PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Inside the outsider

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1143
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Inside the outsider   Ke Helmi 08, 2017 8:08 pm

Eräs marraskuinen iltapäivä, jossa seikkailevat muunmuassa Caitlin, Teddy, Veronica (Silkki) ja Artemis sekä Gabrielle.

Torstai 10. marraskuuta 2016 - iltapäivä

Caitlin ei ollut ainoa, joka oli tietoinen itämaneesin katsomoon asettautuneesta naisesta, jonka vaatetus kieli tallimaailmaan kuulumattomuutta. Nainen oli huomannut pitkin valmennuksensa, että yksi jos toinenkin nuorista ratsastajista oli vilkaissut hiljaa, liikkumatta aloillaan istuvaa naista pelon ja kunnioituksen sekaisin katsein. Kouluvalmentaja oli pyöräyttänyt silmiään ja tarjonnut jokaiselle ratsukolle haasteita, jotka pakottivat ratsastajat unohtamaan yleisönsä ja keskittymään työntekoon. Valmentaja oli melko varma, ettei ollut ainoa, joka huokaisi helpotuksesta valmennuksen päättyessä. Hän kiitti ratsastajia, vaihtoi muutaman sanan nuoria ratsastajia sponsoroivan Veronica Coxin kanssa ja lähti kohti tallia saadakseen pumpattua itsensä täyteen kahvia. Ratsastajat selvitkööt itse sponsorinsa kanssa. Hän ei ollut lainkaan yllättynyt väsymyksestä, joka nosti päätään heti valmennuksen vaatiman keskittymisen haihtuessa. Alkuviikon viettäminen Lontoossa tuntui kerrasta toiseen tuovan moista mukanaan, vaikka hän ei ollutkaan ehtinyt nähdä kuin sisarensa Davidin ohella. Eipä sillä, hän olisi mielellään viettänyt pari päivää pelkästään Davidin katseen alla. Hän astui sisään tallirakennukseen ja huokaisi hiljaa ajatellessaan vielä edessä olevia valmennuksia, jotka tuntuivat jatkuvan loputtomana nauhana aina iltatalliin saakka.
"Hei, Artemis, mitä kuuluu?" Nainen kysäisi pirteästi huomatessaan ystävänsä. Hänen oli ollut tarkoitus vaihtaa kuulumisia jo aiemmin päivällä, mutta sopivaa tilaisuutta ei ollut tarjoutunut, kun hän oli joko pidellyt vauhkoa Veritasta kädessään tai ollut jo myöhässä suunnatessaan vetämään seuraavaa valmennustaan.

Artemis oli juuri tullut yläkerrasta, vaihtanut nikotiinilaastarinsa ja juonut kahvinsa. Nyt miehellä oli käsissään Saksasta hieman yli viikko sitten saapunut, hyvän suvun omaava kouluratsastus orinsa. Amadeus oli valtava, hevonen tosin pieneni hieman uuden omistajansa rinnalla, joka oli vähintäänkin järkyttävä hongankolistaja. Artemis naksautti juuri kypärän kiinni, kun kuuli tutun äänen. Hän kääntyi puhujaa kohti, hymähtäen vaisusti.
"Hei, sitä samaa. Ei töitä, tylsää, sisko ja veli kiusaa." No eivät varsinaisesti kiusannut, mutta se Deirdren neronleimaus ei unohtuisi hetkeen. Neronleimaus, joka oli pakottanut hänet Lontooseen Effie seuranaan.
"Sinä tietysti vietit alkuviikon Lontoossa?"

"Siskosi ja veljesi ovat typeriä", nainen vastasi pienen hymyn kera. Hän epäili, että Artemiksen sisarusten kiusanteko oli vallan harmitonta tai kenties jopa hyväksi luettavaa. Nainen kallisti päätään katsoessaan suurta oria, jonka mies oli päätynyt ostamaan. Häntä huvitti jättimäisen hevosen koko kerrasta toiseen.
"Näytänkö niin väsyneeltä?" Caitlin naurahti. "Et ole ensimmäinen, joka tulee tuohon lopputulokseen, etkä ole sen vähempää oikeassa kuin kaikki muutkin. Täytyihän minun käydä tapaamassa kihlattuani", hän totesi. Viimeinen sana tuntui edelleen omituiselta kielellä, mutta sai sitäkin leveämmän hymyn kohoamaan huulille.
"Jos kaipaat kevyttä laskua töihin, Kashnikov ottaisi varmasti mielellään vinkin jos toisenkin sinulta Hookin kanssa työskentelyä varten", nainen totesi. Kuka tiesi, vaikka Artemis viihtyisi tallilla pidempäänkin kuin vain Amadeuksen ratsastamiseen vierähtävän hetken. "Tosin äskeisen valmennuksen jälkeen hän taitaa ratsastaa jotakuta helpompaa ensin. Rhatan ei erityisemmin arvostanut kouluvalmennusta, ja Kashnikov näytti jähmettyvän kauhusta aina, kun sponsori vilkaisikaan ratsukon suuntaan."

Irlantilaismies katseli oria arvioiden. Se oli hyvärakenteinen, liikkui hänen kouluratsastuksen tuntemuksellaan hyvin, suurin, näyttävin ja elastisin askelin. Ei se huippu ollut, mutta jokin Artemiksessa nosti päätään. Se jokin oli kilpailuvietti ja halu kaivaa Amadeuksesta esiin jotakin parempaa. Caitlin ei ollut nähnyt ratsukko vielä yhteistyössä, Amadeus oli saanut kotiutua muutaman päivän ja sitten irlantilaisvalmentaja olikin karannut Lontooseen katsomaan kihlattuaan.
"Mikä siinä on ettei kukaan saa sitä varsaa kuriin?" Artemiksen sanat olivat puhdasta piruilua. Hän tiesi ettei se ollut niin helppoa, etenkään Hookin kanssa.
"Pitää katsoa jos satun näkemään hänet Meykenhoekin kanssa. Ja sitä ne sponsorit aiheuttavat, kiittäisi vain luojaansa jos katsomossa istunut ei ole rautarouva Morland. Siihen asti kaikki lienee kohtalaisen hyvin. Ellei sponsori ole kaksoisolentoni, silloin pitää pelätä."

"Sen kun tietäisi, voisin tienata omaisuuden", Caitlin vastasi naurua äänessään. Hook oli omalaatuinen hevonen, eikä hänen käynyt kateeksi nuorta ratsastajaa, jonka vastuulle kokenut kilparatsu oli annettu. Mitä hän oli Morlandin puheista ymmärtänyt, ei Hookin ollut enää tarkoitus palata kilparadoille tosissaan, vaan toimia enemmänkin opetusmestarina nuorelle kilparatsastajalle. Olihan puoliverisellä jo ikää, joten ratkaisu ei sinällään yllättänyt kouluvalmentajaa. Se sen sijaan yllätti, miten päättäväisesti Kashnikov piti kiinni säikystä hevosesta, vaikka olisi varmasti voinut pyytää tallia hoitamaan hevosen hänen puolestaan. Kaipa nuori ratsastaja yritti todistaa jotakin.
"Voi ei, Morlandin rouvaan tai sinuun verrattuna he pääsivät todella vähällä", Caitlin heilautti kättään vähättelevästi, mutta nauru purkautui huulilta. "Neiti Cox ei itse ole koskaan ratsastanut tosissaan, joten hän luottaa valmentajien sanoihin huomattavan paljon enemmän kuin omiin silmiinsä. Odota vaan, kunhan palaat kunnolla töihin. Hän tulee tutuksi sinullekin, joskin hän osaa sentään istua hiljaa ja huomaamatta katsomossa, eikä yritä puuttua valmennuksen kulkuun. Ratsastajia se ei tietenkään estä tekemästä typeriä virheitä."

Artemis virnisti leveämmin kuin ehkä oli sopivaa.
"Sehän on vain hyvää treeniä ratsastajille. Vaikka Pohjois-Korean diktaattori olisi arvostelemassa katsomossa, tyhmiä virheitä ei tehdä. Ei voi kilpailla jos ei kestä paineita." Mies puuskahti, silitellen muka huomaamattomasti nuoren orin kaulaa. Se ei käynyt edes kärsimättömäksi, vaan seisoi melko rauhallisesti aloillaan.

"Nimenomaan", Caitlin vastasi virneen kera. Hän aukaisi löysälle nutturalle kerätyt hiuksensa ja ravisti pienesti päätään setviessään punaisia kutrejaan. "Ratsastajat eivät ole aivan vielä sisäistäneet tätä, mutta he ovat nuoria. Äkkiäkös he oppivat." Tai sitten eivät oppisi nopeasti, mutta jossakin kohtaa muutosta olisi tapahduttava. Hän ei tahtoisi nähdä enää kertaakaan, miten Kashnikov laski ulko-ohjan melkein löysäksi kesken suoralla uralla työskentelyn vain koska sattui vilkaisemaan sponsorin suuntaan.
"Mitä ajattelit tehdä Amadeuksen kanssa?" Nainen kysäisi alkaessaan kerätä hiuksia takaisin otteeseensa ja uudelle nutturalle, joka tuskin pysyisi sen siistimpänä kuin aiempikaan puolta tuntia pidempään. Hän huomasi silmäkulmastaan talliin saapuvan perlinon akhalteken nuoren omistajansa kera, joka keskusteli olkansa yli tummahiuksisen, suoriin housuihin ja jakkutakkiin pukeutuneen naisen kanssa, jonka korkokengät kopisivat lattiaa vasten rytmikkäästi. Ilmeisesti Kashnikov oli päässyt eroon pelostaan sponsoria kohtaan hetimmiten, kun oli laskeutunut ruunansa selästä. Veronica jätti nuoren tytön puuhailemaan hevosensa kanssa, suoristi tummansinistä jakkutakkiaan ja kääntyi palatakseen kouluvalmentajan luokse.
"Toivottavasti en keskeytä mitään tärkeää", nainen lausui kohteliaasti kääntäen katseensa tutuksi tulleesta kouluvalmentajasta mieheen, joka -- ei ollut lainkaan niin tuntematon kuin hän olisi olettanut. Veronica räpäytti pariin kertaan nopeasti sinisiä silmiään, ennenkö soi kohteliaan, poliitikon tyttärenä opitun hymyn miehelle.
"Neiti Cox, ette suinkaan", Caitlin vakuutti vilkaisten pikaisesti huoliteltua naista. "Artemis, tässä on neiti Veronica Cox, joka sponsoroi nuoria ratsastajia, Kashnikov mukaanluettuna. Neiti Cox, tässä on tallimme mainetta niittänyt estevalmentaja Artemis Cavanaugh", nainen esitteli sulavasti.
"Ilo tutustua, herra Cavanaugh", Veronica totesi tarjoten kättään miehelle. Kulmikkailla kasvoilla viipyvä hymy tuskin kertoisi kenellekään totuutta ajatuksista, jotka juoksivat ympyrää analyyttisessä mielessä. No, ainakin hänellä oli nyt nimi, joka yhdistää mieheen, joka oli kiinnittänyt hänen mielenkiintonsa baarissa edellisellä viikolla.

"Pidän huolta että he edistyvät. Uhkailen sen heidän selkärankoihinsa. Sinä saat pitää mukavan valmentajan maineesi kun hirviö palaa töihin." Artemis yritti piristää keskustelua hieman. Hän ei kiinnittänyt ollenkaan huomiota talliin tulleeseen naiseen, saatika sitten Kashnikoviin.
Luojalle kiitos pitävästä pokerinaamasta. Artemiksen kasvoille tosin valui se tuttu, kylmä ilme. Hän ei nyt ollut humalassa ja Veronica tuntui ehkä jopa uhalta. Nainen oli päässyt liian lähelle, jotta hän osaisi suhtautua tuohon kuin normaalisti nykyään puolituttuun suhtautui. Irlantilaismies tarttui tarjottuun käteen, kätellen vähintään täydellisesti.
"O'Connor valehteli hieman, en valmenna juuri nyt täällä. Palaan kyllä pian töihin." Irlantilaisen puheesta oli kadonnut se humalassa läpi puskeva aksentti. Mies puhui jopa häiritsevän neutraalisti, verrattuna aiempaan.
"Hauska tavata, neiti Cox." Ainakin nainen sentään oli neiti!

Hänen maineensa oli jo mennyttä, mutta sitä lieni turha mainita valmentajakollegalle. Caitlin käänsi sen sijaan huomionsa mustahiuksisesta naisesta takaisin mieheen, jonka ilme tuntui häiritsevän tutulta. Artemis ei selkeästi innostunut sponsorinaisen tapaamisesta, mutta eipä hän sitä rehellisyyden nimissä ollut odottanutkaan. Ystävä harvoin innostui ihmisistä.
"En valehdellut", Caitlin huomautti hymyn kera. Veronica puolestaan kätteli miestä, jota tuskin olisi pitänyt samana henkilönä kuin edellisellä viikolla, ellei hän muistaisi kasvoja niin hyvin.
"Oletan, että tapaamme vielä usein, kun palaatte töihin, herra Cavanaugh", lyhythiuksinen nainen sanoi vetäessään kätensä takaisin. "Olenkin kuullut teistä paljon ratsastajilta." Caitlin naurahti hiljaa voiden vain kuvitella, mitä ratsastajat olivat sanoneet kuvitellessaan, etteivät tulleet kuulluiksi. "Tulin oikeastaan kiittämään mahdollisuudesta seurata tämänpäiväistä valmennusta, valmentaja O'Connor. Lienee parempi, etten häiritse teitä enää tämän enempää", nainen lisäsi. Caitlin heilautti kättään vähätellen.
"Ei siitä ollut vaivaa", punapää protestoi hymyillen. "Turvallista kotimatkaa."
"Kiitos. Mukavaa päivänjatkoa, herra Cavanaugh, neiti O'Connor", Veronica nyökkäsi pienesti ja kääntyi poistuakseen valmentajien seurasta. Hän ei luottanut pokerinaamaansa aivan niin paljoa, että olisi ehdoin tahdoin jäänyt keskustelemaan pidemmäksi aikaa Artemiksen kanssa. Hän ei ollut tottunut tilanteisiin, joissa tuli yllätetyksi.
"En voi sietää tuota", Caitlin mutisi. "Neiti O'Connor", hän tuhahti. Valmentaja-etuliite oli paljon miellyttävämpi kuin neiti, vaikka sanojana oli itsekin ollut vanhemman puoleinen neiti. "En malta odottaa, että voin esittäytyä rouva Kinginä."

Artemis ei lähtenyt inttämään Caitlinin kanssa valehtelusta, keskittyen vaikuttamaan ammattimaiselta Veronican kanssa. Oli hankalaa vakuuttaa olevansa uskottava ihminen, kun nainen oli nähnyt hänet alastomana alle viikko sitten.
"Mahdollisesti. Ja tietenkin he puhuvat minusta pelkkää hyvää, voisin kuvitella." Se sarkasmi oli naurettavan läpinäkyvää. Kukaan muu kuin Kashnikov ei ylistänyt irlantilaista estevalmentajaa.
"Hyvä päivänjatkoa." Artemis yritti hymyillä hieman, miettien voisiko kertoa Caitlinille. Ja hän tuli lopputulokseen, että ei voisi pitää sitä sisällään.
"Älä valita. Tule maneesiin, kerron sinulle jotain kun otan alkukäynnit. Vannon, piristää paremmin kuin kahvi." Mies maiskauttu pehmeästi, saaden liikettä nuoreen kouluratsuunsa. Maneesissa mies heilautti itsensä valtavan hevosen selkään kevyesti, näyttäen hämmentävän sopusuhtaiselta Amadeuksen selässä. Miehen mieltymys isoihin hevosiin selittyi hänen pituudellaan.

"Valitan", Caitlin mutisi mutta seurasi hymyillen ystäväänsä maneesin puolelle. Hän epäili, että tarvitsisi kahvia joka tapauksessa, mutta olihan hänellä edelleen taukoa jäljellä, ennenkö seuraavat valmentautujat kaipaisivat hänen jakamatonta huomiotaan. Kyllä siinä välissä ehtisi itsensä pumpata täyteen kofeiinia, tai pahimmassa tapauksessa olisi vain selvittävä ilman, sillä ei hän jättäisi Artemista miehen tahtoessa kertoa hänelle jotain.
"Amadeus saa sinut näyttämään ihmisen kokoiselta", punapää virnisti kiusoitellen valmiina kulkemaan ratsukon rinnalla, niin Artemiksen ei tarvitsisi huutaa. "Tai sinä saat Amadeuksen näyttämään hevosen kokoiselta, ihan kummin vain tahansa", nainen lisäsi. Hän ei ollutkaan vielä ehtinyt nähdä Artemista uuden kouluratsunsa selässä. Ajatus sai katseen kääntymään heti ratsukkoon täynnä ammatillista kiinnostusta.

"Haha, oletpa vitsikäs. Vihjaatko että me näytämme muiden rinnalla jotenkin epäinhimillisen korkeilta?" Artemis tiesi olevansa pitkä ja hevosensa säkäkorkeuden melkoisen korkea. Nuori ori keräsi itseään hieman, astellen hyvässä käynnissä vapaalla ohjalla.
"Olen saattanut tavata neiti Coxin aiemminkin. Noin viikko sitten."

"Ette toki", Caitlin vastasi ennenkö kurkotti liioitellun suurieleisesti kaulaansa katsellakseen ylöspäin kohti korkeuksissa keikkuvaa ratsastajaa. "Kukapa ei nauttisi jumissa olevasta niskasta, kun on saanut tuijotella teitä alaviistosta koko päivän." Hän vilkaisi komeaa oria, joka keräsi itseään hienosti ratsastajansa alla. Oli hevonen kuinka suuri tahansa, ei se puujalka ainakaan ollut.
"Olisit sanonut! Mitä minä sitten teitä menin esittelemään toisillenne", Caitlin nauroi ja hillitsi vain vaivoin itsensä, ettei huitaisisi Artemiksen saapasta kädellään.

Artemis nielaisi. Niin, olisi sanonut. Ei sellaista sanottu Rosingsin käytävillä ääneen, vieläpä kyseisen naisen läsnäollessa.
"Viime viikolla olin hieman maissa, joten... Join aika paljon. Eräänä iltana viski loppui kotoa ja lähin pubiin." Caitlin tiesi hänen kantapaikkansa Hexhamissa.
"... Törmäsin Veronicaan siellä." Hän odotti että nainen arvaisi loput ja todellakin huitaisisi hänen saapastaan. Luojan kiitos nainen ei yltäisi läpsäisemään takaraivolle, vaikka hän olisi seisonut maassa.

Caitlin kurtisti kulmiaan. Hän oli ollut niin hääsuunnittelujensa sekaan uppoutuneena, ettei ollut edes ajatellut, mitä Artemis teki kaikella vapaa-ajallaan. Ei ilmeisesti mitään kovin viisasta, jos kerran viski oli loppunut kesken. Hän päätti kuitenkin jättää kommentoimatta asiaa, sillä selkeästi mies oli ryhdistäytynyt alkoholinhuuruisesta olostaan, kun oli tullut Amadeustakin ratsastamaan. Nainen odotti kärsivällisesti, että Artemis jatkaisi tarinaansa, sillä mikä lopetus tuo muka oli? Aivoilla kesti useamman askeleen verran napata kiinni sanomatta jääneestä jatkosta, mikä sai vihreät silmät rävähtämään suuriksi ja Caitlinin kompuroimaan omiin jalkoihinsa, kun nainen kääntyi kiireesti katsomaan miestä.
"Et ole tosissasi", hän puhahti, ennenkö ratkesi nauramaan ja huitaisi miehen saapasta. "No siinäpä vasta tarina kerrottavaksi."

Amadeus pärskähti kun sen ratsastajan saappaaseen lätkähti kämmen. Sen enempää se ei sentään reagoinut.
"Olen aivan tosissani. Menimme pubista luokseni ja pussailimme. Kauniisti sanottuna." Mies näytti häpeävän sitä. Ei hän harrastanut sellaista ja sitten kävi näin! Pohjois-Englannin kapakat olivat turmiollinen paikka hänelle.
"En enää ikinä mene täällä pubiin ja ota sieltä seuraa. Onnistun aina löytämään jonkun johon törmään tallilla."

Caitlin pudisti päätään nauraessaan raikuvasti. Hän ei edes huomannut katsetta, jonka maneesin toisessa päässä ratsastava tuttu valmentautuja hänelle suuntasi. Kaipa hän näytti siltä, että oli vihdoin menettänyt järkensä, kun nauraa käkätti kompuroidessaan suuren kouluratsun rinnalla eteenpäin.
"No, voisi kai sitä huonomminkin käydä. Ainakaan Cox ei ole työnantajasi tai alamaisesi, tai näytä linnunpelätiltä", nainen huomautti pyyhkien naurunkyyneliä silmäkulmastaan. Voi ystäväparka, mihin sotkuun mies olikaan lusikkansa mennyt laittamaan.

Artemis mulkaisi naista pahasti sieltä ylhäisistä korkeuksistaan.
"Et ole tosissasi. Minua ei naurata. Joudun olemaan hänen kanssaan tekemisissä ja hän on nähnyt minut alasti. Puhumattakaan siitä että minä olen nähnyt hänet." Yksinäinen ja kevyesti toisen ihmisen kosketuksen puutteessa yleensä elävä mies olisi tiukoilla keskittyessään valmennukseen, jos ajatukset harhailisivat

Caitlin ei antanut suurta painoarvoa mulkaisulle, jonka sai osakseen. Itsepähän mies oli mennyt sanomaan, että tämä herättäisi paremmin kuin kahvi, ja siinä Artemis oli ollut harvinaisen oikeassa.
"Anna kun arvaan, hän näytti aivan kammottavalta etkä pysty enää ottamaan häntä vakavasti", nainen virnisti vinosti. Ehkä ei olisi hänen asiansa kiusata Artemista moisesta, mutta mies niin harvoin antoi mitään kiusoittelun aihetta, että olihan tähän tartuttava.

"Olisikin näyttänyt. Mutta ei." Se olisi tehnyt elämästä huomattavasti helpompaa.
"Ei siitä tule mitään jos keskittymiseni harhailee hänen ollessa katsomossa."

"Ei se harhaile. Keskittymisesi on rautainen", Caitlin vakuutti suoristautuen kumarasta, jolle oli naurunsa voimasta painunut. "Minäkin pystyin keskittymään kilpailemiseen, vaikka David istui katsomossa. Sinä selviät kyllä yhdestä sponsorista katsomon takanurkassa. Tai sitten pyydät häntä uudestaan ulos ja teet siitä virallista, niin keskittymisesi harhailulle on hyväksyttävä selitys", hän virnisti kiusallaan. Jos Bogaert ja Morland saivat vedota moiseen, niin miksei Artemiskin.

"Huomaa ettet koskaan ole ollut yksinään elävä mies, joka harvemmin on tekemisissä muiden kanssa sillä tavalla. Kyllä, olen tavallinen mies siltä osin, ainakin välillä." Oli kausia kun miestä ei huvittanut, mutta yleensä.
"En tee. Tiedät hyvin ettei se toimi."

"Sääli tuottaa pettymys, mutta olen ollut koko ikäni nainen, enkä ole elänyt kuin murto-osan elämästäni yksin", nainen nauroi. Hän oli elänyt ensin perheensä ympäröimänä ja sittemmin tiheään vaihtuvien poikaystävien, kämppäkavereiden ja työtovereiden keskellä. Yksinäisyydelle ei ollut jäänyt paljoa aikaa, vaikka hänkin tunsi sinkkuna elämisen kääntöpuolet.
"Miten vain", hän kohautti harteitaan. "Ehkä voit siis huvittaa itseäsi ajatuksella, että hänenkin keskittymisensä harhailee sinun suuntaasi, kun hän tulee seuraamaan valmennuksia." Hän tiesi tarkalleen, ettei hän varsinaisesti auttanut ystäväänsä, mutta ei hän tiennyt, miten muutenkaan suhtautua yllättävään tilanteeseen. Artemis tuntui jo päättäneen, että tämä oli maailmanloppua edeltävä katastrofi, joten hänen tehtäväkseen taisi jäädä tilanteen vähättely, jotta lopputulos olisi edes jollakin tavalla tasapainossa.

"Caitlin!" Artemis älähti, näyttäen siltä että valuisi oldenburginsa selästä alas. Hän vilkaisi ystäväänsä, purren huultaan.
"Kuvitteletko että olen kovinkin viehättävä? Minä luultavasti olin negatiivinen yllätys."

Caitlin peitti kämmenellä suunsa, ettei ratkeaisi nauramaan uudestaan, kun ystävä näytti niin kauhistuneelta pelkästä ajatuksestakin. Ehkä hän oli ansainnut moisen älähdyksen osakseen ehdotettuaan vastaavaa, mutta silti. Siitä oli vuosia, kun hän oli viimeksi saanut kiusata ketään (eli siskojaan) vastaavasta aiheesta, joten totta kai hänen täytyi ottaa ilo irti, tai niin nainen ainakin tilannetta itselleen perusteli.
"Ei sillä, ettenkö uskoisi sinun olevan todellinen Casanova mitä naisten iskemiseen tulee", Caitlin aloitti vino virne suupieltä nykien, "mutta yleisesti ottaen flirttailu vaatii molempien osapuolten kiinnostuksen. Hän selkeästi näki jotakin, mistä piti. Naiset tuppaavat kääntymään ovella ympäri, jos mies osoittautuu negatiiviseksi yllätykseksi."

Artemis mulkaisi Caitlinia katseella, joka olisi riittänyt jäädyttämään helvetin mennen tullen.
"Casanova. Haha. Yrittäisit edes. Kuka tahansa tietää etten varsinaisesti ole hurmuri." Silti Caitlin varmasti yllättyisi jos saisi olla kärpäsenä katossa kuulemassa hänet pubissa.
"Älä viitsi. Pyydän kohta hänet avecikseni häihisi, koska en halua tulla Euphemian tai siskoni kanssa."

Katse riitti kenties jäädyttämään helvetin, mutta Caitlin ei tehnyt muuta kuin virnisti vastaukseksi. Ei Artemis ollut hänelle oikeasti vihainen, joten oli turha sävähtää katsetta.
"Ja silti sait hänet lähtemään mukaasi. Kuten sanoin, hän selkeästi näki jotakin mistä piti", nainen toisti pirteästi ja taputti miehen saapasta kannustavasti. Hän naurahti lämpimästi uhkaukselle.
"Siitä vain. Merkitsen sinut vieraslistaan avecin kera."

".... Se oli vitsi!! Älä helvetissä merkitse. Aion tulla yksin juomaan pääni täyteen, nolata sinut ja sammua vessaan. Ehkä vielä aukoa päätäni parille vieraalle."

"Jos tahdot mahdollisuuden nolata minut, voin aina varmistaa, että saat puheenvuoron juhlien aikana", Caitlin naurahti. Hän aikoi pitää huolta siitä, että Artemiskin viihtyisi hänen häissään. Olisi ikävää, jos paras ystävä inhoaisi jokaista sekuntia juhlissa, joka olisi hänen tähänastisen elämänsä toivon mukaan onnellisin päivä.

".... Hyi hemmetti, ei. Valmennan, mutta en todellakaan halua puhua julkisesti." Artemis ei voisi pitää puhetta häissä. Se olisi kamalaa ja kiusallista kaikille osapuolille. Sitä paitsi, hän oli tuntenut naisen kuukausia, puhua kuului ihmisten jotka olivat tunteneet naisen vuosia.

"Siinä tapauksessa mahdollisuutesi minun nolaamiseeni ovat varsin vähäiset. Ellet sitten tanssita minua niin hyvin, että näytän aivan rautakangelta vieressäsi", nainen vastasi hymyillen. Hän ei missään nimessä pakottaisi Artemista tulemaan häihin seuralaisen kanssa, jos mies ei tahtoisi, eikä pitämään puhetta, jos Artemis ei itse ilmaisisi mielenkiintoa moiseen.

”Se voisi jopa onnistuakin. Itseäni kehumatta, olen loistava tanssija." Artemis alkoi kerätä orinsa ohjia ja vaatia hevosta muotoon. Nyt alkaisi työnteko.
"Siinä raportti. Hae kahvia ja tule katsomaan jos tahdot. Saat nauraa kun en osaa."

Caitlin hymyili tyytyväisenä, kun mies ei heti ensitöikseen torpannut ideaa hänen kanssaan tanssimisesta. Ehkä hän saisi yhden tanssin ystävänsä kanssa, vaikka muutoin viettäisikin mielellään juhlansa Davidin käsivarsilla.
"Varmasti onnistuu. Minä olen surkea tanssija", hän vastasi naurahtaen. "Tulisin mielelläni, mutta minun täytyy olla kymmenen minuutin päästä pohjoismaneesilla valmentamassa seuraavaa ryhmää. Mites olisi, jos ratsastaisimme huomenna yhdessä?" Nainen ehdotti sen sijaan. Hän tahtoisi nähdä Artemiksen työskentelemässä hevosensa kanssa. Kyllähän siinä sivussa ratsastaisi rennosti Veritasta tai Remonaa.

Artemis hymähti säälivästi naisen tiukalle aikataululle.
"Sekin käy. Amadeus tarvitsee kuitenkin liikuntaa. Nähdään huomenna, etköhän sinä tiedä mistä minut löytää." Vaihtoehtoja oli kuitenkin vain viisi ja neljä niistä oli hevostem karsinoita.

"Nähdään", Caitlin vastasi kättään heilauttaen ja lähti kohti talliin vieviä ovia. Hän tarvitsisi kahvia, reilusti, ja sen jälkeen olisi aika sukeltaa valmentamisen ihmemaailmaan. Tällä kertaa etuna olisi sentään se, etteivät ratsastajat jähmettyisi kauhusta sponsorin istuessa katsomossa, sillä nämä olivat kaikki harrasteratsastajia, jotka vain kaipasivat neuvoja hevostensa kanssa työskentelyyn.
Veronica oli harkinnut Gabriellelle soittamista ajaessaan tallilta Newcastleen, mutta jättänyt sen tekemättä. Hän ei osaisi selittää mitään puhelimessa kuulostamatta joko siltä, että oli paniikkikohtauksen partaalla tai vaihtoehtoisesti kuolemassa nauruun. Parempi siis mennä keskustelemaan kasvotusten ystävän kanssa. Nainen kurvasi suoraan tutulle kadulle, jonka varrella lapsuudenystävä asusti, ja pysäköi punaisen, klassisen urheiluautonsa siististi kadun varteen. Hän nousi autosta, veti syvään henkeä ja suoristi selkänsä, ennenkö suunnisti tuttua tietä oven taakse.
"Hei", hän tervehti pirteästi, "yllätys", hän lisäsi pienen virneen kera, vaikka hillitty ilme rakoilikin hieman epäuskoisen huvittuneisuuden puskiessa läpi. Maailma oli huvittavan pieni paikka, eikä se nähtävästi koskaan lakkaisi yllättämästä häntä.

Gabriellen elämässä ei onneksi enää ollut kiiretä. Hän oli jakaantumassa kuukauden päästä ja aina varreltaan laiha nainen oli nyt vähintään valtava. Naisen vatsa oli valtava, hän liikkui lähinnä vaappumalla. Sormet ja jalat olivat turviksissa. Soiva ovikello sai hänet kurtistamaan kulmiaan. Teddy oli kotona, eli vaihtoehtoja oli kovin rajallinen määrä. Oven auettua hänenkin ilmeensä kirkastui kummasti.
"Hei! Ihana yllätys, juurrun kohta sohvalle." Nainen päästi ystävänsä sisälle, halaten tuota.
"Haluatko juotavaa? Voin käyttää hyväkseni Teddyn sulavaa liikkumista keittiössä."

"Älä juurru, se olisi kovin ikävää", nainen vastasi hymyillen ja halasi pehmeästi ystäväänsä. Hän vilkaisi peremmälle asuntoon ja heilautti kättään ruokapöydän ääressä istuvalle miehelle, joka vain vaivoin kohotti lämpimän katseensa tabletin hohtavasta näytöstä ja papereista, joita oli levittänyt ympärilleen ja hymyili naisille. Veronica tukahdutti huokauksen. Tietenkään ystävä ei olisi yksin kotona.
"Ei kiitos, olen juonut kahvia jo useamman päivän edestä", nainen vastasi pienen hymyn kera ja riisui korkokenkänsä eteiseen. Hän tarjosi käsivarttaan vaappuvalle ystävälle kävelläkseen kaikessa rauhassa sohvan luokse. Gabrielle näytti siltä, että olisi parempi istua alas.
"Mitä kuuluu? Toivottavasti en ole häiriöksi", Veronica kysäisi hymyn kera. Hän tahtoi uskoa, ettei koskaan häiritsisi Gabriellen elämää ilmestymällä oven taakse, mutta kaipa oli kohteliasta silti ilmaista, että hän tiedosti saapuneensa kutsumatta.

"Niinhän se olisi, mutta tarvitsen pian nosturin noustakseni siitä, eikä se ole mukavaa." Gabrielle ei jaksanut enää turhan takia nousta. Miten vatsa olikin niin suuri, sitä hän ei tiennyt. Tosin, oli hän viimeksikin kasvanut aika nopeasti.
"Ei, et suinkaan. Oletko ihan varma ettet halua mitään?" Gabrielle istui alas ja pyysi Teddyä tuomaan itselleen teetä.
"Mikä suo tämän iloisen yllätyksen vai halusitko vain tulla käymään?"

"Sitähän varten sinulla on miehesi", Veronica vastasi vinon hymyn kera. Hän vilkaisi keittiön suuntaan, mutta pudisti uudestaan päätään.
"Ei kiitos", hän vahvisti vielä sanoin ja repi katseensa irti pöydän äärestä nousevasta miehestä, joka ei jäänyt epäröimään täyttääkseen vaimonsa pyynnön.
"Halusin vain tulla käymään", nainen vakuutti pienen naurahduksen kera. "Ehti jo tulla ikävä, kun emme nähneetkään sunnuntaina", kiitos hänen viime hetken perumisensa, mutta lauantai-illan jälkeen kroppa oli muistuttanut, miksei hän juonut yhtä punaviinilasia enempää. Gabriellen tapaaminen krapulassa ei ollut innostanut, niin mukavaa kuin ystävän näkeminen olikin.

"No niin on ja Teddy auttaakin kiltisti. Ja se on sinun syytäsi, vannon että olit krapulassa." Nainen otti hymyillen teekupin vastaan mieheltään. Elämässä oli kutakuinkin kaikki hyvin nyt.
"Mitä sinulle kuuluu?"

"En myönnä mitään", Veronica naurahti ja vilkaisi miestä, joka jäi hetkeksi norkoilemaan vaimonsa lähettyville kuin pohtien, voisiko istahtaa alas ja liittyä keskusteluun. Nainen käänsi katseensa takaisin ystäväänsä voimatta mitään pienelle toiveelle siitä, että mies palaisi töidensä ääreen.
"Pelkkää hyvää", hän vakuutti tyytyväisenä, kun Teddy kääntyi kannoillaan ja palasi levittämiensä papereiden keskelle. Kyllähän mies heidät kuulisi, mutta ainakin ilmassa oli nyt illuusio siitä, miten he olivat vain kaksin Gabriellen kanssa.
"En kuulemma ole enää töissäkään niin pelottava, kun vietin iltaa työkavereiden kanssa. Ilmeisesti päivällisemme vakuutti harjoittelijamme siitä, että minäkin olen vain ihminen", Veronica virnisti. "Mikä on toki hieman surullista, sillä oli hilpeää, kun he sotkeutuivat sanoihinsa heti kun astuin huoneeseen."

Gabrielle kuunteli ystävänsä kertomuksia, hymyillen. Vai ei tuo ollut pelottava...
"No höh, siinä meni sinun huvisi. Mutta olen kyllä sitä mieltä, että sinä et ole pelottava." Hän oli tietysti nähnyt elämässään aivan eri puolia ystävästään.
"Miten se päivällinen meni? Tai no, ilmeisen hyvin, kun hylkäsit minut sunnuntaina."

"Niinpä", Veronica huokaisi surullista sävyä tavoitellen. Olisi pitänyt ottaa ilo irti niistä kerroista, kun harjoittelijat olivat olleet valmiita taipumaan kaksin kerroin miellyttääkseen häntä.
"Hyvin", hän nyökkäsi lyhyesti, "enkä hylännyt sinua päivällisen tähden. Päädyimme jatkamaan iltaa paikalliseen pubiin. Et uskoisi, mistä kaikesta vastavalmistuneet jaksavat ylpeillä, kun saavat muutaman oluen alas kurkustaan. Ei niitä puheita kestänyt vesilinjalla", nainen valitti huvittunut hymy huulillaan.
"Joten ilta venyi, ja sunnuntai oli sen näköinen. Löysin sentään älykästä seuraa pubista, kun työkavereideni silmä vältti."

Gabrielle kohotti kulmaansa. Ei hän väheksynyt Hexhamia, mutta Veronica löysi älykästä seuraa Hexhamilaisesta pubista? Leikkisä virne levisi naisen kasvoille ja hän hivuttautui lähemmäs ystäväänsä.
"Älykästä vai... Toisella tapaa älykästä?"

"Kaikilla tavoin älykästä", nainen virnisti ilkikurinen tuike sinisissä silmissään. "Eikä minun edes tarvinnut tuoda häntä kotiin asti, kun hän asui lähempänä", Veronica lisäsi matalan naurahduksen kera. Kaikki voittivat. Hänen ei tarvinnut potkia ketään ulos asunnostaan keskellä yötä, eikä kukaan uteliaista naapureista mainitsisi asiaa seuraavalla kerralla, kun he törmäisivät portaikossa.
"Huvittavinta tässä tosin oli se, etten koskaan kysynyt hänen nimeään. Olisi kai pitänyt, sillä kävi ilmi, että tunnen hänet. Tai no, hänen nimensä", nainen naurahti häpeilemättä. "Englanti on paljon pienempi kuin muistinkaan."

Gabrielle ei varsinaisesti odottanut sitä käännettä siinä tarinassa.
"Et ole tosissasi. Menit jonkun sellaisen mukaan, jonka tunnet nimeltä. Miten edes tunnet ihmisen vain nimeltä?" Nuorempi nainen ei voinut olla nauramatta. Tuo ei vain voinut olla tosissaan!
"Siis... Ei Englanti ole noin pieni. Ei kellekään käy noin!"

"Siten, etten koskaan ollut tavannut kyseistä henkilöä, mutta kuullut puhetta hänestä muilta", Veronica naurahti. Kieltämättä koko tilanne oli varsin absurdi - tai kenties osoitus elämän huonosta huumorintajusta.
"Minulle kävi. Hän oli sentään herrasmies kun tapasimme, mutta onhan tässä tietysti puolensa. Ainakaan tallilla käyminen, kun minut kutsutaan seuraamaan ratsastajien valmennuksia ei tule olemaan tylsää", nainen nauroi.

Gabrielle kallisti päätään, vilkaisten Teddyä. Tallilla? Valmentaja?
"Siis... Joku tallilta? Siis kaikista Hexhaminkin miehistä sinä löysit itsellesi pubista jonkun Rosingsin valmentajista?" Ei niitä nyt niin monia ollut, kai. Ei Gabrielle varma voinut tietenkään olla.
"No sentään, sehän vielä puuttuisi jos mies sikailisi tapaamishetkellä."

Teddykin valpastui seuraamaan keskustelua, kun puhe kääntyi talliin. Miehellä kesti hetken napata kiinni keskustelunkulusta, sillä hän oli ollut varsin uppoutunut valmennusten pohtimiseen ja aikataulujen laatimiseen, mutta ei hänen tarvinnut paljoa kuulla ymmärtääkseen, mistä naiset keskustelivat. Se sai Teddyn juomaan jo aavistuksen jäähtyneestä kahvikupistaan ja harkitsemaan, tahtoiko hän sittenkään kuulla tätä keskustelua.
"Kyllä", Veronica vahvisti. "Kävi ilmi, että Artemis Cavanaugh viihtyy Hexhamin pubissa", nainen nauroi ja oli jo jatkamassa, mutta äänekäs yskänkohtaus pöydän äärestä sai naisen kääntymään miehen suuntaan ja kohottamaan kulmaansa, kun Teddy näytti tukehtuvan hengittämäänsä ilmaan - tai kenties kahviin, jota oli ollut juomassa.
"Miehesi taitaa tukehtua", nainen ilmaisi kuivan huvittuneena kulma koholla ennenkö jätti köhivän miehen omaan arvoonsa ja kääntyi täysin Gabriellen puoleen. "Täytyy kai jatkossa muistaa esittäytyä ensin."

Gabrielle ei reagoinut ihan samoin, vaikka kyllä hänkin hämmentyi. Ei hän ollut koskaan kuullut siitä irlantilaisesta mitään hyvää Teddyn tai Miyaton suusta ja nyt Veronica luonnehti tuota herrasmieheksi sekä älykkääksi?
"Minä huomaan... Teddy, kaikki hyvin?" Gabrielle kääntyi ystävänsä puoleen, hymyillen hieman.
"Se on suositeltavaa, jos käy tuollaisia vahinkoja."

Teddy heilautti kättään vähätellen kuin tukehtuminen olisi vain pieni sivuseikka. Mies veti rahisten henkeä kaiken yskimisensä jäljiltä ja joutui pyyhkimään kyyneleitä silmäkulmastaan.
"Kaikki hyvin", hän kähisi ja vilkaisi melkein tyhjää kahvikuppiaan. Paras kaataa loput viemäriin, ennenkö hän todella tukehtuisi. Artemis oli vienyt naisen kotiinsa? Hän ei ollut kuvitellut moista edes mahdolliseksi, puhumattakaan sitten Gabriellen ystävän kaltaisesta naisesta. Kuinkakohan humalassa heidän sohvallaan istuva tummahiuksinen nainen oli oikein ollut?
"Vahinko kuulostaa siltä, kuin tässä olisi käynyt jonkin sortin onnettomuus", Veronica vastusti naurua yhä äänessään. "Minulla oli hauskaa ja hänkin taisi nauttia olostaan, joten kaikki järjestyi varsin mallikkaasti." Hyvä on, ehkä hän ei tarkoituksella lähtisi miesten matkaan, joiden kanssa joutuisi jos ei nyt työskentelemään, niin ainakin tapaamaan miehen työn merkeissä useasti.
"Olisin aina voinut poimia matkaani jonkun nuoremmista työkavereistani. Se olisi ollut karmiva erehdys."

Gabrielle oli tyytyväinen kun miehensä pystyi ainakin kähisemään olevansa kunnossa.
"No se... On se nyt vähän vahinko. Etenkin jos et olisi muuten lähtenyt miehen mukaan. Mutta ainakin sait oman osoitteesi pidetyksi salassa, jos et mitään muuta." Se oli edes positiivista. Ei sitä nainen mielellään kertoisi asuinpaikkaansa, ainakaan Gabrielle. Ties kuka niistä satunnaisista miehistä olisi se yksi hullu.
"No se olisi kyllä ollut kamala erehdys. Sen voin allekirjoittaa."

"Kuka sanoi, etten olisi silti lähtenyt hänen mukaansa?" Veronica virnisti vinosti. Gabrielle oli oikeassa, hän olisi todennäköisesti harkinnut kahdesti tai viidesti, jos olisi kuullut tutuksi tulleen nimen miehen huulilta, mutta sitä oli turha pohtia nyt. Niin ei ollut käynyt, eikä hän suostunut katumaan varsin miellyttävää yötä.
"Hän oli varsin hurmaava", nainen lisäsi jättäen huomiotta keittiöstä kuuluvan epäuskoisen naurahduksen. Gabriellen mies piti omituisia ääniä suurimman osan ajasta, joten eipä tämä eronnut suuresti siitä, mitä hän mieheltä oli tottunut odottamaan.
"Tiedän. Erehdyin tekemään sen Brysselissä. Ei missään nimessä kannata", hän pudisteli päätään. Hän oli tainnut vannoa niiden pikkujoulujen jälkeen, ettei enää koskaan erehtyisi juhlimaan moista työtovereidensa keskellä.

Gabrielle vilkaisi kettiöön.
"Oliko?" Gabrielle halusi tietää, oliko mies niin kamala kuin hän oli saanut ymmärtää. Mistä hän voisi tietää, kun oli kuullut vain yhden mielipiteen?
"Ah, muistan sen puhelun."

"Luulen, että puoli Brysseliä muistaa sen", Veronica pudisteli päätään. Hän oli saattanut hieman liioitella äänenkäyttöään soittaessaan humalassa ystävälleen. No, ainakin siitä oli jäänyt hulvaton tarina kerrottavaksi, jos ei mitään muuta.
"Oli. Hän oli varsin älykäs ja huumorintajuinen tuttavuus", nainen naurahti, "ja selkeästi tiesi mitä teki. Kaikki hyviä ominaisuuksia yhtä yötä varten." Keittiöstä kuuluva kolahdus, kun kahvikuppi lipesi miehen otteesta ja putosi tiskialtaaseen, kertoi riittämiin siitä, miten sanat olivat kantaneet englantilaismiehen korviin. Veronica ei erityisemmin jaksanut välittää virnistäessään laiskasti.

Gabrielle vilkaisi taas keittiöön, kun siellä kolisi.
"... Rakas. Nuo kolinat kertovat siitä että sinulla on jotain sanottavaa? Auttaisiko se akuuttiin kömpelyyteesi jos kerrot mikä on?" Gabrielle kääntyi takaisin ystäväänsä kohti.
"Ensummäinen kerta kun joku puhuu kauniisti Cavanaughsta kuulteni. En ole itse ikinä tavannut häntä."

"Ei, ei yhtään mitään", Teddy huikkasi vastaukseksi ääni käheänä. Ei, hänellä ei tosiaankaan ollut mitään sanottavaa asiaan, joka ei kuulunut hänelle, ei yhtään mitään, ei tietenkään, ei ikinä. Hyvä on, hänellä oli ihmisaivojen täydeltä sanottavaa.
"Olet selkeästi kuunnellut vääriä ihmisiä", Veronica vastasi huvittuneena. "Minä olen kuullut hänestä paljon hyvää, ja vaikka en väittäisi tuntevani häntä lyhyen kohtaamisemme jäljiltä, ei hän vaikuttanut hullummalta", nainen lisäsi.

Gabrielle mietti hetken.
"Siis tapasit oikeasti Artemis Cavanaughn? Pitkä, punatukkainen irlantilaismies?" Sen verran Gabrielle miehestä tiesi, tuosta kuultuaan ja ehkä vilaukselta nähtyään.
"Teddy, oletteko te Miyaton kanssa huijanneet minua ?"

"Kyllä", Veronica nauroi. "Älä huoli, en koskaan sekoita kasvoja. Valmentaja O'Connor esitteli minut hänelle. Hän on sama mies", nainen vakuutti huvittuneena. Hän vilkaisi keittiön suuntaan, kun Teddy astui olohuoneen puolelle ja vaihtoi painoa jalalta toiselle selkeästi pohtiessaan, mitä voisi sanoa. Tai mitä mies edes tahtoisi sanoa.
"Emme. Hän on", mies kurtisti kulmiaan, "kylmä, etäinen ja teräväsanainen." Veronica tyrskähti sanoille, mikä sai miehen vilkaisemaan tummahiuksista naista. Moni olisi voinut käyttää vastaavia sanoja hänestä, ainakin jos heidän pienen toimistonsa harjoittelijoilta olisi kysytty. "Hän on! Hän nauttii valmennettaviensa itkettämisestä", Teddy intti.

Gabrielle vilkuili kaksikkoa vähintään hämmentyneenä. Molemmat puhuivat samasta miehestä, mutta aivan erilaisin sanoin!
"No... Mitä jos hän ei ole siviilissä niin paha?" Gabrielle ehdotti Teddylle varovasti.

"Se mies ei tiedä eroa siviilin ja töiden välillä", Teddy vastasi epäuskoisesti. "Hän asuisi töissä, jos se vain olisi mahdollista."
"Vaimostasi olisi voinut sanoa samaa pari vuotta sitten", Veronica puuttui keskusteluun vino virne huulillaan. Miehen epäuskon seuraaminen oli suorastaan hilpeää. Ei hän voinut väittää tuntevansa Artemista, jonka kanssa oli keskustellut vain hetken ennen miellyttävämpiä kokemuksia, mutta se ei estäisi häntä väittelemästä Teddyn kanssa ihan vain koska tilaisuus tarjoutui.

Gabrielle naurahti Teddyn sanoille. Tuon käsityksen hän olisi saanut.
"Shhh, ei kaikkea tarvitse kertoa." Gabrielle nauroi pehmeästi. Hän katseli toisten väittelyä. Olivat nämäkin...

"Töissä asuminen on hyvä asia", Veronica kohautti pienesti harteitaan. "Ainakin, jos tosissaan asuu töissä eikä vaikkapa työkaverinsa asunnolla", hän lisäsi huolettomasti. Hän oli aina asunut töissä, mutta hänen ex-aviomiehestään ei voinut sanoa samaa.
"Siitä tuskin on huolta Cavanaughn kohdalla", Teddy tyrskähti ja puri kieltään, ennenkö sanoisi enempää. Ehkä ei ollut hänen asiansa kyseenalaistaa ääneen, mikä oli saanut poliitikon tyttären lähtemään juron valmentajan matkaan. Hänellä oli tunne, ettei Gabriellen ystävä edelleenkään pitänyt hänestä kovinkaan paljoa, joten oli turha koettaa hankkiutua entistä alemmas listalla.

Gabrielle puraisi kevyesti huultaan Veronican huomautuksen johdosta. Hän tiesi kehen tuon sanat viittasivat. Hän vilkaisi Teddyä tuon sanojen myötä.
"...No... Jos hän ei ole enää niin kaiken jälkeen?" Olihan Gabrielle kuullut Teddyn kautta Artemiksen keväisistä terveysongelmista ja nyt myös miehen onnettomuudesta. Ainakin hän kuvitteli sen olleen onnettomuus.

"Jotenkin epäilen, että hän olisi yllättäen muuttunut", Teddy hymähti, mutta pehmensi äänensävyään kääntyessään Veronican puoleen. "Mutta hyvä, että sinä sait tavata mukavan Cavanaughn." Hän epäili, ettei sitä puolta miehestä tulisi näkyviin enää koskaan.
"Minun lienee paras lähteä kohti kotia, niin pääsette joskus nukkumaankin", nainen pohti ääneen ja vilkaisi Gabriellea. Epäilemättä hän saisi kuulla yöllisestä seikkailustaan vielä useaan kertaan, mutta kenties tässä oli tarpeeksi yhdelle illalle. Olihan hän jo melkein tukehduttanut ystävänsä aviomiehen. Tahattomasti, tosin, ainakin suurimmalta osin.

Gabrielle olisi halunnut sanoa ettei toisella niin kiire ollut, mutta hän tiesi Veronican mielipiteen miehestään ja ei halunnut kokeilla kuinka kauan kestäisi, että noiden välit räjähtäisivät näkemyserojen vuoksi käsiin.
"Nähdäänkö viikonloppuna? Vaikka brunssilla tai jotakin. Voisin yrittää lähteä ulos vielä kun en joudu kierimään ulos."

"Kuulostaa täydelliseltä", Veronica vakuutti ja siirtyi lähemmäs sohvalla voidakseen halata ystäväänsä. "Nähdään siis pian", hän totesi ja nousi sohvalta. Nainen soi hymyn hyvästiksi miehelle, joka heilautti kättään vastaukseksi. Veronica siirtyi eteiseen, sujautti korkokengät jalkaansa ja nappasi laukun kantoonsa, ennenkö huikkaisi viimeiset hyvästit olkansa yli ja astui ulos asunnosta. Teddy pudisteli päätään. Hän tuskin koskaan tottuisi vaimonsa ystävään.
"Tästä tulee aivan mieleen kouluajat, mutta en malta odottaa mahdollisuutta kertoa Miyatolle", mies tyrskähti. Cavanaughn asiat eivät kuuluneet hänelle lainkaan, mutta miten tällaista tietoa voisi salaisuutenakaan pitää.

Gabrielle halasi Veronicaa istualtaan, hymyillen tuolle. Naisen mentyä hän vilkaisi miestään.
"Voi jestas teitä. Pyydä käymään? Hän ei ole käynyt hetkeen. Ja oletko ihan varma että hän ei voisi muuttua?"

"Olen aivan varma", Teddy nauroi. "Ei kukaan muutu näin nopeasti. Ei varsinkaan Cavanaugh." Se ei vain ollut mahdollista. Teddy vilkaisi kelloaan. Ehkä hänen täytyisi odottaa huomiseen, ennenkö hän jakaisi uutiset Miyaton kanssa, olkoonkin ettei ystävä arvostaisi sitä että joutui odottamaan tähän tapaan.
"Lieköhän pieni ystäväsi ollut siinä kunnossa, ettei muistanut edes omaa nimeään, kun lähti Cavanaughn mukaan. Rautakankikin on sulavampi kuin Cavanaugh."

Gabrielle vilkaisi miestään kulmat vähän kurtussa.
"Nohnoh, luotan Veronican sanaan yhtä paljon kuin sinun. Ehkä hän on sulavampi naisten kanssa?"

"Epäilen", Teddy tuhahti huvittuneena. "Jos hän olisi sulavampi naisten kanssa, olisi hän varmasti sulavampi töissäkin. Kuka muka osaa hurmata naisia, mutta ei käydä sujuvaa small talkia?" Mies kohotti kulmaansa. Kenties hän ei ollut pyrkinyt kovinkaan innokkaasti keskustelemaan valmentajakollegansa kanssa, mutta hänen näkemyksensä perustui niihin muutamaan kertaan, kun he olivat vaihtaneet terveisiä pidemmän hetken sanoja keskenään.

"No.. no..jos hän on vain muuttunut. Ei kai hän nyt niin kamala voi olla?" Gabrielle kun ei ollut tätä miestä koskaan tavannut.

"Kyllä voi", Teddy puuskahti. Hän ei aikonut helpolla joustaa näkemyksestään - Artemis oli suorastaan itkettänyt häntä vuosia aiemmin valmennuksessaan. Ehei, hänen mielipiteensä oli kiveen hakattu. "Onneksi ystäväsi ei taida etsiä mitään sen vakavampaa, kun ei edes esitellyt itseään, vaan Caitlinin täytyi tehdä se." Hän ei mielellään luovuttaisi vaimoaan lohduttamaan sydänsuruista ystäväänsä, kun Artemis ei olisikaan unelmien prinssi.

Gabrielle vilkaisi Teddyä.
"No ei ehkä... No.. Itse asiassa..." Veronicalla kun tavallaan oli elämässään kriisi.
"Mutta tuskin he nyt yhteen päätyvät?"

Teddy kohotti kulmaansa. Vai niin. No, onneksi se mahdollisuus taisi olla jo poissuljettu, tai ainakin olisi sen jälkeen, kun Veronica törmäisi Artemikseen tallilla. Oli mies miten hurmaava tahansa työnsä ulkopuolella (mitä hän epäili suuresti), ei yksikään nainen voisi langeta tallilla ratsastajia itkettävän valmentajan jalkoihin. Se olisi sula mahdottomuus.
"Eivät", mies vastasi täynnä varmuutta. "Sinun kannattaisi ehdottomasti esitellä ystäväsi joillekuille tuttavillesi. Mukaville sellaisille."

Gabrielle kohotti kulmaansa. Hän ei tuntenut kamalasti sinkkumiehiä.
"En tunne juurikaan sinkkumiehiä ja Veronican miesmaku ei ole ihan sama kuin minun."

"Yhdelläkään tuttavapariskunnallasi ei olisi mukavaa sinkkuveljeä?" Mies ehdotti naurahtaen. Hän istui sohvalle ja laski kätensä naisen hartioille vetääkseen Gabriellen aivan kylkeensä kiinni. Mies painoi suukon tummien kiharoiden sekaan.
"Epäilemättä löytäisit hänelle jonkun paremman kuin Cavanaugh ilman että joutuisit edes ponnistelemaan", Teddy huomautti. Ei kai naisella, joka oli kutsunut Artemista hurmaavaksi, voinut olla kovinkaan korkeita standardeja miesten suhteen?

Gabrielle nojautui miehensä kainaloon, nauraen. Kyllä varmasti jollakin olisi veli, mukava ja ehkä komeakin. Mutta...
"Ei Veronicacaan ole mikään unelmanainen. Ja hän rakastaa haasteita. Sinä annoit hänelle sellaisen."

"En koskaan tule ymmärtämään teitä", Teddy puhahti nojaten poskeaan vasten naisen päälakea. Gabriellenkin logiikka meni moneen otteeseen häneltä ohitse, puhumattakaan sitten tyhjästä ilmestyneen lapsuudenystävän kohdalla. Ehei, naiset olivat kerrassaan kummallisia otuksia, joita ei vain voinut ymmärtää.

"Noh? Miten niin et voi ymmärtää? Mehän olemme helppoja!" Nainen nauroi heleästi, suukottaen miehen poskea pehmeästi.
"Varo vain ettei hän ota lempikollegaasi aveciksi ristiäisiin tai joululounaalle jolle kutsuin Veronican ja Miyaton."

"Te olette kaukana helpoista", mies vastusti huvittuneena, "mutta en vaihtaisi hetkeäkään." Ainakaan Gabriellen kohdalla. Hän ei kenties aina ymmärtänyt naistaan täysin, mutta rakasti sitäkin enemmän.
"Älä säikyttele vanhaa miestä. Näen vielä painajaisia", Teddy valitti silmät suuriksi revähtäneinä. Siinä oli jo aivan tarpeeksi, että hän istuisi joululounaalla myös Veronican kanssa.

"Varo vain. Hän voi ottaa sen haasteena." Nainen varoiti vielä. Hän lepuutti päätään miehensä olkapäällä, hymyillen hieman.
"Ajattele. Meillä on uusi perheenjäsen jouluna."

"Toivottavasti ei", Teddy huokaisi. Hän ei halunnut olla edes osittain syyllinen katastrofiin, joka moisesta seuraisi. Ihan kuin Veronica ei olisi itse jo aiheuttanut katastrofia, vaikka naisen rentoa tavoitteleva suhtautuminen antoikin olettaa, ettei tilanne oikeastaan haitannut poliitikon tytärtä lainkaan. Olikohan tämä kuinka tuttua naiselle? Hänen teki mieli kysyä Gabriellelta, mutta puri jälleen kieltään. Ei ollut hänen asiansa.
"Ajattelen sitä jatkuvasti", mies tunnusti pehmeän hymyn kera ja rutisti naisen hartiaa. "Paras joululahja ikinä."

Gabrielle hymyili leveästi. Niin, se olisi paras aikainen joululahja ikinä.
"Niin on. Se siitä rauhallisesta joulusta kun pitää opetella uudet rytmit ja uusi elämäntapa. Eikö yhtään kauhistuta että kohta kuljet lastenvaunujen kanssa ulkona?"

"En malta odottaa", mies vastasi painaen suukon tummien kiharoiden sekaan. Hän ei voinut kuvitella mitään parempaa kuin uuden elämäntavan opettelu näin hyvästä syystä. Kestäisi varmasti hetken jos toisenkin, ennenkö hän oppisi kaiken, jos se edes olisi mahdollista, mutta hän ei malttanut odottaa mahdollisuutta yrittää.
"Olen kauhusta kankeana, mutta tahdon uskoa, että me selviämme kahdestamme ihan mistä tahansa."

"En minäkään malttaisi. Enkä vähiten siitä syystä että haluan taas mahtua vaatteisiini." Gabrielle vihasi äitiysvaatteita. Miksi kalliidenkin piti olla niin... Rumia tai tylsiä?
"Selviämme me. Kasvatamme oikein hyvän pojan."

"Hyvä syy kulkea vähissä vaatteissa?" Mies ei voinut olla virnistämättä alahuultaan purren. Hän naurahti pehmeästi tummien kiharoiden sekaan ja rutisti naista paremmin kainaloonsa. Hän ei aina uskonut onneaan. Hän oli naimisissa elämänsä rakkauden kanssa ja pian heidän pieni perheensä kasvaisi täydellisellä pojalla.
"Niin kasvatamme. Maailman rakastetuimman pienen pojan", Teddy vakuutti hiljaisella äänellä ja laski vapaan kätensä naisen vatsalle hellästi. "Kuulitko? Rakastamme sinua jo nyt aivan valtavasti", hän toisti suunnaten sanansa ja katseensa pyöreälle vatsalle.

"Ylipäätään vaatteissa joiden suunnittelussa kuminauhavyötärö ei ole suunnittelun keskiössä." Gabrielle ei voinut olla nauramatta. Ehkä se vähissä vaatteissakin kulkeminen kyllä tapahtuisi.
"Ja hemmotellun. Miten ihmeessä estän sinua hemmottelemasta lasta pilalle." Nainen laski kätensä vatsansa päällä lepäävälle kädelle, puristaen miehensä sormia hellästi.
"tai vanhempiasi."

Teddy nauroi pehmeästi. Hänestä se ei kuulostanut yhtään hullummalta asialta, johon keskittyä vaatteita suunnitellessa, mutta Gabriellen näkemys taisi olla toinen. Ehkä hän jättäisi vaatteiden suunnittelun alan ammattilaisille ja niille, joille se jotakin merkitsi.
"En tiedä", mies myönsi matalalla äänellä. Hän hymyili nojaten jälleen poskeaan naisen päälakea vasten. Hän ei koskaan kyllästyisi hengittämään naisen shampoon tuttua tuoksua voidessaan pidellä rakkaintaan kainalossaan. "Mikään ei pysäytä äitiäni, sen voin vannoa. Hän aikoo hemmotella lapsenlastaan seuraavan kahdenkymmenen vuoden edestä kuukausissa." Teddy soi jälleen hiljaisen kiitoksen mille tahansa korkeammalle voimalle, joka oli sallinut hänen pitää äitinsä näinkin pitkään. Äiti ehtisi tavata ensimmäisen lapsenlapsensa, hänen poikansa.

"En aio estää Alicea. Isääsi yritän ehkä toppuutella. Ja poni vain sillä ehdolla että se on kouluratsu." Gabrielle muistutti. Hän ei itse koskaan kyllästyisi olemaan niin miehensä kainalossa.

"Äitini tuntien kyseessä on jokaiseen lajiin lupausta osoittava nuori ratsuponi, jonka takaa löytyy joku koulumaailman kovimmista nimistä. Kenties Donnerhall", Teddy mutisi huvittuneena. Ehkä hän selviäisi yhden ponin kanssa, kun oli kerran jo kaitsemassa kolmea kilparatsuakin. "Isäni kanssa kannattaa olla tarkkana. Hän on salakavala, mitä hemmotteluun tulee. Et edes huomaa mitä on tapahtumassa, ennenkö on jo liian myöhäistä."

Gabrielle vin hymyili leveästi. Hän ei sanonut mitään, kun ei hevosia niin hyvin tuntenut.
"Hmmh, voihan. Saan vahtia kahta Morlandia, tätähän olen aina halunnut." Nainen ei todellakaan laittaisi pahakseen. Kunhan edes Teddyn isä välitti lapsesta, jolla ei hyvin nuoresta iästä lähtien olisi kuin yksi isovanhempi.

"Itsepähän halusit osaksi sukua, rouva Morland", Teddy virnisti leveästi ja naurahti pehmeästi. Hän ei olisi voinut olla ylpeämpi ja onnellisempi vaimostaan, jota esittelisi mielellään koko maailmalle.

"... Niinpä. En selvästi ajatellut tätä loppuun." Gabrielle läppäisi hellästi miehensä käsivartta, haukotellen pitkään ja antaumuksella. Jestas, hän tuntui nukkuvan viiden edestä, silti aina väsytti.


"Minun onneni, selkeästi", Teddy nauroi. Hän hymyili pehmeästi väsyneelle naiselle, jonka haukotus tarttui.
"No niin, aika mennä nukkumaan", mies hymähti, suukotti vielä kerran tummia kiharoita ja nousi ylös sohvalta tarjoten kättään naiselle, jotta voisi auttaa hänetkin jalkeille.

"Mennnään mennään. Aut-- ah, kiitos." Oli ihanaa miten ei tarvinnut edes pyytää apua,kun Teddy auttoi hänet ylös. Kun nainen lopulta pääsi nukkumaan ja löysi asennon jossa oli hyvä nukkua, hän saattoi nukahtaa sen siliän tien.

Mies veti naisen lähelleen ja painoi pehmeän suukon naisen huulille, ennenkö naurahtaen haroi sormilla hiuksiaan ja salli naisen suunnata edeltä makuuhuoneeseen. Hän siivosi pikaisesti paperit, jotka oli illan aikana levittänyt pöydälle, kävi pesemässä hampaansa ja nappasi ohikulkevan Dinglen kainaloonsa, ennenkö suuntasi makuuhuoneeseen ja käpertyi vaimonsa viereen täynnä onnea, jolle ei löytänyt sanoja. Onneksi nukkuessa sanoille ei ollut tarvetta.

_________________
You are more delicious than anyone
That’s why I’ll save you for last

Andrea Rowe
Artemis Cavanaugh
Gabrielle Pakenham
Ivor Atterberry
Miyato Caloun
Tobias "Raiden" Wonchester
Takaisin alkuun Siirry alas
 
Inside the outsider
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Pikaviestinpelit-
Siirry: