PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] Life isn't complicated, people are

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Silkki
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1934
Join date : 18.04.2014
Ikä : 22

ViestiAihe: [P] Life isn't complicated, people are   Su Loka 16, 2016 3:04 pm

Pikaviestinpeli, jossa Hatsiubatin Miyato ja Zoe valittavat tunteiden olemassaolosta.
-----
Tiistai 4. lokakuuta 2016 - aamupäivä

Viikonlopun kilpailujen jälkeen Zoe ei olisi voinut olla kiitollisempi mahdollisuudesta harjata kiireettä komeaa ruunaa, jolla ei ollut osaa eikä arpaa viikonlopun kilpailuihin. Nämä hetket Paddyn kanssa kaksin olivat arvokkaampia kuin mikään muu maailmassa, eikä hän suostuisi luopumaan niistä millään. Huomenna koittaisi lähtö hänenkin osaltaan Alankomaihin, jossa käytäisiin kauden viimeiset kenttäkilpailut. Zoe huokaisi laskiessaan harjan pakkiin ja vilkaisi papurikonkimoa, joka näytti tyytyväiseltä elämäänsä. Hyvä, että edes toinen heistä saattoi sanoa niin. Nainen veti syvän henkeä, heitti ohuen loimen hevosen selkään ja naksautti narun kiinni riimuun. He voisivat yhtä hyvin lähteä kävelemään hiekkateille. Ainakin se pitäisi hänet kaukana Halesta, jota hän ei tahtonut nähdä tänään lainkaan.
"Lähdössä Coran kanssa liikkeelle?" Zoe kysyi pysäyttäen Paddyn tallikäytävälle, kun tunnisti loukkaantuneen kilparatsun ja kimon kanssa puuhailevan miehen.
"Kelpaako seura?" Hän jatkoi hetken mielijohteesta. Ehkä seurasta ei olisi haittaa. Ehkä se estäisi häntä hautautumasta synkkyyteen, joka tuntui kuplivan aivan pinnan alla.

Ruunikonkimo tamma toipui, hitaasti mutta varmasti. Sen omistaja käytti kaiken liikenevän aikansa tammansa kanssa. Nyt kun hän oli sinkku ja laittanut välit poikki toiseen parhaista ystävistään (ja Teddyllä oli pesänrakennus menossa), Miyatolla oli enemmän kuin tarpeeksi aikaa. Hän loimitti tamman, valmistautuen lyhyeen kävelyyn tiellä. Sen saattoi päätellä myös tukipintelistä tamman loukkaantuneessa jalassa.
"Hmm? Joo, kävelylle." Miyato suoristautui tamman jaloista, tarkistettuaan sen tukipintelin kymmenennen kerran ennen lähtöä.
"Kelpaa. Ei voida kävellä pitkälle, mutta seura käy."

Zoe nyökkäsi. Ei hän ollut mitään pitkää lenkkiä Paddynkään kanssa valitettavasti suunnitellut. Hänen täytyisi laittaa kaikki valmiiksi loppuviikkoa varten, kun hän ei olisi tallilla ja nuoremmat kilparatsut sekä Paddy olivat Nathanin vastuulla.
"Miten Coran kuntoutus on sujunut?" Nainen kysäisi naksautettuaan kieltään merkiksi Paddylle, joka lähti kuuliaisesti liikkeelle hoitajansa perässä. Komea ruuna ei turhia ihmetellyt siirtyessään tallikäytävältä ulkoilmaan. Zoe rapsutti ruunan poskea ja vilkaisi tammaa, ettei vahingossakaan kulkisi liian reippaasti leppoisan eläkeläisen kanssa.

Cora näytti ulkona siltä että se lähtisi lentoon. Tamma ei onneksi lähtenyt lentoon, vaan pysyi kiltisti taluttajansa rinnalla.
"Niin hyvin kuin kenttäratsun siirtäminen yllättäen alle puolen kilometrin kävelyille ja postimerkin kokoiseen tarhaan yksin voi sujua. Aktivointilelut eivät kestä edes viikkoa."

"Voi ei", Zoe vastasi myötätuntoisesti. Se ei tosiaankaan ollut tilanne, johon kukaan tahtoi joutua. Sairasloma ei ollut luksusta hevosille, jotka olivat tottuneet liikkumaan ja kuntoilemaan aamusta iltaan. Vielä vähemmän se oli sitä ihmisille, jotka stressasivat päivän jokaisena hetkenä hevosen kunnosta.
"Mutta ainakin suunta on kohti parempaa."

"On. Kunhan se ei hajota tallia." Hän nauroi hiljaa ja vaisusti. Mies vilkaisi Zoeta, ihmetellen hieman miksi tuo halusi hänen seuraansa.
"Koetatko saada ajatuksia muualle?"

"Saat ehkä muutaman rikotun ruokakulhon anteeksi työsuhde-etuna", Zoe vastasi pieni hymy suupieltä nykien. Hän ei menisi niin pitkälle, että väittäisi jenkkivalmentajan olevan ystävä tai edes tuttava, mutta nuorempi mies oli yksi niistä harvoista ihmisistä, joiden seurassa hän viihtyi tallilla.
"Vietin viikonlopun Halen kisahoitajana, ja lähden samaan pestiin taas huomenna. Järkevä seura on loistavaa tasapainoa tähän väliin", nainen vastasi - tai ei vastannut, riippuen vähän siitä laskiko sanat varsinaiseksi vastaukseksi vai näppäräksi tavaksi kiertää esitetty kysymys.

Miyaton kanssa oli hiukan hankala vältellä. Vaikka hän oli suorittanut tutkintonsa yliopistossa laiskasti, mutta ei hän ollut idiootti.
"Parempi olisi. Ja vältit kysymyksen, joten voisitko vastata siihen? Kolmas kerta menee jo uteluksi."

Nainen vilkaisi miestä ja kohotti kulmaansa. Utelisi sitten.
"Ja kaksi kertaa kysyminen ei ole utelua?" Hän haastoi lievää huvittuneisuutta äänessään. Ehkä hän ei menettäisi mitään vastaamalla yksinkertaiseen kysymykseen. Nähtävästi vastaamatta jättäminen herättäisi enemmän uteliaisuutta entisessä kenttäratsastajassa.
"Koetan. Ehdin ajatella aivan liikaa matkalla Alankomaihin, joten hetken tauko tekee vain hyvää."

"Ei. Ja en toistanut kysymystä, joten en teknisesti kysynyt kahdesti." Miyato vastasi kevyesti huvittuneena. Hän mietti hetken, pysäyttäen veturin lailla puhkuvan tammansa.
"En harrasta juoruamista ja tiedän että jotkut asiat pitää saada ulos. Jos haluat saada ne ulos itsestäsi, olen tässä."

Zoe pudisti päätään ehtimättä aivan tukahduttaa pientä hymyä, joka kohosi huulille. Mistä lähtien hän oli osannut hymyillä muutoin kuin asiakkaille?
"Kiitos tarjouksesta, mutta tässä ei ole mitään puhuttavaa", Zoe pyyhkäisi asian sivuun huolettomuutta tavoitellen. Hän ei tosiaankaan puhuisi mielessä pyörivistä ajatuksista, joista hän ei saanut rauhaa edes kisapaikan hektisyyden keskellä. Niistä puhuminen ei varmasti auttaisi ketään. Hän ei osannut puhua luontevasti edes säästä, puhumattakaan sitten tunteistaan.
"Kerro mieluummin Coran kuntoutuksen kulusta. Joko olette puhuneet eläinlääkärien kanssa ravipätkien ottamisesta mukaan lenkeille?"

"Tarjous ei vanhene." Miyato olisi mielellään hyödyksi edes jollekulle. Kun ystävälleen hän oli ollut vain peli, heittopussi. Mies hieraisi kasvojaan, pudistellen päätään.
"Kuukausi tai kaksi. Kuolen siinä ajassa."

Zoe painoi päänsä pieneen nyökkäykseen lähinnä miehen sanojen tiedostamisen merkiksi. Ajatukset oli paljon parempi kääntää Coraan, jota hän vilkuili ammatillisella mielenkiinnolla. Hän ei voinut kuin toivoa, ettei koskaan joutuisi itse samaan tilanteeseen, mutta Halen tuntien hän ei voisi olla riittävän varautunut, vaikka opiskelisi eläinlääkäriksi ja hevoshierojaksi tässä ja nyt.
"Älä kuole. Cora kiittää pitkäjänteisyyttäsi ensi kesänä, kun voi laiduntaa iloisesti muiden hevosten seurassa."

"Niin. Kai. Toivotaan. On kamala katsella sitä nyt." Hän kesti vielä itse tämän kaiken. Hän oli rampa, hän kesti sen. Hevosta ei oltu luotu siihen. Valitettavasti.

"Sinä jos kuka saat luovittua Coran turvallisesti tämän läpi", Zoe vastasi harvinaisen kehun kera. Hän harvoin ilmaisi sanoin ihmisten pätevyyttä, vaikka heikkouksiin tarttuikin herkästi. Miyato ansaitsi kuitenkin moisen myönnytyksen, sillä kenttähevosen kuntouttaminen vaati paljon - ja varmasti amerikkalainen olisi voinut tahtoessaan lykätä sen hevosenhoitajan vastuulle. Valmentaja oli kuitenkin itse valmis näkemään vaivaa hevosensa hyvinvoinnin eteen, ja se oli ehdottomasti riittävä peruste kehulle. Nainen käänsi katseensa tiehen edessäpäin ja puri huultaan. Mitä vaimeampana tallin äänet kuuluivat, sitä houkuttelevammalta Miyaton tarjous tuntui, niin järjetön kuin se olikin.
"Oletko koskaan rakastunut henkilöön, joka on vain kaikilla tavoin väärä sinulle?"

Miyato ei koskaan enää aikoisi jättää hevostaan muiden vastuulle. Ei enää ikinä. Hän hoitaisi kaiken tammansa toipumiseen liittyen aivan itse. Zoen kysymys sai hänet kohottamaan kulmiaan.
"Lasketaanko se että olen yli kaksikymmentä ja en tiedä olenko koskaan rakastanut ketään? Mutta kyllä, olen valinnut vääriä ihmisiä."

"Lasketaan", Zoe vastasi. Ei hän voisi lähteä rajaamaan sen tarkemmin joutumatta repimään vanhoja haavoja auki tutkimuksen nimissä. Ei kiitos. Sinnepäin oli aivan tarpeeksi hyvin. Kuka hän edes oli määrittelemään rakkautta? Ehkä hänenkin pitäisi sanoa olevansa samalla viivalla Miyaton kanssa, paitsi että hän oli lähempänä kolmeakymmentä.
"Miksi väärin on niin helppo valita? Varsinkin jos tietää jo alusta valitsevansa väärin, ja silti… valitsee niin." Sehän oli todellinen kieliopin mestariteos, mutta nainen ei jaksanut välittää. Hän kurtisti kulmiaan ja puri huultaan turhautuneena. Miksi tunteet olivat niin monimutkaisia ja niistä oli enemmän harmia kuin hyötyä?
"Ja miksi hitossa se tieto ei auta unohtamaan tunteita?"

Miyato kohautti olkiaan.
"Jos osaisin psykologina antaa vastauksen tuohon, ei minun tarvitsisi edes niistää nenää itse, vaan voisin palkata siihen kolme päivystävää työntekijää." Hän hymyili hieman, koettaen rohkaista.
"Miten tämä ihminen on sopimaton?"

Zoe vilkaisi miestä merkitsevästi. Ei ollut hauskaa. Hän ei kaivannut mitään koko maailman todellisuuden mullistavaa vastausta. Kunhan nyt edes jotakin, vaikka se ei olisi sen kummempaa kuin toteamus ihmisten rajattomasta typeryydestä.
"Kaikilla mahdollisilla tavoilla, ja varmaan mahdottomillakin", hän tuhahti kieltäytyen tarkentamasta mielessä pyörivän tytön henkilöllisyyttä lainkaan ja hukutti kätensä Paddyn valkoiseen harjaan. Se tarjosi sentään jotakin konkreettista ja lohduttavaa, josta pitää kiinni. "Minä en ole parisuhdemateriaalia. Se on jo nähty ja koettu. Ei sinulla olisi mitään sisäpiirin tietoa siihen, miten turhista tunteista pääsisi eroon?"

Jos Miyatolla olisi ollut tietoa siitä, hän ei olisi seurustellut tai tapaillut ketään ikinä. Valitettavasti sitä vain kaipasi ihmistä lähelleen.
"Ei. Jos olisi, minua ei olisi haukuttu koko Rosings Parkille. Valitan, olen hyödytön."

Zoe huokaisi. Olihan se kai liikaa vaadittu, että moiseen kysymykseen olisi jo löydetty vastaus. Todennäköisesti ihmiskunta perustaisi valtion Marsiin ennenkö ratkaisisi tunteiden solmukohdat.
"Elämä olisi niin paljon helpompaa", hän valitti kulmiaan kurtistaen. "Miten ihmiset muka törmäävät toisiinsa ja löytävät tuosta noin vaan ihmisen, jonka kanssa kaikki toimii?"

Niin. Miten? Miyato oli löytänyt ja sitten hän oli pilannut kaiken. Paska.
"En tiedä. Kai se on kilteille ihmisille ja muut saa nuolla näppejään, tuskailla sopimattomien tunteiden kanssa?"

"Selvästi", Zoe vastasi. Ei hän odottanut onnea itselleen parisuhteiden saralla. Hänellä oli ollut siihen mahdollisuus kerran, mutta hän oli pilannut sen. Hän ei ansainnut uutta yritystä, mutta mielestään hän ei myöskään ansainnut tätä tuskaa. Hän olisi ollut tyytyväinen siihen, ettei olisi joutunut elämään samaa tunteiden vuoristorataa enää koskaan.
"Ihan kuin työni ei jo valmiiksi olisi riittävän heikolla pohjalla, niin sitten tämä vielä häiritsemässä."

"Nohnoh. Sinulla on oltava laaman hermot Halen kanssa. Teer työsi loistavasti. Minä taas.... Noh. Joo. Joo, ehkä joskus joku hyötyy valmennuksestani." Miyatoa vaivasi edelleen alemmuuskompleksi. Hän ei ollut alansa huippu, vaan miltein alansa huippu. Siinä oli ollut iso ero.

"Kumpiakohan on enemmän tarjolla, taitavia kilparatsastajia vai hevosenhoitajia?" Zoe kysyi retorisesti ja kohotti kulmaansa. Hän tiesi Edgerlyn arvostavan hänen työpanostaan suunnattomasti, mutta hän ei elätellyt hetkeäkään sitä harhakuvaa, että olisi korvaamaton. Hän ei ollut. Ei ollut Halekaan, mutta hevosenhoitajia oli tarjolla kymmeniä jokaista kilparatsastajaa kohti.
"Fairchild ei palkkaa ketään turhaan."

"Hoitajia, mutta oikeasti hyviä ja luotettavia on todella vähän." Keskinkertaisia kilparatsasrajia taas mahtui kaksikymmentä tusinaan. Suurin osa joutui joskus hyväksymään haaveidensa järjettömyyden.
"Olette kaikki outoja. Ei myt vängätä pomoni rekrytoinnista. Miksi tunteesi ovat sopimattomia? Varattu, liian nuori, liian vanha, samaa sukupuolta, jonkun läheisesi entinen...?"

Mutta sekin todella vähäinen määrä oli enemmän kuin kilparatsastajia löytyisi. Zoe vilkaisi komeaa ruunaa vierellään. Hän ei tahtonut luopua Paddystä. Ehkä Edgerly voisi pitää hänet Paddyn hoitajana, vaikka Hale järjestäisi hänet kauas kilpailevien ratsukoiden hoitamisesta. Ehkä hän pystyisi katsomaan jotakuta toista Duffyn vierellä tai pesemässä nuokkuvaa Javaa, jos saisi pitää Paddystä huolta.
"Öm", Zoe ynähti havahtuen takaisin keskusteluun Miyaton kysymyksen myötä. Hän piti katseensa tiukasti Paddyssä harkitessaan vastaustaan. Rehellisyys ei kävisi päinsä, ei ainakaan täysin. Ehkä hän voisi venyttää totuutta hieman. Eihän se nyt niin tarkkaa ollut, antaisiko hän puheissaan ymmärtää puhuvansa miehestä Mayben sijaan.
"Vähän sitä sun tätä. Lähinnä liian hyvä minulle", hän totesi vilkaisten lyhyesti miestä. "Tiedäthän sen ihmistyypin, joka ei ansaitsisi elämäänsä muuta kuin aurinkoa ja sateenkaaria?"

Miyato hymähti. Voi, hän tosiaan tiesi. Teddyn kierossa maailmassa hän itse kuului siihen ryhmään, mutta se oli valetta.
"Tiedän. Ja kun ihastuu heihin, se on kamalaa. Koska tietää ettei ole sitä mitä heille haluaa."

"Nimenomaan", Zoe nyökkäsi lyhyesti vastaukseksi. "Ja kun he eivät tunnu itse ymmärtävän sitä, vaan kuvittelevat että voivat muuttaa sinua." Vaikka hän miten yrittäisi, ei hän kuitenkaan voisi olla sitä, mitä toivoi Maybelle. Hän vain tahtoi tytön olevan onnellinen, löytävän rakkauden joka olisi täynnä lämpimiä, onnen täyttämiä hetkiä. Eihän se nyt voinut olla liikaa pyydetty?

"Tietenkin. Sellaisista ihmisistä pidetään juuri siksi että he näkevät muissa vain hyvää, vailla huonoja puolia tai eivät ainakaan sano niitä ääneen, uskovat että kaikki voidaan muuttaa ja kaikki muuttua." Oli häiritsevää miten samalla tavalla he kaksi ajattelivat. Hyvin, hyvin häiritsevää.

"Kyllä", nainen totesi. Hän ei voinut ymmärtää moista ajatusmaailmaa, vaikka oli joutunut seuraamaan sivusta useaan kertaan, miten toiset vain jaksoivat uskoa parempaan huomiseen. Hän uskoi toki siihen, että aurinko nousisi seuraavanakin päivänä, mutta täytyi olla realistinen - Englannin yllä viihtyvä paksu pilvipeitto estäisi näkemästä auringonnousua.
"Ne ihmiset onnistuvat aina kääntämään kaikesta jotain hyvää. Joissakin asioissa - tai ihmisissä - ei vain ole mitään niin hyvää, että se tasapainottaisi vaakaa lainkaan."

Miyato nyökkäsi. Niinhän se oli. Simon oli vaatinut tavata hänet, saada olla hänen kanssaan ja ei ollut välittänyt proteesista. Silti se kaikki oli mennyt poikki. Hän ei uskonut minkään suhteen kestävyyteen, itsensä kohdalla.
"Niinpä. Se on raskasta, mutta totta. Masentavinta on sellaiset pariskunnat jotka ovat täydellisiä."

"Äläpä", Zoe hymähti vailla huvittuneisuutta, jota moinen vastaus olisi kenties kaivannut. "Onneksi sellaisia pariskuntia ei ole montaa." Ainakaan hänen lähipiirissään, josta hän ei osannut nimetä yhtäkään.
"Antavat täysin vääristyneen kuvan elämästä, kun kaikki vain onnistuu ja sujuu ja mikään ei koskaan ole niin vaikeaa, etteikö siitä selvittäisi yhdessä. Mistä sellaisia ihmisiä edes tulee?"

"Kamalinta on kun tuntee yhden. Ihan sama vaikka kerran jopa eroaisi, silti ne vain löytävät tiensä yhteen ja sitten kaikki on hyvin, kaikki sujuu. Ja en tosiaan tiedä mistä niitä tulee. Englannista ilmeisesti, koska vannon etten Amerikassa tunne ainuttakaan."

"Epäilen", Zoe tuhahti, "tai sitten tunnen vain todella nyrjähtäneitä tapauksia." Hän ei keksinyt tuttavistaan yhtäkään pariskuntaa, joka täyttäisi annetut kriteerit. Ei edes omasta suvustaan.

"Ehkä se on sitten täälläkin harvinaista." Miyato huokaisi ja vilkaisi tammaansa. Corasta näki että se oli sekoamassa siihen seisomiseensa.
"Onneksi on hevoset. Ei jää aikaa miettiä oman suhde-elämän vajavaisuuksia."

"Nimenomaan. Luojalle kiitos hevosista", Zoe myötäili miehen sanoja. Mitä hänkään olisi elämällään tehnyt ilman hevosia? Ei yhtään mitään - tai vanhempien logiikalla enemmän kuin mitä nyt teki. Hän ei onnekseen kuunnellut vanhempiaan.
"Ja siitä, että tallilla ei tunneta kiinteitä työaikoja. Eipähän tarvitse viettää tunteja yksin tyhjässä talossa, kun voi senkin ajan olla töissä ja hevosten keskellä."

"Niinpä. Paitsi sitte kun joku ystävä väkisi hätistää kotiin." Se oli vähän surullista. Miyatoa sai nykyään oikeasti käskeä kotiin, muutoin hän olisi aina ollut Coran kanssa

"Työnantaja. Voitin", Zoe huomautti kulmaansa kohottaen ja pieni virne suupieltä nykien. Hänellä ei edes ollut ystäviä, jotka hätistäisivät kotiin huolestuessaan hänen työpäiviensä pituudesta. Toki Hale yritti ajaa hänet pois tallilta, mutta siinä taustalla tuntui olevan tahto mellastaa hevosten kanssa ilman valvontaa.

"Työnantajani ei ole koskaan paikalla, esimieheni on työnarkomaani joten vähintään kohtuullista että minulla on yksi ihminen patistamassa kotiin." Ilman Teddyä Miyatohan olisi nukkunutkin tammansa karsinassa.

"Herra Edgerly ehtii tallille lähinnä viikonloppuisin", Zoe huomautti, "joten eipä minunkaan työnantajani ole jatkuvasti läsnä." Poliitikko tosin osasi käskeä hänet kotiin silloinkin, kun oli itse Lontoossa. Edgerlylle ei väitetty vastaan. Mies sai tahtonsa aina läpi.
"Kai se on hieman surkeaa, ettei ole mitään syytä lähteä töistä kotiin."

"On ja ei ole. Minulla oli, mutta se syy ei tainnut olla ihan niin hyvä syy kuin olin kuvitellut." Ja olisihan valmentaja voinut suunnitella vaikka kotona. Ei, Miyato teki senkin töissä.

Zoe nyökkäsi. Niin kai. Hänellä oli ollut vuosia sitten mahdollisuus onneen - ja sitten hän oli pilannut kaiken, laittanut työnsä kerrasta toiseen rakkauden edelle. Oliko se ihmekään, jos hän löysi itsensä tästä tilanteesta nyt. Yksin.
"Elämä on yksi suo. Parempi vaan keskittyä töihin, ne sentään käyvät järkeen. Tunteissa ei ole järjen hiventäkään", nainen puhahti. Hevosia oli helppo ymmärtää. Itseään, noh, ei niinkään.

"Se on ihan totta." Miyatosta tuskin kukaan haluaisi katkeraa, mutta hän oli hyvää vauhtia luisumassa katkeraksi ja yksinäiseksi. Ihmiset eivät vastanneet odotuksia ja sitten hän ei vatsannut odotuksia.

Hän oli jo katkera ja yksinäinen, joten olisi hyvä varoittava esimerkki Miyatolle. Jos sen polun valitsisi, päätyisi samaan pisteeseen kuin hän. Miyatolla olisi vielä toivoa valita toisin. Hän oli jo kulkenut liian pitkälle valitsemallaan polulla voidakseen kääntyä takaisin.
"Jos koskaan keksit keinon päästä eroon ylimääräisistä tunteista, tahdon kuulla. Heti", Zoe lisäsi hieraisten niskaansa. Miten paljon helpompaa elämä olisikaan, kun ei joutuisi käsittelemään tunteitaan - tai sullomaan niitä pieneen lokeroon mielen perukoille.

"Kehitteillä. Ilmoitan heti kun saan patentin läpi." Miyato mietti hetken.
"Vaikka toisaalta sitten... En usko että tunteesi voivat olla niin sopimattomia, etteikö niiden voisi antaa toteutua? On täällä nähty sopimattomampiakin. Cavanaugh seurustelu valmennettavansa isän kanssa ja mitä muuta vielä."

Zoe setvi hajamielisesti Paddyn valkeaa harjaa. Ainakin se antoi sormille tekemistä ja auttoi hillitsemään halua kivahtaa jotakin ilkeää tai muutoin purkaa sisäistä tunnekuohua lapsellisella kiukuttelulla. Hän ei halunnut ajatella Artemista, jonka oli tahtomattaan asettanut ikävään asemaan (ja mistä hyvästä oli saanut kylmää kohtelua punapäiseltä irlantilaisnaiselta), eikä varsinkaan pohtia kaikkia niitä syitä, miksi Mayben ajattelu oli kerrassaan sopimatonta.
"Sopimattomuus on vain yhteiskunnan näkökulma. Kasa sääntöjä, jotka on määritelty normaaleiksi, ja niistä poikkeaminen on sopimatonta. Minua ei erityisemmin enää kiinnosta, mitä ympäristö minusta ajattelee. Tein sen virheen jo nuorempana. Tässä on kyse siitä, etten tahdo satuttaa ketään tarkoituksella. Ei hetken onni olisi sen arvoista."

Niin, se oli tietystä ihailtava piirre jos osasi ajatella tunteidensa kohteen onnea ja sydäntä, eikä suinpäin sännännyt aiheuttamaan huolta ja murhetta.
"Mikä sanoo että se päättyisi kipeästi tai kenties ollenkaan?"

Zoe pysähtyi terävästi ja kääntyi katsomaan miestä kulmaansa epäuskoisesti kohottaen. Oliko Miyato tosissaan? Paddy pärskähti seisahtuessaan hoitajansa rinnalle ja hamusi pehmeästi käsivartta, joka piteli kiinni riimunnarusta.
"Jos se ei päättyisi kipeästi, en olisi nyt täällä yksinäni, vaan asuisin edelleen Lontoon laitamilla tai ehkä olisin muuttanut Dubaihin entiseni kanssa", nainen vastasi kireämmin kuin tarkoittikaan. Hän haroi vapaalla kädellään mustaa poninhäntäänsä ja koki turvallisemmaksi kääntää katseensa takaisin Paddyyn. Ruuna lähti liikkeelle heti, kun hänkin otti askeleen eteenpäin.
"Jos osaisin rakastaa ilman, että se tukahduttaa kohteensa, en olisi yksin."

Miyato pysähtyi, painaen kämmenen vasten Coran ryntäitä. Tamma olisi muuten jatkanut eteenpäin ja se korkahtikin tyytymättömänä kun joutui pysähtymään.
"... Ei kaikki ole tarkoitettu toimimaan. Mutta miten haluat, itse itsesi tunnet."

"Ei tietenkään", Zoe vastasi. Ei hän niin naiivi ollut, että olisi uskonut jokaisen ihastumisen ja tykästymisen johtavan täydelliseen loppuelämään kumppanin kanssa. Sen uskominen olisi ollut äärimmäisen typerää. Hän oli tiennyt sen jo teininä, oppinut kantapään kautta, mutta sellaista elämä oli.
"Mutta minulla oli jo täydellinen parisuhde, ennenkö mokasin sen. Jos en saanut edes sitä kestämään, on turha enää yrittää."

"Miten se onkin aina niin, että asioita osaa arvostaa vasta kun ne on menettänyt?" Ei Miyato ollut koskaan ajatellut ettei voisi ratsastaa ja kilpailla. Nyt hän olisi antanut mitä tahansa siitä että olisi voinut tehdä niin. Normaalisti, täydellä teholla.

"Se lienee yksi niistä ihmiskunnan mysteereistä, joita ei vain koskaan saada ratkaistuksi", Zoe vastasi huokauksen kera. Hän silitti Paddyn poskea yrittäen keskittyä ajattelemaan jotain muuta kuin sitä, olisiko rinnalla kulkeva hevonenkin yksi niistä asioista, joita hän ei osannut arvostaa ennenkö olisi liian myöhäistä.

"Haluaisin ratkaista senkin. Aikakone olisi myös mahtava, jättäisin lähtemättä Espanjaan ollenkaan." Hän sai näillä lenkeillä pysähtyä säännöllisesti. Lenkkeilihän Miyato Hettynkin kanssa, mutta proteesi oli hänelle ja kropalleen vielä suhteellisen uusi asia, joten jalkaa juili aina säännöllisin väliajoin. Ratsastus oli helpompaa, etenkin jos ei keventänyt ollenkaan.

"Onnea yritykseen", Zoe vastasi. Mitä hän tekisi, jos aikakone olisi olemassa? Nainen puri huultaan tiedostaen täysin, miten typerää moinen pohdinta edes oli. Aikakoneita ei ollut olemassa, eikä kukaan saisi luotua sellaista. Oli turha pohtia, palaisiko hän vuosia taaksepäin ja koettaisi uudestaan Sharonin kanssa, vaikka se tarkoittaisi sitä, ettei hän koskaan tapaisi Edgerlyä hevosineen - tai Maybeä. Sitä mahdollisuutta ei koskaan tarjottaisi, joten täytyisi vain selvitä tilanteesta, josta hän oli itsensä löytänyt. Aika ei kulkenut takaperin.
"Jos voisit antaa jonkin neuvon nuoremmalle itsellesi, minkä antaisit?"

Miyato seisoi paikallaan, hieroen jalkaansa. Helvetti soikoon. No, kyllä se tästä helpottaisi kun Coraa saisi kävelyttää selästä tai edes juoksuttaa. Tämä oli pahinta.
"Älä ole pelkuri ja jos hevonen ei tunnu sopivalta, älä kilpaile sillä. Niillä pääsisin pitkälle."

Sawyerin kanssa asuminen oli opettanut, ettei kannattanut kysyä proteesista, joten Zoe piti katseensa taluttamassaan hevosessa antaessaan miehelle aikaa lepuuttaa jalkaansa.
"Se on hyvä ohje mihin tahansa elämäntilanteeseen", nainen myönsi nyökkäyksen kera.

"Eikö? Sillä pääsee aina pitkälle." Miyato huokaisi hiljaa, irvistäen hiukan. Olisihan se helpompaa antaa jonkun muun lenkittää tammansa, mutta hän ei halunnut.
"entä sinä? jos voisin ottaa siitä opikseni."

Zoe vilkaisi nuorempaansa ja puri huultaan. Mitä hän sanoisi nuoremmalle versiolle itsestään? Tai ehkä kysymys oli ennemminkin siitä, mitä hän sanoisi Miyaton kuullen.
"Tuskinpa tästä on apua", nainen aloitti ja kohautti harteitaan, "mutta käskisin itseäni ryhdistäytymään, tarttumaan rohkeasti tilanteisiin ja luottamaan siihen, ettei jokainen yritä vetää mattoa jalkojeni alta."

"Olisi siitä. Mitä vaan mitä haluaisin sanoa nuoremmalle itsellesi, olet oppinut sen vanhetessasi. Joten se estäisi tekemästä niitä asioita jotka koet virheiksi. Anteeksi, rasittavaa psykologilätinää." Miyato naurahti vaisusti. Kai hänessä jotakin psykologin vikaa oli.

Zoe hymähti. Siinä Miyato oli oikeassa, tuo kuulosti varsin sopivilta sanoilta psykologin suuhun. Hän soi pienen, kenties haikeaksi luokiteltavan hymyn nuoremmalleen.
"Älä siis tee samoja virheitä kuin minä", hän totesi. Siitä tuskin olisi pelkoa, mutta kaipa sen sai silti ääneen sanoa.

Miyato kallisti hieman päätään.
"Tein jo. Olet vuosia myöhässä." Jos joku olisi sanonut sen aiemmin, hän olisi voinut toimia erilailla. Nykyään se oli jo juurtunut tapa.

"En usko olevani niin paljoa myöhässä, etteikö siitä silti olisi apua", nainen huomautti suupieli hymyyn kohoten. Zoe käänsi kaikessa rauhassa Paddyn ympäri tiellä, jotta he voisivat lähteä takaisin tallia kohti. Coraa ei kannattaisi viedä liian kauas, ja hänenkin olisi aika palata valvomaan Halen touhuja hevosten kanssa.

"Voi kuule. Meni jo." Miyato kääntyi Zoen kanssa ympäri. Cora alkoi hieman rauhoittua ja omistaja vilkuili tamman jalkaa. Ainakin se käveli puhtaasti, onneksi.
"Odotan kauhulla Coran seuraavaa kuvausta. Silloin saan kunnon ennusteen sen jalan kannalta."

"Ei siihen kannata kauhulla suhtautua", nainen vastasi vilkaisten puhtaasti liikkuvaa tammaa. "Se vain auttaa kertomaan, miten kuntoutus on tähän asti sujunut ja mitä jatkossa tulee tapahtumaan. Olet tehnyt parhaasi."

"Niin olen ja pelkään ettei se riitä. Pelkkä ajatus siitä että Cora voisi tästä lähtien vain tarhata eikä liikkua ollenkaan... Sitä ei olisi mieltä pitää hengissä. Se hajottaa paikat jo nyt," Ties mitä häriökäytöstä entinen kenttäratsu keksisi loppuikänsä aikana siinä tapauksessa.
"Eikä minunkaan olisi järkeä hankkia itselleni uutta ratsua, joten sitten olisin hevosetta. En ole koskaan ollut ilman omaa hevosta. En päivääkään sen jälkeen kun osasin kävellä."

"Toivotaan siis, ettei sinun tarvitse nytkään", Zoe vastasi. Hänelle ajatus elämästä, johon kuului tiiviisti oma hevonen kuulosti lähinnä ahdistavalta. Hänelle riitti hoidossa olevat hevoset, joista hän oli vastuussa. Duffy aiheutti riittämiin stressiä eliniäksi.
"Ei kannata maalata kauhukuvia, ennenkö on aivan varmaa, että ne käyvät toteen." Koska hänhän ei koskaan odottanut pahinta, ehei. Pois se hänestä.

"Se helpottaa kun varautuu pahimpaan. Yllättyy positiivisesti kun mitään pahaa ei käynytkään vaan kaikki oli hyvin. Joten käytän sitä suojamekanismina niin kauan kuin se toimii." Miyato vilkaisi tammaansa ja naurahti vaisusti.
"Mikä vitsi. Rammalla on rampa hevonen. Olemme suorastaan luodut yhteen."

"Jos niin sanot", Zoe vastasi. Hän ei kokenut moisia positiivisia yllätyksiä maalailtuaan kauhukuvia, mutta hyvä jos joku näki asian toisin. Nainen kohotti kulmaansa miehen yhteenvedolle. Se ei kuulostanut kovinkaan huvittavalta.
"Elämällä on kiero huumorintaju", hän päätyi sanomaan. "Etkä vielä tiedä, vaikka Corasta ei rampaa tulisikaan."

"Kenttähevoseksi se on rampa. Hankosidevammainen hevonen toipuu harrasteratsuksi. Kilpahevoseksi se on auttamattoman rampa ja eläkkeellä, joten mitäs me kaksi elämän huonon huumorintajun uhria. Jalaton valmentaja ratsastaa kolmijalkaista hevosta, haahaa. Onneksi lapset ovat mukavampia tallilla kuin aikuiset."

"Cora on enemmän kuin vain kenttähevonen. Kaikki hevoset ovat", Zoe huomautti. Ei Paddykään ollut rampa, vaikka ruunasta ei enää kilparatsuksi olisikaan, kun ikä alkoi painaa. Parempi antaa ruunan nauttia eläkepäivistä ilman vammoja, joita kisakäytössä syntyi turhankin helposti. Saisi nähdä, kauanko Selkie saisi nauttia kilparatsun arjesta, ennenkö Hale onnistuisi rikkomaan lupaavan luupään.

"Niin on. Se on täydellinen, elämäni nainen ja paras hevoseni ikinä. Ja annoin englantilaisen harakan rikkoa sen. Ei pahalla muita englantilaisia kohtaan." Amerikkalainen silitti tammansa kaulaa kävellessään.
"Jos olisin ollut järkevä, olisin etsinyt sille järkevän ratsastajan, en vain käyttänyt helpointa ratkaisua."

Zoe hymyili puolittain Miyaton teräväsanaiselle kuvaukselle Andreasta. Hyvin sanottu, vaikka hän ei kilparatsastajaa hyvin tuntenutkaan. Hänen ei tarvinnut. Hale viihtyi ratsastajan kanssa, ja se riitti hänelle. Hale ei kerännyt ympärilleen vastuuntuntoisia, kylmäpäisiä ihmisiä. Hurrikaania muistuttava nainen keräsi ympärilleen muita katastrofeja.
"Jos se lainkaan lohduttaa, et ole ainoa, joka tekee sen virheen", hän totesi. Sen enempää hän ei työnantajansa järkeä kyseenalaistaisi, mutta noh, herra Edgerly oli ansainnut sen verran epäluuloa Halen valinnan johdosta.

"Vähän. En ole ainoa huijattu idiootti, joka tajuaa sen kun saa soiton kisapaikan eläinlääkäriltä." Andrea ei ollut edes itse viitsinyt soittaa.

Zoe toivoi, ettei herra Edgerly koskaan saisi sellaista puhelua - tai ehkä tarkemminkin, ettei hän joutuisi koskaan soittamaan moista puhelua. Hän osasi kuitenkin odottaa, että se hetki koittaisi ennemmin tai myöhemmin. Hän ei voinut kuin toivoa, että olisi väärässä ja herra Edgerly tajuaisi virheensä ennen kuin yksikään rakkaista hevosista joutuisi maksamaan hinnan omistajan väärästä valinnasta.
"Ehkä nyt on vain paras keskittyä Coran kuntoutukseen. Menneisyyttä ei voi muuttaa", hän huokaisi.

"Siihen on hyvä keskittyä kun työt loppuvat kesken." Miyato tiedettiin hyväntuulisena, hymyilevänä ja mukavana miehenä. Tämä ei ehkä vastannut mielikuvaa edes osittain.

"Enpä usko, että tämän kokoisella tallilla voisi työt loppua kesken", Zoe huomautti suupieli nykien. Hale jo yksinään työllistäisi täyspäiväisesti ainakin yhden valmentajan, ehkä kaksikin.

"Juniorivalmentaja. Töitä on vähemmän kuin muilla." Miyatolla kun asiakaskuntaa oli vähemmän. Ei paljon, mutta oli.

"Ainakin asiakaskuntasi kuuntelee sinua", Zoe huomautti. Hale tuntui väittävän vastaan kaikille valmentajille, mikä oli jo itsessään järkyttävää. Vielä kamalamman tilanteesta teki se, että kyseiset valmentajat tuntuivat vain naureskelevan vastalauseille.

"Onneksi. Lapset palvovat valmentajaansa ja jopa Steichen suostuu ottamaan vastaan ohjeita."

"Se tekee varmasti työstäsi helpompaa, jos nyt valmentamista voi koskaan helppona pitää", Zoe hymähti. Mikä tahansa opettamiseen liittyvä työ oli aina haasteellista, mutta ainakin Miyatolla oli valmennettavien tuki puolellaan.

"Tekeehän se. Ainakin vähän." Miyato ei olisi jaksanut Andrean tai Bexin kaltaisia. Ei tosiaan.

"Hyvä niin", Zoe totesi. Hän ei toivonut Halen kaltaisen idiootin kanssa kaikesta vääntämistä kenellekään. Se oli pidemmän päälle todella raskasta ja stressaavaa. Hän itse tuntui vanhentuneen vuosikymmenen viimeisten kuukausien aikana. Nainen vilkaisi vierellään kiireettä askeltavaa ruunaa, joka oli jäänyt ansaitusti sivuun kenttäkilpailuista. Onneksi Hale pysyi sentään Paddystä, ei nyt kaukana, mutta kunnioittavan etäisyyden päässä. Ainakin suurimman osan ajasta.
"Toivottavasti kuvaus näyttää, että Coran jalka on toipunut paremmin kuin on odotettu", nainen toivotti tallin lähestyessä. Hän ei voisi sanoa moisia enää tallipihalla, jossa kuka tahansa voisi kuulla moiset sanat.

"Toivotaan. Se näyttää liikkuvan hyvin, mutta pelkään takapakkia sen riehumisen takia." Hän huokaisi raskaasti, pyöritellen kevyesti silmiään.
"Kiitos seurasta. Paddyn rauhallisuus auttoi hiukan tätä lentoon lähtevää."

"Eipä mitään. Kiitos itsellesi. Oli mukava jutella", hän vastasi vilkaisten nuorempaansa. Sen lähemmäs kiitosta annetuista ja saaduista neuvoista hän tuskin koskaan pääsisi, mutta ehkä se riitti. "Cora, ota rauhallisesti", hän käänsi huomionsa nopeasti tamman puoleen. Tuskinpa entinen kenttäratsu tekisi niin, mutta aina sitä saattoi toivoa. Hän veti syvään henkeä valmistautuen jo siihen Halen nimeä kantavaan kaaokseen, joka odottaisi häntä tallin puolella.

Tamma pärskähti Zoen sanoille ja pudisteli päätään. Miyato talutti sen talliin, huokaisten. Cora osoitti mieltään karsinassa.
Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] Life isn't complicated, people are
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Rosings Park: Talliympäristö-
Siirry: