PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [Y] Daughter like mother

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Sarpa
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1151
Join date : 28.12.2014
Ikä : 20

ViestiAihe: [Y] Daughter like mother   Ke Syys 28, 2016 4:48 pm

Lincoln ja Meilin Derbyshiren 30. vuotishääpäiväillallinen
Lauantai-ilta 24.9.2016, Lontoo, Soho

Tämä syyskuinen lauantai oli varsin erilainen Josephine Derbyshiren elämässä. Milloinkohan viimeksi hän oli ollut Lontoossa puhumattakaan mekossa, korkokengät jalassa ja lähdössä illaksi ulos? Siitä oli aivan varmasti vuosi jos toinenkin. Viikko sitten lauantaina hän olisi vielä tallilla, ratsastamassa päivän viimeistä hevostaan, luultavimmin Rousseauta. Nyt hän pujottautui tummanpunaiseen kotelomekkoon ja laski kaulalleen siron hopeisen kaulakorun, jonka päässä oli kaunis pieni lehti. Sen isompia koruja hän ei olisi osannut käyttää eikä hänen onneksi oletettukaan käyttävän. Äiti ja isä ymmärtäisivät, että tämä oli parasta mihin hän kaikessa käytännöllisyydessään pystyisi.
Josephinen kasvoja koristi vain kevyt kerros meikkiä ja maskaraa. Huulipunia hän ei omistanut kuin yhden ja siihen ainoaankaan hän ei koskisi tänä iltana. Yönmustat paksut hiukset hän oli kihartanut äsken ja nyt hän pujotti ne poninhännälle niskaan. Josephine pysähtyi katsomaan itseään isosta hotellihuoneen peilistä. Tummanpunainen kotelomekko näytti oikeastaan varsin hyvältä hänen päällään. Se sai hänet näyttämään laitetummalta kuin oli ja aikuisemmalta kuin hän itsensä koki. Se laskeutui suorana polvien yläpuolelle ja siroja jalkoja koristi mustat korot. Peilin edessä seisovan tuolin selkänojalla lepäsi vaaleanharmaa villakangastakki, jonka hän pujotti päälleen sitten ja oikaisi hiukset sen alta pois. Oliko hän nyt valmis? Nopea vilkaisu kelloon kertoi, että kyllä hän oli. Ravintolalle ei kävelisi kuin hetken mutta hän oli käyttänyt jo aivan tarpeeksi aikaa valmistautumiseen. Jos hän tekisi tällaista useammin hän ehkä osaisi pysyä aikataulussa.

Jo oli lähtenyt keskipäivästä Lontooseen. Alunperin ideana oli ollut tulla heti sunnuntaina takaisin mutta tietysti äiti oli puhunut hänet ympäri viettämään koko viikonlopun Lontoossa. ”Pidä välillä vapaatakin hyvä lapsi”, hän oli sanonut. ”Kyllä se Michel hevosista huolehtii, anna nyt olla kerrankin äitisi vuoksi.” Ei hän saattanut sanoa ei, eiväthän hänen vanhempansa olisi naimisissa tasan kolmekymmentä vuotta kuin kerran elämässään.

Heti kun Josephine astui ulos hotellihuoneestaan Sohossa hän muisti miksei käyttänyt korkokenkiä ja mekkoja. Hän olisi viihtynyt vaikkapa ratsastushousuissa ja -saappaissa nyt niin paljon paremmin. Valitettavasti hän oli kymmenien ja kymmenien kilometrien päässä niin vanhempiensa tallista kuin Rosings Parkista. Ei kai auttanut kuin kävellä ja toivoa, että jalat olisivat elossa vielä huomenna.

Ranskalainen, vanhanhenkinen ravintola, johon Derbyshiret olivat tehneet illallisvarauksensa, oli Lontoon sydämessä. Se oli kaunis paikka, jossa Josephine ei ollut kertaakaan käynyt. Kun Josephine astui sisään ravintolaan, hänen henkensä lähes salpaantui. Ravintola oli kuin toiselta aikakaudelta – sen salin korkeaa kattoa kannattelivat isot pilarit ja illan hämärää valaisivat kattokruunut. Pöytiä koristivat valkoiset pöytäliinat ja ravintola oli vain kaiken kaikkiaan hurmaava. Ja ranskalainen! Kaikessa laittautuneisuudessaan Jo tunsi itsensä alipukeutuneeksi tällaisessa paikassa.
”Jopas olette valinneet hienostuneen paikan”, Josephine tervehti pienesti hymyillen vanhempiaan, joiden luo käveli aulassa ja joita halasi kumpaakin peräkkäin lämpimästi. Sitten kiukkuisten teinivuosien, vanhemmat Meilin ja Lincoln olivat niitä harvoja ainoita, jotka eivät saaneet Josephinelta kylmää kohtelua.
”Vain parasta näin erityisenä päivänä”, Lincoln sanoi myhäillen ja halasi tytärtään.
”Aivan hurmaava”, Josephine päivitteli kun käveli vanhempiensa perässä katettuun saliin. ”Ja varmasti varsinainen parannus viime kertaan”, hän naurasti vitsaillen. 20-vuotishääpäivänään Lincoln ja Meilin olivat menneet 17-vuotiaan tyttärensä kanssa kehuttuun kiinalaiseen ravintolaan. Ruoka oli ollut erinomaista kyllä, mutta sen saapumista oli saanut odottaa. Laatua ja täsmällisyyttä kaipaava perhe ei ollut ollut vakuuttunut ja kuten nyt, silloinkin Josephine olisi mieluummin ollut tallilla.
Lauantai-ilta oli kiireinen ilta missä tahansa ravintolassa ja täälläkin kuhisi niin asiakkaita kuin tarjoilijoitakin. Derbyshiret vietiin pöydälleen ja Jo istuutui ruskealle tuolille.
”Tavoitteemme on parantaa joka kerta”, Meilin vastasi hymyillen tyttärelleen. Lontoo oli erinomainen paikka etsiä toinen toistaan upeampia ravintoloita, joten Jo ei epäillyt vanhempiensa aikeita ja vielä vähemmän sitä kestäisikö heidän liittonsa seuraavat kymmenen tai kaksikymmentä vuotta. Hän ihaili vanhempiaan todella paljon niin hevososaamisesta avioliittoon. Hän oli pyrkinyt Antoinen kanssa samaan kuin mitä vanhemmillaan nyt oli. Ja mihin sekin oli lopulta johtanut.

Perhe tilasi shamppanjapullon ja sen tultua he kilistivät.
”Onnea”, he nostivat maljansa ja Josephine hymyili vanhemmilleen, jotka olivat hekin laittaneet parhaansa päälle. Kuusikymppisiä tai ei, he olivat elämänsä kunnossa ja vieläkin niin ahkeria tallilla, ettei Josephine jaksanut ymmärtää. Jos hän olisi eläkeikäinen, hän ottaisi vapaudestaan ilon irti, eikä puurtaisi itseään puhki tallilla. Toisaalta mitä muuta hän tekisi kuin ratsastaisi, valmentaisi ja hoitaisi tallia, kun itse olisi vanhempiensa ikäinen. Tapahtuisiko muka sellainen ihme, että hän keksisi muutakin sisältöä elämäänsä, kun omalla tavallaan hänen vanhempansakaan eivät olleet. Omistaisikohan hän Orsetin tallin silloin? Mitäköhän kaikkea hän olisi saavuttanut 60-vuotiaana?

Maljat kilisivät, sali täyttyi puheensorinasta ja Josephinen eteen tuotiin pääruoaksi kaunis annos lohta ja kasviksia. Ruoka oli erinomaista ja mikä parasta, he eivät joutuneet odottamaan annoksiaan ikuisuuksia kuten aikoinaan.
”Joten Josephine”, Meilin kääntyi tyttärensä puoleen hetken päästä. ”Mitä sinulla on seuraavaksi suunnitelmissa? Nyt kun hankkiuduit eroon Ranskasta, Antoinesta ja olympiakullasta?”
Jo käänsi katseensa äitiinsä pöyristyneenä ja vilkaisi sitten isäänsä. ”Anteeksi?” Jo naurahti epäuskoisena ja laski haarukkansa takaisin lautaselle. Oliko äiti tarkoituksella noin tuomitsevan kuuloinen, juhlaillallisella? ”Onko tästä oikeasti tarpeellista puhua nyt?” Tottakai Josephine oli tottunut siihen, että hänen vanhempansa ja erityisesti äitinsä puskivat häntä eteen ja ylös ja alas. Mutta että ruveta potkimaan häntä tämän hienon ranskalaisravintolan pöydässä?
”Meilin...” Lincolnkin sanoi ja katsoi merkitsevästi vaimoaan.
”Mitä? Kysyin vain mitä teet seuraavaksi. Olet sinkku, syyskausi on alkanut, olympialaiset ovat ohi. Täytyyhän sinun ajatella tulevaisuuttasi.”
”Ajattelen kyllä tulevaisuuttani, äiti”, Jo kuittasi ja yritti pitää kasvonsa ilmeettöminä. ”Minulla on kisakalenteri täynnä kisoja, kaksi valmennettavaa nuorta, Global Champions liigan finaali Qatarissa on vielä jäljellä ja me olemme vahvoilla. Hevoset edistyvät ja olen niihin tyytyväinen. Mitä muuta minun pitäisi sanoa?”
”Entä tallin ulkopuolella?” Meilin jatkoi kommentoimatta lainkaan Josephinen suunnitelmia pärjätä epäonnistuneiden Olympialaisten jälkeenkin. ”Antoinen jälkeen ei ole ollut ketään?” hän johdatteli ja kohotti kulmiaan.
”Äiti...” Josephine sanoi mutta tuli keskeytetyksi.
”Saan minä udella, olenhan äitisi. Olet ollut koko vuoden niin etäinen, miten minun pitäisi tietää sinun elämästäsi mitään ellen kysy”, Meilin väitti vastaan.
”Äiti”, Jo sanoi uudestaan ja huokaisi pienesti. ”Minä tapailen yhtä miestä. Olen nyt päälle kuukauden ajan.”
”No, kerro nyt enemmän!” yllättynyt Meilin sanoi hetkisen päästä ja hiljaa pysynyt Lincolnkin käänsi katseensa tyttäreensä. Uusi poikaystävä oli jo muutos Josephineen maaliskuussa, kun Antoinen sekoilut olivat tulleet julki ja sotkeneet Josephinenkin elämän.
”No mitä minun pitäisi muka sanoa, hän on mukava mies. Tapasimme... Newcastlessa ennen Rioa. Minun ikäiseni”, hän jakoi vanhemmilleen haluttomana kertoa mitään tarkempaa.
”Onko hän hevosihmisiä? Kilparatsastaja? Valmentaja?” Meilin kyseli entistä kiinnostuneempana eikä malttanut edes syönä, siinä missä hiljaisempi Lincoln kuunteli ja napsi pihviään samalla kun perheen naiset keskustelivat tavanomaisen kiihtyneesti. Kumpikin olivat uranaisia ja tiesivät mitä halusivat, kun kahden tavoitteet eivät kohdanneet, oli kovin tavallista, että äänenvoimakkuus ja keskustelun tahti kasvoivat.
”Ei”, Jo vastasi. ”Tai siis on, hänellä on hevonen.”
”Harrastaja?”
Josephine ei vastannut mitään, sillä tiesi kyllä, mitä äiti sanoisi seuraavaksi. Meilin näki tyttärensä reaktiosta tarpeeksi.
”Josephine-rakas... harrastaja? Meneekö hän seurakisoissa puolivillaisesti treenatulla hevosellaan helppoja luokkia?”
Jo tuhahti äitinsä tuomitsevalle äänensävylle.
”Mitä väliä sillä on? On hänessä muutakin”, hän puolustautui.
”Luuletko oikeasti, että sen tasoinen hevosihminen pysyy sinun perässäsi? Olet eri luokkaa”, Meilin jatkoi. ”Antoine ymmärsi mitä kilparatsastajan ura vaati, hän tiesi mitä uhrauksia täytyi tehdä ja miten paljon aikaa se vei. Missä välissä muka näet tätä poikaystävääsi?”
”Äiti olet aivan kohtuuton...” Jo vastasi ja alkoi olla kyllästynyt tähän keskusteluun. ”Ja puolustat Antoinea? Aiden ymmärtää aivan yhtä hyvin millaista elämäni on.”
”Ymmärtää vai?” Meilin kysyi tiukkana. Kumpikaan ei taipunut tahdossaan, eikä se ollut uutta.
”Ymmärtää, ymmärtää”, Josephine sanoi selittämättä sen suuremmin. Hän ei todellakaan lähtisi selittämään miksi Aiden ymmärsi, sillä syy oli Artemis ja jos hän puhuisi Artemiksesta, äiti ei ikinä lopettaisi tunkeilua. Koska miksi hän seurusteli Aidenin kanssa kun voisi saada Artemiksen, fiksun ja tasoisensa hevosihmisen – kuin muulla ei olisi väliä.
”No, toivottavasti suhteenne ei kariudu pian. Sinulla on paljon kisoja, joihin keskittyä, eikä henkilökohtaiseen draamaan”, Meilin totesi kohauttaen olkiaan ja nappasi haarukallisen ruokaa suuhunsa. ”Priorisoi, Josephine.”
”Kyllä, äiti, hevoset ovat ja tulevat aina olemaan etusijalla, tiedäthän sinä”, Josephine vastasi ja rentoutui hieman. Lincolnkin laski katseensa lautaseensa, sillä tiesi kummankin naisen kehonkielestä, että suurin konflikti oli tällä ohi. Hän oli tottunut satunnaisiin pikku sanailuihin voimakastahtoisen vaimonsa kanssa heidän kahdenkeskisessä arjessaan, joten molempien yhtäkkinen paikallaolo kuumensi keskustelua lähes väistämättä. Olisihan Lincolnin pitänyt osata sitä odottaa.
”Miten Apache ja Avalon kehittyvät?” Lincoln kysyi tyttäreltään kolmikon syötyä hetkisen.
”Vaihtelevasti. Ne ovat nuoria oreja, mitä niiltä nyt saattaa odottaa”, Josephine vastasi. ”Apache on yksi maailmanvaiva, mutta se kehittyy. Se on alkanut keskittymään, löytämään kipinänsä. Meillä on pitkä matka edessämme mutta, no, se on luonnonlahjakkuus. Sen kanssa ei voi lopettaa kesken vaikka miten turhauttaisi”, hän hymähti.
”Hyvä asenne”, Lincoln vastasi hymyillen. ”Se on fantastinen esteratsu, ja sinä täydellinen ratsastaja sille.” Lincolnista oli aivan upeaa, kuinka tytär oli jatkanut heidän jalanjäljissään ja kuinka nuorena hän oli lähtenyt maailmalle toteuttamaan unelmiaan. Oli mahtavaa päästä juttelemaan hänen kanssaan hevosista, hänen hevosistaan. Siinä missä Meilin halusi tyttärelleen vain parasta, suurinta menestystä, Lincoln olisi ollut onnellinen, vaikka tytär olisi jäänyt ratsuttajaksi. Se, että hänellä oli nykyään laumallinen toinen toistaan upeampia kisahevosia ja kalenteri täynnä kisoja – kuten heillä nuorena – oli vain järjettömän fantastista. Lincoln kannustaisi tytärtään hautaansa asti, vain hieman vaatimattomammin kuin hänen vaimonsa.

Mahtavan alkupalan ja ihastuttavan pääruoan jälkeen perhe tilasi vielä jälkiruoat. Keskustelu palasi hevosiin. Siitä perhe keskusteli luonnollisimmin. Orsetin tallin menosta, juoruista, kesän varsoista, hänen kisoistaan, hänen varsastaan, Marysta, Ranskasta... puheenaiheita löytyi ja ilta sujui ilman suurempia sananharkkoja. Meilinillä ja Lincolnilla oli omat mielipiteensä Rosemaryn kasvatuksesta, mutta Jo ei ottanut neuvoja kuuleviin korviinsa. Hän oli kasvanut aikuisten, nuorten ja varsaikäisten hevosten keskellä ja tiesi aivan tarpeeksi, että kasvattaisi omin neuvoinensa Rosesta täydellisen varsan.

”Kiitos ihanasta illallisesta”, Josephine sanoi hymyillen kun käveli vanhempiensa vierellä takaisin ravintolan dramaattiseen aulaan. Niin hän kuin äitikin toipuivat nopeasti sananharkoistaan ja antoivat aina olla. Niin he toimivat.
”Tämä oli hyvä paikka. Ja kaunis”, Meilin vastasi tyytyväisenä. He olivat valinneet hyvin, ja Josephinekin oli tuntunut saaneen palan Ranskasta takaisin tänä iltana näin Englannista käsin. Meilin tiesi, että hänen tyttärensä kaipasi toista kotimaatansa ja oli pahoillaan, ettei hän ollut osannut jäädä sinne erostaan huolimatta. Oli kuitenkin tullut vuosien varrella selväksi, että kovapäisyys oli perinnöllistä, eikä Meilin saattanut enää määräillä tytärtään kuten aikoinaan vielä jotenkuten oli pystynyt.
Aulassa Josephine pujottautui takkiinsa sisälle ja tunsi kuinka välillä aukeavista lasiovista vilahti sisään varsin viileää syysillan ilmaa. Olisi pitänyt ottaa huivi mukaan, onneksi hotellille käveli alle kymmenen minuuttia. Ehkä hän ei ehtisi jäätyä elävältä.
Lincoln nosti vaimonsa takin tämän olkapäille ja pujotti sitten itsekin siistin takkinsa päälleen. He olivat edustava perhe, aina parhaat vaatteet ja käytös päällä. Eivät he nyt julkkiksia olleet, mutta vanhemmat olivat aina opettaneet, että ihmisten ilmoilla oltiin nätisti. Heidän tapansa olivat tarttuneet Josephineen, siitä huolimatta, että hän viihtyi pääasiassa sottaisella tallilla keskellä eläimiä ja niiden jätteitä.

”Näemme huomenna?” Lincoln kysyi kun he astuivat tunnelmallisesti valaistusta ravintolasta ulos Sohon yöhön.
”Kyllä”, Jo nyökkäsi hymyillen. ”Enhän minä jättäisi välistä vierailua kotiin. Haluan nähdä varsat ja tietysti nähdä kaikki tutut, Michaelin, Annen...” hän lisäsi. Vanhat perhetutut, ystävät ja Orsetin tallin työntekijät toivon mukaan halusivat nähdä vielä hänetkin, vaikka viime vierailusta oli hetki.
”Siellä ne odottavat”, Lincoln hymähti tytölleen ja silitti tämän olkapäätä.
”Nähdään huomenna”, Josephine toivotti ja halasi vanhempiaan. ”Tulen yhdeksäksi.”

_________________
- Our hoofbeats were many, but our hearts beat as one.
Didi & Miranda & Bailey & Liam & Dakota & Elis & Josephine & Abigail & Matthew & Maryam & Daphne & Niamh | (aikajanat)
Takaisin alkuun Siirry alas
Sarpa
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1151
Join date : 28.12.2014
Ikä : 20

ViestiAihe: Vs: [Y] Daughter like mother   To Syys 29, 2016 10:59 am

Sunnuntai 25.9.2016, Lontoo, Orsett

Taksi pysähtyi sulavahti tallin pihaan. Orsetissa sijaitsevan yksityistallin piha oli kuin viime kerralla. Vain lehdet olivat eri värisiä. Nyt etupihan kääntöympyrän keskellä olevan maatilkun puun lehdet olivat suurinosa maassa ja kaikki oranssin ja punaisen kirjossa. Yöllä oli satanut ja tallia ympäröivät nurmet olivat huijaavan vehreät. Talli oli kaunis yhdistelmä metsänvihreitä seiniä, vaaleaa kiveä ja valkoisia tolppia. Orsetin talli oli kaunis talli. Se oli laadukas ja hyvin pidetty, 2000-luvulla täysin remontoitu. Se oli paljon pienempi kuin Rosings Park, ja luojan kiitos olikin. Josephine ei halunnut, että hänen vanhempansa joutuisivat hoitamaan niin isoa laumaa hevosta. Nytkin tallin karsinamäärä oli yli neljässäkymmenessä, kiitos aikoinaan tehdyn laajennusremontin.
Josephine maksoi taksin ja käveli tallin eteen. Tämä oli hänen kotinsa. Tämä neuroottisen siistinä pidetty sisäänkäynti ja tummanvihreä-valkoiset kaksoisovet olivat hänelle niin tuttu näky, että hän olisi löytänyt sisälle unissaan. Hän tiesi, miten kauniin kaoottinen näky sisältä löytyisi, tutut työntekijät siivoamassa tarkan aikataulun ja vuosien saatossa kehittyneen saumattoman rytmin tahdissa tallia, sen karsinoita ja hevosia.
Kello oli neljää vaille yhdeksän, kun Josephine asteli toisesta aukinaisesta ovesta sisään, eikä hän saattanut kuin hymyillä näylle. Juuri niin kuin hän oli kuvitellutkin. Laajan T:n malliseksi avautuva talli oli täynnä työntekoa, hevosia ja elämää. Lähimpänä olevat tutut kasvot kääntyivät katsomaan saapujaa, sillä harva eksyi yksityistallille kutsumatta. Vaalea polkkatukkainen nainen laski luutansa karsinan seinään lepäämään ja harppoi reippain askelin ja leveästi hymyillen Jon luo.
”Josephine!” Anne huudahti, nauroi ja halasi tulokasta. ”Pitkästä aikaa!”
”Hei!”, Jo nauroi myös ja vastasi halaukseen. Olipa hän kaivannut tätä tallia. Ei Rosingsista eikä kumma kyllä Brivenkään tallista ollut korvaamaan kotitallia. Tietysti jotkut hevoset ja työntekijät olivat vaihtuneet vuosien varrella, mutta ne tärkeimmät olivat jääneet. Anne oli yksi tärkeimmistä. 38-vuotias nainen oli ollut töissä Orsetissa alusta lähtien – vuodesta 2006 kun Derbyshiret ostivat ja remontoivat kulahtaneen tallin. Jo oli aikuistunut Annen kanssa ja Anne oli kärsivällisesti juossut hänen perässään valmennuksissa ja kisoissa, kun hän oli noussut kansallisiin Maryn kanssa. Kaikki se oli jo historiaa, ja Josephine tunsi niin huonoa omatuntoa, että reissasi maailmalla minkä kerkesi, mutta kerkesi käydä kotona niin harvoin. Mitäköhän tekosyitä tässä viitsi enää syytää Annelle ja muille?
”Pitkästä aikaa, mitä kuuluu?” Anne kysyi hymyillen ja katseli Jota, joka oli pukeutunut eiliseen villakangastakkiin ja sen alla mustiin suoriin farkkuihin ja vaaleansiniseen kauluspaitaan. Oli hänellä vain varmuuden varalta olkalaukussa ratsastusvarusteetkin, sillä eivätköhän vanhemmat tai joku valmentajista heittäisi hänet tällä reissulla hevosenkin selkään. Kukakohan tällä kertaa – nyt jo 4-vuotias Quinton, urpo Weenie vai joku aivan uusi tulokas, jota hän ei ollut itse päässyt näkemäänkään? Vai kaikki kolme? Periaatteessa hän ehtisi kyllä ratsastaa useammankin hevosen.
”Todella hyvää”, hän vastasi ja yllättyi siitä, että se todellakin oli totta. Hän oli taas jaloillaan, ainakin tämän hetken. ”Entä sinä? Sitä samaa kuin aina täällä?” Jo uteli.
”Samaa vanhaa, talli elää päivästä toiseen kuin rasvattu kone, vaikka meillä aloittikin kaksi viikkoa sitten hieman kädetön osa-aikainen. Mutta hän on ihan okei, hänen tarvitsee vain päästä tahtiin mukaan. Tiedäthän sinä, tänne voi olla vaikea vain ilmestyä ja soluttautua joukkoon”, Anne puheli ja talutti Josephinea peremmälle talliin napaten matkalla luutansa.
”Aivan, kuulinkin hänestä. Johnnyko se oli?” Jo muisteli kulmat kurtussa ja vaihtoi sitten hymyyn tervehtiäkseen ohi mennen muita tuttuja kasvoja. Hänen vanhempansa pitivät hänet ajan tasalla tallin menoista, vaikka hän olisikin ollut toisella puolen maailmaa.
Nuori vaaleahiuksinen mies, vain Josephinen itsensä pituinen asteli hänen luokseen kuin kutsusta, ja ojensi hanskaan peitetyn kätensä.
”Johnny Levi”, mies esittäytyi ja Josephine kätteli yllättyneenä takaisin. Nuorimies oli oikein komea ja kätteli napakasti, ei tuo varmaan aivan surkea työssään ollut, Josephine ajatteli. Orsett kaipasikin hieman uutta verta.
”Josephine Derbyshire”, Jo esittäytyi takaisinpäin.
”Tiedän”, mies ehti sanomaan ja veti kätensä takaisin farkuntaskuunsa. ”Tai siis, olen ihailija. Ja pahoillani olympiakisoista, mutta sinulle tai Thealle ei tainut käydä mitään?” Johnny hölötti ja Josephine katsoi Annea huvittuneena, kuin sanoen ääneti 'ai tällainen tapaus'.
”Kiitos”, Jo nyökkäsi Johnnylle ja oikaisi ryhtiään. ”Olemme aivan kunnossa. Aina on seuraava kerta.”
”Noniin, Johnny, takaisin töihin”, Anne hoputti ja Johnny käätyi hieman vastahakoisesti kannoilleen ja katosi viereisen karsinan sisään.
”Jahas”, Jo nauroi ja käveli Annen vierellä varustehuoneen suuntaan.
”Anteeksi. Hän on... kysellyt koko viikon minä päivänä tulet käymään. Hän on fani”, Anne sanoi ja pyöräytti silmiään. ”En usko, että vanhempasi tiesivät, kun palkkasivat hänet.”
”Ei se mitään, enhän ikinä ehdi käydä täällä kuitenkaan”, Jo kohautti olkiaan.
”Sinun pitäisi tulla useammin”, Anne mutristi huuliaan. ”Täällä on tylsää ilman sinua.”
”En muuta hevosiani vanhempieni tallille, jos ajattelit jälleen kokeilla ylipuhua minut siihen”, Jo vastasi. Siitä ei tulisi yhtään mitään ja olihan hän jo ehtinyt rakentaa jonkinlaisen elämänsä pohjoiseen. Lontoo oli ihana, mutta Lontoo oli lapsuudenkoti ja satunnaista vierailua varten.
”Ei sitten”, Anne totesi, ”mutta täytyyhän minun yrittää.”
Kaksikko käveli puhellessaan varustehuoneen läpi oleskelutilaan ja siitä keittiöön. Anne oli tallin hierarkiassa niin korkealla, että saattoi ottaa pikku kahvitauon ja syytää työnsä jollekkin onnettomalle. Täytyihän hänen nyt saada jutella hyvän ystävänsä kanssa kun tämä niin harva päivä tänne asti eksyi.
Naiset ottivat kupit kahvia ja istuutuivat sohvalle.
”Mitä Marylle kuuluu? Ja Roselle? Hän on niiiin hurmaava!” Anne päivitteli. Hän oli nähnyt kuvia ja videoita pikkutamman lyhyen elämän alusta tähän päivään asti.
”Erinomaista”, Jo hymyili lämpimästi, kun ajatteli ihanaa ikiomaa varsaansa. ”Rosesta on kuoriutunut oikein rohkea villivarsa”, hän nauroi. ”Se on oikea ikiliikkuja kuten äitinsäkin. Olen alkanut viime viikkojen aikana ratsastaa Marylla. Annoin sille kunnolla aikaa palautua, mutta nyt se on ennenkaikkea vain todella valmis pääsemään takaisin töihin.”
”Olen ylpeä Marysta, se kuulostaa täydelliseltä äidiltä”, Anne sanoi lämmöllä.
”Se on aivan upea äiti.”

”Kuulinkin, että olet täällä!” Michael huudahti ja askelsi naisten luo sohvalle ja kaappasi kahvikuppinsa pois laskeneen ja sohvalta seisomaan nousseen Jon syleilyynsä.
”Michael”, Jo nauroi ja laskeutui takaisin jaloilleen tiukasta halauksesta.
”Ai mitä? Eikö meidän olympiaratsastajaa saa enää halata kunnolla?” Michael nauroi rempseästi.
”Saa, älä ole hölmö”, Jo tuhahti huvittuneena ja hymyili rakkaalle serkulleen. Josephine oli ollut niin iloinen kuin yllättynytkin, kun Michael oli lähtenyt opiskelemaan hevosalalle ja vielä kaiken päätteeksi päätynyt opintojensa jälkeen töihin hänen vanhemmilleen. Michael oli hänen monista serkuistaan se läheisin, ja Lincolnin ainoan siskon ainoa lapsi. Osittain sen takia, että Michaelista oli kuoriutunut oiva hevosmies ja osittain siksi, että Michael oli aina asunut Lontoossa kuten hänkin suurimman osan ajastaan ja varmastikin myös siksi, että Michael oli häntä vain vuoden nuorempi. Muut serkut olivat joko useamman vuoden vanhempia tai nuorempia ja se oli aina asettanut hänet hieman erilleen. Ikää huomioimatta serkkuja isän puolelta ei todellakaan uupunut, sillä Lincolnilla oli siskonsa lisäksi kaksi veljeä ja molemmilla perheissään kolme lasta. Äidin puolelta serkkuja oli Kiinassa kaksi, yksi kummallakin Meilinin siskolla kiitos yhden lapsen politiikan. Kumpaakaan Josephine ei ollut tosin tavannut vuosiin eikä heillä paljoa yhteistä ollutkaan. Viime kuulemaansa luottaen Cheng ja An olivat kiinnostuneet kaikesta paitsi hevosista, vaikka kuulemma kannustivatkin häntä toiselta puolen maailmaa.

”Keskustelimme juuri Rosesta ja Marysta”, Anne kertoi Michaelille.
”Kuulin”, Michael hymyili. ”Rose on varmaan jo iso tyttö, mitä se on, 2 kuukautta vanha jo?”
”2 kuukautta ja vähän päälle kaksi viikkoa”, Jo hymyili ja istuutui takaisin Annen viereen. Michael istui naisia vastapäätä puupenkille.
”Voi toista”, serkku hymähti. ”Se ei ole sitten paljoa meidän tämän kesän varsojamme nuorempi. Sehän voisi tulla tänne laiduntamaan ensi kesinä?” hän ehdotti.
”Niin voisi, olemme ajatelleet sitä”, Jo nyökkäsi ja hörppäsi kahviaan.
”Se sopisi varmasti joukkoon. Sillä on selkärankaa. Aluksi se oli aika hukassa mutta ehei, ei enää”, hän naurahti.
”Oletko jo ehtinyt käydä moikkaamassa varsoja tai muita hevosia?” Michael kysäisi.
”En, Anne raahasi minut samantien kahville”, Jo vastasi ja katsoi ystäväänsä merkitsevästi.
”No, mennäänkö?”
”Mennään.”

Josephine, Michael ja Anne kävelivät takaisin varustehuoneen läpi käytävälle ja T:n toisen sakaran päädystä ulos ja täyden parkkipaikan ohi. Vierotettujen varsojen tarhat löytyivät tutulta paikaltaan ja ne olivat olleet aina yksi hänen lempipaikoistaan tallilla. Tarhat olivat hieman syrjässä, mutta niiden aidalta näki niin heidän kotitalonsa, molemmat tallit kuin muitakin tarhoja ja niityn takaiset metsät. Ei ollut kesää kun hän ei olisi nojaillut aitaan ja rapsutellut varsoja, jotka olivatkin yhtäkkiä ilman emiään. Jokainen niistä oli aina aluksi hieman surkea, mutta oli ihmeellistä miten hetkessä ne rohkaistuivat ja rupesivatkin elämään aivan omaa elämäänsä ilman emän tukea.
Tänä kesänä Orsetissa oli syntynyt kolme varsaa. Ne olivat kaikki syntyneet toukokuussa ja ne oli vierotettu emistään vasta äskettäin. Niiden seurana tarhassa oli kaksi naapuritallin tämän kesän varsaa ja kolme viime kesän varsaa, jotka Josephine muisti vielä oikein hyvin – Waldo, Grace ja Benji. Yksivuotiaat olivat yksi tuhoisa kolmikko, ne olivat aiheuttaneet harmia viime vuonna ja varmasti tänäkin vuonna. Nytkin Waldo ja Benji riuhtoivat keskenään jotakin oripuolella, kun Jo, Michael ja Anne kävelivät aidan reunalle.
”Siinä ne ovat”, Anne esitteli ylpeästi hymyillen. Kolme varsaa oli hänen vanhemmilleen varsin rauhallinen määrä ottaen huomioon, että aikoinaan varsoja oli saattanut syntyä tuplasti enemmän, mutta välillä laatu oli tärkeämpää kuin määrä. Josephine tiesi varsojen emät ja isät ja näistä pienemmistäkin tulisi upeita hevosia vielä joku päivä.
Jo muisteli varsojen nimiä ja yritti yhdistää niitä mielessään. Hän näki uudet varsat nyt ekaa kertaa, oltuaan viimeksi Lontoossa huhtikuussa.
”Hope, eikö niin?” Jo osoitti pientä lähes mustaa tammavarsaa. Niin Michael kuin Annekin nyökkäsivät.
”Sahara... ja Serena”, hän muisti kahden muunkin nimet. Kolmesta tammavarsasta Hope oli pienin ja heiveröisin – se oli saanut nimensä varsin vaikeasta synnytyksestä selvittyään. Oli ihme, että niin varsa kuin emäkin olivat selvinneet komplikaatioista. Se oli pieni mutta kuulemma vahvistunut hurjasti ja Jo oli niin tyytyväinen, etteivät he olleet menettäneet hyvää siitostammaa tai sen varsaa. Oli ollut tarpeeksi kamalaa jättää hyvästit yhdelle pitkäaikaiselle yksityiselle hevoselle alkukesästä, enempää ei kaivattu yhdelle vuodelle.
”Ne ovat kovin kauniita ja siroja”, Jo hymähti ja nojasi käsivartensa valkoiseen puuaitaan. Varsatarhojen aidat olivat varsin jyrsityt ja jyrätyt mutta joku oli nekin maalannut ja hionut joskus kesällä.
”Niin ovat, ja hirveän hyvätapaisia. Viime kesän ja tämän kesän varsat ovat kuin yö ja päivä”, Anne naurahti.
”No todellakin. Hope on täysi vauva, Sahara ja Serena ovat itsenäisempiä mutta niin kilttejä... ja sitten on Benji, ja no nuo kaksi tekevät kaiken perässä”, Michael päivitteli ja siirsi katseensa tummanruunikkoon kiusanhenkeen.
”Sellaisia ne nuoret orit ovat, aivot aivan narikassa”, Josephine naurahti ja katseli kuinka rautiaat pikkuneidit Sahara ja Serena ravasivat varovaisesti tervehtimään heitä. Sahara oli hieman Serenaa vaaleampi ja sillä oli kapea piirto siinä missä Serenalla ei ollu merkkejä lainkaan.
”Hei vain, olettepa te kauniita”, Jo jutteli tammoille ja ojensi kätensä silittääkseen kumpienkin pieniä, samettisia turpia.

_________________
- Our hoofbeats were many, but our hearts beat as one.
Didi & Miranda & Bailey & Liam & Dakota & Elis & Josephine & Abigail & Matthew & Maryam & Daphne & Niamh | (aikajanat)


Viimeinen muokkaaja, Sarpa pvm To Syys 29, 2016 3:29 pm, muokattu 2 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Sarpa
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1151
Join date : 28.12.2014
Ikä : 20

ViestiAihe: Vs: [Y] Daughter like mother   To Syys 29, 2016 11:02 am

”Josephine!” Lincoln huudahti tervehdykseksi tyttärelleen, heilautti kättään ja käveli heidän kotitaloltaan varsatarhalle. Tammavarsat kääntyivät katsomaan ja sitten Josephinekin siirsi katseensa isäänsä. Niin Anne kuin Michael ryhdistyivät hieman, vaikka he olivat kumpikin enemmän kuin vain työntekijöitä Orsetissa. Josephine oli kateellinen siitä, minkälaista kunnioitusta hänen rauhallinen ja lempeä isänsä herätti ympärillä olevissa ihmisissään vain olemalla. Hän halusi saavuttaa samanlaisen aseman joku päivä.
”Mites on? Haluatko ratsaille?”
”Tottakai, ketä on tarjolla?” Jo hymyili isälleen.
”Hyvä, oletinkin, ettet unohtaisi vaihtovaatteitasi hotellihuoneelle, joten pyysin jo laittamaan valmiiksi Quintonin ja sen jälkeen Remyn”, Lincoln vastasi hymysuin.
”Arvasin, että isket minut Quintonin selkään”, Jo vastasi varsin huvittuneena. Isä tiesi, että Quintonin rauhattomuus oli Josta lähinnä huvittavan säälittävää.
”Se on kehittynyt viimenäkemästäsi, usko pois”, pitkä mies vakuutti hymyillen ja pysähtyi kolmikon luo aidalle.
”Ja kuka on Remy?”
”Saapui viime viikolla, emmekö ole muistaneet kertoa? Remy on 8-vuotias saksalainen ratsuponi Murrayn tyttärelle”, Lincoln kertoi.
”Poni? Isä, eih...”
”Oikein hieno poni, potentiaalinen ja säkäkorkeudeltaan yli 145cm. Harkitse nyt, lupasin jo, että näyttäisit Jamesille ja Annielle mihin kaikkeen Remy pystyy”, hän pehmitteli.
”Okei, okei”, Jo lupautui ja huitaisi kädellään ilmaa.
”Kenttä yksi 15 minuuttia”, Lincoln huudahti perästään ja käveli kolmikon ohi kohti tallia.

Varsat saivat jäädä, kun Josephine lähti itsekin takaisin tallille. Farkut ja nahkanilkkurit eivät vaihtuisi itsestään ratsastushousuihin ja saappaisiin. Michael piti Josephinelle seuraa pukuhuoneessa, kun Anne joutui palaamaan töihin.
”Sinä et taida ikinä tehdä töitä, mistä revit kaiken vapaa-aikasi?” Jo kysyi Michaelilta huvittuneena kun he kävelivät pukuhuoneesta ulos.
”Se on kiinni aikataulutuksesta ja tärkeysjärjestyksestä”, mies virnisti.
”No hyvä tietää, että pidät työtäsi niin suuressa arvossa. Mitäs sanoisit jos vielä pistäisin isän potkimaan sinut pihalle tai vielä pahemmin, äitini?”
”Eivät he minua pihalle potki, kyllä minä palkkani ansaitsen, vaivihkaa.”
Josephine tiesi, että Michael ahkeroi. Hän välitti Orsetin hevosista ja arvosti työtään tuttujen ihmisten parissa. Hän tuli aina niin aikaisin töihin, että saattoi tehdä töitä väljemmin myöhemmin päivästä. Fiksua kai sekin, jos oli niin aamuvirkku kuin Michael.
”Joten tämä Remy, onko se oikeasti niin fantastinen kuin isäni antaa olettaa?”
”On se ihan hieno”, Michael vastasi. ”Sillä on laadukkaat askeleet ja selvä pää. Paljon energiaa mutta kyllä siinä on potentiaalia. Kisannut metrikympin luokkia Saksassa ja Vaativaa A:ta ennenkuin se pistettiin laivaan ja tuotiin itseasiassa tasan viikko sitten tänne.”
”Hmm...”
Astuessaan tallin vastakkaisesta päädystä ulos kahden erillisen kentän eteen Josephine laski treenikypäränsä päähänsä ja kiristi hanskojensa tarraläppiä.
”No, ensin saan ällistyä Quintonin kanssa. Tai sitten en”, Jo pyöräytti silmiään. Quintonia kävelytettiin jo kenttä ykkösellä, eli aavistuksen pienemmällä vasemmalla kentällä. Se oli dominanttivalkoinen, hieman romuluinen kouluhevosen alku. Neljävuotiaaksi se hänen vanhempiensa mielestä esitti paljon laadukkuutta ja sen sellaista. Quinton oli löytö, siitä Josephine oli vanhempiensa kanssa samaa mieltä. Sillä ei ollut erikoinen suku eikä sen pötkylämäinen runkokaan kielinyt mistään kovin hienosta, mutta askelta siltä löytyi ja tietynlaista varmuutta niin nuoreksi ratsuksi. Se sipsutti ja kiirehti mutta se ei ollut säikky tai epävarma, vaan kovin tasainen ja luotettava.
Lämmiteltyään Quintonin nopeasti, Josephine lähti ravityöskentelyyn nuoren orin kanssa. Hänen isällään oli joku uusi, outo hurmioituminen nuoriin kouluhevosiin ja niiden kouluttamiseen ja sitten myymiseen. Quinton oli ollut heillä vuoden ja lähtisi pian markkinoille. Kun Josephine kevensi sen aavistuksen hätäisessä ravissa, hän huomasi kyllä sen kehityksen. Isä oli mahtava ratsastaja, eikä hänen työpanostaan voinut olla huomaamatta. Ehkä tällä kertaa hän oli oikeasti oikeassa ja Quintonissa oli tapahtunut jotakin muutosta ja kasvua.

”Se tuntuu ihan hyvältä, miten yllättävää”, Jo sanoi ravin lomasta isälleen, joka nojasi aitaan toisella puolen kenttää ja seurasi orin jokaista askelta antaen tyttärelleen satunnaisia neuvoja. ”Paremmalta, rennommalta.”
”Enkö sanonutkin, altavastaajatkin osaavat yllättää”, Lincoln vastasi hymysuin ja risti kädet rinnalleen. ”Ota vielä laukkaa. Älä pidättele sitä, anna sen vain mennä”, hän kannusti hetken päästä.
Josephine teki työtä käskettyä ja istui alas ison orin säpäkkään raviin, valmistellen tavallista selkeämmin ja kärsivällisemmin laukannoston. Ori liikkui kauniissa, vielä hieman matalassa muodossa. Sen valkea vartalo uupui vielä hieman massaa, mutta se korvasi laihuutensa tasaisuudellaan. Laukka nousi kevyesti nytkähtäen ja Josephine antoi laukan lähteä rullaamaan ilman turhaa taaksepäin pidättelyä. Quintonilla oli askelta ja laukassa se esiintyi edukseen. Laukka pyöri kauniisti ja ori kuunteli tarkasti ratsastajansa selkeitä apuja, kun Jo ohjasi sen pääty-ympyrältä toiselle.
”Nyt, kerää hieman”, Lincoln ohjeisti ja Jo kokosi laukkaa. Quinton kuunteli ja teki kuten pyydetty. Se ei väistellyt ohjasotetta ja ruvennut kiemurtelemaan kootessa, kuten viime kerralla. Ei se täydellisesti liikkunut, ei tietenkään. Se oli vielä hyvin nuori ja Josephinesta säälittävä, niin paljon kuin se olikin puolessa vuodessa parantunut. Nyt hän saattoi kuitenkin jo kuvitella Quintonin uudella omistajalla ja ikäistensä koulukisoissa. Se saattaisi jopa pärjätä kisoissa pienellä hiomisella.

Hetken työstämisen jälkeen Jo laski orin raviin ja lopetellakseen antoi sen venyä eteen ja alas. Ori oli kyllä hyvin nöyrä, ja säälittävä, Jo muistutteli itseään. Se oli yksi nyhverö mitä tuli käytökseen kentän ulkopuolella tarhassa ja karsinassa, hän olisi itse vaatinut hevoseltaan enemmän selkärankaa. Ehkäpä joku ihastuisi Quintoniin kaikesta huolimatta.
”Löysin sille ostajan”, Lincoln sanoi Josephinen laskettua orin käyntiin ja annettua sille pitkät ohjat. Josephine katsoi ylpeää isäänsä yllättyneenä.
”Joku haluaa tämän rääpäleen?” Jo naurahti huvittuneena ja katseli väsyneenä allaan kävelevää oria.
”Stephanie Burton haluaa”, Lincoln vastasi ja Jo kohotti kulmansa.
”Steph? Onko hän seonnut?”
”No äläs nyt, hän on aivan järjissään”, Lincoln toppuutteli ja lähti kävelemään ratsukon viertä pitkin. Stephanie Burton, heidän perhetuttunsa ja aktiivinen kansallisen tason kouluratsastaja, oli aikaisemminkin  ”Stephanie näkee Quintonin potentiaalin ja hän tulee hakemaan sitä omalle tallilleen ensi keskiviikkona. Siitä tulee vielä komea kisahevonen.”
”Hmm... no Steph on kyllä ihan hyvä omistaja Quintonille. Hän on tarpeeksi kärsivällinen ja pehmo”, Jo vastasi huvittuneena hymyillen. Quinton ei ollut syntynyt hopealusikka suussa. Se olisi varmaankin päätynyt muutaman vuoden päästä ratsastuskouluun lällyn luonteensa ansiosta, ellei Lincoln olisi ollut tarkkasilmäinen. Olisi ollut harmi, jos Quinton olisi joutunut kiertämään tunteja. Siinä oli liikaa potentiaalia sellaiseen.

”Sieltä saapuvatkin Murrayt ja Remy”, Lincoln huomautti ja lähti kävelemään Jamesia, Annieta ja ponia vastaan. Josephine kääntyi katsomaan ja nieli sanansa paksuharjaisesta poniruunasta. Se oli sirojalkainen, tummanruunikko ruuna ja puettu valkoisiin pinteleihin ja vaaleansiniseen kouluhuopaan mustan uutuutta kiiltelevän satulan alla. Se näyttikin juuri siltä, että se oli repäisty saksalaisen ratsastuslehden kannesta. Josephine ei osannut päättää oliko se hyvä vai huono asia, mutta hän toivoi, että ponissakin olisi potentiaalia, eikä hän joutuisi kiertämään kenttää ponipalleron kanssa sen uusien omistajien edessä.
Jo laskeutui alas Quintonin selästä ja taputti ohimennen sen kaulaa, antaen sen ohjat tallityöntekijälle.
”Hei”, Jo tervehti Jamesiä ja Annieta. ”Pitkästä aikaa - huomaan, että olette nyt hevosenomistajia, onnittelut”, hän lisäsi ja käveli isänsä vierelle ja hymyili 11-vuotiaalle Annielle.
”Kyllä, kun Lincoln kertoi Remystä, tiesimme, että se on täydellinen poni meille. Toivottavasti se vakuuttaa sinutkin”, keski-ikäinen yksinhuoltajaisä James vastasi. Jo ei ollut siitä aivan varma, sillä hän ei ollut viihtynyt ponien selässä siirryttyään hevosiin. Hän ei sietänyt niiden kipittäviä askeleita tai ponimaisia tempauksia. Hän viihtyi isojen hevosten selässä, missä hän ei kokenut itseään liian isoksi ja missä oli jotakin mitä työstää. Remy oli ehkäpä 146cm korkea ja jämäkän rakenteinen, mutta Jo tiesi jo, ettei viihtyisi sen selässä kuten viihtyi yli 170cm korkean Quintonin selässä.
”No, katsotaan mihin siitä on”, Jo vastasi ja ojensi kätensä ottaaksen ohjat käteensä.
Remyn selkään nouseminen oli kevyt tehtävä, eikä Jo muistanut, milloin viimeksi oli ratsastanut näin matalalla. Remy oli kapea ja pieni ja Josephinesta tuntui, ettei hänen jaloillaan ollut mitään kosketuspintaa poniruunaan. Se käveli reippain mutta huomattavan lyhyin askelin vapaata käyntiä hetken kenttää ympäri ja Jo tunsi Murrayden ja isänsä katseet niskassaan. Isä tiesi, että hän piti hyvin harvoista poneista nykyään ja silti hän oli iskenyt Remyn hänen testattavakseen – mikä selkäänpuukottaja.
Sen sijaan, että Jo olisi kantanut kaunaa, hän päätti vain suorittaa. Osasihan hän nyt hyvä luoja kuitenkin ratsastaa. Remy vaikutti varsin jämptiltä hevoselta, joka ei varmaankaan lähtisi heittämään protestipukkeja pienestä kannusten napautuksesta. Eikä lähtenytkään. Se lähti ravaamaan tahdikkaasti ja aktiivisesti eteenpäin Josephinen pyynnöstä. Se pysyi kuulolla ja liikkui varsin kauniissa peräänannossa. Ehkäpä tämä Remykään ei ollut aivan toivoton. Sen ravi ei ollut liian lyhyttä, se ei töksähdellyt tai laahannut.
Josephine aloitti asetellen ruunaa ja selvitellen, miten se reagoi mitenkin vahvoihin apuihin. Poni pysyi hyvin nöyränä läpi kaiken. Sen avotaivutus oli varsin vaivaton ja sulkutaivutuskin oli aivan säädyllinen.
”Ei paha”, Jo viitsiytyi kommentoimaan yleisölleen, kun ravasi heidän ohitseen. Se oli tähän hätään paras kommentti, jonka hän saattoi ponista sanoa. Se oli tuntumaltaan aivan erilainen kuin Quinton ja hyvin itsevarma, eikä se epäröinyt tehdessään pyydettyjä koululiikkeitä.
Taivutuksista Josephine siirtyi ravaamaan läpi muutaman suoran pohkeenväistöä. Väistö oli sujuva, vaikka poni olisi tahtonutkin tahdin hidastua enemmän kuin tarpeellista. Tuli nopeasti selväksi, että Remy oli oikein hyvässä kunnossa. Aina se ei ollut itsestäänselvyys.

”Katsotaanko vielä, miten se hyppää?” Lincoln ehdotti ensin Jamesille ja Annielle ja sitten Josephinelle, kun tämä oli käynyt poniruunan kanssa läpi niin laukat, vaihdot kuin vastalaukankin. Josephine oli yllättynyt siitä, miten järkevä poni oli. Hän oli koko ajan odotellut, että se nakkelisi niskojaan hänen pyynnöilleen, mutta poni käyttäytyikin varsin lauhkeasti ja hevosmaisesti. Kyllä se olisi hyvä ensiponi Annielle.
”Mikä ettei”, Jo hyväksyi. Esteet kuulostivat jo enemmän hänen alueeltaan, olkoon alla sitten tällainen miniatyyrihevonen.
”Paljonko sanoittekaan, että se hyppää?”
”Se on kisannut 110cm rataa - emme ole nähneet, mutta sen on sanottu hypänneen 120cm irtona”, James sanoi.
Niin Lincoln kuin Josephinekin epäili. ”No, katsotaan.”
”Aloitetaan... tuolla yksittäisellä pystyllä, saanko siihen johtopuomin eteen?” Josephine ohjeisti ja antoi Remyn kävellä pitkin ohjin. ”Sitä voimme nostaa sitten korkeammaksi”, hän lisäsi. ”Ja tätä kahden sarjaa voisin hypätä muutamaan otteeseen myös, mutta laske niitä reippaasti.”
Kun esteet olivat valmiit, Josephine keräsi poniruunan ohjat ja siirsi sen raviin, jonka tahdissa istui alas. Ravi oli luojan kiitos vain vähän ponimainen ja lyhyt. Sen tahdissa saattoi jopa istua ilman, että tunsi itsensä aivan täydeksi urpoksi.
Ravattuaan ruunan laajalle ympyrälle, Jo nosti laukan, joka lähti pyörien liikkeelle. Kun hän ohjasi Remyn ensimmäiselle, yksittäiselle esteelle, ruuna innostui ja pyrki varsin voimakkaasti esteelle. Tällähän on imua, Jo ajatteli, ja pidätti sitä rennosti ja hyppäsi pienen mutta napakan hypyn mukana sulavasti ja luonnollisesti.
Yksittäiseltä pystyltä Jo laukkasi uraa pitkin ja käänsi kaksoissarjalle. Poni hyppäsi molemmat esteet hyvin ja Jo käänsi sen ympyrälle siksi aikaa, että pystyä nostettiin. Remy hyppäsi yksittäisen pystyn varsin rennosti ja reippaasti ja sitä päädyttiin nostamaan alkuperäisestä 50cm metriin. Mitä korkeammaksi este nousi, sitä voimakkaammin poni imi esteelle ja sitä uhkarohkeammin se hyppäsi. Uhkarohkeus oli tiettyyn pisteeseen hyväksi, mutta kun poniruuna päätti lähteä omatoimisesti turhan kaukaa 90cm pystylle, Josephine päätti ottaa askeleen taaksepäin. Kun poni oli taas hallinnassa ja paremmin kuulolla, Josephine päätti hypätä vielä metrikymmenen esteen.
Remy nyki esteelle ja laukkasi sen juurelle aivan korvat tötteröllä. Näki kauas, että se nautti esteistä aivan yhtä paljon kuin kouluratsastuksestakin. Se oli oikein hyvä piirre, sillä Murrayt halusivat siitä yleisponin.
”Hop”, Jo kannusti niin äänellään kuin kehollaan, kun hyppy tuli. Poni suoritti sen kunnialla, mutta 110 oli kyllä sen maksimi ainakin juuri nyt. Sen kokoisen radan hyppääminen oli varmasti ollut sille kova suoritus.
Josephine antoi poniruunan jäähdytellä loppuravien ajan ja keskusteli isänsä kanssa ponista. Hänen täytyi myöntää, että se oli kyllä positiivinen yllätys. Molemmat ratsut olivat olleet.

”Se tulee olemaan hyvä ratsu Annielle”, Josephine totesi kun oli laskeutunut alas selästä ja kävelyttänyt kevyesti hikeentyneen ja vielä hieman puhaltelevan poniruunan työntekijälle kävelytettäväksi.
”Oikein nöyrä ja sulavaliikkeinen. Yllättävän hevosmainen. Ja osaavakin”, hän sanoi hymyillen. ”Mutta metriä suurempaa en sen kanssa lähtisi hyppäämään ilman kunnon treenausta.”
”Älä siitä huoli, ei meidän Anniemme pääse vielä niin korkeille kuitenkaan”, James sanoi lämpimästi hymyillen ja pörrötti tyttärensä vaaleita hiuksia.

Päivä jatkui uusien hevosten, lupausten ja varsojen tapaamisilla, lounaalla, kahvituksilla ja naurulla ja nostalgialla. Josephine oli niin otettu, että Johnny oli ainoa, joka otti olympialaiset puheeksi tai muuten pahoiteli hänen epäonneaan. Hän oli päässyt siitä yli ja oli ihanaa, ettei kukaan kotipuolessakaan enää jankannut asiasta.
”Minun täytyy oikeasti lähteä, ette voi antaa minun myöhästyä junastani”, Josephine taisteli vastaan hymysuin kun hänen ei annettu karata paikalta takaisin pohjoisen kylmyyteen.
”Ota seuraava juna”, Anne ehdotti nauraen ja käveli ystävänsä vierellä kohti tallin kääntöympyrää.
”En voi, sanoinhan jo, että minulla on liput jo ostettuna.”
Siihen Anne vain nauroi, mutta ei sanonut enempää. Taksi kaarsi ympyrään ja Josephine kääntyi halaamaan Annea, Michaelia ja vielä Bethyä, joka oli ehtinyt valmennustensa välissä liittyä heidän seuraansa aikaisemmin päivällä. Orsettin talli oli täynnä hänen ystäviään ja palaaminen Rosingsiin tuntui varsin hölmöltä, kun hän oli siellä ystävystynyt vain hyvin harvan kanssa.
Jo halasi vielä vanhempiaankin ja oli jo kääntymässä kävelemään taksiin kun Meilin pysäytti hänet.
”Huolimatta mitä sanoin eilen, voimmehan varmasti tavata tämän poikaystäväsi joku päivä?”
”Äiti, en tiedä onko se niin hyvä idea.”
”Älä nyt vänkää vastaan, anna, me tulemme vastakkain käymään Newcastlessa joskus?” hän ehdotti.
”Joku päivä, katsotaan, nyt minun pitää lähteä”, Jo vastasi.
”Nähdään taas, lupaan tulla käymään pian!” hän vilkutti kaikille hymyillen ja astui taksiin.
”Niin hän aina lupailee”, Michael sanoi ystävilleen huvittuneena ja palasi takaisin työhön.

Taksi kaarsi tallin pihasta ja kaahasi maanteitä pitkin Lontooseen ja rautatieasemalle. Josephine astui junaan samaan aikaan vastahakoisesti ja halukkaasti. Hän halusi periaatteessa jo pois Lontoosta mutta samaan aikaan hän ei aivan halunnut Newcastleenkaan. Mikä häntä vaivasi?
Juna kuitenkin lähti Josephine kyydissään ja muutaman tunnin päästä Josephine oli takaisin ”kotonaan”. Päästyään kotiinsa hän vaihtoi vaatteensa ja suuntasi viettämään illan Rosings Parkissa. Michel oli ollut häiritsevän hiljainen koko viikonlopun – ei ainuttakaan hälyttävää viestiä hevosten suunnalta. Joko kaikki oli sujunut erinomaisesti tai sitten siellä oli helvetti irti.
Vaikka Josephine oli lähtenyt Lontoosta ristiriitaisin tuntein, kun hän ajoi autonsa parkkiin Rosings Parkissa, lämpö valtasi hänet kuitenkin. Kyllä hän täälläkin viihtyi, odottihan häntä tallissa hänen varsansa, Mary ja kisahevoset ja Michel ja ne yhdet ja vähät tutut, joiden kanssa saattoi päivitellä elämää kahvikupin ääressä.

_________________
- Our hoofbeats were many, but our hearts beat as one.
Didi & Miranda & Bailey & Liam & Dakota & Elis & Josephine & Abigail & Matthew & Maryam & Daphne & Niamh | (aikajanat)
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: [Y] Daughter like mother   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
[Y] Daughter like mother
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Muu maailma-
Siirry: