat pakottaessaan työkaverinsa elokuviin töidenteon sijaan, no, siitä hän ei jaksanut huolehtia. Effie teki liikaa töitä. Ei heistä kukaan ollut parhaimmillaan, mitä vapaa-aikaan tuli, mutta Effie oli ehdottomasti pahin. Hän asteli sisään supermarketin ovista ja suuntasi limuosastolle.

"Onko minulla sitten huonojakin ideoita?" Paulus puuskahti ja tuuppasi Lucya kevyesti olkapäästä. Mies seurasi kohti limsaosastoa, mistä valitsi itselleen pepsiä.

"Ei, mutta tämä oli hyvistä ideoista paras", tyttö nauroi ja tuuppasi takaisin. Hän nappasi itselleen spriten ja Effielle jonkin greippilimun, jota kohotti Pauluksen arvioitavaksi. No, greippiä toinen oli pyytänyt, ei kai merkillä niin paljon väliä ollut? Seuraavaksi karkit.

Paulus kohautti olkiaan. Hän mistään greipeistä mitään tiennyt. Mies suuntasi silmät kiiluen irtokarkkihyllylle, mistä alkoi systemaattisesti mättää kaikkea miehekästä ja hyvännäköistä säkkiin. Sinne päätyi suklaata, toffeeta ja hedelmäisiä karkkeja, mutta ei yhtään hörhelöistä vaaleanpunaista.

Lucy seurasi Pauluksen perässä ja osoitti satunnaisesti joitakin karkkeja, jotka tiesi herkullisiksi. Paulus suorastaan lapioi karkkeja säkkiin. He hyppisivät pian seinille, kun söisivät tuon kaiken. Hän ei valittanut. Karkki kelpasi aina. Kassoilla ei onneksi ollut jonoa, joten he saattoivat vain nostaa ostoksensa liukuhihnalle. Tyttö ojensi lompakon Paulukselle. Miehenhän se oli.

Paulus maksoi limsat ja säkin karkkia ja yritti sitten kietaista käsivartensa Lucyn hartioiden ympärille, kun he suuntasivat takaisin autoa kohti. Takapenkiltä heitä tuijotti suurin, syyttävin silmin hylätty nyytti.

Lucy nauroi tuntiessaan miehen käden harteillaan. Siitä oli tullut huomaamatta tapa. Hän tunsi piston sydämessään nähdessään Effien ilmeen, mutta karisti tunteen. Ehkä ensi kerralla Effie lähtisi mukaan pyytämällä, eikä heidän tarvitsisi kuljettaa toista takapenkillä paketoituna.
"Sitten teatterille", tyttö virnisti asettaessaan ostokset syliinsä. Heillä oli kaikki tarvittava mukanaan, eli syötävää, juotavaa ja takapenkin nyytti.

"Sitten teatterille", Paulus vastasi vinosti virnistäen ja silmäkulmat viuhkottuen. Hän vilkaisi tyynnyttävästi panttivankia ja suuntasi auton kohti Utopiaa.
"Niin mitä me olemme menossa katsomaan?" hän kysyi Lucylta.

"Siellä oli alkamassa kolme leffaa sopivaan aikaan, joten voimme valita siellä", Lucy vastasi koettaen muistella, mitä leffateatterin sivuilla oli lukenut. "Vaihtoehtoina taisi olla romanttista komediaa, toimintaa tai draamaa."

"Kuulostaa… Hyvältä", Paulus mutisi, "muistatko nimiä?"

"En", Lucy vastasi pahoittelevasti. "Eiköhän ne selviä siellä."

"Varmaan", mies vastasi epäluuloisesti. Mitäköhän Lucy juoni hänen päänsä menoksi? Hän haki autolle parkkipaikan elokuvateatterin läheisen kadun varresta.

Lucy oli juoninut jo tarpeeksi yhdeksi illaksi. Kidnappaaminen, vaikka Paulus sen olikin toteuttanut, oli riittävästi hänelle. Hän ei vain yksinkertaisesti ollut uhrannut montaakaan ajatusta sille, mitä teattereissa menisi. Kyllä siellä aina meni jotakin, minkä saattoi katsoa.
"Kuljetko kiltisti mukana vai pitääkö Pauluksen kantaa sinua?" Lucy kysyi takapenkin matkustajalta ilkikurinen virne kasvoillaan. Hän nousi auton kyydistä alkaakseen purkaa takapenkille turvavöillä kiinnitettyä pakettia.

"Et ole tosissasi", Effie vastasi epäuskoisesti ja mulkaisi Paulusta, joka näytti odottavan mahdollisuutta kantaa köytetty ystävä sisään teatteriin. Paulus antoi Lucyn avata naisen jalkojen köydet, mutta talutti tätä sitten ylävartaloa kiertävästä köydestä.

Lucy virnisti pahoittelevasti irroitettuaan nilkkojen köydet. Paulus ei aikonut antaa armoa, vaan talutti toista köydellä. Kävihän se niinkin. Lucy kantoi mukanaan herkkuostoksia ja keskittyi hetkeksi tuijottamaan taulua, jolla luki pian alkavat elokuvanäytökset. Vaihtoehtoja oli useampia, kuin mitä hän oli netistä huomannut, riippuen tietenkin siitä, haluaisivatko he leffan alkavan juuri sillä sekunnilla vai malttaisivatko odottaa vartin tai pari.
"Ei mitään pelottavaa, jooko?" Lucy pyysi huomatessaan kauhuelokuvan, joka alkaisi parinkymmenen minuutin päästä. Hän puristaisi vieruskaverin käden tunnottomaksi, jos elokuva olisi jännittävä ja kauhuleffassa todennäköisesti kiipeäisi syliin turvaan. Häntä ei ollut luotu kauhuelokuvia varten.

"Ei kai se niin paha ole", Paulus protestoi. Effiekään ei kuitenkaan näyttänyt erityisen innostuneelta kauhuelokuvasta. Hänen poskensa punethuivat, kun ihmiset tuijottivat häntä ja taluttajaa.

Lucy vilkaisi Paulusta. Ei kai toinen ollut tosissaan?
"Effie, minä tulen sitten viereesi nukkumaan", Lucy ilmoitti. Ihan kuin hän nukkuisi, jos säikkyisi koko seuraavan puolentoista tunnin ajan. Edes ihanan Anguksen seura ei saisi häntä nukahtamaan. "Mennään edes mieluummin katsomaan tuo toimintatrilleri, se ei voi olla niin pelottava. Tai sitten jotain muuta. Eikö kevyt romanttinen komedia olisi kiva?"

Mies mulkaisi Lucya mustasti. -tun kiva varmasti.
"Okei, otetaan se toimintatrilleri sitten", hän huokasi alistuneesti.

Mulkaisu sai Lucyn hymyilemään lammasmaisesti. Anteeksi, että hän oli niin säikky. Ei voinut tulla yllätyksenä kenellekään.
"Käykö se sinullekin?" Lucy varmisti Effieltä.

"Käy, käy", tuskastunut Effie vakuutti ja mulkaisi Paulusta, joka piteli hänen käsivartensa lukinnutta köyttä kuin mikäkin koiranulkoiluttaja.
"Älä sano, että tämä oli oikeasti sinun ideasi", hän huokasi Lucylle.

"Köysi ei ollut minun ideani", Lucy puolustautui virnistäen ja suuntasi ostamaan kolme vierekkäistä paikkaa toimintatrilleriin. Hän palasi lippujen kanssa muiden seuraan. "Eikö Effien voisi jo vapauttaa? Ei täältä mihinkään pääse, kun sinulla on auton avaimet."

Paulus pudisti päättäväisesti päätään ja kirmasi virnuillen kauemmas, kun Effie tähtäsi kipakan potkun kohti miehen polvitaivetta.
"Mennäänkö jo salin ovelle?" mies kysyi ja vihelsi Effielle kuin koiralle.

"Mennään vain, se on kakkossali", Lucy vastasi. Hän ei voinut mitään naurahdukselleen, kun Paulus vihelsi Effietä mukaansa. Mahdottomia. Hilpeä kolmikko tuntui herättävän muidenkin huomiota, mutta kerrankin Lucy oli liian kiireinen keskittyessään ystäviinsä, ettei edes tajunnut sitä.

Effie latasi useamman terävän potkun Pauluksen nilkkoihin ja jatkoi sitten niskojaan ylös portaita kohti kakkossalia. Paulus linkkasi perään nilkkaansa hieroen.
"Oh, Lucy, miten Ivoryn kanssa meni tänään? Thorpe soitti ja kyseli", Effie kysyi ja jätti hienotunteisesti kertomatta sanamuodon, joka tiedusteli, oliko hoitaja hajottanut hevosen taas vai kannattiko hänen tulla viikonlopuksi varattuihin valmennuksiin.

Paulusparka, mutta itsepähän halusi pitää Effien köysissä. Olivatpa hekin kyllä sekalainen ystäväporukka. Yksi oli köytettynä ja kaksi muuta nauroivat ympärillä.
"Hyvin", hän vastasi ääni hieman vavahtaen. Thorpen mielestä se ei varmasti ollut hyvin, mutta hänestä Ivory oli jo liikkunut tasapainoisesti jalkaansa varomatta ja vetristynyt mukavasti loppua kohden. "Ivory oli tavallista jäykempi, mutta kyllä sen pitäisi olla muutoin täysin kunnossa."

"Mitä jos jätetään työasiat hetkeksi?" Paulus paheksui ja läpsäisi Effien takaraivoa. Hän väisti tähdätyn potkun ja nyki Effietä sisään oikeaan saliin. Lipputarkastaja ovella näytti hyvin hämmentyneeltä, mutta painoi katseensa Pauluksen uhkaavan tuijotuksen edessä.

Lucy hymyili hieman syyllisesti ojentaessaan liput tarkistettaviksi. Niin, heidän piti olla vapaalla ja unohtaa työasiat kokonaan. He eivät tainneet osata nauttia vapaa-ajastaan ilman että puhuivat siinä sivussa töistään. Toisaalta se taisi olla hyvä merkki. Eiväthän he olisi jaksaneet keskustella töistään, jos olisivat vihanneet niitä.
"Kahdeksas rivi on… tässä", Lucy laski noustessaan suuren salin portaita pitkin. "Kuka haluaa keskelle?" Tyttö kysyi viittoessaan heidän paikkojaan kohden. Muutamat leffavieraat katsoivat kummeksuen köytettyä Effietä, osa taas nauroi ilmeisesti ajatellen, että he todella eläytyivät elokuvan maailmaan.

Paulus istutti Lucyn keskelle, jotta pääsi turvaan Effien raivolta.
"Voit syöttää hänelle karkkeja", mies ehdotti Lucylle.
"Nyt riittää", Effie sihahti ja rimpuili köysiä vastaan.

Lucy hymyili pahoittelevasti Paulukselle.
"Tässä kohtaa tyttöjen on kyllä pidettävä yhtä", hän totesi ja kurkotti aukaisemaan Effietä kahlitsevat köydet. "Tässä limusi, toivottavasti kelpaa", hän sanoi ojentaen greippilimun vapautetulle. Pepsi päätyi Paulukselle. Hän aukaisi oman limunsa heti, ettei joutuisi sihauttamaan sitä kesken elokuvan.

"Kiitos", Effie puhahti höyhenet pörhöllä ja nyökkäsi hieman ystävällisemmän oikealle limsalle. Hänen mielialansa kohosi sitä mukaa, mitä useampi herkkukarkki hänelle sullottiin.
"Toivottavasti ei ole liian pelottava sinulle", Paulus pohti, kurotti vaivihkaa kätensä penkin yli ja hipaisi sormellaan Lucyn vastakkaista korvantaustaa.

"Ei se toivottavasti oleeee!" Lucy kiljaisi hiljaa lauseen lopun tuntiessaan jonkin koskettavan korvaansa. "Olet ihan kamala!" Lucy kääntyi silmät suurina syyttämään Paulusta, mutta viimeisenkin uskottavuuden syytökseltä vei ylöspäin nykivä suupieli.

Paulus nauraa hykersi ja suojautui varmuuden vuoksi käsivarsin väkivaltaiselta naisseuralta.
"Hyvä, että huomasit", Effie vastasi nenäänsä niiskauttaen.

Hetken Lucy harkitsi heittävänsä karkilla Paulusta, mutta totesi, että karkille olisi paljon parempaakin käyttöä ja nakkasi sen suuhunsa.
"Uskallakin säikytellä uudelleen", Lucy mutisi vilkaisten merkitsevästi Paulusta. Ensi kerralla hän heittäisi oikeasti karkilla. Hui kuinka pelottavaa.

Paulus ei näyttänyt erityisen katuvalta sulloessaan kourallisen suklaata suuhunsa. Teatteri pimeni, kun mainokset vaihtuivat trailereiksi.

Lucy keskittyi katsomaan trailereita, säpsähtäen aina silloin tällöin, kun jokin räjähti yllättäen tai ruudulle loikkasi jokin kamalannäköinen tietokoneella tehty otus. Miksei heille näytetty trailereita söpöistä piirretyistä elokuvista, tai jostain hauskoista, älyvapaista komedioista? Ei, tulihan sieltä yksi komedialeffan mainos. Hän saattoi istua sen puoli minuuttia paikallaan rentona. No, ainakin hänellä olisi molemmilla puolillaan joku, johon tarrata, jos leffa osoittautuisi liian jännäksi.

Ja jännittävä se oli. Effie uppoutui elokuvan maailmaan valkokangas pöllönsilmistä kiiluen, mutta Paulus ei voinut olla välillä tekemättä pienenpientä kiusaa vieruskaverilleen.

Lucy säpsähti useasti ja takertui Pauluksen käsivarteen muutamaankin otteeseen. Miksi elokuvista piti tehdä niin jännittäviä? Taas joku yllättäen loikkasi kulman takaa ja sitten räjähteli ja ammuttiin ja miksi hän oli ehdottanut tätä? Paulus pelasta! Hetkeen hän ei edes katsonut elokuvaa irrotettuaan itsensä miehen käsivarresta ja säpsähti, kun tunsi jonkin hipaisevan hiuksiaan. Hyi kamala. Mitä hän oli tehnyt ansaitakseen moisen kiusan? Julma maailma.

Paulus ei enää edes pysynyt perässä elokuvan monimutkaisessa juonessa, kun keskittyi täysin Lucyn koomiseen ahdinkoon. Hän ujutti suklaarusinan tytön huulien lomaan.

Lucy halasi itseään tiukasti tuijottaessaan silmät suurina valkokankaan tapahtumia. Kun elokuvan tunnelma jälleen tiivistyi, hän kääntyi jo valmiiksi Paulusta kohden vain takertuakseen hetkeä myöhemmin miehen käteen. Suklaarusina kyllä kelpasi, mutta se ei rauhoittanut paljoa. Hän pakottautui hymyilemään kiitokseksi Paulukselle kaiken jännityksensä lomasta ja löysäsi otettaan miehen käsivarresta.

Paulus taputti tytön päälakea ja kiersi käsivartensa tämän ympärille tarjoten paikan kainalostaan, jotta hauis säästyisi mustelmilta.

Lucy painautui tyytyväisesti Paulusta vasten. Nyt ei tarvitsisi säikkyä niin paljoaaaaa! Ja taas tapahtui. Hän käänsi päätään ja sulki silmänsä. Hyi kamala, ilmeisesti tunnelmaltaan jännittävät trillerit olivat sittenkin pahempia kuin lähes humoristisen epäuskottavat kauhuelokuvat.

"Nyt se loppui", Paulus kertoi ja taputti rauhoittavasti Lucyn olkapäätä, kun lopputekstit rullasivat valkokankaalla.

Lucy suoristautui silmät edelleen suurina.
"Sepäs oli jännittävä", hän sai sanottua tavallista korkeammalla äänellä. "Mitä pidit?" Hän kysyi Effieltä. Aiemmin toinen oli vaikuttanut leffaan keskittyneeltä, ja hän ei ollut säpsymisellään häirinnyt toisin kuin Pauluksen kohdalla.

"Se oli mielenkiintoisesti rakennettu, mutta loppupuoli elokuvasta tuntui kiirehdityltä ja vain puolittain hiotulta", Effie huokasi, ja Paulus keräsi loput karkkipussista taskuihinsa noustessaan ylös.
"Mitä sinä pidit?" Effie kysyi Lucylta.

Lucy lähti liikkeelle muiden mukana, nyökäten Effien vastaukselle. Olisihan se pitänyt arvata, että Effieltä saisi vaikka syvällisen selostuksen leffan sisäisestä symbolismista, jos vain kysyisi.
"Se oli jännittävä", hän totesi naurahtaen aavistuksen nolona. "Sori Paulus, jos käteesi jää jälki."

"Ei sinun höllästä pikkutassustasi", Paulus vastasi taputtaen tytön päälakea ja yrittäen tehdä samoin Effielle, joka läpsäisi kädet ärhäkästi kauemmas.

Lucy hymyili saatuaan taputuksia. Hän ei oikein tiennyt, kohteliko Paulus häntä kuin koiraa vai kuin pikkusiskoa taputellessaan hänen päätään, mutta joka tapauksessa se oli varsin hauska piirre. Hänellä ei ollut ikuisuuteen ollut ystäviä, jotka uskaltaisivat tehdä jotakin vastaavaa. Ilmeisesti siitä, kun käytännössä eli yhdessä 24 tuntia vuorokaudesta, oli jotain hyötyä.
"Eikö kannattanutkin joutua kidnapatuksi?" Lucy virnisti vinosti Effielle.

"Se oli ikimuistoista", Effie vastasi kuivasti ja loi varoittavan katseen virnistävään Paulukseen.
"Pidä varasi, Lucy, tai hän turmelee sinut ikiajoiksi."

Lucy nauroi. Paulus turmelisi hänet? Tuskinpa vain. Paulushan oli niin ihana.
"Kiitos varoituksesta, pidän silmät auki."

Effie ei näyttänyt vakuuttuneelta. Hän kyräili Paulusta kuin vaaniva kissa, ja Paulus sai vilkuilla portaissa taakseen.
"Haluatko mennä jonnekin vai palata kotiin?" mies kysyi tarkoituksella vain Lucylta. Effiellä ei ollut tässä asiassa sananvaltaa.

Lucy vilkaisi Effien suuntaan. Effie haluaisi varmasti kotiin, tai oikeammin töihin, mutta kun he nyt kerran olivat täällä…
"Mitä jos käydään jäätelöllä?"

Paulus vilkaisi kelloaan.
"Ainakin kaupasta saa vielä jätskiä, jos Hänen Armolleen vain kelpaa", mies piikitteli Effietä, joka yleensä kävi gourmetjäätelöllä Utterly Icessa. Nainen mulkaisi miestä.
"Sinuna varoisin. Osaan avata lukkosi."

"Kauppaan siis", Lucy naurahti välittämättä Pauluksen ja Effien välisestä piikittelystä. "Jos Effie ei halua jäätelöä, voimme aina syödä hänenkin puolesta", tyttö virnisti. Hän ei todellakaan uskonut, että Effie kieltäytyisi jätskistä. Kuka täysijärkinen ihminen kieltäytyisi?

Effie ei aikonut kieltäytyä. Hän voi aavistuksen huonosti stressistä, vähän ruoan, unen ja levon yhdistelmästä, jota oli lääkinnyt ahtamalla itseensä karkkia - mutta hän ei koskaan kieltäytyisi jäätelöstä. Paulus ehti autolle ensimmäisenä pitkine koipineen, ja Effie sukelsi mielellään takaisin auton ovettomalle takapenkille. Hän tunsi olonsa turvalliseksi siellä, ja hämärässä, hyrisevässä autossa vallitsi mukava raukeus.

Lucy jäi etupenkille, kun Effie kerran asettui tyytyväisesti taakse. Hän virnisti voittoisasti Paulukselle. Ilta oli ollut menestys syytä huolimatta, että hän oli säikkynyt leffassa. Effiekin oli saanut arvokkaan vapaan hetken.
"Luuletko, että voisimme pitää puhelinta panttivankina huomisaamuun? Ja katkaista netin, että Effie menisi nukkumaan kun päästään kotiin?" Lucy kysyi hiljaa Paulukselta hymynkare huulillaan.

"Älä luulekaan", Effie protestoi kauhistuneena ja äänen volyymi panikoituneena nousten, "minun piti vastata sähköposteihin vielä tänään! Huomenna alkavat valmennukset!"

"Eivät hevosenomistajat enää tähän aikaan sähköposteja lue. Voit yhtä hyvin vastata aamulla kun olet saanut nukuttua kunnolla ja olet virkeä", Lucy koetti järkeillä.

"He eivät ehkä lue niitä nyt, mutta he odottavat vastausten saapuneen tänään, koska he kysyivät asiasta tänään", Effie ärähti.

"Rauha, rauha, saat puhelimesi", Lucy rauhoitteli säikähtäneenä ärähdystä. Ei hän ollut mitään pahaa tarkoittanut, koettanut vain ajatella väsyneen ja stressaantuneen ystävän parasta.

Paulus taputti rauhoittavasti Lucyn olkapäätä: ei tyttö ollut tehnyt mitään väärää. Mies mulkaisi Effietä peilistä. Hän tiesi, ettei nainen osannut pyytää anteeksi, mutta olemus heijasti katuvaa häpeää, kun tämä katseli pää kenossa tiukasti ulos ikkunasta.
"Mitä aiot tehdä huomenna, vapaapäivänäsi?" mies kysyi Lucylta suunnatakseen keskustelun toisille raiteille.

"En tiedä", Lucy vastasi. "En ehkä viitsi koetella onneani tallille livahtamisen kanssa", hän vastasi lammasmaisesti hymyillen. Aiemmin jäädessään kiinni hän oli käyttänyt Rainia selityksenään, mutta nyt sekin alkoi jo vähän ontua.
"Ehkä lähden moikkaamaan tätiä ja Bethanya", hän mutisi hiljaa. Hänestä oli aina kiusallista mennä käymään, vaikka täti niin mielellään hänet ottikin vastaan. Täti vain tuppasi tyrkyttämään rahaa ja kaikkia kalliita tavaroita, eikä hän halunnut ottaa niitä vastaan. Hän pärjäsi ihan hyvin palkallaan, mutta täti ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa.

Paulus nyökkäili ja riidoista viisastuneena ei enää kommentoinut puheita Lucyn rikkaasta, tytöstä välittävästä perheestä, jota tyttö ei kelpuuttanut. Hänen rintansa röyhistyi, kun hän muisti jälleen, että omisti virallisesti osan Nimbuksesta ja sai siis viettää tallilla niin paljon aikaa kuin vain halusi - ja hän sai ratsastaa tammaa myös työajan ulkopuolella, esimerkiksi viikonloppuisin.
"Onko sinut määrätty avustamaan viikonloppuna?"

"Lauantaina joo", tyttö totesi odottaen jo lievällä kauhulla valmennuksia. Ne eivät todellakaan kuuluneet hänen suosikkitapoihinsa viettää aikaa. Työpäivien pahimpia osia, suorastaan. Vaikka välillä niissä oppikin paljon.
"Oletko sinä lauantaina avustamassa?" Sen verran hänkin tiesi, että Paulus oli vapaalla (tai no, niin vapaalla kuin mies ikinä oli) sunnuntaina. Valmennuksien avustaminen oli edes himpun verran siedettävämpää, kun vieressä oli Paulus, jolla riitti asennetta.

"Joo, tulen lauantaina Corinnen valmennuksiin", mies vastasi. Takapenkillä Effietä kylmäsi. Häntä vihlaisi, kun hän tajusi, ettei hän enää jakanut elämäänsä samalla tavalla parhaiksi ystävikseen muodostuneen kolmikon kanssa: hän oli hyvin erilaisissa töissä - ja hän oli se, joka määräsi ystävänsä avustamaan valmennuksissa. Tulisiko se vielä heidän väliinsä? Alkaisivatko Paulus ja Lucy varoa sanomisiaan hänen läsnäollessaan? Keskustelut katkeaisivat vaivaantuneina, kun hän astuisi sisään.
"Ajattelin ratsastaa Nimbuksen lauantaina", Paulus jatkoi selvää häkeltynyttä ylpeyttä äänessään. Oli vaikeaa tottua siihen, että hän sai päättää itse osan tamman liikutuksesta ja lähteä vain ratsastamaan sitä, kun halusi.
"Ehkä voisit tulla avuksi, jos et ole kiireinen. Pitää Legsin huomiota poissa emästä, vaikka taluttaa sitä samalla kentällä."

Lucyn hymy leveni, kun Paulus puhui Nimbuksesta ja suloisesta, kerrassaan rakastettavasta varsasta. Hymy tosin hyytyi, kun Paulus ehdotti, että hän tulisi auttamaan varsan kanssa. Hän? Ei hän osaisi. Hän oli yrittänyt pysytellä mahdollisimman sivussa ja antaa muiden hoitaa varsaa niin paljon kuin mahdollista, ettei vain rikkoisi sitä tai tekisi jotain, mikä vaikeuttaisi varsan koulutusta.
"Jos vain ehdin niin tulen kyllä", hän vastasi koettaen tavoitella ääneensä huoletonta kepeyttä. Hän järjestäisi itsensä kiireiseksi kun näkisi Pauluksen hakevan Nimbusta sisään. Se olisi väärin, suorastaan valehtelemista, kyllä hän sen tiesi, mutta mieluummin hän valehtelisi ystävälleen kuin pilaisi työnantajansa varsan omalla osaamattomuudellaan. Muut tuntuivat toimivan vaivattomasti varsan kanssa, mikä sai hänet tuntemaan olonsa entistä kömpelömmäksi.
"Onko viikonloppuna tulossa paljon valmennettavia, Effie?" Lucy kysäisi vilkaisten takapenkin suuntaan. Hiljaisia viikonloppuja ei tuntunut enää olevan olemassakaan.

"Aika normaali määrä", Effie vastasi, "kolme täyttä valmennusta perjantaina, kahdeksan lauantaina ja viisi sunnuntaina. Vierailevan valmentajan valmennusta on tulossa katsomaan aika moni."

Eli töitä riittäisi. Hänen mielestään vierailevien valmentajien tuoma työmäärä oli kammottavin, sillä katsomaan saapuvat ratsastajat suhtautuivat työntekijöihin monesti kuin olisivat ainoita, joita varten työntekijät olivat paikalla. Samaan aikaan piti olla auttamassa ratsastajia, valmentajaa ja katsojia. Arkipäivät olivat ehdottomasti hänen työviikkonsa parhaita hetkiä.
"Toivottavasti Ivory pärjää", tyttö murehti ajatellessaan kömpelöä ruunaa, joka oli toipunut aiemmasta vammastaan täysin. Thorpe ei varmasti päästäisi hevostaan helpolla, vaikka hän olikin niin tehnyt viime päivinä.

"Eiköhän se", Paulus lohdutti ja hidasti vauhtia, kun kääntyi pienelle, tutulle tielle, joka kulki Hexhamin läpi ja kiemurteli pimeän, rauhallisen maaseudun läpi kohti Rosings Parkia ja Slaleya, "voithan aina piilottaa kiven sen kavioon tai opettaa sen ontumaan käskystä."

Lucy ei voinut kuin naurahtaa Pauluksen idealle. Vain Paulus keksisi jotakin tuollaista.
"Ja saisin kuulla seuraavan kuukauden siitä, kuinka en osaa hoitaa sitä yhtään? Kiitos ei", Lucy vastasi huvittuneesti päätään pudistellen. Thorpessa oli ihan riittävästi kestettävää silloinkin, kun hevonen oli terve, puhdas ja valmiiksi varustettu.

Paulus hymyili vinosti.
"Korvatulpat? Ivory säästyisi valmennukselta ja voisit vain sanoa sen ontuvan edelleen ja ratsastaa sitä kuin omaasi."

"Ehkä en kuitenkaan", Lucy naurahti. Effie joutuisi vielä kärsimään Thorpen terävistä sanoista, jos hän alkaisi tehdä moisia temppuja Ivoryn kanssa. "Kiitos silti ehdotuksesta. Ehkä jonakin päivänä päädyn tekemään niin", joo, sitten kun helvetti jäätyisi umpeen.

Mies kohautti olkiaan ja vilkutti, kun jarrutti ennen kääntymistä tutulle, Rosings Parkin ohi kulkevalle tielle. Oranssi valo välkähteli pimeässä. Effien oli vaikea pysyä hereillä auton lämpimässä hurinassa. Pauluksella ei onneksi ollut sitä ongelmaa.
"Oletko ajatellut, että voisit ostaa Ivoryn?"

"En", Lucy väitti liiankin nopeasti. Tietenkin hän oli ajatellut sitä kaikkina niinä öinä, kun oli kierinyt sänkynsä laidalta toiselle pystymättä nukahtamaan ja miettinyt, millaista elämä tallilla olisi, jos Ivorya ei olisi. Hän oli vain päätynyt siihen tulokseen, ettei hänestä olisi siihen. Omistamaan kilpahevosta, niinkin lempeää ja ihanaa kuin Ivory. Mitä jos se loukkaisi itsensä tai tulisi kipeäksi? Hän ei tietäisi, mitä tehdä. Hän ei tiennyt mitään hevosen omistamisesta.
"Se on kilpahevonen, se tarvitsee kilparatsastajan", tyttö huokaisi.

Paulus tyrskähti ja yritti naamioida sen kömpelösti yskähdykseksi.
"Luulen, että se viihtyisi puskaratsuna."

Lucy hymähti. Ehkä Ivory viihtyisi puskaratsuna. Ehkä ruuna rakasti kilpailuja. Hän ei ollut hevoskuiskaaja. Hän ei tiennyt, mitä papurikon päässä liikkui.
"Ehkä Thorpe ei myy sitä vielä pitkään aikaan", hän päätyi lopulta sanomaan. Se oli toiseksi paras vaihtoehto. Paras olisi se, että Ivory päätyisi jollekulle toiselle tallin asiakkaalle ja jäisi Rosings Parkiin loppuelämäkseen. Jollekulle mukavalle, joka ei vaatisi hevoselta liikaa ja kohtelisi työntekijöitä ihmisinä.

"Saa nähdä, huomennahan s--", mies aloitti ja keskeytti yskäisyyn, "kappas, olemme perillä." Hän kaarsi auton kartanon kasvillisuuden melkein piilottamasta pääportista ja antoi sen rullata pitkin hiekkaista, majesteettisten lehtipuiden reunustamaa tietä kohti pimeää kartanoa.

"Huomennahan mitä?" Lucy kysyi aavistuksen kalpeampana. Mitä Paulus tiesi? Thorpe tulisi huomenna valmennukseen ja olisi oma vaativa itsensä? Ei siinä ollut mitään yllättävää. Ilmeisesti mies tiesi taas jotakin, mikä häneltä oli mennyt ohi. Se ei enää edes jaksanut yllättää.

Takapenkillä hidastamisen myötä heräilevä Effie katsahti Paulusta terävästi, ja ilmapiiri jännittyi. Mies kiemurteli vaivaantuneena kahden tulen välissä. Hän ei osannut tai halunnut valehdella.
"Kaksi ostajaehdokasta tulevat katsomaan sitä huomenna."

Lucy painoi katseen käsiinsä. Tietenkin. Hän ei osannut enää luottaa siihenkään, että ostajaehdokkaat olisivat yhtä huonoja tai epäsopivia kuin aiemmin. Jossakin välissä joku taitava, kilpakentillä aloitteleva juniori saisi vakuutettua vanhempansa siitä, että Ivory olisi täydellinen hevonen.
"Ehkä ne eivät saa sitä lainkaan liikkumaan", hän toivoi hiljaa. Ei ollut kovin todennäköistä. Thorpe varmasti haluaisi lämmitellä tavallistakin kankeamman hevosen ensin itse, ennen kuin ostajaehdokkaat pääsisivät lähellekään ruunaa. "Kiitos kun kerroit. Ettei tule yllätyksenä myöhemmin", Lucy sanoi tyhjällä äänellä. Hän ei tiennyt, haluaisiko livahtaa tallille katsomaan, millaisia ostajaehdokkaat olisivat, vai lähtisikö heti herättyään bussilla Newcastleen viettämään aikaa tätinsä kanssa voidakseen unohtaa koko jutun.

"Voin piilottaa kiven sen kavioon puolestasi", Paulus tarjosi myötätuntoisesti ja nousi autosta kääntäen penkkinsä niin, että Effiekin pääsi ulos. Nainen pudisti päätään huomaamattomasti miehelle: Henrietta ei ollut hyväksynyt yhtään ehdokasta tähän mennessä, joten tuskin myisi näillekään. Nyt Lucylla olisi paha mieli turhaan.

"Se ei olisi oikein Ivorylle", Lucy huokaisi noustessaan autosta. Ivory ansaitsisi kodin, jossa omistaja hellisi hevosta loputtomiin eikä ajaisi sitä kilpailemaan äärirajoillaan. Hän vain toivoi, että se koti olisi Rosings Parkissa, luki papereissa omistajana sitten kuka tahansa. Hän lähti suuntaamaan Lodgea kohden halaten itseään käsillään. Miksei hän voinut pitää Pradasta niin paljon? Pradaa ei kukaan myisi, kun se kuului Fairchildeille. Mutta ei, hän piti juuri siitä hevosesta, jota oltiin myymässä uuden hankkimista varten. Elämä ei ollut reilua.

"Ei se narttu kelpuuta ketään, älä huoli", mies vakuutti katuvan kuuloisena ja yritti taputtaa varovasti Lucyn olkapäätä harppoessaan kohti kotiovea. Effie seurasi ääneti kaksikon perässä.

Lucy tarjosi vaisun hymyn Paulukselle.
"Toivotaan, että olet taas oikeassa", hän huokaisi hiljaa. Olisi kamalaa palata töihin lauantaina ja kuulla, että Ivorylle oli löydetty uusi omistaja, jolle ruuna siirtyisi viikon sisään. Tyttö astui sisään Lodgeen ja riisui kenkänsä telineeseen. "Kiitos hauskasta illasta", hän sanoi muille pakottaen huulilleen hymyn. "Hyvää yötä."

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   La Tammi 17, 2015 3:41 pm

Syyskuu 2014 - sunnuntai 7.9, kello 16:01 - Sydän palasiksi

Sunnuntaisin vapaapäivää viettävä Paulus oli tullut tallille harvinaisen hyväntuulisena, hakenut Nimbuksen ja sen omapäisen tyttölapsen sisään ja syöttänyt emälle kourallisen omenoita ja porkkanoita. Hän oli päättänyt suunnata ratsastamaan pääkentälle eikä ollut edes vinoillut Zoelle, kun oli ilmoittanut tälle, että oli hyvä hetki kouluttaa Millionairea; itsenäinen pikutamma ei hermostunut eikä emä venkoillut, kun varsa oli samalla kentällä. Corinne Fairchildin sunnuntai-illan estevalmennus pidettiin maneesissa epävakaisen sään takia, joten mies suuntasi pääkentälle toivoen voivansa ratsastaa yhdessä Pradaa treenaavan Lucyn kanssa. Hän nyökkäsi jurosti muutamalle kenttää käyttävälle ratsukolle ja suoristi sitten ylpeänä tamman uutta - hänen hankkimaansa - kinuskinruskeaa satulahuopaa, ennen kuin varmisti satulavyön kiinnityksen, taputti tamman kärpäskimoa, lämmintä kaulaa ja ponnisti selkään. Nimbus käänteli korviaan tuulelle ja katsoi taakseen sieraimet suurina kuin varmistaakseen, että sen lapsi todella oli seurannut mukana.

Lucy taisteli pullistelevan ponin kanssa kentällä koettaen parhaansa mukaan vaikuttaa itsevarmalta ja ammattimaiselta muiden ratsastajien silmiin. Poni oli mestari pullistelemaan, sen hän oli oppinut viimeisten viikkojen aikana. Jälleen kerran hän joutui luovuttamaan, nousi selkään ja lähti kävelemään uraa pitkin. Kierroksen jälkeen hän kiristi vyötä Pradan yhä kävellessä, eikä poni ehtinyt pullistelemaan. Hän taputti punertavaa kaulaa. Ponimummo luimi kiukkuisena. Hän sai ponin jo kulkemaan halutussa askellajissa, mutta ei mitään sen kummempaa. Prada testasi häntä jatkuvasti, mutta ainakaan hän ei joutunut enää hyppimään alas selästä ja taluttamaan ponia sen pysähtyessä, vaan hän sai sen liikkeelle kentällä ilmankin moista. Maastossa hän ei ollut niin onnekas.
"Moi", hän tervehti iloisesti Nimbuksen ja Pauluksen saapuessa kentälle. Suloinen Millionaire seurasi tietenkin emänsä perässä, mikä tosin valitettavasti tarkoitti, että viininpunaiseen takkiin pukeutunut Zoe oli myös mukana. "Mitäs vapaapäivään?" Tyttö virnisti. Vapaapäivät tuntuivat olevan yksi vitsi heidän parissaan. Vaikka olivathan he viettäneet vapaan illan elokuvissa, mutta kokonainen päivä vapaalla? Mikä se sellainen oli?
"Nimbus näyttää hyvältä", hän kehaisi lämpimästi. Suloinen kärpäskimo näytti aina hyvältä Pauluksen hoivissa.

"Niin näyttää", Paulus vastasi lämpimästi ja taputti tamman kaulaa antaessaan sen lähteä kävelemään uralla puolipitkin ohjin. Sillä oli taipumusta säpsyä silloin tällöin, ja tamma vahti aina varsojaan kuin paraskin leijonaemo, joten mies tunsi olonsa varmemmaksi selässä, kun voisi hakea tuntuman suuhun hieman nopeammalla varoitusajalla. Tammalla oli vielä varsin pyöreä vatsa pitkästä tiineydestä ja sitä seuranneesta vauvalomasta, vaikka mies olikin kävelyttänyt hevosta ahkerasti. Selkään hän oli päässyt jälleen syyskuun alussa. Ei varmaan ollut epätavallista, että Nimbus oli suhteellisen kankea. Eipä sillä, että mies olisi parhaanakaan päivänä yrittänyt vaatimalla vaatia siltä jotakin mitä lie taivutuksia ja muuta hölynpölyä. Hän ratsasti voltteja, ympyröitä ja erilaisia ratsastusradan teitä kolmessa askellajissa ja joskus kokeili pohkeenväistöä. Siinä oli roimasti kenelle tahansa! Reippaasti askeltava tamma kulki uran sisäpuolella melkein rinta rinnan Pradan kanssa.
"Miten sinulla sujuu Pradan kanssa?" Paulus tiedusteli tyytyväisenä siitä, ettei voinut kertoa Lucylle mitään Ivoryn perjantaisista ostajaehdokkaista. Hän oli ollut avustamassa valmennuksessa Henrietan markkinoidessa kömpelöä hevostaan.

Lucy muistutti päättäväisesti Pradaa, ettei sopinut hidastaa, vaikka poni saikin vielä kulkea pitkin ohjin. Poni luimi korviaan mutta askelsi edes hetken reippaammin.
"Se on… oma itsensä", hän totesi hetken haparoituaan. Mitä hän voisi kertoa? Kaikki oli aina niin kiinni Pradan tuulesta. Kerran poni oli ollut oikea unelma. Yleensä se pysähtyi syömään kaikkea, ei suostunut liikkumaan tai kieltäytyi muuten työnteosta.
"Ehkä me tänään löydetään yhteinen sävel", Lucy sanoi äänellä, josta kuuli, ettei tyttö uskonut siihen itsekään. "Miltä Nimbus on tuntunut?" Hän uteli kääntääkseen ajatuksensa pois ponista ja siitä, pärjäisikö pienelle punaiselle ratsulleen vai ei.

"Pärjäät hienosti sen kanssa", mies vakuutti kannustavimmalla äänensävyllään. Effie oli pakottanut hänet harjoittelemaan sitä ja typeriä ilmeitä peilin edessä. Mutta hän suostui moiseen pelleilyyn Lucyn tähden.
"Kai se on vähän jäykkä niin pitkän ratsastustauon jäljiltä", hän vastasi epävarmasti ja kohautti alitajuisesti olkiaan käsi niskalle hakeutuen. Paulus ei todellakaan pitänyt itseään asiantuntijana, mutta tamma ei tehnyt yhtä kauniita voltteja ja teitä kuin yleensä ja se tuntui jotenkin jäykältä ohjata kuin kohmeinen ratti. Myöskään sen askellajit eivät olleet aivan yhtä pehmeitä kuin ennen. Hän arveli, että runsas volttien ratsastaminen, siirtymiset, peruutukset ja maastoretket auttaisivat. Hän ei halunnut madella pyytämään apua keneltäkään, varsinkaan Zoelta. Hienoinen, musta hymy hiipi miehen huulille, kun hän näki miten upea, valosta riippuen syvänrubiininpunainen tai liekehtivän tulen värinen varsa tähtäsi naista juuri kipakalla potkulla.

Lucy hymyili Paulukselle kiitokseksi. Ehkä hän pärjäisi. Aina sopi toivoa, sillä muutoin tästäkin liikutuksesta jäisi karvas maku suuhun, mikä taas ei lainkaan helpottaisi seuraavaa kertaa, kun hänen olisi noustava ponin selkään.
"Varmasti", hän vastasi Pauluksen pohdintaan. "Eiköhän se siitä vetristy kun se pääsee liikkumaan kunnolla", hän totesi. Pauluksen ilmeen muuttuessa hän vilkaisi myös miehen katseen suuntaan nähdäkseen juuri parahiksi, miten Zoe komensi potkivaa varsaa terävästi ja väistätti takaosaansa kauemmas. Hän oli niin iloinen, ettei joutunut tekemään tuota. Hänestä ei olisi käsittelemään varsaa, jolle pitäisi asettaa rajat. Zoe ei näyttänyt edes hätkähtävän varsan mielenilmauksia vaan seisoi ryhdikkäästi selkä suorana ja vaati päättäväisesti milloin mitäkin reaktiota pienestä hevosenalusta.

"Eiköhän", Paulus vastasi toivoen parasta ja pidätti kevyesti ohjasta, kun näki Henrietan ratsastavan tallipihalta kentälle violetiin puetulla papurikollaan. Miksei ihmishirviö ollut Corinnen valmennuksessa? Äkkiä. Keksi jotakin, millä harhauttaa Lucya, ettei tyttö ryhtyisi pohtimaan samaa.
"Ööm, joku sanoi, että pohkeenväistö ympyrällä olisi hyvä apu jäykkyyteen. Mitä olet mieltä?"

Lucy keräsi Pradan ohjat käsiinsä. Kai työnteko olisi joskus aloitettavakin. Pauluksen kysymys yllätti hänet, mutta ajoi asiansa; hän keskittyi pohtimaan vastausta niin kovin, ettei edes tajunnut uuden ratsukon saapumista.
"Joo, varmaan", tyttö pohti. Ei hän ainakaan heti keksinyt mitään syytä, miksi se ei olisi hyväksi. Pohkeenväistö oli, ympyrät olivat, joten varmaan niiden kahden yhdistelmästäkin olisi apua. "Jos haluat tietää varmasti, kysy Zoelta", hän totesi alistuneesti nyökäten päällään teutaroivan varsan kanssa kättä vääntävän naisen suuntaan.

Ilmeestä päätellen se oli viimeinen asia, mitä Paulus tekisi. Mies kohautti olkiaan ja keskittyi hänkin ratsastamaan. Hän ratsasti Nimbusta yleensä melko löysällä ohjalla, koska ei nähnyt syytä kiristää sitä. Ohja kiristyi yhtä lailla omia käsiä liikuttamalla. Hän käänsi tammaa useille volteille, vaihtoi välillä suuntaa ja teki pysähdyksiä sekä peruutuksia, joihin kimo suostui mukisematta. Se näytti paikoin unohtavan kytätä varsaansa ja muistutti vanhaa itseään, korvat hörössä ja tummat silmät kirkkaina, innokkaana työntekoon, vaikka Pauluksen kanssa pääsikin luistamaan. Toisin kuin Ivory, jonka Henrietta vaati töihin jo lämmittelyn aikana. Nainen ajoi ruunaa vimmaisalla tarmolla notkistamaan lihaksiaan ja herättelemään jalkojaan, liikkumaan tasapainoisesti ja kauniissa peräänanossa.

Lucy käänsi Pradaa volteille ja koetti kerrankin vaatia ponilta enemmän. Yleensä hän oli tyytyväinen saadessaan punarautiaan kulkemaan halutussa askellajissa ja liikkumaan hänen haluamaansa suuntaan, mutta hän tiesi, ettei se ollut oikeasti Pradan tasoista ratsastamista. Poni osasi vaikka mitä, jos sen vain laittoi töihin. Ponimummo pysähteli mielenosoituksellisesti aina välillä, mutta hän kannusti sitä liikkeelle ja koetti löytää jonkin salaisen napin, josta painamalla ponista kuoriutuisi todellinen kilparatojen tähti. Tai edes yhteistyöhaluinen. Sekin riittäisi juuri nyt.
Prada kaatui volteilla sisään lapa edellä. Kun hän koetti korjata sitä vahvemmalla sisäpohkeella, poni lähti pohkeenväistössä ulos ympyrältä, mutta ei edelleenkään korjannut lapaansa. Lucy oli valmis luovuttamaan. Ravista ei tulisi mitään, jos hän ei saisi ponia ensin liikkumaan kunnolla käynnissä. Hän päätti koettaa pohkeenväistöä suoralla uralla. Ei onnistunut. Poni väisti muutaman askeleen lähinnä sivulle kaatuen. Lucy ei tiennyt, miten korjata sitä muuta kuin ratsastamalla paremmin kuulolle ja notkeammaksi. Hän ei edes tajunnut ratsastaneensa Ivoryn ohi lukuisia kertoja ennen kuin papurikonkimo kompuroi jalkoihinsa. Lucy jäi tuijottamaan. Missä välissä Ivory oli saapunut? Prada löi liinat kiinni. Sehän ei töitä tekisi, jos ratsastaja nukahtaisi selkään.

Ivory pärskähteli terävästi lisätessään ravia ja siirtyessään sitten asetettuna ympyrälle, jolla Henrietta kokosi hevosta olemus kiirettä kirkuen. Ruuna kieltämättä muuttui edustavammaksi naisen käsittelyssä, mutta sen suurissa sieraimissa ja kääntyvissä korvissa heijastui hämmennys ja jopa kipu. Hevonen oli saatava kulkemaan kauniisti. Se sai lepotauon, kun Henrietta laskeutui selästä estevarastolla ja kantoi uran sisäpuolelle tarpeet kahteen harjoitusesteeseen ruuna perässään kävellen. Nainen mittaili keskittyneesti estettä, laittoi apupuomin esteen eteen ja sen kulmaan, jossa aurinko ei heittäisi liian jyrkkää varjoa tai häiritsisi hevosta tai ratsastajaa. Kun esteet olivat paikoillaan, hän ponnahti takaisin ruunan selkään, hoputti sen koottuun, reippaaseen raviin, nosti kierroksen jälkeen laukan ja ylitti esteet puhtaasti. Nainen taputti harmaata kaulaa poissaolevasti ja huokasi, kun auto ja sen perään kiinnitetty hevosenkuljetusauto matelivat pääparkkipaikalle. Hän ehti ajoissa. Ivory liikkui kuin kolmenkymmenen tonnin kilpahevonen.

Lucy ei hetkeen edes tajunnut, että Prada oli pysähtynyt jäädessään tuijottamaan Ivorya. Vasta, kun Zoe talutti Millionairen hänen ohitseen ja ilmoitti kylmästi, ettei poni näyttänyt olevan liikkeessä, Lucy havahtui. Hän joutui hetken vääntämään kättä Pradan kanssa, mutta kiukkuisesti häntäänsä viuhtoen ponimummo lähti eteenpäin. Hän koetti unohtaa Ivoryn läsnäolon kokonaan, mutta huomasi vilkuilevansa silmäkulmastaan, mitä ruuna teki.
Hän kannusti Pradan raviin ja hetken joutui naputtelemaan pohkeilla ja raipalla saadakseen poniin edes jotakin liikettä. Hän jatkoi ympyröiden parissa, mutta ei onnistunut edelleenkään korjaamaan Pradan tapaa kaatua sisään. Hän tiesi, että ponimummo teki sitä vain, koska hän ei osannut vaatia enempää. Hän pakotti Ivoryn pois ajatuksistaan, kun hevonen lähestyi esteitä ja keskittyi väistättämään Pradaa uralla. Poni väisti laiskasti ja Lucy epäili, ettei ottanut kunnollisia ristiaskelia, mutta hänestä ei ollut vaatimaan enempää. Pradakin tiesi, ettei hän enää keskittynyt ratsastamiseen täysillä, joten ponikaan ei keskittynyt antamaan kaikkeaan. Ivory näytti upealta ratsastajansa alla. Saisipa hänkin Pradan näyttämään edes puoliksi noin hyvältä.

Henrietan olemus muuttui täysin. Nainen sukaisi vaaleita hiuksiaan ja säteili mitä kutsuvinta, ystävällisintä hymyä perheelle, joka oli noussut autosta ja kävellyt kentän laidalle. Kaikki nelihenkisessä perheessä kertoi varakkuudesta, mutta hienovaraisella, pröystäilemättömällä tavalla. Siististi pukeutunut isä oli kiertänyt käsivartensa noin 15-vuotiaan tyttären hartioille ja hoikka, huoliteltu äiti kantoi herätettyä, unista taaperoa sylissään. Tytär oli pukeutunut ratsastushousuihin, saappaisiin ja laadukkaaseen huppariin; sydämenmuotoiset kasvot ja suuret, pähkinänruskeat silmät säteilivät innostusta, ja kun Henrietta talutti hevosta perhettä kohti, tyttö riistäytyi isänsä otteesta ja sukelsi aidan lomasta. Hän käveli hevosen luo, kaivoi sille minigrippussiin pakattuja omenalohkoja hupparinsa taskusta ja silitteli ruunan vaaleaa päätä rakastavasti. Henrietta taputti tytön olkapäätä ja siirtyi keskustelemaan vanhempien kanssa.
"Se on täydellinen", tyttö vakuutti painokkaasti, melkein ärhäkästi vanhemmilleen ja halasi hevosen kaulaa, kun se hamusi hellästi ponihännälle vedettyä, tummanruskeaa tukkaa.
"Camilla-rakas, siitä ei ole mitään haittaa, että kokeilet sitä vielä uudelleen", isä suostutteli, ja Henrietta nyökkäili rakastettavasti.

Lucy vilkuili olkansa yli jatkuvasti kentän laidalle, voimatta mitään pienelle, kalvavalle kauhulle sisällään. Eikö tämä perhe ollut juuri saapunut trailerin kera? Ei varmasti. Hän oli vain kuvitellut. Joku muu oli saapunut traileri auton perässä samaan aikaan näiden kanssa. Ei Henrietta ollut myymässä Ivorya. Hän vain ylireagoi. Tyttö käänsi Pradan ja ratsasti lähemmäs Paulusta keventäen nopeasti ponin lyhyiden askelten tahtiin.
"Sano, etteivät nuo juuri tulleet trailerin kanssa", Lucy pyysi ääni värähtäen, vaikka uskoikin, ettei Paulus ollut kiinnittänyt moiseen mitään huomiota. Edes hän ei ollut tajunnut keskittyä traileriin. Valmennuspäivinä trailereita tuli ja meni jatkuvasti, joten ne oppi jättämään huomiotta. Hän vilkuili jatkuvasti Ivoryn suuntaan vaikka tiesi, miten petti kaikkien odotukset antamalla Pradan jälleen kerran luistaa työnteosta.

"Öh, eivät varmaankaan", Paulus vastasi ja pidätti Nimbuksen rauhallisempaan käyntiin kävelemään Pradan vierellä, "ja vaikka olisivatkin, ei tuo harakka hevostaan oikeasti myy." Hän katsahti perheen suuntaan. Henrietan suu kävi, kun Camillaksi kutsuttu tyttö nousi vaivattomasti satulaan. Ivory seisoi kiltisti paikallaan ja lähti aktiiviseen, nelitahtiseen käyntiin kevyestä kehoituksesta. Tytöllä oli luonteva, hyvä istunta ja pehmeä käsi, joka myötäsi hevosen askelissa. Yhteistyö hevosen kanssa toimi hyvin: Ivory siirtyi ravamaan ympyröitä, joilla se kompastui vain kerran, ja se esitteli melkein tyylipuhdasta pohkeenväistöä. Ratsastajan säteily voimistui jokaisen minuutin myötä. Tyttö taputteli hevosen kaulaa, silitteli valkeaa harjaa ja nosti laukan käynnistä. Hän asetti huolellisesti, istui syvälle satulaan ja valmisteli laukan puolipidätteellä; ruuna nosti auliisti pyydetyn askellajin, joka Henrietan raivokkaan lämmittelyn seurauksena pyöri kauniisti. Camilla kehui hevosta ihastuneena aina ohittaessaan perheensä ja sen omistajan.
"Ihana… Se on… Fantastinen… Isä, meidän… Ei ole… Parempaa… Täydellinen… Unelmieni hevonen!" Henrietta taputti vakuuttavasti isän olkaa ja harppoi esteen vierelle viittoillen tyttöä ottamaan hypyn. Ivory höristi korviaan, Camilla istui satulaan, teki puolipidätteen ja antoi pohkeita. Hevonen hyppäsi puhtaasti yli, laskeutui tasapainoisesti ja sai tytön hymyn leviämään korvasta korvaan. Henrietta nosti estettä kahdesti.

Lucy nyökkäsi. Hän halusi kovasti uskoa Pauluksen sanoihin. Henrietta ei myisi hevostaan, ei sitten millään. Ivory oli aivan liian hieno hevonen myytäväksi, vaikka hän olikin päässyt todistamaan ratsastajan tyytymättömyyttä hevosen tasoon. Hän jäi tuijottamaan ratsastajan yhteistyötä Ivoryn kanssa. Vaikka hän miten koetti etsimällä etsiä virheitä, hän ei niitä löytänyt. Kaikki näytti toimivan. Kiitos kuului toki myös Henrietalle, joka oli lämmitellyt hevosen erittäin upeaan kuntoon. Hän toivoi, ettei esteillä menisi niin hyvin. Ivory vaati paljon tukea ja apua ja … ja Camilla tiesi, mitä teki. Ivory näytti upealta. Hän huokaisi antaessaan Pradan venyttää kaulaansa. Hänen näkemistään ostajaehdokkaista tämä tyttö oli valovuoden muita edellä. Mutta ei Henrietta hevosta myisi. Ei sitten millään. Ivory kuului Rosings Parkiin. Ruuna ei voisi muuttaa.

Ivory käveli pysähdykseen aidan vierellä seisovan perheen ja Henrietan luo. Camilla halasi lujasti hevosen kaulaa, ja Henrietta piteli kevyesti kiinni ohjista. Tytön maanittelusta kantautui pätkiä kentälle, samoin isän toppuuttellusta ja käytännöllisyydestä, joka sai Henrietan sydämellisyyden hieman rapistumaan.
"Sinuna en murehti--" Paulus oli sanomassa, kun Camilla vingahti, valui alas selästä ja heittäytyi isänsä kaulaan.

Lucy kuunteli tarkkaavaisesti kaikki pätkät, mitä vain kuuli. Hän oli kerrankin isän puolella. Ei, älkää ostako sitä, ette te oikeasti halua Ivorya. Lucy kääntyi tarjoamaan vaisua hymyä Paulukselle, kun mies yritti jälleen kannustaa häntä, mutta hymy katosi yhtä nopeasti kuin oli syntynytkin, kun tuntematon tyttö jalkautui. Hän tuijotti suurin silmin Ivoryn suuntaan. Hän oli varmasti ymmärtänyt väärin. Ei Henrietta ollut oikeasti myymässä rakasta hevostaan. Ei Ivory voisi lähteä, Ivory kuului tänne, hänen hoitoonsa, hänen liikutukseensa, hänen hellittäväkseen. Kuka nyt hörisisi hänelle, kun hän löytäisi juuri oikean kohdan rapsutukselle? Kuka nyt kantaisi häntä kärsivällisesti siitä huolimatta, ettei hän aina tiennyt, mitä tehdä? Lucy nielaisi.
"Vien Pradan talliin", hän mutisi hiljaa ja liukui alas ponin selästä. Hartiat painuksissa hän lähti ponin kanssa tallia kohden. Hän ei haluaisi nähdä enää yhtään enempää, eikä ollut ponillekaan oikein, että hän ratsastaisi sitä ajatukset aivan muualla. Prada ansaitsi parempaa, eikä hänestä ollut tarjoamaan sitä.

Hetkeä myöhemmin myös Henrietta tuli talliin perheen isä vierellään. Camilla oli jätetty kentälle verryttelemään hevosta, kun kaksikko tuli allekirjoittamaan sopimuksia, jotka Henrietta veti laukussaan olleesta kansiosta. Nainen huomasi hoitajansa.
"Lucy, pakkaa Ivoryn varustearkkuun sen lila toppaloimi, musta sadeloimi, lila riimu, naru sekä harjapakki ja tuo sen lila talliloimi ja kuljetussuojat ulos."

Lucy nyökkäsi Henrietalle ymmärtäneensä käskyt samalla kun tasapainotteli Pradan varusteita käsissään. Hän suuntasi varustehuoneeseen, laittoi ponin varusteet siististi paikoilleen ja kääntyi sitten katsomaan Ivoryn varusteita. Hän nielaisi palaa kurkustaan ja tarttui toimeen. Tyttö nosteli viikattuja loimia varustearkkuun kädet vapisten. Hän tarkisti harjapakin sisällön vielä kertaalleen. Siellä oli kaikki, ja hyvässä järjestyksessä. Hän laittoi pakin muiden joukkoon. Riimu ja naru päätyivät loimien päälle. Hän huokaisi hiljaa ja koetti nieleskellä palaa kurkustaan. Hänen olisi ryhdistäydyttävä ennen kuin hän veisi talliloimen ja kuljetussuojat ulos, tai Henrietta saisi jälleen kerran syyn antaa teräväsanaista palautetta hänen työskentelystään ylemmille tahoille. Effie varmaan ymmärtäisi, mutta joutuisi silti läksyttämään häntä asiakaspalvelijan roolin murtumisesta. Hän halusi säästää ystävänsä siltä kiperältä tilanteelta.
Hän puri huultaan, kunnes teräksinen maku levisi suuhun, tarttui loimeen ja suojiin ja lähti ulos tallista selkä suorana ja kasvoilla pakotettu, väkinäinen pieni hymy. Hän ei osannut iloita siitä, että joku toinen sai nyt unelmiensa hevosen. Ei, kun se tarkoitti, että hän menetti omansa.
"Varusteet on pakattu", hän ilmoitti Henrietalle tyhjällä äänellä ja kohotti kysyvästi kantamuksiaan. Halusiko Henrietta, että hän vielä viimeisen kerran varustaisi hevosen matkaa varten, vai tekisikö omistaja sen mieluummin itse? Vai kenties uusi omistaja? Hän ei tiennyt, joten seisoi paikoillaan väkinäinen hymy huulillaan ja katse tyhjänä. Robotti. Ole robotti. Robotit tekivät työnsä häiriintymättä. Ole siis robotti. Hän koetti parhaansa mukaan pitää tunteensa piilossa, mutta se ei estänyt häntä tuntemasta niitä. Mitä hän olisikaan antanut Zoen kyvystä olla reagoimatta lähes mihinkään ärsykkeeseen.

Tallipihalla Camilla tanssahteli rinkiä vuoroin äitinsä ja vuoroin isänsä ympärillä ja kävi vuoroin painamassa suukon Ivoryn samettiselle turvalle. Ruuna oli oma, tyyni itsensä, vaikka seurasi tallipihan tapahtumia korvat hörössä ja ystävällinen katse kilteissä silmissään. Se hörisi hellästi päätään nostaen, kun näki Lucyn tulevan. Henrietta riisui hevoselta satulan, lykkäsi sen Lucyn käsivarsille ja heilautti lilan loimen ruunan selkään; hän vaihtoi suitset mustaan nahkariimuun ja lilat suojat mustiin kuljetussuojiin. Hän taputti ronskisti hevosen kaulaa, kai taistellen sisäistä tunnekuohua vastaan, ja väänsi kasvoilleen leveän hymyn.
"No niin, lastataankos hevonen vaunuun?" hän ehdotti lyöden kätensä yhteen ja ojensi hieman konemaisesti riimunnarun Camillalle, joka rutisti myös Henriettaa ja lähti sitten paikoillaan hypähdellen taluttamaan hevosta kohti uutta hevoskuljetusvaunua, joka odotti parkkipaikalla.
"Pakkaa ne varustearkkuun", Henrietta sanoi olkansa yli Lucylle.

Ivoryn hörinä sai Lucyn silmät kostumaan. Hän halusi ajatella, että hevonen muistaisi hänet vaikka muuttaisikin muualle. Taistelu kyyneleitä vastaan tuntui lähes mahdottomalta, kun riimu vaihtoi kättä ja hevonen siirtyi konkreettisesti toisen ihmisen omaksi. Tyttö olikin kiitollinen Henrietan antamasta syystä poistua paikalta. Hän suuntasi varusteiden kanssa sisälle talliin ripein, raskain askelin, koettaen unohtaa papurikonkimon ruunan tummien silmien lempeän katseen ja pehmeän hörinän, jota hän ei enää koskaan kuulisi tullessaan tekemään aamutallia. Hän asetteli varusteet arkkuun siististi. Se oli vähintä, mitä hän saattoi Ivoryn eteen tehdä. Ainakin uusi omistaja oli osannut ratsastaa hevosta. Ivory saisi hyvän kodin. Se olikin ainoa ajatus, mikä esti häntä hajoamasta tuhanneksi palaseksi juuri siinä ruunan järjestelmällisesti pakatun varustearkun luona. Hän sulki arkun, veti hetken syvään henkeä ja tarttui sitten raskaaseen arkkuun, lähtien vetämään sitä ulos ja kohti parkkipaikkaa. Hän ei tiennyt, kumpi painoi enemmän: arkku täynnä varusteita vai hänen askeleensa, joka oli raskas. Jalan siirtäminen tuntui mahdottomalta, mutta jotenkin hän onnistui taistelemaan tiensä tasaiselta tallikäytävältä mukulakivetyn pihan halki hiekkatielle, joka johti kohti parkkipaikkaa. Hän laski arkun trailerin viereen ja kääntyi lähteäkseen. Hän oli tehnyt työnsä. Ei häneltä voinut enempää odottaa.

Perheen isä tuli hakemaan arkkua. Camilla talutti matkustamaan tottuneen ruunan ongelmitta ylös ramppia, syötti sille omenan sitoessaan sen kiinni ja suukotteli äitinsä ja pikkuveljensä kasvoja odottaessaan, että Henrietta lähti hakemaan hevoselle heinäverkon ja täytettä ämpäriin.
"Kiitos", mies kiitti Lucya ja otti arkun rahdatakseen sen ylös autoon, "haluatko hyvästellä sen?"

Lucy vilkaisi poistuneen Henrietan perään. Toinen ei varmasti arvostaisi, jos hän kävisi hyvästelemässä Ivoryn, mutta hän ei ikinä antaisi itselleen anteeksi, jos kieltäytyisi mahdollisuudesta.
"Kiitos", hän sanoi hiljaa miehelle ja kiipesi ruunan perään traileriin. Hän halasi hevosen kaulaa ja silitti ruunan poskia kyyneleet silmissä kimmeltäen. "Olet paras. Rakastan sinua", hän kuiskasi hevoselle ja painoi suukon sen samettiselle turvalle. "Pidä hyvä huoli uudesta omistajastasi", hän sanoi, taputti hevosen kaulaa ja astui ulos trailerista pyyhkäisten paljastavia kyyneleitä pois kasvoiltaan.
"Pitäkää siitä hyvää huolta ja se antaa kaikkensa teille", hän lupasi ääni värähtäen.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   La Tammi 17, 2015 3:41 pm

Ivory hirnahti kuuluvasti Lucyn perään kuin kuudes vaisto olisi kertonut sille, että se oli joutumassa eroon hoitajastaan.
"Varmasti!" Camilla vakuutti ja kiepahteli vanhempiensa väliä kuin ei uskoisi todelliseksi, että sai vihdoin unelmiensa hevosen. Isä yritti tyynnytellä tytärtään ja sai pullistaa vähällä käytöllä olleita hauiksia saadaseen varustearkun trailerin kyytiin. Henrietta palasi pian heinäverkon ja ämpärin kanssa ja nousi traileriin kiinnittämään ne. Nainen liikkui aavistuksen jäykästi, taputti hevosen lautasta ja laskeutui sitten ulos. Ramppi nostettiin ylös. Käsiä ravistettiin uudelleen ja onnea toivotettiin. Perhe nousi autoon, ja hetken kuluttua traileri katosi mutkan taakse. Henrietta ei katsonut enää tallin suuntaan, käveli vain konemaisin askelin parkkipaikalla odottavaan autoon.

Lucy veti terävästi henkeä kuullessaan Ivoryn hirnuvan hänen peräänsä. Tai ehkä ruuna hirnui jotakin muuta, mutta hän halusi uskoa, että ruuna hirnui hänelle. Hän nyökkäsi jäykästi innokkaalle tytölle ja lähti raskain, hitain askelin pois paikalta. Hän kulki hartiat lysyssä ja katse maahan painettuna aina tallin kivetylle pihalle asti, ennen kuin pysähtyi jääden nojaamaan tallin seinään ja katsomaan trailerin suuntaan. Hän näki, kuinka auto lähti liikkeelle ja niin Ivory oli poissa. Tyttö vain tuijotti mutkan taakse kadonneen trailerin perään kuin voisi tahdonvoimalla pakottaa trailerin kääntymään ja palaamaan takaisin.
Mutta se ei palannut. Ei vaikka hän miten toivoi ja rukoili, että niin kävisi. Mutta ei. Hän ei enää näkisi traileria tai kultaista ruunaa kuin korkeintaan netin videoissa, jos uusi omistaja innostuisi kisaamaan sillä. Hän nielaisi raskaasti, kääntyi ympäri ja asteli katse maassa tallin puolelle. Hänellä oli vielä töitä tehtävänä. Rain odotti liikutustaan ja iltatalli olisi tehtävä. Hänen oli tarkoitus treenata kirjavaa ruunaa kentällä, mutta ehkä Bethany ymmärtäisi, vaikka hän jättäisi koulutreenin väliin ja lähtisi maastoon lyhyelle lenkille ennen iltatallia. Silloin edes Rain voisi nauttia liikutuksesta, vaikka hänestä ei olisikaan siihen.

Kentällä Paulus oli jähmettynyt tuijottamaan tapahtumia. Mikä paskiainen Henrietta oli. Hän olisi halunnut tukea Lucya, lohduttaa tyttöä jotenkin, mutta mitä hän voisi sanoa? Paska mäihä? Tulee uusia hevosia? Hän löisi turpaan, jos joku sanoisi niin Nimbuksesta. Hän myös tiesi, että halusi olla yksin, kun oli ahdistunut. Ehkä Lucykin halusi olla hetken rauhassa, jolloin voisi olla niin murtunut kuin vain halusi. Mies taputti neuvottomana kenttää kärsimättömänä kuopaisevan Nimbuksen kaulaa ja vilkaisi Zoea nähdäkseen oliko HH yhtä sydämetön kuin miltä näytti.

Zoe oli ollut niin keskittynyt punertavaan varsaan, jonka kanssa oli harjoitellut taluttamista ja ihmisen väistämistä. Alun erimielisyyksien jälkeen Millionaire oli esiintynyt edukseen ja ansainnut kehuja monen monta kertaa. Niinpä hän ei ollut uhrannut ajatustakaan Lucyn katoamiselle tai sille, miten Ivoryn selässä keikkui joku tuntematon. Vasta, kun hän näki Lucyn kiskovan varustearkkua parkkipaikkaa kohti, hän havahtui seuraamaan tapahtumia. Tämä oli jotakin, mitä hän oli todistanut useammin kuin edes jaksoi muistaa. Niin paljon kuin hän halveksuikin Lucyn tapaa kiintyä kilttiin mutta kömpelöön hoidettavaansa, hän tunsi hetken sääliä tyttöä kohtaan. Kukaan ei ansainnut tuollaista.
Hetken hän ajatteli, miltä tuntuisi, jos Paddy muuttaisi muualle, mutta tiesi, ettei se ollut lainkaan verrattavissa tähän. Hän piti Paddysta, surisi sen muuttoa viikon tai ehkä jopa kaksi, mutta hän jatkaisi eteenpäin. Lucy ei vaikuttanut ihmiseltä, joka toimisi niin. Tyttö surisi kuukausia, eikä koskaan unohtaisi hoitohevostaan. Tyttö ei ollut tottunut siihen, että hevosia tuli ja meni. Hän oli. Hän oli oppinut kovettamaan itsensä. Hevosta sai rakastaa, mutta samalla tuli tietää, että heti kun se lähtisi, pitäisi osata päästää irti.
"Katso Lucyn perään", Zoe sanoi taluttaen varsan Nimbuksen rinnalle. Hän laski sen irti, sillä Millionaire oli tehnyt hienosti töitä. Varsa ei lähtisi emänsä rinnalta. "Seuraavat kaksi viikkoa ovat pahimmat", hän totesi raskaalla äänellä, taputti aavistuksen poissaolevasti Nimbuksen kaulaa ja lähti tallia kohden. Vaikka hän ei erityisemmin pitänyt työkaveristaan, ei hän silti toivonut kenellekään tuollaista. Hän oli opiskeluaikoinaan tehnyt saman virheen, joten tiesi, miltä siitä maksaminen tuntui.
Lucy oli palannut Rainin kanssa sisään ja riisui irlannincobia ennätysvauhdilla loimesta. Hän halusi pois täältä, niin nopeasti kuin mahdollista. Pelkkä vilkaisu Ivoryn tyhjän karsinan suuntaan sai sydämen särkymään yhä pienemmiksi palasiksi. Entä, kun karsinaan muuttaisi uusi hevonen? Tai hänelle annettaisiin uusi vastuuhevonen? Tai mitä sitten, kun muut huomenna lähtisivät maastoon ja hän jäisi katsomaan muiden perään tyhjin silmin, koska hänellä ei enää ollut ratsua, jolla osallistua?

Paulus ei tiennyt, miten reagoida siihen, että Zoe puhui hänelle (ja koski Nimbukseen ilman lupaa). Tamma ei tosin näyttänyt tiedostavan Zoen kamaluutta, vaan hamusi naista kuin ystävää. Jostain kumman syystä hevoset eivät halunneet potkia ja talloa naista, vaikka eläinten piti olla erinomaisia ihmistuntijoita. Ehkä nainen oli niin paha psykopaatti, että huijasi niitäkin. Mies vilkaisi tamman vaaleita korvia ja valui selästä alas. Hän voisi viedä sen kävelemään maastoon illemmalla. Ehkä hän voisi tarjota Lucylle mahdollisuutta ratsastaa sillä. Tai pyytää kouluratsastamaan sitä puolestaan, jos se kuulostaisi muuten hyväntekeväisyydeltä. Paulus talutti tamman talliin orikäytävää pitkin etsiessään Lucya. Hän pysäytti sen Rainin karsinan ovelle.
"Lucy", mies kutsui.

"Menen maastoon", Lucy sai sanottua tukahtuneella äänellä karsinasta. Rain töni lempeästi suurella, massiivisella päällään tyttöä kuin kysyen, mikä oli pielessä. Se hörisi lämpimästi ja hamusi pehmeillä huulillaan vapisevia käsiä. "Tulen kyllä te-tekemään iltatallin", hän jatkoi ääni murtuen kesken lauseen. Tyttö astui ulos karsinasta loimi viikattuna käsillään. Hän heitti sen oven tangolle ja sulki oven katse maassa, pyyhkien kyyneliä hihaansa. Rain tunki turpaansa kaltereita vasten ja hörisi yrittäen ilmeisesti piristää tyttöä, joka ei edes huomannut kunnolla hevosta.

Paulus yritti tarttua tyttöä olkapäästä.
"Jos kaipaat seuraa, minä voin tulla mukaan. Voin myös tehdä iltatallin puolestasi."

"Ei, minä teen sen kyllä", hän vakuutti ja ravisti miehen käden olkapäältään. Hän hoitaisi työnsä. Se tuntui olevan ainoa asia, mikä esti häntä vajoamasta istumaan tallikäytävälle ilman aikomustakaan nousta ylös samalla kun itkisi silmänsä kuiviksi. "Enkä ole hyvää seuraa, joten älä suotta vaivaudu."

"En minäkään", mies sanoi neuvottomana. Kuuluiko hänen vain tunkea mukaan vai antaa tytön olla rauhassa?
"Haluatko mennä yksin?"

"Minä pärjään kyllä", tyttö vakuutti urheasti, vaikka ääni vavahtikin ja kyyneleet uhkasivat jälleen valua poskille. "Pidä huolta Nimbuksesta ja Millionairesta", hän sanoi voimatta edes katsoa hevosten suuntaan. Se, mikä hänestä tuntui maailman lopulta, oli muille vain yksi päivä muiden joukossa.

Paulus vilkaisi olkansa yli muistaen varsan, joka repi loimea viereisen karsinan ovesta. Hups. Hän ei voisi ottaa varsaa mukaan maastoon, sillä tyhmänrohkea, villi ja itsenäinen varsa saattaisi keksiä ties mitä, ja Paulus olisi vastuussa, jos sille sattuisi jotain.
"Voisin tulla mukaasi koirien kanssa?" hän tarjosi vielä ja toivoi, että tulkitsi oikein. Ehkä Lucy ei halunnutkaan sulkeutua surussaan yksinäisyyten niin kuin hän. Ehkä hänen piti myös varmistaa, ettei Lucy tekisi jotakin typerää ja heittäytyisi traktorin alle.
"Tulen mukaasi. Vien Nimbuksen ja Mi - IRTI! - karsinaan", hän määräsi ja tarttui terminaattoria harjantyngästä nykäisten sen mukaansa. Mihinköhän Zoe katosi?

"Ei sinun tarvitse", Lucy vastasi mutta ei väittänyt vastaankaan, kun mies ilmoitti tulevansa mukaan. Hän suuntasi varustehuoneelle, josta Zoe juuri astui ulos. Hän asteli Lucyn ohi sanomatta mitään, sillä ei uskonut, että tyttö olisi halunnut kuulla yhtäkään sanaa häneltä, mutta ei myöskään suunnannut tavallista, kylmää katsetta hiljaisen tytön suuntaan. Zoe asteli Paulusta vastaan ja kiepautti riimunnarun löysästi varsan kaulalle, ettei mokoma keksisi muuta tuhottavaa. Millionaire pärskähti kyllästyneenä. Miksei saanut leikkiä?

Paulus kävi raivoisaa tahtojen taistelua, vaihteli painoa jalalta toiselle kuin pikkulapsi, jota käskettiin pyytämään anteeksi vasten tahtoaan. Sitten hän ojensi kömpelösti Nimbuksen ohjia naista kohti.
"Krhngh. Voisitko, tuota, huolehtia siitä? Ysk. Menen Lucyn mukaan. Tuota. Voit ratsastaa sitä jos haluat. Ysk." Mies tuijotti naista varoittavasti. Kommentti puskaratsuista ja siitä, kuinka ne olivat Hänen Korkeutensa alapuolella, ja hän rikkoisi periaatteensa olla lyömättä naisia.

Zoe vilkaisi yllättyneenä Paulusta. Hän saisi ratsastaa Nimbusta halutessaan? Oliko helvetti jäätynyt umpeen, vai oliko mies vain menettänyt järkensä? Hän otti kuitenkin ohjat vastaan samalla kömpelyydellä kuin millä niitä hänelle tarjottiin.
"Ehkä käymme pyörähtämässä kentällä", Zoe vastasi silittäen tamman otsaa. Hän muisti tamman siltä ajalta, kun oli ollut tekemässä harjoitteluaan Rosings Parkissa. Nimbus oli upea hevonen. Yksi niistä harvoista puskaratsuista, joita hän arvosti. "Pidän niistä huolta", hän vielä totesi taputtaen hellästi tamman kaulaa. Millionaire yritti kovin huomaamattomasti järsiä reikää hänen takkinsa helmaan, mistä hyvästä varsa sai terävän komennuksen.
Lucy palasi Rainin varusteiden kera. Hevonen oli ollut puhdas, kun hän oli riisunut loimen, joten hän ei tuhlaisi aikaa harjaamiseen. Hän kantoi satulaa käsivarrellaan ja oli heittänyt suitset olalleen palatessaan ruunan karsinalle. Rain hörisi ja sen silmissä tuntui olevan kysyvä, ihmettelevä katse. Ei ruuna saattanutkaan ymmärtää, miksi sille niin rakas hoitaja yllättäen tuntui niin rikkinäiseltä.

Pauluksen oli vaikea laskea irti ohjista ja jättää niitä Zoen käteen. Hän peruutti useamman askeleen, kääntyi ympäri ja lähti sitten kävelemään tallin ulko-ovea kohti taakseen vilkuillen. Hän katsoi niin tehokkaasti taakseen, että kompastui kynnyksellä ja lennähti polvilleen hiekkatielle, mistä suoristautui vikkelästi korvat punaisina ja housujaan pyyhkien. Jos Fairchildit luottivat Zoeen, ehkä hänenkin pitäisi. Tuskin nainen voisi pilata tammaa tunnissa tai parissa. Ehkä nainen jopa saisi autettua äitiyslomalta palaavaa irlantilaista. Mies vihelsi ponnekkaasti kiertäessään tallirakennusta ja tähyten kartanon suuntaan odottaen, mistä löytyisi lenkitettäviä koiria. Oli sääli, ettei Jinni ollut paikalla Kamirin ollessa Lontoossa, mutta Higgins, Nemo ja Foxy löytyivät. Angus saisi jäädä Effien seuraksi toimistoon, sillä koira oli vanha, ja Paulusta pelotti, että sille tapahtuisi taas jotain.

Zoe talutti Nimbuksen kentälle Millionairen seuratessa perässä. Hän nousi selkään, sääti jalustimet ja antoi tamman kävellä pitkin ohjin varsan touhutessa rinnalla. Muutaman kerran Nimbus komensi riehuvaa kakaraansa terävämmin, mikä palautti Millionairen kuriin ja nuhteeseen, ainakin hetkeksi.
Lucy nosti satulan Rainin selkään, kiristi vyön ja siirtyi suitsien kanssa hevosen pään viereen. Rain puhisi ja töni turvallaan tyttöä, joka komensi sitä varsin ponnettomasti ja sujautti suitset raskasrakenteisen ruunan päähän. Hän kiristi hihnat, tarkisti soljet ja lähti taluttamaan ruunaa orikäytävän päätyovea kohden. Hän nousi selkään hiekkatiellä ja etsi katseellaan Paulusta. Hän näki ensimmäisenä Foxyn, joka ryntäsi näkyviin nurkan takaa. Lucy odotti, että loputkin ehtivät paikalle, ennen kuin kannusti Rainin käyntiin.

Paulus hölkkäsi kirjavan ruunan perään estäen itseään katsomasta kentälle, ettei muuttaisi mieltään ja kiemurtelisi mustasukkaisuuden kourissa, kun hänen oli tarkoitus yrittää lohduttaa Lucya. Mutta miten särkynyttä sydäntä lohdutettiin? Hän ei tunnetusti ollut erityisen hienovarainen, verbaalisesti lahjakas tai lempeä. Hän voisi tarjoutua mukiloimaan Henriettaa, vaikka se sotikin hänen periaatteitaan vastaan, mutta se tuskin piristäisi Lucya kovin paljoa. Higgins hölkkäsi miehen rinnalla, ja Nemo ja Foxy painuvat ja hammasleikkivät edempänä tiellä.
"Voinko tehdä jotain puolestasi?"

Lucy vilkaisi Paulusta ja pudisti pienesti päätään. Ei ollut mitään, mitä kukaan voisi tehdä. Ivorya ei toisi takaisin muu kuin ihme, ja hän ei ollut uskonut ihmeisiin enää vuosiin.
"Pitää huolta, että Ivoryn karsina on edes hetken tyhjänä", hän sanoi pakottaen nimen huuliltaan. Pelkkä ajatus tuntemattomasta hevosesta katsomassa Ivoryn karsinasta aamulla tuntui kiertävän sisuskaluja yhä pahempaan solmuun. Mutta tallin elämä ei olisi ikuisesti jäissä, jossakin vaiheessa saapuisi uusi hevonen, joka lunastaisi tallipaikan ja saisi Ivoryn karsinan, eikä kukaan voisi tehdä sille mitään. Ivoryn karsina oli vielä mukavasti aivan pääkäytävän lähellä, joten matka varustehuoneelle oli lyhyt. Varmasti moni haluaisi vaihtaa hevosensa siihen karsinaan käytävän toisesta päästä.

"Karsina on Henrietalla seuraavan kuukauden", Paulus vastasi helpottuneena siitä, että saattoi tehdä edes jotakin, "joten siihen ei tule heti toista hevosta. Mies yritti taputtaa kömpelösti tytön polvea.

Lucy nyökkäsi. Siihen asti hän puhuisi karsinasta Ivoryn karsinana eikä uhraisi ajatustakaan karsinaan joskus muuttavalle uudelle hevoselle. Yksikään hevonen ei voisi olla yhtä hyvä ja hieno kuin Ivory.
"Minä oikeasti uskoin, ettei Henrietta pystyisi myymään Ivorya", tyttö sanoi nielaisten palaa kurkustaan. Miten väärässä hän olikaan ollut.

"Niin minäkin", Paulus sanoi apeasti, "olen tosi pahoillani, Lucy. Henrietta on kelvoton ihmisperse eikä edes ansainnut hevosta."

"Ainakin Ivorylla on nyt parempi omistaja", hän huokaisi hiljaa. Henrietta oli taitava ratsastaja, mutta aivan liian kylmä ja kilpailuhenkinen nöyrälle ruunalleen. Hän ei edes suostunut harkitsemaan, että Henrietan kylmyys oli vain tapa työntää hevosta kauemmas, jotta sen myynti olisi helpompaa. Ei. Henrietta vain oli aivan kamala.

"Sinä olisit paras", Paulus sanoi ja napsautti suunsa kiinni miettien, oliko se typerä asia sanoa. Hän halusi vain lohduttaa tyttöä.
"Mutta ainakin sinulla on Rain?" hän tarjosi ja taputti ruunan kirjavaa takamusta.

Lucy jätti kommentin kokonaan huomiotta. Hän ei osannut tarpeeksi voidakseen omistaa hevosen.
"Niin", hän myönsi ja taputti Rainin kaulaa kömpelösti. Ainakin hänellä oli Rain. Se oli jo paljon enemmän kuin mitä monilla muilla oli. "Saa nähdä, kauanko saan liikuttaa sitä, ainakaan näin usein. Bethany on todella innostunut ratsastustunneista", hän huokaisi. Hän oli iloinen serkkunsa puolesta, joka oli innoissaan kertonut, mitä kaikkea oli oppinut viimeisen viikon aikana. Kuulemma Rain herätti ihastusta ratsastuskoululla tupsujaloillaan ja lempeillä silmillään, mikä oli hienoa, mutta samaan aikaan hän pelkäsi, että kohta hän pääsisi enää liikuttamaan Rainia kerran viikossa tai harvemmin.
"Voinhan aina rapsutella Papillonia", Lucy sanoi mustasti. Tamma pistelisi hänet poskiinsa.

"No, saat ratsastaa Pradaa. Teillä menee joka kerta paremmin, ja se pitää sinusta enemmän", mies vakuutti.

"Toivottavasti", Lucy huokaisi. "En tiedä, mitä voisin enää tehdä sen kanssa. Yritän parhaani ja epäonnistun jatkuvasti." Ehkä onnistumisen elämyksiäkin mahtuisi vielä joukkoon, kunhan hän oppisi enemmän ponilta. Nykyään hän osasi jo houkutella pientä päätä paremmin ylös ruohomättäistä ja käskeä pysähtynyttä ponia eteen. Ehkä jonakin päivänä hän saisi Pradan väistämään tasaisin ristiaskelin. Sitä päivää odotellessa.

"Miten niin epäonnistut? Sehän liikkuu, kun pyydät eikä yritä heittää sinua selästään", Paulus protestoi, "olisit nähnyt, miten se on seisottanut joitakin ratsastajia vaikka tuntikausia jossakin puskassa suostumatta ottamaan askeltakaan mihinkään suuntaan."

"Mutta se osaisi niin paljon enemmän", Lucy väitti väsyneesti vastaan. Hän tiesi, miten upea Prada oli halutessaan, mutta valitettavasti ponimummo harvoin halusi esitellä sitä puoltaan. "Ainakin se on hyvä opettaja", tyttö totesi. Hän oli oppinut ponilta niin paljon lyhyessä ajassa.

"Niinhän Nimbuskin osaa ties mitä, mutta en minä tiedä, miten laittaa se tekemään niitä asioita", mies huomautti, "miksi kaikki pitäisi osata heti?"

"Ei pidäkään", Lucy myönsi. Hän vain halusi osata. Hän oli tottunut Rainiin, jonka sai tekemään mitä vain halusi, sekä Ivoryyn, joka yritti aina parhaansa mukaan toteuttaa ratsastajan toiveet. Vastahakoinen ja ratsastajalle vastaan väittävä poni oli jotakin ihan uutta ja erilaista, mutta hän mittasi osaamistaan samalla asteikolla kuin Rainin ja Ivoryn kanssa. Koska hän ei saanut Pradaa tekemään kunnon voltteja tai pohkeenväistöjä, hän ei osannut ratsastaa ponia.
"Minä vain haluaisin osata."

"No mutta eikö se ole hyvä asia? Tuskin sinua olisi otettu tänne töihin tai pyydetty ratsastamaan omistajien hevosta, jos et haluaisi kehittyä paremmaksi", Paulus jatkoi toivoen, että keskustelun ottama suunta pitäisi tytön ajatukset poissa Ivoryn menetyksestä.

"Kai se on", hän vastasi. Miksei hän voisi oppia nopeammin? Miksei hän ymmärtänyt Pradaa paremmin ja osaisi vaatia siltä juuri sopivasti? Maybe tuntui löytäneen vaivattomasti yhteyden ponimummon kanssa maastoreissulla silloin kun hevoset olivat karanneet ja Ivory… Ei. Hän ei halunnut ajatella sitä. "Prada on oikein mukava. Ei pitäisi valittaa."

Paulus nauraa haukahti.
"No en nyt mukavaksi sanoisi. Mutta en valittaisi siitä, ettet osaa vielä kaikkea täydellisesti sen kanssa. Sinähän saat Rainin ja I… Rainin liikkumaan kuin minkäkin kouluhepan ja tiedät hevosista ties kuinka paljon enemmän kuin esimerkiksi minä."

"Rain on kouluheppa", Lucy naurahti vastaukseksi. Nauru kuulosti ontolta, mutta ainakin se oli aitoa. "Okei, ehkä se on ollut eläkkeellä viimeiset viisi vuotta, mutta silti", hän totesi taputtaen kirjavan hevosen kaulaa. Se oli oikein hieno ruuna. "Sinäkin saisit sen esittelemään kouluradoille sopivia liikkeitä."

Mies tuhahti.
"En usko. Ehkä joku päivä, mutta en nyt. Ja se on okei, koska kaikkea ei tarvitse osata heti. Miksi… Miksi et ole hankkinut omaa hevosta?"

Lucy painoi katseensa Rainin kaksiväriseen harjaan.
"Koska en osaa tarpeeksi. En tiedä tarpeeksi. Entä jos se sairastuisi? Loukkaisi itsensä? En osaisi tehdä yhtään mitään muuta kuin ihmetellä", Lucy vastasi. "Eikä minulla ole tarpeeksi rahaa. En haluaisi pyytää tätiäni maksamaan hevosen ostoa tai muita kuluja, jos hevonen vaikka sairastaisi pitkään. Hän maksaisi, koska kokisi sen velvollisuudekseen, mutta se ei olisi oikein." Hän jätti sanomatta, että ainoa hevonen jonka hän haluaisi, oli jo myyty muualle. Eiköhän se ollut ilmiselvää ilman että hän kääntäisi veistä haavassa sanomalla sen ääneen.

"Miten niin et osaa? Ja sinullahan on kokonainen ammattilaisten arsenaali ympärilläsi", Paulus protestoi, "eihän kenenkään tarvitse tehdä kaikkea. Jos se sairastuisi, kysyisit Kamirilta tai valmentajilta tai… Muilta." Hän ei aikonut mainita sitä alkoholisoitunutta eläinlääkäriä.
"Sinulla on ystäviä. Et ole yksin. Ja minusta tätisi voisi hyvin kustantaa sinulle hevosen. Luoja tietää, ettei se serkkusi tarvitse toista urheiluautoa."

Lucy pyöritteli jouhitupsua sormensa ympärille kuunnellessaan Pauluksen protesteja. Tottahan se oli. Hänellä oli ympärillään väkeä, joka tiesi ja osaisi auttaa, mutta hän ei halunnut aina olla se, joka joutui kyselemään ja luottamaan muiden vilpittömään haluun auttaa. Hän ei voinut kuin naurahtaa kommentille urheiluautosta. Se ainakin oli totta.
"En minä tarvitse omaa hevosta. Minulla on Rain ja tallin täydeltä nelijalkaisia, joita rapsutella", tyttö huokaisi.

"En minäkään tarvitsisi osaa Nimbuksesta, mutta rakastan sitä höperöä hevosta", Paulus totesi ja hiljeni sitten. Tämä taisi mennä huonoon suuntaan.
"Mutta olet oikeassa, talli on täynnä hienoja hevosia. Mistä puheen ollen, voisitkohan joskus ratsastaa Nimbuksella? Olet mahtavin kouluratsastaja, jonka tunnen."

Hän oli kiitollinen, kun Paulus vaihtoi keskustelun suuntaa. Hän ei halunnut ajatella hevosta, joka oli täysin varoittamatta lähtenyt hänen elämästään. Tai no, jos rehellisiä oltiin, hän oli kesän alusta asti tiennyt, että ruuna oli myynnissä, mutta ei ollut uskonut, että se oikeasti myytäisiin.
"Jos välttämättä tahdot", hän vastasi. Tyttö ei jaksanut edes innostua ajatuksesta suloisella Nimbuksella ratsastamisesta, sillä suru Ivoryn menettämisestä painoi raskaana. "Se on varmasti upea ratsastaa, mutta en olisi niin varma, että saisin sitä liikkumaan yhtään sen paremmin kuin sinäkään. Sinä tunnet sen ja se tuntee sinut. Minä olen vain joku, joka välillä pysähtyy rapsuttamaan sitä ohikulkiessaan."

Paulus yritti olla loukkaantumatta täydestä mielenkiinnon puutteesta. Zoekin oli näyttänyt arvostavammalta. Mutta ehkä Lucyn oli vaikea ajatella muuta kuin Ivorya.
"Oliko perjantaina mukavaa perheesi luona?"

"Oli", tyttö vastasi mekaanisesti. "Bethany kertoi tarinoita ratsastuskoululta ja täti kyseli työpäivistä ja huolehti kamalasti, etten vain tee liikaa töitä", hän kertoi joutuen todella muistelemaan, mistä kaikesta oli ollut puhetta edellisenä päivänä. Siitä tuntui olevan viikkoja. Vasta eilen hän oli innoissaan kertonut upeasta ruunasta, jota sai ratsastaa, ja tänään hän oli käynyt hyvästelemässä sen trailerissa.
"Se oli mukavaa", hän vielä totesi voimatta mitään ajatukselleen, että jos olisi eilen tiennyt, mitä tänään tapahtuisi, hän olisi mennyt tallille kielloista huolimatta eikä olisi päästänyt Ivorya silmistään.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Ripaus itseluottamusta   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Ripaus itseluottamusta
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 2 / 6Siirry sivulle : Edellinen  1, 2, 3, 4, 5, 6  Seuraava

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Pikaviestinpelit-
Siirry: